KOLME TOVERUSTA

Romaani

Kirj.

GUSTAV FRENSSEN

Suomentanut

Volter Kilpi

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

ENSIMMÄINEN KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Tuossa ratsastavat nuo kolme toverusta esiin Strandigerkartanon puistokujasta.

Heidän on matka rantavallille, sen laelta tähystelläkseen ulos
Pohjanmerelle, olisiko vihollislaivoja näköpiirissä. On nimittäin
Isänmaa vaarassa, Gravelotten taistelu on taisteltu kolme päivää sitten.

Maa ja rannikko ovat miehittämättä, kaikki ovat Ranskassa. Siksipä pitää nuoren Holsteinin astua jalkeille. "Kolmeksi toverukseksi" kutsuvat he itseään. Kaikki ovat he yhdenikäisiä, kymmenen vuotta vanhat.

Edellä ratsastavat molemmat serkukset, kaksi Strandigeriä.

Hän joka ratsastaa oikealla, hän on Andrees Strandiger, Strandigerkartanon ainoa lapsi. Hän on sen Strandigerin poika, jonka nousuvesi tavotti ja sieppasi tuolla ulkona matalikolla, Wattilla. Vielä nykyäänkin, kun tapauksesta jo on kulunut lähes kolmekymmentä vuotta, muistellaan sitä, kun länsituuli pauhaa rantavallilla, surulla marskitaloissa ja tuvissa, sillä, tämä Strandiger oli ollut vakava kunnollinen mies.

Hänen vasemmalla puolellaan ratsastaa Frans Strandiger. Hän on vierailulla Strandigerkartanossa. Hänen isänsä, luutnantti yhdeksännen armeijakunnan tykkiväessä, lepää kuolinpäivästä asti, keuhkot läpiammuttuina ja toivottomasti haavoittuneena talossa, joka on ensimmäisenä Vernevillessa de la Cusse'n käsin. Poika ei tiedä siitä vielä, hän saa kuulla siitä vasta viikkojen perästä, kun hän pulan äitinsä luokse. Hän ei aavista, että elämänkulussaan on tapahtunut käänne, ja käänne kovalle vaikealle taipaleelle; nyt on hänen kasvatustaan nimittäin ohjaava äitinsä ja tämän perhe, joka asuu Berlinissä, ja se suku on kovakouraista väkeä.

Hän on taivuttanut kätensä puuskaan kylkeänsä vastaan, kuten on nähnyt isänsä tekevän ja ratsastaa parhaiten pojista.

Mutta Strandigerkartanon perillinen on johtajana. Hän onkin levollisin ja järkevin heistä.

"Neljääkarua!" komentaa Andrees, ja hevoset painautuvat liikkeelle.
Rantavalli ylenee edessä.

Mutia nyt. jää kolmas pojista jälille.

Kolmas on Heim Heiderieter, Nummitalon poika. Hänellä on pyöreät pyyleät lapsenkasvot ja käherä vaalea tukka. Silmänsä ovat siniset, syvät ja vilpittömät. Olentonsa ja käytöksensä on arka ja kaihtiva. mutta sekä opettaja että pappi sanovat, että hänellä on hyvä pää. Siksi onkin hän jo pääsiäisestä asti opiskellut latinaa.

Hän on saanut huonoimman hevosen, vanhan seitsentoista talvisen konin, joka juosta komppuroi niin kömpelösti.

Toiset ovat jo saapuneet vallin harjalle ja tähystelevät sieltä kädet tötterössä silmäinsä edessä ulos viheriälle alavalle niemekkeelle ja avaralle matalikolle, jonka yllä aurinko loistaa.

"Näköpiirissä näyttää kaikki rauhalliselta!" sanoo Andrees.

Frans kohottaa kätensä lakin rajalle: "Käskekää, herra översti… eteläänpäin lahdesta, Norderpiep'in kohdalla näen kaksi alusta, jotka eivät ole kalastajavenheitä."

Översti kiikaroi käsiensä välitse luodetta kohden. Hyvin etäällä kaukaisuudessa eroitti kolme neljä mustaa pilkkua, jotka olivat kuin kudotut siihen hopeaiseen kimalteiseen vyöhön, joka ympärillä kaarsi merta.

"Meidän pitää vartoa tässä!" sanoi hän, "emme ole vielä selvillä laivojen laadusta."

"Lähetänkö sotilas Heiderieterin takaisin laukaisemaan hälyytyskanuunaa?"

Andrees kääntyi ympäri ja katsoi Heimiin, joka nyt verkalleen ratsasti paikalle, ja tekeytyi kuin ei hän olisi kuullut ehdotusta. Se sopikin mainiosti hänelle överstinä.

Adjutantti liikahteli levottomana ruskeallaan, katsahti tuimasti ja silmissään välähti. Hän maltti kuitenkin mielensä ja sanoi jyrkästi:

"Salliiko herra översti, että ratsastan rannalle lähemmältä tarkastamaan laivoja?"

Översti nyökäytti kopeasti päätään.

Silloin lähti Frans Strandiger ratsastamaan viistoon alas vallin kuvetta, ja ajoi sitte rivakkaa karua pehmeää tietä, niinkutsuttua mutatietä, joka vie suoraan matalikolle. Hän istui varmasti ja lujasti satulallaan; näytti kuin kiinnittäisi häntä ruskea vyö hevoseen. Hän ratsasti ihan rannalle asti: siellä pysähti hän hetkeksi ja tähysteli ulos lahdelle. Sitte ratsasti hän edelleen, ihan veden rajaa myöten. Näki selvästi auringonvalossa, kuinka hevosen kaviot viskelivät harmaata mutaa ja pärskyvää vettä ilmaan.

Andrees sillä välin pidätteli nurpean näköisenä hevostaan ylhäällä harjulla. Se ei oikein ollut mieleensä, että serkkunsa oli ensiksi huomannut nuo laivat tuolla taivaan rannalla, ja sitte pelkäsi hän, että adjutantti ajaisi hevosen turmiolle tuossa pehmeässä mutasavessa. Hän kääntyi Heimiä kohden ja sanoi äreästi:

"Ja miltä tekin nyt näytätte. Heiderieter! Ikinä ei teistä tule miestä satulaan. Kuin mikäkin pojan nulkki istutte siinä!"

Sotamies Heiderieter lensi punaiseksi ja koetti saada kankeita engelskannahkaisia housujaan, jotka olivat survoutuneet ylös, liukumaan alas lähemmä karkeatekoisia kenkiään.

Översti suuntasi taaskin katseensa ulos matalikolle ja sotamies rupesi taaskin tapansa mukaan uneksumaan. Hän unohti koko sotaleikin ja överstin, unohti uneksumisissaan koko osansa ja sanoa tokaisi kirkkaalla lapsenäänellään: "Mutta Andrees. Franshan voi helposti sotkeutua saveen. Ja siinä on syvää, kuule!"

Silloin unohti Andrees Strandigerkin virkansa ja arvonsa ja sanoi nurpeana: "Hän nyt on olevinaan aina jotain erityisiä! Hurjapää hän on, ja teoillaan ei ole mitään tarkoitusta. En saa kärsityksi häntä muutonkaan."

"En minäkään!… Kun eilen tulimme tästä yli vallin, survasi hän saappaankärjellään niin hirveästi hevoslurvakkoani, että se hypähti syrjään niinikään… No nyt ja… Siinä sitä ollaan, Andrees?… Näetkös?… Siinä hän nyt on savessa? Vatsaansa asti patasavessa!"

"Poika!" sanoi Andrees; "tämä on ikävä juttu!"

"Mutta nyt rivakasti!" Hän ratsasti alas vallin kuvetta ja sitte neljääkarua tietä pitkin alas matalikolle. Heim perässä, minkä ennätti.

He saivat ratsastaa kauan, melkein kokonaisen neljännestunnin. Hevonen oli liukastunut kallioisella epävarmalla maaperällä rantapengermän jyrkällä reunalla ja makasi siinä nyt kyljellään. Ratsastaja, jonka, sininen puku oli ihan savessa, oli polvillaan makaavan eläimen vieressä ja kiskoi käsin irtonaista multaa, hevosen etukaviot olivat uponneet: hän kääntyi heitä kohden, kun he lähestyivät, nousi ylös ja ilmoitti: "Hevonen kaatunut."

"Niin, se on ikävä juttu se", sanoi Andrees: "miksi ratsastit myöskin niin lähellä rantapengertä? Jos vielä kerran teet siten, alennan sinut tavalliseksi sotamieheksi!"

Silloin välähti moitetta saaneen silmissä äkillinen vihastus. Hän kourasi kätensä mutaa täyteen ja huudahti hurjana: "Älkää tulko liika lähelle minua! kuulkaa se!… Olette tekin komeita sotamiehiä! Tuolla seisotte vallin laella ja katsoa tollotatte ilmoihin! Näkisi kuningas Wilhelm tuon!" Viha sai hänet ihan kuohuksiin, hän kohotti kätensä, jossa oli mutaa.

"Palaa takaisin, Heiderieter, senkin lumppujaakko! En ilkeä nähdä sinua. Ihme pöhköltä näytät pukinkoipisella konillasi." Hän heitti häntä kohtien. "Olet saava kerran vielä tanssia isäni kurikan alla, senkin vetelys!"

Andrees katseli nurpeissaan ja vaieten makaavaa hevosta ja nousevaa merivettä, joka huuhtoili hevosen kavioita.

"Hevonen pitää saada pystyyn", sanoi hän huolissaan.

"Sinäkö sen nostaisit?" sanoi Frans halveksivasti, "sinähän et kuitenkaan tohdi astua liejuun, sinä sileöiksi kammattuine hiuksinesi ja kiiltävine saappainesi. Luulottelet itsestäsi ties mitä äitisi tähden, hän kun on Strandigerkartanon omistaja; mutta sinulla itselläsi", sanoi hän ja löi kädellään rintaansa vastaan, "sinulla ei olo tässä paikassa mitään."

"Olehan nyt järkevä. Frans, ja nosta hevosesi pystyyn!"

"En minä viitsi!… Ja jos viitsinkin, niin en sittenkään rupea ratsastamaan teidän kanssanne. Silloin ratsastan tuonne… saarelle, joka on tuolla matalikon tuolla puolen. Flackelholmiin lähden, ihkasen yksin ja tarkastan noita laivoja. Ajakaa te vaan kotiin taas, äidin tykö!"

"Heim, astu sinä alas ja auta häntä."

"Heiderieter pysyköön puolessa, muutoin rupeaa kuulumaan jotain.
Tuommoisia miehiä! Tulkaapas lähelle, koettakaas!"

"Minä ratsastan pois!" sanoi Heim, "vesi nousee jo ja lurvakkoni ei enää saa koipiaan liejusta."

Andrees oli hyvin huolissaan ja katseli vuoroin valleja kohti, vuoroin pillastuneeseen adjutanttiinsa: "Kuulesta nyt! Saat seuraavat kahdeksan päivää olla överstinä, jos nyt rupeat auttamaan hevosta!"

Samassa kumartui jo Frans Strandiger, tarttui hevosen kavioihin, jotka olivat liejussa ja kiskoi ne irti, niin että savinen vesi pärskyi hänelle päin silmiä. Sitten tempoi hän nuorilla pojanvoimillaan hevosta kuolattimista, huusi ja potki sitä ja hoputti, ja hirmuisesti puhkuen ja puhaltaen ja savea ympärilleen räiskytellen kiskasi se itsensä vallalleen.

Samassa sovitti Frans jo jalkansa hevosen vasenta polvea vastaan, tarttui sitä harjaan, hypähti ja keikahutti itsensä sen selkään. Sitte ratsasti hän kiintonaiselle maaperälle, ja laskien hevosensa raviin, kääntyi hän taakseen ja sanoi lyhyeen ja kopeasti:

"Tykistö kuuluu minun komentooni nyt!"

Samat sanat oli entispäivänä, täsmälleen kello kolme iltapäivällä, lausunut hänen isänsä, kun hänen kapteeninsa kädestä liukui miekka.

"Koululle!" § He laskivat ravissa rantavallin ylitse, ajoivat viheriää, peltotietä Eschenwinkelin matalain rakennusten välitse, sitte hiekkatietä ylös, ja sitoivat hevosensa Nummitalon rappeutuneeseen tuvan oveen. Sitte lähtivät he koulutalolle.

* * * * *

Kouluhuoneessa istui kolme neljä vierasta koolla ja pakinoivat huhuista, joita sanomalehdet viime päivinä olivat tietäneet, ja joita ihmiset sitte olivat levitelleet talosta taloon, he tarkastelivat suurta Saksan karttaa, joka riippui seinällä vasemmalla opettajan istuimesta, ja olivat läsnäolijain silmät siinä puhellessa liitettyinä varsinkin yhteen kohtaan kartalla.

Siinä seisoi lukea sana "Metz."

Ihmeellisiä huhuja liikkui kylästä kylään. Ne olivat, ikäänkuin tahtoisivat ne puhua, mutta näytti kuin tyrehtyisi se puhe johonkin kamalaan. Niiden silmät hehkuivat intoa, mutta olivat kuitenkin säikähtyneet, niiden kädet olivat kohotetut, mutta ei tietänyt, tapahtuiko se riemussa vai hädäntuskassa. Yhteenpurrusta suusta kamppaili esiin hengenhätäinen huokaus ja hiukset nousivat koholle syviin ryppyihin runneltujen otsien yllä.

Niillä oli olilla kokonaiset laakerikimput.

Missä ne liitivät ohitse, siellä riemastuivat kaikki suuret lapset ja kaikki pienet lapset; jumalaapelkääväiset laskivat vakavina kätensä ristiin, ne, joilla oli isä tai puoliso tai poika siellä kaukana, ne vavahtivat. Ainoastaan kurjat maassa kohauttivat välinpitämättömästi olkapäitään. Mutta ne olivat harvat.

Kaksi ja kolme erällään yhdessä ryhmässä tulivat ihmiset kylästä ja Eschenwinkelistä ja keskustelivat huhujen johdosta. Tuli nuoria ja vanhoja vaimoja, ja tyttöjä. Kaikki olivat arkivaatteissaan, olivat auringon paahtamia ja työstä hikisiä. Rukiinleikkuu auringolla oli juuri saatu päätteeseen, ja kohta oli vehnänleikkuu marskeilla oven edessä.

Joku näytti muuatta sotapostikorltia. Oikeata sotapostikorttia! Jan Peters, suur'renki, oli mahallaan maaten, kirjoittanut sen juomakuppiaan vastaan: "Majuuri oli kysynyt miehiltä kaikilta: 'Noh, mitäs teette, jos turkkilaiset tulevat?' Miehet kaikki kuin tuhannen pirua huutamaan ikäänkuin olisi ollut jokaisen rensselin päällä villejä kissoja! Näinikään huusivat: 'Päin nunnaa annamme.' Sekös meni majurin suihin, hän on liian perso nunnaamaan. Minä puolestani olen perso myöskin silavan perään! Mutta täällä ei ole mitään, homehtunutta leipää vaan ja turkkilaisia."

"Hoksaatkos? Sinun pitää lähettää hänelle silavaa."

"Luuletko, että olen niin kankeakuuloinen? Haller otti tänään mukaansa käärön."

Rohde Eschenwinkelistä oli vienyt teurastuseläimiä Hampuriin ja kertoi kiihkoissaan, vaikka hän muuten on hyvin levollinen mies: "Mikä liike ja elämä asemilla! Aivan kuin olisi siellä kokonainen kansa vaeltamassa."

"Silloin, neljäkymmentäkahdeksan, silloin ei ollut johtoa… mitään vauhtia! Siinä vika oli!"

"Mutta vanha Wilhelm kuningas!"

"Niin, sanosta muuta!"

"Tiedättekö, kuinka nykyään rautatietä kutsutaan?"

"Noh?

"'Bismarck'in musta orhi!' niin sitä kutsuvat."

"Niin, sotamiehet ja hevoset ja kanuunat: kaikki, kaikki vaan Rheiniä päin."

"Niin, se Bismarck!"

Syntyi hetken hiljaisuus.

"Kun olin paluumatkalla, oli eräs mies junassa, joka tunsi Bismarckin.
Se sanoi: 'kun tehtiin rauha kuus'kymmentäkuus', oli hän lyönyt nyrkkiä
niin kauan pöytään, että kaikki olivat muijina edessään.' Hän sanoi
'Bismarck on suurin mies koko sotajoukossa.'"

"Niin, niinhän kai… viisaudeltaan!"

"Ei… hän tarkoitti pituudelta!"

"Niin… taitaahan niinkin olla."

"Hän osaa kaikkia kieliä. Ranskalaisen kanssa puhuu hän ranskaa, turkkilaisen kanssa turkkia. Alasaksaakin osaa hän. Mutta on sillä miehellä kalloa kanssa!"…

"Niin, älyä sillä on."

"Kuranssia sillä on!"

"Siinä se juuri on: hänellä on kuranssia!"

"Niin, mutta mitähän tuo on, kuranssi?"…

"Noo, tuohan tarkoittaa, että hän tietää, mitä hän tahtoo. Ja hän saa toimeen sen, mitä hän tahtoo."

"Ja hän tietää, että hän saa toimeen sen, mitä hän tahtoo."

"Niinhän, niinhän… siinä se on!"

Kolme toverustamme tulivat kankaalta alas tien poikitse ja astuivat koulutupaan. Molemmat Stradigerit menivät kopeasti nojaamaan penkkejä vastaan. Heim vetäytyi ujona seinämälle. Kohta senjälkeen meni opettaja Haller väsyneenä ja tomuisena akkunan editse. Häntä seurasi hänen vaimonsa. Molemmat olivat vielä nuorenpuoieisia ihmisiä.

Haller seisoi kateederin vierellä, ja repi sanomalehtiä auki. Hän luki niistä niiden lyhyet, hätäiset ja sekavat uutiset. Mutta se ainakin näkyi olevan varmaa, että suuri vihollisarmeija oli kuninkaan johdolla saarrettu Metziin ja että Schleswig-Holsfeinilaiset olivat olleet siinä mukana.

Siitäkös syntyi iloista hälinää ja pakinaa.

"Missäs ne kylät sijaitsevat? Näyttäkääppäs!"

"Tuossa: Mars ja Tour… Ja tuossa pitäisi Gravelotten olla."

"Mutta sittehän ovat meidän miehemme tehneet koko käännöksen, kasvot, päin Saksaa?"

"Tuhat tulimmaista!"

"Tuo on nyt taas niitä Moltken tepposia."

"Juhlavalaistuksen me toimitamme! Tietystikin!"

"Jos osaavat laittaa semmoisia kaupungissa, niin miks'emme mekin!"

"Siis kuinkahan se nyt kuului taas, sanokaas vielä kerta!"

"Mars ja Tour."

"Mutta eipäs! Missä ovat olleet yhdeksännen osaston miehet!"

"Gravelotte!"

"Verneville!"

Ne nimet saa lukea monessa kirkossa, monella hautakivellä
Schleswig-Holsteinissä.

"Mitähän siellä sanottiin kaatuneista?"

"Tappiot ovat suuret: mutta niiden suuruutta ei vielä voida määritellä.
Yhä löydetään uusia haavotettuja!"

Ovelta käsin kuului kirkas, voimakas ääni: "Kaksikymmentäneljä tuntia ovat ne seisoneet verissään."

Sen lausui pastori Frisius. Heikkokasvuisena ja hiukan kumarassa, parrattomin kulmikkain kasvoin seisoi hän siellä.

Pulpetin ääressä neuvoteltiin matalaäänisesti. Leski Thiel, jonka poika Henrik myöskin oli mukana retkellä, oli astunut lähemmä. Ihan hänen vieressään seisoi Antje Witt, suurpiika Strandigerkartanossa, jota pidettiin Henrik Thielin morsiamena. Hänen veljensäkin, Reimer Witt, oli vihollista vastassa. Antjella oli jalot vapaat kasvonpiirteet ja tummat hiukset, hän oli terve ja kookas, ja ystävällisyytensä tähden pitivät hänestä kaikki. Väitettiin sentään hänestä, että hengenlahjansa olivat jotakuinkin vähäiset, jopa niinkin vähäiset, että hän oli melkein yksinkertainen. Joka tapauksessa oli hän aina hyvin hiljainen ja arka, ja kirkkaat silmänsä olivat ilmeettömät.

"Onko siellä mitään kahdeksannenkymmenenviidennen miehistä?" kysyi
Thiel eukko.

"Ne ovat uljaasti taistelleet eturinnassa!"

Silloin rohkaisi Antje Witt itsensä: "Hän lupasi, että hän kirjoittaa kohta."

Muutamat keski-ikäiset miehet kertoivat Koldingista ja Idstedt'istä. Siellä täällä penkeillä istui naisia, jotka nauroivat Antje Witt'iä, siinä kun hän niin hätäyneen näköisenä seisoi pulpetin äänessä, ja neuvottelivat aina tuontuostakin nauraen ilotulituksesta, jonka he aikoivat panna toimeen.

"Kirjekö?"

"Ei… mutta minulla pitäisi olla taskussa eräs sotapostikortti", sanoi Haller, "olen unohtanut sen, en ole lukenutkaan sitä… oli semmoinen sekasorto!…" Hän etsi… "tuossa… sinulle, Antje!… Todellakin!"

Antje seisoi, silmät selkosen selällään, hänen vierellään, sanaa ei hän saanut suustaan. Hän pyysi, että hän lukisi sen hänelle, osoittaen korttia. Opettaja katsahti siihen, voihkasi syvään ja tarttui molemmin käsin pöytään.

"Mitä?… Mitä siinä on?"

"Se on Reimer Witt'iltä!"

"Onko hän haavoittunut?

"Mutta lukekaahan nyt!"

"Metz'in luona, kahdeksantena tai yhdeksäntenätoista päivänä elokuuta, en tiedä kumpana. Minun pitää ilmoittaa sinulle, että Henrikkisi on kaatunut. Menen etsimään voisinko löytää hänet; sanotaan että hän makaa lähimmässä talonpoikaistalossa tässä lähellä asemaamme. Nyt olen etsinyt häntä kokonaisen tunnin, enkä vaan ole löytänyt. Veljesi Reimer, joka on säilynyt eheänä; se oli kamala päivä."

Thielin vaimo pusersi huulensa tiukasti yhteen ja katsahti eteensä.
Pastori Frisius astui hänen eteensä ja silitti hänen kumpaakin kättänsä.

"Onko hän kuollut?" kysyi Antje.

Haller kohautti olkapäitään, tohti katsahtaa häneen ja kalpeni. Perästäpäin hän toisinaan kertoi, vaikkei hän mielellään puhunut siitä, ett'ei hän Mäissään ollut nähnyt niin tyhjiä silmiä, kuin Antje Wittin sinä silmänräpäyksenä olivat.

"Onko hän kuollut?" kysyi hän toistamiseen.

"Veljesi kirjoittaa niin."

Hän käännähti hitaasti lähteäkseen pois. Mutta kun hän jo oli ovella, kääntyi hän taakseen ja sanoi äänekkäästi, ja oli kummallista nähdä, ettei hän ollenkaan ollut hämillään: "Minä en usko sitä! Hän oli niin iloissaan, kun hän läksi."

"Mitä sanotte te, rouva Thiel?"

"Minä, niin, minä tahtoisin", sanoi vaimo… "että ne toiset… kaikki ne toiset… olisivat myöskin kaatuneet."

"Oi, vaimoseni, tuo ei ole oikein!"

"Eikö?" vastasi hän terävästi. "Miksi piti juuri hänen kaatua, ja kaikki toiset saivat jäädä elämään? Kun minulla ei enää ole poikaa, miksi pitää toisilla olla? Luuletteko te, että minun poikani oli minulle vähemmän rakas, vaikka olenkin vaan köyhä leskiparka?"

"Thiel eukkoseni!" sanoi eräs talonemäntä, jolla myöskin oli poika sodassa, "vaikenehan nyt Herran nimessä. Tule kanssani. Saat ruukullisen voita!"

Silloin heltesi vaimo itkemään. "Lähetin eilispäivänä hänelle palasen silavaa, sitä hän ei enää ole saanut. Kuka senkin nyt syönee!"

"Niin… kukahan?"

Hän itki katkerasti. Hän näytti pienemmältä kuin tavallisesti, ja oli kuin olisivat hiuksensa muuttunut harmaammiksi. Häntä saatti naisten sydämestä lähtevä äänekäs sääli, kun hän köyhempänä, paljoa köyhempänä. kuin oli sinne tullessaan, lähti kouluhuoneesta.

Hetkisen istui hän vielä opettajan puolella pikku Otton kehdon ääressä. Nuori rouva polvistui hänen viereensä ja itki, leskivaimo mietti ja mietti. Nuoren vaimon ajatukset, liikkuivat tulevaisuudessa, vanhan menneissä päivissä.

* * * * *

Myöhään illalla, kun jo oli pimeä, komensi Frans vielä vahtimaan vallille. Hän sanoi, että se tapahtui laivojen vuoksi. Muuten oli hänelle yhdentekevää, mitä ajutantti Strandiger ja vielä enemmän, mitä sotamies Heiderieter tuumivat hänen määräyksistään. Niinpä lähtivät he isännöitsijän hupaisasta tuvasta ja hiipivät tietä vallille. Mutta matkalla, lepistössä, kieltäytyi Andrees tottelemasta: hän sanoi, että oli vallan mieletöntä lähteä näin keskellä yötä; tämmöinen ei enää ollut mitään leikkiä. Niinpä kääntyi hän takaisin ja lähti kotiin.

Siispä jatkoivat Frans ja Heim matkaa kahden.

Heim jätettiin vartioksi vallin laelle. Hän sai käskyn lymyillä ruohikossa aitauksen vieressä, olla liikkumatta ja kaikella muotoa varoa nukahtamasta. Toinen lähti yksin pimeälle niemikölle alhaalla.

Heim istui ja katseli rantakanavan ylitse, jonka pinta oli ihan pimeä, valaistusta kohden, joka heijasteli kylän yllä. Siellä oli järjestelty kynttilöitä ikkunoihin: voiton riemu oli sentään taas vallannut mielet. Strandigerkartano tosin näkyi hiljaisena ja pimeänä: sillä kun Frans kiihkeästi oli vaatinut, että sytytettäisiin kynttilät, oli rouva Strandiger ruvennut itkemään. Hän itkikin paljon siitä saakka, kun miehensä oli hukkunut matalikolla. Opettajankin asunto oli pimeänä, puolisot istuivat hiljaa, rinnakkain ja kuuntelivat, kuinka lapsensa hengitti. Mutta kylän keskellä, missä tie nousee ylös kirkolle ja taittaa vasemmalla kirkkotarhan sivutse, olivat ikkunat kummallakin puolella valaistut. Kauppiaan talo kirkon vieressä loisii kirkkaimpana. Kynttilät seisoivat tiheissä riveissä. Mutta mies ja vaimo kävelivät ulkona huoneen edustalla, kirkkotarhaa kohden, katselivat valaistusta ja itkivät hiljaa itsekseen. Heillä oli yksi lapsi kirkkotarhalla ja toinen Metz'in edustalla.

Heim istui ja ihmetteli toverinsa rohkeutta, joka oli ikäänkuin kadonnut mustaan pimeyteen alhaalla. Heim rupesi uneksumaan. Ja kohta asteli hän ystävänsä Reimer Wittin rinnalla taistelun tuoksinassa Metz'iä kohden. Hehkuvia kuulia vinkui kaupunkia kohden, oli meteli pahempi kuin kisatanterella ja Metz'in yllä heijasteli valaistus. Ja hän ja Reimer olivat ensimmäiset, aivan ensimmäiset. He mursivat portin, se oli ihan samallainen kuin Strandigerkartanon tallin ovi; Bazaine oli polvillaan Heimin edessä, mutta Reimer ei tahtonut suoda mitään armoa. Silloin tuli kuningas Wilhelm siihen mustalla orhillaan, hänellä oli kultainen kruununsa valkeilla hiuksillaan ja hän kiitti heitä kumpaakin, ja oli enää ainoastaan siitä kysymys, kumpi heistä saisi aina ratsastaa kuninkaan rinnalla.

Heim heräsi.

Aitauksella hänen rinnallaan istui Antje Witt ja oli hyvin pimeätä.
Antje Witt sanoi: "Kuules, Heim, anna kätesi tänne."

Antje puhui niin kummallisesti, kuin semmoinen, joka on kovasti juovuksissa. Heim antoi arkaillen kätensä hänelle.

Hän pusersi pojan lämmintä kättä ja puheli sitte, kieli kankeana: "Noin lämmin oli hänenkin kätensä, kun hän kolme viikkoa sitten lähti. Ja sinä et ole kuollut…. siis ei hänkään ole kuollut!… Vai oletko sinä kuollut?" kysyi hän, ja katsoi häntä läheltä suoraan silmiin. Silloin huomasi poika, että Antjen kasvot olivat ihan väännyksissä. Hän kirkaisi kovasti, tempasi itsensä irti ja juoksi, niin nopeasti kuin taisi, ja tuli itkien Nummitaloon. Emännöitsijä ei saanut häntä rauhoittumaan, ei päässyt siitäkään selville, mitä hänelle oikein oli tapahtunut, sillä hän ei kehdannut puhua, kun ei hän ollut selvillä, mikä oli ollut totta, mikä uuta.

Seuraavana päivänä kertoi Frans Strandiger, että alhaalla kaivannoilla oli ollut vieraita mustia aluksia, mutta että ne olivat lähteneet pois, kun hänen huudoistaan olivat huomanneet, ett'eivät voineet salaa laskea maihin.

Usko näihin mustiin laivoihin oli silloin, ja vielä vuosia jälkeenpäinkin, hyvin yleinen rannikkokansan keskuudessa.

Nämä nyt olivat kolmen toveruksemme sotamuistot. Siten leikkivät lapset tuon kamalan sodan kynnyksellä.

TOINEN LUKU.

Laakea tasainen kangas aukeni kylästä metsän rantaan asti. Kun makasi pitkänään kankaalla, kuten Heim Heiderieter teki, niin ei tällaisena toukokuun päivänä, joka oli hiukan usvainen, nähnyt muuta kuin toisella puolen metsän, hyvin vaatimattoman, länsituulien runteleman metsän, toisella puolen kirkon tornin, muutamia olkikattoisia päättyjä ja puulatvoja. Sen näki, muuta ei. Kaikki muu, muu maailma, oli Heim Heiderieteriltä sumun peitossa, vaikka hän nyt jo olikin kuudentoista vanha, ja ollut mukana sodassa Ranskaa vastaan ja vaikka hän kääntelikin pastori Frisiuksen johdolla vanhaa kreikkalaisukkoa Homeroa saksaksi.

Kankaan rajalla, länttä päin lähellä kylää, yritteli leveä ja matala olkikatoksinen rakennus, jonka räystäät kummallakin puolella melkein koskettivat maahan, kurkistella kankaan ylitse. Siinä se vetelehti laiskana sumun keskellä. Se oli Heim Heiderieterin isän asunto, äitinsä oli hän jo aikoja sitten kadottanut; siskoksia ei hänellä ollut koskaan ollutkaan. Niinpä oli hänellä ollut hyvä tilaisuus kehittyä oikeaksi Heiderieteriksi.

Heiderieterit olivat jo kolmattasataa vuotta asustaneet tuossa talossa kankaan rajalla. Heidän ilmaansa oli, kun leijaili sumu kankaalla. Maailma semmoisena kuin se näkyy, ilmiöineen ja kuvineen, oli Heiderietereille aina ollut sumun ja usvan harsossa. Siksipä eivät olleetkaan tiluksensa laajenneet, eivätkä tulleet arvokkaammiksi. Heille kuului kyllä paitsi jonkinvertaa peltoa marskeilla, myöskin kangas, mutta se oli yhä yhtä muokkaamaton, kuin ensimmäisen Heiderieterin päivinä; ja oli heillä siis kyllä vielä yllinkyllin tilaa heittäytyä pitkäkseen ja oijennella pitkiä jäseniään kangaskanervikolla ja tähystellä ulos sumuun, joka kätki maailman heidän uneksuvilta silmiltään.

Pastori Frisius tapasi sanoa: "Heiderieterit ovat laiskoja vetelyksiä", mutta pastori Frisius ei ole mikään ihmistuntija, ja lisäksi liikkuu verensä hitaasti. Opettaja Haller taas sanoi: "Ne ovat hienoa hupaista väkeä", mutta opettaja Haller paisuu ruumiillaan yhä tukevammaksi ja ottaa elämän vielä kevyemmältä kannalta, ja mietiskelynsä tapahtuvat, kaikki kirkkaassa auringonpaisteessa.

Totuus ei ole kummallakaan heistä; sen löytää siitä välimaalta:
Heiderieterit ovat hienoja ja vetelyksiä.

Kun peltomies näyttää perunoitaan, joita hän on viljellyt, niin ottaa hän säkistä ja sanoo: "Tuommoisia ovat pienimmät!" ja vielä kerran kourasee hän ja sanoo: "Ja tuommoisia suurimmat! Muut ovat siinä välillä." Jos tekee siten Heiderieterien kanssa, niin oli suurin heistä se, joka eli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten, ja jonka nimi tunnustuksella mainitaan maan taidehistoriassa. Hän oli, kuten jokainen taiteentuntija tietää, kuvanveistäjä. Mutta kun eivät aika ja ihmiset sallineet hänelle tilaisuutta luoda jotakin suurta kiveen tai pronssiin, niin on hän näperrellyt pienempää. Onpa sentään muutamissa kartanoissa ori lahoilla maata, kuten esimerkiksi Husanmin linnassa, liesiä, toisin paikoin kivisiä portinpieluksia, jotka osoittavat varsin jaloa ja eloisaa muotoaistia. Hänen elämästään on hyvin niukat tiedot. Hän lienee ollut komean näköinen, ja noista linnoista, joissa hän ansaitsi hyvän toimeentulon, lienee hän karkoitettu jonkun rakkausjutun vuoksi. Sittemmin on hän kunnioitettuna ja arvossapidettynä elellyt eräässä hansakaupungissa mestarina, joka osasi yhdistää toisiinsa taiteen ja käsityön. Vanhuutensa päivät ja loppuikänsä eli hän Nummitalossa. Tuo on omituisia. Oliko Heiderieterluonto vielä kerran pujahtanut näkyviin? Ja olikohan se sen hieno vai vetelys-puoli?

Vähäpätöisin kaikista Heiderietereistä taas oli hän, joka vielä oli elossa, Heimin isä.

Mitäköhän hänestä sanoisi?

Kun tulee metsästä taloa kohden, niin joutuu astumaan erään kankaanpalasen poikki, joka kanervikon alla on kuin pienissä lyhyissä aalloissa. Tämän maanpalasen oli isänsä kerran muinoin raivannut viljelyskelpoiseksi, oli kylvänyt ruista siihen ja sitte kuollut. Hänen poikansa ei kylvänyt peltoa, ja se maatui nummeksi taas. Mutta kyntövaot näkyivät sillä vielä, kuin jähmettyneet aallot. Onpa hänestä toinenkin juttu, kuinka joku häijynkurinen kerran oli ehdottanut, että hän valittaisiin kirkonisännäksi. Mutta pastori Frisius kielsi sen jyrkästi, hän kun sanoi hieman epäilevänsä semmoista kirkonisäntää, joka ei pitänyt kunnossa ja puhtaana omaa taloaan, niin, eipä edes omaa päätänsäkään.

Ei! Tämä Heiderieter ei ollut hieno, hän oli ainoastaan laiska!

Viimeiset kaksikymmentä vuottansa vietti hän siten, että kaiveli jätinhautoja, joita oli kankaallaan. Niin pitkän ajan oli hän häärinyt tässä toimessa, ja niin yksinomaan, että poikansa, Heim, oli lopulta tullut siihen käsitykseen, että käytti aikaansa parhaiten, kun innolla ja halulla etsi outoja esineitä maan povesta, tai, kun ei kumminkaan voinut avata kaikkia hautoja maailmassa, loikoi kesät kankaalla, talvet uunin päällä ja mietti ja kuvittelu mitä kaikkea semmoisissa mahtoi piillä. Niinpä oli hänkin hyvällä tolalla kehittyä todelliseksi Heiderieteriksi.

Heiderieter nimen kielijohdosta on ollut paljon kiistaa. Opettaja Hallerin mukaan merkitsisi se kankaallaratsastajaa, siis miestä, joka joko metsästäjänä tai vartijana ratsastelee kangasta: pastori Frisiuksen mukaan merkitsisi se taas kankaanraatajaa, miestä siis, joka raataa kangasta ja tekee sen viljelyskelpoiseksi. Jos nyt arvostelee Heiderietereitä ensimmäisestä viimeiseen tämän jälkimmäisen selityksen mukaan, niin ansaitsisi heistä vaan yksi, tuo ylempänä mainittu Heimin isoisä, tämän nimen. Toiset kaikki eivät ole panneet montakaan kortta ristiin pysyttääkseen tuota, aina eteenpäin tunkevaa kangasta etäällä omasta olkikatostaan, jonka alla he uneksuen elustivat.

Heim makasi kankaalla ja katseli isäänsä, joka jo oli useat päivät peräkkäin verkkaan ja arvellen hääräillyt avaamassa erästä hautaa. Kuuli lapion pehmeän suhauksen ja mullan hiljaista vierintää. Muuta ei. Molemmat olivat vaiti: he eivät koskaankaan puhuneet keskenään mitään. Kumpikin kehräsi omia ajatuksiaan, todellisella Heiderieterillä olikin aina riittävästi miettimisen aihetta.

Silloin kirahti lapio kiveen.

Ukko laski lapion kädestään ja lähti astelemaan Nummitaloa kohden. Kuten tavallisia, oli hän unohtanut lippaan, johon hänen oli lapana sulkea löytöesineet. Hänen vanha, raihnainen jakkunsa roikkui etupuolella polviin asti; harmaat, melkeinpä valkeat hiuksensa ja partansa törröttivät tappuraisina ja sekaisina suuren päänsä ympärillä, hän astua komppuroi hitaasti ja kömpelösti ja koko ryhtinsä oli vanhuuden ja velttouden murjoma.

Heim makasi ja katseli vanhuksen jälkeen. Samassa muisti hän, että lapio oli kirahtanut. Hän sujahutti viime unensa sielunsa sunnuntaikammioon, joka oli hyvin avara, ja kohdisti älykkäät silmänsä sinne, mistä kivi kurkisti mullan peitosta. Verkalleen ryömi hän lähemmälle, pitkät käsivarret ja sääret neliniitisessä palttinassa, jaloissa kömpelöt pujotinkengät: ihan kuin suuri harmaa sisilisko. Maaten pitkänään koetti hän saada liikahtamaan hiukan puoleen kahta kiveä, jotka kehystivät hautaa: mutta se ei onnistunut. Hyvin vaivalloisesti mutta levollisena tunki hän sitten pitkän ruskean kätensä kivien rakoon ja tunnusteli varovasti haudan soralla täytettyä sisustaa. Silloin hykähti koko pitkässä ruumiissaan, tuoksahti hiukan ruskeaa multaa kivien raosta esiin, ja kohta jälestä tuli sieltä näkyviin sormenlevyinen keltainen vanne, rannerengas.

"Nyt on niitä minulla kolme!" sanoi hän matalaan, otti renkaan ja käänteli ja punnitsi sitä kädessään. "Kolme!… mutta tämä on raskain…" Hän katseli miettiväisenä rengasta kädessään. "Kunpa vaan nyt vihdoinkin saisin käyttää niitä! Vihdoinkin! Kolme niitä minulla nyt jo on. Enkä vielä ole saanut yhtään käytetyksi!"

Ukko läheni kankaan poikitse. Häilyvästi ja epäselvästi näkyi hänen ryhditön haamunsa sumun lävitse. Hänellä oli lipas kainalossa ja kädessä rautakanki.

"Tartuppas kiinni!" sanoi hän.

Niinpä täytyi Heimin ylös ja tarttua kankeen. Kun ei ukon onnistunut saada suurta kansikiveä liikkumaan puoleen, rynnisti Heim painollaan sitä vastaan; silloin se antoi myöten.

Molemmat kumartuivat alas ja tirkistivät kammioon.

"Hiiri!" sanoi ukko.

"Myyrä!" tuumi Heim ja silitteli huolellisesti tasaiseksi jäljen, joka arveluttavasti muistutti sormen jälkeä.

Ei vaihdettu sanaakaan kun he huolellisesti tarkastelivat multaa ja nostivat pienimmätkin sirut ja palaset lippaaseen. Nyt oli hauta tutkittu. Ukko tunnusteli varovasti kädellään multaa ja kohotti päätään.

"Sinä saat lähteä kotiin", sanoi hän.

Silloin lähti Heim, kädet upotettuina syvälle housuntaskuihin, levollisin pitkin askelin kankaan ylitse: mutta hän ei mennytkään Nummitaloa kohden, vaan Wodanin kukkulalle, joka kohosi metsän rajalla. Ja siinä astellessaan naurahteli hän tyytyväisesti itsekseen: "Nyt löytää hän tikarin… no, löytäköön!"

Kymmenessä minuutissa oli hän ennättänyt kukkulalle ja istahti alas eräälle parin valkean koivun välillä olevalle istuimentapaiselle kanervamätläälle jo rupesi hankaamaan rannerengasta kirkkaaksi karheata nuttuansa vastaan. Siten askarteli hän vaieten ja kasvot umpimielisen näköisinä lähes pari tuntia, ainoastaan puol'avoimissa silmissään välkähteli elämä, värikäs kuin muinaisaikuisissa haudoissa. Hän kuvitteli, kuinka hän käyttäisi näitä kolmea rannerengastaan, ja kuinkahan tuo suuri ihmeellinen tapaus oikein tulisi sukeumaan.

Aurinko oli voittanut sumut ja lepäsi nyt kirkkaana ja lämpimänä lännen taivaalla, tavoitellen jo kultaisilla pitkillä sädesiivillään meren rantaa. Täytyi sentään tietää, että se siellä oli meri, omasta päästään ei sitä olisi kukaan keksinyt. Mutta tuo mahtava hopeainen viiru taivaan rannalla, joka näkyi lännessä, ja joka ikäänkuin eroitti ihmisten maailman Jumalan maailmasta, se on Pohjanmeri, joka luodeajaksi on vetäytynyt kaukaisuuteen.

Tie, joka johti maailmasta tänne kankaan yksinäisyyteen, tuli viistoon Wodanin kukkulan takaa metsästä. Tuo hiljainen metsätie, jolla harvoin näki ihmistä, vilkastui nyt tänä iltana yht'äkkiä. Kuului lähenevän askeleita ja rupesi puiden välistä kuulumaan miesten ja naisten ääniä ylös Wodanin kukkulalle.

Heim Heiderieter antoi rannerenkaan livahtaa taskuunsa ja katsahti kummissaan ylös. Uupuneen näköisiä miehiä asteli hiekkaista tietä, ne olivat tummissa sarkapuvuissa ja astuntansa todisti pitkää matkaa ja raskasta työtä. Heidän jälissään asteli neljä viisi naista, hekin näyttivät uupuneilta, mutta olivat kuitenkin yhä vielä puheliaita. Yksi niistä, roteva, voimakaskasvuinen nainen keksi pojan kukkulalla ja kysyi häneltä oudolla yläsaksalaisella murteella, oliko vielä pitkäkin matka lähimpään kaupunkiin. Poika nousi ylös ja astui alas kukkulan rinnettä.

"Tunnin matka!" vastasi hän. "Mutta sille saatte astua ripeämmin."

He jatkoivat matkaansa tuontuostakin katsahtaen taakseen: Heim seisoi ruskeat sormensa kouraistuina valkean koivunrungon ympärille ja katseli heidän jälkeensä. Säännöllisesti nousivat ja laskivat naisten värikkäät huivit.

Nyt kääntyivät he kerran vielä katsomaan, ja kirkas nauru helähteli tieltä metsää kohden.

Heimistä oli tämä kaikki kuin unta. Tuossahan oli ihan ilmielävänä edessään mitä hän tänään aamuna oli lukenut pastori Frisiuksen hiljaisessa työhuoneessa. Kasvoilleen oli herännyt kärsivä ilme, otsalleen nousi silmäinsä ylle syviä suoria ryppyjä, ja yhteenpuristetun suunsa pielukset nuutuivat alaspäin. Siten kyyristeli hän koivun vieressä, pensaikko melkein peitti hänet.

Odysseys hän oli, josta hän näinä viikkoina oli lukenut ja jonka seikkailut olivat kokonaan täyttäneet hänen mielikuvituksensa! Tuntematonna oli hän palannut kotimaalleen ja tähysteli nyt suojaavan pensaikon varjosta kosijain kopeata kulkuetta. Uhkaavasti huudahti hän poistuvien jälkeen:

"Teitä, te koirat! Jo jääneen luulitte mun ikipäiviks'
Kauas rannoille Troian! Te mässätä saittekin täällä:
Ah! väkivaltaa teitte mun linnani naisille kilvan,
Ahmatit, vaimon mun jopa liehaten ahdistitte!
Ettekö peljänneet edes taivahan hallitsijoita?
Tai häpeäännekö tyystin jo muistonne haipunut lienee?
Nyt toki kuoleman hetki on koittanut, kaikille teille!"

[Tämä, samoin kuin muutkin kirjassa löytyvät runot on suomentanut maisteri O.E. Helkiö.]

Silloin helkkyi metsästä iloista naurua ja joku lapsenääni sanoi: "Oletko sinä siis Odysseus?" Siellä istui eräällä puuntyngällä sievä, ehkä noin neljätoistavuotias tyttö, hänellä oli päässään punaisenkirjava huivi ja näytti hän matkaväsyneeltä.

Heim Heiderieterkös hypähti suorana ylös ja katsoi arastelematta suoraan noihin nuoriin lämpöisiin kasvoihin siellä alhaalla. Kasvonsa olivat punastuneet, vaaleita kiharia hiuksiaan kultasi ilta-aurinko, ja silmänsä olivat sulaa säteilyä ja kysymyksiä.

"Tules tänne ylös!" sanoi hän ripeästi. Ja hän kääntyi hiukan ja osoitti istuinsijaa vieressään.

"Mutta toiset jatkavat matkaansa!"

"Oh!… he jäävät kaupunkiin! Ja sinne sinä kyllä ennätät. Istu tähän nyt… Kuuletko? Tänne. Rohkeasti vaan."

Hän kutsui ja viittoi. Koko ruumiinsa oli liikkeessä, silmänsä hymyilivät ja säteilivät, ja sanansa sujuivat, vaikka hän puhuikin yläsaksaa, liukkaasti ja pyöreästi ja keveästi huuliltaan kuin helmet.

Sillä tämähän oli elämää! Tämä oli todellisuutta! Tuo muu kaikki, isä ja kylä ja marski: ne olivat vaan ikävää yksitoikkoista unta. Mutta tämä oli värikästä ihanaa todellisuutta! Nythän hän voi pukea sanoiksi kaiken sen, josta hän niin usein, kankaalla loikoessaan, oli uneksinut. Nythän oli elävää todellisuutta se suuri tapaus, joka niin oli väikkynyt mielessään, ja jonka hän niin usein oli jokaiseen yksityisseikkaan asti niin selvästi ja värikkäästi itselleen kuvitellut!

Tyttö istui nyt todellakin siinä mättäällä! Kirjava huivinsa oli soljunut alas ja hänen melkein mustat, hiukan kiharat hiuksensa vivahtelivat ilta-aurinkoa vastaan metallisesti. Tyttö loi silmänsä uteliaasti häneen ja hymyili hiukan ja nojautui voimakkaalla, jäntevällä vartalollaan mukavasti koivunrunkoa vastaan.

"Nyt sinun pitää olla mukana", sanoi poika. "Ja älä lainkaan pelkää!" Ja suurekkaalla liikkeellä osoitti hän kankaalle: "Tuo on kaikki meidän, marskeillakin on meillä maata ja hevosia ja lehmiä. Tässä on meidän kuningaskuntamme! Ja tiedämme kuinka vierasta on kohdeltava! Isien Homeroa!"

"Hänestä olen minäkin joskus kuullut", vastasi tyttö.

"Luonnollisesti! Sinähän olet kuninkaan tytär!" Ja hän naurahti vapaasti ja hilpeästi, kuin ei ikinä ennen.

"Sinä puhut niin hienoa kieltä, aivan toisellaista kuin täällä. Mistä sinä olot?"

"Minä olen kaukaa etelästä."

"Oletko sinä samaa joukkoa kuin nuo tuolla?"

"Olen nyt, en aiemmin! He ovat tiilentekijöitä, tiedätkö. Lippe-Detmoldista. Teidän kaupunkiinne on perustettu uusi tiilitehdas, he tulevat sinne työhön."

"Mutta missä ovat vanhempasi sitte?"

"Vanhempani ovat asuneet Hessissä, ja ovat jo kauan sitte kuoileet."
Hän katsahti ajatuksissaan kankaan ylitse ja näytti hyvin väsyneeltä.

Poika kääntyi vilkkaasti häntä kohden: "Nyt sinun pitää jäädä minun luokseni. Näetkös, olemme ihan yksin maailmassa? Tuolla lännessä ja tuonne etelään on kaikki merta, tuonne pohjoiseen on kangasta, ja idässä metsää, tuhannet penikulmat."

Nyt nauroi tyttö taaskin, ja silmissään välkkyi satu. "Mitä nyt siis?" sanoi hän.

"Homerossa", sanoi poika suurekkaasti, "sinuttelevat kaikki kohta toisiaan."

Hän otti tyttöä kädestä, ja sanoi, hieman hämillään ja hieman juhlallisesti: "Sinäpäs olot oikein mieleiseni tyttö!"

"Sepä somaa", vastasi tyttö ja katsahti poistuvia kohden; "minusta ei kukaan muutoin välitä, eikä kukaan kysy minulta, mikä olisi minun mieleeni."

"Mikä olisi sitte mieleesi?"

"Nytkö? Jäädä sinun luoksesi!"

"Näetkös! Nyt sinä olet niinkuin ihmiset silloinkin! Nyt me teemme, mitä itse ikinä tahdomme. Tule, niin menemme metsään."

"Mutta minä olen väsynyt."

"Minä tiedän erään sievän paikan puron rannalla, istut sinne, ja minä kerron sinulle, mitä olen lukenut, ja enemmänkin."

Tyttö lähti hidastellen hänen mukaansa, Matalain pyökkien oksat sulkeutuivat hiljaa kuin ovet heidän takanaan. Tuuli pidätti hengitystään ja aurinko kurkisteli heidän jälkeensä. Muurahaiset seisahtuivat askareissaan, ja linnut keskeyttivät lauluharjoituksensa. Siellä lähellä metsän rantaa hoikkien solakkain koivujen varjossa, juosta Iiritteli nopeasti, hiljaa solisten, valkealla sannallaan pieni kirkas puro. Se oli niin kapea, että helposti voi hypätä sen ylitse.

Poika astui ensin yli, tyttö seurasi häntä nojaten hänen käteensä. Hän oli ensi kertaa näin lähellä jotakin tyttöä. Hänellä oli ihan sama tunne, kuin äskeisin, kun hän oli kahden pastori Frisiuksen kanssa kirkossa levittämässä punaista pääsiäisvaatetta alttarille. Hän hellitti hänestä kohta, ja osoitti sammalia jaloissaan, joka kaltevasti yleni koivujen juurille. Siinä oli pehmyt, hempeävärinen matos, jota heleäväriset pilkut vilkastuttivat.

Tyttö solahti uupuneena istumaan ja nojasi päätään kädellään, poika istui hänen eteensä. Siinä vilkkaasti puhellessaan nojautui Heim milloin kumpaankin kyynäspäähänsä, milloin taas nousi hän ylös ja oli polvillaan, niin että tyttö nauroi hänen hullunkuriselle asennolleen, ja sanoi että hän oli kuin jänis kaalimaassa, korvat vaan hiukan erilaiset! Ja hän katseli hänen korviaan, jotka somasti liketen päätä pilkistivät esiin kiharain hiusten alta.

He juttelivat keskenään, aivan kuin olisivat kasvaneet yhdessä, aivan kuin veli, joka juttelee pikkusiskolleen. Poika oli ihan unohtanut olla hämillään. Yläsaksa, jota hän muuten puhui vaan pastorin luona, ihan tulvi huulilleen. Mutta mikään ei ihmetyttänyt häntä: olihan kaikki sulaa, kirkkainta todellisuutta! Hän kertoi kankaasta ja Pohjanmerestä, kertoi, mitä muinoin, ammoisina aikoina oli tapahtunut kankaalla ja sotatanterilla, oli kovin toimissaan ladellessaan näitä kirjavia viisauksiaan, ja innostui tuontuostakin tekemään kulmikkaan kädenliikkeen, niin että tyttö sanoi: "Olet aivan kuin suuri metsästyskoira!" Tyttö nauroi, oli pujottanut kätensä ristiin päänsä taakse ja nojasi niitä yhteen pujotettuja käsiään vastaan. Näki hänen silmistään ja siitä kuinka mukavasti ja täynnä hyvää tuntua hän nojausi siinä, kuinka onnellinen hän oli.

"Mutia nyt kerron vielä sinulle jotain, sen olen itse kokenut. Ja sinun pitää sanoa, onko se totta." Ja nyykäyttäen päätään, kuten tahdiksi, alkoi hän lausua. Tuuli tulla humisteli kevyenä kankaalta käsin metsään ja häivytti ja hämmensi nuorta lehvistöä; ja nuo lukemattomat, punaiset pilkut, jotka aurinko oli kuvannut metsäruohikolle, heräsivät elämään ja koettivat tavoitella toisiaan.

Puron rannalla.

On metsässä kevään tuoksu,
Ja puro soljuen soi;
Ja ääressä puron juoksun
Poikanen unelmoi.

Niin unen uinuvi oivan
Hän sammalvuoteellaan,
Hän kuulee puron soivan,
Kuiskivan kulkeissaan.

"Mun verhoni eikö loista?
On rintani hopeinen,
Ei valkoviittani moista
Vihreäreunaisen!

"Kuin tehoo lauluni sinuun,
Tää sointujen kirkas vuo?
Et kyltyä voikkaan minuun,
Kerta kun käyt mun luo!

"Mun silmiin hurmau etkö?
On matkani kauas, hei!
Mun lempeä pyytänetkö?
Ei ole aikan, oi!"

"Oi, ellös poistu, armas!"
Hän valveten kirkaisee;
On vastassa povi armas,
Vaahtoa syleilee.

Kun taasen on tyyni laine
Ja puru kirkas on,
Hän aallossa näkee vainen
Katsehen angervon.

On nurmi suruissansa
Ja kukkuin painuu pää;
Ja puro matkallansa
Vieläkin nyyhkyttää.

Tyttö kohautti olkapäitään ja sanoi: "Tuommoistako sinä kuvittelet?"

"Olen elänyt sen! Aivan todella elänyt!"

"Sinäkö?" sanoi tyttö. "Veijari sinä olet? Nytpäs pääsin selville sinusta!" Hän nojautui taas taaksepäin, ihan pitkäkseen, ja räpytteli silmiään auringon valoa vastaan, joka pujotteli viistoon koivulehvikön välitse. Poika istui hänen edessään vaan ja katseli -häntä.

"Ennenkuin lähdet", sanoi hän, "pitää meidän vaihtaa lahjoja! Tiedätkö mitä? Semmoisia vaihtoivat ne muinoin aina."

"Mutta minullahan ei ole mitään."

"Sinun pitää nyt tuumia jotain."

Tyttö katsahti häneen mietteissään, sitte taivutti hän suruisan näköisenä päätään hiukan syrjään ja sanoi: "Nyt pitää minun nousta, pitää lähteä."

"Jää nyt vielä!"

"Minä olen jo jäänyt tunnin matkan jälille toisista. Oh. kunpa taas saisin palata kotiin!"

"Kirjoitatko minulle, kun olet kotona? Minun nimeni on Heim
Heiderieter."

Tyttö ei kuunnellut häntä. Unet olivat unohtuneet. "Näytä minulle nopeasti nyt, mistä tie menee?"

Poika lähti edellä pensaikon lävitse, taivuttaen oksat huolellisesti syrjään. Siten saapuivat he tielle.

He katsahtivat toisiinsa ja huoahtivat syvään, eivätkä liikahtaneet.

"Mene tuonne kukkulalle!" Sitte näemme vielä kauan toisemme.

"Tulee kohta pimeä jo, pelkään."

"Nyt minä lähtien!"

"Niin", sanoi poika pikaisesti, "nyt sinun pitää lähteä, mutta kas tässä… tämän saat minulta, näetkös? Lahjaksi!" Ja hän antoi hänelle rannerenkaan, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt käteensä, "Se on kultaa", sanoi hän, "säilytä se, että tunnen sinut sitte, kun olemme tulleet suuriksi."

"Mutta tohdinkohan? Tuohan on suuria ihmisiä varten?"

"Olen löytänyt sen meidän omasta maasta", sanoi poika ylpeästi.

Silmät luotuina renkaaseen, jota hän piti kädessään, kääntyi tyttö hänestä ja lähti vitkaan pois.

Pojan silmät riippuivat tytössä. Heidän välillään väreili jotain henkistä. He palasivat uudelleen toistensa luoksi ja antoivat kätensä toisilleen. Sitte lähti kumpikin sanaa sanomatta tietään.

Wodanin kukkula lepäsi yksinäisenä metsän rannalla.

Puro solisi edelleen.

Poika hiipi kankaan ylitse kotiinsa…

Vanha Heiderieter oli sillävälin palannut kotiin Kyökissä seisoi Telsche Spieker avoimen lieden edessä. Isäntä astui hänen ohitsensa ja meni viistoilla lasiruuduilla ja kiemuroivilla puuleikkelyillä varustetun kaksoisoven kautta saliin.

Nummitalo oli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten ollut kappalaisen asuntona ja oli se hupaisa yhdistymä oppineen asunnosta ja talonpoikaistalosta. On kuvaavaa Heiderietereille, että juuri he silloin hankkivat itselleen tämän talon. Sen täytyi miellyttää sukua, joka oli puolin taiteellista, puolin talonpoikaista.

Ukko meni pitkin laahustavin askelin tuon juhlallisen vanhanaikaisen huoneen lävitse, jossa vaan oli harvassa huonekaluja, ja avoi vasemmalla erään kamarin oven, johonka hän vihdoin viimein oli syvältä taskustaan löytänyt avaimen.

Kun hän oli työntänyt puoleen erään niistä tomuisista verhoista, jotka peittivät kumpaakin ikkunaa, ja tarkastanut, että koulukartano siinä edessä oli tyhjänä, rupesi hän katselemaan aarteitaan. Ja täällä, näiden elottomien hautalöytöjen keskellä, jotka olivat ladottuina puupöydille ympärilleen, muuttui miehen ryhti, ikäänkuin poikansa silloin kun oli nähnyt tuon vieraan tytön. Asetettuaan ensin lippaansa pöydän reunalle, rupesi hän vilkkaasti ja ääneen itsekseen puhuen vapisevin ja ripein käsin sijoittamaan uusia löytöjään paikoille, johon ne ikänsä ja laaatunsa mukaan kuuluivat. Viimeiseksi asetti hän miekan, joka oli noin käsivarren mittainen, suora ja noin kolme tuumaa leveä, kahden muun samallaisen aseen viereen, ja sanoi: "Nyt niitä on kolme!" Ja näki, kuinka vanhat kurttuiset kasvonsa välähtivät iloisiksi. Sitte merkitsi hän uudet löytönsä, nähtävästi hyvinkin tottuneella kädellä kirjoihin, merkitsi löytöpaikankin ja haudun rakennusmuodon erääseen laajaan karttaan, jolla oli kuvattuna koko kangas. Tätä työskennellessään muuttuivat liikkeensä vilkkaiksi ja innokkaiksi, ja näki hyvin, että sielunsa, kun liikkui iällä alalla, työskenteli tavallista suuremmalla lahjakkuudella, ja elävän mielikuvituksen ja rehellisen rakkauden elähyttämänä.

Kun tuli ilta, istuivat isä ja poika myöhään yöhön lampun valossa pöydän ääressä, joka seisoi keskellä salia. Poika yritteli kääntää jonkun sivun Homeroa, isä luki jotakin vanhaa kotikalenteria. Kumpikin istua torkkui sanattomana ja tuhman näköisenä siinä, kaikki väike näytti sammuneen heissä. Telsche Spieker oli pistäytynyt opettaja Hallerilla, jonka rouvan kanssa hän oli hyvä ystävä, ja oli sitte, kyllästyneenä noihin ikäviin ihmisiin, jotka istuivat salissa, mennyt makuulle.

* * * * *

Seuraava päivä oli selkeä ja kirkas. Kangas lepäsi kuin ruskea lapsi, selällään, auringon paahteessa, ja kuitenkin hyvillään auringosta, joka paistoi sitä kasvoihin, kasvoihin, joissa elivät nuo levolliset, hiljaiset silmät.

Sepäs oli oikea päivä loikoilla nummella, loikoilla ja antaa mielikuvainsa liikkua, ihan hukkua mielikuviinsa, raueta ihan, lopulta ei enää liikahtaakaan: uneksua, uneksua vaan. Oli päivä, ikäänkuin taivaan lahja vartavasten jollekin Heiderieterin kaltaiselle.

Heim palasi illalla kello kuuden tienoissa pappilasta, ja oli hyvin nyrpeissään pastori Frisiukselle, joka oli pitänyt häntä työssä koko päivän. Niin, eihän matematiikka ja Virgilius häntä niin pahasti kiusannut: mutta se Helmiä kiusasi, että tämmöinen ilma kului turhaan, tahtoo sanoa, ilman että sai uneksua siinä. Viimein, kun kuusien varjot venyivät yhä pitemmiksi, oli hän rohkaissut mielensä ja pyytänyt päästä pois, ja pastori Frisius, joka istui syviin ajatuksiin vaipuneella kirjoituspöytänsä ääressä, oli siellä syvistä maailmoistaan nyökäyttänyt päätään.

Nummitalossa laski Heim kirjat kädestään pöydälle ja palasi ulos taas. Kun hän näki edessään tuon hiljaisen avaran kankaan, etäisyydessä metsän rannan ja sen edessä Wodanin kukkulan, silloin leimahti silmissään sama tuli, joka niissä oli eilenkin puron rannalla leimunut.

Silloin tuli hän häirityksi.

Joku hypähti kova-äänisesli huutaa huikahuttaen aitauspengermän ylitse.
Kohta hänen takanaan ilmestyi esiin Andrees Strandiger.

Heim Heiderieter seisoi pahasti hämmentyneenä paikallaan. Joku vieras henkilö siinä! Edessään seisoi nuori mies, pitkä ja solakka, ryhtinsä varma ja itsetietoinen, pukunsa hieno. Heim yritti kumartaa, se ei onnistunut oikein, kuten vastaisuudessakin, sanoaksemme sen nyt kohta, ei häneltä koskaan oikein onnistunut tehdä kumarrusta, niin että Heim Heiderieter, kun hän myöhemmin tuli hiukan itsetietoisemmaksi kokonaan jätti sen, ja kulki elämänsä lävitse suorana, kuten oli Jumalan luomasta. Andrees Strandiger oijensi kätensä hänelle ja sanoi: "Tietysti et olo keksaissut ajatella, että helluntailoma alkoi eilen!… Tunnetkos vielä Frans Strandigerin?"

Heim lensi punaiseksi ja nyökäytti päätään; mutta Frans astui häntä kohden ja oijensi toverillisesti kätensä: "Sinutellaan toisiamme vaan kohta:

"Tulkoon!" sanoi Andrees.

Frans oijensi suoriksi molemmat käsivartensa: "Hei, nyt lähdemme kankaalle. Meillä on loma! Loma!"

Andrees kääntyi Heimlin: "No, koskas sinä tulet kouluun?"

"Syksyllä. Pastori Frisius toivoo, että pääsisin lähinnä korkeimmalle luokalle."

"Miksi sinä aiot?"

"En minä tiedä", vastasi Heim hämillään. "Minunhan pitää ensin perehtyä asioihin."

Andrees rypisti vakavat kasvonsa: "Täytyy tietää, minne pyrkii."

Ei, sitä ei Heim tietänyt. Yhtenä päivänä oli hän tuuminut sitä, toisena tätä, ja useimmasti jotakin ihmeellistä ja erinomaista. Jonkun aikaa oli hän tuuminut lähteä Friedrich Schillerin jälkiä, kunnes surukseen huomasi, että Schiller jo oli edeltäkäsin ajatellut kaikki ajatukset, jotka hänellekin tulivat mieleen kankaalla. Toisinaan taas suunnitteli hän aikaa, jolloinka lähtisi ensimmäiselle pohjoisnaparetkelleen, ja oli vaan huolissaan siitä, että joku tässäkin ennättäisi hänestä edelle.

Oli hän jo tuuminut valtiomieheksikin ja sotapäälliköksi, mutia niillä aloilla ei ollut Bismarckin ja Moltken jälkeen enää pitkiin aikoihin mitään tehtävää. Mutta mitähän, jos lähtisi Afrikaan! Niin, Afrikaan! Hän upotti molemmat kätensä syvälle avaroihin taskuihinsa ja rupesi uneksumaan. Ja unensa virkosivat kohta eläviksi kuin todellisuus. Nyt hän oli Indian valtamerellä, vasemmalla Sansibar'ista, ja laski maihin Daressalaamin luona, niskallaan valkea korkkikypäri.

Frans Strandigerin ääni palautti hänet takaisin Wodanin kankaalle: "Minä rupean pörssimieheksi, ja varmaan!" sanoi hän. "Sitä tietä saa rahaa kokoon. Ja kun on rahaa, niin on mies vapaa. Sisareni Lena sanoi pääsiäisenä minulle, kun olin Berlinissä: 'Kuuleppas Frans, laita sinä itsesi rikkaaksi vaan, niin herätän minäkin enemmän huomiota, ja saan jonkun kaartinkapteenin!'" Hän kääntyi Heimiin: "Ajatteleppas, tyttö on juurikään saanut pitkän hameen ja ajattelee jo tuommoisia! Osaatkos kuvitella semmoista?"

Ei, sitä ei Heim osannut, niin vilkas kuin mielikuvituksensa olikin!
Hän katsahti neuvottomana Andreekseen: "Ja miksikä sinä, sitte aiot,
Andrees?" Hän kysyi ainoastaan seljetäkseen toisesta, jonka varmuus sai
hänet hämilleen.

"Minäkö?" sanoi Andrees, "minä tahdon palvella isänmaata."

Silloin viuhautti Frans Strandiger keppiään ilmassa: "Mitä sinä sillä tarkoitat?

"Minä rupean valtion virkamieheksi, valtiomieheksi! Ja silloin teen sitä, mikä on kansallemme tarpeen."

Heim kumarsi kiharaa päätään, kuunteli hiljaa ja ihmetteli: "Kuinka tyyneesti hän sanoo tuon! Hän on tekevä sen. Helposti on hän sen tekevä!" Ja Heim vaipui taaskin mietiskelyihinsä, kätensä uppoutuivat taskuihin ja hän katseli uneksuvin silmin kankaalle: "Ja kun hän on saavuttanut tuon suuren päämääränsä, silloin lähettää hän minut lähettiläänään… Afrikaan, paljon väkeä ja paljon rahaa mukanani."

Uneksuvasti kohotti hän oikeaa kättään, sysäsi korkkikypärinsä niskaan ja veti syvään ja voimakkaasti henkeään.

"Noh?" kysäsi Frans, ja silmänsä väijyivät ja säkenöivät.

Silloin jatkoi Heim kuvitteluaan ääneen: "Minusta", puhui hän hiljaa ja verkalleen, "minusta olisi elämäni kulunut hukkaan, ell'ei minulla kolmenkymmenen vanhana olisi ainakin kahta ritarimerkkiä."

Frans purskahti nauramaan täyttä kurkkua. Hänen koko kauniit Strandigerkasvonsa ihan säkenöivät ivaa ja hän ravisteli unistaan herätetyn, säikähdystään melkein tupertuneen Heimin kättä: "Noista sanoistasi muistutan sinulle. Heim Heiderieter, kun olet kolmenkymmenen vuotias. Noniinhän! Sinullahan on vielä neljätoista vuotia laakeriesi hankkimiseen."

"Ja sinulla", huomautti Andrees terävästi, "rahasäkkisi."

"Ja sinulla", huudahti Frans, "kuningaskuntasi!" Hän näpäytti sormillaan ja nauroi: "Enpäs ole unohtava tätä mieleenpainuvaa päivää, jolloin kolme tuhmaa poikaa jakoivat maailman keskenään."

* * * * *

"Tuleppas", sanoi Andrees, "niin menemme takaisin. Sinun pitää myöskin tulla mukaan Strandigerkartanoon. Siellä on tänään jotain erikoista. Muistathan, että joku vuosi sitte eräs hampurilainen kapteeni rouvineen ja lapsineen oli vierailemassa Strandigerkartanossa ja viipyi siellä muutaman viikon. Muistatko vielä nuo molemmat pienet tytöt? Nyt ovat heidän vanhempansa kuolleet. Ensin kuoli rouva, joka oli kaukaista sukua äidilleni, sitten mies, joka oli matkalla Eleläamerikkaan, keltakuumeeseen. Nyt on hän jättänyt jälkeensä määräyksen, jonka mukaan pyydettäisiin, jos hän sattuisi kuolemaan, minun äitiäni kasvattamaan lapset. Hän kirjoittaa, että silloin käydessään meillä, olivat sekä hän että hänen vaimonsa niin mieltyneet äitiini ja tulleet häntä niin lähelle, että hän nyt sydämensä pohjasin huolissaan lastensa puolesta, tohti pyytää näin paljoa. Arvaathan, mitä äitini on vastannut kirjeeseen."

"Minä tiedän", vastasi Heim ripeästi: "Hän on vastannut: 'Jumalan nimeen!' Hän on paras nainen maailmassa. Hän on minunkin äitini."

Andrees nyökäytti päätään, ja laski kätensä ystävänsä olalle. Siten kulkivat he hetken rinnakkain, kankaan rantaa kohden, länteen. Edessään, kaksi tai kolmekymmentä jalkaa alempana levittäysi marskilakeus.

Kaikki nuo pellot edessään, joita ojat viiltelivät, aina rantalakeille, ja laakea rantama aina nousuveden peittämälle matalikolle asti kuuluivat kaikki Strandigereille. Eikä kukaan voinut riidellä Strandigereiltä sitäkään uutta maata, joka oli muodostumassa tuolla ulkona rannikolla ja matalikolla, he itse olivat nimittäin voittaneet nämä marskit mereltä, ja itse olivat niin kauas kuin ihmiset muistivat ja asiakirjat tiesivät kertoa, omasta kukkarostaan ja omalla lapiollaan pitäneet kunnossa rantatokeet ja kaivaneet rantamalle ne ojat, joihin kerääntyi muta, josta sitten oli muodostuva uutta hedelmällistä maata.

Mutta vanhat rantatoeasiakirjat, jotka ovat kaupungissa maaneuvosvirastossa, ne eivät tiedä paljoa maan lisääntymisestä, useammin kertovat ne tokeitten särkymisestä. Asianomainen Strandiger velvoitetaan maan turvallisuuden vuoksi tämän vuoden Martin päiväksi korjaamaan ja uudesti laittamaan sen osan rantavallia, joka kuuluu hänelle… tai: "Asianomainen Strandiger rakentakoon vielä tänä vuonna Stülper-tokeen kulmauksesta sinne asti, josta tie kulkee talolle, paikalle, jossa virta ja nousuvesi kolmantena päivänä marraskuuta, nousi niityille, seitsemänkymmentä jalkaa pitkän ranta-tokeen…"

Vasta viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena ovat asiat muuttuneet.

Merellä on oikkunsa, milloin liehuu se, milloin hymyilee, milloin on se ahnas, milloin antelias. Se oli muuttunut sangen anteliaaksi! Ja Strandigerit, jotka aina olivat voimakkaita sitkeitä miehiä, oikeita friesejä, ryhtyivät ripeään työhön vallien tuolla puolen. He kalvoivat pitkiä, viistoon käyviä ojia rantakaistaleeseen ja pian lainehti näiden ojien välillä mataloilla kohoumilla pitemmältä ja pitemmältä matalaa viheriää ruohoa, ja nyt jo kantoi tuo viherjä rantakaistale rouva Strandigerille yli kolmentuhannen markan vuokraa.

Mutta ulkona tuolla, kaukana ulkona neljän tunnin matkan päässä matalikolla, jossa ulkoaallokko murtuu, oli kohonnut pitkä valkea jono hiekkasärkkiä, olivat kohonneet yhä korkeammiksi ja korkeammiksi, ja naiden särkkien suojiin, mannermaalta käsin oli muodostunut avara keväisen viherjä niittylakeus.

Saarta kutsutaan Flackelholmiksi. Se on melkein tuntematon, se kun on uusi ja sijaitsen ihan yksinään ja sille kun on vaikea laskea maihin matalikon ja merenkäynnin vuoksi. On karttoja, joihin ei sitä ole edes merkittykään, ja on julaistuna kertomuksia rantasäikistä, joissa sitä ei ole mainittu. Se on kuitenkin myöskin rantasäikkä, on upoksissa ollut, mutta taas ilmoille kohonnut jäännös ammoista kimbriläistä marskia. Ja kuten nyt näyttää, on se kaikista säikistä se, jolla on suurin tulevaisuus edessään; toisia nimittäin täytyy suojella tokeilla, ett'ei meri nielisi niitä takaisin. Niiden rannat varustetaan kivitokeilla, joihin meri riehuu voimansa. Flackelholm sitä vastoin kasvaa itse omin voimin ja laajentaa alaansa vuosi vuodelta. Sen eteen on meri itse rakentanut vallin ja rajan itselleen, korkean seinämän valkeata santaa.

Kun matkustaa Hampurista Helgolandiin ja ylälaidalla on kadonnut näkyvistä mannermaa, niin voi, jos on hyvä kiikari, pohjoisessa nähdä valkean säikkäjonon, voipa eroittaa merenajamasta bamburuo'osta kyhätyn lipputangonkin ja lipun vieressä nähdä seisomassa sen miehenkin, joka nyt asuu siellä, elettyään ja koettuaan sen, mitä tässä kirjassa tulee kerrottavaksi.