Anna Hollmannin häviö

ANNA HOLLMANNIN HÄVIÖ

Kertomus

Kirj.

GUSTAV FRENSSEN

Tekijän luvalla saksasta suomentanut

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

ENSIMÄINEN LUKU.

Neljä tai viisi vuosikymmentä sitte nai nuori blankeneseläinen merimies Guldtien vanhaa sukua — ei luotsintytärtä, jonka hänen tätinsä olivat määränneet hänelle, vaan jonkinlaisen ruskean, nyrpeän tytöntapaisen, joka eräänä sunnuntai-iltana oli Etzerin rämeiltä eksynyt johonkin blankeneseläiseen tanssisaliin.

Sukulaiset olivat hyvin harmissaan ja nuori mies sai kuulla sen heti ensi päivänä. Mutta kun toisena päivänä eräs vanha, teräväkielinen täti kysyi, miten monta tuhatta kappaletta polttoturvetta nuori emäntä oli tuonutkaan taloon, niin hän viskasi hänet ulos ovesta. Eihän häntä enään senjälkeen käynyt kiusotteleminen, vaikka mielikin olisi tehnyt ja vaikka sukulaiset siitäkin syystä olisivat suoneet hänen elävän kauvemmin; sillä hän läksi kolmantena päivänä Anna Hollmannilla Senegambiaan, sai laivalla kuumetaudin ja kuoli siellä. Hänen leskensä, joka luonnostaan ja rämeiden keskellä vietetyn nuoruutensa vaikutuksesta oli arka ja yksinäisyyteen taipuvainen sekä lisäksi miehensä varhaisen kuoleman takia nyreissään, erkani nyt kokonaan sukulaisista. Hän nimitti heitä halveksien »roskajoukoksi» ja kielsi lyhyeen tapaansa pientä poikaansa, jota hän aina kutsui hänen täydellä nimellään Jan Guldt’iksi, seurustelemasta heidän kanssaan.

Hän vietti karua, köyhää elämää matalassa, olkikattoisessa töllissä rannalla, jossa sellaisia siihen aikaan vielä oli paljon, yhdessä taemmista vuokra-asunnoista, johon kuului kamari ja keittiö, sekä elätti itseään aamusta iltaan pesemällä ja parsimalla vaatteita kymmenkunnalle merimiehelle. Siinä hän tarkasti piti kiinni pennistä ja saattoi yhdenkin pennin takia nostaa kiukkuisen, itsepintaisen rähäkän, mutta tästä painui hänen poikansa nuoreen sieluun uskollisuuden ja hiljaisen, jäykän velvollisuudentunnon kuva.

Äiti puhui vähän ja tokaisi nekin vähät äreästi tulemaan, tehden samalla kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin vastenmielistä. Mutta siinä vähässä mitä hän sanoi, antoi hän pojan sielunelämälle sen ensimäisen suunnan. Hän ei sisunsa katkeruudesta tuonut ilmi muuta kuin miehensä kuolemaa koskevia seikkoja ja siinä yhteydessä ilmensi hän aina tulemaan, että Hollmannit, samaisen Anna Hollmannin isännät, kiusasivat laivansa miehistöä nälässä ja muussakin kurjuudessa ja että he olivat syypäät hänen miehensä kuolemaan. Hän kertoi vielä senkin, että pojan isoisä Hollmannien palveluksessa oli saanut surmansa. Hän oli kerran yhdellä heidän laivallaan mennyt Brasiliaan, luultavasti olemaan osallisena jossakin huonossa, joka tapauksessa lainvastaisessa yrityksessä ja sille tielleen hän oli jäänyt. Näistä molemmista tapauksista hän haasteli, tavallisesti äreiden yksinpuhelujen muodossa. Kun hän sitte oli puhunut loppuun ja taasen äänetönnä istui kumartuneena merimiestensä karkeiden, harmaiden villasukkien ja paksujen paitojen ääreen, lausui hän vielä kerran julki mielipiteensä, kooten äkeän arvostelunsa Hollmanneista seuraavaan muotoon: »Se oli heidän tahtonsa! Heidän tahtonsa se oli, Jan Guldt. Murhamiehiä he ovat!» Pieni poika häntä vastapäätä kuunteli tätä hänen alituista toisteluansa halukkaasti, sillä hän oli hänen aito poikansa ja imi sanat veriinsä.

Hänen kasvaessaan kävi äiti yksinäisen elämänsä ja katkerien ajatustensa vaikutuksesta vähitellen niin ihmispeloksi ja harvapuheiseksi, ettei hän enään vaihtanut sanaa kenenkään kanssa, kun ei hän enään uskonut kehenkään. Vähitellen tuli hän puhuneeksi vain toisten puheen joukkoon, kun joku hänen merimiehistään oli kertonut jostakin haaksirikosta. Istuen karkeiden, harmaiden sukkien, paitojen ja jakkujen keskellä, lieden laidalla, tulen ääressä, joka kiehutti hänen laihaa kahviaan, puhui hän silloin pojalle hänen isästään, jonka oli pitänyt kuolla niin nuorena, ja isoisästään, joka ehkä vielä tänäkin päivänä virui vankina jossakin kaukana Brasiliassa, sentähden että hänen Hollmannien käskystä — tietenkin vastoin omaa tietoaan ja tahtoaan — oli täytynyt tehdä jotakin pahaa. Ja miten paljon merimiehiä Hollmannit vielä senkin jälkeen olivat lähettäneetkään kuolemaan?! Sellaista väkeä olivat Hollmannit! Ja olleet sellaisia jo sata tai kaksi sataa vuotta. Niin hän sanoi. Ja hetken vaiettuaan kohotti hän vielä kerran päätään ja sanoi: »Eikö se ole totta, Jan Guldt? Eikö se ole totta?»

Poika istui toisella puolen valkeaa ja raivostui molempien kuolleiden ja kaikkien noiden muiden kohtalosta. Hän katsoi äitiin likekkäin lepäävine silmineen ja sanoi, rohkeat kasvot vilkkaan vihan vallassa: »Jos Hollmannit vielä elävät, kun minä tulen suureksi, niin saat nähdä vaan, äiti! Silloin sanon heille suorat sanat!»

TOINEN LUKU.

Kun hän tässä seurassa, tämän yksipuolisen keskustelun ravitsemana oli tullut neljäntoista vuoden vanhaksi ja jo katseli laivaa lähteäkseen ensimäiselle retkelleen, äkkäsi hän eräänä varhaisena sunnuntaiaamuna rannalla pienen veneen, jolta laivanpotkuri oli rikkonut perän. Hän joutui kuuman kiihkon valtaan, juoksi pientä hampurilaista urheilijajoukkuetta vastaan, joka, pojat puettuina valkeihin puseroihin ja laulaen, asteli tietä, ja pyysi nopein sanoin, että vene pelastettaisiin hänelle ennenkuin paikalle ehtisivät kalastajat, jotka muuten aina korjasivat haltuunsa senkaltaisen tavaran. Matkustavaiset nuorukaiset mielistyivät poikaan, joka kuumin silmin seisoi heidän edessään, ja hänen pyyntönsä, joka antoi heille tilaisuutta osoittaa voimiaan ja taitoaan, huvitti heitä suuresti. Heitä juoksi neljä miestä kauvas veteen, he toivat veneen maihin, vetivät sen rannalle, kävivät siihen kiinni ja kantoivat sen puutarhaan. Sitte he entistä reippaampina ja laulaen jatkoivat matkaansa.

Vene virui nyt pienessä, piiloisessa puutarhassa, käyrien luumupuiden suojassa ja auringonvalot liukuivat, aina kun hiljainen tuuli löyhytteli molempia puita, leikkien ja lepatellen ja vailla kaikkea vakavuutta edestakaisin pitkin sen pintoja. Ja pojassa kasvoi kasvamistaan epäilys, saisiko hän siitä kalua. Tehdäkseen lopun epäilyksistä virkkoi hän vihdoin itsekseen: »Tahdonko minä? Vai enkö minä tahdo?» Ja äidilleen, joka katsahti ulos keittiön ovesta, hän sanoi: »Minä olen sen päättänyt, äiti, etten syö ennenkuin veneessäni on uusi peräkeula. Ei siis puhuta syömisestä eikä juomisesta ennen sitä.»

Ensin sahasi hän siististi poikki lautojen rikkoutuneet päät. Sitte piirsi hän vanhaan tammiseen tynnyrinpohjaan, jota hän kauvan oli säilyttänyt, uuden veneenpeilin ääriviivat; sitte hän laudasta sahasi piirustetun pinnan ja se työ maksoi aika vaivan. Hän auttoi taskuveitsellään ja sitä piti alituisesti teroittaa. Hän teki työtä sellaisella kiihkolla, että aina kun tuulenhenki kävi luumupuissa, ajaen valotäpliä sinne tänne, hikikarpalot välkkyivät hänen punertavissa hiuksissaan.

Kun äiti, joka silloin tällöin katsahti pienestä, sameasta keittiön ikkunasta, huomasi työn menevän toiseen päivään, rupesi häntä huolestuttamaan. Tuntien pojan ja tietäen hänet joka suhteessa itsensä kaltaiseksi, nousi hän ennen aamunkoittoa, taittoi suuren kappaleen leipää, pani sen paperiin ja asetti käärön vanhan karviaismarjapensaan alle, ikäänkuin joku matruusi siitä kulkiessaan olisi heittänyt sen siihen. Poika näkikin käärön, haistoi leivän tuoksun ja tiesi paikalla — äitinsä poikana — mistä se oli kotoisin; mutta hän pysyi päätöksessään kunnes vene iltapäivällä oli täydessä kunnossa.

Seuraavana päivänä ryhtyi hän taasen työhön, teki veneeseen maston ja peräsimen ja valmisti kellahtavasta, paikatusta lakanasta, jonka muuan kalastuskaljaasin matruusi-vietävä oli jättänyt hänen äitinsä haltuun, kaikesta päättäen ainiaaksi ja omansa kokonaan unohtaen, mukiinmenevän purjeen, sekä pani kaikki muutkin kappaleet kuntoon. Samana iltana kutsui hän vielä kokoon leikkitoverinsa, jotta he tulisivat viemään hänen venettään vesille. Se oli isän ajoilta asti virunut kanakopissa ja nyt hän oli sen korjannut.

He tulivatkin ja asettuivat veneen ympärille, lausuen arvosteluja lujalla äänellä ja kauvan ja kiihkeästi kiistellen sen tiiviydestä ja syvässäkäynnistä, kuten kaikesta muustakin. Äkkiä huomasivat he, että tämä kaikki pian nähtäisiin, vaikenivat, kävivät kiinni veneeseen ja kantoivat koko pienen vehkeen rantaan.

Sattumalta joutui naapurin poika, joka oli jonkun verran vanhempi, kotinsa ikkunasta näkemään pienen kulkueen. Hän oli vasta palannut ensimäiseltä retkeltään tropiikista, tuoden mukanaan malaarian, ja vietti nyt ikäviä päiviä äitinsä majassa, odotellen kaikkinaisia saavuttamattomia asioita ja varsinkin Jan Guldtia, joka vallan pursui elinvoimaa; sillä hän oli — malaariaa lukuunottamatta — luonnostaankin äreä ja kitupiikkimainen. Hän huomasi paikalla veneen oudon, tylpän ja kömpelön muodon, karkasi ulos ovesta, tarttui keltaisine, laihoine käsineen ohueen, vaaleaan tukkasänkeensä ja huusi ääneensä, pyöreät, veltot kasvot yhtenä nauruna: »Hooi! laivaa lasketaan telakasta! Tulkaa katsomaan, Jan Guldt laskee laivaa telakasta!»

Tämän kuulivat muutamat vanhat kalastajat ja lapset ja ajattelivat: »Mikäs nyt on Paul Grienillä? Mitäs hän nyt naukuu — tavallisestihan hän maukuu?» ja heitä ilmestyi kaikkiin nurkkiin ja he läksivät mukaan rantaan. Vanhat sanoivat: »Hän on taittanut pyrstön venepahaiselta ja laittanut sille uuden!» Lapset nauroivat ja menivät Jan Guldtin puolelle, josta he pitivät kuten lapset pitävät tulesta, ja yltyivät kehumaan: »Jan Guldt tekee mitä ikinä vaan tahtoo! Kun hän kovertaa puolenmarkan limpun, niin siitä tulee vene!» Paul Grien venytti keltaista, velttoa naamaansa ja huusi entistä äänekkäämmin: »Katsokaa Jan Guldtin puolenmarkan limppua… Ei… vaan Jan Guldtin rahakolikkoa!»

Paikalle kokoontui aika joukko ihmisiä. Huudettiin ja tungeskeltiin ja kun kellertävä virnistelijä vielä tyrkkäsi kantajia, solui vene kovasti kolahdellen patokiviä vastaan vesille. Jan Guldt hyppäsi veneeseen.

Hänen hyvä ystävänsä Karl Kröger, vilpitön, rehellinen sielu, tahtoi osoittaa, että hän ottaa osaa kaikkiin hänen kohtaloihinsa ja on nytkin hänen puolellaan. Hän seurasi ystäväänsä ja virkkoi tyynesti kuin vanha pursimies: »Lakatkaa nyt jo nauramasta! Pois kädet!» ja työnsi veneen rannasta.

Vene kellui kummasti vedessä, ikäänkuin se olisi ujostellut eikä oikein uskaltanut lähteä liikkeelle. Edestä se nousi liian korkealle ja takaa se painui liian syvälle, lisäksi se oli saanut vuodon, josta syöksyi sisään siro pieni vesisäde.

Karl Kröger tuumi, että olisi paras pysytellä rannalla. Mutta Jan Guldt istui paikallaan synkän muotoisena, piti peräsintä ja isoakuuttia ja ohjasi suoraan vastarannalle. Vuorovesi oli juuri korkeimmillaan, joten ei ollut juoksua. Tuulikin oli suotuisa. He pääsivät siis pian toiselle puolelle ja vene, puolillaan vettä, työntyi rantaan.

Hän astui maihin, nousi jonkun verran ylemmä rannalle ja katsahti Blankeneseen päin. Ja hänen kasvonsa olivat sen näköiset, että olisi luullut hänen aikovan syödä Blankenesen suuhunsa, mutta hän ei liikahtanut paikalta. Karl Kröger tyhjensi veneen vedestä, repi suuren, punaisen nenäliinansa kappaleiksi ja paikkasi vuodon. Tilkittyään sen hyväksi huusi hän toverilleen, että hän tulisi veneeseen. Mutta tämä murjotti täydessä vihassa eteensä, ravisti päätään ja nauroi halveksivasti. »Hänkö lähtisi takaisin noiden ihmisten luo? Johan nyt! Ei ikimaailmassa! Paljon mieluummin hän kuolee nälkään täällä särkällä kuin elää sellaisen roskan joukossa.» Ja kun hän näillä ja muilla samantapaisilla sanoilla oikein oli sapettanut mieltänsä, kääntyi hän ympäri ja läksi kulkemaan pensaita kohti saaren toisessa päässä.

Silloin läksi hänen ystävänsä yksinään paluumatkalle ja rannalla oli häntä vastassa suuri ihmetys ja nauru. Mutta sitte joukko hajaantui ja nauraen arveltiin, että kai joku käy noutamassa Jan Guldtin kotiin; eikä hänen kohtaloaan surtu sen enempää.

Mutta Karl Kröger oli huolissaan hänestä. Hän ei kuitenkaan seuraavana päivänä voinut tehdä mitään hänen hyväkseen, koska hänen täytyi auttaa äitiään, joka hänkin oli merimiehenleski. Tuuli oli kiskonut puhki ohuen kohdan hänen majansa olkikatossa ja molemmat parsivat nyt kattoa, poika ulkopuolelta, äiti sisäpuolelta. Levottomuudessaan moitti poika alituisesti, että äiti liian hitaasti lähettää takaisin neulan, kun hän pistää sen hänen puolelleen, ja sanoi lakkaamatta: »äiti, neulokaa toki!» Äiti taas etsi turhaan pimeässä neulankärkeä, sillä poika haeskeli joka hetki silmillään Jan Guldtia särkältä, pisti neulan syrjään ja kuuli, otsa rypyssä, kumean äänen katon sisästä kyselevän: »Missä neula sitte on? Missä neula sitte on?» Kun katto vihdoin illalla oli tiivis, kiiruhti hän Jan Guldtin kotiin.

Hän kierteli mökkiä ja kurkisti ikkunasta sisään. Kun ei Jan Guldtia näkynyt, avasi hän varovaisesti oven ja pisti nenänsä tupaan. Kristiane Guldt istui lieden kivillä; hänen vierellään olivat sukka- ja paitakasat ja hän parsi niitä.

Karl Kröger kysyi syvällä, pidätetyllä äänellä, missä hänen poikansa oli.

Vaimo ei nostanut silmiään ja vastasi epäystävälliseen, töykeään tapaansa: »Mitä se teihin kuuluu, missä Jan Guldt on? Vaikka olisi kuollut?»

»Voi», vastasi poika arvokkaasti, »minä olen aina ollut hänen puolellaan, koko elinaikani!»

Vaimo ei nostanut silmiään, mutta hän antoi pojan ystävyydelle sen verran arvoa, että vielä kerran avasi suunsa ja leppymättömällä epäluulollaan tokaisi tulemaan: »Ne rikkoivat hänen veneensä! Ja ne tekivät sen tahallaan! Ne ovat kaikki yhtä huonoa väkeä kuin Hollmannit!»

Poika veti kasvonsa takaisin ovenavauksesta ja laski hiljaa säpin paikalleen. Sitä tehdessä ja kuullessa salvan hiljaisen, varovaisen risahduksen, karkasi omituisesti hänen mieleensä ajatus, että Jan Guldt on mennyt tästä ovesta samalla tavalla kuin hänkin, yhtä varoen ja äänettömänä, ja oven salpa on samalla tavalla risahtanut. Hän hätkähti ja ajatteli vilpittömään, rehelliseen tapaansa: »Mitä kummaa tämä on? Hänhän on särkällä!» Mutta seuraavana hetkenä hänelle selvisi ihkasen selväksi, että Jan Guldt on käynyt täällä. Mistä äiti muuten olisi tietänyt veneen olevan rikki? Majaltaan ei hän voinut sitä nähdä; ja varmasti ei hän ollut puhunut kenenkään ihmisen kanssa. Jan Guldt oli siis yöllä uinut tänne ja sitte taas takaisin! Ja Karl näki aivan selvästi punertavatukkaisen pään yksinään ajelehtimassa aaltojen keskellä yössä.

Hän palasi kotiin ja koska hän neljästätoista ikävuodestaan huolimatta jo aikoja sitte oli ollut isäntänä talossa, sanoi hän äidilleen: »Niin on asiat. Ja sentähden minä tänä yönä annan itseäni korville ja valvon, sillä minä tahdon nähdä, tuleeko Jan Guldt särkältä tänne.»

Tunnin ajan hän seisoikin aidalla nuorten lehmusten siimeksessä, tähystellen hohtavalle rannalle ja siniseen yöhön, jossa taivas ja joki nukkuivat sylitysten, ja mietiskeli kaikessa levossa ja rauhassa mitä ihmeellisiä asioita hän saakaan nähdä ja kokea, kunhan hän tästä pääsee merille, kaukaisilla vesillä, väririkkailla rannoilla ja näköpiirin rajalla. Juuri hänen edessään virui onneton vene, johon ei kukaan ihminen vielä ollut uskaltanut kajota. Niin hän viipyi tunnin tai pari. Ja kun ei sittenkään tapahtunut mitään, tuntui hänestä, että on yhtä hyvä tähystellä istualta. Hän istuutui siis muurille, nojasi päänsä lehmukseen ja nukkui.

Hänen herätessään koleaan aamutuuleen ja selvitellessään, missä hän oli, näki hän Jan Guldtin työskentelevän alhaalla hämärässä, veneen kimpussa. Hän raatoi sellaisella kiihkolla ja puheli niin kiivaasti itsekseen, että äänet selvään kuuluivat aamun pyhäisessä hiljaisuudessa. Hänen äitinsä, joka muuten ei lähtenyt kotoaan koko vuoden mittaan, seisoi hänen vieressään, auttaen voimiensa takaa. Hän piteli paraikaa kädessään suurta kiveä, jonka oli määrä painaa veneen kokkapuolta syvemmälle.

Karl Kröger luisui alas muurilta, meni heidän luokseen, yhtyi heidän työhönsä ja ajatteli: »Jos minä lausun sanankin, ja varsinkin jos minä puhun voimisesta tai työn heittämisestä tai muista sellaisista, niin hän paikalla paiskaa itsensä Elbeen.» Ja niin hän vaikeni ja teki työtä. Kun he saivat työn valmiiksi — aamu jo koitti — niin äiti läksi heidän luotaan.

Silloin työnsivät he veneen vesille ja Jan Guldt astui veneeseen. Hänen ystävänsä kysyi tulisiko hän mukaan, mutta Jan Guldt ravisti päätään. Silloin sysäsi Karl Kröger veneen menemään, katsoi vielä hetkisen sen jälkeen, iloitsi siitä, että vene nyt oli tasapainossa ja alkoi astella kotiin päin.

Hän joi hitaasti ja nautinnolla aamukahvinsa. Sillaikaa puhui hänen äitinsä huolestuneena olkikatostaan, ehdotti että koko läntinen puoli katettaisiin uudelleen ja laski mitä se tulisi maksamaan. Sitte läksi poika blankeneseläisten tapaan, kuten sunnuntaiaamunakin, rantaan ja maihinnoususillalle.

Kun hän jonkun aikaa kylmästi ja tutkivasti oli katsellut ihmisiä ja varsinkin kaupunkilaisia, — joita veneet täynnä jo kiiruhti tänne, rupesi hän tähystelemään Jan Guldtin mutkiin ja äkkäsikin hänet paikalla. Hän risteili raikkaassa tuulessa edestakaisin sillan seutuvilla, näyttääkseen ihmisille miten koreasti hänen merisaaliinsa, hänen ruskea haahtensa halkoi vettä. Hänen edessään ja takanaan luovaili sekä yksitellen että ryhmissä suurempia ja pienempiä purjeveneitä, joita oli tullut Oevelgönnestä. Äkkiä ilmestyi niiden taakse vielä valkoinen, ylhäinen jahti, jonka tangon nenässä oli Hollmannien kukko, Hampurin satamassa kutsuttu korppikotkaksi.

Lieneekö Jan Guldt kiihkossaan erehtynyt etäisyydestä vaiko purren kulkunopeudesta, vai leimahtava vihako häntä lienee vetänyt korppikotkan puoleen, vai lieneekö pieni, hento, valkopukuinen herra, joka jahdissa piti perää, todella tahallaan pitänyt alihangan puolelle peloittaakseen tai ärsyttääkseen pientä, ruskeaa alusta: Jan Guldt oli äkkiä poikkipuolin jahdin kokan edessä ja hetkisen myöhemmin vedessä, paikatun, keltaisen lakanan päällä, jahdin valkoisen, jyrkän kyljen vieressä. Villalakkinen matruusi veti hänet kannelle.

Hän asettui maston juurelle, pidellen siitä kiinni, ja näytti katseellaan hakevan venettään, joka surkeassa tilassa, purje laahaten vedessä, ajelehti myötävirtaa. Itse asiassa ei hänen raivoisa kiukkunsa ja kaikki kiehuvat tunteensa tietäneet, miten ne yhtaikaa purkautuisivat ilmoille. Valkopukuinen herra oli naurahtanut ja laski tyynesti siltaa kohti, jolla puolet Blankeneseä tungeskeli. Jahti kosketti siltaa lepattavin purjein ja herra huusi Jan Guldtille, että hän toki liikkuisi ja lähtisi tiehensä.

Silloin käänsi poika raivoiset kasvonsa leimuavin silmin herraa kohti ja kiljahti kimakalla äänellä: »Vai sinä? Sinä olet tappanut isäni ja isoisäni?! Aiotko tappaa minutkin?! Senkin roisto!» Ja osoittaen häntä kädellään jatkoi hän: »Tuossa on Hollmann, joka hukuttaa väkensä, joka… joka…»

Samassa hetkessä hyökkäsi keltainen Paul Grien hengästyneenä esiin tungoksesta, näki Jan Guldtin läpimärkänä, ymmärsi paikalla yskän ja läjäytti iloissaan kämmenet reisiinsä, nauraen ja ääneen huutaen läpi hiljaisuuden. Silloin hyppäsi Jan Guldt purresta sillalle, syöksyi läpi syrjään väistyvän joukon ja karkasi rannalle.

Hans Hollmann antoi käskynsä liikkumattomin kasvoin. Hänen miehistönsä irroitti keksinsä sillasta ja kukkotankoinen jahti luikui taasen virtaan.

Seuraavana aamupäivänä kierteli Karl Kröger tuntikausia Jan Guldtin asuntoa, mutta ei saanut häntä nähdä. Myöhään illalla uskalsi hän nostaa salpaa ja pistää sisään päänsä. Äiti istui, kuten aina, liedellä työssä, harmaiden villavaateröykkiöiden ympäröimänä. Karl kysyi hiljaa ja ääntään venyttäen — hän tahtoi nimittäin siten osoittaa tyyntä, harkittua mielenlaatuaan — missä Jan Guldt on. Silloin yltyi äiti katkerasti puhumaan: »Jan Guldt? Jan Guldt?» ja hypisteli kiivaasti karkeaa villatakkia, etsiäkseen esiin viallisia kohtia. »Hänen henkeänsähän te väjytte! Te ja Hollmann! Mutta saatkin uskoa, että hän maksaa Paul Grienille ja Hollmanneille, jahka hän tulee suureksi. Korjaa sinä nyt siitä luusi!»

Silloin pani poika hiljaa kiinni oven, astui hitain askelin rantaan ja tuli veneelle, joka oli ajautunut maihin ja pantu kuntoon. Hän huomasi nyt Jan Guldtin köyttäneen mastoon, jopa puolitankoon, kirjavan nenäliinansa, jossa oli Hampurin kolmen tornin kuvat. Hetkisen katseli Karl tätä, tehden johtopäätöksiään ja ymmärsi todella, että Jan Guldt oli saanut kyllänsä Blankenesestä, että hän oli suunnannut askeleensa Hampuriin ja siitäkin edemmä.

KOLMAS LUKU.

Hänestä ei moneen vuoteen kuulunut mitään, tiedettiin vaan, että hän kirjoitti äidilleen meriltä ja kerran oli joku nähnyt hänet, kun hän lyhyesti käytyään yöllä tervehtimässä äitiään ja jonkun matkaa hänen saattamanaan, oli marssinut takaisin Hampuria kohti, siellä taasen astuakseen laivaan. Enempää ei hänestä kuultu eikä nähty.

Neljäntenä vuonna hänen lähdöstään ulosmaksettiin Karl Kröger eräänä päivänä laivastaan, etsi uutta laivaa ja otti pestin Kalliopeen, nelimastoiseen parkkiin, joka, kapteeninaan Bosselmann ja lastattuna kappaletavaralla, oli lähdössä Sidney'hin. Illansuussa astui hän kaikessa rauhassa laivaan, asetti säkkinsä kanssin ovea vastaan ja kurkisti sisään. Silloin äkkäsi hän aivan edessään punertavan pään ja kuuli samassa Jan Guldtin kauniin äänen.

Hän istui selin oveen ja puhui kiihkeään tapaansa, sormiaan oikoellen eräälle toiselle matruusille, kömpelön, rehellisen näköiselle miehelle, joka kaikesta päättäen oli meklenburgilainen. Hän kyseli häneltä kaikellaisia ja takertui aina keskelle kysymyksiään, koska hän joka kerta kutsui mieleensä oman äitinsä hahmoa ja luonnonlaatua. »Pitikö sinun äitisi — sinut puhtaana? Eikö hän koskaan — päästänyt sinua putoamaan tai jättänyt sinua palelemaan tai itkemään ilman aikojaan? Eikö hän — illoin tai yöllä jättänyt sinua yksin, jutellakseen naapurien kanssa kadulla, tai mennäkseen seuraan? Eikö hän — koskaan sanonut tai tehnyt sinulle mitään ilkeää?»

Meklenburgilainen tuijotti joka kysymykseltä, otsa rypyssä, kiihkeään kysyjään, ikäänkuin hänen olisi pitänyt ampua mestarilaukaus johonkin etäiseen maaliin. Hänen hitaalle luonnolleen ei suinkaan ollut helppoa ymmärtää sellaista kysymystä, sitte kutsua mieleensä äitiään ja lopuksi antaa totuudenmukaista vastausta. Mutta pienen, tuskallisen äänettömyyden perästä pudisti hän voimakkaasti päätään.

Tutkinnon päätyttyä lausui kysyjä, laskien molemmat kätensä pöydälle ja taivuttaen punertavan päänsä etukumaraan: »No sitte sinun joka satamasta pitää kirjoittaa hänelle! Maailmassa täytyy olla oikeutta! Oikeutta täytyy olla! Kirjoita siis! Huomenna lähdetään merille ja Australia on kaukana.»

Meklenburgilainen liukui penkin päähän päästäkseen kirstulleen ja saadakseen esille paperia. Jan Guldt kuuli takaansa mainittavan nimeään.

Hän kääntyi äkkiä, silmät pystyssä ja poistyöntävä suuttumus säihkymäisillään esiin katseesta. Mutta kun hän näki kuka siellä oli, hengitti hän helpommin ja sanoi epävarmana: »Vai sinä! Minä pelkäsin…»

»Mitäs sinä pelkäsit?» sanoi Karl Kröger.

»Äh…» vastasi toinen ja väkivaltainen vihamielisyys salamoi hänen silmissään… »Minä en ikinä tahdo nähdä ketään blankeneseläistä! Sentähden minä aina olen kulkenut englantilaisilla laivoilla… mutta sinä et kuulu siihen lukuun.»

»Luulisin, että sinä voit nähdä minut», sanoi Karl Kröger, asettui seisomaan hajasäärin ja pullisti rintaansa.

»Voin kyllä», sanoi Jan Guldt, ojensi hänelle kätensä ja puristi sitä.
»Minusta on hauskaakin nähdä sinut.»

Seuraavana päivänä aamun koittaessa läksivät he Scheldestä ja purjehtivat hyvällä luoteistuulella, jota kesti neljätoista päivää, etelää kohti. Sitte joutuivat he koillispasaatiin, ikäänkuin olisivat sen tilanneet itselleen ja kolmen viikon päästä, lähdöstään laskien, olivat he eteläpuolella Hyväntoivon nientä.

Hyväntoivon niemen takana menivät he kolme päivää länsipasaatilla täysin purjein ja sellaista vauhtia, että he sivuuttivat suuren höyrylaivan, jolla oli sama suunta kuin heillä. Kapteeni Bosselmann, joka ei vielä ollut kolmenkymmenen vuoden vanha ja jonka luista ei poikamaisuus vielä ollut kokonaan lähtenyt, antoi ohjata hiukan likemmä laivaa; he liukuivat hiljalleen sen rinnalle, näyttivät sille touvinpäitä ja kysyivät, pitikö heidän hinata sitä, ja pilkkasivat ääneen nauraen. Kolmantena yönä muuttui tuuli myrskyksi. He kiitivät kuitenkin täysin purjein eteenpäin koko valoisan, tähtikirkkaan yön. Heidän päänsä päällä vaelsi raskaita pilviä. Aamupuoleen, päivänsalossa, näkivät he edessään parkkilaivan, joka pahasti kallellaan, purjeet risoina, ruori murskana, avuttomana ajelehti aalloilla. Kahveliin oli solmittu liehumaan Norjan lippu.

Kapteeni Bosselmann antoi sitoa alipurjeet raakoihin, laski likelle parkkia ja käänsi sitte purjeet tuulen mukaan, joten he joutuivat ajelehtimaan laivan rinnalle, sekä neuvotteli molempien perämiesten kanssa, uskallettaisiinko ryhtyä auttamaan. Tuuli oli jonkun verran talttunut, mutta meri kävi vielä varsin kovasti. Miehet seisoivat yhdessä röykkiössä pelastusveneellä, katsellen vuoroin norjalaiseen, vuoroin kapteeni Bosselmanniin.

Vihdoin kuului hänen hidas, kumea huutonsa: »Kuka lähtee veneeseen?»
Samassa oli Jan Guldt jo ylhäällä veneessä, hänen jäljessään tuli
ensimäinen perämies, sitte kolme muuta, niiden joukossa Karl Kröger.
Hetkeä myöhemmin läiskähti vene jo veteen.

Miehet kävivät voimiensa takaa kiinni airoihin ja pääsivät onnellisesti irti laivasta, kulkivat sitte tuulen mukana tummansinisten, paisuvien, eteenpäin liukuvien aaltojen vieminä, kevyen vaahdon lentäessä ja pärskyessä yli veden, milloin aallon pohjalla, milloin sen harjan kohottamina, nopeasti poispäin. Ensimäinen perämies, airot molemmissa käsissä, seisoi hajareisin perässä, viisaana tarkaten tuulta ja merenkäyntiä ja uljaasti ohjaten venettä; muut hänen jalkainsa juuressa soutivat niin että airot notkuivat. Pian he olivat kiertäneet norjalaisen laivan perän.

Kuusi miestä seisoi tai roikkui keskilaivalla päävantin luona reelingillä; tuontuostakin löi sisään vettä ja hyöky viskeli heitä pärskeellä ja vaahdolla. Heidän välilleen köytettynä ja heidän kiinnipitämänään riippui mies, jonka silmien ja vaaleankeltaisten hiusten päällitse vuosi verta; jokainen hyöky huuhteli veren pois, mutta samassa sitä taas ilmestyi siihen. Kapteeni, vanha, valkohapsinen mies, seisoi syrjässä päätouvin luona, katsellen surullisin silmin miehistöään ja sen pelastajia; hänen vieressään seisoi parroittunut, jo iäkäs perämies.

Miehet tahtoivat kaikella muotoa, että heidän kapteeninsa ensinnä jättäisi laivan. He huusivat ja kirkuivat, saksaksi, englanniksi ja norjaksi sekaisin. »Isä ensin! Hän on parempi kuin me! Hän on hyvä ja hurskas!» Mutta vanhus ravisti päätään ja liikutti torjuen kättään.

Silloin ottivat he, rohkaistakseen mieliä, ensinnä touviin ketterän, korean pojan. Ponnahtaen kuin hauki hyppäsi tämä rohkeasti kannelta. Hänen perässään hyppäsivät muut miehet, kuusi miestä perätysten, kaikki touvia myöten; mikä taitavasti, mikä kömpelösti. Sitte tuli haavoittunut, joka putosi veteen kuin raskas säkki; vihdoin vielä perämies ja kaikkein viimeisenä kapteeni.

Nyt lähdettiin paluumatkalle, vene raskaassa lastissa, pärskeiden tuontuostakin läiskähtäessä yli laitain. Ensimäinen perämies, airot molemmissa käsissä, seisoi raskaasti raataen, hiki valuen alas kalpeita kasvoja, valvomassa, että aina kuljettiin suoraan aaltojen mukaan. Ne jotka olivat airoissa, istuivat mykkinä, silmät jäykkinä päässä. Vesi ja hiki virtasi heidän hartioillaan ja käsivarsillaan. Pelastuneet makasivat heidän jaloissaan. Vanha kapteeni oli puoleksi vedessä, hän varjeli käsissään laivan päiväkirjaa ja kulunutta Uutta Testamenttia. Perämiehen edessä virui haavoittunut matruusi selällään, poissaolevana, verinen pää perämiehen polvilla.

Kun he jo likenivät laivaa, tuli Jan Guldt, joka istui ylähangassa, katsahtaneeksi hädän ja tuskan sekasotkua jalkainsa juuressa. Vettä syöksyi samassa veneeseen ja aalto huuhtoi veren kellahtavista hiuksista ja vertavuotavista silmäkulmista. Silloin pääsi Jan Guldtin kiusaantuneesta kurkusta villi huuto ja hän kosketti jalallaan haavoittunutta. »Vai sinä, vai! Me olemme vanhat tutut!» Ja hän riemuitsi kähein, kuivin rinnoin, onnellisena siitä, että oikeus oli pysynyt omalla tolallaan. »Tiedätkös sinä, Karl Kröger, kuka sinun takanasi makaa? Paul Grien on täällä!»

Haavoittunut koetti nostaa päätään ja katsahtaa soutajaan, joka oli huutanut, mutta ei voinut ja veri valahti taasen silmien päällitse.

He pääsivät onnellisesti perille ja haaksirikkoutuneet vedettiin kannelle ja vene perässä.

Kun pelastajat työstään päästyään aikoivat ruveta kertomaan, hervahtivat äkkiä heidän polvensa eivätkä äänet totelleet; kolmen tunnin raju työ oli vienyt heiltä kaiken voiman. Yksi kaatui tainnoksissa maahan, muut pysyivät vaivoin pystyssä. Jan Guldt istuutui luukulle ja katseli vaieten, miten vanhaa kapteenia kuljetettiin perään. Mutta kun he sitte tarttuivat sinne tänne horjahtelevaan Paul Grieniin, koetti Jan Guldt nousta seisomaan. Hän kaatui kuitenkin suulleen, ylettyi silloin kädellään haavoittuneeseen ja lausui, silmät suuttuneesi loimuten päässä: »Tuon tahdon minä, kapteeni… Minä hoidan hänet… Hän on minun ystäväni!»

Nyt veivät he hänet pieneen koppiin kapteenin kajuutan vieressä, joka toimitti lasaretin virkaa; ja antoivat Jan Guldtinkin nukkua siellä.

Karl Krögerin pää pysyi tämän kuuman päivän perästä jonkun aikaa väsyneenä ja raskaana. Paljon oli sitäpaitsi puhumista ja kertomista, milloin vanhojen toverien, milloin uusien, haaksirikkoutuneiden kanssa. Mutta viikon lopulla pääsi hän kuitenkin lasaretin ovelle nähdäkseen, mitä tulinen Jan Guldt siellä saa aikaan Paul Grienin kanssa.

Hän raoitti hiljaa ovea ja näki Jan Guldtin istumassa ja ääneen lukemassa vanhaa, hampurilaista juttukirjaa, joka vuosikausia oli ajelehtinut laivalla. Kasvot rohkeina, ääni tulessa luki hän merirosvo Störtebekeristä, miten hampurilaiset olivat ottaneet hänet vangiksi ja miten hän ja hänen toverinsa olivat mestatut.

Kun kertomus oli loppunut, laski hän kirjan käsistään ja sanoi halveksien ja ylimielisesti, ikäänkuin sivumennen, etteihän sellaista enään nykymaailman aikaan tapahdu. Nykymaailman ihmiset ovat tasaisempia, viisaampia, ymmärtäväisempiä ja oikeamielisempiä molemmin puolin, ja saattavat asiat oikealle tolalle ilman että tarvitsee panna ihmisiä kahleisiin tai heidän päätään poikki. Haavoittunut makasi sidotuin silmin selällään eikä sanonut paljon mitään.

Karl Kröger painoi hiljaa oven kiinni, pudisti päätään ja meni katsomaan pelastuneita norjalaisia. Häntä huvitti erityisesti yksi heistä, joka merkillisellä taidolla osasi juoksuttaa kielen sisiliskona suustaan ja taas aina aivan oikein palauttaa sen paikoilleen. Karl Kröger koetti kaikin keinoin, sekä yöllä että päivällä ja joka paikassa tehdä samalla tavalla, mutta ei osannut.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli kapteeni Bosselmann, kun hän eräänä aamuna seisoi perää pitämässä, hänen luokseen, katsahti häneen uteliaasti ja tutkien ja sanoi: »Mitä se Guldt, se sinun ystäväsi, oikein tahtoo siitä sairaasta? Ovatko ne todella vanhat ystävät?»

Karl Kröger kertoi laveasti ja tavattoman vilkkaasti tapahtuman
Blankenesen sillalla ja rannalla. »Ja nyt hän tahtoo hänet kääntää.»

»Vai niin», sanoi kapteeni Bosselmann, jota vaivasi uteliaisuuden vika ja joka kiihkeällä mielihalulla oli kuunnellut kertomusta. »Onko Jan Guldt jumalinen?»

Karl Kröger pudisti hämmästyneenä päätään.

»Jumalinen?» sanoi hän epävarmana. »En minä tiedä. Ei hänellä ole raamattua. Jaa jumalinen? En minä sitä tiedä. Taitaa olla.»

Kapteeni Bosselmann ravisti päätään. »Merkillinen pyhimys», sanoi hän.

Karl Kröger virkkoi vähän loukkaantuneena: »Kuinka niin, kapteeni? Eikö hän äskenkin ollut ensimäisenä veneessä? Hän vaatii vaan oikeutta ja järjestystä vähän tulisemmin kuin me.»

Kapteeni kohotti kulmakarvojaan ja iski kaikki kankeat sormensa rintaansa vastaan. »Tulisemmin kuin minäkin?» sanoi hän.

Karl Kröger vastasi: »Tietysti, kapteeni; sillä ettepähän te muuten ihmettelisi häntä.»

Kapteeni Bosselmann kääntyi menemään ja sanoi: »Kaikkia sitä pitääkin oppia tuollaiselta vekaralta!»

Sitte hän vielä kerran kääntyi häneen päin ja lausui painavasti, silmät suurina ja sormet harassa rintaa vastaan: »Minäpä sanon sinulle, että minä sidon tuon ihmisen, tuon Grienin silmät joka aamu. Minä yksin! Minä yksin olen nähnyt hänen silmänsä — senverran kuin niistä voi mitään nähdä, sillä ne ovat vielä aika lailla turvoksissa. No niin, sillä ihmisellä on pahat silmät!»

Karl Kröger katsahti kompassiin, nykäisi peräsintä oikeaan suuntaan ja vastasi välinpitämättömästi: »minä en koskaan välitä miesväen silmistä, vaan ainoastaan tyttölasten. Mutta kun te sanotte, että hänellä on pahat silmät, niin minä sen kyllä uskon! Ja se on paha asia. Sillä silmät ovat niinkuin rako nahassa ja näyttävät mitä siellä sisällä on; eikä kukaan ihminen pääse nahastaan.»

Kapteeni Bosselmann pudisti taasen päätään tälle ihmeelliselle lauseelle ja meni vanhan, valkohapsisen norjalaiskapteenin luo kertomaan matruusistaan: tuosta sorjasta pojasta, jolla oli punertavat hiukset ja kotkannenä, joka oli niin kuumaverinen ja aina niin kiivaasti vaati oikeutta ja järjestystä. Vaivoin sai hän vanhuksen ymmärtämään sanansa. Kun hän vihdoin ne käsitti, tarttui hän kapteeni Bosselmannin käteen ja painoi sitä kiihkeästi.

Kun Karl Kröger seuraavana päivänä yksikseen seisoskeli kanssin luona, kaikessa rauhassa miettien Blankeneseä ja sen asioita, tuli Jan Guldt hänen luokseen ja sanoi, heilauttaen päätään rohkeaan tapaansa: »Nyt ollaan toki jo jossakin! Eilen hän sanoi minulle kovin pahoittelevansa tuota siltajuttua. Hän sanoi, ettei hän ymmärrä, miten hän saattoi olla sillä tavalla, kun en minä kuitenkaan koskaan ole millään lailla ollut häntä vastaan. Näetkös sinä nyt? Kun ihminen vaan tahtoo!»

Karl Kröger kohautti olkapäitään ja sanoi epäilIen: »Kunhan se vaan olisi totta, Jan Guldt! Ukko on ainoa, joka on nähnyt hänen silmänsä ja hän sanoo, etteivät ne ole hyvät. Kunhan ei vaan lopulta kävisi huonosti ja ukko taas saisi sovittaa juttuun vanhaa loruaan, joka aina on hänen hampaissaan: johan minä sen niin ajattelin!»

Mutta Jan Guldt ravisti ylimielisenä päätään ja sanoi: »Mokomakin…?» ikäänkuin ei kapteeni Bosselmann tällaisista asioista ymmärtäisi hölynpölyä.

Kun he sitte saapuivat Sidney’hin, jättivät norjalaiset laivan. Vanha, valkohapsinen kapteeni, Uusi Testamentti sinisen takin sivutaskussa, kävi antamassa kättä koko miehistölle. Kun hän tuli viiden pelastajansa luo, silitti hän heidän käsiään ja sanoi, että hän tällä iällään kyllä jo olisi ollut kypsä menemään elämän tuollekin puolelle; mutta kyllä hänen vanha vaimonsa tulee olemaan kovin iloissaan, kun hän taasen palaa kotiin.

He nauroivat kaikki viisi ja sanoivat: »Hei vaan, kapteeni! Lähtekää te taas vaan vesille! Kyllä me vedämme teidät maihin!»

Hän ravisti hymyillen valkeaa päätään heidän hyväntahtoiselle ylimielisyydelleen. Sitte katsahti hän Jan Guldtiin ja lausui vakavan lempeästi ja hyvin painavasti: »Sinun täytyy vielä, poikani, oppia tarkkaamaan maailmaa. Kas, sitä on kolmenlaista: yksi meidän päässämme, joka kuuluu meille, ja yksi tuolla ulkopuolella, meidän ympärillämme, joka kuuluu ihmisille, ja yksi, taas aivan toisellainen, joka kuuluu Jumalalle. Sinä ajattelet vaan omaasi ja elät vaan omassasi; sinun täytyy enemmän tarkata molempia toisia.»

Mutta Jan Guldt oli aivan liian voitonvarma ja onnellinen; hän ei ensinkään kuunnellut mitä vanhus sanoi. Hän nauroi ja sanoi ylpeästi: »Kyllä minä vaan suoriudun kaikista kolmesta, kapteeni.»

Silloin jätti vanhus, päätään pudistaen ja huolissaan, laivan.

Hetkisen perästä saapuivat sairaalan vaunut noutamaan haavoittunutta. Hänet talutettiin sillalta maihin ja taluttajat ihmettelivät, että hän käveli niin hyvin. Kun hän sitte seisoi sinisten vaunujen ovella, nosti hän sidettään ja katseli räpyttelevin silmin, ikäänkuin katseillaan etsien jotakin laivalta päin. Kun hän luukulla näki Jan Guldtin, joka ei tietänyt mitään hänen kuljettamisestaan, naurahti hän kimakasti ja äänekkäästi, aivan kuten hän neljä vuotta sitte oli nauranut Blankenesen sillalla ja huusi: »Hehheh sinä, Jan Guldt!… Hehheh… Sinä narri!»

Jan Guldt kuuli vihdoin, oikaisi selkänsä, kääntyi päin ja avasi silmät selälleen.

»Mokomakin mies!» huusi toinen. »Kylläpä sinä olet tyhmä!» Ja nauroi ja läjäytti reittään, paiskasi vaunun oven kiinni ja läksi juoksemaan tipo tiehensä.

Kapteeni Bosselmann huusi suurella, kumealla äänellä peräkannelta: »Johan minä sen niin ajattelin!» Karl Kröger juoksi alas laskuportaita, lähteäkseen ajamaan takaa roistoa. Kaksi muuta miestä huusi jo täydessä juoksussa: »Hän taputteli taskuaan, Jan Guldt. Tarkasta kirstusi, jumalan luoma! Me näimme hänen tänä aamuna kopeloivan sitä.» Ja sen tiensä he otattivat Karl Krögerin perässä.

Jan Guldt kävi molemmin käsin kiinni punertavaan tukkaansa ja astui kuin unissakävijä, haroen eteensä, sairaskamariin, avasi arkkunsa ja etsi etsimistään. Hän ei säästörahoistaan löytänyt ainoaa penniä.

Hän nousi, yritti ovelle ja lausui moneen kertaan yksitoikkoisella äänellä, kangistuneena kummastuksesta, hiljaa ja kuin itsekseen: »Eihän tämä voi olla näin! Eihän tämä voi olla näin!» Sitte hän äkkiä parkaisi, raivoisana, vimmoissaan ja iski nyrkkinsä oveen ja kirosi hurjasti. Kapteeni Bosselmann huusi hänelle kumeasti: »Liikaa kiivautta! Hiljaa! Hiljaa!»

Mutta hän ei kuullut sitä; hän makasi lamassa ja öhki ja huusi.

Karl Kröger, joka kuultuaan hurjat huudot oli palannut, seisoi kalman kalpeana hänen vieressään ja sanoi, onnettoman lakkaamatta öhkiessä. »Ei hän sure rahojaan kapteeni, vaan sitä, ettei hän saanut siitä miehestä kalua. Sanoinhan minä teille, että hän niin hurjasti tavoittelee sitä mitä hän pitää oikeana. Hän ei voi sietää, että tämä meni häneltä hullusti!»

NELJÄS LUKU.

Kun he pitkältä matkaltaan palasivat Hampuriin, sanoi Jan Guldt hyvästi kaikille, Karl Krögerillekin, jonka jo muutaman päivän päästä oli määrä lähteä merille uudella laivalla; ja läksi myöhäisenä iltana kävelemään Blankeneseen.

Mutta turhaan rytyytti hän ovea ja turhaan koputti- hän keittiön ikkunaan. Pitkän, äänettömän ihmettelyn perästä huomasi hän suuren, harmaan pahvipalan riippumassa nuorasta ovenkääkässä. Hän otti tikut taskustaan, veti tulta ja luki: »Äitisi kuoli kaksi viikkoa sitte. Koska hän sairasti kahdeksan viikkoa ja sai hoitoa, lääkärinapua ja rohtoja, niin hänen omaisuutensa meni siihen, etkä sinä niinmuodoin ole saapa mitään perintöä. Sukulaisten puolesta: Topias Guldt vanhempi Sechslingstreppen varrella.»

Hetkisen seisoi hän liikkumattomana ja kuunteli pienen asumuksen seinivierellä. Hän ei voinut ymmärtää, että tämä olisi totta, varmaan heti täytyisi kuulua hiljaista astuntaa ja salvan viipyen ja epäluuloisesti siirtyä syrjään. Sitte laskeutuisi laiha, kankea käsi hetkiseksi hänen käsivarrelleen ja käsivartta myöten karkaisi suloinen vavistus aina rintaan asti ja sydän rinnassa sylkähtäisi kuumana. Mutta ei kuulunut mitään. Silloin päästi hän salvan, johon hän odottaessaan oli laskenut kätensä, irti, ja jäi siihen paikkaan seisomaan. Hän koetti käsittää, ettei äitiä enään ole hänen elämänsä lämpimässä pyhätössä ja ettei hänellä enään maailmassa ole kotia. Hän kääntyi pois ja kulki, pää painuksissa, valoisassa yössä pitkin rantatietä, kiipesi sitte ylös jyrkkiä portaita ja itki siinä, missä tiheä pensaikko molemmilta puolilta yhtyy, itki niin kauvan kuin maittoi. Ja palasi sitte Hampuriin.

Seuraavana päivänä meni hän Altonaan ja ilmoittautui kouluun, kuten hänen tarkoituksensa alunpitäen oli ollut, niiltä ajoilta asti, jolloin rahat vielä olivat hänen hallussaan. Sitte osti hän kaikki välttämättömät koulutarpeet, kuten sekstantit, piirustuslaatikot, kirjat ja paperit, ja siihen menivät kaikki hänen rahansa. Vihassaan Jumalaa ja ihmisiä vastaan tunsi hän selvästi vain sen asian, että hänen täytyy ajaa läpi tämä tuuma, vaikka pitäisi valvoa silmät puhki tai kuolla nälkään.

Hän oli ajatellut, että jossakin koulun likellä olisi hankittava sen verran työtä, että saisi siitä asunnon ja ruuan, ja hän läksi paikalla — oli jo ilta — hakemaan. Hän kiersi muutamia katuja ja katsahti erinäisille pihamaille, joilla oltiin työssä; mutta hän huomasi, että joka työn ääressä oli tekijä eikä viitsinyt kysyä. Koko yritys näytti alunpitäen epäonnistuvan.

Hän tuli nyt Altonasta Oevelgönnen seutuville, jossa vielä siihen aikaan pienten, kaltevien puutarhojen yläpuolella oli rivi vanhoja olkikattoisia asumuksia. Yksi niistä, joka vielä tänäkin päivänä pysyttelee paikoillaan, on erittäin vanha ja matala. Lisäksi tuntee joka mies sen siitä, että ihan sen edessä, ruosteisella jalustalla seisoo vanha tykki, suu auki satamaan päin.

Hänen astuessaan kuoppaista tietä, istui alhaalla, sen asumuksen edustalla, missä tykkikin oli, ruskealla puurahilla pieni, vanha akka, köyhän vaatteissa, käpertyneissä työkäsissään paksu, sininen sukankudin. Nuori mies katsahti ympärilleen, olisiko likellä ihmisiä — sillä häntä hävetti lyöttäytyä puheisiin vanhan, nyrpeän akan kanssa — ja kysyi sitte kiireesti kysyttävänsä: tiesikö vaimo mistä hän voisi saada työtä muutamaksi tunniksi päivässä. Vaimo nosti päätään ja katsahti uteliaana hänen rohkeisiin kasvoihinsa. Hän ei oikein ymmärtänyt häntä, siirtyi hiukan syrjemmälle ja lausui vanhan ihmisen malttavalla tyyneydellä: »Istu tähän ja kerro, mitä sinä oikein tahdot minusta.»

Nuorukaisen piti siis istuutua ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi, kaiken aikaa läjäytellen kädellä polveensa, että hänen asiansa nyt olivat sillä kannalla, että hänen piti saada työtä. Hänen ei ollut kovinkaan vaikea selvitellä eukolle tätä kaikkea, koska pieni tanakka eukko tuntui hänestä niin kumman näköiseltä, ikäänkuin hän olisi ollut Punahilkan isoäiti tai joku muu henkilö, jolla ei ollut mitään tekemistä nykyisen ajan ja sen kurjuuden kanssa. Eukko kutoi kaikessa rauhassa sukkaansa, vain silloin tällöin katsahtaen ylös tai tien päähän, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin.

»Eikö sinulla sitte enään ole vanhempia elossa?» kysyi hän.

Nuorukainen kertoi äitinsä juuri kuolleen. Isä taas oli nuorena miehenä, kuten ennen häntä isoisä, jäänyt Hollmannin laivalle. »Isoisä kulki kauvan Hollmannien asioilla.»

»Vai niin vai», sanoi eukko. »Vai jäivät molemmat Hollmannin laivoille! Niin, niin… paljon ne ovat ottaneet hengiltä ihmisiä! Niin… niin! Mutta mitäs te sille voitte? Toisella ihmisellä on toisellainen luonto kuin toisella. Koska Jumalan täytyy tulla toimeen kaikkien kanssa, niin täytyy meidän myöskin.»

Nämä sanat vimmastuttivat nuorukaista siihen määrään, että hiukset hänen lakkinsa alla nousivat pystyyn. Hän virkkoi, silmät villeinä vihasta: »Sitä mieltä en minä ole, jumalavita! Jumala saisi rangaista heitä rutolla ja helvetillä ja ihmiset saisivat nostaa heidät jaloista riippumaan, kunnes he kuolisivat.»

Vanhus huojutti hitaasti, sukkaansa kutoen, päätään. »Kun ihminen tulee vanhaksi», sanoi hän, »niin hän tietää, ettei maailmassa käy niinkuin hän tahtoisi; ja kuitenkin hänen täytyy kestää. Ajatteleppas, että minun ainoa poikani jo neljäkymmentä vuotta kulkee Hollmannin laivalla… aina samalla, Anna Hollmannilla! Pursimiehenä. Se se on jotakin!»

Nuorukainen kalpeni kiukusta. »Menkää muille puhumaan sellaisia!» sanoi hän. »Voihan sitä ottaa hyyryn Hollmannille, jollei enään mistään muualta saa paikkaa, taikka jos uhalla ja pilkan vuoksi kerran tahtoo tehdä sellaisen matkan, jotta siitä sitte voisi puhua ihmisille. Mutta vuosikausia?! Neljäkymmentä vuotta Anna Hollmannilla!»

Vanhus jatkoi tyynenä työtänsä. »Hän ei yleensä puhu siitä», kertoi hän. »Mutta välistä, kun hän on hulluna ja hurjana — hän on nimittäin vähän viinoihin menevä — sanoo hän olevansa naimisissa Anna Hollmannin kanssa. Ja sanoo olevansa katolisella tavalla, niin ettei saa eroakaan. Ja kyllähän minäkin sen uskon että ne ovat kokeneet paljon yhdessä. Ensinnä kuusikymmenluvulla kuljetti Anna Hollmann puolet Meklenburgia Amerikkaan, ja sitte seitsenkymmenluvulla neekerejä Afrikasta Brasiliaan. Ja kaikenkarvaisia muita retkiä lisäksi. Eipä taitanut yksikään olla kehuttava!… Mihin sinun isoisäsi sitte läksi Hollmannin laivalla?»

»Brasiliaan, tai jonnekin Brasilian rannikolle», vastasi nuorukainen.
»En tiedä tarkemmin.»

»Vai niin!» sanoi eukko. »Varmasti nekin ovat olleet kurjia matkoja.
Brasilian rannikolle!»

»Niin», sanoi nuorukainen. »Meidän suku on arvossapidettyä väkeä Blankenesestä ja minun isoisäni oli kunnioitettu mies, vaikka sanotaankin hänen olleen vähän kiivasluontoisen. Älkää puhukokaan hänestä. Kuka sitä tietää, mikä hänet johti siihen. Puhukaa te Hollmanneista, jotka sata tai kaksisataa vuotta ovat nylkeneet ihmisiä kurjilla laivoillansa ja saattaneet semmoiset määrät kunnon väkeä hukkumaan!»

Vanhus huojutteli päätään ja puuttui puhumaan hitaasti ja perinpohjaisesti: »Vanha Dierks ja minä — vanha Dierks on jo viisikymmentä vuotta ollut kuskina vanhalla Hollmannilla ja minä palvelin siellä nuorena tyttönä muutamia vuosia — me teemme aina pientä pilaa vanhasta Hollmannista. Ymmärräthän sinä, äijästä, joka kuljetti meklenburgilaiset ja neekerit meren poikki. Hän on jo sivuuttanut yhdeksännen kymmenennen ikävuotensa, mutta hän ajelee vielä joka keskiviikko ja lauvantai Elben rantatietä. Ihmiset puhuvat hänestä paljonkin, sanovat ettei hän kuole, kun hänellä on niin paha omatunto. Mutta me, minä ja vanha Dierks, tiedämme asian; se ei ole ensinkään niin, vaan se on sitä, että raha tuottaa hänelle niin paljon iloa, ettei hän raaski luopua siitä. Keskiviikkoisin ajaa vanha Dierks hänet aina tänne minun luokseni ja sitte me teemme hänestä pientä pilaa… Kas, tuollahan hän jo tuleekin.»

Ylhäiset kaleesit, edessä virkeät hevoset, kääntyivät mäeltäpäin, tulla viilettivät tietä pitkin ja pysähtyä nykäyttivät pienen ruskean rahin eteen. Vaunun kulmassa istui, tai oikeammin makasi, rintaa myöten kirjavan, jättiläiskokoisen tiikerintaljan peitossa, ikivanha mies. Hänen päänsä oli pieni kuin neljäntoistavuotiaan pojan, keltainen ja kauttaaltaan rypyillä.

Vanha vaimo pysyi levollisena istumassa penkillään eikä hänen työnsäkään pysähtynyt. »No», virkkoi hän tuttavallisesti, »mitäs rikkiviisaita asioita te nyt tällä viikolla olette hautonut, Hollmann?»

Vanhus hymähti, hyvillään mairittelusta, mutta nosti samalla vakavasti pientä, kellertävää kättään ja lausui silmät suurina päässä: »Kaikki on ollut päin hongikkoa! Päin hongikkoa! Olisin voinut ansaita paljon enemmän rahaa.»

Eukko pudisti kuteessaan päätään ja sanoi rehellisen vakuuttavasti, ikäänkuin hän olisi rauhoittanut lasta: »Ei, ei, Hollmann!… Älkää te nyt vanhoilla päivillänne panko päähänne sellaisia! Te menettelitte ihan oikein. Mitä te annoittekaan vanhasta preussilaisesta siirtolaistaalarista?»

Vanha herra hymyili ystävällisesti; »Siinä kuuden- ja seitsemäntoista killingin vaiheilla.»

»No niin», kehaisi eukko yhä kutoen ja tuskin katsettaan nostaen: »Onhan se hyvä kauppa!? Ja sitte te vielä loruatte, että koreista aivinoistanne ja suurista liikkiöistänne siellä meni niin korkea tulli, että olisi ollut parempi myydä ne täällä. Ja aivinat ja liikkiöt te vielä lisäksi saitte melkein ilmaiseksi. Kyllä te vaan olette ryövännyt aika tavalla, Hollmann! Ja merellä saivat ihmiset vielä nähdä nälkää, ja aika tavalla!»

Vanha herra myhähteli tyytyväisenä itsekseen, kuten vahingoniloinen poikaviikari. »Viisashan sitä olla pitää!» sanoi hän vanhalla, kimeällä äänellään. »Viisashan sitä olla pitää! Ne ne olivatkin aikoja! Ei valtion tarkastusta! Se oli pääasia: ei valtion tarkastusta! Eikä julkisuutta paljon ensinkään! Kauppaa sai hieroa niin paljon kuin halutti.»

»Miljoonia te olette ansainnut», sanoi eukko.

Vanha mies hymyili hyvillään mairittelusta; ja kuten turhamainen tyttö ystävättärien seurassa tahtoo johtaa keskustelun toisesta ihailijasta toiseen, sanoi hänkin hymyillen: »Mutta sitte minä tein erehdyksen. Mustat, jotka minä sitte kuljetin Brasiliaan… minun ei olisi pitänyt sulloa niitä niin piukkaan. Niitä kuoli liian paljon; kerrankin enemmän kuin puolet. Ne olivat suuria vahinkoja.»

Kuski, joka leveänä ja jäykkänä istui pukilla, piiska pystyssä korvan ja hatunreunan juuressa, käänsi kasvonsa, muuten muuttamatta asentoaan, ja virkkoi yksivakaisena: »Anna hänelle aika lailla. Kyllä hän sietää! Väkevämpää tupakkaa.»

Eukon tasaista kutomista jatkui keskeytymättä. »No niin», sanoi hän, »siitähän hyvästä teidän Henrikki poikanne istuukin kuivalla saarella Brasilian edustalla Anna Hollmannin kapteenin kanssa. Mikäs sen saaren nimi onkaan?»

»Fernando Noronhalla he istuvat», sanoi kuski, kääntämättä jäykkää päätään.

Vanha herra koetti hiukan taivuttaa päätään ja virkkoi hiljaa, silmät pystyssä. »Mahtavatko he vielä olla hengissä?»

Kuski käänsi jonkun verran päätään ja sanoi: »Hän pelkää Henrikin vielä palaavan vaatimaan perintöosaansa.»

»Mitähän he siellä mahtavat saada syödäkseen?» sanoi vanha vaimo. »Ei suinkaan muuta kuin heinää ja kasimatoja.»

Vanha herra myhäili tyytyväisenä. »Hyvä vaan, että on siellä», sanoi hän. »Hyvä vaan! Hän olisi antanut kaiken mennä! Kaiken!»

»Se ei ole totta», sanoi kuski tyynesti eukolle, »se on selvä valhe.
Henrikki ei ensinkään ollut sellainen. Hän oli vaan parempi kuin muut.
Hän oli hyvä ihminen ja piti vanhuksen likaisia vehkeitä silmällä.
Siinä se oli.»

Vanha herra ei ensinkään näyttänyt kuulevan mitä kuski puhui olkansa yli. Hän viipyi vielä vangittujen luona Brasiliassa. Hän koetti taasen taivuttaa itseään eteenpäin ja toisti hiljaa ja uteliaana: »Ovatkohan ne siellä vielä hengissä? Molemmat sitkeitä poikia, sekä kapteeni että Henrikki.»

»Niin», virkkoi eukko, »kyllä niiltä sitkeiltäkin pojilta on vaadittu uskoa Hollmannin laivoilla… Näettekö te tämän nuoren miehen tässä? Sekä hänen isänsä että isoisänsä ovat jääneet Hollmannin retkille.»

Vanha herra kumartui miltei kohteliaana eteenpäin kuten kauppias, joka mielellään näkee uudelleen miehen, jonka kanssa ennen on ollut hyvissä kaupoissa. »Mikäs teidän nimenne on?» sanoi hän suopeana.

Jan Guldt karkasi pystyyn ja kiljaisi, palavat, vihan kyllästyttämät silmät aivan hänen kasvojensa juuressa: »Jan Guldt Blankenesestä.»

Vanhus laskeutui kiireesti paikoilleen ja lausui pelästyneenä ja hiukan hengästyneenä: »Nuo kasvot… Jan Guldtin pojanpoika!» Sitte puhui hän kylmäkiskoisella äänellä, samalla, jolla hän varmaan aikoinaan oli käskenyt laivojensa miehistöä, vanhalle kuskille: »anna mennä!»

Vanha kuski myhähteli tyytyväisenä ja sanoi: »Se tupakka oli liian väkevää!» ja läksi ajamaan.

»Näittekö te?» sanoi Jan Guldt leimuavin silmin: »Miten hän pelästyi isoisäni nimeä? Näittekö te, että isoisäni on ollut kunnioitettava mies? Näittekö te? Senkin vanha roisto! Kuinka minä olen iloissani, että annoin hänelle!»

»No niin», sanoi eukko ja pani kokoon kutimensa. »Hyvää se sille teki! Tule nyt, niin saat syömistä. Minulla sattuu juuri olemaan hyvät varastot. Poikani, joka on pursimiehenä Anna Hollmannilla, kuten tiedät, palasi eilen laivoineen Afrikasta ja antoi minulle rahaa. Hän meni tuonne anniskeluun, tuolla kulmassa; siellä hän nyt juo itsensä täyteen. Muuten hän on hyvä poika.»

Ja sitä puhuessaan astui hän hitaasti, kaidepuuta myöten, ylös mäkeä, tykin ohi matalalle, lynkälle puoliovelleen. Läpi pienen keittiön, jonka muuri ja pöytä täyttivät miltei kokonaan, johdatti hän vieraansa matalaan, mustaan huoneeseen, jossa kaikki viipotti ja kiikotti: permanto, seinät, katto, ja seinällä vanhan keisarin ränstynyt kuva; hän pyysi nuorukaista istumaan penkille, joka kulki molempien ikkunoiden alla.

Sitte hän kantoi varastonsa pöytään ja nuorukainen söi. Hänen syötyään toi eukko ikivanhan tupakkakukkaron, jossa vielä oli lehtiä monen piipun täydeltä, ja sanoi: »Totta sinulla on nysä matkassasi? Polta vähäisen!» Ja hänen pantuaan piippuun ja sytytettyään tupakan, nuuskiskeli eukko ilmaa, nyökytteli päätään ja sanoi tyytyväisenä: »Siitä tulee heti toinen kurssi; sellainen hyvä miesväen haju.»

Nuorukainen poltteli, pitäen piippua mukavasti edessään pöydällä, niin että valkoinen savu kuni sorjasta pienestä kokko valkeasta nousi hämärän läpi ylös kiihottavaa kattoa kohti, leijaellen vanhan keisarin kuvan ympärillä, ja ajatteli: »Nythän sitä on vatsa täysi! Kunhan olisi yösija!» Hän laskeutui hiukan nojalleen, haki mukavan asennon ja mittasi penkkiä puolelta ja toiselta sekä rupesi sitä kehumaan: »Aika hyvä penkki, muori kulta! Poikanne panee kai tähän maata, kun hän palaa ravintolasta? Vai eikö? Vahinko, ettei niin leveällä ja hyvällä penkillä nukuta. Kyllä siinä menee yö ilman että kyljet hankaantuvat. Jollen minä tässä olisi raivostunut Hollmanneille ja koko maailmalle, kun jouduin juttuun senkin vanhan tiikerintaljan kanssa, niin luulen melkein, että saisin unta tuolla penkillä.»

Eukko käsitti hänet vihdoin ja sanoi: »Eikös sinulla ole edes yösijaakaan, poika parka? Saathan sinä mielelläsi jäädä tänne maata penkille.» Ja hän nousi ja nouti vanhan, palmikoidusta oljesta tehdyn tyynyn päänalaiseksi ja laski siinä häärätessään pientä, lystillistä pilaa itsestään: »No, on mulla nyt yö! Ensin saan piipunkäryä huoneeni täyteen niin että sydän siitä jo ihan sulaa, ja sitte jää karski poika tänne vielä yöksi; niin että minulla nyt taas ensi kerran on kaikki se sama ilo, mikä minulla viisikymmentä vuotta sitte oli joka ilta.»

Hän meni vielä kerran keittiöön tarkastamaan tulta liedellä, sitte hän rupesi riisuutumaan ja vaipui siinä, kuten vanhojen vaimojen tapa on, niin ajatuksiinsa ja mielikuvitteluunsa, että hän oli kuin muissa maailmoissa. Nuorukainen taas veti saappaat jalastaan, pani ne tyynyn alle, joka ei ollut tarpeeksi korkea ja heitti pitkäkseen.

Hän oli jo taas vyöryttämäisillään ilmoille kaiken aikaa kyteneen vihansa Hollmannien pahantekoja ja Jumalan pitkämielisyyttä vastaan; mutta ukkosilma supistui hiljaiseen salamoimiseen. Turha haeskeleminen kaduilla ja illan tapahtumat olivat väsyttäneet häntä. Hänen ajatuksensa kulki sentähden hitaasti ja pian liiti hän kuin kutsuvaa tietä pitkin unen valtakuntaan ja siellä kulki hän koreassa veneessä suotuisan tuulen tuudittamana ja kauniit, alastomat tyttöset, joiden kasvot ja liikkeet olivat rohkeat ja jotka muistuttivat kaljuunakuvia, sukelsivat ylös, alas tutkimassa pohjaa, voisiko Jan Guldt kulkea vaaratta. Hän silmäili heitä hymyillen ja ystävällisen hyväksyvästi. Mutta hänen aistinsa pysyivät kaiken aikaa täysin levollisina, sillä hän ei vielä milloinkaan, valveellakaan ollut koskenut naiseen. Siihen määrään hän kunnioitti ja pelkäsi häntä.

Hänen retkeillessään unen mailla niin kauniisti ja onnellisesti kuin psalmissa sanotaan: sinä teet enkelisi tuuliksi, ja kun ei aamuun enään ollut pitkä aika — kuuli hän huutoa ja melua ikkunoiden alta, rupesi kiireesti miettimään missä hän oikeastaan oli, ja kuunteli.

Eukko kammersi jo kankein jaloin ääntä kohti. »Se on poikani», virkkoi hän ja hänen vanhassa äänessään oli hellä sointu. »Kun hän lähtee ravintolasta, niin hän aina tulee minun ikkunani alle, että minä tietäisin hänen siivosti menevän nukkumaan. Hän on vähän viinaan menevä, mutta silti hyvä poika.»

Eukko meni ikkunaan, katsoi ulos ja hymähteli hiljakseen: »Tiedätkös sinä mitä hän siellä tekee? Kuuletkos? Hän näkee pelkkiä Hollmannin laivoja Elbellä ja ammuskelee niitä vanhalla tykillä. Sanoo joka laivan nimeltä… Kuunteleppas nyt… noin! Kuulitkos? Anna Hollmann saa suurimman panoksen.»

Juopunut ammuskeli jonkinlaisella pikatulella ja hänen juoponkurkustaan puskui kulisten villiä sanoja. Eukko ei kuullut mikä hätä noissa äänissä purkautui ilmoille. Hän nauraa hihitti sydämellisesti ja vanhaan ääneen tuli hellä sointu: »Niin hän aina tekee, kun hän yöllä tulee ikkunani alle! Hän ampuu kaikki Hollmannien laivat pirstaleiksi. Hullunkurista!» Hän nauroi ja koputti lujalla kädellä ruutuun.

Jo kuuli juopunut. Hän erkani tykistä, katsahti ikkunaan, näki äitinsä ruudun takana, oikaisi itsensä suoraksi, miltei ylpeään ryhtiin ja lausui kunnioittavasti, ikäänkuin esittäen virallista tiedonantoa: »Nyt nuku levollisesti vanha äitini! Minä menen nyt kotiin!» Ja astui raskain, epävarmoin askelin alas mäkeä.

Eukko lönkötti takaisin vuoteeseensa ja nuorukainen asettui takaisin penkilleen. Hän makasi silmät selällään, ajatellen pursimiestä ja tämän elämää ja lensi siitä kuin tulisin siivin, hehkuvassa vihassa, keskelle Hollmannien elämää. »Sata vuotta he nyt olivat kun olivatkin lähettäneet laivojaan merten taa, muinoin tekemään konnantöitä, nyt — vailla puhtautta ja riittävää ravintoa, liian vähin väin, joten miehistön piti raataa yli voimiensa — pahimmille kuumeseuduille, niin että moni jäi sinne kuolemaan kuumeeseen. He lähettivät laivat matkalle ränstynein konein niin että joka vuosi joku laiva miehistöineen päivineen meni pohjaan. Ja entä näiden laivojen herra? Iäisyyden portilla, jonka takaisesta elämästä toki ei uskotonkaan voi tietää mitään, iloitsi hän vaan teoistaan. Ja iloitsi miltei lapsellisella mielellä poikansa ja vanhan kapteeninsa tuhotusta elämästä. Mahtoivatkohan nuo molemmat jo maata kuolleina Fernando Noronhan kuumassa hiekassa, kahleet vieläkin painamassa kuivuneita jalkoja? Vai elivätkö he kuume vanhoissa luissaan, nähden nälkää ja janoa? Sellaisia olivat Hollmannit. Kirotut… antakaa takaisin isäni ja isoisäni! En viruisi täällä kerjäläisenä kovalla rahilla, jolleivät Hollmannit olisi vieneet heitä! Ja minun äitinikin ovat he surmanneet minulta, sillä isäni varhainen kuolema vei hänet hautaan. Tänne äitini! Tänne kaikki kuolleenne! Heidänkin vaimonsa ja lapsensa makaavat kovilla raheilla. Tuokaa tänne! Kirottu maailma…!» Hän iski nyrkkinsä vanhan rahin kaidepuuhun niin että rytisi.

Eukko karkasi ylös unestaan. »Herra varjelkoon!» sanoi hän. »Mikäs sinun on?»

»Äh!» vastasi nuorukainen tullen järkiinsä ja raskaasti hengittäen vihansa vallassa. »Minä tahtoisin totisesti olla piru!»

»Herra hyvästi siunatkoon!» sanoi eukko. »Sinä punaposkinen poika!
Minkätähden sitte juuri piru?»

Nuorukainen kääntyi seinään päin ja puhui synkkänä: »He veivät minulta isän ja isoisän, he tekivät minut naurunalaiseksi, kun vielä olin lapsi; ja tekivät minut köyhäksi ja orvoksi. Jos minä vielä kerran satun näkemään jonkun Hollmannin, niin astun ihan toisena miehenä hänen eteensä.»

»Sinun täytyy aina liikkua hiljalleen», sanoi eukko. »Aina hiljalleen!»

»Hiljalleen?» sanoi nuorukainen. »Sitä minä en saata! En! Enkä tahdo!
En tahdo! Ennemmin vaikka kuolen!»

»No… no…» sanoi eukko ystävällisesti ja levollisesti. »Kyllä sinä vielä opit. Kyllä sinä vielä opit.»

VIIDES LUKU.

Hän nousi istumaan, purki kirjakäärönsä ja rupesi selailemaan kirjojaan; ja vähitellen hän rauhoittui ja huomasi, että hän hyvien koulutietojensa ja synnynnäisten mittaus- ja laskentotaipumustensa avulla helposti läpäisisi. Sitte hän kysyi eukolta eikö hän kuten tänä yönä, vastedeskin saisi maata ja tehdä työtä tällä penkillä. Kyllä hän maksaa, kunhan hän on suorittanut tutkintonsa. Kun eukko paikalla suostui, kysyi nuorukainen, eikö hän tietänyt hänelle jotakin työtä. Eukko mietti hetkisen ja huomautti sitte, että olisi parasta mennä veneenrakentaja Bruhnin puheille, hän oli ihmisystävällinen mies, siellä kertoa miten rahat olivat joutuneet hukkaan, ja pyytää työtä. Mikäli eukko tunsi miehen, saisi nuorukainen siellä sekä työtä että ruokaa.

Silloin paiskasi nuorukainen kirjat käsistään ja läksi ulos. Kun hän tuli pihamaalle veneenrakentajan asunnon edustalle, pysähtyi hän ja katseli veneitä, joita erimuotoisina ja eri asennoissa makasi pitkin kenttää, ja työpajalle, joka kaikessa laajuudessaan aukeni taempaa. Ei näkynyt yhtään ihmistä, he olivat kai kaikki paraikaa aamiaisella. Nuori mies seisoi hetken päättämättömänä, odottaisiko hän täällä vai lähtisikö ylös asunnolleen. Silloin alkoi komean purjeveneen takaa, joka oli asetettu kallelleen, kuulua vihellystä. Se oli vanha kansanlaulu ja se soi niin ohuena piipatuksena, ettei hän alussa kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän ei ajatellut, että tuon pikku äänen kanssa sopisi keskustella hänen tärkeästä, vakavasta asiastaan. Mutta varmaan oli hyvä tutustua pihamaahan ja niin hän astui sen poikki. Purjeveneen takana oli polvillaan noin viiden- kuudentoista vanha tyttö — hiukset kuivat, oljenkarvaiset, silmät vihreähtävän kiiltävät — sutimassa pensselillä veneenkylkeä. Hän vihelteli siinä maalatessaan, hytisten viluisena aamutuulessa, joka repi hänen harmaata pukuaan ja hiustensa vaaleimpia, irrallisia suortuvia. Tyttö oli niin harmaa ja hintelä, viluinen ja nälkäinen, että poika ihmetteli, vaikkei hän vihellyksestä päättäen suinkaan ollut odottanut suuria. Mutta kun tyttö kylmästi tarkaten katsoi häneen eikä lakannut viheltämästä — mikä painoi erikoisen paljon vaakalaudalla — niin poika katsoi oikeaksi ja kohtuulliseksi pitää häntä veneenrakentajan ainoana tyttärenä ja niin hän ystävällisesti kysyi, mahtaisiko täällä telakalla saada työtä muutamaksi iltapäivätunniksi. Hän ei kuitenkaan ollut veneenrakentaja, vaan perämiehenoppilas.

Tyttö lakkasi sutimasta, upotti varovasti pensselin vanhaan säilykepurkkiin vieressään ja sanoi kylmän tyynesti: »Sehän on naurettavaa.»

»Minkätähden naurettavaa?» kysyi nuori mies kuohahtaen. »Olen kadottanut kaikki rahani, viimeistä äyriä myöten.»

»Vai niin!» sanoi tyttö kylmästi, ikäänkuin hän nyt olisi ymmärtänyt miehen ja koko hänen tilansa pohjaan saakka, ja hänen kasvonsa vetäytyivät ylpeän tietoisiksi. »Tietysti St. Paulin kapakoissa!»

»En St. Paulissa!» sanoi nuori mies kiivaasti. »En ole viittä kertaa eläessäni ollut St. Paulissa! Rahat varastettiin laatikostani. Karl Kröger, joka paraikaa on käymässä kotonaan täällä Oevelgönnessä, voi sen todistaa.»

Tyttö laski pensselin kädestään ja hämmästyi. »Sitte te kai olette Jan Guldt, joka silloin kerran Blankenesen sillalla pahanpäiväisesti haukuitte Hollmannin?» Ja nopeasti katsahdettuaan häneen, lisäsi tyttö hiukan epävarmana, koska nuorukaisen rohkeat kasvot hämmensivät häntä: »Karl Kröger kirjoittaa minulle aina näköalakortteja.»

»Vai niin», sanoi nuori mies kohteliaammin, »minä olen aina lukenut teidän korttinne. Te olette Eva Gött…»

»Aina kun hän kesällä on täällä, purjehdimme yhdessä», jatkoi tyttö, »tällä veneellä, joka on meidän yhteinen».

»Vai niin», sanoi poika, »te olette sitte veneenrakentajan sukulainen?»

»En», vastasi tyttö, »minun vanhempani asuvat tuolla»; hän viittasi pensselillä naapuritaloon päin. »Isäni oli ennen kapteenina Kiinan rannikkovesillä ja elää nyt säästöillään. Mutta minä olen kyllä hyvissä väleissä veneenrakentaja Bruhnin kanssa.»

»Vai sillä tavalla!» ivasi nuorukainen ja silmäili vuoroin suurta verstaan ovea, vuoroin tyttöä, joka herätti hänessä suloisen suututtavaa mieltymystä. Hän olisi mielellään ryhtynyt hänen kanssaan jonkinlaiseen keskusteluun, pitihän tässä miltei pyytäjänä seisoa hänen edessään. Tuuli rupesi taasen käymään ja hiukset ja hameet läksivät lentoon. »Ettei tuuli vaan vie teitä», sanoi hän. »Pitäkää kiinni väripurkista!»

Kiivaasti sutiessaan katsahti tyttö häneen, näki mieltymyksen hänen silmissään, tunsi hiljaisen, levottoman onnentajun nousevan ylös kurkkuunsa ja sanoi ivaten: »Olisittehan te toki niin kohtelias, ettette antaisi tuulen viedä minua!»

»Antaisin, suoraan piippujen päällitse», sanoi poika kiukkuisesti, »aina Etzerin rämeille asti!»

Tyttö lausui ilkeästi ja tutkistellen: »Karl Kröger ja konerakentajat, joiden kanssa minä aina kesäisin purjehdin, ovat ystävällisemmät kuin te, se täytyy sanoa», ja hänen vihreähtävät silmänsä tähyilivät arasti.

Samassa kuului ylhäältä astuntaa ja veneenrakentaja likeni hitaasti, arvokkain askelin, tarkastamaan jotakin venettä.

»Naapuri Bruhn», sanoi tyttö, »ajatelkaa nyt, tämä tässä, Blankenesen Guldteja, on kadottanut kaikki rahansa; ne varastettiin hänen laatikostaan. Tavallisestihan miehet kauheasti valehtelevat, varsinkin alussa, kun palaavat meriltä; mutta Karl Kröger voi todistaa, että tämä on totta. Nyt hän aikoo käydä koulua ja tarvitsee päivällistä ja illallista ja tahtoisi siitä tehdä täällä työtä. Minusta teidän pitää auttaa häntä. Voihan hän raappia veneenpohjia ja tervata. Katsokaa häneen vaan, hän ei moniin aikoihin ole syönyt.»

Jan Guldt kalpeni kiukusta ja seivästi hänet katseellaan.

Veneenrakentaja vei hänet hymyillen ylemmä pihamaalle, kyseli tarvittavia asianhaaroja ja arveli lopuksi, että voisihan hän koettaa tehdä työtä täällä, ainahan hän ansaitsisi päivällisen ja illallisen. Sopi tulla takaisin heti koulutuntien päätyttyä. Senjälkeen palasi veneenrakentaja verstaaseensa.

Jan Guldt kääntyi menemään takaisin penkilleen ja kirjojensa ääreen. Kun hän tuli maalipurkin kohdalle, pysähtyi hän ja tönäisi sitä niin että se lensi, ja ärisi pienelle, harmaalle olennolle, että jos hän vielä, hänen ollessaan täällä työssä, tekee niin nenäkkäitä huomautuksia kuin äsken, niin hän pehmittää hänen nahkansa.

Tyttö kävi pakkasenpanemine käsineen kiinni purkkiin, sai sen pelastetuksi ja virkkoi sitte, puoleksi huolissaan, puoleksi tyytyväisenä hymähdellen: »Minä aioin tästä valmistua kouluajaksi, siitä ei nyt tule mitään; mutta onhan minulla sensijaan ollut hauskaa!» Ja hän nyökytti hänelle vahingoniloisena päätään.

Nuori mies katsahti häneen taasen sekä suutuksissaan että himokkaasti, tarkasti ettei ketään ollut lähettyvillä, kumartui, ryösti hänen kädestään pensselin, tarttui hänen hiuksiinsa keskeltä päälakea ja veti pensselillä suoraan nenän poikki.

Tyttö pelästyi todenperään, kun hän näki hänen leimuavan suuttumuksensa eikä tietänyt miten se päättyisi. Mutta sitte, tuntiessaan hänen lujan ja samalla hellävarovan kosketuksensa, tunsi hän ihmeellisellä ilolla hänen kätensä hiuksissaan; ja purskahti onnellisena nauramaan ja hankasi nenäänsä ja haukkui samalla hänen jälkeensä. Mutta hän oli jo poissa.

Siitä lähtien nukkui Jan Guldt yönsä penkillä ikkunan alla, nousi neljältä, luki läksyt samassa paikassa missä oli nukkunut, meni sitte kouluun, sieltä veneenrakentajan luo työhön, ja nousi usein vasta iltamyöhällä ylös vanhaa tykkiä kohti.

Sattui niin, ettei kotona eikä liioin koulussa ollut ketään hänen entisistä laivatovereistaan; veneenveistäjien kanssa ei hän, heidän ammattiensa erilaisuuden vuoksi, myöskään ystävystynyt. Niinmuodoin jäi hän aivan yksin ja hänen ainoana ilonaan oli — ja se ilo olikin kumma ja ihmeellinen —, että hän monta kertaa päivässä sai kääntää päätään hintelän, harmaan tytön puoleen, kun tyttö hiekan läpi taivalsi veneelleen ja aina juuri sillä kohdalla, missä hänen hiuksiaan oli pörrötetty, pitkin, mykin katsein tuijotti poikaan. Hänen kouluaikansa mahtoi olla hyvin lyhyt, syömiseen ja juomiseen ei hän myöskään tuhlannut paljon aikaa ja vielä vähemmin koulutöihin, vaan hän ajelehti veneessään pitkin virtaa, joskus yksinään, mutta tavallisesti meluavan nuorisojoukon kanssa, jonka päällikön osaa hän näytteli helein äänin.

Vaikeutta tuotti nuorelle miehelle, ettei hän sunnuntaisin saanut päivällistä enempää kuin illallistakaan. Eukolle tykin mäellä hän sanoi syövänsä erään ystävän luona; veneenveistäjä ei mahtanut ymmärtää, että hänen raha-asioidensa tila todella oli niin toivoton eikä kutsunut häntä luokseen. Niin hän siis jäi sekä päiväksi että illaksi kuljeskelemaan niiden satojen ihmisten joukkoon, jotka sunnuntaisin elävöittävät rantaa. Hän karkoitti nälkää ja tappoi aikaa katselemalla rannalla leikkiviä lapsia. Niin kului päivällisaika siedettävästi. Mutta kun neljän tienoissa kaikki vuoronperään rupesivat vetämään taskuistaan eväitään ja upottivat pienet kasvonsa tanakoihin leipäviipaleisiin, läksi hän vastavirtaa kulkemaan Nienstedteniin päin, istuutui siellä veneen laidalle ja pieksi säännöllisessä tahdissa hiekkaa jalkojensa juuressa vitsalla, jonka oli taittanut pajusta.

Kun ei hänellä ollut varaa ostaa kiiltokauluksia, oli eukko lahjoittanut hänelle punaisen silkkiliinan, jonka hänen miesvainajansa, entinen Ottensenin haudankaivaja, oli toimittanut hänelle. Eräänä päivänä piti tämän kaivaa uudelleen vanha hauta ja silloin oli hän tavannut viereisen haudan arkun, jossa lepäsi vanha senaattori, aikoinaan pinttynyt poikamies ja elinkautinen sydäntensärkijä, lahona ja jonkun verran avoinna. Hän oli silloin vainajan kaulassa nähnyt houkuttelevan punaisen silkkiliinan, neljänkymmenen vuoden perästä vielä varsin hyvin säilyneenä, ja ajatellut: »Mitä senaattori, pelkkä luuranko, enään tekee kauniilla silkkiliinalla?» Ja niin oli hän tuonut liinan kotiin. Vaimo oli kyllä silittänyt sen, liikutellen sitä sormensa päillä, mutta kaulaansa ei hän saanut sitä pannuksi eikä mieskään voinut taivuttaa häntä siihen. Jan Guldt, joka aina mielellään oli ollut tekemisissä pirun kanssa, kävi kärkkäästi kiinni huiviin. Ja niin liehui vanhan senaattorin lystillinen kaulaliina, joka päistään oli ihailtavan leveä ja koristettu lemmenkukka-ompeleella, nyt Jan Guldtin ruskean kaulan ympärillä. Se liikahti joka iskulta, jonka hän läjäytti hiekkaan ja kutitti joka tuulenhenkäyksen käydessä sorjasti ja norjasti parranituja sysääviä poskia, joissa nuori, kuuma veri kiersi.

Kuudentena tai seitsemäntenä sunnuntaina, kun hän illallisen aikaan taasen taivalsi Nienstedteniin, ymmärsi pieni Eva Gött, joka aina vilkkain silmin seurasi häntä, millä kannalla hänen asiansa olivat; otti muutamia hyvillä särpimillä höystettyjä voileipiä, astui veneeseensä ja sousi syvään ja levottomasti hengittäen hiljaa hänen jälessään, laski maihin sille kohdalle, missä hän oli asettunut istumaan veneen laidalle, paalutuksen luo, nousi rannalle, astui hitaasti kiveltä kivelle ja jäi seisomaan, häneen katsoen.

Nuorukainen kuvitteli parhaillaan miten hän kapteeniksi päästyään joka sunnuntain päivälliseksi keitättää itselleen hernerokkaa, jossa on lihavan- ja laihanjuovikasta sianlihaa, ja läjähytteli, silmät palaen hiljaisessa kiukussa, kuivaa hiekkaa. Samassa kuuli hän askeleet paalutukselta ja näki tytön tuijottamassa häneen. Hän karkasi kiukkuisena pystyyn: »Mitä te täältä haette?» sanoi hän. »Mitä te minuun tuijotatte! Olenko minä mikä ulkomaan elävä?»

Tyttö oli, maansa lapsena ja itsekin kummallisena ihmisenä, tottunut kummallisiin ihmisiin ja asioiden hitaaseen kehittymiseen. Hän jäi siis rauhallisena paikoilleen ja odotti. Mutta hetken perästä, kun nuorukainen vain harvoin katsoi häneen eikä asia mitenkään tahtonut luistaa, iski tyttö katseensa paaluun, tönäisi sitä ja virkkoi jokseenkin ääneen: »Sanoppas, mitä sinä tänään söit päivälliseksi?… Mitäkö minä söin päivälliseksi? Pannukakkua, päällä sormenpaksulta vattuhilloa.» Tyttö tönäisi vielä kerran vanhaa paalua ja sanoi: »Sanoppas, mitä sinä tänään aiot syödä illalliseksi? Mitäkö minä aion syödä? Munia ja voileipää, voita sormen paksulta.» Hän vaikeni ja katsahti poikaan.

Tämä arveli tytön tahtovan ivata ja kiusata häntä hänen nälkänsä tähden, karkasi pystyyn villin vihan vallassa ja hyökkäsi häntä kohti. Tyttö koetti paeta päälletysten lepääviä kiviä myöten, mutta meni aivan veneen luona nurin ja suojeli siinä, ollen pitkällään, laihalla kädellään päätään, odottaen kovia iskuja ja katseli poikaan, silmissä epätoivoisan rakkauden tuska.

Silloin huomasi poika, ettei tyttö ollut tarkoittanut pahaa ja käsitti miten hänen laitansa oli, ja virkkoi epävarmana, tuntien jäsenissään autuasta väristystä: »Sinä siinä?… Mitäs sinä sitte tahdot?»

Tyttö oli heti tointunut suuresta pelostaan, katseli, hänen silmiensä sokaisemana ja rukoillen, häneen ja sanoi: »Minä en voi sitä kestää, ettei teillä ole mitään syömistä», ja tarttui, vielä polvillaan, veneeseen ja otti huonosti kääritystä paperista leivän. »Minä toin tämän teille», sanoi hän.

Nuori mies punastui punertavia hiuksiaan myöten ja purki tuimasti tulemaan: »Se on mahdotonta! Sehän on ihan mahdotonta! Kuinka sinä olet niin tyhmä? Pitääkö minun syödä sinun kädestäsi? Mene matkaasi! Vesille!» ja hän viskasi ankkurin veneeseen.

Tyttö päästi kätensä, joka piteli eväitä, vaipumaan ja sanoi hämääntyneenä: »Miksi te nyt ette voi? Kelpaahan teille vanhan lihavan eukonkin ystävyys, vaikkei eukko ole edes siistikään… Miksei sitte minun?»

Pojan vastaus viipyi. Hän viittasi vaan tyttöä astumaan veneeseen. Mutta kun ei hän liikahtanut ja yhä katsomistaan katsoi häneen, suupielet vavahdellen ja silmät täynnä kyyneliä, hyökkäsi poika hurjana häntä vastaan ja sanoi, silmät leimuten ja häpeäänsä ja alennustaan raivoten: »Jos sinun pitää tulla vaimokseni, niin enhän minä voi antaa sinun ruokkia itseäni. Sopiiko minun syödä sinun kädestäsi ikäänkuin minä olisin siipirikko varis? Sopiiko minun, sinä tyhmä tyttö? Mene matkoihisi!»

Silloin astui tyttö hitain askelin ja vavisten veneeseen, kuunteli kummaa, suloista soittoa sydämessään ja tarttui airoihin. Kun hän oli saanut airot käsiinsä ja hänen piti työntää vene rannasta, valtasi hänet kumma halu katsoa poikaan, mutta häveliäisyys ja arkuus johtivat hänen katseensa muualle. Sekavan, ihmeellisen autuuden vallassa läksi hän menemään.

Mutta nuorukainen jäi synkkänä katsomaan hänen jälkeensä. Kaikkia päähänpistoja ja mielijohteita tuollaiselle tytölle saattaakin tulla! Eihän se sellainen, käy päinsä! Ei sellainen alku kelpaa perustukseksi yhdyselämälle! Ruveta syötättämään itseään niinkuin varis, joka on menettänyt siipensä? Tai niinkuin pieni, keltainen kanarilintu? Ja nuorukainen nyökytti päätään hänen perässään ja sanoi: »Kyllä minä sitte hänelle näytän, mikä sopii!»

Siitä lähtien eivät he koko kesänä puhuneet keskenään ainoaa sanaa, katsoivat vaan kaukaa toisiinsa; ja ainoastaan silloin kun tiesivät, ettei toinen sitä huomaa. He kehräsivät kumpikin haarallaan toistensa ympärille kummia uskon, odotuksen ja toivon kuvia ja tunkivat yhä syvemmälle tuohon leimuavaan, haaveelliseen rakkauteen, johon vaipuvat voimakkaalla aistillisuudella rakastavat ihmiset, ihmiset, joita heidän arka puhtautensa ja luonteensa hitaus pidättää puhumasta suhdettaan selväksi.

KUUDES LUKU.

Nuori mies suoriutui kun suoriutuikin kaikista vaikeuksista; ja eräänä lauvantaina syyskuussa suoritti hän tutkinnonkin. Hän läksi heti satamaan, antoi eräälle tutulle isännälle tehtäväksi hankkia itselleen paikan, nukkui vanhalla rahillaan ihmeen makeasti ja nousi sunnuntaiaamuna mielessä ajatus, joka viimeisen puolen vuoden aikana joka päivä oli huumannut hänen sydäntään, se nimittäin, että hän tänään aikoo purjehtia tytön kanssa. Aivan yksin hänen kanssaan! Itse hän hoitaa ruoria ja isoapurjetta ja tyttö istuu hänen rinnallaan ja pitelee keulapurjeen jalusnuoraa, ja siinä katselevat he toisiaan tuntikausia ja kertovat toisilleen elämänvaiheitaan. Nuorukainen oli päättänyt lähteä liikkeelle jo varhain aamulla ennenkuin tytön saattojoukko, nuo keskenkasvaneet pojat olisivat ennättäneet paikalle, mutta tyttö jo aikaiseen tapaansa hääräisi veneellään.

Kun hän — öljytakki käsivarrella, koska sataa pirautteli astui rantaan päin, tuli Karl Kröger häntä vastaan. Hän oli vanhoissa, huonoissa vaatteissa, päässä muodoton lakki, painettuna korviin asti, ja huusi kaukaa: »Eva Gött on kertonut minulle kaikki! Mikset sinä pyytänyt rahaa äidiltäni? Hän olisi varmasti antanut. No niin, ei puhuta niistä enään. Me aiomme purjehtia Schulauhun ja sinä tulet mukaan!»

Kun he, keskustellen mistä ja mihin olisi paras lähteä, tulivat rantaan, seisoi tyttö jo siellä, yllään ikivanha, aivan kankea, musta sadetakki, joka pienimmän tuulenpuuskan tullessa kalisi ikäänkuin kivihiiliä olisi liikuteltu, vaaleilla hiuksilla vanha huopa, ja tavallisuuden mukaan hiukan viluisen ja haalean näköisenä. Hän haukkui kiivaasti päin erästä venettä, josta ei luvattu lähettää hänelle jollaa; sieltä annettiin aika lailla takaisin, pilkka- ja ivahuudot raikuivat, tuulen ja purjeiden läpätyksen säestäminä. Silmänkantaman alalla kiikkui veneitä poijuissa ja joka veneessä kuurattiin, järjesteltiin tavaroita, reivattiin ja huudettiin. Etempänä, missä virta vieri levottomana, kimmeltäen kylmän sinisissä väreissä, risteili muutamia kaljaaseja tummin, purjein, myötävirtaa. Kun tuulenpuuska kallisti niitä, pyrki vesi yli kannen; ja vuosi leveinä, välkkyvinä säikeinä takaisin, kun ne hitaasti kallistuivat pystyyn. Nienstedtenistä päin kohosi näkyviin kaunis, harmaa Afrikan-laiva, mahtavana ja jättiläismäisenä, hitaasti liketen. Huolimatta hetkellisestä sadekuurasta, oli kaunis, kirkas syysaamu.

Jolla saapui ja vei heidät purjelaivalle. Karl Kröger, aluksen toinen omistaja, rupesi heti paikalla häärimään, haeskelemaan ja korjailemaan, kaiken aikaa nuristen, että kun kimpsut ja kampsut vaan joutuvatkin naisten käsiin, niin ne heti ovat sekaisin. Tyttö pani sillaikaa perätuhdon alle säilyyn leipää ja maitoa ja nauroi. Jan Guldt sitoili jotakin edessä keulapurjeen luona. Ja työn loputtuakin pysyttelivät he entisillä paikoillaan, niin kaukana toisistaan kuin mahdollista eivätkä katsoneet toisiinsa. Ja he vapisivat autuutta ja pelkoa, kun olivat näin likellä toisiaan.

Äkkiä rupesi kaksi miestä rannalla huutamaan ja viheltämään purjelaivalle. He olivat muodottomissa, huonoissa takeissa, päässä vanhat, siniset lakit, toinen oli tavattoman suuri, toinen leveä ja tanakka. Siinä silmänräpäyksessä oli tyttö jollassa ja sousi maihin.

Jan Guldt katseli otsa rypyssä heidän mutkiinsa ja sanoi: »Keitä nuo sitten ovat?»

»Pari koneenrakentajaa», sanoi Karl Kröger. »He erosivat pääsiäisenä lukiosta ja ovat nyt käytännöllisessä työssä telakassa. Tuo suuri mies viskelee tuimasti ja turhanpäiväisesti suuria luitaan, joista suurimmat ovat hänen suussaan. Sen tähden kutsumme me häntä 'Hongankolistajaksi'. Mutta hän on hyvä mies. Se toinen, se lyhyt, on hyvin järkevä ja järjestykseen menevä, sentähden me sanomme häntä 'Mestariksi'. Pientä tytöntyllykkää, joka paraikaa lönköttää rantaan, kutsumme 'Kuffiksi'. Hän on opettajatar tai jotakin sellaista. Mukava ihminen hänkin.»

»Jos he kaikki ovat mukavia ihmisiä», sanoi Jan Guldt, »niin miksei Eva
Gött ole? Minkätähden sinä hänelle olet niin tyly?»

»Minäkö?» sanoi Karl Kröger ja katsoi ihmeissään Jan Guldtiin, »tylykö? Oletko sinä jo purjehtinut hänen kanssaan? No, sitte et liioin tiedä mimmoinen hän on!… Me emme ole tylyt häntä kohtaan; me pidämme hänestä kaikki; mutta katsos, häntä täytyy kohdella sillä tavalla. Kyllä sinä itsekin sen pian huomaat.»

Joukkue saapui nyt purjeveneelle ja uudet tulokkaat esiteltiin äskenmainituilla nimillään.

Ja sitte sitä lähdettiin menemään. Kuusi ympärillä olevaa venettä asettui samalla tavalla kyljelleen. Vesi kohisi kokassa ja lipui pyreillen pitkin veneen syrjää. Laulu kajahti raikkaassa ilmassa, milloin hukkui se tuuleen ja purjeiden lepatukseen, milloin lensi se kauvas yli vetten.

Pieni Mestari hoiti keulapurjetta. Suuri Hongankolistaja istui keskellä, käytellen viskainta, joka hänen kädessään oli kuin mikäkin puulusikka. Karl Kröger hoiti peräsintä ja isoapurjetta. Jan Guldt hänen vieressään virkkoi silloin tällöin turhanaikaisen sanan ja tähyili salavihkaa kultaansa.

Tämä oli asettunut Hongankolistajan viereen ja ottanut vanhan huopahatun päästään. Vaaleammat suortuvat lentelivät pellavankarvaisten hiusten päällä ja silmät kimmeltelivät kirkkaina ja tumman vihreinä. Hän oli ottanut esiin neulan ja lankaa ja rupesi ompelemaan suuren Hongankolistajan ratkennutta hihaa. Rauhaa ei kestänyt kauvan. Kun heidän kaikkien tuon tuostakin täytyi siirtyä puomin alatse veneen toiselle syrjälle, kiljahti jättiläinen, väittäen, että häntä oli pistetty. Hän vakuutti, että vanha viisu alituisesti uudistui: tyttö tekeytyi ensin huoltapitäväksi ja sääliväksi, siitä heltyi hän, Hongankolistaja, jolla ei enään ollut äitiä; mutta aina väärinkäytti tyttö hänen hyväntahtoisuuttaan ja neuloi takin kiinni hänen nahkaansa niin että helisi. Hongankolistaja mölisi yli merten ja maiden, ettei saa neuloa, ja potki kuin ääretön kala siimanpäässä. Karl Kröger torui sekamelskan takia. Pieni Kuffi nauroi niin sydämensä pohjasta, että näytti siltä kuin hän olisi kärsinyt kovaa kipua. Pieni, kireä Mestari virkkoi tyynen ja vakavan nuhtelevasti: »Sinä näyt taasen tulleen veneeseen ilkeyksinesi päivinesi. Minun ei tarvinne luetella niitä sinulle, Eva Gött!»

Tyttö puolustihe totisena. Saattoiko hän nyt päästää tuollaisen miehen vapaasti liikkumaan? Johan lapsetkin pelkäisivät sellaista jättiläistä. Ja kuinka hän saattaisi neuloa, kun perässä istui sellainen tomppeli kuin Karl Kröger. Annettakoon hänen pitää perää!

Silloin nostivat kaikki kätensä ja katsoivat toisiinsa ikäänkuin olisivat kuulleet rutihullun puhetta ja sanoivat: »Herra varjele, se on jo koettu muutamaan kertaan. Ei enään koskaan! Ei koskaan! Ei vaan! Jos sinä tahdot tehdä jonkun palveluksen, niin käännä korea nenäsi syrjään, että me pääsemme myrskylokin ohi, joka aikoi viedä meiltä tuulen.» Ja sitte kaikki torumaan ja haukkumaan myrskylokkia, joka todella vei heiltä tuulen niin että he miltei kääntyivät vasten tuulta.

Kaiken tämän homman ja hälinän aikana oli tytöllä kuitenkin silloin tällöin ollut tilaisuutta sivumennen katsahtaa Jan Guldtiin, niin oudon salaisesti ja kaukaa ja samalla niin ihanan autuaasti, että tuli karkasi pitkin miehen pintaa ja syöksyi silmistä.

Suuri Hongankolistaja yksin, joka oli iskenyt silmänsä tyttöön, huomasi jotakin. »Mikä tytön tänään on?» sanoi hän pahasti uhaten. »Hänen silmänsähän ovat aivan oudot — eivätkö olekkin? Mitenkä hän on niin kaunis? Mitäs hän kainostelee? Mitäs hän punastuu?» Ja mies uhkaili valtavin kädenliikkein ja kukkulat vastasivat hänen äänensä jyrinään. »Mitäs sinä paholainen teet? Vedenneitoko sinä olet olevinasi? Jos minä tästä huiskautan kättäni, niin sinä lennät tuonne Myllyvuorelle etkä enään vahingoita ketään! Sillä sieltä ei sinun piipatuksesi enään kuulu eivätkä ulotu ihmisten ilmoille vihreät, kiiltävät silmäsi.»

Tyttö mittasi vastustajiaan kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hän olisi etsinyt heistä sellaista kohtaa, jossa eivät ruuvit olleet oikein paikoillaan, ja rupesi tekemään pisteliäitä huomautuksia, varsinkin heidän ruskeista, känsäisistä käsistään. Hän huomautti, että he mahtoivat tahallaan iskeä vasarat sormiinsa ja jäsentensä taivekohtiin, tehdäkseen arvillaan oikein reilujen työmiesten vaikutuksen. Todellisuudessa olivat he vaan joka paikassa tiellä ja hän oli eräältä työmieheltä kuullut, että pikku Mestaria joskus hänen kireytensä vuoksi saatettiin käyttää lyijynä ja suurta Hongankolistajaa lautoja kiskovana norsuna.

Pieni Mestari kehoitti huolestuneella äänellä tyttöä säilyttämään edes rahtusen ymmärrystä ja siitä hyvästä lennätti tyttö viskaimen hänen jaloilleen. Silloin loppui heiltä kärsivällisyys. Pieni Mestari tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, jotta hän kerrankin näkisi mitä ruuvipenkki oli ja suuri Hongankolistaja sitoi ne nuoralla kiinni ja piteli häntä kuin uppiniskaista mullikkaa lyhyessä nuoranpätkässä.

Tyttö rukoili apua Karl Krögeriltä, mutta tämä sanoi, että kaikki oli hänelle oikein. Hän katsahti Jan Guldtiin; mutta nuorukainen sattui sillä hetkellä silmäilemään yli vetten. Silloin rupesi tyttö kiusaamaan suuria poikia: hän ei voi istua tällä lailla liikkumattomana, hän paleltuu kuoliaaksi ja heidän täytyy päästää hänet irti. Pojat eivät uskoneet ja sanoivat: »Me tunnemme sinut niin tarkkaan; me tiedämme, että sinun silmäsi, kun sinun on todenperään vilu, käyvät sinisiksi; mutta nyt ne vielä ovat vihreät; tyydy siis osaasi ja jätä puhumiset, ne eivät kumminkaan auta.» Kun tyttö hetken perästä taasen rupesi rukoilemaan hyvin liikuttavalla äänellä, kävivät he epävarmoiksi ja sanoivat: »Kyllähän se on totta, että Süllberg näkyy poskiesi läpi, mutta me emme sittenkään usko sinua, sillä sinä petät meitä aina ja pilkkaat vielä päänpäätteeksi, kun petoksesi on onnistunut. Se ei ole ensinkään helppoa, mutta meidän täytyy pitää sinua lujalla; vanhempasi ovat aina olleet sinulle liian hyvät.» Mutta kun tyttö vihdoin vakuutti, että hän jo tuntee miten hänen sydämensä lyö hitaammin, ja samalla nosti kulmakarvojaan niin että ne korkeina, pelonalaisina kaarina kohosivat silmien päällä, päästivät he hänet vapaaksi, jonka jälkeen hän hiljaa ja kiltisti istuutui perään Karl Krögerin viereen ja vaan silloin tällöin ikäänkuin ohimennen loi välähtelevät silmänsä Jan Guldtin silmiin.

Mutta hänen siinä istuessaan ei kestänyt kauvankaan ennenkuin hänen kätensä oli peräsimessä Karl Krögerin käden rinnalla. Ja pian työnsi hän Karl Krögerin käden hitaasti ja varmasti pois peräsimeltä. Ja kun Karl Krögerin välttämättä täytyi panna piippuunsa, oli hän jo saanut käsiinsä isonpurjeenkin.

Kaikki näkivät sen. Kaikki tiesivät, että se oli arveluttava, jopa kauhistuttava asia. Mutta mitä he saattoivat tehdä? Jos Karl Kröger kerran arveli voivansa vastata siitä, niin olihan se kokonaan hänen asiansa. Mitä se heihin kuului?…

Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta äkkiä päästi tyttö veneen kääntymään alle tuulen. Tuuli tarttui leveältä ja vihaisesti purjeisiin. Samana hetkenä syöksyi jo vesi veneeseen. Ja ainoastaan Karl Krögerin mielenmaltti, hän kun tempasi jalusnuoran tytön kädestä, ja Hongankolistajan valtava paino, hän kun, nojaten vanttiin, paiskasi mahtavan yläruumiinsa veneen ulkopuolelle — palautti veneen takaisin tasapainoon.

He toruivat ja mellastivat kuin vanhat merikarhut ja ajoivat miehissä veden veneestä ja päättelivät yksimielisesti, ettei sellaisen ihmisen kanssa voi purjehtia enään minnekkään. Ja samalla tekivät he salaperäisiä, synkkiä viittauksia siihen suuntaan, että syyllinen, niin pian kuin päästään maihin, on hakattava kappaleiksi ja poltettava. Pieni Kuffi istui selkä koukussa ja katseli kyynelsilmin suurta Hongankolistajaa, joka huusi lujimmalla äänellä, pyöritteli silmiään ja oikoili käsiään maata kohti, jossa tuomio oli langetettava, ja nauroi mykkää, kiihkeää naurua.

Syyllinen virkkoi, silmät suurina ja suuttuneina päässä: »Minkätähden antoi Karl Kröger minulle peräsimen ja jalusnuoran? Se mieshän on tullut ihan hulluksi! Hänkö on vikapää vaiko minä? Kaikkihan te tätä tahdoitte, ettehän te koskaan ole tyytyväiset ennenkuin on käynyt näin!»

He pudistivat päätään ja pieni, kireä Mestari sanoi tyynesti ja punniten: »Sinä olet aina ilkeä, Eva Gött; mutta tänään sinä olet häpeemätön; minä tiedän mitä sanon. Mutta saammepa nähdä, mistä se johtuu. Ehkäpä rakkaus itää sinussa. Ehkäpä sinä tulet kipeäksi. Mutta siihen me emme voi kiinnittää huomiota; me rankaisemme omantuntomme mukaan.»

He käänsivät maata kohti ja laskivat äkkijyrkän töyrään alla rantaan. Suuri Hongankolistaja astui veneestä, nosti syliinsä Eva Göttin, joka heti paikalla pani kädet hänen kaulaansa, ynnä kaikkinaista märkää purjehdustavaraa ja eväskopan, sekä meni kuivalle maalle. »Oletko sinä rakastunut?» huusi hän. »Sano henkesi pitimeksi, että olet rakastunut minuun!»

Mutta tyttö nauroi hänen sylissään ja ravisteli päätään, ja lähetti silmänsä Jan Guldtin silmiin, jotka hymyilivät ylen autuaassa ilossa.

He löysivät kohdan, jossa he, pidellen kiinni heinänpäistäreistä, pääsivät kipuamaan ylös, nousivat pilaa laskien ja meluten töyräälle ja levittivät varastonsa pieneen, tammentaimia ja nuoria mäntyjä kasvavaan notkoon paljaalla, tuulisella ylängöllä, ja aterioivat aluksi kaikessa rauhassa.

Mutta kun pahin nälkä oli saatu sammumaan, ryhtyi pieni, kireä Mestari tutkinnon pitoon ja kysyi kunnioitusta herättävimmällä rinta-äänellään yhteen hengenvetoon — joka aina taisi kuulua tällaisten istuntojen alkajaisiin: mistä johtui, että hänen heti piti panna vene kyljelleen? Oli erittäin tärkeää saada selville tämä pykälä. Hän ei kai tietänyt, mitä hänen mielessään oli liikkunut?

Tyttö lähetti nuoret silmänsä liukumaan miehestä mieheen, kaikesta päättäen hyvällä tuulella ja mielissään siitä, että kaikkien ajatukset askartelivat hänen ympärillään, ja sanoi: »Sen minä tiedän varsin hyvin. Minä näin Hongankolistajan pitkien jalkojen täyttävän veneen sekä poikki että pitkin; minua huvitti nähdä miten hän haroisi ne yhteen, kun vene äkkiä tulisi täyteen vettä. Se oli hyvin hullunkurista. Ja mitäs siitä sitten? Osaammehan me kaikki uida; ja olihan viisi venettä likeisyydessä.»

»Olet aivan oikeassa», sanoi Mestari vakavana ja ystävällisenä; mutta se oli pelkkää ivaa. »Jaa mitäkö siitä sitten? Sitä, että kaikki hiukan kastuimme ja että kadotimme kauniin, uuden viskaimemme.»

Tyttö sanoi: »Sen on Hongankolistaja varastanut.»

»Hiljaa!» sanoi Mestari synkkänä. »Se on mieletöntä puhetta! Tiedäthän sinä, että on luvallista ottaa airoja, viskaimia, hankoja, liikoja köysiä ynnä muuta sellaista; jopa kokonainen jolla, kunhan vaan ei joudu kiinni. Mutta kurilla ajaa vene täyteen vettä — se ei ole luvallista. Sellaista ei saa tehdä, Eva Gött! Purjehditaan; purjehditaan hyvin; purjehditaan reilusti; jopa purjehditaan joskus nurinkin, kun intohimon hetki lyö. Mutta ei purjehdita leväperäisesti; ei purjehdita laapparimaisesti; ei purjehdita kunnottomasti eikä kaadeta venettä kurilla. Ajatteleppa hetkinen ja sano: miten se saa alkunsa sielussasi? Mikä ensinnä tunkee aivoihisi? Uteliaisuus, sanot, miten Hongankolistaja haroisi kokoon jalkansa?»

»Niin», sanoi tyttö ja katsoi häneen mielistellen. »Tämän asian laita on aivan samoin kuin meidän vanhan hiirenloukkumme siellä kotona.»

Kaikilta menivät suut auki. Suuri Hongankolistaja päästi karhean huudon.

»Hiljaa!» sanoi pieni Mestari hyvin säälivästi. »Jatka, Eva Gött! Koetappa sanoa, mitä yhtäläisyyttä on sinun häpeällisen tekosi ja teidän vanhan hiirenloukkunne välillä.»

Tyttö katsahti taasen kaikkiin ja sanoi: »Kun minä illalla olen virittänyt loukun, niin se tavallisesti laukeaa itsestään aivan ilman syytä, joskus puolen tunnin päästä, joskus keskellä yötä. Niin minussakin joku laukeaa, ihan äkkiä, ilman syytä, milloin missäkin.»

Kaikki nyökkäsivät päätään täynnänsä ymmärtämystä, ikäänkuin olisivat sanoneet: niin mekin ajattelimme!

Pieni Mestari viittasi, hiljaisuutta vaatien. »Sinä tahdot siis sanoa, että se on jotakin aivan käsittämätöntä, jotakin salaperäistä; se johtuu pimeästä syvyydestä, jossa henget ja kummitukset pitävät peliään, aivan kuin Beowulfissa, joka on kummitellut jossakin näillä tienoilla.»

Jan Guldt, joka ei tietänyt mitään Beowulfista, sanoi äkkiä kiivaasti: »Tietysti se johtuu syvyydestä, nimittäin hänen sukunsa syvyydestä, hänen esi-isistään tietääkseni.»

Kaikki kääntyivät katsomaan, hämmästyneinä siitä, että hän sekaantui tähän kunnianarvoiseen toimitukseen, joka oli Mestarin yksinoikeus, ja hänen kasvoistaan, joista loisti mitä kirkkain hyvyys. Eva Gött katsahti hänkin häneen ja ajatteli autuaana: »Sinä rakas, rakas, ihmeellinen ihminen!»

»Kuinka niin?» kysyivät kaikki.

»Niin», sanoi nuorukainen ja nauroi. »Varmaan hän on perinyt luonteensa esi-isiltään. Hänen vanhempansa tai isovanhempansa, tai vielä kauvemma taaksepäin, esivanhempansa ovat kai olleet yksinäisiä, ihmeellisiä ihmisiä. Joku on ehkä, viikkokausia yksinään ajelehtiessaan kalastuskaljaasissaan Pohjanmerellä, pannut kajuuttansa pöydälle kuolleen kampelan ja sitte rakentanut sille hautakummuksi pyramiidin kovista vehnäsämpylöistä, joita hänen vaimonsa pani hänen evääkseen ja joka hautapatsas hänen suureksi hämmästyksekseen aina romahti alas. Hänen vaimonsa taas on samaan aikaan, yksin maatessaan vuoteessaan, saanut sellaisen tavan, että hän kääntyy kaikille neljälle puolelle ja joka kerta kysyy: missä viides puoli on? Ja niin poispäin. Varmaan hän polveutuu sellaisista ihmisistä. Näkeehän sen hänestä.»

»Nyt te näette», sanoi tyttö suuremmoisesti, »ettei minussa ole mitään syytä!»

»Ei suinkaan niinkään», sanoi nuorukainen kiihkeästi ja iloisen tiukasti. »Hänen velvollisuutensa on, kun isovanhemmat hänessä nostavat harmaata päätään, hillitä kummaa mieltään. Kun pata äkkiä rupeaa kiehumaan yli laitainsa, täytyy hänen sanoa: top tykkänään! ja uuden päähänpiston avulla äkkiä nostaa se kylmille kiville.»

Tyttö tunsi hänen silmissään polttavan rakkauden ja värähdys karkasi läpi koko hänen ruumiinsa, hämmentäen hänen kuumaa sielupahastaan niin, ettei hän saanut käsiään, jotka hän nosti sitaisemaan hiuksia ohimoiltaan, muuta kuin korvien kohdalle. Siinä hän sitte istui kuin mikäkin herttainen pieni hirtehinen ja katsoi häneen ujon riemuisana.

Mutta Hongankolistaja huusi suurella äänellä: »Kuka sitä uskoo?» ja silmäili rajusti ympärilleen. »Kuka luottaa noihin kasvoihin, joita hän nyt näyttää? Puheet sikseen! Hänen tekonsa osoittaa sellaista kunniattomuutta ja Klubissa nousee tänä iltana niin kamala pilkka, että minä ehdotan, että me syöksemme hänet alas tähän syvyyteen, joka samalla vertauskuvallisesti osoittaa, että me syöksemme hänet pois yhteydestämme ja että hän kuuluu syvyyteen.»

Tyttö ryömi hiukan huolissaan kaiteen laidalle katsomaan ja näki, että se oli jyrkkä, mutta että siitä silti saattoi luisua alas, ja sanoi: »Sinun, Hongankolistaja, sopisi laskea tästä. Silloinpa tekisit kerran jotakin suuren suusi arvoista. Ja jotta suusikin saisi siitä jotakin huvia — koska se on huvinhaluisin osa sinussa — sallisimme me sinun, liukuessasi, mylviä kymmenen sonnin voimalla.»

Hongankolistaja konttasi laidalle, katsoi alas ja sanoi: »Liian jyrkkää. Kyllä siitä pääsee nopeasti alas, mutta millä tavalla!»

Kaikki polvistuivat nyt katsomaan alas jyrkänteen laidalta. Se saattoi olla kolmenkymmenen metrin korkuinen ja he näkivät kyllä, että pinta oli korea ja siloinen, mutta sanoivat kaikki: »Se on aivan liian jyrkkä.»

Jan Guldt, joka usein oli katsellut yli aaltoilevan meren korkean prammitangon nenästä ja joka kuni nuori metsäkoira himoitsi kaikkea uhkarohkeutta, katsahti hänkin alas ja sanoi hiljaa ja äkäisesti itsekseen: »Jos tahtoo, niin toki siitä pääsee?!» Hän ei enään tuntenut, että muuan käsi pehmeästi kosketti hänen hihaansa. Hän oli kiskaissut takin yltään, ja hurjan tahtovana viskaten niskojaan, käyttäen nostettuja käsivarsiaan peräsimenä ja kyntäen hiekkaa takaraivollaan, liukui hän varmasti ja nopeasti alas, pudoten perillä töppösilleen.

Hongankolistaja kehui laskua lujalla, tohisevalla äänellä. Pieni Mestari sanoi moittien ja merkitsevästi: »Hän neuvoi Eva Göttiä nostamaan päähänpistonsa tulelta; mutta itse puolestaan päästää hän ne kiehumaan yli.» Karl Kröger oli käynyt kalpeaksi ja sanoi: »Hän pitää aina kaikkia asioita kunnianasioina, omasta puolestaan, ja on silloin ymmärtämätön, itsepintainen ja raju. Hänen isoisänsä, joka oli kapteenina Hollmannilla, oli hänkin ollut sellainen raju ihminen.»

Eva Gött oli polvillaan kaitaan partaalla, nieli Jan Guldtia silmillään, kääntyi ja sanoi suutuksissaan: »Älkää te höpiskö hänen isoisästään. Jos hän miellyttää minua, niin mitä se teihin kuuluu?»

Silloin nauroivat kaikki ja sanoivat: »Kukapa tässä tahtoo teitä eroittaa? Kaksi kuohuvaa pataa samalla tulella — siitä sitä vasta tulee porinaa!»

Jan Guldt tuli takaisin ylös, hiukan kalpeana ja kylmin silmin. Tytöt korjasivat pois ruuan. Pojat etsivät paikkaa ottaakseen pienen päivällisunen.

Suuri Hongankolistaja korotti äänensä ja kysyi: »Missä sinä tahdot maata, Eva Gött?»

Tyttö katsoi kiireesti ympärilleen ja huomasi, että hän näkee Jan Guldtin, jos hän asettuu Hongankolistajan viereen. Hän sanoi tekopyhänä: »Olenhan minä aina mielelläni sinun luonasi», ja asettui hänen viereensä, pää hänen käsivarrellaan, jonka hän tyttöä varten oli oikaissut pitkäksi.

Tyttö makasi siinä katsellen Jan Guldtiin, joka, nojaten päätään nyrkkiinsä, silmäili yli vetten ja maitten eikä ensinkään tyttöön päin, jotta ei hän liiaksi kiihtyisi, vaan nauttisi päivällislepoa ja nukkuisi. Tyttö ei kuitenkaan ajatellut unta, vaan tahtoi kohdata hänen silmänsä. Kun ei hän voinut sitä tehdä, kävi hän levottomaksi ja liikahti.

Hongankolistaja kääntyi katsomaan häneen ja tunsi sekavin vaistoin, että hän oli muuttunut, että hänen olentoonsa oli tullut uusi, tuore sulo, ja sanoi hiljaa ja ärtyneenä: »Minä saatan kestää, jos sinä pysyt alallasi. Jos sinä liikut… niin sitä en kestä.»

Tyttö ajatteli: »Mitä minä tuosta suuresta miehenkänttyrästä?» Pysyi hetken alallaan ja liikkui sitte taas.

Silloin sanoi mies toisen kerran vakavammin: »Sinä olet tänään toisellainen kuin muuten, Eva Gött. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mutta sinä pysyt nyt alallasi. Muuten tapahtuu jotakin, jota et koskaan ole kokenut.»

Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» pysyi hetken alallaan ja liikkui sitte taas.

Silloin sanoi mies kolmannen kerran, kuten sanoo rehellinen ihminen, ollen suuressa hädässä, hiljaa ja vakavasti: »Eva Gött, minä en kestä sitä; minä olen kuolevainen ihminen. Pysy alallasi, muuten tapahtuu jotakin kauheaa.»

Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» ja pysyi hetken alallaan. Liikkui sitte taas.

Silloin taivutti mies käsivarttaan, jolla tyttö makasi, veti hänen päänsä luokseen ja suuteli häntä niin että hän oli tukahtumaisillaan.

Hämmästys, tuska ja raivoisa viha olivat iskeneet tyttöön, sentähden hän ei saanut henkeä kulkemaan.. Ja hän pyörtyi siihen paikkaan, ensi kerran eläissään.

Jan Guldt oli kaiken aikaa salavihkaa seurannut kohtausta ja arveli nyt tytön kurkistelleen häneen nähdäkseen olisivatko he varmassa turvassa. Siellä he sitte salaa suutelivat ja kaarestivat ja olivat kai usein ja aina tehneet sillä tavalla. Hän hoippui kalman kalpeana pystyyn ja syöksyi ääneti pensastoon, joka hänen jälessään meni umpeen.

Hän syöksyi pois. Hän kaivoi kädet silmäkuoppiinsa, joiden silmät olivat kauhuissaan siitä mitä ne olivat nähneet ja yhä näkivät. Täydelleen vailla tajuntaa, epätoivoissaan, kauhuissaan juoksi hän pitkin valoisaa, hiekkaista tannerta, maaseudulle päin, ja juoksi sillä lailla tuntikausia. Vihdoin istuutui hän kuivan kuusen alle, istui siinä kauvan ja tuijotti hengittää läähättäen yli maiden ja näki elämänsä täydellisen hävityksen. Kuumat kyyneleet syöksyivät silmistä.

Muutaman tunnin perästä pääsi hän niin pitkälle, että kävi kiinni rintaansa ja pakoitti hengitystään käymään hitaammin, ja tavoitti raivoisalla voimalla mielenmalttia.

Ja siinä kootessaan itseään ja pakoittaessaan kauhua kuuliaisuuteen, syöksyi hän luonteensa mukaisesti yhä eteenpäin ja joutui, yhtäpäätä raivottuaan, jääkylmään ilkkuun: onnettomuutta onnettomuuden päälle — se oli hänen osansa! Häpeää ja köyhyyttä! Ja orpoutta ja yksinäisyyttä ja uskottomuutta! Oli aivan mieletöntä miten hänen kävi ja miten yleensä maailmassa kävi! Mutta kai hän sen kestää! Voihan ihminen yksinkin kulkea tietään maailmassa ja tehdä oikein ja pitää kiinni oikeuksistaan, ykskaikki auttavatko Jumala tai ihmiset häntä vai eivätkö.

Tuntikausia harhaili hän vielä korkealla, kuivalla tantereella, kulkien kukkulalta kukkulalle, petäjäryhmältä petäjäryhmälle, pusertaen käsiä rintaansa vastaan hengittääkseen tyynemmin, ja jäykistyen jäykistymistään puiden kaltaiseksi, joiden keskellä hän seisoi, jäykkien, kalseiden puiden, jotka kasvoivat kuivassa, hiekkaisessa kamarassa. Oli jo iltahämärä, kun hän pääsi Oevelgönnen tielle ja eukon asunnolle.

Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka tuuheat lehmukset jo olivat tehneet pimeäksi, istui vanha vaimo sukankutimineen tavanmukaisella paikallaan muurin luona. Rahilla ikkunan alla, jolla nuorukainen oli sekä nukkunut että lukenut, istui vanhempi mies, pieni, kapea pää lyhyeksi ajettuna ja terävät, vilkuilevat silmät kuumeen kiillossa.

Jan Guldt tiesi paikalla, että hän oli eukon poika ja hämmästeli, että hän oli sen näköinen. Juominen ei vielä ollut vienyt mitään kasvojen terävyydestä; se oli vain lisännyt kuumeen loistetta silmiin.

»Tuossa hän on», sanoi vanhus pojalleen.

Pursimies kumartui eteenpäin, laski kätensä pöydänkulman ympäri ja katseli arasti etsivin silmin Jan Guldtin silmiin, jotka olivat kylmät ja terävät kuin veitset, ja sanoi houkuttelevalla, pakottavalla äänellä: »Sanoppas… eikö sinua haluttaisi… tehdä matkaa Anna Hollmannilla… juuri Anna Hollmannilla?»

Jan Guldt sanoi hämmästyneenä ja ylpeästi: »Minkätähden minä sitä tekisin?»

Pursimies siirsi kättään jonkun verran etemmä pöydän laitaa pitkin, pusersi sitä niin, että hänen laihan, ruskean kätensä rystyset kävivät valkeiksi, ja sanoi: »Sinun ei muuta tarvitse kuin sanoa että lähdet mukaan!»

Nuorukainen sanoi kylmästi ja ivaten: »Sen tiedän. Teiltähän aina lähdetään karkuun niin pian kun vaan voidaan.»

Pursimies painoi laihaa rintaansa pöytää vastaan ja sanoi silmät pullistuneina ja käheällä äänellä: »Eikö sinua haluttaisi kerran purjehtia laivalla, jolla isäsi ja isoisäsi on purjehtinut? Ja… kuuleppas… Madeirasta saamme matkustajan: Hans Hollmannin, pää-isännän. Eikö sinua haluttasi kerran likeltä nähdä Hollmannia?»

Silloin välähti kätketty tuli esiin Jan Guldtin silmistä. Niin… niin! Se tuli oikeaan aikaan! Niin juuri.. Hollmannin kimppuun! Niin! Mitäpä hänellä edessä muutakaan? Tämä on juuri hänen mielensä mukaista!

Hän sanoi lyhyesti ja ylpeästi, miltei riemuiten: »Minä lähden matkaan!»

SEITSEMÄS LUKU.

Seuraavana aamupäivänä seisoi hän merimieshuoneen hallissa niiden parinkymmenen hengen joukossa, jotka olivat ottaneet hyyryn Anna Hollmanniin. Ulkona oli sateinen ilma ja odotushalli puolipimeänä. Miehet seisoivat vaiti, outoina toisilleen, märkinä ja viluisina; enimmäkseen he olivat hyviä, kunnon ihmisiä, niitä lukuisia nuoria miehiä, jotka vielä välinpitämättöminä ja neuvottomina, ilman päämäärää ja kunnianhimoa elävät päivästä toiseen, sattuman varassa. He eivät heti olleet löytäneet hyvää laivaa; tai he eivät olleet viitsineet oikein nähdä vaivaa; tai he olivat jonkun tapahtuman tähden äkkiä kiukustuneet, kuten Jan Guldt; tai he tahtoivat kerran tehdä matkan Hollmannin laivalla, voidakseen muiden mukana sättiä sitä mitä koko satama sätti. He ajattelivat kaikki: »Kerran, mutta ei toiste! Toki me kerran kestämme lian, nälän, kuumeen ja kehnon laivan lisäksi!» Pieni neljätoistavuotias poika, joka seisoi joukossa, katsellen ympärilleen suurin, kysyvin silmin, oli muutamia päiviä sitte tullut holsteinilaisesta kylästä ja isä, joka ei tietänyt mitään huonoista tai hyvistä laivoista, oli luovuttanut hänet ensimäiseen, joka eteen sattui. Muutamat lämmittäjät ja yksi matruuseista olivat rappiollejontunutta väkeä. Niin saivat he siis, sekä hyvät että pahat, lippunsa ja menivät kuolemaa kohti.

Koska Jan Guldtin vielä piti noutaa laivasäkkinsä isäntänsä luota, tuli hän yksinään muiden jälessä. Hänen takanaan tiellä kulki matruusi, kantaen hänen säkkiään. Hän olisi itsekin voinut kantaa sitä; mutta sisällisesti siistin tapansa mukaan alleviivasi hän uutta arvoaan perämiehenä. Hän astui suorana ja hiukan kankeana, ikäänkuin tietäen olevansa oikealla tiellä ja urhoollisessa toimessa, omatunto vallan puhtaana, oikein alasaksalaisen juhlatuulella. Sen jälkeen kun tyttö niin häpeällisesti oli pettänyt hänet ja siten särkenyt kaikki senkaltaiset toiveet, kulki hän taasen vakaasti ja vaiti työtään kohti. Ja hän oli matkalla Anna Hollmannille, kohtaamaan Hollmannia niillä lankuilla, joilla hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja kärsineet!

Baumwallin maihinnousupaikalla asteli kaksi miestä, silmäillen satamaan päin, joka oli sumun ja savun vallassa. He näyttivät olevan kapteeneja, ehkäpä ammattinsa hyljänneitä ja nyt jossakin toimessa maalla. »Kas», sanoi toinen, »tuossa menee taas yksi Hollmann ulos.» Toinen katsahti laivaan, josta sumusateessa saattoi eroittaa vain ääriviivat, kääntyi sitte eteensä päin ja sanoi tyynesti, astellessaan: »Se on taas lastannut kaksisataa tonnia liikaa; ja se on mätä, vanha ruja. Ihme vai sattumako muuten lie, että Hollmannien laivat nyt vuoden ovat kulkeneet onnellisesti!» Ja hän katsahti vielä kerran laivaan ja sanoi: »Jos herra Jumalamme tapaa tuon Biscayassa!»…