HILLIGENLEI (PYHÄ MAA)
Romaani
Kirj.
GUSTAV FRENSSEN
Suomentanut
Volter Kilpi
Helsingissä. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1906.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Monta on ihmistä, jotka astuvat elämäänsä nyreinä ja uneliaina He ovat kanssaihmisilleen rasitukseksi eivätkä elä mitään. Ken sellaisten elämästä kertoisi?
Monta on ihmistä, joilla lapsesta asti palaa silmissä ihmetys, jotka raikkaan nuoruutensa päivät hämärästi tuntevat, ikäänkuin tahtoisivat he elää ja tehdä jotain erinomaista, kunnollista, ja jotka sitte astuvatkin elämänsä taipaleelle mielessään kirkas uljas rohkeus. Sellaisten elämä ehkä olisi kertomisen arvoinen. Toki, ei siitäkään! Ei siitäkään suuria lähde. Sillä mihinkä käyttävät nuo terveet ja nuo voimakkaat elämänsä? He etsivät, tavoittelevat rahaa ja ulkonaista kunniaa tai muita semmoisia harhakuvia, etsivät ja rientävät ja kompastuvat, eivätkä saavuta, ja kompastuvat hautaansa. Suuri kiusa ja mielenharmi on heidän elämänsä kertominen; kertoja saa hiuksensa harmaiksi kertoessaan.
Tosiaankaan emme vaadi mitään yli-ihmisellistä. Me emme vaadi, että ihminen lähtisi elämäänsä ikäänkuin lähtisi hän etsimään kuninkaan kruunua. Mutta sitä vaadimme, että hänessä, kun hän tavoittelee harhakuviaan, elää toivo, ikäänkuin voisi hän lähimmällä niityllä aasilauman sijasta tavata edessään enkeliparven; sitä vaadimme että hänessä elää levoton odotus, ikäänkuin voisi lähimmässä tientaitteessa tammen alla tuolla seistä häntä odottamassa ijäisyys itse, pyhässä kädessään kaiken maailman tuhannet arvoitukset ja kysymykset, ja ikäänkuin voisi hän häneltä saada selityksen muutamiin näistä arvoituksista ja kysymyksistä. Sitä vaadimme. Sillä se kuuluu mielestämme kokonaiseen ihmiseen.
Ja nyt sieluni, vaivanalainen, rohkea, kerro eräästä, joka hänkin levottomana, toivorikkaana etsi, löytääksen Pyhää.
* * * * *
Siinä hämärissä viskausi myrsky vielä rajumpana meren ylle; raskaine, tiukeine käsivarsineen vitsoi se laajalti ja lavealti harmaata jylhää meren pintaa. Hamasta Islannista aina Skotlanin särmikkäille rannoille asti ja sieltä aina Norjaan vyöryivät harmaat kuohahtelevat aallot raskaina ja ärjyen ja loputtomasti pauhaten ja painausivat satojen penikulmien laajuudelta Holsteinin rantoja vastaan.
Tuolla lepäsi harmahkossa hämärässä lahden suussa jykeä punainen majakkalaiva. Se oli ankkurissa ja heittelehti raskaasti sinne tänne ja hypähytteli kirkasta loistoaan. Sen valo liiti levottomasti ja avaralle mustan hurjistuneen syvyyden ylitse. Mastoissa ja köysissä turjui ja vinkui tuuli.
Ja myrsky ja meri kohisi ja kuohui, ja vyöryi ohi majakkalaivan, ja kohisi ja vyöryi avaraan harmaaseen lahteen ja ahtautui kapeaan satamavirtaan kohden pientä kaupunkia, jonka nimi on Hilligenlei. Ja ikäänkuin riemuissaan siitä, että oli seljennyt merestä, tuosta raskaasta jurosta kumppanista, joka Islannissa asti oli riippunut sen kintereillä, viskausi myrsky vinhana ja vinkuvana ensimmäistä vastarintaa vastaan, joka osui sen tielle, pitkää matalaa olkikatoksista rakennusta vastaan, joka yleni ylhäällä rantavallilla, aivan satamavirran partaalla. Se rynkäsi katolle, ja hahmaisi kuin levitetyin käsin sen viittä savutorvea, vinkui ohi rakennuksen ja kiskoi ja turjutti sen viittä ovea ja sen ikkunoita.
Tämän rakennuksen äärimmäisessä huoneessa istui kookas tukeva kätilömuori Rieke Thomsen mukavassa nojatuolissaan. Hänellä oli jalat jalanlämmittimellä, kätensä olivat pujotetut pyyleän ruumiin ympärille, edessään pöydällä oli kahvipannu, siten istui hän rauhallisesti odotellen. Hän istui ja tähysteli alas Satamakadulle, tuontuostakin taivutti hän suurta päätään hiukan syrjään, ja katsahti pienen nelikulmaisen syrjäikkunan kautta, jonka hän varta vasten oli antanut laittaa itselleen, rantalahden tuolle puolen Freestedtiä kohden, näkyisikö sieltä mitään merkkiä. Opettajalla siellä, joka asui ylhäällä rantavallin harjalla, oli nimittäin jo vanhastaan velvollisuutena, kun joku nainen sattui kätilömuorin tarpeeseen Freestedtissä, panna merkiksi päivällä valkea vaate katolle, öisin kirkas valkea siihen koulusalin ikkunaan, joka antoi Hilligenleitä käsin.
Mutta tänä myrskyiltana katsahti eukko vaan vanhaa tottumaansa tuonne syrjään. Freestedt'istä käsin ei, sikäli kuin hänellä oli tietoja ollut tänä iltana odotettavissa mitään merkkiä. Suuremmilla odotuksilla katseli hän satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, jonka vaimon hänen käsityksensä mukaan piti tänä yönä saada lapsi. Mutta satamapäällikön ovi pysyi sulettuna.
Silloin alkoi hän itsekseen säälitellä itseään, hän oli muka niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä ja unohtama ihminen, vaikkapa päivän mittaan oli käynyt häntä tervehtimässä ainakin seitsemän naista, kuusi vanhempaa muuten vaan pakinoillaan, ja eräs nuorempi antamassa ennustaa korteista, milloinka hän taas tulisi äidiksi. Kyllästyneenä yksinäisyyteen kumartui hän hiukan, nosti käteensä puukengän, joka hänellä oli jalan lämmittimen vieressä ja heitti sen lievässä kaaressa ovea vastaan.
Silloin tuli sisään vanha Hule Beiderwand, joka asui viereisessä huoneessa, ja joka nyt vielä seitsenkymmenvuotiaana astui yhtä suorana kuin muinoin nuorempana, kun hän palveli ratsastavana poliisina Gottorpin ja Kielin välillä. Hän pysyi niin suorana, ei ainoastaan siksi että hänellä oli niin uljas ruumiinrakennus, vaan vielä enemmän siksi, että hänessä paloi semmoinen sisäinen ihana valaistus.
Hilligenlei lahden ympärillä nähkääs, tuon jykeän rantavallin juurella ja suojassa kohoo paljon pieniä rakennuksia, joissa asuu matalikkotyöntekiöitä, kalastajia ja pikkuviljelijöitä. Kaukana kirkosta, asuen pimeissä mataloissa majoissaan ja suuressa yksinäisyydessä hautoivat nämä jo ammoisista ajoista mielessään omituista uskoa. He kutsuivat itseään hilligenleiläisiksi ja elivät siinä toivossa, että tuo pienoinen kaupunki Hilligenlei, ja seutu lahden ympärillä todella joskus tulisi Hilligenleiksi, "pyhäksi maaksi". [Hilligenlei on murremuodostus sanasta heilig-land ja merkitsee pyhä maa. Suom. muist.] He odottavat jumalan valtakuntaa tämän lahden ympärille. Ja tämän uskon johtaja, ja samalla sen viimeisiä edustajia — usko oli nimittäin häviämässään — oli Hule Beiderwand.
Elämänsä mittaan oli hän valvonut monta, monta yötä sairasvuoteitten ääressä, ja oli siitä saanut tavan seisoilla ikkunan ääressä ja tähystellä ulos yöhön. Hän astui nytkin hitaaseen jäykkään tapaansa pienen ikkunan ääreen, joka antoi ulos lahdelle, jäi siinä ajatuksissaan katsomaan ulos pimeään ja kuunteli myrskyn laulua.
"Onpas tämä kurjaa", sanoi Rieke, "että minun pitää istua tässä tällaisena. Tämmöinen vanha yksinäinen vaimoraukka. Ja jos sitte joskus tulee joku, seisoo hän kuin pölkky, eikä virka sanaakaan."
"Tuolla näkyy valkea!" sanoi ukko.
"Mitä?" tokaisi eukko ja liikahtihe tuolillaan ja katsahti ulos. Aivan tyvenenä ja selkeänä tuikki siellä kaukana kirkas valo.
"Freestedt'issä!! Tiedätkö sinä mitään, Hule?"
"Luulen hieman tietäväni!" vastasi ukko. "Pari viikkoa sitte kävi Liese
Dusenschön täällä… tuossa hämärissä."
Rieke Thomsen oli laskenut molemmat kätensä polvilleen ja katseli nyt suurine pyöreine silmineen ylös pitkää Hule Beiderwand'ia kohden. "Liese Dusenschönkö? Stiena Dusenschönin tytärkö, hänen joka asuu tässä vierellämme pitkässä rakennuksessa? Hän joka palvelee Reimers'illä Freestedt'issä?"
"Ellet tiedä ketään muuta Freestedtissä, jonka vuoksi valkea tuolla olisi sytytetty, niin siinä tapauksessa on se Liese Dusenschön. Hän kysyi äitiään, mutta tämä ei ollut kotona. Silloin kysyi hän sinua, mutta sinäkin olit poissa. Sitte lähti hän takaisin taas. Nyt kun näen tuon valkean, luulen minä, että hänellä oli jotain vaikeata sanottavana."
"No niin!…" sanoi Rieke ja ponnisti käsillään tuolinnojaa vastaan ja aikoi nousta ylös, "siispä täytyy minun tässä ilmassa Freestedtiin."
Mutta hän ei noussutkaan vielä, ja samassa tempasi tuuli ulko-oven auki ja heitti sen kovasti seinää vastaan. Kohta sen jälkeen seisoi voimakaskasvuinen tukeva Liese Dusenschön kynnyksellä. Hänen punertavanvaaleat hiuksensa riippuivat märkinä hänen kasvoillaan, hänen kalpeat kasvonsa olivat kuoleman väsyneet, ja hänen kuopille painuneissa silmissään kuvasti säikähdys ja kammo.
"Isäntä on ajanut minun pois… ja äitini ei ole kotona."
Rieke Thomsen kompuroi ylös tuolistaan ja otti häntä vyötäisiltä ja talutti kolme porrasta ylös kammariin ja laski hänet vuoteelle.
"Eipä… kaikkea vielä!" puheli hän ja oikaisihe työläästi. "En ikinä eläissäni ole säikähtänyt noin pahasti."
"Rieke… kymmenet kerrat olen uupunut tielle… olen köyristynyt kuin mato. Koetin tarttua siihen… mutta en saanut." Hän hengähti syvään. "Oi, nyt on helpompi olla jo!… Mutta eikö äiti jo tule?"
"Tulee, tulee hän… kuulehan… ovi käy. Katsos, tuossa hän on jo."
Stiena Dusenschön tuli puvussa, joka hänellä aina oli, kun hän kävi vieraisilla. Päässään oli hänellä hallistunut musta kirkkomyssy ja olalleen oli hän kääräissyt vanhanaikuisen mustan päällyshuivin jossa oli helmiripsuja koristeina, ja jonka hän oli saanut lahjaksi pastorin rouvalta. Ja pitkät, alas rinnoille riippuvat myssyrihmat heilahtelivat ja helmiripsut olivat levottomassa liikkeessä, yhtämittaa tarttui hän käsillään päähänsä. "Minun lapseni, lapseni!" puheli hän. "Miksi olet tehnyt minulle tämän!"
"Vaiti nyt siinä!" sanoi Rieke Thomsen. "Äläkä ole olevinasi. Kaikella muotoa, älä ole olevinasi! Vai olitko itse sen parempi kun olit nuori? Miksi hän sen on tehnyt? Hän on ehkä kuunnellut jonkun laverteluja tai on oma luonto vaatinut, jompikumpi."
Stiena Dusenschön oli istuutunut vuoteen reunalle, ja koetti saada henkeään edes. "Lapseni, minun lapseni!… Kuka on isä? Sanohan toki vanhalle äidillesi… kuka on isä!"
"Älä kysele", sanoi Rieke. "Vaan mene ja käy hakemassa tänne pikku
Tiene Rauh auttamaan meitä, ja keittämään meille pannu kahvia.
Puol'yötä tässä ainakin on menevä."
Stiena oli vähän loukkaantuvinaan, livahti sentään alas vuoteen reunalta, juoksi ulos ja palasi takasin mukanaan pikku Rauh, yksi noita Rauh'eji, joilla kaikilla on niin kiharat keltaiset hiukset, ja jotka kaikki ovat semmoisia tuulihattuja. Ja livahti kohta taas takaisin tyttärensä vuoteen reunalle. Tämä makasi ja tuijotti kasvot puristuneina ylös lakea kohden, ja voihki raskaasti.
"Oi lapseni! Onko se joku rikas talonpojan poika?… Vai joku vieras herra? Oi… onko se aatelismies?"
"Aatelismies!!" matki Rieke ja ravisti pyöreätä suurta päätään. "Tyytyväinen saat olla, jos se on joku kunnon renki, joka tunnustaa omakseen äidin ja lapsen. Tulehan, niin juomme tässä ratoksemme kupin kahvia… tämmöistä et liene uneksinutkaan, vai… että jo tänään tulisit iso-äidiksi?… No istuhan…"
Mutta juuri kun Tiene Rauh kohotti pannua kaataakseen kahvia kuppeihin, kirkahti Liese Dusenschön kammarissa. Pieni Rauh pudotti pannun kolahtaen pöytään ja oli juosta pakoon. "Oi Jumala!" huudahti hän, "Minä menen äitini luokse." Mutta Rieke otti häntä niskasta. "Tähän pöydän ääreen jäät sinä", sanoi hän, "etkä liikahda paikaltasikaan. Tule, Stiena". Ja he menivät kammariin, auttamaan vaikeroivaa naista siellä.
Pikku Rauh istui pöydän ääressä, kyyryssä, ikäänkuin olisi hän sidottu siihen. Joka kerta kun Liese Dusenschön kirkahti, tarttui hän molemmin käsin käheriin hiuksiinsa. Kun hän huusi matalammin, tukki hän korvansa. Mutta kun kammarissa kuului rauhallisemmalta, kurotti hän varovasti kaulaansa ja nauroi. Siten oli hän pari tuntia, kunnes kammarista alkoi kuulua matalaa, ikäänkuin kaukaista itkua. Silloin heittäytyi hän pöytää vastaan ja purskahti haikeaan itkuun.
"No, nyt on pahin ohitse!" sanoi Rieke ja palasi tupaan. "Tule, niin juomme kahvia." Hän istua jysähti avaraan nojatuoliinsa ja katsahti Tiene Rauhiin. "Kuulehan!" sanoi hän, "sinä menet istumaan nyt tuonne ylös portaille, tuonne oven eteen, ja kuuntelet tarkkaan, nukkuuko Liese tai pyytääkö hän mitään, tai muuta semmoista, etkä liikahda paikaltasi… No, tulehan nyt Stiena! Istu alas ja ole rauhassa."
"Kukahan vaan mahtanee olla isä?" sanoi Stina ja hymyili autuaasti ja kääntelehti tuolillaan ikäänkuin sykähtelisi jäsenissään hidas juhlallinen valssi. "Varmaankin joku talokkaan poika. Varmaan. Tai jotain vielä enempää. Onni tokiinsa että se on poika! Kuinka onnellinen olen siitä! Me Dusenschönit olemme aina olleet tyttöjä, jo sata vuotta sitte. Mutta nyt se on poika."
"No kertoisit nyt", sanoi Rieke Thomsen, ja kaasi hänen kuppinsa täyteen, "mitenkä teidän Dusenschönien laita oikein on. Mutta älä laskettele liikoja, en ilkeä enää näin vanhoina päivinäni kuunnella loruja. Juohan nyt."
Stiena joi, laski kupin taas kädestään ja huojutteli hetken yläruumistaan hymyillen onnellisesti ja mietiskeliäästi, ikäänkuin kuuntelisi hän jotain juhlallista soittoa, joka aina soi hänessä; myssyn nauhat heilahtelivat hiljaa ja helmiripsut häilyivät edestakaisin. "Oh", sanoi hän, "sitäkin tarinaa!… Näes… sata vuotta tai enemmänkin sitte… silloin se alkoi, silloin oli minun isoäitini isä pormestarina täällä Hilligenleissä ja hänen nimensä oli von Dusenschön. Hän eli kuuden tyttärensä kanssa ihan yksinäistä elämää, ei sallinut, että nuoret miehet kaupungista tulivat hänen tytärtensä luokse, vaan toivoi jokaiselle heistä jotakin aatelismiestä tai upseeria, he olivat kaikki nimittäin hyvin kauniita. Hän katseli tyvenesti vaan, kuinka he vanhenivat ja vanhenivat, kuinka molemmat vanhimmat jo alkoivat lakastua; hän oli kovaluontoinen mies eikä välittänyt siitä, että kaikki luonnossa vaatii oikeutensa.
"Silloin sai hän eräänä kauniina päivänä kuulla, että kuninkaan poika aikoi matkustaa Hilligenlein kautta, vieläpä tuntematonna ja yhden ainoan seuralaisen saattamana, ja että hän aikoi olla yötä hänen, pormestarin, luona. Silloin kertoi hän siitä tyttärilleen."
Pieni uninen Tiene Rauh kurotti kaulaansa nähdäkseen äidin ja lapsen. Siinä tuli hän koskeneeksi oveen, niin että se narahti lyhyeen ja kovasti. Rieke Thomsen katsahti ylös ja kysyi: "Haluaako Liese mitään?"
"Ei", sanoi pikku Rauh. "Hän on punainen kuin omena puussa."
"Me tulemme kohta", sanoi Stiena ja nyökäytti ystävällisesti päätään ovea kohden. "Annahan vielä kuppi, Rieke."
"No, juo nyt, Stiena, ja jatka tarinaasi."
"Kun pormestarin kolme vanhinta tytärtä sinä iltana menivät levolle, sanoi vanhin, että tuo vierailu oli talolle suureksi kunniaksi, toinen sanoi että pitää peittää pöytä silkkipäällyksellä, ja kolmas, että hän aikoi pukeutua sinisilkkiseen pukuunsa.
"Kolme nuorempaa taas mietiskelivät: mitähän se on se rakkaus. Sitähän he kyllä mietiskelivät muutkin illat, mutta tänä iltana erittäin. Vanhin kampasi hiuksiaan ja kurotteli täyteläistä vartaloaan peiliä kohden ja ajatteli: kahdenkymmenen kahdeksan vanha hän on, ja komea mies. Kuinka tuhmaa, että kuninkaan poika voi kosia vain kuninkaantytärtä. Toinen istui väljässä valkeassa paidassaan vuoteensa reunalla, ja taivutti päätään niin syvälle, että hän voi nähdä koko kauniin vartalonsa, kaulasta aina alas polviin asti ja ajatteli, olisiko hän kymmenen vuoden perästä samallainen kuin hänen vanhin siskonsa, yhtä kurttuinen ja teeskennelty ja pikkumainen, ja värähti kauhusta eikä tietänyt mitä ajatella maailmasta ja laskeusi nukkumaan ja nukkui.
"Mutta kolmas, hän joka oli nuorin kaikista, hän oli Suse Dusenschön, kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Hän makasi pitkänään selällään, molemmat kädet pujotettuina runsaihin tummanvaaleisiin hiuksiin ja oli kovassa hädässä. Hän oli tänä kesänä tuon tuostakin pistäynyt vanhan pastorin rouvan luona, joka asui kirkkotarhan vierellä ja oli loikoillut tämän pojan, erään ylioppilaan rinnalla puutarhan ruohikolla pähkinäpuun alla. Ja tämä oli viheltänyt niinkuin peippo, ja oli kertonut hänelle, kuinka pähkinäpuu kukoistaa ja viettää häitään, ja oli suudellut häntä ja oli matkustanut pois. Siitä päivästä taisteli hän sydämessään hiljaista kiivasta taistelua Jumalaa ja ihmisiä vastaan, ja ajatteli katkeralla vimmalla: Pyhä kolminaisuus ja ihmiset kaikki tekevät hirveätä vääryyttä minulle! Tänä iltana varsinkin oli tuskansa suuri, sillä hänen isänsä oli salaa sanonut hänelle: 'Minä soisin, että prinssi aivan erikoisella mielihyvällä on muisteleva huonettamme, jotta minä hänen avullaan pääsisin pääkaupunkiin ja korkeampaan virkaan. Nyt tiedän minä, että hän kernaasti näkee lähellään kauniita älykkäitä naisia. Sinä olet älykkäin ja kauniin; sinun pitää huomenna istua hänen rinnallaan.' Siksipä lepäsi hän nyt pitkänään vuoteellaan ja päätti: 'Jos hän tahtoo, sanoo hän minulle kaiken, mitä minä en tiedä, ja minkä minä mielelläni tahtoisin tietää'."
Pikku Rauh kurotti kaulaansa nähdäkseen äidin ja lapsen. Siinä tuli hän koskettaneeksi oveen, se narahti lyhyesti ja kovaan. Rieke Thomsen katsahti ylös ja kysyi: "Haluaako Liese mitään?"
"Ei", vastasi pieni Rauh. "Mutta hän on valkea kuin kalkki seinällä."
"Me tulemme kohta", sanoi Stiena Dusenschön ja nyökäytti hertaisesti päätään kammaria kohden, "kerron vaan pikaan tarinani loppuun. Annahan vielä kuppi, Rieke."
Rieke Thomson kaasi kahvia. Hule Beiderward astui taaskin sisään ja meni tapansa mukaan seisomaan ikkunan ääreen eikä virkannut sanaakaan.
"Juo nyt ja jatka kertomustasi!"
"Seuraavana päivänä saapui prinssi ja istui illalla Suse Dusenschönin rinnalla ja oli hieno ja kohtelias. Joka kerta kun Suse nauroi hänen puheilleen, kumartui hän ja loi silmänsä syvänvakavasti häneen; joka kerta kun Duse tuli vakavaksi ja hiljaiseksi, nauroi hän ja tarjosi viiniä. Kun noustiin pöydästä, otti hän häntä kädestä ja kuiskasi hänelle jotakin. Sisaret luulivat, että hän lausui jonkun kohteliaisuuden, hän olikin sanonut vakavan, painavan sanan.
"Kun sitte kaikki talossa olivat menneet levolle, hiipi Suse salaa huonesta ja meni alas. Seuraavana aamuna tapasi vanhin sisar hänet lehtimajassa istumassa, kädet lujasti puristettuina sylissään ja tuijottaen eteensä maahan. Prinssi matkusti pois.
"Hän odotteli kai, että tulisi kirje tai joku sanakin, mutta mitään ei kuulunut. Silloin kehoitti hän molempia nuorempia siskojaan, että he nousisivat vastarintaan isäänsä vastaan, ja menisivät yksinkertaisiin porvarillisiin naimisiin. Sitte matkusti hän salaa Hampuriin ja asettui asumaan erääseen vaatimattomaan perheeseen, sai niukan toimeentulon neulomisesta ja synnytti tyttären. Kahdeksan yhdeksän vuotta eli hän sitte vielä samassa perheessä; toiset sanovat: hiljaa ja itsekseen ja onnellisena pikku tytöstään; toiset taas, että toisinaan kävi häntä tervehtimässä upseereita. Sitte kuoli hän, nuorena vielä.
"Hänen kymmenvuotias tyttärensä lähetettiin silloin ensin Hilligenleihin. Mutta siellä oli pormestari Dusenschön jo kuollut. Silloin lähetettiin lapsi noiden viiden siskon luo; nämä olivat asettuneet erääseen aateliseen luostariin Itäholsteinissa, nypläilivät pitsejä, olivat kovasti kauhuissaan sisarensa lapsesta etsivät lohdutusta papin luona ja lähettivät lapsen takaisin Hilligenleihin. Täällä kasvoi tämä yksinkertaisten ihmisten luona ja tuli hyvin omituiseksi luonteeltaan. Toisinaan oli hän kovin ylpeä ja itseensä sulkeunut, mutta samassa saattoi hän muuttua huiman vallattomaksi ja kevytmieliseksi. Kun hän oli kahdenkymmenen, oli hän ennättänyt yhtä pitkälle kuin äitinsä. Hänen tyttärensä sai taaskin aviottoman lapsen. Se oli minun äitini; enkä minäkään ole joutunut naimisiin."
Pieni uninen Rauh liikahti, kun kertomus oli loppunut. Samassa narahti ovi pikaisesti ja kireään. Rieke Thomsen kääntyi raskaasti tuolillaan: "Haluaako Liese mitään?"
"Ei", vastasi pieni Rauh, "hän lepää ihan hiljaa ja on keltainen kuin vaha."
Silloin tuki Rieke Thomsen molemmat kätensä avaran tuolinsa nojaa vastaan ja ponnistausi verkalleen seisomaan ja lähti varovaisesti kapuamaan ylös kammariin, tukien kättään ovenpielusta vastaan. Stiena Dusenschön jäi istumaan pöydän ääreen ja huojutti hiljaa päätään edestakaisin ja hymyili suloisesti ja kuunteli juhlallista soittoa itsessään, helmiripsut heläjöivät hiljaa ja myssynnauhat heiluilivat verkkaan ja kauniisti. Siten istui hän ja näki ihmeitä mielessään ja ajatteli: "Aatelismies hän on. Aivan varmaan joku aatelismies!" Hule Beiderward seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti ulos yöhön ja myrskyyn.
Hetken perästä palasi Rieke Thomsen takaisin portaita, lapsi sylissään, istuutui syvään hengähtäen taaskin pöydän ääreen, heittäysi raskaasti isoon tuoliinsa ja sanoi takertuneella äänellä: "Liese Dusenschön on kuollut."
Silloin kirkahti Stiena Dusenschön kimeästi ja huusi Jumalaa ja kaikkia ihmisiä avukseen. Pieni Rauh syöksyi ääntä laskematta ulos tuvasta.
Hule Beiderwand oli lähtenyt ikkunan äärestä ja mennyt kammariin. Kun hän hetken perästä jäykkine säärineen tulla kompuroi alas portaita, lausui hän päätään ravistellen: "Kurjaa tämä on."
Rieke Thomsen työnsi kahvikupin tylysti luotaan. "Vaiti siinä", sanoi hän. "En ilkeä kuulla sanaakaan nyt."
Mutta ukko pysyi asiassaan. "Mitä kaikkea on tässäkin rikottu", sanoi hän; "kuninkaanpoika ja pormestari Dusenschön ja kaikki, jotka ovat rikkoneet hänen sukuaan vastaan ja isäntä, joka ajoi hänet talostaan, ja te molemmat, jotka ette tarkemmin hoitaneet häntä. Tämän kaupungin nimi on Hilligenlei, tahtoo sanoa pyhä maa, mutta eläissäni en vielä ole tavannut täällä ihmistä, joka olisi synnistä ja viasta vapaa."
Rieke Thomsen iski kämmenellään pöytään ja sanoi pakahtuneella äänellä: "Tuota en ilkeä kuulla. Meidän Herramme Jesus Kristus on lunastanut meidät verellään; siten on minulle opetettu ja siihen minä uskon."
"Älä nyt loruja laske!" sanoi ukko. "Onko koko Hilligenlein kaupungissa ja rantavallin varteella yhtään ainoata lunastettua sielua, yhtään ainoata pyhää? Kuinka paljon on vetelyksiä ja kevytmielisiä, kuinka paljon tyhmyreitä tässä piskuisessa kaupungissa! Mutta sen sanon teille: vielä on ilmestyvä uljas uskalias mies, hän on astuva esiin kuin tuomari Israelissa, ja on kulkeva kuin puhdistava tuli läpi maan, niin että se on tuleva pyhäksi niinkuin sen nimi."
Samassa pujahti pikku Tiene Rauh sisään, ja heitti pöydälle erään postikortin: "Tämän on kirjeenkantaja jättänyt meille, kun sinä et ollut kotona, Stiena", sanoi hän, ja livahti samassa pois taas.
Stiena Dusenschön otti kortin, pyyhki kyynelet silmistään ja luki osoitteen: "Stiena Dusenschön, Hilligenlei", ja käänsi kirjepuolen esiin kortista, siellä oli paljaita kirjavia kukkia ja alla pienellä vapaalla tilalla sanat: "Etpäs osaa aavistaakaan." Se oli semmoinen joutava tyhjänpäiväinen sananparsi siihen aikaan. "Oi", sanoi hän, ja pyyhki kyyneliään, "katsos vaan! Se on häneltä! Kuinka kaunis kortti! En osaa aavista! Mitä en osaa aavistaa?… Että hän on upporikas mies! Ei… en osaakkaan. Rieke! Hän on aatelismies. Hän tulee, ajaa vaunuissa ja noutaa lapsen ja minä lähden mukana."
Rieke Thomsen otti kortin ja tarkasteli sitä ja sanoi: "Se on kaunis kortti ja käsiala on hyvää… Mutta parasta olisi, Stiena, jos hänen nimensä olisi tuossa alla."
"On aivan yhdentekevää", tuumi ukko, "kuka ja mitä hänen isänsä on, siitä vaan on kysymys, tuleeko hän auttamaan siinä, että tämä maa tulee pyhemmäksi, tämä Hilligenlei. Siitä vaan."
"Ah!" sanoi Rieke ärtyisästi. "Älä siitä nyt aina! Minä sanon, jos hänen isänsä kirjoittaa tuollaisia postikortteja ja hänen äitinsä on Dusenschön, niin tulee hänestä jotain ja sillä hyvä! Voimmehan tiedustella korteistakin, Stiena. Herran nimeen, Stiena! Mitä kaikkea saakaan ihminen kokea!… Ne ovat tuolla ylipöydällä."
"Oo jaa!" sanoi Stiena ja nousi vilkkaasti ylös, myssyn nauhat heilahtelivat ja helmiripsut laineilivat. "Kysyhän vaan korteista; Herran tähden, mitä mahtanevatkaan ne sanoa!…"
* * * * *
Seuraavana aamuna istui Rieke Thomsen taaskin avarassa nojatuolissaan jalat lämmittimellä, joka kärysi hiukan, katseli tiukkaan satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, ja odotti, että nyt vihdoinkin tulisi sieltä kutsu. Ja istui ja odotteli neljä päivää ja näki joka päivä luonaan parisenkymmentä vierasta, vanhoja ja nuorempia naisia, jotka kaikki joivat kahvia hänen luonaan, ja valitteli heille yksinäisyyttään, ja rupesi jo kantamaan salaista kaunaa koko lasta kohtaan. Viidennen päivän aamulla, kun hän juuri oli ennättänyt taaskin istuutua valtaistuimelleen, tuli satamapäällikkö Lau tien poikki, kiskasi jykeällä kourallaan erään ikkunan auki, niin että haka lensi irralleen, ja sanoi rattoisaan tyveneen tapaansa: "Viime yönä tuli poika."
Rieke oikaisihe suoraksi kuin tikku, loi tuikeasti pyöreät silmänsä häneen ja sanoi: "Miksei minua noudettu?"
"Niin tuota…" arveli Lau, "poika tuumi ett'ei ollut tarpeen, hän tulisi omin neuvoin toimeen. Ja tässä", lisäsi hän, "ovat sinun viisitoista groscheniasi." Ja hän laski kätilöpalkkion ikkunalaudalle.
"Siitä pojasta ei tule mitään maailmassa" sanoi Rieke, "sen sanon sinulle, jonninjoutava hänestä tulee".
Kookas satamapäällikkö naurahti vaaleaan partaansa ja lähti.
Silloin muisti Rieke Thomsen että Stiena Dusenschönin viisitoista groschenia vielä olivat maksamatta ja odotti, kunnes Stiena kerran taas pistäyisi kahville hänen luokseen, ja sanoi: "Kuulehan… ne viisitoista groschenia."
Stiena Dusenschön kääntyi hiukan, ja teki tämän liikkeensä näköjään ikäänkuin jonkun ihmeenihanan, juhlallisen sävelen mukaan ja sanoi happamen makeasti: "Minähän kerroin sinulle niin kauniin tarinan, sill'aikaa kun Liese kuoli: rahoja et saa… Katsos, minä olen teettänyt itselleni uudet ripsut ja ostanut parin uusia myssynnauhoja."
Silloin joutui pikku Dusenschönkin Rieke Thomsenin epäsuosioon, vaikka kortit olivatkin ennustaneet hänelle paljon hyvää, nimittäin rahaa ja kunniaa. Nyt sanoi hän kaikille, jotka tulivat hänen luokseen: ei siitä pojasta mitään tule.
Ja lapset, pikku Dusenschön ja pikku Lau kasvoivat suuremmiksi ja tulivat hyviksi ystäviksi.
Ja kun he telmivät ja melusivat Satamakadulla, sydämistyi Rieke Thomsen avaralla tuolillaan ja tapahtuipa toisinaan, että hän hyökkäsi ylös, aukasi ikkunan ja toraili pikku Laulle: "Tyhjänpäiväinen vintiö sinäkin!" ja pikku Tjark Dusenschönille sanoi hän: "Sinäkin mukamas… et ole edes kätilömaksuasi suorittanut!"
Mitähän mahtoivat kaksi pientä poikaa semmoiselle? Mitä apua siitä, että satamapäällikkö venheeltään ja rantatokeelta käsin tyveneen leveästi nauraen huusi pojalleen: "No, poikaseni, älä tuosta ole milläsikään!" Mitä siitä, että Stiena Dusenschön ilmestyi ovelleen, myssynnauhat heilahdellen ja makealla äänellä kutsui: "Tja… ark! Minun oma Tja… ark'ini! Mun oma poikani! Tule kohta isoäidin luo?"
Nyt asui satamapäällikön asunnon vieressä ja viistoon vastapäätä tuota pitkää rakennusta eräs seppä. Tämän nimi oli Johann Friedrich Buhmann, koko Hilligenlei kutsui häntä sentään lyhyesti vaan Jan Friechiksi. Tämä oli roteva, pitkä mies, hiukset sekaiset ja kampaamattomat, kasvot mustevat, silmävalkuaiset ja hampaat ainoastaan vilkahtelivat keltaisina niistä. Hänen pitkä laiha vartalonsa näytti siltä kuin se joka hetki olisi ollut menemäisillään hajalle, mutta leveä, jäykkä, mustantumma nahkaesiliina, joka alinomaan kopahteli, milloin sieltä, milloin täältä, piti sitä koossa. Niinpä näyttikin hän edestäpäin katsottuna vielä jotakuinkin mukiin menevältä. Mutta takaapäin oli jo arveluttavampaa. Esiliina ei ulettunut siellä enää yhteen, ja niinpä oli hän siltä taholta ikäänkuin ilman siipisuojusta eikä siellä ollut nähtävänä muuta kuin runsaasti vanhaa kulunutta housuvaatetta ja ohut kuiva nahkarimsu, joka riippui alas esiliinasta. Kaikkihan tietävät miltä näyttää vanha elefantti takaapäin. Kaikki pikkulapset Satamakadulla pelkäsivät häntä, koska hän usein, kun he menivät ohitse, kumaraharteisena ja kamalasti mörähdellen rämpi esiin pajastaan ja kurotti karkeaa mustaa kättään heitä kohti. Itse asiassa ei hän ollut lainkaan paha, oli vaan hupsu, eritoten hupsu juuri lapsiin. Ja laiska.
Tämä nyt eräänä päivänä, kun lapset jo olivat noin kuuden vuoden, sai viekotelluksi heidät pajaansa, ja rupesi heidän ystäväkseen ja suojelijakseen tuota tukevaa eukkoa vastaan. Monet hetket istuivat he hänen luonaan, kesäisin ulkona penkillä seinän vierustalla, talvella alasimella ja ahjon partaalla, joka usein oli kylmä.
Eräänä päivänä toi Tjark Dusenschön mukanaan sen postikortin, jonka hänen isoäitinsä oli saanut hänen syntymäpäivänään. Se nyt antoi aihetta syvämielisiin neuvotteluihin. Tuntikausia kynti tuo järeä seppä järeine sormineen sekaisia hiuksiaan ja puhella murahteli itsekseen ja piti korttia päivänvaloa ja aurinkoa vastaan, ja koetti etsiä siinä jotain salakirjoitusta tai salamerkkejä, ja katsahti sitte yht'äkkiä kirjoituksesta ylös ja alkoi hurjilla noenreunustamilla silmillään tutkivasti tarkastella Tjark Dusenschönin kasvoja, keksiäkseen niissä jotakin yhtäläisyyttä jonkun ylhäisen miehen kanssa Hilligenleissä tai lähiseuduilla; ravisti päätään taas ja mumisi: "Et osaa aavistaakkaan… et osaa…" Pieni Tjark Dusenschön istui häntä vastapäätä ja katsoi suurine kirkkaine silmineen häneen ja lopuksi koski tuon suuren rotevan sepän syvä mietiskely niin hänen sydämeensä, että hän rupesi itkemään. Silloin sai hän pikku Lau'lta torat ja selkäsaunan. Tjark Dusenschönistä koitui poika, jolla oli vahva puolensa itkemisessä, ja pikku Lausta semmoinen, jolla oli luja nyrkki.
Hule Beiderwand taas, hän, joka oli ollut ratsastavana poliisina Gottorpin ja Kielin välillä, hän seisoili tuon pitkän rakennuksen ikkunassa ja katseli kumpaakin poikaa, ja huomasi pian, ettei Tjark Dusenschön ollut oikeaa maata. Oli vetelys. Silloin kiinnitti hän toivonsa joksikin aikaa Pe Ontjes Lau'hun. Tämä oli roteva, karskiryhtinen poika, olossaan ja menossaan tyven ja varma, ja osoitti käskijän taipumuksia. Mutta sitte kuuli hän kerran Mars Wiebersiltä, satamakoulun opettajalta, että oli tuiki mahdotonta päntätä Lau'n päähän kertomataulua. Silloin raukesi Hule Beiderwandilta sekin toivo. Täytyi olla tietojen alkeet selvinä sillä miehellä jonka piti nostaa kokonainen maa velttoudesta, vääryydestä ja kaikellaisesta muusta puutteellisuudesta terveyteen, niin, vieläpä pyhyyteen.
Niinpä kääntyi ukko ikkunasta pois ja meni veljensä vuoteen ääreen, veljensä, jonka hän viisikymmentä vuotta sitten, kun hän vielä oli nuorena isäntänä Hindorffissa, oli ottanut kuolevilta vanhemmiltaan hoitaakseen. Tämä oli nuoruudestaan asti ollut rampa ja oli nyt jo kolmekymmentä vuotta ollut vuoteen omana. Hän istuutui hänen vuoteensa ääreen ja rupesi lukemaan hänelle raamatusta ja virsikirjasta ja Lutherin kirjoista. Eikä heittänyt toivoaan. Hän odotti että ehkä piakkoin muuttaisi tähän pitkään rakennukseen joku nuori aviopari, tai että mahdollisesti tuolta tuoltapuolen, Freestedt'in kouluhuoneesta, missä nyt asui vanha yksinäinen aviopari, alkaisi taimia uusi elämä ja joskus taas vilkkuisi tuo tuttu valkea lahden yli. Hän kuvitteli nimittäin että tuolla yläällä vapaalla rantavallilla, meren kasvojen edessä, meren, joka milloin on valoisa kuin aurinko, milloin kolkko ja synkkä kuin kammotus itse, että siellä piti sen lapsen syntyä, jota hän odotti.
TOINEN LUKU.
Ja katsoppas: kun opettaja Freestedtissä, siellä ylhäällä vallilla, oli kuollut, tuli hänen sijaansa uusi opettaja. Tämän nimi oli Wilhelm Boje.
Tämä ei ollut ikinä vielä koskenut naiseen, paitsi kerta, kun hän, kuin huomaamattaan, oli koskettanut erään ystävänsä sisaren kättä, ainoastaan tietääkseen, miten tuntuu naisen ruumis käteen. Mutta silloin oli hän ollut vielä kovin nuori, nyt oli hän kahdenkymmenenneljän vanha.
Hän oli jo edeltäkäsin ilolla ajatellut aikaa, jolloin hän olisi ensimmäisessä virassaan. Hän oli kuvitellut perin mukavaksi, kun hän joka päivä koulutyön jälkeen — ja tehtyään kävelymatkan rantavallille saisi istua lukeskelemaan niitä ihania kirjoja, jotka hän seminaariaikoinaan suurella vaivalla oli saanut kootuksi itselleen. Tarina Odysseyksesta, tuo kamalan ihana kappale kuningas Macbethista ja professori Faustista, ja kertomus Robinsonista ja muutamat muut, olivat hänestä kuin kirkkaita maljoja, joihin kun katsoo, niin näkee kuin koko elämän läikkyvän ja leikkivän.
Mutta hän ei ollut vielä ollut neljääkään viikkoa tyhjässä hiljaisessa asunnossaan, kun tuli maaliskuu. Ja hän rakastui.
Ei hän tiennyt, miten hänen kävi. Oli vaan niin haikea ihana aika.
Hän seisoi hetken pienen kirjapöytänsä ääressä, ja otti käteensä jonkun kirjan; mutta ajatukset livahtivat kohta jonnekin muualle. Hän oli kyllä lukevinaan vielä, mutta ajatukset olivat jo poissa; ja yht'äkkiä tulvi häneen niin suuri ilo, että hän laski kirjan kädestään, otti molemmin käsin vaaleaan tukkaansa ja kirkahti paljaasta riemusta. Niin autuaaksi tuli hän ajatellessaan häntä. Niin rakasti hän häntä jo, vaikkei hän vielä ollut ikinä nähnytkään häntä.
Usein meni hän avarampaan etuhuoneeseen, joka vielä seisoi tyhjänä, ja koetti kuvitella, miltä näyttäisi, kun hän olisi täällä asumassa hänen kanssaan. Tuossa porstuaseinällä seisoisi sohva; siinä istuisi hän iltaisin hänen kanssaan ja hyväilisi ja suutelisi häntä… Sitte meni hän välikölle, kosketti kädellään vaatekaappiin ja sanoi itsekseen: "Tuolla on hänen sunnuntaipukunsa riippuva…" Meni kyökkiin sitte ja asettui seisomaan lieden ääreen, vähän syrjempään, ett'ei hän olisi tiellä, mutta hän kuuli kuitenkin, kuinka hän torui ja sanoi, ett'ei hän kärsi, että joku seisoo ja katselee kun hän keittää… Hän meni puutarhaan, ja huusi ja kutsui häntä, mutta hän pysyi hiljaa. Silloin alkoi hän etsiä häntä, ja kas, tuolla hän lymyilikin karviaismarjapensaan varjossa. Hän torui häntä että hän söi tuommoisia raakiloita, hän kielsi kyllä, ja väitti ettei hän ollut syönyt mitään, mutta kuoret, jotka olivat maassa, ilmaisivat hänet. "Eipäs", sanoi hän, "mikä lapsi sinä vielä olet! Mikä armas ihana ihmeellinen lapsi!…" Illalla ennenkuin hän meni nukkumaan, meni hän keskihuoneeseen, joka sekin seisoi vielä ihan tyhjänä; mutta rakastuneessa kaihomielessään näki hän vuoteen ja näki hänet seisomassa sen ääressä. Hän oli komea ja uhkui nuorekasta voimaa, ja raskaitten vaaleitten hiusten alla, jotka pitkinä ja suorina riippuivat alas, säihkyivät ylpeät ripeävälkkeiset silmät, niiden katse, joka oli luotuna häneen, ei ollut hyvä eikä armas, oli älykäs ja kirkas. Mutta sitte kohotti hän yht'äkkiä molemmat kätensä, niin että koko hänen yläruumiinsa kohosi, ja laski ne hänen kaulansa ympärille ja oli sulaa armautta; ja hän sai nähdä ihaninta, mitä Jumala oli luonut… Niin selvästi näki hän hänet edessään, vaikkei hän vielä tietänyt, kuka hän olisikaan edes. Oli se autuas haikea aika.
Tuli vihdoin päivä, jolloin hän oli aivan erikoisesti levoton. Koko päivän ajatteli hän taukoamatta häntä, ja illalla tapasi hän itsensä kumartumassa vuoteensa ylitse ja puhumassa ihmeellisellä oudon ystävällisellä ja herkällä äänellä, jommoista häneltä ikinä ennen ei ollut kurkusta lähtenyt: "Sinä, kuule… tytölle pitää tulla nimeksi Heinke ja pojalle Piet."
Silloin säikähti hän ja ajatteli: "Kiitos Jumalan, että asun ihmisten keskellä! Ja että on maailmassa tyttöjä viljalti kuin vatukkoja pensaassa. Minä etsin hänet, jota tarkoitan, ja menen naimisiin."
Seuraavana päivänä kuuli hän, että Hilligenlein puolella piti olla
suuret talonpoikaistanssit: silloin odotti hän kunnes satamapäällikkö
Lau tuli venheineen Freestedtin puolelle, ja meni hänen mukanaan
Hilligenleihin.
Kun hän tuli tanssisaliin, näki hän nuorten tyttöjen joukossa, jotka istuivat pilarien luona, erään, joka hyvin paljon muistutti sitä kuvaa, jota hän kantoi mielessään. Hän oli muhkeavartaloinen, ja hänellä oli vaaleat hiukset; ja kun hän nousi ja lähti tanssimaan, kantoi hän nuorta raikasta kauneuttaan kuin ruhtinatar loistoaan. Kun neito useampaan kertaan tanssi hänen ohitsensa, näki hän, että hänellä oli kauniit syvät silmät, jotka hänen viatonta sieluaan säteillen olivat yht'aikaa sekä ylpeät että kaihtivat ja hän alkoi pitää hänestä vielä enemmän. Hänen vartalonsa nuortea voimakkuus ja hänen pienten vaaleitten kasvojensa ankara terve armaus tenhosi niin hänen mielensä, että koko hänen sielunsa herkkeni iloiseksi ja rakastavaksi hänelle.
Sattui silloin, että neito hänen kohdallaan lakkasi tanssimasta, ja astui hänen ohitsensa nojautuen tanssijansa käsivarteen ja arasti katsahti sivulleen miehiin ja sattui silmillään häneenkin. Silloin livahtivat tytön silmät pikaisesti pois — siten yrittää lentävän haukan edestä pakoon kyyhky — meni pää kumartuneena edelleen ja ajatteli: mikä pitkä komea mies hän oli, ja kuinka hän katsoi minuun… Oi, kun tulisi hän pyytämään minua tanssimaan.
Mutta järjestyksen laita tanssisalissa oli vähän niin ja näin, isäntä, nuori Ringerang, kun on nahjus ja vetelys kuin märkä pyyhinliina. Soiton alkaessa hyökkäsivät miehet yhdessä rymäkässä halutuimpia tanssijattaria kohden, niin että joka kerta syntyi sopimaton tungos. Wilhelm Boje yritti pari kertaa tytön luokse, mutta turhaan ja jätti sitte yrittämästäkään ja seisoi nyt ja tuijotti synkkänä eteensä.
Tyttö oli koko ajan silmäkulmainsa alta pitänyt häntä tarkasti silmällä. Ja kun hän nyt taaskin oli tanssimassa, ajatteli hän sekaisessa oikullisessa nais-mielessään: "Minä teen sen… en tee, tänään on hän tuossa, sitte en enää ikinä elämässäni näe häntä… Minä teen sen…"
Samassa lensi tytön kenkä Wilhelm Bojen eteen.
Tyttö kirkahti matalaan: "Oi", sanoi hän Bojelle, "kenkäni lensi jalastani", ja kääntyen tanssijaansa sanoi hän: "Nyt tuli tanssista loppu, solki meni rikki", ja kumarsi hänelle. Tämä lähti. Sillä hän oli nuori ja tuhma vielä.
"Ellet enää voi tanssia", sanoi Wilhelm Boje matalaan ja takertuvalla äänellä, "niin lähde kanssani".
Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, katsahti kenkäänsä, livahutti sen jalkaansa ja sanoi hiljaa: "Emme tuonne tarjoiluhuoneeseen viiniä juomaan, vaan ulos."
"Minä menen edellä", sanoi Wilhelm Boje matalaan, "tule sinä jälestä."
Hän lähti ja sekaantui tungokseen; eikä löytänyt ensin tyttöä, kun hän tuli ulos lehdettömäin kastanjoiden alle, joiden varjossa jo hämärti. Mutta sitte näki hän hänet seisomassa sillalla, joka johti linnahaudan yli kaupungin puistoon. Linnaa ei ole enää ollut ammoisiin aikoihin olemassa.
Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi: "Minun isäni on täällä Hilligenleissä. Jos hän näkee minut, saan minä torat."
"Oh", sanoi Wilhelm, "älä semmoisista nyt."
Tyttö naurahti matalaan: "Enkö saa siitä puhua?"
"Et", sanoi Wilhelm.
"Mistä sitte?"
"Siitä, pidätkö sinä minusta."
Tyttö kumartui hiukan käydessään ja sanoi verkkaan ja arkaillen:
"Pidätkö sinä sitten minusta?"
"En ikinä eläissäni ole vielä suudellut tyttöä… eikä ole yhdenkään käsi tätä ennen levännyt käsivarrellani. Jos minä jotakin alan rakastaa, niin on se vakava asia."
Tyttö kumartui taas hiukan ja katsoi taaskin maahan ja sanoi arasti:
"Se on minullekin vakavin asia maailmassa."
Silloin pysähti Wilhelm, ja otti häntä kädestä ja pyysi: "Katsohan ylös toki ja katso minuun."
Mutta tyttö piti silmiään maahan luotuina vaan ja päätään kumarrettuna; hän arkaili näyttää kasvojaan, jotka tuo äkillinen rakkaus pahasti oli hämmentänyt, kuten hän hyvin tunsi. Huojuvain oksien välitse vilkahteli valovälkkeitä, jotka leikkivät hänen hiuksillaan.
Silloin laski Wilhelm kätensä hänen otsalleen ja taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi rukoillen: "Annahan toki", ja suuteli häntä arasti, ja kun tyttö silmät alas luotuina pysyi hiljaa, suuteli hän häntä uudelleen ja uudelleen. Sitte lähti tyttö hitaasti käymään hänen rinnallaan, molemmat kätensä hänen käsivarrellaan ja luottavasti lähestyneenä häntä, silmät taaskin maassa.
"Eikö isäsi sallisi, että sinä käyt tansseissa?"
"Ei", sanoi hän, "hän tahtoo pitää meidät kaikki kotona, että hänellä olisi helppoja työjuhtia. Meidän talomme on pahasti velkaantunut. Minun vanhempi siskoni on jo perin kuihtunut ja kuivunut".
Wilhelm joutui ihan suunniltaan: "Siten ei saa sinulle tapahtua.
Sinulle?… Sinä et saa jäädä naimattomaksi."
"Ei ole aikomuksenikaan", vastasi hän. "Mutta kuka huolii minusta?"
"Niin, kenen sinä tahdot? Kas, siitä se riippuukin! Näytäshän nyt silmäsi minulle. No, katsohan ylös nyt ja katso minuun. Älä nyt ole noin säikäyksissäsi… Noin!… Mitkä kirkkaat älykkäät silmät sinulla ovatkaan! Tuota, sanohan, miltä sen pitää näyttää, josta sinä voisit pitää?"
Tyttö katseli hetkisen liikahtamatta ja ystävällisen uteliaasti häneen, sitte kohotti hän kätensä hellästi ja arasti, aikoi kai laskea ne hänen olalleen, mutta ei saanutkaan suoritetuksi sitä liikettä ja sanoi liikuttavasti hämillään: "Noin melkein kuin sinä."
Wilhelm silitti kädellään häntä: "Kuinka armas sinä olet."
He olivat vielä kokonaan vaipuneet katsomaan toisiaan silmiin, kun kastanjoilta käsin alkoi kuulua askeleita. Leveähartiainen raskaan työn jäykistämä mies meni ohitse ja sanoi käreällä äänellä: "Sinä tulet kotiin." Tyttö erosi sanaakaan sanomatta Bojesta ja lähti isänsä rinnalla puistokäytävää pitkin ja hävisi näkyvistä.
Silloin kiersi Wilhelm Boje jalan ympäri lahden Freestedtiin ja palasi takaisin tyhjään kotiinsa.
Seuraavana päivänä ajatteli hän: "Kuinka omainen hän olikaan ja armas ja ihmeellinen! Ja mitkä suloiset valkeat kasvot." Seuraavana päivänä kuvaili hän itselleen, kuinka nyt hän, jonka hän nyt siis jo tunsi, asuisi tässä talossa, ja kävi joka huoneessa, ja näki hänet kaikkialla… Kolmantena päivänä sai hän kirjeen häneltä, se oli kirjoitettu perin sekaisella käsialalla — oli aivan ihme ja kumma kuinka tuo suuri älykäs tyttö saattoi kirjoittaa tuommoisia turhanpieniä epätasaisia kirjaimia. Hän kirjoitti kielellä, joka ei ollut aivan moitteetonta yläsaksaa: "Minun pitää sittenkin mennä naimisiin, serkkuni kanssa Krautsielistä. Hänellä on pieni maatila rantavallin vierellä, eikä tarvitse myötäjäisiä, sanoo isä, ja he voivat kyntöaikana säästää kaksi hevosta, jos he vuoroin lainaavat hevosensa tointoiselleen, sanoo hän. Serkku on vielä ihan nuori, ja iho karkea kuin luusta ja hirveän töykeää koskettaa, mutta luulen, että sittekin menen hänelle, sillä mitä minä muutakaan? Sittehän selkeän toki isästä. Minun ikkunani on viimeinen vallillepäin länteen. Mutta mitä siitä? Kaiket yöt ajattelen minä opettajaa Freestedtissä, ja tahtoisin hirveän mielelläni tietää, vieläkö hän pitää minusta."
Silloin puki hän illalla, kun tuli pimeä, paksun talvitakin ylleen ja meni rantaan, irroitti rapupyydystäjä Paulsenin venheen ja sousi ulos lahdelle. Hän toivoi voivansa laskuvirran mukana tunnissa ennättää Krautsieliin, virta nimittäin vie viistoon poukaman poikki sinne kohden. Aamusti aikoi hän palata takaisin vastakkaisen virran mukana.
Aivan laskujensa mukaan tulikin hän virran vetoon, piti tarkkaa huolta siitä, että valot Hilligenleistä käsin näkyivät hänelle oikealta taholta ja tarttui airoihin. Kun hän hetken perästä, jonka hän arvioi liika lyhyeksi, häntä kun nuoruutensa, ajatuksensa ja virta kiidättivät yhtä nopeasti, loi katseensa ylös, olivat nuo valkeat pilvikaritsat hävinneet, jotka äsken olivat laumoina karehtineet taivaalla; niiden sijasta oli kohonnut sinne ylös yksinäisiä raskaita mustia lehmiä, jotka verkkaan ja hitaasti käyskelivät taivaan laitumilla; rantavalli oikealla, jonka tumman suoran ääriviivan hän äsken vielä selvästi oli eroittanut, oli kadonnut. Silloin kävi hän levottomaksi ja tarttui voimakkaasti airoihin, päästäkseen taas vallin näköpiiriin. Nousi terävä kylmä tuuli, jonka suunnasta hän ei ollut selvillä. Ympärillään ei näkynyt muuta, kuin harmaita mustia aaltoja, jotka kasvoivat suuremmiksi ja vyöryivät laakeampina ohitse, yllä taivas, joka häämötti vähän selkeämpänä. Silloin alkoi häntä palella, ja hän alkoi torata tyttöä: Maksaa saa hän tästä, mitä hän tässä nyt on saanut aikaan. "Maksaa saa hän!" Aivan harmistuneena ja äissään jätti hän sikseen enää pyrkiäkään päämääräänsä kohden, ja päätti aamun sarastukseen asti soutaa näin virtaa vastaan, jotta hän pysyisi lämpimänä, eikä ajautuisi liika kauas ulos merelle.
Hän oli tuskin päättänyt tämän, kun alkoi viistoon edessä verrattain lähellä tuikottaa omituinen kirkas valo. Valo, joka lähti… niin näytti hänestä, kuin jostain tornista. Ja torni… huojui verkalleen edes ja takaisin? Ja seisoi keskellä kuohuvaa virtaa? Ja valo oli niin punertava ja tulinen ja riippui korkealla ylhäällä, ikäänkuin heilahtelisi se hiljalleen jossakin laessa? Hän tuijotti sinne suu ja silmät selällään, ja souti varovasti — yks' — kaks' — yks' — kaks' — sinne kohden.
Yht'äkkiä tunsi hän sen. Herra armahtakoon! Sehän oli majakkalaiva. Majakkalaiva, joka on ulkona poukaman suulla! Herra armahtakoon! Niin kauas ulos oli hän siis jo ajautunut!
Hän sousi sen luoksi, sai käteensä erään köyden, sitoi venheensä kiinni, ja kiipesi kannelle.
Kaksi merimiestä nojausi reilinkiä vastaan, ja katselivat häneen, toinen niistä virkkoi: "No?… mistä sinä tulet…"
"Minä olen opettaja Boje Freestedtistä", sanoi hän, "minun piti laskea yli Hilligenleihin, mutta eksyin."
"Se ei ole totta", sanoi merimies, "sinä aioit Krautsieliin Hella
Andersenin luo".
Boje tuijotti ällistyneenä merimiehen laihanmuseviin kasvoihin, joista katsoi häneen pari älykästä syvällä välkähtävää silmää: "Kuka sinä sitte olet?" sanoi hän, "kun sen tiedät?"
"Minä olen Thoms Jans… minun vaimoni kirjoitti siitä minulle. Hän oli nähnyt, kuinka Hella Andersen tanssi kengän jalastaan. Hän tuntee Hella Andersenin hyvin, hän on palvellut heillä. Näetkös!"
"Ja mitä on sinun vaimollasi tekemistä Ringerangilla tansseissa, sill'aikaa kun sinä istua kökötät täällä."
"Meillä on kolme lasta, näetkös; sentähden koettaa hän hankkia vähän lisäansiota. Hän on Ringerangilla tarjoilijattarena… Tulehan nyt siitä, sinähän palelet."
Portailla seisoivat kapteeni ja puosu, ne kuuntelivat päätään pudistellen Bojen kertomusta ja sanoivat Thoms Jans'ille: "Saat tästä myöhemmin laskea hänet maihin." Enempää huomiotta eivät he kiinnittäneet vieraaseen.
Tämä istui kajuutassa erään merimieskistun äärimmällä kulmaukselle, siten, että hänellä oli pieni rautakamiini, joka oli hieman lämmin vielä, polviensa välillä, hampaansa kalisivat ja hän vapisi vilusta. "Oletko jo kauan palvellut majakkalaivalla?" kysyi hän.
"Kolme vuotta jo", sanoi Thoms Jans.
"Miekkonen!" sanoi Vilhelm Boje, "mutta sanohan: miten kestät olla täällä. Kolme vuotta poissa vaimosi luota? Niin, jos hän olisikin tuhannen penikulman päässä sinusta. Mutta näin? Pari penikulmaa vaan erillään. Sepäs mahtaa tuntua hitolta."
"Niinpä niinkin", tuumi merimies, "mutta mitä tehdä?"
"Kuinka niin?"
"Niin, näetkös; ensinnäkin on työnsaanti Hilligenleissä ylen tiukalla. Talvella saat olla kymmenkunta viikkoa ihan joutilaana; tiedäthän, koko Hilligenlei nukkuu. Niin, ja sitte… niin… näetsä… me saimme kolmena ensimmäisenä vuonna kohta kolme pikku tyttöä; silloin tuumin minä: saakos tämä meno jatkua?…"
"Ja siksi lähdit sinä majakkalaivalle?"
"Siksi".
"Ja olet nyt kolme vuotta ollut vaimosi luota poissa?"
"Niin tuota, olenhan tuolloin tällöin käynyt siellä… noin joka kuudes viikko; mutta olen pysynyt hänestä erilläni… ymmärrät…"
"Mutta tuohan on mieletöntä", sanoi Boije ja otti koko kamiinin ja siirsi sen varovasti lähemmäksi itseään. "Aivan mieletöntä… Mitä nyt on koko elämästäsi?"
"Niin", sanoi Thoms Jans ja vilkasi kulmainsa alta viisailla syvillä silmillään Bojeen, "se on kamalaa. Koko elämä tyhjää… tyhjää vaan. Mutta näes… jos siitä nyt tulisi poika?… Nuo kolme tyttöä kyllä löytänevät kunnon miehen itselleen. Mutta jos tulee poika?"
"Jos tulee poika? Entä sitte? Levität pöytää vaan ja olet hyvilläsi."
"Niinkö? Mutta entä sitte myöhemmin? Näes… minulla oli lapsena semmoinen mieli, ikäänkuin tarvitsisi minun aina ja aina vaan oppia, en saanut koskaan oppia ja lukea kyllikseni. Opettaja sanoi isälleni: onpa sääli, että pojan pitää palvelukseen; mutta minun piti; kymmenen vanha olin silloin. Piti juuri alkaa oppia, silloin oli kaikki ohitse. Tykkänään… Seitsemän vuotta sitte, kun juuri olin palannut sotapalveluksesta, palvelin Hargen Jansenilla, tiedäthän, Süderwischissä. Tämän luoksi tuli vierailemaan hänen veljensä, pappi. Sen kanssa sain samoilla kolme neljä päivää, milloin rannikolle, milloin ylös nummikyliin; se etsiskeli, tapaisiko hän vielä missään lapsuuden jälkiään. Niinä kolmena päivänä, jotka istuin hänen kanssaan rattailla ja pidin ohjaksia, puhui hän kanssani kaikesta, mikä koskee ihmiskuntaa, ja mitä oppineet siitä ovat tuumanneet: uskonnosta ja hallituksesta ja valtiopäivistä ja itsehallinnosta ja kaupasta ja teollisuudesta ja maanviljelyksestä. Mutta se ei ollut minulle miksikään hyväksi, sillä kun ne kolme päivää olivat ohitse, ja minun taas piti talliin ja illalla taaskin istuin yksin kammarissani hevostallin vieressä, ilman kirjaa ja ilman paperin palastakaan kädessäni: niin sanon sinulle, ikinä elämässäni en ole ollut onnettomampi kuin silloin. No, ja siten on se vielä, ja siten on se oleva aina. Tiedätkö, miltä se tuntuu. Sinulla on suuri tyhjä oltava päässäsi, ilman väliseiniä, ilman ikkunoita ja huonekaluja, eikä kukaan asu siellä. Ymmärrätkö sitä? No niin ja. Ja nyt? Tytöt eivät ole niin opinnälkäisiä. Mutta jos siitä tulee poika? Pitääkö sen joutua samaan kurjuuteen? Pitääkö hänenkin kuleksia koko elämänsä ajan samallainen tyhjä autio oltava päässään? Ymmärrätkö sitä?… No niin… Siinä tapauksessa tiedät myöskin, miksi minä kyyristelen täällä majakkalaivalla."
"Pidätkö paljon vaimostasi?" kysyi Boje.
"Siitä ole varma!" sanoi Thoms Jans. "Hän on armas pikku vaimo." Hän tuki päätään kumpaakin kättään vastaan ja vaipui mietteisiinsä.
Kolme merimiestä astui kajuuttaan ja istuutuivat. Yksi heistä alkoi puhdistella piippuaan, molemmat toiset katselivat hänen työskentelyään. He eivät virkanneet sanaakaan.
Thoms Jans kohotti päätään ja virkahti ajatuksistaan: "Sanohan, timperi, oletko koskaan elämässäsi tuntenut itsesi oikein onnelliseksi?"
"Mistä minä tiedän", vastasi tämä. "Oikein onnelliseksi? Enpä tiedä.
Ehkä joskus kun olin aivan nuori vielä."
"Muistele nyt", sanoi Thoms Jans.
"Ah, sinuakin!" sanoi timperi ja kaiveli piippuaan… "Olet utelias kuin lapsi… Oikein onnellinen?… Sitä en tiedä. Niin… kerran, noin kuus seitsemän vuotta sitte, kohdakkoin sodan jälkeen, menin minä merimiehenä eräässä rahtihöyrylaivassa Lontooseen: silloin sattui meille omituinen tapaus… Oli eräs matkustaja laivalla, pienenläntä mies, kasvonsa näyttivät minusta hieman juutalaisilta. Tämä tuli eräänä iltana kun minulla oli vapaavahti… me mennä jyskytimme par'aikaa puuskuvaa luodetuulta vastaan… luoksemme koijuun; Rob. Stewensillä oli par'aikaa raamattu avoimena pöydällä: mahtoi siis olla sunnuntai-ilta. Niinpä siis, mies tulee koijuumme, menee istumaan, näkee kirjan siinä pöydällä ja arvaatkaas! — lyö kämmenellään kirjaan ja sanoo: 'Kirja tuossa on paras kirja maailmassa, ja kuitenkin on se syypää siihen että maailmassa on niin paljon kurjuutta ja tuhmuutta. Niin, siten sanoi hän… jotenkin siten'."
Thoms Jans oli kohottanut päätään. Hänen silmänsä sinkoavat kohden timperin vanhoja parrakkaita kasvoja: "Jatka."
"Rikkaat ja papit", sanoi juutalainen "ne sirottavat santaa silmiimme, ja raamattua käyttävät tähän tarkoitukseen. Niin, siten hän sanoi. Se oli hänen käsityksensä."
Thoms Jans tuijotti Bojea kasvoihin. "Mitä sanot sinä siitä, opettaja?…"
"Se on ollut joku sosiaalidemokraatti", sanoi Boije: "Olen kuullut semmoista ennenkin. Sosiaalidemokraatti! Mutta mitä semmoisista! Ajattele ennemmin, kuinka pääsen Krautsieliin."
"Jatka."
"Niin, mitä hän muuta vielä puhui? Hän sanoi, että asiat tulisivat vielä muuttumaan. Perinpohjin! Ja pian!"
"Sitä en ymmärrä", sanoi Thoms Jans.
"Et ymmärrä miekkonen? Kaikki yhdenvertaisiksi! Kaikki yhdenvertaisiksi! Siten sanoi hän. Yhdellä rikkaalla, sanoi hän, on peltoa paljon ja suuret metsät, siksi pitää kymmenen köyhän palella lapsineen ja seistä värjöttää kadulla tai asua huoneissa, joihinka ei aurinko ikinä paista. Yksi rikas saa käydä hienoissa vaatteissa, saa nähdä maailmaa, saa ostaa lapsilleen kaikki kirjat, joita he haluavat; siksipä pitää kymmenen köyhän lapsineen elää vaivassa ja ahdingossa ja tietämättömyydessä. Kaikki se on muuttuva toiseksi, sanoi hän. Kun silloin kaksi lasta lepää kehdossa, sanoi hän, niin silloin ei sanota: kreivinlapsi ja rikkaan lapsi ratsastaa edellä ja työmiehen lapsi saa tulla köntystää jälestä. Vaan molemmat ratsaille! Ja nyt: kummassa on miestä ratsastamaan? Kumpi putoaa satulasta?… Ymmärrättekö? Jotta kansan parhaimmat veisivät kansaansa eteenpäin. Ymmärrättekö? Siten sanoi hän."
Thoms Jans oli noussut pystyyn. "Niinkö?" sanoi hän hitaasti ja painavasti. "Vai siten sanoi hän? Ja… mitä sanoi hän siitä?… onko niitä semmoisia jotka myöskin uskovat tuohon?"
"Hampurissa ja Berliinissä, sanoi hän… käy tuhansia heidän kokouksissaan. Heillä on edustajia valtiopäivilläkin jo."
"Ja tuo, mitä hän sanoi lapsista?" sanoi Thoms Jans ja tuijotti häneen.
"Että ne, joilla on älyä päässä, että niiden pitää päästä eteenpäin?
Sitenkö hän sanoi?"
"Siten sanoi."
"Siinä tapauksessa…" sanoi Thoms Jans, "… minulla on loma nyt… siinä tapauksessa menen minä kautta totisen Jumalan… minä menen… pois majakkalaivasta, ja uskallan sen!… Uskaltaa tahdon… Ja paikalla… Minä… minä menen Hilligenleihin. Tule, opettaja, minä vien sinut Krautsieliin, ja menen sieltä Hilligenleihin."
Timperi pyhkäsi kädellään partaansa ja katsahti toisiin: "Uskaltaa aikoo hän?" puhui hän… "mitä aikoo hän uskaltaa?" Toiset ravistivat päätään… "Olipa täällä kerran eräs, täällä laivassamme", kertoi timperi, "hän oli myöskin nuori mies, kävi päivä päivältä vaiteliaammaksi ja vaiteliaammaksi, tuijotteli päivät pääksytysten Blausandin meriviittaa kohden, tuijotti ja tuijotti. Sitte yht'äkkiä, iltasella, noin tuossa hämärissä, sanoa tokaisee hän minulle: Timperi, sanoo hän, eikö tuolla seiso minun vaimoni? Mies luuli — Jumala paratkoon — Blausandin pitkää turjuvaa meriviittaa, joka on ainakin viisitoista metriä korkea, vaimokseen. Silloin täytyi minun viedä hänet maihin… Tämmöinen majakkalaiva ei ole mikään paikka nuorille miehille. Nyt on Janskin sekaisin. Uskaltaa aikoo hän…? Mitä aikoo hän uskaltaa?"
Sillävälin olivat nämä kumpikin jo kavunneet yli reilingin ja sousivat nyt vuorotellen, alkoi vihmoa kylmää sadetta, joka perin pohjin kasti heidät ja noin tunnin kestävän soudun jälkeen saapuivat he läpimärkinä Krautsielin rantaan. Vaiteliaina ja kylmästä jäykkinä mennä jöntystivät he vallia pitkin, puuskuilevaa tuulta vastaan, kunnes Thoms Jans sanoi: "Näetkös?… tuolla alempana, tuolla noiden tummien poppelien varjossa? Siellä on talo." Ja kun toinen sanaa sanomatta lähti laskeutumaan vallin vierrettä, huusi hän hänelle jälestä: "Käy käsiksi vaan! Muuten ei hellitä ukko tyttöään sinulle."
Boje ei kääntynyt juostessaan taakseenkaan, sanoi vaan: "Pidä sinä huolta omasta asiastasi vaan, kyllä minä omastani pidän."
Kun hän läheni taloa, niin näki hän jo, ennenkuin hän vielä eroittikaan eri ikkunoita, Hella Andersenin. Hän istui ikkunalaudalla, laski käsivartensa hänen ympärilleen ja säikähti: "Jumalani, kuinka märkä sinä olet ja palelet… Oh, sinua! Tule nopeasti sisään! Tule, sinun pitää mennä minun lämpimään vuoteeseeni! Tule… Sinä kuolet viluun."
Silloin astui hän ikkunasta sisään.
"Sinä", sanoi hän ja sulki tytön lujasti syliinsä. "Kuule, serkustasiko tulee mies sinulle, sarvikuoriaisesta? Että isäukkosi säästäisi yhden hevosparin?"
Tyttö nyökäytti päätään ja puristausi häntä lähelle. "Älä jätä sinä minua!"
"Minäkö sinut jättäisin?… Minä sinut jättäisin?… Kuinka hurmankaunis sinä olet!"
Nyt kävi hän hänen luonaan kuuden viikon ajan.
Silloin oltiin niin pitkällä, että tytön piti kertoa asiasta isälleen.
* * * * *
Ja kun aika tuli, syntyi pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä pieni poika. Kun Rieke Thomsenin piti pestä lapsi, säikähti hän ja kääntyi äitiin ja sanoi: "Mutta katsohan… hänellä on rinnassaan tulipunainen merkki, pyöreä ja suuri kuin taalarin raha. Mitä se on? Oletko sinä taiottu?"
Thoms Jans kumartui kuolinuupunutta, pientä vaimoaan kohden ja sanoi:
"Kuulitko Male?"
Male kosketti häntä käteen ja sanoi: "Ne kolme vuotta, jotka sinä olit poissa, näin minä koko ajan, varsinkin iltasin kun makasin vuotellani, enkä saanut unta, hengissäni edessäni majakkalaivan ja näin alati tuon valkean, suuren ja pyöreän kuin taalarin rahan."
Kun Rieke oli laskenut lapsen hyvin huolittuna ja vaalittuna äitinsä syliin — oltiin noin puoli yössä silloin — tuli Hule Beiderwand, joka oli ollut valvomassa veljensä kuolinvuoteen ääressä, ikkunan taakse koputtamaan ja ilmoitti, että lahden toiselta puolelta näkyi valo. Silloin lähti Rieke Thomsen suoraa päätä Freestedtin puolelle, ja avusti Hella Andersenia, kun hän synnytti ensimmäisen lapsensa, voimakkaan tytön, jolla oli vaaleat hiukset, samallaiset kuin hänen omansakin, jotka lepäsivät hajallaan ja sekaisina päänaluksella. Vilhelm Boje, hänen miehensä, puolestaan puserteli niin lujaan hänen kättänsä, että hänen täytyi pyytää häntä käsittelemään häntä enemmän hellävaroen. Niin iloitsi hän lapsesta, jonka hänen kaunis, kaihtiva, tulinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt.
Ja nämäkin kaksi lasta kasvoivat ja varttuivat.
Ja pikku Jans pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä kasvoi ja voimistui ja hänestä tuli kyllä hieman hentorakenteinen, mutta ei mikään heikko poika. Vanhempiaan hän ei usein nähnyt. Äiti kävi Ringerangissa työssä, isä työskenteli rannikolla lapioineen. Kun he aamusti lähtivät, nukkui hän vielä, kun he illalla palasivat, oli hän jo vuoteellaan. Mutta sunnuntait istui hän heidän sylissään, tai nojasi heidän polviinsa.
Pian tuli aika, jolloin hän tarrautui äitinsä hameen liepeeseen, ja meni hänen kanssaan pitkän rakennuksen sivustaa aina viimeiselle ovelle asti. Siellä istui kauhean suuri pyöreä pyyleä nainen; kaikki oli pyöreätä hänessä, varsinkin, tuntui hänestä, hänen silmänsä. Hän joi kahvia imeskellen ruskeata sokuria, josta hän antoi hänellekin palasen ja sanoi äidille: "Kummalliset silmät tuolla pojalla! Ikäänkuin ihmettelisi hän jotain! Pidän pojasta muuten paljon, mutta noita silmiä en siedä. Mitä maailmassa on ihmettelemistä? Katsoppas, sanovatko kortit hänestä mitään." Mutta kortit eivät tietäneet juuri muuta, kuin ettei häntä ainakaan liiat rahat tulisi rasittamaan. Silloin arveli pieni Male Jans ylväästi: Ei ihmisen onni niistä riipukkaan.
Toisinaan sovitti hän pienen kätösensä isänsä suureen kovaan kouraan, ja meni hänen kanssaan lähimmälle ovelle ja astui Hule Beiderwandin tupaan. Tämä antoi hänelle palasen leipää, jolle oli levitetty vahvasti voita, ja vanhan raamatun historian, jossa oli merkillisiä kuvia. Sillävälin kun hän sitte ikkunan ääressä, polvillaan tuolilla ja kirja ikkunanlaudalla, hiljaa jutteli kuvilleen, puhui Thoms Jans toivostaan, että se uusi puolue, työväen puolue, voisi tehdä koko maailman pyhäksi ja siten ehkä saattaisi täytäntöön sen vanhan uskon, joka oli elänyt lahden ympärillä. Mutta ukko oli käynyt vastahakoiseksi ja sanoi itsepintaisesti: "Ei, ei, täällä tämän lahden ääressä, tämän vallin suojassa on kerta elävä ja vaikuttava ihminen, joka vallalla ja väkevyydellä on tekevä tästä maasta Hilligenlein, se on pyhän maan… Se on uskomme."
Ja hän kutsui korkealla ontalla äänellään lapsen luokseen, katsoi häneen vanhoilla heikontuneilla silmillään ja pudisti päätään: "Ei", sanoi hän, "tästä ei tule sitä miestä, hänellä on niin arat silmät… Hän pelkää ja arastelee," ja työnsi lapsen varmasti ja lujalla kädellä luotaan.
KOLMAS LUKU.
Kun hän oli seitsemän vanha, sanoi hänen äitinsä eräänä päivänä hänelle, että nyt he lähtevät toiselle puolen lahtea. Rakennuksessa, joka näkyi tuolla kaukana vallilla, asui eräs pieni tyttö, sanoi hän, joka oli aivan yhtä vanha kuin hän. Hän lähti tarkkaavine, hieman pelokkaasti ihmettelevine silmineen äitinsä rinnalla alas rantalaiturille, pitäen tapansa mukaan lujasti kädellään äitinsä hameen liepeestä. Puhalsi raitis merituuli heitä vastaan.
Rantalaiturilla seisoi Pe Ontjes Lau, päässään villainen lakki ja jaloissaan puukengät. Sen kuosisia vaatekappaleita ei kantanut kukaan muu koko seudulla kuin Pe Ontjes Lau. Muuanna päivänä oli nimittäin vahva länsituuli ajanut lahteen erään juutilaisen jahdin, joka kolme päivää oli ollut rantalaiturin vierellä. Kokonaisen päivän olivat juutilainen ja Pe Ontjes Lau seisoneet toisiaan vastapäätä sanaa sanomatta ja liikahtamatta, juutilainen jahtinsa kannella päässään villalakki ja jaloissaan puukengät, Pe Ontjes maissa erään kiinnityspaalun vierellä, kummallakin kädet kyynäspäihin asti housuntaskuissa. Seuraavana päivänä oli Pe Ontjes alkanut neuvottelut. Alatanskaa ja alasaksaa, lisäksi kädet: sitenpä päästiin kun päästiinkin selville asioista. Kuustoista groschenia selvässä rahassa oli Pe Ontje hampaat yhteen purtuina laskenut juutilaisen ruskeaan kopettuneeseen kouraan. Mutta toden totta: puolen vuoden kuluttua tulivat kun tulivatkin villalakki ja puukengät, eivät kyllä niin perin siistissä siteessä, eikä postissa, vaan lähetettyinä jahdista jahtiin, Juutinmaalta poikki koko Pohjanmeren Hampuriin, ja Hampurista takaisin ylös Hilligenleihin; osoite oli suullinen: "Hilligenleissä, rantalaiturilla siellä seisoo eräs kaksitoistavuotias poika, sille kuuluu tämä." Siitä päivästä oli hän aina siinä puvussa, kun oli kylmä tuuli ja hän oli palannut koulusta. Hän piti niitä, ikäänkuin olisi luonnollisin asia maailmassa ett'ei hänelle siitä naurettu.
Nyt seisoi hän jalat leveänään sillalla, ja purra närysteli jykevää leivän kannikasta, jonka päälle hän oli levittänyt paistettuja perunaviipaleita. Ankaran tuulen vuoksi oli hän sivellyt viipaleet mustalla tervansakealla siirapilla, jottei tuuli puhaltaisi niitä pois leivänpalaselta. Tyvenesti ja isällisesti katseli hän pientä arkaa naapuriaan, joka yhtäpäätä piti äitinsä hameesta ja kysyi: "Miksi sinä aiot?"
Pikkupoika loi tutkivasti siniset syvät silmänsä häneen ja kysyi:
"Miksi sinä aiot?"
Silloin kummasteli Pe Ontjes ja alkoi hieman kunnioittaa naapuriaan ja sanoi: "Minä menen tietysti merille. Neljän vuoden perästä eroan koulusta ja sitte Laeiz'illa Eteläameriikkaan."
"Etpäs ole valinnut parasta matkailmaa", sanoi satamapäällikkö Male
Jans'ille. "Tuuli kääntyy pohjoiseen."
"Sinun pitää luovia ylös Dänensandiin, isä", kuului villalakin alta.
"Sieltä pääset helposti takaisin."
"Niin", sanoi satamapäällikkö Lau punniten. "Silloin on jo pimeätä ja tulee kylmäksi ja myöhäiseksi. Se ei ole mikään matka pojalle tuossa."
He laskivat ulos ja venhe teki ripeää vauhtia. Pe Ontjes seisoi rannalla ja katseli heidän jälkeensä.
"Sinäpä puhut poikasi kanssa, ikäänkuin olisi hän jo kolmenkymmenen", sanoi pieni Male Jans taisteluvalmiina.
"Niin", tuumi Lau, "siinä olet oikeassa kuten aina. Näes, minä olen päiväläisen poika Eiderstedtistä, enkä saanut nuoruudessani oppia en lukemaan enkä kirjoittamaan. Sitte rupesin merimieheksi ja matkustin laajalti maailmaa, mutta mistään en välittänyt ympärilläni, muuta kuin söin ja kalkutin ruostetta. Olipa kyllä toisinaan, ikäänkuin olisi sisässäni puhunut matala ääni: 'No liikuhan toki nyt hiukan, miekkonen! Avaa hiukan silmiäsi!' Mutta minä en liikahtanut. Vasta kun olin noin neljänkymmenen, aloin hiukan herätä ja katsella ympärilleni ja opinkin hiukan, ja suoritin laivuritutkinnon, ja sain tämän pienen satamapäällikön paikan täällä. Pitemmälle en minä voi päästä. Näetkös: siksipä iloitsen jokaisesta kysymyksestä, jonka Pe Ontjes tekee, ja puhun vakavasti ja punniten hänen kanssaan, ikäänkuin puhuisin ikäiseni kanssa. Hän on luonnoltaan hidas, eikä mikään valo koulussa, aivan kuin minäkin, mutta sentähden että hänellä minussa on niin hyvä ja järkevä ystävä, niin saatpa nähdä, että hänen on elämänsä sujuva helpommin kuin minun, ja että hän on pääsevä pitemmälle maailmassa kuin minä."
Kun Male Jans pienen poikansa kera astui opettajan asunnon siistille välikölle, eikä ketään alkanut kuulua, punastui hän häpeästä ja alkoi hänen jo tehdä mieli huomaamatta livahtaa ovesta takaisin; silloin kuuli hän takahuoneesta jonkun puhuvan: "Oletko se sinä, Male? Tule tänne… minä en voi nousta ylös."
Silloin menivät he molemmat varpasillaan välikön poikki ja läpi kyökin ja tapasivat Helle Bojen istumassa tuolilla ikkunan ääressä väljässä aukaistussa puvussa, hänen rinnallaan lepäsi äskensyntynyt lapsi, ikkunasta tulvi kirkas valovirta sisään ja reunusti tuota armasta kuvaa.
Male Jans löi käsiään yhteen ja sanoi: "Eipäs!… ja tuosta en minä tiedä mitään!"
"Näetkös!" nauroi Helle Boje. "Minä aavistin, ettet tietäisi mitään ja iloitsin jo edeltäpäin hämmästyksestäsi. Näes vaan, noin suuri tyttö… se on nyt jo numero kolmas, Male."
Opettaja Boje tuli sisään. Hän tuli, koska oli keskiviikkoon iltapuoli, kirjojensa äärestä. Hänen kauniissa teräksisissä silmissään ja koko hänen reippaassa iloisessa ryhdissään kajasti kuin hohde menneistä suurista ajoista ja suurista ihmiskohtaloista. Hän kutsui pikku pojan luokseen, taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi vaimolleen: "Katsos, mitkä muinaissaksalaiset kasvot hänellä on. Aivan kuin joku Siegfriedin saattueesta, ei aatelisista, vaan talonpojista. Panenpa vetoa että hänestä tulee mietiskelijä kuin isänsä." Ja kun hän sanoi sen, muisti hän yön majakkalaivalla: "Toden totta, minä uskallan sen!" Ja nauroi.
"No, ja missä ovat molemmat vanhemmat lapset sitte?" sanoi Male Jans.
"Eiväthän he toki kipeitä ole?"
"Ne… kipeitä!" sanoi Boje ja nousi ylös ja vei lapsen läpi kyökin, aukaisi ulko-oven ja osoitti kädellään kahta lasta kohden, poikaa ja tyttöä, jotka loikoilivat lammen reunalla korkeassa ruohikossa, niin että näki heistä vaan vaaleat päät. Nämä loivat harmaat silmänsä terävästi tulijaan. "Tämä tässä on pikku Kai Jans. Ell'ette nyt ole kilttejä hänelle, niin saatte löylyä." Samalla palasi Boje takaisin kirjojensa ääreen.
Kai Jans jäi seisomaan kyökin oveen, ja nuo kaksi lammen ääressä jäivät loikoilemaan ruohikkoon, kaulat kurossa, kuin kaksi peltokanaa nuoressa kaurassa, ja katselivat häntä.
"Kuules," sanoi Anna Pietille, "sepäs on pelkuri".
"Oh, tokiinsa!" sanoi Piet. "Vai tuossa hän nyt on sitte! Aivan täydellinen työmiehenpoika! Katsoppas, ei hänellä ole omia kenkiäkään. Siitä olisi äiti kernaasti voinut kertoa meille."
"Me emme sinua nyt tarvitse", sanoi Anna, "mutta myöhemmin joudun kyllä riitaan Piet'in kanssa, ja silloin leikin sinun kanssasi… niin kauan saat seistä siellä ja katsoa kun me leikimme."
Kai piti vallan luonnollisena, että nuo molemmat kohtelivat häntä tuollatapaa, kaikki heidän ympärillään tuntui hänestä nimittäin niin suuremmoiselta. Hän laskeutui polvilleen ruohikon reunaan ja katseli heitä.
He palmikoivat kaisloja, laittaakseen niistä huippalakkia. Kun kumpikin palmikoi samaa lakkia, joutuivatkin he kohta riitaan. "Et sinä osaa", sanoi Piet, "laita itsesi tiehesi!"
"Lakki ei ole sinun yksin", sanoi Anna kiivastuen. "Yhdentekevää", sanoi Piet, "laita itsesi tiehesi, tai minä lyön sinua". Ja hän löi häntä kohden.
Anna väisti hiukan ja katsahti kaislahattuun. Näki selvästi, kuinka vihastus kohosi hänen kasvoilleen ja sitte taas haihtui. Sitte katsahti hän ylös ja huomasi Kai Jansin istumassa siinä polvillaan ja sanoi veljelleen: "Tule, annetaan selkään hänelle, mitä hänestä muuhunkaan on?"
Piet muisti isän varoituksen ja sanoi: "Emme me anna selkään, mutta peloitamme".
Ja yht'äkkiä hypähtivät he ylös ja hyökkäsivät kuin mitkäkin harjanneet maantierosvot hänen kimppuunsa, tarttuivat häneen ja laahasivat hänet lammen reunalle. "Me heitämme sinut lampeen", sanoi Piet. "Me heitämme aina kaikki hilligenleiläiset pojat tänne lampeen."
"Siellä on niitä satoja jo", vahvisti Anna. Kai ei ruvennut huutamaan, katseli heitä vaan uteliaasti ja tutkien. Piet piti häntä kiinni takista, ja Anna, joka makasi pitkänään maassa, nilkasta. "Kerro meille jotain", sanoi hän, "muuten heitämme sinut lampeen".
"Pe Ontjes Lau'sta!" vastasi Kai ripeästi.
"Hänen me tunnemme", sanoi Anna, "kitkerä poika."
"Hän on toista vertaa suurempi kuin minä", sanoi Kai, "ja seisoo aina rantalaiturilla ja tirkistelee merelle ja… hänellä on päässään villalakki… ja hän aikoo kapteeniksi. Sitte matkustaa hän kauas maailmalle, oikein kauas ja… ja…"
"Nyt ei hän tiedä enempää", sanoi Piet.
"Sitte menen minä hänen kanssaan, oikein kauas… siellä on jalopeuroja… ja elefantteja… ja sitte… sitte rupean minä kuninkaaksi. Niin…"
Anna vetäisi kummallakin kädellään vaaleat hiuksensa otsaltaan ja katsahti tarkemmasti häneen. Poika alkoi kuumeta ja innostua. Kuten nuori leivo, jonka kärppä on säikähdyttänyt yrittämään ensi kertaa lentoon ylös pesästään pellonvaossa, ja, kun hän huomaa, että hän osaa, unohtaa säikähdyksensä ja iloitsee uudesta ihmeellisestä taidostaan, siten kertoa liverti nyt Kaikin, silmät suurina ja ihmettelevinä: "Minä rakennan itselleni talon, joka ulettuu taivaaseen asti ja joka on kaikki kullasta. Ja minun isäni ja minun äitini ja Pe Ontjes Lau ja kaikki ihmiset asuvat siinä, ja kaikki nauravat ja laulavat aina ja iloitsevat… Ei kenelläkään ole yskää, kuule, siellä… eikä kukaan kuole… Tuletko sinäkin sinne?"
Ja hänen älykkäät alasaksilaiset kasvonsa lensivät yltä ja yltä hyviksi.
Mutta tyttö kiskoi häntä jalasta, niin että hän kaatui, ja otti kaislahatun ja painoi tuon kömpelön laitteen hänen päähänsä: "Noinpas", sanoi hän, "tuossa on sinulle kruunusi".
Kai ei ollut millänsäkään. "Jos tahdot kanssani", sanoi hän loistavin hyvääsuovin silmin, "saat tulla. Tahdotko sinä?"
"Entä minä?" sanoi Piet ja nousi ylös.
Silloin huomasi Kai, että tuo valkotukkainen ripeäsilmäinen poika taas alkoi hautoa väkivaltaisia tuumia mielessään: hän katsahti säikähtyneesti ympärilleen, ikäänkuin äkkiä unesta herätetty, hypähti ylös ja lähti juoksemaan kyökinovea kohden ja sisään, toiset molemmat hänen jälissään.
"Me olemme sopineet hyvin keskenämme", sanoi Piet kohta ja kovaan.
"Hän aikoo kuninkaaksi", sanoi Anna "ja tuo tuossa on hänen kruununsa".
Opettaja Boje laski kätensä lastensa vaaleille hiuksille ja sanoi: "Ja mitä tulee teistä?"
"Senhän tiedät", vastasi tyttö, "meistä tulee naapuri Martens.
Niinpaljon hevosia ja lehmiä kuin hänellä on, tahdomme mekin."
"Mutta kun ei minulla ole rahoja?"
"Mitä siitä", sanoi Anna. "Kun meistä kumminkin pitää tulla naapuri
Martens?!"
"Ja kuka sanoo, että pitää tulla?" sanoi Boje melkein kärsimättömänä.
"Rakas jumala", vastasivat molemmat.
"Laittakaa itsenne tiehenne nyt", sanoi Boje vihoissaan. "Ne turvauvat lopuksi aina hyvään jumalaan. Mutta he tekevät hänestä oman tahtonsa palvelijan."
Hän työnsi kummankin edellään ulos. Kun he seisoivat ovessa, lankesi auringon valo heidän vaaleille uhmaisia ajatuksia kätkeville hiuksilleen. Ne välkähtelivät kuin vastahalaistu saarnipuu.
"Nuo lapset tuottavat huolta meille, Male", sanoi Helle Boje. "Hyviä, armaita lapsia, mutta niin äkkipikaisia vihassaan ja teoissaan, ja sitte niin ylpeitä ja uskalikkoja ajatuksissaan. Jos me olisimme varakkaita ja korkeassa asemassa niin olisi heillä edessään kaunis tulevaisuus, mutta nyt olemme köyhiä ja päällepäätteeksi velassa. Kun he nyt tällaisista ahtaista oloista syöksyvät elämään, noin tulisina ja huimina, niin ovat he suistuvat vaikeisiin vastoinkäymisiin, ja saavat taivaltaa elämänsä, kuin huonolla tiellä kylmää vinhaa tuulta vastaan, ja ovat juoksevat itsensä näännyksiin ja sortuvat. Näes, Boje ja me olimme samallaisia, päät kuumat korkeista, korkealle pyrkivistä ajatuksista. Mitä ihmeitä näinkään minä huoneessani siellä vallin vierellä! Silloin tapahtui meidän kummankin elämämme suurin ihme: me näimme toinentoisemme ja saimme toisemme. Ja tulimme hiljaisiksi ja tyveniksi. Mutta ovatko lapsemme löytävät saman onnen?"
Pieni Male Jans loi silmänsä arasti vuoron heihin kumpaankin ja ajatteli: "Mitä onkaan näinä lyhyinä kuutena vuotena tapahtunut noille kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka Ringerangin salissa salaa rutistivat toistensa käsiä ja joilla oli vaan yksiainoa ajatus, että he saisivat toisensa?" Hän nousi ylös ja sanoi, että nyt hänen täytyi lähteä, hän ei tahtoisi antaa satamapäällikkö Laun kauemmin odottaa itseään, ja hänen täytyisi vielä laittaa illallinen. Sitte jätti hän hyvästi ja lähti poikineen talosta.
Kun Thoms Jans illalla lapio selässään tuli kotiin ja kuuli, että opettajalla olivat huolissaan, kun heidän lapsensa olivat niin huimia ja itsevaltiaita, katsahti hän ajatuksissaan pöytään ja sanoi ivaten, ja syvällä olevat pienet älykkäät silmänsä välkähtivät. "Sitä huolta ei ole meillä, meidän poikammehan on selkäkyyryssä kuin selkäänsä saanut koira".
Silloin vihastui pieni Male Jans: "Siinä tapauksessa ei sinulla ole silmiä eikä korvia", sanoi hän ja puhui pelokkaalla värähtelevällä äänellä lapsensa salaisesta elämästä ja kertoi, kuinka hän oli sanonut, että hän tahtoi kuninkaaksi. "Hän on yhtä ylpeä kuin Bojetkin, se on vaan toista laatua ylpeyttä, ja on syvällä sielussa… Hän etsii toisellaista kuninkaanvaltakuntaa kuin he."
"Ja millaista sitte?" sanoi Thoms Jans kummissaan. "Millaista? Kuussako semmoinen löytyisi?"
* * * * *
Seuraavana päivänä uskalsi hän ensi kertaa keskelle katua ja kurkisti pää kurotettuna pimeään pajaan, josta taaskin vasaran iskujen ja palkeenpoljennan asemasta kuului vilkasta puhelua.
Pe Ontjes oli huomannut hänet, tuli ulos ja sanoi: "Tulehan sisään".
Hän astui sisään ja katsahti ympärilleen. Jan Friech istui kookkaana ja nokisena, yllään kopahteleva nahkaesiliinansa, alasimella, kyynäspää mukavasti vasaraa vastaan nojattuna; Scheinhold, kisälli seisoi palkeitten vieressä. Kaikki kolme katsoivat Tjark Dusenschöniin, joka istui sorvipenkillä, ja heilutteli paljaita jalkojaan edestakaisin, niin että housunlahkeet lepattivat.
"Ja miksi en kävisi tässä viheriässä kaulahuivissa", sanoi Tjark
Dusenschön, "kun herra pormestari sen kerran on lahjoittanut minulle?"
"Se valehtelee", sanoi Pe Ontjes, "on saanut rahat isoäidiltään. Ja miten hän tuon sanoo, mukamas, 'herra pormestari'!! Sano Danial Peters vaan, kuule, sitenhän kutsuu häntä koko Hilligenlei!"
"Että pormestariko sinulle sen on lahjoittanut?" sanoi Jan Friech ja kohotti kulmakarvojaan, "siinä tapauksessa…" ja hän liikahteli nahkaesiliinassaan, niin että se kopahteli, ikäänkuin olisi vähintäin joku vuorikaivos sortunut, "siinä… siinä tapauksessa pitää minun palata alkuperäisiin olettamuksiini."
"Mihinkä olettamuksiin, mestari?", kysyi Scheinhold kisälli, ja räpytteli niin vahvasti silmiään, että oli, kuin olisi niihin kumpaankin lentänyt ampiainen.
"Pidä suusi!" sanoi Jan Friech. "Sinulle en puhu… Minun alkuperäinen olettamukseni on se, että Tjark Dusenschön on pormestarin poika. Siinä sen kuulitte!… Kun meillä nyt vaan olisi tuo vanha postikortti! Et tehnyt oikein siinä, Pe Ontjes, että heitit sen mereen."
Pe Ontjes nyykäytti verkkaan päätään ja sanoi: "Jatkakaa! Jatkakaa vaan! Puolihöperö hän jo on; nyt teette hänestä täysihullun."
Tjark Dusenschön oli ylen hyvillään, että hän taaskin oli keskustelun keskipisteenä ja kiemurteli itseään, ja heilahutteli housunlahkeitaan ja taivutteli isovarpaitaan alaspäin, niin että pieni Kai Jans vallan rupesi pelkäämään.
"Katsokaas hänen sääriään!" sanoi Jan Friech. "Kellä muulla on noin suorat sääret? Sääret kuin ulaaninpeitsi. Kellä, kysyn? Hilligenlein pormestarilla!… Kuka käyttäytyy noin suurekkaasti?"
Scheinhold kisälli räpäytti taas silmiään ja sanoi: "Saattaahan se johtua siitäkin, että hän on kuninkaallista sukua."
Pe Ontjes nousi ylös ja aikoi lähteä. "En ilkeä kuulla tuommoista jaaritusta" sanoi hän. "Mitä hän on? Avioton lapsi hän on, ja isoäitinsä on vanha hopakko; ja Rieke Thomsen marisee jok'ikinen herran päivä ett'ei hän vielä ole maksanut viidentoista groschenin kätilövelkaansa hänelle. Semmoinen hän on."
"Niin", sanoi Jan Friech, ja taas kopahteli hänen nahkaesiliinansa kovaan ja kumeasti: "sen myönnän: nykyhetki on pimeä; mutta vilahteleepa jo toivon tähti."
"Missä?" sanoi Pe Ontjes. "Aiotko maksaa hänen viisitoista groscheniaan?"
Mestari pudisteli suruisasti päätään. "En voi", sanoi hän, "tiedäthän sen, minulla on vaimo ja lapsia, ja lisäksi velkoja. Mutta oikeassa olet sentään: niinkauan kuin kätilömaksu on suorittamatta, puuttuu häneltä arvoa ihmisten silmissä, häneltä puuttuu niinsanoaksemme, ollaksemme täsmälliset: täysi kansalaisoikeus."
"Joka päivä täytyy minun suvaita, että tuo vanha velho haukkuu minua", sanoi Tjark Dusenschön ja katseli kirkkain ruskein silmin ympärilleen. "Ell'ei siitä tule loppua, menen minä hunningolle."
"Jos olisit tahtonut", sanoi Pe Ontjes, "niin aikoja olisit jo voinut maksaa nuo viisitoista groschenia. Viisitoista vuotias poika voi toki jo ansaita senverran; mutta sinä ostelet itsellesi tuommoisia mielettömiä kaulahuiveja, tai ostat joltakin koululaiselta jonkun vanhan sinisen tai punaisen päällysviitan. Tai muuta semmoista."
"Jos nyt ehkä olen pormestarin poika", sanoi Tjark Dusenschön, ja hänen silmänsä vilkkuivat ja vilahtelivat, "niin enhän voi käydä puettuna kuin mikäkin maantien Matti".
"Siinä hän taaskin on oikeassa!" sanoi Jan Friech. Pe Ontjes nousi taaskin ylös ja läheni ovea: "Minä en ilkeä enää olla missään tekemisissä kanssanne", sanoi hän, "te olette hupsuja kaikki kolme". "Tule, Kai." Ja hän lähti ulos kotiansa kohden.
Jonkun askeleen astuttuaan pysähti hän, katsoi mietteissään eteensä ja sanoi sitte päättävästi: "Se on sittenkin paras siten… minä teen lopun koko asiasta… Tjark!…"
Tjark Dusenschön juoksi paljain jaloin ja sanaa sanomatta ulos pajasta.
"Minä en ilkeä kuunnella tuota alinomaista jankutusta sinun kätilövelastasi", sanoi Pe Ontjes. "Kymmenen vuotta olen sitä jo kuunnellut. Minä teen lopun siitä."
"Olen oleva ikuisesti kiitollinen sinulle", sanoi Tjark Dusenschön.
"Vaiti siinä", sanoi Pe Ontjes, "äläkä lörpöttele! Kiitollinen? Kuka on kiitollinen maailmassa? Kiitollinen on sana, jota joskus opetetaan koulussa; mutta tervejärkinen ihminen ei ole kiitollinen." Hän kaivoi kukkarossaan, lähti kummankin saattolaisensa seuraamana viistoon ylös vallinkuvetta pitkää rakennusta kohden ja sanoi Kai Jansille: "Mene sinä sisään ja katso, istuuko hän suurella tuolillaan ja onko hänellä jalanlämmitin allaan, ja onko hän ajatuksiinsa vaipunut, ja ovatko tohvelit hänellä käsillä heitettäviksi. Juttele joku sana hänen kanssaan ja lykkää tohvelit vähän puoleen. Sitte tule ulos taaskin ja ovi auki."
Pikkumies meni sisään ja palasi takaisin taaskin ja sanoi hiljaa:
"Kaikki on järjestyksessä."
Silloin hengähti Pe Ontjes syvään, juoksi sisään, kohotti nyrkkiin puristetun kätensä ja iski nuo viisitoista groschenia lujasti pöydän pintaan: "Tässä saat ne viisitoista groscheniasi Tjark Dusenshönin kätilömaksuksi… ja nyt jätät kai kirotun marinasi."
Eukko oli säikäyksissään kumartunut taaksepäin. Sitte ilmeni hän oven suuhun.
"Senkin vintiö…"
Tjark huusi vaikertaen kaukaa: "Hän ei enää saa puhua siitä!"
"Mitä?" huusi eukko, "vai etten saa puhua siitä enää? Mikä nahjus sinä olet! Toisten täytyy maksaa puolestasi sinun kätilömaksusi!… Onko Kai Janskin teidän seurassanne? No, hänpäs alkaa aikaiseen; hänestä ei myöskään tule mitään! Tuleppas kerta vielä tänne sisään, senkin vintiö!"
Pe Ontjes pudisteli päätään, ja sanoi alakuloisesti: "Ne viisitoista groschenia menivät hukkaan…" Sitte vimmastui hän yht'äkkiä, takoi nyrkeillään sääriään vastaan ja huusi: "Ikinä elämässäni en enää pane kortta ristiin tuon tyhjänpäiväisen Tjark Dusenschönin vuoksi. Missä hän on?"
Tämä oli aavistanut pahaa ja oli pitkin harppauksin juosta livistänyt isoäitinsä ovea kohti. Stiena Dusenshön seisoi jo heilahtelevin myssynnauhoin häntä vastassa ovessa: "Tjaark… Tjaark… tule pian isoäitisi luokse, lapseni."
"Tule, niin sanon sinulle jotain", sanoi Pe Ontjes, "tästälähin seurustelen ainoastaan sinun kanssasi."