KLAUS HINRICH BAAS
Romaani
Kirj.
GUSTAV FRENSSEN
Suomentanut
Joel Lehtonen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.
I.
Heisterberg, korkealla rinteellä nummen laidassa, oli jo muinais-holsteinilaisten asuinpaikkoja. Kun auringonpaisteisina lokakuun päivinä kylän länsipuolisilla kaltevilla vainioilla korjataan kuivia, rapisevia papunippuja työvankkureihin, on ilma niin kuulas, että kuorman päällä seisova poika, jonka polvet ajaessa tutisevat, voi joskus kehaista näkevänsä tuolta kaukaa Hampurin tornit ja Elben sillat sekä toiselta puolelta Cuxhavenin[1] punaiset talot, jotka ikäänkuin kahlaavat nilkkaa myöten vedessä.
Aivan kylän vieressä, sen länsipuolella, on vähäinen karu ja aukea harju. Sieltä on valtava näköala. Hautausmaaksi se olisi hyvä paikka. Siellä voisivat vainajat, sekä ammoin sitten että äsken kuolleet, istuskella kivillä ja hiekkapenkereillä, illasta aamuun, ja ajan rattoa olisi tarpeeksi: ääretön taivaslaki, jolla tähdet loimuavat, kaartuen aina meren syvyyksistä tänne rinteelle ja tuonne syrjemmälle metsään saakka, hiljaiset usvayöt tahi karjuvat myrskyt ja majoista tuikkivat tulet. Vielä parempi patterin paikka. Sillä vaikka harju on kaita, on se pitkä suikale: kuusikymmentä tykkiä voisi siinä seista rinnan, ammottavat kidat vinosti Elbeä kohti uhaten. Taikka historioitsijan tähystysmäki: mitä kaikkea onkaan näet tuolla ympäristössä alangolla jo tapahtunut ja mitä tehdäänkään siellä vielä vasta? Tuo maisema on koko seudun portti.
Mutta eipä olekaan aukeamalla tai sen reunamilla nyt muuta kuin yksinäinen, olkikattoinen pirtti-pahainen, — harmaat seinät ovat matalat, akkunat pienet, katolla vähäinen ullakkokoppi, joka luukustaan päästää valoa ylisille.
Tuossa talossa, jonka kattoa ja seiniä, vuoronperään kumpaakin, on korjattu joka kolmaskymmenes vuosi, joten hökötys ei ole päässyt lyhistymään tai kaatumaan eikä myös sen kummemmaksi vanhenemaan, siellä ovat olleet isäntinä ammoiset ajat, kai jo vuosisatoja, Baasit. Nimi merkitsee herraa, mestaria, isäntää. Mutta Elben suun seutulaisethan sutkauttelevat mielellään pilaa, kun hyvin sattuu. Ja siksipä ei tiedäkään mennä varmuudella päättämään, oliko ensimäinen, tuhannen vuotta sitten elänyt Baas kelpo mies ja herra, — ehkäpä jonkin anglo-saksilaisen meripurren päällikkö; sana on vielä merenkulkijain kielessä käytännössä, — vai päinvastoinko narri![2] Kyllähän Baasien pystypäissä useimmiten on jonkinlainen pyrkivä leima, heidän vapaissa, reiluissa liikkeissään vivahdus vankkaa meripurtta, kuohukeulaa. Jotakin: Kas täss' olen vaan! Mutta luonne ei vastaa oikein tätä ulkonäköä. He tekevät tiellään kaikellaisia syrjähyppyjä, jotka johtuvat ylevästä aistillisesta hehkusta ja hyväntahtoisesta hassuudesta ja jotka näyttävät todistavan sitä, että veressä piilee vanha rotu ja tukahdutettu vanha tuli. Mutta heillä ei ole kestävyyttä, sitkeää kiinnipureumista eikä hiljaista hammasten kiristystä. Muutamat suvun vesat ovat joutuneet suorastaan rappiollekin; ruumiillisesti he tosin vielä ovat siedettävän ryhdikkäitä, mutta tulta heissä vaan ei ole ja nenän nipukka on terävä. Kun heitä näkee, muistaa kohta maksamatonta suutarinlaskuaan. Heillä onkin erikoinen taipumus juuri suutarin ammattiin tai vähäpätöisiin valtion virkoihin. Kyllähän heillekin vielä sattuu kaikellaisia päähänpälähdyksiä ja syrjäloikkauksia; mutta ne johtuvat ahnaasta, kateellisesta luonteesta ja laskevasta, pienipiirteisestä hengestä.
Niinpä pysyi kauan epätietoisena, annettiinko muinoin, tuhannen vuotta sitten tuo sukunimi tosissaan vai pilkalla, merkitsikö se suurmiestä vai suurentelijaa. — Kunnes kerran eräs Baaseista otti vaimon, joka kovuudellaan ja vihaisuudellaan löi kuin pii suvusta ilmi vanhan kätkeyneen, jalon liekin! Silloinpa pani melkein uskomaan, että tuo esi-isä aikoinaan oli kuin olikin ollut suurmies! Ja taas näytti pätevyytensä se vanha totuus, että ken tahtoo saada heikonneen sukunsa kelpo reilaan, sen on otettava voimakas, kunnokas vaimo.
Monta vuotta sitten kävellä kepsutteli eräänä tuulisena syyspäivänä Baas-suvun nuori vesa, hilpeä pojan hippana, kotoansa olkikattoisesta talosta, korkean harjun aukeamalta alas kouluun, — oltuaan koko kesäloman eräällä tilallisella renkipoikana. Hän oli kyllä sangen hyvä miehen alku ja Baasien kuosiin riuska ja pystypää; mutta kuitenkin tuntui hänestä olo tällä hetkellä ilkeältä. Sillä hän oli kesälomalla peltotöissä ja papunippujen kimpussa unohtanut koko lailla kouluviisautta ja koulumestari oli tiukka mies. Mutta vielä enemmän kuin opettajaa hän kammoksui sielustaan muuatta tyttöä, jonka opettaja oli valinnut apupaimenekseen ajamaan ja pökyyttämään kesällä häntäpäähän jääneitä oppilaita takaisin yhteiskatraasen. Tyttö ei ollut tosin häntä paljoa vanhempi eikä isompi yhtään, mutta hyvin selvä-älyinen. Hänen kotinsa oli kaukana yksinäisellä lakealla nummella: kurja töllirähjä. Vanhemmat olivat yrmeitä, ja hän itsekin totinen ja umpimielisen vakava. Se tyttö oli kiusannut poikaa jo viime vuonna, erikoisesti juuri häntä. Ja poikaa kauhistutti, että nyt se rääkki alkaa taas.
Oli virsi veisattu ja rukous luettu, — silloin se jo tulikin hänen selkänsä taakse ja alkoi nuuskia ja kurkkailla hänen kirjoitustaan. Eikä hän ollut ehtinyt piirtää riviäkään lyhyillä sormillaan, jotka luonnollisesti olivat vielä ohjaksien ja taikon pitelystä aivan kankeat, kun se jo lyödä läjäytti häntä näpille ohuella viivottimella, jota se liuvari piti piilossa kupeellaan.
Baas oli vasta pieni pojan nalli, noin yksitoista-vuotias, eikä hän uskaltanut mennä kaipaamaan opettajalle pahoinpitelystä. Sillä isäntä tietysti piti sen puolta, jonka kerran oli valinnut paimenkoirakseen. Ja niinpä poika palasi kallotellen kotikartanolle ja kaipasi äidilleen. Tämä julmistui kauheasti, kun hänen pikku poju-kullalleen sellaista uskallettiin. Mutta hänkin pelkäsi opettajaa; ja siksipä hän vaani tyttöä. Ja kun tyttö seuraavana päivänä kulki heidän kautta yksinäiselle nummelle, niin äiti huusi: "Teetkös vasta pahaa meidän pienelle pojalle, senkin rääkkääjä!" Tyttö vilkaisi viisailla, tarkoilla silmillään vihaiseen muoriin ja poikaan, joka piti kiinni hänen helmoistaan, teki karttavan kaaren ja huippasi ohitse. Hän oli aika kaunis heilakka, vankkarakenteinen ja komea astunnalta.
Hän tyrkki ja mukitti pientä poikaa sitten kaiken talvea minkä ennätti ja osoitti joka tavalla hänelle, ettei hän Baaseja siedä. Ja seuraavanakin lukuvuonna, jolloin poika, kuin tavallista, varttui ruumiiltaan tyttöä lujemmaksi, tyttö kuitenkin halusi häntä äkäisenä lähennellä, vainosi häntä silmän leimauksilla ja teki pilkkaa ja jankutteli etenkin sitä kummaa, että Baas oli silloin pidellyt kiinni äitinsä helmoista.
Sitten poika joutui palvelukseen milloin mihinkin taloon ja varttui mieheksi eikä nähnyt tyttöä moniin vuosiin.
Kahdenkymmenen vanhana, tuskin jouduttuansa sotaväkeen, hänen täytyi lähteä Tanskaan sotaan.[3] Sattuipa siellä sitten rivin kolmantena miehenä olemaan nuori papinkokelas, älykäs mies, mutta kätten töissä niin epäkäytännöllinen, ettei osannut pitää kivääriään, sinelliään ja saappaitaan kunnossa, ja siitä hän oli aina koko kiusassa. Kun hän eräänäkin päivänä, parailleen jotakin varustusta piiritettäessä, taas sai haukkuja likaisen pyssynsä tähden, ja oli hyvin nolo ja pudisteli päätänsä saamattomuudelleen, tuskissaan ja neuvottomana, niin sukkela, pystyvä ja auttavainen Jan Baas tempaisi hänen tuliluikkunsa ja puhdisti sen. Papinkokelas oli köyhä poloinen, katseli huolissaan hommaa ja sanoi: "Ei ole minulla sinulle maksaa." Mutta Jan Baas vaan lohdutteli jalomielisesti: "No, kunhan tulet sitten papiksi, niin ristit pojan minulle ilmaiseksi." Kokelas lupasi ja ala-upseerit nauroivat. Jan Baas tuli takaisin sodasta ja kertoi sitten usein mielellään tätä juttua, istuessaan toisten joutilasten veikkoin kanssa ravintolassa olutsarkan ääressä: ja kerrottuaan hän katseli niin pulskana ja riuskana toisia kuin kelpo Baas ainakin ja kehaisi: "Siinä kohdin minä ainakin olen teitä parempi: minulla on toki ristiäiset maksettu!"
Vuosi rauhanteon jälkeen kuoli hänen isänsä ja jätti kahdelle pojalle perinnöksi kolme kammetta: ikälopun, ränstyneen, olkikattoisen pirtin hietaharjulla, — pirtin seinät täytyisi taas uusia, senkin viidennen kymmenennen kerran, — noin sata lammasta, joita ukko-vainaa oli kuleksinut paimentamassa marskimaan[4] laitumilla, ja kivulloisen äidin. Jan Baasin veli oli kateellinen mies ja alkoi uikutella, että hän on niin huono ruumiiltaan ja että eikö liene sisusvikaakin; ja raskasluontoinenkin hän oli, jotta oli jo kolme kertaa seisoskellut pihakaivon suulla ja aikonut hypätä kaivoon, mutta kolminkertainen "Armahda, herra Jeesus Kristus" oli toki vielä pelastanut hänen kurjan sielunsa. Ja mitä kaikkea hän nyt kujertikaan: tarkoitus oli se, että veljen olisi annettava hänelle koko lammaskarja ja sallittava hänen vaeltaa sen jälestä kylästä kylään pohjoiseen aina Syltin[5] salmelle, hänen, yksinäisen, poloisen paimenen, kodittoman vaeltajan, ja pidettävä itse osanaan kotitölli ynnä äidin rakkaus, joita saamaan veli ei katsonut itseään ansiolliseksi, niin kalliit kuin ne kumpikin hänestä olivatkin. Jan Baas tähysti pitkin kaunista, reilun rehellistä nenäänsä; sillä hän ei ilennyt katsoa lurjusta kasvoihin, ja myöntyi ehdotukseen. Silloin lähti veli lammaskatraineen matkaansa, möi lampaat, nai nummen puolella kuivan, vanhanlaisen talontyttö-kääperön, jolla oli rahaa, — eikä sittemmin näyttänyt naamaansa.
Jan Baas jäi harjun rinteelle kotiin, kävi tilallisten luona maantöissä, korjaili iltaisin talon seiniä, pisti viikkopalkkansa kivulloisen äidin kouraan ja sieppasi pyhäilloin, kun onni potkaisi, tytön käsikynkkäänsä. Jos laskettiin pilaa joko noista tulevista maksuttomista ristiäisistä tai veliparin pesänjaosta, niin hän katsoi iloisesti virnakoiden pilkkaajain piiriin ja nauroi niin mehevästi sekä itselleen että toisten pilalle, jotta ihmiset sanoivat: mehevintä koko Heisterbergin kylässä on Jan Baasin nauru.
Kun hän oli noin puolivälissä kolmatta kymmentä, kuoli hänen äitinsä, ja Jan Baas arveli, että pitäisi tässä jo ottaa eukko. Mutta hän ei tiennyt, kenen ottaa; sillä kaikki, joita hän oli pitänyt kainalossaan, miellyttivät häntä kyllä: vaan vaimoksi heistä ei ollut ainoastakaan. Hän ajatteli näet: pitäisi tässä nyt vielä tulla jotain aivan erikoista. Ratkaisematonta pulmaa, suurta, hiljaista arvonantoa, alinomaista ihmettelyä!
Mutta näin hakuteillä harhatessaan hän eräissä tansseissa tapasi sitten tytön, joka ennen muinoin oli navahuttanut häntä viivottimella kynsille. Neito oli nyt lähemmäs kolmenkymmenen ikäinen, kypsynyt, uhkea kaunotar, kohtuullisen solakka, silmät entiset terävät. Hän oli ompelijatar ja oli jäänyt naimattomaksi sentähden, että oli äkäinen kuin ampiainen: etenkin silloin kun nuoret miehet häntä tohtivat lähennellä. Nyt Jan Baas tanssitti häntä koko yön; mutta kelvon sanaakaan he eivät vaihtaneet: sillä kun poika aikoi avata suunsa, niin tiuskahti tyttö, ettei hän puhele tanssiessaan. Ja kun Jan Baas yritti loma-ajalla uudestaan, niin tyttö sanoi, että täällä on kelvottoman tomuista: hän ei viitsi pölyä nieleskellä. Viimein kotimatkalla pojan toki täytyi virkkaa pari sanaa. Mutta silloin julmistutti hän neidon kauheasti. Ikäänkuin olisi tulipunaiset pihdit pistänyt vesipyttyyn, niin tyttö räiskähti: jätti Jan Baasin seista töllöttämään ja meni matkaansa. Niin kävi kolme neljä kertaa.
Mutta sitten tapasi Jan Baas hänet taas ja sanoi että täytyi tässä nyt viimein puhua niistä häistä. Tyttö kääntyi selin, ikäänkuin toinen olisi häntä kauheasti loukannut, ja vastata tokaisi tylysti: "Yhdentekevä minusta; ehkä parasta ettei ollenkaan."
Jan Baas kysyi varovasti: "Milloin siis, — minä päivänä?"
Tyttö ei vastannut vähään aikaan sanaakaan ja häntä kiukutti se, että Jan Baas viheltää huilotteli itsekseen. Mutta mitäpä hän muutakaan olisi tehnyt; hänen puheistaan toinen aina ihan raivostui. Sitten vastasi tyttö: "Sinun tupa-rähjäsi menee kohta nurin."
Jan Baas pudisti päätänsä ja mutisi varovasti, että olipa hän jo korjannut joka seinän, — ja jatkoi huilotustaan enempää selittelemättä.
Silloin tyttö vihan vimmassa kimmahutti: "Ilmoissa ikänä en mene millekään Baasille. Baasit ovat pillipiipareja ja huilottelijoita." Ja hän laputti matkaansa.
Jan Baas oli tämän keskustelun tuloksiin vallan tyytyväinen ja meni pyytämään pastorilta vihkimistä ja asettui seuraavana pyhänä tavalliselle paikalleen urkulehterin alle ja katsoa seivästi koko ajan suoraan eteensä, ettei vain morsiameen vilkaisemalla karkoittaisi häntä pois kirkosta. Kun jumalanpalvelus loppui, Jan Baas asteli penkiltään alttarin eteen, katsomatta ympärilleen. Jonkun aikaa hän sai seista siinä yksinään, mutta sitten morsian tuli kuin tulikin jälestä ja asettui hänen rinnalleen, kumminkin hyvän välimatkan päähän; sekä hokaisi papin päätettyä puheensa kyllästyneenä "otan", ikäänkuin lykäten loitommalle vasikkaa, joka tunkeusi turpineen hänen kättään nuuskimaan. Vihkimisestä päästyä he astelivat kaitaa polkua pitkin miehen kotiin — oli sateinen syyspäivä — Jan Baas edeltä, vaimo perästä. Mutta kun tultiin lähelle, niin keikahti vaimo erään naapuritalon polulle ja murahti: "Tuolta piika karkasi; minä lupasin auttaa lypsyllä." Silloin meni Jan Baas pieneen puutarhaan, joka oli hänen talonsa edessä, ja alkoi siellä kaivella lapiolla. Ja hän pöyhi ja vihelteli ja lauleskeli itsekseen, noin ihmettelyn ja kunnioituksen ja surun vaiheella — aivan kuin oli jo aavistanutkin.
Vaikkei heillä ollut leivän pulaa — vaimon sakset ja neula auttoivat paljon — ja vaikka heille syntyi kaksi tervettä lasta ja Jan Baas oli aina hyvä ja raitis ja uuttera, niin vaimo oli kuitenkin enimmäkseen tuitukko. Hänen kylmää luontoaan kiusasi se, että Jan Baas oli hyvä ja että hän saattoi olla iloinen; ja hänen ylpeyttään ärsytti vielä, että hänen voimakas naisellisuutensa aina ja yhä vain janosi miehen rakkautta. Yksin Janin kaunis, hilpeä ulkomuotokin, joka oli kuitenkin vaimon salainen autuus, yllytti häntä kiukuttelemaan. Niinpä lennätettiin monasti tuimia sanoja matalan olkikaton alla; se rapisi monasti rakeista ja jytisi myrskystä.
Varsinkin kävi olo hullunmoiseksi kun kolmas lapsi oli syntynyt ja kastettu.
Koska synnyttäjän tila näytti vaaralliselta ja syksyiset tiet kuohuivat likaa, kepsahti riuska ja reipas Jan Baas satuloimattoman hevosen selkään, jonka oli lainannut työnantajaltaan, naapurin isännältä, ja lasketteli minkä ratsu kavioista pääsi läpi raivoisan myrsky-yön kaupunkiin ja astui kätilön asuntoon. Mutta siellä sanottiin, että hänet oli haettu eräälle toiselle kadulle toimeensa. Jan Baas kompuroi nyt pikkukaupungin öisiä, pimeitä kujia hevostaan jälestä kiskoen ja ajatteli, että neljä vuotta sitten hän vielä oli ollut huoleton ja iloinen poikamies tätä samaa katua viheltäen keikkuessaan, ja nyt hän oli kahden lapsen isä, ja tuskassa vaimonsa ja kolmannen lapsen hengen tähden! Sellaisessa surussa hän meni päin mäntyyn ja jyristi ensin kolmen vanhan mamsellin ovea, jotka valvoivat vielä kipeää kanarianlintustaan vaalien: "Onko kätilö täällä?" Nuokos suuttuivat moisesta mahdollisuudesta ja paiskasivat oven kiinni hänen nenänsä edessä. Hän laputti toiseen taloon, josta myös näkyi valoa, ja koputti oveen. Mutta siellä oli jo edistytty pitemmälle kuin hän ja hänen vaimo parkansa: juotiin jo varpaisia ja riemuitseva seura pakotti yökulkurin ja hätäsanoman tuojan kulauttamaan ovenpielessä kupin norria kurkkuunsa. Mutta sitten kävi nuoren kummitädin sääliksi ja hän lykkäsi pellolle erään vieraista, joka nyt lähti opastamaan Jan Baasia jonkin suutarin taloon.
Jan Baas köytti hevosensa latvaleikkoon lehmukseen, joka seisoi kuin paalu akkunan alla, ja meni eteiseen ja sieltä tuikkivaa tulta kohti suutarin verstaasen, sekä näki kätilön, pienen, hintelön ikäpuolen naisihmisen, seisovan sängyn vieressä — ja vuoteessa suutarin emännän. Mutta mestari käytti viisaasti hyväkseen pakollista yövalvontaa: hän teki työtä. Hän istui pöntöllään selin tupaan, kasvot akkunaan päin, kalju, paksu päälaki kiiltävänä paistaen, ja hakkasi tilkkiä niin vimmatusti! Suutari kai oli huonokuuloinen ja siksi kaikille joutaville loruille vastahakoinen, eikä kääntänyt päätänsäkään, ei ollut vieraasta tietävinäänkään. Oppipojat, joiden makuusija oli juuri tuo leveä sänky, missä nyt emäntä voihkaili, istua nököttivät paikkansa menettäneinä rapatun ja siniseksi tuhritun seinän vierustalla rahilla ja onkivat särkiä unenpöpperöissään. Sivuskamarista kuului nukkuvien lasten hengitystä. Jan Baas istahti tuvan ainoalle tuolille ovenpieleen ja kulutteli aikaansa raaputtelemalla linkkuveitsellään savea pois pitkävartisista saappaistansa; näin kootun saven hän sitten likisteli siististi kakkaroiksi ja asetti ne viereensä permannolle. Kaksi tuntia hän odotti, kunnes lapsi syntyi ja sekä lapsi että äiti olivat saaneet tarpeellisen hoidon.
Mutta kun hän kätilöeukon kanssa meni ulos pimeälle kadulle, niin eukkopas ihmettelemään, ettei nähnytkään lehmuksen juurella rattaita, vaan ison, vanhan, romuluisen ruskean konkarin. Kuitenkin hän nosti riuskasti päällyshameensa helmat korville ja alkoi huipata lyhyillä alushameisillaan reippaasti hakijan rinnalla. Jan Baasilla oli toisessa kainalossa laukku, toisella hän talutti hevosta. Myrskysi yhä ja sataa tihutti ja oli pilkkoisen pimeä ja tie likaa kuohuva. Kun joskus kuu pilkahti pimeän pilven reiästä esiin, silmäsi Jan Baas oudoksuen vierustoveriaan, joka siinä talsi ohuilla koivillaan, ravassa polvia myöten. Ja hän ajatteli: Kaksi tuntia tällä tavalla menee! Ei auta, hevosen selkään meidän vaan täytyy, ja yhtenä. Hän oli aika hulivili ja iloinen mies, joka riemuitsi kaikesta kauniista, hohti se sitten taivaslaelta tai pavun kukasta taikka naisen silmistä. Ja kävipä hänelle nyt tämä kalkki todellakin karvaaksi. — Se on ruma kuin ryökäle, hän ajatteli, ja peloissaan se painautuu minun kainalooni. Mutta kärsiihän sitä vaimonsa ja lapsensa puolesta vaikka mitä!
Hän alkoi siis houkutella eukkoa nousemaan hevosen selkään: vaikkei nyt kiiruummin jouduttaisikaan, niin pääsisi matami edes rapakkoa alustamasta; ja jos hän ottaisi laukkunsa, niin Jan Baas voisi ravakammin taluttaa hevosta. Mutta eukkopa ei sanonut eläessään istuneensa hevosen selässä: ja nyt hänellä oli erään sattuman tähden suorastaan mahdoton vastenmielisyys hevosia kohtaan. Mutta Jan Baas talutti pitkäkoipisen ruunikon kuitenkin aidan viereen ja maanitteli eukkoa; sai hänet onnellisesti nostetuksi selkään ja antoi hänelle laukunkin. Heti kepsahti hän sitten itse hänen taakseen. Ja nyt — hui! helmat hulmusi, hoikat kädet hosuivat, laukku remputti, eukko kirkui kamalasti ja rapa räiskyi. Niin joutui kätilö runsaassa puolessa tunnissa perille ja auttoi lapsen maailmaan.
Aamuhämärissä läksi eukko riuskana ja tuikeana, helmat korkealle käärittyinä, takaisin kaupunkiin. Hän tiukkasi Jan Baasilta lupauksen, ettei siitä ratsuretkestä saisi kellekään puhua. Mutta Jan Baas puhui kuin puhuikin. Ei tosin vaimolleen. Mutta vaimo sai sen sitten kuulla muilta, ja hänkös nyt motkottamaan halveksivasti: "Siitä sen nyt taas näkee, miten vähän on Baaseissa ihmistä! Ei edes oman lapsen syntymä ole niistä totinen asia. Niin —, ne ovat sellaisia lörpäkköjä ja hahattajia, ettei sisu anna edes omain lasten säilyä juoruilta ja pilkalta!"
Ja tottapa se osaltaan olikin. Sillä kun Klaus Hinrich Baas kuusikolmatta vuotta sen jälkeen tanssi Bürgin markkinoilla nuoren rouvansa kanssa huvipaikassa, jossa kovan tungoksen vuoksi täytyi töniä toisia ja jossa tanssitaan aina kyynäspäät pystyssä, ja silloin törmäsi erästä tanssivaa neitoa vastaan, niin rouva nyrpisti halveksivasti nokkaansa ja katsahti häneen vihaisesti eteenpäin yhä tuupittaessa ja sanoi: "Ihmekös jos sinä joka paikkaan törmäät! Sinuahan ei tullutkaan kätilö auttamaan, vaan paholais-akka mustalla oriilla!"
Kun vanhemmat kuukauden päästä suunnittelivat ristiäisiä, niin taas ilmausi vaikeuksia.
Ensiksikään he eivät olleet saada kummeja. Pyydettiin kahta serkkua, mutta he kieltäysivät; he olivat itaraa väkeä: piti säästää pyhävaatteita, ja sitä paitsi he pelkäsivät kaikellaista uutta rasitusta serkkulaisten puolelta, joiden perhe niin nopeasti lisääntyi. Silloin pyysi Antje Baas vanhaa isäänsä. Hän oli tosin luonnostaan hiukan sietämätön ihminen, siitäkin syystä, että oli ikänsä asunut nummen perukassa, mutta eipä nyt muu eteen tullut. Lisäksi pyydettiin läkkiseppä Libbertiä, joka oli luonnostaan niin häveliäs, että käänsi kasvonsa syrjään ja katseli muualle aina kun hänelle puhuttiin. Rovasti oli lähtenyt matkalle; mutta lukkari sanoi, että sunnuntaina tulee uusi pappi sijaiseksi, sehän se tempun tekaisee.
Ja niinpä he sitten pimeän hämäränä marraskuun päivänä kekottivat pienessä, tummassa pirtissä odotellen pappia, — Antje Baas mustissaan, Jan Baas kuin isäntä ainakin paitahihaisillaan, kummit mustissa, lyhyissä jakuissa, lapset siisteissä pyhämekoissa.
Ja pappi tuli kuin tuli. Ja Jan Baas tunsi jo ensi silmäyksellä hänet samaksi papinkokelaaksi, jonka pyssyn hän siellä sotaretkellä oli puhdistanut. Jan Baasin suu meni heti tuppeen! Hän vetäysi tuolineen nurkkaan, niin ettei hänen kasvojaan nyt pimeällä ilmalla näkisi, ja haasteli vääristetyllä äänellä. Emäntänsä uhkaavista silmän leimauksista hän ei välittänyt tuon taivaallista. Antje Baas koetti saada isäänsä pakinoimaan; mutta isä oli julmalla tuulella, sillä tytär oli turhanpäiten juuri tupannut hänen eteensä sen pienen, kukallisen kahvikupin, jota ukko ei kärsinyt, senhän tytär tiesi. Läkkiseppä Libbertillekin sattui juuri kaikkein häveliäin hetkensä ja hän piti koko ajan, minkä pappi oli vieraana, kasvojaan poispäin käännettyinä, tähysti akkunasta pihalle, jossa kana nokitti punajuurikasta.
Antje Baas vaihtoi hämillänsä milloin minkin pikku lapsista syliinsä, vuoroin paksun Petterin, vuoroin pikku Loten, ja hieroskeli tapansa mukaan peukalonsa ja tuomentottinsa välissä heidän nenänykeröjensä selkää, paineli alaspäin muka, vieroittaakseen niistä koppavan, huikentelevaisen Baasien nenän luontoa, joka oli hänelle kerrassa kauhistus, — ja jutteli pastorin kanssa. Pastori joi kupin kahvia ja tupakoi ja joi toisen kupin, ja pakinoi Antje Baasin ja lasten kanssa, jotka eivät enää olleet kaikkein pahimmillaan, vaan jo hiukan haastelivat.
Kun hän sitten teki lähtöä, ei Jan Baasin auttanut muu kuin tule pois piilosta vaan! Hän kaarsi sisäseinän viertä pitkin aina eteiskopukkaan ja kysyi siellä tekoäänellään: mitäs se maksaa? Pastori vastasi hämmästyneenä: "Mutta, — siitähän on jo sovittu, tämä kaste tulee ilmaiseksi." Jan Baas ehti vain pari kertaa siunailla: "Älkäähän nyt ottako pahaksi, älkää nyt ottako pahaksi, herra pastori", — pappi meni.
Mutta kun Jan Baas tuli takaisin pirttiin, seisoi hänen vaimonsa oven suussa ja tiuski heille kolmelle, että he olivat järettömiä joka kallo, ja räiski kuin räty, — niin että läkkiseppä Libbertin häveliäät katseet nyt vilistivät kuin kärpät pitkin pirtin seiniä, ylös ja alas, ja turhaan ne hakivat monta päivää sen jälkeenkin tukikohtaa; ja appiukko tuli pelkästä kiukusta tytärtään kohtaan ja häntä yhä ärsyttääkseen melkeinpä hyvälle tuulelle; ja Jan Baas kohotti vaan kättänsä ja huitaisi äkäisesti ikäänkuin toivoen tuon papin ja tämän pahan päivän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
Ja kun kummit menivät matkaansa, silmäili Antje Baas miestänsä halveksivasti ja sanoi: "Muistatkos, miten sinä sillä kokastelit! Senkin seitsemänkymmentä kertaa kerroit, kuinka sinä muka silloin papille vastasit, ja nyt: kas se on mies, papukaija! Sanasankari! Sellainen Baas! Päältä uhkea; mutta sisältä!? Ja sinä olet pahin kielipalku kaikista."
Jan Baas nauroi sekä hauskusissaan että nolona ja meni ulos, lehmää ruokkimaan.
Miehen lähdettyä Antje Baas otti kätkyestä pikku poikansa, joka siinä äsken oli ristitty Klaus Hinrich Baasiksi, käänsi sen kasvoja valoa kohti ja näki, että olihan se sievä lapsi, mutta että sillekin uhkasi kasvaa tuo sama epäilyttävä, pulska, kokasteleva Baasien nenä. Ja heti hän nyt alkoi hivellä sitä etusormellaan ja peukalollaan, ja istui siinä mietteissään, ankarin, jäykin kasvoin; ja päätti pitää tätä lasta erikoisen tiukasti silmällä, jotta hänestäkin tulisi edes joltinenkin ihminen.
II.
Antje Baas oli tuonut vanhempainsa kodista syrjäiseltä, aukealta nummelta mukaansa kätkyen, jota suku oli käyttänyt jo yli sata vuotta. Sen jalat olivat aikain vieriessä kuluneet kaksikulmaisiksi niin että se joka heilahduksella kolahti ja kimposi koholle. Naapurin vanha emäntä, Griesbachin mummo, neuvoi häntä laitattamaan lullaan uudet jalat, sillä hänen mielestään Antje Baasin suvussa huomattava melkoinen äkäpäisyys varmaankin johtui juuri tuollaisesta alituisesta ylös ja alas rynkyttämisestä. Hän väitti, ettei ukko Baasin, Antjen isän kanssa, voinut elää ihmisiksi; "ja helppo ei ole aina tulla sinunkaan kanssasi toimeen", hän sanoi. Antje Baas oli kahden vaiheella, korjauttaako kätkytjalat vai ei. Mutta silloin sattui heille tulemaan Wulffin vanha emäntä, jolla oli sinappia kaupan ja jota pidettiin älynaisena, ja tämä sanoi: "Anna sinä sen kätkyen vaan olla rauhassa, Antje; mene ja tiedä, vaikka se vielä karistelisi lapsesta taudit ja kelvottomat tavat! Muista sinä vaan, että miehesi on Baaseja!" Ja kun uudet kätkytjalat maksoivat rahaa ja Antje oli ehdottomasti vakuutettu Baasien kelvottomuudesta, niin sai kätkyt jäädä honkon-lonkottajaksi kuin ennenkin. Ja lapsikin tottui siihen.
Ja pian poika jo käydä venkkuroi pienestä, ruskean tummasta pirtistä eteisen poikki keittiöön; kunnes hän alkoi lopultakin huomata, että äiti oli yhtä tuittu vihassaan kuin nopsa käden käänteessänsä. Silloin se kepsutteli mieluummin eteisestä pihalle ja pienelle säleportille, jota se ei saanut auki, ja odotti siinä Petteriä ja Lottea koulusta. Ja kun nämä sitten tulivat, niin he kyykähtivät portin pieleen seljapensaan taakse ja Lotte supatti: "Mikähän tuolla maassa rapisee? Onkohan se koiran pentu vai… olisikohan rotta?" Ja yhtäkkiä hän löysi odottajan, avasi portin, polvistui hänen viereensä ja sanoi: "Ka, pieni miehen köllikkähän se onkin!" Ja sitten hän talutti veikkonsa pikku pirttiin.
Siellä he ryhtyivät kohta lukemaan läksyjään. Klaus Hinrich istui heidän välissään ja katsoi päältä. Ja Lotte kysyi häneltä: "Hyvä herra oliko se oikein?" Ja kun pikku veikko silloin nyökkäsi päätänsä, pudisti Lotte häntä kädestä ja kiitti häntä kiltistä avusta. Veli Petter istui toisella puolla pöytää ja kirjoitteli ja luki ja piti lukiessaan kämmeniä korvillansa ja sanoi ettei hänen päähänsä pysty mikään ja änisi: "Ai kuin se on vaikeata! Voi minua vaivaista matoa!" Ja monasti hän pillahti itkuun ja tuhersi sormillaan, jotka olivat rihvelin porossa, silmäinsä ympärykset ja posket ihan nokisiksi ja kollotteli: "Minulla on niin kova pää, voi kuin minulla on kova pää!" Silloin supatti Lotte: "Se on sen honkon-lonkottajan syy!" Ja sitten hän neuvoi ja opetti Petteriä, Vaikka olikin pienempi ja nuorempi kuin hän.
Joskus heidän paraillaan lukiessa ja kirjoittaessa ja Petterin pyyhkiessä silmiään tuli isä kotiin työstä: hän oli kuin jättiläinen, parta kellervä, silmät kirkkaat ja siniset. Hän pisti lapionsa nurkkaan ja kopisteli mullat suurista saappaistaan oven suussa ja nykäisi pikku pojun heti kainaloista polvellensa. Ja nytkös sitä hyssättiin ja hypiteltiin! Ja poju tarrasi partaan eikä hellittänyt sormiaan. Ja isä väänsi naamansa väärään ja rukoili että päästä, päästä! Ja viimein poika päästi ja avasi kätensä ja katseli ylpeästi partakarvoja, jotka oli voittosaaliina irti riuhtaissut! Muta silloinkos tuli äiti tupaan, kädessä suuri musta rautapannu, jossa paistetut pavut jo rätisivät, ja hän kovisti isää: "No ei sinulle vaan älyä tule!" Ja äiti tempaisi pojan isän polvelta ja lennätti hänet honkon-lonkottajan luo, jossa jo potkahteli vielä pienempi veikko, ja tokaisi: "Tuutimaan!"
Ja sitten tuli ankara talvi. Hän kävi jo koulua; mutta pääsi koulusta aikaisemmin kuin suuret sisarukset ja pinkaisi minkä ketarat kesti lämpöiseen pirttiin. Ja hän juoksi ikkunasta toiseen ja sai yhtä päätä jäähän hengittämällä kuuraan pienen pyöreän aukon ja pilkisti siitä ulos kylän raitille. Ja kaivoi tähystysreiän toiseenkin akkunaan ja näki siitä marskimaalle ja aina sen toiselle puolelle Elben rannoille. Ja hän näki tuiskun huitelevan pitkin kylän raittia ja rakentavan kinosvuoria aitavierille ja seiniä vasten. Ja kun herkesi tuiskuamasta ja ilma selkeni, juoksi poika toisen akkunan luo ja luki savupatsaita, jotka kohosivat marskimaan tupain tötöistä, sekä laivan mastoja, jotka näkyivät Elbeltä rantavallituksen[6] yli. Ja sitten alkoi taas sataa lunta. Pian oli joka paikka valkeaa: tiet ja aukeat rinteet, olkikatot ja koulun punaiset kattotiilet ja kirkko. Ainoastaan korkeat poppelit kirkon puistikossa pysyivät mustina, sillä tuuli niitä häilytteli. Yhä vain uutta hän näki, ja aina kun hän keksi uutta, hän kääntyi pieneen tummaiseen pirttiin päin ja luetteli ihmeitään isälle, joka istui pankkopenkillä sanomia tai kirjaa tutkien ja kiikutteli jalallaan honkon-lonkottajaa. Mutta paraillaan, kun oli niin mukavaa ja hauskaa lämpöisessä tummassa pirtissä, tuli äiti sisään ja alkoi motkottaa ja torua isää. Hän sanoi joko: "Vai siinä sinä taas laiskana könötät" tai: "Miten kauan sinä oikeastaan sitä lehteä nuuskit" taikka: "Älä siinä nyt aina laulaa vinguttele; pojalle vielä kaikkea opetat!" Sillä tavalla se aina tuli sanomaan ja meni hetkeksi pois ja tuli taas. Ensin isä vain hymyili tällaisille törmäyksille ja tokaisi leikkisanan. Mutta viimein hän virkkoi totisena ja rauhallisesti: "Jos sinä nyt vielä kerran pistät jalkasi tänne, niin saat köniisi. Huomannet kai jo itsekin, että niin tässä käy." Silloin äiti lensi valkeaksi ja meni ulos eikä enää tullut takaisin; ja taas oli rauha maassa. Pikku mies ei ymmärtänyt vielä tällaisia kummia ajatella; mutta hän oli hiljaa kuin hiiri.
Ja sitten tuli kevät. Ja kerran oli korea auringonpaisteinen päivä. Isä asteli pellolta, ja kun poju juoksi häntä vastaan, nosti hänet korkealle ilmaan ja pisti hänen kasvonsa kirsikankukka-sikermiin, joista nuoret puut hohtivat. Ja kun hän pelkäsi mettisiä, jotka vilisivät ja hurisivat kukkain ympärillä, nosti isä häntä yhä ylemmäksi ja painoi hänen kasvonsa aivan lähelle suurta, paksua ampiaista; ja siitäkös nyt kirkuna ja nauru! Mutta silloin tuli äiti ulos ja torui kovasti. Sitten he istahtivat kahteenpekkaan kaikessa rauhassa penkille pirtin oven pieleen ja katselivat kauas alangon yli joelle ja näkivät laivojen liukuvan verkalleen Elbellä ja alkoivat hiljaa hyräillä, lauleskella. Silloin tuli äiti taas ja torui: kun he rallattelevat keskellä kyläntietä, mitäs ihmiset sanovatkaan? "En siedä tuota kuunnella!" hän sanoi ja vetäisi kiinni oven, joka siihen saakka oli ollut auki. Isä nousi ja avasi oven, ja alkoi lauleskella taas. Heti he kuulivat äidin tulevan keittiöstä eteiseen; hän sulki oven. Isä nousi ylös, avasi oven ja alkoi taas lauleskella. Ja kun äiti kohta jälleen tuli keittiöstä ja aikoi ovelle, hypähti isä ylös, koppasi äidin kynnyksellä syliinsä ja likisti ja suuteli häntä kovasti. Äiti aivan herposi ja pysyttelihe hiljaa ja virkkoi suloisen pehmoisesti, kovin hämmästyneenä, jollaista ääntä Klaus ei ikinä ollut kuullut hänen suustaan: "Kuin olet sukkela, Jan!" Mutta sitten hän yhtäkkiä riuhtaisihe irti ja tiuskaisi taas äkäisesti: "Päästä irti! Ihmiset näkevät!" Isä päästikin ja nauroi. Klaus Hinrich ihmetteli äitiään, pudisteli miesmäisesti päätänsä ja sanoi otsa rypyssä: "Aina sillä vaan on ne metelin puuskat, isä!"
Sitten tuli syksy, ja eräänä päivänä viuhui raikas, puhdas länsituuli. Aivan kuin olisi kaikki katot aikonut repiä ja kaivot kaataa! Klaus seisoi erään kumppanin kanssa kädet pöksyn taskussa naapurin kynnyksellä ja katsoi avoimesta ovesta nikkarimestarin puuhaa. Kun heistä ukko näytti olevan sopuisalla päällä, niin he uskalsivat lähemmäksi ja tassuttelivat pian keskellä verstasta. Silloin kutsui mestari heitä tulemaan luokseen: "eiks pojat tahdo nähdä sellaista, jota ei kukaan ole milloinkaan missään nähnyt?" He tulivat, hiukan arasti, silmät sarkanappeina; sillä se mestari oli milloin minkinlainen: joskus oikea hirmu, joskus aika veitikka. Ja mestari otti lankun, jonka hänen sahansa juuri oli halaissut, näytti heille noita kahta sahattua laudan pintaa ja sanoi: "tuota mokomaa ei ole kukaan milloinkaan nähnyt!" Pojat nyykäyttivät totisina päätään, ja menivät sitten nurkkaan, jossa oli iso höylälastukasa, ja valitsivat sieltä joitakuita suuria, paksuja, pyörän muotoisiksi käpertyneitä lastuja ja pujahtivat saaliineen ulos.
Tuuli oli kova ja puski pitkin tietä kuin vesi padon lussista. He heittivät pyörän tielle ja… hei, heti tempaisi sen tuuli… ja nyt perästä! Kylläpä se huiteli! Mutta kyllä hekin jälestä! Opettaja oli sanonut koulussa, että hyvä Jumala juoksee kovemmin kuin paraskin hevonen. No, antaa juosta vaan!! Kylläpä hekin perästä huitelevat! Tuonne etäälle aukealle pellolle!
Ka, tuolla oli naapurin renkipoika kyntämässä. He rohkaisivat luontonsa ja kapusivat kuivan ojan poikki ja tallustelivat kyntäjän jälestä peräkanaa vaossa. Ja renki kertoi, että tuo lakkiruuna tuossa, vasenpuoleinen, oli eilen pudota kumahtanut ojaan; ja että pian hän lähtee viemään hevosia Hampurin markkinoille; ja että hänen sisarensa, joka oli Hampurissa piikana, menee yksiin merimiehen kanssa, joka on jo kahteen kertaan kiertänyt maailman ympäri. Pojat astua mätkivät vaossa jälestä ja kuuntelivat vakavina; ja kun he kallistuivat sivuitse katsomaan, niin he näkivät miten harmaa, sänkinen maan kamara halkesi ja kohosi kiiltävän raudan päällä ja kääntyi mustan muikeana kellalleen; ja katsoivat taakseen ja näkivät lokkiparven lentävän tuoretta vakoa pitkin: lumihohtoisina niiden siivet väikkyivät sinistä taivasta vasten.
Sitten he saivat tästä jo tarpeeksensa ja lähtivät omia teitään taivaltamaan, uusia seikkailuja hakemaan. Kaikesta näkemästään he keskenään tarinoivat hyvin vakaasti ja ymmärtävästi: varsasta, joka tuolla imi tammaa, vehnästä, joka työnsi liiaksi ohdaketta, keltaisista keisarinkruunun kukista painanteissa. Ja kukahan tuo peltomies oli, joka tuolla etäällä käveli, ja kenenkähän olivat nuo rattaat tuulimyllyn takapuolia? Niin he kiersivät vähitellen milloin ruohikko-polkuja pitkin, milloin suoraan peltojen poikki takaisin kylään päin, punottaen juoksusta, katselemis- ja puheinnosta. Silloin he näkivät erään talon padolla seisovan ison lapsiparven. Mitähän ne siellä? Sinne oli pinkaistava! Toveri arveli, että nyt olisi kai jo mentävä kotiin; mutta Klaus Hinrich ei ollut kuullakseen. Kun he tulivat luo, niin he näkivät, että patolammikko oli pumputtu tyhjäksi. Ja mudasta, joka paksunaan peitti lammikon pohjan, pisti sieltä täältä näkyviin kalan selkä. Klaus Hinrich puikkelehti aivan reunalle, silmät pyöreinä. Minkälaisethan nuo kalat on? Ja tuolla, tuolla! Ja kuka tietää, vaikka sieltä mudasta mitä vielä nousisi! Sitten menivät miehet lammikkoon, ottivat kalat kiinni ja nakkelivat olan yli rannalle; kuinka ne potkelehtivat kullan ja hopean kirjavina vihreällä nurmikolla! Ja nyt ne koottiin sankoon. Hän pinkaisi jonkun askeleen, ja pysähtyi, ja pinkaisi taas ja katsoi silmä kovana lammikon mustaan mutaan, — ja hänen poskensa hohtivat, silmät säteilivät. Aikaihmiset sanoivat: "Kuule poika, Klaus Hinrich, menetkös kotiisi, isäsi on vielä pellolla, ja etkös muista millainen äitisi on!" Mutta poika, — ei kuullakseenkaan! Ja kun hän viimein illan hämärissä tepasteli ylämäkeä harjun aukeamalle, päivettyneenä ja ahavan puremana ja leikkiin unohtuneena, ja kun nyt sielu rauhallisen kirkkaana kuvasteli kaikkia päivän näkyjä ja poika onnellisena niitä muisteli, — niin yhtäkkiä hän huomasikin olevansa kotinurkilla, säpsähti, heräsi, lensi valkeaksi pelosta. Ja nyt marssi jo äiti vastaan, tavallisesti hiilipihdit kourassa, ja hihkui: "Eikös sinusta Baasit erkane! Kelvottomin kaikista heistä!" Ja kelpo lailla mukittaen Antje Baas ajoi pojan sisään… Mutta sittenkin se kauppa veteli! Mitä kaikkea hän olikaan saanut nähdä!
Pian kävi hänelle ja hänen ikätovereilleen kotikylän maat liian ahtaiksi. He vaelsivat yli peltojen ja nummien aina metsään saakka, ja siellä oli kaikki ihko uutta ja satumaista: kinstivarvikot[7] ja puro, joka huuhtoi koivuviidakon juuria, korea lintu, jota he eivät olleet koskaan ennen nähneet, turpeennostajain kojut ja hiekkapenkereellä kiemurteleva käärme. Ja kun he kiersivät yhä metsän reunaa, kas: tuolla oli kylä! Kylä, jota he eivät olleet ikinä nähneet, eivät toki kuulleet sen nimeäkään! Ja nyt seistiin penkereellä ja tähysteltiin ja väiteltiin innokkaasti, mikä noista taloista oli koulu, ja aprikoitiin, olikohan tuolla paljon isoja poikia ja menisiköhän vielä lähemmäksi? Ja silloin porhalsivatkin juuri pojat ja koirat kylästä heitä kohti. Nyt haukkua nauskutettiin mehevästi matkan päästä kahden puolen. Mutta sitten partiolaiset näkivät kuitenkin viisaimmaksi suoriutua peräytymisretkelle, yhä lähetellen taakseen kiviä ja nasevia sanoja. — Pää vilisten yllätysten ja vihollisten hyökkäysten ja surkean vankeuden ja perunakuoppain ja lunnasmaksujen mielikuvia Klaus vihdoin pääsi, joka hermo jännityksessä, sadan surman suun ohitse kotoisille kylänmäille ja asettui lepoleiriin viimeiselle penkereelle, oivat seikkailut osanaan. Sellaisia tuskin tiesi Kolumbus kotiin palatessaan!
Ja kun sitä syksyä taas seurasi talvi, niin se toi tullessaan moniviikkoiset raikkaat pakkaset. Silloin he jo aamun pimeässä pistivät luistimet jalkaansa ja potkivat pitkin kylän raittia, vaikka huonostipa siellä luisti, kouluun, ja naarmuttelivat permannon kauheasti. Ja hurauttivat sitten kohta koulun pihalta alas lätäkköiselle tasangolle. Siellä he kiitivät yli aavan rämeikön, jonka tuisku oli kirjavoinut, kylmän, esteettömästi kohisevan itätuulen lennättäminä, milloin selvällä, milloin lumisella jäällä, ohi talojen ja kyläin, kunnes korkea patovalli, joka oli tuolla kaukana, kaukana, isoni ja läheni ja he vihdoin pääsivät sen juurelle. Silloin he kömpivät lammikolta rannalle, kapusivat vaivaloisesti vallin harjalle ja laskeusivat toiselle puolle, jossa laivat seisoivat pienessä poukamassa padon suojassa talviteloillaan. Ja pitkän aikaa he kiertelivät, tutkivat niitä, ja näkivät kauas ulottuvan röykkiöisen jäätikön ja kauimpana sen takana leveän virran, jolla jäät hitaasti soluivat merta kohti. Sitten he läksivät kotimatkalle. Tuo kylmä, kirpeä vastatuulikos puski! Poskipäät ja kädet puri se polttaviksi! Ihan silmissä kipenöitsi! Miten jalat kangistuivat ja raukenivat! Kuinka tähdet syttyivät ja säkenöivät tummansinisellä taivaslaella! Saipa varoa, ettei lentänyt nenällensä. Se ei tosin haitannut, jos nahkaan tuli naarmu: se parani lääkkeittä ja lääkärittä. Mutta jos repesi reikä housuihin: se maksoi selkäsaunan! Kuinka jääkansi ritisi ja ratisi! Kuule, mikä helähdys ja vongahdus halkaisi yön pimeää! Kuinka jään alla kumisi ja kolisi! Herra ties mitä siellä on. Ovatko nuo meidän kylän tulia? Ovat, ihan varmaan. Jumalan kiitos, että päästiin kotiin! Olipa se hauskaa! Tuossa paistaa tuli jo pirtin akkunasta. Herra Jumala, mitähän nyt tulee! En ikinä vasta viivy näin kauan! Klaus hiipi pilkistämään keittiön akkunasta sisään. Siellä pesi Lotte yksinään astioita. "Joudutko sisään, senkin nalli! Naapurin emäntä on meillä, ompeluttaa äidillä uudet vaatteet. Minä sanoin, että sinä jo makaat. Mutta älyäkin laittautua sisään!"
Ja sitten tuli taas kevät ja kesä, — pelkkää auringonpaistetta ja rauhan kirkkautta vain, niinkuin hänestä sittemmin tuntui. Ja hän seisoi pitkänä ja itsetietoisena keskellä toveriparveaan ja sai aina päällikkö-tahtonsa täyttymään, vaikka olikin nuorimpia. Päivät menivät koulussa tai ulkotöissä; mutta illat, mitä huimaa, innokasta leikkiä! Kuinka hän laskeusi alas kylän raittia ja näki leikkitoverit jo istumassa, odottamassa kirkkotarhan matalalla, vanhalla kiviaidalla, korkeain, tummain poppelien alla! Ja sitten he jakoivat koko näkemänsä maailman keskenään, ja Klaus Hinrich tahtoi ja sai aina vaan osakseen Venäjän keisarin maan! Ah hänen valtakuntansa suuruutta! Kaikki kirkon pohjoispuoli oli hänen, aina etäisiin niittyihin saakka, joita kattoi jo illan sakea sumu. Kuinka mahtava hän oli, mikä ankara hallitsija! Jalo hänen ratsunsa ja kullasta hänen leimuva haarniskansa! Ja hän ryntäsi neljän, viiden kasakkasotniansa etunenässä sumuisesta alangosta ylös mäelle ja syöksyi yli matalan kiviaidan ja sen kuperain päällyskivien kirkkotarhaan. Ja laukkasi yli rappeutuneitten hautakumpujen kauhealla kasakkakarjunnalla rovasti Jensenvainaan avointa hautakummelia kohti, jossa vihollinen vaimoineen ja lapsineen teki viimeistä vastarintaa! Miten tytöt kirkuivat hänen hurjuuttaan ja hänen kasvojensa totista hehkua! Lotenkin pieniä, kirkkaita kasvoja jäykisti joskus pelko; mutta Liese Lachmann, joka aina oli niin tolkuton ja joutavan hupsu, parkui tosissaan kuin puukko kurkussa! Ja kun sellaisen leikin jälkeen vähitellen illan hämärä pimeni ja he istuivat uuvuksissa ja hiljaisina kirkkotarhan matalalla aidalla, ja värit muuttuivat lempeän hohtaviksi ja seudun ääret laajenivat ja tummat pensaikot ja puut ja tarhan sopukat ja vanhat poppelit yhä vain tummenivat, ja varjo ammotti Jensenin hautakammion seinämällä kuin musta portti, ja kun tyttösten kirkkaat äänet kajahtelivat hautakumpujen seasta, heläyttäen jonkun pojan nimen, ja kun sitten taas joku sanoi, että kirkon pimeät kaariakkunat olivat välähtäneet niinkuin tuli olisi palanut alttarilla, ja he istuivat vaieten, tuijottivat kirkkoon: ikinä eivät silmät olleet niin kaukonäköiset kuin tässä hämärässä, ikinä eivät niin tarkkanäköiset kuin tässä pilkko pimeässä! Ja sitten harvenivat rintamain rivit vähitellen. Sieltä ja täältä mäeltä kajahti äitien ääniä, kun he huutelivat kotiin lapsiaan. Mutta Klaus Hinrich vain ei voinut vielä lähteä: oli niin lumotun ihanaa. Ja melkein aina hän viipyi liian kauan. Ja muutaman kerran, kun sotaa leikittiin aina iltapimeään, äiti tuli noutamaan häntä pois aivan kasakkasotnian silmäin edestä, riuhtaisemaan ylpeän ratsun selästä alas. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säkenöivät innon tulta; silloin hän yhtäkkiä huomaa äidin tulla harppaavan hiilipihdit ojolla, katselee pelästyneenä ympärilleen ja livistää kotiin pakoon.
Syksyllä oli sitten Petterin mentävä rippikouluun. Puolen pöytää hän anasti kotona kyynäspäillään ja pompotti itsekseen, etusormet korvalävissä maata röhöttäen, ijänikuisia raamatunlauseita ja virren värssyjä. Ja tuon tuostakin ähkäisi ja puhkaisi. Eikä siinä toisten kuulustelu paljoa auttanut. Ja lisäkiusaksi tuli vielä se, että hänen oli vanhan tavan mukaan kirjoitettava muistovärssy kaikkien rippikoulutoverien muistokirjaan. Äkäillen ja motkottaen ja kiukun kyyneleitä vuodattaen hän kirjoitti nyt niihin kaikkiin aina saman värsyn: "Kuihtuu yrtit, kukat, — kielot, ruusurukat, — vaan mun lemmen myrtti ei." Ja hän väitti olevansa vaivainen mato eikä enää koskevansa kynän varteen, kun vaan koulusta pääsisi.
Oli ruma ilma ja Klaus Hinrich ja Lotte istuivat ikävissään pirtissä ja juttelivat keskenään, että pitäisipä saada jokin kirja luettavaksi. He pakisivat vilkkaasti paraikaa asiasta, kun äiti astui sisään ja tokaisi: "Mitä te kirjoilla?"
"No", sanoi isä, "Petterhän niillä ei ja Lotte on tyttö. Mutta Klaulla on hyvä pää ja on sillä haluakin."
Antje Baas purskahti nauruun. "Tuollako?" hän osoitti pilkallisesti, "leikkiä se vain tahtoo, muuhun siitä ei ole. Mäkitupalainen siitä tulee, ihan kuin sinustakin!"
Muutamia viikkoja sen jälkeen herätti äiti Klaun eräänä aamuna jo pimeän aikaan ja lähetti hänet viemään kahvia isälle, joka kaiken yötä oli ollut taivasalla palkkalaisena pavunleikkuussa isännän pellolla. Antje Baas sanoi tylyn töykeästi kuin ainakin: "Ja kaadapas kahvi vaan!" ja työnsi hänet menemään. Hän ei ollut ikinä ennen niin pimeässä yksinäisillä teillä kompuroinut ja häntä peloitti kovasti. Hän tallustaa, tallustaa ja tuijottaa pimeitä peltoja ja pysähtyy ja seisoo hiiren hiljaa ja vilkaisee taakseen ja hengitys seisattuu; hän häpsähtää, kun variskin vaakkuu tai hevosen kenkä kilahtaa ja hän odottaa vaikka mitä hirmua. Ah, kun olisi perillä!
Ja nyt hän kuulee jonkun jälestänsä juoksevan. Hän käännähtää kauhistuneena ja näkee jonkin ison, kummallisen mörön lönkkäävän huojuen sumun hämystä itseään kohti ja tullessaan ääntelevän, kiljahtelevan.
Tuokiossa hän sukaisee kahvinyytin maahan ja lähtee lipettiin minkä ketaroista pääsee. Mutta kummitus juoksee kovemmin kuin hän. Ja millä lailla jönkyttää! Kuin elehvantti! Ja huutaa, — kuin pasuuna! Mikä kamala ääni! Veri pellolle! Nyt sinut syön! Ei jää kuin luita kasa jälelle! Isä ja Lotte ne löytävät, ja itkevät! Kauhulla kuullaan pitäjässä uutiset!
Mutta yhtäkkiä hän kuuleekin kyöpelin mainitsevan nimeään ja tuntee äidin äänen. Äitikö — se!! Hän oli juossut jälestä, kun oli unohtanut voileivät, ja koetti saada pojan kiinni. Hän puristi, heristi Klaus Hinrichiä, ravistaakseen hänestä pelon, joka teki hänen kasvonsa kalman karvaisiksi. Vaan kun hän näki, ettei se tahtonut auttaa, niin hän silitteli jo hänen päätänsä ja sanoi vihaisesti ja kovasti, mutta äänessäpä värähti nyt hellyys: "Kas sellainen se on kasakkakapteeni! Samallainen sankari kuin isäsikin!" Ja tarttui hänen kynkkäänsä ja talutti työpaikalle päin.
Sitten he jo näkivät suuren, tumman papupellon, lyhyitä mustia papunippuja peittonaan, ja tuolla kauempana isän tovereineen työssä. Kun he pääsivät lähemmäksi, jättivät miehet työnsä ja pistivät takin päälleen. Sitten he istahtivat piiriin vastaleikatuille papunipuille.
Aamutuuli heräsi ja oli väristävän kylmä. Klaus Hinrich painoi nyrkkinsä tiukasti taskun pohjiin ja puristi polviaan vastatusten ja katseli isäänsä, joka polvia myöten likomärkänä, raskaasta työstä uupuneena ja kaiken yötä valvoneena puri leipäänsä kankeista, mustista hyppysistään.
He vaikenivat ja söivät. Sitten isä sanoi: "Olemme kaiken yötä haastelleet Hampurista, Antje. Ne rakentavat nyt siellä tuhottomasti, kivimuurin kivimuurin viereen, ja työmies saa neljä markkaa päivässä. Mitäs siihen sanot, lähtäänkös sinne? Timmermannilla on siellä serkku, töissä hiililiikkeessä. Sen poikakin on lukiossa. Niin, kun täällä voisi edistyä, niin: tänne jään, sanoisin! Mutta nyt: mitä varten tänne? Mikä tietää, jos siellä luonnistaisi meille hyvinkin, — tai lapsillemme."
Antje Baas tunsi Hampurin vain kuulopuheilta. Hän ajatteli, että ehkäpä hän siellä ansaitsisi paremmin ompelulla ja ehkäpä lapset jollakin keinolla siellä voisivat edistyä ja menestyä, ja vastata jurahutti: "Et sinä meitä kuitenkaan elättämään kykene, sinä olet sellainen Baas!"
Jan Baas nauraa hekahti ja sanoi työtovereilleen: "Se on selväksi saksaksi: hän suostuu."
Klaus Hinrich unohti viiltävän vilun ja istui suu auki, silmät pyöreinä kostealla papunipulla ja näki sielussaan jo kultahaarniskoita ja jaloja ratsuja ja loistoa ja ihmeitä. "Isä", hän supatti kiihkeästi, "lähtään, vaan isä! Heti paikalla, isä! Lähtään Hampuriin!"
Antje katsahti häneen, hän tunsi poikansa, — ja sanoi äkäisesti ja halveksivasti: "No jokos nyt into nousi! Isäsi ei lähde minnekään! Hän pysyy täällä. Ja sinä kanssa! En lähde teidän kanssanne Hampuriin hamppuamaan, tähtenne häpeämään!"
III.
Onko hampurilaista, joka ei muistaisi elävästi mielessään vanhaa Klosterthorin[8] asemaa? Sen rumia, siivottoman näköisiä saleja, sen kuopille tallattuja permantoja ja luokkimaisia kynnyksiä, sen kieroja ovia ja kuluneita luukkuja! Mitkä ihmisjoukot ovat soljuneet aseman kautta, niin, kokonaiset kansakunnat ovat sitä tietä vaeltaneet! Monet kyllä hilpeinä: pohjoisesta saapuvat ylioppilaat matkalla Jenaan ja vanhaan Heidelbergiin; nuoria vakaimman porvarissäädyn neitoja näkemään maailman ihmeitä, Berliniä, Alppeja tai Italiaakin; monet elämässä varmaan asemaan päässeet rauhalliseen toimeensa tai mukavalle virkistysmatkalle. Mutta kuinka vähäinen onkaan näiden luku niiden satatuhantisten yksinkertaisten kansan lasten rinnalla, jotka vierivät sen nokisten, tomuisten seinäin ohi ja astuivat pilalle tallattujen kynnysten yli vähäksi aikaa saleissa levähtämään! Kimpsuineen kampsuineen he ovat seisoskelleet tai istuneet sen rumissa saleissa tai silloilla ja sielussaan nähneet kadotetun kotipuolen ja tuntemattoman tulevaisuuden haikeita kuvia. Ah, kellä olisi silmäin edessä kaikki ne kangastukset, joita nuo vaeltavat laumat ovat nähneet! Näiden tuntumattomaksi tallattujen kynnysten yli on patikoinut preussiläisiä, saksilaisia ja holsteinilaisia, kaksin verroin Mecklenburgin parasta väkeä, puolalaista, juutalaista ja slaaveja luvuttomasti, kaikki irtautuen kirveltävin sydämin kotimaasta, kuullakseen valtameren toisella puolla ensin huudon ja kutsun: "Täällä on maata! Maata!" Ja sitten sekautuen maailman pyörteesen, joka meidät, hitaat, hiljaiset maalaiset, nyt on temmannut hurjaan piirihyppyynsä.
Jan Baas oli lähtenyt katselemaan tuttua, jonka piti opastaa heidät uuteen, jo vuokrattuun asuntoon. Äiti ja Lotte taas olivat menneet vesiranalle juomaan, taluttaen kumpikin yhtä pikku sisaruksista. Petter ei ollut suostunut tulemaan mukaan Hampuriin; hän oli pestautunut renkipojaksi siihen taloon, jonka pelloilla hänen isänsä ja vaarinsa jo olivat turvetta puskeneet. Nyt oli Klaus jäänyt vahdiksi kahden vuodepatjan luo, jotka oli nostettu pystyyn seinää vasten. Siinä hän istua kökötti paksujen, tiukkain patjain välissä matalalla, keltaisella kirjapinkalla.
Vanha klassikkolaitos, jonka äiti oli ennen nuorena tyttönä saanut lahjaksi eräältä lukumies-serkulta ja jota hän sitten oli aina säilyttänyt lukkojen takana kirstussaan, — minnepä heidät muuallekaan olisi pannut, — Klaus istui ja katseli ihmisiä, joita ohitse huristava juna oli täynnänsä, vaunu vaunun vieressä.
Kantajat, joita seisoskeli siinä lähellä, huomasivat hänet ja tulivat miestä katselemaan. Erästä heistä miellyttivät nuo nokkelat silmät, joilla poika uutta ympäristöänsä tarkasteli, ja hän virkkoi: "No, ei taida olla hullumpi siinä istuskella!"
"Ei ole hullumpi", vastasi Klaus vanhanvakaasti kuin maalaispoika ainakin.
Miehet myhäilivät ja kysyivät: "Mitäs kirjoja ne nuo on, allasi?"
"Erinomaisia kirjoja", vastasi Klaus totisesti, ikäänkuin mitä pulskia, kauniita hevosia arvostellen.
"Taitaa tulla kirjamies sinusta?" kysyivät toiset.
"Ka mikäs", vastasi Klaus, "kun pystyisi pää", ja katsoi totisena miehestä mieheen.
"Mikä sinun isäsi on?" he kysyivät.
"Työmies", vastasi Klaus.
Silloin erään sydäntä liikutti ja hän silitteli ripeästi pojan päätä ja sanoi: "No tulepas sitten senaattoriksi, eiks niin?"
Klaus nyykäytti totisesti päätänsä, ja miehet menivät hymyillen pois.
Äiti ja Lotte tulivat takaisin ja kallistivat vuodepatjat syrjälleen ja istahtivat niiden päälle, äiti toiselle, sisko toiselle; molemmat pitäen pikku sisaruksia sylissään. Klaus istui keskessä kirjanipulla.
Antje Baasista oli oikein ilkeää istua siinä kaikkien ohitse kulkevain jaloissa; monet niistä heitä uteliaasti katselivatkin. Hän kekotti jäykkänä ja tuimana, sivuille silmää luomatta, motkotellen hiljakseen miehestään, tuosta "hömmelöstä", joka ei älynnyt jo joutua takaisin. Ja hän alkoi tuittusissaan ja ikävissään hieroskella sylissään istuvan pikku Hannan nenänselkää peukalonsa ja tuomentottinsa välissä.
Kaksi hienosti puettua vanhanpuoleista miestä seisoi siinä junaa odottelemassa; ne huomasivat heidät ja toinen tuli kuin sattumoin luo ja kysäisi uteliaasti, minkä tähden emäntä noin teki.
Antje Baas oikaisi selkäänsä ja sihahti: "Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää huoli omasta nenästänne." Mies vetäysi takaisin, hämillään hymyillen.
Sitten tuli toinen luokse ja sanoi ystävällisesti: "Kas sillä tavalla sitä pitikin vastata! Mitä hänellä oli tekemistä ihmisten nenissä! Ehkä saan antaa pojallenne tuossa kirjanipulla viis-groschenisen?"[9]
Antje Baas pudisti päätänsä ja huiskautti kättään ja sanoi äkäisesti: "Mitä kerjäläisiä me ollaan? Pitäkää itse rahanne. Ehkä olette sen tarpeessa enemmän kuin me."
Kirjapinkan poikakin pudisti päätänsä ja sanoi: "Ei me huolita apuja!"
Silloin lähti sekin herra matkaansa.
Viimeinkin ilmestyi Jan Baas nurkan takaa ja sanoi, ettei sitä tuttua näy ei kuulu.
"No johan minä sen arvasin!" tokaisi Antje Baas. "Se on tietty, ettei sinun hommistasi tule milloinkaan mitään. Nouskaa pois, kyllä selvitään ilman tuotakin!"
Hän kopaisi pikku sisaruksia lujemmin käsipuolesta ja alkoi laputtaa etunenässä. Hänen jälestään tuli Lotte, taluttaen pikku Hannaa. Sitten isä, pullea patja kummassakin kainalossa. Ja viimeisenä Klaus, kantaen kirjapinoa milloin oikealla, milloin vasemmalla käsivarrella, ja viimein mukavimmin edessä vatsan päällä, — katsellen ällistyksissään ja uteliaana kahden puolen, seisattuen, kääntyen, tähystellen ympärilleen, kompastuen ja sitten juosta pinkaisten niin että anturat vilkki pienen matkan päähän ehtineitten vuodepatjain jälestä.
Huomattiin, että olisi jo toisella pysäkillä pitänyt lähteä junasta; ja nyt oli kysyttävä tietä vähä väliä. Ja matka oli pitkä. He tulivat Alsterdammille[10] ja kulkivat Jungfernstiegin poikki Rathausmarktille.[11] Siellä seisattui Jan Baas puitten varjoon — keisarin muistopatsasta ei siinä vielä silloin ollut —, ja kääntyi tarakoineen perusteellisen verkkaisesti katsomaan taakseen, mahdotonta ihmisvilinää. Oli juuri pörssin aika ja raatihuoneen kupeilla vieri mustanaan väkeä. "Katsos, Klaus", sanoi Jan Baas, "mimmoisia ovat! Katsos… ei ole kellään lapiota, ei muurarin lastaa, ei hevosta riimussa, ei mitään. Näyttää kuin olisivat kaikki opetetut toisiaan ajelemaan kuin koirat jänistä. Mutta ei suinkaan sitä nyt ihmisillä eletä?"
Klaus Baas katseli kirjasylyyksensä takaa ja tuumi: "Taitaa olla aina pyhä niillä, vai mitä, isä?"
Mutta Jan Baas ei ollut herkkäuskoinen, vaan tuumi: "Kyllä ne silloin jalkojaan verkemmin vetelisivät! Katsos pakanoita: ihanhan ne tilsaavat toisiaan kantapäille! Mahtaa siinä tointa sentään olla."
No sitähän Klaus Baaskin jo. "Kuules isä", hän sanoi, "jopas minä tiedänkin! Ne on menossa satamaan tahi tulevat sieltä laivoja lastaamasta."
Jan Baas pudisti ihmetellen päätänsä, teki verkkaisen käännöksen ja tallusti eteenpäin. Klaus Baas perästä.
Perhe nousi pitkin Alte Steinwegiä ylämäkeen ja tultiin Grossneumarktille.[12] Siellä heidän täytyi hiukan istahtaa hengähtämään, keskelle kauppakojuja ja pukkipöytiä, uupuneina patikoimisesta ja raskaiden tarakkain kannosta, pää pyörällä mahdottomista rakennuksista ja väen hurinasta. Jan Baas lähti etukäteen katselemaan heidän katua ja asuintaloa.
Siinä kirjapinkalla istua nököttäessään Klaus Baas sitten näki yhden pöydän ääressä ruskeanaamaisen, laihan pojan, noin hänen ikäisensä, huonoissa vaateriekaleissa, tutun tavalla pakinoimassa erään kaupustelijan kanssa. Poika sattui käännähtämään, huomasi hänet siinä istumassa ja tuli luokse, kädet melkein auki reuhottavan nutun taskussa, hiukan hoikanlaisilla säärillään hoippuen, ja kysyi suosiollisesti: "Mitäs te tässä odotatte?"
"Me etsitään kortteeriamme", vastasi Klaus Baas.
Poika sipaisi läntistyneen, harmaan ruojunsa kärellä kirjanippua ja sanoi: "Mitä sinä tuolla rojulla?"
Klaus Baas kielsi klassikkonsa ja koko runouden ja vastasi välinpitämättömästi: "Kun sattui olemaan, niin toin mukaan."
Poika nyökkäsi päätään sivulle päin, toripöydälle, jossa oli luottain vanhoja kirjoja: "Täytyy myydä, mätki tuonne!"
Maalaistulokas pudisti vaieten ja totisesti päätänsä: "Ei me myydä tavaraamme."
Kaupungin poikaa miellytti tuollainen kylmä lyhytsukaisuus, joka oli melkein yhtä suuremmoista kuin hänen kadunkokeneisuutensa. Hän kysyi: "Mikä nimi?"
Toinen vastasi selvästi ja täydellisesti: "Minä olen Klaus Hinrich
Baas."
"Aa", hymähti poika, hiukan ihmetellen mointa arvokkuutta ja vakavuutta, — "minä taas Kalli Dau. Meillä on tuolla kukkaskauppa. Näetkös? Tuolla hiilimakasiinien luona. Mutta meidän väellä ei ole paljon virkaa: isäpuoleni makaa putkassa |a äiti ostelee silkkipuseroita."
Klaus Baasia kauhisti ja inhotti kuulla mokomaa; mutta hän kätki tunteensa ja virkkoi totisesti ja hillitysti: "Nämä tässä taas ovat minun omaisia. Meidän asumus on Rademachersgangin kulmassa; tiedätkö missä se on?"
Kalli Dau keikautti taas päätänsä syrjittäin ja sanoi: "Tuolla rinteellä, mekin siellä asutaan." Ja käännähti ja meni tutun kauppiaansa luokse.
Isä tuli takaisin, ja he lähtivät taas kiertämään, äiti jälleen etunenässä. Jonkun ajan päästä äiti seisattui ja katseli ensin talon numeroa ja sitten kaula ojolla pimeähköä porttikäytävää. Hän käännähti vähän Lotteen päin ja sanoi purevasti: "Taitavat siivota täällä vaan kerta viikossa!" Sitten hän nakkasi tiukasti päänsä pystyyn ikäänkuin keräten kaiken rohkeutensa ja uhkansa ja meni edeltä hämärään pihaan.
* * * * *
Jo huomenna lähetti äiti heidät kouluun. "Olkaakin ihmisiksi!" hän sanoi, kohottaen uhkaavasti kättänsä.
He laskeusivat kaksi porraskertaa ja lähtivät kaupungille, Lotte etumaisena, Klaus jonkun askeleen jälempänä. Silloin vierivät vastaan rillat… Miksi oli kuskilla niin hupsunmoinen hattu?!… Tuolla seista hojotti poliisi… mitähän se siellä hounaili; siivostihan nuo ihmiset kaikki kulkivat?… Tuossa postimies… kylläpä sen täytyi ravata rappuja!… Ja tuolla merkillisen näköinen herra, karvalakki päässä ja omituiset pitkävartiset saappaat jalassa, ja miten pöyhkeästi se marssi… mistähän se oli! Mutta tuo, joka kulki sen jälestä, eiköhän tuo vain ollut jokin talokas kotipuolesta. Pitipä oikein seisattua noita kahta katselemaan. Mutta eteenpäin nyt vaan! Silloin hän törmäsi vanhan paksun matamin syliin ja karisti hänen pikku ostoksensa maahan. Rouvakos ällistyi ja älähti: "Loppi, maalainenko olet? Etkö näe ihmisiä!"
Koulussa: miten äärettömästi lapsia! Miten erilaisen näköisiä! Ja eräät haastoivat niin kummallista kieltä! Eikä kukaan ollut hänestä tuonaan! Nyt tuli opettaja sisään: pitkä, hoikka herra, jalassa isot, tiukat, kiiltävät kengät. Minkämoiset kengät! Sellaisia ei ollut kotipuolessa kellään. Klaus Baas istui jäykkänä ja hievahtamatta ja ihmetteli, ettei opettaja jo paiskannut kokonaista rivillistä viikareita, jotka vuoroin tahallansa rämistivät taulujaan ja vuoroin tökkivät rihvelillä toisiaan kylkeen, polvelleen ja antanut keppiä. Ja hän joutui hirmuista kohtausta odottaessaan, joka voi syntyä tuossa paikassa, jännityksestä aivan kuin tuleen ja koetti kiiluvin silmin ja reippailla vastauksilla johtaa opettajan huomiota pois vaaran paikasta. Opettaja huomasikin hänet kohta ja sanoi: "Sinulla on ollut siellä maalla hyvä opettaja ja olet ollut ahkerakin." Tästä oli Klaus mielissään; mutta samalla se velvoitti häntä: ja hän oli nyt vastakin hyvin tarkkaavainen ja pani silmänsä kiilumaan ja vastasi reippaasti.
Kun sitten välitunnilla sakeana rytäkkänä mentiin alas portaita ahtaalle leikkipaikalle ja toiset siellä seisoskelivat rykelmissä vierekkäin ja sekaisin tai kuhisivat ja kihisivät, ja Klaus Baas asettui seisomaan seinustalle pää pyörällä sellaisesta vilinästä ja hurinasta, niin tuli viisi kuusi poikaa ja asettui puolipyöröön hänen eteensä ja sanoi: "Sinä, mollistelepas taas silmiäsi!" Mutta eivät ne tehneet hänelle mitään pahaa.
Koulusta päästyä lyöttäytyi Kalli Dau hänen seuraansa ja sanoi: "Mitäs sinä vielä kotona teet? Tule mukaan!"
Klaus Baas pelkäsi äitiä: toruu ja mukittaa! Koko St. Paulin[13] puoli, josta Antje Baas oli kuullut paljon kauheaa ja jonka hän oli summamutikassa kironnut, oli pojalta muitta mutkitta ja ikuisiksi ajoiksi kielletty alue. Äiti oli heristänyt hiilipihtejä ja sanonut tuttuun uhkaavaan tapaansa: "Ja koetappas vaan mennä St. Pauliin! Pieksän sinut kuoliaaksi." Mutta muualta ei oltu nimenomaan kielletty; ja näkemisen halu ja uuden ympäristön ihmettely oli julman suuri. Niinpä Klaus Baas kuleksi vähän aikaa Kalli Daun kanssa, hiukan aina takakynnessä, varovasti kuin talonpoika konsanaan.
Kalli Daulla oli tuttuja joka paikassa: vanhalla Steinwegillä eräs rouva, joka seisoi kellarin ovella, takanaan kellari täynnä perunoita, kaalia ja juurikkaita; Grossneumarktilla monet kaupustelijat sekä eräs humalapäinenkin, jollaisia horkkuu kapakan ovella suuren torin varrella. Kalli Dau pysähtyi jokaisen pakinoille, nälkäisenä, tikkusääret vääränä, repaleisissa vaatteissaan, jotka oli ostettu lumppukauppiaalta. Ja hänen sanansa olivat niin soveliaita, luonnollisia ja miesmäisiä, etteivät tutut ollenkaan kummastelleet sitä, että sellainen pieni rihvelikinttu uskalsi heitä puhutella, vaan vastasivat hänelle samallaisella vakavalla tavalla.
Yksin poliisienkin kanssa Kalli Dau oli tutun suhteissa. Mutta ne eivät olleet kaikki sovinnollisia. Kun Kalli Dau näki ystävän, meni hän kohta luo ja rupesi pakinoihin. Ja vaihtelipa hän erään lihavan, hauskan poliisin kanssa postimerkkejä ja vanhoja kuparirahojakin. Mutta joskus he näkivät pitkän, laihan poliisikuipelon; hän oli "kelju mies", Kalli Daun sanalla. Silloin Kalli Dau kiersi pelättynsä varovassa kaaressa, asetti kirjat viereensä kadulle, kumartui hämmästyttävän notkeasti aivan kiekoksi ja tuijotteli sitten vihansa esinettä, poliisia, pitkän aikaa julmasti jalkojensa tikkuportin välitse. Ja kun poliisi järjestyshaluisena, arvokkaana ja rauhallisena marssi häntä kohti, keikahti hän pystyyn ja meni vaan jonkun sylen päähän kauemmaksi ja lankesi taas samallaiseen kiemura-asentoon. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka joku kaupunkilainen seisattui ällistyneenä häntä ihmettelemään taikka nuoret rouvat, nähdessään yhtäkkiä moisen kiverän ihmisepäsikiön, kirkaisivat kauhusta. Klaus Baas, jolle porvarillinen hyvinvointi oli kaikki kaikessa, pyysi Kalli Dauta monta kertaa hartaasti luopumaan mokomista taidon näytöksistä, mutta hän ei voinut Kalli Daun sydäntä herkyttää.
Viimein he tulivat kukkakaupalle, jonka seinävierellä Kalli Daun vanhin veli, hoikka, veltto miehen ketkale, paistatteli laiskana talvista päivää, piippunysä leukapielessä. Kaupassa järjesteli äiti, laiha, mustaverinen nainen, yllä korea silkkipusero, — milloin punainen, milloin sininen, — kukkaruukkuja ja -kimppuja; hämärässä sivukopissa solmi hänen miehensä seppeleitä tyttö-letukan kanssa, joka aina nauraa kikatti. Pieni rouvankääkkä soitteli aina kerkiästi suupeliään jonkun ostajan tai naapurin kanssa: hän oli Klaus Baasille erittäin ystävällinen ja antoi hänelle pienen orvokkikimpun tuliaisiksi äidille, niin että poika jo ihan ajatteli: ollapa sinulla tuollainen äiti, hätäpäs sitten! Mutta kun hän muutaman päivän päästä osui takaisin kukkakaupan ovelle, niin hän kuuli, miten kauhean raaoilla sanoilla rouva haukkui miestään, joka pimeässä kopissa sitoi hautaseppeleitä. Hän ei ymmärtänyt oikein, mitä rouva säkätti, sillä sättijän itäpreussilainen murre oli hänelle outo, mutta hän tunsi, että somaa se ei vain ollut. Hyi minkälaisia sanoja! Ja tuo raivostunut, raaka naama! Ja nyt väitti mies hänelle, että akka antaa lasten nähdä nälkää ja joutua hunningolle! Ei… ei! Oi! miten toisellainen oli sentään hänen Äitinsä! Sen torat ja kovat hiilipihdit olivat kyllä ilkeät; mutta miten paljon parempi hän oli! Ah, miten järjestystä rakastava, miten hyvän huolen hän piti heistä! Klaus Baas vetäysi kaupan ovelta pois ja juoksi kadun kulmatse suoraa päätä kotiin.
Siellä istui äiti, puhtaassa, suorassa puvussansa, totisena uuden ompelukoneensa ääressä, jonka oli ostanut; ompeli ensimäistä tilaustyötä, leninkiä, minkä alakerrassa asuvan puusepän matami oli hänen valmistettavakseen uskonut. Maalla hän oli melkein läpi vuoden puurtanut mukana maantöissä; mutta nyt hän aikoi oikein todenteolla antautua entiseen ammattiinsa.
Lotte hääri edestakaisin kodin askareissa, aina touhussa. Aamusta varhain iltamyöhään, paitsi tytön koulussa ollessa, kajahteli: Lotte, tule tänne, Lotte, menepäs nyt! Milloin hän seisoi äidin vieressä ja autteli rihmaa silmään ja piteli kiinni ompelusta; milloin keittiössä lieden luona; milloin joku pienokaisista tarvitsi häntä, leikkiessään kiltisti akkunan ääressä. Milloin piti Klaun takkiin ommella nappi, joka oli putoamaisillaan. Ja aina se oli niin hyvä, aivan kuin ennen muinoin Klaun pienenä ollessa, jolloin sisko oli kyykähtänyt polvilleen hänen viereensä sen valkean portin pieleen.
Viimein Lotte pääsi omiinkin töihinsä. Jäykkähapsinen pellavapää kumarassa hän istui kirjojensa ja taulunsa ääressä; palmikko solahti aina rinnan puolelle taulun viereen, ja vähä väliä irtautui jokin heleä, kaunis hapsi-veitikka ja tunkeutui silmille, ja hän ei voinut olla sitä huomaamatta, täytyi vilkua siihen ja vetäistä se kiireesti takaisin korvan taakse! Hän oli hyvin tunnollinen koulutöissään ja lukuhaluinenkin; mutta hän ei tottunut niin pian uuden koulun menoihin kuin Klaus, joten veikon täytyi autella ja neuvoa häntä joka ilta. Ja kun Lotte silloin kohotti yhtäkkiä kirkkaat, sanomattoman puhtaat ja totisen älykkäät kasvonsa ja katsoi veikkoon kysyvästi tai vastausta kuunnellen, niin ei Klaus usein kuullut koko kysymystä: tuijotti vain sisareensa suu auki, silmät ystävällisessä hymyssä, ikäänkuin ällistellen tai odottaen jotain ihmenäkyä. Niin hän vaistomaisesti ihaili ja rakasti siskossaan hentoa, älykästä naisellisuutta, jota hän ei äidissään tuntenut.
He kaksi olivat niin täydellisesti yhtä maata, että he aina vain ajattelivat samaa ja rakastivat ja toivoivat aina samaa. Kun he olivat lukeneet läksynsä ja panneet yhdessä pavut pannuun ja antoivat niiden nyt siinä paistua, ja olivat kattaneet pöydän, niin he hiipivät hiljaa, jottei äiti huomaisi, akkunan luo ja katselivat pimenevälle pihalle. Vastapäisen, mustan, huiman korkean kivimuurin alaosaa valaisi vielä hiukan porttiholvista lankeava heikko hohde; ja lumihiutaleet liihoittelivat suurina, kevyinä, verkkaisina tukkuina ilmassa. Muuta mitään ei ollut näkemistä. Kotvan aikaa siinä seisottuaan supatti Lotte: "Nyt minä näen, nyt minä näen!"
Klaus supatti myös: "Mitä sinä näet?"
Sisko painoi kasvonsa ruutuun, tuijotti silmät pyöreinä ulos ja sanoi: "Minä näen pojat… kaikki luistelevat… luistelevat… odotas… niin, nyt eroitan ihan selvään… ne luistelevat Süderstromilla ja tuossa paikassa kiertävät jo Schafwegille…"
"Onko ne kaikki?"
"Odotas!"… Sitten hän luetteli ne varmalla äänellä, jokainen nimeltä… "Ja nyt alkaa sataa lunta… ja nyt hukkasi Nickelsin Klaus toisen luistimensa… Ne seisattuvat ja kiukuttelevat hänelle, kun hän aina sen tekee. Muistathan."
"Luistelevatko ne yhä?" supatti Klaus. "Eivätkö ne nouse maalle…?"
"Odotas vähän… ei vielä… niin, nyt ne kapuavat mutkasta ylös, tuonne jyrkälle rinteelle, tiedäthän sinä? Se on liukasta, ja aina ne hurahtavat takaisin alas. Hollunderin Riku pääsi ensimäisenä laelle."
Sisko vaikeni jonkun aikaa ja kuunteli kosteain hiutaleiden hiljaisia napsahduksia akkunaruutuun. Sitten Klaus supatti taas: "Nyt minä näen, minä näen…"
"Mitä sinä näet?"
"Me loiotaan Gudendorfin nummella ja katsellaan Elbelle… Sinä ja minä ja Wischin Klaus ja Liese Lachmann."
"Onko sekin siellä?" kysyi sisko ihmetellen, "sehän on niin laiska, eihän se sinne viitsi."
"On", vastasi veikko, "ihan totta, on se vaan; se loikoo tuossa Wischin Klaun vieressä. Muita ei olekaan. Ja sinä sanot Liese Lachmannille, että hänen hameensa lievenauha on purkautunut ja että hänen mekossaan on taas tahroja, ja torut häntä, kun hän on aina niin huolimaton. Ja minäpä härnään Wischin Klauta ja mäiskään häntä kanervan varvulla vasten nenää."
"Mutta eikö se suutu?… Yhäkö sinä mäiskäät?"
"Yhä… ei… nyt hän nousee jo jaloilleen ja nyt minä pylläytän hänet nurin! Ja nytkös se suuttuu kamalasti."
"Niinhän se aina ennenkin. Potkiiko se sinua?"
"Potkii, mutta sinä pidät häntä käsivarsista ja riuhdot takaperin; hän mylvii kuin härkä ja sätkii sääriään; mutta ei se minulle enää mitään."
"No se on toki hyvä", sanoi sisko ja huokasi helpotuksesta.
Vähän aikaa he taas vaikenivat ja tuijottivat silmät syvinä, miettiväisinä pimeyteen. Ja hiljaa alkaa Lotte taas: "Minä näen, minä näen…"
"Mitä sinä näet."
"Me leikitään kirkkotarhassa."
"Näetkö sinä ihan kaikki?"
Lotte pudisti päätään. "On niin pimeää, ei eroita enää rovasti Jensenin hautakummelia. Te pojat istutte rivissä aidalla ja juttelette sotajuttuja. Nyt tullaan me, minä ja Trammin Anna ja Liese Lachmann, paksun poppelin luota… tiedäthän sinä, siellä kulmassa, kaidan polun reunassa… ja ärsytellään teitä."
"Miten te ärsyttelette?"
"Me jankataan, muistathan, sitä viisua, jonka teimme teistä: Klaus Baas, hupsis taas… Hollun Riku, naku niku. Nyt loikkaa Hollunderin Riku minun jälestäni… hän juoksee Liese Lachmanin ohi, joka seisoo ja antaisi mielellään ottaa itsensä kiinni… mutta Riku tahtoo kaapata minut… nyt puun ympäri… pitkin polkua… ei se taida saada minua kiinni… ja on tuuskahtaa nenälleenkin… ja silloin minä juoksen pilarin taakse, joka on, muistatkos, siellä sakastin takana… jossa on aina niin pimeää. Hän ei näe minua, seisoo, töllöttelee kuin olisin lentänyt läpi seinän… Mutta silloin minun täytyy purskahtaa nauruun… ja silloin se sai minut… ja puristaa minua kovasti, mutta ei liian kovasti."
Klaus tuli mustasukkaiseksi ja sanoi: "Aina se on se Hollunderin Riku jutuissasi."
Sisko painoi pikku kasvojaan akkunan ruutuun ja vastasi; "Niin, kun se oli sukkelin kaikista, siksihän se."
"Eipäs", intti veikko, "minäpäs olin sukkelin."
"Sinä?!"… virkkoi sisko pitkään ja itsekin kummastellen… "Sinähän olet minun veljeni."
Paraillaan he siinä seisoskelivat ja tekivät ihmeitään. Silloin he kuulivat eteisen oven kolahtavan, ja isän kiskovan isot saappaat jalastansa ja panevan läkkiset eväskahvi-kamppeet pöydälle. Sitten hän ilmestyi keittiön ovelle ja huusi ystävällisellä äänellään: "Hyvää iltaa kaikki vaan!"
Silloin pisti Lotte tulen vanhaan lamppuun, joka oli lieden reunalla ja joka kaiketikin oli jakanut valoansa jo äidin esivanhemmille syrjäisen nummen töllissä; — lasiton, pieni taliluikku se oli, ohuesta pillistä pisti esiin sydänpahasen pää, joka paloi aina vastahakoisesti, ritisten ja hiljaa räsähdellen. Se oli halpa, kehno valaistusneuvo, mutta äiti sanoi, että "vanha Saara", joksi hän kitupiikkiä nimitti, kulutti vähemmän öljyä kuin muut lamput.
Ja sitten he koko pesuus söivät illallista, aivan samoin kuin sadat tuhannet avaran Saksanmaan tasankojen perheet talvisaikaan: pöydällä kirjava vahakangas, kädessä luupäiset rautahaarukat, keskellä rautapannu, josta vuorotellen nostettiin papuja ja lihapaakkuja, — ja pakistiin päivän näkemistä ja uuden asuinkaupungin ihmeistä: isä talonpurku-työstänsä, Lotte koulusta ja pienokaisista, Klaus Baas Kalli Dausta ja hänen äitinsä koreista silkkipuseroista ja suuren Hampurin menneistä vaiheista, joista oli koulussa kuullut; ja pellavahapsinen pikku Hanna kaikesta, mitä vain oli nähnyt akkunasta pilkistellessään. Ja isä kuunteli hyvin totisena heidän juttujaan. Hän käsitti varsin tärkeäksi senkin, mitä pikku Hanna hänelle kertoi, ja puheli heidän kansaan kuin aikuisten ystäviensä ikään. Mutta silloinpa suuttui äiti, joka oli syöttänyt pikku sisaruksia eikä ollut siihen saakka puhunut mitään; ja hän murahti Klaulle, joka kertoi vilkkaimmin ja hartaimmin: "Luulin toki sinua hivenen älykkäämmäksi kuin isäsi; mutta lapsettaa sinua kuin häntäkin. En jaksa enää teidän lopotustanne sietää."
Hetkisen päästä Klaus Baas nukkui jo pienessä, pilkkopimeässä kamarissa Loten vieressä. Hän kuuli humalaisen muurarin, joka asui seinän takana, haukkuvan ja sadattelevan niinkuin tavallisesti vaimoaan, joka ei ollut edes hänen oikea vaimonsa, vaan asui vaan siellä hänen kanssaan; ja Klaulla oli salainen suru, että jos se muurari vielä vaikkapa lyö puhki väliseinän tai ampuu pistoolilla tälle puolle! Ja hän näki jo seinän pullistuvan ja alkavan kaatua, ja kuula tulla vinkaisi, ja hän tunsi tuskan viiltävän rintaansa, johon luoti osui. Mutta ei käynyt kunnian tähden laatuun ilmaista pelkoaan Lotelle. Sisko lepäsi rauhassa ja kohotti päätänsä ja katsoi, oliko veikolla tarpeeksi peittoa; ja kysyi sitten, pitäisikö hänen nyt "tehdä koirankoppi": se on, köllöttää polvet pystyssä selällänsä. Niin lepäsi Lotte hänen vieressään, ja pikku veikko tunsi hänen keveän hengityksensä, hänen tukkansa poskeansa vasten, ja hänen oli niin turvallista olla.
IV.
Parin viikon päästä tuli kova pakkanen ja lumipyry. Siihen aikaan sattui monia ankaria lumisia talvia. Silloin Klaus Baas teki ensimäisen pitkän huvimatkansa.
Eimsbüttelin[14] puolelle suurella aukeamalla, joka nyt on jo ammoin rakennettu taloja täyteen, — oli rakennuskiviröykkiöiden, puretuista taloista tuotujen hirsitaapelien ja pienten lautakojujen välissä isonlainen vesilätäkkö, jonka pakkanen oli vetänyt vahvaan jäähän. Jäätä, taapeleita, soraläjiä ja kojuja verhosi raikas uusi lumi kimaltaen kauniisti talvipäivän hohteessa.
Niinkuin kärpäset huoneessa lentävät sokerirasialle, niin olivat lapset kaikista laitakaupungin korkeista kivimuureista ja ahtaista katukujista rynnänneet lätäkölle ja kuhisivat jäällä ja lammikkoon viettävillä äyräillä, joista tuokiossa syntyi oivallisia kelkkamäkiä. Useilla oli luistimet jalassa; muutamilla oikeat pikku kelkat, joilla ratsastelivat komeasti kahtareisin, Sylissä pikku siskot tai veikot. Mutta useat olivat lasten tavoin kekseliäästi hankkineet itselleen kuka minkinlaisia alusia: kellä oli laudanpätkä, kellä aimo pahvilevy; ja parilla kolmella oli malmiset pannut, jotka he olivat anastaneet äideiltään. Se oli vallatonta pikku kansaa, joka ei paljon huomisesta päivästä huolinut, vaan pani surkeilematta alttiiksi paitansa ja pöksyn takapuolensa ja lopulta luonnollisesti omansakin.
Ensimäisenä päivänä, jolloin tuo leikkipaikka löydettiin, oli Klaus siellä Kalli Daun kanssa ja hyöri, pyöri vierasten lasten joukossa ja kadotti kainoutensa sekä tunsi ensi kertaa olonsa niinkuin mukavaksi ja hupaiseksi. Illallista syötäessä hän kertoi haltioituneena lätäköstä ja sanoi, että huomenna päivällisiltä he sisarukset lähtevät kaikki sinne. Äiti näyttikin suostuvan hänen ja Loten huvimatkaan. Mutta pienimpiä, ei millään muotoa! Äiti sanoi, että ne turmelevat vaatteensa ja joutuvat toisten jalkoihin; ja vaikka mikä onnettomuus voi vielä sattua. Ja Klaus ja Lotte eivät uskaltaneet inttää vastaan.
Ja kun he seuraavana päivänä varustausivat huviretkelle, niin pienet sisarukset itkivät. Klaus ja Lotte lähtivät kahden kesken kotoa, he eivät tohtineet koettaakaan äidiltä pyytää. Kasvot vakavina he laskeusivat portaita alas ja molemmat ajattelivat mielissään: Ah miten pikku sisaruksilla oli ollut hauskaa maalla, laskea mäkeä rinteiltä ja luikua jäällä; ja nyt niiden täytyy kyykkiä kotona ja katsella akkunasta synkkää tiiliseinää!
Kun he olivat ehtineet portaiden puoliväliin, painoi Lotte yhtäkkiä päänsä kaidetta vasten ja purskahti itkuun. Klaus säikähti ja seisoi siinä allapäin; ja vähän kiukuissaankin, kun matka tähän uhkasi keskeytyä. Mutta Lotte kohotti päänsä ja lähti hiljaa nyyhkytellen nousemaan takaisin ylös, — silloin Klauskin tuli jälestä ja oli hyvin huolissaan, mitenkähän nyt oikeastaan käy!
He tulivat sisään! Ja Lotte astui perhehuoneeseen, jossa äiti seisoi ompelukoneensa ääressä jokin ommeltava käsissä, ja sanoi merkillisen rauhallisesti ja hiukan kujeilevastikin, aivan kuin isä äidin kanssa puhellessaan: että hänen pitää saada pienetkin kanssansa, hän hoitaa niitä paraansa mukaan.
Mutta äidille oli kai juuri tuo äänen sävy kuin piiskan huimaus vasten kasvoja. Syvimmästä sydämestä pyyntö tuli, vaikka joutuikin väärin käsitetyksi. Äiti lyödä läimäytti kelpo lailla Lottea pari kertaa.
Lotte pysyi rauhallisena, aivan kuin isä. Kärsi lyönnit tyynesti, kohotti vain toisen kätensä suojakseen, — kunnes äiti käännähti ja meni makuuhuoneesen, luultavasti hätkähtäen Loten rauhallisen kirkasta katsetta, jossa ei ollut myöntymystä.
Nyt rupesi Lotte lattialle pikku sisaruksien eteen ja puki heidän päälleen talvijakut ja mennä hoippuroi silmät kyynelistä sameina piirongille ja pani heidän kaulaansa liinat ja korville huivit; hänen povensa hytkähteli ja vapisi itkusta. Sitten meni koko pesue nyyhkytellen ja ujeltaen alas portaita. Klaus ei uskaltanut Lotteen katsahtaakaan, — häväistyä ei sovi katsoa, — ei väärin ja syyttäkään häväistyä.
Klaus sukaisi jalkaansa luistimet, jotka hän oli tuonut maalta mukaansa kaupunkiin, ja heittäysi pian tapansa mukaan koko sielullaan leikin ja ilon valtaan. Tuon tuostakin hän kuitenkin tähysteli Lottea joukosta ja näki hänen laskevan mäkeä, pitäen vuorotellen sylissään pikku sisaruksia, — lyhyenlaisen hameen helmat korkealle kurottuina, selkä kyyryssä. Kellervän ja vaalean kuultava palmikko oli keikahtanut niskasta rinnanpuolelle ja hohti heleänä punaista poskea vasten.
Leikittiin paraillaan ja hälistiin iloisesti, kun Klaus kuuli yhtäkkiä levottomia huutoja ja näki ison poikajoukon väittelevän kiivaasti erään vanhanpuoleisen, hartiakkaan miehen kanssa, joka tuli lammikolle ja lykki kömpelösti lapsia tieltään. Hän mulkoili huvipaikkaan verestävillä silmillään, jotka kiiluivat punaisesta juopon naamasta. Klaus juoksi lähemmäksi ja kuuli, että tuo mies oli vuokrannut tämän paikan ja sanoi ajavansa lapset sieltä pois. Kun eräät pojat huusivat: "Se on humalassa ja siksi me ollaan hänen vastuksinaan", meni mies matkaansa, mutta palasi pian poliisin seurassa. Poliisi oli ystävällinen, kaunis mies ja hän lausui pari sanaa lapsien puolesta kentän omistajalle. Mutta tämä ei heltynyt, ja poliisi täytti virkavelvollisuutensa ja käski rauhallisesti lapsia hajaantumaan.
Kauan seisoivat lapset vielä parvissa lankkuaidan ympärillä, joka sulki pääsyn heidän kadotettuun paratiisiinsa. Mutta kun he näkivät, ettei asia siitä muuttunut, niin he lähtivät kotiin, vähä väliä kuitenkin katsellen taakseen aitaukseen. Niin he etenivät pitkänä, harvana jonona korkeihin kivirakennuksiin, jotka tuolla jonkun matkan päässä ympäröivät aukeamaa kuin lauma kummallisia, kömpelöitä hirviöitä, tummina kuumottaen harmaan punertavaa, valotonta iltataivasta vasten.
Pikku sisarukset eivät tahtoneet vielä kotiin, ja kun Lotteakin nyt peloitti astua äitinsä kasvojen eteen, niin he jäivät leikittelemään tuuliseen, kosteaan porttikäytävään, sillä itse pihalla oli leikki kielletty. Mutta pian Klaus huomasi, että Lotte aivan tärisi vilusta ja että hänen silmäkuoppansa olivat mustansiniset. Silloin Klaus vaati, että heidän on mentävä sisään.
Keskellä yötä herätti äiti Klaun. Hän seisoi puolipukimissaan vuoteen vieressä ja sanoi säälittömästi: "Kuinka sinä makaat?" Samassa Klaus kuuli viereltään sekavaa puhetta: "Missä sitten Hannan kaulaliina? Täällähän sen piti olla? Minun täytyy nousta ja mennä hakemaan… mutta ensin on syötävä illallista… kiireesti, kiireesti nyt… isä kolisee jo portailla! Joudutko siitä, ylös sängystä, iso laiskiainen!"
Klaus hypähti kauhuissaan vuoteesta ja pukeutui ja katseli sitten avuttomana kuinka äiti varusteli kylmiä kääreitä ja asetteli niitä sairaan ympärille. Ja isäkin tuli makuuhuoneesta ja katseli Lottea niin vaieten ja huolissaan että ihan sydäntä särki.
Isä meni työhön ja kävi menomatkalla lääkärissä. Lääkäri tuli ja sanoi, että se oli aivotulehdusta ja hyvin vaarallista. Lääkäri kävi sitten heillä joka päivä, mutta ei voinut auttaa. Sairas makasi selällään silmät ummessa, usein aivan tajuttomana ja uikutteli ja vaikeroitsi itsekseen. Äiti kävi vuoteen luona ja meni pois, — tuli ja meni, yhtä päätä, yötä päivää.
Klaus huomasi, ettei äiti niinä päivinä nukkunut ollenkaan. Yhden ainoan kerran hän vain näki äidin torkahtavan polvilleen siskon sängyn viereen. Mutta Klaus ei tohtinut pyytää äitiä menemään levolle ja tarjoutua itse vartioimaan, sillä äiti näytti niin kummalliselta ja kalsealta, että aivan hirvitti. Hänen kasvonsakin vääntyivät joskus niin kauhistavasti, että hän oli kuin vanhus ikään. Silmät pyöreinä Klaus katseli äitiä, kun tämä meni vuoteen luota toiseen huoneesen, ja asettui sitten ikkunan ääreen ja nojaili lautaan ja tuijotteli ulos kolkolle pihalle.
Kun Klaus huomasi, että sairas pelästyi ja säpsähti pienintäkin ääntä, niin hän vei äidiltään kysymättä pikku sisarukset kerrosta ylemmäksi portaille ja leikki siellä heidän kanssaan, sillä siinä kerroksessa ei ollut asukkaita. Vielä ylemmästä kerroksesta tuli kaksi heikkoa, hentoa lasta ja yhtyi heidän seuraansa. Pakkanen kovisti vielä ja heitä palelsi armottomasti ahtaassa leikkipaikassa, yksinkertaisessa leikissä. Ja Klaus sai miettiä ja keksiä jos mitä, tovereistaan liikkeellä vilua karistaakseen. Kun aurinko vähänkin pilkahti, he istahtivat kaikki yhteen sykkyrään ikkunasyvennyksen perimäiseen pohjukkaan, johon aurinko iltapuoleen yletti, joskin lyhyen hetken. Kylki kylessä he siinä kyyköttivät seinää vasten ja lämmittivät toisiaan; ja leikki oli sellainen, että pilven mentyä auringon eteen tuli arvata, mihin saakka aurinko ensi kerralla paistaisi. Klaus tiesi kyllä etukäteen, mihin saakka se paistaisi, mutta hän oli muka uskovinaan, että säteet voivat yhtäkkiä puikahtaa esiin minne tahansa kuin mitkä valkeat kissanpoikaset. Jos tuli sietämättömän vilu ja ikävä, niin nuo yläkerran hintelät lapset riisuivat kengät jalasta ja laskivat luikua kaidelaudoitusta pitkin; kuin kerät he menivät länkisäärillään alas, kiusallisen hullunkurisesti; ja kepsuttivat sitten sukkasillaan taas portaita ylös.
Illan suussa tuli isäntä ylös syöttämään kyyhkysiään. Hän motkotteli ohi mennessään aina ja erehtymättä noista "ijankaikkisista kakaroista". Yläkerran surkeat ressut näyttivät hänelle takaa pitkää nenää; mutta Klaus vetäisi sisaruksensa pois tieltä ja katsoi totisin kasvoin maahan.
Ja sitten tuli isä raskain askelin verkalleen kotiin työstä. Ja hiljaa hiipivät lapset häntä vastaan yläkerroksesta. Miten isä näytti väsyneeltä! Miten raskaasti hän käveli! Hän ihan läähätti portaita noustessaan ja hänen otsallaan kiilsi selvä hiki. Voi jos hänkin vielä tulee sairaaksi!
Silmät tuijottaen oudosta pelosta he menivät kaikki keittiöön ja katselivat jännityksessä kamarista tulevaa äitiä. Mutta heidän katseensa painui kohta alas, sillä äidin silmistä kuulsi yhä tummempi tuska. Sitten he istuivat huolissaan mikä missäkin nurkassa omissa mietteissään ja kuuntelivat hourailevan sairaan soinnutonta, vaivaloista vaikerrusta.
Yhdeksännen päivän iltana vaipui äiti keittiössä uneen, otsa lieden laitaa vasten, väsynyt kun oli: ei ollut koko aikana nukkunut muuta kuin vaate päällä. Nyt hän oli varmaankin salaa itkenyt. Silloin kuuli Klaus yhtäkkiä kamarista äänen, joka oli tavallista kirkkaampi ja tuskattomampi. Hän hiipi ovelle ja katsoi pelokkaasti vuoteelle, johon lampunvarjostin levitti hämäräänsä, ja veti keittiön oven hiljaa kiinni. Klaus odotti jännityksestä vavisten, ja sitten valitus lakkasi kokonaan ja Klaus kuuli sisarensa hiljaa huudahtavan äitiä. Klaus meni luokse, — hän oli tullut yhtäkkiä aivan levolliseksi ja sanoi hiljaa: "Minä se olen, Lotte…. minä!"
Lotte raotti hiukan silmiään ja sanoi heikolla, väsyneellä äänellä:
"Missä sinä olet?"
Klaus kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "Tässä, katsohan. Etkö näe minua?"
Lotte vaikerteli hiljaa ja supatti: "En minä näe sinua… minä olen sokea!… Älä, älä sano muille."
Klaus lyyhähti polvilleen. Tuska häntä vallan pyörrytti. Hätäisesti hän kuiskutteli: "Sano… sano… että… minä näen… minä näen… sano… minä näen…!"
Lotte kuunteli ja koetteli avata silmiään ja jatkoi ikäänkuin toiselta kertomusta odottaen: "Mitä näet…" Ja odotti.
Silloin Klaus näki, että hänen silmänsä olivat aivan kalseat ja harmaan valkeat kuin vanhain naisten silmät. Ja hänen päänsä hetkahti käsivartta vasten ja hän sanoi epätoivoissaan: "En näe kerrassa mitään."
"En minäkään", uikahti Lotte hiljaa. Ja hän ei hievahtanut, kun Klaus itki hänen vieressään. Sitten lausui Lotte kuin raskaan ajatuksen jälkeen selviten ja rauhallisesti, vakaasti päättäen: "Nyt en avaa enää koskaan silmiäni, ettei äiti sitä huomaisi." Sisko koetti vielä muutakin puhella. Mutta Klaus ei hillittömästi itkiessään ymmärtänyt hänen sanoistaan muuta kuin vain kotipuolen nimen.
Hänen siinä maatessaan oli isä tullut kotiin ja herättänyt ovea kolauttamalla äidin. He tulivat nyt molemmat sisään ja näkivät Klaun siinä yhä polvillaan sängyn vieressä ja kuulivat Loten tavallisen valituksen.
Niin meni jälleen koko se ilta, entistä surullisempana. Äiti istui kumarassa sairaan vuoteen ääressä; isä ja Klaus seisoivat kylmän lieden vieressä. Kun tuli makuuaika, astui äiti keittiön kynnykselle ja lausui isälle lyhyesti ja ankarasti kuin ainakin:
"Mene nyt levolle. Sinun täytyy huomenna taas päästä terveenä työhön."
Isä pudisti päätänsä, heitti tuskallisen katseen ympärilleen ja sanoi: "En voi enää tuota vaikerrusta kuulla." Ja hän meni ulos istumaan portaille.
Silloin pujahti Klauskin ulos ja istahti isän viereen. Koko yön he siinä istuivat kuunnellen hiljaista, heikkoa valitusta, jota seinätkään eivät pidättäneet. Klaus piteli isän kättä kädestään ja puheli hänelle minkä mistäkin tulevaisuuden tuulentuvista, häntä rohkaistakseen ja lohduttaakseen: Petter tulee suureksi ja saa renkinä hyviä palkkoja,… ja hän, hän rupeaa opettajaksi ja hakee paikan kotikylässä. Ja sitten asuvat isä ja äiti hänen luonaan ja hän on heille niin hyvä. "Sitten sinä vain vähän hoitelet minun vihannestarhaani, isä… sinä olet viime aikoina näyttänyt niin huonolta, mikä sinulla on?"
Jan Baas pyyhkäisi kädellään silmäkulmiaan ja sanoi: "Ei se ole mitään… rakennuksen ristikkorunkoa purkaessa putosi parru ja puukkasi kylkeen. Siitä asti on sitten kylkeä kolottanut. Mutta älä virka vaan äidille mitään."
Klaus tunsi isän äänessä toivottomuuden; tavallisesti se ääni oli niin täyteläinen ja kaunissointuinen. Ja Klaus istui siinä, ajatukset sinne tänne vatvoen ja ajelehtien. Ja hän muisti lauseen lukukirjasta, jota oli äskettäin koulussa luettu: "Siten joutui nyt perhe suureen puutteesen ja tuli aivan köyhäksi." Jos isä sairastuisi, niin silloin hekin toden totta joutuvat suureen puutteesen ja tulevat köyhiksi. Klaus ajatteli erikoisesti sanaa: köyhä… köyhä. Kotipuolessa oli sanottu eräitä talollisia ja mäkitupalaisia köyhiksi. Hänkin oli kerran käynyt semmoisessa talossa. Ja hänen sydäntään kouristi ikäänkuin nälän ja vilun ja häväistyksen tunne, ja hän oli liittynyt lujemmin isänsä käsipuoleen. — Muurarin sälli kompuroi nyt juovuksissa ja itsekseen öristen ylös portaita. Sitten tuli hiilityömies alas asunnostaan, taskussa eväsjuoma-lekkeri, joka kolahteli kolkosti kaidetankoon. Ja sitten koitti harmaa aamu — ja tuli äiti. Hänen kovat, jäykät kasvonsa olivat vielä kaksi viikkoa sitten olleet sileä-hipiäiset. Mutta nyt ne olivat kuin hirvittävän myrskyn ja raekuuron uurtama ja hävittämä vainio.
"Nyt hän on hiljaa", sanoi äiti ja katsoi heitä kalseasti, lohduttomasti. "Tulkaa sisään vaan." Silloin he purskahtivat molemmat äänekkääsen itkuun.
Kun Klaus keittiön akkunan luona oli itkenyt menehtyäkseen, lähetti äiti hänet puuseppään, jonka himmeä työpaja oli läheisen talon pihassa. Puuseppä oli ikävoitto-mies, hiukset ja vaatteet kaikki höylänlastuissa. Tilauksen kuultuaan hän kysyi Klaulta jörösti vaan, mitenkä vanha hänen sisarensa oli? Kun Klaus vastasi: "Kolmentoista", tuli ukko koko lailla pirteämmäksi ja kutsui hänet kanssaan takahuoneesen, jossa kaikellaisten tarveainesten ja hajallisten huonekalujen joukossa oli pino ruumisarkkuja. Ukko mittasi yhtä arkkua kyynärkepillään ja pystytti sitten mitan Klaun eteen, sanoi: "Näytäpäs, miten iso on sisaresi?"
Klaus asetti kätensä niin korkealle päänsä yläpuolle kuin ajatteli
Lotten vaalean päälaen ylettyneen.
"Onko se niin iso?" kysyi ukko.
Klaus nyykäytti päätään. "Aivan niin", hän sanoi.
"No sitten on kirstu liian pieni", vastasi ukko harmissaan. "Sano äidillesi, että minä tuon sen huomenna puolenpäivän aikaan. Mitenkäs se on maksun?…"
"Äidillä on jo rahat varattu", vastasi Klaus rauhallisesti.
Kun hän palasi kotiin, sanoi äiti lähettäneensä isän työhön ja tokaisi: "Sitenpähän kestää paraiten päivänsä, ei hänestä ole apua muuten; se on niin vento… tulehan nyt."
Klaus meni kalpeana äidin jälestä kamariin kuolinvuoteen Ääreen ja seisoi, odotti taampana. Äiti kumartui nyt ja otti vainajan syliinsä, niin liikuttavan hellästi että Klauta vallan puistatti, katsahti häneen hiukan ja käski hiljaa ottamaan vuoteesta pois kaikki aluset paitsi olkia. Sitten viittasi pään nyykäyksellä puhtaasen raitiin, joka oli tuolilla. Kun vainajan pää hiukan riippui, tuki Klaus sitä. Ja sitten he laskivat Loten puhtaalle raidille. Äiti riisui pikku paidan hänen yltään ja pesi hänet märällä liinalla, ja Klaus piti suorana, pystypäin ruskeaa savivatia, kuin mikä kunniakas, ritarillinen vahtisoturi. He puettivat Loten puhtaasen paitaan, sukivat hänen hiuksensa ja asettivat pään somasti pielukselle sekä pienoiset jalat, jotka niin ahkerasti olivat kotiaskareissa kiiruhdelleet, sievästi rinnakkain.
Sitten Klaus meni perhehuoneesen ja viihdytteli pienokaisia koko hiljaisen päivän ja kaksi seuraavaakin päivää. Hänestä oli vilkkaus väistynyt, hän ei nyt katsellut ympärilleen, ei arvostellut. Hän istui, aprikoi kummia pulmia: missähän sisko nyt oli, jäätynytkö kuolleesen, kylmään ruumiisen vai taivaassako… mutta missäs taivas… tai ehkäpä hän seisoi näkymättömänä lieden luona tai jossakin nurkassa ja katseli silmillään, jotka "ei olleet eläväisten", vanhempainsa ja sisarustensa askareita? Klaulle virkettiin jotakin, hän säpsähti kuin unesta havahtuen. Sitten hän näki, että isä oli heikko ja kalpea ja että äiti aina huoneensa ovesta tullessaan tukeutti väkivaltaista tuskaa, joka häntä raateli, kun hän näki arkun. Ja kun äiti sitten kerran jälleen tuli huoneesen ja Klaus katsahti häntä, niin hän huomasi, että pian taas oli syntyvä lapsi.
Hautajaisten jälestä palasi Klaun luonto vähitellen pakoretkiltään, — ikäänkuin pelästynyt lintu, joka jälleen alkaa arasti visertää. Hän lähti jo lieden tai akkunan luota ja kulki huoneesta toiseen ja puheli sisarustensa ja vanhempiensa kanssa ja aivan kuin valloitti menetetyn kodin väkineen. Mutta iltaisin, maatessaan vuoteella, jonka hän itse oli tehnyt pienen eteisen lattialle, hän jälleen aprikoi, missähän vainaja lienee, ja hänen pälkähti päähänsä — se tuntui luonnollisimmalta ja kauniimmalta ja jollakin tavoin ymmärrettävimmältä — että sisko oli uudessa pienokaisessa, äidin kohdussa, ja että kyllä äitikin sen tiesi, olipa ehkä Loten kanssa siitä jo puhunutkin. Mitenkä Lotte muuten olisi voinut niin rauhallisesti kuolla?
Ja kun jouluaattona syntyi pikku tyttö, tuntui se hänestä vallan varmalta. Hän tuuditteli usein tuntikausia lasta sylissään, sillä kehtoa ei enää ollut, ja katseli sitä tutkivasti silmiin ja puhutteli kuiskutellen vainajan nimellä, sillä sama nimi sille tosiaan oli annettu. Ja siinä riitti hänelle touhua! Niin ratkesi pulma mieluisesti ja hän heitti viisaasti huolet ja saavutti jälleen pienen oikeuden iloon.
Sitten hän lähti taas kaduille ja kululle. Mutta vielä hän oli melko hiljainen ja liikkeissään hillitty. Hänen kasvoillaan huomasi jo kypsyyden piirteitä, hänen katsellessaan taas ihmisten elämää ja aherrusta. Aikaa hänellä ei ollut paljoa, sillä pojan hartioille joutuivat nyt monet Lotte vainajan huolet. Mutta silloin tällöin hän ehti kuitenkin Kalli Daun kanssa kulettamaan seppeleitä ja kukkakimppuja tilaajille ja asian ohella tekemään jonkun pienen tarpeettomankin kierroksen. Niin he partioivat aina Alsterin lammikon kimaltaville rantakaduille ja menivät alas satamaan, — ja siellä näki nyt Klaus aivan parin kyynärän päästä juuri ne mahtavat höyrylaivat, joita hän ennen oli ihaillut kaukaa vanhempainsa pirtin akkunasta ja harjulta.
Kalli Dau oli Hampurissa kuin kotonaan, — jopa hän tuntui pitävän Hampuria kuin minä omaisuutenaan. Mutta erityisesti oli juuri satama hänen omaansa. Sattuihan tosin joskus, että he erehtyivät matkansa määrästä ja että heitä pöllyytettiin palaamaan takaisin, — jopa he kerran näkivät paraaksi pistää paluuretkellä aika lipetiksi, ja se oli Klaus Baasista hyvin ilkeää. Mutta ylimalkaan retket onnistuivat hyvin, koska tuo pieni, ruskea, laiha vintiö, Kalli Dau, riekaleissaan esiintyi hämmästyttävän varmasti ja luottamusta herättävästi. Räntäisinä helmikuun päivinä he seisoivat usein kaikessa rauhassa höyrylaivain kansilla ja katselivat kuinka ruumasta huiskahti kori toisensa perästä hiiliä märälle, likaiselle kannelle. He marssivat Kiinan höyryille ikäänkuin heillä olisi ollut hyvääkin asiaa ja kolusivat joka kolkan ja kurkistelivat paapuuriin ja näkivät kiinalaiset lämmittäjät läiskimässä korttia sammumattoman lamppunsa punervassa hohteessa. He keinottelivat jollakin tavalla, joka ei maksanut riunan puoliskoa, joen toiselle rannalle Steinwärderiin.[15] Ja siellä he saivat jonkun työnjohtajan tai mestarin houkutelluksi antamaan heille luvan mennä hallin läpi, missä pitkillä kivipermannoilla höyrylaivain rautaisia runkokaaria ja kylkiluita käännettiin, — ja sieltä he pujahtivat sitten pajoihin, joissa sepät huiskivat ahjojen ja alasinten ääressä. He kapusivat telineillekin, joilla mittaajat takoa kalskuttivat laivain levykupeita niin että kauas satamaan kuului pauke. Viisaasti, selkä kyyryssä he sitten puikkivat, jotteivät vain juosseet suoraan isännöitsijän kynsiin. — "Oikeastaan se ei olisi tarpeellista", sanoi Kalli Dau — kun he kaarsivat vajojen seinävieriä, säkkien, tynnyrien, tavarapakkojen, taapelien, tuonti- ja vientitavarani lomitse. Kalli Dau tunsi melkein jokaisen nähdyn kampeen ja selitteli, mitä ne olivat ja mistä peräisin, ei suinkaan koulumestarin tavoin, vaan sivumennen, ikäänkuin sanoakseen: Nämä nyt ovat minun. Klaus Baas kulki arasti ja kainostellen jälestä, iskien uteliaat katseensa joka esineesen. Viimein he nousivat porraslautaa myöten suuren Etelä-Amerikan höyryn kannelle ja kävelivät herrastellen käytävissä ja hyteissä ja saivat appelsiineja eräältä ystävälliseltä stewardessilta,[16] jolla oli hieno musta leninki ja valkea myssy ja jonka kanssa Kalli Dau näytti olevan vanha hyvä tuttu. Kalli Dau tuli yleensä ihmisten ystäväksi heti kun hän seisattui heidän eteensä ja hieman kallisti pientä, ruskeaa päätänsä ja suvaitsi avata suunsa lyhyeen hupijuttuun.
Maanpoika ei kuitenkaan näkemistään liiaksi ällistynyt. Hän oli luonteeltaan levollinen ja kylmä ja sitäpaitsi oli jo maalla ennestään tottunut hevos- ja ajeluhommiin, oli nähnyt siellä pikku tiskit ja muurarin kauhat ja kinungin käytöt ja raudanniittaukset, joten hän ei nyt ollut huomattavasti hämmästyksissään. Hänen mieltään eivät nämä laitokset suinkaan töykäisseet, päin vastoin ne vetivät hänen haluaan harvaan ja hartaasti itseään kohti, niitä tutkimaan. Ja hän riemuitsi monenmoisesta ihmisten touhusta; kuin katsoja tähystäen näyttämölle, jonka hän jo ennestään tunsi pienessä muodossa, mutta joka nyt oli entistä suurempi ja runsaammin varustettu. Usein leimahti hänessä halu kertoa kaikesta näkemästään ja kokemastansa isälle ja Lotelle ja selitellä ja mahtailla tai kysellä, mitä ei tuntenut. Mutta sitten hän yhtäkkiä muistikin, että isähän nyt olikin huolten painama ja hiljainen ja Lotte kuollut. Silloin nähdyt kummat uudestaan kutsuivat häntä Itse heitä tutkimaan ja pakoittivat hänet vielä kerta tyyten tarkastamaan ja arvioimaan ja lausumaan itsestään ajatuksensa, ja sitten jättämään heidät omaan rauhaansa omituisuuksineen päivineen.
Niin hän juoksenteli Kalli Daun kintereillä. Ja tämä vaati opastuksestaan sen palkkion, että ainoastaan hän itse sai antaa kukat ostajille, ja pitää myös ominaan groschenit, joita silloin tällöin tipahti. Ne hän piiloitti kotonaan suuren, tomuisen, halenneen kukkaruukun alle, joka oli pantu alassuin palmun jalustaksi. "Minun omaiseni on sellaista roskajoukkiota", sanoi Kalli Dau. "Ne varastavat toistensa massista minkä kerkiävät, etenkin äiti ja Jonni veli. Jonni ei teekään nykyään kerrassa mitään muuta kuin lorvehtii kaduilla, koikkelehtii, töllistelee. Hm, ja sitten se surkea ruuan puoli! Luuletko että se" — sillä hän tarkoitti äitiään, — "osaa tehdä edes kunnollista ruokaa? Eikös! Mätkii hukkaan ja tärvelee kaikki. Ei, minä menen merille heti paikalla kun pääsen! Ei se antaisi minun mennä, luulee, että minun pitäisi hänen tähtensä kaiken ikäni hikoilla ja luitani katkoa. Mutta kyllä minä pusken pääni läpi."
Klaus Baas saattoi Kalli Dauta aina puodin ovelle, mutta ai sisälle, ja näki groschenien katoavan kukkaruukun alle, ja palasi sitten kotiin.
Muutamien viikkojen päästä heidän välinsä jotenkin rikkoutuivat. Kalli Dau oli eräänä päivänä siepannut tuloja kokonaista kolme groschenia eikä antanut hänelle niin mitään, vaikka ne olivat kaikki puolen groschenin lantteja. Sitäpaitsi kävi hänestä ajan pitkään suorastaan sietämättömäksi tuo koipikeikistely, joka juuttui Kalli Dauhin vähä väliä kuin mikä tauti. Muudan juutalainen kenkäkauppias, — hänen puotinsa oli Elbstrassen[17] varrella, — oli huiputtanut muka äsken häntä, kuten Kalli Dau väitti, saapaskaupoissa. Ja nyt käppyröitsi petkutettu tuolle petturille kostaakseen pitkät ajat hänen rajapuotinsa edessä ja irvisteli koipiensa välitse kauppiaasen. Tämä seisoi rauhallisena ovellaan, ympärillään ja takanaan kenkiä vaikka minkä kuosisia, kuin kunniaseppeleenä tai taulun puitteena. Hän poltteli rauhassa sikariaan eikä huomannut lainkaan ihmeellistä epäsikiötä Kalli Dauta. Klaus Baas haukkui vääristynyttä veikkaansa turhaan ja kun hänellä ei ollut aikaa odottaa juutalaisen sapen purkausta, meni matkaansa.
Ja syynä eroon oli vielä sekin, että Klaus Baasissa alkoi vähitellen, kun hän nyt joltisesti tutustui jo ympäristöönsä, herätä entinen luonnollinen taipumus itse johtamaan ja pitämään kasakkasotniaa.
Loistorykmenttiä hän ei, tottamaar, kokoon saanut! Yksi sotureista oli niitä lapsia, joiden kanssa hän oli leikkinyt silloin talon yläportailla: lyhyt, lattea, länkisäärinen pojan tallukka, kaikki ikenet hampaattomat, takki tuon päiväinen. — Hänet oli jokin hyväntekeväisyysyhdistys kustantanut pariksi viikoksi kesällä maalle, ja siellä hän oli alkanut lasten tapaan kaivella kuoppia maahan ja oli suureksi ällistyksekseen huomannut, että pohjaa ei tullutkaan, penkoipa miten syvälle tahansa. Ja hän oli kaivanut niin syvän kuopan, ettei lopulta näkynyt miehestä muuta kuin piskuisen päälaen tupsua kuopan reunalta. Ja nyt hän Hampurissa kyykki kaiket päivät pimeällä pihalla ja tonki milloin nurkassa, milloin toisessa linkkuveitsellään pihan perustaa, mutta kohtasi aina vain kiven. Ja päälle päätteeksi pyrki vielä talon omistaja häntä askareesta karkoittelemaan. Hänelle tuli tuossa aherruksessa ihan hiki ja hänellä oli tapana, jos ken seisattui hommaa ihmettelemään, vaatia katselija koettamaan hänen rintakehäänsä — miten muka siellä sydän luiden alla pomppasi. Ja sitten hän kertoi, että hänen sydämessään jyrskyttää rotta ja että tohtori on sanonut, että hän elää neljäntoista vanhaksi; vaan sitten kuolee. Klaus Baas ei liioin uskonut rottajuttua, mutta kuolemisen kyllä. Ja hän sanoi, että jos niin hullusti uhkaa käydä, niin hänen on heitettävä tuo kaivon teko ja tultava hänen kanssaan raittiisen ilmaan. Poika tökkäsi vielä kerran veitsellään maata, huomasi, että kivi osui vastaan; katseli miettiväisesti ja kahden vaiheella kuoppaan, loksautti sitten veitsensä linkkuun ja lähti Klaun mukaan.
Toisena Klaun rykmentistä mainittakoon eräs yhtä suuri poika kuin Klauskin, mutta paljon tanakampi. Ei hänenkään ulkonäöllään kannattanut kerskua. Hänellä oli ainakin siihen aikaan, jolloin Klaus oli hänen tuttunsa, pöksyjen takapuolessa, hiukan toisella kakkaralla, noin markanlantin kokoinen reikä, josta paidan huippu aina pilkisteli ulkoilmaan. Ja joka viides minuutti paidan omistaja tuppasi vaistomaisesti paitaa takaisin sisään, sillä hänellä oli erikoinen taipumus piinalliseen järjestyksen pitoon. Hän oli vasta noin vuosi sitten joutunut tänne suurelta maatilalta Venäjän rajalta ja sentähden hän uskoi jokaista siistipukuista ihmistä parooniksi ja sivalsi heti hatun päästään, kun komeammat ajoneuvot kiitivät ohitse. Mutta sieltäpä hän oli tuonut myös erään tärkeän ominaisuuden, nimittäin ehdottoman kuuliaisuuden.
Kolmantena oli hento, kalpea miehen alku, kuorma-ajurin poika, joka seisattui aina kadunkulmauksissa tähystämään, näkyisikö jo hänen isänsä rattaat. Hän oli hyvin lukuhaluinen, mutta kovapäinen, ja ihaili Klaus Baasia suuresti siksi, että Klaus oli koulussa nokkela vastaamaan ja auttoi usein häntä. Ja hän pestausi kasakkasotniaan. Mutta aina kun hän näki isänsä rattaiden tulevan, hän heitti marssit ja nousi kylmästä, rämyisestä maaliskuun säästä huolimatta rattaille pienen pystykorvan rakin rinnalle, joka vahti isäntänsä kuormaa. Ja olipa hänen pitkällä, hartevalla isällään sellaisten kohtausten varalta vaunulaatikossa villajakku, joka pojan ympärille kierrettiin.
Niin, loistorykmentti se ei ollut. Mutta kaikella hyvät puolensa. Se totteli napisematta. Ja kun se marssiessaan äänekkäästi hälisi ja kokasteli, niin Klaus kulki vaieten edeltä kuin päämies ainakin ja lausui ajatuksensa lyhyesti ja niukkasanaisesti.
Kun he kerran sellaisella partioretkellä, tihkusateisena maaliskuun iltana tulivat hämärissä satamaan ja näkivät, kuulivat kaikki tarkalla poikasten silmällä ja korvalla, ja kun he ehtivät Braumwallille Rosenbrücke-sillan luo, jossa niihin aikoihin seisoskelee paljon yötyöhön haluavia, niin Klaus huomasi rautaista kaidetta vasten, erillään muista väenryhmistä, mustaverisen etelämaalaisen miehen, joka silmät terävinä tähysteli joen aukealle päin. Pojat väittelivät keskenään, olikohan tuo italialainen vai unkarilainen, ja tulivat uteliaina lähemmäksi. Mutta samassa he näkivät erään keltapartaisen miehen siistissä vaatteissa kulkevan muukalaisen ohi, ikäänkuin sattumalta niin läheltä että vaatteet hipaisivat toisiinsa. Melkein hiha koski hihaan, ja mies vilkaisi toiseen, ja jo oli keltaparralla kiiltävä pilli huulilla ja revolveri koholla. Mutta vieraan etelämaalaisen kädessä välähti terävä, kiiluva väkipuukko. Keltaparta vihelsi ja viittasi varoittavasti vasemmalla kädellään: "Puukko pois! Näethän, että olet kiinni!" Eräs poliisi juoksi avuksi, väkipuukko putosi helisten maahan. Ilmisaadun kasvot ja silmät, joka äsken olivat niin tiukasti tähystelleet joelle päin, olivat nyt veltot ja välinpitämättömät. Hän oli kuin pahan unen painajaisissa ja antoi panna raudat kalvosiinsa ja meni poliisien kanssa.
Pojat lähtivät Rödingsmarktin kautta kotiin päin. Rykmentti aprikoi ja arvaili, mitähän kamalaa tuo ulkomaalainen olikaan tehnyt; ja kasakat olivat hyvillään, kun hän nyt viimeinkin, ehkä paraasen aikaan, oli joutunut kiinni. Klaus asteli vaieten edeltä, mielikuvissaan vankia seuraten, sielu perin pohjin järkytettynä.
Kun he tulivat Grossneumarktille, seisoi siellä erään kapakan kulmalla katujätkiä ja junneja, ja eräs heistä, pitkä, kaunis mies, mutta jo vaatteista ja ulkomuodosta päättäen hyvin huonoilla jälillä, nyt hienossa hipperissä, alkoi puhella heidän kanssaan. Sehän on noiden kadun asukkaiden luonteen mukaista, he kun ovat itsekin jääneet lapsen tasolle. Kuorma-ajurin poika meni kapakkaan ja kertoi, mitä he olivat nähneet. Klaus pysyttelihe vielä taempana. Mutta mitäs ollakaan: kuinka lie käynyt, yhtäkkiä hän vaan sitten seisoi sisällä seinänvierellä ja kertoi junneille, jotka saartivat häntä uteliaana piirinä, miten tuo mustaverinen mies "Milanon kaupungin seutuvilta" oli pika vihassa murhannut erään kumppaninsa — viinipikarin ääressä, — Klaus oli joskus nähnyt kuvassa italialaisen viinituvan, — ja paennut samana yönä, hirmuista vauhtia Alppien yli, päivällä piilossa pysytellen, öillä vaeltaen, kunnes joutui tänne. Ja kuinka hän täällä oli sopinut erään kansalaisensa, jonkin matruusin kanssa, tänä iltana mennä laivaan ja sitten, — meren tuolle puolle, vapauteen! Mutta juuri viimeisessä silmänräpäyksessä — ystävän vene joelta jo läheni — Klaus oli sen nähnyt — tuli hirveä, kauhea onnettomuus: hänet tunnettiin, vangittiin…
Niin kertoi poika silmät palaen, käsillään vilkkaasti viittoen, koko sielullaan pakolaisen tunteissa.
Katuveijarit, ollen itse suuria lapsia, kohtelivat häntä kuin ainakin vertaistansa ja rupesivat väittelemään. Ja varsinkin se pitkä vaaleaverinen nauroi ja ilveili vastanäyttelijänä. Silloin kiihtyi Klaus ja ylentihe ylimalkaisiin, pikkuvanhan olettamuksiin ja ilmaisi lopuksi sen yksinkertaisen katsantokantansa, että maastaan paenneita karkulaisia ei saa vainota: paha omatunto ja koti-ikävähän rankaisee heitä jo tarpeeksi. Ja vahvikkeeksi hän lausui, että näistä asioista hän on paljon lukenut ja… niitä ajatellut enemmänkin… ja… ja… hm… hänkin oli jotakin kokenut — hoo — hän!
Niin soitettiin suuta hyvän aikaa ja vatvottiin asiaa pitkin ja poikin. Ja rykmentti katseli nyt suu auki, sanaakaan virkkamatta päämiestään, joka muuten oli niin vähäpuheinen. Viimein kehui se pitkä valkoverinen Klauta "oikein älykkääksi, kunnon veikoksi" ja kutsui häntä juhlallisesti, kättä lyöden ja hattua nostaen, kanssaan kallistamaan pikarin kuminaviinaa. — Silloin Klaus havahti ja sekautui, aristui ja sanoi, että hänen on mentävä kotiin. Ja pötki tiehensä.
Kotona hän oli hyvin hiljainen eikä hiiskunut sanaakaan koko seikkailusta. Ja juuri tänä iltana hänen oli ensi kertaa nukuttava taas samassa kamarissa ja samassa sängyssä, jossa hän oli nukkunut Loten kanssa. Nyt pyöriskeli pikku liinaharja Hanna hänen vieressään, kertoi, rupatteli hänelle vielä sievät tarinat päivän toimituksistaan ja nukahti. Klaus valvoi ja ajatteli: Kunpa nyt Lotte olisi tuossa, niin se sanoisi: kerro nyt jotakin… Ja silloin! Hän näki itsensä seisomassa kapakan seinää vasten. Ja valehtelemassa kuin mustalainen! Mitenkä ihmeellä!… Silmät päästään hänen sietäisi hävetä!… Mutta se häpeäminen ei ottanut oikein luonnistaakseen. Hän katseli ivallisesti pimeään… Nuijapäät souvarit… uskovatkin kaikkea hölynpölyä! Mutta hyvinpä hän niille vain oli väritellytkin! Aivan niin, oikein mestarillisesti! Eikä hän ollut tuntenut ollenkaan valehtelevansa. Hänestä oli ihan niinkuin juuri sillä tavalla olisi käynyt… No sehän on merkillistä! Siellä Heisterbergissä hän jo oli aina innostunut leikkiin niin, että hän todellakin luuli olevansa Venäjän keisari. Niin nytkin tätä kertoessaan… Eriskummallista! Mutta aivan vaaratonta se ei tainnut olla! Hänen täytyi olla vasta vähän paremmin varuillaan. Mitäs jos hänelle vielä yhtäkkiä kotona tai koulussa kimmahtaisi päähän, niin että hän alkaisi "horista honkiin"?!
Hän tuijotti yhteen paikkaan pimeyteen ja loikoi valveilla ja ajatteli ensi kertaa itseään ja tunsi noin kuin surun ja ylpeyden välillä: toiset toverit eivät siihen olisi pystyneet!
Niin välkähti ensi kerran tietoisuus omasta olennosta hänen sielussansa.
V.
Kun hän joku aika tämän tapahtuman jälkeen erään päivän iltapuolella tuli kotiin ja pujahti suoraa päätä perhehuoneesen, näki hän isän köllöttävän sängyllä ja nukkuvan. Hän meni ihmetellen takaisin keittiöön, ja kysyi äidiltä, joka istui ompelukoneen ääressä, minkätähden isä oli kotona? Äiti ei kohottanut päätään, ompeli vain ja tokaisi: "Isän kylkeen pistää."
"Luuletko, että hän paranee?" kysyi Klaus, jonka sydäntä heti suru vihlaisi.
Äiti rypisti otsaansa ja vastasi: "Mitäs hupsuja kyselet? Mistäs minä sen tiedän!"
Klaus palasi perhehuoneesen ja istahti tauluineen akkunan ääreen, jossa vielä hämärissä hiukan näki. Mutta kirjoittaessaan hän tuon tuostakin vilkaisi isään, joka nukkui häneen selin, kasvot seinään päin, ja voihkaisi silloin tällöin tuskallisesti. Voi jos isä nyt kuolee! Mutta hän oli aina ollut niin luja mies! Eihän nyt toki hänen laisensa. Klaus ainakaan ei ollut nähnyt eikä kuullut semmoisten kuolevan. Mutta jos se kuitenkin! Silloin tulisi kovat eteen. Silloin hänkään ei pääsisi opettajaksi.
Jonkun ajan päästä kääntyi isä huoneesen päin ja sanoi väsyneellä äänellä: "Kuulehan Klaus, oletkos nyt yhtään ajatellut, miksikä rupeisit?"
Klaus säpsähti, sillä hän itsekin oli juuri ollut samoissa ajatuksissa, ja vastasi: "Jos vain pääsisin, isä, rupeaisin opettajaksi."
Jan Baas oli vähän aikaa hiljaa ja vastasi sitten: "Jos en enää satu tulemaankaan terveeksi, poika kulta, niin et taida päästä. Äitihän kyllä tekee työtä kuin hevonen, leivän puutetta teille ei toki tule. Mutta sitä hän ei kai jaksa."
Kuin kansamme luja, selvänäköinen poika ainakin Klaus Baas hylkäsi mahdottoman ja sanoi hiljaa: "No jos niin käy, isä, niin täytyy minun ruveta joksikin muuksi."
"Niin, mutta miksi, poikaseni?"
Klaus Baas mietti vähän aikaa ja vastasi: "No sitten minä rupean puotilaiseksi."
"Sen kai äitikin jaksaa", virkkoi isä. "Mutta sinun täytyykin sitten sanoa, ettei sinulla ole opettajan hommiin vähintäkään halua ja että tahdot välttämättä puotiin. Muuten ompelee hän yökaudet, Klaus, tehdäkseen sinusta opettajaa. Tiedäthän sinä, millainen äiti on."
"Kyllä, isä."
"Ehkäpä on parasta kun sanot sen hänelle jo nyt, jossakin sopivassa tilaisuudessa, ja että joudut ripille tulevana pääsiäisenä."
"Kyllä, isä."
"No, sepä hyvä, Klaus."
"Niin, isä…" Ja hiljaisella, iloisella äänellä hän alkoi: "Ja oikeastaan, isä, minä pidänkin enemmän tuollaisesta kätten hommasta. Puodissa puuhaileminen on varmaan hyvin hauskaa. Kaikkein kernaimmin, ajattelen tässä, menisin johonkin rautakauppaan."
"No mene pois, Klaus. Niin sittenpähän sekin on selvitetty."
He vilkaisivat kumpikin arasti toisiinsa, he huomasivat kumpikin toisen teeskentelevän. Mutta sitten he vaikenivat eivätkä puhelleet asiasta sen enempää.
Viikon päästä isä taas kääntyi vuoteen omaksi. Ja sitten hän poti melkein joka toinen päivä. Hän tuli kalpeana ja vilun puistatuksissa kotiin, kylmä hiki otsalla helmeillen, ja vääntelehti tuntikaudet kovissa tuskissa — kasvot seinään päin, jottei perhe näkisi niitä. Mutta kun vähän helpotti, niin hän käänsi kylkeä ja puheli lempeästi lastensa kanssa, jotka seisoivat tai istuivat yhdessä rykelmässä ikkunan luona, — pakisi ompelukoneen keittiössä hyristäessä, — mutta tuon tuostakin vääntyivät hänen kasvonsa tuskasta. Tavallisesti hän laski leikkiä ja kujeili kömpelösti, yksipuolisesti kuin yksinkertainen työmies ainakin, — enimmäkseen kehuskeli heitä tuhottomasti. Mutta ne sanat tepsivät sittenkin, kun hänen kasvoillaan ja äänessään houkutteli hupaisa vilkkaus ja iloisuus. Pienemmille veikoille hän sanoi: "Riku ja Ernesti: ne on vasta miehen köllejä. Ne vaikka puita juurineen maasta repivät! Ja kun ne lyövät kaksi kovaa päätä yhteen ja sylkäisevät kämmeniinsä, niin ne vaikka kiviseinän kaatavat!" Ja sittenkös hän nauraa helähytti, kun pojat kehuja uskoivat ja pullistivat mahtavasti pikku mahojaan ja sanoivat: "Ruvetaanko kaatamaan, isä!?" Ja pikku Hannalle, joka nyt liinapäänä Lottena hoiteli taloutta ja oli aivan vainajan ilmeinen hyvyyden kuva, isä sanoi: "Ja Hanna, se on vasta tyttö se! Kun hän tulee suureksi ja saa miehen, niin hän keittää hänelle höylälastuista mainiota murumaitoa! Ja ompelee… sukaisee leningit rouville suoraan päälle mittaa ottamatta!"
Hanna oli jo älykäs veitikka ja nauroi ja tokaisi: "Menenkö heti hakemaan lastuja ja teen sinulle murumaitoa, isä?"
Mutta Klaulle isä sanoi: "Klaus se on poikaa ja ruun'aivina toista! Kun hänestä tulee puotilainen ja tahdotaan siirappia, niin hänpä kauhomaan tervatynnöriä! Ja kun kauppiaalta pyydetään silliä, niin hän käärimään paperiin puotisälliä!"
Silloin Klaus nauroi ja sanoi: "Senkö tähden, isä, että minä olen niin laiha? Mutta en minä silti huono ole! Minä olen hyvä voimistelija, muista se, isä! Kujeile sinä vaan, kyllä näet vielä millainen kauppias minusta tulee!"
Seuraavalla viikolla Klaus heräsi kerran keskellä yötä ja kuuli ompelukoneen silloin hyrisevän. Hänen mielestään piti olla jo aamuyö. Ja hän oli hiiren hiljaa ja pidätti henkeään ja muisti merkillisiä juttuja: tonttuja ja vuoren menninkäisiä. Sitten hän nousi hiljaa sängystä ja meni sydän jyskyttäen keittiön läpi pilkistämään perhehuoneesen. Siellä istui äiti yhä ompelukoneensa ääressä ja hänen kasvonsa näyttivät niin väsyneiltä.
Klaus meni takaisin vuoteesensa, mutta ei saanut unta, hän valvoi raskaissa ajatuksissa. Äidin tarkka järjestyksen halu ja kyvykäs reippaus olivat tähän saakka salanneet pienimmätkin köyhyyden merkit. Mutta nyt huomasi Klaus ne kuitenkin. Isähän ei ansainnut rahaa enää juuri ollenkaan. Ja vuokrat täytyi maksaa, ja ruoka ja hiilet! Ja kaapin päällys oli täynnä kaikellaisia lääkepulloja ja voiteita, joita isä tarvitsi! Klaus alkoi yhä selvemmin huomata, mitä maksaa raha. Ja tuska poltti häntä.
Hän ei nukkunut enää kelvolleen, vaan nousi jo varhain ylös ja meni suoraa päätä Kalli Daun luo ja kysyi häneltä, eikö veli tiennyt minkäänlaista sopivaa työtä, vaikka juoksupojan tointa. Hänellä oli niin paljon loma-aikaa, ettei tiennyt mihin panna.
Kalli Daun äiti, joka komeili jo koreimmassa puserossaan, alkoi kohta ällistellä ja sanoa: "Mitä, etsitkö sinä työtä? Vai jo teidän on niin tiukalla? Voit tulla meille, tuonne perähuoneesen, sitomaan seppeleitä."
Kalli Dau tungeksi kahvikupit ja kuiva leivänkannikka kädessä äidin sivuitse ovelle ja sanoi: "Kun se tuo on tuossa, niin eihän sitä saa rauhassa jutella yhtään järkevää sanaa. Tulehan tänne!"
He istuivat huhtikuisesta tihruilmasta huolimatta puodin edustalle ikkunanalus-penkille ja Kalli Dau alkoi selvitellä kohta asiaa. "Viime syksystä lähtien minä kuletin puolen vuotta maitoja, jotta se tuo saisi ostaa itselleen uusia puseroita. Mutta se on heittiötä: kello viisi aamulla nouse ylös ja ala patikoida, kantaa raskasta kuormaa portaita ylös, alas. Katsopas tätä oikeaa kinttuani, näetkös? Se on hiukan tuollainen väärä vänkyrä. Se tuli siitä lempparin maidon raahaamisesta. Ja saat vielä haukut päälle päätteeksi: olet tuonut liian vähän tai liian paljon, väärän kannun tai kaatanut maidon maahan. Ellemme keksi mitään muuta, niin pääset melkein varmaan Wexstrasselle Löschin kuormankuletus-liikkeesen. Hän tarvitsee aamulla ja iltapäivällä poikia sukimaan hevosia, voitelemaan rattaita ja puhdistamaan valjaita ja lakaisemaan, ja sen sellaisiin hommiin."
He lähtivät kohta Wexstrasselle ja tapasivat liikkeen isännän eräiden työläistensä kanssa seisomassa pihalla, jota puoliväliin peitti katto, hevosten ja valjastamattomien kärryjen, loimien ja silppusäkkien keskellä.
Kalli Dau tunsi kuorma-ajuri Löschin jo ennestään; ainakin hän pakisi hänen kanssaan kuin olisi ollut vanha kokenut ajovehkeiden omistaja. Klaus Baas otettiin työhön, viidenkymmenen penningin päiväpalkalla, viisi tuntia päivässä: kaksi aamulla, kolme illalla, iltaruoka päällisiksi.
Vaikeaa oli ylösnousu kello viideltä aamulla. Hän ei ollut vielä saanut unta läheskään tarpeekseen; ja oli pilkkoisen pimeäkin, ja niin kylmä. Mutta kun äiti huusi, ei ollut siekailemista; sen tunsi jo hänen äänestänsä. Klaus Baasin pieni vuodetoveri nousi istualleen ja hieroskeli silmiään ja pyyteli surkeasti saada vielä pikkusen nukkua. Mutta vastaamatta Klaus Baas otti häntä kainaloista ja nosti seisoalle. Vaieten ja unissaan hoippuen he sitten pukivat ylleen pimeässä ja menivät keittiöön ja peseytyivät tahkokaukalon äärensä. Äiti itse suki heidän päänsä. Pikku Hanna tarrasi kaksin käsin pankon ympärystankoon voidakseen seista kyllin lujana kun tuo märkä, häijy kampa tarttui tiukoilla hampaillaan hänen otsatukkaansa ja kiskoi päätä taaksepäin. Sitten he söivät palasen lieden vieressä, — äiti istui jo ompelukoneensa ääressä. Sitten Hanna i yhtyi kotiaskareihinsa. Klaus Baas kompuroi alas portaita.
Työ ei ollut juuri vaikeaa, mutta aina täytyi olla touhussa. Lakaista tuo pihan kolkka: se oli sievää työtä. Pistää parille valjaat selkään: käden käänteessä! Heittää rehua eteen: se oli hauskaa. Mutta kun hänen täytyi matalassa, pimeässä tallissa sukia yhtä perää viisi kuusi suurta hievahtamatta jököttävää hevosta, se oli ilkeää! Hän kuvitteli mielessään: Jos tuo paraikaa suittava hevonen yhtäkkiä hurjistuisi ja alkaisi potkia etu- ja takajaloillaan, — mihinkä hän hyppäisi, pelastuisi? Tai mitenkä kävisi ja mitä oli hänen puolestaan tehtävä, jos yhtäkkiä pääsisi tuli irti? Tai hän haaveksi tuhansia tulevaisuuden kuvia: hän oli asuvinaan entisessä kotikylässä — sillä yhä tähtäsi hänen tulevaisuuden toiveensa kotipuoleen, — ja astelevinaan kelpo miehenä, opettajana tai kauppiaana, sen teillä ja pakisevan sanan pari vakavasti vastaantulijain kanssa, niinkuin oli kuullut kotipuolen väen raitilla haastelevan. Ja sitten hän oli menevinään kotiinsa, komeaan taloon pääraitin varrella, — suuret oli siinä akkunat — ja isä ja äiti ja vaimo ja lapset katselivat ikkunoista ja odottivat häntä. Joskus kun pihalla oli aivan hiljaista, himmenivät nuo haaveet ikäänkuin autereeksi ja hän torkahti ja nukahti hevosen kylkeä vasten, käsi ja suka koholla laukin lautasilla, — kunnes heräsi, pelästyi tulevien vankkurien jyrinää tai kovia ääniä.
Eräistä ijäkkäistä ajureista hän piti paljon. Hänestä oli niin mukavaa autella tai katsella kun he aivan rauhallisina ja tottuneesti kantelivat raskaita valjaita ja taluttelivat hevosia, ja kuunnella heidän verkkaisia tarinoitaan, enimmäkseen hevosten ominaisuuksista tai kuormain ja ajettavan matkan laadusta. Ja vielä hupaisempaa oli kuulla heidän pakinoivan Holsteinin ja Mecklenburgin maatalous-yrityksistä, sillä niiltä seuduilta he olivat kotoisin, ja heidän Amerikaan menneistä velimiehistään ja sisaristaan ja joskus, harvemmin kyllä, vaimoistaan ja lapsistaankin. Kaikki heidän sanansa sattuivat kuin naulan päähän, koruttomasti, varmasti ja levollisesti. Hänen nuori herkkä sielunsa, joka nähdyn ja kuullun taustaksi maalaili kohta suuria värikkäitä kuvia, tunsi näistä puheista uhkeaa iloa.
Mutta oli siellä pari nuorempaa miestä, jotka nauttivat inhottavasti raaoista sanoista ja muistivat niillä etenkin viattomia, mykkiä luontokappaleita ja kertoivat mielellään toisilleen riettaita juttuja. Etenkin varhain aamuisin he oikein kilpailivat selostellessaan siivottomuuksia, joita olivat kuulleet edellisenä iltana kapakassa.
Kuormankuletus-liikkeen piha oli nykyiselle Kaiser Wilhelmstrasselle päin, — siihen aikaan oli niillä paikoin vielä paljon matalia vanhoja ristikkorunkoisia taloja suippoine päätyineen, — ja niin sopivalla kohdalla, että jo aamuauringon ensi säteet pääsivät sinne paistamaan. Ja voimakkaan, suorastaan mahtavan kuvan ihmisten työstä ja aherruksesta loivat senkin kevään auringon paistaessa raskaat vankkurit ja edestakaisin häärivät ihmiset sekä suuret hevoset, jotka verkalleen astua kompsivat ulos tallin leveästä ovesta, — ja Klaus Baas iloitsi, kun sai olla nokkelana ja tottuneena osallisena siinä ihmistouhussa. Mutta kun nuo kaksi kiroilijaa ja rienailijaa aina sinne tulivat ja tahrasivat koko pihan raaoilla huudoillaan ja sanoillaan, ja hänen piti väen väkisinkin heitä kuulla, niin se puhdas ja jalo ilo, joka hänen sydämensä pohjassa kumpuili, häiriytyi.
Kun tuo ilve eräänä aamuna jatkui entiseen tapaansa, niin hänessä heräsi jo usein tuntemansa toivo: jospa nuo kelvottomat yhtäkkiä kuolisivat tai muuten joutuisivat paikasta pois! Ja samassa hän rukoili kiihkeästi Jumalaa, jonka kanssa hän ei muuten ollut missään suhteissa, että tuo hänen toivonsa toteutuisi! Ja sitten, sen rukouksen jälkeen, sattuikin pian toinen miehistä jo laskemaan suustaan pilkallisia sanoja itse liikkeen omistajan vaimolle ja sai heti lähtöpassit. Toinen rupesi kohta tämän tapauksen perästä eräänä päivänä kuormittamaan heinähäkkiä erään vanhemman miehen syytäessä hangolla heiniä hänelle. Kun häkki oli täysi, aikoi mies kiinnittää takaakin päin pingottimen, jonka oli jo edestä pannut kiinni; hän heittäysi koko ruumiinsa painolla pingottimen päälle; mutta silloin katkesikin yhtäkkiä etumainen silmukka ja mies syöksyi puineen päivineen suinpäin maahan ja löi armottomasti takaraivonsa pihan kivitykseen ja jäi siihen tiedottomana makaamaan.
Tämä outo tapaus täristi hänen herkkää sieluaan juurta myöten. Hän heitti heti luudan kädestä ja otatteli kotiin minkä jaloista pääsi. Täällä hän kertoi, vavisten ja täristen kuin puistatuksissa, koko tapahtuman ja vannoi, että sinne hän ei enää mene!
Hän maleksi muutamia päiviä kotosalla ja talon pihalla, yhä vain tuon ilkeän näyn vaivaamana. Ja sitäpaitsi hän oli kummallisen levoton oman rukouksensa tähden. Koulun läksymäinen uskonnon opetuskaan ei ollut kyennyt ohjaamaan häntä siihen totuuteen ja kauneuteen, joka kuitenkin tylsästä työn touhusta huolimatta piili hänen povessaan, ei, se oli suorastaan hillinnyt ja tukahduttanut hänen hiljaista, luontaista pyrkimystään omintakeiseksi, hurskaaksi ihmiseksi. Eivätkä muutkaan olleet häntä koskaan auttaneet nöyrästi ajattelemaan, oliko näkyväisten takana mitä ja millainen se salattu oli. Niinpä oli hänen sielunsa nyt näiden syvimpäin tunteiden suhteen aivan neuvoton, avuton ja viljelemätön. Ja tuo äkkipikainen rukous oli tuiskahtanut sydämestä, jolla tiedottomasti, — niinkuin monen monien ihmisten, — oli esi-isien muinaispakanallinen katsomus. Klaus Baas tunsi hämärästi sekautuneensa tuohon tapahtumaan siten, että oli toivomuksellaan ja lyhyellä rukouksella yllyttänyt pahoja henkiä noiden ihmispoloisten kimppuun, ja ne henget sitten tekivät sen tihutyön. Ja nyt ne henget varmaan vaaniskelivat häntä joko palkinnon toivossa tai suorastaan liittoonsa vaatien — taikka verta vuodatettuaan himoiten myös hänen vertansa.
Mutta kun isä jonkun päivän kuluttua taas tuli sairaana kotiin, kalpeni se pahain henkien suru perheen nähtävän hädän rinnalla, ja hänen ei auttanut muu kuin lähteä työn hakuun. Hän ajatteli hämärästi, että hänen olisi nyt saatava hienompaa työtä, jossa hän säästyisi törkeiltä sanoilta ja kamalilta tapaturman näyiltä. Ja hänen mielessään kangasteli jokin siisti, hyvä paikka, jossa olisi ilahduttavaa työtä; siellä hän tahtoisi miehen lailla uurastaa.
Hän pisti pyhätakin päälleen ja meni ja pilkisti kukkaskauppaan ja sitten Kalli Daun vanhempain makuuhuoneesen sekä näki toverinsa muuttelemassa kylmiä kääreitä pikku veikolleen, joka oli vuoteen omana. Kalli Dau haukkui Jonni-veljeänsä: se oli taas varastanut rahat hänen takkinsa taskusta ja oli mennyt niitä ryyppimään! "Ja ukko hännystelee jotain naishetakkaa", hän sanoi, "ja muori lörpöttelee tuolla hiilenmyyjä-akan kanssa." Kalli Dau istui selkä kyttyrässä ja hieroi laihoja, ruskeita käsiään vastakkain polviensa välissä. "Ne on sellaista roskajoukkiota kaikki minun omaiseni", hän sanoi, "niinkuin näet!"
Klaus Baas vetäysi ovelle ja sanoi lähteneensä pois kuormankuletus-liikkeestä ja kysyi, mistä hän nyt mitä pikimmin saisi uutta tointa. Kalli Dau lähti kohta hänen kanssaan. He menivät kadun kulmaan ravintolaan, ja Kalli Dau viittasi tutulle piikatytölle, pyysi sanomalehteä. Kun he olivat palanneet kukkakojuun ja kun Kalli Dau oli vaihtanut vielä kylmän kääreen pikku veikkonsa otsalle ja myynyt kukkivan tulpaanin — rahat hän pisti taskuunsa, — niin he istahtivat tiskille ja alkoivat tutkia lehteä. Hetken päästä osoitti Kalli Dau Klaus Baasille erästä ilmoitusta ja sanoi aprikoiden: "Mitäs tuosta arvelet?" Ja hän kumartui ja luki kumppanille ilmoituksen: että taidemaalari Laura Morgenstern, asuva Neuenwallissa, halusi sukkelaa poikaa, pystyvää kaikellaisiin pikku Askareihin.
He laskivat lehden polvilleen ja katsoivat toisiaan. He eivät kumpikaan olleet selvillä, mitä tämä oikeastaan tarkoitti. Taidemaalari? Mikä se oli? Ja nainen vielä?
Samassa sattui kulkemaan ohi eräs viinuri, noita lukemattomia, joiden kanssa Kalli Dau oli hyvänpäivän tuttu. Poika huusi viinuria sisään ja pyysi häneltä selvitystä. Mutta tämäpä teki pulman vielä pahemmaksi. Hän sanoi, että se maalari luultavastikin maalasi alastomia ihmisiä ja kai komentaisi Klaus Baasin kohta riisuutumaan ja sutisi hänet. Ja kiiruusti ulos mennessään hän virnisti niin ettei tiennyt mitä Herran nimessä moisesta ajatella.
Kalli Dau kyllä arveli: "No mitäpä kummaa nyt tuo sitten? Alastihan hevosetkin ovat ja paidan alla on joka Jumalan luomalla paljas nahka. Ja paljonkos noilla on vaatetta päällä noilla naikkosillakaan, jotka esiintyvät St. Paulissa?"
Klaus Baas vaipui syviin, raskaihin ajatuksiin. Nainen, ja maalaa alastomia ihmisiä? Mutta kuitenkin kaikitenkin… vaikka se riisuttaisikin hänet alasti ja nakkaisi äkäpäissään vaikka pensselinsä hänelle vasten naamaa; mukavampaa se sittenkin oli kuin kuunnella niin inhottavasti kiroilevia ihmisiä ja nähdä päälle päätteeksi jonkun halkaisevan päänsä. Ja sitä paitsi, — olihan Laura Morgensternin asunnossa ovi, jonka Klaus Baas aikoi painaa tarkasti mieleensä potkaistakseen sen auki heti, kun tulisi jotakin kauheaa.
Hän solahti tiskiltä alas ja sanoi ryhtyvänsä heti toimeen. Kalli Dau lähti hänen kanssaan.
He kapusivat Neuenwallilla ylös erään vanhanaikuisen talon kolme porraskertaa ja jo saapuivat hakemalleen ovelle. Kalli Dau avasi. Kohta kumahti salista luja, kurkkuääninen kysymys: "Kuka siellä?" He vetäysivät varovaisesti ovesta hiukan loitommalle ja Kalli Dau vastasi kovasti: "Juoksupoika."
Sisällä rumuutettiin kai jotain kaappia tai hirmun suurta tuolia. Raskaat askeleet lähenivät, ovi aukesi ja eteiseen astui vanhan puoleinen, tavattoman ruumiikas ja leveä nainen, jolla oli silmälasit lattean nenän alimaisella nipukalla. Hän tähysteli poikia sankojen ylitse ja kysäisi: "Kumpi?"
"Tämä tässä", vastasi Kalli Dau varmana kuin ainakin.
"No, ja mitäs sinä sitten?" kysyi nainen.
"Minä", toisti Kalli Dau, "tulin vaan mukaan."
Laura Morgenstern viittasi leveällä paletillaan alakertaan ja Kalli Dau katosi kuin maan rakoon, sanaakaan virkkaamatta. "Tule sisään", käskettiin Klaus Baasia.
Nainen meni sisään ja istahti mahtavana nojatuoliinsa ja painausi selkä kenoon ja tirkisti tiukasti lasiensa ylitse johonkin, mihin Klaus Baas ei tohtinut katsahtaa, ja tähysteli sitten lasiensa läpi noin neliömetrin suuruiseen, pingoitettuun kankaasen ja sipaisi siihen pensselillään jäykällä kädellä hienon, pehmoisen piirron. Klaus Baasiin katsomatta hän kyseli hänen nimeään, mistä oli syntyisin, ketä vanhemmat, oliko sisaria, kävikö koulua. Klaus Baas vastaili harvakseen ja selkeästi, kunniantuntoisen lujasti ja hieman juhlallisesti. Sillä välin maalari tirkisteli salin soppeen ja sipaisi silloin tällöin kankaasen pehmeän, varovaisen piirron.
Sitten hän kääntyä nytkähti sivuttain ja tarkasti Klaus Baasia tuikeasti. Hyvän aikaa noin tutkittuansa hän sanoi: "Mitäs arvelet, Tuddi? Minun mielestäni voimme häntä käyttää yhden mallina! Katsopas vain tuota oivaa alasaksilaista nenää; ja hänen suussaan on lujuuden vivahdus, jota ei usein tapaa. Ja koko pään muoto: se on hyvää verta." — "Käännypäs tuonne päin", hän sitten jatkoi ja viittasi pensselillään salin soppeen.
Klaus Baas kääntyi ja näki nyt suurella tuolilla, jossa oli korkea, ruskea selkänoja, istuvan noin kaksitoista-vuotisen tytön: sininen, lyhyt hame yllä, pitkät jalat mukavasti ristikkäin, helmassa vanha, paksu raamattu. Pienet kasvonsa olivat tarmokas-piirteiset, — päähän oli pantu musta, olkapäille ulottuva peruukki ja hartioille punainen vaatekappale, joka oli edestä sulettu kultaketjuun liitetyllä vanhalla, isolla rahalla. Hän ei hievahtanutkaan, istui jäykkänä kuin pikku epäjumala, ja katseli Klaus Baasia ja sanoi: "Hän on näöltään kuin muinaisgermaani; mutta välipä tällä; voit häntä kuitenkin käyttää. Sille pitää panna ruskea peruukki ja naamansa se saa viruttaa hiukan pitemmäksi; niin siitä kyllä saadaan yksi. Tietysti, joku pienistä. Tee hänestä Hosea, taikka Micha!"
Jatkaen työtään vastasi maalari: "Hosea ja Micha, ei käy laatuun. Olenhan minä jo sinulle sanonut, että kaikki a:lla päättyvät nimet on naisten nimiä. Sanokoon pappi tai opettajasi taikka sinä itse mitä tahansa, minä viis. Hosea ja Micha olivat naisia. Hän olkoon Maleachi."
Nuori tyttö vastasi: "Kyllä minusta nähden… Mutta sanohan nyt hänelle viimeinkin, mistä on kysymys. Hän alkaa jo näyttää aivan äksyltä."
Maalari nojausi jälleen tuolin selkämykseen, tähysti tarkasti malliansa, jäykisti käsivartensa ja sipaisi taas kankaasen pehmeän piirron ja lausui jörisevällä äänellä: "Niin, kaipa se on hänelle sanottava. Katsopas nyt, Hogeruppin vanha rovasti ja ruustinna, tuolta Schleswigin pohjoiskulmalta, aikovat lahjoittaa kuntansa kirkolle apostolit ja profeetat, ja niitähän me tässä nyt… Ja tuo tuossa —" maalari viittasi pensselillään — "on Obadja; ja sinä voit olla Maleachi. Otapas nyt tuo malja uunin kulmalta ja vie se pöydälle ja ala pestä pensseleitä… Kas niin… Aivan niin… Ensin minä valitsin vanhoja ukkoja ja sain viisitoista valmiiksi. Ja sitten tuli rovasti ja ruustinna… mukavia vanhuksia… katsomaan työtä ja olivatkin kutakuinkin tyytyväisiä. Mutta tuumivat, että loput pitäisi saada nuoria; sillä nähtävästikin useimmat noista herroista olivat olleet tuossa kahdenkymmenen korvissa. Ja tuumivathan ne vielä, että ukot, jotka olin jo saanut valmiiksi, eivät näyttäneet oikein pyhiltä ja haltioituneilta… Longotapas hiukan enemmän silmiäsi, Tuddi; sinä unohdat sen alinomaa!… No niin, minulla nyt ei ole hiukkaakaan mielikuvitusta, kaikkein vähimmin pyhyyden kysymyksissä, sillä en ole itse yhtään pyhä. Enkä ole milloinkaan yhtään pyhimystä nähnyt. Eikä ole se rovastikaan; sillä huomattavasta varallisuudestaan huolimatta hän ei tahdo maksaa pyhimyksistä enempää kuin sata markkaa kappaleelta. Niinpä keksinkin asettaa tuon tuolle vanhalle tuolille ja koristin häntä hiukan juhlallisemmaksi. Eipä hänkään mikään pyhimys ole, päinvastoin veitikka ja vintiö, mutta kun on lapsi, on hän lähimpänä pyhimyksiä. Longotapas taas hiukan silmiäsi, Tuddi, ja ajattele Norderneytä[18] tahi Syltiä tai jotakin muuta paikkaa, jonne menet kesää viettämään, ja kaikkea 'taivaallista' mitä siellä saat kokea, taikka väännäpä muuten kasvoillesi ilme ikäänkuin näkisit taivaalliset sotalaumat."
"Siunatkoon, Laura täti", huudahti tyttö, "mitä juttuja jöriset! Kuules… eikö hän voisikin olla Habakuk? Katsopas kuinka hän ällistelee tuskallisen näköisenä! Varmaan Habakukilla oli juuri tuollaiset silmät; ne sopivat niin mainiosti nimeen… Luenko nyt sinulle pari värssyä Habakukista?"
Maalari pudisti päätänsä: "Nyt on meillä käsillä Obadja. Lueppa taas pari sanaa päästäksemme tunnelmaan."
Tyttö kohotti raskasta kirjaa polvillaan hieman pystympään ja alkoi heleällä lapsen äänellä verkkaan: "Mutta ei sinun pidä mielelläs katseleman veljes päiviä, hänen viheliäisyytensä aikaa! Eikä riemuitseman Juudan lasten surkeuden aikana! Ei myös sinun suus pidä niin suuria sanoja puhuman heidän tuskansa aikana…"
Laura Morgenstern maalasi käsivarsi jäykkänä. Peruukkipäinen tyttö, punavaippa hartioillaan, vuoroin rengasteli silmiään ja vuoroin luki värssyn, pari. Ja Klaus Baas pesi pensseleitä. Kun hän kerran arasti vilkaisi tyttöön, joka näytti hänestä ylen ihanalta ja omituiselta, tuikkasi Tuddi silmänräpäyksessä hänelle punaisten huulten välistä kielensä nipukkaa. Nytpä hän ei tietysti voinut olla katsomatta uudestaan… se oli pakko… ja heti tuikkasi tyttö taas kielen nipukkaa. Silloin kääntyi Klaus Baas kiireesti pesemään pensseleitä.
Maalari sanoi mukavalla, yksitoikkoisella äänellä, uutterasti maalatessaan: "Älä sinä salli sellaista! Näytä sinä sille vaan takaisin!"
Tyttö vastasi yhtä rauhallisesti, vihaisesti: "Koettakoonpas vaan!" Ja läväytti silmänsä pyhän pyöreiksi.
Klaus Baas tunsi olonsa sanomattoman kummaksi ja avuttomaksi ja samalla äärettömän onnelliseksi ja turvalliseksi. Hän nipisteli ja pesi pensseleitä ja vilkui tuon tuostakin kulmainsa alta naisia.