Produced by Tapio Riikonen

TYTTÖ HELGOLANNISTA

Kirj.

Gustav Nieritz

Suomennos Saksan kielestä.

Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella. 1877.

SISÄLLYS:

1. Vanha kalastaja
2. Haaksirikko
3. Uusi tuttava
4. Ystävä
5. Pahan tavan valta
6. Työ palkan perii
7. Erikäs
8. Liddyä kohtaavat kummalliset tapaukset
9. Liddy rupee parantajaksi
10. Hauskoja vieraita
11. Solmu liestyy ja aukenee
12. Selityksiä

ENSIMÄINEN LUKU.

Vanha kalastaja.

Aika, jolloin tämä kertomus saapi alkunsa, on Huhtikuu vuonna 1820, ja ensimäinen paikka, johon se viepi nuoret lukijansa, on Saksanmeri eli Pohjanmeri, jonka ala täyttää noin kymmenentuhatta neliö-peninkulmaa maanpallomme pinnasta. Yhä kovemmaksi lounastuuli oli peittänyt tähän asti kirkkaan taivaan tummilla pilvillä ja ilman rantaan jättänyt vaan kapean kaistaleen, josta maillensa menevä aurinko lähetti viimeiset säteensä äärettömän vedenpinnan yli. Valkeat vaahtopäiset aallot vyöryivät eteen päin pitkissä ja syvissä vaoissa; ne näyttivät mielivän toisiansa tavoitella ja taistella keskenänsä, jolloin heistä kuului jymiseviä, pauhaavia ääniä. Laskeuva aurinko oli koko seudun yli levittänyt loihtuvalonsa, jonka ihanuus kolkon maiseman rinnalla näytti vielä jalommalta. Helgolannin saaren punertavat kallioseinät kohosivat selvästi näkyviin tummaa taivasta kohden ja olivat mieluisana lepopaikkana äärettömällä merellä toivotonna harhailevalle silmälle.

Saaren lukuisain kattojen yli kohoavan kirkontornin kellot lähettivät jäähyväisensä eroavalle päivän tähdelle raikkaalla, kauas kaikuvalla soitolla. Oli ehtoorukouksen hetki. Saaren matalammasta osasta kulki leveä tie ylös kunnaan kukkulalle. Se oli täynnä ihmisiä, jotka vireässä liikkeessä vaelsivat ylös ja alas. — Mereltä katsoen he näyttivät mustalta muurahaisparvelta, joka kulkee edes takaisin puuhaellen pesänsä rakentamista. Ankkurissa olevat laivat satamassa mahtoivat, ainakin suuremmaksi osaksi, olla syynä tähän vireyteen; sillä rannalle rakennetut mökit olivat enimmältään köyhäin kalastajain asuntoja, joita tällainen väen liike tuskin lienee tarkoittanut. Korkeimmalla kukkulalla liehui mahdottoman suuri lippu, jossa oli saaren nykyisten omistajain, Englantilaisten, värit. Lähellä oleva kanuuna, jonka miehistöllä aina oli palavat sytyttimet, pakoitti kaikki sivuitse purjehtivat laivat osoittamaan kirjavalle kankaalle sille tulevaa kunnioitusta. Tämä lippu muistutti Saksalaisia laivureita maavouti Gesslerin riman päähän pystytetystä hatusta, jolle nöyryytettyjen kerran täytyi paljastaa päänsä. Kuuliaisempina kun Tell mukauntuivat he täytymykseen, ja kun kanuuna pamahtaen lausui "hattu pois päästä", levittivät he lippunsa, eivätkä olleet tykkiänsäkään laukaisematta, jos heillä vaan sattui niitä olemaan, johon Englantilaiset samalla tavalla vastasivat "kiitoksia paljon." Kuinka monta tuhatta centneriä ruutia ja kuinka monta tuhatta taaleria lieneekään vuosittain tämän kohteliaisuuden vuoksi merellä ja satamoissa turhaan pamahutettu ilmaan? Moni vanha saituri lienee joutunut kiusaukseen ruveta tästä ilmeisestä tuhlauksesta nurisemaan; mutta merenkulkija, joka pitää tämän tavan kiitettävänä, jopa jalonakin, on hänelle parempaa opettava. Tosiaankin, kun merenkulkija, joka kenties moneen viikkoon ei ole nähnyt muuta kuin vettä ja taivasta, vihdoin huomaa laivan taikka toivotun sataman tulevan näkyviin ja kun silloin tulen leimaus vilkkuu häntä vastaan, kepeä savukiehkura tupruelee ilmaan, ja tykin jyrinä pyörii aaltojen yli, niin tämäpä hänestä tuntuu ikään kuin vuorelaisten tervehdys: "onnea matkalle!" niinkuin ystävän "terve tultuasi", niinkuin viheriä kosteikko äärettömässä aavikossa, ja ilolla hän vastaa tervehdykseen, kulunkeja laskematta.

Ja eiköhän liene parempi näin viattomalla tavalla tuhlata ruutiansa, kuin käyttää sitä tuhansien veljien surmaksi? Ja eiköhän vuoden pitkään nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat tupakan savussa puhalla monta sataa tuhatta taaleria ilmaan kenenkään ihmisen sitä pahaksumatta? Tämän pienen poikkeuksen perästä käännyn takaisin Helgolantiin, jonka rakennuksia valkoinen tulitorni hallitsee hiljaisessa vakavuudessa ikäänkuin isä lapsiansa. Levollisena se katselee alas vyöryviin aaltoihin, jotka taukoamatta näyttävät kokevan huhtoa pois koko kallion, jolle se on perustettu. Peileillä varustetusta tornista ei musta savu vielä tihkuele, lasilevyjen takaa ei vielä loista kaiket yöt palava valkean valo, jota on määrätty toivotuksi johtotähdeksi pimeässä kuljeksiville. Leimahtava valo, joka välkkyy lyhdyn toisella sivulla, on vaan auringon viimeisen säteen heijastus, jonka meri pian nielee. Merellä liikkuu laivoja joka haaralla. Siellä näkyy purjeilla peitettyjä kolmimastoisia aluksia ja niitä yhä vähempiä aina pienimpään kalastajan veneesen asti. Edelliset rientävät kohisten, niinkuin majesteetilliset joutsenet pöyhistyneillä kuvuilla ja siivet kohollaan, vaahtoavien aaltojen halki; vaan pienimmät liitelevät kyyhkyisten kaltaisina eteenpäin pienen purjeensa avulla. — Sade tihmoaa hiljalleen alas, ja kalat ryöpsähtävät iloisina ylös vedestä, tervehtien vesipisaroita, jotka katoavat näkymättömiin isoon valtakuntaansa.

Yhä tiheämmäksi ja läpikuultamattomammaksi muuttui sateen hieno, harmaa vaippa, joka peitti kaikki esineet. Tällä hetkellä avattiin erään rannalla olevan mökin ovi. Kaksi miestä, toinen jotenkin ijäkäs, toinen nuorempi, noin kahdeksantoista vuoden vanha, astui ulos. He kantoivat yhdessä pientä ympyriäistä ruskeata pajukoppaa, josta useoita nuoranpäitä riippui alas. Sen yläreunaan, joka oli korkista, oli vieretysten asetettu lukemattomia ongen koukkuja, joihin oli pujoiteltu matoja ja isompien kalojen tähteitä syötiksi.

Miesten vaatteet olivat karkeasta karvakankaasta; heillä oli roimahousut, pitkä takki, sen alla ahtaat liivit, ja lakki päässä. Jalassa oli pitkävartiset, hyvin rasvatut saappaat. Miehet astuivat ääneti taakkoinensa erään kalaveneen luo, johon he laskivat taakkansa, ja toistivat sitte vielä pari kertaa saman työn. Viime kerralla saattoi kalastajan vaimo heitä ulkopuolelle mökkiä, jossa hän heitti heidän hyvästi sanoen: "Jumala teitä varjelkoon! palatkaa onnellisesti takaisin!"

Vanhus kiitti vaan päänsä nyykähdyksellä, mutta nuorukainen vastasi: "kiitoksia, täti! jääkäät hyvästi!"

He astuivat veneesen, sovittivat pienen purjeen tuulta myöten, kiinnittivät sen köydet sekä peräsimen ja lähtivät hyvillä mielin ulos merelle. Vene oli tuskin kahtatoista kyynärää pitkä, mutta jotenkin leveä ja syvä; sillä oli kummallekin puolelle kaltava kansi, jonka yli veneen laita kohosi tuskin puolta kyynärää. Peränpuolella, jossa vanha kalastaja istui, olivat loput onkisiimoineen. Aukon kautta, jota sopi sulkea eräällä siihen tarkasti sopivalla arkulla, päästiin kannen alle. Siellä olivat kalastajan vähäiset tarvekalut, ja muutamat vakat, joihin saadut kalat pantiin. Nämä olivat sen vuoksi puolilleen täytettynä puhtaalla merivedellä. Täyden puolen tunnin he kulkivat eteenpäin virkkaamatta ainoatakaan sanaa toisillensa. Oli jo niin pimeä, ett'ei enää voineet selvästi nähdä veneen toisesta päästä toiseen. Meri hyrski, purje liehueli tuulessa, purjeraaka vinkui ja narisi, vaan muuta ääntä ei kuultu.

Äkkiä leimahti korkealla ilmassa tulipunainen, kosteassa ilmakehässä etäälle välähtelevä valo. Siitä valkeavaahtoiset laineet kävivät ruusunpunaisiksi. Se oli ihana näkö.

"Katsokaa, eno!" virkkoi nuori mies, "tulitorni loistaa jo."

Vanhus oli vielä vähän aikaa ääneti, tuprutellen sakeampaa savua piipustaan. Sitte vastasi hän tylysti: "kalastaja, joka on kaloja pyytämässä, ei saa suotta jaaritella niinkuin vanha akka; vaan hänen täytyy osata olla vaiti. Sytytä lyhty, Vilho!"

Tämä totteli ja ripusti lyhdyn mastopuuhun. Samaan aikaan ilmaantui merelle monta samallaista liekkiä, milloin lähempänä, milloin loitompana, joka saattoi Vilhon unhoittamaan enon vasta antamat nuhteet ja kysymään: "emmekö rupee yhteen seuraan oman väkemme kanssa?"

"Ei!" vastasi tämä vakavasti. Yhä eteenpäin kiiti vene, siksi kuin tulitornin liekki viimein tuskin kiiltomadon kokoisena pilkoitteli taivaan rannalla. Toistenki kalaveneitten liekit olivat jo kadonneet. Nyt kalastaja päästi purjenuoran irti, jotta purje liehui maston ympärillä ja vene äkkiä hiljensi vauhtinsa.

Sitte hän otti kopasta ongenköyden pään, kiinnitti siihen pienen tyhjän tynnyrin, ja vähän päässä siitä isollaisen kiven, ja heitti sitten molemmat mereen. Vilho auttoi häntä vikkelästi, irroitti onkikoukut kopan reunasta ja laski ne varovasti veteen, jossa ne noin kahden kyynärän päässä toisistansa lyhyissä siimoissansa riippuivat alas pitkästä onkiköydestä. Vähän väliä sitoi hän köyteen pieniä piikiviä, jotka painoivat sen veden pinnan alle. Kun yksi koppa oli tyhjennetty, kävi hän toisen sisältöön käsiksi, kunnes kaikki ongensiimat olivat köyteen solmitut ja varustetut veden pinnalla uivilla korkkipalasilla. Tätä työtä tehdessään he vähitellen soutelivat venettä eteenpäin, sen mukaan kuin monen sadan sylen pituisen köyden laskeminen mereen sitä vaati. Ajatteleppas vielä, että tähän oli sidottuna enemmän kuin tuhannen noin kahden kyynärän pituista hienoa siimaa koukkuinensa, täkyinensä, niin voit kuvailla itsellesi, minkälaista kalastaminen merellä on. Pitkän köyden toiseenkin päähän pantiin tynnyri, jonka läheisyyteen vene nyt pysähtyi. Vaikka tihmasade ja aaltojen räisky oli kastellut heitä ihoon asti, eivät venemiehet hievahtaneet paikaltaan, vaan odottivat kärsivällisesti, että kala-raukat tarttuisivat petollisesti peitettyihin koukkuihin. Tällä ikävällä tavalla aikailtiin noin puolitoista tuntia, jonka ajan kuluessa vanha kalastaja vaan pari kertaa oli lämmittänyt ja virvoittanut itseänsä lekkerin tulisella sisällyksellä. Nyt läheni heitä kiireesti liekki, joka suuruutensa ja korkean asemansa vuoksi ei näkynyt kuuluvan mihinkään kalastajaveneesen. Samassa se väkevä humina, joka tavallisesti kuuluu tuulen puhaltaessa laivan purjeisin, ja aaltojen kohina, joita emäpuu valtavasti jakailee, ilmoitti, että lähenevä alus oli sangen iso laiva.

Pian tulikin korkea, tumma runko kalastajien näkyviin, jotka peläten päälle-purjehtimista kokivat kimeillä huudoilla antaa laivan miehille tiedon läsnäolostaan. Tämä oli kuitenkin tarpeetonta; sillä laiva oli tahallaan laskenut matalan kalastajaveneen lyhtyä kohden. Tultuansa sen läheisyyteen, kääntyi se äkkiä vastatuuleen ja keinueli nyt hiljalleen aalloilla. Samassa kaikui kimakka ääni:

"Ohoi, kalavene?"

"Kalavene!" kuului vastaus.

"Onko luotsi veneessä?"

"Luotsi on," vastasi vanhus.

"Osaatteko luotsata laivan Elbe-virran suuhun?"

"Totta kaiketi, yhtä helposti, kuin löydän oman vuoteeni kotona."

"Paljonko siitä vaaditte? Kuinka paljon meidän tulee maksaa?"

Arvelematta vastasi kalastaja: "kolme sataa taaleria."

"Oletteko hullu?" kaikui laivasta. "Sanokaa lyhyesti tarkin hinta."

"Kolme sataa taaleria!" vastasi vanhus jäykästi.

"Se on liian paljon," vastattiin. "Me annamme teille sata viisikymmentä."

Kalastaja nauroi ilkkuen, ja lausui: "Arvelen minä toki lastin ja miehistön olevan vähintäkin sata kertaa minun vaatimukseni arvoiset. Parhaitenpa sen itse tietänette!"

"Vaadittu summa on liian suuri," huusi toinen ääni laivasta, "niin paljoa emme voi teille luvata."

"Suurempi on minun edesvastaukseni, jos otan laivanne haltuuni," vastasi kalastaja. "Hengelläni ja omaisuudellani täytyy minun vastata laivan turvallisuudesta, eikä se ole helppo asia näillä vesillä, jotka ovat täynnä hietasärkkiä, luotoja ja salakareja. Taidatteko ennustaa, milloinka saan palata kotiin ja kuinka kauan minun sitten taas täytyy olla työtönnä ja elää tällä ansiollani? Luotsin tulot ovat useimmiten sangen epävakaiset ja välistä ne tuskin riittänevät paluumatkan ja ajanviivykkeen maksamiseksi."

"Mutta, eno," sanoi Vilho hiljaa, "koko vuoden pitkään ette ansaitse kolmea sataa taaleria kalastuksellanne."

"Vaiti, poika!" tiuskasi vanhus. "Et sinä näitä asioita ymmärrä; sorretun luotsinviran kunnia ei salli minun tinkiä. Joka ei pidä itseänsä arvossa, sitä ei muutkaan kunnioita."

"Ettekö suostu kahteen sataan?" tinki yllä mainittu ääni.

"Kolme sataa eikä äyriäkään vähempää!" huusi kalastaja vakavasti.

"Jättäkää tuo pölkkypää rauhaan," huusi toinen laivasta. "Rahat tahdomme itse ansaita, vaikka meidän senvuoksi täytyisi pari päivää kauvemmin kulkea merellä. Purjehtikaa ahnehtijan yli," lisäsi hän vimmoissaan. "Semmoista konnaa ei kukaan kaipaa."

Näytti siltä, kuin olisi aiottu täyttää lausuttu uhkaus; sillä laiva kääntyi entiseen suuntaansa ja kiiti hyrskien ja kohisten venettä kohden. Töin tuskin pääsivät tämän omistajat soutamalla laivan vaarallisesta läheisyydestä, joka nyt, seurattuna vanhan kalastajan herjauksilta, purjehti koukkujen yli, saattoi ne epäjärjestykseen, jopa upotti osan niistä mereen.

Yhtä harvapuheinen, kuin Vilhon eno ennen oli näyttänyt olevansa, yhtä runsaasti valuivat nyt vihan sanat hänen huuliltaan. Kaikki kalastaja-kielen herjaussanat, jotka suinkin johtuivat hänen mieleensä, antoi hän laivan miehille evääksi matkalle. "Kapaturska minä olen," lisäsi hän sitten, "jos eivät nuo miehet olleet tuhman-pöyhkeitä, visukinttuja Englantilaisia. Rehellinen Saksalainen ei olisi sillä lailla menetellyt. Sepä vasta urostyö olisi ollut, jos tuolla isolla sianpurtilolla olisivat purjehtineet näkinkengän kumoon. Joutukoot nyt hai-kalojen ruuaksi!"

Yhä vielä sadatellen rupesi hän nyt etsimään katkaistua koukkuköyttä vetääkseen sitä veneesen. Kalat, jotka siellä täällä sätkyttelivät koukuissa, otettiin irti ja heitettiin jo mainittuun vesisäiliöön. Kun uponnut köyden pätkä antoi aihetta uuteen vihoittelemiseen, lausui Vilho hiukan nuhtelemalla: "turvallisempi kai olisi ollut, eno, jos olisimme ruvenneet yhteen seuraan naapureimme kanssa. Yhden ainoan veneen avulla olisimme voineet löytää kadonneen köydenpätkän."

Eno ei vastannut mitään. Mutta, kun myöhemmin eräs kalavene vihdoinkin lähestyi, oli tämän apu ukolle aivan suotuisa. Molempain veneitten väliin vedettiin köysi, jonka keskikohtaan ripustettiin raskaat rautaiset ketjut, varustettuina useilla koukuilla. Upottaen tämän veteen, soutelivat veneet eteenpäin siihen suuntaan, johon koukkuköysi oli laskettu, ja muutamain turhain yritysten perästä saivat he kadonneen pätkän koukuille ja vetivät sen ylös. Sydän-yön aika oli jo kulunut, kun veneet kääntyivät takaisin Helgolantiin.

TOINEN LUKU.

Haaksirikko.

Vanha Wäber, Vilhon eno, kuorsasi jo vuoteellaan kotimajassa. Vilhokin oli kääriynyt lämpöiseen peitteesen, vaan ei kuitenkaan saattanut nukkua; sillä vieraan laivan kohtalo huolestutti nuorukaisen hellää mieltä. Hän ajatteli monin kerroin, ett'ei hän suinkaan niin tylysti ja itsekkäästi olisi vaatinut korkeinta palkkaa, vaan että hän aivan ilmaiseksikin olisi vienyt laivan satamaan. Sentähden syntyi hänessä kiihkeä halu saada siihen tarvittavat tiedot, ja hän päätti ottaa tarkan vaarin kaikesta, mikä häntä siihen auttaisi. Vihdoin, kun hänenkin väsyneet silmänsä olivat ummistumaisillaan, säikähdytti häntä äkkiä kanuunan jymisevä pamahdus. Kun paukahdus kymmenen minuutin kuluttua uudelleen kuului samalta suunnalta, herätti hän enonsakin.

"Kuulkaa, eno!" huusi hän peljästyksissään. "Rantasärkällä lauaistaan hätä-ampumia. Voi Herra Jumala, kunhan ei vaan olisi se laiva, jonka teidän olisi pitänyt luotsata Elben suuhun!"

"Mitäs jos olisi?" kysyi kalastaja haukotellen. "Katkaistun köyden tähden he jo olisivat tämän ansainneet, heidän itaruudestansa puhumattakaan."

"Mutta, eno, mitäpä laivan miehistö saa laivurin itsepintaisuudelle?"

"Kuten isäntä, niin palvelijakin," vastasi Wäber, "minä takaan, että he nyt mielellänsä antaisivat nuo kolme sataa taaleria kymmenkertaisesti, jos sillä voisivat pelastua karilta."

"Eno, se, joka voisi tehdä hyvää, eikä sitä tee, hänelle se on synniksi, sanoo pyhä raamattu. Ettekö tahdo auttaa haaksirikkoon joutuneita?"

"Auttaako? hm! miten se on ymmärrettävä? Ei sitä luotsia ole, joka voisi heitä haaksirikosta pelastaa, jos he todellakin ovat lähellä Kantosärkää; mutta sopisihan mennä kokoilemaan niitä tavaroita ja ihmisiä, jotka vielä veden päällä pysyvät. Edelliset jäävät löytäjälle ja jälkimäiset tuottavat palkintoja. Kiireesti siis työhön, ett'eivät toiset ennätä ennen meitä."

Lämpöinen vuode vaihetettiin pian läpimärkiin vaatteisin. Miehet astuivat veneesen ja laskivat rannalta huolimatta tuulesta, sateesta ja pimeydestä.

Wäber näytti taas, että avara meri oli hänen oikea kotinsa, jossa hän tuli toimeen yhtä hyvin kuin ahtaassa tuvassaan. Vaikk'ei hän pilkkopimeässä yössä voinut saada johdatusta tähdistä, käänsi hän kuitenkin veneen oikeaan suuntaan, kompassia kysymättä, ja ikään kuin muuttolinnut, joiden myös on tapana kulkea ilman oppaatta, laski hän pelkäämättä ulos hyrskivälle merelle. Heikko masto notkui tuulessa niinkuin varpa, vene kallistui veden pintaan asti; suolaiset aallot huuhtoivat kantta, monta kertaa uhaten miehiä upottaa; mutta kalastajat eivät säikähtyneet.

Tällä vaarallisella matkalla kuulivat miehet vielä monta hätä-ampumaa, jotka yhä vähemmillä väli-ajoilla kuuluivat kiihkeästi pyytävän apua; mutta, kun ne neljänneksen tunnin kuluttua kokonaan vaikenivat, lausui Wäber levollisesti: "Nyt se on tehty. Kanuunat ovat ryypänneet suunsa täyteen merivettä eivätkä sentähden voi sitä avata. Nyt ne eivät enää kelpaa hai-kalojenkaan ruuaksi."

Tämä puhe hirvitti rehellistä Vilhoa. Hän ei huolinut kanuunoista eikä niitä muistanutkaan; mutta hellimmällä säälillä hänen ajatuksensa kääntyivät niihin ihmisiin, jotka jo varmaan olivat saaneet surmansa aalloissa. Hänessä riehui katkera vihan tunne enoa vastaan, jonka voitonhimo oli tuottanut niin monen onnettoman perikadon. Vene kiiti halki aaltojen nopeasti kuin vesilintu. Mutta hätäisenä päästä pelastamaan, mitä vielä pelastettavissa oli, toivoi Vilho itsellensä siipiä voidaksensa pikemmin rientää vaaran paikkaan. Kauan oli jo tämä kulku kestänyt, moni salakari ja hiekka-särkkä oli sivuutettu eikä vieläkään oltu perille päästy. Päivän ensi koite ruskoitti jo idässä, kun vihdoinkin merellä uiskentelevat laivan pirstat osoittivat, että surkea aavistus oli tosi ja että veneen tuli liikkua varovasti välttääksensä yhteentörmäystä näitten esineitten kanssa. Wäberin kunniaksi sanottakoon, että hän ensin katseli, olisiko ihmisiä avun tarpeessa, ennenkuin hän käänsi huomionsa arkkuihin ja tynnyreihin. Mutta kun ei karilla eikä aalloissa näkynyt ainoatakaan ihmis-olentoa, rupesi hän sitä kiihkeämmin täysin määrin harjoittamaan ranta-oikeutta ja hinaamaan veneesen kaikki, minkä hän luuli maksavan vaivan. Surullisena oli Vilho häntä auttamassa ja päätti sydämmessään olla ottamatta vähintäkään osaa saaliista, jolla hänen mielestään ei suinkaan voinut olla Jumalan siunausta. Jo oli veneessä, sekä kannen alla että päällä, monta arkkua ja tynnyriä, joiden sisältö näytti olevan jokseenkin kallisarvoista, kun koko joukko kalastaja-veneitä läheni myöskin ottaaksensa osaa tähän toivottuun saaliisen, joka vuosittain tuottaa Helgolantilaiselle melkoisen lisäyksen hänen elatukseensa. Nyt veti nuorukaisen huomion puoleensa eräs esine, joka todellakin näytti sen täysin väärin ansaitsevan. Se oli tynnyri, jonka pohjapuoli oli kiinnitetty laudan palasista hätäisesti kyhättyyn lauttaan. Köysi, jonka toinen pää monin kerroin oli kierrettynä tynnyrin ympärille ja joka näytti olleen johonki tarpeesen käytettynä, oli Vilholle aivan suotuna välikappaleena, ja siitä hän veti lautan ja tynnyrin veneen läheisyyteen. Pelon ja ilon sekainen huuto pääsi hänen huuliltaan, kun hän veneen korkeammalta kannelta katsoi alempana olevaan tynnyriin ja siellä havaitsi nähtävästi hengettömän ihmisen, joka pienuutensa vuoksi näytti olevan lapsi. Näin olikin. Noin yhdeksän tahi kymmenen vuoden vanha tyttö, kyyristyneenä ja kädet ristissä, istui tynnyrin pohjassa, jossa jo oli jotenkin paljon merivettä.

Tämä oli kauhistuttava näkö. Ainoastaan vanhempain alttiiksi antava rakkaus oli voinut, huolimatta omasta vaarastaan, keksiä nämät keinot, pelastaaksensa sydämmensä lemmikin silminnähtävästä perikadosta. Kukapa tietää, minkälaisella kuoleman kauhistuksella tämä lautta tehtiin ja millä tuskalla pienoinen otettiin äidin sylistä ja pantiin tynnyriin, millä ristiriitaisilla tunteilla se viimeinkin heitettiin meren valtaan ja köysi liukui vapisevista käsistä! — Luultavasti oli jo silloin viimeinenkin pelastuksen toivo kadonnut, kun nuo poloiset jättivät lapsensa tuon heikon tynnyrin turviin. Varmaankin oli äidin ja isän silmä kääntynyt aaltoihin päin, jotka pois veivät heidän kalliimman aarteensa valtameren äärettömään avaruuteen, kun itse laiva jo oli pirstoiksi särkynyt. Kaiketi oli hukkuvaisten vanhempain viimeinen silmäys pyhitetty tyttärelle, ja vedellä täyttyvä korva vielä tajusi sen hätähuutoja. Voi, kuinka katkeralta kuolema suolaisen meren aalloissa lienee tuntunut noille onnettomille vanhemmille, jotka vajosivat syvyyteen tietämättä lapsensa kohtalosta mitään!

Puuhaellessaan tynnyrin hinaamista veneesen oli Vilho vähällä syöksyä mereen. Avuliaasti auttoi eno häntä taintuneen, köntistyneen lapsen virvoittamisessa. Täydellisesti se onnistui vasta kotona, kun lapsen päältä oli riisuttu märjät vaatteet, hän oli pantu lämpöiseen vuoteesen ja hänelle annettiin lämmintä teevettä juotavaksi, jonka jälleen hän oksensi nielaistun meriveden ja vaipui syvään uneen. Vilhon ihastus ihmishengen pelastamisesta oli ääretön. Aivan niinkuin eno piti vedestä kootut arkut ja tynnyrit oikeana omaisuutenansa, uskoi Vilhokin itsellänsä olevan jonkunlaisen omistus-oikeuden pelastettuun lapseen, ja hän piti velvollisuutenansa ottaa sen erityiseen huostaansa. Tämä olikin tarpeellista sen vuoksi, että vanha Wäber sittemmin näytti aikovan hyljätä lapsen, kun ei kukaan tunnustanut sitä omakseen eikä tullut sitä rahalla lunastamaan. Olipa onni, että rouva Wäberillä oli hellempi, lempeämpi luonto kuin hänen miehellänsä, ja että hän piti tyttöä hyvänä hänen kauneutensa ja suloisuutensa vuoksi. Ne lapset, jotka Jumala oli hänelle antanut, olivat kaikki kuolleet, ja hän piti haaksirikkoisen tytön tervetulleena palkintona niistä ja vanhuutensa toivottuna turvana.

Herätessään unesta täydellisesti tointuneena ja nähdessään olevansa pienessä, köyhässä ventovierasten keskellä, purskahti Liddy (tämä oli tytön nimi) kovaan itkuun. Turhat olivat Wäberin vaimon lohdutus-sanat sekä kirjavat simpsukat, joita Vilho sydämmensä tuskassa antoi hänelle; ainoastaan ankara Wäber sai lapsen asettaumaan.

"Ole kohta siivolla!" tiuskasi hän. "Jos et pian lakkaa vaivaamasta korviani, niin minä heti paikalla pistän sinut tynnyriin takaisin ja heitän mereen, jossa kalat sinun syövät, niinkuin ovat vanhempasikin syöneet."

Mitä hyvyys ei voinut, sen vaikutti pelko. Liddy vaikeni ja mukauntui surulliseen kohtaloonsa. Vastarintaa tekemättä antoi hän pukea itsensä kalastaja-tytön karkeisin vaatteisin ja toimitti nöyrästi ne pienet työt, jotka annettiin hänelle tehtäväksi. Mutta entisistä elämänvaiheistaan hän ei voinut antaa tyydyttävää selitystä. Hän sanoi eläneensä äitinsä kanssa maalla kauniissa huoneissa ja isänsä usein olleen poissa matkustuksilla. Hiljakkoin oli tämä palannut kotiin ja kertomuksillaan saattanut äidin itkemään, jonka jälkeen kaikki kapineet pantiin kokoon, ja sitten astuttiin laivaan. Yöllä, kun hän makasi sikeimmässä unessaan, temmattiin hän vuoteeltaan ja pantiin tynnyriin, vaikka hän huusi ja rukoili, ja sitten hän pelosta meni tainnuksiin.

Syystä saattoi arvata Liddyn vanhempien olleen varallista, jopa ylhäistäkin väkeä, vaan heidän sukunimistänsä sekä haaksirikkoon joutuneesta laivasta ei tyttö voinut tehdä vähintäkään selkoa.

Vaikka Liddy alussa katkerasti murehti vanhempiansa sekä oudoksui uusia olojansa, niin tämän kuitenkin paransi aika, joka on paras lääkäri ja lohduttaja. Liddyn surua lievittämässä oli paitsi tätä kalastajan vaimon ja Vilhon ystävällisyys ja lapsen mieli, joka helpommin kuin vanhan voi mukauntua elämän vaiheisin. Parin viikon kuluttua oli katkerin suru unhotettu ja Liddy oli tottunut nykyiseen tilaansa.

KOLMAS LUKU.

Uusi tuttava.

Eräänä iltana olivat Wäber ja Vilho palanneet kotiin kalastusretkeltä, joka oli sangen hyvin onnistunut, ja koko perhe oli tästä varsin hyvällä tuulella. Sillä aikaa kuin miehet puhdistivat ja järjestivät siimojansa ja köysiänsä, keitti Wäberin vaimo illalliseksi äyriäisiä, hummeria, merisirkkoja ja garneelia ja muita kuoriais-eläviä. Liddy ei seisonut joutilasna, vaan oli ripustamassa siimoja kuivamaan. Tästä työstä kutsui häntä hänen kasvatus-äitinsä ja käski hänen seisoa takkavalkean ääressä pitämässä keitosta huolta. Liddy totteli. Milloin hän lisäsi puita takkaan, milloin katsoi kattilaan, missä monijalkaiset meri-elävät ryömivät. Erittäinkin häntä ihmetytti tavattoman suuri hummeri, jonka toinen kynsi oli paljon suurempi ja leveämpi kuin Liddyn käsi, ja joka koki painaa pienemmät naapurinsa allensa. Nämä taas ponnistivat kaikki voimansa pysyäksensä veden pinnalla, ja taistelivat sentähden, vaikka turhaan, mahtavamman vastustajansa kanssa. Yhä kiivaammin peuhasivat elävät; heidän kiihkonsa eneni sen mukaan, kuin vesi hehkuvasta liekistä kuumeni. Liddy pelkäsi jo, että elävät tappelunsa vimmassa putoaisivat pois täydestä kattilasta. Nyt kuuli hän jonkun aukaisevan tuvan ovea ja luullen sitä takaisin tulevaksi kalastajan vaimoksi huudahti hän: "äiti, tulkaa pian tänne! äyriäiset pyrkivät kaikki pois kattilasta."

"Miten se olisi mahdollista?" kysyi vieras ääni, ja hämmästynyt lapsi mäki tuntemattoman miehen lähenevän takkaa ja heti kääntävän silmänsä kattilaan päin. Vaatteensa olivat, vaikk'ei komeat, kuitenkin kalastajan pukua paremmat. Hänellä oli lyhyt, harmaa, isonappinen takki, mustat housut, jotka ulottuivat polvien yli ja olivat niihin pitkillä nauhoilla sidottuna, mustat pumpulisukat ja jotenkin jykeät, leveillä tinasoljilla koristetut kengät. Ympyriäinen kampa, sellainen kuin maaväellä on tapana pitää, oli hänen sileässä tukassaan, joka pitkissä suortuvissa valui alas takin kaulukselle.

"Voi, voi!" alotti hän nuhdellen, "noita eläinparkoja! Hyi sellaisia kristityitä! Vanhurskas armahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on armoton. Tiedätkö, armas lapseni, mitä varten äyriäiset niin peuhaavat ja taistelevat? Sulasta hengen hädästä, sanon minä sinulle. Etkös ole se haaksirikkoinen lapsi, jonka tuo uljas Vilho pelasti tynnyristä? Katso, samoin kuin nuo hyönteiset kattilassa, niin sinun vanhempasi ja kaikki, jotka olivat haaksirikkoon joutuneessa laivassa, ovat taistelleet aaltoja vastaan ja turhaan kokeneet päästä veden pinnalle. Epätoivossaan he ovat tainneet temmata viimeisen lautapalasen toistensa käsistä ja siitä taistelleet, sillä eroituksella vaan, että ne hukkuivat kylmään veteen, mutta nämä kiehuvaan. Jos nuo mykät elävät osaisivat puhua, niin ne huutaisivat: armahtakaa! armahtakaa! pelastakaa meitä tuskistamme, suokaa meille pikainen kuolema, vaan älkäät meitä pitkällisellä kiduttamisella siihen saattako. Me tunnemme, yhtä hyvin kuin te, kuinka tuli polttaa ja vaivaa! Me nielemme tulta! Tuli polttaa hennot sisälmyksemme! Tuli — yhä ankarammin vaivaava tuli katkaisee heikon elämän-lankamme!"

Liddy katsoa tuijotteli vierasta, joka sangen liikuttavalla äänellä kertoeli verkalleen keitettyjen äyriäisten kärsimyksiä. Vähitellen ymmärsi hän sanojen merkityksen ja hellä sääli tuotti kyyneleitä hänen silmiinsä. Oivaltaen sen kiireisen liikkeen, jonka lapsi teki kattilaa kohti, lisäsi vieras: "liian myöhäistä, lapseni! Epätoivon taistelo on loppunut ja kattilassa on kaikki hiljaa. Viimeisen kerran kohotti hummeri, apua anoen, ison kyntensä ja kuoriais-eläimet uiskentelevat kiehuvassa haudassaan aivan niinkuin Egyptin sotaväki Punaisessa meressä."

Mies vaikeni ja katseli miettiväisenä kattilaan. "Kuinka ihmeellistä!" lausui hän sitten, "meitä ihmisiä tuo kamala kuolema rumentaa, mutta noita halveksittuja eläimiä se kaunistaa. Heidän ruskea likavärinsä muuttuu ihanimmaksi ruusunpunaksi. Miten huolellisesti meidän Herramme on heitä varustanut ja varjellut vihollisia vastaan. Ovathan ne pantsarillaan muinaisten ritarien kaltaiset, jotka eivät jättäneet vähintäkään paikkaa ruumiissaan vihollisillensa altiiksi. Katso, tyttäreni! aivan näin tulee meidänki olla varustettuina saatanan ja pahojen ihmisten ryntäyksiä vastaan. Kiusaajan lähestyessä, ota uskon kilpi, vyötä kupeesi vanhurskauden rinta-raudalla, älä sovita vartaloasi kure-liiveihin, vaan Jumalan haarniskaan, suojele päätäsi autuuden kypärillä, olkoon jalkasi valmiiksi kengitetyt ja varjele itseäsi hengen miekalla, joka on Jumalan sana. Mutta ymmärtäneekö tuo lapsi minua? Kah kun en voi olla saarnaamatta silloinkaan, kun se on aivan suotta. Armas pienokaiseni! Osaatko sinä syödä äyriäisiä? Eivätkö nuo eläimet, jotka näyttivät niin hirveiltä, sinua inhoita?"

Liddy katseli miestä kummastuneena ja sanoi: "osaanhan toki syödä äyriäisiä."

"Sen tekee tottumus," vastasi tämä. "Tosiaankin se ihminen, joka hirvesi syödä ensimäisen äyriäisen, lienee ollut ylen uskalias taikka varsin nälissään. Jos tuolle tytölle antaisin sammakoita, sisiliskoja taikka —"

"Hyvää iltaa, herra pastori!" sanoi kalastajan vaimo astuen sisään, "mikä tuopi meidän majaamme niin kunnioitetun vieraan?"

"Ensiksikin maalliset huolet," vastasi herra pastori; "minä tulisin teiltä tilaamaan yhden keitoksen kaloja. Mutta samassa täytyy minun myöskin pitää huolta teidän sielunne autuudesta. Vast'ikään olen huomannut teistä jotakin varsin moitittavaa. Kuinka taidatte kristittynä vastata siitä, että panette äyriäiset kylmään veteen tulelle ja niin julmalla tavalla kidutatte niitä kuoliaaksi? Sitä en koskaan olisi voinut ajatella teistä, jota aina olen pitänyt hurskaana rippilapsenani."

"Puheenne alku oli vähällä peljättää minua," vastasi vaimo. "Hoh, hoh! niin kauan kuin minä voin muistaa, ei äyriäisiä ole keitetty muulla tavalla. Minun vanhempani ja esivanhempani ovat niin tehneet ja ovat autuaallisesti kuolleet."

"Tuhanten vuosien vääryydet," innosteli herra pastori, "eivät yhteensä ole yhdenkään tunnin hurskautta. Sielunhoitajananne käsken minä teitä tästälähin ensin tappaa äyriäiset kuumalla vedellä, ennenkuin panette ne kiehumaan. Tavallinen luulo on, että kaikki, jotka eivät huuda, eivät tunne kipujakaan. Ihan päin vastoin! Mitä varten me huudamme, kun meitä lyödään, haavoitetaan taikka kidutetaan? Kipua keventääksemme. Sentähden mykät olennot ovatkin enemmän säälittävät, kun eivät voi sitä tehdä. Minulla oli eräs muuten sangen kelvollinen palvelustyttö, jonka minun täytyi eroittaa palveluksestani, sentähden ett'ei hän voinut tahi kenties ei tahtonut teurastaa Jumalan luontokappaleita vähemmän julmalla tavalla. Elävältä ankeriaalta hän pisti silmät ja pään puhki kaksihaaraisella kahvelilla ja naulasi sen sillä lailla kyökin pöytään kiinni, saattaaksensa siten mukavammin nylkeä ja leikellä sitä; tunnustipa hän aivan julkeasti, että hän, niinkuin ylhäisissä taloissa on tapana, oli leikannut reidet eläviltä sammakoilta ja sitten jättänyt ne avuttomina oman onnensa nojaan."

"Tahdon teitä totella, kunnioitettava herra!" sanoi kalastajan vaimo liikutettuna. "Tässä annan teille käteni sen päälle."

"Hauska on sitä kuulla," vastasi herra pastori. "Muutenpa olettekin hyvä kristitty, ja sen olette osoittaneet tämän haaksirikkoisen lapsenkin suhteen. Sentähden Jumala varmaan suopi teille menestystä. Sillä sen, kun olette tehneet yhdelle näistä Hänen vähimmistä veljistänsä, sen teitte Hänelle. — Mutta pitäkää huoli siitäkin, että perheenne jäsenet, naapurinne ja ystävänne, eivät harjoita samallaista vääryyttä, kuin te tähän asti tietämättömyydestä olette tehneet. Minun on aikomus mitä pikemmin saarnassani teroittaa kuulijoilleni, mikä moitittava tapa eläinten rääkkääminen on. Mutta suokaa minun nyt toimittaa asiani. Onko teillä valituita kaloja minulle?"

"On kyllä," vastasi vaimo suopeasti. "Tulkaa itse, kunnian herra, katsomaan, ja etsikää, mitä teille sopii."

Herra pastori läksi kalastajan vaimon ja Liddyn kanssa, jonka toimi takan ääressä jo oli päättynyt, kalaveneelle, jossa oli melkoinen määrä meren asukkaita kala-arkussa. Niitä oli ympyriäisiä ja litteitä, monta eri muotoa, kokoa ja väriä. Edelliset olivat makrilleja, pietarinkaloja, kultarautuja, merenhaukia, meren-ankeriaita, kapeljoita y.m. Jälkimäiset, rauskukalan sukuun kuuluvat, olivat kammelias, santikka ja maariankala. Ne olivat muotoansa kärväis-läpsän taikka paperileijun kaltaisia; niillä ei ollut mitään näkyvätä päätä, silmät olivat litteän ruumiin yläpuolella ja pyrstössä oli kynsi.

Herra pastori valikoitsi ja maksoi kaloista vähäpätöisen summan; kasvatus-äiti antoi Liddylle käskyn kantaa ne herra pastorille hänen kotiinsa. Tyttö rupesi mieluisesti tähän toimitukseen ja lähti hengellisen herran seurassa matkalle, jonka tämä tiesi lyhentää opettavaisilla puheillansa. Hän kertoi tytölle, ett'ei kaloilla ole keuhkoja niinkuin ihmisillä, vaan että niillä on kitaset keuhkojen asemesta, että niillä on uimarakko, jonka ne täyttävät vedellä painuessaan alas syvyyteen, mutta jälleen tyhjentävät ylöspäin pyrkiessään. Hän opetti tytölle, ett'ei kaloja palele kylmemmissäkään vesissä, niillä kun ei ole lämmintä verta, ja hän käänsi tytön huomion siiten tiheään suomupukuun, joka peittää koko niiden ruumiin ja jonka päällä on limakalvo. Hän vakuutti tytölle, että ihmiset ensin olivat oppineet laivan rakentamista kaloista; sillä pyrstö oli antanut aihetta perämelan keksimiseen, evät airojen, ja suipukka, vettä helposti halkaiseva pää samoin emäpuun keksimiseen. "Armas lapseni," lisäsi hän, "luonto on ääretön ja ihmisen velvollisuus on yhä enemmän oppia sitä tuntemaan, ylistääksensä Jumalan kaikkivaltaisuutta ja hyvyyttä. Vedenpisara on olopaikkana tuhansille pienille eläville. Mikä ääretön joukko niitä lieneekään valtameressä! Yksin simpukoita tunnetaan monta tuhatta lajia, jotka kilpailevat toistensa kanssa muodon ja värien kauneudessa ja loistoisuudessa, vaikka enin osa heistä oleskelee meren pohjalla, ihmisen silmälle näkymättömänä. Ken voipi selittää, miten nuo madot saavat kivenkovuisen, kauniisti kiilloitetun, usein erinomaisilla piirustuksilla varustetun huoneensa? Nämät ovat erikokoisia, pienimmät kuin sinapin siemen, isoimmat vaskirummunkin suuruiset, ja korallit, nuo mitättömien matojen rakentamat kotelot, kohoavat huoneen korkuisiksi kariksi, joita vastaan tukevimmatkin laivat särkyvät. Tästä opimme, mitä yhdistetyt voimat matkaansaattavat, ja ett'ei pidä halveksia vähäpätöisintäkään vihollista."

Tätä puhuessaan olivat pastori ja Liddy nousseet saaren korkeimmalle kukkulalle, jossa edellisen talo oli aivan kirkon vieressä. Sinne oli heiltä kuitenkin vielä jommoinenki matka kuljettavana. Jo rupesi hämärtämään, ja täällä korkealla kallion töyräällä viuhahteli tuuli, joka alhaalla tuskin tuntuikaan. Liddy katsahti ylös ja seisahtui äkkiä, pelosta kiljaisten.

Vähän matkan päässä havaitsi hän, näet, äänettömän joukon oudonnäköisiä olentoja seisovan ikäänkuin sotajärjestyksessä, paikaltansa liikkumatta, pienintäkään ääntä päästämättä. Ne näkyivät kaikki järkähtämättä katsoa tuijottavan vyöryävään mereen ja olivat enemmän kummitusten kuin elävien olentojen näköisiä.

Hengellinen herra sanoi hymyillen, havaittuansa syyn tytön pelkoon: "Tuletko tänä päivänä ensikerran tänne, kun et ennen ole noita veitikoita nähnyt? Kylläpä heistä uskon, että he kaipauksella katselevat mereen ja mieluisammin palaisivat sinne, kuin täällä ovat tuulen keikutettavana. Tyttäreni! jos milloinka huomaat jotakin kammoittavaa, astu vaan pelkäämättä suoraan sen luoksi, ja pelkosi on haihtuva kuin härmä auringon paisteessa. Tehkäämme nytkin niin ja minä takaan, että vielä naurat omaa pelkoasi. Onpa sinulla kädessäsi noitten kummitusten kumppania," — hän viittasi kala-haaviin, — "vaan ethän niitä kuitenkaan pelkää."

Vieläkin vähän säikähtyneenä seurasi Liddy pastoria, joka rohkeasti astui hengetöntä sotaväkeä kohden. Ja mitähän näkivät likemmäksi tultuansa? Useoita satoja, jopa tuhansiakin, noin parin kyynärän pituisia seipäisin pistettyjä kaloja, pyrstöt pystyssä ylöspäin ikään kuin höyhentupsut. Niistä lähtevä sangen paha katku saattoi kävijämme aivan pian kääntymään pois niiden läheisyydestä ja palaaman entiselle polullensa.

"Nuo kummitukset, joita äsken näit," virkkoi pastori, "omat oikeita tuulenpieksijöitä; sillä sittenkuin tuuli on, kuten vast'ikään näit, heitä pieksänyt, rupeavat ne vuorostansa tuulen pieksijöiksi, vaeltaen ulos maailmaan monennimisinä, siten paremmin kelvataksensa ihmisille. Kapeljoiksi nuo veitikat kutsuvat itsensä tuoreina merestä tultuansa. Näillä seipäillä kuivettuneina ne muuttuvat kapakaloiksi. Jos heille osoitetaan se huomio, että he suolataan, niin ottavat tuon ylhäisen nimen 'Laberdan'; mutta, jos he suolaamisen perästä kuivataan, kutsutaan suoraan kapaturskaksi. Kolmella viimeisellä nimityksellä he tulvailevat yli suuren osan maanpalloa; sillä heidän lukunsa on legiona, ja miljoonia pyydetään joka vuosi, eikä heidän kuitenkaan vielä ole havaittu vähenevän. Tätä voi ainoasti sillä tavoin ymmärtää, että tiedetään jokaisen naaras-kapeljon sisältävän neljä, jopa kuusi miljonaa munaa. Mitä viisaus Jumalassa, että niin ääretön sikiäväisyys on olemassa ainoastaan hyödyllisissä elävissä eikä raatelevissa pedoissa taikka myrkyllisissä matelijoissa!" — Tultuansa kotinsa ovelle laski pastori tytön luotansa, kutsuen häntä pian tulemaan takaisin.

Ennättääksensä kotiin iltaiselle rupesi Liddy kohta kiireesti kulkemaan kotiin päin. Pian oli hän tullut seipäisin pistettyjen kalojen läheisyyteen, joita nyt tulitornin punertava liekki valaisi. Täällä häntä valloitti sanomaton alakuloisuus ja sydämmen ahdistus. Herra pastori oli äsken lausunut, että nuo kalat seipäiltänsä ikävöimällä katselivat alas mereen, heidän oikeaan kotiinsa. Ja kaipauksen tyttökin tunsi, katsellessaan kallion kukkulalta veden ääretöntä valtakuntaa, jonka aallot synkällä pauhinalla vaahtoellen särkyivät kalliota vastaan.

Olihan tuolla hänen rakastettujen vanhempainsa kylmä, syvä, musta hauta, haaksirikkoisten surkea kalmisto, joidenka lepopaikkaa ei mikään muistopatsas, ei risti eikä vihanta ruohokumpu osoittanut! Näitten rakastettujen ruumiit olivat kenties nyt ahnasten meripetojen syötävänä ja inhoittavat madot kalvoivat sitä suuta, jota Liddy niin usein oli suudellut. — Hirveä ajatus! Nyt hän vasta täydelleen huomasi, kuinka onnellinen hän oli ollut hellien vanhempiensa huostassa, ja kuinka paljon hän haaksirikon kautta oli kadottanut. Yksinäisenä ja hyljättynä oli hän nyt avarassa maailmassa, eläen vierasten ihmisten armoilla, ja näiden sääliväisyys ei ollut verrattava isän ja äidin rakkauteen, joka vielä kuoleman hetkenä oli hänen pelastustansa ajatellut. Nyt hänellä ei ollut veljeä, ei sisarta, ei ystävää eikä edes leikkikumppaliakaan, ja näitäpä hänen lapsellinen mielensä kuitenkin haikeasti ikävöitsi. Katkerat kyyneleet valuivat hänen silmistänsä, ja hän painoi kasvonsa käsiinsä. Hän olisi mieluummin maannut vanhempainsa vieressä suolaisessa syvyydessä. Ruokahalu oli häneltä kadonnut; keitetyt äyriäisetkin inhoittivat häntä, nämät kenties olivat olleet hänen vanhempainsa ruumiita ahmimassa. — Näin seisoi Liddy suruunsa vaipuneena, unohtaen kaikki ympärillänsä. Tästä hänen herätti lempeä, lohduttava ääni, joka sydämmellisellä ystävällisyydellä lausui: "mitä varten itket, armas pienoiseni? mitäs täällä teet niin myöhään? etkös tule kotiin minun kanssani?"

Liddy katsahti ylös ja näki nuoren vaimon seisovan edessänsä, häntä hellästi katsellen. Vaimon halvat vaatteet ynnä kantokori hänen selässänsä osoittivat, että hän, samoin kuin Liddyn elatusvanhemmatkin, oli alhaista kansanluokkaa.

"Oletko sinä se haaksirikkoinen tyttö, jonka tuo uljas Vilho tuonain veti ylös merestä?" jatkoi hän puhettansa.

Kun Liddy myöntäen nyökäytti päätänsä eikä nyyhkytyksiltä voinut puhua, toisti vaimo kysymyksensä: "mitä vasten itket? onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?"

Liddy pudisti päätänsä ja sai vaivalla sanotuksi: "minä suren — rakastettuja vanhempiani."

"Sen kyllä uskon," vastasi vaimo sääliväisesti. "Mutta sureminen ei auta mihinkään, eikä herätä vanhempiasi kuolleista."

"Mutta ne makaavat meren syvyydessä, jossa hai-kalat heitä syövät!" jatkoi Liddy.

"Maa on Herran joka paikassa," lohdutti vaimo, "ja yhtäpä se meille taitaa olla, josko meren kalat taikka maan matoset syövät mitättömän ruumiimme. Mutta kerran on meri samoin kuin maakin antava takaisin kuolleitansa, silloin kun he kokoontuvat viimeisen päivän tuomiolle."

"Mutta miten se on mahdollista?" sanoi Liddy epäileväisesti, "kun kalat, äyriäiset ja muut elävät ovat syöneet heidän ruumiinsa ja kuljettaneet ne kauas pois?"

"Minä en tiedä, miten se on mahdollista," vastasi vaimo, "mutta uskon sen kuitenkin vakaasti, sillä Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Sen on myös Kristus meille opettanut, jonka sana on totuus. Sentähden hän on noussut kuolleista antaaksensa meille tämän varmuuden ja poistaaksensa kuoleman kauhun. Jos uskomme petollista tietäjätärtä, joka meille jotakin mieluista ennustaa, sopiiko meidän epäillä, kun totinen ja kaikkivaltias Jumala lupaa meille korkeimman onnen?"

"Jospahan edes tarkasti tietäisin paikan, missä vanhempani ovat, taikka voisin käydä heidän haudallansa!" lausui Liddy vielä itkien.

"He lepäävät Jumalan helmassa," vastasi vaimo, "ja koko maa on meidän yhteinen hautamme, josta Herra vielä on kokoova meidän luumme. Tätä kaikkea on herra pastori minulle opettanut, kun luulin menehtyväni suureen hätääni. Sellainen mies on suuri lahja tässä meidän saaressamme, jossa on niin paljon köyhiä viheliäisiä ja sen vuoksi meidän tulee häntä korkeasti kunnioittaa. Onpa minun kohtaloni kuitenkin surkeampi kuin sinun. Annappas! minä kerron sen sinulle. Mieheni oli kalastaja, samoin kuin vanha Wäber ja nuori Vilho. Viisi vuotta olimme onnellisina ja rauhassa eläneet ja Jumala oli armossaan siunannut avioliittomme kahdella lapsukaisella. Pieni Marttani oli juuri saanut ensimäiset hampaansa, kun mieheni oli kalastusretkellään. Ilosta maltoin tuskin vartoa hänen takaisin-tuloansa. Seisoin ovella odottamassa, voidakseni heti juosta häntä vastaan kertomaan suloista uutista; voi! ilta kului, samoin yökin, kuluipa monta päivää — mieheni ei koskaan palannut takaisin. Niinkuin sinä, niin minäkin astuin meren rannalle ja huusin armasta puolisoani kääntymään kotiin päin kohisevilta aalloilta. Turhaan! Ranta kävi ainaiseksi olinpaikakseni ja kyyneleet olivat ruokani. Pienokaiseni itkivät ja vaikeroivat minun kanssani; mutta heidän isänsä ei tullut. Silloin pappi tuli minun, epätoivoon vaipuvan, luoksi ja kehoitti minua lempeillä ja ankaroillakin sanoilla jälleen tulemaan helläksi äidiksi nälkäisille ja viluisille lapsilleni. Hän virvoitti minua pyhän raamatun lohdutussanoilla ja teki minun kykeneväksi lohduttamaan muitakin murehtivaisia, vaikkapa vaan yksinkertaisella tavallani. Näin minä nyt elän Jumalan tahtoon tyytyväisenä ja odotan kärsivällisesti, siksi kuin Herra aikanansa jälleen saattaa meidät kaikki yhteen. Näethän siis, armas lapseni, ett'eivät vanhempasi yksin lepää meressä, ja että paitsi sinua on monta onnetonta maailmassa."

Liddylle oli vaimon yksinkertainen kertomus todellakin lohdutukseksi. Jokainen onnettomuus on helpompi kantaa, kun tietää saman kovan onnen muitakin kohdanneen. Hänen kyyneleensä kuivuivat ja mielellään seurasi hän vaimoa, jolla oli asuntonsa aivan lähellä Wäberin tupaa ja joka saattoi hänet sinne asti.

Vilhon tarkka silmä huomasi heti, että Liddy oli itkenyt, ja myöskin, ett'ei ruoka tytölle maittanut; kuitenkaan hän ei virkannut siitä sanaakaan. Makea uni palkitsi Liddyä kaikista kärsimisistä ja saattoi häntä ainakin yön aikana niitä unhoittamaan.

NELJÄS LUKU.

Ystävä.

Vaikk'ei hyvänsuopea Vilho tuntenut syytä Liddyn suruun, koetti hän kuitenkin vähillä neuvoillansa sitä lievittää.

Sen vuoksi hän oli ani varhain aamulla haeskellut joukon kirjavia simpukoita rannalta, ja eilis-iltana keitettyjen äyriäisten kuorista, kynsistä ja jaloista kokoonpannut monellaisia miesten, hevosten ja muiden kuvia, joilla hän aikoi huvittaa Liddyä tämän herätessä. Tyttö kiitti sydämmellisesti hänen lahjoistaan, vaan ei kuitenkaan voinut iloita, ja tästä poika suuresti huolestui.

"Mitä varten sinä itkit niin kovin paljon eilen illalla?" kysyi hän tytöltä, vakavasti katsellen tämän yksitotisia kasvoja.

Ensin Liddy oli vastahakoinen ilmoittamaan oikeata syytä, mutta ei hän kuitenkaan tahtonut kieltää totuutta. Kun Vilho monta kertaa toisti kysymyksensä, sanoi hän viimeinkin: "istuessani yksin kalliolla, jossa kapakalat olivat seipäisin ripustettuna, ajattelin rakkaita vanhempiani, ja sentähden täytyi minun itkeä. Olenhan minä orpolapsi, jolla ei enää ole veljeä eikä sisarta?"

Vilho ei tähän vastannut sanaakaan, vaikka hän pari kertaa aukaisi suunsa puhuaksensa, hän vaan aivan äänetönnä ryhtyi työhönsä, joka oli verkon kutomista. Mutta hetken perästä, kun kalastajan vaimo astui tupaan, virkkoi hän vakavalla äänellä: "täti, vieläkö muistatte viime-pyhäistä saarnaa?"

"Muistan jotenkin," vastasi vaimo, "vaan mitä varten sitä rupesit kyselemään?"

"Sen saatte kohta kuulla. Tiedättehän siis, että pappi saarnasi rakkaudesta lähimmäistä kohtaan, jota meidän pitää osoittaman kaikille ihmisille ilman eroitusta. Hän sanoi, että meidän on pitäminen huolta sekä lähimmäistemme ruumiista, että myöskin heidän sielustansa. Pyhä velvollisuutemme on tehdä heitä ymmärtäväisemmiksi ja hurskaammiksi, taikka sanalla sanoen täydellisemmiksi. Tätä voimme tehdä siten, että olemme lähimmäisillemme hyväksi esimerkiksi, kehoitamme heitä hyvään ja varoitamme heitä pahasta, autamme heitä ahkeraan kirkon ja koulun käyntiin sekä piplian ja muitten mieltä ylentäväin kirjojen lukemiseen, ja saatamme heitä viimeinkin hyväin, ymmärtäväisten ihmisten keskuuteen. Täti! tällä saarnallansa on pappi teitäkin nuhdellut. Olette kyllä osoittaneet armeliaisuutta tuolle köyhälle orpolapselle, olette ottaneet hänen majaanne ja häntä elättäneet; mutta eipä hän vielä ole päässyt meidän kirkkoomme ettekä vielä ole häntä kouluun lähettäneet, ettekä ole antaneet mitään mieltä-ylentävää kirjaa hänen käteensä. Tosin hän ei meillä saa kuulla mitään pahaa, paitsi enon kirouksia silloin tällöin, ettekä salli hänen olla joutilaana. Mutta se onkin kaikki, mitä olette tehneet. Älkää siis ihmetelkö, jos tuon pienokaisen mieli käy raskaaksi, kun hänellä ei edes ole leikkikumppalia. Älkää tehkö hyvää tekoanne puoleksi, vaan lähettäkää lapsi kouluun oppimaan jotakin ja tutustumaan muiden lasten kanssa."

Suu ammollansa oli rouva Wäber kuunnellut sisarensa pojan saarnaa. "Poika!" virkkoi hän viimeinkin, kun Vilho vaikeni, "oletko mieletön? Mitähän tarkoitat? Kenpä voi vaatia meitä tekemään vielä enemmän tuon tytön hyväksi, jonka me suuressa köyhyydessämme olemme ottaneet lapseksemme? Koulu ja kirjat maksavat rahaa!"

"Täti!" sanoi Vilho keskeyttäen häntä, "tulevasta viikosta alkain maksaa eno minulle palkan. Siitä saatte ottaa koulurahan tytölle. Hyvästä kirjasta on sittemmin neuvo pidettävä ja Liddy tulee kahta vertaa hilpeämmäksi, kun hän joutuu iloiseen seuraan. Uskokaa minua: joka antaa köyhille velaksi, se lainaa Herralle, ja hän on varmaankin runsaasti palkitseva teille sen hyvän, minkä olette lapselle osoittaneet."

Vanha Wäber, saatuansa tiedon Vilhon hyvästä aikomuksesta, oli äreissään tuommoisista tyhmistä houkkioista, jotka eivät ymmärrä pitää rahaa arvossa ja sentähden eivät mitään ansaitsekaan, vaan kuitenkin hänen vihdoin täytyi myöntyä Vilhon tuumiin; sillä tämä uhkasi muutoin hankkia itselleen uuden isännän.

Liddy oli jotenkin hämillänsä, kun hän ensi kerran astui lasten joukkoon, jotka uteliaasti häntä katselivat ja vaivasivat häntä kysymyksillään. Luonnonperäinen arkuus kuitenkin pian haihtui, ja hän kiitti sydämmessään henkensä pelastajaa Vilhoa siitä, että tämä, toimittaessaan häntä kouluun, myöskin samassa oli hankkinut hänelle joukon leikkikumppalia. Eräs pieni tyttö oli hänelle erittäinkin ystävällinen. Tämä istui samalla penkillä kuin hän ja koetti sentähden päästä tuttavuuteen uuden naapurinsa kanssa sillä tavalla, että hän tarjosi hänelle puolen aamiais-ruoastaan.

"Ota vaan, Liddy kulta!" sanoi pienoinen, kun ei Liddy tahtonut tätä vastaan-ottaa.

"Tunnetkos minua?" kysyi Liddy.

"Totta kaiketi!" vastasi tyttö. "Kaikki me sinun tunnemme ja tiedämme, että Vilho pelasti sinun tynnyristä. Mutta kun tuo vanha Wäber on niin kovin nyreä, emme ole uskaltaneet käydä sinun luonasi; muuten olisimme aikaa sitten tulleet sinua tervehtimään ja antaneet sinun kertoa haaksirikosta."

"Mikä on sinun nimesi?" tutkisteli Liddy naapuriltansa.

"Minä olen Donnerin Muthel," vastasi tyttö. "Kävelihän äitini toissa iltana sinun kanssasi, nähtyänsä sinun niin katkerasti itkevän. Me asumme aivan lähellä teitä tuossa pienessä, siniseksi maalatussa huoneessa."

"Onpa sinunkin isäsi hukkunut mereen, niinkuin minunkin rakkaat vanhempani?" sanoi Liddy nyt tutummaksi tultuansa.

"Hukkunutko? ei, sitä minä en usko, sillä hän osasi uida niinkuin kala vedessä. Vanha Wäber sanoo nähneensä, kuinka hai-kala sieppasi hänen suuhunsa. Siitä on jo kolme vuotta, kun hän kuoli."

"Mutta millä keinoin te nyt elätte?" tiedusteli Liddy uteliaasti.

Muthel aikoi juuri vastata tähän kysymykseen, kun herra koulumestari rupesi heitä torumaan: "voi teitä pieniä kielipaltoja! pitääkö minun liimata suunne kiinni? Heti paikalla nenät kirjaan, taikka minä teidät opetan!"

Peljästyneinä vaikenivat lapset ja koettivat palkita pahantekonsa kahta vertaa suuremmalla ahkeruudella. — Sittemmin herra koulumestari kiitti Liddyä siitä, että hän jo osasi sangen hyvästi lukea ja taitavasti vastata kysymyksiin. Lukemisen perästä hän lahjoitti Liddylle ison tötterön täynnä mantelia ja rusinoita, jotka tämä tunnokkaasti jakeli kumppaneillensa. Kun hän näiden seurassa astui saaren alempaan osaan, tuli häntä vastaan kaksi Englantilaista upseeria varustusväestä.

"Annappas meillekin vähän sokeritötteröstäsi," sanoi toinen heistä astuen hilpeän lapsiparven keskelle ja ojentaen kätensä ikään kuin pyytääksensä.

Vikkelästi tarjosi Liddy heille aukean tötterön ja punastuen lausui hän ujosti, kumppalien nauraessa: "täss' on, hyvät herrat, ottakaa, mitä mielenne tekee."

Upseeri oli aivan hämmästyksissään, kun hän kuuli tämän vastauksen omalla äidinkielellänsä tuon köyhän-näköisen tytön suusta. Hän kääntyi kumppalinsa puoleen ja sanoi. "Kas niin, Edward, tässä tapasimme kotimaalaisen!" — Sitten hän taskustansa otti puolen kruunun ja heittäen sen tötteröön lisäsi hän: "tötteröstäsi puuttuu paras; se on sokeri. Osta sitä, ja sitten minä jälleen tulen sinulle vieraaksi."

Ystävällisesti jättäen hyvästi lähtivät Englantilaiset pois ja kunnioituksella katselivat muut lapset Liddyä, joka osasi puhua Englannin kieltä yhtä hyvin kuin saksaakin.

"Kuka on opettanut sinun puhumaan Englannin kieltä?" kysyi Muthel ollessaan yksin Liddyn kanssa, kun muut tytöt olivat menneet pois.

"Sitä minä en itsekään tiedä," vastasi tämä. "Isäni puhui tavallisesti Englannin kieltä ja äitini saksaa minun kanssani. Voi, jospa he vielä eläisivät! Silloin minun olisi paljon parempi kuin nyt, eikä Vilhon tarvitsisi maksaa koulurahaa minun edestäni."

"Sinun tulee kiittää Jumalaa siitä, että on käynyt näinkin hyvin," vastasi Muthel. "Jos Vilho ei olisi tavannut sinua, niin olisitpa joko hukkunut taikka kuollut nälkään tynnyrissäsi."

"Sen kyllä ymmärrän!" lausui Liddy, "enkä tahdokaan nurehtia."

"Sinä tahdoit tietää, millä me elämme," huudahti Muthel vilkkaasti. "Tässä on meidän kotomme. Astuppas sisään! Äitini ei ole paha. Näytänpä sinulle käsitöitämmekin."

Liddy meni Muthelin seurassa rouva Donnerin matalaan tupaan. Vaimo tuli ystävällisesti häntä vastaan ja tervehti häntä sydämmellisesti. "Jokos olet unhoittanut surusi?" kysyi hän sääliväisesti, ja meni sitten, kuten tämmöisten luonnon lasten tapa on, hankkimaan pienelle vieraallensa jotain syötävää. Hän leikkasi viipaleen leivästään, ja voin asemesta levitti hän siihen jotakin mustaa taikinaa ja tarjosi sen sitten Liddylle.

Tämä katsoa tuijotti sitä kummallista kiiltävää pöperöä, joka oli ikään kuin yhteen tahraantuneet haulit.

"No?" sanoi rouva Donner, eikö maita? Olen tarjonnut sinulle, mitä minulla parasta on."

"Mitä tämä on?" kysyi Liddy ujosti, hypistellen leivän viipaletta.

Äiti ja tytär nauroivat sanoen: "se on kaviaaria eli kalan mätiä, josta maksetaan paljon ja jota pidetään suurena herkkuna."

"Kalanmätiäkö?" kysyi Liddy ja katseli leivän viipaletta kahden vaiheella.

"Ne ovat merikalojen munia, joita minä sullon pieniin pönttöihin ja lähetän mannermaalle," selitti rouva Donner. "Maistappas vaan!"

"Kalanmunia?" kysyi Liddy tuskallisena. "Eiväthän toki muuttune kaloiksi vatsassa, niinkuin sammakoista ja konnista on havaittu?"

Tästä hänelle aika tavalla naurettiin, ja viimeinkin hän rohkeni maistaa mätiä.

"No, maittaako?" kysyi rouva Donner.

Liddy oli aivan hämillään. Hän ei tahtonut valhetella eikä myöskään olla epäkohtelias, ja sentähden oli hän vaiti.

"Sano suoraan vaan!" lausui Muthelin äiti. "Eikö se sinulle maita?"

Silloin tunnusti Liddy, että kuiva leipä maistui paremmalta kuin suolainen kaviaari. Vaimo ei sitä pahaksunut. "Enpä minäkään pidä paljon kaviaarista. Se on vaan rikasten ruokaa, joilla on varoja syödä ja juoda kaiken päivää. Nämä ovat tavallisesti niin onnettomat, ett'eivät tunne oikeata nälkää ja janoa. Sitä puutetta pitää tuon kiihoittavan kaviaarin palkitseman, ja sen vuoksi he siitä maksavat paljon rahaa. Semmoisia keinoja ei meidän, Jumalan kiitos, tarvitse käyttää; työ ja puutteet tuottavat meille ruokahalun. Mutta ylellisyydessään ei rikas tiedä, mitä hänen pitää syömän; sen vuoksi hän viklan jälkiäkin ja pääskysen pesiä, joita hän tuottaa tuhansien peninkulmien päästä."

Tyttöjen mielestä oli tämä melkein mahdotonta; he eivät kuitenkaan epäilleet rouva Donnerin puhetta, he vaan ihmettelivät. Sitten näytti Muthel vieraallensa, mitä muuta hän ja hänen äitinsä työskentelivät. Terävällä raudalla leikkasivat he kalan suomuja kaikellaisiin muotoihin ja kokoihin, joista suurten kaupunkien naiset sitten kutoivat ja ompelivat jos joitakin kauniita kaluja. Rouva Donner teki myös pieniä kaloja korkista, joita hän päällysti valkoisella palttinalla, ja tytär veti viivan pitkin niiden selkää sinisellä värillä. "Niillä," vastasi rouva Donner Liddyn kysymykseen, "houkutellaan suuremmat kalat tärppimään onkikoukkuihin ja äyriäiset käymään rysihin. Tuhmatpa nuo kala parat ovatkin, jotka pitävät noita kömpelösti jäliteltyjä tönkkiä oikeina kaloina eivätkä havaitse heille viritettyä paulaa!… Huomatkaa, lapset! jos joku tulevaisuudessa koettaa houkutella teitä johonkin, lupaamalla taikka antamalla teille palkan, joka vaadittuun työhön verrattuna on suunnattoman suuri, niin peljätkää siinä viritettyä paulaa, ja olkaa varovaiset."

Liddy säikähtyi, vaikk'ei hän oikein ymmärtänyt rouva Donnerin sanoja. Hän pelkäsi nimittäin jonkun paulan piilevän tuon ansaitsemattoman kultarahan alla ja ilmoitti sentähden huolensa Muthelin äidille. Mutta tämä rauhoitti häntä sillä vakuutuksella, että tyttö surematta sai pitää puolen kruunun suorana lahjana.

Rouva Donnerilla oli vielä muitakin töitä. Hän kehräsi hampusta hienoja köysiä, kutoi kalastajoille pieniä ja isoja verkkoja, ja Erdmuthe toi viimein nähtäväksi pöntöllisen kaikellaisia matoja, joita hän joutohetkinä kokoeli meren rannalta ja sitten möi kalansyötiksi.

Liddy punastui häpeästä ajatellessaan, että tuo paljon nuorempi Erdmuthe oli ahkerampi kuin hän. Ja kun nyt herra koulumestari juuri oli eilen selittänyt neljättä käskyä ja puhunut lasten kiitollisuudesta vanhemmillensa ja muille holhoojillensa, päätti hän itseksensä olla ahkera ja kiitollinen elatusvanhemmillensa ja Vilholle, niinkuin Erdmuthekin. Tämän aikomuksensa hän todellakin täytti, ja tarkkuudellaan sekä uutteruudellaan hän viimein pääsi niin pitkälle, että hän oppi kutomaan, ompelemaan, kehräämään, keittämään, pesemään, leipomaan ja osasi toimittaa kaikki talon askareet.

Wäberin vaimo ja Vilho näkivät hyväntekonsa täten hyvin palkituksi ja tuon äreän Wäberinkin täytyi mieltyä lapseen, joka paikkasi hänen rikkinäiset verkkonsa, pesi, kuivasi ja järjesti koukun siimat, hankki täkyjä, kutoi hänelle lämpöisiä sukkia ja palveli häntä kaikin tavoin.

Sentähden Liddy päivä päivältä menestyikin viisaudessa ja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.

VIIDES LUKU.

Pahan tavan valta.

"Enkös ennustanut oikein, kun sanoin, että Herra on teitä palkitseva, täti, siitä hyvästä, minkä olette tuolle orpo raukalle tehneet? Onhan Liddy jo tuonut kotiin puolen kruunun, jolla hän voipi ostaa kauniin kirjan itsellensä!"

Näin puhui Vilho riemuellen, kun Liddy koulusta tullessaan näytti upsierin lahjan. — Kalastajan vaimo myöntyi hänen tuumaansa ja käytti hänen neuvonsa mukaan osan rahasta koreakansisen uuden testamentin ostamiseen, josta Liddyn usein iltasilla täytyi lukea toisten kuullen. Jumalan sana, joka jo on osoittanut voimansa niin monissa miljoonissa ihmisissä, vaikutti nytkin kaikkiin kalastaja-tuvan asukkaisin paitsi vanhaan Wäberiin. Nuoren lukijan molemmat kuulijat tunsivat evankeliumin yksinkertaisista sanoista ihmeellisen herätyksen, sydämmen liikutuksen, valistuksen ja lohdutuksen. Tätä nykyä he aivan usein olivatkin lohdutuksen tarpeessa. Sillä aina siitä päivästä asti, jona vieras laiva, osaksi vanhan Wäberin syystä, oli joutunut haaksirikkoon, oli synkkä, kamala henki saanut hänet valtoihinsa ja kietoi hänet yhä lujempiin kahleisin. Sananlasku: jolla syntiä tehdään, sillä rangaistaanki, oli hänessä toteen käynyt. Merestä korjattujen kalujen joukossa oli myös rommitynnyri, jota Wäber ei myönyt, vaan määräsi omaksi tarpeeksensa. Rommi tuli hänelle vietteleväksi myrkyksi, jota hän päivä päivältä nautti yhä suuremmassa määrässä, niin että hän aika harvoin oli oikein selvänä. Koska ihmisen todellinen luonto tulee ilmi, kun hän on humalassa, ja Wäber oli luonnoltansa äreä ja riidan-himoinen mies, niin hänen perheensä jäsenet saivat kärsiä sangen paljon hänen tähtensä. Vilho raukan kohtalo oli kovin; sillä hänen täytyi aina olla enonsa seurassa ja kärsiä häneltä haukkuma-sanoja, herjauksia ja lyöntiäkin. Ei kukaan olisi moittinut näin kiusattua Vilhoa, jos hän olisi koettanut hankkia itselleen toista isäntää, ja tosiaankin oli vaan kolme seikkaa, jotka estivät hänen tätä tekemästä. Nämä olivat, näet, hänen huolensa Liddystä, hänen kiitollisuutensa tätiänsä kohtaan ja Jumalan sana, joka yksin saattoi virvoittaa tämän onnettoman perheen sortunutta sydäntä. Todellakin, kuten hirvi haluaa raitista vettä, niin Vilhokin halusi pyhän raamatun lohdutussanoja, kun hän, kärsittyänsä ilkeän enonsa kiusan-tekoa, iltasilla tuli kotiin väsyneenä ja uupuneena.

Kun vanha kalastaja oli herennyt raivoamasta kohmelossaan ja kornaten makasi vuoteellaan, tuotiin pyhä raamattu esiin ja tuotti surullisille lohdutuksen. Se suloinen rauha ja ihastus, jonka hartaat kuulijat siitä ammensivat, oli aivan toista, verrattoman korkeampaa laatua kuin se hurmaus, mihinkä ilkeä kalastaja joutui turmelevaisen juomansa nautinnosta. Jos joku lukijoistani epäilisi tämän väitöksen totuutta, niin sanon, häntä sen enempää tuntematta, hänelle suoraan vasten silmiä, ett'ei hän suinkaan vielä ole ollut oikeassa hädässä. Sillä paremmin kuin kaikki kirjan-oppineet ymmärtää todellisesti murheellinen pyhän raamatun lauseita ja tuntee siinä olevan jumalallisen voiman.

Voi, miten turmiollinen toki juopumus on! Ei siinä kyllä, että juomari ikuisiksi ajoiksi tekee vahingon omalle sielullensa ja ruumiillensa; hän on muillekin ihmisille, etenkin oman perheensä jäsenille, monen tuskan tuottajana. Rouva Wäber ei suinkaan enää voinut miestänsä rakastaa, päin vastoin hänen täytyi ylenkatsoa häntä hänen riettaan himonsa tähden. Hänkin kärsi sangen paljon Wäberin alinomaisesta, useinpa kovakouraisestakin kiusan-teosta, ja lukemattomia kyyneleitä hän hiljaisuudessa vuodatti perheellisen onnensa välttämättömästä häviöstä. Sillä saadaanpa kaivokin tyhjäksi, miks'ei sitten rommi-tynnyriä. Kaikki rommi oli vaeltanut Wäberin suuhun ja vatsaan, mutta himo ei ollut sammunut. Se tuli vaan päivä päivältä rajummaksi ja vihdoin hillitsemättömäksi. Onneton Wäber oli jo joutunut niin surkeaan tilaan, että kaikki hänen jäsenensä vapisivat, jos hän ei saanut suuhunsa melkoista määrää tätä hurmaavaa juomaa. Nyt hän joi, ei ainoastaan nautinnon halusta, vaan myös tukehuttaaksensa oman tunnon soimauksia, joita hän tunsi paheensa seurausten tähden. Pian tuli puute ennen varalliseen kalastaja-perheesen. Vilho ei saanut enää mitään palkkaa, Liddyn täytyi heretä koulunkäynnistään, ja vaimon oli pakko myydä parhaimmat kalunsa voidaksensa suorittaa talouden maksuja; sillä hänen miehensä kantoi kaiken ansionsa rommikauppiaalle. Monesti oltiin tarpeellisimmankin puutteessa, eikä onneton vaimo nähnyt mitään loppua kurjuudelleen. Tähän aikaan oli Liddy usein syynä siihen, että vanha Wäber joutui tuliseen riitaan vaimonsa ja Vilhon kanssa. Hän, näet, piti tyttöä hyödyttömänä rasituksena, jonka hän mitä pikemmin aikoi ajaa pois talosta, ja töin tuskin hän taipui vielä jonkun aikaa pitämään tyttöä talossaan. Seurustelemisessa Erdmuthen ja tämän äidin kanssa oli Liddyllä vähäinen lohdutus nykyisessä tuskallisessa tilassaan. Mutta tämäkin viaton virvoitus riistettiin häneltä pois. Sillä, kun hän eräänä iltana nuoren ystävänsä kanssa tuli ulos heidän huoneestansa, tapasivat he vanhan Wäberin, joka jotenkin juopuneena palasi kotiin saaren ylä-osasta. Havaittuansa Liddyn kiljaisi hän vihaisella äänellä: "kelvoton tyttö, vai seurusteletko sinä tuon väen kanssa? Joko nyt sinäkin rupeet minun vihollisteni puolelle, sinä, joka syöt armoleipää minun luonani? Minä lyön sinut mäsäksi, jos vielä kerran astut tuon kynnyksen yli taikka pidät vähintäkään yhteyttä tuon roskaväen kanssa."

Donnerin vaimo, joka kammariinsa oli kuullut nämä kovalla äänellä lausutut sanat, tuli ulos ja sanoi lempeästi, mutta kuitenkin vakavasti: "Mestari Wäber! eikö mieheni kuolemakaan voinut sammuttaa vihaanne, kun vielä näin siirrätte sen minulle ja lapselleni? Enkö minä jo ole kyllin masentunut mieheni kuoleman kautta? Vieläkö tahdotte onnettomuuttani kartuttaa loukkaamalla hyvää nimeäni? Muistakaa, että vanhurskas Jumala on taivaassa ja Hän kerta rankaisee kaiken pahuuden. Minun miehenikö syy vai teidänkö se oli, että kauppias Mehliger katsoi paremmaksi heittää lainan luotsimisen Glückstadt'iin hänelle kuin teille?"

Wäber ei vastannut sanaakaan eikä saattanut luoda silmäänsä nuhtelevaan vaimoon, vaan tarttui Liddyn käsivarteen ja vei hänen kovasti toruen kotiin. Tästälähin välttääksensä kovempaa rangaistusta, tyttö vaan salaa, kasvatus-äitinsä tieten, uskalsi käydä Erdmuthea ja hänen äitiänsä tervehtimässä.

Eräänä aamuna Helgolannin saarelaiset saivat ihaella sangen suurellaista näkyä. Niin kauas, kuin silmä kannatti, oli meri peitettynä suurilla laivoilla, jotka isona purjemetsänä kulkea suhisivat aavalla ulapalla. Avarassa puoli-kehässä he lähenivät saarta, jonka asukkaat Englantilaisen miehistön kanssa tulvailivat tätä harvinaista näytelmää katsomaan. Se oli kokonainen laivasto isoimpia linjalaivoja, joissa oli enemmän kuin tuhannen tykkiä. Jokaisella laivalla oli niitä kolme riviä päälletysten, ja ne kurottivat mustat kitansa ulos neliskulmaisista aukoista, uhaten kuolemalla ja turmiolla jokaista lähenevää vihollista.

Helgolannin merkki-tykki jo jumahtaen lausui: "hattu pois päästä!" ja pian liehuivat laivaston kaikista aluksista Englannin kirjavat liput. Nyt alkoivat keskinäiset tervehdykset tavallisella merilaivan kielellä. Näistä mahtavista sanoista koko saari vapisi. Oli melkein syytä pelkoon, että se vajoisi suolaiseen syvyyteen näiden huumaavien pamausten törähdyttämänä. Tykin-reiät olivat ikäänkuin hornan kidat, jotka vuorotellen syöksivät suustansa tulenliekkiä ja savupilviä, niin että viimein tuskin mastojen ja raakojen ylimmäiset huiputkaan näkyivät savusta. Kun haiku haihtui, oli laivasto jo satamassa ankkurissa, näytellen katselijoille ihmis-neron suuruutta rakennus-taidon ihmetöissä, linjalaivoissa. Todellakin täytyy kaikkien muiden rakennusten maan päällä näiden uivien koljojen rinnalla jäädä takapajulle. Näitä katsellessamme tuntuu, ikään kuin raukenisimme tyhjiin; mutta samassa jälleen iloitsemme, kun ajattelemme, että se on meidän oma henkemme, joka on keksinyt tuon jättiläisen ja saanut sen kokoon metallista, puusta ja muista kasvi-aineista. Emme tiedä, mitä enimmän ihmettelemme, laivan suurta kokoako, sen lukemattomien osien sopusuhtaisuutta, koko laivan sievyyttä ja komeutta, vai sitä helppoutta, jolla tämä raskas jättiläinen tottelee johtajansa vähintäkin viittausta ja saadaan kääntymään mihin päin hyvänsä. Ikäänkuin hevonen, jonka luonnollinen hurjuus masennetaan ja ohjataan pienellä rautapalasella ja muutamilla kapeilla nahkahihnoilla, niin sadankahdenkymmenen kanuunan linjalaivakin miehistöinensä päivinensä tottelee tuon pienen perä-rattaan käskyjä palttina-purjeiden avulla, jotka kuljettavat tuota mahdotonta venkaletta vaahtoavien laineiden halki.

Ei Liddy enemmän kuin muutkaan nuoret kyllästynyt noitten laivojen katselemiseen, joiden ympärillä ihmiset koko päivät pitkään hääräilivät. Tässä oli avara tila uteliaisuudelle ja voitonhimolle, ja kaikellaista kauppaa harjoitettiin matruusien ja merisotamiesten kanssa. Kateudella katseli vanha Wäber, kuinka paljon rommia laivaston miehet joka päivä nauttivat, varsinkin kun hänen täytyi rahanpuutteen tähden melkein kokonaan olla tämän mielijuomansa puutteessa. Sentähden olikin hänen omaisillansa pitkät päivät, eivätkä he voineet tehdä mitään hänelle mieliin. Päivää ennen, kuin laivasto lähti Helgolannista, nähtiin kalastaja hiljaan, mutta vilkkaasti keskustelevan erään linjalaivan perämiehen kanssa.

"Viisi puntaa on liian vähän," sanoi hän Englantilaiselle, "sillä poika on kyllä sadankin arvoinen."

Pitkällisen kinaamisen perästä näkyi kauppa tulleen hierotuksi, jonka jälkeen Wäber erkani perämiehestä sanoen: "Sekä minun että teidän itsenne tähden täytyy teidän asettaa niin, ett'ei meidän suostumuksemme tule ilmi. Helgolantilaiset, vaikka kyllä ovat Britannian Majesteetin uskollisia alamaisia, pahaksuvat kuitenkin, jos heidän saarelaisiansa väkisin tehdään matruuseiksi."

Aikaisin seuraavana aamuna lähti Wäber Vilhon kanssa kalastamaan. Kun edellinen noin peninkulman päässä saaresta pysähtyi heittääksensä ulos koukkuköyden, lausui Vilho arvelevaisesti: "Kuulkaa, eno, minun mielestäni tämä paikka ei ole sopiva meidän yrityksellemme. Ettekö tiedä, että laivasto tänään purjehtii pois ja lähtee aivan tähän suuntaan? Tykkien jyrinä peloittaa kalat meiltä pois, ja kukapaties laivat purjehtivat siimojenkin ylitse."

"Joko nyt taas muna on olevinaan viisaampi kuin kana?" ärjähti Wäber, "sinä teet, mitä minä käsken, etkä pidä huolta mistään muusta."

Sill'aikaa kuin Vilho nyt kalastajan käskyn mukaan antoi käyden soljua mereen, istui Wäber joutilaana ja katsoi levottomasti saareen päin, josta laivasto juuri par'aikaa lähti liikkeelle. Leimaukset välähtivät, valkoinen savu kohosi ylös ilmaan, ja jyristen vyöryivät tykkien pamahdukset aaltojen yli. Pian sen jälkeen tuli koko laivasto purjehtien ikään kuin uiva joutsen-parvi ja käänsi, kuten Vilho jo oli ennustanut, kulkunsa kalastaja-veneesen päin. Taas jäi Wäber joutilaana istumaan, käskettyään sisarensa pojan kiiruimmiten vetää koukku-köyden takaisin veneesen. Kun poika raukka hiljaa huoaten kiinnitti koko huomionsa mereen ja siinä olevaan köyteen, veti eno siihen asti salassa pidetyn punaisen lipun maston huippuun, ja tuijotti taukoamatta laivastoon päin, jonka purjeilla verhotut laivat vähän matkan päässä vasemmalla puolella suhisivat veneen ohitse. Vilho oli nyt lopettanut vaivaloisen työnsä. Hiestyneenä katsoi hän ylös, ja näki nelihankaisen veneen soutavan heidän alukseensa päin. Tämä outo näky saattoi hänen huudahtamaan: "Eno, tuolta tulee vene! odotammeko sitä vai lähdemmekö ulos merelle? Sanotaan, ett'eivät nuo Englantilaiset sinitakit tee mitään leikin vuoksi."

Wäber ei vastannut mitään. Hänen päivettyneet kasvonsa olivat hämmästyttävän kalpeat; harmaat silmänsä tuijottivat päässä ja silminnähtävä levottomuus oli kuvautunut hänen muotohonsa. Tästä peljästyneenä huudahti Vilho kiihkeästi: "eno, kääntäkää vene purjetuuleen, vielä on aikaa paeta!"

Nämä sanat herättivät kalastajan tainnoksistaan. Äreästi vastasi hän: "ole vaiti! mitäs köyhän kalastajan olisi Englantilaisilta pelkäämistä?" — Nyt Vilho huomasi tuon liehuvan lipun, jonka kalastaja oli vetänyt ylös veneen mastoon.

"Mitä tämä on?" huudahti hän levottomana, ja ensi kerran juolahti mieleen ajatus petoksesta: "minkä tähden annatte tuon punaisen vaatteen liehua tuossa?"

Vaikka kalastaja pari kertaa aukaisi suunsa puhuaksensa, ei hän kuitenkaan saattanut saada sanaakaan lausutuksi. Yhä enenevällä sydämmen ahdistuksella katseli Vilho mykkää enoansa, milloin lähenevää venettä, joka jo oli saavuttanut kalastajat veneen. Siinä oli kahdeksan matruusia, ja heistä hyppäsi kohta neljä veneesen. Viipymättä ottivat he nuorukaisen keskellensä, ja heidän esimiehensä kysyi pilkallisesti Wäberiltä: "onko tämä se karitsa, jota olette meille kaupitelleet, se Jooseppi, jonka mielitte myydä hänen kuninkaallisen majesteettinsä kolmikannelle, Neptunolle?"

Tähän kaunistelemattomaan kysymykseen vastasi vanha kalastaja vihaisella silmäyksellä, jonka hän loi kysyjään. Mutta tämä ei siitä hämillensä joutunut, vaan lisäsi "Jos ette ole hävenneet itse tekoa, miksi häpeätte sen tunnustamista? Tässä on verirahanne!" — Halveksivalla katsannolla heitti hän osto-hinnan vanhan syntisen jalkojen eteen; mutta tämä ei ollut sitä huomaavinansakaan.

Se on useasti havaittava ilmiö, että jumalallisten ja inhimillisten asetusten rikkojat eivät anna rikoksellensa sen oikeata nimitystä, vaan ennemmin koettavat peittää sitä jollakin oikeuden varjolla. Tällainen itseänsä häpeäminen on syynä siihen, ett'ei varas edes vertaisellensakaan tunnusta mitään varastaneensa; hän käyttää aina jonkun kauniimmalta tuntuvan nimen. Sen tähden hän myös kovasti pahaksuu nimiä "varas" ja "lurjus", vaikka hän on ne solkenaan ansainnut. Petollinen palveluspiika hankkii vaan itselleen kissarahoja pettäessään herrasväkeänsä; vilpillinen kauppias, jolla on väärät mitat ja painot, nipistää vaan, ja hedelmävaras vaan kurittaa kirsimarjoja, luumuja ja päärynöitä. Lyhyesti sanoen, kaikellaisille paheille on ihminen keksinyt omituisen sanakirjan, jonka avulla hän syntejänsä kaunistaa.

Näin menetteli myöskin vanha Wäber, joka mielellään olisi pettänyt sisarensa pojan vähemmän häpeällisellä tavalla, niinkuin Juudas petti Herransa suun antamisella. Sentähdenpä hän suuttui veneen suoraan perämieheen, joka nyt rupesi kalvettunutta ja vapisevaa Vilhoa puhuttelemaan. "Poikaseni," lausui hän, "totta kaiketi sinä säästät meiltä vaivan antaa sinulle hyvästi selkään tehdäksemme sinut meikäläiseksi. Kyllähän itsekin ymmärrät, että on parempi tulla kuningas Yrjö neljännen sinitakiksi, kun kauemmin jäädä sukulaisen luo, joka milt'ei voisi vaihtaa sinun yhteen kurjaan rommipulloon."

Vilho raukka katsoi surumielisesti rukoillen enoansa, joka käänsi kasvonsa pois ja hajamielisenä heilutteli koukkuköyden päätä. Sitten hän katseli tanssivia aaltoja, joihin hän nyt elämäänsä kyllästyneenä olisi heittäynyt, jos eivät ympärillä seisovat matruusit vastustamattomana esteenä olisi seisoneet hänen tiellänsä. Hän katseli heidän tukevia jäseniänsä, heidän kovia uhkaavia nyrkkejänsä ja huomasi siitä, että kaikki vastustaminen olisi turha. Mitään sanomatta astui hän perämiehen käskystä toiseen veneesen ja vasta sitten, kun juopa hänen ja kavalan kalastajan välillä levenemistään leveni, sai hän puheensa takaisin.

"Eno!" huusi hän vapisevalla äänellä, "Jumala antakoon teille anteeksi, mitä olette tehneet minulle, onnettomalle nuorukaiselle. Jos tahdotte jälleen sovittaa tehtyä vääryyttänne, niin pitäkää tätiäni hyvänä, älkääkä hyljätkö Liddyä."

Yhä isoneva väli ja aaltojen loiskina estivät kalastajan kuulemasta uljaan nuorukaisen sanoja. Pian oli vene kadonnut syvään langenneen Wäberin näkyvistäkin. Aikailematta kääntyi tämä takaisin saareen päin.

KUUDES LUKU.

Työ palkan perii.

Vasta yön selkään tuli Wäber aivan juopuneena takaisin kotiinsa.

Liddy makasi jo halvalla vuoteellaan; mutta rouva Wäberiä oli huoli miehestään ja sisarensa pojasta pitänyt valveilla. "Missä on Vilho?" huusi hän miehellensä, kun tämä hoiperrellen ja ilman kumppalittansa astui tupaan.

Kun rouva Wäber monta kertaa oli toistanut kysymyksensä, vastasi kalastaja vihdoin änkyttäen: "mitäpä minä tiedän? eikö hän ole täällä? olenko minä hänen kaitsijansa? onhan poika jo kylliksi vanha pitämään itsestänsä huolta."

Juoppo-lalli vaipui vuoteellensa ja kornasi muutaman minutin kuluttua pitkään ja kovasti. Vaimon tuska eneni joka sekunnilta. Hän juoksi rantaan etsiäksensä Vilhoa veneestä, vaan ei löytänyt häntä sieltäkään. Siitä huolimatta, että kukaties hurja miehensä rupeisi häntä rääkkäämään, herätti vaimo hänen unesta ja kiljaisi taukoomatta kysymyksen hänen korvaansa. Tästä heräsi Liddykin ja yhdisti äänensä kasvatus-äidin huutoon, saadaksensa selitystä Vilhon poissa olosta.

Lakattuansa raivoamasta siitä, että hänen unensa häirittiin, sanoi kalastaja: "Tuon kelvottoman nuorukaisen ovat kalat vieneet. Hänen piti vetää koukku-köyttä veneesen, mutta horjahti ja suistui mereen, ja sinne hän jäi. Onko se minun syyni?"

Lausuttuansa nämät hirveät sanat, joita kuullessa rouva Wäber ja Liddy milt'eivät joutuneet tainnuksiin, nukkui tuo törkeä mies uudelleen kuurona ja tunnotonna omaistensa haikeille valituksille.

Vilhon katoamisen perästä oli koto-rauhan viimeinenkin jäännös hävinnyt. Enemmän kuin milloinkaan oli Wäber juopumuksen orjana. Se apulainen, joka hänen täytyi ottaa Vilhon sijaan, oli raaka, pahantapainen ihminen; sillä paremmat kyllä varoivat menemästä yleisesti tunnetun ja halveksitun juomarin palvelukseen. Sellainen asiain laita ei voinut kauan kestää ja muutos oli tapahtuva tavalla tahi toisella. Se tapahtuikin, mutta toisin, kuin oli aavistettukaan.

Kaksi vuotta oli Liddy elänyt Helgolannin saarella. Hän oli täyttänyt kaksitoista vuotta, ja viime aikoina enimmästi elänyt niistä lahjoista, joita rouva Donner, vähistä varoistansa, ja myöskin herra pastori tavan takaa antoivat hänelle. Nyt hän oli rouva Wäberin ainoa lohdutus ja sentähden tälle tuiki tarpeellinen.

Muutamana sumuisena iltana oli suurin osa saaren miesväestä yhdessä seurassa lähtenyt kalastusretkelle. Noin kaksisataa venettä oli sumu-ilmassa ulkona aavalla merellä. Hämärän tultua nousi kova tuuli, joka pian kiihtyi rajuksi myrskyksi. Jo oli sydän-yö, mutta ei vielä yksikään kalaveneistä palannut takaisin ja aallot olivat nyt niin korkeat, että ne helposti olisivat satojakin veneitä kerrassaan kaataneet. Pitkin rantaa seisoivat vaarassa olevien kalastajien vaimot ja lapset, valittaen, vapisten ja rukoillen Jumalaa. Heidän hätähuutonsa voitti rajujen aaltojenkin tyrskyn, eikä kukaan heistä pitänyt lukua myrskystä, sateesta ja yön kylmyydestä. Viimein johtui heille mieleen se neuvo, että sytytettäisiin valkea noille tuulen ajelemille, merellä kulkeville veneille merkiksi, joka osoittaisi heille tien kotosaareen. Kaikkiin lyhtyihin, mitkä saatiin käsille, sytytettiin valkea. Lyhtyjen kantajat, monta sataa luvultaan, nousivat muitten asukasten kanssa saaren korkeimmalle huipulle, likelle vanhaa valotornia, ja antoivat, tuulesta ja myrskystä huolimatta, valonsa loistaa pilkko pimeään, ja odottivat hartaasti toivoen ja rukoillen omaistensa kotiintuloa. — Heidän odotuksensa ja toivonsa ei ollutkaan turha. Parvittain ja vähillä väli-ajoilla tulivat kalastajaveneet rantaan, vastaan-otettuina vartoojien riemuhuudoilla ja niiden tuskallisilla kysymyksillä, jotka vielä omaisiansa kaipasivat. Noin kello kolmen aikana aamulla olivat kaikki veneet miehinensä onnellisesti kotiin saapuneet, paitsi yksi ainoa, vanhan Wäberin. Hänen vaimonsa oli myös Liddyn kanssa viettänyt tämän hirmuisen yön rannalla. Kun muut olivat iloisina palanneet kotiin miehinensä, poikinensa ja isinensä, oli hän nyt ainoa, joka toivotonna jäi meren rannalle seisomaan. Jokaiselta rantaan tulevalta veneeltä oli hän kuulustellut miehensä kohtaloa, alinomaa oli hän kertonut kysymyksensä, ja vihdoin hän sortuneella äänellä kääntyi viimeisen puoleen. Tämä toi hänelle sen hirmuisen sanoman, että hänen miehensä vene luultavasti oli aattoihin uponnut. Vähän matkan päästä oli hän kuullut Wäberin haukkuvan renkiänsä, jonka kanssa tämä oli joutunut riitaan rommipullosta. Kohta sen jälleen oli raju, ankara huuto kaikunut halki ilman, ja sitten ei venettä enää näkynyt.

Suruunsa sortuneena seisoi onneton vaimo pauhaavan meren rannalla. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa, ja sadevesi tippui niistä samoinkuin hänen vaatteistansakin. Luoden surun lakastuttamat silmänsä tähdittömään taivaasen, väänteli hän äänetönnä työhön tottuneita, käsnäisiä käsiänsä, ja ikään kuin nuori viiniköynnös kiertelee vanhan kuoleutuneen puun runkoa — niin Liddykin hyväillen ja tukien vasemmalla kädellään syleili hyväntekijäänsä, oikealla yhä kantaen palavaa lyhtyä. Silmistä valuvat kyyneleet sekaantuivat sadepisaroihin, jotka virtasivat nuoren tytön kasvoja alas.

Näin he seisoivat kauan aikaa liikkumatta, mitään puhumatta. Viinein tunki onnettoman lesken sydämmen pohjasta nämä sanat: "Herra! älä käy tuomiolle hänen kanssansa, vaan ole hänelle armollinen." Vähän tointuneena lisäsi hän sitten: "rakas Liddy! rukoilkaamme, että Jumala armahtaisi hänen kurjaa sieluansa."

Ja he rukoilivat raju-ilman pauhatessa. He rukoilivat niin, kuin sopiikin — hartaasti, Jumalan tahdolle alamaisina. Sammumaisillaan kiilui valkea lyhdyssä; sitä tulisemmin paloi innostuksen liekki rukoilevaisten sydämmessä. Se tunkeusi pilvien kauhun ja pimeyden kautta taivaasen ja näytti heille kauniimmassa kuin tähtien valossa taivaallisen Isän, joka on itse rakkaus ja mielellään kuulee vanhurskaan rukouksen, kun se on totinen. Hänen henkensä — rauhan ja lohdutuksen henki — laskihe alas rukoilevien sydämmiin, niin että he vahvistettuina lähtivät kotiin ja levollisina jaksoivat ajatella tietämätöntä tulevaisuutta.

Wäberin venettä ei sen koommin nähty, ja hänen sekä hänen apulaisensa perikato huomattiin varmaksi. Leski sai pienen raha-avun kalastaja-kassasta, kuitenkin sillä ehdolla, että hän käyttäisi sen omaksi hyödyksensä eikä tuon vieraan lapsen elakkeeksi. Tästä vielä enemmän lannistunut vaimo alkoi luopua koko luvatusta avun saannista, päästäksensä tuosta vaikeasta ehdosta; mutta Liddy esti tämän alttiiksi antavan rakkauden osoituksen. Hän oli kuullut erään Englantilaisen upsierin, joka pian oli saava eron palveluksestaan ja lähtevä kotiin Englantiin, etsivän nuorta tyttöä pienen lapsensa hoitajaksi. Äkkiä päätti hän ruveta tähän palvelukseen sen kautta päästääksensä kasvatus-äitinsä kaikesta huolesta. Erinomaisen suloiselta tuntui hänestä se ajatus, että hän kenties kerran säästetyllä palkallansa saattaisi maksaa suuren velkansa kasvatus-äidillensä. Ennenkuin hän tarjousi upsierin palvelukseen, antoi hän tiedon tästä aikomuksestaan eräälle miehelle, jota hän kunnioitti ja rakasti niinkuin isäänsä — kunnian-arvoiselle papille. Tämä oli nähtävästi hämmästyksissään, kun Liddy ilmoitti hänelle aikomuksensa. Äänetönnä katseli hän tuota pientä puhujaa. Hänen silmässänsä kiilsi kyynel, ja liikutettuna vastasi hän vihdoin:

"Armas tyttäreni! Aikomuksesi on semmoinen, kuin sen Jumalan käskyn mukaan tuleekin olla. Käytä itsesi vastakin näin, että sinun kävisi hyvin ja että sinä kauan eläisit maan päällä. Sillä lapsen kiitollinen rakkaus on Jumalan silmissä hyvä ja otollinen. Mutta, tyttäreni, ei ole siinä kyllä, että tahdot ruveta palvelukseen; ensin sinun pitää tarkoin tutkia itseäsi, voitko myös tehtäväsi kunnollisesi täyttää. Lapsentytön virka ei ole vähäpätöinen, vaan se on mitä tärkeimpiä, vaikka useammat pitävät sen palvelustytön arvoa ylempänä, joka ruokaa keittää ja huoneita siivoaa. Mutta se on väärin; siliä lapsentytölle me uskomme, mitä meillä on kalliinta ja rakkahinta, meidän omat lapsemme, jotka meidän Vapahtajammekin asetti opetuslapsillensa esikuvaksi. — Huolimattomuutensa ja ilkeytensä kautta voipi lapsentyttö saattaa holhottavansa ennen-aikaiseen kuolemaan taikka hengellisen turmeluksen tielle. Oletko ajatellut sen edesvastauksen suuruutta, minkä otat päällesi? Mene siis ja tutki itseäsi Jumalan edessä, oletko tuohon tärkeään virkaan sopiva. Anna minulle vastaus huomen-aamuna taikka jo tänä iltana. Koettele myös itseäsi, tuleeko sinulla olemaan kylliksi rohkeutta suoraan tunnustaa vikasi, jos hoidettavasi lapsi sinun syystäsi joutuu johonkin vahinkoon. Moni lapsi olisi voinut pelastua tuskallisesta kuolemasta, jos heidän hoitajansa ajoissa olisivat tunnustaneet oikean syyn heidän kitumiseensa."

Liddy noudatti herra pastorin viisasta neuvoa ja tarkan itsensä tutkimisen jälkeen pysyi hän yhä lujana päätöksessään. Iloksensa sai hän myös edeltäkäsin kolmen kuukauden palkan palveluksestaan. — Kun hän kävi papin luona jäähyväisiä sanomassa, antoi tämä hänelle vielä monta hyvää opetusta. Muun muassa sanoi hän: "Jos tahdot pysyä hurskaana, tulee sinun aina illoin tutkia itseäsi, oletko kuluneen päivän aikana toimittanut jotain hyvää taikka pahaa. Älä myöskään unhoita joka päivä rukoilla Jumalaa. Jos et voi sitä tehdä oikealla ilolla — jos tunnet jonkun salaisen levottomuuden tuntoasi vaivaavan, niin siitä voit päättää, että olet tehnyt jotain pahaa; koeta sitä silloin jälleen palkita. Olet kertonut minulle, että sinulla ennen oli useat palvelijat, jotka käskyjäsi tottelivat. Älä anna muiston tästä harhauttaa itseäsi uudessa ammatissasi. Hän, jota Cherubim ja Seraphim palvelevat peitetyillä kasvoilla, ei tullut maan päälle palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä monien lunastukseksi. Se on minua ilahuttava, jos kerran kuulen sinulle hyvin käyneen. Muista minua uskolliseksi ystäväksesi, jolla todellakin on isän mieli sinua kohtaan. Mene rauhaan, rakas tyttäreni! Herra siunatkoon ja varjelkoon sinua!"

Raskaalta tuntui Liddylle ero niistä hyvistä ihmisistä, joita hän oli saarella tavannut, raskahimmalta ero kasvatus-äidistä. Pastorin neuvosta hän ei kuitenkaan ilmoittanut tälle mitään aikomuksestaan, keventääksensä kumpaisellekin eronhetken katkeruutta, vaan kirjoitti sen sijaan kirjeen hänelle ja pyysi pastoria olemaan hänen lohduttajanansa. Seuraavan päivän aamukoitteessa piti laivan lähteä merelle palveluksesta vapautetun sotaväestön kanssa. Edellisenä iltana he olivat menneet laivaan, mutta Liddy oli ollut kotona yötä.

Kauan aikaa, ennenkuin lähtevän laivan tykki antoi merkin ankkurin nostamiseen, nousi Liddy jo makuu-sijaltansa. Itkien lankesi hän polvillensa hyväntekijänsä vuoteen viereen, katsellen noita rakastettuja kasvoja, joita hän kenties ei koskaan enää saisi nähdä. Suurella hartaudella rukoili hän onnea Jumalalta kasvatus-äidillensä ja jätti hänet Jumalan armolliseen huostaan. Sitten suuteli hän vienosti vanhan vaimon vaaleita huulia ja lähti kiireesti ulos tuvasta jätettyänsä kirjeen ja rahat, jotka hän oli saanut, vuoteen vieressä olevalle tuolille.

Kirjeesen oli hän kirjoittanut:

"Armas Äitini!

Äitinipä oletkin, sillä oikea äitini ei olisi voinut tehdä minulle enemmän hyvää, kuin sinä olet tehnyt. Paljon olet kärsinyt minun tähteni; mutta et sittenkään ole minua hyljännyt. Sitä en eläissäni unhoita ja sentähden olen aina kiitollinen tyttäresi. Minun tähteni et myöskään tahdo ottaa vastaan apurahoja kalastaja-kassasta. Sitä minä en kuitenkaan voi sallia ja olen sentähden ruvennut lapsentytöksi eräälle Englantilaiselle upsierille, joka tänään vartiaväestön kanssa palaa takaisin Englantiin. Suo anteeksi, ett'en ole sinulle siitä mitään puhunut; sen tein vaan senvuoksi, ett'en sinua huolestuttaisi. Tässä oleva raha olkoon pienenä alkuna suuren velkani suorittamiseen; se ei ole varastettua, vaan se on edeltäkättä saatu palkkani. Herra pastori sanoo sinulle enemmän ja on aina sinua lohduttava. Jää Jumalan haltuun ja pidä rakkaassa muistossa

oma Liddysi."

Laukaus pamahti laivasta hänen astuessaan ulos tuvasta. — Rouva Donner seisoi Erdmuthen kanssa majansa ovella, jossa he odottivat lähtevää Liddyä, sanoaksensa hänelle jäähyväiset ja onnen toivotukset matkalle. Vielä kerran nuoret ystävykset syleilivät toisiansa ja Liddy riensi veneesen, joka vei hänet suureen kolmikansi-laivaan. Hän ei saattanut kääntää silmäänsä pois saaresta, jossa hän tosin oli nähnyt monta surun päivää, mutta paljon iloakin nauttinut. Vasta laivassa väentungossa ja hälinässä hänen surunsa vähän hälveni ja tuskin tunnin kuluttaa oli Helgolanti jo hänen silmäpiiristänsä kadonnut.

SEITSEMÄS LUKU.

Erikäs.

Suurilla herroilla Englannissa on usein tiluksia, joita ei kenenkään Saksalaisen ruhtinaan tarvitsisi hävetä. Peninkulman pitkälle ulottuvat huolellisesti istutetut ja hoidetut puutarhat, joidenka hoito maksaa satoja tuhansia vuosittain. Suuret joukot aljoja metsän eläimiä ja mitä harvinaisimpia lintuja ovat näitä puistoja elähyttämässä, ja kalliimmat veistokuvat kaunistavat viheriöitä, sametinnäköisiä nurmikoita. Kartanoissa, jotka ovat niin laveat, että niissä kyllä saattaisi asua satoja ihmisiä, elää yksi ainoa perhekunta ja sekin vaan kolme kuukautta vuodessa, jonka jälkeen huoneet loppuvuoden ovat autioina ja käyttämättä. Surullisena katselee maamies näitä maallisen suuruuden muistomerkkejä, jotka ovat rakennetut köyhäin alamaisten hiellä, sillä heidän isäntänsä eivät suinkaan ole heille isän sijassa, vaan katsovat paremmaksi tuhlata ylenmääräisiä tulojansa iloisessa pääkaupungissa taikka ulkomailla.

Lord Habberton'in maatilat olivat paraimpia maassa. Maakartanoitten ja maitotalojen vuokraajat toivat joka vuosi melkoiset rahasummat päähoviin, joka, eri ajoilla rakennettuna, oli kahdessa osassa, toinen vanhan ritarin-linnan kaltainen, toinen uudempi. Ne olivat eroitetut toisistaan suuren pihan ja korkeiden muurien kautta ja olivat ikäänkuin kaksi eri kartanoa. Edellisessä asui vanha synkeämielinen lordi, toisessa hänen poikansa Kaarle, joka oli erikäs, vaikka vielä nuori ijältänsä. Muutamana kauniina poutapäivänä, jommoisia sameassa Englannissa ei ole monta, käveli kaksi palvelijaa pitkin linnan puutarhan puhtaita käytäviä. Vaatepartensa oli varsin silmään pistävä ja ilmaisi kohta heidän isäntänsä eriskummaisuutta. Päässä oli suuri leveälierinen hattu taikka luukko mustasta silkistä, joka peitti koko muodon aina leukaan asti. Vartalon ympärillä oli avara, monipoimuinen pitkä mekkopaita mustasta tibetistä, jonka alta tuskin jalatkaan näkyivät. Jalassa heillä oli hirvennahkaiset kengät, joilla oli niin ohuet anturat, että astuntaa tuskin voitiin kuulla. Tässä puvussa milt'ei elämään kyllästyneitten erakkojen kaltaisina kävelivät nautinnon-himoiset palvelijat puutarhassa, jonka uhkeasti rehoittava kasvikunta olisi ihastuttanut ketä hyvänsä paitsi heitä.

"Heikki!" virkkoi toinen heistä, "täällä en suinkaan enää tule kauan pysymään. Ei tätä elämää kestä. Vanhempani määräsivät minun leipojaksi; mutta minä karkasin pois opista, sillä yöllä valvominen ei ollut minulle mieleen. Mutta nyt olen, mies parka, joutunut ojasta allikkoon; sillä täällähän täytyy luopua kaikesta, minkä Jumala on suonut ihmisten iloksi. Täällä ollaan mykkinä kuin kalat, maataan päivällä ja valvotaan yöllä, seura-elämästä ei ole puhettakaan — voisihan vähemmälläkin saada minun pakenemaan maailman ääriin saakka."

"Niinhän toki, Gumprecht," vastasi toinen, "sinä olet oikeassa. Isäntämme en, suoraan sanoen, pöllöpää. Hänellä on taskut täynnä rahoja, kellari täynnä viiniä, talli täynnä kauniimpia hevosia, eikä hän kuitenkaan käytä mitään tästä hyväksensä. Kuules, Gumprecht, minä olen aina toivonut tulevani noin mahtavan rikkaaksi mieheksi. Mutta jos tietäisin tulevani yhtä hupsuksi, kuin isäntäni on, niin toden totta tahtoisin mieluummin kaiken ikäni olla köyhänä kuin kirkon rotta."

"Kumppaniemme tuolia vanhan lordin luona," lausui Gumprecht, "ei ole parempi kuin meidänkään, vaikk'eivät he pukunsa suhteen ole kimröökin-kauppiaitten näköisiä. Koko tuo suku lienee vähän omituinen."

"Huomenna on kilpa-ajo Exeterissä," sanoi Heikki; "jos meidän isäntämme olisi niinkuin muut nuoret miehet hänen säädyssänsä, niin ratsastaisimme hänen kanssaan sinne, panisimme vetoon pari tuhatta puntaa, nauraisimme, riemuelisimme, joisimme sydämmen ilolla, ja nauttisimme sillä lailla elämää, joka kyllä kuitenkin on lyhyt ja täynnänsä orjantappuroita. Jos lähden karkuun, niin lähden jo huomenna, saadakseni olla kilpa-ajoissa."

"Ja minä," lausui Gumprecht, "tahtoisin nyt ruveta kilvan-juoksuun — päästäkseni sänkyyn. Koko yön — u — ah!" hän haukotteli, "on minun täytynyt siivota ja juuri meidän herramme salaisessa huoneessa. Olen tomuttanut kaikki seinät ja nurkat, hivuttanut lattian kiiltäväksi ja toimittanut satoja muita pieniä askareita, jotka kyllä vaativat juoksua ja rientämistä. Enpä juuri olekaan utelias; mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tietää, mitä on tuon suuren mustan peitteen alla jokaisessa kammarissa. Päältäpäin se näyttää sängyltä taikka ruumiin arkulta; mutta siinä on korkea kyttyrä, jota en voi selittää."

"Sen kalun tähden olen minäkin usein päätäni vaivannut," sanoi Heikki, "ja usein on mieleni tehnyt katsoa peitteen alle, vaikka isäntä kovimman rangaistuksen uhalla on sen kieltänyt. Tekisinpä sen sittenkin joskus, kun herra ei ole huonessa, jos ei kappalainen olisi vakuuttanut, että peitteen alla on pieniä tiukuja, jotka vähimmästäkin liikuttamisesta rupeavat soimaan ja saattavat herran saapuville. Minä ajattelen kuitenkin, ett'ei hän minua syö, vaikka kerran katselen tuota katua, ennenkuin karkaan. Jos luovun palveluksestani haukkumasanoilla taikka ilman niitä — jos itse menen pois talosta, taikka jos minä täältä ajetaan — se en minulle yhdentekevä."

"Sinä!" sanoi Gumprecht, "voisipa sinulle tapahtua jotain pahempaakin; ylhäisten herrojen kanssa ei ole hyvä riitaantua. Isännällä kyllä olisi valta piirrättää päästökirjan sinun selkääsi, semmoisen, jonka mustansinisiä puustaavia et hopussa saisi pois pyyhityksi."

Heikki nauroi, ja Gumprecht nuhteli häntä tästä. "Oletko unhoittanut," sanoi hän, "että Habberton-house'ssa ei saa nauraa? Yhden ainoan kerran vaan oli James Bill nauranut, ja silloinkin vaan aivan hiljaa, ja tuossa paikassa hän sai eronsa."

"Hyvä!" vastasi Heikki, "minä säästän siis nauruni huomiseksi, jolloin aion lähteä kilpa-ajoon. Mutta tuolta kuuluu vieraan ihmisen kova astunta. Tutkitaanpa tuota harvinaista ilmiötä."

Näillä sanoilla hän käänsi ylöspäin luukon, joka ehti häntä vapaasti näkemästä, ja huomasi Liddyn, joka käyskenteli puutarhassa kahden pienen lapsen kanssa. Liddy hämmästyi kovin nähdessänsä nuo kummallisesti puetut miehet ja tempasi säikähtyneenä molemmat lapset luoksensa. Heikki muuttui kohta juhlallisen näköiseksi ja kysyi vakavalla äänellä: "kuka on antanut sinulle luvan tulla tähän puutarhaan?"

"Säästä kysymyksesi," katkaisi Gumprecht hänen puheensa, "tyttö on tyttö on lastenhoitajana meidän kappalaisella, jonka orpana, luutnantti Schlicks, lapsensa kuoltua heitti tämän hänen huostaansa. Tiedäthän, että meidän kummallinen isäntämme ei kärsi lapsia eikä vaimoja linnassaan, ja että kappalainen perheinensä asuu tuossa pikkuisessa rakennuksessa tuolla. — Lapseni!" sanoi hän sitten kääntyen Liddyn puoleen, "älä ole milläsikään, oleskele vaan tässä puutarhassa huviksesi, että se edes jollekin ihmiselle tuottaisi hyötyä ja huvitusta."

"Nuo kasvot ovat liian hienot ja mielekkäät lapsentytölle," sanoi Heikki. "Parempi olisi, jos kappalainen antaisi hänen ja lasten pukeutua semmoiseen pukuun, kuin meilläkin on. Voisipa kerran sattua niin, että herra päivälläkin tulisi puutarhaan taikka ikkunasta huomaisi pienokaiset, ja silloin olisi kappalaiselle paha tarjolla, vaikka hän johonkin määrin on herramme suosiossa."

"Kyllä he niin puetaankin, sen hän minulle sanoi," lausui Gumprecht; "kohta kun tilatut kaaput ja päähineet ovat valmiit."

"Tyttö voisi saada minun pukuni," virkkoi Heikki, "kun hän vaan malttaisi odottaa huomiseksi. Jos tuossa riivatussa puvussa tulisikin kilpa-ajoihin Exeteriin, uskoisivat minun Trappistiksi ja kivittäisivät minun."

"Heikki!" sanoi Gumprecht iloisena, "minulle johtui kelpo keino mieleen, mitenkä sinä huomenna saattaisit olla läsnä palveluksestasi karkaamatta. En mielelläni tahtoisi eritä niin uskollisesta kumppalista, kuin sinä olet, ja jos oikein asiaa mietitään, ei meidän Kaarle herramme likimaillenkaan ole niin ilkeä kuin hänen isänsä ja monet muut herrat. Työ ei meitä liioin rasita, emmekä saa haukkumasanoja koskaan, eikä ole palkkakaan halveksittava. Paitsi sitä en minä luovu siitä toivosta, että herramme jälleen tulee täysimieliseksi ja palkitsee meille nykyiset vaivaloiset päivämme. Onpa hän ennen ollut paras mies koko maailmassa.

"No," sanoi Heikki, "mitäpä tuolla pitkällä puheellasi oikeastaan tarkoitat?"

"Sen saat kohta kuulla. Huomenna meillä on päivä-vahti herran luona. Kilpa-ajon tähden kaikki, jotka liikkumaan kykenevät, lähtevät Exeteriin, jopa kappalainenkin rouvineen, lapsineen. Me olemme sitten yksin linnassa ja saatamme tehdä, mikä meitä ikinä haluttaa. Nyt saat kuulla tuumani, jota et suinkaan hylkää. Jos räätäli huomiseksi ei ole valmistanut tuon tytön kaappua, niin sinä puet hänet vaatteihisi. Jos ne ovat liian pitkät, sopii niitä lyhentää silmäneulan tahi nuppineulan avulla. Kun lupaat tytölle pienen lahjan, rupee hän varmaankin mielellään sinun sijaiseksesi kuudeksi taikka kahdeksaksi tunniksi, sillä aikaa kuin sinä olet Exeterissä. Vaimon uteliaisuuskin ja halu laskea vähän leikkiä saa hänen varmaankin siihen suostumaan. Eikä hänellä ole siinä mitään vaaraa. Jos niin sattuisikin, ett'ei herra koko päivänä nukkuisi yhtään, olen minä saapuvilla, jos hän jotain haluaisi. Siinäkin kummallisessa tapauksessa, että hän sinuakin tarvitsisi, ei ole mitään pelättävää. Eipä hän näe muuta kuin jalkojamme, usein ei niitäkään; sentähden ei nuoren sijaisesi pienuus eikä äänensäkään tule saattamaan sinun pientä petostasi ilmi."

"Sinun esityksesi on oivallinen!" huudahti Heikki iloissaan. "Minua ihastuttaa sekä toivo päästä Exeteriin, että varsinkin tämä sukkela vaihto."

"Minulla on siis sinun suostumuksesi?" lausui Gumprecht. "Nyt minä valmistelen tyttöä hänen huomeiseen tehtäväänsä. Mikä sinun nimesi on, armas lapseni?"

"Liddy Wäber," vastasi tämä.

"Kaunis nimi!" muistutti Heikki, "jota ainoastaan niin kummallinen herra kuin meidän saattaa pitää rumana. Älä anna hänen sitä kuulla, ellet heti tahdo menettää hänen suosiotansa."

"Mistä olet kotoisin?" tutkisteli Gumprecht vielä.

"Tänne tulin Helgolannin saaresta."

"Hs!" kuiskutti Heikki. "Helgolanti on meren keskellä ikään kuin jauhokokkare kattilassa, ja kaikki, mitä on meressä, mitä sieltä tulee taikka siihen menee, sitä meidän isäntämme ei voi kärsiä. Hän on siinä suhteessa niinkuin Juutalaiset, jotka arvelevat, ett'ei vedestä ole mitään hyötyä. Sentähden hän kuivautti järven täältä puistosta, sentähden hän hakkautti maahan nuo kauniit lehmukset ja poppelit linnan edustalta, sillä niiden suhina tuulessa muistutti hänelle meren aaltojen loiskinata; sentähden hän ikäänkuin vesikauhuinen pakenee kaikkea vettä, eikä voi lähteä pois tästä kirotusta linnasta, sillä onpa kaikkialla lammikoita, ojia, järviä, puroja ja virtoja, joita hän kammoo."

"Ei suinkaan tuo herra raukka juokaan muuta kun olutta taikka viiniä?" kysyi Liddy sääliväisesti.

"Eipä niinkään," vastasi Heikki. "Siinäpä juuri kumma onkin. Hän ei juo muuta kuin vettä, joka kuitenkin on värjätty kaikellaisilla sekoituksilla, esm. kirsimarjan ja vatun liemellä, viinillä, teellä y.m. ja tätä juodaan läpikuultamattomista astioista, ett'ei näkyisi mitään nestettä."

"Kuuleppas Liddy!" sanoi Gumprecht, "sinun täytyy olla vähän avuksi tälle kelpo pojalle, siten että huomenna muutamaksi tunniksi rupeet hänen virkaansa. Se ei ole sinulle vahingoksi."

"Mutta," sanoi Liddy, "sitä minä en tohdi. Voin kyllä hoitaa lapsia, mutta en ymmärrä toimittaa miespalvelijan virkaa."

"Olkoon se meidän huolenamme," vastasi Gumprecht. "Sinulla ei ole vähintäkään vaaraa, ja linnassa saat nähdä kaikellaisia kauniita kaluja, jotka varmaan sinua huvittavat."

Liddy, joka jo oli oppinut käyttämään itseänsä taitavasti ihmisten seuroissa, suostui viimeinkin sykkivällä sydämmellä, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei hänen herrasväellänsä olisi mitään sitä vastaan. Sinä iltana, joka oli erittäin kaunis, antoi kappalaisen rouva hänelle luvan, kun lapset olivat ruvenneet makuulle, vielä hetkisen kävellä puistossa, kuitenkin sillä käskyllä, että hän huolellisesti karttaisi jokaista, jonka kasvot olivat peitossa, ja olisi aivan puhumatta.

Huoletonna käveli Liddy avaran puiston lehtokujia. Ihastuksella hengitti hän sisäänsä oivallisten kukkien tuoksua, ihaeli tähtitaivasta ja kuun kultaista sarvea, ja ajatteli mennyttä aikaa hiljaisella alakuloisuudella. Neljännes vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli jättänyt Helgolannin saaren. Lyhyt oli hänen palvelus-aikansa Englantilaisen upsierin, kappalaisen orpanan, luona, jonka pieni lapsi, vaikka huolellisesti hoideltuna, kuitenkin pian kuoli. Kaksi kirjettä oli hän jo kirjoittanut kasvatus-äidillensä ja herra pastorille, ja kerran saanut vastauksenkin. Nyt hän saattoi iloisena katsoa ylös taivaallisen Isänsä puoleen ja Häntä rukoilla, sillä hänen sydämmensä oli pysynyt puhtaana. Hän oli myöskin mielihyvissään huomisesta toimestansa; sillä hän toivoi siitä saavansa pienen palkan, jonka hän aikoi tarkasti säästää kasvatus-äidillensä.

Mieli täynnä näitä iloisia mietteitä, oli hän milt'ei joutumaisillaan erikkään syliin, kun tämä kepeällä astunnalla tuli kävellen tien mutkassa. Peljästyneenä jäi tyttö seisomaan eikä muistanutkaan mennä piiloon. Vaan herra kävi sivuitse häntä huomaamatta. Uteliaana katseli Liddy häntä. Hän oli vaatetettu aivan niinkuin hänen palvelijansakin, sillä eroituksella vaan, että kirjoitus-taulu riippui nauhalta hänen olallansa. Pää oli alas painuneena ja kasvoja ei voinut nähdä. Ikään kuin kummitus hiipi tuo musta haamu puiston läpitse. Hänen ilmestymisensä oli Liddyssä herättänyt kauhun, joka ajoi hänet kotiin, ja saattoi häntä katumaan annettua lupaustansa.

"Kuinka onneton tuo herra raukka on!" ajatteli tyttö vuoteellansa. "Mitäpä rikkaus ja korkea arvo häntä hyödyttävät? Varma on, ett'ei rikkaus yksin tee onnelliseksi. Mikäpä häntä surettanee? Eikö häntä voisi auttaa?"

Näin miettien Liddy nukkui.

KAHDEKSAS LUKU.

Liddyä kohtaavat kummalliset tapaukset.

Leveä luukko heitettynä valkeiden kiharoiden yli ja mekkopaita tavallisten vaatteiden päällä lähti Liddy seuraavana aamuna Gumprechtin seurassa tyhjään, autioon linnaan. Väristen hän astui ylös leveitä portaita, jotka veivät suurelle portille. Sen oikealla ja vasemmalla puolella näkivät he kaksi isoa kuvapatsasta, joista toinen, painaen sormensa huuliansa vastaan, näkyi vaativan äänettömyyttä, vaan toinen vakavasti loi silmänsä maahan. Useampia kuvapatsaita seisoi vielä muurin komeroissa korkeiden rappusien eri osastoilla, joissa tulijoiden askeleet kajahtelivat. He olivat kivettyneiden jättiläisten kaltaisia, ja Liddyn mielestä melkein peloittavia. Raskaan, mahonkipuisen oven kautta, astuivat he avaraan esisaliin, jonka seinät olivat täynnä kuvatauluja leveissä kullatuissa kehissä. Nuo monet maalatut kasvot katsoivat kaikki suoraan sisään-astuviin ja niiden silmät näyttivät milt'ei tunkevan heidän lävitsensä. Kylmä väristys kulki pitkin Liddyn ruumista. Sivu-oven kautta tultiin pitkään huone-riviin, joka oli kaunistettu maisema-kuvauksilla, kuvaelmilla historiasta ja oivallisilla aseilla.

"Laiskurit!" mutisi Gumprecht itsekseen, "heillä on ollut semmoinen kiire kilpa-ajoon, ett'eivät edes ole malttaneet sulkea ikkunan luukkuja kiini."

Varsin konstikkaiden tuluksien avulla sytytti Gumprecht kaksi vahakynttilää ja rupesi sitten panemaan kiinni luukkuja, jotka eivät pienimmästäkään saumasta laskeneet päivän valoa sisään.

"Mitenkä?" sanoi Liddy ihmeissään, "keskellä päivääkö täällä ikkunan-luukut suljetaan ja kynttilöitä poltetaan?"

"Yö ei ole kenenkään ystävä," vastasi Gumprecht, "eikä minun herranikaan. Hänestä on tullut valon-arka yölintu; hän nousee vasta, kun aurinko on levolle mennyt." Sitte hän rupesi opettamaan Liddylle, mitä tämän oli tarpeellinen tietää.

"Tuossa," sanoi hän, "on vettä, tässä on kirsikkamarjan-, mansikan, ja vatun-lientä; tässä pullossa on madeiraa, tässä portviiniä ja tuossa sampanjaa. Täällä on teekone väkiviinalamppuineen ja tuolla on leipäkori."

Hetken aikaa vielä jatkettuansa opetustaan ja muistutettuansa tyttöä vähintäkin sadasta eri asiasta lopetti hän viimeinkin näillä sanoilla: "jos vastoin meidän luuloamme kello kutsuisi meitä sisään, niin sinä asetut vasemmalle puolelleni etkä liiku yhtään, paitsi jos hän ojentaa sinulle kirjoitus-taulun, jolloin minä olen sinulle avullinen. Mutta älä puhu sanaakaan, vaikka mitä tapahtuisi."

Näistä muistutuksista joutui Liddy semmoiseen tuskaan, että Gumprecht katsoi tarpeelliseksi rohkaista hänen mieltänsä juottamalla hänelle lasillisen väkevää viintä. Tämä onnistuikin niin hyvin, että tyttö tuli aivan puheliaaksi ja rupesi tyystin tarkastelemaan kaikkia esineitä huoneessa. Hän oli iloisimmallaan, kun äkki-arvaamatta hopeakellon kilinä kuului ja saattoi hänen uudelleen edelliseen tuskallisuuteen.

Gumprechtkaan ei kokonaan voinut salata hämmästystään; kuitenkin hän viittaamalla kehoitti Liddyä pysymään rohkeana, ennenkuin hän aukasi erikkään huoneen ovea.

Kaappuun puettuna, pää luukon peitossa, istui tämä kirjoituspöydän ääressä. Ikään kuin komennon jälkeen marssi Gumprecht vapisevan kumppaninsa kanssa esiin ja asettui kahden askeleen päähän herrastansa. Kasvojansa kääntämättä ojensi tämä hänelle kirjoitus-taulun, jonka jälkeen Gumprecht meni ulos, iskien silmää Liddylle. Kuten jälestäpäin tuli selville, oli erikäs pyytänyt erään kirjan kirjastostaan. Liddy oli pelosta menehtymäisillään, kun hän havaitsi olevansa yksin tuon peloittavan miehen kanssa. Sekunti toisensa perästä kului eikä Gumprecht tullut takaisin. Viimein hän uskalsi vähän luoda silmänsä erikkääsen, joka, pää käden nojassa, istui liikkumatta kirjoituspöydän ääressä. Hänen kasvoistansa ei Liddy voinut nähdä muuta kuin vähän osan isosta mustasta parrasta. Mutta pian hän jälleen painoi päänsä alaspäin; sillä mies nousi seisoalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä työnnettiin tuo peloittava kirjoitus-taulu tytön silmien eteen. Hämmästyksestä oli hän pudottaa taulun vapisevasta kädestään, nähtyänsä siinä kirjoitettuna käsky-sanan: "soitantoa!" Tuskansa oli ääretön. Mihinkä kummaan hänen oli rupeaminen tämän selittämättömän sanan johdosta? Pitäisikö hänen itse soittaman vai hankkiman soittoniekkoja paikalle? Ja mistä ne saataisiin? Epätoivon alaisena katseli hän taulua, joka yhä oli hänen kädessänsä. Kauhistava minuutti kului tällä tavalla. Sitten taulu rajusti nykäistiin hänen käsistään ja lisäksi pantiin sanat: "soitantoa! pian! torvilla ja rummuilla!"

Nyt oli Liddy pahemmassa kuin pulassa. Kyynelsilmin vaikeroitsi hän: "minä en osaa soittaa, kaikkein vähimmin torvilla ja rummuilla." Tämä lyhyt puhe vaikutti erikkääsen melkein voimakkaammin kuin soitanto sana Liddyyn. Hän nykäsi luukon pois kasvoiltaan, näytti valjut, laihtuneet, kiharapartaiset kasvonsa ja rikkoi jo vuosikausia ankarasti noudatetun äänettömyytensä, kummastuneena huudahtaen: "kuka sinä olet? kenen lapsia olet?"

Liddy ei uskaltanut katsoa kysyjään vastatessaan: "minä olen Li— Wäber ja kap— ja tämän linnan kappalaisen luona."

"Sinä änkytät pelosta, poika! puhu vapaasti ja pelkäämättä. Äänesi soipi viehättävästi, ja herättää minussa onnellisempien aikojen muistoja. Minkätähden sinä olet täällä?"

"Minun piti oleman sijaisena, kun hän on lähtenyt Exeteriin."

Gumprechtin pikainen takaisin tulo teki erikkään jälleen mykäksi.
Luukko heitettiin taas kasvojen yli. Otettuansa anotun kirjan
palvelijalta ojensi herra hänelle kirjoitus-taulun, jossa olivat
Liddylle käsittämättömät sanat.

Gumprecht tajusi asian paremmin kuin tyttö. Hän läheni erästä kauniisti kiillostettua kaappia, veti erään vieterin ylös, ja kohta kaikuivat täydellisen soittokunnan viehättävät säveleet. Soitanto alkoi huilujen, oboijien, klarinettien ja torvien suloisilla akkordeilla, joihin sittemmin vaskitorvien, pasuunien ja rumpujen majesteetilliset äänet sekaantuivat. Kun Liddy nyt, ihastuneena nauttien ensikerran kuultujen säveleiden suloisuudesta, unhoitti koko maailman, käveli erikäs pitkin askelin edes takaisin huoneessa ja näkyi kiinnittäneen ajatuksensa aivan toisiin esineisin kuin soitantoon.

Soitannon tauottua sai Gumprecht taulun kautta käskyn viedä kirja takaisin kirjastoon ja sen sijaan hakea toinen. Hänen mentyänsä kääntyi erikäs Liddyn puoleen, käskien hänen nostaa luukon kasvoiltaan. Kun tämä oli noudattanut hänen käskyänsä, katseli hän erinomaisella mieltymyksellä tytön punehtuvia kasvoja.

"Poikani," sanoi hän huoaten, "Jumala on suonut sinulle kauniit kasvot. Älä salli paheen milloinkaan turmella niiden puhtautta." Vielä kerran hän terävästi tutkien katsoi tyttöön ja sanoi sitten äkkiä: "tahdotko ruveta minun palvelukseeni?"

Tämä kysymys tuli niin arvaamatta, ett'ei tyttö tiennyt, mikä olisi sopivin vastaus siihen; "jos herra kappalainen siihen suostuu eikä Heikki raukkaa minun tähteni luovuteta palveluksesta," lausui hän viimeinkin vitkalleen.

Erikäs laski itse tytön luukon alas, kuullessansa pois lähetetyn palvelijan lähenevän, ja ojensi hämmästyneelle miehelle taulun siihen kirjoitetuilla sanoilla: "poika Wäber on otettu minun palvelukseeni ja se ilmoitetaan kappalaiselle."

Viittaamalla lähetti hän sitten pois molemmat palvelijat, jotka vetäytyivät esi-huoneesen. Liddyn yksinkertainen kertomus siitä, mikä oli tapahtunut, saattoi Gumprechtin sangen suureen kummastukseen, joka tarttui muihinkin palvelijoihin heidän palattuansa niiden joukkoon, ja Liddy kohosi tämän kautta johonkin arvoon linnassa. Tytöllä oli nyt kyllin tilaisuutta oppia tuntemaan uuden herransa oikkuja ja kummallisia omituisuuksia. Häntä erikäs suvaitsikin luonansa paremmin kuin muita. Kabinetissa hän myös näki tuon salaisen peitteen niiden esineiden päällä, jotka olivat herättäneet uteliaisuuden eivätkä olleet hänenkään mielikuvitukseensa vaikuttamatta. Kun nyt hänen palvelusvuoronsa vaan tuli joka kolmas päivä, niin häneltä vielä liikeni aikaa kappalaisen lapsille, jotka suurella rakkaudella olivat häneen kiintyneet. Sillä lailla oli kulunut neljätoista päivää, jona aikana hän oli jotenkin perehtynyt uusiin toimiinsa. Tarkan huomaavaisuutensa ja terävän järkensä avulla arvasi hän usein herransa tahdon, ennenkuin tämä oli sitä kirjoittanutkaan, jota herra kyllä huomasi ja josta hänen suosionsa nuorta palvelijaa kohtaan yhä eneni. Harvoin hän laiminlöi tilaisuutta vaihtaa muutamia sanoja Liddyn kanssa ja katsella hänen muotoansa.

Muutaman helteisen päivän perästä oli iltapuoleen uhkaavia ukkosen pilviä kokoontunut taivaan rannalle. Tuuli ajoi ne yhä lähemmäksi, ja raju-ilma puhkesi juuri linnan ylitse. Jo aikaa ennen oli erikäs kovin levottomana liikkeellä. Hänen käskystään olivat kaikki palvelijat kokoontuneet linnan huoneisin, joidenka ikkunan-luukut olivat suljetut. Ne hohtivat sytytettyjen vahakynttiläin valossa ja kaikuivat Kaarle herran nopeista askeleista.

Kohta kun tuuli ulkona alkoi yksitoikkoista suhinaansa, Gumprecht, herransa käskyä odottamatta, veti ylös kaikkiin huoneisin sijoitettujen pelikellojen vieterit, ja muurit kaikuivat jälleen sointuvista säveleistä. Mutta kun ukkonen majesteetillisella jyrinällänsä voitti torvienkin ja rumpujen äänen ja mahtavilla pamahuksillaan täristytti linnan muureja, rupesivat palvelijat aivan kummallisella tavalla kohtelemaan nähtävästi taintunutta herraansa. Tukittuansa hänen korvansa pumpulilla ja käärittyänsä hänen päänsä monenkertaisiin huiveihin, veivät he hänet sohvalle, jonka syvimpään nurkkaan hän kätki päänsä, joka nyt peitettiin useilla villavaipoilla ja pienillä polstareilla. Sitten tarttui kuusi palvelijaa yhtä moneen rumpuun ja he rupesivat niitä pärryyttämään niin rajusti, että koko huone tärisi ja Liddy pelkäsi korvansa halkeavan. Samassa pojat iloisesti irmastelivat ja paukuttivat rumpujansa kuten hullut ainakin. Kun heidän kätensä väsyivät, tuli toisia miehiä heidän sijaansa ja näin he vuorotellen jatkoivat tuota melua, niin kauan kuin ukkonen jylisi ja sade tulvaili alas.

Tämä kummallinen leikki ei vielä ollut loppunut, kun aivan odottamaton vieras ilmestyi. Vanha herra, yöpuvussa, ja suuri joukko kaluunoilla koristettuja palvelijoita hänen jälessään, astui suuttuneen tavalla aukinaisesta ovesta huoneesen, missä mainittua melskettä yhä kesti. Se vihainen katsanto, joka seurasi hänen kätensä viittausta, teki pikaisen lopun rummuttamisesta. Koko tuo musta joukko, joista useammat olivat vetäneet luukkonsa pois kasvoilta, asettihe nöyrään asentoon ja olivat tässä tilassa melkein kiinni saatujen pahantekijöiden näköiset.

Äkkinäinen äänettömyys saattoi peitossa olevan erillään uskomaan, että raju-ilma jo oli kulkenut ohitse. Hän pudisti sentähden korkealle ladotun taakan pois päästänsä, joka vaatteisin käärittynä oli näöltänsä kuin pagodin pää. Hän oli kaiketi ollut tukehtumaisillaan, näytti aivan hiestyneeltä ja oli pörröisellä parrallaan pikemmin hirviön kuin sivistyneen, korkeampiin seuroihin kuuluvan ihmisen kaltainen. Erikäs raukka! Raju-ilman kauhistuksista onnellisesti pelastuneena oli hän nyt joutuva toisenlaisten kauhujen uhriksi.

Vanha herra, joka juuri oli itse lordi Habberton, iski vihaisen, halveksivan silmäyksen kurjan näköiseen poikaansa. Vihdoin lausui hän: "Onko tämä poikani, hyvin kasvatettu viidenneljättä-vuotias mies, vai lapsellinen mielipuoliko, joka muuttaa harmaapäisen isänsä viimeiset vuodet surupäiviksi. Voi, että minun täytyy elävin silmin nähdä, kuinka poikani joutuu ihmisten ja omain palvelijainsa narriksi! Vilkaseppas kerta tähän peiliin, että oppisit tuntemaan omaa kurjuuttasi! Tämä on jo kolmas vuosi, kun olen kärsinyt hullutuksiasi. Mutta kerran taivaallinenkin kärsivällisyys loppuu. Tämän kerran minä vielä sinua pyydän ja rukoilen: tule jälleen järjelliseksi ihmiseksi ja hyväksi pojaksi. Rohkaise mielesi, särje ne alakuloisuuden kahleet, jotka vievät sinulta järjen viimeisenkin jäännöksen. Ota itsellesi lempivä vaimo omasta säädystäsi, ja kaunistakoon hilpeät lapset sinun elämäsi iltapuolta. Tahdotko totella minua, suotko minulle myöntävän vastauksen?"

Erikäs, joka palvelijoiden avulla oli päässyt vaatteista ja korvissa olevista pumpulitukoista, ei vastannut sanaakaan, vaan jäi seisomaan liikkumatta, pää painuneena vasten rintaa.

"Noh!" huusi lordi kiivaasti, "tahdotko myöntyä minun tahtooni, vai etkä tahdo? Vastaa!"

Poika loi häneen surullisen silmäyksen ja tarttui sitte tauluunsa, kirjoitti siihen muutaman sanan ja antoi sen isällensä.

Vihoissaan vanhus heitti sen lattiaan.

"Puhetta minä sinulta vaadin enkä kirjoitusta", huusi hän. "Onko isäsi sinun silmissäsi vähemmän-arvoinen kuin tuo lapsi, joka mielestäsi yksin ansaitsee kuulla sinun puhuvan? Puhu! tahdotko minua totella, vai etkö tahdo?"

Kaarle herra laski ristissä olevat kätensä kuin uupuneena alas ja sanoi surullisella äänellä: "minä en voi."

Nämä kolme sanaa kiihoittivat vanhuksen vihan korkeimmalleen; hän olisi varmaankin lyönyt poikaansa, jos hän ei olisi hävennyt noita monia läsnä-olijoita.

Kauan katseli hän ankarasti onnetonta poikaansa ja kääntyi sitten nähtävästi aivan levollisena ympärillä seisovien puoleen.

"Vallan väärin tekisin," lausui hän, "jos kauemmin tuhlaisin varojani mokoman ihmisen hullutuksiin. Kukaties puute vaikuttaa sen, minkä velvollisuuden tunto ei ole saanut aikaan. Te kaikki," sanoi hän kaapunkantajille, "olette tästä hetkestä vapaat palveluksestanne. Palkkanne maksetaan heti kohta. Tästälähin olkoon Kaarle herra itsensä ja kummallisen mielenlaatunsa nojassa. Mielipuolena pysyköön hän nyt tämän linnan ja tämän puutarhan rajojen sisäpuolella, joiden ulkopuolelle hän tätä ennen itsepintaisuudessaan ei ole tahtonut mennä. Ikään kuin kerjäläiselle annan minä hänelle jokapäiväisen leivän omasta pöydästäni, mutta en rahtuakaan enempää. Nyt korjatkaa luunne pois täältä!"

Koko palvelija-joukko pötki tiehensä, paitsi Liddy, joka oli kätkeynyt tuolin taakse, ja erikäs jäi yksin tähän loistavaan huoneesen.

Vähän aikaa seisoi hän äänetönnä miettien, meni sitten makuukammariinsa ja lukitsi oven jälkeensä.

Kun huone jäi tyhjäksi, tuli Liddy ulos piilopaikastaan, sammutti melkein loppuun palaneet kynttilät, avasi yhden ikkunan luukut, siirsi sohvan eteen pienen renkun, laskeutui siihen istumaan ja nojasi päänsä sohvaan.

Ennen pitkää makasi hän jo makeata unta tässä oudossa asemassa ja hurjimman melun perästä seurasi nyt äänetön hiljaisuus.

YHDEKSÄS LUKU.

Liddy rupee parantajaksi.

Liddyn uni oli pitkä ja makea. Se olisi kestänyt vieläkin kauemmin, jos hän ei olisi herännyt siihen, että hänen päähänsä hiljaa koskettiin. Avattuansa uniset silmänsä näki hän entisen isäntänsä, erillään, seisovan hänen vieressään. Toisessa kädessä tämä piti palavan kynttilän, toisella hän silitti Liddyn vaaleita kiharoita, joilta tuo ruma luukko oli liukunut alas. Katsahtaessaan ylös huomasi Liddy, että ikkunan luukut, jotka hän oli aukaissut, jälleen olivat suljetut, niin että kammari oli pilkko pimeä. Erikkään kasvoista päättäen oli hänellä varmaankin sangen paljon kärsimistä, kuitenkin näytti hänen muotonsa enemmän surumieliseltä kuin kammoittavalta. Vähän värähtelevällä äänellä puhutteli hän tyttöä: "lapsi, mitä tässä vielä teet? etkö ole kuullut, että minä olen kerjäläinen, jolta ei enää ole mitään saatavana?"

"Juuri sentähden, hyvä herra, olen minä jäänyt tänne," vastasi Liddy.
"Minun luullakseni nyt tarvitsette minun apuani enemmän kuin ennen."

Erikkään kasvot ikäänkuin vetäytyivät itkuun. Äkkiä hän kääntyi pois, oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä: "Lapsi, pakene pois onnettoman läheisyydestä, ett'ei hänen surunsa tarttuisi sinuunkin ja sinua turmelisi."

"Sitä minä en pelkää!" vastasi Liddy rohkeasti. "Pikemmin minä toivon voivani auttaa teitä siitä, jos sallitte minun jäädä tänne ja lupaatte seurata minun neuvoani."

"Parantaako?" lausui erikäs katkerasti. "Yksi vaan saattaa minua parantaa — se on kuolema!"

"Tahi laupias Jumala," virkkoi Liddy luottamuksella; "sillä Hän on kuolemaa väkevämpi."

Näiden sanain totuus saattoi erikkään vaikenemaan, ja Liddy jatkoi rohkeammin: "Eiköhän, hyvä herra, se ollutkaan paras, että vanha herra särki taulun ja ett'ette voi hankkia toista itsellenne? Tästälähin teidän täytyy aina puhua minun kanssani. Onpahan kuitenkin puhe kallis Jumalan lahja, josta ei voi kyllin kiittää. Mitähän linnut ja muut eläimet siitä antaisivatkaan, jos voisivat toisiansa puhutella? Ja tuon ruman luukon heitämme pois päästänne, varsinkin sisällä huoneissa, joissa ei ole tapana pitää mitään päässä. Siihen puettuna olette aivan vanhan nokisen majavan näköinen. Mitä varten olette jälleen sulkeneet ikkunan luukut, jotka minä tahallani aukaisin, ennenkuin panin maata? Tahdotteko ijäisesti elää pimeydessä, joka vaan enentää surumielisyyttänne? Ja lisäksi vielä tämä tukehduttava ilma! Voi, hyvä herra! antakaa minun aukaista ikkuna ja luukku, että raitis ilma pääsisi sisään." — Näin puhuessaan tyttö olikin aukaissut luukun ja ikkunan niin paljon, että kirkas päivän valo saattoi tulvailla sisään.

"Voi! kuinka taivaallinen tuoksu tuolla ulkona on virvoittavan ukkosen-ilman perästä! Haistakaapa, armollinen herra! ja huomatkaa, kuinka virvoittava tuo raitis ilma on, joka ikään kuin uudestaan synnyttää ihmisen. Älkää pahaksenne panko, hyvä herra! mutta minä suutuin teihin viime yönä sentähden, että tukitte korvanne Jumalan äänelle, ukkosen jylinälle, ettekä huolineet katsella leimausta, joka vaan saattaa pahantekijöitä vahingoittaa. Ettekä edes tahtoneet kuulla tuulen suhinaa, joka on Hänen hengähdyksensä, — eikä virvoittavan sateen tulvailemista, josta vaan seuraa hedelmällisyys. Vaikka myrsky kuinka rajusti ympärilläni riehuisi, sanon minä nöyrästi, mutta pelkäämättä: elämäni on sinun kädessäsi, tee minulle, niinkuin sinulle otollinen on. Niin on minua hyvä pappi Hel—" hän keskeytti puheensa, sillä hän ei tahtonut vihatun saaren nimittämisellä vaivata herransa korvia. Nyt hän rupesi itseksensä ihmettelemään omaa rohkeuttansa, joka saattoi hänen näin ujostelematta lavertelemaan, mutta vielä enemmän sitä malttavaisuutta, jolla erikäs häntä kuunteli ja salli hänen mielensä mukaan toimitella. Hän oli ikäänkuin kaikista siteistä vapautettuna, kun hän erikkäässä ei enää nähnyt ylhäistä ja rikasta käskijää, vaan hylätyn, apua tarvitsevan raukan, jota hän päätti uskollisesti palvella.

Kun tyttö aukaisi yhä useampia luukkuja ja ikkunoita, vetäytyi erikäs takaisin salaiseen kabinettiinsa. Liddy kuuli hänen salpaavan oven, eikä hän ollut herraansa oikein tyytyväinen, vaikka hänen täytyi tunnustaa, että tämä jo oli myöntänyt sangen paljon. Hän kokosi jälelle jääneet kynttilän pätkät, jotka hän pani hyvään talteen, ja korjasi pois, mitä vielä rauhattoman yön perästä oli esillä. Hän piti itseänsä ikään kuin koko linnan emäntänä, kun hän sai siinä näin aivan oman mielensä mukaan hallita ja vallita, ja tästä oli hän aivan hyvillänsä. Hän puhdisti ja pyyhki tomut pois ja tepasteli väsymättömällä toimeliaisuudella toisesta huoneesta toiseen. Äkkiä hän pelästyi ison kellon kimeästä helinästä. Kun hänellä nyt oli kaikki toimet — portinvartian, linnanvoudin, ruuan-keittäjän, kellarin hoitajan, kamaripalvelijan j.n.e. — niin hän riensi alas rappusia odottamatonta vierasta vastaan-ottamaan. Mutta hän ei nähnyt ketään, havaitsi kuitenkin tarkemmin tutkittuansa todenmukaisen syyn kellon soimiseen. Vetonuoran alla oli vasu, joka sisälsi vadillisen jokapäiväistä ruokaa ja usealle ihmiselle riittävän leivän. Tämä löytö oli hänelle varsin tervetullut, sillä hän oli jo jotensakin nälissään. Hän piti itsensä oikeutettuna käyttämään osan ruo'asta itsellensä, mutta tyytyi kuitenkin vaan leipäpalaseen, ja joi sitten lasillisen kristallikirkasta vettä. Se maittoi hänelle hyvin ja hän toivoi herrallensa yhtä hyvää ruokahalua. Kärsivällisesti odotti Liddy muutamia tuntia hänen ilmautumistansa, vaan juoksi sitten entisen herrasväkensä luo, jonka lapsia hän lupasi joka päivä käydä tervehtimässä, josko vaan muutamaksi hetkeksikin. Kappalainen, joka todellakin tarkoitti hyvää Kaarle herralle ja vaan pakosta oli hänestä luopunut, vahvisti Liddyä hänen päätöksessään pysyä uskollisena. Hilpeästi Liddy sitten hyppeli linnaan takaisin, jossa hän tapasi Kaarle herran kirjoituspulpettinsa äärestä. Liddy pani pahaksensa, ett'ei herra ollut huomaavinaan hänen sisääntuloansa, ja vielä enemmän hän oli pahoillaan siitä, että tämä ystävällisesti lausuttuun kysymykseen: "tahtooko armollinen herra syödä?" vastasi vaan vähäisellä pään nyykähdyksellä. Sitä paitsi hänellä oli tuo ilettävä luukko päässään, jonka Liddy olisi tahtonut nähdä meren syvyyteen upotetuksi. Jotenkin alakuloisena tästä havainnostaan meni hän noutamaan väkiviinalampun päällä lämmitettyä ruokaa. Hän valmisti pöydän niin hyvin, kuin suinkin taisi, ja kun vielä oli jälellä muutamia jäännöksiä entisestä ylellisyydestä, ei ateria ollutkaan pelkkää kuivaa leipää ja kasvaksia. Olipa tyttö vielä löytänyt muutamia vajaita viini-putellia ja asetti nekin pöydälle. Tämä laiha muona ei näkynyt erittäin huvittavan erikästä. Mykkänä kuin kala, kiittämättä Jumalaa hänen antamista lahjoistaan istahtui hän pöytään, kaiveli kahvelilla höyryävässä vadissa, nieli palasen tavattomasta ruoasta ja sysäsi sen sitten inholla pois, jonka jälleen hän särpi muutamia jäännöksiä entisestä ateriastaan ja joi lasillisen vettä, puoleksi sekoitettuna viinillä. Sitten hän viittasi tyttöä ottamaan ruoan pois pöydältä. Tämä teki sen huoaten. Viimein hän rohkaisi mielensä ja sanoi: "minä soisin, herrani, että olisitte tehneet työtä niinkuin minä, silloin tämä hyvä ruoka maistuisi teille niin hyvältä kuin kuiva leipä minulle. Työ on Jumalan kallis lahja, josta on monellainen hyöty."

Erikäs ei virkkanut tähän sanaakaan. Myöhemmin, yön tultua, sanoi hän käskeväisesti: "kynttilä!"

Liddy tutkisteli kynttilävarastoansa, otti muutamia pätkiä, joiden hän arveli riittävän koko yöksi, ja pani yhden niistä sytytettynä kynttiläjalkaan. "Paljon kynttilöitä!" käski herra.

"Unhoitattepa, armollinen herra," vastasi Liddy, "ett'ei meillä nyt enää ole jäljellä kuin aivan vähän kynttilöitä, joita meidän täytyy varsin säästämällä käyttää, ell'ette tahdo ennen pitkää ruveta elämään pilkko pimeässä."

Erikäs käveli nureissaan edes takaisin huoneessansa, milloin istahtaen sohvallensa, milloin kirjoituspöytänsä ääreen, jossa hän vuorotellen luki ja kirjoitti. Vihdoin käski hän Liddyn näyttää häntä alas puistoon. Liddy totteli ja jäi, kun herra oli lähtenyt ulos linnasta, kynttilä kädessä porstuaan odottamaan. Mutta kun herra ei ensinkään palannut, pani hän isomman kynttilän-pätkän jalkaan, laski sen rappusille ja meni takaisin huoneesen, jossa hän samoin kuin eilenkin pani sohvalle maata.