E-text prepared by Tapio Riikonen

TUUKKALAN TAPPELU

Kaksiosainen näytelmä, 7 kuvaelmaa

Kirj.

GUSTAF VON NUMERS

Suomentanut

Niilo Sala

Porvoossa, Werner Söderström, 1889.

"Parempi olisi ollut,
Parempi poloisen raukan,
Syntymättä, kasvamatta,
Suureksi sukeumatta,
Näille päiville pahoille,
Ilmoille ilottomille."

Kalevala IV runo.

HENKILÖT:

HANKA, Hankasen vanha isäntä, karjalainen.
ENNU, hänen poikansa.
IRJA, hänen tyttärensä.
VAINA, lappalais-akka, Hangan orja.
USU, Lauson nuori isäntä, rikas karjalainen.
TUUKKA, Tuukkalan nuori isäntä, rikas hämäläinen.
ELKKA, hänen äitinsä.
ORVO, hänen nuorempi veljensä.
ENSIMMÄINEN |
TOINEN | karjalainen.
KOLMAS |
ENSIMMÄINEN |
TOINEN | hämäläinen.
KOLMAS |
TUUKAN ORJA.
USUN ORJA.
ENSIMMÄINEN | hämäläis-nainen.
TOINEN |
Hämäläisiä ja karjalaisia.

Tapahtuu noin v. 1200. Pieni joukko heimostaan eksyneitä hämäläisiä on asettunut Pähkäselän rannoille. Siellä he ovat urheasti taistelleet hyökkäileviä karjalaisia vastaan, joita asustaa läheisen Louhijärven tienoilla.

ENSIMMÄINEN OSA.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Kevätkesä. Lehdittynyt kaski Hankosen maalla. Ennu makaa selällään maassa puolinukuksissa, kädet pään alla. Pari kerppua, vesuri, eväskontti ja leili vähän matkan päässä hänestä.

Käki kukkuu.

IRJA (laulaa ulkopuolella).

Kun mun kultani tulisi,
Armahani asteleisi,
Tuntisin ma tuon tulosta,
Arvoaisin astunnasta.

(Huutaa.)

Ennu!

ENNU (oikoilee vastaamatta).

IRJA (kovemmin). Ennu!

ENNU (haukottelee liikahtamatta paikaltaan).

IRJA. Ennu! Missä olet?

ENNU. Täällä.

IRJA (yhä ulkopuolelta). Joko sinulla on montakin?

ENNU. Onpahan yksi.

IRJA. Vetelys! Ja minulla on joka sormelle.

ENNU. Mitä niin monella teet?

IRJA. Johan nyt hulluja horiset! Kyllähän lampaat syövät.

ENNU. Vai niin! Puhutko kerpuista? Minä luulin sinun huhuilevan sulhasia. (Haukottelee.). Minulla on — annas kun katson — kaksi.

IRJA. Ettes häpeä!

ENNU (kohottautuen). Ei, varrohan! Tuolla pään pohjassa on vielä yksi.
(Heittäytyy jälleen pitkälleen ja nauraa virnistelee vasten aurinkoa.)

IRJA (tulee vesuri kädessä, seisahtuu ja nauraa). Johan nyt jotakin! —
Kehtaatkin torkkua koko päivän!

ENNU. Minä tässä katselen aurinkoa ja ajattelen —

IRJA. Lyylikkiä tietysti?

ENNU (haukottelee pitkään). Niin.

IRJA. Etkö luule muilla silmiä olevankaan? Kyllä minä näin, kuinka sinä eilen lähdit Lyytikkälän venheellä tanssista ja tulit kotiin vasta aamulla, kun päivyt jo kultasi koivujen latvoja.

ENNU. Vai niin! Väijyskeletkö sinä minun retkiäni? No, vähät siitä!
Pistäysin vain Parkasniemessä. Siellä olivat saaneet kontion kuopasta.

IRJA. Ja kuitenkin venhe tuli aamulla Lyytikkälän puolelta!

ENNU. Sitä et nähnyt. Järven selkä oli sumussa.

IRJA. Kyllähän minä asiat arvaan. Lyylikki näet kuiskasi minulle jotain eilen illalla.

ENNU. Mitä sitten?

IRJA. Kehaisi pitävänsä sinusta. Sinnepäin hän supatti.

ENNU. Niinkuin en sitä tietäisi. Siksi olinkin yöjalassa hänen luhdissaan.

IRJA. Ja nyt sitten torkut koko päivän.

ENNU. Enkä. Aamupäivän vain. Ruvetaanko ruoalle?

IRJA (ottaa eväät esille). Niin, minä rupean syömään, mutta sinä saat maata tyhjin suin, koska et ole tehnytkään mitään. Yksi, kaksi, kolme kurjaa kerppua koko rupeamassa. Hyi, häpeä, laiskuri!

ENNU (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Minä lähdenkin tästä naimaan tänä kesänä.

IRJA. Hyi sinua! Sitten en välitä sinusta enää ollenkaan.

ENNU. En minä viitsi enää jankuttaa sinun kanssasi kotosalla. Alati sinä intät ja riitelet kuin hohkanärhi.

IRJA. Ja mihin minä sitten menen?

ENNU. Istut Vainan vieressä penkillä ja lyöt leikkiä sirkkain kanssa.
Minä muutan Lyytikkälään.

IRJA. Etpäs pääse. Isä ei laske.

ENNU. Mitä minä isästä! Ukko on ahne kuin vanha kaarne. Jos hän saisi minusta Kymin kultarenkaan, niin nahkani olisi jo aikoja myyty. Ja sinut hän myy ennen pitkää lampaan saparosta.

IRJA (miettien). Niinkö luulet?

ENNU. Ihan varmaan kun hän vain saa hinnan hyppysiinsä.

IRJA (kiihkeästi). Mutta minuapa ei myydä!

ENNU. Kuka käski sinun syntyä tytöksi. Olisit ruvennut mieheksi niinkuin minä.

ENNU. Entä kuka sitten olisi niin kärkäs ostamaan minut?

ENNU (tyynesti). Usu.

IRJA (pelästyen). Ei ikinä! Ennen hyppään Louhijärveen.

ENNU. Kyllä sinut sieltä ylös ongitaan.

IRJA (tosissaan). Minä menen salaa kenenkään näkemättä.

ENNU. Usu on rikas. Sillä miehellä on uudet pirtit, monet lehmät ja kolmet Kymin kullat.

IRJA. Etkö sinä voisi estää tätä naimiskauppaa?

ENNU. Mitä se minua liikuttaa. Minä menen tieheni, enkä välitä koko asiasta.

IRJA. Minä seuraan sinua.

ENNU. Pian Usu sinut kiinni saa. Hänellä on pitkät koivet.

IRJA. Minä lähden Lappiin Vainan kanssa.

ENNU. Siellä laiha lappalainen sukii sinua vaivaiskoivuilla, kunnes saa sinut viereensä peuran taljalle.

IRJA. Minä soudan vetten poikki Hämeeseen.

ENNU (irvistellen). Niin. Mene vain metsäsikojen pengottavaksi. Siellä opit röhkimään ja kulkemaan valkoisissa kuin kaltattu porsas.

IRJA. Mitä vielä! Olihan eilen illallakin kaksi Hämeen poikaa tanssissa, ja hekös vasta panivat tyttöjen päät pyörälle. Kohta mekin rupeamme pitämään valkeita nuttuja ja näin leveitä partaita.

ENNU. Ja kaulassanne siansaparoita! — Minä en vieläkään käsitä, kuinka he pääsivät livahtamaan käsistämme selkäsaunatta — semminkin se suuri, valko-mekkoinen karju.

IRJA. Mitäpä hänestä! Toista tuo toinen, jonka kanssa tanssissa pyörin.

ENNU. Niin, se nuorempi! Kyllä minäkin teidät näin! Ettes vähän häpeä!
Karjalaistyttö — ja kehtaa tanssia hämäläishölmön kanssa!

IRJA. Minäpä tanssin kenen kanssa tahdon.

ENNU. Vaikkapa metsäsikojen kanssa. (Matkii metsäsian ääntä). Ui, ui, ui! Niin, mene sinä vaan Pähkään käsikiveä vääntämään.

IRJA. Parempi sekin kuin virua täällä ja joutua myytäväksi kuin mikäkin elukka.

ENNU. Mitä minä sanoin: kuka kaski sinun syntyä tytöksi?

IRJA. Kuule, jos Usu tulee, niin sinun pitää surmata hänet.

ENNU. Älä luule. Hänellä on yhtä pitkä veli kuin hän itsekin. Ja minä tahdon elää rauhassa Lyylini kanssa.

IRJA. Sitten revin minä itse silmät hänen päästään.

ENNU. Et sinä ulotu.

IRJA. Sepähän nähdään. — Minun tulee niin ikävä, kun sinä menet pois.
Etkö voisi tuoda Lyylikkiä meille?

ENNU. Ei hän viitsi tulla mokomaan sikopalmaan.

IRJA. Miksi minun sitten täytyy virua siellä?

ENNU (kiusotellen). Ja minä teen, mitä vain Lyylikki tahtoo.

IRJA. Etkö siis voi tehdä, mitä minä tahdon?

ENNU. E-en, minä pidän enemmän Lyylikistä.

IRJA. Ennen pidit minusta.

ENNU. Niin — ennen. Laita sinäkin asiat sille kannalle, että Usu on mielesi mukaan, niin sitten kaikki käy hyvin.

IRJA. Ei se karhu tottele ketään! — Onko hyvinkin hupaista olla noin —?

ENNU. Miten noin?

IRJA. No — noin rakastunut.

ENNU (haukotellen). Kyllä — niin kauan kuin rakkautta riittää.

IRJA. Lyylikki on käynyt niin ikäväksi. Mutta minäpä en liioin lähde enää hänen luokseen, enkä myöskään viitsi katsella teidän hyväilyjänne.

ENNU. Kukapa sinua on käskenyt? Mene sinä vaan Lausoon pilittelemään
Usua!

IRJA (heittää kourallisen ruohoa hänen päällensä). Hyi sinua! Minä en huoli kenestäkään, koska et sinäkään enää välitä minusta. Luulin minä kuitenkin olevani kylliksi hyvä sinulle.

ENNU. Sinähän olet vain sisko. Oma kulta on aina oma kulta.

IRJA (suuttuen). Oma kulta! Ennen saatoin kertoa sinulle kaikki. Meillä oli silloin niin hupaista. Nyt sinä lörpöttelet kaikki Lyylikille.

ENNU. Rupata sinä Vainan kanssa.

IRJA. Mitä Vainasta! Ei hänestä ratoksi ole.

ENNU. Ehkäpä sinä kuitenkin tulet meille, kun juorut alkavat kieltäsi kutkuttaa.

IRJA. Enkä tule. Minä olen kyllästynyt teihin. Oi, kuinka olen turvaton ja yksinäinen!

ENNU. Kas, niin juuri rakkaus alkaa. Siitä se sitten kasvaa ja kypsyy.

IRJA (surullisesti). Niin, kyllä teidän miesten kelpaa, kun saatte mennä, mihin vain tahdotte. Toista on meidän tyttö-poloisten, joita myydään ja laahataan pitkin maita mantereita.

ENNU. Mitä minä sille voin?

IRJA. Samaa virttä vedätte kaikki. (Vähän katkerasti). Etkö luule minun tietävän, että sinä ostit Lyylikin viidestä lampaasta.

ENNU. Se ei ole totta. Tinkasinhan minä yhden.

IRJA. Ja sitä sinä vielä kehtaatkin kertoa! — Lakkaa jo syömästä! Minä tahdon soutaa kotiin.

ENNU. Ensin lasketaan verkot vesille. Sinä saat kantaa eväskontin.

IRJA. Entä nuo viheliäiset varvut sitten? (Osoittaa Ennun kerppuja)

ENNU (haukottelee). Ja ne myös. Minä tässä sillä aikaa mietin, mihin verkot lasketaan.

IRJA (suuttuen). Kaikki sinä työnnätkin minun niskoilleni!

ENNU. Kuka käski sinun syntyä —!

IRJA. Ole vaiti! En viitsi kuulla alinomaa tuota typerää jaaritusta.
Sinä sait minut taas niin surulliseksi.

ENNU. Niin, mitäpä sille mahtaa! Karjalan tytöt tavallisesti laulavat ratoksensa. Silloin elämä tuntuu kevyeltä kuin lastu laineilla. (Menee).

IRJA. Niin, laulussa on ainoa lohdutus, ja sitä kyllä tyttö raukat tarvitsevat. (Ottaa eväskontin ja kerput hartioilleen, paiskaa kontin maahan). Ei — ei! Tuon ainakin saat itse kantaa. Sinäpä siitä söitkin suuremman veron. (Menee muutaman askeleen, heittää kerputkin kenttään). Hullu ruvetkoon retustamaan laiskan miehen kantamuksia! (Menee).

ORVO (tulee reippaasti). Tule, Tuukka! Hän se varmaan lauloi.

TUUKKA (tulee tyynesti ja levollisesti). Juuri kuin en sitä tietäisi.

ORVO. Hiljaa! Tuolla hän astua tepsuttelee veljensä rinnalla.

TUUKKA. Hyvä, että hän edes on mukana.

ORVO. Kyllä minä otan veljen osakseni. Kas vaan! Tuohon ovat jättäneet eväät jälkeensä.

TUUKKA. Tulevat kai niitä vielä noutamaan. — Kuule, emmeköhän sentään lähde takaisin Tuukkalaan?

ORVO. Ei tuumaakaan. Sinun täytyy nyt kosia. Minä en tule enää toista kertaa karjalaisten karkeloihin. Täällä voi saada kelpo selkäsaunan.

TUUKKA. Kyllä kai! Kuule, eiköhän soudeta takaisin Tuukkalaan?

ORVO. Ja jätetä tyttö tänne?

TUUKKA. Niin, toistaiseksi.

ORVO. Etkö luule hänellä olevan kyllin kosijoita täällä Louhijärven kulmalla — Usu-karhu etupäässä?

TUUKKA. Entäs sitten?

ORVO. Kenties saat jo huomenna hääkutsut!

TUUKKA. No, voinhan minä sittenkin ryöstää hänet, jos niiksi tulee.

ORVO. Kyllä kai. Minä vain tässä arvelen —

TUUKKA. Ja minä arvelen, että äiti jo vartoo meitä.

ORVO (vakaasti). Niin, äiti ärmätti! Kuule! Jos otat tytön luoksesi, niin pidä silmäsi auki, ettei muori tee hänen elämäänsä kovin katkeraksi.

TUUKKA. Ei äiti ole ilkeä. Tosin hän torailee totuttuun tapaansa, mutta hyvää hän kuitenkin tarkoittaa.

ORVO. En minä vaan tahtoisi ruveta Tuukkalan miniäksi.

TUUKKA. Ole huoletta! Kyllä minä aina vaimoni varjelen.

ORVO. Äiti puuhailee sinulle Immua sieltä kotiperukalta.

TUUKKA (varmasti). Mutta minä tahdon tämän ja sillä hyvä. Pähkäjärven tytöt venyvät pankolla ja torkkuvat päivät päästään.

ORVO. Niin, kyllähän Karjalan kassapäät tanssivat paremmin kuin meidän puolen tylleröt.

TUUKKA (naurettavalla hilpeydellä). Niin, kelpaa vaan katsella, kun Karjalan tyttö tanssissa pyörii — (Matkii oravaa) — kuin orava oksalla. Häntä heilahtaa kuin västäräkin pyrstö ja silmät palavat kuin nokkelan hiiren.

ORVO (nauraa). Kovinpa olet rakastunut, poika parka! Ja miksi et itse tanssinut eilen!

TUUKKA. Mitä minusta tanssijaksi! Mutta reippaita ihmisiä on hauska katsella. Ja kun se tyttö tulee Tuukkalaan, niin hän saa keikkua kaiket päivät.

ORVO (pilkallisesti). Sinunko kanssasi?

TUUKKA. Ei, vaan sinun. Sinun koipesi ovat ketterämmät.

ORVO. Ja mitä sinä silloin teet?

TUUKKA. Makaan kiukaalla ja katselen teitä.

ORVO (totisemmin). Sitten on parasta, että annat tytön heti minulle.

TUUKKA (varmuudella). En! Minäpä hänet ensin näinkin. (Pilkaten). Ota sinä Immu, niin äiti pitää suunsa kiinni.

ORVO (närkästyen). Oletpa sinä viisas olevinasi. Lempo tiesi, kumpi hänet ensin näki!

TUUKKA (ottaa Irjan vesurin puun oksalta). Mitä, jos ottaisin tämän mukaani?

ORVO (ärtyisesti). Ota tuo piimäleili! Tyttö on kai siitä juoda särpinyt.

TUUKKA (ottaa esiin kultavitjat ja ripustaa ne vesurin sijalle). Ota sinä se. Minä pistän nämä kultavitjat sijaan.

ORVO (jälleen iloisesti). Kas niin! Nythän on päästy jo hyvään alkuun. Niin, pidä sinä vaan tyttö omanasi! Mutta voithan vielä vartoa ketjuinesi, kunnes hän itse tulee.

TUUKKA. Enkä. Silloin minulla ei ole mitään sanottavaa.

ORVO. Kyllä minä rupean puhemieheksi.

TUUKKA. Sitä en tahdo. Sinä loruat liikoja.

ORVO. Parempi sekin kuin seista jurrottaa tuppisuuna. Kas kas! Nyt he jo laskevat rantaan!

TUUKKA. Tule pois! (Aikoo mennä).

ORVO (pidättää häntä). En, sinä et saa lähteä.

TUUKKA. Mutta jos tyttö tulee tänne?

ORVO. Sitä parempi.

TUUKKA (päivitellen). Mitä sitten sanon hänelle? Tule pois! (Aikoo mennä).

ORVO. Nyt sinun täytyy kosia.

TUUKKA. En, en! Minä en osaa.

ORVO. Seiso nyt vaan siinä. Minä luistan tieheni.

TUUKKA. Tää on vallan kamalata.

ORVO. Ole nyt vaiti, äläkä peloita tyttöä!

TUUKKA. Minä lähden tieheni ja heitän koko kosinnan.

ORVO. Silloin minä kosin omasta puolestani. (Menee).

TUUKKA (peljästyen). Seis! Sitä et saa tehdä! Tule takaisin, Orvo! (Katsoo sivulle). Tuossa on tyttö! Ja niin kaunis, että silmiä häikäisee. (Kääntyy Orvon puoleen, kuiskaa). Orvo, sinä sen vietävä! — Ei, häneen ei ole luottamista. Pysyköön hän vaan poissa! — Tuo näätä kultarinta on jo ansassa. Mutta kuinka saan hänet kuristumatta kotiin?

IRJA (tulee).

TUUKKA (rykäisee).

IRJA (säikähtyen). Ken se?

TUUKKA. Älä pelkää, kultakyyhky! Minä täällä vaan olen.

IRJA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Vai niin. — Sinä olit tanssissa eilen.

TUUKKA. Olin.

IRJA. Mutta sinä et tanssinut.

TUUKKA. En. Veljeni tanssi.

(Äänettömyys)

IRJA. Te olette Hämeen poikia!

TUUKKA. Niin olemme — tuolta Pähkäselän puolelta.

IRJA. Ja nyt kai olette kotimatkalla?

TUUKKA. Niin. Venhe jäi tuonne niemen kärkeen.

(Äänettömyys).

IRJA. Onko teillä hupaista kotonanne!

TUUKKA. Eipä juuri.

IRJA. Ja senkö vuoksi pistäysitte eilen tänne?

TUUKKA. Niin kai.

IRJA. Eikö sitten sillä kulmalla tanssita?

TUUKKA. Tanssitaan mitä tanssitaan. Sen puolen tytöt ovat niin rumia.

IRJA. Olemmeko me muka kauniimpia?

TUUKKA. Tottahan toki.

IRJA (nauraen). Olenko minäkin kaunis?

TUUKKA. Sinä olet kaikista kaunein.

IRJA (Äänettömyys). Vai niin.

TUUKKA. Saanko viedä tämän vesurin muassani?

IRJA (veitikkamaisesti). Eikö teillä ole Pähkälässä vesuria?

TUUKKA. On — mutta sinä saat sijaan nämä kultavitjat.

(Äänettömyys).

IRJA. Onko teillä niin viljalti kultia siellä päin?

TUUKKA. Eikä, me vain lahjoitamme kultavitjat sille, jota suosittelemme. Sellainen on meikäläisten tapa.

IRJA. Ja suositteletko sinä minua?

TUUKKA. Vielä häntä kysyy!

(Äänettömyys)

IRJA. Ettekö te hämäläiset ostakaan tyttöjänne?

TUUKKA. Emme enää. Me vain annamme lunnaiksi lampaan ja saamme toisen sijaan.

IRJA (pilkallisesti). Täällä meitä myydään.

TUUKKA (ylenkatseellisesti). Minä tiedän sen.

IRJA. Se on kurja tapa.

TUUKKA. Niin on.

(Äänettömyys)

IRJA. Mutta jos Hämeen tytöt eivät huolisi teistä?

TUUKKA. Oh — he eivät ajattele niin pitkälle.

IRJA. He ovat siis typeriä?

TUUKKA. Siksipä tulinkin sinun luoksesi.

(Äänettömyys)

IRJA (leikkii ketjuilla). Veljesi tanssitti minua eilen.

TUUKKA. Niin teki. Hänkin on mieltynyt sinuun.

IRJA. Miksi ei hän antanut minulle näitä vitjoja?

TUUKKA. Vitjat ovat minun. Ja minähän sinut ensin näin.

IRJA. Nämä ovat varmaan noidutut?

TUUKKA. Niin ovat!

IRJA. Sitten en uskalla niitä ottaa.

TUUKKA. Ota vaan! Minä annoin pukin noitumispalkasta.

IRJA. Mutta noiduttu kultahan lumoaa. Ja nyt varmaan minäkin joudun lumotuksi.

TUUKKA. Sitäpä juuri tahdonkin, sillä silloin sinä joudut minun omakseni.

(Äänettömyys.)

IRJA. Isä tahtoisi myydä minut Usulle.

TUUKKA. Vai niin! Ja paljonko Usu sinusta maksaa?

IRJA (surullisesti). Usu on rikas — monta lammasta.

TUUKKA (ylpeästi). Tuukka on rikkaampi — ja maksaa vielä enemmän.

(Äänettömyys)

IRJA. Tuletko sinä takaisin?

TUUKKA. Tulen.

IRJA. Koska?

TUUKKA. Kun käki lakkaa kukkumasta.

(Äänettömyys)

IRJA. Minä otan vitjat sinulta. (Peloissaan). Mene, ettei veljeni saa sinua nähdä.

TUUKKA (kättään ojentamatta). Hyvästi!

IRJA. Hyvästi! — Tervehdä veljeäsi! (Tuukan mennessä kuiskaa hänelle).
Äläkä unhota minua!

TUUKKA (kääntyy nopeasti takaisin ja tarttuu tulisesti hänen molempiin käsiinsä). En, en ikinäni! (Menee nopeasti).

IRJA (yksin). Voi, voi sentään! Tää on kovin kummallista. (Ihmetellen vitjoja). Voi ihme, kuinka kauniit! (Käärii ne kaulansa ympäri, huutaa). Ennu! (Katuu huutoaan). Ei, ei, hän ei saa niitä nähdä. Hän riistäisi heti puolet Lyylikille. Eikä isä liioin! Hän veisi ne kokonaan. Mihin minä kätkisin ne? Tuonne sammaliin. Ei, ei! Povessa niiden täytyy olla. (Pistää ne poveensa). Ennu ei saa tietää mitään, ei vihjaustakaan. Minä en hiisku hänelle en niin sanaakaan (Huutaa). Ennu! Minua niin peloittaa. Kun hän vain ei huomaisi minun nauravan! (Piilottaa käädyt). Kunhan vain pääsisin kotiin, niin soutaisin Lyylikin luo. Häneltä sitten utelen, kuinka minun tulee olla silloin, kun joku minua rakastaa. — Kyllähän tuo velimies on sittenkin kauniimpi. Oh, mitä vielä! Tuukka on paljoa pulskempi ja rotevampi.

Koetanpa olla oikein vakaa ja totinen. Nyt kai ei Ennu huomaa mitään.
(Ottaa eväät ja kerput. Menee. Käki kukkuu).

TUUKKA (tulee). Hän on mennyt. Vesuri pahus kun ihan unohtui
mielestäni! Kas vaan! Hän on jättänyt sen minulle. (Katsoo ylöspäin).
Kylläpä se nyt kukkuu vimmatusti! — Jokohan nyt tulin kosineeksi?
(Menee. Käki kukkuu)

Väliverho.

TOINEN KUVAELMA.

Sydänkesä. Hankasen pirtti. Kaikki ränstynyttä, rutivanhaa ja huonoa. Hanka, köyryselkä, laiha, ontuva ukko, istuu puupölkyllä vuoteen vieressä, heiluskellen edes takaisin.

HANKA (puhuen itsekseen) Usulla on kolme kultasormusta: kaksi pientä ja yksi suuri, näin suuri, ja ne kaksi pientä. Kullat näin omin silmin, kun hän sai ne. Viisi lammasta! Neljä olisin jo maksanut. Ei, ei! Kyllä minun täytyy sittenkin saada nuo välkkyvät kullat! Minä koetan saada ne neljästä lampaasta. Ah! Jospa vain tietäisin, mihin hän on ne kätkenyt. Jospa voisin varastaa ne! (Hypähtää ja katsoo peloissaan oveen päin). Mitä jos joku löytäisi minun kultani! (Muuttaa levotonna pölkyn lähemmäksi vuodetta. Huutaa). Ken siellä?

VAINA (tulee pilkallisesti). Joko taas pelkäsitte?

HANKA. Vai niin! Sinäkö siellä vain olitkin. Sinä et saa noin vaivihkaa hiipiä sisään.

VAINA. Joko taasen tähystit, ovatko hiiret jyrsineet kultiasi?

HANKA. Suus kiinni! — Ajoitko jo karjan ha'asta?

VAINA (nureissaan). En. Nälkäänhän se nääntyy kuivalla kankaalla.

HANKA. Kyllä elukat aina ruokansa etsivät. Syökööt lehtiä ja varpuja!
Ja saavat ne kupunsa täyteen sammalistakin.

VAINA. Karja kuolla kutjahtaa talvella, jos ei se kesästä kostu.

HANKA. Luuletko, että minä syötän kuiviin itseni? Tästä koituu kaunis syksy. Haka on vielä kertaalleen niitettävä.

VAINA. Ja mitä teette tuolla heinän paljoudella? Ennestäänkin on monen vuoden rehut syömättä.

HANKA (heiluskellen edestakaisin). Eteenpäin elävän mieli, ja kukapa tietää tulevat tuiskut. Minä voin köyhtyä, joutua keppikerjäläiseksi — vielä köyhemmäksi kuin olen.

VAINA (ivallisesti). Niin, ole vaan varoillasi, ettei Hiisi kaappaa omaansa takaisin. Kyllä kaikki tietävät, että sinä kuolet köyhääkin köyhempänä. Sinun ruumiistasi tulee viheliäisin raato koko Louhijärven perukalla.

HANKA. Kitas kiinni, kuotus! Sinä kuolet ennen minua.

VAINA. Mitä vielä! Kyllä minä saan syljeskellä sinun haaskallesi.

HANKA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Pitävätkö ihmiset minua köyhänä?

VAINA. Eikö mitä! He vain uhkaavat tulla tänne sian tappajaisille. Hankasen vanha karju, näet, tonkii iän kaiken kultakasojaan, eikä aio koskaan manalle mennä.

HANKA. Vaiti sinä, Lapin imisä! Ne, sen vietävät, valehtelevat. Minulla ei ole mitään, ja jos olisikin jotain, niin sen kyllä sinä ja lapset hotkitte suuhunne.

VAINA. Me emme sinua kuiviin syö. Mutta sen tekevät ne Lapin pennut, jotka ryöstit pois heimostaan ja myit pitkin maailmaa. Niitten nälkää ei mikään sammuta, ja ne jäytävät sinua luihin saakka.

HANKA. Kitas kiinni, Lapin narttu! Liikuttaako se sinua, naarassusi!

VAINA. Pentuni ulvovat minua ja minä heitä, kunnes sinä nielet omat kultasi ja tuskissasi kiemuroit Louhijärven pohjaan.

HANKA. Sinut minä sinne syöksen!

VAINA. Niin, tulenhan sinne minäkin katsomaan, kuinka ravut kaivavat silmät päästäsi. Sitten riistän kullat suolistasi ja viskelen ne pitkin rantoja, jotta korpit saavat leluja poikasilleen..

HANKA. Itse minä revin silmät päästäsi, jos et jo lakkaa rääkymästä, tuonen kaarne! Lapset ovat kai vesillä vielä?

VAINA. Vasta näkyivät kiskovan ruuhta maalle.

HANKA. Joko jo? Pitihän heidän vaania verkkoja, etteivät saukot saa kaloja syödä.

VAINA. Onhan täällä kasoittain kalaa aina niiltä ajoilta, jolloin minut tähän kotapahaan raahattiin. Vai aiotko pitää koko kyläkunnan hiiret kapakalassa?

HANKA. Lemmon hiiret! Ja miksi et pure niitä kuoliaaksi, ilveskissa? Vai pitäisi minun sen vuoksi antaa kalojen takertua naapurini pyydyksiin?

VAINA. Kyllä niitä sittenkin mennä puikkelehtii sinun verkkojesi lävitse. Usu saa viljalta kalaa.

HANKA. Saako hän enemmän kuin me?

VAINA. Saapa saatenki. Hän pieksää orjia, jos ei ruuhi ole lastissa. Ja sitä varten orjat varastavat.

HAINKA. Luuletko heidän varastavan minun verkoistani?

VAINA. Nehän ovat lähinnä.

HANKA. Ennu ja Irja saavat vahtia verkkoja.

VAINA (virittää tulta takkaan). Pieksisit sinäkin heitä, niin ehkä vartioisivat valppaammin.

HANKA. Voi minua poloista! Koko kylä minua varastaa ja nylkee — ja lisäksi vielä sinä ja lapset! Kai ne laiskurit taaskin mankuvat ruokaa!

VAINA. Sinä et kai soisi ruokaa muille kuin itsellesi?

HANKA. Tänään en syö muruakaan. Täytyyhän edes itse säästää, kun kaikki muut ahmivat ja tuhlaavat.

VAINA. Niin, säästäkää, säästäkää! Kuoltuanne Ennu laahaa ruumiinne kuoppaan ja kullastanne hän sulattaa rintasoljen Lyylille.

HANKA. Minä kaivan hautani itse ja paneudun valmiiksi siihen. Ennun ei tarvitse muuta kuin heittää mullat ruumiilleni.

VAINA. Niin teki Hatukkakin. Mutta ensin ruumista käänneltiin ja pään altapa keksittiinkin kaksi kourallista kultaa. Ja niin kullat maalle heitettiin ja ruumis multaan peitettiin.

HANKA. Akkain loruja! Kuka nyt kultia hautaansa kuljettaisi?

VAINA. Vannomatta paras! Kun katsoo, niin tietää.

(Äänettömyys)

HANKA. Luuletko minun kuolevan piankin?

VAINA. Luulen. Sinä et elä talven yli.

HANKA. Suus kiinni, Lapin haaska! Minä myyn sinut, pohjan peikko!

VAINA (ylväällä vihalla). Kyllä myisit, jos voisit. Mutta sen verran ihmiset sentään pitävät Hankasen saidasta, ettei kukaan minua häneltä osta. Täytyyhän jonkun kiduttaa sinua vanhoillasi ja muistuttaa mieleesi niitä aikoja, jolloin sinä vielä olit nuori ja väkevä, voimakas ja mahtava. Sinä väijyit kuin ilvessusi heimoani, ryöstit lapsiamme, myit orjiksi Sameksen tyttäriä ja keräsit kultaa kansani kyyneleistä. Minä voisin varastaa aarteesi, jos tahtoisin. Vaan sitäpä en tahdo. Saanhan minä kuoltuasikin siepata siitä osani. Nyt on riemuni katsella, kuinka kulta polttaa sormiasi. Niin, niin. Kun hiisi hyväilee, niin hän jättää vihlovat haavat jälkeensä. Hän kärventää luitasi yötä ja päivää, ja minä lietson tulta, ett'ei se hetkeksikään sammu. Niin Hanka, sinä et saa rauhaa lapsiltani, ennenkuin makaat kuopassasi kylmänä ja ilkialastonna.

HANKA. Sinä olet Hiiden henki!