Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VANHA KAUPPIASKOTI

Kirj.

Gustav Freytag

105. saksalaisesta painoksesta ("Soll und Haben") suomentanut

O. A. Joutsen

WSOY, Porvoo, 1922.

Romaanin tulee etsiä Saksan kansaa sieltä, missä sen toimellisena tapaa, nimittäin sen työssä.

Julian Schmidt.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

1.

Ostrau on pieni piirikaupunki lähellä Oderia, kuuluisa aina kauas Puolan rajojen taa kimnaasistaan ja imelistä piparikakuistaan, joihin siellä pannaan vielä runsaasti väärentämätöntä hunajaa. Tässä vanhanaikaisessa pesässä eleli ajassa vuosia taaksepäin kuninkaallinen laskuneuvos Wohlfart, joka ihaili kuningastaan, rakasti sydämestään lähimmäisiään — lukuunottamatta kahta ostraulaista kanaljaa ja muuatta törkeäsuista sukankutojaa — ja löysi työteliäästä virantoimituksestaankin paljon aihetta salaiseen iloon ja nöyrään ylpeyteen. Hän oli mennyt vasta ikämiehenä naimisiin, asui vaimonsa kanssa omassa pienessä talossaan ja piti pikku puutarhaansa omin käsin kunnossa. Valitettavasti tämä onnellinen avio pysyi monet vuodet lapsettomana. Vihdoin kuitenkin kävi niin, että rouva laskuneuvoksetar koristi valkopumpulisen vuodeuutimensa leveällä reunaröyhelöllä ja kahdella isolla töyhdöllä ja katosi niiden taa moniaiksi viikoiksi kaikkien ystävättäriensä yksimieliseksi tyydytykseksi, juuri kun hän oli saanut viimeisen poimun silitetyksi ja hankkinut itselleen varmuutta siitä, että uudin oli viime pesussa niin hyvin valjennut ettei paremmasta apua. Tuon valkoisen uutimen takana tämän kertomuksen sankari sitten syntyi.

Anton oli hyvä lapsi, joka äitinsä mielestä osoitti jo elämänsä ensimmäisestä päivästä lähtien kerrassaan hämmästyttäviä luonteenominaisuuksia. Puhumattakaan siitä, että hän ei pitkään aikaan saanut päähänsä, että ruokaa oli syötävä lusikan kourusta, vaan tavoitteli itsepäisesti vartta suuhunsa, ja ollenkaan puhumatta siitä, että hänellä oli selittämätön mieliteko isänsä mustan patalakin tupsuun, ja että hän hoitajansa avulla joka päivä salaa nosti patalakin isän päästä ja pani sen sitten nauraa kihertäen takaisin asemilleen, osottihe hän tärkeämpiarvoisissakin elämäntapauksissa olevansa laatuaan ainukainen lapsi. Häntä oli iltaisin sangen vaikea saada nukkumaan, ja kun iltakello soi, pyyteli hän monesti kädet ristissä, että hänen sallittaisiin vielä vähän aikaa teuhata; hän saattoi kyyröttää tuntikausia kuvakirjansa ääressä ja pitää viimeisellä sivulla olevan punaisen kukon kanssa pitkää keskustelua, jossa hän tälle vakuuttamistaan vakuutteli rakkauttaan ja varoitti sitä hellyttävästi jättämästä pikku perhettään orvoksi sen kautta, että sallisi palvelustytön työntää sen paistinvartaaseen. Hän juoksi toisinaan kesken leikkiä ulos piiristä ja kyyristyi totisena arkihuoneen nurkkaan mietiskelemään jotakin tärkeää asiaa. Ylipäänsä hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että hän etsiä komusi vanhemmilleen tai leikkitovereilleen jotakin, mistä luuli näiden erityisesti pitävän. Mutta suurimpana ilona hänellä oli istua isäänsä vastapäätä, lyödä pikku sääret ristikkäin, niinkuin isälläkin oli, ja imeskellä seljapuun oksaa, niinkuin isäpapan oli tapana imeskellä oikeata piippua. Sitten hän antoi isän kertoa kaikenlaista juttua, tai kertoili hän itse omia tarinoitaan. Ja sen hän teki, kuten Ostraun koko naismaailma yksimielisesti vakuutti, niin arvokkaasti ja säädyllisesti, että hän sinisiä silmiään ja kukoistavia lapsenkasvojaan lukuunottamatta — näytti aivan joltakin valtion palveluksessa olevalta pikku herralta. Tottelematon hän oli niin aniharvoin, että se osa naispuolista Ostrauta, joka oli taipuvainen katselemaan tätä matoista maailmaa yksinomaan sen synkeältä puolelta, kauvan epäili, tokko sellaisesta lapsesta tulisi pitkäikäistä eläjätä; kunnes Anton viimein kerran rökitti maaneuvoksen pojan keskellä katua ja sillä uroteollaan siirsi kaikki läheiset toiveet taivaan valtakuntaan pääsemisestä kauvas epämääräiseen tulevaisuuteen. Sanalla sanoen hän oli niin tavaton poika, kuin vain lämminsydämisten vanhempain ainoa lapsi saattaa olla. Myöskin porvarikoulussa ja myöhemmin kimnaasissa hänestä tuli esikuva toisille pojille ja vanhemmilleen ylpeyden aihe. Ja kun piirustuksen opettaja väitti, että Antonista piti tulla maalari, ja kolmannen luokan esimies neuvoi isää, että tämä antaisi poikansa ruveta filoloogiksi, niin olisi Anton moninaisten lahjainsa takia voinut helposti joutua siihen lahjakkaiden lapsien tavalliseen vaaraan, että mikään toimiala ei olisi tyydyttänyt hänen etsivää henkeään, jollei sattuma olisi puuttunut asiaan ja ratkaissut kysymyksen hänen tulevasta ammattialastaan.

Joka jouluksi toi posti laskuneuvoksen taloon laatikon, jossa oli koko toppa kaikkein hienointa sokeria ja iso pussillinen kahvia. Tavallisen sokerin perheenisä antoi vaimonsa paloitella, mutta tämän keon hän itse löi pieneksi juhlallisin menoin ja paljon voimaa käyttäen, ja hän katseli mielihyvin noita nelikulmaisia kuutioita, joiksi hänen taitonsa oli sokerin murennellut. Kahvin sitävastoin rouva laskuneuvoksetar paahtoi omakätisesti, ja ylevä oli se mielihyvän tunne, joka täytti arvoisan perheenisän mielen, kun hän tyhjensi ensimmäisen kuppinsa tätä kahvia. Sellaisina hetkinä täytti koko talon runouden tuoksu, jollainen niin usein värisyttää lasten sieluja. Isä kertoi sitten mielellänsä pojalleen näiden lähetysten historian. Monia vuosia aikaisemmin oli laskuneuvos tomuttuneesta asiakirjakääröstä, jonka tuomioistuimet ja muu ihmiskunta olivat jo kauan sitten hylänneet romulaatikkoon, löytänyt virallisen tunnusteen, jossa muuan suuri posenilainen tilanomistaja selitti olevansa velkaa useita tuhansia taalereita eräälle tunnetulle pääkaupungin kauppahuoneelle. Ilmeisesti oli velkakirja jolloinkin sotaisena ja säännöttömänä aikana pistetty väärään paperinippuun. Hän oli ilmoittanut löydöstään asianomaiseen paikkaan, ja kauppahuoneen oli sen toimen kautta onnistunut voittaa epätoivoinen riitajuttu velallisen perillisiä vastaan. Sitten oli kauppaliikkeen nuori johtaja tiedustellut velkakirjan löytäjää ja kirjoittanut tälle kohteliaan kirjeen, mutta laskuneuvos oli tapansa mukaan sangen jyrkästi torjunut kaikki kiittelyt, koskapa hän oli ainoastaan tehnyt virkavelvollisuutensa. Siitä lähtien tuli joka jouluksi edellämainittu lähetys lyhyen mutta sydämellisen kirjeen kera, ja joka kerta laskuneuvos vastasi siihen laajasti taiteellisesti tekstatulla kiitoskirjelmällä, jossa hän väsymättömästi tulkitsi yllätystään odottamattoman lahjan johdosta ja toivotti kaikesta sielustaan toiminimelle onnellista uutta vuotta. Muuten hän yksin vaimonsakin kuullen puheli joululähetyksestä vain kuin jostakin satunnaisesta pikku asiasta, joka oli johtunut jonkun toiminimi T. O. Schröterin apulaisen joutavanpäiväisestä päähänpistosta; ja joka vuosi hän pani kiivaasti vastaan, jos rouva laskuneuvoksetar otti odotellun laatikon sisällyksen lukuun talouslaskelmissaan. Mutta kaikessa salaisuudessa hän koko sielullaan riippui kiinni noista lähetyksistä. Eivät suinkaan nuo sokeri- ja Kuba-kahvinaulat häntä niin onnelliseksi tehneet, vaan tuon runollisen rattoinen ystävyyssuhde tuiki tuntemattomana lähimmäiseen. Hän talletti yhtä huolellisesti kaikki toiminimeltä saamansa kirjeet kuin vaimonsa kolme lemmenkirjettäkin, jopa hän varusti ne kaikkein kunnianarvoisimmalla sidelangalla mitä hän tiesi olevan, virallisella mustan- ja valkoisen kirjavalla silkkisäikeellä; hänestä tuli siirtomaantavarain tarkka tuntija, hienoaistinen arvostelija, jonka makua Ostraun kauppiaat pitivät mitä suurimmassa arvossa; hän ei voinut pidättyä katselemasta halpaa juurikassokeria ja Brasilian-kahvia ilmeisellä ylenkatseella kuten ainakin luomakunnan toisarvoisia tuotteita; hän rupesi elämään sielussaan mukana tuon suuren kauppahuoneen liikeasioissa ja tutki sanomalehdistä säännöllisesti sokerin ja kahvin kurssihintoja, jotka sijaitsivat valtiollisten uutisten takana varustettuina kaikenlaisilla merkillisillä ja ummikolle tuiki käsittämättömillä lisähuomautuksilla, jopa hän sydämensä syvyydessä kuvitteli olevansa ystävänsä suurkauppiaan liiketoverikin, harmitteli kovasti, jos kahvinhinnat sanomalehdissä menivät alaspäin, ja riemastui, jos sokeri oli merkitty nousevaksi.

Näkymätön ja hauras tuo side oli, joka yhdisti laskuneuvoksen talouden suuren maailman liike-elämään, ja kuitenkin siitä Antonille tuli johtoviitta, jonka kautta koko hänen elämänsä tuli saamaan määrätyn suunnan. Sillä kun vanha herra iltaisin istui puutarhassaan, samettinen patalakki harmailla hiuksilla ja rakas piippunsa suussa, tarinoi hän kernaasti, hiljaisen kaipauksen täyttäessä oman sielunsa, tuon kauppaliikkeen moninaisista eduista ja mitä kaikkea maallista hyvyyttä sellaisessa oli yltäkyllin tarjona, ja kysyi sitten kuin leikillä pojaltaan, eikö tämäkin tahtoisi ruveta kauppiaaksi. Ja pikku miehen sieluun kohosi kohta mieluinen kuva, niinkuin kaunokiikarissa kirjavat lasihelmet lyöttyvät yhteen koreaksi kuvioksi — yhteiskuva isoista sokerikeoista, rusinoista ja manteleista ja kultakuorisista appelsiineista, vanhempainsa herttaisesta hymyilystä ja kaikesta tuosta salaperäisen värisyttävästä ihastuksesta, jota joululaatikko hänessä itsessäänkin synnytti; kunnes hän viimein innostuneena huudahti; "Kyllä isä, minä tahdon!" — Älköön sanottako, että elämämme on köyhä runollisista tunnelmista; yhä vallitsee runouden hengetär maanlasten kirjavia kohtaloita. Mutta ottakoon itsekukin vaarin, minkälaisia unelmia hän hautoo sielunsa sisimmässä, sillä suuriksi vartuttuaan ne tulevat helposti hänen herroikseen, ja sangen ankariksi herroiksi tulevatkin.

Siten vieri tämän perheen elämä hiljaista latuaan monien vuosien mittaan. Anton kasvoi ja varttui ja läpäisi kirjalaukku kainalossa kimnaasin kaikki luokat aina ylpeälle ylimmälle luokalle saakka. Kun rouva laskuneuvoksetar pyysi miestänsä toki viimeinkin tekemään lujan päätöksen Antonin tulevaisuudenurasta, vastasi perheenisä riemullisesti hymyillen; "Päätös on tehty, hänhän tahtoo ruveta kauppiaaksi. Ensin hänen täytyy selviytyä kimnaasista, sitten on koko maailma, hänelle avoinna." ja sitten oli laskuneuvos olevinaan, kuin olisi päästötodistus kimnaasista ollut avain kaiken maailman kunniasijoille. Mutta sydämessään häntä hiukan arastutti saattaa tuota perheunelmaa edes hiukkasenkaan lähemmäksi todellisuutta.

Sitten tuli perheessä synkeä päivä, jolloin talon akkunaluukut pysyivät kauan suljettuina, palvelustyttö juoksenteli silmät punaisina portaita ylös ja alas, lääkäri tuli ja pudisteli päätään ja vanha herra piteli vaimonsa vuoteen ääressä samettista patalakkiaan ristiinpantujen käsiensä välissä, sillä aikaa kuin hänen poikansa makasi nyyhkyttäen polvillaan saman vuoteen edessä ja laski sille kiharapäänsä, jota kuolevan äidin käsi yritti vielä kerran silitellä. Kolme päivää sen jälkeen rouva laskuneuvoksetar saatettiin hautaan, ja vanha herra ja Anton istuivat illalla hautauksen jälkeen kalpeina ja kahdenkesken toisiaan vastapäätä. Anton hiipi tavan takaa ulos karviaispensaiden taa itkeäkseen siellä hiljaisuudessa katkeraa suruaan, ja vanha herra nousi tuon tuostakin tuoliltaan ja kävi makuusuojaan, missä valkea uudinverho vielä riippui molempine töyhtöineen, ja hänkin itki sydämensä haikeutta. Nuorukainen sai pitkän itkun jälkeen punaiset poskensa takaisin, mutta vanha herra ei tullut enää voimiinsa. Hän ei valitellut lainkaan; hän poltteli piippuaan kuten ennenkin, harmitteli yhä vieläkin, kun kahvinhinnat painuivat alas; mutta, piippu ei maistunut enää entiseltä, eikä harmittelukaan ollut entisen kaltaista. Usein hän katseli poikaansa miettiväisesti ja surullisesti, eikä nuorukainen osannut arvata, mikä isän teki niin huolestuneeksi. Mutta kun vanha herra taasen eräänä sunnuntai-iltana oli kysynyt pojaltaan, tahtoiko hän yhä vieläkin ruveta kauppiaaksi, ja Anton oli sadanteen kertaan vakuuttanut, että juuri siksi hän tahtoikin tulla eikä miksikään muuksi, niin nousi vanha herra päättäväisesti pystyyn, huusi palvelustyttöä ja käski tämän tilaamaan seuraavaksi aamuksi myötyrikyydin pääkaupunkiin. Hän ei tunnustanut pojalleen, mistä syystä hän oikein lähti näin tavattomalle matkalle. Ja syytä hänellä oli vaietakin, poloisella vanhalla herralla! Sillä vaikka hän olikin kahdenkymmenen vuoden mittaan ylpeillyt mahtavasta kauppiasystävästään, niin oli häneltä kuitenkin aina puuttunut rohkeutta käydä omassa persoonassaan kauppiaan eteen ja pyytää tältä konttoripaikkaa pojalleen. Hänen mielitekonsa tuntui hänestä itsestäänkin ylen julkealta, ja hänen oikeutensa toivottuun paikkaan tuiki vähäiseltä. Usein hän oli ollut aikeissa lähteä sinne ja aina lykännyt matkan toiseen kertaan, kunnes huoli pojasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen arkuutensa.

Kun hän seuraavana päivänä hyvin myöhään palasi pääkaupungista, oli hän vallan toisenlaisella päällä, onnellisempi kuin konsanaan puolisonsa kuoleman jälkeen. Hän sai poikansa, joka odotteli häntä aavistelevan jännityksen lumoissa, aivan haltioihin kuvailemalla hänelle suuren kauppaliikkeen uskomattomia ihanuuksia ja mahtavan kauppiaan hänelle osottamaa ystävällisyyttä. Hänet oli käsketty päivälliselle, hän oli syönyt hyypänmunia, hän oli juonut kreikkalaista viiniä ystävänsä kellarista, viiniä sellaista, jonka rinnalla Ostraun majatalon parhainkin rypälemehu oli kuin kitkerätä etikkaa; hän oli saanut lupauksen, että hänen poikansa pääsisi vuoden päästä konttoriin, ja joitakin ohjeita siitä, mitä esivalmistuksia pidettiin suotavina. Jo seuraavana päivänä Anton istui ison laskukirjan ääressä ja määräili rajattomalla vallalla satojentuhansien Englannin puntien käyttämistä, jotka hän vaihtoi milloin Rheinin guldeneiksi, milloin Hampurin pankkomarkoiksi, milloin taasen antoi niiden hulmuta ympäri maailmaa Brasilian milreisinä, kunnes vihdoin sijoitti ne Meksikon valtionarvopapereihin, joille hän yllättävällä varmuudella laski jos jonkinlaista korkoa aina kymmeneen prosenttiin saakka. Koottuaan tällä tapaa itselleen melkoisen omaisuuden hän lähti puutarhaan, kädessään pieni ohkainen kirja, joka kansilehdellään lupasi tehdä hänestä neljässä viikossa aito englantilaisen. Siellä hän saksalaisten varpusten ja peippojen kauhuksi yritteli ääntää a:ta ja muita rehellisiä kirjaimia kaikella mahdollisella tapaa, paitsi sillä, joka kirjaimen luonteen ja laadun mukaan oli sille ominainen.

Siten vieri jälleen vuosi, Anton oli juuri täyttänyt kahdeksannentoista vuotensa ja suorittanut erotutkintonsa; silloinpa eräänä aamuna akkunaluukut saivat vielä kerran pysyä suljettuina, jälleen juoksenteli palvelustyttö itkettynein silmin huoneiden läpi, ja jälleen pudisteli yölamppu tyytymättömänä ja murheellisena tulista hattuaan. Tällä kertaa vanha herra itse makasi vuoteessa ja Anton istui sen ääressä, pidellen molemmin käsin kiinni isänsä kädestä. Mutta vanha herra ei antanut pidätellä itseään, vaan kuoli niin pian kuin hänelle oli mahdollista, siunattuaan ensin poikansa moneen kertaan. Moniaan päivän äänekkään tuskan jälkeen Anton seisoi yksin äänettömässä asunnossa, orpona, uuden elämän kynnyksellä.

Vanha herra ei ollut suotta ollut laskuneuvos: hänen taloutensa oli mallikelpoisessa järjestyksessä, hänen sangen vähäiset jälkiperunsa olivat merkityt kirjoituspöydän salalaatikossa säilytetylle paperille pennistä penniin; kaikki mitä palvelustyttö kuluneena vuonna oli särkenyt tai hukuttanut, oli myöskin merkitty asianomaiseen kohtaan ja vähennetty hänen palkastaan; joka asian suhteen oli määräyksiä annettu; löytyipä suurkauppiaalle osotettu kirjekin, jonka vainaja oli vielä viimeisinä elonpäivinään kirjoittanut vapisevalla käsialalla; uskollinen perheenystävä oli määrätty Antonin holhoojaksi ja valtuutettu myymään talon ja puutarhan ja kaiken, mitä niissä oli; ja Anton astui, neljä viikkoa isänsä kuoleman jälkeen, eräänä varhaisena kevätaamuna isänkodin kynnyksen yli, jätti sen avaimen holhoojan käteen, luovutti matkatavaransa kyytimiehen hoteisiin ja ajoi pikkukaupungin portista ulos pääkaupunkia kohti, taskussaan isän suurkauppiaalle osoittama kirje.

2.

Vasta niitetty heinä näivettyi jo puolipäivän helteessä, kun Anton erosi ostraulaisesta naapurista, joka oli saattanut hänet viimeiselle kyytiasemalle pääkaupungin läheisyydessä, ja lähti sitten navakasti astelemaan maantietä pitkin. Oli hymyilevä kesäpäivä, niityllä helisi niittomiehen kovasin viikatteenterää vastaan, ja ylhäällä ilmassa piti väsymätön leivonen iloaan. Vaeltajan eteen levisi tasainen, suunnaton maisema, hänen takanaan piirteli etäisen vuoriston sininen juova taivaanrantaa. Pieniä puroja, joita lepät ja pajupensaat paarsivat, solisi iloisesti niittyjen poikki, jokainen puro muodosti oman niittynotkelmansa, jota kultaiset viljapellot reunustivat molemmilta puolilta. Joka haaralla kohosi maaperästä heleänvalkoisina paistavia kirkontorneja, kullakin ympärillään ryhmä ruskeita ja punaisia kattoja ja jokainen metsäseppelten kaartama. Monissa kylissä voi uljaasta puukujanteesta ja tavallista isommasta katosta päätellä ison herraskartanon sijaitsevan, joka kylän muihin taloihin verrattuna oli kuin jykevä paimenkoira villavan lammaskatraan vierellä.

Anton riensi eteenpäin, kuin olisi hänellä ollut vieterit jaloissa. Hänen edessään aukeni tulevaisuus, yhtä päivänpaisteinen kuin nuo kultaiset elovainiot, elämä täynnä sädehtiviä unelmia ja silmukoivia toiveita. Ahtaassa kotituvassa vietetyn suruajan jälkeen hänen sydämensä taas ensi kertaa sykki voimakkain iskuin; nuoruudenvoiman tarmossa hänen silmänsä säteilivät ja suu vetäytyi itsestään nauruun. Kaikki hänen ympärillään loisteli, tuoksui ja aaltoili kuni sähköisessä tulessa; pitkin siemauksin hänen keuhkonsa joivat kukoistavasta maaperästä huumaavia tuoksuja. Missä hän kedoilla yhdytti niittomiehen, huusi hän tälle kohta hyvän päivän, ja hyvän päivän kajautti jokainen solakalle nuorukaiselle vastaan. Pelloilla nuokkuilivat raskaat tähkät huojuvain korsiensa nenissä häntä kohti, ne kumartelivat ja tervehtivät nekin häntä, ja niiden katveessa sirisivät lukemattomat heinäsirkat riemullista kesälauluaan: "Hauskaapa, hauskaa on elää päivänpaisteessa!" Raidan oksilla istui varpusparvi, eivätkä nuo ketojen pienet vapaaherrat kavahtaneet pakoon, vaikka hän jäi seisomaan puun eteen, ne päinvastoin vain kurkottivat kaulojaan häntä kohti ja kirskuttivat: "Päivää päivää, matkamies, minne matka, minne matka?" Ja Anton vastasi hiljaa: "Suureen kaupunkiin, isoon elämään." "Onneksi olkoon", huusivat varpuset, "lähde painamaan, lähde painamaan!"

Anton oikaisi niityn halki kulkevaa jalkapolkua myöten, kulki puron poikki vievän sillan yli ja näki edessään pienen metsikön, jossa risteili siroja sorateitä. Yhä enemmän rupesi metsikkö näyttämään hyvinhoidetulta puistolta, vaeltaja kiersi moniaiden isojen vanhojen puiden ympäri ja joutui avaran ruohoaukean reunaan. Sen takana kohosi herrastalo, jossa oli pieni torni molemmissa päissä ja keskellä päätyä ulkoparveke. Voi arvata, että parvekkeelta näki ruohoaukean yli ja metsikköön hakatun aukean läpi etäisen vuorijonon ihanat piirteet. Tornien kupeita kapusi köynnösruusu ja villiviini korkeutta kohti, ja parvekkeen alla avautui ovi kutsuvasti eteissaliin, joka oli koristettu heleän värisillä kukkakimpuilla. Se ei ollut mikään mahtaileva herraskartano, ympäristössä oli monta paljon isompaa ja kauniimpaa; mutta kuitenkin vaikutti näkemänsä mahtavasti Antoniin, joka oli kasvanut pikkukaupungissa ja vain ani harvoin saanut läheltä nähdä tilanomistajan rattoisaa hyvinvointia. Kaikki tuntui täällä hänestä niin mahdikkaalta ja suurenmoiselta! Sirosti muovaillut kukkapenkereet keskellä ruohokentän samettipintaa, ansarikasvien kirjavat ryhmät, kaikki se heleä luonnollinen koristelu, jolla puutarhurin käsi oli ympäröinyt herraskartanon, vaikutti tyynen kesäpäivän kirkkaassa puhtaudessa kylpien hänen mieleensä kuin unelmoitu kuva jostakin kaukaisesta ihmemaasta. Onnellinen nuorukainen hurmautui näkemästään niin, että hän istahti tien viereen seljapuun katveeseen ja tuijoitti haltioissaan pitkät ajat edessä leviävään ihanaan kuvaan. Kuinka onnelliset mahtoivatkaan ne ihmiset olla, joiden oli sallittu asua täällä, kuinka ylväät ja jalot he olivatkaan. Ruohoaukeaman tällä puolen oli kauniita kukkia ja isoja puita, toisella puolen arvatenkin avara karjapiha navettoineen ja tallineen ja niissä paljon hevosia, jykeviä nautoja ja epälukuisia hienovillaisia lampaita. Sillä jo ennen puistoon käymistään oli Anton eräässä aitauksessa nähnyt joukon varsoja ja ilokseen katsellut niiden lystillisiä hyppyjä. Kunnioitus kaikkea kohtaan, mikä maailmassa oli upeata ja esiytyi varmalla ja itsetuntoisella ryhdillä, oli köyhän laskuneuvoksen pojalle synnynnäistä, ja kun hän nyt tuon häntä ympäröivän loiston ja komeuden keskellä, josta hän iloitsi puhtain sydämin, ajatteli itseään, tunsi hän olevansa perin mitätön olento, samanarvoinen yhteiskunnallinen loisolio kuin tuo peukaloinen tuolla, jota tuskin ruohikosta erotti. Tahtomattaan hän vei käden taskuunsa ottaakseen esiin käsineensä. Ne olivat keltaisesta liinalangasta, ja hänen hyvä äitinsä oli sanonut, että ne näyttivät aivan kuin silkkisiltä, ja silkkikäsineet olivat Ostraussa korkeimman ylellisyyden tunnusmerkki. Poika parka veti ne käsiinsä varmana siitä, että hän nyt oli edes vähänkin nykyisen ympäristönsä arvoinen.

Kauan hän istui siinä syvän hiljaisuuden vallitessa; ja vihdoin tuli liikettäkin tuohon äänettömään kuvaan. Talon parvekkeelle astui avoimesta ovesta siro naishahmo, puettuna leveähihaiseen, heleänväriseen kesäpukuun ja tukka laitettuna siihen miellyttävään kuosiin, jonka Anton tunsi vanhoista rokokoo-ajan kuvista. Hän voi selvästi erottaa tulijan hienopiirteiset kasvot ja silmäin kirkkaan katseen, joka oli suunnattu parvekkeen alla leviävälle ruohokentälle. Vallasnainen seisoi kaiteeseen nojautuen liikkumatonna kuin kuvapatsas, ja Anton katseli häntä kunnioittavan hartauden täyttämänä. Vihdoin lennähti avoimesta ovesta esiin kirjava papukaija, joka istahti vallasnaisen kädelle ja antoi hänen hyväillä itseään. Tuo loistavahöyheninen lintu herätti Antonin ihailua. Ja kun papukaijaa seurasi melkein täysikasvuinen tyttö, joka kietoi hyväillen käsivartensa vallasnaisen kaulaan, ja kun tämä lempeästi painoi tytön poskea omaa poskeansa vasten ja kun papukaija lenteli molempain naisten päitten päällä ja kovaa kirkuen asettui vuoroin toisen, vuoroon toisen olkapäälle, kävi Antonin harras ihailu ja kunnioitus niin ylivoimaiseksi, että hän punastui väkevästä mielenliikutuksesta ja painautui syvemmälle pensaan pimentoon.

Hän ajatteli molempia parvekkeella näkemiään kauniita naishahmoja ja lähti astelemaan joustavin askelin kuin ainakin mies, jolle on jotain hauskaa ja iloista tapahtunut, leveätä soratietä takaisin päästäkseen jälleen ulos puistosta. Silloin hän kuuli takaansa hevosen hirnahduksen. Nuorempi hänen äsken näkemistään naisista tuli siellä mustalla ponyhevosella ratsastaen; varmasti istui tuo solakkavartinen tyttö satulassa ja käytti päivän varjoaan ratsupiiskana. Ostraun naispuolisella maailmalla ei ollut tapana ratsastella pienillä hevosilla. Vain kerran oli Anton nähnyt sirkusratsastajattaren, joka punaisiksi maalatuin poskin ja hyvin pitkään punaiseen hameeseen puettuna oli ison mustapartaisen herran rinnalla ratsastanut kaupungin kaduilla, veikeä ilvehtijä edellään, ja oli pysähtynyt jokaiseen kadunkulmaan, jossa hänen hevosensa teki ilmahyppyjä ja ilvehtijä lasketteli sanomattoman hullunkurista lorua ympärille kokoutuneelle nuorisolle. Jo silloin hän oli sanomattomasti ihaillut uljasta ratsastajatarta, ja nyt jos milloinkaan hän oli miestä tuntemaan samaa ihailua vielä paljon korkeammassa määrässä. Hän jäi seisomaan ja kumarsi syvään ja kunnioittavasti ratsastajattarelle. Tämä vastasi tervehdykseen sirosti nyökäten, pysäytti sitten äkkiä hevosensa ja pysyi häneltä ystävällisesti: "Etsittekö täältä jotakin? Ehkä haluatte puhutella isääni?"

"Pyydän anteeksi", sanoi Anton mitä syvimmän kunnioituksen sävyllä. "Todennäköisesti olen joutunut tielle, jolla vieraiden ei ole lupa kulkea. Tulin jalkapolkua myöten niittyjen yli, enkä nähnyt missään porttia tai aitaa."

"Portti on sillalla, ja se on päivisin auki", ilmoitti neitonen katsahtaen laupiaasti Antoniin; sillä kun nelitoistavuotiaiden neitosten on vain aniharvoin sallittu herättää toisissa ihmisissä syvän kunnioituksen tunteita, niin teki Antonin ylenmääräinen kunnioitus tälle neitoselle sanomattoman hyvää.

"Kun kerta olette puistossa, niin ettekö tahdo katsella täällä ympärillenne? Olemme iloiset, jos puistomme teitä miellyttää", hän lisäsi arvokkaasti.

"Olen jo ollut niin julkea", vastasi Anton jälleen kumartaen; "kävin aina tuolla ylhäällä linnan edessä olevan ruohikon reunalla asti. Siellä vasta oli kaunista!" huudahti innostunut poika rehellisesti.

"Niin", sanoi nuori vallasneiti, yhä vielä pidätellen pikku ratsuaan; "äiti itse on antanut puutarhurille kaikesta ohjeet."

"Siis se armollinen rouva, joka tuonaan seisoi parvekkeella, oli teidän äiti rouvanne?" kysyi Anton ujosti.

"Ah! Oletteko kuunnellut meitä?" huudahti impynen ja silmäsi häneen ylväästi. "Tiedättekös, että se ei ollut kauniisti tehty?"

"Älkää siitä minulle suuttuko", pyysi Anton nöyrästi; "minä peräydyin kohta takaisin, mutta se näytti niin ihmeen kauniilta. Te molemmat vallasnaiset vastakkain, ja kukkivat ruusut ja rehevät viininlehvät ympärillänne. Sitä näkyä en tule koskaan unhottamaan", hän lisäsi vakavasti.

"Hänhän on oikein herttainen!" ajatteli neitonen itsekseen. "Koska te kerran olette nähnyt jo niin paljon puistostamme", sanoi hän ääneen hyvänlaisen alentuvasti, "niin pitää teidän myöskin käydä näköalapaikalle. Minä ratsastan sinne — jos tahdotte seurata minua."

Anton seurasi ylen onnellisena. Neitonen puhutteli hevostaan, niin että se kulki käyden, ja näytteli selitellen Antonille isoja puuryhmiä ja maiseman monia kauniita näköaloja; tällöin hän suureksi osaksi luopui entisestä majesteetillisuudestaan ja kävi oikein puheliaaksikin. Pian haastelivat molemmat niin vapaasti kuin olisivat olleet vanhoja tuttuja. Vihdoin laskeutui neitonen satulasta, kun tiellä olevat portaat antoivat hänelle siihen sopivan aiheen, ja talutti hevosta ohjaksista; sitten rohkeni Anton sivellä mustan juoksijan kaulaa, minkä pony salli mielellään tapahtua, alkaen vuorostaan haistella vieraan taskuja.

"Se luottaa teihin", sanoi neitonen, "se onkin oikein viisas eläin." Hän heitti ohjakset ponyn kaulalle ja läimähytti sitä lautaselle, jolloin ratsu lähti lyhyttä laukkaa nelistämään tiehensä. "Kohta tulemme kukkatarhaan, ja sinne se ei saa tulla; se juoksee nyt takaisin talliin, se on tottunut siihen."

"Tuo ponyhan vasta on oikea ihme-eläin", huudahti Anton katsellen hevosen perään.

"Minä olen sen lemmikki", sanoi neitonen myöntyvästi, "se tottelee minua yhdellä sanalla." Antonin mielestä ponyn kiintymys oli vallan paikallaan; hän otaksui papukaijan olevan yhtä kiltin ja oli taipuvainen väittämään, että kaikkien muidenkin luontokappalten maan päällä täytyi olla yhtä tottelevaiset hänen nykyiselle saattajattarelleen.

"Luulenpa teidän olevan syntyänne jalosukuinen", sanoi nuori vallasneitonen äkisti, nojasi päivän varjonsa puunrunkoon ja silmäili Antonia pikkuviisain katsein.

"En ole", vastasi laskuneuvoksen poika surullisesti; "isäni kuoli neljä viikkoa sitten, ja hyvän äitini kuolemasta on jo kokonainen vuosi, niin että nyt olen aivan yksin ja matkalla pääkaupunkiin." Hänen huulensa värähtelivät, kun hän muisteli viimeistä suruaan.

Säikähtäen näki neitonen vieraan kasvoilta kuvastuvan tuskan. "Te herra parka!" hän huudahti liikutettuna ja hämillään. "Joutukaahan nyt, niin näytän teille vielä jotakin. Nämä tässä ovat kevätlavoja; tässä on mansikkapenkki, ehkä siellä on vielä joitakin marjoja. — Frans, tuokaahan tänne lautasella mansikoita", hän huusi puutarhurille. Frans tuli aika joutua. Terhakasti neitonen tarttui lautaseen ja tarjosi leppeästi hymyillen sankarillemme marjat: "Kas tässä, hyvä herra! Suvaitkaa ottaa nämä minulta. Isäni talosta ei kukaan vieras saa lähteä, ennenkuin on maistanut parasta, mitä vuodenajalla on tarjottavaa. Pyydän, ottakaa", hän pyyteli hartaasti.

Anton otti lautasen käteensä ja katsoi kostein silmin ystävälliseen vallasneitoseen.

"Minä syön teidän kanssanne", sanoi tämä ja otti pari marjaa. Sitten
Anton tyhjensi kuuliaisesti lautasen.

"Nyt minä vielä saatan teidät ulos puutarhasta", sanoi nuorineiti. Puutarhuri avasi kunnioittavasti pienen sivuportin, ja neitonen saattoi matkamiehen lammikoille, jolla vanhoja ja nuoria joutsenia uiskenteli.

"Nehän tulevat meitä kohti", huudahti Anton ihastuneena.

"Ne tietävät, että minulla on taskussani niitä varten jotakin", sanoi hänen saattajansa ja irroitti rannalla olevan ruuhen köydestä. "Istukaa veneeseen, herrani, minä vien teidät ylitse. Tuolla toisella rannallahan alkaa teidän tienne."

"Enhän toki saa teitä niin paljon vaivata", sanoi Anton ja arasteli käydä ruuheen.

"Älkää tinkikö", komensi neitonen, "teen sen mielelläni." Hän istui perätuhdolle ja meloi kevyellä airolla ruuhta taitavasti eteenpäin. Siten kulkivat he verkalleen lammikon poikki, joutsenet jonona perässään. Neitonen taukosi tuontuostakin soutamasta ja heitti niille leivänpalasia.

Anton istui autuaallisten tunteiden valtaamana tyttöä vastapäätä. Hän oli kuin lumoissa. Edessä puiden tumma vihannuus, ympärillä kirkas vedenpinta, joka hiljaa liplatteli ruuhen keulaa vastaan, vastapäätä nuoren lautturin solakka varsi, sädehtivät sinisilmät ja jalomuotoiset kasvot, joita lempeä hymy kirkasti, ja takana joutsenten parvi, tämän lammen valtiattaren valkea seurue. Se oli kuin unelma — unelma niin suloinen, kuin vain nuori mieli voi uneksia.

Ruuhi iski vastakkaiseen rantaan, Anton nousi maihin ja huudahti: "Hyvästi jääkää!" ja tahtomattaan hän kurotti kätensä neitoselle. "Hyvästi jääkää", sanoi tämäkin ja kosketti hänen kättään sormenpäillään. Sitten hän käänsi ruuhen ympäri ja meloi hitaasti takaisin. Anton juoksi ruohikkokentän yli korkeammalla sijaitsevalle maantielle ja kääntyi sieltä katselemaan jälelleen. Ruuhi laski erään puuryhmän luo, neitonen käännähti vielä kerta häntä kohti ja katosi sitten puiden taa. Iloisesti lepatteli lippu pikku tornissa, heleänä loisti päivänpaiste ruskeata seinämuuria kiertelevillä köynnöskasveilla.

"Niin luja, niin ylväs", puheli Anton itsekseen.

"Vaikka löisit tuolle paroonille pöytään satatuhatta taaleria, ei hän sittekään antaisi sinulle tuota hovia, jonka on perinyt isältään", sanoi terävä ääni Antonin selän takana. Tämä käännähti vihaisena ympäri, taikakuva katosi, hän huomasi seisovansa pölyisellä valtatiellä. Hänen vieressään seisoi raidanrunkoon nojaten nuori veitikka, risaiset vaatteet yllään, pieni mytty kainalossa ja silmissä huolettoman häpeämätön irve.

"Sinäkö se olet, Veitel Itzig?" huudahti Anton, tuntematta suurtakaan iloa tapaamisesta. Nuori Itzig ei ollut juuri mikään kaunis nähtävyys; laiha ja kalpea, pää punertavan kähärätukan peittämä, yllä vanha mekko ja risaiset housut — sanalla sanoen kulkijain sellainen, joka paremminkin viehätti santarmin silmää kuin muiden matkamiesten. Hänkin oli kotoisin Ostrausta ja oli ollut Antonin toveri porvarikoulun aikoina. Antonilla oli silloin ollut tilaisuutta kerkeällä mielellään ja urheilla pikku nyrkeiltään suojella juutalaispoikaa toisten toverien pahoinpitelyltä ja sen kautta hankkia itselleen mieluisa itsetunto sorretun viattomuuden pelastajana. Varsinkin kerran eräässä huimassa koulukahakassa, jossa Itzigiä oli läskimakkaralla härnäilty epätoivon partaalle saakka, oli Anton niin uljaasti ajanut tämän asiata, että sai itsekin loven päähänsä, jonka jälkeen kiusanhenget olivat itkien ja vihasta pärskyen vetäytyneet kirkon taa ja itse pistäneet riidanalaisen makkaran poskeensa. Siitä päivästä lähtien Itzig oli osottanut jonkinlaista kiintymystä Antoniin, jonka merkkinä oli, että hän antoi suojelijansa auttaa häntä vaikeissa koulutehtävissä ja välistä näpisti voileivän tämän eväskääröstä. Anton oli kuitenkin sietänyt tuota epämiellyttävää nulikkaa rinnallaan, koska hänestä oli mieltäylentävää pitää holhokkia, vaikkakin holhokin epäiltiin varastelevan koulukyniä ja myyvän ne sitten jälleen niille, joilla oli rahaa millä maksaa. Viime vuosina molemmat nuorukaiset olivat sangen vähän nähneet toisiaan, parahiksi sen verran, että Itzigillä oli ollut tilaisuutta verestää vanhoja koulumuistoja pienillä pilapuheilla ja pistoksilla.

"Ihmiset sanovat sinun menevän suureen kaupunkiin oppimaan kaupantekoa", jatkoi Veitel loruaan. "Siellä saat oppia, kuinka tötteröitä pyöräytetään ja siirappia mitataan vanhoille akoille. Minäkin olen menossa kaupunkiin, mutta minä tahdon siellä saavuttaa onneni."

Anton vastasi haluttomasti toisen julkeaan loruiluun, rypistäen varsinkin kulmiaan tuttavalliselle sinuttelulle, jota alkeiskoulun aikainen toveri vielä yhä rohkeni käyttää häntä puhutellessaan; "No, lähde siitä sitten etsimään onneasi, äläkä pysyttele minun kintereilläni."

"Eipä tässä kiirettä ole", vastasi Veitel huolettomasti; "odotanpahan kunnes sinäkin joudut lähtemään, jollet vain huonoksu minun vaatteitani." Tästä vetoamisesta Antonin ihmisrakkauteen oli seurauksena, että hän salli vaieten epämieluisen toverin jäädä pariinsa. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen linnaan ja lähti sitten äänettömästä päästä tarpomaan maantietä eteenpäin, Itzig koko ajan puolen askeleen päässä kintereillään. Vihdoin Anton kääntyi tämän puoleen ja tiedusti linnan isännän nimeä.

Vaikkakaan Veitel Itzig ei kuulunut hovinherran läheiseen seurustelupiiriin, oli hän kuitenkin osannut laittautua tämän tallipojan uskotuksi tuttavaksi; sen kautta hän oli päässyt hyvin perille vapaaherran taloudellisista ja perheellisistä oloista. Hän kertoi Antonille, että paroonilla oli vain kaksi lasta, mutta sen sijaan erinomainen lammaskarja ja suuri velaton tila. Poika oli kotoa poissa koulussa. Nähdessään Antonin kuuntelevan suurella mielenkiinnolla sanoi Itzig viimein; "Jos tahdot saada itsellesi tuon paroonin hovin, niin minä ostan sen sinulle."

"Kiitos vain", vastasi Anton kylmästi; "äskenhän juuri sanoit, ettei hän sitä tahdo myydä."

"Jollei joku tahdo myydä, niin hänet on pakotettava myymään", huusi
Itzig.

"Ja sinäpä oletkin paras mies pakottajaksi", sanoi Anton.

"Lienenpä minä tahi joku toinen, mutta jokaiselta ihmiseltä saa ostetuksi, mitä hänellä on vain antaa. On olemassa resehti, jonka avulla saa valtoihinsa kenen tahansa, jolta tahtoo jotakin saada, vaikka tämä ei tahtoisi antaakaan."

"Pitääkö hänelle sitten antaa noitajuoma", kysyi Anton ylenkatseellisesti, "vaiko taikayrtti?"

"Tuhannen kultataalerin yrtti on nimeltään se taikayrtti, jonka avulla saa paljon aikaan maailmassa", vastasi Veitel, "mutta kuinka vähäinenkin mies voi saada haltuunsa sellaisen tilan kuin tuon paroonin hovi on, kas se on salaisuus, josta vain aniharvat ovat perillä. Kellä se salaisuus on tiedossaan, hänestä tulee suuri mies, sellainen kuin Rotschild, jos hän saa vain tarpeeksi kauvan elää."

"Ja jollei hän sitä ennen joudu tyrmään", huomautti Anton.

"Eikä joudukaan!" intti Veitel. "Kun minä saavun kaupunkiin oppimaan, niin lähden ylt'ympärinsä etsimään tuota salattua tietoa, sillä se on kirjoitettu paperille. Joka ne paperit saa käsiinsä, siitä tulee mahtava mies, ja minä tahdon niitä etsiä siksi kunnes löydän."

Anton silmäili syrjäkarin matkatoveriaan, kuin olisi epäillyt tätä vähän löylynlyömäksi, ja sanoi viimein surkutellen; "Et sinä sellaisia papereita mistään löydä, Veitel parka."

Mutta Itzig jatkoi itsepäisesti loruaan, tunkeutuen aivan kiinni Antoniin: "Mitä sinulle nyt sanon, sitä sinä et saa kertoa kellekään. Nuo paperit ovat olleet meidän kaupungissamme, joku sai ne käsiinsä vanhalta kuolevalta kerjäläiseltä, ja hänestä tuli mahtava mies. Vanha reppuri antoi ne hänelle eräänä yönä, kun toinen rukoili hänen vuoteensa ääressä karkoittaakseen kuolon enkelin lähettyviltä."

"Ja tunnetko sinä sen miehen, jolla paperit nyt on hallussaan?" kysyi
Anton uteliaana.

"Vaikkapa tuntisinkin, niin en kuitenkaan sanoisi" vastasi Veitel viekkaasti; "mutta minä aion löytää resehdin. Ja jos sinä tahdot itsellesi tuon paroonin hovin ja hänen hevosensa ja lehmänsä ja kirjavan lintunsa ja tuon tuulihatun tyttärensä, niin minä autan sinua perille vanhasta ystävyydestä ja senvuoksi, että annoit koulussa minun kiusaajilleni selkään."

Anton oli hyvin närkästynyt toverin julkeudesta. "Varo sinä vain, ettei sinusta tule lurjusta, näytät jo olevan hyvällä alulla", hän sanoi tuimasti ja poikkesi kulkemaan tien toista reunaa.

Itzig ei välittänyt sen enempää saamastaan hyvästä neuvosta, vaan vihelteli vain rauhallisesti kulkiessaan. Siten tarpoivat molemmat matkamiehet vaitonaisina tietä eteenpäin, kunnes Itzig lähimpään kylään poiketessa katkaisi äänettömyyden ja jatkoi selostustaan paroonin nimestä ja varallisuussuhteista. Ja tätä opettavaista selontekoa jatkui sitten jokaisessa kylässä matkan varrella, kunnes Anton joutui aivan ihmeisiinsä matkatoverinsa laajoista tilastollisista tiedoista. — Vihdoin mykistyivät molemmat ja katkaisivat viimeisen peninkulman vaihtamatta enää sanaakaan keskenään, vaikka astuivatkin rinnakkain.

3.

Vapaaherra von Rothsattel oli niitä harvoja ihmisiä, joita ei ainoastaan koko maailma kehu onnellisiksi, vaan jotka itsekin pitävät itseään onnellisina. Eräs Rothsattel oli jo ristiretkien aikana ollut mukana itämailla. Ainakin säilytettiin perheessä kirjavaa rokokoo-tyylistä lasipulloa mukamas itämaisena hajupullosena, todisteeksi kantaisän olemassaolosta ja muistoksi ristiretkien hurskaista ajoista. Eräs toinen Rothsattel oli johtanut vuorimiesparven hussilaisia vastaan ja oli koko joukkonsa kera kaatunut omaksi ja Herramme kunniaksi. Edelleen oli muuan Rothsattel ollut vänrikkinä Moritz Saksilaisen armeijassa; häntä pidettiin Rothsattel-Steigbügel nimisen sivuhaaran perustajana, ja hänen sotaisa muotokuvansa riippui vielä linnan tornihuoneen seinällä. Eräs toinen oli kolmikymmenvuotisessa sodassa taistellut monissa eri armeijoissa sekä omin päinkin; sukutarina tiesi kertoa hänen olleen hyvin paksun herran ja valtavan juomarin, jolla oli voimakas puheenkäyttö ja jokseenkin vapaat tavat. Hän oli sukunsa ensimmäisenä saapunut siihen seutuun, jossa kertomuksemme tulee liikkumaan, ja oli jollakin tapaa saanut haltuunsa hyvän joukon maatiloja. Perheen lapsenhoitajien kesken vallitsi hyvin vanhoista ajoista lähtien se synkkä vakaumus, että tämän paksun herran voi välistä nähdä istuvan kellarissa isolla kaalitynnörillä, ähkien ja voihkaillen kuin rauhattomaksi tuomittu henki ainakin, rangaistukseksi hirvittävistä rikoksistaan naispuolisten aikalaistensa ankaria hyveitä vastaan. Edelleen oli muuan esi-isä ollut keisarillinen neuvos Wienissä; nykyisen omistajan isoisän-isä oli jäykästi mulkoillut vastaan Preussin suuren kuninkaan katseeseen ja oli sen jälkeen saanut laupiaan sanan samaiselta kuninkaalta. Myöskin isoisä oli aikanaan ollut yritteliäs ja suurta huomiota herättänyt kavaljeeri, joka ei kuitenkaan ollut korjannut mitään laakereita armeijassa ja oli senvuoksi ollut pakotettu etsimään niitä kevytjalkaisten naisten kammioista ja pelipöydän äärestä. Valitettavasti olivat hänen tiluksensa tällöin olleet hänelle liikarasituksena ja sulaneet jokseenkin olemattomiin hänen käsistään. Hänen poikansa vihdoin, nykyisen omistajan isä, oli ollut tavallinen yksinkertainen maalais-aatelismies, ei liioin siunattu loistavilla hengenlahjoilla; hän se kuitenkin pelasti pitkällisten riitajuttujen avulla upean maatilan muun omaisuuden auttamattomasta haaksirikosta ja ahersi koko loppuikänsä tehdäkseen siitä velattoman perintökalun jälkeentulevilleen. Rothsattelit olivat vanhastaan olleet siinä maineessa, että he jättivät vankan joukon vesoja jälkeensä, ja perheen ikäpuolen naiset selittivät tämän seikan — itsessään kyllä kiitettävän — olleen ainoana esteenä, ettei tämän mainehikkaan suvun ollut sallittu nähdä yhdeksänsakaraista kreivinkruunua tahi vaikkapa oikein nimellisruhtinaan umpinaista harjavannetta suvun päämiehen vaakunakilvessä. Vastoin perheen vanhaa perinnäistapaa isä siinäkin kohdin osotti vaatimatonta mielenlaatuaan, että jätti jälkeensä yhden ainoan pojan.

Nykyinen hovinherra oli nuorempana palvellut eräässä kaartinrykmentissä, kuten niin sotaisen suvun vesalle sopikin. Hän oli siellä hankkinut itselleen moitteettoman ritarismiehen maineen. Virkatoimensa hän oli kunnolla hoitanut ja ollut erinomainen toveri, harjautunut kaikkiin ritarillisiin avuihin ja ollut luotettava mies kaikissa kunnia-asioissa. Hovitanssiaisissa hän oli niittänyt mainetta ja käskettynä jonkin prinsessan tanssitoveriksi pyörittänyt tätä taidokkaasti parkettilattialla. Kelpo luonnetta hän oli osottanut omaavansa naimalla todellisesta kiintymyksestä köyhän hovineidin, itsessään sangen rakastettavan neitosen, jonka poistuminen hovin katriljeista oli murehduttanut kaikkia miessydämiä. Järkevänä miehenä vapaaherra oli sitten puolisonsa kera vetäytynyt maatilalleen, oli monet vuodet omistautunut miltei yksinomaan perheelleen ja sen kautta tullut siihen edulliseen asemaan, että oli voinut maksaa kaikki rykmentin-aikaiset velkansa ja että hänen menonsa eivät olleet hänen tulojaan suuremmat. Hänen taloudenpitonsa oli mainiosti järjestetty; vaimonsa vähäisillä myötäjäisillä hän oli tämän suureksi iloksi laitattanut kauniin puiston talon ympärille. Vapaaherralla oli viinikellarissaan hyviä pöytäviinejä, tallissa kaksi upeaa vaunuhevosta ja kaksi siroa ratsuhevosta; joka aamu hän katsasti taloustoimia ja ratsasti joka iltapäivä niityilleen ja pelloilleen, pani suurta huolta oivan lammaskarjan ylläpitämiseen ja ylpeili siitä saamastaan runsaasta ja hienosta villasta. Hän oli peräti rehellinen mies ja vielä ikämiehenäkin silmiinpistävän ryhdikäs, hän osasi arvokkaasti ja vieraanvaraisesti isännöidä vierastensa keskuudessa, ja hän rakasti puolisoaan mitämaks vieläkin enemmän kuin ennen kuherruskuukausien aikana. Sanalla sanoen hän oli aatelisen tilanomistajan esikuva. Hän ei ollut suinkaan äveriäs, olipahan vain "viiden tuhannen taalerin mies" kuten oli tapana sanoa, ja hän olisi suotuisina aikoina voinut myydä tilansa paljon suuremmastakin summasta kuin tarkkatietoinen Itzig oli otaksunut. Mutta syystäkin hän olisi sellaista kauppaa pitänyt sulana hulluutena. Kaksi tervettä ja lahjakasta lasta teki hänen kotionnensa täydelliseksi; poika oli aikeissa noudattaa suvun perinnäistapaa ja ruveta sotilaaksi, tyttären piti vielä muutaman vuoden oleilla äitinsä siipien suojassa, ennenkuin lähti suureen maailmaan.

Kuten kaikki ihmiset, joille kohtalo on maalannut vanhoja sukumuistoja vaakunakilpeen ja juurruttanut ne mieleen hamasta kehdosta saakka, oli vapaaherrammekin taipuvainen perusteellisesti ajattelemaan perheensä menneisyyttä ja tulevaisuutta. Isoisän kautta oli saatu se surullinen kokemus, että yksi ainut ala-arvoinen henki pystyy hävittämään, mitä uutterat esi-isät ovat koonneet kultajyviä ja kunniapaikkoja jälkeentulevaistensa hyväksi. Hän olisi senvuoksi mielellään turvannut kartanonsa ikuisiksi ajoiksi sortumisen vaarasta muuttamalla sen majoraatti-tilaksi ja sen kautta tehnyt kevytmielisille jälkeläisille vaikeaksi, ei tosin tehdä velkoja, mutta maksaa niitä. Mutta huolenpito tyttärestään pidätti häntä ottamasta tätä askelta, hänen rehellinen sydämensä ei voinut taipua siihen, että tämä rakastettu lapsi menettäisi perintönsä joidenkin epämääräisten vastaisten Rothsattelien takia. Ja tuska täytti hänen mielensä ajatellessaan, että hänen vanha sukunsa voi jo seuraavan miespolven aikana joutua samaan asemaan kuin jonkin virkamiehen tai rihkamasaksan lapset — tuohon tukalaan asemaan, jossa ihmisen on pakko omin voiminsa hankkia itselleen siedettävä toimeentulo. Hän oli usein yrittänyt tehdä säästöjä vuosituloistaan, mutta nykyinen ajankohta ei sitä todellakaan sallinut; kaikkialla pyrittiin elämään jonkinlaisella loistokkaisuudella ja panemaan entistä enemmän arvoa uljaaseen sisustukseen ja lukemattomiin pieniin jokapäiväisen elämän koruihin. Ja mitä hän suotuisina vuosina oli hiukan säästellyt, se kului aina järkiään pienillä kylpymatkoilla, joita lääkäri väitti välttämättömiksi hänen vaimonsa aran terveydentilan vuoksi. Huoli perheensä tulevaisuudesta askarrutti vapaaherran ajatuksia tänäänkin, kun hän puoliveriratsullaan karautti isoa kastanjapuukujannetta myöten linnaa kohti. Se oli vain pienoinen pilvi, joka hetkeksi pimensi hänen sielunsa päivänpaisteisuutta, ja se katosi kerrassaan, kun hän näki liehuvia hameita kiitävän vastaansa ja tunsi tulijat vaimokseen ja tyttärekseen. Hän hypähti alas satulasta, suuteli lemmikkilastaan otsalle ja sanoi hyväntuulisena vaimolleen; "Meillä on mainio ilma heinänkorjuuta varten, sitä tehdään oikein voimalla ja väellä, ja vouti väittää, ettemme ole vielä koskaan saaneet niin paljon rehua kuin nyt."

"Sinulla on onni puolellasi, Oskar", sanoi paroonitar ja katsahti hellästi miehensä kasvoihin.

"Kuten aina kaikkina näinä seitsemänätoista vuotena, sen jälkeen kuin toin sinut tänne linnanrouvaksi", vastasi puoliso, ja hänen kohteliaisuutensa lähti sydämestä.

"Tänään siitä onkin tosiaan jo seitsemäntoista vuotta", huudahti paroonitar, "ja ne vuodet ovat menneet kuin yksi ainoa kesäpäivä. Me olemme olleet hyvin onnellisia, Oskar." Hän kietoi kätensä miehensä käsivarrelle ja katsoi kiitollisesti häntä silmiin.

"Olleet?" toisti vapaaherra kysyvästi; "luulenpa että sitä vieläkin olemme. Enkä ymmärrä, mikä estäisi meitä vast'edeskin olemasta."

"Älä manaa tulevaisuutta miekkasille", pyysi paroonitar. "Minusta tuntuu monesti, kuin ei näin päivänpaisteinen elämä voisi jatkua ikuisesti; minä tahtoisin nöyrästi paastota siitä, välttääkseni siten kateellisen kohtalon iskuja."

"No", sanoi vapaaherra hyväntuulisesti, "ei kohtalo meitä jätäkään vallan tukistamatta. Ukkosilmoja ei puutu meiltäkään, mutta tämä pikku kätönen manaa ne aina kulkemaan ohitse. Eikö sinulla ole tarpeeksi harmia taloudestasi, lastesi hullutteluista ja välistä kotityrannistasikin, jotta kaipaat lisää sellaista?"

"Sinä rakas tyranni!" huudahti paroonitar. "Minä kiitän sinua tästä onnesta. Ja kuinka sydänpohjia myöten minä sitä tunnenkaan! Yhä vieläkin näiden seitsemäntoista vuoden perästä olen ylpeä siitä, että minulla on niin komea aviomies, niin kaunis linna ja niin iso maatila, missä jokainen jalanala maata kuuluu minullekin. Kun sinä toit taloosi minut, köyhän neidin, jolla oli omaisuutta vain hameet yllä ja korulipas, jonka ruhtinaallisen isäntäväkeni suopeus minulle lahjoitti, niin silloin vasta opin tuntemaan, mikä autuas osa on saada vallita emäntänä omassa talossa ja olla alistumatta kenenkään toisen tahtoon kuin rakastetun aviomiehen."

"Olethan kuitenkin luopunut paljosta minun tähteni", sanoi vapaaherra. "Usein olen peljännyt, että tämä maalaiselämämme kävisi liian pieneksi ja yksinäiseksi sinulle, prinsessa vainajan suosikille."

"Siellä minä olin palvelijatar, täällä olen valtiatar", sanoi paroonitar. "Pukujani lukuunottamatta minulla ei ollut mitään, jota olisin voinut sanoa omakseni. Alati vain kierrellä hovineitien ikävissä suojissa, joka ilta olla tuomittu tekemään viimeiset palvelukset ja koko ajan tuntea tuskallisesti, että sellaista menoa tulisi jatkumaan, kunnes noissa iankaikkisissa hovihuvituksissa harmaantuisi — sellaista minun oli oloni, ilman omaa, omintakeista elämää! Tiedäthän, että se usein peräti masensi minut. Täällä eivät huonekalujemme päälliset ole raskaista silkkikankaista, eikä meidän salissamme ole ainuttakaan malakiittipöytää, mutta kaikki, mitä talossamme on, kuuluu minulle." Hän kietoi käsivartensa vapaaherran kaulaan: "Sinä kuulut minulle, lapsemme, linnamme, hopeaiset kynttiläjalkamme."

"Uudet jalat ovat vain sekoitusmetallia", huomautti vapaaherra.

"Sitä ei kukaan huomaa", vastasi hänen puolisonsa hilpeästi. "Ja kun katselen posliinisia pöytäastioitamme ja näen niiden laidassa sinun ja minun vaakunat, niin maistuvat meidän kaksi ruokalajiamme minulle kymmentä kertaa paremmalta kuin hovin moninaiset herkut. Ja varsinkin kun niitä tarjottiin suurina hovijuhlina meidän hovilaisten omassa pöydässä, jossa jokainen tunsi toisensa ikäviin saakka ja jokainen oli toisista aivan pakahtuakseen välinpitämätön."

"Sinä olet todellakin loistava esimerkki vähääntyytymisestä", sanoi vapaaherra. "Sinun ja lastemme takia tahtoisin, että tämä tila olisi kymmentä kertaa suurempi ja tulomme sitä mukaa, ja että kykenisin sinua varten, rouva markiisitar, pitämään kantapojan ynnä taloudenhoitajattaren lisäksi pari hovineitiä."

"Neideistä ei Herran nimessä puhettakaan", pyyteli paroonitar, "ja mitä kantapoikaan tulee, niin sellaistahan ei tarvitse, kun on aina tarjona niin huomaavainen ritari kuin sinä olet".

Sitten lähti vapaaherra hyväntuulisena astelemaan molempain naisten välissä linnaan päin. Lenore oli tällävälin vallannut hänen ratsunsa ohjakset ja puhutteli hevosta ystävällisesti, jotta se koettaisi välttää nostamasta pölyä ilmaan tieltä.

"Tuollahan on oudot vaunut, onko vieraita tullut?" kysyi vapaaherra heidän pihaa lähestyessään.

"Se on vain Ehrenthal", vastasi paroonitar, "hän odottelee sinua ja on jo tuhlannut koko varastonsa kauniita puheenparsia meille; Lenore yritti vallattomuudessaan pitää häntä pilanaan, niin että parahiksi sain tytön korjatuksi pois hänen seurastaan. Tuon lystillisen miesparan tuli oikein paha olla tyttö hepsakan häntä liehitellessä."

Vapaaherran suu meni hymyyn. "Minulle hän on sentään mieluisin koko liikemiesluokasta", hän sanoi; "hän osaa ainakin käyttäytyä siedettävästi, ja pitkäaikaisissa liikesuhteissamme olen huomannut hänet aina luotettavaksi mieheksi. — Hyvää päivää, herra Ehrenthal, mikä asia teidät nyt on saattanut minun puheilleni?"

Herra Ehrenthal oli lihavan tanakka mies parhaissa ikävuosissaan, mutta hänen kasvonsa olivat kuitenkin liian pyöreät, keltaiset ja viekkaat ollakseen kauniit; hänellä oli lyhyet säärystimet kenkien päällä ja paidan rinnassa timanttinen rintaneula; syvään kumarrellen ja hattuaan heilutellen hän astui lehtokujannetta myöten paroonia vastaan.

"Palvelijanne, armollinen herra", hän sanoi ja hymyili kunnioittavasti. "Vaikka mitkään liikeasiat eivät minua olekaan tänne tuoneet, niin pyydän teidän, herra parooni, kuitenkin sallimaan, että saan toisinaan käydä katsastamassa teidän kartanonhoitoanne, sillä se on minun sydämeni ihastus. Minä tunnen kerrassaan lepoa ja virkistystä työstäni, kun tulen teidän hoviinne. Eläimet ovat täällä kaikki niin kiiltävät ja hyvin ruokitut, ja kaikki on niin runsaasti ja mallikelpoisesti varattua talleissa ja ladoissa. Varpusetkin teidän katollanne näyttävät iloisemmilta kuin muiden ihmisten varpuset. Kun liikemiehen on pakko nähdä niin paljon sellaista, josta sydän ei iloitse, nähdä monien joutuvan omasta syystään takapajulle ja rappiolle, niin silloin on virkistävää nähdä elettävän niinkuin teillä eletään; ei mitään suruja, ei ainakaan mitään suuria suruja, mutta paljon sellaista, joka ilahuttaa sydäntä."

"Te olette niin kohtelias, herra Ehrenthal, että minun täytyy uskoa teillä olevan jotain oikein tärkeää asiaa. Tahdotteko hieroa minun kanssani kauppoja jostakin?" kysyi vapaaherra suopeasti.

Pudistellen vakavasti päätään, kuten ainakin kunnonmies, joka tahtoo torjua aiheettomat epäluulot päältään, herra Ehrenthal vastasi: "Kaupoista ei puhetta, herra parooni! Ne kaupat, joita minä teidän kanssanne teen, ovat aina sellaisia, ettei niissä tarvitse lausua kohteliaisuuksia. Hyvä tavara ja hyvä maksu — se on aina ollut meidän tunnuslauseemme, ja Jumalan avulla tahdomme vastakin pitää siitä kiinni. Poikkesin vain tänne ohi ajaessani" — näin sanoen hän teki kädellään huolettoman liikkeen oikein painostaakseen sitä tosiasiaa, että hän oli poikennut taloon vain ohi ajaessaan — "tahdoin vain tiedustaa sen hevosen hintaa; joka herra paroonilla on myytävänä. Tuolla naapurikylässä on eräs, jolle lupasin kuulustaa sen hintaa. Voinhan yhtä hyvin puhua siitä voudinkin kanssa, jollei herra paroonilla ole aikaa olla minun kanssani."

"Tulkaa nyt vain mukanani, Ehrenthal", sanoi vapaaherra, "minä vien itse ratsashevoseni talliin."

Herra Ehrenthal kumarteli ja pokkuroi naisille monesti ja syvään, johon ilkamoinen Lenore vastasi yhtä monella niiauksella, ja seurasi vapaaherraa tallin ovelle. Sinne hän jäi kunnioittavasti seisomaan ja vaati kaikin mokomin, että paroonin hevonen ja parooni itse kävisivät hänen edellään sisään. Lyhyesti tarkasteltua myytävää hevosta ja tavanmukaisten tinkimisten jälkeen vapaaherra vei vieraansa navettaankin, missä herra Ehrenthal lausui palavan toivomuksensa saada nähdä myöskin juottovasikat, ja viimein hän ilmaisi hartaan halunsa tulla esitetyksi siitospukeillekin. Hän oli kokenut liikemies, ja vaikkapa hänen tulkitsemansa ihastus kuulostikin vähä liiaksi käsityöläismäiseltä ja liioitellulta, niin itse asiassa kaikki, mitä hän kehui, oli todellakin kehumisen arvoista, ja vapaaherra kuunteli kiittelyjä hyvin ymmärrettävällä mieltymyksellä.

Lampaat katsastettua herrain täytyi vähän levähtää, sillä niiden hieno ja tiheä turkki oli liian syvästi koetellut Ehrenthalin herkkiä tunteita. "Ei, mutta se villakasa!" hän huokaili vajonneena unelmoivaan hurmioon; "jo nyt voi sen nähdä silmiensä edessä, mitä sitten tulevana keväänä!" Hän huojutteli päätänsä oikealle ja vasemmalle ja räpytteli pieniä silmiään päivää kohti. "Tiedättekös, herra parooni, että te vasta olette onnellinen mies! Onko tullut hyviä tietoja herra pojaltanne?"

"Kiitos vain, rakas Ehrenthal, eilen häneltä viimeksi tuli kirje ja sen mukana hänen koulutodistuksensa", vapaaherra vastasi.

"Hänestä tulee samanlainen kuin herra isästäänkin", huudahti Ehrenthal, "ensiluokkainen kavaljeeri ja samalla rikas mies, sillä herra parooni ymmärtää huolehtia lastensa parhaaksi."

"Siinä suhteessa en säästä itseltäni mitään, rakas Ehrenthal", vastasi parooni huolettomasti.

"Mitä säästää!" intoutui kauppias, ja hänen eleensä ja äänensävynsä ilmaisivat, kuinka syvästi hän halveksi mokomaa poroporvarillista käsitettä; "mitä teidän pitäisi säästää? — jos minun sallitaan niin sanoa liikemiehenä, jolla on ollut kunnia tuntea teidät jo kauan. Mitä teidän tarvitsisi säästää? Tehän tulette kuitenkin kerran, kun vanhaa Ehrenthalia ei ole enää olemassa, säästämättäkin jättämään nuorelle herralle tilanne, jonka arvo veljesten kesken on puolitoista sataatuhatta taaleria, ja sen ohessa neiti tyttärelle myötäjäisiä — mitä minä nyt sanoisinkaan — ainakin viisikymmentä tuhatta taaleria käteistä."

"Te erehdytte", sanoi vapaaherra totisesti, "niin rikas en ole."

"Ettekö ole niin rikas?" huudahti herra Ehrenthal täynnä siveellistä närkästystä ketä inehmoa kohtaan hyvänsä (paroonia lukuunottamatta), joka sellaista rohkeni väittää. "Teistä itsestännehän aivan riippuu tulla minä hetkenä hyvänsä niin rikkaaksi. Kenellä on sellainen omaisuus kuin herra paroonilla, hän voi kymmenessä vuodessa tehdä pääomansa kahta vertaa suuremmaksi ja ilman vähintäkään vaaraa. — Miksi ette panttaa tilaanne maakuntapankkiin?"

"Maakuntapankki" oli siihen aikaan herrashovien omistajain keskeinen suuri luottolaitos, joka myönsi pääomalainoja ensi kiinnitystä vastaan tiloihin. Laina annettiin velkakirjojen muodossa, jotka olivat asetetut omistajan nimelle ja joita koko maassa pidettiin kaikkein varmimpina arvopapereina. Laitos itse maksoi korkoa velkakirjani haltijoille ja kantoi velallisiltaan paitsi korkoja myöskin vähäisen lisämaksun hoitokustannuksia ja velan vähittäistä kuoletusta varten.

"Minä en ryhdy rahakeinotteluihin", sanoi vapaaherra ylpeästi, mutta hänen rinnassaan soinnahtelivat ne kielet edelleen, joita juutalainen oli juuri tahtonutkin koskettaa.

"Sellaisia asioita, joita niinä tarkoitan, nykypäivinä harjoittaa mikä ruhtinas hyvänsä", jatkoi herra Ehrenthal tulisella innolla esitystään. "Jos armollinen herra ottaa tilaansa maakuntapankin kiinnityksen, niin voitte joka hetki saada velkapapereilla viisikymmentä tuhatta kelpo taaleria. Te maksatte siitä hyvästä pankille neljä sadalta, ja jos annatte velkakirjain maata rahalaatikossanne, niin saatte niistä korkoa kolme ja puoli sadalta. Sitte maksatte puoli prosenttia pankkiin, ja sillä puolella prosentilla kuoleutuu vielä velkannekin."

"Toisin sanoen — tee velkaa, ettäs rikastuisit", virkkoi parooni ja kohautti olkapäitään.

"Anteeksi, herra parooni, jos teidänlaisella herralla on käteistä viisikymmentä tuhatta taaleria, joista hän vuosittain maksaa puoli prosenttia korkoa, niin hän voi niillä ostaa vaikka puolen maailmaa. Ainahan on tilaisuutta hankkia maatiloja polkuhinnasta, jos sattuu oikealla hetkellä omistamaan käteistä rahaa tahi velkakirjoja. On olemassa herrashoveja, on metsäalueita, joita voi ostaa, tahi vuorikaivosten osuuksia taikka vakavaraisten liikeyhtymäin osakkeita. Tahikka voi herra parooni itse perustaa jonkin tehtaan tilalleen, jos tahdotte valmistaa sokeria juurikkaista, niinkuin herra von Bergen, tahi jauhaa amerikkalaista jauhoa, niinkuin Lobaun herttua, tahi panna baijerilaista olutta, kuten naapurinne, kreivi Horn. Mitä vaaraa siinä olisi? Te tulette perimään kymmenen, kaksikymmentä, jopa viisikymmentä prosenttia sadalta pääomasta, jonka olette lainannut maakuntapankista, neljän prosentin korkoa vastaan."

Vapaaherra katseli miettiväisesti eteensä. Se, mitä kauppias nyt puheli, ei ollut suinkaan mitään uutta eikä tavatonta, olihan hän itsekin monesti ajatellut jotain sellaista. Juuri näihin aikoihin nousi koko joukko uusia teollisuusyrityksiä peltomaasta ylös kuin sieniä sateella; höyrykoneiden, korkeiden savupiippujen, vasta keksittyjen kivihiili- ja malmikerrosten, uusien maanviljelysmenetelmien avulla oli monella taholla ansaittu suuria summia ja toivottiin ansaittavan vielä suurempiakin. Maakunnan etevimmät tilanomistajat olivat laajakantoisten osakeyhtymien etunenässä, jotka perustuivat uudenaikaisen teollisuuden ja vanhan peltoviljelyksen yhteenliittymiseen. Kauppiaan sanoissa ei ollut yhtään mitään uutta eikä huomiota herättävää, ja kuitenkin ne iskivät sytyttävänä salamana vapaaherran sieluun. Ne tulivat aivan sopivana hetkenä. Herra Ehrenthalin tarkka silmä keksi heti, minkä vaikutuksen hän oli isäntäänsä tehnyt, ja hän päätti puheensa hyväntahtoisella sävyllä, joka oli hänen lempiaseensa: "Mutta mitäpä oikeutta sellaisella kuin minä on antaa neuvoja sellaiselle herralle kuin te olette? Mutta jokaisen tilanomistajan täytyy sanoa samaa, että tuollainen velkakirjain käyttö on meidän aikanamme kaikkein varmin ja vakavin laji liiketoimintaa, jonka avulla mikä ylhäinen herra hyvänsä kykenee huolehtimaan lastensa parhaasta. Kun ruoho kerran kasvaa vanhan Ehrenthalin haudalle, silloin te muistelette minua ja sanotte: Ehrenthal oli vain tavallinen yksinkertainen mies, mutta hän osasi neuvoa minulle, mikä oli hyvin ja perheelleni siunaukseksi."

Vapaaherra katseli yhä eteensä. Mitä hän jo kauan oli hautonut mielessään, se nyt yht'äkkiä kypsyi lujaksi päätökseksi. Kauppiaalle hän sanoi kevyeen sävyyn, joka ei vastannut hänen sydämensä ajatuksia: "Tahdonpa tuota miettiä." Ehrenthal oli siihen tyytyväinen ja pyysi lupaa saada sanoa jäähyväiset talon naisille, mitä hän tuntehikkaana maailmanmiehenä harvoin laiminlöi.

Oli vahinko, ettei vapaaherra saanut nähdä kauppiaan kasvoja, kun tämä nousi vaunuihinsa ja puolittain koneellisesti pisti napinläpeensä kauniin Bourbon-ruusun, jonka Lenore oli hyvästellessä ilkamoisen kohteliaasti hänelle ojentanut. Myöskin herra Ehrenthal väänsi naamansa ilkamoiseen irveeseen, vaikka ei tosin ruusun vuoksi. Hän antoi kuskinsa ajaa verkalleen vainioiden poikki ja katseli mielihyvin komeita peltosarkoja, jotka kypsyvää viljaa kantaen ulottuivat tien kummallakin puolen. Pitkässä jonossa tuli hovin heinähäkkejä häntä vastaan. Niin usein kuin vaunut pysähtyivät päästääkseen jonkin jättiläiskuorman ohitseen, nykäisivät niiden hevoset häkistä suullisen heiniä, ja kuski kääntyi isäntäänsä päin ja huusi kieltään maiskutellen: "Kerrassaan kelpo rehua!"

"Ja kelpo tilakin tämä on", sanoi herra Ehrenthal syviin mietteisiin vaipuneena.

* * * * *

Tällävälin paroonitar istui lehtimajassa selaillen uusia aikakauslehtiä, joita lähimmän piirikaupungin kirjakauppias oli lähettänyt. Hän tarkasteli arvostellen muotikuvia ja luki pieniä päivätietoja: kuinka jotkut ihmiset olivat jollain erinomaisella tavalla tulleet suunnattoman rikkaiksi ja toiset saaneet kauhealla tavalla surmansa tiikerinjahdeissa Itä-Intiassa, maan kätköistä esiinkaivetuista mosaiikkilattioista, liikuttavia kuvauksia koiran uskollisuudesta, toivorikkaita mietelmiä sielun kuolemattomuudesta ja sen sellaista, mikä pikaisesti läpiluettuna voi kiinnittää ylhäisen naisen mieltä. Kaunis vapaaherratar keinui lukiessaan koruommellulla tyynyllä varustetulla kiikkulaudalla, hänen ajatuksensa olivat vain puolittain kiintyneet luettavaan; hän katseli usein tyttärensä kirmakentälle, missä tämä varusteli ponylleen kukista ja sanomalehtipaperista hullunkurisen kirjokauluksen ja yritti panna sen päähän sarviniekan paperimyssyn, ponyn koetellessa turhaan potkia tutkainta vastaan siten, että söi suuhunsa niin paljon kukkia ja paperia kuin sai hampaihinsa haamituksi. Kun nuori neitonen työnsä tuloksiin ylen tyytyväisenä käännähti lehtimajaan päin ja näki äitinsä katseen kiinnittyneen häneen, jätti hän hevosen paikalle kiirehtiväin palvelijain hoteisiin ja lensi kuin välkkyvä sudenkorento äitinsä jalkojen juureen. Hän istahti keinun astinlaudalle, otti sanomalehdet paroonittaren polvelta ja rupesi pitämään hullunkurista keskustelua muotikuvien hienojen herrain ja naisten kanssa. Kun näiden ihanneolentojen kasvot kuten tunnettu ovat muuten kaikkien muiden ihmiskasvojen näköiset, paitsi että niitä erottaa näistä jokunen hienonhieno luonteenomainen piirre, kuten merkillisen kapeat huulet ja välistä otsassa tai poskessa istuva silmä, ei nuoren neitosen ollut vaikea keksiä niiden joukosta talon vanhoja tuttavia ja ruveta kaksinpuheluun niiden kanssa, jolloin hän itse hoiti vastauksetkin. Äiti hymyili tyttärensä lapselliselle pilailulle ja sanoi viimein, lausuen ääneen äskeiset sisäiset ajatuksensa: "Lenore, sinä olet kohta jo iso tyttö ja kuitenkin olet noin lapsellinen. Olemme antaneet sinun tähän asti kasvaa kotiopettajattaren ja kandidaatin hoivissa; mutta nyt on aika ruveta ajattelemaan, että sinun tulee oppia jotain kunnollistakin, lapsi parkani."

"Minä kun luulin, että opiskelemisesta tulisi jo loppu", vastasi
Lenore vähän nyreissään.

"Sinä lausut ranskaa vielä kehnosti, ja isäsi tahtoo, että harjoittelet piirustusta, johon sinulla on taipumusta."

"Minähän piirrän vain irvikuvia", huudahti Lenore, "ne ovat kaikkein helpoimmat tehdä; tarvitsee laittaa vain pitkän nenän tai lyhkäiset sääret, niin koko mies näyttää naurettavalta."

"Sinä et saa piirustaa irvikuvia", sanoi äiti, "se pilaa vain makuasi ja tekee sinusta pilkallisen olennon." Lenore laski päänsä kallelleen. "Entä kuka se nuori mies oli, jonka kanssa sinä äsken kävelit puiston halki?" jatkoi äiti rankaisevasti. "Sinä annoit hänelle isän mansikoita!"

"Älä nyt aina vain morkkaa, äiti rakas", huudahti tytär punastuen. "Se vieras oli sievä ja kohtelias nuorukainen ja oli matkalla pääkaupunkiin. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ja se kävi niin säälikseni. Ja niin ujo kuin hän oli! Älä enää ole minulle vihainen", imarteli hän ja lensi äitinsä kaulaan, nähdessään tämän silmistä loistavan enemmän rakkautta kuin närkästystä.

Äiti suuteli lastansa suulle ja sanoi leppeästi: "Sinä olet minun kiltti, hurja tyttöseni, etsihän nyt isä käsiin, sillä hänen kahvinsa jäähtyy jo."

Kun vapaaherra astui lehtimajaan, ajatukset vielä kokonaan kiinni äskeisessä Ehrenthalin kanssa pitämässään keskustelussa, tarttui paroonitar hänen molempiin käsiinsä ja sanoi: "Oskar, minulla on huolia Lenoren vuoksi."

"Onko hän kipeä?" kysyi isä ällistyneenä.

"Hän on terve ja hyväsydäminen, mutta rohkeampi ja vallattomampi kuin hänen iälleen sopii."

"Hänhän on kasvanut maalla ja varttunut kelpo maalaistytöksi", vastasi parooni rauhoitellen.

"Mutta häneltä puuttuu hienoa tahdikkaisuutta ja tottumusta seurustelemaan vieraiden kanssa", jatkoi äiti paljastuksiaan. "Minä pelkään, että hän on vaarassa kehittyä eriskummalliseksi luonteeksi."

"No, sepä onnettomuus ei olisi kovin suuri", sanoi vapaaherra nauraen.

"Sen suurempaa onnettomuutta ei olekaan meikäläisissä piireissä kasvaneelle nuorelle tytölle. — Mikä seuraelämässä on silmiinpistävää, se käy pian naurettavaksi; pienikin eriskummallisuuden piirre hänen olemuksessaan voi turmella koko hänen tulevaisuutensa. Hänet täytyy pakottaa ottamaan enemmän vaaria itsestään, ja minä pelkään, ettei hän sitä täällä maalla voi oppia."

"Pitäisikö meidän sitten luopua lapsestamme, kenties vuosikausiksi, ja antaa hänen kasvaa naiseksi vierasten ihmisten parissa?" kysyi vapaaherra vastahakoisesti.

"Niin täytyy kuitenkin käydä", sanoi paroonitar totisesti, "ja minuun koskee kovasti, kun minun täytyy sanoa se sinulle. Hän on epäkohtelias ikäisilleen tytöille, häikäilemätön naisia kohtaan ja aivan liian rohkea miesten parissa. — Voitko ajatellakaan Lenoren luontoista tyttöä hovielämässä?"

Sitä puoliso ei voinut ajatella, ehkäpä ei senkään vuoksi, että ruhtinashovi ei ole sellainen paikka, missä äkkiä varttuneet neitoset kirmaavat ympäri koulukirjat kainalossa ja leikkivät kissaa ja hiirtä.

"Kyllä hän siitä muuttuu", hän vihdoin virkkoi.

"Hän ei muutu", vastasi paroonitar hellästi, laskien kätensä miehensä olkapäälle, "niin kauan kuin se lemmikki kiitää isänsä kanssa ratsain viemärihautojen yli, vieläpä seuraa häntä ajojahdillekin."

"Minä en voi sietää sitä ajatusta, että kadottaisin molemmat lapsemme yht'aikaa näkyvistäni", sanoi isä suopeasti. "Se olisi sangen kovaa meille, kovinta ehkä sinulle itsellesi, kaikkein armahin kotityranni."

"Ehkä olisikin!" sanoi paroonitar hiljaa, ja hänen silmänsä kostuivat. "Mutta me emme saa ajatella itseämme, vaan ainoastaan lastemme tulevaisuutta."

Vapaaherra näki vaimonsa liikutuksen, veti hänet sydämelleen ja sanoi päättävästi; "Kuulehan, Elsbeth, kun me ennen puhelimme tästä ajasta, niin me ajattelimme Lenoren kasvatusta aivan toisenlaiseksi. Meidänhän piti itsemmekin asua talvet kaupungissa; sinun silmäisi edessä piti lapsen saaman viimeistä silitystä ja sitten astua seuraelämään Sinun ei tarvitsekaan hänestä erota. Me muutamme jo talveksi pääkaupunkiin."

Hämmästyneenä paroonitar nousi pystyyn. "Oskar hyvä!" huudahti hän liikutettuna. "Mutta — anna anteeksi että tätä kysyn — eikö sellainen oleskelu vaadi muussa suhteessa sinulta liian suurta uhrausta?"

"Ei", vastasi puoliso hilpeästi, "minulla on suunnitelmia, jotka tekevät minunkin läsnäoloni kaupungissa ensi talvena suotavaksi."

Hän kertoi niistä; ja muutto pääkaupunkiin oli päätetty asia.

4.

Aurinko oli jo painunut matalalle länteen, kun molemmat matkamiehet joutuivat pääkaupungin laitimmaisten talojen kohdalle. Ensin harvakseen seisovia yksinäisiä pikku rakennuksia, sitten isoja kesähuviloita, joita kukoistavat puutarhat ympäröivät; sitten pusertuivat talot lähemmäksi toisiaan ja kadut paarsivat ne syleilyynsä, ja niiltä nouseva pöly sekä ajopelien kolina pyrkivät tukkeamaan sankariltamme rinnan. Tuossa isojen ja pienten katujen vilinässä Anton olisi ollut aivan neuvoton, jollei hänen matkatoverinsa, joka kunnioituksesta Antonin parempaa takkia kohtaan oli pysytellyt hänen takanaan, olisi äänekkäillä "oikeaan" ja "vasempaan" huudoilla luotsannut häntä katujen kulmauksista. Mutta Veitel Itzigillä oli merkillinen mieltymys mutkaisiin syrjäkatuihin ja kapeihin jalkakäytäviin. Silloin tällöin hän matkatoverinsa selän takana nyökkäsi julkean tuttavallisesti ovenpielissä seisoville pyntätyille tytöille tahi kyömynenäisille ja pyöreäsilmäisille nuorille veitikoille, jotka kädet housuntaskuissa maleksivat katuja pitkin. Välistä hän sai tervehdykseensä vastaukseksi vetelän päännyökkäyksen, joka merkitsi: "taidat olla hyvä ihminen, mutta aivan pennitön"; mutta ylipäänsä hänen kohteliaisuutensa tapasi vain kylmää halveksintaa, jota likaisen syrjäkadun kuokkuri osaa ilmaista yhtä elävästi kuin komeitten kaupunginosain viiksiniekka teikari. Vihdoin kulkijamme poikkesivat eräälle pääkadulle, jonka varrella kohoavat pylväsportikoilla varustetut suuret talot ja upeat kauppapuodit ynnä hyvinpuettujen ihmisten vilinä antoivat tietää, että täällä ainakin oli hyvinvointi voiton puolella. He pysähtyivät erään korkean rakennuksen eteen. Itzig viittasi jonkinmoisella aralla hartaudella sen ovea ja sanoi kuivasti: "Tässä hän asuu, ja kohta sinustakin tulee yhtä ylpeä kuin noiden goijimien [kristittyjen] on tapana olla. Jos tahdot tietää, mistä minut tapaat, niin voit tiedustella Ehrenthalin liikkeestä Nahkurikujan varrella. Hyvää yötä!" Hän lähti vihellellen vetelehtimään katua alaspäin, katsahtamatta kertaakaan taakseen.

Sykkivin sydämin Anton astui eteiseen ja tunnusteli isänsä kirjettä povitaskustaan. Hän oli hyvin masennuksissa, ja hänen päänsä tuntui niin raskaalta, että hän olisi kernaimmiten istahtanut vähän levähtämään. Mutta tästä talosta tuntui lepo ja rauha olevan kaukana. Oven edessä olivat isot tavaravaunut, pihalla valtaisia tynnörejä ja tavarakääryjä, ja leveähartiaiset jättiläiset, joilla oli nahkaesiliina yllään ja lyhyt nostokoukku vyössä, kantoivat tikaportaita, helisyttivät rautavitjoja, pyörittivät tynnörejä ja köyttivät paksuja nuoria taidokkaisiin solmuihin. Keskellä tätä hyörinää kulki konttoriapulaisia, kynä korvan takana ja papereita kädessään, kiireisin askelin edestakaisin, ja sinipuseroiset kuorma-ajurit ottivat paperit, tynnörit ja tavarakääryt hoiviinsa sillä virallisen arvokkaisuuden sävyllä, joka on kaikkien tehtävästään vastuunalaisten ihmisten toimille luonteenomainen. Täällä ei todellakaan ollut aikaa eikä tilaa huoahtaa, Anton törmäsi tavarakääryjä vastaan, oli kompastua viputankoon, ja sai varoittavan huudon "katsokaa eteenne!" kahdelta nahkarintaiselta Enakin-pojalta, jotta parahiksi ennätti välttyä litistymästä pannukakuksi ison öljytynnyrin alle. Keskellä kaikkea tätä hyörinää ja vilinää seisoi nuori konttoriherra — aurinkona, jonka ympäri tynnörit ja työmiehet ja ajurit kiertelivät tähtien tavoin — hyvin päättäväisen näköinen ja tuimasanainen nuori herra, jolla oli mahtinsa valtikkana iso mustavärisivellin, jolla hän vuoroon maalasi jättiläishieroglyyfejä tavarakääryihin, vuoroon viittilöi käskyjään lastaajille. Tältä herralta Anton rohkeni soinnuttomalla äänellä kysyä liikkeen päämiestä ja sai siveltimenvarrella kiireisen opastuksen eteisen takapäässä sijaitsevaan konttoriin. Hidastellen hän kävi ovelle, sen ripaan tarttuminen vaati häneltä suurta ponnistusta — jälkeenpäin hän vielä kauan muisti sen elävästi —, ja kun ovi aukeni aivan äänettömästi ja hän kynnykseltä katseli ison työhuoneen hämäryyteen, rupesi häntä niin pelottamaan, että hän töintuskin sai astutuksi kynnyksen yli. Hänen ilmautumisensa ei herättänyt paljonkaan huomiota. Puolisen tusinaa kirjureita kiidätti kyniään hirvittävän joutuisasti sinisillä paperiarkeilla, ennättääkseen saada viimeiset kirjeet valmiiksi ennen konttoriajan loppua ja postin sulkemista. Ainoastaan eräs lähinnä ovea istuva herra kohotti päätänsä ja kysyi kuivalla liikemiehen äänellä: "Mitä te haluatte?"

Antonin arkaillen vastattua, että hän halusi päästä herra Schröterin puheille, astui sisemmästä konttorista ulos kookas mies, jolla oli ryppyiset kasvot, korkea paidankaulus ja koko olennossaan englantilainen sävy. Anton katsahti tulijaa nopeasti kasvoihin, ja tämä ensimmäinen hätäinen katse antoi hänelle jälleen rohkeutta. Hän huomasi noilla kasvoilla kaikkea sitä, mitä hän viime viikkojen aikana oli niin hartaasti toivonut näkevänsä, hyväsydämisyyttä ja rehellistä mielenlaatua. Ja kuitenkin tuo herra näytti sangen ankaralta, ja hänen ensimmäiset kysymyksensä olivat lyhyet ja jyrkät. Anton otti sukkelasti kirjeensä esiin, mainitsi nimensä ja kertoi hätäisesti ja tukahtuvalla äänellä, että hänen isänsä oli kuollut, ja että hän oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt tervehdyksensä herra Schröterille.

Ystävällinen välke tuli kauppiaan silmiin, hän avasi kirjeen vaieten, luki sen hitaasti läpi, ojensi sitten Antonille kätensä ja sanoi: "Olkaa tervetullut." Sitten hän kääntyi erään konttoriherran puoleen, jolla oli yllään viheriä takki ja oikeassa käsivarressa harmaa suojahiha: "Herra Anton Wohlfart liittyy tästä päivästä lähtien meidän liikkeeseemme." Silmänräpäyksen ajaksi kaikki kuusi kynää pysähtyivät rapisemasta, ja niiden käyttäjät katsahtivat yht'aikaa Antoniin, mutta johtaja lausui Antonille suopeasti: "Te olette tietenkin väsyksissä, herra Jordan näyttää teille huoneenne. Levätkää kunnollisesti, huomenna puhelemme enemmän."

Näin sanottuaan hän nyökkäsi Antonille keveästi ja palasi sisäkonttoriin, jossa myöskin kuusi kynää rapisi sinisellä kirjepaperilla ja nyt niin vimmattua vauhtia, että sulat tärisivät, sillä vanhan seinäkellon viisari ennusti juuri ratkaisevaa lyöntiä.

Ainoastaan viheriätakkinen herra veti harmaan suojahihan käsivarreltaan, silitti sen suoraksi, lukitsi sen ynnä kasan papereita pulpettiinsa ja kehoitti Antonia käymään kanssaan hänelle varattuun huoneeseen. Jälleen kulki Anton samasta ovesta, josta hän vasta kymmenisen minuuttia sitten oli astunut sisään, mutta nyt hän oli kerrassaan toinen mies; hänen kohtalonsa oli ratkaistu, nyt hänellä oli koti, nyt hän kuului jäsenenä suureen kauppaliikkeeseen. Siksipä hän ohimennessään läimäytti lemmekkäästi isoa tavarakääryä, niinkuin vanhaa tuttavaa läimäytetään olalle, ja viheriätakkinen herra kääntyi hyväntuulisena ympäri ja sanoi hänelle alentuvasti; "Puuvillaa." Kolme askelta myöhemmin Anton taputteli tuttavallisesti suunnatonta tynnöriä, joka seisoi nurkassa mahtavana ja isomahaisena kuin jokin rikas tilan vuokraaja, ja viheriä herra kääntyi jälleen selittämään hänelle: "Korintteja." Nyt ei Anton enää kompastellut vipuvarsiin, jopa hän rohkealla potkaisulla siirsi itsekin sellaisen syrjään, ja vastaantulevaa nahkarintaista jättiläistä hän tervehti varmasti ja tuttavallisesti kuin kotiväkeä ainakin, ja tunsi suloista mielenliikutusta, kun jättiläinen tervehti kohteliaasti vastaan, ja varsinkin kun viheriä herra jälleen lausui alentuvasti: "Lastaajain päällysmies."

Pihan poikki vei mutkitteleva polku takarakennukseen, jossa he nousivat kolmet kuluneet portaat ylöspäin. Siellä avasi herra Jordan erään huoneen oven ja huomautti Antonille, että se todennäköisesti oli hänen vastainen asuntonsa; aikaisemmin siinä oli asunut muuan herra Jordanin hyvä ystävä, joka äskettäin oli eronnut liikkeestä ja alottanut oman kaupan. Huone oli hyvin pieni, huonekalut yksinkertaiset ja kauan käytetyt, mutta akkunoissa oli valkeat verhot ja valkeat kaihtimet, ja kirjoituspöydällä soma kipsinen kissa, joka nahankeltaiseksi maalattuna näytti aivan elävältä. Kissan oli huoneen entinen asukas jättänyt perinnöksi seuraajalleen.

Herra Jordan kiiruhti takaisin konttoriin, jossa hänen täytyi olla ensimmäisenä ja viimeisenä, koska osa avaimista oli hänen hoteissaan, ja Anton jäi yksin. Ystävällisen palvelijan avulla, joka tuotapikaa laittoi huoneen auttavaan kuntoon, hän siisti ja järjesti pukunsa, kun portailta kuuluva monien jalkojen kopina tiesi kertoa, että hänen uudet virkaveljensä saapuivat kukin huoneeseensa.

Jälleen ilmaantui viheriä herra Antonin luo ja ilmoitti hänelle, että herra Schröter oli mennyt johonkin kokoukseen, joten häntä ei voinut tänään enää puhutella. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että uuden tulokkaan asiana oli käydä tervehtimässä toisia konttoriherroja, jotta pääsisi säädyllisellä tavalla heidän tuttavuuteensa. Hännystakki ei ollut tarpeen.

Anton laskeutui saattajansa kanssa alempaan kerrokseen, ja herra Jordan oli juuri koputtamaisillaan eräälle ovelle, kun huoneen asukas tuli itse ovelle vastaan; solakka, kaunis mies, jonka ylimyksellinen olemus oli omiaan syvästi tehoamaan ujoon sankariimme. Hän oli muuttanut pukua ja vetänyt jalkoihinsa ratsuhousut ja kannussaappaat, päässä hänellä oli jokeylakki ja kädessä ratsupiiska, jota hän heilutteli huolettomasti.

"Joko te taluttelette varsaanne riimusta?" hän sanoi hymyillen Antonin oppaalle. Herra Jordan suoristi juhlallisesti selkäänsä ja esitti: "Herra Wohlfart, uusi konttorioppilas, vasta saapunut — herra von Fink, suuren hampurilaisen toiminimen Fink ja Beckerin omistajan poika."

"Maailman suurimman valaanihravaraston j.n.e. perillinen", keskeytti herra von Fink hänet huolettomasti. "Kuulkaahan, Jordan, antakaappas minulle kymmenen taaleria, minun on maksettava ratsurengilleni. Kirjoittakaa summa muistiin muiden velkojen joukkoon." Jordan otti hitaasti setelin lompakostaan ja antoi sen jokeylle, joka rypisti sen palloksi ja työnsi liivintaskuunsa, sanoen sitten alentuvan kohteliaalla sävyllä Antonille: "Jos aikomuksenne oli tulla minua tervehtimään, kuten voin huomata Merkuriuksenne juhlallisesta naamasta, niin valitan etten voi nyt pysyä kotona, sillä minun on lähdettävä ostamaan itselleni uusi ratsuhevonen. Oletan siis tervehdyskäyntinne jo tapahtuneeksi ja kiitän siitä kaikella asiaankuuluvalla juhlallisuudella sekä annan teille täten siunaukseni uuteen toimeenne" Hän nyykäytti välinpitämättömästi päätään ja asteli kilisevin kannuksin portaita alas ja kivitetyn pihan poikki.

Tuon herran kylmähkö käytös antoi Antonin mielihyvän tunteelle pahan kolauksen, ja hän ajatteli arkaillen: jos kaikki toisetkin ovat samaa maata, niin tulee sangen vaikeaksi seurustella heidän kanssaan. Myöskin herra Jordan näki tarpeelliseksi hiukan selittää jokeyn silmiinpistävää käyttäytymistä, ja hän sanoi tuttavallisesti: "Fink kuuluu vain puolittain liikkeeseemme; hän on ollut täällä vasta vähän aikaa. Isänsä toimitti hänet New Yorkista tänne saamaan vähän järkeä."

"Eikö hän sitten olekaan oikein järjissään?" kysyi Anton uteliaasti.

"Hän on vain liiaksi raju ja urheiluvimmainen, mutta muuten hyvä seuramies", sanoi herra Jordan. "Muut herrat olen kutsunut omaan huoneeseeni, jotta yhdellä kertaa tulette jokaisen tuttavaksi; juomme siellä kupin teetä. Huomenna käytte sitten tervehtimässä kutakin erikseen heidän huoneissaan."

Herra Jordanin huone oli suurin takarakennuksen pienistä huoneuksista, joissa konttoriherrat asuivat yksin tai kaksi yhdessä, ja sen perusteella sekä isäntänsä vierasvaraisen luonteen takia sitä välistä käytettiin yhteisenä salonkina; siksipä siinä olikin oikein fortepiano ja muutamia nojatuoleja. Seinillä riippui paljon posliinikuvia, jotka enimmäkseen esittivät jaloa naisellisuutta keskiajan pyhimysten, madonnain ja Loreleyn hahmossa. Huoneessa herrat istuallaan tai seisoallaan odottelivat uutta tulokasta. Anton suoriutui kunnialla yhteisesittelystä, puristi jokaisen kättä erikseen ja pyysi perästäpäin kaikilta yhteisesti osakseen herrojen hyväntahtoisuutta ja ystävällistä apua, koska hän oli aivan kokematon liike-elämässä ja muutenkin tottumaton olemaan vieraiden ihmisten parissa. Tällainen avomielisyys teki läsnäolijoihin ilmeisesti hyvän vaikutuksen. Sitten alkoi rauhallinen seuranpito, jota suolattiin monin pikku kaskuin ja viittauksin, jotka uudelle tulokkaalle olivat niin käsittämättömät kuin suinkin saattoi olla. Anton kuunteli äänettömästä päästä ja koki parhaansa mukaan päästä perille kunkin herran yksilöllisestä luonteenlaadusta. Ensiksi tuli kysymykseen kirjanpitäjä, herra Liebold, vanhanpuoleinen pieni mies, jolla oli huilumainen ääni ja kasvoilla arkaileva hymy, jolla hän näytti tahtovan pyydellä koko maailmalta anteeksi, että häntä ylipäänsä oli olemassakaan. Hän puheli sangen vähän, ja kun hän jolloinkin puhui, oli hänellä tapana peruuttaa jälkilauseessa se, mitä hän etulauseessa oli sanonut, esim. "Luulenpa melkein, että tämä tee on liian heikkoa, mutta toisekseen on väkevä tee sangen epäterveellistä." Sitten seurasi herra Pix, tuo mustan siveltimen itsevaltias heiluttaja eteisestä, sangen päättäväinen ja jyrkkäsanainen mies, joka näytti olevan taipuvainen pitämään kaikkia inhimillisiä olosuhteita joukkona pieniä, vaikkakin huomioonotettavia vähittäiskauppatehtäviä. Kun huoneessa oli liian vähän tuoleja sellaiselle joukolle, veti hän häikäilemättä pienen pöydän teevehkeiden viereen ja istui koko illan sillä hajareisin kuin satulassa. Edelleen herra Specht, joka puhui paljon ja teki rohkeita väitteitä, joita kaikki muut kohta kävivät kumoamaan. Hän esim. väitti, että Kiinassa oli perustuslaillinen hallitusmuoto, joka vain aivan vähän erosi Englannissa vallitsevasta, ja kannatti kiivaasti sitä mielipidettä, että etanasoppa oli ollut Herrassa nukkuneen keisari Napoleonin lempiruoka. Sitten sillä oli vielä heiveröinen ja hurskasmielinen herra Baumann, joka piti tukkaansa lyhyeksi leikattuna ja kävi joka pyhä kirkossa, antoi raha-apua kaikille lähetysseuroille ja, kuten hänen toverinsa väittivät, hautoi vahvasti ajatusta ruveta itsekin myöhemmin lähetyssaarnaajaksi. Toistaiseksi häntä oli sitä toteuttamasta pidättänyt jonkinlainen lapsellinen kiintymys kotimaahan ja siihen kauppaliikkeeseen, jonka hyödyksi hän tätänykyä aherteli. Anton huomasi ilokseen, että herrojen kesken vallitsi kohtelias ja hienotunteinen käytöstapa ja puheensävy. Tuntien itsensä hyvin uupuneeksi hän sanoi pian toisille hyvästit, ja kun hän ei ollut puhunut ketään vastaan, vaan päinvastoin käyttäytynyt huomaavaisesti kaikkia kohtaan, oli hänen poistuttuaan herrain yksimielinen mielipide, että siitä pojasta lupasi tulla hyvä toveri.

* * * * *

Tällävälin asteli Veitel Itzig tottuneen kuljeskelijan huolettomuudella ja syntyperäisen suurkaupunkilaisen varmuudella pitkin häliseviä katuja. Ilta-auringon punertava hohde oli katukivitykseltä kiivennyt talojen seinille, siirtynyt akkunarivistä ylempään aina katoille asti, ja iltahämärä peitti jo verhoonsa ahtaat kujat vanhassa kaupunginosassa, joka sijaitsee pitkin virran viertä. Erään sellaisen kujan varrella oli iso, leveäpäätyinen talo. Sen alikerroksen akkunat olivat varustetut rautaristikoilla, ylemmässä kerroksessa reunustivat valkeiksi maalatut kehykset isoja peililasiruutuja, mutta katonrajassa olivat vintinakkunat aivan sokeat, paksun lian tahrimat ja paikotellen ruutuja vailla. Talo oli kaikkea muuta kuin arvokkaan näköinen, se oli kuin vanha mustalaisakka, joka on kietaissut uuden kirjavan huivin resuisen hameensa päälle.

Tähän taloon kävi Veitel Itzig sisään, viskaten ovella seisovalle pyntätylle palvelustytölle mäjähtävän lentomuiskun, jonka tämä torjui kädellään kuin surisevan paarman. Likaiset portaat johtivat valkeaksi maalatulle paraatiovelle, jolla paistoi isossa messinkikilvessä nimi "Hirsch Ehrenthal". Veitel tarttui soittokellon paksuun porsliinikahvaan ja helisti, kunnes vanhanpuoleinen nainen rypistynyt myssy päässä avasi oven raolleen, työnsi siitä ulos nenänsä ja kysyi hänen asiaansa; sitten hän avasi takanaan olevan huoneenoven ja huusi: "Täällä on joku Ostrausta, sanoo nimekseen Itzig Veitel ja tahtoo tavata herra Ehrenthalia". Huoneesta kuului vastaan isännän ääni: "Odottakoon!" ja lautasten helinä tiesi kertoa, että arvoisa liikemies ensin tahtoi nauttia perheonnen suloista illallispöydässä ennenkuin otti vastaisen miljoonienomistajan puheilleen. Ovenvartijatar katsahti epäluuloisesti tungeksijaan ja paiskasi ulko-oven kiinni hänen nenänsä edessä.

Veitel istahti portaille ja tuijotteli jäykästi messinkikilpeä ja valkoista ovea, ihaili messinkilevyn pyöreitä nurkkia ja koetti mielessään kuvitella, miltä Itzigin nimi näyttäisi samanlaisella kilvellä ja samanlaisella valkealla ovella. Siitä hänen ajatuksensa välittömästi siirtyivät siihen tosiasiaan, että paljon vielä puuttui, ennenkuin hän rikkaudessa pääsi Hirsch Ehrenthalin rinnalle; hän tunnusteli puolta tusinaa tukaatteja, jotka hänen äitinsä oli neulonut nahkapalasen suojaan hänen liivinvuoriinsa, ja punnitsi mielessään, kuinka paljon hänen onnistuisi päivittäin säästää kokoon — edellyttäen, että tuo rikas mies antoi hänelle ansiotilaisuutta. Hän oli vajonnut syviin mietteisiin kiiltonahkaisen saapasparin hinnasta, jotka hän kuvitteli kuuluviksi jonkin nuoren teikarin jalkoihin ja jotka hänen olettamuksensa mukaan olivat kolmesti sen neljän groshenin kolikon arvoiset, jonka hän aikoi niistä teikarille tarjota; silloin avautui ulko-ovi paukahtaen, ja herra Ehrenthal ilmestyi omassa persoonassaan reppuriparan eteen. Hän ei enää ollut sama mies kuin aikaisemmin iltapäivällä vapaaherran tilalla; hänen nöyristelevä ystävällisyytensä oli haihtunut jäljettömiin kuin ruusun tuoksu helteisen päivän illalla, hän oli pelkkää majesteetillisuutta, itsetuntoa ja hirmuvaltaisuutta; tuskinpa mikään aasialainen keisari voi sen ylpeämmin silmätä jalkainsa juuressa ryömiviin maan matosiin kuin hän tuohon Ostraun kasvattiin. Itzig tajusi suuren miehen mahtavuuden yhtä hyvin kuin oman mitättömyytensäkin — noista kuudesta liivinvuoriin neulotusta tukaatista huolimatta —, kavahti pystyyn kuin vieterin kohottamana ja seisoi pää nöyrästi painuksissa mestarinsa edessä. "Tässä on kirje Baruch Goldmannilta, jolle herra Ehrenthal on luvannut ottaa minut liikkeeseensä", hän alotti ja kurotti mahtavalle miehelle kirjeen.

"Minä olen kirjoittanut Goldmannille, että hänen pitää lähettää joku ihminen nähtäväksi, jotta saan päätellä kelpaako hän mihinkään; mutta sen pitemmälle ei asiassa ole vielä sovittu", lausui Ehrenthal ylhäisesti ja avasi kirjeen.

"Olen kuitenkin tullut teidän nähtäväksenne", vastasi Veitel.

"Ja miksi tulet niin myöhään, nuori Itzig? Ei nyt ole enää aika puhella liikeasioista", murisi talonisäntä.

"Tahdoin ilmoittautua herra Hirsch Ehrenthalin palvelukseen vielä tänä iltana, jos hänellä olisi antaa minulle jotain tehtävää huomisaamuksi."

"Siitä kerkiää puhua huomenaamulla", sanoi Ehrenthal ärtyneesti, sillä hänestä oli edullista antaa tarjokkaan jo ensi hetkestä lähtien kokea, miten vähän arvoa ja merkitystä hänen persoonallaan oli. Itzigistä tällainen menettely oli vallan paikallaan, ja huomatessaan tilanteen hänelle toistaiseksi vielä epäsuotuisaksi hän kiiruhti parantamaan sitä käymällä suoraapäätä asioihin käsiksi: "Ehkä minä voin olla joksikin avuksi huomisaamuna, kun silloin on toripäivä, sillä minä tunnen useimpain niiden herrain kuskit, jotka tuovat lanttukuormia kaupunkiin."

"Mitä lantuista? Mitä minä lantuilla teen? Mitä hän liikeasioista lörpöttelee?" jyrisi Hirsch Ehrenthal entistä tuimemmin nöyrälle orjalleen.

Mutta järkähtämättä silitteli Veitel edelleen kelpoisuuttaan kuin silkkistä kaulahuivia: "Minä olen muutenkin kaupungissa tunnettu, minä tunnen kaikki välittäjät ja pikku kauppiaat, ja minä pystyn auttamaan herraa missä liikeasiassa hyvänsä sekä kotona että kaupungilla." Ja saattaakseen pestijutun lopulliseen päätökseen hän lisäsi alistuvaisesti: "Minä en ole niin ylpeä, että tahtoisin asua herra Hirsch Ehrenthalin luona; jollei herra Ehrenthalilla ole talossaan minulle vuodetta, niin tahdon etsiä itselleni yösijan jossakin läheisessä majatalossa."

Tällainen vaatimattomuus liikutti herra Ehrenthalia siihen määrään, että hän vielä kerran silmäsi paikananojaa kiireestä kantapäähän ja kysyi sitten suopeammin: "Ovatko paperisi kunnossa, niin etten joudu sinun takiasi mihinkään hankauksiin poliisin kanssa?"

Veitel kykeni tämän tärkeän kohdan suhteen antamaan rauhoittavan vastauksen; ikivanha iso lompakko lennähti äkkiä jollain salaperäisellä tavalla näkyviin hänen risaisen takkinsa poimuista; siitä hän kaivoi passinsa esiin.

Herra Ehrenthal tarttui paperiin, kasvoillaan ovelasti osattu inhon ilme sen kellastunutta väriä kohtaan, ja luki sen tarkoin lävitse, allekirjoitukset, sinetit ja kaikkityyni, jopa piti sitä päivääkin vastaan. Veitel odotteli jännityksellä, pitäisikö hän sen itsellään: jos niin kävi, niin oli pestiasia selvä.

Kun herra Ehrenthal huolettomasti kiikutteli paperia hyppystensä nenässä, yritti Itzig jouduttaa häntä ratkaisuun hymyilemällä nöyristelevästi. "Jos otan sinut palvelukseeni", lausui talonisäntä, "niin tulee sinun tehdä talossani kaikki mitä annan toimeksesi, tahikka mitä rouva Ehrenthal tahi poikani Bernhard Ehrenthal antaa; sinun on aamuisin harjattava saappaat ja rouvani kengät, sinun on noudettava keittiöön, mitä keittäjätär käskee, liikkeessäni saat juosta kaikilla asioilla, minne sinut lähetän, ja mitä poissaollessani tulee tilauksia, ne sinä kirjoitat muistiin."

"Sen tahdon, herra Ehrenthal", lupasi Veitel nöyrästi, "minä tahdon tehdä kaikki mitä vaaditaan, niin että varmasti tulette olemaan minuun tyytyväinen."

"Aamiaista ja päivällistä antaa sinulle keittäjätär, iltaisin kello seitsemästä olet oma herrasi." — Veitel alistui yhtä alttiisti näihinkin ehtoihin, huomauttaen vain: "Enkö voi saada aamuisin pari tuntia omalle varalleni?"

"Et", sanoi Ehrenthal jyrkästi; "en voi sietää, että minun palveluksessani oleva henkilö tekee kauppoja omaan laskuunsa."

Koska Veitel oli lujasti päättänyt kaikesta huolimatta tehdä kauppoja omaan laskuunsa, ja herra Ehrenthal tiesi sen yhtä hyvin kuin Veitel itse, niin ei tähän arkaan kohtaan sen enempää kajottu.

"Palkkaa saat joka kuukausi kaksi taaleria, ja jos teen kauppoja sinun avullasi, niin saat sinäkin voitosta osuutesi."

"Kuinka suuren osuuden tulen saamaan?" kiirehti Veitel kysymään.

"Kuinkako suuren osuuden?" tärähdytti herra Ehrenthal tylysti; "mitä sinulle tulen osuutta antamaan, se sinulle on tarpeeksi suuri."

"Suuri kyllä herralle itselleen, mutta ei minulle", intti Veitel rohkeasti vastaan, sillä hän ymmärsi, että tähän pääpykälään nähden päättäväisyys oli paikallaan.

"Se tullaan näkemään, kun olet palvellut koeaikasi. Neljä viikkoa on sinun palveltava kokeeksi, sen jälkeen voimme ruveta puhumaan sinun ansiostasi."

Sen enempää Veitel ei kohtuuden mukaan voinut vaatiakaan, hän nosti myttynsä portailta ja sanoi alamaisesti: "Minä olen tyytyväinen, jos herra Ehrenthal vielä tahtoo antaa minulle vanhat housut ja takin, etten häpäise häntä ihmisten edessä."

"Housuista ja takista ei puhettakaan", vastasi herra jyrkästi.

"Antakaa sitten housut ja takki neljän viikon kuluttua, kun koeaikani on päättynyt." Tämä vaatimus tiesi lumppupörssin taksan mukaan kolmen tai neljän taalerin lahjaa, mikä Ehrenthalin mielestä oli aivan liian paljon; hän katsahti vielä kerran tutkivasti poikaa, tämän nöyrää asentoa ja tavattoman julkeita silmiä, ja päätteli näkemästään, että veitikkaa voi käyttää johonkin, jonka vuoksi hän oli taipuvainen osoittamaan jalomielisyyttä. "Olkoon menneeksi", sanoi hän, "neljän viikon päästä sitten. Yömajasi voit ottaa Löbel Pinkuksen luona tuolla lähimmässä kadunkulmassa, jotta tiedän mistä sinut tavoitan." Sen jälkeen herra Ehrenthal avasi ulko-oven ja huusi sisään: "Rouva, Bernhard, Rosalie, tulkaa ulos." Kaksi kamarinovea ja keittiönovi aukenivat ja talonväki ilmestyi näkösälle, takana keittäjätär rypistynyt esiliina yllään.

Rouva Ehrenthal oli täyteläinen nainen, vahvat kulmakarvat ja riippukiharat korpinmustat ja puku mustaa silkkiä; hänellä oli suuret taipumukset olla miellyttävä, ja hän miellyttikin useimpia ihmisiä. Ainakin sitä väittivät enemmän tai vähemmän siivoin sanoin nuoret aatelisherrat, jotka toisinaan varhaisina aamuhetkinä tulivat herra Ehrenthalin puheille raha-asiain vuoksi; ja vaikka tällaiset vakuuttelut olivat tavallisesti sitä lämpimämmät, mitä kylmempi vastaanotto oli ollut talonisännän taholta, niin totta puhuaksemme pitivät sellaisetkin ihmiset, joiden ei ollut tarvis pyytää maksuajan pitennystä, rouva Ehrenthalia sangen muhkeana naisena. Mutta hänen tyttärensä vasta oli oikea kaunotar, vartalo kookas ja jalomuotoinen, silmät säkenöivät, iho mitä puhtain ja nenä vain aivan vähäsen kyömy. Mutta mikä käenpoikanen perheen perillinen olikaan! Hän oli miltei lapsellisen pieni varreltaan, kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, ryhti kumara; nuorukaiseksi hänet tunsi vain herkkäpiirteisestä suusta ja silmien kirkkaasta katseesta; hänen pukunsakin oli huolimattomampi kuin herra Ehrenthalin pojalle olisi sopinut, ja ruskeassa tukassa riippui vielä näin myöhäisenä iltahetkenäkin pieluksesta irtautuneita höyheniä. Talonväki ja Veitel mittailivat ääneti toisiaan katseillaan, mutta herra Ehrenthal huomautti jonkinlaisen itsetyydytyksen sävyllä: "Tämä on Veitel Itzig, jonka olen ottanut palvelukseemme." Reppuri parka oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt äidin mahtailevan ylpeyden, tyttären nenännyrpistyksen ja pojan hajamielisen katseen; hän päätti kohta mielessään olla äärimmäisen nöyrä ja alamainen äidille, rakastua tyttäreen ja harjata huonosti Bernhardin saappaat, tarkastellen samalla sopivan tilaisuuden tullen, eikö harjattavan takin taskuun ollut sen hajamieliseltä omistajalta unohtunut joku taalerinraha.

Tämän esittelyn jälkeen herra Ehrenthal sanoi, että Veitel sai lähteä matkoihinsa ja palata huomisaamuna kello kuudelta. Ulko-ovi sulkeutui kauppiaan perheen jälkeen, mutta portaille jäänyt nuori veitikka tunsi, että nyt oli hänessäkin jo kauppamiehen vikaa, olihan hänet otettu liikkeen toimimieheksi. Hän hymyili tyytyväisesti astuessaan portaita alas; ilmeisesti hän oli tulokseen tyytyväinen. Olihan hän jo mitellyt voimiaan mahtavan liikemiehen kanssa ja päässyt siinä voiton puolelle. Sillä vaikka hän olisi ottanut pestin ilman lupausta vanhoista vaatteistakin, niin piti hän neljän viikon kuluttua perittäviä housuja ja takkia nerokkaana liikevoittona ja arvosteli uutta isäntäänsä sen mukaan. Tosin ajatus: "mutta entäpä jos se onkin vain kesätakki!" lennähti mustana pilvenä hänen sieluunsa; mutta sen karkoitti lohdullisempi miete: "housut ovat varmaankin Bernhardin, ja hän käyttää verkahousuja helteisenä kesäpäivänäkin!" Siispä hän rauhoittuneena heitti mytyn selkäänsä ja lähti astua patistelemaan Löbel Pinkuksen majataloon.

Löbel Pinkus oli talonomistaja ja piti alikerroksessa pientä paloviinakauppaa ja kapakkaa, jossa kävi paljon ihmisiä. Kuitenkin oli arvattavissa, ettei kunnianarvoisen Pinkuksen lihava, rasvaiselta paistava ruho eikä hänen vaimonsa paksu kultainen kaulaketju olleet pelkän kapakkatoimen hedelmiä, ja naapuristossa synnytti paljon päänvaivaa se arvoitus, kuinka ihmeessä rouva Pinkuksen kannatti aina paistaa päivällispöytään kaikkein kalleimmat hanhet, jopa välistä kalkkunoitakin. Mutta koska hänen miehellään oli taattu luonne ja maine, mikä kuvastui hänen käyttämästään karkeasta ja päättäväisestä puhetavasta, koska hän myyskenteli paloviinaa, mikä vanhastaan on kansanomainen ammatti, ja koska hänellä sen lisäksi oli rahoja lainattavaksi tavattoman korkeaa korkoa vastaan, niin kunnioittivat ja pelkäsivät naapuriston pikku käsityöläiset häntä suuresti. Hänen mainettaan ja kansalaiskuntoaan vastaan ei kenelläkään ollut muistuttamista. Vartiopoliisi poikkesi kernaasti ohi astuessaan hänen kapakkaansa ottamaan ryypyn, josta isäntä aina kieltäytyi ottamasta maksua; hän suoritti täsmällisesti kaikki veronsa, ja ihmisten kesken häntä pidettiin ryöstövoudin hyvänä tuttavana, jopa luotettuna ystävänäkin. Mutta itse asiassa herra Pinkus oli niitä onnellisia luonteita, jotka osaavat imeä hunajaa kaikenlaisista kukista, yksinpä pahanhajuisistakin. Talonsa yläkerrassa hän piti hiljaista yömajaa parrallisille ja parrattomille miehille, joita yhdisti yhteinen kammo sian sukua ja kaikkia sen jalostettuja tuotteita kohtaan. Nämä ikivanhan rodun jälkeläiset panivat toisinaan arvoa huokeaan ja piilosalla olevaan yökortteeriin, jonka isäntä ei kirjoitellut kovin isoja laskuja eikä liioin vaatinut vierailtaan passiakaan; he tulivat säännöllisesti myöhään iltahämärissä ja hiipivät jälleen varahin aamulla ulos kaupungin syrjäkujille tahi maantielle — vaatimattomia reppureja ja lumppusaksoja, jotka laskivat voittonsa grosheneissa ja penneissä. Paitsi näitä yövieraita ilmaantui jolloinkin toisiakin, epäsäännöllisesti kuin pyrstötähdet, vaihtelevaa ikää, sukupuolta ja uskontunnustusta, joilla oli paljon salaisia neuvotteluja isännän kanssa ja jotka eivät voineet sietää, että yöpimeässä raapaistiin tulta rikkitikkuun heidän kasvojensa lähettyvillä. Pinkuksen vanhoilla kantavierailla oli tosin omat ajatuksensa tuollaisesta tahallisesta salaperäisyydestä, mutta he eivät pitäneet viisaana tuhlata liiaksi sanoja sen johdosta.

Tähän taloon tultuaan Itzig kompuroi pimeitä portaita myöten yläkertaan, sitten likaista seinää pitkin eteenpäin, kunnes tuli raskaalle tammiovelle, jossa oli valtainen lukko, ja kun hän sai sen vaivoin avatuksi, joutui hän isoon autioon saliin, joka oli miltei koko rakennuksen pituinen. Keskellä lattiaa seisoi vanha pöytä, sillä kehno öljylamppu ja ympärillä muutamia jakkaroita; oviseinää vastapäätä oli iso seinäkomero ja siinä paljon pikku ovia, joista toiset olivat auki, niin että voi huomata komeron olevan jaetun kapeihin, erillisiin osastoihin, joista toisissa oli vaatekoukkuja, toisissa laatikoita. Kadulle päin antavien pienten akkunain kaihtimet olivat alaslasketut, vastakkaisella pitkällä seinällä olevasta avoimesta ovesta tuli ilta-auringon kajastusta huoneeseen; ovi vei puiselle parvekkeelle, joka kulki talon ulkopuolella koko kapakan pituuden mitan.

Itzig heitti myttynsä seinäkomeroon ja kävi ulos parvekkeelle. Kun hän ei sielläkään nähnyt ketään muuta vierasta, rupesi hän ihailemaan parvekkeelta avautuvaa näköalaa yhtä tarkasti kuin jokin hollantilainen arkkitehtuurimaalari olisi sitä ihaillut, vaikka Itzigin mielessä ei sentään ollut esteettisiä ajatuksia. Rakennuksen juurella vyörytti virta savisia vesiään aika joutua eteenpäin ja muodosti kapean vesiväylän, jota kummallakin rannalla paarsivat rappioituneet puutalot. Miltei joka talossa ja joka kerroksen tasalla oli samanlaisia ulkonevia parvekkeita, joita kannattivat ruskettuneet tukipölkyt. Monesti yhtyi kolme neljä parveketta yhteen; silloin oli kerrosta ylempänä olevien permanto alempien kattona. Vanhoina aikoina oli nahkurien kunnianarvoinen ammattikunta asunut tämän kadun varrella; silloin oli puuaine ollut sileää ja uutuuttaan kiiltävää, ja heleän värisiä lampaan- tai vuohennahkoja oli riippunut kaidepuilla, kunnes olivat käyneet kyllin pehmeiksi ja notkeiksi kelvatakseen kauppaylimysten käsineiksi ja heidän vaimojensa irtotaskuiksi. Nyt olivat nahkurit siirtyneet etäisempiin kaupunginosiin, ja nahkojen asemasta riippui kaidepuilla köyhän kansan kurjia pesuvaatteita. Vielä paistoi päivä sen verran, että sen kajastus synnytti heleitä valkoisia, punaisia ja sinisiä väriläikkiä kuivamassa olevissa ryysyissä, ja kummasti taittui sen valo parvekkeiden pylväisiin ja kannatinpölkkyjen päihin joenpuolisten päätyjen karkeatekoisiin veistoskoristuksiin ja vedestä harvakseen kohoaviin pylväisiin. Ketä hyvänsä olisi kammottanut asua täällä, paitsi taiteilijoita, kissoja ja köyhää väkeä.

Itzig oli jo jolloinkin ennen käynyt tässä talossa, mutta aina suuremman seuran matkassa. Tänään hän huomasi, että hänen parvekkeensa päästä vei pitkä katettu porras alas aivan veteen asti; hän näki myöskin lähellä tätä porrasta toisen samanlaisen naapuritalossa ja päätteli siitä, että portaalta toiselle voi hyvin kulkea kastelematta enempää kuin kenkänsä! edelleen hän keksi, että tämänkesäisen vedenvähyyden aikana oli mahdollista kulkea taloriviä pitkin sangen kauas veteen, ja ihmetteli mielessään, olikohan ketään, jota sellainen kävely olisi miellyttänyt tai hyödyttänyt. Yövartioita ja poliiseja ei siellä ainakaan tarvinnut pelätä. Tällaiset mietteet kiihottivat niin suuresti hänen mielikuvitustaan, että hän palasi juoksujalkaa vierassaliin, ryömi auki oleviin seinäkomeroihin ja tunnusteli koputellen ja raoitellen niiden lautaseiniä. Ällistyksekseen hän keksi, että myöskin takaseinä oli laudoista ja kumahteli ontolta. Kun hän tiesi tällä kohtaa sen ulkoseinän kulkevan, joka erotti Pinkuksen talon naapuritalosta, tuntui tuo ontto ääni hänestä merkilliseltä; ja hän oli juuri aikeissa käydä erään suljetun lokeron kimppuun tarkastaakseen, eikö sen takaseinässä ollut rakoa, josta pääsi pitemmältä näkemään, kun äkkiä kuulemansa kumea murina pidätti hänen kättään. Hän käännähti ympäri ja näki — ei vallan pahasti rohkeuttaan häveten — että hän ei enää ollutkaan yksin salissa. Sen perimmäisessä nurkassa makasi kauhtanaansa kietoutuneena ja musta patalakki päässä muuan galizialainen kulkukauppias olkipatjalle käpristyneenä. Hän oli pannut tavaramyttynsä samaan komeroon, jonka kimppuun Itzig oli juuri ollut aikeissa käydä, ja piti nyt tarpeellisena ilmaista murinalla vastalauseensa moisen tungettelun johdosta. Itzig koetti päästä puheisiin yövieraan kanssa; mutta kun tällä näkyi olevan enemmän halua nukkumaan kuin juttelemaan, asettui hänkin vastakkaiseen nurkkaan toiselle olkipatjalle ja istua kyyrötti siellä tehden innokkaasti laskelmia ja suunnitellen kauppoja mielessään, auttaen toisinaan mielikuvitustaan vilkkailla käsien ja jalkojen liikkeillä, kunnes parvekkeen puoleisesta ovesta kuumotti sisään musta yö ja pieni öljylamppu rupesi öljyn puutteesta ratisemaan ja käryämään. Vielä kävi isäntä Pinkus itse salissa kynttilä kädessä katsastamassa vieraitaan; hän laski vesikannun pöydälle ja lukitsi poismennessään oven ulkopuolelta. Pimeässä Itzig otti taskustaan kuivan leipäkannikan ja nakerteli sen loppuun; sitten hän vihdoin nukahti huonetoverinsa kuorsaukseen, ohut olkipatja allaan ja peittonaan vanha takkirisansa.

* * * * *

Samaan aikaan hänen matkatoverinsa kauppiasylimyksen talossa kääriytyi tikattuun vuodepeitteeseensä, katsahti vielä kerran väsynein silmin ympäri huonetta ja oli unenpöpperössä huomaavinaan, että kirjoituspöydällä oleva keltainen kissa liikutteli jalkojaan, rupesi käpälillään sukimaan karvaansa, jopa viimein heitteli hänelle lentomuiskujakin, Ennenkuin hän oli kerinnyt ruveta mietiskelemään syytä kipsikuvan tavattomaan ystävällisyyteen, oli hän jo nukahtanut sikeästi. Molempain nuorukaisten sisäisten silmien eteen laskeutui se harmaja harsoverho, jolle unettaren on tapana kutoa kirjavia kuviaan. Anton näki itsensä istuvana isolla tavarakääryllä ja lentävänsä sen kera ilmojen halki, erään tietyn neitosen jäädessä kurottelemaan käsivarsiaan hänen peräänsä; ja Veitel Itzig keksi suureksi riemastuksekseen, että hänestä oli tullut parooni, jolta Hirsch Ehrenthal kerjäsi almua. Hän oli näkevinään, kuinka hän antoi vanhalle Ehrenthalille nuo kuusi tukaattiaan, ja kuinka tämä siitä mauruten häntä kiitteli. Moisesta jalomielisyydestä hän itsekin säikähti unipäissään niin, että potki ja viuhtoili ankarasti jaloillaan ja käsillään.

Seuraavana aamuna molemmat nuorukaiset kävivät uuteen toimeensa. Anton istui konttoripaikalleen ja jäljensi kirjeitä, ja Veitel seisoi, sittekun ensin oli harjannut kaikkien Ehrenthalin perheen jäsenten saappaat ja kengät ja tunnustellut Bernhardin taskuja, väijymässä kaupungin suurimman hotellin edustalla erästä maalaisherraa, joka oli riitautunut Ehrenthalin kanssa liikeasioissa ja jonka nyt pahoin peljättiin kutsuneen toisia liiketuttuja puheilleen hotellihuoneesensa. Anton oppi kirjeitä jäljentämällä oikeata liikemieskieltä ja -tyyliä, ja Veiteliä kohtasi hotellin edustalla vaaniessaan sellainen onnenpotkaus, että hän pääsi puheisiin erään ohimenevän ylioppilaan kanssa, joka taloudellisista syistä tahtoi myydä hopeaisen taskukellonsa.

Ensimmäisinä lomahetkinään Anton piirusti muististaan linnan, sen seiniä kiertelevät köynnöskasvit, parvekkeen ja nurkkatornit parhaalle paperille, mitä hänen onnistui koko kaupungista saada. Hän panetti kuvan kultakehyksiin ja ripusti sen sohvansa yläpuolelle.

5.

Antonilla oli ensi viikkoina aika työ perehtyessään oikein siihen uuteen maailmaan, johon hän niin äkkiä oli tullut siirretyksi. Rakennus itsessään, taloudenpito ja kauppaliike olivat niin vanhanaikaisen vankkaa ja suurenmoista tyyliä, että niiden olisi täytynyt vaikuttaa valtavasti kokeneempaankin maailmankansalaiseen.

Schröterin liike oli kauppa- ja välitysliike, jommoiset nykyään käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun rautatiet ja sähkölennätin yhdistävät meren ja sisämaan suoraan toisiinsa, kun jokainen merikaupunkien kauppias voi asiamiesten välityksellä myydä tavaransa kauas sisämaahan jo melkeinpä ennen niiden satamaan saapumistakaan; — niin harvinaiseksi, että jälkeläisistämme tällainen kaupanteko saattanee tuntua yhtä oudolta kuin meistä Timbuktun markkinat tai tsulukafferikylän tanhualla tapahtuva vaihtokauppa. Ja kuitenkin oli tämä vanha, laajalti tunnettu sisämaankauppaliike ylpeässä, jopa ruhtinaallisessa maineessa, ja mikä vielä enemmän, se oli alustapitäen perustettu ja sitten kaiken aikaa johdettu sellaisten periaatteiden mukaan, että sen omistajilla ja asiakkailla oli varma itsetunto ja luja luottamus siihen. Sillä siihen aikaan oli meri vielä kaukana, hyvät liiketilaisuudet harvinaisemmat mutta sitä edullisemmat, ja siksipä täytyi kauppiaankin silmän kantaa paljon kauemmas ja hänen toimintansa olla itsenäisempää. Kauppaliikkeen arvo ja merkitys perustui silloin tavarain paljouteen, jotka se oli hankkinut omilla varoillaan ja piti omalla uhallaan varastoituina. Virran vierisissä pitkissä makasiiniriveissä säilytettiin enempi osa ulkomaisia tavaroita, pieni osa vanhan liiketalon omissa kellariholveissa ja loput naapuristossa olevissa suojuksissa ja aitoissa. Monilukuiset maaseudun kauppiaat hankkivat tämän liikkeen varastoista kaikki kaupaksi pitämänsä siirtomaantavarat ja ulkomaantuotteet, jotka ovat tulleet meille yhtä välttämättömiksi kuin jokapäiväinen leipä. Mutta myöskin avaralta oman maan rajojen ulkopuolella, itään ja etelään päin, aina Turkin rajoille saakka, oli liikkeellä asiamiehensä, ja tätä liikehaaraa pidettiin tähän aikaan kaikkein tuottoisimpna, vaikka se kenties olikin säännöttömämpää ja epävarmempaa kuin kotimaankauppa.

Siten tarjoutui uudelle oppilaalle joka päivä miltei rajaton määrä tilaisuuksia saada mitä erilaisimpia vaikutelmia ja tutustua jos jonkinlaisiin ihmisiin ja oloihin. Paitsi merikaupunkien asiamiehiä, jotka melkein päivittäin toivat tavaranäytteitä, ja pörssivälittäjiä, jotka hoitivat talon raha-asioita, ostivat ja möivät vekseleitä, kävi etukonttorin läpi aamusta iltaan kirjava kulkue jos jonkinlaista väkeä. Siinä oli maaseudun siirtomaatavarainkauppiaita, vanhanaikaisia miehiä, joiden lakinkuosi vaihteli yhtä rajattomasti kuin heidän sivistys- ja luotettavaisuustasonsa; he ostivat tarpeensa, puristelivat käsiä ja vaativat osakseen vanhoille kauppatutuille tulevaa kohtelua; edelleen maakunnan kaikensäätyisiä tilanomistajia, jotka myyskentelivät peltojensa tuotteita, viljaa, heiniä, väri- ja juurikasveja j.n.e.; sitten Puolan juutalaisia, joilla oli pitkät mustat kähärät korvallisilla ja pitkät mustat silkkikauhtanat yllään, ja jotka välistä ostivatkin jotakin, mutta tavallisesti tarjoskelivat kotiseutunsa tuotteita, villoja, hamppua ja pellavaa, potaskaa ja talia. Heidän kanssaan kävi kaupanteko vähimmin vakavasti, ja heidän ilmestymisensä konttoriin synnytti joka kerta suurta iloa nuoremman henkilökunnan keskuudessa. Välillä kävi kerjäläisiä ja kaikenlaisia muita avunpyytäjiä, talon liiketuttuja, kuorma-ajureita, jotka vaativat rahtiseteleitään, lastaajia ja makasiinirenkejä, jotka saivat asiatoimituksia. Antonin oli hyvin vaikea tässä loppumattomassa ovienavailussa ja sekavassa puheenhälinässä keskittää ajatuksiaan siihen yksinkertaiseen työhön, jonka hän oli saanut tehtäväkseen.

Äsken oli juuri saapunut herra Braun, erään hampurilaisen liittolaisliikkeen asiamies, ja oli taskustaan ottanut esille joukon kahvinäytteitä. Johtajan näitä tarkastellessa tuo pieni ja terhakka asiamies heilutteli kultanuppikeppiään kiihkeästi Antonin läheisyydessä ja kertoi kotipaikallaan vallinneesta ankarasta lumimyrskystä ja sen aiheuttamista vahingoista. Silloin narahti ulko-ovi ja köyhästi puettu nainen astui sisään. Herra Specht kavahti pystyyn ja tiukkasi tältä: "Mitä te haluatte?" Kuultiin surkeita ääniä, jotka muistuttivat kipeän kanan piipitystä, kauppias sieppasi nopeasti kukkaronsa esiin, ja piipitys muuttui imaraksi kotkotukseksi. "Huoneenkorkuisia laineita, sanon minä!" huusi hampurilainen. — "Jumala sen teille tuhatkertaisesti kostakoon", kotkotti pyytelijä. — "Summa on 550 markkaa 10 killinkiä", ilmoitti herra Braun johtajalle.

Nyt tempaistaan ovi kiivaasti auki ja sisään käy tanakka mies, rahapussi kainalossa, jonka hän viskaa voitonriemuisesti marmoripöydälle ja huutaa kajahuttaa kuin ainakin mies, joka suorittaa kelpo teon: "Kas tässä minä olen, ja tässä ovat rahat!" Kohta nousee herra Jordan sijaltaan, käy tulijan luo ja sanoo hänelle tuttavallisesti: "Hyvää päivää, herra Stephan, mitä Wolfsburgiin kuuluu?" — "Hirvittävä hiirenkolo", päivittelee herra Braun. "Missä niin?" kysyy Fink. — "Ei kaupunki itsessään niin kehno ole, mutta vähän on liikettä siellä", puolustelee herra Stephan. — "Tietystikin laivan runkoon", jatkaa herra Braun äskeistä kertomustaan. — "Viisikahdeksatta säkkiä Kuba-kahvia", vastaa johtaja erään konttoriapulaisen kysymykseen.

Herra Stephanin kertoillessa kotikaupunkinsa kuulumisia, muun muassa jonkin oppipojan surullisesta lopusta, joka oli isosta avaimesta tekemällään pistoolilla ampunut itsensä, ja herra Jordanin kuunnellessa kärsivällisesti tätä välttämätöntä johdantoa uusien kauppojen solmiamiseen, avautuu ovi jälleen ja sisään astuu yht'aikaa liveripukuinen palvelija ja muuan Brodyn juutalainen. Palvelija tuo johtajalle kutsun joillekin päivällisille, ja juutalainen hiipii siihen nurkkaan, missä Fink istuu.

"Mitä te taas täältä haette, Schmeie Tinkeles?" ärähtää Fink tuikeasti; "olenhan teille jo sanonut, ettemme ryhdy mihinkään kauppoihin teidän kanssanne."

"Mihinkä kauppoin?" parkasee poloinen Tinkeles, rääkyen niin kurjaa saksankieltä, että Antonin on vaikea häntä ymmärtää. "Vot villa semmotti, kuin minä tuon ei olemas koko maass'."

"Mitä sentneri maksaa?" kysyy Fink, kirjoittaen edelleen ja katsahtamattakaan juutalaiseen.

"Sanomas se jo viimest' kerta", vastaa juutalainen.

"Te olette narri", sanoo Fink, "suittikaa tiehenne!"

"Eikä mikään luotsi voinut sitä auttaa", jatkoi herra Braun järkähtämättä myrskyjuttuaan.

"Kunnioittavat terveiseni herra kauppaneuvokselle", sanoo johtaja palvelijalle.

"Tulitikulla hän sen lataamansa avaimen sytytti", huudahtaa herra
Stephan ja silmää ylös kattoon.

"Ai vai!" parkasee kauhtananiekka, "mitäs tämä: suittimas tiehes?
Tiellä ei mikä kauppa syntymäs."

"Mitä siis tahdotte villastanne?"

"41 2/3", sanoo Tinkeles.

"Ulos!" komentaa Fink.

"A miks' te alituisest' sanomas 'ulos'?" vaikeroi epätoivoinen juutalainen. "Sanomas itte, mitä antamas?"

"Jos te niin hävyttömästi vaaditte, niin emme anna mitään", vastaa
Fink ja alottaa kirjeessään uuden sivun.

"A sanomas toki itte, mitä tahtomas maksaa?" pyytelee juutalainen.

"Sitten vasta sanon, jos osaatte käyttäytyä siivosti", sanoo Fink ja katsahtaa ensi kerran juutalaiseen.

"Vot siivo mies minä olemas", vastaa juutalainen hiljaa, "mitä siis antamas?"

"39", sanoo Fink.

Nyt joutuu Schmeie Pinkeles vallan suunniltaan, pudistelee mustia korvalliskutriaan ja vannoo sielunsa autuuden nimessä ja vahvasti parkuen, että hän ei voi myydä alle 41:n, johon Fink vastaa huomauttamalla, että makasiinirenki viskaa hänet ulos kadulle, jos hän jatkaa sellaista räyhäämistä. Sitten lähtee juutalainen katkeruudesta puuskuttaen ulos, mutta pistää heti jälleen ovenraosta päänsä sisään ja huutaa: "Mitä te antamas?"

"39", sanoo Fink ja katselee juutalaisen kiihkoista viittoilua ja irvistelyä samanlaisella kylmällä mielenkiinnolla, jolla fysiikantutkija seuraa galvaaniseen elementtiin ripustetun sammakon potkimista. Luku 39 synnyttää juutalaisen sielussa uuden räjähdyksen, hän käy uudestaan sisään ja vannoo sielunsa hornan alimmaiseen höyrykattilaan ja julistaa olevansa maailman inhottavin aatta, jos uskaltaisi myydä alle 41:n. Kun hän ei voi malttua noudattamaan Finkin monia kehotuksia olla ihmisiksi, huudetaan makasiinirenki todella sisään. Tämän jättiläisen ilmautuminen vaikuttaa niin tyynnyttävästi herra Tinkeleksen tunteisiin, että hän sanoo voivansa lähteä omin avuin ja lähtevänsäkin omin avuin, mutta jää siitä huolimatta aloilleen ja vaatii 40 1/2. Hampurilainen asiamies, maaseutukauppias ja konttorin muu henkilökunta ovat tällävälin vaienneet ja kuuntelevat jännitettyinä kaupanhierontaa; tällä kertaa Fink tyytyy lausumaan Schmeie paralle sydämellisen toivomuksen, että hän vihdoinkin suittisi matkoihinsa, koska hän oli täydellinen hupsu, jonka kanssa kukaan järki-ihminen ei ruvennut kauppoihin. Sen kuultuaan juutalainen kääntyy loukkautuneena ovea kohti ja katoaa todellakin näkyvistä. Ja jälleen alottaa uupumaton Braun keskeytyneen kertomuksensa: "Tämä myrsky oli tavallaan harvinainen onnettomuus, ja seurauksena siitä on, että kahvin hintain täytyy kohota"; ja herra Stephan todistelee, että itsemurhat ja muut tihutyöt ovat lisäytyneet luvussa sen jälkeen kuin rikkitikut keksittiin; ja Fink sanoo johtajalle, joka lukee äsken saamaansa kirjettä: "Hän suostuu kyllä kauppaan, jos lisään vielä puoli taaleria. Tahdotteko maksaa 39 1/2 taaleria?"

"Kuinka paljon villoja on?" kysyy kauppias.

"120 sentneriä", sanoo Fink.

"Ostakaa ne", sanoo kauppias ja lukee edelleen.

Jälleen tempaistaan ovi auki, sorina ja hälinä jatkuu entistä menoaan, ja Anton koettelee turhaan ymmärtää, kuinka on mahdollista tehdä villakauppoja, kun kerta myyjä on lähtenyt niin päättäväisesti matkoihinsa. Mutta silloin, juuri kun kolme tai neljä ääntä puhelee yht'aikaa ristiin rastiin huonetta, ovi avautuu jälleen aivan hiljan, ja Tinkeles hiipii varpaisillaan Finkin tuolin taa, laskee kätensä arastellen tämän olkapäälle ja kysyy alakuloisen tuttavallisesti: "Vot, mitä te oikke antamas?"

Fink käännähtää ympäri, hymyilee hänkin tuttavallisesti ja sanoo: "No, koska myyjänä olette juuri te, Tinkeles, niin annamme 39 1/2, mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, ettette hiisku siitä kellekään, muuten tarjous peruutetaan."

"Ei hiiskumas mittä", vastaa juutalainen, "siis antamas 40?"

Fink tekee närkästyneen eleen ja viittaa ovelle päin. Juutalainen meneekin, mutta pyörähtää kynnyksellä ympäri.

"Nyt se tulee", sanoo Fink. Jonka jälkeen juutalainen palaa takaisin hänen luokseen ja sanoo tavallista arvokkaammin: "Olkko menneks' 39 l/2, jos ottamas koko parttia."

Hetken epäröityään Fink vastaa kuin sattumoilta: "Olkoon menneeksi." Ja silloin on Schmeie Tinkeles aivan toista miestä, vannoo olevansa kauppaliikkeen uskollisin ystävä ja palvelija ja tiedustelee kohteliaasti johtajan vointia.

Ja jälleen narahteli ovi tämän välinäytöksen päätyttyä narahtelemistaan, uusia ostajia ja myyjiä saapui, kaikki puhuivat kilpaa, kynät ratisivat paperilla ja rahavirta vyöryi katkeamatta.

* * * * *

Myöskin se uusi kotipiiri, johon Anton nyt oli liitetty jäseneksi, tuntui hänestä oudolta ja suurenmoiselta.

Itse talo oli vanha, epäsäännöllinen rakennusryhmä, jossa oli siipi- ja takaosia ja niiden välillä pikku pihoja, täynnä jykeviä muureja ja pieniä portaita, salaperäisiä läpikäytäviä, joissa saattoi vastaansa odottaa vaikka mitä, korridooreja, isoja ja pieniä seinäkomeroita ja lasiaitauksia.

Se oli kerrassaan monimutkainen rakennus, jota esivanhemmat olivat vuosisatojen kuluessa lisäilleet ja muutelleet tehdäkseen jälkeentulevaisilleen olon siinä niin vaikeaksi ja käsittämättömäksi kuin mahdollista. Ja kuitenkin se kokonaisuutena oli sangen rattoisa talo ja sulki ulkomuuriensa sisään kokonaisen maailman monenlaisia ihmisluonteita ja ihmisharrastuksia. Koko rakennuksen itsensä, jopa pihamaankin alla oleva tila oli holvattu kellareiksi ja luotu katonrajaa myöten täyteen tavaroita; koko pohjakerros oli varattu kauppaliikkeelle ja sisälsi pelkkiä konttorihuoneita ja varastosuojia. Seuraavassa kerroksessa kadun puoleisessa osassa olivat isännän itsensä asumat huoneet. Herra Schröter oli ollut naimisissa vain perin lyhyen ajan ja kadottanut samana vuonna sekä vaimonsa että lapsensa, niin että vanhempainsa kuoltua hänellä oli perhettä vain ainoa sisar.

Kauppias piti liikkeessään ankarasti kiinni vanhoista perinnäistavoista. Kaikki konttorin naimattomat herrat asuivat hänen talossaan, kuuluivat hänen talouteensa ja söivät säännöllisesti päivällistä kello yhdeltä isännän pöydässä. Antonin tulon jälkeisenä aamuna herra Schröter oli vaihtanut hänen kanssaan vain muutaman sanan ja sijoittanut hänet herra Jordanin johtamaan maaseutuosastoon. Nyt, moniaita minuutteja ennen päivällisen alkamista, Anton oli käsketty saapumaan yläkertaan tullakseen esitellyksi talon emännälle. Jännitettynä hän nousi leveitä matollisia portaita myöten asuinkerrokseen, missä miespalvelija avasi hänelle oven ja johdatti hänet monien huoneiden halki vastaanottosuojaan. Matkallaan Anton katseli ihmetellen levollisen loistoisaa sisustusta, isoja seinäpeilejä, raskaita ikkuna- ja oviverhoja, tauluja, kukkapöytiä ja monilukuisia vaaseja ja hedelmämaljakkoja kivestä ja käsinmaalatusta posliinista. Sitten palvelija veti eräät oviverhot syrjään, ja Anton teki liukkaalla parkettilattialla syvän kumarruksen, kun johtaja esitti hänet aivan nuorelle naiselle, lisäten: "Sisareni Sabine."

Neiti Sabinella, joka oli puettu upeaan kesäpukuun, oli hienot kalpeat kasvot, joita reunusti korpinmusta tukka. Hän ei ollut Antonia vanhempi, mutta hänen ryhtinsä ja käytöksensä oli arvoltaan emäntämäinen. Hän pakotti nuorukaisen istumaan ja kyseli osanottavaisesti, miten tämä oli järjestänyt huoneensa ja kaipasiko hän sinne vielä jotakin.

"Sisareni hallitsee meitä kaikkia", sanoi kauppias, katsahtaen ystävällisesti neitoseen; "tulkaa tekin tänne tunnustuksille, jos teillä sattuu olemaan joitakin taloutta koskevia toivomuksia; hän on se hyvä hengetär, joka pitää kotimme järjestyksessä."

Anton loi katseensa hengettäreen ja vastasi ujosti: "Minusta on tähän saakka kaikki ollut paljon loisteliaampaa, kuin mihin lapsuudenkodissani olen tottunut."

"Elämänne tulee kuitenkin ajanpitkään tuntumaan yksitoikkoiselta", jatkoi kauppias. "Talossamme vallitsee ankara täsmällisyys, ja teitä odottaa paljon työtä ja sangen vähän huvituksia; minun aikani menee tarkoin liiketoimiini konttoriajan päätyttyäkin. Mutta jos haluatte missä asiassa hyvänsä saada neuvoa tai apua, niin pyydän teitä kääntymään suoraan minun puoleeni."

Tämän lyhyen virallisen vastaanoton päätyttyä hän nousi tuoliltaan ja vei Antonin ruokasaliin. Matkalla sinne hän selitteli suojatilleen liikeoppilaan asemaa ja toimia. Perille tultua Anton näki virkatoverinsa jo saapuneiksi ja seisovan valmiina tuohensa takana vaatimattomassa arkiasussa; nyt astui Sabinekin sisään, seurassaan vanhan puoleinen nainen, eräs perheen etäinen sukulainen, joka auttoi nuorta neitiä taloudenpidossa ja joka näytti erittäin hyväntahtoisen näköiseltä. Konttoriherrat kumarsivat naisille, ja Anton sai paikkansa pitkän pöydän alipäässä, liikkeen nuorinten apulaisten joukossa. Häntä suoraan vastapäätä pöydän yläpäässä istui Sabine, toisella puolellaan veljensä, toisella tuo naissukulainen, tämän vieressä herra von Fink ja sitten kaikki muut liikkeen jäsenet tarkasti arvon ja palvelusajan mukaan. Päivällinen syötiin jokseenkin äänettömästi, Antonin naapurit puhelivat sangen vähän ja hillityllä äänellä, ja puhetta piti miltei yksinomaan isäntä itse. Ainoastaan eilinen jokey käyttäytyi huolettoman vapaasti, kertoili pieniä hullunkurisia kaskuja, osasi matkia erinomaisesti toisten ihmisten ääntä ja käytöstä ja omisti pöytänaapurilleen, tuolle hyväntahtoiselle vanhalle tädille, miltei liioiteltua huomaavaisuutta. Anton, jonka oma sydän oli tulvillaan harrasta kunnioitusta ja palvontaa, näki jonkinlaisen hurskaan kauhun valtaamana Finkin kohtelevan koko pöytäkuntaa, kuin olisi päivällinen ollut katettu yksistään häntä varten, ja että herra Schröter vain senvuoksi piti kauppaliikettään, että Fink, hänen vapaaehtoinen tarjokkaansa, saisi päästellä pilojaan ja puhutella kaikkia muita läsnäolijoita julkean kevytmielisesti. Samalla hän oli huomaavinansa, että kauppias itse kohteli tuota nuorta herraa jokseenkin kylmästi, ja edelleen, että Fink näytti sangen vähän välittävän isännän pidättyvästä käytöksestä häntä kohtaan. Mustaan hännystakkiin puettu miespalvelija tarjoili ruokia mallikelpoisen täsmällisesti, ja kun konttoriherrat olivat nousseet pöydästä ja kumartaen kiittäneet isäntäväkeä, lähti Anton ruokasalista siinä varmassa vakaumuksessa, ettei hän ollut vielä koskaan syönyt päivällistä niin hienosti ja juhlallisesti.

"Kaikkien kanssa minä tullenen hyvin toimeen, mutta ei vain tuon herra Finkin", arveli Anton itsekseen perästäpäin; "hän on liiaksi julkea ja ylpeä. Ja istumaankin hän jäi vielä pöytään, kun kaikki toiset nousivat pystyyn ja lähtivät pois. Ei hän tänne sovi ollenkaan", päätteli uusi tulokas mielessään, osottaen siten omaavansa elämänviisautta, joka enemmän sisälsi vaistoa kuin kokemusta. Siitä lähtien Anton vaarinotti herra Finkiä jonkinlaisella arkailulla, mutta hänen täytyi kuitenkin alinomaa häntä vaarinottaa, sillä tuon nuoren herran olemus oli omiaan tehoamaan kehen hyvänsä — tuo jalomuotoinen pää, hienopiirteiset kapeat kasvot, varma ryhti ja sukkela päättäväisyys sekä puheissa että käytöksessä. Anton tuskin rohkeni antautua hänen kanssaan edes puheisiinkaan, eikä Fink antanut hänelle siihen aihettakaan, sillä hän näytti tuskin enää huomaavan uuden oppilaan olemassaoloa. Vain kerran, kun Anton sattui takarakennuksen portaissa kulkemaan Finkin ohitse sanoi tämä hänelle: "No, mestari Wohlfart, miltä olonne tuntuu tässä talossa?"

Anton jäi seisomaan ja vastasi kuten siivon nuorukaisen sopikin: "Erinomaiselta! Minä näen ja kuulen täällä niin paljon uutta, etten tahdo jaksaa sulattaa kaikkea kunnolla."

"Kyllä te siihen vielä totutte", sanoi Fink nauraen; "kuten yksi ainoa päivä kuluu täällä kokonainen vuosi ilman vähintäkään vaihtelua. Sunnuntaisin on ylimääräinen ruokalaji ja lasillinen viiniä itsekunkin lautasen kohdalla, ja silloin kuuluu asiaan, että te kiskotte pitkäntakin hartioillenne. Nyt on teidät rattaana liitetty iäti pyörivään koneistoon ja teiltä odotetaan, että raksutatte koko vuoden ympäri täsmällisesti."

"Tiedän kyllä, että minun tulee työskennellä ahkerasti saavuttaakseni herra Schröterin luottamuksen", vastasi nuori poroporvarimme, hiukan ärtyneenä vapaaehtoisen tarjokkaan kapinallisesta puheesta.

"Perin siveä ja säädyllinen huomautus", ivasi Fink; "mutta jo muutaman viikon kuluttua te tulette huomaamaan, mikä hirvittävä ero on olemassa liikkeen pääherran ja niiden miekkosten välillä, jotka kirjoittelevat hänen kirjeitään ja palvelevat hänen kauppatuttujaan. Ei ainutkaan ruhtinas elä niin ylväänä ja yksinäisenä alamaistensa keskuudessa kuin tämä kahvikuningas omassa valtakunnassaan. Älkää muuten minun puheistani paljonkaan välittäkö", lisäsi hän hiukan hyväntahtoisemmin, "koko talo on valmis kertomaan teille, että minä olen syyntakeeton ja puhun pelkkää palturia. Mutta kun te minusta näytätte toivorikkaalta konttoristin alulta, niin tahdon antaa teille rehellisen neuvon. Ostakaa itsellenne englannin kielioppi, lukekaa sitä ja joutukaa ajoissa muuanne, ennenkuin ruostutte tänne. Mitä hyvänsä te täällä opittekin, se ei vielä riitä tekemään teistä pystyvää miestä jollei teissä itsessänne ole ainesta sellaiseksi. Hyvästi!" Näin sanoen Fink käänsi selkänsä Antonille ja jätti tämän taas äkäilemään "jokeyn" käyttämää mahtailevaa puheensävyä.

* * * * *

Tosin sankarimme tunsikin moniaitten viikkojen kuluttua keskellä liike-elämän hyörinää päivien ja hetkien iankaikkista yksitoikkoisuutta; tosin se häntä toisinaan väsyttikin, mutta ei siltä tehnyt häntä onnettomaksi, sillä vanhempansa olivat totuttaneet hänet pienestä pitäen järjestyksenrakkauteen ja täsmälliseen uutteruuteen, ja nämä molemmat totutut hyveet auttoivat häntä selviämään monesta ikävästä hetkestä.

Herra Jordan suoritti kaikella ahkeruudella hänelle annetun toimen vihkiessään nuoren harjoittelijan tavaraopin salaisuuksiin; ja se hetki, jolloin Anton ensi kerran kävi liikkeen makasiiniin ja oppi tuntemaan siellä säilytetyt sadat tavaralajit ja niistä käytetyt merkilliset nimitykset, pysyi hänen herkästi vastaanottavaisessa mielessään erikoislaatuisen runouden ikuisena alkuna ja lähteenä — runouden, joka ainakin oli samanarvoinen monen muun runollisen tuntemuksen kanssa, jota kaikki uusi ja salaperäinen kykenee herättämään ihmissielussa.

Se oli iso holvattu huone talon pohjakerroksessa, joka sai hämärää valoa pienistä rautaristikkoisista akkunoista ja jossa säilytettiin tavaranäytteet ja joka päivä tarvittavat pienet varastot. Tynnöreitä, laatikkoja ja kääryjä oli siellä läjittäin, vierekkäin ja toistensa päälle asetettuina, niin että kapeat kujanteet vain johtivat niiden lomitse. Melkein kaikki maapallon maat, kaikki ihmisrodut olivat valmistaneet ja tänne koonneet tuotteitaan, jotta sankarimme oppisi ymmärtämään ja erottamaan toisistaan, mitä vain oli hyödyllistä ja arvokasta. Itä-Intian kauppayhtiön uiva palatsi, siivitetty amerikkalainen pikapurjehtija, hollantilainen vanhanaikainen kömpelö arkki olivat sitä varten kierrelleet maapallon ympäri; vahvakaariset valaanpyyntilaivat olivat hieroneet nokkaansa pohjois- ja etelänavan jäihin, nokiset höyrylaivat, kirjavapurjeiset Kiinan dshonkit, malaijien keveät ruuhet, joissa vain bambutanko oli mastona, kaikki ne olivat levittäneet siipensä ja puskeneet myrskyjen ja aaltojen halki täyttääkseen tämän holvin tuomisillaan. Niinimatot olivat hindunaiset kutoneet, tuon laatikon kylkeen oli uuttera kiinalainen maalannut mustia ja punaisia hieroglyyfejä, tämän ruohokudoksen oli virginialaisen viljelijän palveluksessa oleva Kongo-neekeri käärinyt puuvillapaalin ympärille; tuo väripuunrunko oli vieritetty hiekalle, jonka Meksikonlahden aallot olivat rantaan kasanneet, tämä neliskulmainen jakarandapölkky oli aikoinaan kasvanut Brasilian hetteisissä aarniometsissä, ja apinat ja kirjavat papukaijat olivat pitäneet iloaan sen oksilla. Säkeissä ja tynnöreissä oli kahvipensaan vihertäviä marjoja melkein kaikista maanosista, karkeatekoisissa niinikoreissa oli tupakkakasvin kokoonkäärittyjä lehtiä, taatelipalmujen ruskeita hedelmiä ja sokeri-istutusten kellertävää kristallia. Sadat eri kasvit olivat luovuttaneet puunsa, ytimensä, kaarnansa, nuppunsa, hedelmänsä ja mehunsa tämän kellarin täyttämiseksi. Kummituksen kaltaisiakin haamuja kuumottaa kaiken tuon kaaoksen keskeltä: tuon avoimen, punakeltaisella tahtaalla täytetyn tynnörin takana — siinä on Afrikan itärannikolta tuotua palmuöljyä — makaa vatsallaan muodottoman näköinen ihme-eläin — se on puolalaista talia, joka on neulottu kokonaisen lehmänvuodan sisään; vierellä viruu jättimäisenä käärynä, köysillä ja rautavanteilla yhteenpuristettuna, viisisataa kapakalaa, ja vastapäisessä nurkassa kohoaa norsunluukasan ylitse jättiläisvalaan hetalekimppu.

Anton seisoi vielä tuntikausia sen jälkeen, kuin hänen oppimestarinsa oli selittänyt hänelle kaikki nämä ihmeet, uteliaana ja kummissaan vanhassa kellariholvissa; ja holvikaaret ja seinäpilarit muuttuivat hänen silmissään isolehtisiksi huojuviksi palmuiksi, kadun kolina ja hälinä kuului hänen korviinsa kuin etäisen meren kohina, jonka laineet säännöllisessä rytmissä löivät sen rannikon partaita vastaan, jolla hän niin vakavasti seisoi.

Tämä hurmaus outoon maailmaan, johon hän oli päässyt niin vaarattomasti tunkeutumaan, täytti hänen mielensä vielä pitkät ajat jälkeenpäin. Pyrkiessään oikein ymmärtämään kaikkien noiden erilaisten tavarain omituiset laadut hän luki maan- ja kansantieteellisiä kirjoja ja koetti sen kautta tutustua niihin maihin ja maisemiin, joista ne olivat tulleet, ja niihin ihmisiin, jotka ne olivat koonneet.

Siten kuluivat hänen ensi kuukautensa pääkaupungissa sangen sukkelaan, ja hänelle oli onneksi, että hän vapaahetkinään kirjojen avulla seurusteli niin vilkkaasti koko maailman kanssa; sillä yhdessä suhteessa oli Fink ollut aivan oikeassa: huolimatta jokapäiväisestä päivällispöydästä parkettilattiaisessa ruokasalissa pysyivät talon isäntä ja hänen perheensä kuitenkin tuiki vieraina Antonille, ja hän tuli piankin huomaamaan, että isäntäväen ja konttoriväen välillä oli olemassa raja-aita, syrjäisen silmälle kenties näkymätön, mutta silti horjumaton. Hän oli siksi ymmärtäväinen, ettei nurissut tästä edes itsekseenkään, mutta siitä huolimatta tuo huomio häntä monesti masensi, sillä nuoruutensa intomielisyydessä hän oli kohta valmis palvomaan isännässään oikean kauppiaan tosi-ihannetta. Tuon miehen älykkäisyys, varmuus ja tarmokas päättäväisyys ynnä hänen ylväs rehellisyytensä viehättivät nuorukaista; hän olisi niin halusta kiintynyt isäntäänsä haaveksivalla hartaudella, mutta lukuunottamatta konttoritunteja hän ei paljoakaan nähnyt kauppiasta. Jollei tämä ollut iltaisin kokouksissa tahi klupissaan, niin vietti hän iltahetkensä sisarensa parissa, johon häntä yhdisti liikuttavan hellä side. Sisartansa varten hän piti hevosia ja vaunuja, joita hän itse aniharvoin käytti, sisarensa mieliksi hän kävi iltaseuroissa ja toimeenpani itsekin sellaisia, mutta Antonia ja hänen työtovereitaan ei niihin kutsuttu. Silloin vyöryi kiiltäviä ajopelejä portaiden eteen, liveripukuisia palvelijoita lenteli portaita ylös ja alas, ja tummia hahmoja liikkui katurakennuksen valaistujen akkunain takana. Silloin istui Anton alakuloisena yliskamarissaan ja katseli kaihoten pihan yli isäntäväen loistavaa taloudenpitoa, johon hänkin kuitenkin kuului — kaihoten, sanomme, sillä olihan sankarimme vielä tuskin yhdeksäntoistavuotias ja tunsi seuraelämän loistoa vain lukemainsa kirjojen harhaannuttavista kuvauksista. Tosin hänen järkensä tällöin aina huomautti hänelle, että hän ei kuulunut katurakennuksen puolelle, ja mitä kaikkea siitä seuraisikaan, jos hänet koko toveritusinan kera, joiden sivistystaso oli niin erilainen, kutsuttaisiin sellaiseen seuraan vaihtamaan ajatuksia. Mutta kunnianhimo, tuo kevytmielinen nuori neiti, ei aina kuuntele vanhan järki-herran viisaita sanoja; ja Anton palasi monesti haikeasti huoahtaen akkunasta lamppunsa ja kirjojensa pariin ja koetteli väkisin hukuttaa pihan poikki hymisevät katriljin säveleet mielikuvituksessa kuulemaansa leijonan karjuntaan ja troopillisten maiden mölysammakon kurnutukseen.

6.

Vapaaherra von Rothsattel oli itse huolehtinut kaupunkiasuntonsa sisustamisesta. Se ei ollut suinkaan suuri, mutta huonekalujen tyyli, yksinkertaisten seinämaalausten arabeskit, verhojen ja mattojen kuviot olivat niin aistikkaasti yhteensovitetut, että hieno maailma yksin suin kiitteli kokonaisvaikutusta kerrassaan mallikelpoiseksi. Kaiken tuon hän oli hommannut perheensä siitä mitään tietämättä. Vihdoin ajoivat vastahankitut kaupunkivaunut oven eteen, vapaaherra nosti puolisonsa alas niistä ja kuljetti hänet huonejonon lävitse paroonittaren omaan naiskammioon, joka oli kauttaaltaan verhottu valkealla harsokankaalla, katossa valkopoimuinen aurinko ja kaikilla seinillä samanlaisia tähtiä. Silloin paroonitar ihastuneena niin hellästä huomaavaisuudesta lennähti miehensä kaulaan, ja kelpo vapaaherra tunsi itsensä tyytyväiseksi ja ylpeäksi kuin kuningas. Pian tunsi perhe kotiutuneensa uuteen asuntoon, omat kyntöhevoset kuljettivat kotitilalta sinne kaikki välttämättömät arkut, laatikot ja elintarvetavarat, ja sittekun muutama päivä oli mennyt olkien ja pahnojen lakaisemiseen portaista, permannoilta ja matoilta, voitiin ruveta ajattelemaan kaupungin katsastamista ja vieraskäyntien tekemistä.

Suuri osa maa-aatelia vietti kernaasti talvikauden pääkaupungissa, ja Rothsattelin perhe tapasi paljon naapureita, tuttavia ja sukulaisia. Kaikki olivat iloiset saadessaan toivottaa tuon arvossapidetyn perheen tervetulleeksi kaupunkiin, eikä kestänyt montakaan viikkoa, kun tämä jo oli saanut suuren seurapiirin elämäniloista väkeä. Alempi aatelisto kaikkine arvonimineen, joita saksalaiset ruhtinaat niin auliisti jakelivat, muodosti muhkean, rajoistaan jokseenkin tarkasti kiinnipitävän seuramaailman, ja vaikkapa tämän ansiopuolena ei ollutkaan erikoisen henkevä sivistys, niin olivat seuralliset huvitukset ja keskinäinen kiintymys sitä ylenpalttisemmat. Paroonittaresta teki hänen persoonallinen rakastettavaisuutensa naismaailman keskushenkilön; ja myöskin hänen puolisonsa, joka oli kyllä, ensimmäisinä viikkoina kovin kaivannut totuttuja talouskävelyjään ja jokapäiväisiä ratsastusretkiään, alkoi tuntea viihtyvänsä aika hyvin vanhojen nuoruudenystäväin parissa. Hän liittyi erääseen aatelisklupiin, veresti vanhaa biljardinpeluutaitoaan, otti osaa säädylliseen korttipeliin ja harrasti joutohetkinään vähän politiikkaa ja taidettakin. Siten tuli perhe viettäneeksi sangen mieluisan ja iloisen talven pääkaupungissa, ja vapaaherra ja hänen puolisonsa ihmettelivät, etteivät he jo ennen olleet suoneet itselleen tällaista vaatimatonta ja miellyttävää vaihtelua.

Ainoastaan Lenore ei ollut oikein tyytyväinen muuttoon. Hän antoi edelleenkin virikettä äitinsä pelkoon, että hänestä voi kehittyä eriskummallinen luonne. Hänen oli niin kovin vaikea osottaa mieluista kunnioitusta perheen monilukuisille ikäpuolille tädeille, ja vielä vaikeampaa oli hänen olla kadulla tavatessaan ensiksi tervehtimättä ja puhuttelematta hauskoja naapuriherroja, isän hyviä ystäviä, jotka hän tunsi niin hyvin maallaolon ajoilta. Samoin harmitti häntä laukkunsa, jossa hänen piti hinata korkeampaa sivistystä tyttöopistosta kotia. Se oli jonkinlainen käsilaukun ja musiikkisalkun sekasikiö, täynnä ikäviä kouluvihkoja ja pitkäpiimäisiä oppikirjoja. Kun äiti ei kernaasti nähnyt palvelijan kantavan koulukirjoja hänen perässään, heilutteli hän halveksivasti laukkua käsivarrellaan, jäi tavantakaa katselemaan ohikulkevia ja tuijotti mahtavasti kuin Juno kadunkulmissa tappeleviin poikanulikoihin, kinasteleviin ja tingiskeleviin markkinamiehiin ja muihin ihmisrykelmiin, joita hän näki kasautuneen suurkaupungin toreille ja kaduille. Kerran, kun hän orjuudenmerkki käsivarrellaan ja pieni sateenvarjo toisessa kädessä seisoi tällä tapaa kadulla, tuli häntä jalkakäytävällä vastaan sama nuori herra, jota hän kesällä oli kuljetellut puistossa ja soutanut lammikon yli. Lenore oli kohtauksesta iloissaan; muistuttihan se hänelle mieluisasti kotitilaa, ponya ja joutsenparvea. Vielä oli nuorukainen matkan päässä, kun tytön haukansilmät hänet keksivät. Hän tuli lähemmäksi, mutta ei näyttänyt huomaavan odottelijaa. Kun Lenorea hänen äitinsä oli kieltänyt puhuttelemasta ketään herraa kadulla, jäi hän seisomaan tulijan tielle ja koputti sateenvarjollaan käskevästi katukivitykseen. Anton, joka juoksi liikeasioilla, katsahti ylös ja näki mitä suurimmaksi ilokseen, että kesällinen kaunis soutajaneiti seisoi hänen edessään. Hän tempasi punastuen hatun päästään, ja neitonen voi tyydytyksekseen huomata hänen loistavista kasvoistaan, että ei edes koululaukkukaan voinut vähentää sitä valtavaa tehoa, mikä hänen persoonallaan näytti olevan ujoon nuorukaiseen.

"Kuinka jaksatte nykyisin, herraseni?" hän kysyi arvokkaasti ja viskasi niskojaan.

"Oikein hyvin", vastasi Anton; "kuinka olenkaan onnellinen nähdessäni teidätkin kaupungissa."

"Me asumme nyt täällä", sanoi neitonen vähemmin ylhäisesti; "talviosotteemme on Karhukatu 20."

"Saanko kysyä kuinka pony jaksaa?" kysyi Anton kunnioittavasti.

"Ah, ajatelkaas, sen kun piti jäädä kotiin", valitti nuori neiti.
"Entä mitä te nyt puuhailette täällä?"

"Minä palvelen T. O. Schröterin kauppaliikkeessä", vastasi Anton kumartaen.

"Siis kauppias; ja mitä te myyskentelette?"

"Siirtomaantavaroita ja ulkomaantuotteita; se on suurin liike alallaan tällä paikkakunnalla", sanoi Anton hiukan itsetietoisesti.

"Entä oletteko joutunut hyvien ihmisten luo, jotka pitävät teistä huolta?"

"Esimieheni on hyvin suopea minua kohtaan", vastasi Anton. "Pikku asioissa saan itse pitää itsestäni huolen."

"Onko teillä täällä edes tuttavia, joiden kanssa saatte seurustella?" jatkoi neitonen tutkimuksenpitoaan.

"On joitakin harvoja. Mutta minulla on hyvin paljon tekemistä, ja vapaa-aikoinani minun täytyy opiskella."

"Te näytättekin hiukan kalpealta", sanoi neitonen, katsellen häntä äidillisen hyväntahtoisesti. "Teidän täytyy olla enemmän liikkeellä ja kävellä ahkerasti. — Minulle on ollut hyvin mieluista saada tavata teitä; tulen olemaan iloinen kuullessani, että teidän tulee vastakin hyvin käymään", lisäsi hän, palaten jälleen majesteetilliseen puheensävyyn. Hän loi vielä silmäyksen nuorukaiseen, nyykäytti sitten päätään hyvästiksi ja katosi ihmisvirtaan, Antonin jäädessä hattu kädessä katselemaan hänen peräänsä.

Kotia tultuaan Lenore ei pitänyt tarpeellisena mainita mitään tuosta satunnaisesta kohtauksesta. Ainoastaan kun paroonitar joku päivä myöhemmin kysyi puolisoltaan: "Mistähän liikkeestä me rupeamme ostamaan taloustarpeemme?" katsahti Lenore ylös kirjastaan ja sanoi: "Suurin kauppaliike tällä paikkakunnalla on T. O. Schröterin, siirtomaatavaroita ja ulkomaantuotteita!"

"Katsoppas vain, sinähän puhut kuin ammattikauppias", sanoi isä nauraen, "mistä ihmeestä tuon tiedät?"

"Tyttöopistossahan sitä kaikkea saa oppia", vastasi Lenore uhitellen.

* * * * *

Seuraelämän humussa vapaaherra ei unohtanut kaupunkioleskelun päätarkoitusta. Hän hankki itselleen perusteellisia tietoja eri teollisuuslaitoksista, joita toiset tilanomistajat olivat panneet tiluksillaan pystyyn, kävi tarkastamassa pääkaupungin tehtaita ja koetti päästä harjaantuneiden teknikoiden tuttavuuteen. Hän saikin tietoja oikein summakaupalla ja perehtyi jonkin verran koneisiin ja tehdaslaitoksiin. Mutta hänen keräämänsä tiedot olivat niin ristiriitaiset ja hänen itsensä hankkimat käsitykset niin puutteelliset, että hän lopulta piti viisaimpana jäädä odottamaan, kunnes jokin erikoisen kannattava ja mahdollisimman varma liikeyritys tarjoutuisi hänen varalleen.

Ei saa myöskään vaieta, että tähän aikaan perheaartehistoon tuli sievä lisäys: siro, kullatuilla messinkivanteilla kiskoitettu lipas. Se oli tehty juovikkaasta puusta, johon himmeästä metallista tehtyjä koristeita oli upotettu, ja varustettu erittäin taidokkaalla lukolla, johonka varkaan tiirikka ei ottanut mennäkseen, vaan oli pitkäkynnen pakko varastaa koko lipas sellaisenaan. Tähän säiliöön oli sijoitettu viisiviidettä tuhatta taaleria maakuntapankin uusien puhtoisten velkakirjain muodossa. Vapaaherra katseli näitä arvopapereitaan hyvin lemmekkäästi. Ensimmäisinä päivinä hän voi istua tuntikausia avoimen lippaan ääressä, eikä väsynyt sovittelemaan noita pergamenttiliuskoja numerojärjestykseen, iloitsemaan niiden tahrattomasta valkoisesta kiillosta ja suunnittelemaan keinoja pääoman kuolettamiseksi. Senkin jälkeen kuin hän turvallisuuden vuoksi talletti lippaan sisältöineen uudelleen maakuntapankkiin, oli sen muisteleminen hänelle jatkuvan hiljaisen ilon aiheena. Kummittelipa tuon lippaan aave hänen taloudenpidossaankin. Paroonitar joutui ihmeisiinsä kun hänen puolisonsa toisinaan vastoin tapaansa kävi säästeliääksi, kun hän jolloinkin vastusti teatteripilettien ostamista, koska se muka ei käynyt oikein yhteen järkevän taloudenpidon kanssa, tahi kun hän joskus kertoi iloiten ja ylpeänä voittaneensa edellisenä iltana korttipelissä kokonaista kymmenen luisdoria [vanha saksalainen, alkuaan ranskalainen kultaraha, vastaava 20 mk]. Ymmärtäväistä rouvaa rupesi lopulta huolettamaan, että hänen miehensä ehkä oli jonkin ikävän sattuman kautta joutunut rahapulaan, mutta paroonin vakuutellessa aivan päinvastaista ja hänen tällöin tyytyväisesti hymyillessään haihtui paroonitttaren pelko järkiään. Itse teossa nuo pienet säästeliäisyyden puuskat eivät olleet lainkaan johdonmukaisia, eivätkä ne olleet muuta kuin viattomia päähänpistoja, sillä kaikissa suuremmissa asioissa vapaaherra edelleen jyrkästi kannatti totuttua säädynmukaista esiytymistä, eikä hän silloin suinkaan säälinyt rahoja.

Ja itse asiassa olikin mahdotonta ruveta juuri nykyään säästelemään. Sillä elämä suurkaupungissa, asunnon sisustaminen ja kunnossapitäminen sekä seuraelämän välttämättömät vaatimukset eivät tietenkään vähentäneet menoja.

Niinpä sitten kävikin, että vapaaherra, joka oli matkustanut maatilalleen vastaanottamaan talvilaskuja, palasi sieltä hyvin myrtyneessä mielentilassa. Laskuja tarkastaessaan hän oli ikävikseen havainnut, että kuluneen vuoden menot olivat olleet tuloja suuremmat, ja ettei tulevankaan vuoden tuloarvio luvannut vajauksen peittämistä, vaan että päinvastoin tarvittiin lähes kaksituhatta taaleria, jotka oli hankittava keinolla millä hyvänsä. Hänen sydäntään kirveli kun hän ajatteli, että nuo rahat oli otettava valkeasta pergamenttikääröstä; ja tuo mies, joka oli urhoollisesti kestänyt vihollisen luotisateessakin, tunsi kuuman ja kylmän väreitä yhtä haavaa todetessaan, että hän tässä tapauksessa tuli rasittaneeksi tilaansa muutaman tuhannen taalerin todellisella velalla. Hän oli kylliksi järkevä huomatakseen, että hänen rahakeinottelussaan oli sattunut jokin erehdys. Ken tahtoo omaisuuttaan lisätä säännöllisillä pikku säästöillä, sen täytyy vähentää menojaan; hän sen sijaan oli niitä melkoisesti lisännyt. Epäilemättä tuo lisäys oli ollut paikallaan ja aivan välttämätönkin, mutta onnetonta oli, että se oli sattunut juuri näihin aikoihin. Aina luutnanttivuosistaan lähtien ei kelpo parooni ollut kokenut näin tuskallista levottomuutta raha-asioiden takia. Kaupungista hän ei voinut kesken kaiken palata maalle, tuhannet syyt puhuivat sitä vastaan; hänhän oli vuokrannut kaupunkiasunnon moniksi vuosiksi, ja mitä olisivat tuttavat sanoneetkaan niin yhtäkkisestä muutosta, ja kuinka hän olisi saattanut vaatia rakastetulta vaimolta ja tyttäreltä sellaista uhria? Niinpä hän sulki harminsa omaan sydämeensä. Paroonittaren huolestuneisiin kyselyihin hän vastasi kylmettyneensä matkalla ja sentakia tuntevansa itsensä hiukan huonovointiseksi ja masentuneeksi, mutta päiväkausia kalvoi häntä tuo ajatus, että hän oli kärsinyt vahinkoa ja että hänen asiansa olivat joutuneet takapajulle; ja mitä toivorikkaampi hän ennen oli ollut, sitä alakuloisemmaksi hän nyt kävi, Sattuipa toisinaan, että hän kaupunkikävelyillään poikkesi raha-arpojen myyjän konttoriin ja osti itselleen arvan, jotta laupias kohtalo saisi korjata vahingon, jonka se oli hänelle tuottanut. Mutta toiste, varsinkin iltaisin, palatessaan iloisesta seurasta, hän hymyili huolilleen ja moitti itseään hupsuksi. Olihan koko tuo onnettomuus niin vähäpätöinen, mikään elinkysymys se ei toki hänelle ollut; muutamien vuosien kuluessa hän oli saava jälleen asiansa oivallisesti järjestetyksi. Ainoastaan proosallisina aamuhetkinä tuo tukala ajatus pyrki palautumaan mieleen, ilman että hänen onnistui koskaan päästä siitä lopullisesti rauhaan.

Eräänä sellaisena aamuna hänelle ilmoitettiin herra Ehrenthalin pyrkivän hänen puheilleen; tällä oli tuotavana hänelle maksu ostamastaan viljasta. Vapaaherran valtasi kiusallinen tunne hänen kuullessaan Ehrenthalin nimen; tuo mieshän se oli neuvonut häntä kiinnittämään tilansa velkakirjoja vastaan. Tosin hän jo kohta seuraavassa silmänräpäyksessä muisti, ettei sama mies ollut neuvonut häntä muuttamaan kaupunkiin; mutta hänellä oli sittenkin kaunaa miestä vastaan, ja hänen tervehdyksensä mahtoi soinnahtaa kylmemmältä kuin tavallisesti. Herra Ehrenthal oli kuitenkin siksi älykäs liikemies, ettei antanut asiakkaittensa satunnaisen huonotuulisuuden saattaa itseään ymmälle. Hän laski rahat pöydälle ja vakuutteli vakuuttelemistaan harrasmielistä palvelusintoaan. Vapaaherra pysyi edelleen jäykkänä, kunnes Ehrenthal poislähtiessään kysyi: "Entä ovatko velkakirjat jo saapuneet, armollinen herra parooni?"

"Ovat", vastasi armollinen herra nyreästi. "Mikä vahinko", säälitteli Ehrenthal, "että viidenviidettä tuhannen taalerin pitää maata kuolleina ja koskemattomina, aivan kuin ei niitä olisi olemassakaan! Herra paroonille on samantekevää, voittaako hän niillä parisen tuhatta taaleria vai ei, mutta meikäläisen miehen laita on toisin. Voisin aivan tässä hetkessä tehdä varman ja edullisen kaupan, mutta rahani ovat kaikki kiinni, ja niin täytyy minun antaa neljän tuhannen taalerin puhtaan voiton mennä suun ohi."

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti, ja Ehrenthal sen huomattuaan jatkoi entistä rohkeammin: "Herra parooni, te olette jo monet vuodet tuntenut minut rehelliseksi mieheksi, tiedätte myöskin, etten ole vallan varaton; minäpä ehdotan teille nyt jotakin. Lainatkaa te minulle kymmenen tuhannen arvosta velkakirjojanne kolmeksi kuukaudeksi; minä annan teille lainasummasta omalle nimelleni asetetun vekselin, joka on käteisrahan arvoinen. Puhumastani kaupasta on neljän tuhannen taalerin voitto tiedossa; sen minä korkojen asemasta ja'an tasan herra paroonin kanssa. Teidän osallenne ei tule vähintäkään vahingonvaaraa, ja me teemme kaupan yhdessä. Jos tappiota tulee, kärsin minä yksin sen ja maksan kolmen kuukauden päästä nuo kymmenentuhatta taaleria takaisin armolliselle herralle."

Ovelan liikemiehen sanat kajahtivat vapaaherran korviin kuin vapahtava ryntäyshälytys kesken ikävää yövalvontaa, Hänet valtasi ankara jännitys ja hurja ilo. Tuskinpa hän kykeni levollisesti sanomaan: "Mutta ennen kaikkea minun täytyy tietää, minkälainen tuo ehdottamanne kauppa on laadultaan, johon tarvitsette minun rahojani."

Raha-asioitsija selitti sen perusteellisesti. Hänelle oli tarjottu suuri määrä tukkipuita ostettavaksi. Puut olivat maakunnan pohjoisreunalla uittoväylän varrella. Ehrenthal veti taskustaan esiin laskelman puitten kuutiosisällyksestä, niiden uittamisesta pääkaupunkiin saakka ja siitä todennäköisestä hinnasta, minkä niistä täällä saisi, ja todisteli numeroilla, että kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua varma ja melkoinen voitto olisi tiedossa.

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti numerojen riemullista sarjaa; jos laskelma piti paikkansa, niin oli voitto ilmeinen; mutta kuitenkin vaati tunnontarkkuutensa häntä tekemään vielä yhden kysymyksen: "Kuinka on mahdollista, että puiden omistaja ei itse tee tuota kauppaa, vaan päästää niin varman voiton käsistään?"

Ehrenthal kohautti olkapäitään. "Ken tekee kauppoja, hän ei voi aina kysyä, miksi toinen antaa tavaransa niin huokealla. Ken on joutunut rahapulaan, hän ei voi odottaa paria kolmea kuukautta. Virta on vielä jäässä, ja mies tarvitsee rahat kahden päivän kuluessa."

"Oletteko varma siitä, että myyjällä on kieltämätön oikeus tukkeihin?" kysyi vapaaherra.

"Siitä miehestä olen aivan varma", vastasi liikemies; "jos voin hankkia hänelle rahat huomisiltaan mennessä, niin tukit ovat minun."

Aatelismiehestä tuntui kiusalliselta käyttää hyväkseen toisen rahapulaa, vaikka hänen sydämensä himoitsikin tuota niin helposti ansaittua voittoa. Hän virkkoi sentähden arvokkaasti: "Minusta on sopimatonta keinotella toisen vahingolla."

"Mitä vahinkoa hänelle siitä tulisi?" huudahti Ehrenthal intoisasti. "Hän on keinottelija itsekin ja tarvitsee tällä hetkellä rahoja; ehkä hän on aikeissa tehdä niillä suurempia kauppoja; siinä tapauksessa hän saa antaa pienemmän voiton toisille. Hän on tarjoutunut myymään koko tukkimäärän kymmenestätuhannesta taalerista. Eihän minun asiani ole kysyä, voittaako hän minun rahoillani enemmän kuin minä hänen tukkipuillaan."

Mitä Ehrenthal nyt sanoi, oli aivan oikein; hän jätti vain mainitsematta erään seikan. Tukkien myyskentelijä oli kovaonninen keinottelija, joka velkojainsa ahdistamana pelkäsi kaiken omaisuutensa takavarikoimista, ja nyt hän tahtoi pelastua siitä myymällä tukkivarastansa salaa ja sukkelaan vieraalle ja sitten kadota maasta saatuine rahoineen. Ehkäpä herra Ehrenthal tuon tiesikin; ehkäpä myöskin vapaaherra aavisti, että noin helposti saavutettuun voittoon liittyi joitakin hankalia sivuseikkoja; ainakin ilmaisi hänen päänpudistuksensa, ettei hän vielä ollut oikein selvillä asiasta. Ja kuitenkin oli hänen edesvastuunsa vähäinen ja vahingonvaaransa aivan olematon; hänhän lainasi rahansa taatulle miehelle, jonka hän oli jo monet vuodet tuntenut vakavaraiseksi ja täsmälliseksi asioissa, ja sen kautta hän itse äkkiarvaamatta vapautuisi rahahuolten painajaisesta. Hän oli liiaksi rauhaton punnitakseen, eikö hän tällä tapaa tullut karkoittaneeksi perkelettä Beelzebubin voimalla, joka on paholaisista ylimmäinen. Hän soitti palvelijaa, tilasi vaunut portaiden eteen ja sanoi rahamiehelle ylväästi: "Tunnin kuluttua saatte rahat."

Ehrenthal kiitteli tulisella tavallaan tästä erinomaisesta mielisuosiosta, kirjoitti kohta paikalla asianmukaisen vekselin saamistaan velkakirjoista ja hyvästeli sitten nöyristelevästi, vapaaherran vain nyökätessä hänelle kuivasti.

Siitä päivästä alkaen vapaaherra eli tuskallisessa odotuksessa. Yhäti oli hänen pakko muistella juurtajaksain Ehrenthalin kanssa pitämäänsä keskustelua. Kun hän istui teepöydässä puolisonsa vierellä ja puhe kävi teatterista ja konserteista, harhaili hänen sielunsa rauhattomana tukkikasojen tyhjissä lomissa tahi murskautui tyyten vyöryvien pitkäin mastopuiden alle; ja kun hän tarkasti tyttärensä kouluvihkoja, irvisteli niiden kansilta ja reunoilta epälukuisia Ehrenthalin naamoja hänelle ivallisesti vastaan. Aina kun hän lähti ratsastamaan, ohjasi hän hevosensa pään virran reunalle, ja synkein silmin katseli ratsastaja sen jäätynyttä pintaa ja näki irtonaisten jäälauttojen ajelehtivan virtaa alaspäin ja kuohuttavan tulvivia kevätvesiä korkealle rantakivien yli.

Ehrenthal ei näyttänyt itseään pitkään aikaan. Kun hän sitten viimein saapui kauniina päivänpaisteisena aamuhetkenä ja teki asianmukaiset syvät kumarruksensa, oli hänellä iso paperikäärö mukanaan, jonka hän riemuiten ojensi vapaaherralle ja huudahti: "Herra parooni, kaupat on tehty! Tässä ovat velkakirjanne takaisin, ja tässä on kaksituhatta taaleria voittoa teidän osallenne."

Paroonin käsi tavoitti kiivaasti kääröä. Sen sisässä olivat samat valkeat pergamentit, jotka hän niin raskain sydämin oli ottanut korulippaasta, ja lisäksi pinkka seteleitä. Tällä kertaa vapaaherra tuskin kuulikaan rahamiehen sanatulvaa, hänen sydämeltään oli raskas taakka pudonnut, hänellä oli velkakirjansa jälleen hallussaan ja hänen oma vaillinkinsa oli peitetty. Ehrenthal sai hyvin armollisen päännyökkäyksen jäähyväisiksi, pergamentit lukittiin uudelleen lippaaseen, ja vapaaherra tunsi voivansa jälleen olla mitä hauskin seuramies. Vielä samana päivänä hän osti kauniin turkoosikoristeen puolisolle, joka oli sellaista jo kauan halunnut itselleen.

Siitä päivästä lähtien vallitsi vapaaherran kodissa kirkas päivänpaiste, ja jos ajatus joskus palasi viime viikkojen raskaisiin huoliin, niin se ilmeni vain pikku asioissa. Puoliveriratsun pää vältti tästä lähtien virtaa yhtä hartaasti kuin se ennen oli sinne kääntynyt, ja jos sen ratsastaja sai kadulla osakseen herra Ehrenthalin nöyrän kumarruksen, niin nousi hänen sieluunsa jälleen kiihkeä vastenmielisyys tuota ovelaa liikemiestä kohtaan, ja sangen huolimaton oli se päännyökkäys, jolla hän satulastaan vastasi toisen tervehdykseen.

Mutta vielä muuan varjo äskeisestä menneisyydestä tuli pienentämään vapaaherran sielunrauhaa. Hän istui vaimonsa kammiossa lueskellen sanomalehteä, ja silloin sattui hänen katseensa osumaan vangitsemismääräykseen, jolla muuatta maasta karannutta ja petollisen vararikon tehnyttä puukauppiasta ajettiin takaa. Hän laski lehden kädestään, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Ja sitten hän, tuo peloton soturi ja ritarismies, otti sanomalehden salaa mukaansa ja piilotti sen syvälle kirjoituspöydällään olevien kirjakasojen alle. Entäpä jos tuo petturi oli sama mies — Ehrenthal ei tosin ollut maininnut mitään nimiä — mutta entäpä jos hän itse, nuhteeton aatelismies, oli rahoillaan ja voitollaan vahingoittanut velkojain laillisia oikeuksia; mitäpä jos hänestä oli tietämättään ja tahtomattaan tullut apuri petosta toimeenpantaessa ja hän oli perinyt maksun avustaan? — — — nuo ajatukset olivat hirveät hänen ylpeälle mielelleen. Hän käveli rauhattomasti edestakaisin työhuoneessaan ja väänteli käsiään; hän kiiruhti kirjoituspöytänsä ääreen kääriäkseen voittorahat myttyyn ja jouduttaakseen ne kiireimmiten pois koko talosta — minne sitten, sitä hän ei itsekään tiennyt, kunhan ne vain joutuisivat pois talosta ja pois hänen sydämeltään. Hän hätkähti huomatessaan, että voittorahoista oli enää vain vähäinen osa jälellä. Kuin halvattuna hän lysähti kirjoitustuoliin ja nojasi päänsä käsiin. Hänessä oli jotain särkynyt, rikkoutunut, sen hän tunsi, ja hän pelkäsi, että rikkoutunutta ei käynyt enää koskaan korjaaminen. Sitten hän hypähti kiivaasti pystyyn, helisytti soittokelloa ja lähetti noutamaan Ehrenthalin puheilleen.

Sattumalta oli liikemies matkoilla. Sen kuultuaan vapaaherra kuuli sydämessään noita ystävällisiä ääniä, joilla ihmismieli aina koettaa viisain ja valituin sanoin vaimentaa tunnonvaivoja ja asettaa kaikki tukalat ja raskauttavat seikat parhaaseen valoon. Kuinka typerä hänen pelkonsa itse asiassa oli ollutkaan! Olihan virran ylisen juoksun varrella satoja ihmisiä, jotka ostivat ja möivät tukkipuita, ja vallan epätodennäköistä oli, että juuri tuo petturi olisi ollut Ehrenthalin kauppatuttu. Ja entäpä jos niinkin oli laita, niin kuinka suuri olikaan hänen osuutensa tuossa petoksessa? Pieni, mitättömän pieni — liikemiesten kesken ei sellaiseen edes sanoja tuhlattaisi. Entä sitten Ehrenthal itse — mitä hän sille voi, jos myyjä oli käyttänyt saamansa rahat velkojiaan pettääkseen? Olihan kauppa ollut joka suhteessa järkiään rehellinen ja laillinen. — Siihen tapaan puhelivat nuo sovittelevat sisäiset äänet vapaaherran sydämessä, ja ah — kuinka tuskallisen tarkasti hän niitä kuuntelikaan!

Kun Ehrenthal vihdoin palautui matkaltaan ja saapui kiireimmän kautta vapaaherran luo, oli tällä kasvoillaan ilme, joka todella säikähdytti tuota kunnonmiestä. "Mikä sen miehen nimi oli, jolta te tukit ostitte?" kysyi vapaaherra kiivaasti hänen vasta kynnykselle päästyään.

Ehrenthal seisoi epäröiden ja hämillään; hänkin oli lukenut tuon sanomalehtiuutisen ja käsitti hyvin, mitä aatelismiehen sielussa nyt liikkui. Hän mainitsi umpimähkään jonkin nimen.