INGO
Romani
Kirj.
GUSTAV FREYTAG
Suomennos —r—r.
Tampereella, Hj. Hagelberg'in kustannuksella, 1885.
SISÄLLYS:
1. Vuonna 357 2. Pidot. 3. Avonaisia sydämiä. 4. Kuninkaan hovissa. 5. Metsänajoissa. 6. Jäähyväiset. 7. Ingo kuninkaan hovissa. 8. Viimeinen yö. 9. Idis-linna. 10. Lähteen luona. 11. Salaman isku.
1.
Vuonna 357.
Vuorenkummulla, rytöhakkauksen lähellä, joka eroitti Thüringiläisten metsät Katteista, seisoi nuori vartija vahtimassa jyrkkää polkua, joka Kattein laaksoista johti ylängölle. Hänen päänsä päällä levitti suuri pyökkipuu latvansa, kummallakin puolella kulki raja-aitaus pitkin vuoren harjaa ja tiheässä pensastossa kukki karhunmarjat ja itsestänsä kasvavat ruusupensaat. Nuorukaisella oli heittokeihäs kädessänsä ja seljässään hihnasta riippuva, pitkä sarvi; huolettomana nojautui hän puun runkoon ja kuulteli metsästä tulevia ääniä, tikan nolottamista, tahi oksien hiljaista kahinaa jonkun eläimen hiipiessä pensaston lävitse. Väliin katsahti hän maltitoinna aurinkoon tahi heitti silmäyksen ta'aksensa sinnepäin, jossa linnoitus ja eläinten tarhat olivat.
Äkkiä kumartui hän eteenpäin kuuntelemaan; hänen edessänsä olevalla polulla kuului keveätä astuntaa, ja lehdistön lävitse haamoitti eräs mieshenkilö, joka läheni häntä nopein askelin. Vartija nykäisi rintapuolellensa hihnan, jossa sarvi riippui ja tempasi keihään, valmiina heittämään; miehen astuessa ulos lehdiköstä ja tultua avonaiselle rajankohdalle, huusi hän tälle, pitäen keihäänsä kärjen tähdättynä tätä kohtaan: — Pysähdy, metsänvaeltaja ja lausu ne taikasanat, jotka pelastavat sinut minun raudastani! Muukalainen heittäytyi viimeisen puun taakse sillä puolella rajaa, jossa hän oli, ojensi avonaisen oikean kätensä ja sanoi: — Minä tervehdän sinua rauhallisesti, minä olen muukalainen tässä maassa, enkä tiedä tunnussanaa.
Kaiheksuen huusi hänelle vartija: — Sinä et tule kuten ruhtinas hevoisella etkä saattoseuran kanssa, sinulla ei ole sotilaan kilpeä, et sinä myöskään ole matkustavaisen kaupustelijan näköinen, jolla on laukku ja kärryt. — Ja muukalainen huudahti takasin: — Pitkältä olen minä matkustanut vuorten ja laaksojen yli, hevoseni menetin minä virran pyörteessä, minä etsin vierasvaraisuutta sinun maisemillasi.
Jos sinä olet perki vieras, täytyy sinun varrota siksi, kun minun veljeni sallivat sinun tulla maahan. Siihen asti lupaa minulle rauhaa ja olla itse rauhassa.
Molemmat miehet olivat terävillä silmäyksillä katselleet toisiansa, nyt laskivat he keihäänsä kukin rajan puoleista puuta vasten, astuivat tuolle avonaiselle paikalle ja tarjosivat kättä toisillensa. Kättä lyödessänsä tutkistelivat he tarkkaan toisensa ajatuksia. Vartija katseli teeskentelemättömällä ihmettelemisellä tuon muutamaa vuotta itseänsä vanhemman muukalaisen voimakasta käsivartta, uljasta ryhtiä ja ylpeätä katsantoa.
— Ei olisi helppoa miekkaileminen sinun kanssasi vihriöivällä nurmikolla, — sanoi hän avosydämisesti — minä olen milt'ei pisin miesi meidän simanjuojista ja sittenkin täydyn minä kurkottaa sinua katsellessani. Ole tervetultu minun puuni alle ja huo'ahda, kunnes minä ilmoitan sinun tännetulosi.
Sillä välin kun muukalainen huoletoinna totteli kutsua, pani vartija sarven huulillensa ja puhalsi kaikuvan ilmoitushuudon kansansa laaksoihin. Vuorien karut kertoivat noita ankaria ääniä. Vartija katsoi etäisessä uutismaassa oleviin majoihin ja nyökkäsi päätään tyytyväisenä, sillä liikettä alkoi näkyä huoneiden ympärillä; tuokion perästä riensi eräs ratsastaja ylängölle. — Ei mikään voita villihärjän sarvesta lähtevää, tenhokasta ääntä, — lausui vartija hymyillen ja heittäytyi kanervikolle muukalaisen viereen, sill'aikaa kun hänen silmäyksensä nopeasti lensi pitkin metsässä olevaa rytöhakkausta ja hänen edessään olevaa vierasta laaksoa. — Puhu, matkustaja, hiipiiköhän kentiesi vihollinen sinun jäljestäsi tahi oletko muutoin nähnyt sotureja metsässä?
— Ei ääntäkään kuulu metsässä muuta, paitsi mitä siellä on kuuluva, — vastasi muukalainen, ei kukaan Kattein vakojista ole vaaninut minun polkuani sitten kuuteen päivään ja yöhön.
— Kattein lapset syntyvät sokeoina maailmaan kuten koiran penikat, — lausui vartija ylenkatseella. — Kuitenkin luulen minä sinun hyvin osanneesi käyttää metsän piilopaikkoja, kun olet voinut välttää heidän etuvartijoitansa.
— Minun edessäni oli valo takanani pimeys, — vastasi muukalainen uljaasti. Vartija katseli säälillä miestä, jonka ruskeoista kasvoista nyt oli selvästi nähtävänä väsymys ja jonka ruumis hervotoina nojasi puun runkoon. Vartija mietiskeli hetken itseksensä; sitten sanoi hän: — Jos sinulla on ollut pelkäämistä Kattein kostoa, on sinun kaiketi täytynyt monta päivää olla ilman tulta ja savua sekä olet ollut huonolla matkaeväällä, sillä metsä ei nyt tarjoa edes marjoja eikä hedelmiäkään.
— Näetkö, minä olen vartijana ruhtinaani seurueessa, enkä tiedä, jos hän tulee tarjoamaan sinulle suolaa ja leipää; mutta nälkäistä miestä en tahdo metsässä nähdä. Ota ja syö minun laukustani! Näin sanoen ojensi hän kätensä puun taakse, otti esille mäyrännahkaisen laukun ja tarjosi muukalaiselle sinä olevaa karkeata leipää ja lihaa. Tämä vilkasi kiitollisena häneen, mutta oli vaiti. Silloin tarjosi vartija hänelle pienen sarven, avasi sen puisen kannen ja sanoi, ystävällisesti tarjoten: — Ota suolaakin, tässä puun alla on minun asuntoni ja kotini, tässä olen minä isäntänä. — Vieras otti sarven. — Siunaus seuratkoon lahjaa, olkaamme ystäviä. — Hän söi hyvällä ruokahalulla ja nuorukainen katseli sitä tyytyväisillä silmäyksillä.
— Kun armas aurinko lähettää säteitänsä metsästön läpi, silloin on vartian virka hyvä — alkoi muukalainen vihdoin puheen; — mutta kuin metsä humisee öisestä myrskystä, silloin vaaditaan rohkeutta metsäiseltä vartijalta.
— Tämä rajamaa on pyhitetty kansan hyville jumalille, — vastasi vartija, — kummaltakin puolelta virtaa pyhiä lähteitä ales laaksoihin, ja me, metsän asukkaat, olemme tottuneet puiden öiseen lauluun.
— Sinä olet nuori iältäsi, — jatkoi muukalainen, — sinun isäntäsi panee sinuun suuren luottamuksen, jättäessänsä maan rajan vartioimisen sinulle yksinänsä.
— Raja-aituuksella on paljo miehiä — ilmaisi vartija. — Meillä ei ole suurta pelkoa vihollisten joukkojen päällehyökkäyksestä vuoristossa, sillä vieraan jalalle käynyt öinen maan sisäpuolelle tunkeutuminen kallioiden ja metsäpurojen kautta vaikeaksi. Mutta huhu kertoo tuiman tappelun joku aika sitten syntyneen roomalaisten rajalla Allemanein ja Caesarin välillä, jota he nimittävät Julianukseksi, ja kymmenen päivää sitte lensi meillä yönaikana jumalan kesyttömätöin lauma ilman läpi, — hän katsoi arasti korkeuteen, — siitä ajasta asti vahdimme me maan rajaa.
Muukalainen käänsi päänsä ja heitti nyt ensimäisen kerran silmäyksen toverinsa kotimaahan. Siellä kulkivat vuorenharjanteet suurissa kaarteissa jono jonolta, niiden keskivälillä oli syvä laakso, ja missä se laajeni aavikoksi, näkyi vuorelta juoksevan virran vaahto kimaltelevan auringonpaisteessa.
— Ja nyt, toverini, annapa minun tietää, kenen lippua sinä kannat ja mihin sinä aiot johtaa minua.
— Kaikissa laaksoissa, joita sinun silmäsi näkee, ja vielä etemmäksi aina tasangolle asti vallitsee haltijana herra Answald, Irmfriedin poika, jonka palvelija minäkin olen.
— Kaukana ollessani kuulin suuren kuninkaan hallitsevan Thüringiläistä kansaa; häntä nimitettiin Bisino-kuninkaaksi, — vastasi vieras.
— Sinä olet kuullut oikein, — vakuutti nuorukainen, — Mutta tämä metsäseutu on ikivanhoista ajoista ollut vapaa oman herrassukunsa hallinnon alaisena, ja maan suuri kuningas tyytyy siihen, että me vahdimme hänen rajojansa ja vuosittain lähetämme hevoisia hänen hoviinsa. Vähät huolimme me, metsän asukkaat, kuninkaalta, ja Answald-herra käy ani harvoin kuninkaanlinnassa.
— Eikö Bisino kuningas pidä luetteloa teidän karjoistanne, joita minä näen tuolla majain luona? — kysyi muukalainen taaskin.
— Hm, kerran syntyi aseenkalsketta kylissämme, koska kuningas tahtoi syöttää sikojansa meidän tammimetsissä ja kerta sai hän halun metsästää villihärkiä meidänkin metsissämme, mutta sen koomin ei siitä olla kuultu mitään.
Muukalainen katseli vakaisena ales laaksoon. — Ja missä sinun isäntäsi talo on?
Vartija osoitti laakson aukeamaan. — Tuolla vuoren juurella se on, kolmen tunnin matka alespäin rivakkaalle kävelijälle, mutta meidät voi laitumelta otettu hevoinen viedä sinne lyhyemmässä ajassa. Kuuletko kavion kopsetta? sarvi on ilmoittanut tovereilleni, että vieras oli saatettavana; minun vahdista päästäjäni tulee.
Muuan ratsastaja tuli ravissa vuoritietä ylös, uljas nuorukainen, vartijan näköinen kasvoiltaan ja ryhdiltään; hän laskeutui hevoisen seljästä ja puhui hiljaa toverinsa kanssa. Vartija jätti hänelle torven, heitti nahkalaukun hartioillensa ja tarjosi hevoisen muukalaiselle. — Minä tulen sinun jäljessäsi, — sanoi hän, hyljäten tarjoumuksen; vieras tervehti kädellään ja päällänsä uutta vartijata, joka uteliaana katseli häntä, ja ohjasi seuraajansa kanssa matkansa ales laaksoon päin.
Kaita tie johti jyrkkään ales kiemurtelevaa virtaa kohden jättiläispuiden välitse, joiden naavat loistivat hopealta auringon valossa, puunjuurien ylitse, jotka luikertelivat tiellä ikäänkuin jättiläiskäärmeet ja kohosivat korkeisiin kaariin niillä paikoilla, joista vesi oli huuhtonut pois niiden alla muinoin olleen soran. Virran rannalla sulki tien vedenrajalla olevat puut ja paljous kuihtuneita kaisloja; veden voima oli kevään aikana kuljettanut sinne tuulenkaatamia puunrunkoja, jotka nyt kellottivat sikisokin lehdittömine oksineen; mutta metsän asukkaan veitsi oli leikannut ahtaan polun oksakisojen läpi. Joutuisilla askelilla, kiiruhtivat miehet ales laaksoon, he hyppivät rohkeilla harppauksilla kiveltä kivelle, puulta puulle, nuori vartija etimäisenä; usein teki hän korkean hypyn ilmassa samoinkuin heitetty pallo kepeästi hyppii jyrkkää vierua ales, ja missä joku leveä rotko keskeytti heidän kulkunsa, uudisti hän hyppynsä taaksepäin rohkaistaksensa täten seuraajaansa.
Ohjakset oli hän laskenut hevoisen kaulalle ja tämä juoksi haltijansa perässä tottelevaisena kuin koira; he voisestakin näytti tuo raivaama toin tie tuntuvan hauskalta. Tyytyväisen näköisillä silmäyksillä mittaili vartija erästä rivakkaa harppausta, jonka muukalainen oli ottanut puron yli ja tutki sitte hänen jalkansa jättämää jälkeä pehmoisessa maakamarassa. — Sinä astut voimakkaasti ollaksesi väsynyt miesi, — sanoi hän; — minusta näyttää, että sinä varmaan ennenkin olet uskaltanut tehdä rohkeita hyppyjä verisellä arolla. Jalkasi jäljestä näen sinun olevasi meidän kansaa, sillä varpahat ovat taipuneet ylöspäin ja paino kohtaa enimmäkseen jalan etuosaa. Ensin pidin minä sinua puheestasi päättäen vieraan maan miehenä. Oletko koskaan nähnyt roomalaisen jalanjälkeä?
— He kulkevat pienillä jaloillaan lyhyillä askelilla ja nojaavat koko jalkapohjaansa, kuten väsynyt ihminen tekee.
— Niin sanovat ne meidänkin miehistä, jotka ovat olleet lännessä. Minä olen itse tähän asti nähnyt ainoastansa aseettomia kaupustelijoita tuosta mustatukkaisesta kansakunnasta, — lisäsi hän puolustellaiden.
— Pitäköön onnen jumalattaret roomalaisten jalat kaukana teidän maastanne, — vastasi muukalainen.
— Sinä puhut kuin meidänkin vanhukset; me nuoret sitä vastoin ajattelemme siten, että joll'eivät he tule meidän luoksemme, menemme me heidän luoksensa, sillä ihmeellisen sanotaan heidän maansa olevan, kaikki huoneet kirjavasta kivestä, suloinen auringon paiste ympäri vuoden ja vihriöivä maa keskellä talvea; makea viini tavallisempaa kuin kalja, istuimet ja penkit hopeasta, tytöt tanssivat puettuina silkkiin ja kultaan ja sotilas on kaiken tämän komeuden herra.
Vartija odotti turhaan muukalaiselta vastausta, he kulkivat hetkisen vaitonansa rinnatusten, vihdoin tarttui nuorukainen hevoisen ohjaksiin. — Tässä alkaa tasaisempi tie,— sanoi hän, — nouse selkään, että ennen iltaa saapuisimme määrämme päähän. — Muukalainen laski kätensä hevoisen säkeelle ja hyppäsi raskaasti satulaan, hänen johtajansa nyökkäsi tyytyväisenä ja vihelti hiljaa, jonka jälkeen hevoinen vilkkaalla juoksulla vei ratsastajansa ales laaksoon päin, sillävälin kun nuorukainen juoksi jalkaisin hänen rinnallansa, heiluttaen keihästänsä ja väliin huudahtuksella kehoittaen hevoista, joka silloin hirnahti ja käänsi päätänsä vastaukseksi.
— Keitä ovat naiset tuolla etäällä, vaaleissa pu'uissa? — kysyi muukalainen, kun he seisahtuivat eräällä lähellä uutismaata olevalla kukkulalla ja katselivat aitausta. — Haa! — huudahti vartija, — herraskartanon tytöt ovat tulleet, tuolla on Fridan ruskea lehmä, kuuletko sitä kaunisäänistä kelloa, joka sillä on kaulassansa? Ja tuossa on tyttö, itse! — Hänen punastuneet kasvonsa ilmaisivat, että kohtaaminen oli hänestä mieluista.
— Noissa vanhoissa mökkilöissä, näetkö tuolla etäällä, on paimenen asunto; kesällä menee kylän karja suvilaitumelle, ja meidän tyttömme tulevat kuljettamaan kellarin tulot herraskartanoon. Tuolla pyökkimetsässä taas elää sikopaimen väkinensä; eipä ole kauniimpaa tammenterholaiduinta koko maassa niin pitkälle, kuin aurinko paistaa. — He olivat nyt ennättäneet uutismaalle, vartija otti pois salvat, jotka estivät pääsöä juhtatarhoihin, ja muukalainen ratsasti aitaukseen, jossa lehmät ammuen juoksentelivat, sill'aikaa kun paimenen vaimo palvelijattarinensa kantoi maitoastiat viileään kellariin, joka, ollen rakennettu kivistä ja sammalista, oli pohjoiseen päin ja johon sopi pitkiä rivejä maitokehloja. — Meillä on onni mukanamme, muukalainen, — huudahti vartija, — Irmgard, meidän ruhtinaamme tytär, on täällä itse katsomassa karjaa; jos hän mieltyy sinuun, saatat olla huoleti hyvästä hoidosta.
— Missä hän on, jonka nimen sinä mainitsit? kysyi muukalainen.
— Tuolla hän seisoo jakelemassa käskyjä palvelustytöille, sinä voit helposti eroittaa hänet niistä muista, — Neitsyet seisoi kärryn luona, jolla, valjastettuna kahden härjän jälkeen, kuljetettiin herraskartanoon maitohuoneen tuotteet: kovaan puserrettua voita puuastioissa, jotka olivat tehdyt metsässä kasvavista luumupuista, ja kuminajuustoja ladotut viheriäisten lehtien väliin.
— Mene hänen luoksensa, toverini, ja sano hänelle, että täällä on vieras, joka lähestyy rukoillen suojelusta. Minä en tahdo puhutella sinun herrasi tytärtä niin kau'an, kuin hänen isänsä ei ole suonut minulle sijaa liedensä ääressä. Ja koska sinä olet ystävällinen minua kohtaan, niin puhu hyvää minusta niin pitkälle, kuin voit. — Muukalainen laskeutui hevoisen seljästä ja kumarsi etäältä neitsyelle.
Hänen keltaiset kähäränsä kiemuroivat vapaana hänen korkean vartalonsa ympärillä, ne aaltoilivat hänen nuorten kasvojensa voimakkaiden juonteiden ympärillä ja ulottuivat aina uumaan saakka. Hopealla huolitettu vyö piti kiini hänen valkoista pellavapukuansa, jonka yllä hän kantoi lyhyttä kaappua hienosta, runsailla koruompeluksilla kaunistetusta villakankaasta ja alastomissa käsivarsissansa oli hänellä kultaisia renkaita. Suurin silmin katseli hän muukalaista, ja nyökkäsi hiljaa päätänsä vastaukseksi hänen nöyrälle tervehdyksellensä.
Vartija astui neitsyen luokse: — Muukalainen etsii sijaa meidän istuimillamme ja vuodetta väsyneen päänsä varalta; minä johdan häntä taloon, jossa ruhtinas ratkaiskoon hänen kohtalonsa.
— Me suomme lepoa matkustajalle, jonka jumalat meille lähettävät. Olkoon hän kuka hyvänsä, hyvä tahi paha, joka rukoillen lähestyy meidän liesiämme, on hän kolme päivää meidän vieraamme; sitten kysyy minun isäni, onko hän rehellinen mies eikä arvotoin oleskelemaan meidän kattomme alla. Sillä tiedäthän sinä itsekin, Wolf, että monta julmaa muukalaista kuljeskelee kurjuudessa ympäri maata ja tuovat sen kirouksen, joka seuraa heidän askeliansa, mukanansa rehellisen miehen huoneesen.
— Käytöksestänsä päättäen näyttää hän kohtelevan rehellisesti sekä ystävää että vihollista, — lausui vartija.
Neitsyt heitti muukalaiseen lyhyen silmäyksen: — Jos hän on sellainen, kun sinä sanot, saatamme olla iloissamme hänen tänne tulostansa. Tarjoa hänelle maitoputina, Frida!
Muukalainen joi ja kun hän kiitellen antoi putinan takasin Fridalle, sanoi hän: — Siunaus sinun laupiaalle kädellesi! Ensimäisen tervetuliaisen tässä maassa lausui minulle ystävällisesti tuo lämminsydäminen nuorukainen, olkoon tämä toinen nyt minulle enteenä, että minä hovikartanossakin tulen löytämään sen rauhan, jota minä niin hartaasti halajan.
Sillä välin oli vartija itseänsä varten ottanut kiinni yhden hevoisista, jotka juoksentelivat eri aitauksessa. Kun hän valmistiihe nousemaan selkään, astui rusoposkinen Frida hänen luoksensa: — Onni on sinulla ollut unissasi, Wolf, — pilkkasi hän; — sill'aikaa kun sinä lepäsit on vieras lintu tarttunut rajalle viritettyyn ansaan. Minkälainen oli unesi, vartija, orjantappuraisella vuoteella?
— Huuhkain ei sallinut minun nukkua, se vaikeroi Fridan takia, joka öiseen aikaan seisoo ravistelemassa aitausta, saadaksensa tietää, miltä taholta hänen tuleva miehensä on ilmestyvä.
— Mutta minä näinkin kuivettuneella pensaalla erään tikli-varpusen, joka lähetti vanhaa takkiaisen höytyä häävuoteeksi sille rikkaalle sudelle.
— Ja minä tunnen erään ylpeän kaunottaren, — vastasi Wolf mieliharmilla, — joka polki jalkainsa alla orvokit, joita hänen piti poimia ja lankesi tätä tehdessänsä nokkosiin.
— Ei sinun pellollasi kasvaviin nokkosiin, sinä typerä Wolf! — vastasi Frida vihaisesti.
— Minä tiedän tytön, jota en pyydä tanssimaan, kun täällä tästälähin pidetään tanssiaisia, — vastasi Wolf.
— Kun susi [Wolf suomeksi susi. Suoment.] tanssii, lentävät hanhet puuhun nauramaan — ivasi Frida.
— Sido itsellesi seppele kauranoljista, neiti hanhi, — huudahti Wolf vastaukseksi hevoisen seljästä ja lähti ajaen ravia pois muukalaisen kanssa, joka tämän puheen ajalla siivosti oli pysynyt keihäsheiton matkan päässä.
— Hän on epäkohtelias nuorukainen, — valitti Frida hallitsijattarellensa.
— Kuten metsässä huusit, sait vastauksen, — lausui tämä hymyillen. Ja heittäen silmäyksen vieraan ratsastajan jälkeen, jatkoi hän: — Hän näyttää sangen suuren kansan hallitsijalta.
— Ja sittekin oli hänen jalkineensa rikkinäiset ja nuttu kulunut, — sanoi Frida.
— Luuletko kallion repivän köyhän matkustajan jalkoja ainoastaan? Sen, joka tulee kaukaa, otaksumme nähneen paljon ja olleen monessa seikkailussa; meihin koskee kipeästi, jos hänestä nälän ja puutteen pakoittamana on tullut huono miesi, ja me soisimme hänelle rauhaa, niin paljon kuin meidän voimissamme on.
Aurinko laski ja puiden pitkät varjot laskeusivat tielle ratsastajien ehtiessä laakson laitaan. Vuoret erkanivat kummallekin puolelle, puron varrella kasvoi vaaleanvihreätä ruohoa ja kirjavia nurmikukkia, punakarvainen repo juoksi tien poikki heidän nähdensä. — Punaturkki tietää ihmisasuntoja olevan läsnä, — lausui vartija, — se hiiviskelee mieluummin, missä se kuulee kukonlaulun.
Heidän edessänsä oli kylä ilta-auringon valossa, hautojen ja puita kasvavien vallien ympäröimänä: oksien lomatse nähtiin siellä täällä valkoisia, ruskean olkikaton alla olevia, lisärakennuksia, ja savupyörteitä, jotka nousivat katoilta. Kylän syrjässä sijaitsi pienellä kukkulalla ruhtinaan asumus, eri suojeluaitauksen ja haudan ympäröimänä, ja korkealle kartanon monien huoneiden ja pihattojen yli kohosi vierashuoneen katto, jonka harjua koristi kauniilla leikkauksilla somistetut metsäeläinten sarvet.
Heidän edessänsä olevalla nurmikolla harjoitteli poikajoukko sankaritemppuja; he olivat asettaneet pystyyn korkeat telineensä ja kiipesivät vuorottain riemulla ylös ja ales. Ratsastajani lähestyessä juoksi koko joukko tien vierelle ja katselivat rohkeoilla silmäyksillä tuota muukalaista miestä. Vartija huusi yhden pojista luoksensa ja kuiskasi jotakin hänelle; poika juoksi nuoren hirven tavoin korkeilla harppauksilla hovikartanoa kohti, ratsastajien töin tuskin saadessa virmojen hevoistensa juoksua hillityksi. Kylän kujalla pölyävässä tomussa leikkivät pienet lapset hyppien, pojat ainoastansa villapaidassaan ja pikku tytöt valkoisessa aivinaisissaan; avokintuin pöllyttivät he maata ja lauloivat. Joukko hajosi ratsastajien lähestyessä, kylässä olevien huoneiden akkunoista pilkisteli vaimojen päitä, ja jokaisesta ovesta tuli näkyviin alastomia lapsia. Miehiä näyttäytyi ovilla, tähystäen vieraita haukansilmillä, ja vartija ei unohtanut kehoittaa toveriansa heittämään silmäyksen milloin mihinkin ja tervehtää hevoisen seljästä huoneiden asukkaita, — sillä — lausui hän, ystävällinen tervehdys avaa ihmisten sydämet ja sinä voit kentiesi pian tulla tarvitsemaan naapurien apua.
Sillävälin oli poika ennättynyt pihaan. Answald-ruhtinas istui lehtimajassa, joka oli päärakennuksen varjoa suovana etehisenä; hän oli pitkänläntä mies, hartiakas, harmaiden hiuksien ympäröimillä, vilpittömillä kasvoilla; paidan yllä oli hänellä majavan nahalla reunustettu villapaita hänen nahkasukkarisa olivat kurotut kirjavilla remeleillä, ja ainoastansa hänen uljas ryhtinsä ja kunnioitus, jolla muut häntä puhuttelivat, ilmaisi hänen olevan isännän. Näin istui hän tässä miehiensä ympäröimänä ja katseli mielihyvällä kahta hyvin syötettyä sonnia, joita palvelijat ajoivat hänen ohitsensa, koska ne olivat määrätyt uhrieläimiksi pian valmistettavassa juhla-atriassa. Poika tunki kiiruusti erään vanhan viisaannäköisen miehen luokse, joka seisoi päämiesten vasemmalla puolella ja osasi antaa kohteliaita vastauksia herransa sanoille; tälle sanoi poika hiljaisella äänellä asiansa. — Nuori Wolf tuo tänne erään muukalaisen, — vastasi vanhus ruhtinaan kysyvän silmäyksen; — se miesi on tullut Kattein luvatta, hevoisetta ja asutta, yksinäisenä, köyhänä miehenä, hän pyytää vieraanvaraisuutta.
— Varustakaat hänelle tervetuliaismalja vierashuoneesen, — käski Answald-ruhtinas tyynesti ja antoi palvelijoille merkin poistumaan. Sitten sanoi hän ystävällensä: — Levottomuudella näen minä näitä kuljeksivia muukalaisia. Romalaissodan sytyttyä Rhen-virran rannoilla, lentelee kuumia kipinöitä maissamme, ja moni mies, jolle on tehty väkivaltaa, kuljeksii ympäri ja tekee hirmuisia pahatöitä katkerassa vihassaan.
— Jos hän tulee pakolaisena etelästäpäin, voi hän kentiesi antaa tietoja roomalaissodasta.
— Hän voi myöskin tuoda maahan roomalaista viekkautta. Velsiläisten tavat hiipivät ruttotaudin tavalla meidän laaksoissamme, ne ovat täyttäneet kuningasten linnoja korskeudella. Meidänkin kuninkaat haluaisivat koreilla purppurassa ja syöttää joukon konnamaisia henkivartijoita, jotka työntävät puukon vapaan miehen selkään, kun tämän kasvot ovat tulleet vastenmielisiksi heidän herrallensa Kuitenkin tulkoon muukalainen vaikka ken tahansa; mitä hädässä oleva miesi tarvitsee, pitää hänen saaman. Mutta pidä sinä huolta siitä, että viisaalla puhelemisella saat tietää hänen salaisuutensa.
Ruhtinas astui huoneesensa ja istui kunnijasijalle, joka, tammipuusta tehtynä, seisoi oven vastapäätä ja oli nuoren, mustan karhun nahalla peitetty. Ruhtinaan jalat lepäsivät rahilla ja kädessänsä piti hän valkoista valtikkaansa.
Oven edessä hyppäsivät ratsastajat ales hevoisiltansa, muukalainen asetti keihäänsä ovenpieltä vastaan ja istahti vaitonansa oven ulkopuolella olevalle penkille. Tallipäällikkö tuli ulos ja pyysi häntä kohteliaasti tervehtien istumaan kunniaistuimelle. Solakkana astui muukalainen salin kynnyksen yli, hän ja ruhtinas katselivat hetken tarkasti toisiansa, ja kumpikin olivat hyvillänsä siitä, mitä olivat nähneet.
— Terve sinulle, Answald, Irmfrieden poika.
— Terve sinullekin! — kaikui vastaus kunniasijalta.
— Suo väsyneelle matkustajalle virvoitusjuoma lähteestäsi, hedelmä pellostasi ja suojaa kattosi alla. Minä tulen ilman ystävittä, ilman koditta, ilman turvatta sinun liedellesi; anna minulle, mitä sinun kansasi vieraanvaraisuus suo matkustajalle.
Hildebrand astui esiin ja alkoi puhua: — Ruhtinas antaa sinulle kansassansa vallitsevan tavan mukaan kolmen päivän levähtämisajan ja kolmen päivän ravinnon, sitte tiedustaa hän kansalta sen tahtoa. — Kantakaatte hänelle istuin lieden luokse, pojat, ja tarjotkaat hänelle Jumalan antimia.
Kolme nuorukaista kantoivat, yksi istuimen, johon muukalainen asettautui, toinen leipää ja suolaa kahdessa astiassa, kolmas puisen sarkon täytetty tummalla oluella. Viimeksi mainittu tarjosi ensiksi juoman ruhtinaalle, joka kosketti sarkonlaitaa huulillansa, ja sitte muukalaiselle.
Sitten antoi tallipäällikkö palvelijalle merkin ja kaikki menivät huoneesta.
— Ja nyt, matkustaja, — alkoi Hildebrand ystävällisin sanoin, istautuen ruhtinaan jalkoihin; — nyt, kun olet saanut turvaa henkesi ja jäsentesi suhteen, anna meillekin tiedoksi, jos voit, oletko vuortemme takana nähnyt tahi kuullut mitään, joka voisi olla meille hyödyksi, eikä sinulle miksikään vahingoksi. Sillä nyt on murheelliset ajat, ja varovainen perheenisä koettaa saada tietoja paljon kulkeneilta miehiltä. Tahdotko itse kertoa, koska Jumala on suonut sinulle lahjan, että sinun sanasi helposti liittyvät toisiinsa kielelläsi; vai kysynkö minä sinulta, mitä meidän on tarvis tietää?
Muukalainen nousi seisovallensa. — Minä tuon sanoman, joka panee miesten sydämet liikkumaan, mutta en tiedä, saattaako se teille iloa vai surua. Eräs taistelu on tapahtunut, suurin mitä miesmuistiin on oteltu. Sudet ulvovat taistelukentällä, ja korpit lentelevät Allemanein luiden yli, jolle kansalle meidän jumalamme ei ole suonut voittoa. Frankilaiset ovat voittaneet tappelun Romalaisten eduksi, Allemanein kuninkaat, Hnodomar ja Athanarik, ovat joutuneet sotavangeiksi ja heidän kanssansa monta ruhtinasten poikaa; Caesarin sotajoukot raivoavat tulella ja miekalla Schwartzwald'in laaksoissa Main-virtaan saakka ja vievät pois laumoittain sotavankeja. Caesar on saanut vallan rajamaan yli ja Kattein sanotaan lähettäneen airuita hänen leiriinsä tarjoamaan hänelle liittoa.
Syvä äänettömyys seuraisi näitä mieltä masentavia sanoja. Answald-ruhtinas tuijotti synkästi maahan, ja Hildebrand'kin saattoi töin tuskin salata mielenliikutustansa.
— Meillä on rauha. Romalaisten ja Allemanein kanssa, — lausui hän vihdoin varovasti; — eikä Thüringiläiset pelkääkään Caesarin voimaa. Mutta sinä olit itse, kuten huomaan, saapuvilla tappelun kestäessä ja sinä olet sittemmin välttänyt Kattein kyliä, vaikka sanotkin heidän olevan ystävällisiä Romalaisia kohtaan. En tahdo kysyä sinulta, kenelle sinä olisit suonut voiton.
— Minä ilmoitan sen kysymättäkin, — vastasi muukalainen uljaasti, — minä en ole ruvennut Romalaisten palkkalaiseksi.
— Ystävällisyyden ilmaus leimahti näkyviin ruhtinaan silmästä. — Sinä et ole Allemanein kansasta, — sanoi hän, — puheestasi päättäen olet sinä niitä saman jumalamme lapsia, jotka asuvat kaukana idässä.
— Vandali Oder-virran rannalta, vastasi muukalainen rivakkaasti.
— Pitkä on matka kotiseudultasi, muukalainen, Rhen-virran varrella olevalle tappelukentälle. Onko sinunkin kansakuntasi lähettänyt miehensä sotaan?
— Minä tulin Rhen-virralle ilman kansalaisittani, onnetoin kohtalo pakoitti minut pois kotiseuduiltani.
— Onnettoman kohtalon luo Jumala tahi miehen oma ynseä luonne. Älköön se, mikä on karkoittanut sinut pois kotoasi, maatko raskaana sydämelläsi.
Muukalainen nyökkäsi kiitokseksi päätänsä. — Vieraan halu on olla kestittäjällensä mieliksi; suo anteeksi, jos muukalainen etsii keinoa sinun suosiosi saavuttamiseksi. Minä olen omassa maassani kuullut laulettavan laulua siitä, miten esi-isäimme aikoma muuan sankari Thüringistä taisteli kansani sotilaiden joukossa Romalaisia vastaan kaukana etelässä, Donaun varrella. Irmfried oli hänen nimensä.
Ruhtinas ojensi itseään istuimellansa ja lausui: — Hänen kätensä on siunaten levännyt minun pääni päällä, hän oli minun isäni.
— Hän oli erään minun kansassani syntyneen soturin kasvinkumppali. Kun ruhtinas läksi pois minun synnyinseudultani, murti hän voimakkaalla kädellänsä kahtia erään romalaisen kultarahan ja jätti jäljelle toisen puoliskon olemaan vierasvaraisuuden merkkinä tuleville sukupolville. Jos toinen kultarahan puolisko on sinulla, on toinen minulla.
Hän ojensi ruhtinaalle kiiltävän kultarahan. Answald-ruhtinas syöksi äkkiä istuimeltansa ja piti sitä tarkastellen päivää vastaan. — Hiljaa, — käski hän, — älköön kukaan virkkako sanaakaan. Mene, Hildebrand, jättämään tämä tunnusmerkki hallitsijattarelle, jotta hän liittäisi tämän yhteen toisen puoliskon kanssa; ja pyydä häntä olemaan yksinänsä, kun minä tuon hänen luoksensa erään muukalaisen. — Hildebrand riensi ulos, isäntä astui lähelle vierastansa ja katseli häntä hämmästyneenä kiireestä kantapäähän. — Mikä olet sinä miehiäsi, joka tuot minun kotiini niin jalon tervehdyksen? — Ja hän jatkoi iloisesti: Ei tarvita tuoda tunnusmerkkiä; siitä hetkestä, kun sinä astuit kynnykseni yli, olet sinä saanut minun sydämeni sykkimään. Tule, sankari, sanoinaan minulle nimesi siellä, missä salaisen tunnusmerkin kumpaisetkin puoliskot liitetään yhteen.
— Hän riensi kiiruusti edellä ja muukalainen seurasi hänen jäljessänsä.
Salissansa seisoi Gundrun-rouva, ruhtinatar, pitäen kumpaistakin kultarahan puoliskoa liitettyinä toisiinsa. Tässä on kaksi tähkää samasta korresta, — huudahti hän puolisollensa, — se, jonka sinä minulle lähetit, on Ingbert-kuninkaan merkki.
— Ja hän, joka nyt lähestyy ruhtinattaren polvea, — lausui muukalainen, — on Ingo, Ingbert-kuninkaan poika.
Pitkä äänettömyys seurasi tätä huudahtusta: Gundrun-rouva katsoi arasti tuohon uljaasen soturiin, hänen jaloihin kasvoihinsa, kuninkaalliseen vartaloonsa, ja hän kumarsi syvään, tervehtien; mutta ruhtinas puhui huolestuneena: Usein olen minä halunnut saavani nähdä ystävieni kasvoja, noiden jumalaisien sankarien; minun isäni on kertonut minulle monilukuisista hovipalvelijoista, suuresta seurueesta loistavassa teräs-asussa. Mutta toisin ovat korkeat jumalat päättäneet näkemisen hetken. Matkustajan pu'ussa, anelevana muukalaisena, näen minä sen suuren kuninkaan ja minä vapisen sydämessäni. Ennustakaan tämä hetki, jolloin näen sinun kasvosi, hyvää. Kuitenkin luulen minä saavani rehellisesti osoittaa sinulle uskollisuuttani.
— Mutta minä en tule onnen lemmityisenä sinun enkä puolisosi luokse, — lausui Ingo vakaisesti; — pakolainen olen minä, enkä tahdo minä salaa hiipiä sinun suojaasi. Minut karkoitti synnyinmaastani oma setäni, joka isäni kuoleman jälkeen varasti kruunun hänen pojaltansa, tuskin voivat uskolliset miehet pitää minua salassa siksi, kunnes minä kasvoin mieheksi; vaara on minulle suotu, kuninkaan lähettiläät etsivät minua jokaisesta kansasta, he tarjoisivat lahjoja ja vaativat minun henkeäni. Noiden harvojen uskollisten kanssa menin Allemanein sotakentälle, näiden suuret kuninkaat soivat minulle ystävyytensä, ja sodan päivänä johdin minä erästä osastoa heidän miehistänsä. Nyt antoi Caesar voitostansa hurmaantuneena etsiä niitä, jotka eivät avojaloin antauneet hänen valtansa alle. Kau'as ulottuu hänen voimansa kuningasten linnoissa, minä näin sinun apurisi, Kattein, lähettiläiden ratsastavan hänen luoksensa Rhen-virralle rauhan merkeillä, ja sentähden olen minä kuusi päivää ja yötä salaa suden poluilla hiipinyt heidän maakuntainsa kautta, olipa milt'ei ihme, että minä pääsin joutumasta heidän käsiinsä. Tämä tulee sinun tietää ennenkuin lausut: Ingo, ole tervetullut luokseni!
Ruhtinas epäröi ja etsi puolisonsa silmiä, missä hän istui tuolillansa ja katseli alespäin. — Mitä rehellistä on ja valat käskevät, sen minä teen, — sanoi Answald-ruhtinas vihdoin, ja synkeys katosi hänen kasvoiltansa; — ole tervetullut luokseni, Ingo, sinä kuninkaan poika!
— Jaloa mielialaa ilmaiset, sankari, — alkoi ruhtinatar, — epäillessäsi tuottaa vaaraa kestitsijäsi huoneelle. Mutta meidän tarvitsee punnita, miten me samalla kertaa voisimme täyttää lupauksemme sinulle ja suojata meidän kotiamme vaarasta. Kauaksi kaikuu kuninkaan nimi mailla, ja monta vihollista väijyy sankarin ympärillä, joka kantaa kruunua, sen olet sinä itsekin huomannut. Sentähden on minun ajatukseni, että ainoastansa varovaisuus voi pelastaa sinut ja meidät. Ja jos minä saan suoraan lausua herralleni ja puolisolleni ajatukseni, näyttää minusta parhaalta, että sinun vieraasi tuntemattomana oleskelee huoneessasi, ja ett'ei kukaan muut kuin sinä ja minä saa tietää hänen sukuperäänsä.
— Pitääkö minun omassa huoneessani salata tämän jalon vieraan täälläoloa? — lausui ruhtinas mielikarvaudella. — Minä en ole kenenkään alamainen, en Caesarin enkä Kattein.
Thüringiläistenkin kuninkaat syövät mielellään atriansa kulta-astioista, joita romalainen taide on valmistanut, — jatkoi ruhtinatar; — kavahda herättämästä kuninkaan epäluuloa!
Vieras seisoi liikkumattomana, ja turhaan koetti ruhtinatar päästä hänen ajatuksiensa perille.
— Vaikeaksi käy jalon veren salaaminen palvelijan pu'ussa, — vastasi Answald-ruhtinas.
— Siegfrid-sankarikin, josta runoilijat laulavat, seisoi palvelijan pu'ussa alasimen ääressä.
— Ja paiskasi vihdoin alasimen kumoon sekä sepän samaten, — huudahti ruhtinas. — Lausu itse, Ingo, miten tahdot sinä meidän itseäsi kohtelemaan.
— Minä olen turvaa etsiväinen, — lausui vieras maltillisuudella, — enkä saa nurista, jos näet hyväksi asettaa minut joko korkealle tahi alahalle penkillä istuvien miestesi joukossa. Minä en kerskaile nimelläni, mutta minä en sitä salaakaan, etkä sinäkään taida antaa minulle kunniatointa tointa.
— Hän miettii kuten minäkin, — sanoi ruhtinas.
— Aina pelkäävät sankarit kunniansa vähenemistä, — lausui ruhtinatar hymyillen. — Mitä minä pyydän, on helppo myöntää, tyytykäät vaan vähän aikaa siihen pukuun, jonka me talossamme muukalaiselle lahjoitamme; sill'aikaa hankkii ruhtinas sinulle kansan suosioa. Rajalla oleva sodan jyrinä ei kestä ikuisesti, uusia sotia ei tule puuttumaan Caesarilta, muutaman kuukauden kuluttua on melu tauonnut, ja sillävälin saattaisi meillekin onnistua voittamaan kuningas puolellemme.
— Minä tahdon miettiä asiata yön kuluessa, — lausui ruhtinas, — sillä viisas on minun puolisoni neuvo, ja usein olen minä koetellut hänen neuvojansa. Salaa itsesi siksi, sankari, alhaisessa asussa, ja usko minua, ikävällä mielellä vartoon minä sitä päivää, jona minä julkisesti salissa saan ilmoittaa, mitä sinun ja minun kunniani vaatii.
Sitten menivät miehet ruhtinattaren huoneesta. Mutta kun ruhtinas illalla kävi levolle, lausui hän: Minun sydäntäni vihloo; nähdessäni; hänet alimaisena penkillä.
Mutta ruhtinatar vastasi hiljaa: — Koettele kuitenkin ensiksi, josko hän ansaitsee sinun suojelustasi. Sillä outo on muukalaisen käytös ja iloton hänen elämänsä. Säilyttäkäämme hänen salaisuutensa kaikilta, Irmgard-tyttäreltämmekin.
2.
Pidot.
Ruhtinaan talossa valmistettiin pitoja maan miehille. Ruhtinatar kävi palveliatterensa kanssa niiden huoneiden läpi, jossa keittiön varat säilytettiin; siellä riippui pitkässä rivissä sianliikiöitä, pyöreitä makkaroita ja savustettuja härjänkieliä; hän riemuitsi noista runsaista varoista, antoi ottaa ales, mitä tarvittiin keittiöön ja käski palvelijattaria leikkaamaan merkin herkkupaloihin, jotta paloittaja siten tietäsi asettaa ne vanhimpien pöydälle. Sitten meni hän viileään kellariin, joka kiviholvineen ja maan sekä turpeiden peittämänä oli eräässä nurkassa, johon auringon säteet juuri niukalta tunkivat; täällä valitsi hän tynnyrejä, jotka sisältivät voimakasta olutta, ja simaruukkuja sekä katseli epäröiden joitakuita isoja, kummallisia saviastioita, jotka olivat eräässä nurkassa, puoleksi maahan kaivettuina. — Minä en luule ruhtinaan tulevan haluamaan viiniä, mutta jos hän käskee sitä tuomaan, niin käskekää juomanlaskijaa ottamaan tuon pienen astian, sillä ne muut ovat suurempata juhlaa varten. Ja pitäkäätte itse silmältä, ett'eivät ne kömpelöt miehet särje sitä kallista astiaa, se on olkiin käärittynä kuljetettu hevoisten ja miesten avulla suurella vaivalla tänne velsiläisten maasta, ja tuo pitkä matka voisi mennä turhaan poikien varomattomuuden kautta, kun he ovat päihtyneet simasta. — Vielä kerran heitti hän vakaisen silmäyksen pitkin avaraa varastohuonetta. — Täällä on kylläksi varoja ruhtinaankin perheelle, ja monta hauskaa vuotta voi sima ilahuttaa miesten sydämiä; suokoon jumalat meidän miesten tyhjentävän ne kaikki riemulla ja kunnialla. Ja kuulehan, Frida, me tiedämme kyllä, mitä miehet tarvitsee, mutta juomakemuissa pettää joskus laskut, vaikka ne olisivat runsaammaltakin otetut. Anna tuoda ylös varoilta vielä kolme ruukkua vanhaa simaa, ja sano juomanlaskijalle, että jos miehet ovat rauhallisella päällä ja rehellisessä keskustelussa, tarjottakoon lopulta tämäkin heille, mutta jos he kiukustuvat toisiinsa ja riitelevät kiivaudessaan, pitää hänen kaataa heille varovaisuudella, ett'ei mikään suuri onnettomuus meitä kohtaisi.
Ruhtinatar ohjaisi nyt askeleensa keittiörakennukseen, jossa suuret valkeat leimusi kiviarinoilla. Huoneen ulkopuolella työskentelivät nuoret miehet uhrieläinten, suurten hirvien ja kolmen metsäsian, paloittamisella sekä lihan kiinnittämisellä, pitkiin paistinpuikkoihin. Mutta tytöt istuivat pitkissä riveissä höyhentämässä lintukasaa, tahi pyörittelivät kämmenillänsä ryytinsekaista vehnätaikinata suuriksi leiviksi. Ja kylän pojat odottivat hymysuin sitä hetkeä, jolloin nuorukaiset kääntäisivät puikkojansa, että hekin saisivat osansa sankarein pidosta.
Sill'aikaa laittoivat ruhtinaan miehet suuren salin reilaan. Se avara rakennus sijaitsi pihan keskellä kokoonliitettynä paksuista, honkasista hirsistä; yhdet portaat johtivat avatulle ovelle ja sen sisässä oli katto-orsia kannattamassa kaksi riviä korkeita puupylväitä, ja näistä pylväistä seiniin asti oli kolmella sivulla korkopermanto; keskellä sisäänkäytävän vastapäätä sijaitsi kunniaistuin isännälle sekä ylhäisimmille vieraille ja sen vieressä kauniisti koristettu, lehtimajan muotoinen istuinsija perheen naisille, että lie olisivat tilaisuudessa katselemaan pitoja niin kau'an, kuin heitä halutti. Ja nuoremmat miehistä koristivat lehtimajan kukkivilla oksilla, joita he olivat taittaneet lehdossa. Mutta ulkona tuli Wolf, ajaen suurta vaunua täynänsä kaisloja ja kalmusruokoa, joita hän oli ollut lähellä olevan lammin rannalta ottamassa ripottaaksensa niitä laattialle.
— Täällä, muukalainen, on hyvä olla, — puhutteli Wolf tervehtiessänsä Ingoa, — sinuakin vastaan on ruhtinas ollut laupias, sinä kävelet uudessa pu'ussa, jonka meidän vaimot ovat kutoneet. Miltä tuntuu Thüringiläisten tyttöjen kutoma kangas?
— Mitä hyvästä sydämestä tarjotaan, tuntuu aina saajalle hyvältä, — vastasi tämä hymysuin. — Minua ilahuttaa taaskin kuullani äänesi, sillä monta päivää perätysten olet sinä ollut poissa.
— Me pojat pyydystimme koirain kanssa juhlapaistit metsästä, — vastasi nuorukainen, — Auta, Theodulf, — huudahti hän eräälle seuralaisellensa, — pitääkö minun yksinäni purkaman kuorma?
Theodulf, muuan uljas miesi joukosta, tarttui jäykillä käsivarsillaan kaisloihin ja puhui olkansa takaa muukalaiselle: — Ken on tottunut anomaan vieraalta vaatetta, ei pitäisi seisoa työtönnä, koska ei paremmatkaan miehet säästä käsiänsä.
Ingo katsoi synkkänä puhujaan, joka oli pitkävartaloinen soturi ja pitkä arpi poskipäässänsä; ruhtinaan miesi vastasi muukalaisen silmäykseen yhtäläisellä jäykkyydellä, toisen viha yltyi toisen silmäyksistä, kunnes kumpaisenkin silmät säihkyivät tulta toisillensa. Mutta voittaen itsensä hillitsi Ingo vihansa ja vastasi kääntäen selkänsä: — Jos olisit pyytänyt ystävällisemmin, olisin mielelläni täyttänyt pyyntösi.
Mutta vartija kuiskasi hänelle: — Ole häntä ärsyttämättä, hän on julma miesi, joka mielellään pitelee aseita; hän on ruhtinattaren sukulainen eikä ole palvelija, kuten me olemme, sillä hän on jaloa sukua ja on ainoastansa joksikuksi ajaksi ruvennut palvelukseen sekä tulee kerran perimään isänsä omaisuuden. Eihän ole ihme, jos kaislat hänen sormiansa hierovat kun hän niitä kantaa.
— Ken palvelee, hänen täytyy myöskin kantaa, — vastasi Ingo synkkänä.
Mutta vaimotkin kiinnittivät huomionsa muukalaisen juhlapukuun. Katsokaapa, kuinka uljaana muukalainen kuljeskelee ruhtinattaren lahjoittamassa nutussa, — sanoi Frida Irmgardille.
— Jalo mieli aateloi huonommankin pu'un, — vastasi Irmgard.
— Huonomman? — huudahti Frida, — nuttu on parahinta kangasta mitä meidän arkuissamme on, sen minä kyllä tiedän, sillä minä joku aika sitten sen ompelin. Minusta tuntuu kummalliselta, että ruhtinatar tuhlaa niin hienoa kangasta muukalaista varten.
— Ei kait se mies ole mikään joutava, — vastasi Irmgard.
— Se minunkin luuloni on, vastasi Frida uteliaana, sillä minä näin äsken ruhtinattaren kohdatessaan puhuttelevan häntä äsken pihassa; kumpaiseltakin puolelta tehtiin herrastervehdyksiä; ruhtinatar hymyili hänelle ja silitteli hänen vaatteitansa, aivan kuin olisi hän ollut tälle joku läheinen sukulainen.
— Kun muukalainen eilen illalla tuli liedelle, jonka ääressä miehet olivat koolla, — vastasi Irmgard, — laski minun isäni sitä ennen huolettomasti leikkiä miesten kanssa, mutta nähtyänsä muukalaisen, muuttui hänen olentonsa, hän nousi ylös mennäksensä muukalaista vastaan, mutta ei sitä kuitenkaan tehnyt; juhlallinen oli kuitenkin sitten hänen käytöksensä, ja aterialla oli sellainen äänettömyys, kuin jos lähettiläs kuninkaan hovista olisi istunut kunniasijalla.
— Muukalainenkin astui, — jatkoi Frida innokkaasti, — sisääntullessansa rivakkaasti ruhtinasta vastaan, ikäänkuin olisi hän tahtonut istua kunniasijalle, ja yhden miehistä täytyi nyäistä häntä nutusta takasin paikallensa, ett'ei hän unohtaisi kunnian vaatimuksia.
— Sen minä näin, — nyökkäsi Irmgard; — hän naurahti silloin. — Ja tätä muistaessansa naurahti hän itsekin.
— Ja kuitenkin istuu hän kaikkein alimaisella istuimella, — huudahti Frida, — ja nyt kun tuo suulas Wolf taaskin panee suuren kielensä liikkeelle, täytyy muukalaisen kuulla pojan viisautta.
— Jos se on salaisuus, — lausui Irmgard hiljaa, — saamme me tytöt sen kyllä kaikkein viimemmäksi tietää.
— Mutta sinä itse, — muistutti Frida, — olet sen jälkeen ollut häntä kohtaan sangen vähän ystävällinen. Me olimme kuitenkin ensimäiset, joita hän kohteliaasti tervehti, ja kolmen päivän ajalla olet sinä kieltänyt häneltä kaiken kanssapuheen. Tylyksi tulee kait miesi sinua nimittämään ja kovasydämiseksi, itse ei hän rohkene sinua puhutella, koska hän on tullut tänne hädässä olevana miehenä, tervehdi siis sinä häntä vihdoinkin tervetulleeksi.
— Tehkäämme, mikä kohtuullista on, — vastasi Irmgard. Hän meni vastahakoisesti noiden nuorten, uljaiden miesten joukkoon, jotka olivat ruhtinaan seurueena, kun hän ratsasti kyläin läpi tahi ensimäisenä taisteli tappelussa. Mutta lähestyessänsä muukalaista häpesi Irmgard puhutella häntä muiden kuullen, vaan pysähtyi Theodulfin luona ja sanoi: — Myöhään kaikui illalla sinun metsätorvesi portin ulkopuolella, oliko saaliisi runsaskin, orpana?
Theodulf punastui riemusta kun ruhtinaan tytär tervehti häntä ennen muita, hän kertoi tälle metsästysonnestansa ja johti hänet erään aituuksen luokse, jossa kaksivuotias karhu istua jörötti. — Koirat iskivät kiinni sen turkkiin, minä sidoin sen hihnoilla ja kannoin sen elävänä kotiin, hänestä, saavat kaiketi kylän lapset leikkitoverin.
Kun Irmgard oli katsellut karhua, ja meni pois Fridan seurassa, huudahti tämä nuhdellen: — Kohteliaillapa sanoilla puhuttelitkin muukalaista.
— Minä olin kylläksi likellä, — vastasi Irmgard, — ja kuitenkin oli hän vaiti.
— Hän tietää paremmin, miten ruhtinaan tyttären tulee käyttäidä, — vastasi Frida.
Mutta Irmgard piti sitten vierasta silmältä, ja nähdessään tämän seisovan nojaamassa aitaa vastaan erillänsä toisista, meni hän yksinänsä tämän ohitse, pysähtyen ikäänkuin sattumasta ja lausui:
— Pääsi kohdalla olevassa seljapuussa pesii pieni, harmaja lintu, yöllä lauleskelija. Tytöt rukoilevat joka ilta näätää ja pöllöä, etteivät ne hävittäisi sen pesää. Jos se laulaa sinulle, kuultele ystävällisesti, että se iloitsisi sinun hyvänsuovasta mielestäsi. Sen sanotaan laulussansa muistuttavan jokaiselle kaikkia, mitä tälle on rakasta.
Ingo vastasi avosydämisesti: — Jokainen siivekäs olento, haukka ilmassa ja laululintu pensaassa, laulavat samaa laulua muukalaisen korviin, ne muistuttavat hänelle isänmaatansa. Siellä minun äitini ripoitti talvieinettä linnuille, että ne laulaisivat hänelle hyviä enteitä elämässänsä. He ovat aina siitä alkaen näyttäneet uskollisilta. Monta kertaa ovat nuot metsän lähettiläät höyhenpu'uissansa varoittaneet pakoisalla olevaa miestä arolla ja metsässä uhkaavista vaaroista. He ovat tulleet hänelle toveriksi kovassa kohtalossansa; samoinkuin hän kulkevat nekin koditoinna maailmassa ja samoinkuin hän elättävät nekin itseänsä saaliilla, jota sattuvat saamaan tahi antimella, jonka joku ystävä heille lahjoittaa.
— Mutta kuitenkin löytävät ne kaikkialla villahöyteitä, joista rakentavat pesänsä, — vastasi Irmgard.
— Mutta mihin saa maanpakolainen rakentaa majansa? — kysyi vieras vakaisena. — Se, joka seisoo oman kotinsa kynnyksellä ja katselee hevoisia isältään perityllä laitumella, ei voi käsittää miten puutteet jäytävät uljaan miehen sielua, kun hänen täytyy ottaa vastaan lahjoja, vaikka haluaisi itse niitä antaa.
— Sinä valitat sen huoneen antimista, joka on ottanut sinut liedellensä? — kysyi Irmgard nuhdellen.
— Onnelliseksi ylistän minä sitä perheenisää ja emäntää, jotka rikkaassa kodissansa osoittavat ystävällisyyttä muukalaiselle, — vastasi vieras. —. Mutta ilman kiintokohtaa leijailee sen miehen ajatukset, jolle he ovat suoneet nurkan penkillänsä. Sillä yhä tutkii vieras arkana isännän kasvoja, josko tämä edelleenkin pysyy hänelle ystävällisenä. Jokainen talossa oleva voi varmasti turvautua oikeuteensa, ainoasti ventovieraalle on se maa, jota hän polkee, ikäänkuin ohut jää, joka kentiesi murtuu hänen allansa huomenna, ja niin usein kuin joku suu avautuu häntä puhuttelemaan, ei hän tiedä, josko sanat tulevat sisältämään hänelle kunniaa tahi pilkkaa. Älkäätte suuttuko minuun tästä valituksestani, — pyysi hän. — Sinun silmäsi ja sinun sanasi ovat houkutellet ilmi salaisia murheita minun rinnastani, ja typeränä rohkenin minä puhua avosydämisesti sinulle. Minuun koskisi kipeästi, jos olen pahoittanut mielesi.
— Sinun sanojasi tulen minä tästälähin muistamaan, — vastasi Irmgard hiljaa, — niin usein kuin näen yksinäisen matkamiehen meidän pihassamme. Mutta usko minua, moni tervehtii sinua täällä tervetulleeksi. Thüringiläiset rakastavat reipasta mieltä ja iloista seurapuhetta, näyttäydy tänään sellaisena naapurien joukossa, ja, jos minä saan antaa sinulle hyvän neuvon, älä karta meidän nuoria miehiämme, kun he harjoittavat sankarileikkejänsä. Sillä minä uskon sinunkin voivasi päästä voittajaksi kilpailussa. Jos sinä saat kiitosta naapureiltamme, riemuitsee meidänkin talo, sillä isännän kunnia on, kun hänen vierastansa ylistetään. Myöskin huomaan minä isäni toivovan sinun parastasi.
— Hän nyökkäsi punastuen päätänsä ja poistui muukalaisen luota.
Ruhtinas seisoi linnasalin ulkopuolella ottamassa vastaan ylimyksiä ja vapaita talonpoikia, jotka lähestyivät joka taholta ratsastaen sekä jalkaisin, ja joita Hildebrand avatun portin lähellä tervehti. Ken oli tullut ratsastaen, hyppäsi tässä ales hevoiseltansa, ja nuorukaiset taluttivat hänen juoksijansa avaraan tarhaan ja köyttivät sen, jotta palvelijat saisivat kuivata siitä vaahdon oljilla ja panna tuulehtuneita kauroja seimeen. Kohteliaat olivat tervehdykset ja puheet, avarassa piirissä seisoivat vieraat pihassa, jalo joukko mahtavia miehiä kahdestakymmenestä kylästä lähiseudulta, kaikki sota-asussansa, saarnipuuvartiset keihäät kädessänsä, miekka ja väkipuukko vyöllänsä, uljaissa nahkapäähineissä, jotka olivat koristetut metsäsian hampailla ja korvilla; monella oli rautalakki ja nahkavarus tahi rengaspaita valkoisen mekon yllä ja korkeat nahkasäärykset, jotka ylettyivät lonkkaan asti, monella taaskin, joka oli rikas ja oli ottanut huomioonsa Rhen-virran varrelta tulleen kaupustelijan tavaroita, oli kaapu ulkomaalaisesta kankaasta, joka oli koristettu monenkiiltävillä karvoilla ja loisti kuin petoeläimen sileä talja. Vaitonaisina seisoivat miehet riemuiten kokouksesta, ainoastansa jotkut lähestyivät toisiansa ja kuiskailivat matalalla äänellä sanoja, jotka tarkoittivat niitä huhuja, jotka kulkivat maassa erään suuren, lännessä olleen taistelun johdosta ja uhkaavista ajoista. Mutta se, joka kuten Hildebrand, ymmärsi selittää ihmisten mietteitä, huomasi kyllä heidän mielensä olevan horjuvan ja heidän ajatustensa vaihtelevan. Tervehdykset kesti kau'an, sillä yhä tuli miehiä yksitellen, jotka olivat myöhästyneet, mutta vihdoin astui tallipäällikkö ruhtinaan eteen ja osoitti auringon asemaa.
Silloin vei isäntä vieraansa saliin; juhlallisessa kulussa vaelsivat he portaita ylös; ovella otti heitä vastaan perheen emäntä ja hänen vierellänsä seisoi hänen tyttärensä sekä seuranaisensa. Kunnioituksella tervehtivät miehet naisia. Ruhtinatar ojensi kättänsä kaikille ja kysyi, kuten säädyllistä oli, heidän vaimojensa vointia ja suhteita kotona; miehille omasta suustansa tarjosi hän poskensa suudeltavaksi. Kansan päämiehet asettautuivat juhlallisina korkolaattialla oleville istuimille, ja alkoivat vakavan keskustelun keskenänsä, sill'aikaa kun juomanlaskija ja pitkä jono palvelijoita astuivat saliin; nämät kantoivat puuhulikoissa aamujuoman ja maukasta särvintä, valkoisia, maustettuja leipiä ja savustettua lihaa.
Sill'aikaa valmisti nuoriso maltittomuudella radan sotaisia leikkejä varten kartanon ulkopuolella olevalle niitylle. Kylän pojat alkoivat kilpailun saadaksensa hekin kiitoslauseita sankareilta; he juoksivat kilpaa, he hyppäsivät hevosen ylitse ja ampuivat ruokoisilla nuolilla salkoon. Mutta pian valtasi into nuorukaisetkin, he heittivät keihästä, he nakkelivat raskaita kiviä ja juoksivat niiden jäljessä, ja kun Theodulf aimo vauhdilla oli nakannut suurimman kiven ja tehnyt pisimmän harppauksen, hyvin syltä pitemmän kuin muut, silloin tunki raikuvat riemuhuudot saliin asti. Ja kansan vanhimmat ja viisaat eivät enää viihtyneet paikoillansa, vaan hekin kiiruhtivat niitylle katselemaan. Sinne kerääntyi suuri joukko katselijoita, kylän vaimot olivat tulleet juhlapu'uissansa, erillään heistä seisoivat miehet, ja yhä korkeammaksi nousivat kiihoitushuudot ja voittajille ylistyslauseet katselijain piirissä.
Katselijain joukossa seisoi Ingokin ja silmäili vaijeten vikkelyyden ja voiman leikkejä. Silloin astui hänen luoksensa Isanbart, muuan piirikunnan vanhoja päälliköitä, heitti hänen tutkaisevan silmäyksen ja alkoi vakaisesti lausua, josta toisten puhe vaikeni: — Sinunkin kansassasi, muukalainen, mistä sinun sukusi lieneekin, harjoittavat kaiketi nuoret soturit itseänsä hypyissä ja aseissa. Silmästäsi ja käsivarrestasi voi huomata, ett'et sinä ole vento vieras leikkeihin; kentiesi haluaisit sinä näyttää meidän nuorille miehille, minkälainen tapa teidän maassanne on, vaikk'et sinä voisikaan tehdä päällikön temppuja. Jos sinä tulet idästä päin, kuten minä olen kuullut kerrottavan, voit sinä kumminkin heiluttaa puista nuijaa, ja sellainenkin heitto saattaa voiman näkyviin, vaikka minun kansalaiseni harvoin sitä harjoittavat. Salissa näin minä isännän istuimen kohdalla sellaisen nuijan.
Ingo vastasi tuolle kunnianarvoiselle vanhukselle: — Jos ruhtinas ja kansan päämiehet sallivat, tahdon koetella, mitä ennen muinoin olen oppinut.
Ruhtinas antoi merkin, yksi seurueesta juoksi saliin ja palaisi tammipuusta tehdyllä aseella, joka kädensijalta oli taaksepäin taivutettu ja jolla edessäpäin oli terävä terä.
Nuija kulki miesi miehelle, ja hymyillen punnitsivat miehet tätä keveätä asetta. — Tällaista asetta, kuin tämä on, kantaa meidän sikopaimen susia tappaakseen, — huudahti Theodulf ylenkatseella, mutta ijäkäs Isanbart vastasi hänelle nuhdellen: — Sinä puhut kuin hupsu, minä olen nähnyt sellaisen nuijan, joka ei ollut niinkään raskas kuin tämä musertavan pääkallon kuin savi-astian. — Ja hän laski nuijan isännän käteen.
— Se, joka joskus on ratsastanut taistelukentän yli tuolla idänpuolella, puhui ruhtinas, — tietää minkälaisia haavoja tämä puunkappale tuottaa. Mutta vanhoilta sotureilta olen minä kuullut, että joku salaisuus piilee nuijassa ja että sitä heittäessä on vaikea käsitellä, sillä oikullisena sanotaan sen sattuvan varomattoman omaan päähän. Tämä ase ei ole arvoton olemaan jalosukuisen miehen kädessä, sillä se oli erään kuninkaan oma ja minun isäni toi sen kotiinsa vieraasta maasta.
— Sittenpä se saa näyttää ominaisuuksiansa pojalle, — huudahti Ingo iloissansa ja tempasi sen käteensä. Äkkinäisellä käsivarren heilauksella lingoitti hän nuijan, se lensi viistellen ilmassa, mutta juuri kun kaikki luulivat sen putoavan maahan, kiiti se ikäänkuin rihmasta vedettynä jälleen takasin heittäjällensä; tämä tempasi sen lennossa kiinni käden sijalta ja lingoitti sitä taas, milloin sinne, milloin tänne, yhä rivakkaammin, ja aina palasi se joka heiton jälkeen tottelevaisena takasin hänen käteensä. Niin helpolta ja hauskalta tuntui leikki tammisella nuijalla, että katselijat astuivat lähemmäksi ja korkeaääninen nauru kaikui katselijajoukossa. — Tuo on kuljeskelevan silmänkääntäjän temppuja, — huudahti Theodulf ylenkatseella.
— Tämä on miehen puolustusase, — vastasi muukalainen, — tuskinpa liene sinun kallosi kovempi kuin tämä kypäri. — Hän virkkoi muutaman sanan Wolfille, ja tämä asetti keihäsheiton matkaa siitä vanhan rautakypärin pylvään päähän. Muukalainen silmäili tätä, punnitsi kädessänsä olevaa asetta, lingoitti sen kaaressa kypäriä kohti ja otti senjälkeen aimo harppauksen. Heleästi kilahti metalli haljetessansa, ja kuitenkin lensi nuija takasin ja taaskin kaappasi Ingo sen voimakkaaseen käteensä ja kohotti sen korkealle päänsä päälle. Kummastelemisen huudot kaikuivat piiristä, ja joukko uteliaita kerääntyi muserretun kypärin ympärille.
— Noh, — lausui Theodulf alavasti, koska sinä nyt olet näyttänyt meille, miten teidän maassanne ollaan totuttu, niin koettelepa nyt meidänkin maamme tapoja. Taluttakaa esiin hevoiset niille, jotka haluavat uskaltaa hyppäyksen.
Aluksi asetettiin kaksi hevoista vierekkäin pää päähän ja häntä häntään. Kilpailijat astuivat takaperin ja juoksivat lyhyeltä matkalta; hyppäys onnistui melkein kaikille, mutta kolmen hevosen yli hypätessä onnistui ainoastansa harvat, ja neljän yli hyppäsi Theodulf yksin, ja kun hän hevoisten toiselta puolen palasi takasin väkijoukkoon, katsoi hän ilkkuen muukalaiseen ja kehoitti häntä viitaten kädellänsä tekemään saman tempun. Muukalainen nyökäytti hiukan päätänsä ja teki saman hypyn sellaisella varmuudella, että keto kaikui mieltymyshuudoista. Silloin huusi Theodulf esille viidennen hevosen, tehdäksensä aimo hypyn; sellainen onnistui kuitenkin kaikkein vikkelämmälle. Mutta hän oli äreissänsä ja lujasti päättänyt uskaltaa viimeisimmänkin. Hän järjesti itse hevoiset toisin kuin ennen, niin että hiiro nyt tuli seisomaan viidentenä, sitten katsoi hän ympärillensä, sai onnentoivotushuudahtuksia ystäviltänsä ja uskalsi näin tuon hirveän hypyn. Ja ylitse hän pääsikin, vaikka hän ales tullessansa seljällään pyyhkäsi hiiroa. Mutta samassa kun hän palasi takasin mielissänsä kansan riemuhuudoista, kaikui hänen takanansa vieläkin kovemmat mieltymyksen äänet, ja kun hän käänsi päänsä, näki hän muukalaisen, joka tällä kertaa nopeasti ja ilman ponnistuksetta oli tehnyt saman hypyn hänen selkänsä takana. Thüringiläinen miesi kalpeni vihasta, äänetöinnä meni hän paikallensa ja koki turhaan salata sitä kateutta, joka hänen silmissänsä ilmaantui. Mutta vanhat astuivat muukalaisen luokse, ylistäen hänen taitavuuttansa ja tuo ijäkäs päällikkö lausui: — Minä huomaan, muukalainen, jollei sinun olentosi petä, ett'et sinä ole tottumatoin hyppäämään kuudenkaan hevoisen yli, jota hyppyä nimitetään kuninkaanhypyksi ja joka ei onnistu kaikenikäisille uroille. Minä näin sen kerran nuorena ollessani; minun kansani ei ole sitä koskaan nähnyt. — Ja hän huudahti korkealla äänellä: — Taluttakaat tänne kuudes hevoinen! — Silloin syntyi sorinaa väkijoukossa, ja etäämpänä olevat tunkivat lähemmäksi, sill'aikaa kuin nuorukaiset riensivät tuomaan hevoista. Mutta ruhtinatar lähestyi Ingoa, hän oli huolissansa orpanansa häviölle jäämisestä ja puhui hiljaa vieraallensa: — Mieti ensin tarkkaan, uros, asiata; helposti tapaa metsämiehen nuoli koppelon, kun se levittää siipensä ja kohottaa äänensä. — Mutta Ingo katsoi Irmgard'iin, joka iloisena odotellen seisoi äitinsä takana sekä hymyili ystävällisesti hänelle, ja hän vastasi hehkuvin poskin: — Älkäätte minuun närkästykö, ruhtinatar, minua on kehoitettu kilpailuun, itsestäni en minä ole tunkenut kilpatantereelle; vastenmielisesti hylkää miesi tarjotun kunnian. — Hän vetäytyi takaperin ottaakseen vauhtia hyppäykseen, harppasi korkealle ilmaan ja onnistui päästä hevoisten yli, jolloin kaikki kansa riemuitsi, ja palatessansa takasin ei hän huolinut ruhtinattaren kasvoilla ilmestyneestä tyytymättömyydestä, vaan iloitsi, että hänen kokeensa oli onnistunut, ja että Irmgardin posket hohtivat kuin ruusut. Kau'an tulvaili katselijat sinne tänne, puhuivat muukalaisen rohkeudesta ja ylistivät häntä, kunnes toisia koetetemppuja valmisteltiin miesten kilpailulle. Ingo seisoi yhä alallansa päämiesten rinnalla, eikä kukaan vaatinut häntä uusiin otteluihin.
Jo alkoi aurinko laskea korkeudestaan, kun tallipäällikkö lähestyi ruhtinasta ja kutsui seuran illallisaterialle. Iloisessa odotuksessa tottelivat miehet kutsua, ja joukko palasi taaskin taloon takasin ja salin portaita ylös. Tallipäällikkö ja hovimestari kulkivat heidän edellänsä ja osoittivat kullekin sijansa pöydässä näiden arvon ja kunnia-asteensa mukaan. Tämä oli huolestuttava toimi, sillä kukin vaati sitä sijaa, joka näytti hänestä arvokkaammalta, joko ruhtinaan pöydässä tahi sitä lähellä, ennemmin oikealla kuin vasemmalla puolella. Siellä oli pitkä jono pöytiä ja arvokkaimmat vieraat saivat istuimia korkealla selkänojalla ja nuoremmat soman rahin. Vaikeata oli kaikkein tyydyttäminen, mutta tallipäällikkö ymmärsi asiansa ja tiesi kerskata monen sijalla lähellä istuvan naapurin vuoksi, tahi vaimoväen läheisyyden takia, tahi sen vuoksi, että siitä oli mukava katsella ympäri salia. Lähimmäksi ovea pantiin ruhtinaan miehet istumaan pitkään riviin, jossa Theodulfilla oli kunniasija, ja häntä vastapäätä kaikkein viimeisenä istui muukalainen. Kaikkein istuessa siinä odotuksessa, astui juomanlaskija sisään palvelijoineen ja toi mukanansa tervetuliaisjuomaa kauniissa, puusta tehdyissä maljoissa; isäntä nousi seisovallensa, joi tervetuliaismaljan vieraillensa ja kaikki nousivat seisomaan tyhjentäen maljansa. Sitten tuli hovimestari sauvoinensa ja hänen takanansa pitkä jono palvelijoita, jotka asettivat ensimäiset ruokalajit pöydälle; kukin otti nyt vyöllänsä kantaman veitsen ja rupesi mielihalulla aterioitsemaan.
Alussa vallitsi äänettömyys istuimilla, sillä nälkä esti vielä puhelemista ja ainoastansa matalalla äänellä lausuttiin ylistyksiä emännän vieraanvaraisuudesta. Mutta vanhukset, jotka istuivat ruhtinaan läheisyydessä vaihtelivat vakavia sanoja, he muistelivat urhojen töitä menneillä ajoilla ja kerskailivat hevoisiensa hyvistä avuista. Muut kuuntelivat syödessään mielellänsä näiden puheita.
Ja eräs ruhtinaan vieressä istuva päämies alkoi puhella: — Kaikkein ihanimmalta näyttää minusta suvella todellakin tällainen kokous, jossa kansalaiset tervehtivät toisiansa sotapu'ussa vihriällä niityllä, harmajaparrat muistelevat silloin muinaisia sotaretkiä ja sotaisa nuoriso ilmaisee leikillänsä, että se joskus tulee voimallansa lisäämään esi-isäin kunniaa. Aurinko paistaa lämpimästi ja isännän kasvot loistavat vieraillensa; karjalaumatkin juoksentelevat sinne tänne, ja ohran tähät kypsyvät etelätuulessa, riemuiseksi tulee sellaisella hetkellä miehen sydän ja vastenmielisesti muistelee hän suruja. Kuitenkaan ei sovi miehen kokouksessakaan laskea miekkaa kauemmaksi, kuin käsi ulottuu, sillä vaiheita täynänsä on koko elämä ihmisten asunnoilla, helposti peittyy taivas synkällä pilvellä ja maa valkoisella vaipalla; ei mikään ihmis-onni ole pysyväinen, ja seuraava päivä voi tuoda muassansa uusia kohtaloita. Niinpä kerrotaan nyt kansan kesken uutisia Romalaisten maasta, moni on niistä levottomana ja niiden ajatukset kysyvät meidän isännältämme, josko hän on saanut kuulumisia, jotka olisivat meille tarpeen tietää.
Nämät sanat ilmaisivat kaikkien mielen, ja jokaisesta pöydästä kuului myönnytyshuutoja; sitten syntyi syvä äänettömyys. Mutta ruhtinas vastasi arvoisesti: — Suuresta tappelusta olemme me kaikki kuulleet puhuttavan ja neuvottelemme nyt, josko se on oleva meille miksikään hyödyksi. Kuitenkaan en minä kehoita meitä, vuorelaisia, tänään huolellisena kääntämään tiedustellen silmäyksiämme juomasarvesta. Vielä tiedämme me ainoastansa, mitä kaukaa tulleet matkamiehet ovat meille kertoneet, kentiesi mitä he itse ovat nähneet, kentiesi myöskin pelkkiä huhuja. Sentähden ovat meidän tiedustelijamme ratsastaneet metsän poikki eteläänpäin saamaan uusia tietoja. Varrotkaamme heidän palajamistansa ja sitte viisaat tutkikoot, josko tiedot ovat sellaisia, että kansan niistä tarvitsee olla huolissansa.
Koska nämät sanat viittasivat sinnepäin, ett'ei isäntä aikonut kertoa mitään romalaissodasta, kuului nurinan ääniä, ja Answald-ruhtinas huomasi, että vieraat mielellänsä olisivat toivoneet saavansa kuulla enemmän ja ett'eivät he hyväksyneet hänen vaitioloansa.
Sentähden astui nyt esiin salaisen merkin saatuansa ruhtinaalta tallipäällikkö ja huusi korkealla äänellä: — Miekkatanssailijat tulevat ja pyytävät suosiollista vastaanottoa. — Silloin vaikeni jokainen ja asetti istuimensa paikoilleen valmiina katselemaan, ja vaimot nousivat istuimiltansa.
Ensimäisenä kävivät pilliinpuhaltaja ja säkkipillinsoittaja, heidän jäljessänsä tuli kaksitoista tanssailijaa, kansan nuoria sotureja ja ruhtinaan seuruelaisia, puettuina valkoisiin housuihin ja kirjavaan vyöhön, välkkyvä miekka kädessänsä; heidän edellänsä astui kolmantenatoista Wolf, miekkakuningas, punaisessa pu'ussa. He pysähtyivät ovelle ja tervehtivät, antaen aseensa vajota, ja tämän jälkeen alkoivat he laulaa erästä leikkilaulua sekä kulkivat vitkallisilla askelilla kunniaistuimen edessä olevalle tyhjälle paikalle. Keskellä seisoi miekkakuningas ja ne muut kaksitoista asettuivat juhlallisina piiriin hänen ympärillensä kohoitetuin miekoin. Hän antoi merkin, pilliinpuhaltajat soittivat, liikkeet muuttuivat nopeimmiksi, puolet miehistä kääntyivät oikealle sisempään piiriin, muut päinvastaiseen suuntaan ulkopiiriin, ja kukin jakeli määrätyssä järjestyksessä miekaniskuja jokaiselle vastaantulijalle. Nyt pujoitteli kuningas itsensä välkkyväin miekkain lävitse liihotellen kaarteissa milloin sisäpuolelle milloin ulkopuolelle piiriä ja varosi aseellansa sekä kosti toisten iskuja. Yhä monimutkaisemmaksi muuttui tanssin pyörteet, liikkeet tulivat kiivaimmiksi, yksi toisensa perään luikahti kuten sodassa toisten muodostaman rivin läpitse. Sitten jakaantuivat he ryhmiin, juoksivat yhtaikaa toistensa kanssa ja taistelivat aseilla, kunnes he yhtä haavaa kihertyivät miekkailijajoukoiksi, kolme tahi neljä miestä kussakin. Äkkiä asettuivat kaikki suureen piiriin, vajoittivat miekkansa laattiaan ja liittivät ne silmänräpäyksessä yhteen kummalliseksi, kilvenmuotoiseksi kutomukseksi. Miekkakuningas astui sille, ja hänen kaksitoista toveriansa osaisivat nostaa hänet laattiasta olkapäidensä yli tällä miekoista muodostetulla kilvellä, jolla hän nyt seisoi, ja omalla miekallansa tervehti ruhtinas vieraita ja naisväkeä. Samalla tavalla laskivat he hänet sitten hiljaa laattialle, irroittivat miekat toisistansa ja alkoivat uudestaan juosta kiertokulussa toisiansa vastaan; nyt seurasivat juoksu ja miekan iskut nopeasti kuin salama, tuskin ennätti silmä eroittaa eri lyöntejä, heiluen välkkyivät nuot kiiltävät aseet, miesten vartalot pujahtelivat teräväin miekkain välitse, huilu soi, säkkipilli puhalsi raivosia ääniä ja miekoista lenteli säkeniä. Näin jatkui urhojen kisa ruhtinaan salissa, kunnes tanssijat yht'äkkiä ikäänkuin lumottuina seisahtuivat miekkailu-asentoon, mies miestä vastaan. Sitten alkoi laulu uudestansa, ja vitkallisilla askelilla sekä kohteliaasti tervehtien liihoittelivat tanssijat toistensa ohitse ja menivät sotakulussa ulos salista. Raivoisia mieltymyksen ositteita kuului istuimilta, vieraat ryykäsivät seisovalleen ihastuksissansa ja huusivat taitelijoille riemulliset suurkiitokset.
Ruhtinaan läheisyydessä nousi Rothari-päämies seisomaan ja alkoi lausua:
— Minä puhun, niinkuin minä ajattelen, taiteellisempaa miekkatanssia ei minun silmäni konsanaan ole nähnyt muissa kansoissa, ja me Thüringin miehet olemme tulleet maailman mainioiksi sellaisista leikeistämme. Mutta tuolla ruhtinaan alimaisella penkillä on muukalainen, joka on hyvin harjaantunut sotaisiin toimiin. Ja jos minä arvostelisin häntä sen miehuullisuuden mukaan, jota hän tänään on osoittanut, muuttaisin minä hänen istuimensa tänne korkeammalle väkeväin urhojen joukkoon. Mutta erilailla jakelevat jumalat lahjojansa; muukalaisestakin, joka ei tunne esi-isiäänkään, voi tulla kunniassa pidetty soturi. Kansa sanoo tiedot romalaissodasta ensin levinneen maahan ruhtinaan hovista, ja nähtyäni muukalaisen, arvelin hänet viestintuojaksi; nuijanheitto osoittaa kuitenkin hänen olevan kotosin idänpuoleisista kansoista. Minä lausun tälle salissa olevalle vieraalle tervehdykseni.
Ingo nousi seisovallensa ja kiitti. Silloin huudahti Theodulf ääneensä: — Monen olen minä nähnyt juoksevan ja hyppivän pehmeällä niityllä, joka taistelussa unohtaa rohkeat hyppynsä.
— Oikein sinä puhut, — vastasi Ingo kylmäkiskoisesti, — mutta monen sielua kalvaa myöskin kateus sentähden, ett'ei hän itse ole tehnyt korkeinta hyppyä niityllä.
— Suuremmassa arvossa kuin ilmassahyppijää pidetään meillä sitä miestä, joka kantaa arpensa edessäpäin ruumistansa, — vastasi Theodulf.
— Mutta minä olen oppinut vanhoilta ja viisailta, että ei ole vähemmin kunniakasta lyödä kuin saadakaan syviä haavoja. — Varmaankin tulee sinulle päämiehen kunnia, jonka edessä seurue pitää kilpensä vihollisten keihäitä vastaan, jotta hänen kasvonsa hempeys säilyisi iloksi hänen kansallensa, — ivasi taaskin ruhtinaan soturi.
— Ja minä olen kuullut monen, joka on saanut miekan iskun, kaakattavan tästä kuin kana munastansa, — vastasi Ingo ylenkatseella.
— Kunniattomiakin haavoja saattaa, paita peittää, arpia lyönneistä, jotka ovat sattuneet selkään, — huudahti Theodulf säkenöivin silmin.
— Kunniattomaksi nimitän minä puolestani sitä pahanelkistä kieltä, joka salissa koettaa pistää vierasta. Eipä tunnu minusta kunnialliselta sellainen puhe, Thüringiläisten miesten ei sovi noudattaa petollisten Romalaisten tapaa.
— Jos sinä tunnet niin tarkoin Romalaisten tavat, — huudahti toisesta pöydästä muuan julma soturi, joka oli Theodulfin sukulaisia, — niin olet kaiketi oppinut tuntemaan heidän lyöntejänsäkin.
— Tappelussa taistelin minä Romalaisia sotureja vastaan, — huudahti Ingo, unohtaen asemansa. — Kysypä heidän leirissänsä heimolaisiasi, niin eivät kaikki tule vastaamaan, jotka ovat olleet minun miekkaani lähellä.
Korkeaäänisiä huutoja nousi salissa, kun muukalainen ilmaisi olleensa osallisna taistelussa Romalaisia vastaan. — Hyvin puhuit, muukalainen, kuului kaikkialta, ja taaskin toisista pöydistä: — Turhia lavertelee muukalainen, terve, Theodulf!
Ruhtinas nousi seisovallensa ja huudahti ankaralla äänellä: — Minä käsken riitelemiset herkeämään, minä julistan rauhan juhlasalissa. Silloin vaikenivat nuot korkeaääniset huudot, mutta väittely eri ajatuksista kohisi vielä jokaisen pöydän ympärillä, silmät säihkyivät ja vahvoja käsivarsia kohotettiin. Sekamelskan kestäessä juoksi muuan nuorukainen ruhtinaan seurueesta portaita ylös ja huudahti saliin: — Volkmar-runoilija ratsastaa pihaan.
— Hän olkoon tervetullut, — vastasi ruhtinas. Ja kääntyen sinnepäin, missä vaimot istuivat, jatkoi hän: — Irmgard, lapseni, mene lausumaan opettajaasi tervetulleeksi ja saata hänet meidän pöytäämme. — Näin käski tuo järkevä isäntä, muistuttaen riiteleviä vaimojen läsnäolosta.
Hänen sanansa vaikuttivat kuin taikavoima tuohon kohisevaan joukkoon, synkät kasvot kirkastuivat, ja moni tempaisi maljan sekä joi pitkän kulahduksen, poistaakseen ajatuksiansa ja valmistuakseen kuulemaan runoilijan laulantoa. Mutta Irmgard astui ulos lehtimajastapa meni miesten penkkein välitse kynnykselle. Saliin johtaville portaille oli kylän nuoriso kokoontunut kurkistelemaan uteliaasti saliin. Silloin kävi Irmgard joukon läpi ja odotti pihassa runoilijaa, joka eräässä rakennuksessa oli valmistanut itseänsä astumaan pitoihin. Kohteliaalla tervehdyksellä lähestyi tyttöä runoilija, joka oli keskimittainen miesi, kirkkailla silmillä, ja hänen kähäräinen, kullankeltainen tukkansa oli hiukan harmoissa; tottuneella tavalla kantoi hän kirjavasta kankaasta tehtyä päällysvaatettansa, hänen alastomat käsivartensa olivat koristetut kultarenkailla ja kädessänsä oli hänellä soittimensa.
— Sinä tulet otolliseen aikaan, Volkmar, — lausui neitsyt hänelle, — he alkavat kiistellä keskenänsä, ja tarpeellista on, että sinun laulusi tulee asettamaan heidän mieliänsä. Anna meille tänään todistus taiteestasi, ja jos sinun voimassasi on, laula heille jotakin iloista.
— Mikä on häirinnyt tasapainon heidän mielessänsä? — kysyi runoilija, joka oli tottunut harjoittamaan taidettansa kuten taitava lääkäri.
— Vihoittelevatko he taaskin Bisino kuninkaan ylenpalttisesta hovielämästä, vai väittelevätkö he romalaissodasta?
— Nuot nuoret miehet eivät pysy sovinnossa keskenään, — vastasi ruhtinaan tytär.
— Eikö mitään muuta? — lausui runoilija huolettomalla äänellä. — Olisipa turha vaiva, jos kokisi estää heidän sotaisia leikkejänsä vihriällä tanhualla. — Huomattuansa kuitenkin neitsyen vakaiset kasvot, lisäsi hän: — Jos ne ovat hovin villipäitä, pelkään, neitsyeni, ett'ei minun lauluni voi häätää heidän kateuttansa. Jospa minä voisin sovitella lauluuni sinun ystävällisen hymysi ja laulaa sitä kaikkein korviin, tulisi he kaikki tottelemaan minua kuin lampaat. Mutta ne viestit, joita minä tänään tuon, — lisäsi hän muuttuneella äänellä, — ovat niin huolettavia, että he varmaankin niiden kuultua tulevat unohtamaan riitansa. Ne ovat huonoa tarjoamista juhlatilaisuudessa. Mutta sittekin täydyn minä mennä sisään kertomaan heille tarinani, en tiedä, josko he sitten haluaisivat kuulla minun lauluanikin.
— Aiotko ilmaista surusanoman ruokapöydässä? — kysyi neitsyt alakuloisena, — se tulee perin ärsyttämään heidän mieltänsä ja herättämään heidän kiukkuansa.
— Kaiketi tunnet sinä minut, vastasi runoilija, — minä annan heille vaan niin paljon, kuin he voivat sietää. Keitä on ruhtinas kutsunut pitoihinsa?
— Meidän vanhoja heimolaisiamme.
— Onko heidän joukossansa muukalaisia?
— Ei muita, — vastasi neitsyt epäröiden, — paitsi muuan köyhä matkustaja.
— Ole siis pelotta, — lopetti runoilija keskustelun, — meidän miesten mielipiteet minä tiedän, ja miten heidän iltajuomansa on valmistettava.
Sillävälin kun neitsyt meni erään sivuoven kautta lehtimajaan, astui runoniekka saliin. Näyttäytyessään kynnyksellä, kohosi mieltymyshuudot ja tervehdykset salissa korkealle kaikumaan. Ylpeydellä huomasi Volkmar olevansa suosittu, hän astui kepein askelin ruhtinaan pöydän vieressä olevalle tyhjälle sijalle ja kumarsi syvään ruhtinaalle sekä ruhtinattarelle.
— Ollos tuhatkertaisesti tervetullut, sinä kansan lemmikki, — huudahti ruhtinas hänelle, — linnut, jotka olivat menneet pois talveksi, ovat jo kau'an lehdoissamme laulelleet suvilauluansa, vaan urhojen laulajaa olemme me turhaan odottaneet.
— Minä en ole kuullut ilman lintujen laulelevan suvea, vaan jumalan sotakoirat kuulin minä ulvovan myrskyssä ja minä näin pilvein monivärisen sillan, jota myöten urhot lukemattomissa joukoissa menivät jumalien asumukseen. Rhen-virran näin minä vierivän punaisissa aalloissa, täynänsä miesten ja hevoisten ruumiita, taistelutantereen näin minä ja sen verisen laakson, jossa kaatuneitten joukot makaavat korppien ruokana, ja minä tiedän kuninkaita, jotka kahleissa olevilla raajoilla odottavat piilun iskua Romalaisten leirissä. — Korkeaäänisiä huutoja seurasi näitä sanoja. — Kerro, Volkmar, me kuultelemme, — lausui ruhtinas.
Runoilija kosketteli sormin soittokoneensa kieliä, ja salissa syntyi niin suuri hiljaisuus, että voitiin kuulla läsnäolijain syvät hengähdykset. Sitten liikutteli hän kieliänsä ja alkoi kertoella Allemanein ja Romalaisten välillä olleesta tappelusta, ensin kertoen, sitten, laulaen korkealla äänellä ja sointuvilla sävelillä. Hän mainitsi nimeltänsä ne kuninkaat ja kuningasten pojat, jotka olivat Allemanein kanssa menneet Rhen-virralle Caesaria vastaan ja ensin ajaneet pakoon Romalaisten ratsujoukot sekä sittemmin jalkaväen ensimäisen rivin. Vielä lauloi hän, että romalaisjoukon toisen rivin takana ratsasti Caesar uljaana sotahevoisensa seljässä ja hänen päänsä yläpuolella kieppui jättiläissuuri lohikäärme renkaisella ruumillansa, Romalaisten pyhä sotamerkki; lohikäärme oli purpurapunainen ja sen avonaisesta kidasta pisti esiin tulinen kieli. Ja Caesar huusi eturiviin Batavit ja Frankit. — Tännepäin, te Germanian urhot, minun velsiläiset mieheni eivät voi torjua vihollisen ryntäystä. — Sota-airut ratsasti heidän luoksensa, ja uljaina ryntäsivät Frankilaiset järjestetyissä joukoissa esiin ja etimäisenä taistelussa heilutti Aimo, Arnfridin poika, miekkaansa miehuudella.
— Hän on minun veljeni, — kuului huuto yhdestä pöydästä. — Terve, Aimo! — kuului kolkosti eräästä salinnurkasta.
— He ryntäsivät eteenpäin suljetuissa riveissä, ja valkoiset kilvet olivat kaunistetut villihärjän kuvalla; tuima oli ottelu, ja heidän miekkansa raivasi taistelutanteretta päällehyökkäävistä Allemaneista samoinkuin tulen liekit metsää. Vaajan muotoisessa sotajärjestyksessä riensivät kuitenkin Allemanit uudestansa ryntäämään, kuninkaansa eturivissä, ja taaskin peräytyivät Romalaiset. Silloin kutsui Caesar esille viimeisen joukkonsa, jota Romalaisessa sotaväessä nimitetään sotapäällikön vartijapiiriksi.
— Archimbald! — kaikui tuimasti salissa. Ja toiselta puolen nimi: — Eggo!
— Siellä seisoi sadan miehen päällikkönä jättiläisen tapainen sankari, Archimbald Thüringenistä, ja tämän rinnalla hänen veljensä poika, Eggo, hyvin tottuneet Romalaisten sotatapaan. He ponnistivat polvensa lujasti maahan, suojelivat ruumistansa kilvellä ja puolustivat itseänsä eteenpäinojennetulla keihäällä kuten kolmenkertaisen suojan sisäpuolella. Ja taaskin ryntäisivät Allemanit esiin, kilvet paukkuivat kirveiden iskuista, keihäät tunkivat teräsasun ja ruumiin läpi, kuolleita kaatui pitkissä riveissä, ja kaatuneiden yli kävi miestulva kilpi kilvessä ja kylki kyljessä samoinkuin sonnein taistelussa tarha-aitauksessa. Silloin petti sota-onni Allemanit, he peräytyivät hirveissänsä kaatuneiden sotatovereinsa paljoudesta. Aurinko laski, ja kaikki menestyksen toivo katosi. Hajaantuneet joukot painuivat paeten virranrantaan päin ja heidän jäljessänsä tulivat Romalaiset ahdistaen miekalla ja keihäällä, samoinkuin metsäkoirat juoksevat hirven jäljissä; pakeneva kansa syöksyi Rhen-virtaan, ja korkeaäänisillä huudoilla lingoittivat rannalla olevat keihäänsä tuohon sikisokin olevaan joukkoon miehiä ja hevosia, kuolleita ruumiita ja uppoavia urhoja. Virran peikko kohotti ylös kynsillä varustetut kätensä ja veti urhot ales syvyydessä olevaan asuntoonsa.
Runoilija teki pienen pysähdyksen, korkeaääninen valitushuuto kuului kuultelijain joukosta, ainoastansa yksityisiä riemuääniä kohosi sekaan: ruhtinas kuulteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella tuskan ja riemun ääniä. — Sitten, jatkoi Volkmar, vaihtaen valittavat säveleensä miehekkäämpiin ääniin, — Caesar astui virran rannalle ja katseli hymyillen miesten kuolemanhätää. Hän huusi sille soturillensa, joka kantoi punaista lohikäärmettä, tuota purpurasta ommeltua petoa, johon Romalaisten jumala oli kiinnittänyt voittamisen tai'an ja vihollisten kuoleman: — Anna lohikäärmeen rientää virran yli näyttämään kuolevalle joukolle hampaitansa ja tulista kieltänsä. Korkealla lentää se ilmassa kuolleiden taivallista asuntoa kohti; kun he nousevat ylös pitkin pilvistä siltaa, näyttää se hampaitansa; romalainen lohikäärme estää heidän kulkunsa, että he syöksyvät ales kalojen teitä pimeyteen, Hel'in asumuksiin. Silloin kosti pilkan viimeinen urho, joka vielä ase kädessänsä vastusti Romalaisia, Ingo, Ingbertin poika Vandalein maasta jumalansukuinen kuninkaan poika. Hän oli taistellut Athanarik-kuninkaan rinnalla etimäisenä sodassa, Romalaisten hirmuna. Kun sodan onni vaihtui, vetäytyi hän takaperin miehillensä, jotka hänen seurassansa olivat käyneet sotimassa maasta maahan; vitkalleen ja vihastuneena kuin mörisevä karhu taantui hän rantaan päin, jossa venheet olivat kallion juurella. Sinne keräsi hän sotajoukossa olevat naispapit ja taikailijattaret, ja pakoitti heidät lähtemään pois, joten nuot pyhät naiset välttivät Romalaisten miekkaa. Runoilijankin työnsi hän venheesen ja itse puollusti hän jalomielisesti tätä heidän pakosalle lähtemisensä paikkaa aseillaan ja ruumiillaan. Kokkanuora laskettiin irti, venheet keinuivat Romalaisten keihäiden lennellessä vihertävällä virralla; viholliset tunkivat päälle, ja vaikeudella taisteli kallion juurella oleva joukko viimeistä tappeluansa. Silloin huomasi sankari kalliolla päänsä yli olevan Caesarin sotamerkin, tuon julman lohikäärmeen, ja yhdellä hyppäyksellä ryntäsi hän Romalaisten vantein läpi; hän juoksi kalliolle ja iski karhunkämmenin kiinni jättiläiseen, joka kantoi sotamerkkiä, ja lingoitti hänet ales kalliolta. Hengetöinnä vaipui Romalainen aaltoihin, ja liehuttaen korkealla sotamerkkiä, nosti sankari voimakkaalla äänellä sotahuutonsa ja syöksyi lohikäärmeen kanssa virtaan. Raivon kiljahdus kuului Romalaisten huulilta; soturit ja hevoset heittäytyivät hurjistuneina virtaan kostaaksensa Caesarin nähden tuon katkeran häväistyksen ja tappaaksensa tuon rohkean sekä pelastaaksensa Romalaisten pyhän sotamerkin. Mutta eteenpäin ajelehti virrassa tuo punainen lohikäärme sekä voitolle päässyt sankari. Vielä kerran näin minä hänen kohottavan käsivarttansa ja heiluttavan sotamerkkiä, vaan sitten en minä häntä enään nähnyt. Caesar antoi etsiä häntä virrasta kumpaiseltakin puolelta, synkkänä mielessänsä: kaksi päivää tämän jälkeen löysi eräs vakoja kaukana sieltä Allemanein rannalla katkaistun lipputangon, mutta vihollisen lohikäärmettä ei tuonut kukaan takaisin. Silloin palasi Rhen-virran varrella olevien miesten rohkeus, se taika, joka oli tuottanut Caesarille voiton, oli hukkunut virtaan ja koston turmio lähestyi romalaisjoukkoa. Kattein lähettiläät, jotka olivat tulleet tarjoamaan Romalaisille liittoa, pysähyttivät matkansa tuon pahan enteen kuultuansa. Voimakas käsi oli kostanut voittajan pilkan, mutta Ingo-kuningas, sankari, oli kadonnut maan päältä.
Runoilija vaikeni ja antoi päänsä vajota soittimensa yli ja salissa oli hiljaista kuin kuoleman virren kuultua; miesten silmät loistivat ja liikutus näyttiihe kaikkein kasvoilla. Mutta ei kenenkään siihen määrään kuin muukalaisen. Runoilijan astuessa sisään ja ohimennessä pyyhkäisten hänen vaatteitansa, oli hän antanut päänsä vajota ja oli sitten kuten hänen naapurinsa, Wolf, suuttumuksella näki, suonut vähemmin huomiota runoilijan sanoille, kuin sotilaan tuli tehdä, ja miehet olivat osoitelleet hänelle sormea sekä lausuneet pilkkasanoja. Mutta kun runoilija alkoi kertoa lohikäärmeen ympärillä tapahtuneesta tappelusta, silloin kohotti hän päänsä, ruusunvärinen loiste lensi hänen kasvoillensa, ja niin säihkyvä sekä kirkas oli silmäys, jonka hän loi runoilijaan, että kukin, joka hänet näki, ei voinut kääntää silmiänsä hänestä pois; ikäänkuin sädekehä olivat nuot vaaleat kähärät hänen ihastuksesta loistavien kasvojensa ympärillä. Ja runoilijan vai'ettua istui muukalainen vielä liikkumatta paikallansa. — Katsohan tuonne, Volkmar, — kuului sointuva naisen ääni, joka värisi liikutuksesta, ja kaikkein silmät kääntyivät sille suunnalle, jota Irmgardin käsi osoitti seisoessaan solakkana lehtimajassa.
Runoilija säpsähti ja tuijotti muukalaiseen: Virran peikko antoi urhon takasin, — huudahti hän kauhistuneena, mutta heti senjälkeen riensi hän lähemmäksi: — Autuas on se päivä, jona näen sinut, Ingo, sankari, Ingbertin poika, pelastajani, viimeinen urho Allemanein taistelussa.
Vieraat ryykäsivät ylös istuimiltansa ja sali kaikui riemuhuudoista. Runoilija riensi Ingon luokse, tarttui hänen käteensä ja lausui: — Elävänä näen minä sinut. Ei koskaan tätä ennen ole lauluni saanut suloisempaa palkintoa. — Sitten vei hän muukalaisen ruhtinaan pöydän luokse, ja tämä riensi häntä vastaan vettynein silmin. — Siunattu ollos sinä, urho, raskas paino putoaa tänään sydämeltäni; arvasinhan sen, ett'ei sankarin kunniaa voida pitää salassa. Ole tervetullut minun asuntooni, sinä lempivieras isäimme ajoilta. Muuttakaatte tänne hänen istuimensa, miehet, että ruhtinas saisi sijan minun kansani päämiesten joukossa. Tuo tänne viiniä, juomanlaskija; juhlamaljasta, romalaisjuomalla romalaisesta kullasta, juomme tämän kuninkaallisen sankarin, jumalaimme jälkeläisen, muistoksi.
3.
Avonaisia sydämiä.
Varhain eräänä aamuna vaelsi Irmgard kosteisella nurmikolla metsään päin. Valkoinen sumu aaltoili maassa ja ympäröi puita ikäänkuin veden hengettärien hunnut. Niityn usvista kohosi neitsyeen valkoiseen puettu vartalo, hän lauloi ja riemuitsi punaposkisena ja pitkällä, liehuvalla tukallaan sekä iloisella sydämellään; sellaisena liihoitteli hän aaltoelevien usvapilvien läpi ikäänkuin kentän jumalatar. Sillä hän oli kuullut ja nähnyt, mitä sankarin miehuus on, ja mikä se on, joka nostaa miestä kuolon kauhistuksien läpi korkeiden jumaloiden pariin; kaikki hänen heimolaisensa olivat kunnioituksella kumartaneet päänsä sen ainoan miehen urhoudelle, joka salaisuudessa oli voittanut hänen sydämensä ja joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan muu. Hän vaelsi vuoripolkua ylös aina siihen paikkaan asti, jossa hänen isänsä huone katosi puiden lehvien taakse, siinä seisoi hän yksinänsä metsän ja kallioiden välissä, hänen läheisyydessänsä lirisi metsäpuro ja hänen päänsä päällä liihoitteli sarastavan aamun valkosia pilviä. Hän kiipesi kivelle ja lauloi kalliolle ja lirisevälle purolle runoilijan säveliä ja niitä sanoja, joita hän salissa oli kuullut. Hän lauloi iloisesti kaikki, mitä muisti Volkmarin laulusta ja ehdittyänsä sille kohdalle, jossa kerrotaan hyppäyksestä Rhen-virtaan, miellytti se häntä suuresti, ja hän lauloi ihastuksissaan: — Te sievät linnut puissa, jumalien lähettiläät ja te, pienet keijukaiset saniaisten alla, kuulkaat se vielä kerran. — Ja hän kertoi taaskin laulunsa. Ja kun sankari vihdoin katosi virtaan, suri hän tämän katoamista, ja koska hän oli älykäs nainen, puki hän tunteensa uusiin sanoihin sekä lauloi vielä yhden runoilijan murhelauluista. Ja nuoren neitsyen laulu kajahteli korkeoilta kallioilta ja kuului yli metsän lintujen äänen sekä lähteen hiljaisen lirinän.
Silloin vieri hänen läheisyydessänsä kiven sirpale puroon; hän vilkasi syrjään ja huomasi kappaleen matkaa siitä ihmis-olennon, joka, puettuna veden neitoisten kuultavaan vaippaan, nojausi alapuolellansa olevaa puunrunkoa vastaan; urho, jonka maineesta hän oli metsälle, laulanut, seisoi elävänä hänen läheisyydessänsä, ja kun hän peljästyneenä vetäysi takaperin, kuuli hän tämän rukoilevan äänen: — Laula vielä, neitsy, että saisin sinun suustasi kuulla sitä, mikä minun sydäntäni ilahuttaa. Mieluisempi kuin Volkmarin taito on minulle laulu sinun suustasi. Sillä kun runoilija lauloi, ja sali kaikui miesten mieltymyshuudoista. ajattelin minä yhä sinua, ja minun ylpein iloni oli, ettäs kuultelit hänen sanojansa.
— Hämmästyksestä sinua nähdessäni kuolevat sanat huulillani, — vastasi Irmgard, koettaen toipua hänen lähestyessänsä. — Seljapuun alla oli minulla enemmän rohkeutta puhutella sinua, — jatkoi hän vihdoin, — vaikka sinä, urho, et silläkään kertaa kaivannut minun neuvoani, ja sitä ajatellessani täydyn kummastella mielettömyyttäni; mutta älä pilkkaa minua siitä. Sillä suoraa on meidän, vuorelaisten, puhe ja yksinkertaiset meidän ajatuksemme. Mutta minua pahoittaa sinun kaksi kertaa saaneesi kuulla minun suustani, mitä jo tiesit; jos minä olisin arvannut sinut siksi, mikä sinä olet, olisin paremmin laulanut hyvän ajatukseni sinusta, ja nytkin olen minä näpeilläni, koska sinä olet kuunnellut minua.
— Älä salaa minulta, Irmgard, — pyysi vieras, — jos sinä minua lemmit, sillä, usko minua, harvoin kuulee maanpakolainen sydämellistä sanaa jalosukuisen naisen suusta. Vaikka runoilijakin ylistää hänen kunniaansa, ja kestitsijänsä juo maljan hänen muistoksensa, on hän kuitenkin suljettuna pois sukulaisistaan ja ystävistään; tuskinpa antaa rikas mies tytärtänsä vaimoksi köyhälle, eikä pakolainen jätä jälkeensä yhtäkään poikaa maailmassa, jotka kerskailisivat hänen urhotöistänsä.
Irmgard katsoi vakaisesti eteensäpäin ales.
— Mutta salli minulle, — jatkoi Ingo, — että ilmaisen sinulle sen salaisuuden, jota minä kannan mielessäni. Jos et ylenkatso minun luottamustani, niin istaudu tälle kivelle, että minä sen sinulle kertoisin.
Irmgard istahti, kuten hän oli pyytänyt, ja sankari seisoi hänen edessänsä sekä alkoi kertoa:
— Kuulehan, mitä minulle Allemanein taistelun perästä tapahtui! Tähdet paistoivat, ja minä makasin kuolion väsyksissä virran kivisellä rannalla, Romalaisten punainen sotamerkki kiedottuna voimattoman käsivarteni ympäri, öinen tuuli vinkui ruumislauluansa, aallot loiskivat, kylmä oli ruumiini, ja sekaisin aivoni. Silloin kumartui minun ylitseni surulliset kasvot, ne olivat Allemanein naispapin viisaan vaimon, jumalien ystävän. — Sinua, Ingo, minä etsin,:— lausui hän, — pelastaakseni henkesi, samoinkuin sinä olet pelastanut minun. Hän veti minut rannalle, kietoi jäseneni lämpöiseen peitteesen ja tarjosi minulle virvoitusjuomaa: sitte irroitti hän tangon vieraasta lipusta ja lingoitti sen katkaistuna virtaan takasin, lausuen rukouksiansa. Hän piiloitti väsyneen miehen metsän pensastoon ja istui hänen vuoteensa vieressä kuin äiti yöt päivät. Hyvästi jättäessään otti hän purppuraisen sotamerkin ja lausui: — Tässä näytän minä sinulle ne langat, jotka johtavat sinun elämääsi, sillä jumalat sallivat sankarin vapaasti valita. Jos sinä heität pois tuon taikakalun, jonka Romalaiset ovat kehränneet, saat elää ikäsi rauhallisessa levossa kansain keskessä ja elää huoletointa sekä onnellista elämää. Mutta jos sinä säilytät purppuraista sotamerkkiä, jolla on noidutut silmät ja tulinen kieli, tulee kaiketi runoilijat laulamaan sinun ylistystäsi sankarein kokouksissa ja sinun muistosi elää kunniassa kansain keskuudessa, mutta kuitenkin pelkään minä lohikäärmeen nielevän sinun onnesi ja elämäsi. Valitse nyt, Ingo, sillä jumalat ohjaavat miehen onnen hänen oman toivomuksensa mukaan, ja hänen töistänsä syntyy kohtalo, joko kova tahi keveä: niinkuin hän on kylvänyt, saa hän niittää. — Silloin vastasin minä: — Jo aikoja sitten, emo-rakkaani, ovat jumalat ja esi-isieni sankarityöt määränneet elämäni arvan; jumalista tulin minä maailmaan, veltostuttavaa lepoa pehmoisilla vuoteilla minä en voi valita, sen sinä itse tiedät; sotaanmeneminen miesteni eturivissä, maailman urhojen johtaminen ylähällä pilvissä olevaan sankarein saliin on minun toimeni. Vaikka minä olenkin muukalainen vieraiden kansain keskellä, en pelkää sittekään sitä määrää, jonka onnen jumalatar on minulle suunnitellut, masentumattomalla rohkeudella tahdon käydä eteenpäin urhojen joukossa ja iloisena luottaa miehuuteeni. Nostakoon lohikäärme vihaa minua kohtaan, mutta maine tuottaa ystäviä, enkä minä koskaan tule peittämään päätäni auringon valolta.
Silloin otti nainen purppurakankaan ja eroitti lohikäärmeen päät sen kierteissä olevasta ruumiista; päät piti hän itsellänsä, mutta sen osan kangasta, jossa ruumis oli heitti hän liedessä olevaan tuleen. — Kantiesi poistan minä täten tuon uhkaavan onnettomuuden sinun elämästäsi, — puhui hän lieden ääressä. Liekki leimahti korkealle, musta savu täytti huoneen, hän syöksyi ulos ja veti minutkin ulko-ilmaan. Sitten sitoi hän päät yhteen norjalla pajuvitsalla, solmisi sen, lausui taikalauluansa ja ojensi minulle tuon nahkalaukkuun pannun kimpun, että minä voisin salata sen kaikkein silmiltä. — Se suojelee vedeltä, se ei suojaa tulelta, minä jätän henkesi jumalien liuostaan. — Näin lausuen antoi hän minulle siunauksensa matkalle ja osoitti pohjoista kohti.
Tämä, neitsyt, on minun elämäni salaisuus; sinulle sen mielelläni ilmaisen. Minkä kohtalon jumalat minulle ovat aikoneet en tiedä, mutta sinulle uskon minä, mitä ei kukaan muu tiedä. Sillä aina siitä asti, kun minä tulin tähän maahan, on minun mieleni muuttunut, ja minusta tuntuu paremmalta sinun luonasi istuminen tahi ratsastaminen rinnallasi tanhuvilla, kuin korppein seurassa etsiminen tappelun hälinää. Muuttuneet ovat minun ajatukseni monessa, ja minun mieltäni rasittaa kovin, että olen pakolainen; ennen en huolinut vähääkään kohtalostani, vaan luotin käsivarteeni ja jumalan apuun, joka kentiesi kerran tulisi johtamaan pakolaisen omaan isänmaahansa. Mutta nyt näen minä ajelehtelevani samoin kuin hongan vesa tuolla mättäällä vierivässä virrassa. Hän osoitti nuorta honkaa, jonka vesi sammalen ja maan kanssa oli temmannut paikaltansa ja joka nyt pystyisessä asemassa ajelehteli veden pyörteissä. — Yhä pienemmäksi tulee maalohkare, — lausui Ingo kolkosti — multa murenee ja lopulta murskaantuu se kallioita vastaan. — Irmgard nousi seisovallensa ja seurasi jännitetyillä silmäyksillä metsäisen vesan kulkua; se meni ales laaksoon päin, kiekahteli ympäri vesipyörteissä ja riensi taaskin eteenpäin, kunnes sitä vihdoin oli mahdotoin eroittaa usvasta ja vedestä. — Se pysähtyi, — huudahti hän vihdoin riemuiten ja juoksi pitkin puron vartta sille paikalle, missä vesa oli tarttunut erääseen ulospistävään niemekkeesen. — Katso, — huudahti hän urholle, — täällä meidän rantamalla se tulee vihriöimään, onhan mahdollista, että se juurtuu maahan.
— Sano minulle, — lausui Ingo ihastuneena, — olisiko se sinulle mieluista?
Irmgard oli vaiti.
Nyt tuli aurinko näkyviin pilven takaa, sen säteet paistoivat kirkkaasti valkoisiin vaatteisiin puetun neitsyen vartalolle, hänen hiuksensa loistivat kultana päänsä ja olkansa ympärillä, seisoessansa urhon edessä maahan kiinnitetyillä silmäyksillä ja punastuneilla poskilla. Urhon sydän paisui riemusta, kunnioittamalla lähestyi hän neitsyttä, joka seisoi kuin lumouksella maahan kiinnitettynä sekä viittasi kädellänsä hiljaa ja kieltämällä, kuiskaen rukoilevalla äänellä: — Aurinko näkee sen. — Mutta Ingo suuteli häntä hellästi ja huudahti hymyilevälle auringolle: — Terve, sä päivän lempeä ruhtinatar, ole meille laupias, äläkä ilmoita, mitä nyt näet. — Hän suuteli neitsyttä uudestaan ja tunsi hänen lämpöiset huulensa kohtaavan omiansa. Mutta kun hän tahtoi syleillä häntä, nosti Irmgard käsivartensa, katsoi häneen äärettömällä rakkaudella, mutta hänen poskensa oli vaalennut, ja viitaten kädellänsä osoitti hän ylös vuorelle. Ingo totteli sekä poistui tytöstä, ja kun hän taaskin kääntyi ympäri heittääkseen häneen silmäyksen, oli tuo valkoiseen puettu neitsyt laskeutunut polvillensa tuon pienen honganvesan eteen ja nosti rukoillen käsiänsä taivasta kohden.
Samana aamuna kokoontuivat vanhat ja viisaat, kansan päämiehet sekä kokeneet soturit, Answald-ruhtinaan asuntoon ja sijoittuivat niille istuimille, jotka olivat heille järjestetyt lieden kumpaisellekin puolelle. Heidän keskellensä istautui isäntä, ja hänen istuimensa takana seisoi Theodulf. Tallipäällikkö sulki oven, ja ruhtinas puhutteli läsnäolijoita: — Minun huoneeseni on tullut Ingo, Ingbert-kuninkaaan poika, joka vuorovieraisuuden lailla on minun kanssani liitossa aina esi-isien ajoilta. Nyt pyydän minä kansalta hänelle vuorovieraan oikeuksia, että hän saattaisi olla ei ainoastansa minun huoneessani vaan teidänkin aluellanne suojeltuna kaukaisilta sekä kansankin seassa olevilta vihollisilta, jotta hän saavuttaisi oikeutta pahantekijöitä vastaan ja turvaa naapurein aseilta jokaista vastaan, joka vihollisena vainoo hänen kunniaansa ja henkeänsä. Anelevana tuon jalon sankarin puolesta seison minä teidän keskellänne: teidän vallassanne on myöntäminen tahi kieltäminen. — Syvä äänettömyys seurasi hänen sanojansa, vihdoin nousi Isanbart seisovallensa, hänen pitkä, hopeanharmaa tukkansa liehui hänen arpisten kasvoinsa ympärillä, hänen korkea vartalonsa nojasi sauvaan, mutta voimallisesti kaikui vanhuksen ääni, ja miehet kuultelivat häntä kunnioituksella. — Sinun, ruhtinas, sopii puhua niin, kuin olet puhunut. Me olemme tottuneet siihen, että sinä lähestyt kansaasi lahjoilla, ja kun sinä lähestyt meitä pyynnöillä, ovat meidän sydämmemme halukkaat myöntymään. Hyvä maine on sillä urholla, ja että se on hän itse, eikä mikään petollinen maankuleksija, siitä on meillä takauksena runoilijan lauseet, se vuorovieraisuuden merkki, jota hän on verrannut meidän isäntämme hallussa olevaan merkkiin, ja ennen kaikkea hänen kasvoissansa ja vartalossansa ilmestyvä majesteetillisyys. Mutta me olemme pantu monien menestyksen vartijoiksi ja varovaisuuteen kehoittaa levotoin aikakin, sentähden on vakava neuvotteleminen tarpeen ja ajatusten kuulustaminen, jotka kentiesi jakavat kansan urhot eri puolueihin.
Hän istui jälleen ja naapurit kumarsivat kunnioittaen päätänsä. Mutta äkkiä nousi seisovallensa Rothari, ruhtinas vanhaa päämiessukua ja paksu mies, punaisilla kasvoilla sekä punaisella tukalla ja joka oli mainio juomatoveri, urhollinen sodassa ja hauska karkeloissa, miehet nimittivätkin häntä pilallaan "turpeaksi kuninkaaksi." — Aamulla annetun neuvon, — sanoi hän, — pitää oleman kuin aamujuoman, lyhyen ja voimakkaan. Minun ajatukseni mukaan ei tässä tarvita pitkiä mietintöjä, me olemme nykyään juonut hänen muistoansa viinissä, emme kait tänä päivänä kaada vettä hänen maljaansa; hän on urho, jolla on kaksi hyvää takausta, runoilijan laulu ja meidän suosiomme, se riittää minusta; minä äänestän hänelle vuorovieraan oikeutta.
Vanhat hymyilivät tuon rehellisen miehen innolle, ja nuoremmat huusivat hänelle myönnytystänsä; silloin nousi seisovallensa Sintram, Theodulfin setä, mies ilman silmäripsittä, tummilla silmillä ja laihoilla kasvoilla, ankara isäntä, hirmuinen vihollisillensa, mutta viisas neuvoissa ja suuresti arvossa pidetty kuninkaan hovissa. — Sinä, ruhtinas, olet ystävällisellä mielellä muukalaista kohtaan, ja hän itse ansaitseekin sen, sanotte te; tämä antaa suunnan minunkin toivomuksilleni, ja mielelläni tahdon tervehtää häntä vieraanamme, samoin kuin me myös väliin tervehdimme muukalaista matkamiestä, jonka ylistystä runoilijan suu ei ole lausuellut. Mutta epäluulo hätää tämän toivomuksen rinnastani, ja minä kysyn: tuleeko hän kaukaa meidän ystävänämme? Eihän kaikki meidän nuoret sotilaamme ole viihtyneet kotimaisemillaan, ja minä muistelen niitäkin, jotka läksivät etsimään kunniata ja onnea. Kuka meidän veriheimolaisistamme on taistellut Allemanein puolesta? Minä en tunne yhtäkään. Mutta Romalaisten sotajoukossa on rohkeita urhoja meidän heimostamme, ja jos nämät ovat muukalaisen vihollisia, kuinka voimme me ruveta hänen ystäviksensä? Jos ne ovat kaatuneet, kuuluu meidän kylissämme kuolonvalituksia. Kuka on heidät lyönyt? Kentiesi se mainehikas miesi, joka itse kerskaili siitä kisatanhualla. Kuinka voimme me tarjota vierasvaraisuutta viholliselle, joka vihollisella kädellään on vuodattanut meidän omaisiemme verta? En minä tiedä, onko hän sitä tehnyt, mutta joll'ei hän ole sitä tehnyt, on sattumus ollut siihen syypäänä; se oli kuitenkin hänen tarkoituksensa, sotiessaan Athanarik-kuninkaan puolesta. Olen kuullut romalaisjoukossa väitettävän Caesarin saavan voitoistansa kiittää ainoastaan niitä kansakuntia, jotka puhuvat meidän kieltämme; ikäänkuin jättiläiset kohouvat meidän maan punaposkiset pojat mustasilmäisten muukalaisten yli. Caesar palkitsee heitä rannerenkailla ja kunniamerkeillä sekä korkeimmilla virkasijoilla. Kysykäätte Romassa suurista sotureista ja ylhäisistä miehistä, niin tulevat romalaiset kaupustelijat kateisilla silmäyksillä vastaamaan: he ovat germanilaista verta. Missä tulee meidän nuorisomme voittamaan sotamainetta ja jumalien rakkautta, kun aseet saavat rauhallisina ruostua kotimaassamme? Maamme liika voima — mihin se joutuu, että veljet kotona saisivat nauttia perintöä, joll'ei Caesar avaa aarreaittaansa muukalaisille? Sentähden sanon minä hänen valtansa olevan meille hyödyllisen, ja ken häntä vastaan taistelee, vastustaa meidänkin etujamme. Pitäkäät huolta, ett'ei muukalainen sulje meidän miehiltämme sitä tietä, joka johtaa jalomielisiä urhoja kultaan ja kunniaan.
Miehet istuivat synkkinä, heihin koski kipeästi, että hänen sanoissansa oli totuutta. Silloin keskeytti vaitiolon Bero, Fridan isä, joka oli jyhkeä talonpoika; hän veti tyytymättömänä tuuheat kulmakarvansa pystyyn. — Sinä lähetit veljesi romalaisjoukkoon, — lausui hän vitkaan ja karhealla äänellä, — ja sinä istut veltossa rauhassa hänen tiluksillansa: minua ei kummastuta sinun ylistelevän noita vieraita sikiöitä. Mutta talonpoika ei iloitse noista korskeoista sotilaista, jotka palajavat sotaretkiltänsä romalaismaasta, sillä heistä tulee huonoja naapureja, he ylenkatsovat meidän tapojamme, kerskailevat, eivätkä, tee mitään hyötyä. Sentähden sanon minä nuot Romalaisten luo matkustamiset olevan kirous meidän kansallemme. Jos meidän nuoret soturit lähtevät muualle hankkimaan itsellensä mainetta vieraiden sotapäällikköjen palveluksessa, tekevät he sen omalla uskalluksellansa, eikä kansa ole valinnut eikä määrännyt heitä siihen. Sitä vastoin minä ylistän vakinaista kotielämää, kelpo kirveeniskua ja myöskin rehellistä rauhaa naapurein välillä, jotka kunnioittavat samaa jumalaa ja samaa kieltä kuin minäkin. Nyt on meillä rauha kaikkein kanssa ja, jos tänä päivänä tulee joku urhollinen toveri Allemaneista meidän liedellemme, suomme me hänelle sijaa tulen ääressä, ja, jos huomenna tulee romalainen soturi, joka näyttää meistä rehelliseltä mieheltä, teemme hänelle kentiesi samoin. Kumpaisenkin täytyy elää hiljaisuudessa meidän lakiemme mukaan, ja jos he kadehtivat toisiltansa ilmaa ja lieden tulta, ottakoot miekkansa ja ratkaiskoot taistelunsa kylän rajamerkkein ulkopuolella. Iskut, joita toisillensa antavat, ovat heidän asiansa eikä meidän. Sentähden on minun sanani: tänne on tullut urhollinen sankari; olkoonpa hän Romalainen tahi Vandali, on hän tervetullut meidän liedellemme, me pysymme kaikissa tapauksissa isäntinä huoneissamme ja pidämme hänet aisoissa, jos hän haluaisi häiritä maan rauhaa.
Näin puhui hän sekä laskeutui äreänä istuimellensa, ja vanhat jupisivat myöntymystänsä. Silloin nousi seisovallensa Albwin, muuan jalo mies; hänen kartanonsa ylisillä sanottiin haltijan ikivanhoista ajoista pitäneen asuntoansa ja yöllä tuuditelleen hänen su'ussansa syntyneitä lapsia, ja että nämät siis eivät kasvaneet samoin kuin muut ihmiset; sillä hienojäsenisiä ja vähänläntiä olivat kaikki hänen verestänsä syntyneet, mutta samalla kertaa jaloja olennoltansa ja kaunopuheisia miehiä; Ja hän lausui: — Kentiesi voit itse, ruhtinas, sovittaa yhteen herrojen ja talonpoikain mielipiteet; kaikki suovat he mitä parahinta urholle, joka saapui sodasta sinun liedesi ääreen. Heitä vaan huolettaa, että hänen kohtalonsa kentiesi tulevaisuudessa saattaisi tuottaa onnettomuutta meidän kansallemme. Sillä jalosukuinen mies ei voi virua toimetoinna isäntänsä katon alla, vaan kerää itsellensä ystäviä ja hankkii myöskin vihamiehiä; jota enemmän jonkun sankarin maine kulkee maassa, sitä voimakkaammin vetää hän puoleensa seuraajia teillänsä. Me emme ole niin saitoja, että me lukisimme, kuinka monta päivää me olemme pitäneet matkustavaa miestä huoneessamme, niin me emme tiedä tuon urhon aikomuksia; ja sen tähden olkoon minun sallittu kysyä isännältä. Jos muukalainen haluaa lepopaikkaa ja asumusta täällä ainoastansa lyhyeksi ajaksi, ei tarvita mitään neuvottelua. Jos hän taas tahtoo päättää tulevat päivänsä meidän kansamme seassa ja rakentaa majansa meidän maallemme, silloin täytyy meidän viisaasti punnita ei ainoastansa muukalaisen vaan omaakin parastamme.
— Sinä muistutat syystä tätä, — lausui ruhtinas vakavasti, — ja sittenkin täydyn kieltäytyä vastaamasta kysymykseesi. Sinä tiedät itse, että kestittäjän ei sovi tiedustella, millä hetkellä hänen vieraansa lähtee pois, ja jos sen voisinkin, en kuitenkaan sitä tässä tapauksessa tekisi, sillä onnetoin se jalo urho on, eikä hän itsekään tiedä, sallitaanko hänen pian, vai ei koskaan, palata isänmaahansa.
Taaskin nousi Rothari, tuo hillitsemätöin sankari, seisovallensa ja puhui vihaisesti: — Mitä veroittaa tinkiminen ajasta? Kun me, Thüringin miehet, avaamme sydämemme, emme tee sitä joksikuksi ajaksi. Antakaa hänelle vuorovieraan oikeudet kansassa ja lopettakaa siten asia.
Miehet huusivat ääneen myönnytystänsä ja ryykäsivät seisomaan istuimiltansa. Silloin juoksi Sintram piirin keskelle ja huudahti kimakalla äänellä kiukustuneelle joukolle: — Pidä huolta, ruhtinas, ettei meidän kansamme päämiehet rupea juoksemaan kuin pojat kauniin linnun perässä tuntemattomaan kuiluun; minä vaadin äänettömyyttä, sillä vähänpä on tähän asti ajateltu, mitä meidän menestyksemme vaatii.
Ruhtinas viittasi sauvallansa, nuristen laskeusivat miehet istumaan, ja uhkaava kohina syntyi Sintram'ia vastaan, mutta joutumatta tästä hämille jatkoi tämä: — Voimakas sinä olet, ruhtinas, ja terävät ovat miestesi aseet, mutta Thüringissä me elämme ja asumme, ja kuningas meitä on hallitsemassa; sehän on paikallansa, että kuningas antaa tuolle vieraalle kuninkaan pojalle suojeluksensa, emmekä me. — Bisino-kuningasko, Mustikka-kuningasko? — huusi vihaiset äänet. — Vaatiiko Sintram kuninkaan käskyn määräämään niitä lupauksia, joita me liedemme tulen ääressä teemme? — huudahti eräs tummaverinen Thüringiläinen.
Kuningas on korkein hallitsija, sanoi Answald-ruhtinas varovasti, — kansan neuvostossa pitää hänen nimeänsä kunnioituksella mainittaman.
— Sen minä kyllä tiedän, — vastasi tuo pelkäämätöin Sintram uhkaaville miehille, ett'emme kysy kuninkaalta neuvoa, kun joku väsynyt matkustaja, jonka nimeä ei kukaan ole kuullut, ottaa sijan meidän penkillämme; mutta hän, joka nyt on tullut, on mainio sotilas, Romalaisten vihollinen. Me emme tunne kuninkaan ajatuksia, josko vieras olisi hänelle hyödyksi tahi vahingoksi, ja josko hän, joka valvoo kansan rauhaa, ylistäisi tahi moittisi meitä lahjoittamistamme vuorovieraan oikeuksista.
Silloin nousi seisovallensa Thuribert, ylimäinen pappi, joka istui ruhtinaan oikealla puolella ja alkoi korkealla äänellä, joka kaikui mahtavasti pilarikatoksen alla: — Sinä kysyt, josko kuningas tulee lempeänä osoittamaan meille suosioansa, tahi vihastuneena kääntämään pois kasvonsa meistä. Minä en moiti sinun levottomuuttasi, tiedusteleehan moni jäniksen polkua ja huuhkaimen ääntä. Mutta minä ilmoitan teille, mitä meille ilman näkemistäkin on tunnettua. Ihmisten jumalat ovat käskeneet, että viattomalle muukalaiselle pitää suoda maata ja vettä, ilmaa ja valoa. Jos kuningas vihastuu meihin siitä, että me käyttäymme kunniallisina miehinä turvaa rukoilevaa kohtaan, täydymme sen kärsiä, sillä jumalien viha on ankarampi kuin kuninkaan epäsuosio. Jos tuo mies on teidän vihollinen sen vuoksi, että hän löi Romalaiset, sammuttakaa heti tuli liedestä, jonka ääressä hän istuu, ja saattakaatte hänet pois tuonne metsärajan toiselle puolelle. Mutta sellaisen ajatteleminen, että hänestä kentiesi saattaisi tulla meille huolta, kentiesi ei, se ei ole tapa meidän maassamme eikä jumalien tahto. — Kuunnelkaat hänen sanojansa, — alkoi Isanbart uudestansa. — Minä näin poikieni kaatuvan sodan temmellyksessä, myös minun poikani pojat ovat kadonneet maailmasta, enkä tiedä, minkätähden minä yksinäni olen jätetty taistelemaan yön ja päivän, kesän ja talven, miesten sydämessä vallitsevan vihan ja rakkauden välillä. Mutta kentiesi ovat jumalat jättäneet minut eloon, voidakseni kertoa nuoremmille heidän isäinsä kohtaloista. Muinoisena aikana, niin ovat vanhat minulle kertoneet, asui jokainen Thüringen'issä vapaana miehenä maatilkullansa, ja valalla vahvistettu yhteysliitto oli olemassa kunkin kihlakunnan välillä. Mutta eripuraisuutta syntyi kansassa, pohjoisissa kihlakunnissa asuvat miehet taistelivat menestyksettä Sachsilaisten aseita vastaan. Silloin valitsivat edellämainitut itsellensä kuninkaan, he valmistivat valtaistuimen ja asettivat hallitsijan-merkin erään sankarin otsalle, joka oli saavuttanut mainetta sotaisissa toimissa. Ja tästä syntyi mahtava hallitsijasuku, se rakensi itsellensä kivilinnan kedolla olevista kivistä ja keräsi kansan soturit sen muurien sisäpuolelle. Mutta meidän esi-isämme, metsissä asuva kansa, viljelivät vapaina perittyä maatansa, eivätkä tahtoneet kuullakaan minkäänmoisesta kuningasvallasta. Kau'an kesti kansamme riita kuninkaan miesten kanssa. Kun kuninkaan joukot ryntäsivät meidän rajoillemme, ajoimme me karjamme metsään ja katselimme synkeällä mielellä, miten laaksoissa asuvat miehet sytyttivät meidän kartanomme tuleen. Me keräännyimme rytöhakkauksien taakse ja luimme, minä päivänä voisimme saada kostoa kuninkaan karjalaumoille ja sotureille. Vihdoin tarjosi kuningas keskinäistä sopimusta. Minä olin lapsi, kun meidän kihlakuntamme miehet ensi kerran taivuttivat niskansa kuninkaan punaisen lipun alle. Siitä ajasta alkaen lähetimme me nuoret miehemme hänen sotiinsa ja palkinnoksi asettautuivat kuninkaan soturit meidän riveihimme, kun meikäläiset joutuivat riitaan Kattein kanssa. Nuristen ovat kuninkaat katselleet meidän penseätä nöyryyttämme, usein ovat heidän lähettiläänsä koettaneet veroittaa meidän karjojamme ja lukea lyhteet meidän pelloillamme, useamman kuin yhden kerran on teidän elinaikananne tappelu syntynyt kuninkaan miesten kanssa. Yhteinen etu pakoitti taaskin rauhaan, mutta kateellisina katselevat kuninkaan neuvonantajat linnan harjalta meidän vapaata metsäämme. Vielä elämme me rauhassa; sormuksen ja viitan lähettävät he vielä kuninkaan linnasta meidän päämiehillemme, ja korkea-ääniset tervetuliaishuudot kaikuvat meidän miehillemme kuninkaan linnassa. Kuitenkin varoitan minä teitä, ett'emme nöyränä antaunnu herrain palvelukseen, ett'emme mene kysymään, eikä Bisino-kuninkaan tarvitse antaa vastausta, jott'emme pyytäisi hallitsijalta armolahjaa. Sillä pieninkin syy saadakseen osoittaa ylivaltaansa on tervetullut kuninkaan hovissa. Olkoon muukalainen tullut iloksi tahi suruksi kuninkaan miehille; jos me kysymme heiltä neuvoa, saattavat he meille murhetta. Jos me tänään kysymme jotakin vuorovieraisuuden suhteen ja pyydämme sieltä turvaa, tuovat kuninkaan lähettiläät meille huomenna käskyjä. Sentähden näyttää minusta parhaalta, että pysytään entisellään. Suojan antaminen muukalaiselle on meidän yksityinen oikeutemme eikä kuninkaan. Tällainen loppu tehtäköön asiasta. Ollessani parhaissa voimissani, olin minä seuralaisena meidän isäntämme isälle hänen retkillänsä vieraissa maissa; minä seisoin sodassa sen sankarin rinnalla, jonka poika nyt odottaa turvaa meidän lietemme ääressä. Lempeä mies, jalomielinen ja miehekäs, oli hänen isänsä, ja minä näen pojan olevan samaa luontoa. Nähdessäni äsken tuon nuoren urhon kisatantereella, heräsi minussa taaskin muisto muinaisista ajoista, ystävän silmän minä näin; enkä vihamiehen ja minä uneksin uudestaan tarttuvani siihen kuninkaalliseen käteen, jota minä kerran vieraassa maassa olin kosketellut; ja sentähden tahtoisin minä hankkia hänelle kansan suosion ja sijan meidän penkillämme. — Vanhus laskeusi vitkallisesti istumaan, mutta korkeaäänisiä huutoja kajahteli lieden ympärillä, ja miekat kahisivat huotrissansa. — Terve, Isanbart, terve Ingo; me suomme hänelle vuorovieraan oikeuden! — Ruhtinas nousi seisovallensa ja lopetti kokouksen: — Minä kiitän teitä, kansalaiset. Mitä tässä on keskusteltu, pitäköön paikkansa ja tulkoon täytäntöön, älköönkä kukaan kantako vihaa toisellensa sanoista, jotka jo ovat olleet ja menneet; sillä yksimielinen päätös on tarpeen kansan päämiesten kesken, ett'ei epäröiminen ja väitteleminen rikkoisi rauhaa kansan keskuudessa.
Answald-ruhtinas kävi jokaisen miehen luona ja sai jokaiselta kädenlyönnin tehdyn sopimuksen vahvistukseksi; Sintram'kin löi kättä ja hymyili ystävällisesti, kun ruhtinas katsoi häneen. Mutta Rothari paiskasi kätensä ruhtinaan käteen, että mäjähti ja huudahti samalla: — Minua se ilahuttaa. — Ja kuullen tuon innostuneen miehen sanoja ilmestyi hymyily toistenkin vakaisille kasvoille. Tallipäällikkö avasi oven, ja urhot menivät arvokkaalla ryhdillä salista kentälle, johon yleisö oli kokoontunut. Siellä suotiin kansan suostumuksella vuorovieraan oikeus muukalaiselle, häntä kutsuttiin astumaan heidän joukkoonsa ja hänet saatettiin sitte pyhänä pidetyn tavan mukaan ruhtinaan suuren liesikattilan luokse. Tämän ääressä vannoi kansa ja Ingo valansa.
Mutta ruhtinas kääntyi vieraansa puoleen lausuen: — Valalla on nyt liitto vahvistettu, ja minun talossani pitää laitettaman huone sinun asuttavaksesi, Ingo, niin kau'an kuin haluat. Mutta valitse itse kamaripalvelijasi, ota minun miehistäni kenen tahdot, ainoastansa tallipäällikköä, Hildebrand'ia ja Theodulfia, joka itsekin on jalosukuinen, en minä mielelläni antaisi. Jokainen niistä muista tulee pitämään itsellensä kunniana saada vannoa sinulle uskollisuutta ja seurata sinun askeleitasi, niinkau'an kuin sinä viihdyt meidän luonamme, erittäinkin kun saavat kuulla sen olevan minun toivomukseni. — Silloin meni Ingo Wolf'in luokse ja sanoi: — Sinä olit ensimäinen, joka tarjosit muukalaiselle suolaa ja leipää teidän maanne rajalla ja ystäväksi olet sinä sittemminkin näyttäinnyt. Rohkenetko ruveta maanpaossa olevan miehen seuralaiseksi? Muita aarreaittoja minulla ei ole paitsi metsää ja aroa, jos ruhtinas sallii minun niissä etsiä riistaa, kuin taistelukenttä kaatuneiden vihollisten rannerenkailla. Köyhää isäntää tulet sinä seuraamaan, eikä minulla ole muuta palkkaa sinulle tarjottavana kuin rehellinen sydän ja uskollinen apu keihäällä ja kilvellä. — Wolf vastasi: Opeta minulle, haltijani, sotataitoasi, niin olen minä vakuutettu voittavani kultaa ja aarteita, jos Jumalat suovat minun olla hengissä tappelun loputtua. Mutta jos ne kutsuvat sinut asuntoihinsa, tiedän minäkin saavuttavani kunniata seuratessani sinun jälkiäsi. — Näin puhui hän ja vannoi vieraalle uskollisuuden valan.
Theodulf'kin oli halunnut sovintoa Ingon kanssa. Jo pitojen jälkeisenä iltana, kun ruhtinas oli saattanut vieraansa kunniaistuimelle, oli Sintram muiden samaan sukuun kuuluvien miesten kanssa Theodulfin puheilla. He olivat salaa neuvotelleet, miten taistelu näiden kumpaisenkin vastustajien välillä olisi estettävä, ja Theodulf oli senjälkeen sukulaistensa seuraamana tullut Ingon luoksi ja sanonut: — Toisenlaiselta näyttää maisema silloin, kun aurinko on pistäynyt näkyviin pilvien takaa. Niinpä en minäkään tuntenut sinun arvoasi, lausuessani sinulle kiivaita sanoja. Minun puheeni ei tarkoittanut sinua, vaan nimetöintä miestä, joka nyt on kadonnut; unohda siis sinäkin nuot loukkaavat sanat, että minä en olisi ainoa meidän joukossamme, jota kohtaan sinä syystä kannat vihaa. — Ja ruhtinas lisäsi. — Hän puhuu järkeviä sanoja, eikä kukaan meidän joukossamme suo sinulle pahaa, uros. Minä itsekin toivon sovintoa hänen puolestansa, sillä minähän salasin sinun nimesi meidän talon miehiltä. Silloin vastasi Ingo: — Pilkkasanat unohdin minä, Theodulf, runoilijan laulaessa ja vastenmielisesti miettisin minä enään kostoa.
Rusottavassa kullanloisteessa nousi Ingolle uusi aurinko. Mutta vuoriseuduissa seuraa lämmintä aamua ukkoisen jyrinät, ja sydämenkin lämpö haihtuu helposti vihamielisten ajatusten myrskyssä.
4.
Kuninkaan hovissa.
Kuninkaanlinnassa istui Gisela-kuningatar korkeaselkäisellä istuimella; hän nojasi päätään valkoista käsivarttansa vastaan, ja hänen kiharainen tukkansa valui alas kuninkaallisen pääkoristeen alta hänen kätensä yli ja peitti hänen silmänsä. Hänen jalkainsa juuressa istui muuan palvelijatar, asetellen kuningasparin ateriassa käytettyjä kulta-astioita takasin lippaasen, hän laski niiden luvun, ennenkuin sulki lippaan ja vei tämän kuningattaren aarreaittaan; hymyillen näki hän kasvonsa rumennettuina tuossa mutkistetussa metallissa ja katsahti hallitsijattareensa; mutta kuningatar ei pitänyt lukua kullasta. Muutaman askeleen päässä heistä istui Bisino-kuningas, urhollinen soturi, rotevasti kasvanut jyhkeillä jäsenillä ja leveillä kasvoilla: poskessansa oli hänellä musta luomi, joka meni perinnöksi hänen suvussansa, ja yksi hänen esi-isistänsä oli saanut kärsiä ivaa ja pilkkaa tämän takia, mutta nyt pidettiin sitä kuninkaanmerkkinä, ja vaikka se ei ollutkaan kauneudeksi, oli se kumminkin ylpeydeksi. Kuningas ei ollut leppeä mielessänsä, hän oli ryyppinyt niin ylellisesti, että verisuonet hänen otsassansa olivat paisuneet, ja hän tiuski Volkmar-runoilijalle, joka seisoi hänen edessänsä.
— Minä olen käskettänyt sinut tänne aterian jälkeen, — sanoi kuningas, — jotta kuningatar saisi kysellä sinulta, mutta hän ei näytä huomaavankaan meidän olevamme täällä.
— Mitä suvaitsee minun puolisoni käskeä? kysyi Gisela-kuningatar, nousten ylpeästi seisovallensa.
— Onpa todellakin syytä, — mörisi kuningas, — pitää silmänsä auki, kun Rhen-virran varrella asuvat kuninkaat kantavat rautakahleita ja viruvat kosteoissa vankiholveissa.
— Miksi ojensivat he kätensä kahleisiin? — vastasi Gisela kylmäkiskoisesti. — Sille, joka johtaa tuhansittain sotureja manalan majoihin, soveltuu huonosti, että hän itse jää jälkeen. Minä näen nuot urholliset kuolemanhaavoissansa kukkivalla kedolla, vaan nuot verettömät kasvot vankeudessa eivät minua liikuta.
— Urhollisiakin voi onni pettää, — lausui kuningas, silmäillen arasti puolisoansa. — Mutta sinä, mies, et ole vielä kertonut kaikkia. Muuan uros pääsi pakoon ja tuli minun maahani; ruhtinaan talossa nousi riemu korkealle, sali kaikui eläköönhuudoista Ingolle, sinä, soittoniekka puheliaalla kielellä, olit läsnä, miksi olet sinä nyt muuttanut laulusi? Toisin kaikui sinun laulusi metsäisessä salissa.
— Vähänpä kunniaa olisi runoilijalle, jos hänen laulunsa yksiäänisenä jurisisi yhdellä kielellä. Minun toimeni on omansa antaminen kullekin, jotta kuulijoiden sydämet riemuitsisi. Minä en salannut kuninkaaltani urhojen nimiä, sillä mainehikkaat toimet menevät jälkimaailmalle minun suuni kautta. En minä kuitenkaan luullut pakolaisen voivan herättää levottomuutta meidän suuren hallitsijamme sielussa.
— Minä tunnen sinut, — huudahti kuningas, päästäen vihansa valloilleen, — sinä sukellat käsistäni nopeasti kuin saukko virrassa, varo nahkaasi minun miesteni lyönneiltä.
— Runoilija on rauhoitettu villienkin kansojen luona. Sinun miehesi, kuningas, nuot uhkeat, joiden melu nyt pihalta tunkee tänne kivitorniin saakka, nekin kunnioittavat runoilijaa; sillä jokaisen ilkityön antaa hän kuulua pitkin maita, ja jos hänen suunsa ainaiseksi tukitaan, kostavat hänen urholliset virkatoverit hänen kuolemansa. Sinun vihasi ei minua peloita, mutta vastenmielisesti menettäisin minä sinun suosiosi, sillä runsaasti olet sinä palkinnut uskollisen palvelukseni. En voi käsittää, mintähden minun kuninkaani tyytymättömyydellä kuulee muukalaisen nimeä; minusta näyttää pakolainen urholliselta mieheltä, uskolliselta ystävillensä eikä haluavalta toisten omaisuutta.
— Sinä puhut, kuten pitääkin, — sanoi kuningatar ystävällisesti, — ja kuningas tuntee hyvin sinun arvosi. Ota tässä kuninkaan palkinto tiedonannostasi, vaikka se oli surullinenkin.
Hän viittasi eräälle palvelijattarelle, joka työnsi tuon raskaan lippaan hänen jalkojensa eteen. Kuningatar pisti kätensä siihen ja tarjosi valitsematta runoilijalle kultaisen juoma-astian. Runoilija katsoi siihen hämmästyneenä, kunnes kuningatar närkästyneenä rypisti silmäkulmiansa, silloin otti hän maljan ja kumartui syvään kuningattaren tarjoavan käden yli. — Jos sinun nopealla jalallasi vielä on aikaa viipyä meillä, niin opeta minun naisilleni tuo uusi tanssileikki, jota sinä viimein näytit meidän salissamme. Ja tule sitte minun luokseni.
Hän nyökkäsi runoilijalle armollisen jäähyväisen; kuningas katsoi tyytymättömänä hänen jälkeensä.
— Sinä olet hupa lippaassa olevan kultasi kanssa, — lausui hän kolkosti.
— Kuningas tekee hyvän kaupan, jos hän kullalla voi sovittaa sen vääryyden, jonka hän on tehnyt alhaiselle miehelle. Eipä tuota se suurta kunniata minun puolisolleni, että hän ilmaisee levottomuutensa tuolle kuljeksivalle miehelle, joka käy talosta taloon palkan edestä laulamassa. Silloin ei sinun auta muuta, kuin joko sulkea hänen suunsa maljalla tahi ainaiseksi miekaniskulla. Sentähden annoin minä hänelle sovituslahjan, jotta hän olisi vaiti, sillä mies on laajalta ylistetty, ja vaarallista olisi tappaa sinun pelkosi todistajan.
Hämmästyneenä, kuten hänelle usein tapahtui, kuningattaren ylpeistä ajatuksista, jatkoi kuningas alla päin: — Mitä neuvot sinä minua tekemään muukalaisen suhteen, jonka vuorelaiset vasten minun tahtoani ovat ottaneet vuorovieraaksensa? Pitääkö minunkin tarjota hänelle kultaa, tahi kentiesi rautaa?
— Suosiotasi, Bisino-kuningas, sillä Ingo, Ingbertin poika, on kuninkaallista verta.
— Onko se minun hyödykseni, että hän voi tehdä kuninkaanhypyn? — kysyi taaskin kuningas.
Gisela-rouva katsoi häneen ja vaikeni. — Jaloa mieltä hillitsee ainoastansa ystävyys, — lausui hän vihdoin, lähestyen kuningasta. — Jos minun puolisoni tahtoo välttää vaaraa, kutsukoon itse vieraan hoviinsa ja osoittakoon hänelle sen kunnian, jota hänellä on oikeus vaatia. Kuninkaan poika on kentiesi varallinen talonpoikain joukossa metsässä, vaan ei sinun kuninkaanlinnassasi ja sotajoukkojesi keskellä. Täällä on hän sinun vuorovieraasi ja sidottuna valastansa ja sinun voimastasi.
Kuningas mietti: — Viisaasti sinä neuvot, Gisela, ja sinä tiedät minun kunnioittavan sinun sanojasi. Minä tahdon odottaa, mitä tulevaisuus tuo mukanansa. — Hän nousi menemään, ja kuningatar viittasi palvelijatarta poistumaan. Huomattuaan olevansa yksin, alkoi kuningatar käydä edestakaisin huoneessa kiivailla askeleilla: — Minä olen tuomittu jakamaan vieraassa maassa halpamielisen miehen ilotointa vuodetta. Jo vuosikausia istuu Burgundein kuninkaan lapsi köyhänä valtaistuimellansa, ja minun ajatukseni lentävät takasin omaisteni maahan ja lapsuuteni päiviin. Siellä näin minä hänet, jonka minun isäni muinoin oli määrännyt puolisokseni, minun vielä ollessani pienenä lapsena ja hänen nuorena poikana. Ingo, maanpaossa oleva mies, kova oli sinun leipäsi ja karvas sinun juomasi maanpakolaisena, karvaampi kuitenkin minun suruni kuninkaanlinnassa. Niin usein kuin joku matkustava sankari palasi vieraista maista, kuulustelin minä sinun kohtaloasi. Nyt lähestyy sinun jalkasi sitä polkua, jolla minä vaellan; ole tervetullut, joko saatat minulle iloa tahi surua, sillä minä olen kyllästynyt yksinolemiseeni.
Ulkoa kuului neitojen naurua ja laulua, ja kuningatar istahti kuultelemaan kädet ristissä polvellansa niitä tanssin säveliä, joita runoilija lauloi. Palvelijatar saattoi hiljaa sisään runoilijan.
— Sinä olet kertonut kuninkaan pöydässä paljon, sanoi hän hymyillen runoilijalle, — joka aikaansai minun herrassani raskaita ajatuksia; suo minun kaikessa ystävyydessä tietää, kuinka sinä itse vältit Romalaisten kahleet, sillä vaara oli sangen lähellä, että minä olisin menettänyt jalomielisen miehen, joka usein on saattanut minulle iloa. Jos sinulla on laulu omasta hädästäsi, huvittaa minua sen kuuleminen.
— Vähänpä minä sillä hetkellä ajattelin itseäni, kuningatar, minä katselin toista, joka pelasti minut ja heitti itsensä pahempaan vaaraan. — Varmaankin oli se tuo muukalainen, josta olet puhunut, — sanoi kuningatar, — aloita laulusi ja hiljennä äänesi, jos voit, ettei suomattomia korvia tunkeudu ovelle.
Volkmar alkoi hiljaisella äänellä kertoa venheretkestä ja hyppäyksestä Rhen-virtaan. Pienen akkuna-aukon läpi tunki ilta-auringon kultaiset säteet ja heittivät kimalluksensa runoilijaan, missä hän seisoi ja syvällä liikutuksella lauloi siitä, mikä oli pannut hänen sielunsa väräjämään; kuningatar istui varjossa, ja taaskin valui hänen runsaat hiuksensa käden yli, joka tuki hänen alesvaipunutta päätänsä; liikkumatoinna istui hän siinä, vajonneena omiin ajatuksiinsa, kunnes runoilija lopetti laulunsa jälleennäkemiseen ruhtinaan salissa.
— Se laulu on kunniaksi kahdelle, hänelle ja sinulle, — lausui kuningatar lempeästi runoilijan lopetettua laulunsa. — Vaella jumalien siunaamana saleihin ja liesien ääreen, jotta tieto tästä leviäisi kansassa.
Kuningas istui illanvietossa miestensä kera; tuon voimakkaista miehistä kootun henkivartija-joukon riemu ja nauru kaikui lieden ympärillä, ja suurista sarkoista sekä maljoista juotiin tuota maustettua juomaa. — Soita sitä tanssileikkiä, runoilija, — huudahti muuan noista hurjista miehistä, — jota sinä tänään olet opettanut kuninkaan naisille, jotta mekin osaisimme hyppiä taitavasti sävelten mukaan kentällä. — Anna hänen olla, — pilkkasi Hadubald, muuan arpinen soturi, joka ennen oli ollut henkivartijana romalaishovissa ja nyt oli kuninkaan palkkalainen, — hänen laulunsa on juuri sopiva kurkien hyppiessä kanapihassa. Siitä, ken on nähnyt tanssijattaria, noita suloisija neitoja Aleksandriasta, tuntuu talonpoikien tallusteleminen nurmikolla hanhiparven astunnalta.
— Hän on käynyt ylpeäksi, — huudahti toinen, — siitä alkaen, kun hän salaisi kuningattaren antaman kultamaljan viittaansa; ole varoillasi, Volkmar, sillä vaarassa on sen vaeltajan kulta, jonka tie kulkee aron poikki.
— Wolfgang on sinun nimesi, — vastasi runoilija, — ja suden tavalla kuljeksit sinä vaanien aron poikki; huonosti sopii kuninkaan penkillä sinun ahne silmäyksesi kuningattaren antamaan lahjaan.
Hän otti soittimen käteensä, kosketteli sen kieliä ja lauloi tanssileikin säveleitä. Silloin tempoi urhojen kinttuja, he löivät käsivarsillansa tahdissa pöytään ja polkivat tahtia jaloillansakin; kuningaskin naputteli kädellänsä viinimaljan kanteen ja nyökkäsi päällänsä onnellisena viinistä. Mutta toista säveltä laulettaessa nousivat nuot simasta päihtyneet miehet jaloillensa, ainoastansa vanhat vastustelivat ja puristivat vakavasti kättänsä juomasarven ympärille, vaan toiset sitävastoin alkoivat tanssia pitkässä jonossa penkkien ympärillä, että sali kaikui. Kuningas hymyili. — Sinä ymmärrät vallita heitä, — lausui hän runoilijalle, — tule lähemmäksi, Volkmar, sinä, jolla on tuo viisas kieli, istaudu minun rinnalleni, jotta minä ystävällisesti saisin sanoa sinulle ajatukseni. Minä olin tänään kiukkuinen sinua kohtaan, mutta tarkoitukseni ei ollut paha, vaan sinun tuomasi viestit olivat vielä raskaina mielessäni. Mutta mitä tulee tuohon kultamaljaan, jonka kuningatar on sinulle lahjoittanut, ei minun vanha asetoverini ollut väärässä siinä, mitä hän lausui minulle. Kulta on herrojen metalli, eikä sovi alhaisempien miesten laukulle; laulathan sinä itsekin sen tuottavan onnettomuutta maailman ihmisille. Viisaasti tekisit sinä, jos sinä hiljaisuudessa ja vapaasta tahdostasi veisit lahjan takasin minun aarre-aittaani.
Runoilija halusi mielellänsä pitää kalleuden omanansa ja vastasi: — Se, jota haltijan silmä himoitsee, ei tuota minkäänmoista onnea palvelijalle; muistakaa toki, herra, että kuninkaankin aarre-aitassa kasvaa kirous siitä kullasta, johon on tarttunut niiden ihmisten murhe ja mielipaha, jotka sen ovat menettäneet.
— Ole huoletta siitä asiasta, — vastasi kuningas viekkaasti, — minua ei se laisinkaan sureta.
— Mutta kun kuningatar saa kuulla minun antaneeni niin vähän arvoa hänen lahjallensa, tulee hän syystä minuun närkästymään, — lausui runoilija.
— Hän tuskin sitä tunteekaan, Volkmar, usko minua, — jatkoi kuningas houkutellen. — Hänestä on tykkänänsä yhdentekevää, josko se on kullasta tai vaskesta. Kun metsän asukkaat ensi syksynä lähettävät hevoisiansa minun kartanohoni, saat valita itsellesi oivan juoksijan pyöreillä kavioilla, ja minun kamaripalvelijani tulee antamaan sinulle komean pu'un vaatearkuista, joka tulee tuottamaan sinulle suurempaa arvoa kansan seassa kuin malja. Sillä minä tarkoitan sinun parastasi, Volkmar, minä pelkään sinun puolestasi minun miesteni kateutta.
— Loukkaavia sanoja on minun täytynyt kuulla kuninkaan lieden ääressä, — lausui runoilija mielipahoissaan.
— Älä niistä ole pahoillasi, Volkmar, — neuvoi kuningas sovinnollisella äänellä, — tosi on, että heidän puheensa on välistä raakaa, ja töin tuskin saan minä hillityksi heidän väkivaltaisuuksiansa; mutta kuninkaan taito on osata saada hyötyä jokaisesta tavallansa, ja kullan sekä lämpöisen sijan edestä minun penkilläni toimittavat he rivakkaina kuninkaan palvelijoina kaikki, mitä minä tahdon, eivätkä pidä lukua josko työ on verinen tahi ei. Kuinka voisi kuningas hallita kansaa ilman semmoisitta palvelijoitta? Sillä ylpeä on näiden miesten mieli, kukin tekee mitä hän haluaa, kukin uhmailee oikeuksistansa ja täyttää kostonsa, eikä kukaan taivu toisen tahdon alle. Kaikki haluavat taisteluja ja arpia oman kunniansa vuoksi, ja heillä on kiirut mennä jumalien luokse. Minäkin aijon viimeiseltä vaatia sijaa jumalien asumuksissa, mutta vielä tahdon minä mieluimmin hallita maailmassa nöyryyteen taivutettuja niskoja; ja vaikka minun täytyykin tapattaa miehiä, milloin ne ovat minun tielläni, on niiden joukko kuitenkin vähälukuinen; mutta huolenpitäminen siitä, että muut saavat elää rauhassa perityllä maatilkullansa, on minun etuni ja kunniani, mietihän sitä, Volkmar, sillä sinä olet järkevä mies. Uppiniskainen on kansa, ja röyhkeä sen mieli, mutta kuninkaan velvollisuus on huolenpitäminen, mitä yleinen etu ja maan menestys vaatii. Älä soimaa siis minun uskollisia miehiäni. Parempi on, että he joskus tekevät jonkun kiivauden työn, kuin että kaikki muut mietiskelisivät väkivaltaisuuksia toisillensa, ja Thüringiläiset tulisivat vieraan sukukunnan palkkalaisiksi.
Runoilija oli vaiti. Kuningas jatkoi viekkaudella: — Viini on avannut minun sydämeni, ja minä tahdon puhua sinulle kuten ystävälle. Sano minulle suoraan ikäänkuin veljellesi, minkälainen mies on se muukalainen? Minä haluaisin mielelläni luottaa häneen, mutta hän on sitä hillitsemätöintä sukua, joka kerskaa jumalan muinoin maanneen heidän kantaäitinsä aviovuoteella. Senkaltaisista miehistä on vähän hyötyä maan päällä, heidän verensä on tummentunut kuin vanha sima tervatussa kivi-astiassa, he tuottavat kansalle pahan pöhnän, he käyttäyvät, ikäänkuin olisivat he sotajumalan heimolaisia ja pitävät kaikkein muiden kohtaloa akanana, jota he edessänsä puhaltelevat. Onko muukalainen sitä laatua?
— Minusta näyttää hänen rohkeutensa hauskalta ja hänen olentonsa huolettomalta, vaikka raskas kohtalo häntä rasittaa, — vastasi Volkmar.
— Miten käyttäytyy hän maljan ääressä? — kysyi kuningas, — minä katselen mielelläni punaposkista nuorukaista, jonka kielen kannan viini voi irroittaa.
— Hän osaa kunnollisesti suoriutua juomingissa ja puheessansa, — vastasi runoilija.
— Sittenpä on hän tervetullut minun huoneeseni, — huudahti kuningas ja löi viiniastiaansa.
— Mutta sinut olen minä valinnut uskotuksi lähettilääkseni tuomaan muukalaisen metsämajoista tänne minun linnaani; saata hänet minun kasvojeni eteen.
Volkmar nousi seisovallensa sekä neuvotteli itseksensä. —. Minä vien sinulta viestin muukalaiselle, — lausui hän. — Mutta, että hän ensiksikin huomaisi minun kuninkaani ystävällisen mielialan, minä pyydän sinua ensin lupaamaan hänelle rauhaa ja antamaan hänelle turvaa hoviin tullessa ja hovista mennessä, sinua, kuninkaani ja sinun salissasi olevia miehiäsi.
— Mitä sinä mietitkään, runoilija? — huudahti kuningas närkästyneenä, — miten voin minä antaa lupaukseni tuolle ventovieraalle miehelle, jonka mielipiteitä minä en tunnekaan?
— Sinä vaadit kuitenkin, herra kuningas, hänen antamaan itsensä sinun valtaasi. Helppoa on vaatia valaa yksinäiseltä mieheltä. Minun kuninkaani, pitäisitte kaiketi muukalaista hupsuna, jos hän rohkenisi tulla tänne sinun miestesi joukkoon ilman rauhan takeita.
— Mitä tarvitsee kuningas tuon kuljeksivan miehen apua sellaisessa asiassa? — huudahti Wolfgang, — lähettäkää meidät, me tuomme muukalaisen tänne joko jaloillansa tahi kilpensä päällä, ja retki noiden röyhkeiden talonpoikien kyliin on kau'an ollut mielessämme.
— Vaiti, — lausui kuningas, — minulla ei ole nyt mitään hyötyä teidän kömpelöstä kielestänne, kun minun on keskusteltava vuorelaisteni kanssa. Volkmar tulee olemaan minun lähettilääni, sillä tänäpäivänä tarvitaan hyviä sanoja; jos vast'edes tulee päivä, jolloin tarvitaan rivakkaa toimintaa, kutsun minä teidät. — Sinä arvelet siis, ett'ei hän olisi sellainen hupakko? — jatkoi hän utellen, ja hänen sumeista silmistänsä lensi vihainen silmäys kuin tulinen juova savupilvestä, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi suopeasti:
— Noh, minä tahdon luvata hänelle kaiken. Ja te siellä, olkaat vaiti! — huudahti hän kohottaen ääntänsä, meluaville miehillensä. Tulkaat tänne lupaamaan kädenlyönnillä rauhaa Ingolle, Ingbert'in pojalle, matkalla hoviin ja hovista pois. — Miehet tekivät valan.
— Ja nyt, runoilija, — lopetti kuningas uhaten, — panen minä mieleesi, että viipymättä saatat hänet tänne.
— Minä olen ainoastansa sinun lähettilääsi herra, en minä voi pakoittaa häntä tulemaan.
— Muista omaa menestystäsi, Volkmar, — lausui kuningas ja kohoitti puristetun nyrkkinsä. — Paha olisi sinulle, jos tulevaisuudessa täytyisit paeta isänmaastasi.
— Minä tahdon olla rehellinen lähettiläs, — sanoi runoilija vakavasti.
— Silloinpa on kaikki hyvin, Volkmar, — lausui kuningas leppyneenä ja nousi seisovallensa. — Juominki olkoon lopussa, nouskaat pois istuimiltanne, ja sinun, Volkmar, täytyy tänään tehdä palvelusta kamaripalvelijana, tue minua! — Kuningas nojasi raskaasti Volkmarin olkapäähän ja kulki hänen kanssansa pihan poikki kuningattaren makuuhuoneesen. Tiellä kuiskasi hän leikillisesti runoilijan korvaan: — Noh, veitikka, mihin malja joutui?
Volkmar avasi laukkunsa, jota hän kantoi vyöllänsä, ja tarjosi kulta-astian kuninkaalle.
— Piiloita se minun levättiini, — lausui kuningas, — sinun tähtesi tahdon pitää huolta, ett'ei Gisela-kuningatar huomaa maljaa.
Seuraavana aamuna lähti runoilija linnasta. Kuningas katseli epäluuloisena lähettiläänsä jälkeen ja mietti mielessänsä: — Nuot metsärevot eivät taida lähettää muukalaista minun linnaani. Jos he kieltävät täyttää minun vaatimustani, antaa se minulle syytä ryntäämään heidän kimppuunsa, lannistaa heidän talonpoikaisylpeytensä ja hävittää heidän vapaan yhteytensä. Mutta silloin valitsevat he Ingon päämieheksensä, hän näyttää minusta miehuulliselta urholta, ja saattaa syntyä kova ottelu halkopinojen ja metsäsienien seassa. Mikä asian lopuksi tulee, ei tiedä kukaan, eikä minulla ole halua antaa ruumistani astinlaudaksi, jonka päällä toinen kiipeää kunnia-istuimelle. — Näin joi hän simaansa surullisissa ajatuksissa, mykkänä ja umpimielisenä kuningatartakin kohtaan, joka suurilla silmillänsä tutkistellen häntä katseli ja väliin arvasi hänen ajatuksensa, vaikk'ei hän niitä lausunutkaan ilmi.
Päivä päivältä kului, vaan Ingoa ei kuulunut. Sitävastoin kolkutti Sintram, Theodulfin setä, eräänä iltana linnan portille. Kuningas otti hänet vastaan avosylin, pitäen hänen kanssansa kahdenkesken pitkän keskustelun, ja Gisela-rouva kuuli, miten kuningas, puristaen hänen kättänsä, antoi päämiehelle seuraavan vakuutuksen:
— Sinun etusi ja minun tulevat juoksemaan metsään yhdessä kuin kaksi sutta. — Mutta kun Sintram oli ottanut jäähyväiset, heitti kuningas hänenkin jälkeensä tyytymättömän silmäyksen ja nimitti häntä kierosilmäksi repolaiseksi.
5.
Metsämajoissa.
Ruhtinaan hovissa ja kylässä ratisivat elonkorjuuvankkurit, päämiesten urhot välistä unohtivat työn kiireessä kilpailuleikkinsäkin ja auttoivat työntekijöitä, leikkuumiehet sitoivat hurskaiden riemuhuutojen kaikuessa viimeisen lyhteen kansan mahtavalle jumalalle ja veivät tanssien rukiintähistä tehdyn seppeleen ruhtinaan kotiin. Paljassääriset lapset hääräsivät kuin rastaat metsänreunassa ja poimivat marjoja ja pähkinöitä suuriin, puunlastuista tehtyihin tuutteihin. Kaikki olivat innostuksissansa korjaamaan niitä hedelmiä, joita kedon jumalatar lahjoittaa tilanomistavalle miehelle. Ruhtinaan rinnalla katseli Ingo noita rauhallisia toimia, joita hän tähän saakka ainoastansa oli nähnyt uljaan sotaratsunsa seljästä; hän kuunteli tyytymättömyydellä, miten hänen isäntänsä päivitteli ikäänkuin talonpoika, että sudet olivat syöneet häneltä mullikan, mutta useimmin hymyili hän iloisesti, nähdessään Irmgard'in palvelijattarien joukossa, joille hän jakeli käskyjänsä. Sekä hänen että neitsyen sydän sykki riemusta, kun he muiden läsnäollessa kartanolla tahi kedolla tervehtivät toisiansa kohteliaasti ja joskus vaihtoivat muutaman sanan keskenänsä. Sillä tavat olivat ankarat hovissa, miehet elivät erillänsä naisista, ja sittenkun Ingo oli tehnyt vuorovieraan valan, karttoi hän häiritä talon rauhaa liiallisella likenemisellä. Melkein kaikki katselivat häntä ystävällisillä silmäyksillä, ainoastansa ruhtinattaren silmä oli synkkänä häntä katsellessansa. Hänen ylpeätä mieltänsä katkeroi, että Ingo vasten hänen neuvoansa oli voittanut hänen heimolaisensa urhojen kisassa, samoinkuin runoilija oli tehnyt mitättömäksi hänen toivonsa, että Ingoa kohdeltaisiin kuten tuntematointa matkailijaa. Ja muutkin seikat tuottivat hänelle levottomuutta. Hän oli valinnut heimolaisensa, Theodulfin, tyttärensä puolisoksi, ja hänen oma sukunsa sekä Answald-ruhtinas olivat jo monta vuotta sitten sopineet tästä. Nyt piti hän kaiheksivilla silmillä varalta tytärtänsä ja vierasta. Eräänä päivänä tuli kuljeskeleva ilveilijä taikalaatikollansa siihen seutuun, hän soitti pilliänsä ruhtinaan kartanon edustalla, kunnes kylän väki kokoontui sinne juoksujalassa; ruhtinaan urhotkin ja palvelijat astuivat ulos kartanon portista. Kun väki oli kerääntynyt piiriin miehen ympärille, alkoi tämä mongertaen kertoa, että hänen laatikossansa oli romalainen sankari kätkettynä, jota hän tahtoi näytellä, jos se miellyttäisi sotureja ja noita ihanoita impiä. Hän naaputti laatikkoon; silloin aukeni sen kansi ja pieni, ilkeännäköinen kummitus ihmisen kasvoilla ja romalainen kypäri korviensa yli pisti irvistellen päänsä näkyviin. Moni hätkähti takaperin, mutta rohkeammat nauroivat kummitukselle. Mies avasi laatikon, ja apina pujahti ulos, puettuna panssaripaitaan samoinkuin romalainen soturi. Se hyppi edestakasin nurmikolla laihoilla säärillänsä, heitti kuperkeikkaa ilmassa ja tanssaili. Alussa talonpojat hämmästyivät, sitten syntyi korkea-ääninen nauru ja ilohuutoja, jolloin Hildebrand juoksi saliin ilmoittamaan herroille: — Eräs ilveilijä tanssii portin ulkopuolella villin miehen kanssa, jota nimitetään apinaksi. — Silloin meni ruhtinaskin ja Ingo sekä naiset ulos, ja heistä oli hupaista nähdä apinan hullunkurisia hyppyjä. Lopulta otti apina kypärin päästänsä ja juoksenteli sinne tänne, jolloin mies sanoi: — Lahjoittakaatte, urhot, romalaiselle soturille ne romalaiset rahat, pienet ja suuret, joita teillä on kukkarossanne; jota jaloin sankari, sitä suuremman rahan. Jolla ei ole rahaa, pankoot munia ja makkaraa laatikkoon. — Silloin talonpojat nauroivat, ja monen käsi meni vyöhön; toiset toivat talosta kaikkea, mikä voisi olla soveliasta matkustajan eväslaukkuun. Herrojakin lähestyi muukalainen, ja ruhtinas sekä Theodulf ottivat esille romalaisia vaskirahoja lakkaristansa, ja Frida kuuli Theodulfin osoittaen Ingoa lausuvan ilveilijälle: — Tuo suuri sankari tuolla taitaa tulla antamaan sinulle runsaimman lahjan. — Kun mies apinansa kanssa lähestyi Ingoa, mietiskeli Frida levottomuudella, josko muukalainen ja hänen palvelijansa, Wolf, voisivat löytää mitään annettavaa ruhtinattaren lahjoittamien vaatteiden lakkarista ja estääkseen häpeätä, tempasi hän äkkiä irti yhden noista hopeahelyistä, joita ruhtinatar oli antanut hänelle kaulakoristeeksi, sekä lausui rientäen esille: — Tämän antaa sinulle tuo sankari, joka tuntee Romalaisten hypyt paremmin kuin sinä, jos sinä vastaat hänelle yhteen kysymykseen: missä pu'ussa on sinun kummituksesi, kun sinä anelet lahjoja Romalaisilta?
Mies otti hopean, vilkasi arasti Ingoon ja vastasi hävyttömästi tytölle: — Vandalein tervehdykset tiedän minä loukkaaviksi ja raa'oiksi. Mutta sinulle minä vastaan: Ken tahtoo tanssissa olla Romalaisten mieleinen, hänen täytyy tanssia alastomana. Mitä minun apinani tuossa tekee, neuvon minä sinuakin tekemään. — Frida huusi närkästyneenä hänen jälkeensä: — Minä luulen sinun tanssivaisen apinasi muualla pilkkaavan meidän kansamme sotureja, samoten kuin se meillä tekee muukalaisista. — Silloin nyökkäsi miehet myönnytystänsä ja kääntyivät nauraen pois ilveilijästä. Mutta Ingo astui hänen luoksensa ja kysyi: — Mistä tiedät sinä minut Vandaliksi?