E-text prepared by Tapio Riikonen

ARAUKANIEN PÄÄLLIKKÖ

Intiaaniromaani

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.

SISÄLLYS:

I. Kohtaus puelka-intiaanien kanssa.
II. Machi.
III. Kummastuksia.
IV. Mustan sydämen liitto.
V. Antinahuel.
VI. Kapina.
VII. Don Pancho Bustamente joutuu vihollisen käsiin.
VIII. Välikohtaus.
IX. Valmistuksia takaa-ajoon.
X. Curumilla sotajalalla.
XI. Antinahuelin vallassa.
XII. Antinahuel neuvottelukokouksessa.
XIII. Pakoyritys.
XIV. Murskautuneita toiveita.
XV. Del Rio See rotkolla.
XVI. Linnoitus ja ansa.
XVII. Vaarallisilla teillä.
XVIII. Verellä merkitty ehdotus.
XIX. Sotajuoni.
XX. Ihmisuhri.
XXI. Silmästä silmään.
XXII. Condorkankin taistelu.
XXIII. Kuolleitten lepopaikalla.
XXIV. Jälleennäkeminen.
XXV. Leijona kukistuu.
XXVI. Vapautus.
XXVII. Hirmumyrsky.
XXVIII. Taivaan ja maan välillä.
XXIX. Viimeinen taistelu.
XXX. Loppu.

I. KOHTAUS PUELKA-INTIAANIEN KANSSA.

Eräänä kauniina kesäaamuna vuonna 1835 ratsasti kaksi miestä oivallisen mustatäpläisen newfoundlandilaiskoiran seuraamana pitkin Karampanguesin rantoja. Tämä pieni joki juoksee Araukanian läpi, ja sitä ympäröivät hymyilevät laaksot ja hedelmälliset niityt. Kaukana idässä kohoavat Andien mahtavat vuorenharjanteet, joiden juurella sijaitsevien yksinäisten majojen valkoiset kalkkiseinät loistavat auringossa ja antavat eloa tälle lumoavalle maakunnalle.

Ratsastajat, jotka niin äkkiä ilmestyivät esiin suloisesta villistä luonnosta, olivat puetut Chilen kansallispukuun. Erämaan elämä oli heille nähtävästi aivan outoa ja tuntematonta, sillä he ratsastivat niin huolettomasti ja rauhallisesti, että olisi voinut luulla heidän matkustavan turvallista tuttua maantietä myöten, eikä sellaisten seutujen läpi, jotka ovat täynnä näkymättömiä vaaroja ja vastuksia. He olivat muukalaisia, ranskalaisia, jotka olivat lähteneet kotikaupungistaan Parisista koetellakseen onneaan täällä. Toinen oli nuori, korkeintaan kaksikymmentäviisivuotias mies, jonka ylevistä kasvonpiirteistä ja jalosta ryhdistä saattoi päättää, että hän oli loistavissa olosuhteissa kasvanut ylimys, mutta kärsinyt paljon kohtalon katkerista iskuista. Ludvig, Preboisin kreivi, oli aikoinaan omistanut suuren maatilan, jonka hän oli kuitenkin kokonaan kadottanut muutamien uhkarohkeitten epäonnistuneiden keinotteluyritysten takia. Ainoa muisto tästä onnellisesta ajasta oli hänen uskollinen koiransa Cesar, joka oli vannonut jakavansa ilot ja surut hänen kanssansa.

Valentin Guillos — se oli toisen miehen nimi — oli vain muutamia vuosia vanhempi toveriansa. Hän oli isokasvuinen laiha mies. Hänellä oli hiukan punertavat hiukset, auringonpaahtamat teräväpiirteiset kasvot ja viisaannäköiset vaaleansiniset silmät. Koko hänen olemuksensa todisti rohkeutta ja kyvykkyyttä. Vastakohtana ystävälleen oli hän syntynyt köyhistä vanhemmista ja saanut nuoruusvuosinaan kovasti taistella köyhyyttä vastaan. Varattomuus oli pakoittanut hänet ansaitsemaan elatuksensa silmänkääntäjänä. Ludvigin isä, joka oli eräässä tilaisuudessa tullut kiinnittäneeksi häneen huomiotaan, oli pelastanut hänet hädänalaisesta asemasta antamalla hänen harrastuksilleen määrätyn suunnan. Valentin oli päässyt luutnantiksi sotaväkeen. Kunnialegionan risti koristi jo silloin hänen rintaansa, kun onnettomuus kohtasi hänen ystäväänsä. Hän päätti — huolimatta siitä, että hänen omat tulevaisuudentoiveensa murskautuivat — seurata hyväntekijänsä poikaa, joka ei voinut enää oleskella kotimaassa, ja olla hänelle sinä tukena, jota hän äkkiä muuttuneissa olosuhteissa kipeästi kaipasi.

Heidän tulostaan Valparaisoon Chilessä oli jo kulunut monta kuukautta, ja näinä aikoina olivat ystävämme tutustuneet niihin henkilöihin, jotka vaikuttivat heidän myöhäisempiinkin elämänvaiheisiinsa ja jotka esiintyvät myös kertomuksessamme. Seuratkaamme nyt kuitenkin ystäviämme heidän matkallansa.

"Eikö ole todellakin hauska ratsastaa hyvällä hevosella erämaan halki?" kysyi Valentin iloisesti seuralaiseltaan.

"No niin, mitä ratsastukseen tulee", sanoi tämä, "niin tiedän vain, että olen istunut hevosen selässä neljästä asti aamulla, ja olen nyt jo sangen väsynyt."

"Ystävä raukkani", sanoi Valentin huoaten tahdottomasti. "Minähän olen kokonaan unohtanut, että olen hiukan vahvempi sinua, ja ettet ole vielä tottunut pitkiin ratsastusmatkoihin. Olinpa oikea narri, kun en muistanut sitä. Mutta pysähtykäämme ja levähtäkäämme nyt hetkisen."

Hän ratsasti muutamien suurien granaattiomenapuiden siimekseen, joiden tuuheiden oksien lomitse aurinko ei päässyt paistamaan, ja jotka siis tarjosivat heille oivallisen lepopaikan. Sitten hyppäsi hän hevosensa selästä, ja Ludvig seurasi esimerkkiä. Molemmat istuutuivat maahan, ja hevosten syödessä puiden reheviä versoja otti Valentin matkarepun olaltaan ja veti sieltä esiin laivakorppuja, vuohenjuustoa ja palan suolattua lihaa. Sitten alkoivat ystävykset syödä antaen Cesarillekin osansa. Tämä istui vastapäätä heitä ja katseli tarkasti jokaista palaa, jonka he pistivät suuhunsa.

"Kas niin, pahin nälkä on pian sammutettu", huomautti Valentin lyhyesti, "sitten voimme vielä levätä hetkisen. Olemme nyt sangen ihanalla seudulla, Ludvig, eikö totta? Vahinko vain, että aurinko paistaa kovin kuumasti, ja tiet ovat huonoja. Mitäs ajattelet matkastamme, veijari?" sanoi hän kääntyen Cesarin puoleen.

Koira pureskeli juuri suurta läskipalaa, mutta kuullessaan Valentinin sanat heilutti se häntäänsä ja suuntasi viisaat silmänsä häneen, merkiksi ystävällisestä myöntymisestä. Äkkiä kohotti se päätään, kuunteli hetkisen ja alkoi sitten ulvoa.

"Hiljaa, Cesar, hiljaa! Mitä sinä tahdot? Etkö tiedä, että olemme aivan vieraalla seudulla, ja ettei täällä ole yhtään ihmistä, joka…"

Hän kuunteli. Koira jatkoi ulvomistaan.

"Kummallista! Olisinkohan sittenkin erehtynyt? Cesarin täytyy vainuta jotain, sen ulvonta on luonnotonta. Mikä sinuun nyt tuli, mikä sinua vaivaa? Ehkä hirvi? Hm, se ei olisi hullumpaa!" Hän nousi ylös ja astui pari askelta. Samassa kumartui hän, otti pyssynsä, ja seisoi hetkisen kuin noiduttuna. "Cesar on aina oikeassa", mutisi hän. "Minä luulen, Ludvig, että meidän täytyy ryhtyä puheisiin noiden kanssa."

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä oli kymmenen asestettua intiaania hevosineen. He olivat puetut puelkojen pukuun. Heidän hartioillaan riippui kirjavat viitat, päähinettä ei heillä ollut lainkaan, ja hiukset, jotka olivat kiinnitetyt yhteen otsaa ympäröivällä punaisella siteellä, olivat tasaiset ja pitkät. Kaikkien kasvot olivat maalatut kirjavilla väreillä. Aseina oli heillä pitkät keihäät, puukot, pyssyt ja kilvet, jotka olivat koristetut ihmisten hiuksilla ja hevosten harjaksilla.

"Luuletko, että noilla veitikoilla on ystävälliset aikeet?" kysyi
Valentin.

"Hm, he ovat araukaneja — antakaamme heidän joka tapauksessa tulla lähemmäksi."

"Se on minunkin mielipiteeni. Ole kuitenkin varovainen!"

He virittivät pyssyjensä hanat ja odottivat jännittyneinä, mitä tulisi tapahtumaan. Huomattuaan valkonaamat pysyivät araukanisotilaat aivan liikkumattomina hevostensa selässä ja tarkastelivat heitä kummastuneina. Vihdoin ratsasti eräs mies, joka näkyi olevan joukkueen johtaja, hiukan eteenpäin ja antaen hevosensa tehdä kauniita liikkeitä, laski hän keihäänsä maahan merkiksi rauhallisista aikomuksistaan, nosti oikean kätensä rinnalle ja kohotti sitten molemmat päänsä yli.

"Marry, marry! Veljeni ovat muukalaisia. Minkätähden ovat he niin kaukana heimonsa muista miehistä?"

Kysymys oli tehty espanjaksi ja vaikka se sointui aivan vieraalta, koska intiaani puhui kurkkuäänellä, ymmärsivät nuoret miehet sen sisällön.

"Villi näkyy olevan hiukan utelias", sanoi vanhempi heistä toverilleen.
"Vastaanko minä hänelle?"

"Tee se, Valentin, eihän siitä ainakaan ole meille vahinkoa."

"Olet oikeassa, minä koetan." Hän kääntyi nyt päällikön puoleen ja sanoi lakoonisesti. "Me matkustamme."

"Minkätähden niin yksin?" kysyi tämä kummastuneena.

"Eihän meillä ole mitään kadotettavaa mukanamme", sanoi Valentin nauraen.

Päällikkö osoitti päätään. "Eikö skalppiakaan muka."

"Mitä mies tarkoittaa? Tahtooko hän kenties tehdä pilaa hiuksieni väristä? — Älkää sotkeutuko asioihin, jotka eivät kuulu teille", vastasi hän päällikölle. "Menkää vain omia teitänne, villit, muuten…"

Hän tähtäsi intiaania ja Ludvig seurasi heti ystävänsä esimerkkiä. Päällikkö ei kuitenkaan pelästynyt heidän sotaisesta käytöksestään. Työntäen kevyesti häntä kohti suunnatun pyssynpiipun syrjään sanoi hän leppyisällä äänellä. "Veljeni erehtyy, minun aikomukseni ei ollut loukata häntä. Minä olen hänen ystävänsä ja veljensä. — Valkonaamat olivat juuri syömässä, kun me tulimme?"

"Aivan oikein, päällikkö", vastasi Ludvig. "Te häiritsitte ateriaamme tulollanne."

"Jos tyydytte siihen vähäiseen eväsvarastoon, joka meillä on mukanamme, niin olemme palvelijanne", jatkoi Valentin uteliaana, nähdäkseen, mitä nyt tulisi tapahtumaan.

"Otan tarjouksenne vastaan", sanoi intiaani. "Mutta vain yhdellä ehdolla."

"No?"

"Että saan lisätä ateriaan osani."

"Se on oikeudenmukaista", sanoi Valentin heittäen iloisesti pyssynsä maahan ja tarttuen ystävällisesti villin käteen. "Me tyydymme kyllä laihaan ateriaan…"

"Ystävän leipä on aina hyvää", sanoi päällikkö arvokkaasti. Sitten antoi hän tovereilleen merkin, ja nämä ottivat nyt laukuistaan esille kaikenlaisia ruokatarpeita, myöskin nahkaleilejä, jotka sisälsivät chickaa — eräänlaatuista viiniä, jota valmistetaan maissista ja omenista. Kaiken tämän asettivat he ranskalaisten eteen. Sitten he asettuivat itse piiriin heidän ympärilleen, ja nyt uhrattiin pitkä aika kunnollisen aterian syömiseen. Kun se oli loppunut, kääntyi päällikkö taas ranskalaisten puoleen ja kysyi:

"Veljeni eivät ole espanjalaisia? Miltä saarelta he tulevat?"

"Maamme ei ole mikään saari", vastasi Ludvig. "Me olemme ranskalaisia."

Intiaani kohotti ylpeästi päätään ja sanoi: "Veljeni eivät puhuneet oikein. On vain yksi maa, joka ei ole saari — se on Araukas, vapaitten miesten suuri maa!"

Ystävykset nyökkäsivät. Niin päättäväisesti lausuttua ajatusta he eivät tahtoneet kumota.

"Veljeni ovat siis ranskalaisia", sanoi päällikkö taas. "Heidän aikomuksensa on epäilemättä harjoittaa kauppaa. Missä ovat heidän tavaransa?"

"Te erehdytte, me emme ole kauppiaita", vastasi Valentin. "Me olemme tulleet tänne tervehtimään araukaneja, veljiämme, sillä olemme kuulleet heidän vierasvaraisuuttaan ylistettävän."

Intiaani näytti olevan sangen mielistynyt tähän arvosteluun hänen kansastaan.

"Veljeni ovat aina tervetulleita luoksemme. He eivät ole viheliäisiä ja katalia espanjalaisia, ja heidät otetaan kylissämme aina hyvin vastaan."

"Mihin heimoon kuulutte?" kysyi nyt Valentin.

"Olen yksi ulmeneista — päälliköistä — ja kuulun Suuren Jäniksen pyhään heimoon."

"Hyvä, silloin voitte sangen hyvin antaa meille ne tiedot, joita tarvitsemme. Meidän täytyy tavata yksi heimolaisistanne."

"Mikä on hän nimeltään?"

"Antinahuel — Auringontiikeri."

Intiaani näytti hämmästyneeltä. Kului pitkä aika, ennenkuin hän vastasi.

"Valkoiset veljeni etsivät Suurtoquinia?" kysyi hän vihdoin hitaasti. — Toquiniksi nimitettiin intiaanikuvernementin korkeimpia päälliköitä, joita oli neljä Araukaniassa. Toquinien jälkeen seurasivat Apo-Ulmenit ja sitten Ulmenit. — "Tietävätkö he että he joutuvat tekemisiin Utal Mapuernan araukaniliittokunnan korkeimman päällikön kanssa. Veljeni varokoot." Intiaanin kasvot synkistyivät, ja näytti siltä, kuin hän aikoisi vielä lisätä jotakin. Mutta hän ajatteli hiukan ja sanoi sitten. "Minä teen muukalaisille erään ehdotuksen. Jos he tahtovat ensin levätä majassani, vien itse heidät Antinahuelin luo."

"Siihen suostumme. Me emme unhoita koskaan teidän hyväntahtoisuuttanne, päällikkö."

"Trangoil Lanec — Syvä Laakso — täyttää ainoastaan velvollisuutensa.
Valkoiset veljeni seuratkoot minua, majani ei ole kaukana."

Ateria oli aikoja sitten loppunut, ja intiaanit nousivat hevostensa selkään. Ludvig ja Valentin seurasivat heidän esimerkkiään. Päällikön viittauksesta lähti pieni joukko liikkeelle, puelka-sotilaat poistuivat joelta ja ratsastivat höllin ohjaksin täyttä laukkaa vuoria kohti.

II. MACHI.

Kahden tunnin kuluttua saapuivat ystävämme kylään, joka sijaitsi kahdeksantoista peninkulman päässä Araukasta — Araukanian pääkaupungista — Karampanguesin rannalla keskellä vuoristoa. He saapuivat sinne juuri parhaaseen aikaan tullakseen omituisen tapauksen todistajiksi. Erään majan eteen oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, etupäässä naisia ja lapsia, ja sen oviaukolla makasi intiaanin ruumis. Lukuisista sulkakoristeista päättäen oli vainajalla ollut sangen korkea asema kansansa keskuudessa. Ympärillä seisovien kirkuna, intiaanien rumpujen huumaava ääni, koirien katkeamaton ulvonta — kaikki tämä sai aikaan niin hirvittävän melun, että Valentin ja Ludvig tunsivat halua antaa hevostensa jälleen nelistää.

Ruumiin vieressä keskellä väkijoukkoa seisoi vanha, isokasvuinen, villinnäköinen mies. Hän oli puettu naisen pukuun. Mies väänteli ruumistaan hirveästi ja päästi tuon tästäkin peloittavan ulvonnan. Hän oli Machi — heimon poppamies. Näillä liikkeillään puolusti hän kuollutta Guekubun, pahan hengen, hyökkäyksiä vastaan, joka tahtoi anastaa hänet.

Äkkiä antoi Machi merkin, ja sekä musiikki että valitushuudot taukosivat heti. Guekubu oli nähtävästi voitettu, ja ruumis joutui nyt Pilliaun, valkeuden jumalan, haltuun. Poppamies oli hetken ääneti ja kääntyi sitten yleväpiirteisen ja käskevän näköisen miehen puoleen, joka keihääseensä nojaten seisoi hänen edessään.

"Suuren Jäniksen mahtavan heimon päällikkö", alotti hän. "Sinä näet tässä isäsi, urhoollisen Apo-Ulmenin, Karhunkynnen, joka niin synkällä tavalla riistettiin meiltä. Kiitos Pilliau-jumalan, ei hänen tarvitse enää pelätä pahaa henkeä, ja nyt metsästelee hän autuaitten sotilaitten kanssa taivaan präärioilla. Kaikki tavat on täytetty, ruumis voidaan haudata."

"Odotahan", keskeytti päällikkö. "Isäni on kuollut, mutta minä tahdon tietää, kuka on tappanut hänet. Soturi on sitkeä eikä kuole niin helposti. Kuka on siis sammuttanut hänen elämänsä lähteen? Vastaa minulle, sinä Machi, jonka Pilliau on täyttänyt hengellään… minä tahdon tietää murhaajan nimen. Sydämeni on täynnä surua eikä tule tuntemaan helpoitusta, ennenkuin olen kostanut isäni kuoleman."

Kuullessaan nämä surevan sanat valtasi vavistus joukon. Kaikkien katseet kääntyivät poppamieheen, joka kädet ristissä rinnalla ja katse maahan vaipuneena seisoi heidän edessään. Päällikön vaatimus ei ollenkaan hämmentänyt eikä kummastuttanut häntä. Hän oli nähtävästi odottanut sitä ja seisoi nyt sangen miettiväisessä asennossa, joka yhä enemmän ylensi hänen arvoaan väkijoukon silmissä.

"No niin, Machi, me odotamme! Tunnetko miehen, joka on syypää murhaan?"

"Minä tunnen hänet."

"Minkätähden isäni ei sitten puhu?"

"Koska on henkilöitä, jotka epäilevät Machin oikeudentuntoa, ja…"

"Kukaan ei epäile Machia, ei kukaan!" kirkui päällikkö. "Olipa rangaistavan arvo mikä tahansa, niin ei hän tule välttämään kostoani. Puhu Machi! Lupaan sinulle, että se mies, jonka nimen mainitset, on kuoleva!"

Poppamies ei enää miettinyt. Hän oikaisi ylpeästi vartaloansa, kohotti oikean kätensä ja muitten jännityksellä seuratessa hänen liikkeitään näytti sormellaan juuri sitä päällikköä, joka oli osoittanut sydämellistä vierasvaraisuutta ystävillemme.

"Täytä valasi, Ulmen! Tuossa seisoo mies, joka on syypää isäsi murhaan
— Trangoil Lanec!"

Machin tiikerikatse viivähti hetkisen syytetyn vartalolla, sitten näytti hänen olemuksensa äkkiä muuttuvan ja ikäänkuin sulautuvan hiljaiseen suruun. Hän peitti kasvonsa kaapuunsa, aivankuin tämä ilmoitus olisi tuottanut hänelle suurta tuskaa.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Trangoil Lanec oli mies, jota kaikkein vähimmin voitiin epäillä murhasta, sillä rohkeudellaan ja avosydämisyydellään oli hän voittanut kaikkien suosion. Niin pian kun hämmästys oli haihtunut, syntyi vilkasta liikettä, ja kaikki vetäytyivät pois miehen luota, joka ennen oli ollut niin hyvässä maineessa.

Trangoil Lanec seisoi nyt yksin syyttäjänsä edessä. Kuin salama olivat Machin hirveät sanat iskeneet häneenkin, mutta nyt alkoi jo halveksuva hymy väreillä hänen huulillaan. Hän astui satulasta ja odotti.

"Minkätähden tapoit isäni, Trangoil Lanec?" kysyi nyt sureva Ulmen pehmeällä ja valittavalla äänellä. "Hänhän rakasti sinua, ja olinhan minä sinun ystäväsi!"

"Minä en ole tappanut isääsi, Curumilla!" sanoi Trangoil Lanec päättäväisesti ja vilpittömällä äänellä, joka olisi kenties vaikuttanut kuuntelijoihin, jollei hetkellinen kiivastus olisi sotkenut heidän ajatuksiaan.

"Minkätähden kiellät sen?" kysyi Ulmen katkeroituneena. "Machi on puhunut!"

"Hän valehtelee!"

"Ei, Machi ei valehtele, Pilliau on ilmoittanut sen hänelle. Ei ole muuta mahdollisuutta — sinä, vaimosi ja lapsesi olette kuoleman omat, niin kuuluu laki."

Trangoil Lanec ei vastannut, vaan heitti aseensa maahan ja asettui kuolemanpaalun viereen, joka oli poppamiehen majan edessä. Hänen ympärilleen muodostui pian pyöreä piiri, ja jo alettiin tehdä valmistuksia uhria varten, sillä vanhan tavan mukaan ei murhattua päällikköä saanut haudata, ennenkuin hänen murhaajansa oli rangaistu.

Machi oli voitonriemuinen. Hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen vapautuakseen vihollisestaan, joka monta kertaa oli paljastanut hänen petoksensa. Hänen vastustajansa kuolema tuottaisi hänelle ainoastaan kunniaa.

Valentin ja Ludvig olivat pitäneet tarkasti silmällä poppamiestä. He olivat tietoisia hänen rajattomasta vallastaan, ja intiaanien herkkäuskoisuus ja petos, jonka uhriksi syytön mies joutuisi, raivostutti heitä.

"Sallimmeko tämän murhan tapahtua?" kysyi Valentin neuvottomana ystävältään.

"Emme", vastasi tämä. "Olen vakuutettu päällikön viattomuudesta ja
Machin konnamaisuudesta! — Mutta mitä me oikeastaan voimme tehdä."

"Intiaaneja on siksi paljon, ettemme voi vapauttaa häntä väkivallalla. Vaikka me saisimmekin viisi tai kuusi heistä surmatuiksi, hyökkäisivät toiset päällemme, eikä yrityksestämme ei olisi mitään hyötyä."

Valentin löi äkkiä kädellään otsaansa.

"Etten tullut jo heti sitä ajatelleeksi! Olen saanut hyvän päähänpiston. Käytän vanhaa silmänkääntötaitoani hyväkseni ja luulen, että kaikki käy hyvin. Mutta lupaa minulle taivaan nimessä, ettet kadota rauhallisuuttasi!"

"Ole huoletta, en estä sinua suunnitelmissasi."

"No hyvä, minä näytän tälle villille, että olen hiukan viekkaampi kuin hän!" Valentin ohjasi nyt hevosensa keskelle piiriä ja huusi kuuluvalla äänellä: "Kuulkaa minua, kansa! — Te aiotte tehdä tyhmän rikoksen. Machi on roisto. Hän nauraa teille selkänne takana."

Intiaanit tarkastelivat tyytymättöminä vierasta puhujaa. Ainoastaan
Curumilla säilytti rauhallisuutensa ja lähestyi Valentiniä.

"Kuka on kehoittanut valkoista veljeäni puhumaan? Vetäytyköön hän syrjään, sillä hän ei tunne puelkojen lakeja. Machi on ilmiantanut Trangoil Lanecin. Hänen täytyy siis kuolla."

"Todellako? Mutta minähän sanoin äsken teille, että poppamiehenne on kurja roisto, ja minä riisun naamarin hänen kasvoiltaan, jos vain saan tilaisuutta siihen."

Ulmen pudisti päätään, kääntyi Machin puoleen ja kysyi häneltä: "Mitä isäni sanoo tähän?"

Tämä seisoi yhä liikkumattomana halveksuva hymy huulillaan. "Milloin ovat valkeanaamat puhuneet totta? Muukalainen näyttäköön sanansa toteen!"

Curumilla mietti vielä hetkisen. Ranskalaisen rehellinen, luottamustaherättävä ilme voitti vihdoin. "No niin, veljeni puhukoon", sanoi hän.

"Odottakaahan", keskeytti poppamies. "Mitä tapahtuu, jos minä puolestani todistan, että muukalainen on väärässä?"

"Hän kuolkoon silloin!" vastasi Ulmen kylmästi.

"Siihen suostun kyllä", myönsi Valentin. "Kuulkaa nyt minua, Suuren Jäniksen heimon sotilaat ja päälliköt. Minäkin olen suuri poppamies heimoni keskuudessa ja sanon teille, ettei Trangoil Lanec, vaan Machi itse on murhannut päällikön."

Pelon ja kummastuksen liikkeitä huomattiin ympärillä seisovien keskuudessa. Valentin hengähti hetken ja jatkoi taas: "Niin, Machi on tahrannut kätensä veljensä verellä. Tämän tietää hän itse sangen hyvin ja koettaa nyt panna syyn viattoman miehen niskoille. Tarkastelkaa häntä — hän ei uskalla katsoa suoraan silmiini."

Poppamies värisi todellakin, ja hänen katseensa harhaili levottomana sinne tänne. Hänen kasvoistaan saattoi selvästi lukea syyllisyydentunnon.

"Valkoinen veljeni", sanoi Trangoil Lanec kääntyen Valentinin puoleen, "minkätähden tahdot uhrata itsesi puolestani? Ystäväni luulevat minua syylliseksi, sinä et voi estää heitä tappamasta minua. — Tehkää siis loppu asiasta, uhratkaa minut, mutta säästäkää vaimoni ja lapseni."

"Mitä sanovat veljeni?" kysyi Curumilla läsnäolevilta.

"Muukalaisten suuri poppamies näyttäköön sanansa toteen", kuului yksiääninen vastaus.

"Hyvä", sanoi Valentin, "te tulette olemaan tyytyväisiä minuun." Hän astui satulasta, veti sapelinsa huotrasta ja antoi sen kimallella kaikkien silmissä. "Te näette tämän miekan", selitti hän rauhallisena. "Sen pistän kahvaa myöten suuhuni. Jos Trangoil Lanec on syyllinen, kuolen minä, mutta jos hän on syytön, suojelee suuri henki minua, ja voin jälleen vetää tämän aseen ruumiistani haavoittumatta ollenkaan!"

"Veljeni puhuu kuin urhoollinen sotilas. Me katselemme."

"Ei, sitä minä en hyväksy", huudahti Trangoil Lanec. "Tahtooko muukalainen tappaa itsensä?"

"Pilliau olkoon tuomari!" vastasi ranskalainen hymyillen. Sitten asettui hän mahtavaan asentoon, pisti sapelin kärjen suuhunsa ja antoi koko terän kadota ruumiiseensa.

Kauhistuneina katselivat puelka-sotilaat rohkeata muukalaista, joka kääntyi ympäri, että kaikki tulisivat vakuutetuksi asian todellisuudesta, ja veti sitten sapelin hitaasti ruumiistaan. Terä oli yhtä kiiltävä kuin ennenkin, eikä valkonaama ollut haavoittunut. Nyt nousi hirvittävä riemumeteli, joka loppui vasta sitten, kun Valentin oli kädenliikkeellä vaatinut hiljaisuutta.

"Olen nyt todistanut teille, että Trangoil Lanec on syytön, eikö totta. No niin. Machi väittää päinvastaista. Nyt on hänen vuoronsa todistaa, että minä valehtelen. Mitä sanotte siitä, Machi?"

Onneton poppamies tunsi kaiken olevan mennyttä, tuskanhiki helmeili hänen otsallaan ja hänen ruumiinsa vapisi, aivankuin hän olisi ollut vilutautinen. Valentin tunsi sääliä häntä kohtaan ja tahtoi säästää hänen henkensä, mutta se oli jo liian myöhäistä. Curumilla tunkeutui Machin luo, antoi hänelle sapelin ja sanoi: "Isäni tahtoo olla suuri poppamies… hyvä, näyttäköön hän, että Pilliau rakastaa häntä!"

"Muukalainen on petturi", änkytti Machi. "Hän petkuttaa kaikkia teitä."

"Me odotamme", sanoi Ulmen kuivasti.

Machi heitti epätoivoisen silmäyksen ympärilleen. Hän näki uteliaisuuden kuvastuvan kaikkien kasvoilla. Apua ei hän voinut keneltäkään odottaa, ja hän teki siis päätöksensä. Hän tahtoi kuolla heimonsa poppamiehenä.

"Luuletteko, heikot sotilaat, että minä pelkään tätä asetta? Machi ei pelkää mitään. Hän suoriutuu tästäkin. Mutta varokaa itseänne. Pilliau suuttuu teidän käytöksestänne minua kohtaan. Hän on rankaiseva teitä tästä nöyryytyksestä, johon nyt pakoitatte minut!"

Kun puelka-soturit kuulivat poppamiehensä sanat, alkoi heidän päätöksensä horjua. Mutta Curumilla pysyi vaatimuksessaan ja vastasi poppamiehen uhkauksiin käskevällä liikkeellä. Machi ei viivytellyt enää, hän suuntasi vielä kerran vihaisen katseen ranskalaisiin ja työnsi sitten ajatuksen nopeudella sapelin kurkkuunsa. Musta verivirta syöksähti hänen kurkustaan. Onneton sulki heti silmänsä, otti kaksi askelta eteenpäin ja kaatui sitten maahan. Machi oli kuollut.

"Heittäkää petollinen koira korppikotkien eteen", sanoi Curumilla kääntyen inhoten poispäin. Hänen käskynsä täytettiin heti.

Trangoil Lanec syleili vuoroin Valentinia vuoroin Ludvigia, joita hän nimitti pelastajikseen. "Tästälähtien olemme veljeksiä elämässä ja kuolemassa", huudahti hän ihastuneena.

III. KUMMASTUKSIA.

Kului pitkä aika, ennenkuin melu ja levottomuus, jonka poppamiehen kuolema oli saanut aikaan, oli tauonnut ja järjestys palannut jälleen kylään. Ulmenit olivat jo sopineet ja puristaneet veljellisesti toistensa kättä. Ilo olisi ollut rajaton, jollei erästä surullista velvollisuutta olisi pitänyt täyttää. Apo-Ulmen päällikön ruumis oli haudattava. Tähän kului sangen pitkä aika, sillä intiaanit hautaavat aina suurilla juhlallisuuksilla etevät sotilaansa. Myöskin ystävämme ottivat Curumillan pyynnöstä osaa hautajaistoimituksiin ja ateriaan.

Kestitys oli, niinkuin voitiin odottaakin, sangen suurenmoinen. Ruokalajien joukossa oli muun muassa suuri korillinen kovaksi keitettyjä munia, joita araukanit sangen ahnaasti pistelivät poskeensa.

"Mikseivät ystäväni syö?" kysyi Curumilla ranskalaisilta ja osoitti koria.

"Suokaa anteeksi, päällikkö", vastasi Valentin, "minä syön kyllä sangen mielelläni munia, mutta en tällä tavalla valmistettuja."

"Ah, ymmärrän. Veljeni pitävät raakoja munia parempina?"

"Ei, emme pidä kovista emmekä raaoista… vaan tavallisista pehmeiksi keitetyistä munista."

"Mitä veljeni tarkoittavat?" kysyi päällikkö kummastuneena. "Munaa ei voi keittää muuten kuin kovaksi. Isämme ovat aina syöneet tällä tavalla keitettyjä munia."

Ranskalaiset katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, ja heidän kasvonsa kuvastivat vilpitöntä osanottoa.

"Onko se todellakin totta, Ulmen? Mutta ettehän te tunne elämän suurimpia nautintoja. Odottakaahan, minä autan teitä, niin tulette vuosikausia muistamaan minua."

Riemuiten ottivat kaikki vastaan Valentinin ehdotuksen, ja Trangoil Lanec kysyi häneltä innokkaana, milloin hän aikoi toteuttaa aikomuksensa.

"En voi antaa teidän odottaa kauan — aamulla täytän lupaukseni Suuren
Jäniksen kokoontuneen heimon edessä…"

Araukanit heräsivät aikaiseen seuraavana päivänä. Jo varhain aamulla kokoontuivat naiset, miehet ja lapset suurelle aukealle paikalle kylässä. Vihdoin saapuivat sinne Valentin ja Ludvig. Edellinen tunkeutui heti hänelle osoitetulle paikalle, pienelle töyräälle, josta hän helposti saattoi pitää silmällä kokoontunutta ihmisjoukkoa. Hänen käskystään olivat kaikki valmistukset jo tehty. Hänen vieressään oli pöytä, vedellä täytetty kattila ja kummallinen esine, joka nähtävästi oli uuni.

Äsken valittu uusi Apo-Ulmen antoi Valentinille merkin aloittaa toimituksensa. Ranskalaisen oli vaikea pidättää hymyään, kun hän näki kaikkien uteliaina tarkastelevan häntä. Antaakseen sanoilleen tarpeellisen painon, nousi hän ylös, nojasi toisella kädellään pöytään ja aloitti:

"Arvoisat Ulmenit ja Suuren Jäniksen pyhän ja jalon heimon urhoolliset sotilaat, kuulkaa tarkkaavaisesti, mitä sanon teille! — Aikojen alussa ei maata ollut vielä olemassa. Vesi ja pilvet täyttivät äärettömän avaruuden. Kun Pilliau loi maailman, ja ihminen hänen mahdistaan ilmestyi Punaisen vuoren helmasta, otti hän häntä kädestä, näytti hänelle kaikki, mitä maan päällä, ilmassa ja vedessä oli ja sanoi: 'Sinä olet luotujen kuningas. Eläimet, kasvit ja kalat kuuluvat siis sinulle, ja niiden täytyy edistyä ja kasvaa sinun hyödyksesi ja onneksesi! Sitten lajitteli ja jakoi Pilliau eläimet eri ryhmiin kunkin ominaisuuksiensa mukaan; ennen kaloja ja kasveja tuli kanan vuoro, joka nokkii jyviä maasta. Silloin sanoi hän ihmiselle: 'Katso, tässä on yksi hyödyllisimmistä eläimistä, jonka olen luonut sinua varten. Kanasta saat oivallista lihasoppaa, sen liha on hyvänmakuista, ja sen munista voit leipoa suloisia pannukakkuja. Jos olet sairas, ja vahva ravinto tuottaa tuskia heikolle vatsallesi, voit syödä sen pehmeäksi keitettyjä munia.' Niin puhui Pilliau ihmiselle vuosituhansia takaperin, ja minä voin todistaa teille, että hän puhui totta. Muistakaa nyt: Voidakseen keittää munan täytyy olla kaksi esinettä, ensiksikin itse muna ja toiseksi kiehuvaa vettä. Te otatte munan, kohotatte kattilan kantta, panette munan kattilaan ja annatte sen kiehua siellä kolme minuuttia — ei enempää eikä vähempää. Pankaa mieleenne nämä tärkeät tiedot, muuten ei munan keittäminen onnistu. Kas näin!"

Valentin pisti munan kattilaan. Kolmen minuutin kuluttua otti hän sen pois vedestä, löi sen pään rikki, sekoitti siihen hiukan suolaa ja antoi sen sitten Apo-Ulmenille.

Päällikkö söi munan tunnollisesti. Heti kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän huudahti ihastuneena: "Ooh! Hyvää, sangen hyvää! Veljeni on suuri poppamies."

Valentin keitti vielä useita munia ja antoi ne Ulmeneille ja etevimmille sotilaille. Mieletön ilo oli vallannut intiaanit, ja he olivat vähällä kaataa ystävällisen muukalaisen tunkeillessaan hänen ympärillään saadakseen kukin keitetyn munan. Vasta sitten, kun useiden uteliaisuus oli sammutettu, saattoi Valentin ajatella kokeen jatkamista.

"Tässä ei ole vielä kaikki, puelkat", ilmoitti hän kovalla äänellä. "Mitä nyt olen jo näyttänyt teille, on vain lastenleikkiä munapannukakun valmistamiseen verraten. Sitä taitoa ei opikaan helposti. Seuratkaa nyt jokainen tarkasti liikkeitäni." Nopeasti ryhtyi hän nyt työhön araukanien vilkkaasti seuratessa hänen hommiaan.

Kun pannukakku oli valmistunut, pani ranskalainen sen puulautaselle viedäkseen sen Apo-Ulmenille. Mutta tämä oli tullut niin himokkaaksi hyvästä hajusta, että hän unohti kokonaan arvokkuutensa ylipäällikkönä ja ryntäsi muiden Ulmenien seuraamana pöydän luo.

Pannukakun menestys oli ennenkuulumaton. Araukanit pitivät paljon uudesta, tuntemattomasta ruokalajista, ja kaikkialla näkyi onnellisia kasvoja. Valentin, joka oli tyytyväinen voittoonsa, kieltäytyi kaikista kunnianosoituksista ja palasi kiireesti Trangoil Lanecin ja Ludvigin kanssa edellisen majalle.

Ranskalaiset olivat jo edellisenä päivänä päättäneet jatkaa matkaansa. He tahtoivat lähteä heti, sillä he eivät tunteneet tietä, ja tästä oli paljon haittaa heidän pikaiselle matkalleen. He olivat järjestämässä matkatavaroitansa kuntoon, kun heidän isäntänsä saapui Curumillan seuraamana majaan. Päälliköt tervehtivät heitä kohteliaasti painamalla kätensä sydämelleen, heittäytyivät sitten maahan ja sytyttivät piippunsa. Valentin ja Ludvig arvasivat, että intiaanit aikoivat tehdä heille jonkun ehdotuksen ja odottivat kärsivällisesti, että nämä alkaisivat puhua.

Poltettuaan piippunsa loppuun ja pistettyään sen vyöhönsä, kysyi
Trangoil Lanec:

"Aikovatko valkoiset veljeni jättää ystävänsä ja jatkaa matkaansa?"

"Aiomme", vastasi Ludvig.

"Ovatko he tyytyväisiä meihin? Ovatko intiaanit osoittaneet heille kylliksi vieraanvaraisuutta?"

"Siitä ei puhettakaan, päällikkö. Te olette kohdelleet meitä kuin omia heimolaisianne."

"Minkätähden matkustavat muukalaiset sitten luotamme?"

"Tiedättehän, että olemme tulleet maahanne etsimään Antinahuelia. —
Meidän täytyy puhutella häntä."

Ulmenit vaihtoivat merkitsevän silmäyksen. "Niinkuin kultahiuksinen veljeni haluaa" — tällä tarkoitettiin Valentinia. — "Antinahuel kuuluu Mustan Dumanasin heimoon ja oleskelee kylässään."

"Siinä tapauksessa lähdemme heti hänen luokseen."

"Veljeni eivät matkusta yksin", sanoi Trangoil Lanec päättäväisesti. "Olen luvannut viedä heidät Antinahuelin luo, sillä on sangen vaarallista kulkea yksin punaisten miesten alueella. Kultahiuksinen veljeni on pelastanut henkeni — minä seuraan häntä."

"Trangoil Lanec puhuu hyvin. Myöskin Curumilla on kiitollisuudenvelassa veljilleen ja seuraa siis ystäviänsä."

"Mitä te puhutte, Ulmenit?" sanoi Valentin nousten nopeasti ylös. "Me olemme matkalaisia, ja olemme varustautuneet pahimpienkin sattumien varalta, emmekä saa siis yhdistää teidän kohtaloanne omiimme. Mitä sanoisivat teidän naisenne ja lapsenne siitä?"

"He odottaisivat paluutamme."

"Mutta mehän emme vielä tiedä, mitä tulee tapahtumaan puhuteltuamme miestä, jonka luokse valkonaamojen Suuri Kotka — siksi kutsutte varmaankin don Tadeo de Leonia — on lähettänyt meidät. Ei, ei, päälliköt, me kiitämme teitä ystävällisyydestänne, mutta sellaista uhrausta emme voi ottaa vastaan."

"Veljeni eivät tunne Llanoeneja. Kaksi miestä on mennyttä kalua, mutta neljä muodostaa jo taisteluvoiman", väitti Trangoil Lanec, ja äänellä, joka ei sallinut vastustamista, jatkoi hän: "Me emme jätä ystäviämme."

"No niin", sanoi Valentin vihdoin. "Te olette urhoollisia miehiä, päälliköt, saatte seurata meitä."

Hän älysi nyt, että heillä olisi paljon hyötyä näistä miehistä, jotka olivat viettäneet koko elämänsä metsissä ja erämaissa. Hän jäi siis ystävänsä kanssa vielä joksikin aikaa intiaanikylään, ja sitten lähtivät he toveriensa ja pienen joukon seuraamana matkalle.

Puolen tunnin keskeytymättömän ratsastuksen jälkeen erosivat muut intiaanit paitsi Trangoil Lanec ja Curumilla heistä. Näiden seuraamina jatkoivat ranskalaiset matkaansa Suuren Käärmeen majoja kohti ja katosivat pian vuorien soliin.

IV. MUSTAN SYDÄMEN LIITTO.

Meidän täytyy nyt siirtyä ajassa hiukan taapäin tutustuttaaksemme lukijamme kertomuksemme toisiin henkilöihin. Siihen aikaan, josta alamme nyt kertoa, oli Chile tasavalta, ja se oli heittänyt Espanjan ikeen niskoiltaan. Mutta sen tila ei ollut tämän kautta kuitenkaan paljoa parantunut, sillä itsenäisyys oli ainoastaan näennäinen, ja hallitusta johti oikeastaan eräs mies, joka käytti hyväkseen vallitsevia olosuhteita ja palveli omia tarkoitusperiään. Se oli kenraali don Pancho Bustamente, sotilas, jonka ankaruudesta oli liikkeellä niin peloittavia huhuja, että häntä alettiin nimittää "El Verdugoksi" (pyöveli). Tavallisesta sotilaasta oli hän urhoollisuudellaan kohonnut armeijan korkeimmaksi päälliköksi. Vihdoin oli hänet kutsuttu sotaministeriöön. Mutta hän ei tyytynyt vielä tähänkään. Hänen suunnitelmansa oli yhdistää naapurivallat Araukania ja Bolivia Chileen ja päästä niiden hallitsijaksi diktatorin arvonimellä. Onnettomuudeksi ei kenraalilla ollut suurmiehen sydäntä, ja väkivaltaisten hankkeittensa kautta herätti hän vain vihaa niissä, jotka työskentelivät rajattoman vapauden puolesta. Kapinayrityksiä sattui toinen toisensa perästä, ja vihdoin muodostui salaliitto, joka vannoi surmaavansa tyrannin. Tätä kutsuttiin "Mustan Sydämen liitoksi."

Don Pancho Bustamente oli nyt tukalassa asemassa. Vaikka hän saisikin vallan käsiinsä, niin ei hänen henkensä olisi penninkään arvoinen, jollei hän voisi repiä rikki sitä verkkoa, joka kietoutui yhä tiukemmin hänen ympärilleen. Sentähden teki hän epätoivoisia ponnistuksia saadakseen salaperäisen liiton johtajan käsiinsä. Alussa olivat hänen yrityksensä turhat. Mutta eräänä päivänä tapahtui jotakin, joka uhkasi tehdä Mustan Sydämen suunnitelmat mitättömiksi. Kymmenen kuuluisinta salaliittolaista saatiin nimittäin vangiksi Santiagossa, Chilen pääkaupungissa, ja heidät aiottiin mestata jo seuraavana päivänä.

Tämä tapahtui 5 p:nä toukokuuta v. 1835. Kaupungissa vallitsi raskas ja painostava mieliala. Ikkunat, parvekkeet ja kadut olivat täynnä kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia miehiä ja naisia, joiden kasvot kuvastivat levottomuutta ja hämmästystä. Kuvernementinpalatsista tulvi lakkaamatta ratsastavia ordonanssiupseereja ja kasarmeista lähti suuria sotilasjoukkoja Plaza Mayorille hajoittamaan siellä olevia ihmisjoukkoja.

Äkkiä häiritsi synkkää hiljaisuutta kuusi kumeata kellonlyöntiä. Samassa tärisytti yksiääninen valitushuuto ilmaa, näkyviin ilmestyi joukko munkkeja, joita seurasi kymmenen vankia vartiostoineen. Komennushuudon: "Seis!" kaikuessa astuivat munkit syrjään, ja sotilaat muodostivat puoliympyrän, jonka keskelle tuomitut asetettiin. Katkeralla epätoivolla katseli Santiagon kansa, kuinka miehet, jotka olivat uhrautuvaisesti ja vapaaehtoisesti taistelleet isänmaansa vapauden puolesta, aiottiin surmata. Luultavasti olisi syntynyt kapina, jollei Bustamentella olisi tässä tilaisuudessa ollut apunaan niin suurta sotavoimaa, etteivät pelottomimmatkaan uskaltaneet nostaa meteliä. Kaikki kävi nyt hyvin nopeasti. Tuomio luettiin vielä kerran. Sotilaat, joiden piti täyttää se, asettuivat riviin. Kuin ukkosenjyrähdys pamahti yhteislaukaus. Nuo kymmenen uhria kaatuivat kuoliaina maahan. Sitten asettuivat sotilaat järjestykseen ja marssivat liehuvin lipuin ja toitottavin torvin ruumiitten ohi takaisin kasarmeihinsa. Ihmisetkin katosivat vähitellen, ja pian oli paikka, jossa kuolemantuomio oli toimeenpantu, autio ja tyhjä.

Hämäryys levitti jo harmaan huntunsa kaupungin yli, kun syvä huokaus äkkiä häiritsi kuolemanhiljaisuutta Plaza Mayorilla. Ruumisläjästä kohosi hitaasti kalpea, verinen pää, sitten tulivat vartalo ja kädet näkyviin, ja pian oli koko mies päässyt tukalasta asennostaan toveriensa ruumiitten alta. Mies heitti pitkän ja huolestuneen silmäyksen ympärilleen siveli sitten kädellään hikistä otsaansa ja mumisi kauhistuneena: "Jumalani, Jumalani, anna minulle voimia elää — tyttäreni tähden."

Ihmeellisellä kestävyydellä alkoi hän nyt nelinkontin ryömiä katedralia kohti jättäen tumman verijuovan jälkeensä. Hän pysähtyi ainoastaan muutamia kertoja, hengähti hiukan ja painoi kätensä haavaa vasten, josta vuosi sitä enemmän verta, mitä enemmän hän ponnisteli. Näin kulki hän noin kolmekymmentä askelta ja toivoi jo pääsevänsä pakoon, kun hän äkkiä näki kaksi miestä, jotka kulkivat suoraan häntä kohti.

"Haa, onko kaikki ponnistukseni siis turhat — täytyykö minun todellakin kuolla!" huudahti onneton epätoivoissaan. Levottomuus valtasi hänet, ja hän vaipui jälleen maahan. Muukalaiset olivat sillaikaa ehtineet hänen luokseen. He kumartuivat hänen ylitseen ja tarkastelivat häntä huolellisesti.

"No?" sanoi toinen kysyvästi.

"Hän elää", vastasi toinen. "Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut.
Viekäämme hänet syrjään."

Sanomatta sanaakaan käärivät he miehen suureen vaippaan ja kantoivat hänet paikalle, jossa kaksi hevosta levottomasti tömistellen jalkojaan odotti heitä. Onneton toipui heti, aukaisi silmänsä ja koetti kierittäytyä irti vaipasta. Miehet pysähtyivät ja laskivat hänet maahan.

"Kuka te olette, señor, ja kuinka olette joutunut näin surkuteltavaan tilaan?"

"Olen Tadeo Leon, Mustan Sydämen salaliiton johtaja", vastasi haavoittunut. "Jos teillä on pienintäkään säälintunnetta sydämissänne, niin laskekaa minut vapaaksi. Olen palkitseva teidät kuninkaallisesti."

"Me emme tarvitse mitään palkintoa", sanoi toinen miehistä, jotka olivat Valentin ja Ludvig. "Mutta jos tahdotte uskoa itsenne meidän haltuumme, niin ette pety. Onnettomuudeksi olemme muukalaisia, emmekä siis tiedä, minne viedä teidät."

"Oi, te tahdotte siis pelastaa minut. Kiitos, urhoolliset miehet", sanoi don Tadeo tuntien helpoitusta. "Tiedän kyllä erään keinon. Jollei minusta ole vaan teille kovin paljon haittaa, niin viekää minut Chakraniin, kartanooni — siellä tahdon olla isäntänänne ja kertoa teille elämäntarinani."

"Tapahtukoon niin", sanoi Valentin. Hän hyppäsi hevosensa selkään, otti don Tadeon eteensä satulalle, vihelsi koiraansa ja alkoi ratsastaa Chakrania kohti turvattinsa neuvojen mukaan. Ludvig seurasi häntä.

Pian saapuivat he Chakraniin. Kummastuneena otti sen hoitaja, Pepito, heidät vastaan. Hän ei voinut salata taikauskoista pelkoaan nähdessään kuolleeksi luulemansa isännän edessään. Don Tadeo selitti hänelle parilla sanalla kaikki, kehoitti häntä pysymään vaiti, kääntyi sitten ystäviensä puoleen ja puristi lämpimästi heidän käsiään.

"Ystäväni, en voi kylliksi kiittää teitä avustanne. Sitä ei voi maksaa kullalla. En tule koskaan unohtamaan teitä, henkeni pelastajia, sillä ilman teidän apuanne en olisi päässyt kartanooni. Te olette nyt vieraitani, caballerot."

Näin sanoen jätti haavoittunut ranskalaiset. Hänet vietiin vuoteeseen, ja vieraita kestittiin hänen käskystään erittäin auliisti. Don Tadeon tila osottautui lähemmin tarkasteltaessa aivan vaarattomaksi ja voitiin toivoa, että hän jo viikon perästä saisi jättää vuoteensa. Kohtalo oli tällä kerralla suosinut häntä, hänen täytyi pitää pelastumistaan melkein kuolleista ylösnousemisena.

Don Tadeo Leon oli vartaloltaan komea, kuuden jalan pituinen mies. Hänen katseestaan kuvastui älyä ja voimaa, kaksi ominaisuutta, jotka tekivät hänet kykeneväksi johtamaan liittoa, jolla oli niin paljon vaaroja ja vastuksia. Hänen vaimonsa oli kuollut jo aivan nuorena, ja hänelle oli jäänyt vain yksi ainoa tytär, joka oli aivan äitinsä kaltainen. Donna Rosario oli vasta kuusitoistavuotias. Hänen kauneutensa, nuorekas reippautensa ja hyvä sydämensä tekivät hänet erinomaisen rakastettavaksi olennoksi, ja se, joka katsoi hänen suuriin syvänsinisiin silmiinsä, tiesi, ettei niissä asunut mitään väärää ja epäpuhdasta. Jos hän olisi saanut tiedon lähipäivien tapahtumista ja Tadeon epätoivoisesta tilasta, olisi hän tullut aivan onnettomaksi — mutta hän ei saanut tietää mitään, ennenkuin hänen isänsä oli jo välttänyt kuoleman. Tästä hetkestä lähtien ei hän poistunut isänsä vuoteen vierestä, ennenkuin haava oli parantunut.

Vaikka Tadeo koettikin pitää salassa ihmeellisen pelastuksensa, levisi kuitenkin huhu siitä sangen nopeasti. Pian alettiin häntä kaivata ja huomattiin, ettei hän ollutkaan niiden kymmenen miehen joukossa, jotka oli ammuttu Plaza Mayorilla. Nyt olisi hän joutunut sangen suureen vaaraan, jolleivät hänen ystävänsä, jotka olivat saaneet tiedon hänen pelastuksestaan, olisi päästäneet häntä pulasta selittämällä, että Chakran oli nyt erään don Manuelin hallussa.

Niiden joukossa, jotka ensimäisinä tulivat tervehtimään Mustan Sydämen johtajaa hänen parannuttuaan, oli myöskin don Gregorio Peralta, eräs liiton mahtavimmista jäsenistä.

"Jumalalle kiitos ja ylistys, että hän säästi teidät meille", huudahti hän lämpimästi. "Mitään ei ole vielä menetetty, niinkauan kun te olette keskuudessamme. Kyvykäs johtajamme pitää kyllä huolen siitä, etteivät toiveemme joudu haaksirikkoon — eikö totta?"

"Tahdon koettaa parastani", vastasi Don Tadeo päättäväisesti. "Se side, joka yhdistää minut liittolaisiini, voi katketa ainoastaan kuolemani kautta. Ennen kaikkea täytyy meidän pyyhkiä armo ja sääliväisyys luetteloistamme — niinkuin meitä kohdellaan, niin täytyy meidänkin kohdella muita. Entinen don Tadeo de Leon on kuollut, nyt elää vain pimeyden kuningas. Varokoon se, joka tämän jälkeen sattuu tielleni. Tästälähtien vallitsee ainoastaan kostava kalpa, joka taistelee isänmaan puolesta!"

"Aivan niin", sanoi riemuiten don Peralta, joka huomasi, ettei hänen ystävänsä äly ja rohkeus olleet kadonneet sairauden takia. "Tästä hetkestä lähtien alkaa vasta todellinen taistelu meidän ja Bustamenten välillä. Älkäämme kadottako aikaa. Tieto pelastuksestanne on kohdannut vihollisiamme kuin salama kirkkaalta taivaalta. Käyttäkäämme tätä tilaisuutta hyväksemme."

"Aivan oikein", myönsi toinen, "ja tällä kerralla ei taistelu lopu, ennenkuin tyranni on kuollut. — Onko mitään erikoista tapahtunut viime aikoina?" sanoi hän johtaen puheen toisaalle. "Onko teillä mitään uutisia?"

"Ei. No niin… oletteko jo siksi vahva, että voitte seurata minua kotiini? Haluaisin nimittäin että tulisitte kuuntelemaan vakoojamme, Juaniton, raporttia."

"Kuinka, otatteko te tämän miehen vastaan talossanne. Se on sangen varomatonta", sanoi don Tadeo nuhdellen.

"Pyh, se veijari ei edes tiedä, missä hän on, sillä hänet viedään talooni sidotuin silmin. No, seuraatteko minua?"

"Koska haluatte sitä, niin olkoon menneeksi."

He lähtivät matkalle sidottuaan ensin mustat naamarit kasvoilleen. Pian seisoivat he vakoojan edessä. Tämä kumarsi heille syvästi väijyvä ja utelias ilme kasvoillaan.

"Minkätähden ette odottanut aamua voidaksenne silloin tehdä ilmoituksenne kokoontumispaikassamme, Juanito?" kysyi don Tadeo lyhyesti.

"Ensiksikin siksi, etten tietänyt, missä on määrä kokoontua ja toiseksi, koska minun täytyy jo tänä päivänä tehdä teille eräs ilmoitus", kuului yhtä lyhyt vastaus. "Mutta sitä varten tahtoisin puhutella Mustan Sydämen johtajaa, sillä häntä tulee ilmoitukseni varmaan miellyttämään."

"Hän seisoo edessänne, puhukaa siis!" sanoi don Tadeo tehden käskevän kädenliikkeen.

"Ilmoitukseni sisältää vain muutamia sanoja: Kenraali don Pancho
Bustamente tulee olemaan läsnä huomisessa kokouksessamme."

"Kuinka! Oletteko varma siitä?" huudahtivat liittolaiset yht'aikaa.

"Kyllä, minä itse olen kehoittanut häntä tekemään niin."

"Tiedättekö, minkä rangaistuksen kavaltaja saa?" sanoi don Tadeo voimakkaasti ja merkityksellisesti.

Vakooja pysyi kylmänä.

"En ole kavaltaja", sanoi hän, "sillä jätän käsiinne leppymättömän vihollisenne."

"Missä tarkoituksessa koettaa kenraali hiipiä salaa kokoukseemme?"

"Ettekö arvaa sitä? Hän tahtoo urkkia salaisuuksianne."

"Caspita! Mutta silloin panee hän henkensä alttiiksi?"

"Hm, miksi niin? Eräs jäsenistä, joka yksin tuntee hänet, menee takuuseen hänen puolestaan, ja hän pääsee sillä tavalla sisään. Minä olen tämä takaaja. Kasvojenpiirteistä ei häntä voi tuntea, sillä hän seuraa muitten esimerkkiä ja on naamioitu."

"Jumalan nimessä, te olette oikeassa!" sanoi Tadeo. "Mutta kuinka käy, jos Bustamente aavistaa teidän pettävän häntä?"

"Silloin saan vastata seurauksista. Mutta sitä hän ei tee."

"Luuletteko niin?"

"Olen palvellut kenraalia jo kymmenen vuotta", vastasi vakooja viekas ilme kasvoillaan, "ja koska hän on aina ollut erittäin tyytyväinen minuun, niin…"

"Ymmärrän. Tällä kerralla ette ole ansainnut kymmenen, vaan kaksikymmentä unssia."

Don Tadeo ojensi Juanitolle rahat ja antoi hänelle merkin poistua.
Mutta vakooja jäi seisomaan paikoilleen ja sanoi:

"Teidän armonne on unohtanut pääasian. En minä eikä myöskään kenraali Bustamente tiedä vielä, missä kokous pidetään. Don Bustamente odottaa, että minä antaisin hänelle tiedon siitä."

Äänettöminä katselivat Tadeo ja Peralta toisiansa. Ilmaisisivatko he salaisuutensa tälle vakoojalle. Seurasi pitkä hiljaisuus.

"Tunnetteko Quinta Verden Rio Claron lähistöllä?" sanoi edellinen vihdoin päättäväisesti. "Siellä täytyy kenraalin olla täsmälleen kello yhdeksän aamulla. En voi antaa lähempiä määräyksiä. Mutta te tiedätte sangen hyvin…?"

"Että te ette tunne sääliä, niin, sen tiedän kyllä. Mutta älkää olko levoton, toinen käsi pesee toisen — Te tulette olemaan tyytyväisiä minuun. Hyvästi!"

Juanito vietiin pois sidotuin silmin. Hänen mentyään kääntyi don
Peralta ystävänsä puoleen ja kysyi tältä:

"Onkohan hän kavaltaja?"

Don Tadeo kohautti olkapäitään.

"Sitä emme voi vielä päättää", vastasi hän.

"Joka tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia."

* * * * *

Don Tadeon sanat kävivät toteen. Varovaisuus oli tarpeen.

Kun Tadeo ja Peralta saapuivat seuraavana aamuna kokoontumispaikalle, oli heidän ensimmäinen tehtävänsä kysyä, oliko kenraali jo tullut sinne. Pään pudistus oli ainoa vastaus, jonka he saivat — ketään ei oltu vielä viety kokoussaliin. Olikohan Bustamente joidenkin tärkeitten asioiden takia estetty saapumasta sinne, vai oliko…? Pian saivat he vastauksen kysymykseensä.

Kokous avattiin vihdoin, mutta tuskin ehdittiin lausua kymmentäkään sanaa, kun kaksi laukausta pamahti ulkoa. Samassa sekunnissa aukaistiin kokoussalin ovi ulkoapäin, ja joukko chileläisiä sotilaita tunkeutui sisään. Liittoutuneet ottivat heidät vastaan ankaralla kuulasateella. He olivat aavistaneet, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin ja valmistautuivat nyt poistumaan salista vastaisen oven kautta. Käsikähmä alkoi heti. Mutta liittolaisille, jotka olivat varustautuneet hyökkäyksen varalta, onnistui se siksi hyvin, että ennenkuin todellinen kamppailu alkoi, oli jo suurin osa heistä kadonnut viereiseen huoneeseen. Nyt alkoivat nekin, jotka puolustivat ovea, ajatella pelastustaan. Nopea hyökkäys — sitten vetäytyivät hekin viereiseen huoneeseen ja löivät sen mahtavan rautaoven kiinni aivan sotilaitten nenän edessä.

Muutamien minuuttien kuluttua onnistui sotilaitten vihdoinkin murtaa ovi auki ja tunkeutua huoneeseen. Mutta se oli jo liian myöhäistä, huone oli aivan tyhjä.

Minne olivat pakolaiset kadonneet? Kuinka olivat he voineet poistua talosta, kun sen jokainen uloskäytävä oli sotilaiden vartioima? Tarkan etsiskelyn jälkeen löysivät sotilaat vihdoin erään lattialuukun, josta johti käytävä kellarikerrokseen. Tätä tietä olivat liittolaiset menneet kadulle ja paenneet.

Harmistuneina yrityksensä epäonnistumisesta lähtivät sotilaat kotimatkalle.

Musta Sydän valitsi nyt itselleen uuden kokouspaikan, joka yksinäisen asemansa vuoksi oli täysin turvattu. Se oli eräs majatalo, jossa kävi vain matkailijoita ja seikkailijoita, ja liittolaiset, kutsuivat sitä "Paholaisenportiksi." Ainoastaan harvat tunsivat salaperäiset portaat, jotka johtivat suureen käytävään. Sitäpaitsi täytyi jokaisen lausua tunnussana, ennenkuin pääsi sisään.

Uusi kokous pidettiin jo kolmen päivän kuluttua. Naamioituna kuten tavallisesti lähti don Tadeo de Leon määräaikana uudelle kohtauspaikalle. Hänen otsallaan oli synkkä pilvi, sillä hän oli muutamia minuutteja sitten saanut tietää, että yksi liiton jäsenistä oli murhattu Santiagon kaduilla. Hän meni taloon ja kulki suuren vierashuoneen halki vieraitten ohitse huoneen perälle. Kellarinovi oli lukitsematta. Hän aukaisi sen ja katosi portaihin. Perimmäisessä huoneessa seisoi tumma olento, joka lähestyi häntä, kun hän astui sisään.

"Kuka siellä?" kysyi hän.

"Eräs, jolle yö ei ole pimeyttä", vastasi don Tadeo.

"Mitä haluatte?"

"Eikö ole kirjoitettu: Kolkuttakaa, niin teille avataan?"

"Aivan oikein. Kuka kutsuu?"

"Isänmaa!"

"Ja kosto!" jatkoi toinen matalalla äänellä ja astui sivulle.

Miehenkorkuinen kivi kääntyi syrjään seinässä aiheuttamatta vähintäkään melua, ja aukosta, joka tuli näkyviin, astui don Tadeo avaraan saliin. Sen kaikki neljä seinää olivat verhotut punaisilla tapeteilla. Salia valaisi katosta riippuva lamppu, jonka valossa don Tadeo näki noin sata miestä ympärillään, kaikilla kiiltävä miekka oikeassa kädessään. Sisäänkäytävää vastapäätä olevalla seinällä riippui pyhäinkuva kahden hiekkakellon välissä, joiden yläpuolella oli kaksi tikarilla kaiverrettua pääkallonkuvaa.

Huolimatta vierashuoneessa vallitsevasta melusta ei saliin kuulunut ainoatakaan ääntä. Nyt laskettiin läsnäolevat. Sata miestä. Don Tadeota näytti tämä tulos hiukan kummastuttavan, ja eräs kysymys pyöri hänen kielellään. Mutta hän tukahdutti sen ja aloitti heti keskustelun. Noin tunti kului keskeytymättömään neuvotteluun. Vihdoin kysyi don Tadeo: "Kuinka monta miestä on käytettävänämme?"

"Seitsemäntuhatta kolmesataa seitsemänkymmentäkuusi", vastasi ääni, joka oli divisionanjohtaja Pedro Nunezin.

"Voimmeko luottaa kaikkiin?"

"Ei."

"Kuinka monta epäröivää?"

"Neljä tuhatta."

"Voimakasta ja varmaa?"

"Noin kolme tuhatta. Heistä vastaan minä."

"Meillä on suuremmat sotavoimat, kuin mitä tarvitsemme. Kiitän teitä tulostanne, veljeni. Ennenkuin kaksikymmentäneljä tuntia on kulunut, saatte kuulla merkin, jota olette jo kauan odottaneet, ja pian jätämme tämän salaisen sodan taaksemme ja taistelemme kunniallisesti auringon kirkkaassa valossa. — Nyt", jatkoi don Tadeo, "on minun vaadittava oikeutta erästä jäsentämme vastaan, joka on tunkeutunut syvälle salaisuuksiimme ja monta kertaa kavaltanut meidät muutamasta kultapalasesta!" — Kokoontuneiden kesken syntyi suurta levottomuutta ja liikettä. "Niin niin, en petä teitä, niin on todellakin asianlaita. Minä kysyn teiltä, veljet, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen ihminen?"

"Kuoleman!" vastasivat liittoutuneet yksiäänisesti.

"No niin, sanon teille vielä kerran, että sellainen roisto on keskuudessanne. Tänään on eräs liittolaisistamme kaatunut murhaajan käden kautta ja kuitenkin — huomatkaa se — on meitä täysi määrä. Varmaankin on joku asiaankuulumaton hiipinyt kokoukseemme, kavaltaja, jonka luulen tuntevani. Astukoon hän siis esiin ja älköön pakoittako minua riistämään naamaria kasvoiltaan!"

Kuolemanhiljaisuus vallitsi huoneessa. Liittoutuneet heittivät epäileviä silmäyksiä toisiinsa, mutta kukaan heistä ei liikahtanut. Don Tadeo odotti vielä hetkisen, mutta nähdessään, että rikollinen luuli olevansa turvassa naamion takana, antoi hän merkin.

"Naamarit pois!" komensi hän.

Kaikki tottelivat heti.

"Haa, aivankuin ajattelinkin!" huudahti don Tadeo. "Nämä naamarit, jotka estävät teitä tuntemasta toisianne, ovat teidän johtajallenne kuin läpinäkyvä harso. Ettekö tietänyt sitä, Juanito?"

Kalpeana ja vavisten seisoi vakooja liittolaisten edessä. Hänen hampaansa kalisivat ja hän laskeutui epätoivoissaan polvilleen.

"Armoa, jalo herra, sääliväisyyttä!"

"Luuletko saavasi armoa meiltä, katala roisto?" kysyi don Tadeo purevalla äänellä. "Etkö ole monta kertaa pettänyt meitä? Ja eikö aikomuksesi ollut jo aamulla jättää Mustan Sydämen johtaja kenraali Bustamenten käsiin?"

Roisto ei kyennyt vastaamaan.

"Tunnustatteko syyllisyytenne, Juanito?" kysyi don Tadeo.

"Kyllä herra", vastasi tämä nyyhkyttäen sydäntäsärkevästi. "Mutta lahjoittakaa minulle henkeni. Minä vannon…"

"Kylliksi!" huudahti Tadeo ja kääntyi taas muitten puoleen. "Viimeisen kerran kysyn teiltä, minkä rangaistuksen ansaitsee veljiensä pettäjä?"

"Kuoleman!" kuului taas yksiääninen vastaus.

"Kas niin, nyt olette kuullut sen, Juanito… Viisi minuuttia suomme teille vielä elonaikaa saadaksenne uskoa sielunne Jumalalle."

Don Tadeo pani kellonsa pöydälle, otti vyöstään pistoolin ja viritti sen. Kuullessaan hanan terävän napsahduksen vavahti vakooja. Hän tuli kuolemankalpeaksi, ja hänen katseensa harhaili apua etsien ympäri huonetta. Oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kokoontuneitten sydänten lyönnit.

"Viisi minuuttia on kulunut — te olette tuomittu, Juanito", sanoi don
Tadeo vihdoin ja ojensi pistoolin kavaltajaa kohti.

"Vielä muutamia silmänräpäyksiä, teidän armonne", rukoili vakooja väännellen käsiään. "Oi, te ette voi tappaa minua! Sen nimessä joka on teille rakkain…"

"Te olette tuomittu!" sanoi don Tadeo hitaasti, ja samassa pamahti lyhyt laukaus salissa.

Juanito kaatui heti kuoliaana maahan. Don Tadeo kääntyi rauhallisena liittolaisten puoleen.

"Kas niin, oikeus on täytetty", sanoi hän. "Poistukaamme."

Liittolaiset kumarsivat hänelle arvokkaasti ja menivät ääneti ulos toinen toisensa jälkeen. Viimeiset heistä ottivat vakoojan ruumiin olkapäilleen ja kantoivat sen erästä salaista käytävää myöten kadulle. Sinne jättivät he ruumiin kiinnitettyään ensin sen rintaan tikarilla paperilapun, jossa seisoi seuraavat kauheat sanat: "Mustan Sydämen oikeutta."

V. ANTINAHUEL.

Äsken kertomiemme tapahtumien jälkeisenä päivänä valmistautuivat Valentin ja Ludvig jatkamaan matkaansa. Don Tadeo ei tosin olisi tahtonut laskea heitä luotaan, mutta hänen täytyi tällä kertaa tyytyä mahdolliseen jälleennäkemiseen. Keskustelu hänen ja ranskalaisten välillä kesti sangen kauan.

"No niin, en tahdo kauempaa pidättää teitä", sanoi hän vihdoin, "sillä näen, että päätöksenne on peruuttamaton. Mihin suuntaan aiotte matkustaa?"

"Hm", vastasi Valentin hymyillen, "me olemme, kuten kai tiedätte, puoleksi onnenetsijöitä, ja mikä suunta hyvänsä kelpaa meille, jos se vain vie meidät päämääräämme. Me ratsastamme kai etelään."

"Se sopii sangen hyvin", arveli don Tadeo. "Kuulkaahan minua, ystäväni, Valdivian maakunnassa on suuri maatila, jossa käväisen pian itse — mikä estää teitä kunnioittamasta minua läsnäolollanne. Samalla voisitte myöskin tehdä minulle pienen palveluksen. Tarvitsen juuri nyt luotettavan miehen, joka vie erään tärkeän kirjeen araukanien ylipäällikölle. Jos te menette Valdiviaan, täytyy teidän matkustaa Araukanian halki. Asia ei tuottaisi siis teille suuria vaikeuksia."

"Todellakin, sehän sopii sangen hyvin!" sanoi Valentin. "Me suostumme. Sitäpaitsi emme ole vielä koskaan nähneet villejä, joten tehtävästä tulee olemaan meille vain hyötyä ja huvia."

"Sitä parempi… sallitteko minun antaa siis teille kirjeen?"

"Kenelle jätämme sen?"

"Sille Toquinille, josta äsken puhuin, — nimittäin Antinahuelille,
Auringontiikerille."

"Auringontiikerille. Ja missä oleskelee tämä herra, joka kantaa niin peloittavaa nimeä?"

"Kunniani kautta, nyt kysytte minulta jo liikaa, señor Valentin. Sitä en tiedä. Araukanit ovat paimentolaiskansaa, ja sentähden on usein vaikea löytää heidän joukostaan sitä, jota etsii."

"Pyh, se kyllä onnistuu meille", vakuutti Ludvig. "Mutta missä on kirjeenne?"

"Tässä!" sanoi don Tadeo vetäen esiin muutamia kokoonkäärittyjä papereita. "Tehtävä, jonka uskon teille, on hiukan vaarallinen. Jos nämä paperit löydettäisiin teiltä — tuhat tulimmaista, en tiedä mitä siitä seuraisi!"

"Olkaa huoletta, vaara ei peloita meidänlaisia miehiä — te voitte luottaa meihin."

"Kiitän teitä, señorit! Muutaman päivän perästä matkustan minäkin Valdiviaan, ja kun siellä tapaamme taas toisemme, niin muistakaa, että olemme ystävyksiä, älkääkä kieltäytykö ilmoittamasta minulle uusia päätöksiänne."

Tuntia myöhemmin lähtivät Valentin ja Ludvig kartanosta kahdella oivallisella hevosella, jotka heidän isäntänsä oli lahjoittanut heille. Heidän vieressään juoksi Cesar iloisesti haukkuen.

Mitä matkan alussa tapahtui, tiedämme me jo, ja lukija sallikoon meidän tehdä muutamia huomautuksia kertomuksemme päähenkilöistä.

Tänä epäjärjestyksen ja laittomuuden aikana oli Chilessä kolme eri puoluetta, jotka kukin pyrkivät omiin tarkoitusperiinsä. Ensiksikin don Bustamenten, toiseksi Mustan Sydämen ja kolmanneksi Aukas eli Vapaitten miesten puolue, joka oli mahtavampi kuin edellämainitut. Tämän puolueen kannattajat olivat intiaaneja ja alue, joka kuului sille, käsitti Araukanian neljä Ulta Mapus kuvernementtiä — se oli maantieteellisesti paljon edullisemmassa asemassa kuin naapurimaakunnat. Tätä melkein voittamatonta tasavaltaa hallitsi Toquin Antinahuel. Erittäinkin se seikka, että araukanisotilaat saattoivat johtajansa käskystä tarttua aseisiin ja muodostaa muutamassa päivässä taistelukuntoisen armeijan, antoi hänelle valtaa, joka oli yleisesti tunnustettu. Kenraali Bustamente oli jo tästä syystä tehnyt Antinahuelille salaisia ehdotuksia, ja don Tadeo aikoi tehdä samoin.

Mutta Toquin seurasi omia suunnitelmiaan. Hän oli ymmärtäväinen ja viisas mies, joka ei antanut muutamien esteiden ja epäonnistuneiden yritysten peloittaa itseään. Hänen päämääränään oli koettaa työntää muukalaiset Kordillerein yli ja lahjoittaa kansalleen aseman, joka sillä oli ollut ennen valkoihoisten tuloa Chileen. Ja hän aikoi myös toteuttaa suunnitelmansa. Kuunnellessaan toisten puolueiden ehdoituksia, mietti hän samalla keinoa, jonka avulla hän voisi kukistaa molemmatkin. Tilanne oli vakava, pian täytyi toimia — Antinahuel odotti vain oikeata hetkeä.

Ystävämme, Ludvig ja Valentin, saapuivat pian intiaanitoveriensa opastamina kylään, jossa Toquin oleskeli. Trangoil Lanec ja Curumilla jäivät kuitenkin Cesarin kanssa Mustan Käärmeen kylän ulkopuolelle, sillä heidän mielestään oli edullisinta, ettei päällikkö aavistaisi heidän ja ranskalaisten välistä ystävyyssuhdetta. Kun Ludvig ja Valentin saapuivat kylään, seisoi Antinahuel juuri majansa ovella.

"Katsos", sanoi Valentin ystävälleen. "Tuo on kai pelätty
Auringontiikeri. Mikä jalo ryhti tällä miehellä onkaan."

"Niin, mutta hänen katseensa on petollinen, ja hän puristaa huuliansa yhteen", sanoi toinen varoittavasti. "Minuun ainakin hän tekee epäluotettavan vaikutuksen."

"Hm, oletko odottanut näkeväsi Apollon? Sinä saat aina liian huonon vaikutuksen ihmisistä. Olen vakuutettu siitä, että tämä mies, joka todellakin näyttää oikealta roistolta, on pohjaltaan kunnon ihminen."

"Jumala suokoon minun olevan väärässä — mutta aavistan, että teemme tyhmästi ruvetessamme tekemisiin tämän miehen kanssa. Päämme voi joutua vaaraan."

"Ole rauhassa. Ainoa, jonka omistan, on pääni, ja sentähden olen varovainen sen suhteen", sanoi Valentin hilpeästi. "Meidän täytyy toimittaa tehtävämme. Eteenpäin siis!"

Hän kannusti hevostaan, ja Ludvig seurasi hänen esimerkkiään. He ratsastivat päällikön majalle. Antinahuel katseli heitä tarkasti, vaikka näytti siltä, kuin hänen huomionsa olisi ollut kiintynyt muutamiin käskyihin, joita hän jakeli. Sitten lähestyi hän nopeasti ja tervehti heitä kohteliaasti.

"Marry, marry — tervetuloa, muukalaiset! Veljeni astukoot Antinahuelin majaan ja ilostuttakoot häntä läsnäolollaan!"

"Kiitos rakastettavista sanoistanne, mahtava päällikkö!" vastasi
Valentin. "Me käytämme hyväksemme tarjoustanne."

Ranskalaiset astuivat hevostensa selästä. Toquinin käskystä vietiin nämä avaraan pihaan majan taakse.

Antinahuel osoittautui yhä sangen huomaavaiseksi ja kohteliaaksi, hän pyysi vieraitaan istumaan, asetti mateetä — erästä teelajia — heidän eteensä ja antoi sitten tuoda heille piiput, joista pian nousi sinisiä savupilviä. Sitten alkoi vasta keskustelu. Kun muukalaiset olivat vielä kerran kiittäneet päällikköä ystävällisestä vastaanotosta, sanoi toinen heistä: