Araukanien päällikkö: Intiaaniromaani

ARAUKANIEN PÄÄLLIKKÖ

Intiaaniromaani

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.

SISÄLLYS:

I. Kohtaus puelka-intiaanien kanssa. II. Machi. III. Kummastuksia. IV. Mustan sydämen liitto. V. Antinahuel. VI. Kapina. VII. Don Pancho Bustamente joutuu vihollisen käsiin. VIII. Välikohtaus. IX. Valmistuksia takaa-ajoon. X. Curumilla sotajalalla. XI. Antinahuelin vallassa. XII. Antinahuel neuvottelukokouksessa. XIII. Pakoyritys. XIV. Murskautuneita toiveita. XV. Del Rio See rotkolla. XVI. Linnoitus ja ansa. XVII. Vaarallisilla teillä. XVIII. Verellä merkitty ehdotus. XIX. Sotajuoni. XX. Ihmisuhri. XXI. Silmästä silmään. XXII. Condorkankin taistelu. XXIII. Kuolleitten lepopaikalla. XXIV. Jälleennäkeminen. XXV. Leijona kukistuu. XXVI. Vapautus. XXVII. Hirmumyrsky. XXVIII. Taivaan ja maan välillä. XXIX. Viimeinen taistelu. XXX. Loppu.

I. KOHTAUS PUELKA-INTIAANIEN KANSSA.

Eräänä kauniina kesäaamuna vuonna 1835 ratsasti kaksi miestä oivallisen mustatäpläisen newfoundlandilaiskoiran seuraamana pitkin Karampanguesin rantoja. Tämä pieni joki juoksee Araukanian läpi, ja sitä ympäröivät hymyilevät laaksot ja hedelmälliset niityt. Kaukana idässä kohoavat Andien mahtavat vuorenharjanteet, joiden juurella sijaitsevien yksinäisten majojen valkoiset kalkkiseinät loistavat auringossa ja antavat eloa tälle lumoavalle maakunnalle.

Ratsastajat, jotka niin äkkiä ilmestyivät esiin suloisesta villistä luonnosta, olivat puetut Chilen kansallispukuun. Erämaan elämä oli heille nähtävästi aivan outoa ja tuntematonta, sillä he ratsastivat niin huolettomasti ja rauhallisesti, että olisi voinut luulla heidän matkustavan turvallista tuttua maantietä myöten, eikä sellaisten seutujen läpi, jotka ovat täynnä näkymättömiä vaaroja ja vastuksia. He olivat muukalaisia, ranskalaisia, jotka olivat lähteneet kotikaupungistaan Parisista koetellakseen onneaan täällä. Toinen oli nuori, korkeintaan kaksikymmentäviisivuotias mies, jonka ylevistä kasvonpiirteistä ja jalosta ryhdistä saattoi päättää, että hän oli loistavissa olosuhteissa kasvanut ylimys, mutta kärsinyt paljon kohtalon katkerista iskuista. Ludvig, Preboisin kreivi, oli aikoinaan omistanut suuren maatilan, jonka hän oli kuitenkin kokonaan kadottanut muutamien uhkarohkeitten epäonnistuneiden keinotteluyritysten takia. Ainoa muisto tästä onnellisesta ajasta oli hänen uskollinen koiransa Cesar, joka oli vannonut jakavansa ilot ja surut hänen kanssansa.

Valentin Guillos — se oli toisen miehen nimi — oli vain muutamia vuosia vanhempi toveriansa. Hän oli isokasvuinen laiha mies. Hänellä oli hiukan punertavat hiukset, auringonpaahtamat teräväpiirteiset kasvot ja viisaannäköiset vaaleansiniset silmät. Koko hänen olemuksensa todisti rohkeutta ja kyvykkyyttä. Vastakohtana ystävälleen oli hän syntynyt köyhistä vanhemmista ja saanut nuoruusvuosinaan kovasti taistella köyhyyttä vastaan. Varattomuus oli pakoittanut hänet ansaitsemaan elatuksensa silmänkääntäjänä. Ludvigin isä, joka oli eräässä tilaisuudessa tullut kiinnittäneeksi häneen huomiotaan, oli pelastanut hänet hädänalaisesta asemasta antamalla hänen harrastuksilleen määrätyn suunnan. Valentin oli päässyt luutnantiksi sotaväkeen. Kunnialegionan risti koristi jo silloin hänen rintaansa, kun onnettomuus kohtasi hänen ystäväänsä. Hän päätti — huolimatta siitä, että hänen omat tulevaisuudentoiveensa murskautuivat — seurata hyväntekijänsä poikaa, joka ei voinut enää oleskella kotimaassa, ja olla hänelle sinä tukena, jota hän äkkiä muuttuneissa olosuhteissa kipeästi kaipasi.

Heidän tulostaan Valparaisoon Chilessä oli jo kulunut monta kuukautta, ja näinä aikoina olivat ystävämme tutustuneet niihin henkilöihin, jotka vaikuttivat heidän myöhäisempiinkin elämänvaiheisiinsa ja jotka esiintyvät myös kertomuksessamme. Seuratkaamme nyt kuitenkin ystäviämme heidän matkallansa.

"Eikö ole todellakin hauska ratsastaa hyvällä hevosella erämaan halki?" kysyi Valentin iloisesti seuralaiseltaan.

"No niin, mitä ratsastukseen tulee", sanoi tämä, "niin tiedän vain, että olen istunut hevosen selässä neljästä asti aamulla, ja olen nyt jo sangen väsynyt."

"Ystävä raukkani", sanoi Valentin huoaten tahdottomasti. "Minähän olen kokonaan unohtanut, että olen hiukan vahvempi sinua, ja ettet ole vielä tottunut pitkiin ratsastusmatkoihin. Olinpa oikea narri, kun en muistanut sitä. Mutta pysähtykäämme ja levähtäkäämme nyt hetkisen."

Hän ratsasti muutamien suurien granaattiomenapuiden siimekseen, joiden tuuheiden oksien lomitse aurinko ei päässyt paistamaan, ja jotka siis tarjosivat heille oivallisen lepopaikan. Sitten hyppäsi hän hevosensa selästä, ja Ludvig seurasi esimerkkiä. Molemmat istuutuivat maahan, ja hevosten syödessä puiden reheviä versoja otti Valentin matkarepun olaltaan ja veti sieltä esiin laivakorppuja, vuohenjuustoa ja palan suolattua lihaa. Sitten alkoivat ystävykset syödä antaen Cesarillekin osansa. Tämä istui vastapäätä heitä ja katseli tarkasti jokaista palaa, jonka he pistivät suuhunsa.

"Kas niin, pahin nälkä on pian sammutettu", huomautti Valentin lyhyesti, "sitten voimme vielä levätä hetkisen. Olemme nyt sangen ihanalla seudulla, Ludvig, eikö totta? Vahinko vain, että aurinko paistaa kovin kuumasti, ja tiet ovat huonoja. Mitäs ajattelet matkastamme, veijari?" sanoi hän kääntyen Cesarin puoleen.

Koira pureskeli juuri suurta läskipalaa, mutta kuullessaan Valentinin sanat heilutti se häntäänsä ja suuntasi viisaat silmänsä häneen, merkiksi ystävällisestä myöntymisestä. Äkkiä kohotti se päätään, kuunteli hetkisen ja alkoi sitten ulvoa.

"Hiljaa, Cesar, hiljaa! Mitä sinä tahdot? Etkö tiedä, että olemme aivan vieraalla seudulla, ja ettei täällä ole yhtään ihmistä, joka…"

Hän kuunteli. Koira jatkoi ulvomistaan.

"Kummallista! Olisinkohan sittenkin erehtynyt? Cesarin täytyy vainuta jotain, sen ulvonta on luonnotonta. Mikä sinuun nyt tuli, mikä sinua vaivaa? Ehkä hirvi? Hm, se ei olisi hullumpaa!" Hän nousi ylös ja astui pari askelta. Samassa kumartui hän, otti pyssynsä, ja seisoi hetkisen kuin noiduttuna. "Cesar on aina oikeassa", mutisi hän. "Minä luulen, Ludvig, että meidän täytyy ryhtyä puheisiin noiden kanssa."

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä oli kymmenen asestettua intiaania hevosineen. He olivat puetut puelkojen pukuun. Heidän hartioillaan riippui kirjavat viitat, päähinettä ei heillä ollut lainkaan, ja hiukset, jotka olivat kiinnitetyt yhteen otsaa ympäröivällä punaisella siteellä, olivat tasaiset ja pitkät. Kaikkien kasvot olivat maalatut kirjavilla väreillä. Aseina oli heillä pitkät keihäät, puukot, pyssyt ja kilvet, jotka olivat koristetut ihmisten hiuksilla ja hevosten harjaksilla.

"Luuletko, että noilla veitikoilla on ystävälliset aikeet?" kysyi Valentin.

"Hm, he ovat araukaneja — antakaamme heidän joka tapauksessa tulla lähemmäksi."

"Se on minunkin mielipiteeni. Ole kuitenkin varovainen!"

He virittivät pyssyjensä hanat ja odottivat jännittyneinä, mitä tulisi tapahtumaan. Huomattuaan valkonaamat pysyivät araukanisotilaat aivan liikkumattomina hevostensa selässä ja tarkastelivat heitä kummastuneina. Vihdoin ratsasti eräs mies, joka näkyi olevan joukkueen johtaja, hiukan eteenpäin ja antaen hevosensa tehdä kauniita liikkeitä, laski hän keihäänsä maahan merkiksi rauhallisista aikomuksistaan, nosti oikean kätensä rinnalle ja kohotti sitten molemmat päänsä yli.

"Marry, marry! Veljeni ovat muukalaisia. Minkätähden ovat he niin kaukana heimonsa muista miehistä?"

Kysymys oli tehty espanjaksi ja vaikka se sointui aivan vieraalta, koska intiaani puhui kurkkuäänellä, ymmärsivät nuoret miehet sen sisällön.

"Villi näkyy olevan hiukan utelias", sanoi vanhempi heistä toverilleen. "Vastaanko minä hänelle?"

"Tee se, Valentin, eihän siitä ainakaan ole meille vahinkoa."

"Olet oikeassa, minä koetan." Hän kääntyi nyt päällikön puoleen ja sanoi lakoonisesti. "Me matkustamme."

"Minkätähden niin yksin?" kysyi tämä kummastuneena.

"Eihän meillä ole mitään kadotettavaa mukanamme", sanoi Valentin nauraen.

Päällikkö osoitti päätään. "Eikö skalppiakaan muka."

"Mitä mies tarkoittaa? Tahtooko hän kenties tehdä pilaa hiuksieni väristä? — Älkää sotkeutuko asioihin, jotka eivät kuulu teille", vastasi hän päällikölle. "Menkää vain omia teitänne, villit, muuten…"

Hän tähtäsi intiaania ja Ludvig seurasi heti ystävänsä esimerkkiä. Päällikkö ei kuitenkaan pelästynyt heidän sotaisesta käytöksestään. Työntäen kevyesti häntä kohti suunnatun pyssynpiipun syrjään sanoi hän leppyisällä äänellä. "Veljeni erehtyy, minun aikomukseni ei ollut loukata häntä. Minä olen hänen ystävänsä ja veljensä. — Valkonaamat olivat juuri syömässä, kun me tulimme?"

"Aivan oikein, päällikkö", vastasi Ludvig. "Te häiritsitte ateriaamme tulollanne."

"Jos tyydytte siihen vähäiseen eväsvarastoon, joka meillä on mukanamme, niin olemme palvelijanne", jatkoi Valentin uteliaana, nähdäkseen, mitä nyt tulisi tapahtumaan.

"Otan tarjouksenne vastaan", sanoi intiaani. "Mutta vain yhdellä ehdolla."

"No?"

"Että saan lisätä ateriaan osani."

"Se on oikeudenmukaista", sanoi Valentin heittäen iloisesti pyssynsä maahan ja tarttuen ystävällisesti villin käteen. "Me tyydymme kyllä laihaan ateriaan…"

"Ystävän leipä on aina hyvää", sanoi päällikkö arvokkaasti. Sitten antoi hän tovereilleen merkin, ja nämä ottivat nyt laukuistaan esille kaikenlaisia ruokatarpeita, myöskin nahkaleilejä, jotka sisälsivät chickaa — eräänlaatuista viiniä, jota valmistetaan maissista ja omenista. Kaiken tämän asettivat he ranskalaisten eteen. Sitten he asettuivat itse piiriin heidän ympärilleen, ja nyt uhrattiin pitkä aika kunnollisen aterian syömiseen. Kun se oli loppunut, kääntyi päällikkö taas ranskalaisten puoleen ja kysyi:

"Veljeni eivät ole espanjalaisia? Miltä saarelta he tulevat?"

"Maamme ei ole mikään saari", vastasi Ludvig. "Me olemme ranskalaisia."

Intiaani kohotti ylpeästi päätään ja sanoi: "Veljeni eivät puhuneet oikein. On vain yksi maa, joka ei ole saari — se on Araukas, vapaitten miesten suuri maa!"

Ystävykset nyökkäsivät. Niin päättäväisesti lausuttua ajatusta he eivät tahtoneet kumota.

"Veljeni ovat siis ranskalaisia", sanoi päällikkö taas. "Heidän aikomuksensa on epäilemättä harjoittaa kauppaa. Missä ovat heidän tavaransa?"

"Te erehdytte, me emme ole kauppiaita", vastasi Valentin. "Me olemme tulleet tänne tervehtimään araukaneja, veljiämme, sillä olemme kuulleet heidän vierasvaraisuuttaan ylistettävän."

Intiaani näytti olevan sangen mielistynyt tähän arvosteluun hänen kansastaan.

"Veljeni ovat aina tervetulleita luoksemme. He eivät ole viheliäisiä ja katalia espanjalaisia, ja heidät otetaan kylissämme aina hyvin vastaan."

"Mihin heimoon kuulutte?" kysyi nyt Valentin.

"Olen yksi ulmeneista — päälliköistä — ja kuulun Suuren Jäniksen pyhään heimoon."

"Hyvä, silloin voitte sangen hyvin antaa meille ne tiedot, joita tarvitsemme. Meidän täytyy tavata yksi heimolaisistanne."

"Mikä on hän nimeltään?"

"Antinahuel — Auringontiikeri."

Intiaani näytti hämmästyneeltä. Kului pitkä aika, ennenkuin hän vastasi.

"Valkoiset veljeni etsivät Suurtoquinia?" kysyi hän vihdoin hitaasti. — Toquiniksi nimitettiin intiaanikuvernementin korkeimpia päälliköitä, joita oli neljä Araukaniassa. Toquinien jälkeen seurasivat Apo-Ulmenit ja sitten Ulmenit. — "Tietävätkö he että he joutuvat tekemisiin Utal Mapuernan araukaniliittokunnan korkeimman päällikön kanssa. Veljeni varokoot." Intiaanin kasvot synkistyivät, ja näytti siltä, kuin hän aikoisi vielä lisätä jotakin. Mutta hän ajatteli hiukan ja sanoi sitten. "Minä teen muukalaisille erään ehdotuksen. Jos he tahtovat ensin levätä majassani, vien itse heidät Antinahuelin luo."

"Siihen suostumme. Me emme unhoita koskaan teidän hyväntahtoisuuttanne, päällikkö."

"Trangoil Lanec — Syvä Laakso — täyttää ainoastaan velvollisuutensa. Valkoiset veljeni seuratkoot minua, majani ei ole kaukana."

Ateria oli aikoja sitten loppunut, ja intiaanit nousivat hevostensa selkään. Ludvig ja Valentin seurasivat heidän esimerkkiään. Päällikön viittauksesta lähti pieni joukko liikkeelle, puelka-sotilaat poistuivat joelta ja ratsastivat höllin ohjaksin täyttä laukkaa vuoria kohti.

II. MACHI.

Kahden tunnin kuluttua saapuivat ystävämme kylään, joka sijaitsi kahdeksantoista peninkulman päässä Araukasta — Araukanian pääkaupungista — Karampanguesin rannalla keskellä vuoristoa. He saapuivat sinne juuri parhaaseen aikaan tullakseen omituisen tapauksen todistajiksi. Erään majan eteen oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, etupäässä naisia ja lapsia, ja sen oviaukolla makasi intiaanin ruumis. Lukuisista sulkakoristeista päättäen oli vainajalla ollut sangen korkea asema kansansa keskuudessa. Ympärillä seisovien kirkuna, intiaanien rumpujen huumaava ääni, koirien katkeamaton ulvonta — kaikki tämä sai aikaan niin hirvittävän melun, että Valentin ja Ludvig tunsivat halua antaa hevostensa jälleen nelistää.

Ruumiin vieressä keskellä väkijoukkoa seisoi vanha, isokasvuinen, villinnäköinen mies. Hän oli puettu naisen pukuun. Mies väänteli ruumistaan hirveästi ja päästi tuon tästäkin peloittavan ulvonnan. Hän oli Machi — heimon poppamies. Näillä liikkeillään puolusti hän kuollutta Guekubun, pahan hengen, hyökkäyksiä vastaan, joka tahtoi anastaa hänet.

Äkkiä antoi Machi merkin, ja sekä musiikki että valitushuudot taukosivat heti. Guekubu oli nähtävästi voitettu, ja ruumis joutui nyt Pilliaun, valkeuden jumalan, haltuun. Poppamies oli hetken ääneti ja kääntyi sitten yleväpiirteisen ja käskevän näköisen miehen puoleen, joka keihääseensä nojaten seisoi hänen edessään.

"Suuren Jäniksen mahtavan heimon päällikkö", alotti hän. "Sinä näet tässä isäsi, urhoollisen Apo-Ulmenin, Karhunkynnen, joka niin synkällä tavalla riistettiin meiltä. Kiitos Pilliau-jumalan, ei hänen tarvitse enää pelätä pahaa henkeä, ja nyt metsästelee hän autuaitten sotilaitten kanssa taivaan präärioilla. Kaikki tavat on täytetty, ruumis voidaan haudata."

"Odotahan", keskeytti päällikkö. "Isäni on kuollut, mutta minä tahdon tietää, kuka on tappanut hänet. Soturi on sitkeä eikä kuole niin helposti. Kuka on siis sammuttanut hänen elämänsä lähteen? Vastaa minulle, sinä Machi, jonka Pilliau on täyttänyt hengellään… minä tahdon tietää murhaajan nimen. Sydämeni on täynnä surua eikä tule tuntemaan helpoitusta, ennenkuin olen kostanut isäni kuoleman."

Kuullessaan nämä surevan sanat valtasi vavistus joukon. Kaikkien katseet kääntyivät poppamieheen, joka kädet ristissä rinnalla ja katse maahan vaipuneena seisoi heidän edessään. Päällikön vaatimus ei ollenkaan hämmentänyt eikä kummastuttanut häntä. Hän oli nähtävästi odottanut sitä ja seisoi nyt sangen miettiväisessä asennossa, joka yhä enemmän ylensi hänen arvoaan väkijoukon silmissä.

"No niin, Machi, me odotamme! Tunnetko miehen, joka on syypää murhaan?"

"Minä tunnen hänet."

"Minkätähden isäni ei sitten puhu?"

"Koska on henkilöitä, jotka epäilevät Machin oikeudentuntoa, ja…"

"Kukaan ei epäile Machia, ei kukaan!" kirkui päällikkö. "Olipa rangaistavan arvo mikä tahansa, niin ei hän tule välttämään kostoani. Puhu Machi! Lupaan sinulle, että se mies, jonka nimen mainitset, on kuoleva!"

Poppamies ei enää miettinyt. Hän oikaisi ylpeästi vartaloansa, kohotti oikean kätensä ja muitten jännityksellä seuratessa hänen liikkeitään näytti sormellaan juuri sitä päällikköä, joka oli osoittanut sydämellistä vierasvaraisuutta ystävillemme.

"Täytä valasi, Ulmen! Tuossa seisoo mies, joka on syypää isäsi murhaan — Trangoil Lanec!"

Machin tiikerikatse viivähti hetkisen syytetyn vartalolla, sitten näytti hänen olemuksensa äkkiä muuttuvan ja ikäänkuin sulautuvan hiljaiseen suruun. Hän peitti kasvonsa kaapuunsa, aivankuin tämä ilmoitus olisi tuottanut hänelle suurta tuskaa.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Trangoil Lanec oli mies, jota kaikkein vähimmin voitiin epäillä murhasta, sillä rohkeudellaan ja avosydämisyydellään oli hän voittanut kaikkien suosion. Niin pian kun hämmästys oli haihtunut, syntyi vilkasta liikettä, ja kaikki vetäytyivät pois miehen luota, joka ennen oli ollut niin hyvässä maineessa.

Trangoil Lanec seisoi nyt yksin syyttäjänsä edessä. Kuin salama olivat Machin hirveät sanat iskeneet häneenkin, mutta nyt alkoi jo halveksuva hymy väreillä hänen huulillaan. Hän astui satulasta ja odotti.

"Minkätähden tapoit isäni, Trangoil Lanec?" kysyi nyt sureva Ulmen pehmeällä ja valittavalla äänellä. "Hänhän rakasti sinua, ja olinhan minä sinun ystäväsi!"

"Minä en ole tappanut isääsi, Curumilla!" sanoi Trangoil Lanec päättäväisesti ja vilpittömällä äänellä, joka olisi kenties vaikuttanut kuuntelijoihin, jollei hetkellinen kiivastus olisi sotkenut heidän ajatuksiaan.

"Minkätähden kiellät sen?" kysyi Ulmen katkeroituneena. "Machi on puhunut!"

"Hän valehtelee!"

"Ei, Machi ei valehtele, Pilliau on ilmoittanut sen hänelle. Ei ole muuta mahdollisuutta — sinä, vaimosi ja lapsesi olette kuoleman omat, niin kuuluu laki."

Trangoil Lanec ei vastannut, vaan heitti aseensa maahan ja asettui kuolemanpaalun viereen, joka oli poppamiehen majan edessä. Hänen ympärilleen muodostui pian pyöreä piiri, ja jo alettiin tehdä valmistuksia uhria varten, sillä vanhan tavan mukaan ei murhattua päällikköä saanut haudata, ennenkuin hänen murhaajansa oli rangaistu.

Machi oli voitonriemuinen. Hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen vapautuakseen vihollisestaan, joka monta kertaa oli paljastanut hänen petoksensa. Hänen vastustajansa kuolema tuottaisi hänelle ainoastaan kunniaa.

Valentin ja Ludvig olivat pitäneet tarkasti silmällä poppamiestä. He olivat tietoisia hänen rajattomasta vallastaan, ja intiaanien herkkäuskoisuus ja petos, jonka uhriksi syytön mies joutuisi, raivostutti heitä.

"Sallimmeko tämän murhan tapahtua?" kysyi Valentin neuvottomana ystävältään.

"Emme", vastasi tämä. "Olen vakuutettu päällikön viattomuudesta ja Machin konnamaisuudesta! — Mutta mitä me oikeastaan voimme tehdä."

"Intiaaneja on siksi paljon, ettemme voi vapauttaa häntä väkivallalla. Vaikka me saisimmekin viisi tai kuusi heistä surmatuiksi, hyökkäisivät toiset päällemme, eikä yrityksestämme ei olisi mitään hyötyä."

Valentin löi äkkiä kädellään otsaansa.

"Etten tullut jo heti sitä ajatelleeksi! Olen saanut hyvän päähänpiston. Käytän vanhaa silmänkääntötaitoani hyväkseni ja luulen, että kaikki käy hyvin. Mutta lupaa minulle taivaan nimessä, ettet kadota rauhallisuuttasi!"

"Ole huoletta, en estä sinua suunnitelmissasi."

"No hyvä, minä näytän tälle villille, että olen hiukan viekkaampi kuin hän!" Valentin ohjasi nyt hevosensa keskelle piiriä ja huusi kuuluvalla äänellä: "Kuulkaa minua, kansa! — Te aiotte tehdä tyhmän rikoksen. Machi on roisto. Hän nauraa teille selkänne takana."

Intiaanit tarkastelivat tyytymättöminä vierasta puhujaa. Ainoastaan Curumilla säilytti rauhallisuutensa ja lähestyi Valentiniä.

"Kuka on kehoittanut valkoista veljeäni puhumaan? Vetäytyköön hän syrjään, sillä hän ei tunne puelkojen lakeja. Machi on ilmiantanut Trangoil Lanecin. Hänen täytyy siis kuolla."

"Todellako? Mutta minähän sanoin äsken teille, että poppamiehenne on kurja roisto, ja minä riisun naamarin hänen kasvoiltaan, jos vain saan tilaisuutta siihen."

Ulmen pudisti päätään, kääntyi Machin puoleen ja kysyi häneltä: "Mitä isäni sanoo tähän?"

Tämä seisoi yhä liikkumattomana halveksuva hymy huulillaan. "Milloin ovat valkeanaamat puhuneet totta? Muukalainen näyttäköön sanansa toteen!"

Curumilla mietti vielä hetkisen. Ranskalaisen rehellinen, luottamustaherättävä ilme voitti vihdoin. "No niin, veljeni puhukoon", sanoi hän.

"Odottakaahan", keskeytti poppamies. "Mitä tapahtuu, jos minä puolestani todistan, että muukalainen on väärässä?"

"Hän kuolkoon silloin!" vastasi Ulmen kylmästi.

"Siihen suostun kyllä", myönsi Valentin. "Kuulkaa nyt minua, Suuren Jäniksen heimon sotilaat ja päälliköt. Minäkin olen suuri poppamies heimoni keskuudessa ja sanon teille, ettei Trangoil Lanec, vaan Machi itse on murhannut päällikön."

Pelon ja kummastuksen liikkeitä huomattiin ympärillä seisovien keskuudessa. Valentin hengähti hetken ja jatkoi taas: "Niin, Machi on tahrannut kätensä veljensä verellä. Tämän tietää hän itse sangen hyvin ja koettaa nyt panna syyn viattoman miehen niskoille. Tarkastelkaa häntä — hän ei uskalla katsoa suoraan silmiini."

Poppamies värisi todellakin, ja hänen katseensa harhaili levottomana sinne tänne. Hänen kasvoistaan saattoi selvästi lukea syyllisyydentunnon.

"Valkoinen veljeni", sanoi Trangoil Lanec kääntyen Valentinin puoleen, "minkätähden tahdot uhrata itsesi puolestani? Ystäväni luulevat minua syylliseksi, sinä et voi estää heitä tappamasta minua. — Tehkää siis loppu asiasta, uhratkaa minut, mutta säästäkää vaimoni ja lapseni."

"Mitä sanovat veljeni?" kysyi Curumilla läsnäolevilta.

"Muukalaisten suuri poppamies näyttäköön sanansa toteen", kuului yksiääninen vastaus.

"Hyvä", sanoi Valentin, "te tulette olemaan tyytyväisiä minuun." Hän astui satulasta, veti sapelinsa huotrasta ja antoi sen kimallella kaikkien silmissä. "Te näette tämän miekan", selitti hän rauhallisena. "Sen pistän kahvaa myöten suuhuni. Jos Trangoil Lanec on syyllinen, kuolen minä, mutta jos hän on syytön, suojelee suuri henki minua, ja voin jälleen vetää tämän aseen ruumiistani haavoittumatta ollenkaan!"

"Veljeni puhuu kuin urhoollinen sotilas. Me katselemme."

"Ei, sitä minä en hyväksy", huudahti Trangoil Lanec. "Tahtooko muukalainen tappaa itsensä?"

"Pilliau olkoon tuomari!" vastasi ranskalainen hymyillen. Sitten asettui hän mahtavaan asentoon, pisti sapelin kärjen suuhunsa ja antoi koko terän kadota ruumiiseensa.

Kauhistuneina katselivat puelka-sotilaat rohkeata muukalaista, joka kääntyi ympäri, että kaikki tulisivat vakuutetuksi asian todellisuudesta, ja veti sitten sapelin hitaasti ruumiistaan. Terä oli yhtä kiiltävä kuin ennenkin, eikä valkonaama ollut haavoittunut. Nyt nousi hirvittävä riemumeteli, joka loppui vasta sitten, kun Valentin oli kädenliikkeellä vaatinut hiljaisuutta.

"Olen nyt todistanut teille, että Trangoil Lanec on syytön, eikö totta. No niin. Machi väittää päinvastaista. Nyt on hänen vuoronsa todistaa, että minä valehtelen. Mitä sanotte siitä, Machi?"

Onneton poppamies tunsi kaiken olevan mennyttä, tuskanhiki helmeili hänen otsallaan ja hänen ruumiinsa vapisi, aivankuin hän olisi ollut vilutautinen. Valentin tunsi sääliä häntä kohtaan ja tahtoi säästää hänen henkensä, mutta se oli jo liian myöhäistä. Curumilla tunkeutui Machin luo, antoi hänelle sapelin ja sanoi: "Isäni tahtoo olla suuri poppamies… hyvä, näyttäköön hän, että Pilliau rakastaa häntä!"

"Muukalainen on petturi", änkytti Machi. "Hän petkuttaa kaikkia teitä."

"Me odotamme", sanoi Ulmen kuivasti.

Machi heitti epätoivoisen silmäyksen ympärilleen. Hän näki uteliaisuuden kuvastuvan kaikkien kasvoilla. Apua ei hän voinut keneltäkään odottaa, ja hän teki siis päätöksensä. Hän tahtoi kuolla heimonsa poppamiehenä.

"Luuletteko, heikot sotilaat, että minä pelkään tätä asetta? Machi ei pelkää mitään. Hän suoriutuu tästäkin. Mutta varokaa itseänne. Pilliau suuttuu teidän käytöksestänne minua kohtaan. Hän on rankaiseva teitä tästä nöyryytyksestä, johon nyt pakoitatte minut!"

Kun puelka-soturit kuulivat poppamiehensä sanat, alkoi heidän päätöksensä horjua. Mutta Curumilla pysyi vaatimuksessaan ja vastasi poppamiehen uhkauksiin käskevällä liikkeellä. Machi ei viivytellyt enää, hän suuntasi vielä kerran vihaisen katseen ranskalaisiin ja työnsi sitten ajatuksen nopeudella sapelin kurkkuunsa. Musta verivirta syöksähti hänen kurkustaan. Onneton sulki heti silmänsä, otti kaksi askelta eteenpäin ja kaatui sitten maahan. Machi oli kuollut.

"Heittäkää petollinen koira korppikotkien eteen", sanoi Curumilla kääntyen inhoten poispäin. Hänen käskynsä täytettiin heti.

Trangoil Lanec syleili vuoroin Valentinia vuoroin Ludvigia, joita hän nimitti pelastajikseen. "Tästälähtien olemme veljeksiä elämässä ja kuolemassa", huudahti hän ihastuneena.

III. KUMMASTUKSIA.

Kului pitkä aika, ennenkuin melu ja levottomuus, jonka poppamiehen kuolema oli saanut aikaan, oli tauonnut ja järjestys palannut jälleen kylään. Ulmenit olivat jo sopineet ja puristaneet veljellisesti toistensa kättä. Ilo olisi ollut rajaton, jollei erästä surullista velvollisuutta olisi pitänyt täyttää. Apo-Ulmen päällikön ruumis oli haudattava. Tähän kului sangen pitkä aika, sillä intiaanit hautaavat aina suurilla juhlallisuuksilla etevät sotilaansa. Myöskin ystävämme ottivat Curumillan pyynnöstä osaa hautajaistoimituksiin ja ateriaan.

Kestitys oli, niinkuin voitiin odottaakin, sangen suurenmoinen. Ruokalajien joukossa oli muun muassa suuri korillinen kovaksi keitettyjä munia, joita araukanit sangen ahnaasti pistelivät poskeensa.

"Mikseivät ystäväni syö?" kysyi Curumilla ranskalaisilta ja osoitti koria.

"Suokaa anteeksi, päällikkö", vastasi Valentin, "minä syön kyllä sangen mielelläni munia, mutta en tällä tavalla valmistettuja."

"Ah, ymmärrän. Veljeni pitävät raakoja munia parempina?"

"Ei, emme pidä kovista emmekä raaoista… vaan tavallisista pehmeiksi keitetyistä munista."

"Mitä veljeni tarkoittavat?" kysyi päällikkö kummastuneena. "Munaa ei voi keittää muuten kuin kovaksi. Isämme ovat aina syöneet tällä tavalla keitettyjä munia."

Ranskalaiset katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, ja heidän kasvonsa kuvastivat vilpitöntä osanottoa.

"Onko se todellakin totta, Ulmen? Mutta ettehän te tunne elämän suurimpia nautintoja. Odottakaahan, minä autan teitä, niin tulette vuosikausia muistamaan minua."

Riemuiten ottivat kaikki vastaan Valentinin ehdotuksen, ja Trangoil Lanec kysyi häneltä innokkaana, milloin hän aikoi toteuttaa aikomuksensa.

"En voi antaa teidän odottaa kauan — aamulla täytän lupaukseni Suuren Jäniksen kokoontuneen heimon edessä…"

Araukanit heräsivät aikaiseen seuraavana päivänä. Jo varhain aamulla kokoontuivat naiset, miehet ja lapset suurelle aukealle paikalle kylässä. Vihdoin saapuivat sinne Valentin ja Ludvig. Edellinen tunkeutui heti hänelle osoitetulle paikalle, pienelle töyräälle, josta hän helposti saattoi pitää silmällä kokoontunutta ihmisjoukkoa. Hänen käskystään olivat kaikki valmistukset jo tehty. Hänen vieressään oli pöytä, vedellä täytetty kattila ja kummallinen esine, joka nähtävästi oli uuni.

Äsken valittu uusi Apo-Ulmen antoi Valentinille merkin aloittaa toimituksensa. Ranskalaisen oli vaikea pidättää hymyään, kun hän näki kaikkien uteliaina tarkastelevan häntä. Antaakseen sanoilleen tarpeellisen painon, nousi hän ylös, nojasi toisella kädellään pöytään ja aloitti:

"Arvoisat Ulmenit ja Suuren Jäniksen pyhän ja jalon heimon urhoolliset sotilaat, kuulkaa tarkkaavaisesti, mitä sanon teille! — Aikojen alussa ei maata ollut vielä olemassa. Vesi ja pilvet täyttivät äärettömän avaruuden. Kun Pilliau loi maailman, ja ihminen hänen mahdistaan ilmestyi Punaisen vuoren helmasta, otti hän häntä kädestä, näytti hänelle kaikki, mitä maan päällä, ilmassa ja vedessä oli ja sanoi: 'Sinä olet luotujen kuningas. Eläimet, kasvit ja kalat kuuluvat siis sinulle, ja niiden täytyy edistyä ja kasvaa sinun hyödyksesi ja onneksesi! Sitten lajitteli ja jakoi Pilliau eläimet eri ryhmiin kunkin ominaisuuksiensa mukaan; ennen kaloja ja kasveja tuli kanan vuoro, joka nokkii jyviä maasta. Silloin sanoi hän ihmiselle: 'Katso, tässä on yksi hyödyllisimmistä eläimistä, jonka olen luonut sinua varten. Kanasta saat oivallista lihasoppaa, sen liha on hyvänmakuista, ja sen munista voit leipoa suloisia pannukakkuja. Jos olet sairas, ja vahva ravinto tuottaa tuskia heikolle vatsallesi, voit syödä sen pehmeäksi keitettyjä munia.' Niin puhui Pilliau ihmiselle vuosituhansia takaperin, ja minä voin todistaa teille, että hän puhui totta. Muistakaa nyt: Voidakseen keittää munan täytyy olla kaksi esinettä, ensiksikin itse muna ja toiseksi kiehuvaa vettä. Te otatte munan, kohotatte kattilan kantta, panette munan kattilaan ja annatte sen kiehua siellä kolme minuuttia — ei enempää eikä vähempää. Pankaa mieleenne nämä tärkeät tiedot, muuten ei munan keittäminen onnistu. Kas näin!"

Valentin pisti munan kattilaan. Kolmen minuutin kuluttua otti hän sen pois vedestä, löi sen pään rikki, sekoitti siihen hiukan suolaa ja antoi sen sitten Apo-Ulmenille.

Päällikkö söi munan tunnollisesti. Heti kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän huudahti ihastuneena: "Ooh! Hyvää, sangen hyvää! Veljeni on suuri poppamies."

Valentin keitti vielä useita munia ja antoi ne Ulmeneille ja etevimmille sotilaille. Mieletön ilo oli vallannut intiaanit, ja he olivat vähällä kaataa ystävällisen muukalaisen tunkeillessaan hänen ympärillään saadakseen kukin keitetyn munan. Vasta sitten, kun useiden uteliaisuus oli sammutettu, saattoi Valentin ajatella kokeen jatkamista.

"Tässä ei ole vielä kaikki, puelkat", ilmoitti hän kovalla äänellä. "Mitä nyt olen jo näyttänyt teille, on vain lastenleikkiä munapannukakun valmistamiseen verraten. Sitä taitoa ei opikaan helposti. Seuratkaa nyt jokainen tarkasti liikkeitäni." Nopeasti ryhtyi hän nyt työhön araukanien vilkkaasti seuratessa hänen hommiaan.

Kun pannukakku oli valmistunut, pani ranskalainen sen puulautaselle viedäkseen sen Apo-Ulmenille. Mutta tämä oli tullut niin himokkaaksi hyvästä hajusta, että hän unohti kokonaan arvokkuutensa ylipäällikkönä ja ryntäsi muiden Ulmenien seuraamana pöydän luo.

Pannukakun menestys oli ennenkuulumaton. Araukanit pitivät paljon uudesta, tuntemattomasta ruokalajista, ja kaikkialla näkyi onnellisia kasvoja. Valentin, joka oli tyytyväinen voittoonsa, kieltäytyi kaikista kunnianosoituksista ja palasi kiireesti Trangoil Lanecin ja Ludvigin kanssa edellisen majalle.

Ranskalaiset olivat jo edellisenä päivänä päättäneet jatkaa matkaansa. He tahtoivat lähteä heti, sillä he eivät tunteneet tietä, ja tästä oli paljon haittaa heidän pikaiselle matkalleen. He olivat järjestämässä matkatavaroitansa kuntoon, kun heidän isäntänsä saapui Curumillan seuraamana majaan. Päälliköt tervehtivät heitä kohteliaasti painamalla kätensä sydämelleen, heittäytyivät sitten maahan ja sytyttivät piippunsa. Valentin ja Ludvig arvasivat, että intiaanit aikoivat tehdä heille jonkun ehdotuksen ja odottivat kärsivällisesti, että nämä alkaisivat puhua.

Poltettuaan piippunsa loppuun ja pistettyään sen vyöhönsä, kysyi Trangoil Lanec:

"Aikovatko valkoiset veljeni jättää ystävänsä ja jatkaa matkaansa?"

"Aiomme", vastasi Ludvig.

"Ovatko he tyytyväisiä meihin? Ovatko intiaanit osoittaneet heille kylliksi vieraanvaraisuutta?"

"Siitä ei puhettakaan, päällikkö. Te olette kohdelleet meitä kuin omia heimolaisianne."

"Minkätähden matkustavat muukalaiset sitten luotamme?"

"Tiedättehän, että olemme tulleet maahanne etsimään Antinahuelia. — Meidän täytyy puhutella häntä."

Ulmenit vaihtoivat merkitsevän silmäyksen. "Niinkuin kultahiuksinen veljeni haluaa" — tällä tarkoitettiin Valentinia. — "Antinahuel kuuluu Mustan Dumanasin heimoon ja oleskelee kylässään."

"Siinä tapauksessa lähdemme heti hänen luokseen."

"Veljeni eivät matkusta yksin", sanoi Trangoil Lanec päättäväisesti. "Olen luvannut viedä heidät Antinahuelin luo, sillä on sangen vaarallista kulkea yksin punaisten miesten alueella. Kultahiuksinen veljeni on pelastanut henkeni — minä seuraan häntä."

"Trangoil Lanec puhuu hyvin. Myöskin Curumilla on kiitollisuudenvelassa veljilleen ja seuraa siis ystäviänsä."

"Mitä te puhutte, Ulmenit?" sanoi Valentin nousten nopeasti ylös. "Me olemme matkalaisia, ja olemme varustautuneet pahimpienkin sattumien varalta, emmekä saa siis yhdistää teidän kohtaloanne omiimme. Mitä sanoisivat teidän naisenne ja lapsenne siitä?"

"He odottaisivat paluutamme."

"Mutta mehän emme vielä tiedä, mitä tulee tapahtumaan puhuteltuamme miestä, jonka luokse valkonaamojen Suuri Kotka — siksi kutsutte varmaankin don Tadeo de Leonia — on lähettänyt meidät. Ei, ei, päälliköt, me kiitämme teitä ystävällisyydestänne, mutta sellaista uhrausta emme voi ottaa vastaan."

"Veljeni eivät tunne Llanoeneja. Kaksi miestä on mennyttä kalua, mutta neljä muodostaa jo taisteluvoiman", väitti Trangoil Lanec, ja äänellä, joka ei sallinut vastustamista, jatkoi hän: "Me emme jätä ystäviämme."

"No niin", sanoi Valentin vihdoin. "Te olette urhoollisia miehiä, päälliköt, saatte seurata meitä."

Hän älysi nyt, että heillä olisi paljon hyötyä näistä miehistä, jotka olivat viettäneet koko elämänsä metsissä ja erämaissa. Hän jäi siis ystävänsä kanssa vielä joksikin aikaa intiaanikylään, ja sitten lähtivät he toveriensa ja pienen joukon seuraamana matkalle.

Puolen tunnin keskeytymättömän ratsastuksen jälkeen erosivat muut intiaanit paitsi Trangoil Lanec ja Curumilla heistä. Näiden seuraamina jatkoivat ranskalaiset matkaansa Suuren Käärmeen majoja kohti ja katosivat pian vuorien soliin.

IV. MUSTAN SYDÄMEN LIITTO.

Meidän täytyy nyt siirtyä ajassa hiukan taapäin tutustuttaaksemme lukijamme kertomuksemme toisiin henkilöihin. Siihen aikaan, josta alamme nyt kertoa, oli Chile tasavalta, ja se oli heittänyt Espanjan ikeen niskoiltaan. Mutta sen tila ei ollut tämän kautta kuitenkaan paljoa parantunut, sillä itsenäisyys oli ainoastaan näennäinen, ja hallitusta johti oikeastaan eräs mies, joka käytti hyväkseen vallitsevia olosuhteita ja palveli omia tarkoitusperiään. Se oli kenraali don Pancho Bustamente, sotilas, jonka ankaruudesta oli liikkeellä niin peloittavia huhuja, että häntä alettiin nimittää "El Verdugoksi" (pyöveli). Tavallisesta sotilaasta oli hän urhoollisuudellaan kohonnut armeijan korkeimmaksi päälliköksi. Vihdoin oli hänet kutsuttu sotaministeriöön. Mutta hän ei tyytynyt vielä tähänkään. Hänen suunnitelmansa oli yhdistää naapurivallat Araukania ja Bolivia Chileen ja päästä niiden hallitsijaksi diktatorin arvonimellä. Onnettomuudeksi ei kenraalilla ollut suurmiehen sydäntä, ja väkivaltaisten hankkeittensa kautta herätti hän vain vihaa niissä, jotka työskentelivät rajattoman vapauden puolesta. Kapinayrityksiä sattui toinen toisensa perästä, ja vihdoin muodostui salaliitto, joka vannoi surmaavansa tyrannin. Tätä kutsuttiin "Mustan Sydämen liitoksi."

Don Pancho Bustamente oli nyt tukalassa asemassa. Vaikka hän saisikin vallan käsiinsä, niin ei hänen henkensä olisi penninkään arvoinen, jollei hän voisi repiä rikki sitä verkkoa, joka kietoutui yhä tiukemmin hänen ympärilleen. Sentähden teki hän epätoivoisia ponnistuksia saadakseen salaperäisen liiton johtajan käsiinsä. Alussa olivat hänen yrityksensä turhat. Mutta eräänä päivänä tapahtui jotakin, joka uhkasi tehdä Mustan Sydämen suunnitelmat mitättömiksi. Kymmenen kuuluisinta salaliittolaista saatiin nimittäin vangiksi Santiagossa, Chilen pääkaupungissa, ja heidät aiottiin mestata jo seuraavana päivänä.

Tämä tapahtui 5 p:nä toukokuuta v. 1835. Kaupungissa vallitsi raskas ja painostava mieliala. Ikkunat, parvekkeet ja kadut olivat täynnä kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia miehiä ja naisia, joiden kasvot kuvastivat levottomuutta ja hämmästystä. Kuvernementinpalatsista tulvi lakkaamatta ratsastavia ordonanssiupseereja ja kasarmeista lähti suuria sotilasjoukkoja Plaza Mayorille hajoittamaan siellä olevia ihmisjoukkoja.

Äkkiä häiritsi synkkää hiljaisuutta kuusi kumeata kellonlyöntiä. Samassa tärisytti yksiääninen valitushuuto ilmaa, näkyviin ilmestyi joukko munkkeja, joita seurasi kymmenen vankia vartiostoineen. Komennushuudon: "Seis!" kaikuessa astuivat munkit syrjään, ja sotilaat muodostivat puoliympyrän, jonka keskelle tuomitut asetettiin. Katkeralla epätoivolla katseli Santiagon kansa, kuinka miehet, jotka olivat uhrautuvaisesti ja vapaaehtoisesti taistelleet isänmaansa vapauden puolesta, aiottiin surmata. Luultavasti olisi syntynyt kapina, jollei Bustamentella olisi tässä tilaisuudessa ollut apunaan niin suurta sotavoimaa, etteivät pelottomimmatkaan uskaltaneet nostaa meteliä. Kaikki kävi nyt hyvin nopeasti. Tuomio luettiin vielä kerran. Sotilaat, joiden piti täyttää se, asettuivat riviin. Kuin ukkosenjyrähdys pamahti yhteislaukaus. Nuo kymmenen uhria kaatuivat kuoliaina maahan. Sitten asettuivat sotilaat järjestykseen ja marssivat liehuvin lipuin ja toitottavin torvin ruumiitten ohi takaisin kasarmeihinsa. Ihmisetkin katosivat vähitellen, ja pian oli paikka, jossa kuolemantuomio oli toimeenpantu, autio ja tyhjä.

Hämäryys levitti jo harmaan huntunsa kaupungin yli, kun syvä huokaus äkkiä häiritsi kuolemanhiljaisuutta Plaza Mayorilla. Ruumisläjästä kohosi hitaasti kalpea, verinen pää, sitten tulivat vartalo ja kädet näkyviin, ja pian oli koko mies päässyt tukalasta asennostaan toveriensa ruumiitten alta. Mies heitti pitkän ja huolestuneen silmäyksen ympärilleen siveli sitten kädellään hikistä otsaansa ja mumisi kauhistuneena: "Jumalani, Jumalani, anna minulle voimia elää — tyttäreni tähden."

Ihmeellisellä kestävyydellä alkoi hän nyt nelinkontin ryömiä katedralia kohti jättäen tumman verijuovan jälkeensä. Hän pysähtyi ainoastaan muutamia kertoja, hengähti hiukan ja painoi kätensä haavaa vasten, josta vuosi sitä enemmän verta, mitä enemmän hän ponnisteli. Näin kulki hän noin kolmekymmentä askelta ja toivoi jo pääsevänsä pakoon, kun hän äkkiä näki kaksi miestä, jotka kulkivat suoraan häntä kohti.

"Haa, onko kaikki ponnistukseni siis turhat — täytyykö minun todellakin kuolla!" huudahti onneton epätoivoissaan. Levottomuus valtasi hänet, ja hän vaipui jälleen maahan. Muukalaiset olivat sillaikaa ehtineet hänen luokseen. He kumartuivat hänen ylitseen ja tarkastelivat häntä huolellisesti.

"No?" sanoi toinen kysyvästi.

"Hän elää", vastasi toinen. "Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut. Viekäämme hänet syrjään."

Sanomatta sanaakaan käärivät he miehen suureen vaippaan ja kantoivat hänet paikalle, jossa kaksi hevosta levottomasti tömistellen jalkojaan odotti heitä. Onneton toipui heti, aukaisi silmänsä ja koetti kierittäytyä irti vaipasta. Miehet pysähtyivät ja laskivat hänet maahan.

"Kuka te olette, señor, ja kuinka olette joutunut näin surkuteltavaan tilaan?"

"Olen Tadeo Leon, Mustan Sydämen salaliiton johtaja", vastasi haavoittunut. "Jos teillä on pienintäkään säälintunnetta sydämissänne, niin laskekaa minut vapaaksi. Olen palkitseva teidät kuninkaallisesti."

"Me emme tarvitse mitään palkintoa", sanoi toinen miehistä, jotka olivat Valentin ja Ludvig. "Mutta jos tahdotte uskoa itsenne meidän haltuumme, niin ette pety. Onnettomuudeksi olemme muukalaisia, emmekä siis tiedä, minne viedä teidät."

"Oi, te tahdotte siis pelastaa minut. Kiitos, urhoolliset miehet", sanoi don Tadeo tuntien helpoitusta. "Tiedän kyllä erään keinon. Jollei minusta ole vaan teille kovin paljon haittaa, niin viekää minut Chakraniin, kartanooni — siellä tahdon olla isäntänänne ja kertoa teille elämäntarinani."

"Tapahtukoon niin", sanoi Valentin. Hän hyppäsi hevosensa selkään, otti don Tadeon eteensä satulalle, vihelsi koiraansa ja alkoi ratsastaa Chakrania kohti turvattinsa neuvojen mukaan. Ludvig seurasi häntä.

Pian saapuivat he Chakraniin. Kummastuneena otti sen hoitaja, Pepito, heidät vastaan. Hän ei voinut salata taikauskoista pelkoaan nähdessään kuolleeksi luulemansa isännän edessään. Don Tadeo selitti hänelle parilla sanalla kaikki, kehoitti häntä pysymään vaiti, kääntyi sitten ystäviensä puoleen ja puristi lämpimästi heidän käsiään.

"Ystäväni, en voi kylliksi kiittää teitä avustanne. Sitä ei voi maksaa kullalla. En tule koskaan unohtamaan teitä, henkeni pelastajia, sillä ilman teidän apuanne en olisi päässyt kartanooni. Te olette nyt vieraitani, caballerot."

Näin sanoen jätti haavoittunut ranskalaiset. Hänet vietiin vuoteeseen, ja vieraita kestittiin hänen käskystään erittäin auliisti. Don Tadeon tila osottautui lähemmin tarkasteltaessa aivan vaarattomaksi ja voitiin toivoa, että hän jo viikon perästä saisi jättää vuoteensa. Kohtalo oli tällä kerralla suosinut häntä, hänen täytyi pitää pelastumistaan melkein kuolleista ylösnousemisena.

Don Tadeo Leon oli vartaloltaan komea, kuuden jalan pituinen mies. Hänen katseestaan kuvastui älyä ja voimaa, kaksi ominaisuutta, jotka tekivät hänet kykeneväksi johtamaan liittoa, jolla oli niin paljon vaaroja ja vastuksia. Hänen vaimonsa oli kuollut jo aivan nuorena, ja hänelle oli jäänyt vain yksi ainoa tytär, joka oli aivan äitinsä kaltainen. Donna Rosario oli vasta kuusitoistavuotias. Hänen kauneutensa, nuorekas reippautensa ja hyvä sydämensä tekivät hänet erinomaisen rakastettavaksi olennoksi, ja se, joka katsoi hänen suuriin syvänsinisiin silmiinsä, tiesi, ettei niissä asunut mitään väärää ja epäpuhdasta. Jos hän olisi saanut tiedon lähipäivien tapahtumista ja Tadeon epätoivoisesta tilasta, olisi hän tullut aivan onnettomaksi — mutta hän ei saanut tietää mitään, ennenkuin hänen isänsä oli jo välttänyt kuoleman. Tästä hetkestä lähtien ei hän poistunut isänsä vuoteen vierestä, ennenkuin haava oli parantunut.

Vaikka Tadeo koettikin pitää salassa ihmeellisen pelastuksensa, levisi kuitenkin huhu siitä sangen nopeasti. Pian alettiin häntä kaivata ja huomattiin, ettei hän ollutkaan niiden kymmenen miehen joukossa, jotka oli ammuttu Plaza Mayorilla. Nyt olisi hän joutunut sangen suureen vaaraan, jolleivät hänen ystävänsä, jotka olivat saaneet tiedon hänen pelastuksestaan, olisi päästäneet häntä pulasta selittämällä, että Chakran oli nyt erään don Manuelin hallussa.

Niiden joukossa, jotka ensimäisinä tulivat tervehtimään Mustan Sydämen johtajaa hänen parannuttuaan, oli myöskin don Gregorio Peralta, eräs liiton mahtavimmista jäsenistä.

"Jumalalle kiitos ja ylistys, että hän säästi teidät meille", huudahti hän lämpimästi. "Mitään ei ole vielä menetetty, niinkauan kun te olette keskuudessamme. Kyvykäs johtajamme pitää kyllä huolen siitä, etteivät toiveemme joudu haaksirikkoon — eikö totta?"

"Tahdon koettaa parastani", vastasi Don Tadeo päättäväisesti. "Se side, joka yhdistää minut liittolaisiini, voi katketa ainoastaan kuolemani kautta. Ennen kaikkea täytyy meidän pyyhkiä armo ja sääliväisyys luetteloistamme — niinkuin meitä kohdellaan, niin täytyy meidänkin kohdella muita. Entinen don Tadeo de Leon on kuollut, nyt elää vain pimeyden kuningas. Varokoon se, joka tämän jälkeen sattuu tielleni. Tästälähtien vallitsee ainoastaan kostava kalpa, joka taistelee isänmaan puolesta!"

"Aivan niin", sanoi riemuiten don Peralta, joka huomasi, ettei hänen ystävänsä äly ja rohkeus olleet kadonneet sairauden takia. "Tästä hetkestä lähtien alkaa vasta todellinen taistelu meidän ja Bustamenten välillä. Älkäämme kadottako aikaa. Tieto pelastuksestanne on kohdannut vihollisiamme kuin salama kirkkaalta taivaalta. Käyttäkäämme tätä tilaisuutta hyväksemme."

"Aivan oikein", myönsi toinen, "ja tällä kerralla ei taistelu lopu, ennenkuin tyranni on kuollut. — Onko mitään erikoista tapahtunut viime aikoina?" sanoi hän johtaen puheen toisaalle. "Onko teillä mitään uutisia?"

"Ei. No niin… oletteko jo siksi vahva, että voitte seurata minua kotiini? Haluaisin nimittäin että tulisitte kuuntelemaan vakoojamme, Juaniton, raporttia."

"Kuinka, otatteko te tämän miehen vastaan talossanne. Se on sangen varomatonta", sanoi don Tadeo nuhdellen.

"Pyh, se veijari ei edes tiedä, missä hän on, sillä hänet viedään talooni sidotuin silmin. No, seuraatteko minua?"

"Koska haluatte sitä, niin olkoon menneeksi."

He lähtivät matkalle sidottuaan ensin mustat naamarit kasvoilleen. Pian seisoivat he vakoojan edessä. Tämä kumarsi heille syvästi väijyvä ja utelias ilme kasvoillaan.

"Minkätähden ette odottanut aamua voidaksenne silloin tehdä ilmoituksenne kokoontumispaikassamme, Juanito?" kysyi don Tadeo lyhyesti.

"Ensiksikin siksi, etten tietänyt, missä on määrä kokoontua ja toiseksi, koska minun täytyy jo tänä päivänä tehdä teille eräs ilmoitus", kuului yhtä lyhyt vastaus. "Mutta sitä varten tahtoisin puhutella Mustan Sydämen johtajaa, sillä häntä tulee ilmoitukseni varmaan miellyttämään."

"Hän seisoo edessänne, puhukaa siis!" sanoi don Tadeo tehden käskevän kädenliikkeen.

"Ilmoitukseni sisältää vain muutamia sanoja: Kenraali don Pancho Bustamente tulee olemaan läsnä huomisessa kokouksessamme."

"Kuinka! Oletteko varma siitä?" huudahtivat liittolaiset yht'aikaa.

"Kyllä, minä itse olen kehoittanut häntä tekemään niin."

"Tiedättekö, minkä rangaistuksen kavaltaja saa?" sanoi don Tadeo voimakkaasti ja merkityksellisesti.

Vakooja pysyi kylmänä.

"En ole kavaltaja", sanoi hän, "sillä jätän käsiinne leppymättömän vihollisenne."

"Missä tarkoituksessa koettaa kenraali hiipiä salaa kokoukseemme?"

"Ettekö arvaa sitä? Hän tahtoo urkkia salaisuuksianne."

"Caspita! Mutta silloin panee hän henkensä alttiiksi?"

"Hm, miksi niin? Eräs jäsenistä, joka yksin tuntee hänet, menee takuuseen hänen puolestaan, ja hän pääsee sillä tavalla sisään. Minä olen tämä takaaja. Kasvojenpiirteistä ei häntä voi tuntea, sillä hän seuraa muitten esimerkkiä ja on naamioitu."

"Jumalan nimessä, te olette oikeassa!" sanoi Tadeo. "Mutta kuinka käy, jos Bustamente aavistaa teidän pettävän häntä?"

"Silloin saan vastata seurauksista. Mutta sitä hän ei tee."

"Luuletteko niin?"

"Olen palvellut kenraalia jo kymmenen vuotta", vastasi vakooja viekas ilme kasvoillaan, "ja koska hän on aina ollut erittäin tyytyväinen minuun, niin…"

"Ymmärrän. Tällä kerralla ette ole ansainnut kymmenen, vaan kaksikymmentä unssia."

Don Tadeo ojensi Juanitolle rahat ja antoi hänelle merkin poistua. Mutta vakooja jäi seisomaan paikoilleen ja sanoi:

"Teidän armonne on unohtanut pääasian. En minä eikä myöskään kenraali Bustamente tiedä vielä, missä kokous pidetään. Don Bustamente odottaa, että minä antaisin hänelle tiedon siitä."

Äänettöminä katselivat Tadeo ja Peralta toisiansa. Ilmaisisivatko he salaisuutensa tälle vakoojalle. Seurasi pitkä hiljaisuus.

"Tunnetteko Quinta Verden Rio Claron lähistöllä?" sanoi edellinen vihdoin päättäväisesti. "Siellä täytyy kenraalin olla täsmälleen kello yhdeksän aamulla. En voi antaa lähempiä määräyksiä. Mutta te tiedätte sangen hyvin…?"

"Että te ette tunne sääliä, niin, sen tiedän kyllä. Mutta älkää olko levoton, toinen käsi pesee toisen — Te tulette olemaan tyytyväisiä minuun. Hyvästi!"

Juanito vietiin pois sidotuin silmin. Hänen mentyään kääntyi don Peralta ystävänsä puoleen ja kysyi tältä:

"Onkohan hän kavaltaja?"

Don Tadeo kohautti olkapäitään.

"Sitä emme voi vielä päättää", vastasi hän.

"Joka tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia."

* * * * *

Don Tadeon sanat kävivät toteen. Varovaisuus oli tarpeen.

Kun Tadeo ja Peralta saapuivat seuraavana aamuna kokoontumispaikalle, oli heidän ensimmäinen tehtävänsä kysyä, oliko kenraali jo tullut sinne. Pään pudistus oli ainoa vastaus, jonka he saivat — ketään ei oltu vielä viety kokoussaliin. Olikohan Bustamente joidenkin tärkeitten asioiden takia estetty saapumasta sinne, vai oliko…? Pian saivat he vastauksen kysymykseensä.

Kokous avattiin vihdoin, mutta tuskin ehdittiin lausua kymmentäkään sanaa, kun kaksi laukausta pamahti ulkoa. Samassa sekunnissa aukaistiin kokoussalin ovi ulkoapäin, ja joukko chileläisiä sotilaita tunkeutui sisään. Liittoutuneet ottivat heidät vastaan ankaralla kuulasateella. He olivat aavistaneet, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin ja valmistautuivat nyt poistumaan salista vastaisen oven kautta. Käsikähmä alkoi heti. Mutta liittolaisille, jotka olivat varustautuneet hyökkäyksen varalta, onnistui se siksi hyvin, että ennenkuin todellinen kamppailu alkoi, oli jo suurin osa heistä kadonnut viereiseen huoneeseen. Nyt alkoivat nekin, jotka puolustivat ovea, ajatella pelastustaan. Nopea hyökkäys — sitten vetäytyivät hekin viereiseen huoneeseen ja löivät sen mahtavan rautaoven kiinni aivan sotilaitten nenän edessä.

Muutamien minuuttien kuluttua onnistui sotilaitten vihdoinkin murtaa ovi auki ja tunkeutua huoneeseen. Mutta se oli jo liian myöhäistä, huone oli aivan tyhjä.

Minne olivat pakolaiset kadonneet? Kuinka olivat he voineet poistua talosta, kun sen jokainen uloskäytävä oli sotilaiden vartioima? Tarkan etsiskelyn jälkeen löysivät sotilaat vihdoin erään lattialuukun, josta johti käytävä kellarikerrokseen. Tätä tietä olivat liittolaiset menneet kadulle ja paenneet.

Harmistuneina yrityksensä epäonnistumisesta lähtivät sotilaat kotimatkalle.

Musta Sydän valitsi nyt itselleen uuden kokouspaikan, joka yksinäisen asemansa vuoksi oli täysin turvattu. Se oli eräs majatalo, jossa kävi vain matkailijoita ja seikkailijoita, ja liittolaiset, kutsuivat sitä "Paholaisenportiksi." Ainoastaan harvat tunsivat salaperäiset portaat, jotka johtivat suureen käytävään. Sitäpaitsi täytyi jokaisen lausua tunnussana, ennenkuin pääsi sisään.

Uusi kokous pidettiin jo kolmen päivän kuluttua. Naamioituna kuten tavallisesti lähti don Tadeo de Leon määräaikana uudelle kohtauspaikalle. Hänen otsallaan oli synkkä pilvi, sillä hän oli muutamia minuutteja sitten saanut tietää, että yksi liiton jäsenistä oli murhattu Santiagon kaduilla. Hän meni taloon ja kulki suuren vierashuoneen halki vieraitten ohitse huoneen perälle. Kellarinovi oli lukitsematta. Hän aukaisi sen ja katosi portaihin. Perimmäisessä huoneessa seisoi tumma olento, joka lähestyi häntä, kun hän astui sisään.

"Kuka siellä?" kysyi hän.

"Eräs, jolle yö ei ole pimeyttä", vastasi don Tadeo.

"Mitä haluatte?"

"Eikö ole kirjoitettu: Kolkuttakaa, niin teille avataan?"

"Aivan oikein. Kuka kutsuu?"

"Isänmaa!"

"Ja kosto!" jatkoi toinen matalalla äänellä ja astui sivulle.

Miehenkorkuinen kivi kääntyi syrjään seinässä aiheuttamatta vähintäkään melua, ja aukosta, joka tuli näkyviin, astui don Tadeo avaraan saliin. Sen kaikki neljä seinää olivat verhotut punaisilla tapeteilla. Salia valaisi katosta riippuva lamppu, jonka valossa don Tadeo näki noin sata miestä ympärillään, kaikilla kiiltävä miekka oikeassa kädessään. Sisäänkäytävää vastapäätä olevalla seinällä riippui pyhäinkuva kahden hiekkakellon välissä, joiden yläpuolella oli kaksi tikarilla kaiverrettua pääkallonkuvaa.

Huolimatta vierashuoneessa vallitsevasta melusta ei saliin kuulunut ainoatakaan ääntä. Nyt laskettiin läsnäolevat. Sata miestä. Don Tadeota näytti tämä tulos hiukan kummastuttavan, ja eräs kysymys pyöri hänen kielellään. Mutta hän tukahdutti sen ja aloitti heti keskustelun. Noin tunti kului keskeytymättömään neuvotteluun. Vihdoin kysyi don Tadeo: "Kuinka monta miestä on käytettävänämme?"

"Seitsemäntuhatta kolmesataa seitsemänkymmentäkuusi", vastasi ääni, joka oli divisionanjohtaja Pedro Nunezin.

"Voimmeko luottaa kaikkiin?"

"Ei."

"Kuinka monta epäröivää?"

"Neljä tuhatta."

"Voimakasta ja varmaa?"

"Noin kolme tuhatta. Heistä vastaan minä."

"Meillä on suuremmat sotavoimat, kuin mitä tarvitsemme. Kiitän teitä tulostanne, veljeni. Ennenkuin kaksikymmentäneljä tuntia on kulunut, saatte kuulla merkin, jota olette jo kauan odottaneet, ja pian jätämme tämän salaisen sodan taaksemme ja taistelemme kunniallisesti auringon kirkkaassa valossa. — Nyt", jatkoi don Tadeo, "on minun vaadittava oikeutta erästä jäsentämme vastaan, joka on tunkeutunut syvälle salaisuuksiimme ja monta kertaa kavaltanut meidät muutamasta kultapalasesta!" — Kokoontuneiden kesken syntyi suurta levottomuutta ja liikettä. "Niin niin, en petä teitä, niin on todellakin asianlaita. Minä kysyn teiltä, veljet, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen ihminen?"

"Kuoleman!" vastasivat liittoutuneet yksiäänisesti.

"No niin, sanon teille vielä kerran, että sellainen roisto on keskuudessanne. Tänään on eräs liittolaisistamme kaatunut murhaajan käden kautta ja kuitenkin — huomatkaa se — on meitä täysi määrä. Varmaankin on joku asiaankuulumaton hiipinyt kokoukseemme, kavaltaja, jonka luulen tuntevani. Astukoon hän siis esiin ja älköön pakoittako minua riistämään naamaria kasvoiltaan!"

Kuolemanhiljaisuus vallitsi huoneessa. Liittoutuneet heittivät epäileviä silmäyksiä toisiinsa, mutta kukaan heistä ei liikahtanut. Don Tadeo odotti vielä hetkisen, mutta nähdessään, että rikollinen luuli olevansa turvassa naamion takana, antoi hän merkin.

"Naamarit pois!" komensi hän.

Kaikki tottelivat heti.

"Haa, aivankuin ajattelinkin!" huudahti don Tadeo. "Nämä naamarit, jotka estävät teitä tuntemasta toisianne, ovat teidän johtajallenne kuin läpinäkyvä harso. Ettekö tietänyt sitä, Juanito?"

Kalpeana ja vavisten seisoi vakooja liittolaisten edessä. Hänen hampaansa kalisivat ja hän laskeutui epätoivoissaan polvilleen.

"Armoa, jalo herra, sääliväisyyttä!"

"Luuletko saavasi armoa meiltä, katala roisto?" kysyi don Tadeo purevalla äänellä. "Etkö ole monta kertaa pettänyt meitä? Ja eikö aikomuksesi ollut jo aamulla jättää Mustan Sydämen johtaja kenraali Bustamenten käsiin?"

Roisto ei kyennyt vastaamaan.

"Tunnustatteko syyllisyytenne, Juanito?" kysyi don Tadeo.

"Kyllä herra", vastasi tämä nyyhkyttäen sydäntäsärkevästi. "Mutta lahjoittakaa minulle henkeni. Minä vannon…"

"Kylliksi!" huudahti Tadeo ja kääntyi taas muitten puoleen. "Viimeisen kerran kysyn teiltä, minkä rangaistuksen ansaitsee veljiensä pettäjä?"

"Kuoleman!" kuului taas yksiääninen vastaus.

"Kas niin, nyt olette kuullut sen, Juanito… Viisi minuuttia suomme teille vielä elonaikaa saadaksenne uskoa sielunne Jumalalle."

Don Tadeo pani kellonsa pöydälle, otti vyöstään pistoolin ja viritti sen. Kuullessaan hanan terävän napsahduksen vavahti vakooja. Hän tuli kuolemankalpeaksi, ja hänen katseensa harhaili apua etsien ympäri huonetta. Oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kokoontuneitten sydänten lyönnit.

"Viisi minuuttia on kulunut — te olette tuomittu, Juanito", sanoi don Tadeo vihdoin ja ojensi pistoolin kavaltajaa kohti.

"Vielä muutamia silmänräpäyksiä, teidän armonne", rukoili vakooja väännellen käsiään. "Oi, te ette voi tappaa minua! Sen nimessä joka on teille rakkain…"

"Te olette tuomittu!" sanoi don Tadeo hitaasti, ja samassa pamahti lyhyt laukaus salissa.

Juanito kaatui heti kuoliaana maahan. Don Tadeo kääntyi rauhallisena liittolaisten puoleen.

"Kas niin, oikeus on täytetty", sanoi hän. "Poistukaamme."

Liittolaiset kumarsivat hänelle arvokkaasti ja menivät ääneti ulos toinen toisensa jälkeen. Viimeiset heistä ottivat vakoojan ruumiin olkapäilleen ja kantoivat sen erästä salaista käytävää myöten kadulle. Sinne jättivät he ruumiin kiinnitettyään ensin sen rintaan tikarilla paperilapun, jossa seisoi seuraavat kauheat sanat: " Mustan Sydämen oikeutta."

V. ANTINAHUEL.

Äsken kertomiemme tapahtumien jälkeisenä päivänä valmistautuivat Valentin ja Ludvig jatkamaan matkaansa. Don Tadeo ei tosin olisi tahtonut laskea heitä luotaan, mutta hänen täytyi tällä kertaa tyytyä mahdolliseen jälleennäkemiseen. Keskustelu hänen ja ranskalaisten välillä kesti sangen kauan.

"No niin, en tahdo kauempaa pidättää teitä", sanoi hän vihdoin, "sillä näen, että päätöksenne on peruuttamaton. Mihin suuntaan aiotte matkustaa?"

"Hm", vastasi Valentin hymyillen, "me olemme, kuten kai tiedätte, puoleksi onnenetsijöitä, ja mikä suunta hyvänsä kelpaa meille, jos se vain vie meidät päämääräämme. Me ratsastamme kai etelään."

"Se sopii sangen hyvin", arveli don Tadeo. "Kuulkaahan minua, ystäväni, Valdivian maakunnassa on suuri maatila, jossa käväisen pian itse — mikä estää teitä kunnioittamasta minua läsnäolollanne. Samalla voisitte myöskin tehdä minulle pienen palveluksen. Tarvitsen juuri nyt luotettavan miehen, joka vie erään tärkeän kirjeen araukanien ylipäällikölle. Jos te menette Valdiviaan, täytyy teidän matkustaa Araukanian halki. Asia ei tuottaisi siis teille suuria vaikeuksia."

"Todellakin, sehän sopii sangen hyvin!" sanoi Valentin. "Me suostumme. Sitäpaitsi emme ole vielä koskaan nähneet villejä, joten tehtävästä tulee olemaan meille vain hyötyä ja huvia."

"Sitä parempi… sallitteko minun antaa siis teille kirjeen?"

"Kenelle jätämme sen?"

"Sille Toquinille, josta äsken puhuin, — nimittäin Antinahuelille, Auringontiikerille."

"Auringontiikerille. Ja missä oleskelee tämä herra, joka kantaa niin peloittavaa nimeä?"

"Kunniani kautta, nyt kysytte minulta jo liikaa, señor Valentin. Sitä en tiedä. Araukanit ovat paimentolaiskansaa, ja sentähden on usein vaikea löytää heidän joukostaan sitä, jota etsii."

"Pyh, se kyllä onnistuu meille", vakuutti Ludvig. "Mutta missä on kirjeenne?"

"Tässä!" sanoi don Tadeo vetäen esiin muutamia kokoonkäärittyjä papereita. "Tehtävä, jonka uskon teille, on hiukan vaarallinen. Jos nämä paperit löydettäisiin teiltä — tuhat tulimmaista, en tiedä mitä siitä seuraisi!"

"Olkaa huoletta, vaara ei peloita meidänlaisia miehiä — te voitte luottaa meihin."

"Kiitän teitä, señorit! Muutaman päivän perästä matkustan minäkin Valdiviaan, ja kun siellä tapaamme taas toisemme, niin muistakaa, että olemme ystävyksiä, älkääkä kieltäytykö ilmoittamasta minulle uusia päätöksiänne."

Tuntia myöhemmin lähtivät Valentin ja Ludvig kartanosta kahdella oivallisella hevosella, jotka heidän isäntänsä oli lahjoittanut heille. Heidän vieressään juoksi Cesar iloisesti haukkuen.

Mitä matkan alussa tapahtui, tiedämme me jo, ja lukija sallikoon meidän tehdä muutamia huomautuksia kertomuksemme päähenkilöistä.

Tänä epäjärjestyksen ja laittomuuden aikana oli Chilessä kolme eri puoluetta, jotka kukin pyrkivät omiin tarkoitusperiinsä. Ensiksikin don Bustamenten, toiseksi Mustan Sydämen ja kolmanneksi Aukas eli Vapaitten miesten puolue, joka oli mahtavampi kuin edellämainitut. Tämän puolueen kannattajat olivat intiaaneja ja alue, joka kuului sille, käsitti Araukanian neljä Ulta Mapus kuvernementtiä — se oli maantieteellisesti paljon edullisemmassa asemassa kuin naapurimaakunnat. Tätä melkein voittamatonta tasavaltaa hallitsi Toquin Antinahuel. Erittäinkin se seikka, että araukanisotilaat saattoivat johtajansa käskystä tarttua aseisiin ja muodostaa muutamassa päivässä taistelukuntoisen armeijan, antoi hänelle valtaa, joka oli yleisesti tunnustettu. Kenraali Bustamente oli jo tästä syystä tehnyt Antinahuelille salaisia ehdotuksia, ja don Tadeo aikoi tehdä samoin.

Mutta Toquin seurasi omia suunnitelmiaan. Hän oli ymmärtäväinen ja viisas mies, joka ei antanut muutamien esteiden ja epäonnistuneiden yritysten peloittaa itseään. Hänen päämääränään oli koettaa työntää muukalaiset Kordillerein yli ja lahjoittaa kansalleen aseman, joka sillä oli ollut ennen valkoihoisten tuloa Chileen. Ja hän aikoi myös toteuttaa suunnitelmansa. Kuunnellessaan toisten puolueiden ehdoituksia, mietti hän samalla keinoa, jonka avulla hän voisi kukistaa molemmatkin. Tilanne oli vakava, pian täytyi toimia — Antinahuel odotti vain oikeata hetkeä.

Ystävämme, Ludvig ja Valentin, saapuivat pian intiaanitoveriensa opastamina kylään, jossa Toquin oleskeli. Trangoil Lanec ja Curumilla jäivät kuitenkin Cesarin kanssa Mustan Käärmeen kylän ulkopuolelle, sillä heidän mielestään oli edullisinta, ettei päällikkö aavistaisi heidän ja ranskalaisten välistä ystävyyssuhdetta. Kun Ludvig ja Valentin saapuivat kylään, seisoi Antinahuel juuri majansa ovella.

"Katsos", sanoi Valentin ystävälleen. "Tuo on kai pelätty Auringontiikeri. Mikä jalo ryhti tällä miehellä onkaan."

"Niin, mutta hänen katseensa on petollinen, ja hän puristaa huuliansa yhteen", sanoi toinen varoittavasti. "Minuun ainakin hän tekee epäluotettavan vaikutuksen."

"Hm, oletko odottanut näkeväsi Apollon? Sinä saat aina liian huonon vaikutuksen ihmisistä. Olen vakuutettu siitä, että tämä mies, joka todellakin näyttää oikealta roistolta, on pohjaltaan kunnon ihminen."

"Jumala suokoon minun olevan väärässä — mutta aavistan, että teemme tyhmästi ruvetessamme tekemisiin tämän miehen kanssa. Päämme voi joutua vaaraan."

"Ole rauhassa. Ainoa, jonka omistan, on pääni, ja sentähden olen varovainen sen suhteen", sanoi Valentin hilpeästi. "Meidän täytyy toimittaa tehtävämme. Eteenpäin siis!"

Hän kannusti hevostaan, ja Ludvig seurasi hänen esimerkkiään. He ratsastivat päällikön majalle. Antinahuel katseli heitä tarkasti, vaikka näytti siltä, kuin hänen huomionsa olisi ollut kiintynyt muutamiin käskyihin, joita hän jakeli. Sitten lähestyi hän nopeasti ja tervehti heitä kohteliaasti.

"Marry, marry — tervetuloa, muukalaiset! Veljeni astukoot Antinahuelin majaan ja ilostuttakoot häntä läsnäolollaan!"

"Kiitos rakastettavista sanoistanne, mahtava päällikkö!" vastasi Valentin. "Me käytämme hyväksemme tarjoustanne."

Ranskalaiset astuivat hevostensa selästä. Toquinin käskystä vietiin nämä avaraan pihaan majan taakse.

Antinahuel osoittautui yhä sangen huomaavaiseksi ja kohteliaaksi, hän pyysi vieraitaan istumaan, asetti mateetä — erästä teelajia — heidän eteensä ja antoi sitten tuoda heille piiput, joista pian nousi sinisiä savupilviä. Sitten alkoi vasta keskustelu. Kun muukalaiset olivat vielä kerran kiittäneet päällikköä ystävällisestä vastaanotosta, sanoi toinen heistä:

"Sallikaa meidän nyt selittää teille käyntimme syy, päällikkö. Kuten kai arvaatte, emme ole tulleet tänne ilman syytä. Meidän on suoritettava eräs tehtävä."

"Hyvä, minä kuuntelen", sanoi Antinahuel lyhyesti.

"Me emme, ikävä kyllä, voi tehdä teille selkoa mistään", selitti Valentin. "Siihen pystyy kyllä tämä kirje, jonka saan täten antaa teille."

Hän jätti kirjeen päällikölle. Tämä tarkasteli päällekirjoitusta, käänteli paperia hetkisen sormiensa välissä ja sanoi vihdoin:

"Veljeni lukekoot. Valkonaamat ovat oppineempia kuin intiaaniraukat, he tietävät kaikki."

Valentinin kasvoille levisi tietämättömyyden ja typeryyden ilme.

"Te pyydätte meiltä enemmän, kuin mihin me pystymme, päällikkö."

Antinahuel heitti viekkaan, tulisen katseen nuoriin miehiin ja sanoi omituisesti korostaen: "Ooh! Veljeni kieltäytyvät tekemästä minulle tätä palvelusta?"

"Mitä te ajattelette, päällikkö. Me tekisimme sen mielellämme, mutta olemme ranskalaisia, ja vaikka osaisimmekin puhua espanjaa, emme voisi kuitenkaan lukea sitä."

Toquin näytti epäilevän näiden sanojen totuutta, ja toistettu paljon sanova "ooh!" osoitti, ettei hän koettanut peittää epäilyään. Halveksiva hymy leikki hänen huulillaan, sitten sanoi hän välinpitämättömästi:

"Veljeni odottakoot. Tunnen erään soturin, joka ymmärtää valkoihoisten merkit. Minä käsken häntä lukemaan tämän kirjeen."

Ranskalaiset kumarsivat, ja Antinahuel poistui.

"Minkätähden kieltäydyit lukemasta kirjettä?" kysyi Ludvig heti toveriltaan.

"Minkätähdenkö? Kunniani kautta, sitä en tiedä itsekään. On kai parasta, ettei päällikkö tiedä muutamia asioita. Sinun äskeiset sanasi olivat totta. Olit aivan oikeassa väittäessäsi, ettemme voi uskoa tähän veijariin."

"Mutta jos Toquin ei saa selvää kirjeestä?"

"Pyh, siitä ei sinun tarvitse olla huolestunut. Jos joku punaisista miehistä osaa lukea kirjeen, niin on se hän itse. Hän tahtoi vain nähdä, olimmeko selvillä asiasta."

"Todellakin, mutta…"

"Hiljaa, kuulen askeleita."

Päällikkö astui taas sisään.

"Minä tunnen nyt kirjeen sisällön", sanoi hän. "Kun veljeni tapaavat sen lähettäjän, niin sanokoot hänelle, että lähden jo tänä päivänä Valdiviaan."

"Tämän tehtävän suorittaisimme kyllä sangen mielellämme", vastasi Valentin, "mutta on sangen epävarmaa, tapaammeko miehen, josta puhutte."

"Kuinka, aikovatko veljeni jäädä tänne?" kysyi päällikkö luoden ranskalaisiin epäileviä katseita.

"Emme. Niin mielellämme kuin tahtoisimmekin ottaa vastaan tarjouksenne, täytyy meidän kuitenkin viipymättä matkustaa eteenpäin. Jos te siis sallitte, lähdemme heti."

"Veljilläni on vapautensa. Antinahuelin maja on avoin. Mihin suuntaan aikovat valkoiset veljeni lähteä?"

"Me ratsastamme Concepcioon."

"Hyvä, veljeni saavat rauhassa poistua. Jos he olisivat lähteneet Valdiviaan, olisin minä tarjonnut heille seuraani."

"Tuhannet kiitokset ystävällisestä tarjouksestanne, päällikkö. Mutta kuten näette, emme voi ottaa sitä vastaan."

Miehet vaihtoivat vielä muutamia kohteliaita sanoja, sitten lähtivät Valentin ja Ludvig majasta. Saatuaan takaisin hevosensa nousivat he niiden selkään ja ratsastivat tiehensä.

"Meidän täytyy kiirehtiä, jos tahdomme päästä tuon veijarin edelle", sanoi Valentin. "Mahdollisesti olemme ennen häntä Valdiviassa. Don Tadeo odottaa kai kärsimättömästi tuloamme."

He saapuivat pian ystäviensä luo, jotka olivat jo kauan aikaa odottaneet heitä. Yhdessä näiden kanssa jatkoivat he ratsastustaan vastakkaiseen suuntaan.

Antinahuel oli saattanut vieraansa majan ulkopuolelle. Kauan seurasi hän heitä katseillaan ja vasta sitten, kun he katosivat näkyvistä, meni hän hitain askelin takaisin majaansa.

"Nämä miehet pettävät varmaankin minua", sanoi hän itsekseen. "Etteivät he muka osanneet lukea kirjettä, oli vain huono tekosyy. He eivät myöskään ratsasta Concepcioon. Ooh, he eivät luota minuun — no niin — Antinahuel on kyllä varuillaan."

Hän hymyili pirullisesti. Sitten kääntyi hän sotilaittensa puoleen ja sanoi:

"Minun täytyy lähteä… heti! Tärkeät asiat vaativat minun läsnäoloani Valdiviassa. Kaksikymmentä soturia seuratkoon minua!"

Hän valitsi sotilaistaan kaksikymmentä luotettavinta miestä ja läksi sitten viivyttelemättä matkalle.

Meidän täytyy nyt huomauttaa, ettei Antinahuel aikonut mennä suoraan Valdiviaan — samannimisen maakunnan pääkaupunkiin — vaan "Kuolleitten kentälle", joka sijaitsee araukanien alueella tunnin matkan päässä siitä. Täällä piti hänen tavata kenraali Bustamente ja neuvotella hänen kanssaan tärkeistä asioista.

"Kuolleitten kenttä" oli suuri tasanko, jossa kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa, ja jota ympäröivät metsäiset vuoret. Pieni joki jakoi sen kahteen osaan. Tämän joen rannalla seisoi suuri koristettu teltta molempia pelättyjä päällikköjä varten. Siellä täällä ruohostossa kuljeskeli villilampaita, jotka katosivat heti kuullessaan epäilyttäviä ääniä.

Se tapahtuikin nyt. Kahdelta eri suunnalta kuului yht'äkkiä hevosten kavioiden kopsetta, ja paikalle ilmestyi kaksi pientä joukkuetta, nimittäin kenraali Bustamente esikuntansa ympäröimänä ja Antinahuel sotureineen.

Niin pian kuin joukot kohtasivat toisensa, ammuttiin laukaus — merkiksi ystävällisistä aikeista — ja sotilaat ja intiaanit asettuivat heti johtajiensa taakse, jotka hyppäsivät hevosiensa selästä.

Don Pancho Bustamente ja Antinahuel näkivät nyt ensi kerran toisensa.

Kenraali oli korkeintaan nelikymmen-vuotinen mies, vaikkakin hänen hiuksensa olivat jo hiukan harmaat. Hänen piirteensä olivat säännölliset, ja hänellä oli petolinnun ilme. Antinahuel oli korkeavartaloinen, hänen liikkeensä olivat keveät ja notkeat. Oikeastaan ei hän näyttänyt taistelijalta, ja kuitenkin saattoi hän hyvin kestää vertailua toisen voimakkaan ruumiin kanssa. Mutta olipa Antinahuelilla ja don Bustamentella jotain yhteistäkin — se oli tuo väijyvä, läpitunkeva katse, joka etsi aina heikkouksia vihollisessa. Antinahuelin silmillä oli harvinainen loiste. Katse muuttui aina tuliseksi, kun hän raivostui.

Alussa ujostelivat puolueenjohtajat toisiansa. He käyttivät tyhjänpäiväistä puhuttelutapaa, ja syleiltyään toisiaan, kuten tavat vaativat, antoivat he toisilleen lahjoja. Vihdoin pystytettiin kiviristi paikalle, jossa Don Bustamente ja Antinahuel olivat syleilleet toisiaan. Näin kiinnitettiin maahan molemminpuoliset ystävyydensiteet, joita ei mikään voima voinut katkaista. Sitten tuotiin esiin lammas, jonka läsnäoleva machi teurasti ristin vieressä.

Vasta senjälkeen menivät johtajat telttaan, jossa neuvottelun piti tapahtua.

VI. KAPINA.

Sillaikaa olivat Valentin ja Ludvig saapuneet intiaaniystävineen Valdiviaan ja löysivät sieltä heti isäntänsä maatilan. Don Tadeo, joka oli erityisistä syistä tullut sinne tyttärensä ja muutamien palvelijoittensa kera, oli jo odottanut heitä.

"Toivon, että olemme täsmällisiä", sanoi Valentin heidän saavuttuaan Mustan Sydämen johtajan luo.

"Kyllä, kiitos Jumalan, joka lähetti teidät luokseni niin sopivalla hetkellä", vastasi tämä lämpimästi. "Mutta mitä tämä merkitsee — teillähän on seuralaisia!"

"Aivan oikein, don Tadeo. Te voitte huoletta kohdella näitä punanahkoja kuin ystäviänne, sillä he ovat tovereitamme. Saanko luvan esitellä teille: Curumilla ja Trangoil Lanec, Syvä Laakso."

"Hyvä, hyvä — tervetuloa luokseni ystäväni — caballerot", sanoi hän kääntyen taas ranskalaisten puoleen, "opittuani tuntemaan teidät en ole salannut teiltä suunnitelmiani. Te tunnette myöskin liittomme salaisuudet. No niin, tänä päivänä ratkaistaan kysymys elämästä ja kuolemasta; muutamien tuntien kuluttua alkaa taistelu Bustamentea vastaan, joka luulee olevansa voittamaton."

"Kuinka, onko Bustamente Valdiviassa?" kysyi Ludvig kummastuneena.

"Ei Valdiviassa, vaan ei myöskään kaukana täältä, siitä olen saanut varmoja tietoja. Tämä on antanut minulle syyn seurata häntä. Mutta, ennen kaikkea, ystäväiseni, mitä sanoo Antinahuel?"

"Ei mitään. Hän lähtee Valdiviaan."

"Hm, sen arvasin. Hän hieroo sovintoa Bustamenten kanssa. Minun täytyy siis luopua suunnitelmastani päästä hänen liittolaisekseen. Mutta se taitaa ollakin parasta. Kietokoon hän vain Bustamenten verkkoihinsa. Hänen hymyilynsä ei ole koskaan kaukana tikarista."

"Samaa mieltä olen minäkin", myönsi Valentin. "Mutta mitä aiotte nyt tehdä, don Tadeo?"

Tämä hymyili viekkaasti.

"Merkki on annettu, kohta syntyy pieni taistelu", sanoi hän merkitsevästi. "Te luulette kai, että liittolaiset ovat Santiagossa. Ei, he oleskelevat nyt aivan läheisyydessämme. Ettekö jo arvaa suunnitelmiani."

"Kuinka? Tapahtuuko täällä kohta taistelu?"

"Kenties! Minä odottaisin suurella kärsimättömyydellä ratkaisua, jollei eräs asia saattaisi sydäntäni raskaaksi."

"Puhukaa, don Tadeo!"

"Te tiedätte, että tyttäreni on seurannut minua tänne. Kuinka kävisi, jos hänelle tapahtuisi sattumalta joku onnettomuus taistelun aikana. Ne palvelijat, jotka otin tänne mukaani, eivät ole luotettavia, ja saisin siis koko ajan olla levoton hänen kohtalostaan. Kumpi teistä, caballerot, ottaisi tehtäväkseen suojella donna Rosariota minun poissaollessani?"

"Minä, don Tadeo, jos teillä ei vain ole mitään sitä vastaan", sanoi Ludvig. "Menkää, velvollisuutenne kutsuu teitä! Minä vannon, ettei teidän tytärtänne uhkaa mikään vaara, niin kauan kuin minä elän, ja ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luokseen!"

"Ottakaa vastaan kiitokseni, don Louis", sanoi Tadeo puristaen liikutettuna hänen kättään. "Tiedän kyllä, että voin luottaa teihin. Sitäpaitsi on sangen mahdollista, että tulen takaisin muutamien tuntien kuluttua."

Sitten meni hän donna Rosarion luo ja selitti tälle, että hänen täytyi poistua muutamiksi tunneiksi. Nuori tyttö tuli ensin hyvin levottomaksi, mutta rauhottui heti, kun hänen isänsä lupasi niin paljon kuin mahdollista väistää vaaroja, joita hän tulisi kenties kohtaamaan. Pahat aavistukset vaivasivat kuitenkin don Tadeota, vaikkei hän puhunutkaan niistä muille, vaan lähti vihdoin kaupungille jätettyään tyttärensä kreivi Ludvigin turviin. Valentin, nuo kaksi intiaanipäällikköä ja don Gregorio, joka myöskin oli vihdoin yhtynyt seurueeseen, seurasivat häntä.

Valdivian kaupunki oli viime tuntien kuluessa muuttunut sangen paljon ulkonäöltään. Korkeat katusulut, jotka olivat kuin maasta nousseet, kävivät katujen poikki. Kaikkialla kimalteli auringossa kiväärinpiippuja, pajunettejä ja keihäänkärkiä, ja kaikki kadut olivat täynnä aaltoilevia ihmisjoukkoja.

Raatihuoneen edessä oleva paikka tarjosi mahtavan näyn. Sinne tunkeutui myös don Tadeo seuralaisineen. Yli sata salaperäistä olentoa, jotka seisoivat siellä täällä, lähestyi heti häntä saadakseen käskyjä ja tehtäviä.

"No, mitä pidätte ratsastusretkestämme, don Valentin?" kysyi puolueenjohtaja vihdoin.

"Suloista todellakin", vastasi tämä. "Mutta luulen, että saamme pian kuulla laukausten pamahtelevan ja kuulien vinkuvan."

"Niin, niin", myönsi don Tadeo. "Joka tapauksessa tulette pian mieltäkiinnittävän näytelmän todistajiksi. — Señorit", sanoi hän kuuluvammalla äänellä ja kääntyi ympärillä olevien puoleen, "olkaa valmiit, sillä taistelun hetki lähestyy. Onko kaikki kunnossa? Ovatko kaikki miehet paikoillaan, ja ovatko katusulut jo tehdyt? Ovatko aseet ja ampumatarpeet jaetut…? Hyvä! Rauhoittukaa siis!"

Vallitsi hetkellinen hiljaisuus. Äänettöminä katselivat kaikki, kuinka rykmentti jalkaväkeä marssi esiin ja asettui raatihuoneen edustalle.

"Oh", mutisi Valentin, "asia alkaa jo tulla selväksi."

Raatihuoneen portit avattiin ja eräs mies puettuna kirjaimellisesti kultaan tunkeutui rapuille loistavan esikunnan seuraamana. Hänen annettua merkin päristettiin rumpuja kovasti; sitten vallitsi taas syvä hiljaisuus. Kun ihmiset alkoivat vihdoin käydä kärsimättömiksi, oikaisi äskenmainittu ylimys, senaattori Ramirez, vartaloansa ja alkoi puhua korkealla ja selvällä äänellä:

"Valdivian maakunnan kansalaiset, kuulkaa Santiagon valtiollisen senaatin päätöstä. Eri maakunnat Chilen tasavallassa muodostavat toisistaan riippumattomia valtioita, jotka tänä päivänä yhdistetään, ja jotka saavat yhteiseksi nimekseen: Eteläamerikalaisten yhdistyneiden valtioiden liitto. Urhoollinen kelpo kenraali don Pancho Bustamente on valittu tämän liiton hallitsijaksi ja päämieheksi. Kansalaiset, huutakaa siis: Eläköön kenraali don Bustamente!"

Upseerit ja sotilaat, jotka seisoivat senaattorin ympärillä, toistivat sanat täysistä keuhkoista. Mutta kansa oli vaiti. Senaattori aikoi juuri antaa sille uuden kehoituksen, kun don Tadeo de Leon astui esiin ja asettui vastapäätä häntä.

"Mitä haluatte?" kysyi kenraali kärsimättömänä.

"Vastata teidän julistukseenne!" vastasi Mustan Sydämen johtaja pelottomasti. "Chilen kansan nimessä selitetään täten, että Santiagon senaatti toimii isänmaata vastaan, eikä sillä ole siis oikeutta tehdä minkäänlaisia päätöksiä. Don Pancho Bustamente on tästä hetkestä lähtien menettänyt kaikki arvonimensä. Kansalaiset, huutakaa siis minun kanssani: Eläköön vapaus! Eläköön Chile!"

"Eläköön vapaus! Eläköön Chile! Eläköön don Tadeo", kaikui kaikkialla ja kuin kumea ukkosenjyrinä levisi tämä huuto kaupungin syrjäisimpiinkin osiin.

Don Ramirez seisoi kalpeana raatihuoneen portailla.

"Sotilaat, vangitkaa kapinoitsija", olivat ainoat sanat, jotka hän sai suustaan.

Muutamia sotilaita kiiruhti esiin, mutta nopeasti kuin ajatus tarttuivat Valentin ja don Gregorio Peralta Tadeoon ja vetivät hänet keskelle kansanjoukkoa.

Senaattori koetti salata hämmennystään. Ettei sankarinverta virrannut hänen suonissaan, sen saattoi jokainen nähdä. Hänen toistettu käskynsä "hallitsijan nimessä vangita kapinoitsija" kaikui niin ponnettomasti ja lamautuneesti, että siihen vastattiin vihellyksin ja uhkahuudoin.

"Tulta", huudahti nyt yksi komentavista upseereista, ja samassa pamahti rätisevä yhteislaukaus. Useita ihmisiä kaatui kuoliaina ja haavoittuneina maahan. Pian kuului toinenkin yhteislaukaus ja sitä seurasi kolmas.

Tämä oli karkea erehdys. Ihmiset eivät yrittäneetkään hajaantua, vaan valmistautuivat heti vastarintaan, ja vihollisen keskeytymättömään ammuntaan alettiin jo vastata. Pian syttyi verinen taistelu.

VII. DON PANCHO BUSTAMENTE JOUTUU VIHOLLISEN KÄSIIN.

Meidän täytyy pyytää ystävällistä lukijaa palaamaan edellisessä luvussa kuvattuihin tapahtumiin, nimittäin Antinahuelin ja kenraali Bustamenten kohtaukseen.

Niin pian kun jälkimmäinen oli astunut Antinahuelin kanssa telttaan, antoi hän verhon laskeutua oviaukon eteen ja aloitti heti keskustelun.

"Istuutukaa, päällikkö, puhelkaamme rehellisesti ja suorasti niinkuin hyvät ystävykset." Antinahuel nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi. "Ennen kaikkea täytyy teidän saada tietää, että Valdivian kansa juuri nyt huutaa minut erään uuden liiton päämieheksi, joka on muodostettu kaikista Chilen valtioista. Chilen kansa on väsynyt kaikkiin mutkitteluihin, jotka tuottavat levottomuutta maalle, ja minä olen pakoitettu ottamaan sangen raskaan taakan kannettavakseni."

Päällikkö hymyili omituisesti.

"Hyvä, Veljeni on viisas ja oikeudenmukainen. Mitä hän haluaa?"

"Tahdon vain kysyä, oletteko jo valmistautunut täyttämään lupaustanne?"

"Lupaustani?" toisti päällikkö epäilevällä äänellä. "Antinahuel pitää sanansa. Sen minkä hän on luvannut, sen hän myös täyttää."

"Te suostutte siis auttamaan minua suunnitelmieni toteuttamisessa?"

"Veljeni käskeköön, minä tottelen."

Viimeiset sanat näyttivät tuntuvan kenraalista sangen vastenmielisiltä. Hän tutki tarkkaavaisesti päällikön kasvonpiirteitä, mutta nämä olivat aivan ilmeettömät.

"Kuulkaahan", sanoi kenraali lempeällä ja leppyisällä äänellä. "Minulla ei ole aikaa seurata teidän mutkittelujanne, vastatkaa minulle siis: kuinka monta sotilasta voitte varustaa aseilla kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa?"

"Kymmenentuhatta."

"Ovatko kaikki kokeneita sotureita?"

"Antinahuel komentaa heitä", vastasi Toquin ylpeästi.

"Mitä vaaditte, jos minä käytän heitä omiin tarkoituksiini?"

"Veljeni tietää kyllä, mitä minä vaadin."

"Minä hyväksyn kyllä teidän ehtonne lukuunottamatta yhtä."

"Mitä?"

"Minä en voi antaa teille Valdivian maakuntaa."

"Siinä tapauksessa en minä auta veljeäni Bolivian valloituksessa."

"Mutta eihän se kuulu tähän. Minä voin kyllä kartuttaa Chilen aluetta, mutta kunniani kieltää minua pienentämästä sitä."

Toquin näytti miettiväiseltä.

"Minä pidän sotaneuvottelun", sanoi hän vihdoin. "Sen eteen olen asettava veljeni sanat."

Don Bustamente koetti salata raivoansa. "Lasketteko leikkiä, päällikkö?" sanoi hän.

"Antinahuel on heimonsa Toquin, hän ei laske koskaan leikkiä", vastasi intiaani ylpeästi.

Samassa kuului nelistävän hevosen kavioitten kopsetta. Kenraali nousi ja meni teltan ovelle, johon heti ilmestyi eräs ordonanssiupseeri. Miehen kasvot olivat hikiset ja hänen univormunsa verinen.

"Mitä on tapahtunut, Diego", huudahti Bustamente jännittyneenä.

"Kenraali, kansa on tehnyt kapinan", sanoi upseeri läähättäen. "Musta Sydän on yllyttänyt heitä siihen."

"Haa", huudahti kenraali kiristäen hampaitaan silmittömän raivon vallassa. "Eikö minun koskaan onnistu hävittää tuota Mustaa Sydäntä. Mitä on tapahtunut?"

"Kansa on tehnyt katusulkuja. Don Tadeo de Leon on kapinan johtaja. Tällä hetkellä taistellaan kaupungin kaikilla kaduilla ennenkuulumattomalla raivolla. Osa sotajoukosta on yhtynyt kansaan, ja minun täytyi juosta kuulasateen läpi antaakseni teille tiedon tästä."

"Valgamedios", kirosi kenraali. "Minä olen hävittävä tämän kaupungin perustuksiaan myöten."

"Ensin täytyy meidän valloittaa se, teidän ylhäisyytenne, ja siinäpä onkin meille kylliksi työtä", sanoi Diego.

"Hyvä, hyvä. Anna torvensoittajan puhaltaa hyökkäysmerkki. Jokainen ratsumies ottakoon jalkamiehen taaksensa satulaan. Eteenpäin… tulen hetken kuluttua."

Diego poistui ja kenraali jäi jälleen yksin Antinahuelin kanssa.

"Veljeni on unohtanut ilmoittaa minulle päätöksensä", sanoi Toquin. "Saako Antinahuel Valdivian?"

"Kyllä, se tapahtukoon!" vastasi Bustamente. "Mutta teidän täytyy ennen kaikkea auttaa minua kukistamaan don Tadeo!"

"Hyvä. Veljeni lopettakoon jo. Antinahuel on toimiva pian."

Päällikkö seurasi poisrientävää kenraalia kauan katseellaan, sitten levisi äkkiä pirullinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän mutisi itsekseen: "Muukalaiset taistelkoot ensin keskenään, pian tulee minunkin vuoroni ottaa osaa taisteluun."

Kalpein kasvonpiirtein ja katse tähdättynä alituisesti Valdivian torneihin ja korkeimpiin rakennuksiin, jotka kohosivat yhä korkeammalle taivaanrannassa, ratsasti don Bustamente sillaikaa sotilaittensa etunenässä Valdiviaa kohti.

Puolen peninkulman päässä kaupungista pysähdytti kenraali joukkonsa ja antoi sotilaiden levätä hetkisen. Hän jakoi heidät kahteen joukkoon, joiden oli määrä hädän hetkellä auttaa toisiaan. Keihäsmiehet saivat käskyn nousta satulaan ja tukea jalkaväkeä. Ratsumiesjoukon tuli jäädä muutamien satojen metrien päähän kaupungista yllättääkseen sieltä pakenevan vihollisen, jos hyökkäys nimittäin onnistuisi.

Kun kaikki valmistukset olivat tehdyt, lausui Bustamente muutamia tulisia sanoja sotilailleen. Sitten asettui hän joukkonsa eteen ja rynnistys alkoi. Pian olivat he pistoolin kantomatkan päässä kaupungista. Syvä hiljaisuus, joka vallitsi kaupungin ympäristöllä ja muodosti täydellisen vastakohdan meluavalle kaupungille, tuntui kenraalista hiukan omituiselta. Jospa tähän luonnottomaan hiljaisuuteen sisältyikin joku ansa. Ajattelematta tätä kuitenkaan sen enempää ratsasti hän kaupunkia kohti. Ensimmäinen osasto ei ollut vielä kohdannut mitään esteitä ja toinen seurasi sitä.

Samassa kuului edestä, takaa ja molemmilta sivuilta kovaa kirkunaa ja suuri ihmisjoukko aivankuin maasta nousseena ympäröi äkkiä heidät. Don Bustamente oli saarrettu, hän oli mennyt kuin rotta loukkoon.

Nyt seurasi epätoivoinen taistelu. Hämmästyneet sotilaat muodostivat heti rintaman eteen ja taakse ja hyökkäsivät raivokkaasti kaksinkertaista muuria vastaan, joka ympäröi heitä. Mutta heidät työnnettiin verissä päin takaisin. Kenraali heitti epätoivoisia katseita ympärilleen löytääkseen jonkun pelastavan aukon tässä pajunettimuurissa, mutta turhaan, yhä tiukemmin kietoutui verkko heidän ympärilleen, ja hetki lähestyi, jolloin heidän oli pakko sortua ylivoiman alle.

Tällä ratkaisevalla silmänräpäyksellä keräsi don Bustamente ympärilleen noin viisikymmentä uskollista sotilastaan, jotka olivat päättäneet mieluummin kuolla kuin antautua, ja koetti viimeisen kerran murtaa saarrosketjun. Taistelu jatkui kiiltävin asein. Kenraali antoi sapelinsa heilahdella sinne tänne ja kohottautuen jalustimensa avulla satulassa löi hän kuoliaaksi jokaisen, joka asettui hänen tielleen. Mutta äkkiä tunkeutui taistelevien joukosta esiin mies, jonka nähdessään kenraali antoi tahdottomasti aseensa vaipua. Se oli don Tadeo de Leon, hänen verivihollisensa.

"Haa, sinä paholainen", huudahti Bustamente raivostuneena. "Odotahan, tahdon käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja lähettää sinut takaisin helvettiin, mistä olet tullutkin!"

Hänen vastustajansa hymyili halveksivasti.

"Teidän hetkenne on lyönyt, don Pancho Bustamente", sanoi hän kylmästi. "Te olette joutunut Mustan Sydämen käsiin."

"Te ette ole saanut minua vielä käsiinne!" kirkui kenraali raivostuneena. "Käykää päälle vaan. Jollen minä voikaan voittaa, niin voin ainakin kuolla ase kädessä."

Don Tadeo antoi merkin. Samassa suhisi näkymättömän käden heittämä suopunki ilmassa ja lensi kenraalin hartioille. Ennenkuin tämä ennätti ajatellakaan puolustautumista, tunsi hän kovan nykäyksen olkapäissään, kadotti tasapainonsa ja putosi hevosensa selästä keskelle vihollisjoukkoa. Monta kättä tarttui häneen yhtaikaa — ja tuossa tuokiossa oli hänet sidottu käsistä ja jaloista.

Nähdessään johtajansa joutuvan vangiksi kauhistuivat sotilaat ja menettivät rohkeutensa, eivätkä he edes koettaneetkaan käyttää aseitaan. Don Tadeo kääntyi nyt heidän puoleensa.

"Antautukaa!" huusi hän. "Päällikkönne on vankinamme, ja toverinne" — hän osoitti kaupunkia — "eivät voi enää pitää kauan puoliansa. Heittäkää siis aseenne pois, niin saatte pitää vapautenne ja henkenne!"

Sotilaat eivät epäröineet enää, he heittivät aseensa maahan, ja muuttaen täydellisesti ajatuskantaansa huusivat he yksiäänisesti: "Eläköön Chile! Eläköön vapaus!"

"Hyvä", sanoi Don Tadeo tyytyväisenä. "Jättäkää kaupunki ja asettukaa leiriin tunnin matkan päähän kaupungin portista, siellä voitte odottaa lähempiä määräyksiäni."

Tämä tapahtui.

Mustan Sydämen johtaja oli puhunut totta: Taistelu Valdivian kaupungissa olevia sotilaita vastaan ei kestänyt kauan. Kuin kulovalkea levisi tieto don Bustamenten vangitsemisesta kaikkialle, ja epäsankarillinen Don Ramirez oli ensimmäinen, joka henkeään peläten — senaatin nimessä käski sotilaita antautumaan. Näin päättyi kapina. Katusulut rikottiin ja verisen taistelun jäljet peitettiin niin pian kuin mahdollista. Valdivia oli nyt kokonaan Mustan Sydämen hallussa.

VIII. VÄLIKOHTAUS.

Sillaikaa kuin keskikaupungilla taisteltiin, tapahtui sen itäosassa eräs paljon merkitsevä tapaus.

Tiedämme, että kreivi Ludvig oli saanut tehtäväkseen jäädä donna Rosarion luo suojellakseen häntä. Seurattuaan ystäviään portille asti palasi hän taloon. Hän tapasi nuoren tytön syventyneenä lukemiseen ja aikoi jo vetäytyä takaisin, kun tämä sattumalta kohotti katseensa. "Ah, señor!"

"Suokaa anteeksi, taisin häiritä teitä. Tiedätte kai, että isänne on lähtenyt kaupungille tärkeitten asioitten vuoksi. Ikäväksenne täytyy teidän siis viettää muutamia tunteja minun seurassani."

"Te teette vääryyttä itsellenne puhuessanne noin", vastasi Rosario ystävällisesti. "Sellaisen miehen läsnäolo, jota isäni kutsuu ystäväkseen, tuottaa vain hauskuutta minulle. Sitäpaitsi olen näinä levottomina aikoina niin yksinäinen, että ilolla otan vastaan tilaisuuden, joka tarjoaa minulle hiukan vaihdosta."

Näin sanoen ojensi nuori tyttö rakastettavasti hymyillen hänelle kätensä ja vei hänet lähimmäiselle tuolille, jolle hänen täytyi istuutua. Keskustelu oli pian käynnissä, ja kysymyksin ja vastauksin kului tunti mitä hauskimmalla tavalla. Kova melu, joka näkyi kuuluvan raatihuoneelta päin ja jonka syyn me jo tunnemme, sai molemmat kuuntelemaan.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi donna Rosario levottomana. "Alkavatkohan nuo kauheat veljesmurhat taas täällä?"

"Näihin murhiin on don Bustamente yksin syypää, señorita, hänen syykseen lankeaa kaikki veri, joka tähän asti on vuotanut", sanoi Ludvig mennen nuoren tytön kanssa ikkunan ääreen ja katsoen siitä kadulle. "Toivokaamme, että asia saa tällä kerralla paremman lopun."

"Onnettomuutta tuottava sota!" huokasi Rosario. "Milloinkahan se vihdoinkin loppuu?"

"Se on Jumalan kädessä. Kenties aivan pian… ensin täytyy oikeuden voittaa."

Seurasi hetkellinen hiljaisuus. Molempien ajatukset olivat — melun tähden, joka levisi kadulta kadulle — saaneet uuden suunnan, ja heidän kasvoillaan kuvastui nyt levottomuus ja uteliaisuus. Mutta äkkiä häiritsi heidän mietiskelyjään kova isku oveen. Ludvig hyökkäsi esiin, mutta ovi natisi jo saranoillaan ja murtui, ja voimakkaita intiaaniolentoja tunkeutui huoneeseen.

Donna Rosario päästi kovan huudon ja pakeni huoneen perälle. Kreivi Ludvig ryntäsi sillaikaa kahdella pistoolilla asestettuna sisäänmurtautujia vastaan. Kaksi laukausta pamahti, mutta samalla hoiperteli nuori mies taaksepäin useiden tikarien lävistämänä. Suureksi tuskakseen näki hän intiaanien tarttuvan nuoreen tyttöön ja laahaavan hänet pois.

"Murha! Murha!" karjui hän kaikin voimin laukaisten vielä kerran pistoolinsa ja kaataen taas yhden intiaaneista lattiaan. Eikö häntä kuultu, vai eikö häntä tahdottu kuulla? Väsyneenä suurista ponnistuksistaan hoiperteli hän kuin juopunut sinne tänne. Hänen korvissaan humisi, kaikki musteni silmissä, ja hän vaipui vihdoin tajuttomana lattialle.

IX. VALMISTUKSIA TAKAA-AJOON.

Ensimmäiset, jotka palasivat taistelun loputtua don Tadeon kartanolle, olivat Trangoil Lanec ja Curumilla. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat, sitä luonnottomammalta tuntui heistä kaikki. He ihmettelivät kummallista hiljaisuutta ja omituista epäjärjestystä, joka vallitsi talon ympäristössä. Tuhansista merkeistä, jotka eivät olisi lainkaan herättäneet valkoisen miehen huomiota, he käsittivät, että jotakin oli tapahtunut.

He kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat vihdoin päärakennuksen sisäänkäytävälle. Täällä oli selvästi taisteltu. Hevosien kavioiden jälkiä oli maassa ja kirkas verijuova johti lähimmäiseen huoneeseen. Oven edessä makasi Ludvig tyhjät pistoolit käsissään, puoliavoimin huulin, vierellään intiaanin ruumis.

Päälliköt katselivat hetkisen toisiaan. "Kuollutko?" kysyi vihdoin Curumilla, ja jotain liikutuksen tapaista soi tuon pelottoman intiaanin äänessä.

"Kenties!"

Molemmat kumartuivat kaatuneen yli, kohottivat ylös liikkumattoman pään ja paljastivat rinnan. Kaksi ammottavaa haavaa tuli nyt näkyviin. Trangoil Lanec ja Curumilla eivät lausuneet sanaakaan, vaan alkoivat hellästi hoitaa ystäväänsä. Kauan he saivat ponnistella, mutta vihdoin huokasi nuori mies raskaasti, heikko punastus levisi hänen kasvoilleen ja hän avasi silmiänsä useita kertoja.

Kun Curumilla oli pessyt haavat, levitti hän niille paksun kerroksen pureksittuja pomeranssinlehtiä. Ludvig koetti nyt nousta ylös, hänen huulensa liikkuivat, ja niin heikolla äänellä, että intiaanit vaivoin kuulivat sen, hän lausui yhden ainoan sanan: "Rosario". Sitten hän vaipui jälleen lattialle.

"Niin, missä on valkea neito?" huudahtivat molemmat ulmenit yhtäaikaa. He nousivat heti ylös ja alkoivat etsiä häntä. Mutta heidän etsiskelynsä oli turha. He löysivät vaan muutamia tapettuja ja skalppeerattuja palvelijoita. Nyt selvisi kaikki heille. Tyttö oli ryöstetty, ja ryövärit olivat taloon tunkeutuessaan tappaneet sen kaikki palvelijat. Nyt alkoivat intiaanit kansalleen ominaisella vaistolla tarkastella maassa olevia merkkejä, jotka voisivat johtaa heidät ryövärien jäljille. Etsiskelyihin kului noin tunti. Sitten palasivat päälliköt jälleen haavoittuneen luo, asettuivat toisiansa vastapäätä ja aloittivat neuvottelunsa.

"Veljeni on viisas päällikkö", sanoi Trangoil Lanec. "Sanokoon hän, mitä hän on nähnyt."

"Curumilla on puhuva, kun hänen ystävänsä pyytää sitä", sanoi toinen myöntävästi. "Viisi ratsastajaa on vienyt valkoisen neidon pois. Nämä viisi ratsastajaa tulivat toiselta puolelta jokea. Hevosten kavioitten jäljet ovat painuneet selvästi maahan ja kostuttaneet sen."

"Hyvä", sanoi Trangoil Lanec. "Veljelläni on guanakon silmät — hän näkee kaikki."

"Näistä viidestä ratsastajasta, jotka tunkeutuivat taloon, on neljä intiaania, viides on muukalainen, sen näkee selvästi hänen jäljistään. Edelliset ovat yllättäneet valkoisen veljemme, joka tuskin sai aikaa puolustautua. Valkoinen neitonen on viety pois, ja hänen suojelijansa on ampunut yhden ryöväreistä."

Trangoil Lanec nyökkäsi taas. "Curumilla puhuu hyvin — olen iloinen saadessani olla hänen ystävänsä. Mitä ovat ryövärit vielä tehneet?"

"He ovat nousseet vankinsa kanssa hevostensa selkään ja ratsastaneet pois vuoria kohti."

"Entäs valkonaama?"

"Valkonaama on kuollut. Punaiset miehet eivät tarvinneet häntä enää, he ovat käyttäneet häntä ainoastaan päämääränsä saavuttamiseen. Veljeni katsokoon tänne!" Päällikkö otti esiin erään murskaksi lyödyn pistoolin jäännökset ja näytti niitä ystävälleen. "Valkonaama makaa pensaikossa sadan askeleen päässä täältä."

"Curumilla on viisas päällikkö, hän on nähnyt oikein. Muukalainen on kavaltaja — hän on saanut palkkansa. — Mitä aikoo veljeni nyt tehdä?"

"Curumilla on nopea, hän ajaa ryövärejä takaa."

"Hyvä, veljeni menköön. Valkoinen tyttö on pelastettava."

Curumilla nousi hevosensa selkään ja jätti toverinsa lausuen lyhyet jäähyväissanansa: "Venti Penni!" Sitten kannusti hän hevostaan ja lähti.

* * * * *

Kun Curumilla oli lähtenyt, palasivat don Tadeo, Valentin ja Peralta pitkän ajan kuluttua ensinmainitun kartanolle. Tulijoiden kasvot olivat vääristyneet pelosta ja levottomuudesta. "Kuinka, päällikkö, onko totta, mitä kansa sanoo?" huudahti don Tadeo levottomana. "Tyttäreni on…?"

"On totta!" vastasi Trangoil Lanec lyhyesti.

Vahva mies kaatui maahan kuin salaman iskemänä. Hänen ystävänsä ympäröivät hänet. Yleisen sekamelskan aikana kyseli Valentin intiaanipäälliköltä lähempiä yksityisseikkoja ryöväyksestä.

"Valkoinen tyttö on kadonnut", selitti päällikkö. "Muutamat intiaanisotilaat ovat ryöstäneet hänet meidän poissa ollessamme. Valkoinen veljemme koetti puolustaa häntä, mutta kaatui lattialle kahden tikarin lävistämänä."

"Voi, Ludvig, Ludvig", ähki Valentin tuskissaan. "Missä hän on?"

Trangoil Lanec osoitti huoneen perälle. Valentin riensi haavoittuneen luo.

"Haa, kuollut, murhattu! — Voi", jatkoi hän yhteenpuristetuin hampain, "milloinkahan saan tilaisuuden kostaa hänen kuolemansa?"

Päällikkö antoi hänelle merkin vaieta. "Se ei ole vaarallista", sanoi hän. "Hän ei ole kuollut. Haavat ovat syviä, mutta vaarattomia — viimeistään kahdeksan päivän kuluttua on hän jälleen terve. Nyt hän nukkuu."

Valentin sulki intiaanin syliinsä ja puristi häntä mielipuolen ilolla rintaansa vasten. "Jumala palkitkoon teitä, päällikkö, te lahjoitatte minulle jälleen elämän", sanoi hän liikutettuna. "Voi, Rosario raukka!"

Sillaikaa oli don Tadeo vähitellen toipunut. Surullinen tieto oli hänelle niin odottamaton, että hän oli kadottanut tajuntansa. Nyt koetti hän salata tunteitansa ja onnistuikin siinä niin hyvin, ettei kukaan voinut nähdä liikutuksen kuvastuvan hänen piirteistään.

"Don Louis ei ole siis kuollut", sanoi hän osaaottavaisesti. "No niin, se on enemmän kuin mitä uskalsimme toivoa. Nuori mies piti sanansa, hän puolusti tytärtäni henkensä uhalla. Jospa hänen ei olisi tarvinnut niin kalliisti maksaa velvollisuudentuntoansa."

Kädet ristissä rinnalla käveli hän edes takaisin huoneessa. Kaikki ymmärsivät, mitä tämän miehen sisimmässä liikkui.

"Isäni on vahva", sanoi Trangoil Lanec. Hänen kasvoillaan kuvastui kunnioitusta, jota hän aina tunsi Mustan Sydämen johtajaa kohtaan. "Älköön hän vaipuko epätoivoon. Valkoinen neito on turvassa. Curumilla seuraa häntä."

"Puhutteko totta, päällikkö? Seuraako Curumilla todellakin häntä?" sanoi don Tadeo henkäisten syvään ja katsoen terävästi intiaaniin. "Uskallan siis toivoa…?"

"Trangoil Lanec on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei valehtele koskaan, hän ei ole kaksikielinen. Curumilla seuraa ryövärejä. Isäni on taas pian näkevä pienen lintunsa, joka laulaa hänelle kauniita laulujaan!"

"Kiitän teitä, päällikkö", sanoi Tadeo lämpimästi.

"Mitä aiotte nyt tehdä?" kysyi don Gregorio Peralta. "Otatteko osaa takaa-ajoon?"

"Jospa voisin?" sanoi tämä sydäntäsärkevällä äänellä. "Vastatkaa minulle, don Gregorio. Enkö minä ole vastuunalainen kansastani, joka asettaa kaikki toivonsa minuun? Saanko nyt katkaista ne yhdyssiteet, jotka liittävät minut kansaani, nyt, kun kaikki riippuu toimekkuudestani ja väsymättömästä työstäni. Niin hartaasti kuin haluaisinkin, en voi kuitenkaan rientää Rosarioni avuksi!"

Näistä harvoista sanoista ilmeni isän suuri tuska, joka tietää lapsensa olevan kotkan kynsissä, eikä voi kuitenkaan pelastaa häntä. Kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutettuja tästä rakkauden ja velvollisuuden välisestä taistelusta. Valentin katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden ja kääntyi taas don Tadeon puoleen sanoen:

"Teidän tilanne on epätoivoinen, valitettavasti täytyy minun se myöntää. Mutta tiedän, että te pysytte rohkeana, ettekä vaivu epätoivoon. Tehkää siis velvollisuutenne ja uskokaa vain ystäviinne. Sallikaa minun ottaa teiltä jäähyväiset lyhyeksi ajaksi."

"Aiotteko jättää meidät?" kysyi don Tadeo.

"Sen täytyy tapahtua. Näen, miten teidän sydämenne on pakahtumaisillaan surusta, huolimatta suurista ponnistuksistanne rauhoittaa sitä. Sentähden olen päättänyt joko tuoda teidän rakastettavan tyttärenne luoksenne tai tuhoutua yrityksessäni."

"Mitä aiotte tehdä, don Valentin?" huudahti Don Tadeo. "En voi sallia sellaista uhrausta."

"Pyh, antakaa minun toimia, señor! Olen yksinäinen kuin murmelieläin, ja jos kerran saan jonkun ajatuksen päähäni, niin ei sitä ole helppo ajaa pois sieltä. Te, päällikkö, seuraatte luonnollisesti minua, sillä teidän kokemuksenne tulevat olemaan minulle suureksi avuksi tällaisissa asioissa. Saammepahan nähdä, saako meidän työmme yhdistettynä Curumillan kykyyn ja kuntoon mitään aikaan. Antakaa minun vain syleillä Ludvig-raukkaani, ja sitten matkalle." Hän kumartui ystävänsä yli, painoi suudelman hänen otsalleen ja kuiskasi hiljaa: "Nuku, veljeni, minä valvon kyllä."

Haavoittuneen huulet liikkuivat: "Valentin, pelasta hänet", mutisi hän.

"Niin, pelastakaa donna Rosario, rakas ystäväni, ja me olemme teille iäisessä kiitollisuudenvelassa", sanoi myöskin don Peralta ojentaen ranskalaiselle kätensä jäähyväisiksi. Valentin ja päällikkö jättivät nyt nopein askelin kartanon Cesar mukanaan.

X. CURUMILLA SOTAJALALLA.

Seuratkaamme nyt puelka-päällikköä hänen vaarallisella retkellään.

Curumilla oli yhtä kuuluisa viisaudestaan ja varovaisuudestaan kuin rohkeudestaan sodassa. Nytkin otti hän huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet voidakseen varmasti ja samalla huomaamattomasti seurata ryövärejä. Ennenkuin hän kulki joen yli, josta äsken puhuimme, jätti hän rannalle hevosensa, josta hänelle ei ollut enää mitään hyötyä. Sitäpaitsi olisi sen kavioiden kopse voinut ilmaista hänet.

Vaikka intiaanit ovatkin kuuluisia erinomaisesta ratsastustaidostaan, niin ovat he myöskin kestäviä kulkijoita. Curumillakin vaelsi sangen pitkän matkan lyhyessä ajassa. Kuitenkin oli hänellä aina tilaisuus tarkastella ryövärien jälkiä nähdäkseen niistä, mihin suuntaan hänen täytyi milloinkin kulkea. Tätä menettelytapaa ei hän kuitenkaan käyttänyt kauan, sillä se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa. Hän päätti katkaista ryövärien tien ja odottaa heitä paikalla, jonka ohitse he tulisivat varmasti kulkemaan. Siellä voisi hän helposti laskea heidät ja kenties myöskin pelastaa nuoren tytön.

Kun päällikkö oli tehnyt päätöksensä, alkoi hän toteuttaa sitä. Vaikka oli jo ilta, kulki hän tunnin toisensa jälkeen lepäämättä kuunnellen kärsivällisesti erämaan erilaisia ääniä. Näistä äänistä on kokeneelle metsänkävijälle paljon hyötyä.

Pian oli Curumilla päässyt hyvän matkan ryöväreistä edelle, ja eräällä tutulla paikalla, joka oli erikoisesti sopiva hänen suunnitelmilleen, asettui hän väijyksiin. Siellä makasi hän pitkin pituuttaan vatsallaan kivilohkareen takana suojelevien pensaiden keskellä.

Yli puoli tuntia lepäsi hän samassa asennossa liikahtamatta vähääkään. Se, joka olisi tällä hetkellä huomannut hänet, olisi kenties luullut häntä ruumiiksi. Vihdoinkin kuuli intiaanin tarkka korva kaukaista hevosten kavioiden kopsetta. Ääni lähestyi lähestymistään, ja kohta huomasi kivilohkareen takana makaava päällikkö noin kaksikymmentä hitaasti lähenevää ratsastajaa.

Ryövärit, nähtävästi luottaen suureen lukumääräänsä ja aavistamatta mitään vaaraa, ratsastivat aivan huolettomasti Curumillan piilopaikan ohitse huomaamatta häntä. Tämä oli noussut istualleen, kohottanut päänsä ja katseli nyt heitä uteliaana.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä joukosta ratsasti yksinäinen soturi huolettomasti nauttien hevosensa hitaista askelista. Välistä vaipui hänen päänsä rinnalle, ja hänen kätensä tapasivat tuskin ohjaksia. Varmaankin torkkui tämä mies hevosensa selässä. Kuin salama iski äkkiä ajatus Curumillan päähän. Hän nousi ylös, jännitti kaikki voimansa raudankoviin jalkalihaksiinsa ja hyppäsi tiikerin voimalla ratsastajan taa satulaan. Ennenkuin tämä, kummastuneena nopeasta hyökkäyksestä, ehti päästää ääntäkään, puristi Curumilla hänen kurkkuaan niin kovasti, ettei hän voinut hengittää ja oli vähällä tukehtua.

Pian oli vanki heitetty maahan ja sidottu, sitten kiinnitti päällikkö hänen hevosensa erääseen pensaaseen ja palasi vankinsa luo. Muut intiaanit jatkoivat aivan rauhallisina matkaansa. He eivät olleet huomanneet mitään.

Kylmäverisyydellä, joka on ominaista intiaaneille, ei vangittu, niin pian kun hän huomasi itsensä voitetuksi, välittänyt turhista vastustuksista, vaan tyytyi kohtaloonsa. Katsellen voittajaansa halveksivasti hymyillen odotti hän, että tämä puhuttelisi häntä.

"Ooh!" pääsi Curumillalta, kun hän oli lähemmin tarkastellut uhriaan. "Joan!"

"Curumilla!" vastasi tämä.

"Hm, olisin toivonut, että se olisi ollut joku muu", mutisi araukani itsekseen. "Mitä tekee veljeni täällä?" kysyi hän sitten korkealla äänellä.

"Mitä se Curumillaan kuuluu?" sanoi intiaani uhkaavasti vastaten kysymykseen.

"Hyvä, älkäämme kadottako kallista aikaa", sanoi päällikkö ottaen puukkonsa esiin. "Tahtooko veljeni puhua?"

Joan säikähti. Hän värisi nähdessään tuon pitkän teräväkärkisen kiiltävän esineen. Hän mietti vielä hetkisen. "Kysy!" sanoi hän sitten.

"Minne oli veljeni matkalla?"

"San Miquelin kylään."

"Hyvä. Mutta missä tarkoituksessa?"

"Jättääkseni suuren Toquinin käsiin erään valkean neitosen, jonka tänä aamuna ryöstimme Valdivian kaupungista."

"Kuka on käskenyt teitä ryöstämään tytön?"

"Se mies, jonka luokse olemme matkalla."

"Antinahuel?"

Intiaani nyökkäsi.

"Kuka johti yritystä?"

"Joan."

"Antinahuel odottaa siis veljeäni San Miquelin kylässä?"

"Niin, viimeisessä majassa."

"Hyvä, veljeni vaihtakoon nyt hattunsa ja vaippansa minun kanssani!"

Vanki totteli tekemättä mitään huomautusta. Kun vaihto oli tehty jatkoi päällikkö: "Minä voisin tappaa veljeni, viisaus vaatii myöskin sitä, mutta sääli on täyttänyt Curumillan sydämen — hän on oleva lempeä! Joanilla on vaimo ja lapsia, hän on heimonsa urhoollisimpia sotilaita… jos minä lahjoitan hänelle henkensä, on hän kai minulle sangen kiitollinen?"

Araukani oli luullut, että hänen on pakko kuolla, ja siksi täyttivät päällikön sanat hänen sydämensä toivolla. Pohjaltaan oli hän kunnon ihminen, sen tiesi Curumilla. Hän tiesi myös, että hän saattoi luottaa Joanin lupaukseen.

"Henkeni on veljeni kädessä", vastasi Joan hetken kuluttua. "Jollei hän tuhoa sitä, tulen minä hänen orjakseen ja annan tappaa itseni hänen käskystään."

"Joan nouskoon ylös", sanoi ulmen pistäen veitsen takaisin vyöhönsä. "Päällikkö pitää sanansa!"

Niin pian kuin intiaani oli noussut ylös, nosti hän oikean kätensä rinnalleen merkiksi siitä, että hän kokonaan mukautui toisen tahtoon.

"Mitä käskee veljeni?" kysyi hän.

"Joan kiiruhtakoon nopeasti muukalaiskylään, jota kutsutaan Valdiviaksi. Siellä hän saa etsiä käsiinsä don Tadeon, valkoisten Suuren Kotkan ja kertoa hänelle, mitä on tapahtunut välillämme. Samalla hän voi sanoa, että minä joko pelastan valkoisen neitosen tai kuolen."

"Onko siinä kaikki?"

"On. Jos Suuri Kotka tarvitsee veljeni palvelusta, on hänen viipymättä asettauduttava hänen käytettäväkseen. Pilliau johdattakoon Joania, ja muistakoon hän aina, etten minä tahtonut ottaa hänen henkeään, vaikka se kuuluikin minulle."

"Joanilla on hyvä muisti, Joan ei unohda", vastasi intiaani melkein ylpeästi. Samalla sukelsi hän korkeaan ruohostoon ja katosi.

Curumilla ei hukannut silmänräpäystäkään, vaan hyppäsi hevosensa selkään ja kannusti sitä. Pian oli hän saavuttanut pienen ratsastajalauman, joka jatkoi matkaansa yhtä rauhallisesti kuin ennenkin aavistamatta ollenkaan, mitä oli tapahtunut.

XI. ANTINAHUELIN VALLASSA.

Ennenkuin Antinahuel oli astunut telttaansa neuvotellakseen kenraali Bustamenten kanssa, oli hän antanut sotilailleen erään salaisen tehtävän, jonka tähden nämä heti lähtivät Joanin johdolla Valdiviaan. Meidän täytyy nyt huomauttaa ystävälliselle lukijalle, että viekas Toquin oli jo ennen antanut tarkasti vartioida Don Tadeon toimia, ja että hän siis tiesi tämän olevan Valdiviassa. Olipa hän vielä saanut salaisia tietoja hänen suunnitelmistaankin. Kun hän näki siis toisen vastustajansa — sellaisena piti hän Bustamentea — hyökkäävän keskelle kuulasadetta, käytti hän tilaisuutta hyväkseen masentaakseen toista tuntuvalla iskulla. Tässä käytti hän hyväkseen erästä don Tadeon palvelijaa, jonka hän oli houkutellut puolelleen ja joka täytettyään tehtävänsä, — niinkuin Curumilla oli arvannutkin — oli tapettu. Tiedämme jo millä tavalla ryöväys tapahtui.

Kun donna Rosario näki kreivi Ludvigin kaatuvan tuntemattomien murhaajien tikarien lävistämänä, kauhistui hän niin suuresti, että meni tainnoksiin. Kun hän jälleen heräsi, näki hän ympärillään noin kaksikymmentä soturia, joita hän vain vaivoin saattoi tarkastella, sillä joku peitteentapainen oli heitetty hänen kasvoillensa.

Hän makasi pitkin pituuttaan muuliaasin selässä kahden tavarasäkin välissä. Köysi, joka oli kiinnitetty hänen lantioilleen, esti häntä nousemasta ylös, mutta kädet olivat vapaat. Varovaisesti veti hän peiton syrjään ja katseli ympärilleen. Hänen ryöstäjänsä, hän näki heidät nyt selvästi, olivat intiaaneja, jotka ratsastivat kapeaa tietä pitkin kahden vuoren välitse.

Mitä aiottiin hänelle tehdä? Minne häntä vietiin? Rosario ei voinut vastata näihin kysymyksiin, ja koettaessaan selvittää niitä tunsi hän oman voimattomuutensa. Hänen vangitsemisestaan oli varmaankin kulunut pitkä aika, sillä hevoset ja muuliaasit näkyivät olevan sangen väsyneitä ja liikkuivat hitaasti.

Oli tullut pimeä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Ainoastaan kerran oli Rosario kuulevinansa omituista melua takaapäin. Sillä ei kuitenkaan nähtävästi ollut mitään merkitystä, koska hänen seuralaisensa eivät välittäneet siitä. Hän tuli melkein iloiseksi kuullessaan äkkiä kaukaa kiukkuisaa haukkumista, joka kuului yhä selvemmin ja selvemmin ja johon sekottui pian naisten ja lasten ääniä. Samassa pysähtyi joukko.

Nuori tyttö heitti varovaisia silmäyksiä ympärilleen. Soihtujen valossa, jotka lepattivat tuulessa, eroitti hän rakennuksien ääriviivoja ja muutamien olentojen varjoja, jotka liikkuivat hänen ympärillään. Ratsastajat laskeutuivat maahan hevostensa selästä ja riisuivat ne huolehtimatta vielä kuitenkaan hänestä. Äkkiä tunsi hän jonkun tarttuvan hänen muuliaasinsa ohjaksiin. Kuului huuto: "Arreau!", jota tavallisesti käytetään hoputeltaessa eläintä kulkemaan. Oliko hän sittenkin erehtynyt? — Eivätkö he olleetkaan vielä saapuneet päämääräänsä?

Noin kymmenen minuutin kuluttua pysähtyi aasi uudestaan ja eräs henkilö, jonka nähdessään hän tahdottomasti kauhistui, lähestyi häntä. Kysymyksessä oleva mies oli puettu chileläisen talonpojan pukuun ja hänellä oli päässään vanha panamahattu, joka suurimmaksi osaksi peitti hänen kasvonpiirteensä. Sanomatta sanaakaan veti hän peiton syrjään, päästi irti köydet, joilla Rosario oli sidottu muulin selkään, otti hänet kevyesti kuin lapsen käsivarsilleen ja kantoi hänet erääseen majaan, jonka ovi oli auki. Samalla, kun hän laski Rosarion maahan, kumartui hän hiukan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Ole rohkea ja toivo."

Ennenkuin donna Rosario ennätti tehdä kysymystäkään, nousi mies jälleen ylös ja jätti majan, jonka oven hän sulki jälkeensä.

Epävarmana katseli nuori tyttö oikealle ja vasemmalle löytääkseen arvoituksen ratkaisun. Kuka oli tuo vieras lohduttaja? Kummallista, nuo neljä sanaa, jotka tuntematon oli kuiskannut hänen korvaansa, olivat palauttaneet hänen mielenmalttinsa — hän tiesi nyt, että ystävä vartioitsi häntä salaa.

Paikka, missä hän oli, oli aivan pimeä. Alussa ponnisteli hän turhaan nähdäkseen joitakin esineitä majassa, mutta pian tottuivat hänen silmänsä pimeään, ja hän huomasi nyt vastapäätä itseään heikon valojuovan, joka tunkeutui majaan oven raosta. Varovaisesti, ettei vain herättäisi jonkun näkymättömän vartijan huomiota, hiipi hän lähemmäksi sitä. Valo tuli selvemmäksi ja nyt kuuli hän myöskin ääniä. Painaen silmänsä niin lähelle rakoa kuin mahdollista kuunteli ja katseli hän jännittyneenä.

Viereinen huone oli jokseenkin suuri, mutta sitä valaisi ainoastaan yksi soihtu, joka oli kiinnitetty seinään. Siellä seisoi kaksi miestä vastapäätä toisiansa, molemmat intiaaneja, toinen ylpeänä, suoraryhtisenä ja arvokkaana, toinen — Rosario tunsi hänet muukalaiseksi, joka oli äsken vienyt hänet majaan — kunnioittavassa asennossa.

"Mistä johtuu", kysyi edellinen, "ettei Antinahuel näe Joania edessään?"

Toinen näkyi viivyttelevän vastaustaan ja pyöritteli hattunsa lieriä sormiensa välissä.

"Myskirotta on Joanin ystävä — hän on lähettänyt minut tänne asemastaan."

Se kuului aivankuin anteeksipyynnöltä.

"Millä oikeudella jättää Joan toisen suoritettavaksi käskyt, jotka Antinahuel on antanut hänelle?"

"Joan on matkustanut Concepcioon, hän seuraa erästä valkoista naista, jonka silmät loistavat kuin tähdet yöllä."

Antinahuel — sillä hän se todellakin oli — heitti uhkaavan katseen edessään seisovaan mieheen. "Poikani kutsuu itseään Myskirotaksi? — Mistä hän tulee?"

"Valkoihoisten kylästä. Myskirotta on heimonsa ulmen."

"Hyvä", sanoi Antinahuel nähtävästi rauhoittuneena. "Voinko uskoa poikaani?"

"Antinahuelin käskyt ovat täytetyt", vastasi tämä yksinkertaisesti. "Valkoinen tyttö on täällä." Hän osoitti ovea, jonka takana Donna Rosario seisoi ja kuunteli. "Matkalla ei hän puhunut mitään, eikä hän myöskään tiedä, mihin hänet on viety."

"Onko Myskirotta valmis tottelemaan minua kaikessa?"

"Pitääkö naisen kuolla?" kysyi toinen terävästi.

"Ei! Mitä se hyödyttäisi? Kuolema tuottaa ainoastaan muutamien silmänräpäysten kärsimyksiä, sitten on kaikki lopussa."

"Valkoihoisten kuolema kenties, mutta intiaanien kestää kauemmin!"

"Minä tahdon, että hän jää eloon!" huudahti Toquin melkein kuuluvasti. Hän vaikeni hetkiseksi ja koetti tukahduttaa sisäisen raivonsa. "Poikani on epäilemättä nähnyt ulkona seisovat satuloidut hevoset?"

"Ne ovat jaloja eläimiä!" vastasi intiaani, jonka silmät loistivat himosta.

"No niin, ainoastaan hänestä itsestään riippuu, tahtooko hän tulla niiden omistajaksi. Jos poikani vartioi valkoista neitoa sillaikaa, kun Antinahuel käy araukanien suuressa neuvottelukokouksessa, ovat eläimet hänen."

"Myskirotta on vartioiva häntä. Antinahuel voi poistua."

Toquin näytti tyytyväiseltä. "Minä huomaan, että poikani on päällikkö — Antinahuel on antava hänelle tehtäviä, kun hän palaa. Menköön hän nyt — minä tahdon puhua valkoisen neidon kanssa."

Intiaani poistui, ja Antinahuel otti soihdun seinästä, aukaisi oven ja meni huoneeseen, jossa donna Rosario oli.

Korppikotka ja kyyhkynen seisoivat nyt vastatusten. Kuolemanhiljaisuus vallitsi huoneessa. Ainoastaan tuuli vinkui synkästi oven raossa. Soihtu lepatti ja heitti levotonta valoaan huoneen yli.

"Tunteeko tyttäreni minut?" kysyi Antinahuel.

"En", sanoi Rosario, joka oli vetäytynyt huoneen perälle pelätyn päällikön astuessa sisään.

"Olen Antinahuel, araukanien päällikkö!" selitti intiaani ylpeästi.

"No niin, minä kysyn teiltä Antinahuel", sanoi nuori tyttö, "mitä olen tehnyt teille, koska vainoatte minua?"

Päällikön kasvoille levisi omituinen hymy. "Valkoinen neito kysyy, mitä hän on tehnyt. Hän on valkoihoisten Suuren Kotkan tytär."

Omituinen ääni, millä nämä sanat lausuttiin, täytti donna Rosarion pelolla ja kummastuksella. Hän näki valheellisen ja petollisen hehkun loistavan tämän miehen katseesta, joka oli vaativaisesti suunnattu häneen.

"En ymmärrä teitä, päällikkö", sanoi hän kauhuissaan.

"Kuule", sanoi tämä merkitsevästi ja astui muutamia askeleita lähemmäksi häntä. "Antinahuel tahtoo olla avosydäminen ja kertoa tyttärelleen pienen kertomuksen! — Kun muukalaiset olivat valloittaneet Chilen ja tehneet sen asukkaat orjikseen, aikoivat he myös kukistaa Aukàn suuren kansan. Suuressa taistelussa, jota kesti auringon noususta laskuun asti, voitti kuitenkin kuuluisa Toquin Cadequal valkonaamat. Muutamat muukalaisista pakenivat suurille präärioille, mutta joutuivat siellä intiaanien käsiin. Niiden joukossa oli myös eräs mahtava päällikkö nimeltään don Estevan de Leon. Toquin Cadequal olisi voinut kiduttaa ja tappaa hänet, kuten hänen kansansa tavat vaativat, mutta hän ei tehnyt sitä, vaan vei hänet kyläänsä ja antoi vartioida häntä kuin vankia. Mutta valkoinen päällikkö oli viekas; hän pakeni. Sota alkoi uudestaan, ja tällä kerralla ei onni suosinut Aukàn suurta päällikköä. Eräänä päivänä löi vihollinen perinpohjin hänen armeijansa ja hän itse joutui valkonaamojen käsiin. Espanjalainen päällikkö tunsi hänet samaksi mieheksi, joka muutamia kuukausia sitten oli lahjoittanut hänelle hengen. Hän antoi kuitenkin puhkaista Cadequalin silmät ja lähetti hänet sitten heimonsa luo. Mutta Toquin ei ollut myöskään toimeton. Hän kokosi kaikki heimonsa miehet, kertoi heille, mitä oli tapahtunut, vannotti heitä kostamaan hänen puolestaan ja kuoli sitten vapaaehtoisesti nälkään, ettei hänen olisi tarvinnut kärsiä häpeää. Siitä hetkestä lähtien ovat Cadequalin ja valkoisen päällikön jälkeläiset olleet verivihollisia keskenään. Kolmesataa vuotta sitten käytiin tätä sotaa samalla kiihkolla ja katkeruudella kuin nytkin — kosto on siirtynyt perintönä isältä pojalle. Antinahuel on Mustan Shakaalin poika, ja tämä pyysi kuolinvuoteellaan häntä kukistamaan Leonien kirotun heimon! Antinahuel on luvannut sen, mutta…" Kertova vaikeni äkkiä ja tuijotti miettiväisenä leimuavaan soihtuun.

"No niin?" kysyi donna Rosario kummastuneena siitä, mitä hän oli kuullut ja seurasi kauhuissaan päällikön liikkeitä.

"Olen nähnyt valkoisen neitosen ja unohtanut kaikki, valani, vihani ja kostoni. Valkoisten Suurella Kotkalla on tytär, joka tulee Antinahuelin puolisoksi."

"Ei koskaan!" huudahti donna Rosario, joka kuultuaan nämä sanat vetäytyi taaksepäin ja tunsi verensä virtaavan sydämeensä.

"Hän tulee Antinahuelin puolisoksi", huudahti intiaani käskevällä äänellä. "Minä menen nyt, ja tyttäreni saa ajatella asiaa; ennenkuin vuorokausi on kulunut, on minulla hänen suostumuksensa. Antinahuel on puhunut."

Ylpein askelin lähti hän huoneesta. Tuskin oli hän ennättänyt poistua, kun donna Rosario vaipui voimattomana lattialle.

XII. ANTINAHUEL NEUVOTTELUKOKOUKSESSA.

Kun Suurtoquin oli lopettanut lyhyen keskustelunsa vangin kanssa, nousi hän hevosensa selkään, sillä kuten hän oli sanonut, täytyi hänen mennä suureen neuvottelukokoukseen, joka pidettiin Mustan Käärmeen kylässä. Sinne oli vain muutaman tunnin matka, ja hän toivoi voivansa tulla takaisin ennen yötä.

Ennenkuin hän meni neuvottelumajaan, odotti hän erästä sanansaattajaa, jonka hän oli lähettänyt Valdiviaan seuraamaan tapausten kulkua. Hetken kuluttua ratsastikin intiaani höllin ohjaksin ja vaahtoavin hevosin hänen luokseen.

"Poikani puhukoon!" sanoi Antinahuel lyhyesti. "Mitä hän on nähnyt?"

"Valkonaamat taistelevat keskenänsä — he ovat kääntäneet kalpansa omia veljiänsä vastaan", vastasi sanansaattaja.

"Antinahuel tietää sen. Valkonaamat ovat kuguaareja, jotka eivät ole koskaan sovinnossa. Mitä muuta on They-Teg nähnyt?"

"Kaupungista nousee tällä hetkellä tulipatsas, peloittavampi kuin Autukon vulkaani."

"Mitä on tapahtunut? Kumpainenko päälliköistä on voittanut?"

"Koko Valdivia on Suuren Kotkan hallussa. El Verdugo on vangittu."

"Vangittu!" toisti Toquin kummastuneena. "Poikani valehtelee. El Verdugolla on mahtava käsivarsi, mahtava kuin Pilliaun salama."

"They-Teg puhuu totta."

"Valkonaamojen Toquinilla on suuri armeija — missä on se nyt?"

"Sotilaat ovat hajaantuneet. Guekubu, paha henki, on täyttänyt heidät pelolla, ja heidän vihollisensa on lyönyt heidät."

"Hyvä. Antinahuel uskoo poikaansa; hän voi nyt poistua ja pitää yhä silmällä valkoisia miehiä!"

Intiaani kumarsi kunnioittavasti päällikölleen, nousi sitten hevosensa selkään ja ratsasti täyttä laukkaa pois. Antinahuel seurasi häntä hetkisen katseellaan ja meni senjälkeen neuvottelumajaan, jossa jo odotettiin häntä.

Joukko sotilaita istui siellä kehässä suuren nuotion ympärillä — sitä sanottiin neuvottelunuotioksi — jonka savu kohosi kiemurrellen taivasta kohti.

Kun Antinahuel astui sisään, nousivat kaikki pystyyn ja nostivat oikean kätensä rinnalleen merkiksi kunnioituksesta tulijaa kohtaan hänen korkean arvonsa vuoksi. Sitten ryhdyttiin heti työhön ja puheenvuoro annettiin eräälle vanhalle päällikölle.

Cathikara oli nuoruudenvuosinaan ollut kuuluisa soturi; nyt olivat vuodet tehneet hänen hiuksensa harmaiksi ja riistäneet silmiltä niiden entisen loiston. Hänen sotaisa luonteensa ei ollut kuitenkaan muuttunut, sen huomasi selvästi hänen sanoistaan.

"Urheat araukanit, toquinit, Apo-Ulmenit ja Ulmenit", alkoi hän, "kuulkaa, mitä vanha soturi sanoo teille. Cathikara on surullinen, pilvi peittää hänen järkensä, ja hänen itkevät silmänsä ovat alituisesti suunnattuina maata kohti. Mistä johtuu tämä suru? Vastatkaa minulle, veljeni ja poikani. Haa, te vaikenette ja teidän päänne vaipuvat alas — oi, te olette nyt vain tavallinen kansa! Te kumarrutte valkeanaamain ikeen alla. Eikö teidän verenne ole kylliksi punainen, jotta taistelisitte sen puolesta? Mitä tekee Cathikara tällä kirveellä, jos se on tehoton hänen kädessään, ja hänen täytyy mennä isiensä luo voimatta tehdä mitään lapsiensa puolesta. Ottakaa se, te soturit, sillä se ei ole mikään tyhjä ja huono kunniamerkki. Olen jo vanha… sallikaa minun vetäytyä majaani kuollakseni siellä surusta teidän heikkojen sydämienne tähden."

Kun päällikkö oli lausunut nämä sanat, astui hän horjuen muutamia askelia taapäin aivankuin surun murtamana. Kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutettuja, heidän katseensa hehkuivat ja näytti siltä, kuin raivon ja kiihkon purkaukset keskeyttäisivät kokouksen. Silloin otti eräs toinen päällikkö, "Musta Hirvi", puheenvuoron.

"Mitä isäni sanoo, on kovaa — meidän sydämemme on täynnä surua. Minkä tähden on Cathikara niin ankara lapsiaan kohtaan? Minkätähden soimaa hän heitä? Eivätkö he ole valmiita uhraamaan henkensä ja verensä kansansa puolesta? Punaiset miehet eivät ole koskaan jättäneet valtaa vieraisiin käsiin, he ovat vielä yhtä peloittavia ja voittamattomia sotureja, kuin heidän isänsäkin. — Kuulkaa, kuulkaa, mitä Pilliau on ilmoittanut minulle. Araukanien päällikkö on tänään uudistanut rauhansopimuksen valkonaamain kanssa — tietäkää siis, että hän on petkuttanut heitä. Rauhansanat lausuttiin vain valkoihoisten ristin eikä araukanien sauvojen ääressä. Sopimuksella muukalaisten kanssa ei ole siis mitään merkitystä. Olenko puhunut oikein, te mahtavat sotilaat?"

"Kyllä, kyllä, niin on asianlaita!" kirkuivat intiaanit heilutellen aseitaan. Samassa tunkeutui Antinahuel piirin keskelle. Hänen ryhtinsä ja liikkeensä olivat sangen omituiset. Hänen päänsä oli kumartunut eteenpäin, hän oli suunnannut katseensa ulospäin ja levittänyt kätensä, aivankuin hän olisi katsellut jotakin esinettä, josta muilla ei ollut aavistustakaan.

"Hiljaa!" sanoi Cathikara. "Toquin neuvottelee Amey Malghoninsa (salaisen hengen) kanssa!"

Vallitsi syvä hiljaisuus. Antinahuel ei liikahtanut, hän pysyi yhä samassa asennossa. Äkkiä muuttui hänen katseensa henkeväksi.

"Mitä isäni näkee?" kysyi Musta Hirvi vihdoin.

"Minä näen muukalaisia. He ovat kaivaneet sotakirveen maasta ja taistelevat nyt toisiansa vastaan. Näen verivirtoja, jotka punaavat maata, ne ovat valkoisten miesten verta. Näen myös El Verdugon, suuren päällikön, hän taistelee ja kaatuu!"

Levottomuus vallitsi intiaanijoukossa, mutta he tukahuttivat sen ja odottivat jännittyneinä, että Toquin jatkaisi. Tämä tapahtuikin hetken kuluttua.

"Näen myöskin vanhojen araukani-soturejen nousevan haudoistaan ja heidän kirkunansa täyttää sydämeni pelolla. He huutavat: veljet, hetki on tullut! Aseisiin! Aseisiin."

"Aseisiin!" vastasivat intiaanit. Nousi meteli, joka yltyi joka silmänräpäyksellä. Antinahuel oli tyytyväinen, hän näki saavuttaneensa päämääränsä. Ylpeä hymy levisi hänen kasvoilleen, ja muuttaen äkkiä epämukavaa asentoaan, sanoi hän rauhallisella äänellä: "Kun kuguarit tappavat toisiansa, valmistavat he samalla oivallisen aterian Andien kotkille. Mitä poikani haluavat?"

"Antinahuel", vastasi Cathikara heittäen kivikirveensä tuleen, jonka tempun muutkin tekivät. "On ainoastaan yksi ylimmäinen sotakirves olemassa; se on sinun kädessäsi. Värjäytyköön se valkoisten miesten saastaisella verellä aina kädensijaan asti. Sinulla on suuri valta, sinun puolestasi uhraamme mielellämme henkemme — vie siis meidät taisteluun!"

Korkealle heitti Antinahuel oikealla kädellään mahtavan sotakirveen, ja kuin ukkosen jyrinä soivat hänen sanansa: "Pilliau lahjoittakoon Aukàn kansalle ijäisen elämän! Guekubu lähettäköön koston säteen valkoihoisten pään päälle! Niin kauan kuin Antinahuel elää, on kuolema vallitseva vihollisten keskuudessa! Olen teurastava heitä kuin koiria, ja heidän luunsa tulevat valkenemaan punaisten soturien askeleista! Antinahuel on puhunut! Antinahuel pitää sanansa!"

Intiaanit vastasivat päällikkönsä riemuhuutoon villillä ja pitkällä ulvonnalla. Kesti kauan, ennenkuin järjestys oli palautunut. Silloin kysyi Luchs, yksi niistä harvoista ulmeneista, jotka vastustivat Toquinin verisiä suunnitelmia, Antinahuelilta:

"Mitä aikoo isäni tehdä?"

"Antinahuel odottaa… kuitenkin pitää hän veitsensä valmiina."

"Mitä Antinahuel odottaa?"

"Sopivaa tilaisuutta. Se onkin jo lähellä." Toquin hymyili viekkaasti. "Valkoiset sotilaat ovat vanginneet El Verdugon, he eivät suinkaan uhraa häntä täällä."

"Isäni on viisas, hän on huolellinen päällikkö. Minkätähden hän luulee, ettei El Verdugo kuole Valdiviassa?" kysyi Luchs taas.

"Poikani tekee paljon kysymyksiä!" vastasi Toquin tällä kerralla hiukan vihaisesti ja loi toiseen synkän katseen. "Eikö hän tiedä, että Santiago on valkoihoisten suurin kaupunki. Siellä täytyy hänen kuolla. Hänen verensä on virtaava kaikkien valkoihoisten silmien edessä."

Läsnäolevat olivat yhtä hämmästyneitä kuin kummastuneitakin. Antinahuel huomasi sen ja ylpeä hymy loisti hänen kasvoillaan. Se hävisi kuitenkin hetkiseksi ja hän jatkoi samalla äänellä: "Poikani tuntevat kai tien, joka johtaa Valdiviasta Santiagoon. Sitä myöten on sangen vaikea kulkea, sillä se käy del Rio See rotkon läpi. Valkoisten miesten täytyy kulkea tämän ahtaan paikan ohitse, ja siellä olen päättänyt odottaa vihollisia. Soturini asettuvat kukkuloille, ja kun vihollinen mitään aavistamatta saapuu rotkolle, tulee hän piiritetyksi joka puolelta. Mitä sanovat urhoolliset araukani-soturit tästä suunnitelmasta?"

"Suuri Toquin Antinahuel on keksinyt sen!" vastasi Cathikara kunnioittavasti. "Eikö ole mitään muuta tietä Valdiviasta Santiagoon?"

"Ei."

"Siinä tapauksessa ovat valkonaamat mennyttä kalua."

"Pelastamattomia", vakuutti Antinahuel. "Del Rio See rotko on kuuluisa paikka araukanien historiassa. Siellä voitti Toquin Cadequal kerran 100:n miehen suuruisen espanjalaisen joukon."

"Araukanit tulevat myös nyt voittamaan ja kunnioittamaan Antinahuelia kuin kunniansa aurinkoa!" sanoi Musta Hirvi.

Intiaanit neuvottelivat vielä hetkisen, sitten tunkeutui Toquinin sanansaattaja keskelle päällikköjen piiriä, ojensi molemmat kätensä eteenpäin ja kääntyi kolme kertaa ympäri.

Näin lopetettiin neuvottelukokous.

Antinahuel lepäsi nyt tunnin. Hänen aivoissaan risteili tuhansia ajatuksia, jotka estivät häntä nukkumasta ja vihdoin nousi hän kärsimättömänä vuoteeltaan. Annettuaan Mustalle Hirvelle, johon hän erityisesti luotti, salaisen tehtävän, nousi hän hevosen selkään ja lähti paluumatkalle.

Oli jo sangen pimeä; ainoastaan muutamia tähtiä säteili tummansinisellä taivaalla. Päällikölle ei yöllinen ratsastus tuottanut mitään erikoista nautintoa. Kuin synkkä paholainen kiiti hän pimeyden läpi. Levottomuus oli vallannut hänet ja ajoi häntä eteenpäin. Tultuaan kylään hyppäsi hän hevosensa selästä ja meni heti majalle, jossa vanki oli. Hän aukaisi oven ja — raivoisa huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Rosario ja hänen intiaanivahtinsa olivat poissa.

XIII. PAKOYRITYS.

Antinahuel ei ollut yksin mennyt Mustan Käärmeen kylälle. Koko ajan hiipi eräs musta olento hänen jäljessään. Se oli intiaani, jolle hän oli antanut käskyn vartioida valkoista tyttöä. Tämä oli kuunnellut They-Teg sanansaattajan tiedonantoja, samoin oli hän myös kuullut ja nähnyt kaikki, mitä tapahtui neuvottelunuotion ääressä. Tuskin oli Antinahuel tehnyt suunnitelmansa, joka koski del Rio See rotkoa, kun hän lähti jo takaisin San Miquelin kylään.

Ei ollut sekunttiakaan kadotettavana. Vielä viipyi Toquin hetkisen neuvottelumajassa — tätä tilaisuutta täytyi käyttää. Nopeasti meni hän majaan, jossa donna Rosario oli ja antoi hänelle merkin.

"Valkoinen sisareni seuratkoon minua", kuiskasi hän. "Minä koetan pelastaa hänet. — Eikö sisareni tunne minua?" jatkoi hän. "Minä olen Curumilla, yksi niistä ulmeneista, jotka olivat liittyneet muukalaisiin, don Tadeon ystäviin."

Rosario kumartui hiukan eteenpäin ja tarkasteli puhujaa tarkkaavaisesti. Äkkiä putosivat ikäänkuin suomukset hänen silmistään ja hän lausui: "Oi niin, todellakin — sehän te olette!"

"Curumilla löytää kyllä sen, jota hän etsii."

"Te olette siis etsinyt minua? — Oi, kiitos, kiitos. Menkää edellä, minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä hyvänsä."

Molemmat lähtivät varovasti majasta. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit eivät huomanneet heitä. Vain harvoin näkivät he keihäisiinsä nojautuvia yksinäisiä vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Kymmenen minuuttia vaelsivat pakolaiset äänettöminä. He olivat jo jättäneet kylän taaksensa, eikä mitään erikoista ollut vielä tapahtunut. Vihdoin pysähtyi Curumilla ja osoitti muutamia kaktuspensaita, joiden takana seisoi kaksi satuloitua hevosta.

"Onko sisareni kylliksi vahva tekemään vaivalloisen ratsastusmatkan?" kysyi hän.

"Minulla on aina voimia paeta vainoojiani", vastasi donna Rosario päättäväisesti.

"Hyvä. Sisareni on rohkea. Pilliau on auttava häntä. Eteenpäin siis!"

Päällikkö hyppäsi hevosen selkään, ja myöskin nuori tyttö istuutui kovalle epämukavalle satulalle. Molemmat kannustivat hevosiaan, ja nämä ikäänkuin lensivät eteenpäin. Kuitenkaan eivät niiden kaviot saattaneet aikaan pienintäkään ääntä. — Curumilla oli nimittäin käärinyt niiden jalat lampaannahkoihin. Donna Rosario huokasi syvään; hän tunsi olevansa turvattu ja vapaa ystävänsä suojassa.

He eivät ratsastaneet heti tielle, joka johti Valdiviaan, sillä he tiesivät, että siltä suunnalta heitä enimmin etsittäisiin. Sitävastoin ratsastivat he erästä mutkittelevaa polkua pitkin, joka vihdoin katosi metsään. Jos he ehtisivät sinne, olisivat he pelastetut. Yhä kauemmaksi ratsastivat pakolaiset istuen kumartuneina hevostensa selässä. Yö oli sametin pehmeä, mikä on ominaista kuumille seuduille. Välkkyvä puro juoksi hiljaisesti solisten tien vieressä, tuuli suhisi oksissa, kuului tuhansien näkymättömien hyönteisten surinaa… muuten vallitsi erämaassa lyijynraskas hiljaisuus. Donna Rosario ja Curumilla ratsastivat keskeytymättä eteenpäin. Molempien katseet olivat suunnatut metsää kohti, jonka ensimmäiset puunrungot näkyivät jo selvästi.

Äkkiä kuului kaukaista hevosen hirnumista heidän takanaan. Puelka-päällikkö seisautti heti hevosensa ja kuunteli.

"Me olemme hukassa", kuiskasi hän hetken kuluttua. "Viholliset ovat jäljillämme."

"Mitä nyt teemme?" kysyi tyttö vavisten.

Curumilla ei vastannut, hän mietti hetkisen. Sitten hyppäsi hän äkkiä hevosensa selästä, nosti donna Rosarion käsivarsilleen ja kantoi hänet kiireesti erään puun juurelle, jonka ympärillä kasvoi tiheästi kaktuspensaita.

"Valkoinen neito ei saa jättää jälkiä takaa-ajajilleen", selitti hän. "Sisareni luottakoon Curumillaan, hän koettaa tehdä parhaansa pelastaakseen hänet. Tämä puunrunko on ontto, sisareni piiloutukoon sen sisään ja olkoon siellä hiljaa ja liikkumatta, kunnes minä palaan."

"Jätättekö minut yksin?" kysyi Rosario pelästyneenä.

"Kyllä, se on tarpeellista. Minä koetan johdattaa viholliset väärille jäljille. Se on ainoa keino, jonka avulla voimme pelastua. Jos sisareni ei tottele minua, jään minä hänen luokseen, mutta silloin en ole syypää hänen onnettomuuteensa."

Tyttö taisteli itsensä kanssa. Välttämättömyys luottaa itseensä sai hänet vapisemaan pelosta. Mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi nyt olla päättäväinen, jotteivät ne suuret ponnistukset, jotka tämä mies oli tehnyt hänen hyväkseen, menisi myttyyn. Intiaanin vaikea tehtävä vaati hänenkin tukeaan.

"Jumala siunatkoon teitä, päällikkö, minä teen, kuten pyydätte."

"Hyvä."

Intiaani työnsi varovaisesti kaktuksenoksat ja köynnöskasvit syrjään, ja nyt tuli näkyviin aukko, jonka sisään ihminen mahtui. Donna Rosario ryömi sinne ja lausui kiitollisena jäähyväiset seuralaiselleen. Tämä antoi kaktusoksien ponnahtaa takaisin aukon eteen, heitti pitkän silmäyksen puunrunkoon nähdäkseen oliko kaikki kunnossa ja palasi hevosien luo. Sitten hän hyppäsi toisen hevosen selkään, otti toisen ohjakset käteensä, kannusti hevostansa ja ratsasti mutkitellen ja kiemurrellen noin kaksikymmentä minuuttia vauhtiaan vähentämättä.

Kun hän vihdoin luuli olevansa kylliksi kaukana paikalta, mihin donna Rosario oli piiloutunut, astui hän alas satulasta, vapautti hevosten jalat lampaannahkoista ja ratsasti edelleen.

Hetken kuluttua kuuli hän nelistävien hevosten kavioitten kopsetta takanaan. Alussa tuntuivat ne sangen kaukaisilta, mutta pian kajahtivat ne yhä selvemmin. Curumilla hymyili voitonriemuisena — hänen juonensa oli onnistunut. Hän hoputti hevostaan yhä kovempaan neliin, heitti äkkiä keihäänsä pois ja liukui varovaisesti maahan hevosten juostessa täyttä vauhtia. Pian oli intiaani kätkeytynyt pensastoon. Nyt alkoi hän varovaisesti ryömiä sitä puuta kohti, johon tyttö oli piiloutunut. Hän oli vakuutettu siitä, etteivät takaa-ajajat seuratessaan vääriä jälkiä huomaisi erehdystä, ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.

Mutta Curumillan suunnitelmat menivät myttyyn. Takaa-ajoa johti itse Antinahuel, eikä hän viisaana ja kokeneena soturina mennytkään niin vähällä ansaan. Hän ymmärsi, että ainoa etu, joka pakolaisilla oli, oli etumatka, jonka he olivat voittaneet. Hän oli sentähden lähettänyt sotureja joka suunnalle ja käskenyt heitä kiiruhtamaan.

Curumilla huomasi tämän ja hän palasi sangen alakuloisena donna Rosarion luo.

"No?" kysyi tämä vapisevalla äänellä.

"Curumillan ponnistukset ovat olleet turhat", vastasi päällikkö surullisena. "Pian saavat vainoojamme meidät kiinni."

"Kuinka, onko kaikki toivo mennyttä?"

"On. Antinahuel seuraa meitä suuren joukon kanssa. Heitä on yli viisikymmentä. He ovat ympäröineet meidät joka puolelta."

"Oi Jumalani", ähki nuori tyttö, "mitä olen minä tehnyt, koska rankaiset minua tällä tavalla?"

Curumilla heittäytyi huolettomasti maahan, pani aseensa vierelleen ja osoitti kaikessa stoalaista tyyneyttä, mikä on ominaista intiaanille, joka tietää, ettei hän voi välttää uhkaavaa vaaraa. Lähestyvien hevosten kavioitten kopse kuului jo sangen selvästi. Vielä noin viisitoista minuuttia, ja kaikki olisi lopussa.

"Sisareni valmistautukoon!" sanoi Curumilla kylmästi. "Antinahuel lähestyy."

Nuori tyttö vapisi kuullessaan nämä sanat, mutta ajatellessaan toverinsa onnetonta tilaa täyttyi hänen sydämensä säälistä.

"Minkätähden koetitte pelastaa minut", sanoi hän huoaten.

"Valkoinen neito on valkoisten veljieni sisar — minä uhraan henkeni hänen tähtensä."

"Te ette saa kuolla, päällikkö, minä en tahdo sitä."

"Minkätähden? Curumilla ei pelkää kidutuksia. Sisareni saa nähdä, kuinka päällikkö kuolee."

"Tahdotteko tehdä minut vielä onnettomammaksi?" sanoi Rosario lempeällä sulosointuisella äänellään suunnaten nuhtelevan katseen päällikköön. "Tapetaanko teidät todellakin, jos teidät löydetään minun luotani?"

"Kyllä", vastasi intiaani kylmästi.

"Ja kuka antaisi silloin tiedon ystävilleni kohtalostani? Kuka kertoisi heille, missä minä olen? Jos te kuolette, niin kuka vapauttaisi minut vihollisteni käsistä?" Puelka mietti. "Pelastakaa itsenne, Curumilla, jos se on vain mahdollista — pelastakaa itsenne minun tähteni! Kiiruhtakaa pois täältä."

"Haluaako sisareni sitä?"

"Minä vaadin sitä."

"Hyvä. Valkoinen tyttö on oikeassa, Curumilla voi tehdä vielä paljon hänen hyväkseen — hän on jäävä eloon. Sisareni älköön olko epätoivoinen, pian saa hän taas kuulla ystävistään."

Samassa kuului lähestyvien hevosten kavioitten kopse niin selvästi, että Rosario lysähti pelästyneenä kokoon. Päällikkö kokosi kiireesti aseensa ja kehoitettuaan häntä vielä kerran pysymään rohkeana hän sukelsi korkeaan ruohostaan ja katosi.

Muutamien minuuttien kuluttua joutui nuori tyttö jälleen Antinahuelin valtaan.

XIV. MURSKAUTUNEITA TOIVEITA.

Kuten Trangoil Lanec oli ennustanutkin, parani kreivi Ludvig sangen nopeasti, sillä hänen haavansa eivät olleet vaaralliset, vaikka ne olivatkin syvät. Mutta enemmän kuin oma tilansa huolestutti Ludvigia suojattinsa kohtalo, ja hän olisi mielellään noussut vuoteestaan rientääkseen hänen avukseen, ellei don Tadeo olisi pidättänyt häntä.

Tämä ponteva mies ajatteli oman surunsa ohella muittenkin tuskia. Melkein koko kapinan jälkeisen yön hän järjesteli Valdivian oloja, kunnes järjestys oli palautunut. Se olikin onneksi hänelle, sillä mitä enemmän hän kiinnitti huomiotaan muihin asioihin, sitä vähemmän tuli hän ajatelleeksi suruaan.

Seuraavana päivänä keskusteli hän don Ramirezin kanssa. Tämä pelkurimainen ja periaatteeton mies oli Tadeon voiton jälkeen kokonaan muuttanut mielipiteitään ja parjasi nyt minkä saattoi vangittua kenraali Bustamenteä. Mustan Sydämen johtaja hymyili halveksivasti, kun hän huomasi, että don Ramirez sankari oli sangen innostunut uuteen asiaan ja tarjoutui kaikkeen, joka hyödytti sitä. Kuitenkin piti don Tadeo häntä vankina, jota hän tilaisuuden sattuessa saattoi käyttää hyväkseen.

Trangoil Lanecista, Curumillasta ja Valentinista ei ollut tullut mitään tietoja, ja luultiin jo, että heidän tehtävänsä oli epäonnistunut. Joanin tulon jälkeen saivat asiaan innostuneet jälleen uutta toivoa. Hän kertoi, että Curumilla oli Rosarion jäljillä ja seurasi häntä varovaisesti. Voitiin siis toivoa tytön pelastusta.

"Mutta mistä johtuu, että päällikkö on lähettänyt teidät luoksemme?" kysyi don Tadeo kuunneltuaan tarkkaavaisena ja iloisena intiaanin kertomusta.

"Curumilla on ulmen", vastasi tämä yksinkertaisesti. "Hän on urhoollinen ja jalo. Joan ryösti valkoisen neitosen. Curumillalla oli oikeus tappaa hänet, mutta hän teki hänet ystäväkseen."

"Siinä hän teki oikein!" sanoi don Tadeo lämpimästi ja puristi intiaanin kättä. "Puhukaa, tahdotteko tulla uskotukseni?"

"Joanilla on vain yksi sydän ja sielu — molemmat kuuluvat Curumillan ystäville."

Kokenut sotilas nyökkäsi tyytyväisenä. Kuulemansa uutiset olivat kuin valonsäde epätoivon pimeydessä. Nyt saattoi hän kevyemmällä sydämellä työskennellä isänmaansa hyväksi.

Kaksi päivää myöhemmin tapaamme hänet eräästä salaisesta neuvottelusta ystäviensä ja uskottujensa don Gregorio Peraltan ja Ludvigin, kanssa. Hän oli taas kyvykäs ajatteleva ihminen, joka laatii uusia suunnitelmia. Antinahuelin viekas oletus kävisi nyt toteen.

"Vihdoinkin olemme kansan avulla pelastaneet isänmaan vapauden", huomautti don Tadeo muun muassa, "don Pancho Bustamente on kukistettu, hänen kunnianhimoiset suunnitelmansa ovat menneet myttyyn ja rauha vallitsee taas. Meidän ei pidä kuitenkaan heittäytyä toimettomiksi, sillä se, joka tänään on palvelija, voi olla herra huomenna. Tämän Bustamenten, isänmaan suurimman vihollisen, täytyy kuolla!"

"Hyvä!" sanoi don Gregorio nyökäten myöntävästi. "Se on minunkin mielipiteeni. Minä aion jo tänä päivänä ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin…"

"Miksi?" kysyi toinen. "Valdiviassa ei Bustamenteä voi tuomita. Täällä on järjestys jo palautettu, Santiagossa kiehuu kapina vielä!"

"Ah, te tarkoitatte…?"

"Siellä missä don Tadeo de Leon tuomittiin, siellä täytyy kenraali Bustamentenkin kukistua. Plaza Mayor sopii hänen rangaistuspaikakseen", vastasi puolueenjohtaja synkästi hymyillen. "Koko Santiago on kuuleva hänen tuomionsa."

"Hän saakoon, minkä hän ansaitsee", myönsi Ludvig. "Mutta minun mielipiteeni on, että tuomio on pantava toimeen niin nopeasti kuin mahdollista."

"Olette oikeassa, ystäväni. Tästä syystä annan suuren vartijajoukon viedä vangin Santiagoon."

"Entäs me?"

"Me seuraamme Bustamenteä."

"Minä luulen, etteivät ystävämme haavat salli sitä", sanoi Gregorio miettiväisenä.

"Lorua!" huudahti nuori mies. "Mitä ihminen tahtoo, sen hän voi tehdä. Minä seuraan teitä, teidän ei tarvitse olla huolissanne minun tähteni."

Don Tadeo aikoi jatkaa selityksiään, mutta samassa astui huoneeseen mies, jonka nähdessään kaikki nousivat pelästyneinä ylös.

"Curumilla."

Se oli todellakin puelka-päällikkö mitä kurjimmassa tilassa. Kädet ja jalat olivat veriset, vaatteet repaleina. Saattoi heti nähdä, että hän oli kulkenut sangen nopeasti pitkän matkan. Kuitenkaan ei hän osoittanut mitään väsymyksen merkkejä, vaan tervehti heitä kohteliaasti ja nosti sitten rauhallisesti odottaen kätensä rinnalleen.

Kukaan ei tahtonut tehdä ensimmäistä kysymystä, sillä kaikki näkivät heti, että Curumilla toi huonoja uutisia. Vihdoin katkaisi don Tadeo hiljaisuuden sanoen: "Te olette yksin, kuten näen — se saattaa minut pelkäämään pahinta. Mistä tulette, päällikkö?"

"San Miquelin kylästä", vastasi intiaani alakuloisena.

"No niin, jos te olette kertaakaan levähtämättä kulkenut tämän pitkän matkan, niin täytyy teidän olla sangen väsynyt. Juokaa tämä pikari tulivettä, Curumilla — se tekee kielenne liikkuvaisemmaksi."

Intiaanin silmät paloivat. Hän tyhjensi ojennetun lasin yhdellä siemauksella.

"Valkoinen tyttö on vankina. Curumilla ei voinut pelastaa häntä", sanoi hän heti senjälkeen.

"Se ei ollut teidän vikanne, siitä olen vakuutettu. Mutta sanokaa minulle, Jumalan nimessä, kenen kanssa olemme tekemisissä."

"Valkoinen sisareni on Antinahuelin käsissä."

"Kuinka?" huudahti don Tadeo kauhistuneena. "Taivas meitä auttakoon!"

Myöskin don Peralta ja Ludvig nousivat pelästyneinä ylös kuullessaan tämän nimen ja levottomuus kuvastui heidän kasvoiltaan.

"Siitä asti kun näin tämän veijarin, en ole ollenkaan luottanut häneen", sanoi ranskalainen, "ja luulen, että me tästä lähtien useammin, kuin haluamme, huomaamme tämän epäilyksen olevan oikean."

"Valitettavasti olette oikeassa, don Louis", sanoi Tadeo huoaten. "Minä kiroan kohtaloa, joka johdatti Antinahuelin tielleni. Hän on paljon mahtavampi kuin Bustamente, sentähden koetin solmia liittoa hänen kanssaan. Sitäpaitsi… ah, minä en voi enää ajatella sitä!"

"Minkätähden on valkoihoisten Suuri Kotka epätoivoinen? Eikö hänellä ole ystäviä, jotka uhraavat kaikkensa hänen puolestaan?"

"Kiitos. Curumilla, minä tiedän, ettette hylkää minua. Mutta te ette ole varmaankaan vielä lopettanut — onko teillä muita uutisia kerrottavana minulle?"

"Punanahat ovat kaivaneet sotakirveen maasta. He aikovat kukistaa valkoihoiset. Araukani-päälliköt ovat pitäneet sotaneuvottelua ja antaneet Toquinillensa rajattoman vallan."

"Kuka on pannut alkuun tämän uskaliaan pelin meitä vastaan?"

"Antinahuel!"

"Aina sama punainen roisto", sanoi don Tadeo purren hammasta. "Nyt vasta huomaan, että hän pelaa kaksoispeliä eikä kammo rikkomasta pyhimpiä valojansa. Kenties saan pian tilaisuuden kostaa verisesti hänelle."

"Antinahuel on viekas ja vahva", sanoi Curumilla. "Ei ole salaisuuksia, joita hän ei tiedä, hän tietää myös kaikki, mitä tapahtuu täällä."

"Se tahtoo sanoa?…" kysyi don Peralta jännittyneenä.

"Hän tietää, että Suuri Kotka aikoo viedä valkoihoisten Toquinin Santiagoon."

Tadeo ja hänen seuralaisensa tuijottivat puhujaan aivankuin olisivat nähneet kummituksen.

"Carai, alan luulla, että hän on liitossa paholaisten kanssa. Kuinka hän ja kuinka te olette saanut tietää kaiken tämän?" sanoi don Tadeo vihdoin.

"Curumilla on kuunnellut päällikköjen sotaneuvottelua. Minä toistan: Antinahuel on viekas, hän tuntee sekä oman että vihollistensa sydämet. Hän tietää, että valkoihoisten Suuri Kotka on kulkeva del Rio See rotkon ohi. Siihen perustuu myös hänen suunnitelmansa."

"Se veijari aikoo kai hyökätä takaapäin kimppuumme?"

Päällikkö nyökkäsi.

"Mutta mitä me teemme?" huudahti Ludvig. "Sen kirotun paikan ohi täytyy meidän todellakin kulkea, jollemme tahdo luopua suunnitelmistamme."

"Me joudumme aina pulasta toiseen!" mutisi don Tadeo. "Puhukaa, Curumilla, tiedättekö mitään neuvoa?"

Päällikkö hymyili. "Tahtooko isäni antaa minun toimia?" kysyi hän.

"Aivan varmaan! Minä luotan teihin, sillä tiedän, että te olette oivallinen sotilas ja kyvykäs mies."

Täynnä toivoa tarkastelivat kaikki ulmenia.

"Hyvä, minä sitoudun tekemään Antinahuelin suunnitelmat tyhjiksi ja ehkä samalla voin pelastaa valkoisen tytön."

"Caspita, olisikohan se mahdollista?"

"Curumilla pitää varansa… kaikki riippuu asianhaaroista. Veljeni kuunnelkoot!"

Nyt keksi päällikkö suunnitelman, joka voitti yleisen suosion, sillä oli suuria toiveita sen onnistumisesta. Millä tavalla se pantiin toimeen, saamme heti nähdä.

XV. DEL RIO SEE ROTKOLLA.

Meksikolainen maakunta, jota ei kauneutensa puolesta voi verrata mihinkään seutuun Euroopassa, on laadultaan sangen suuremmoinen ja majesteetillinen. Chilen alue ja etenkin se osa sitä, joka tähän aikaan kuului araukaneille, ei tee pienintäkään poikkeusta siitä; se on vuoririkkaimpia seutuja koko maapallolla. Lukuisista tulivuorista ovat muutamat sangen korkeita, ja ne ovat vitsauksena maalle, sillä joka vuosi joutuu yksi tai useampia lähellä olevista kaupungeista maanjäristyksen uhriksi.

Noin kymmenen peninkulman päässä San Miquelin kylästä kohoaa maa äkkiä ja muodostaa mahtavan graniittimuurin, jonka huipulla kasvaa tiheästi honkia ja katajia. Tähän muuriin on luonto tehnyt noin viisitoista jalkaa leveän käytävän. Tämä käytävä on noin 15000 jalan pituinen ja se muodostaa joukon kiemurtelevia ja hämmentäviä sokkeloita, jotka lukuisin mutkin näyttävät kaikki vihdoin johtavan takaisin päivänvaloon. Molemmilla puolilla tätä paikkaa tarjoavat metsä ja tiheät pensaskasvit valloittamattomia turvapaikkoja sille, joka tahtoo niitä puolustaa. Paikkaa nimitetään "del Rio See" rotkoksi, nimi, joka esiintyy usein Amerikassa ja merkitsee oikeastaan 'kuivunutta kalliojokea.

Kolme päivää Curumillan tulon jälkeen ystäviensä luo, tarjosi tämä paikka mahtavan näyn. Puoleksi piiloutuneina harmaaseen huntuunsa alkoivat yön varjot jo kadota, ja sen vaipasta tunkeutuivat puut ja kallionhuiput esiin. Samalla nousi aurinko taivaanrannalle, ja korkealla ilmassa parveili suurin joukoin huutavia korppikotkia, jotka yksitoikkoisilla kimeillä kirkahduksillansa häiritsivät seudun salaperäistä hiljaisuutta.

Mutta tämä hiljaisuus oli vain raivoisan myrskyn edeltäjä. Näkyvissä olevat rotkot ja kuilut olivat täynnä väkeä. Antinahuel oli jo tullut paikalle saatuaan vakoojiltansa tiedon vihollisen salaisesta lähdöstä. Hän aikoi yllättää heidät. Kuten tottunut sotapäällikkö oli Toquin asettunut sotureineen kuivuneen kallionjoen yläpuolelle, erään rotkon molemmille puolille. Apo-Ulmen, Musta Hirvi, oli tuhannen sotilaan kanssa asettunut kukkulalle aikomuksessa vierittää kivilohkareita chileläisten päälle, kun nämä lähestyisivät rotkoa.

Chileläiset olivat lähteneet liikkeelle heti auringonnousun jälkeen. He muodostivat noin viidensadan sotilaan suuruisen joukon, jonka keskellä ratsasti kenraali Bustamente aseetonna. Tämän joukkueen edessä kulki toinen joukko, näennäisesti intiaaneja — mutta vain näennäisesti, sillä todellisuudessa olivat hekin valepukuisia chileläisiä sotilaita. Näitä vääriä intiaaneja johti Joan, joka ratsasti joukkueen etunenässä, tarkaten näennäisesti huoletonna korkeaa ruohostoa ympärillään. Kun jälkimmäinen joukkue pysähtyi vähän matkan päähän kuivuneesta joenuomasta, ratsasti edellinen yhä eteenpäin ja katosi vihdoin rotkon ensimmäisiin sokkeloihin. Tätä olivat varmaankin muut odottaneet, sillä tuskin olivat viimeiset sotilaat kadonneet näkyvistä, kun myöskin he lähtivät hitaasti ja varovaisesti liikkeelle. Neljä ratsastajaa Tadeo de Leon, don Gregorio Peralta, Curumilla ja kreivi Ludvig jäivät kuitenkin hiukan jälelle muista.

"Te ette siis tahdo ottaa muita mukaanne?" kysyi Peralta intiaanilta.

"En, meitä on kylliksi", vastasi Curumilla viitaten seuralaisiinsa. "On tarpeellista, että veljeni jää soturiensa luo, sillä nämä tarvitsevat varmaa kättä johtamaan heitä. Vaaran hetkellä rohkaisee hän heitä urhoollisuudellaan."

"Siitä voitte olla varma. No, entä merkkinne?"

"Valkoinen veljeni älköön hyökätkö rotkolle, ennenkuin hän näkee tulen Corcovadon huipulla!"

"Hyvä! Se on siis sovittu. Voikaa hyvin ja onnistukaa!"

"Onnistukaa tekin", toistivat Ludvig ja Tadeo.

Sitten nelisti don Peralta sotilaittensa luo. Don Tadeo ja Ludvig seurasivat Curumillaa vuorelle. Puolen tunnin kuluttua saapuivat he eräänlaiselle penkereelle, joka oli vain muutaman sylen laajuinen. Siellä pysähytti Curumilla ratsunsa.

"Alas satulasta!" komensi hän. "Eläimistä ei ole meille enää mitään hyötyä, meidän täytyy viedä ne johonkin turvapaikkaan, josta voimme ottaa ne taas haltuumme… jos tulemme takaisin", jatkoi hän.

"Halloo, päällikkö, onko teillä niin huonot toiveet yrityksestämme?" kysyi Ludvig.

Ulmen ei vastannut heti.

"Curumilla pelkää aina pahinta", sanoi hän hetken kuluttua. "Kaikki voi käydä aivan päinvastoin, kuin mitä olettaa. Veljelläni oli oikeus kysyä sitä, sillä hän on nuori ja kuumaverinen."

"Paljon kiitoksia!" sanoi ranskalainen nauraen. "On mahdotonta sanoa kohteliaammalla tavalla ystävälleen, että hän on mieletön!"

Nuo kolme miestä laskeutuivat nyt hevostensa selästä, ottivat niiden suitset käsiinsä ja kiipesivät yhä korkeammalle. Vihdoin saapuivat he suurin ponnistuksin eräälle luolalle, jonne he jättivät hevosensa. Asetettuaan rehua niiden eteen, sulkivat he luolan suun suurilla kivillä jättäen ainoastaan kapean aukon, josta pääsi ilmaa ja valoa luolaan. Sitten heittivät he kiväärit olalleen ja alkoivat taas kiivetä jyrkkää kallionrinnettä myöten. Don Tadeo ja kreivi Ludvig läähättivät jo ponnistuksista ja väsymyksestä, mutta heidän kummastuksekseen kiipesi Curumilla yhtä nopeasti ja kevyesti kuin ennenkin. Siten kului puolituntinen.

"Tänne jäämme", sanoi päällikkö vihdoin ja pysähtyi.

Miehet olivat saapuneet jyrkälle kukkulalle, jonka huipulta he näkivät rikkaan ja loistavan maiseman. Ihmisiä ei kyllä vielä näkynyt; vain erämaan hiljainen majesteetillinen yksinäisyys vallitsi alhaalla. Hiukan vasemmalla näkyi kaksi tomupilveä, molemmat ratsujoukot, ja sangen kaukana taivaanrannalla meri, joka mustana linjana yhtyi taivaaseen.

"Miksi sanotaan tätä paikkaa?" kysyi Ludvig uteliaana.

"Tämä on vuorenkukkula, jota valkoihoiset nimittävät Corcovadoksi!" vastasi päällikkö. "Tänne sytytämme kohta merkkitulen."

Nopeasti koottiin nyt kuivia risuja ja niistä rakennettiin mahtava nuotio kallion näkyväisimmälle paikalle.

"No niin", sanoi Curumilla sitten, "veljeni pysykööt nyt täällä ja levätkööt hetkisen. Tulen pian takaisin."

Näin sanoen liukui hän alas jyrkännettä myöten ja katosi silmänräpäyksessä puiden ja pensaiden väliin.

Sillaikaa oli Joanin osasto vähitellen lähestynyt paikkaa. Antinahuel, joka oli jo kauan aikaa tarkkaavaisesti tähystellyt heitä, ei viekkaudestaan huolimatta aavistanut ansaa. Joanin läsnäolo antoi hänelle uutta toivoa ja hän oli vakuutettu siitä, etteivät chileläiset tietäneet mitään ansasta, johon he syöksyisivät. Hän tahtoi myös saada valaistusta Joanin äkilliseen ilmestymiseen. Intiaani oli siis tuskin ratsastanut ahtaaseen paikkaan, kun Antinahuel astui esiin piilopaikastaan ja lähestyi häntä.

Joan vapisi tahdottomasti nähdessään pelätyn päällikön, mutta hänen ilmeensä oli rauhallinen.

"Poikani tulee sangen myöhään", sanoi Antinahuel väijyvin katsein.

"Antinahuel antakoon minulle anteeksi! Sain vasta aamulla tiedon, ja minun kyläni sijaitsee kaukana täältä."

"Hyvä, poikani on aina tervetullut. Seuraako Joan vielä valkoista naista, jota hän rakastaa?"

"Isäni erehtyy!" vastasi intiaani varmasti. "Joanilla on vaimo ja lapsia, hän vihaa valkoista väriä!"

"Onko poikani koskaan kuullut puhuttavan Myskirotta nimisestä soturista?"

"Kyllä, sehän oli sama, jolle minun täytyi jättää valkoinen neitonen."

"Täytyi? Tuliko poikani siis pakoitetuksi siihen?"

Suuri jännitys kuvastui Suurtoquinin kasvoilla. Toinen pudisti voimakkaasti päätään.

"Isäni on mahtava ja viisas, kuu ja tähdet kertoelevat hänen kunniastaan. Mutta hän erehtyy. Kuka voisi pakoittaa Joania? Kun häntä loukataan, kostaa hän keihäällänsä! Antinahuel on käskenyt, Joan on totellut!"

"Myskirotta on petturi!" sanoi Toquin. "Antinahuel janoaa hänen vertansa." Hän aikoi jatkaa, mutta saikin äkkiä jotakin toista ajattelemista ja kysyi: "Kuinka monta keihästä pojallani on mukanaan?"

"Tuhat."

Kuten huomataan, ilmoitti Joan kaksinkertaisena soturiensa luvun seuraten Curumillan kehoituksia. Antinahuel oli tyytyväinen. Sangen ystävällisesti jatkoi hän: "Onko Joan nähnyt espanjalaisia? Ovatko he kaukana?"

"Ei, he lähestyvät. Tunnin kuluttua he ovat täällä."

"Silloin ei ole silmänräpäystäkään kadotettavana. Poikani asettautukoot molemmille puolille joenuomaa — lähelle palanutta kaktuspensaikkoa."

Antinahuel katosi taas ja Joan läksi liikkeelle sotureineen. Varovaisuus oli tarpeen, sillä hän tiesi sangen hyvin, että hänen joukkuettansa tarkasteli tällä hetkellä noin puolitoistatuhatta vakoojaa, jotka millä hetkellä hyvänsä voisivat tuhota hänet. Hän seurasi siis täsmällisesti Toquinin käskyjä ja asettui väijyksiin mainitulle paikalle, jossa hän oli myös suojassa vakoojien katseilta.

Tätä oli Curumilla odottanutkin. Hän meni valepukuisten chileläisten luo ja hänen merkistään alkoivat nämä kiivetä ylös jyrkännettä myöten. Ulmen jakoi heidät kahteen osastoon, toinen asettui Mustan Hirven joukkueen yläpuolelle, toinen — noin sadan miehen suuruinen — asettui eräälle vuorenrinteelle hyökätäkseen hädän hetkellä vihollisen kimppuun sivulta päin. Näiden valmistuksien perästä palasi Curumilla seuralaistensa luo, jotka odottivat häntä Corcovadon kukkulalla.

"Kaikki on selvää", sanoi hän lyhyesti. "Valkonaamat voivat jo hyökätä paikalle. Me sytytämme nyt tulen ja lähdemme sitten etsimään valkoista neitoa."

Nuotio sytytettiin, se paloi hyvin, ja päällikkö silmäili seuralaisineen laaksoa odottaen merkin seurauksia.

"Hyvä", huomautti Curumilla, "he ovat huomanneet merkin ja lähtevät heti liikkeelle."

Nopeasti astelivat miehet nyt äärettömään aarniometsään, joka peitti vuorenrinnettä, jättäen jälkeensä ainoastaan leimuavan valotornin, murhan ja hävityksen merkin.

* * * * *

Samassa silmänräpäyksessä, kun tulipatsas kohosi Corcovadon huipulle, tunkeutui chileläinen joukko don Peraltan johtamana rotkolle. Johtaja ei salannut tilansa vaikeuksia itseltään, hän tiesi, että hän meni suunnatonta vaaraa kohti ja huolehti sen tähden myöskin siitä, että kaikki olivat hyvin valmistuneita. Ainoa, jolla ei ollut vielä aavistustakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan, oli don Ramirez, ja kun Peralta muutamin sanoin selitti hänelle tilanteen, tuli hän aivan epätoivoiseksi.

"Mutta tämähän on peloittava ansa!" kirkui hän kerran toisensa jälkeen.

"Ansako!" sanoi toinen nauraen. "Meidän täytyy taistella kunnollisesti, muuten takerrumme siihen. Te saatte tilaisuuden näyttää sankariuttanne, ystävä Ramirez!"

"Caramba, minä en tahdo pistää päätäni tähän ketunpyydykseen!" ulvoi don Ramirez. "En ole sotilas, enkä ole siis innostunut tällaisiin asioihin."

"Silloinhan otatte asian paljon totisemmalta kannalta, ja siitä tulee olemaan kaksinkertaisesti hyötyä meille."

Senaattori ei vastannut, sydän kohosi kurkkuun, ja hän luuli jo pyörtyvänsä. Äänekäs sotahuuto useista sadoista kurkuista sai hänet jälleen tuntoihinsa. Hälinä ja melu, joka tunkeutui äkkiä laaksoista ja kukkuloilta, sai vuoret jyrisemään. Hyökkäys seurasi sitä. Osa piiloutuneista intiaaneista syöksyi chileläisiä vastaan, toinen hyökkäsi heidän selkäänsä. Molemmilta puolilta putosi kivilohkareita heidän päällensä.

Äkkinäinen kuulasade, joka kohdistui Mustan Hirven sotureihin ja sille paikalle, jota nämä pitivät hallussaan, sai hänet peräytymään. Aivankuin kummitukset astuivat vale-intiaanit alas kukkuloilta päästäen sotahuudon: "Chile! Chile!" joka hämmästytti suuresti araukaneja.

"Meitä on petetty", ärjyi Antinahuel. "Tappakaa! Tappakaa!"

Rotkolla ja vuoren molemmilla puolilla alkoi peloittava taistelu. Paikka oli täynnä sotureita, jotka tunkeutuivat eteenpäin, vetäytyivät taaksepäin, ja tunkeutuivat taas eteenpäin. Raivoten ja tuskasta huutaen syöksivät villit toisiansa alas. Ryskien putoili kukkuloilta taistelevia ja murskaantuneita ystäviä ja vihollisia syvyyksiin. Kuin aallot myrskyssä liikkui taistelevien joukko eteen- ja takaisinpäin. Taistelu oli jo täydessä käynnissä. Antinahuel, joka seisoi molempien taistelevien joukkojen välissä, juoksenteli sinne tänne kuin tiikeri, löi kaikki esteet maahan ja johdatti samalla miehensä uuteen hyökkäykseen. Siitä huolimatta näkyi hän joutuvan tappiolle ja koetti turhaan rikkoa vihollismuuria, joka ympäröi häntä.

Toquin kuohui vihasta ja raivosta. Hän neuvotteli hetkisen itsekseen, ilmoitti muutamalla merkillä Mustalle Hirvelle suunnitelmistaan ja syöksyi sitten raskasta sotakirvestään heiluttaen keskelle vihollisjoukkoa. Musta Hirvi seurasi hänen esimerkkiään ja raivosta puolihullujen araukanien onnistui todellakin murtaa ketju, joka ympäröi heitä. Luultavasti halkaisivat he myöskin Joanin ratsujoukon rintaman, joka oli jäänyt hiukan taaemmaksi kuin toinen joukko tehdäkseen intiaanien puuhat tyhjiksi, mutta tästä seurasi taas uusi verilöyly, joka tuskin muutti tilannetta. Tätä tilaisuutta käytti hyväkseen don Bustamente, joka tähän asti oli pysynyt kokonaan välinpitämättömänä. Salaman nopeudella tempasi hän sapelin erään miehen kädestä, löi muutamia lähinnä seisovia sotilaita kuoliaaksi, kannusti hevosensa nopeaan neliin ja oli pian kaukana taistelupaikalta.

Chileläisten ponnistukset koettaa vangita pakolainen olivat aivan turhat. Tunkeutuen araukani-sotilaiden joukkoon otti hän osaa yleiseen pakoon. Antinahuelin käskystä olivat intiaanit jakautuneet molemmille puolille paikkaa ja kiipesivät nyt kallioille kuulasateen seuraamana. Vaikka he kärsivätkin tässä suuria vahinkoja, onnistuivat he kuitenkin suunnitelmissaan ja olivat jo kymmenen minuutin kuluttua kadonneet vihollistensa näkyvistä.

Näin loppui taistelu. Kaatuneiden lukumäärä oli molemmin puolin sangen suuri. Niiden joukossa oli monta huomattavaa johtajaa. Myöskin Joan puuttui.

Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan Bustamenten paon johdosta. Siitä voisi olla tuhoisia seurauksia maalle. Hän päätti heti ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, joihin hän oli don Tadeolta saanut rajattoman vallan. Santiagon matka meni nyt myttyyn, sillä se oli kenraalin paon jälkeen hyödytön, jota vastoin Valdiviaan palaaminen oli taas sangen tarpeellista, ettei kaupunki ja koko maakunta häiriytyisi huonoista tiedoista, jotka leviäisivät nyt kaikkialle.

Ikävimmin koski tämä päätös don Ramireziin. Hän olisi tahtonut vetäytyä maakartanoonsa Santiagoon kummastuttaakseen siellä ystäviänsä ja tuttaviansa kertomuksilla sankariudestaan. Tämä halu ei tullut kuitenkaan täytetyksi.

XVI. LINNOITUS JA ANSA.

Ennenkuin taistelu oli alkanut, olivat Curumilla ja hänen seuralaisensa astuneet alas Corcovadon kukkulalta. Joskin kiipeäminen oli vaikeata, niin oli alastulo vielä pahempaa. Kivenlohkareet, jotka törröttivät heidän edessään ja tiheät pensaikot, jotka sulkivat heiltä tien, vaikeuttivat heidän kulkuaan joka askeleella. Usein luulivat he astuvansa maahan, mutta huomasivatkin myöhemmin kauhistuksekseen, että se, mitä he olivat pitäneet maana, olikin tiheästi toisiinsa kietoutuneita kasveja. Tämä piinallinen ja vaikea kulku kysyi paljon aikaa, mutta vihdoin saapuivat he luolalle, jonne he olivat piiloittaneet hevosensa.

Nyt lepäsivät he hiukan, sitten satuloivat he hevosensa ja nousivat niiden selkään. Kauan aikaa oli jo kuulunut kovaa laukausten vaihtoa, joka joka hetki kiihtyi ja johon yhtyi peloittavaa ulvontaa. Yhä yltyi taistelun melu. Silloin tällöin sattuivat kuulat ympärillä oleviin puihin. He ratsastivat eteenpäin varomatta monia esteitä, joita oli heidän tiellään ja välittämättä alituisesta vaarasta pudota peloittavaan syvyyteen. Metsä tuli nyt harvemmaksi, ja he pysähtyivät vihdoin korkealle paikalle, josta Santiagokin häämöitti. Se oli eräänlaatuinen linnoitus, joka oli rakennettu toisiensa päälle kasatuista kivilohkareista. Nämä muodostivat jonkunlaisen tornin, joka oli noin kolmenkymmenen jalan korkuinen. Tornin huippuun ei voinut päästä käyttämättä sekä käsiään että jalkojaan. Se oli täydellisesti eristetty jyrkästä vuorenrinteestä. Sanalla sanoen, se oli linnoitus, jonka huipulla saattoi hädän hetkellä puolustautua suurta vihollisjoukkoa vastaan.

Curumilla riisui hevoset ja ajoi ne metsään vakuutettuna siitä, että hän löytäisi ne sieltä tarvittaessa. He aikoivat juuri kiivetä kiviröykkiölle, kun pensas jakautui äkkiä kahtia ja punainen olento tunkeutui siitä esiin. Valkoihoiset päästivät heti kummastuksen huudon ja tarttuivat tahdottomasti pyssyihinsä. Ainoastaan Curumilla säilytti tyyneytensä ja nyökkäsi tyytyväisenä tulijalle.

"Hyvä", sanoi hän yksinkertaisesti. "Veljeni on uskollinen, olen odottanut häntä."

Joan, sillä hän se oli, ei vastannut, vaan osoitti veistään, joka oli punainen verestä. Seuraten toisten esimerkkiä kiipesi hänkin kalliota pitkin ylös ja saapui pian sen huipulle. Kalliokeko päättyi kahdenkymmenen neliöjalan laajuiseen syvennykseen, ja sen kummallinen vallitus tarjosi huomattavan turvapaikan. Kun nuo neljä miestä olivat rakentaneet itsellensä rintavarustuksen, ilmoitti Joan lyhyesti uutisensa. Tieto Bustamenten paosta kohtasi heitä kuin salama. Kiväärien rätinä ja kirkuna oli tullut yhä kovemmaksi ja intiaanijoukkoja ratsasti nyt hurjassa sekasorrossa paikan ohi. Äkkiä tuli esiin joukko chileläisiä ratsumiehiä, jotka seurasivat erästä kookasta intiaaniratsastajaa. Häntä ympäröi joukko epätoivoisia sotureja, jotka päästivät villejä sotahuutoja ja heiluttivat kirveitään.

"Antinahuel! Antinahuel!" kirkaisivat don Tadeo ja Ludvig yht'aikaa ja ojensivat pyssyjensä piiput alaspäin. Kaksi laukausta pamahti, Toquinin hevonen karkasi äkkiä pystyyn, nosti etujalkansa korkealle ilmaan ja kaatui sitten ratsastaja selässään maahan.

"Kuoliko hän?" kysyi don Tadeo ja tuijotti jännittyneenä alas. Intiaanit, jotka pelästyivät äkillisestä odottamattomasta hyökkäyksestä, pakenivat kentältä kuin parvi susia. Mutta Antinahuel nousi nopeasti kuin salama maasta ja viittasi heitä pysähtymään. Ojennetuin keihäin ottivat he nyt vastaan ryntäävät chileläiset. Kuitenkin täytyi heidän peräytyä, joskin vain askel askeleelta. Pian olivat he kadonneet molemmille puolille ahdasta paikkaa.

Don Tadeo kirosi. "Ei sattunut", mutisi hän itsekseen. "Onko mahdotonta tappaa tuota roistoa. Mutta nyt voimme ainakin jatkaa matkaamme, kenttä on puhdistettu, kuten näette."

Päällikkö pudisti epäilevästi päätään ja osoitti aarniometsää. "Liian paljon piiloutuneita silmiä", sanoi hän.

"Kuinka, luuletteko, että meitä tarkastellaan?"

"Minä tiedän sen", sanoi päällikkö päättäväisesti. "Veljeni eivät tunne punaisia miehiä… Antinahuel on haavoittunut veljeni kuulasta. Hän vaatii kostoa!"

"Jumalan nimessä, te olette oikeassa — ne veijarit ovat huomanneet meidät! Mutta mitä he aikovat tehdä meille?"

"He odottavat, kunnes elintarvevarastomme ovat lopussa."

Kaikki miettivät hetkisen. "No, tämähän on kaunista!" sanoi Ludvig vihdoin. "Teimme tyhmästi ryömiessämme tähän linnoitukseen, joka voi yhtähyvin olla rotanloukko. On kai parasta odottaa yötä ja paeta silloin."

"Araukanit eivät nuku", sanoi Curumilla taas kylmällä välinpitämättömyydellään. "Me emme saa olla liian pikaisia, meidän täytyy odottaa oikeata silmänräpäystä. Curumilla luulee, että Trangoil Lanec ja hänen kultahiuksinen seuralaisensa ovat lähistöllä — olisi hyvä, jos voisimme antaa heille tiedon tilastamme."

"Minkätähden otaksutte, että he ovat lähistöllä?" kysyi Tadeo.

"Molemmat veljeni seuraavat valkoista neitoa; tämä on Antinahuelin luona; Antinahuel on täällä!"

"Niin totta kuin elän, te olette aina oikeassa!" huudahti Ludvig kummastuneena. "Mutta voiko teidän suunnitelmaanne toteuttaa?"

"Kenties! Yksinäinen mies pääsee helposti pakoon. Joan tuntee vuoren, hän osaa ryömiä kuin käärme ja hänellä on verikoiran vainu. Hän löytää, mitä hän etsii."

Vastaamatta sanaakaan nousi Joan, otti vaippansa ja valmistautui lähtemään. Curumilla repäisi sillaikaa palan vaipastaan, jonka hän ojensi Joanille sanoen: "Veljeni jättäköön tämän Trangoil Lanecille merkiksi siitä, että hän todellakin tulee luotani. Hän löytää päällikön joko San Miquelin kylästä tai vuorilta."

"Joan menee!" vastasi araukani. "Jollei hän saa tehtäväänsä toimitetuksi, kuolee hän." Sanottuaan jäähyväiset ystävilleen lähti hän kalliolinnoituksesta ja oli pian kadonnut. Heti hänen poistuttuaan pamahti kiväärinlaukaus ja sitä seurasi toinen.

"Voi, hän on mennyttä kalua, ehkä jo kuollut", huudahti kreivi Ludvig epätoivoissaan.

"Saammepahan nähdä — Joan on viisas soturi", vastasi Curumilla hitaasti. "Veljeni ovat nyt saaneet kokea, että pako on mahdoton ja että me olemme todellakin saarretut joka puolelta."

"Niin, se on totta!" mutisi don Tadeo alakuloisena ja jatkoi sitten murskautuneen isänsydämen tuskalla: "Voi, tytär raukkaani!" — — —

Lähimmäiset tunnit eivät muuttaneet ollenkaan noiden kolmen miehen vaarallista tilaa. Oli jo ilta ja hämäryys heitti huntunsa seudun yli. Kuolemanhiljaisuus vallitsi luonnossa; sitä häiritsivät ainoastaan villien eläinten ulvonta ja tuulen suhina.

"Veljeni tarvitsevat lepoa, nukkukoot he siis", sanoi Curumilla vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen.

"Mutta te, päällikkö — ettekö te aio levätä?" kysyi Ludvig.

"Curumilla on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei nuku koskaan ollessaan sotajalalla."

Valkoihoiset tunsivat ystävänsä liiankin hyvin. Sentähden eivät he vastustelleet, vaan heittäytyivät vaippojensa päälle ja nukkuivat pian. Curumilla seisoi vielä hetkisen paikoillaan, sitten liukui hän varovaisesti jyrkkää kallionseinämää pitkin maahan. Hän oli huomannut, että heidän linnoituksensa sijaitsi lähellä samankorkuista vuorenselkämää, jota peitti sangen tiheä metsä. Sieltä voisivat viholliset ampua heitä sangen hyvin. Tämän tahtoi Curumilla ehkäistä. Hän tuli sangen tyytyväiseksi nähdessään, että vuorella kasvoi korkeaa, auringonkuivattamaa heinää. Curumilla hiipi vuoren juurelle ja kuunteli. Koko kenttä näkyi olevan vaipunut uneen. Hetkisen mietittyään sytytti hän risuista pienen tulen, kokosi kuivia lehtiä ja puhalsi kärsivällisesti lehtikasaan saadakseen tulen vireille. Kun hän oli vihdoin onnistunut siinä, poistui hän ryömien yhtä varovaisesti takaisin, kuin oli tullutkin. Palattuaan jälleen kallion huipulle tähysteli hän lakkaamatta äsken jättämäänsä paikkaa.

Pian valaisi pimeyttä punainen loiste, joka tuli vähitellen suuremmaksi ja muuttui vihdoin tulipatsaaksi, joka kohosi taivasta kohti heittäen rätiseviä kipunoita ympärilleen. Kuului raivoisia huutoja, ja tulen valossa näkyi intiaaneja, jotka pakenivat tähystyspaikaltaan ja joiden mustat ääriviivat kuvastuivat leimuavaa taustaa vasten.

Kuullessaan pakenevien araukanien kirkunan heräsivät don Tadeo ja kreivi Ludvig unestaan ja hyppäsivät pystyyn luullen ensin, että punanahat olivat tehneet hyökkäyksen.

"Kuka on sytyttänyt tulen?" huudahti don Tadeo, joka alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut.

"Minä", sanoi päällikkö. "Me saamme nyt olla hetken rauhassa. Näkevätkö veljeni, kuinka punaiset miehet juoksevat puoleksi paistuneina tiehensä?"

Virikkeen puutteesta sammui tuli vihdoin, ja taas vallitsi pimeys niinkuin ennenkin. Auringon ensimmäiset säteet toivat kuitenkin harmillisen ja vastenmielisen yllätyksen kalliolinnoituksen puolustajille, he huomasivat nimittäin alhaalla araukanien leirin, jota ympäröi leveä hauta. Se oli tehty intiaanien viekkauden kaikkien sääntöjen mukaan. Lukuisista puhvelinnahkamajoista saattoivat he päättää, että heidän oli pakko alistua kovaan ja säännönmukaiseen piiritykseen.

XVII. VAARALLISILLA TEILLÄ.

Joan oli nuori, kolmikymmen-vuotias, seikkailuhaluinen soturi. Ennenkuin hän lähti matkalle, oli hän täysin selvillä siitä, että hän tulisi kohtaamaan retkellään paljon vaaroja ja vastuksia. Alussa riippui kaikki siitä, onnistuisiko hänen tunkeutua vahtiketjun läpi, joka ympäröi kalliolinnoitusta. Kauan hän makasi kyykistyneenä korkeassa ruohostossa miettien jotakin keinoa. Vihdoin keksi hän sen, sillä äkkiä hyppäsi hän ylös, kiinnitti lassonsa toisen pään erääseen pensaaseen, jonka oksille hän asetti vaippansa, ja poistui nopeasti suoristaen samalla lassonsa. Kun hän oli saanut sen suoraksi, veti hän kevyesti nuoraa, jolloin mainittu pensas liikahti. Tämän huomasivat intiaani vahdit, jotka heti ampuivat pensasta, ja lähestyivät tuulen nopeudella sitä kaikilta suunnilta.

Tämä pelasti Joanin. Kevyin jaloin pakeni hän ja oli muutamien minuuttien kuluttua päässyt niin paljon edelle araukaneista, ettei hänen enää tarvinnut pelätä heidän pyssyjensä kuulia. Joan oli nuori ja voimakas intiaani, hän kulki suoraan del Rio See rotkolta San Miquelin kylään vuorien yli ja laaksojen läpi kertaakaan levähtämättä, ja hän saapui kylään kymmenen tunnin kuluttua. Pimeys ja hiljaisuus vallitsi tähän aikaan kaikkialla, kylän asukkaat nukkuivat.

Joan oli hiukan neuvoton. Miten hän löytäisi Curumillan ystävät, joiden oleskelupaikasta hän ei ollut varma, ja joita hän ei edes tuntenut ulkonäöltäkään. Sattuma tuli hänelle kuitenkin avuksi. Samassa kun hän kiiruhti kolmannen majan ohi, aukeni sen ovi, ja ulos tuli kaksi miestä suuren newfounlandilaiskoiran seuraamana. Kun eläin huomasi intiaanin, hyppäsi se kovasti haukkuen häntä kohti.

"Ooh, viekää pois koiranne!" kirkaisi Joan.

"Tänne, Cesar, tänne!" kuului käskevä ääni.

Koira totteli ja palasi muristen isäntänsä luo. Sanat olivat lausutut ranskaksi, jonka johdosta Joan lähestyi muukalaisia.

"Marry, marry!" tervehti hän. "Te olette muukalaisia, eikö totta?"

"Palveluksessanne! Haluatteko jotain meiltä?"

"Minä olen ottanut suoritettavakseni vaikean tehtävän. Voivatkohan veljeni sanoa minulle, missä voisin tavata Trangoil Lanec nimisen päällikön?"

"Trangoil Lanec?" sanoi toinen. "Kuka lausuu tämän nimen?"

"Joan, jonka päällikkö Curumilla on lähettänyt."

Toinen suuntasi epäilevän katseen häneen ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. "Yö on mustempi kuin Autukon kraateri! Veljeni astukoon majaan! — Jos hänellä on jotain sanomista Trangoil Lanecille, niin olen se minä."

Kaikki kolme miestä menivät majaan. Päällikkö sytytti tulen, ja Joan näytti hänelle sen valossa Curumillan vaipan palasen, joka todisti hänen sanansa oikeiksi. Verukkeitta kertoi Joan nyt tulonsa tarkoituksesta, ja miehet päättivät heti toimia. Heidän täytyi rientää ystäviensä avuksi, vaikkapa se maksaisi heidän henkensä.

Heidän etsiskelynsä eivät olleet tähän asti ollenkaan edistyneet. He eivät olleet päässeet Rosarion jäljille, ennenkuin Antinahuel oli saanut pitkän etumatkan. Senpätähden olivat he saapuneet San Miquelin kylään vasta samana päivänä, kun del Rio See rotkolla taisteltiin. Pian huomasivat he, ettei nuori tyttö ollut täällä. Löydettyään majan, jossa Rosariota oli pidetty vankina, lähtivät he eri suunnille etsimään häntä. Jo samana iltana tapasivat he taas toisensa San Miquelin kylässä ja päättivät nyt lähteä yhdessä vuorille. Joanin väliintulo joudutti vain heidän päätöstään.

Äänettöminä vaelsivat miehet vuorille päin. Heidän täytyi kulkea sangen varovasti, sillä he otaksuivat, että Antinahuel oli lähettänyt vakoojia kaikkialle metsään. Kuljettuaan jokseenkin kauan pysähtyivät he levätäkseen hiukan ja neuvotellakseen.

"Veljeni odottakoot minua täällä, Joan tuntee vuoren, hän käy hiukan vakoilemassa", sanoi intiaani. Hänen seuralaisensa heittäytyivät maahan, ja Joan poistui ryömien varovaisesti. Kului tunti, eikä hän ollut vielä palannut, ja hänen ystävänsä alkoivat jo olla levottomia. Mutta äkkiä tuli hän heidän luokseen.

"No, kuinka on asianlaita? Mitä on tapahtunut? — Minkätähden näytätte niin tyytyväiseltä?" kysyi Valentin innokkaasti.

"Curumilla on viisas päällikkö", vastasi Joan. "Hän on polttanut kallion takana olevan metsän."

"Hm, mitä hyötyä meille on siitä?"

"Antinahuelin soturit olivat piilossa puiden takana, ja nyt on heidän täytynyt vetäytyä takaisin. Tie on vapaa."

"Hyvä", sanoi Trangoil Lanec, "menkäämme."

"Mutta kuinka voimme ilmoittaa Curumillalle tulostamme?" kysyi Valentin heidän astuessaan ylöspäin.

"Se on jo tapahtunut. Curumilla on nähnyt merkkini ja odottaa meitä."

"Intiaanit ajattelevat aina kaikkea!" mutisi ranskalainen itsekseen ja vihelsi hiljaa koiraansa. "Tule Cesar, tule, kiltti koirani! Kävisi onnettomasti, jos näiden miesten yritys ei onnistuisi!"

Varovaisesti käveli hän Trangoil Lanecin jäljestä, joka puolestaan seurasi Joania. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olivat uskaliaat kulkijat kalliolinnoituksen juurella ja heidän toverinsa ottivat heidät vastaan sydämmellisesti.

XVIII. VERELLÄ MERKITTY EHDOTUS.

Osottautui kuitenkin, ett'eivät Curumillan varovaisuustoimenpiteet yhtä vähän kuin Trangoil Lanecin ja Valentinin läsnäolo olleet tarpeellisia — sillä piiritetyt saivat pian apua.

Lukija muistaa kai, että don Peralta oli päättänyt lähteä Valdiviaan. Hän ei kuitenkaan unohtanut Corcovadossa olevia ystäviään. Lähetettyään puolet sotilaistaan kapteeni Urmezin johdolla kaupunkiin, jäi hän itse del Rio See rotkolle pitääkseen silmällä Toquinin toimia. Päättäväisesti marssi hän sentähden kukkuloille voidakseen hätätilassa toimia.

Metsäpalo oli tuottanut paljon levottomuutta intiaaneille. Tämän johdosta täytyi heidän leiriytyä kauemmaksi vuorelle. Tämä ei sopinut heidän suunnitelmiinsa. Leiriltä huomasivat he chileläiset, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Tämä antoi heidän raivolleen uutta virikettä, ja he olisivat varmaankin ryhtyneet uudestaan taisteluun vihollisiansa vastaan, jollei Antinahuel olisi vastustanut tätä suunnitelmaa. Viisas päällikkö huomasi, että hän kärsimänsä tappion jälkeen vetäisi lyhyemmän korren ja mietiskeli sentähden itsekseen, jäisikö hän asemiinsa, vai antaisiko ratkaisun tapahtua. Asianhaarat puhuivat edellisen puolesta.

Ensin aikoi hän neuvotella piiritettyjen kanssa. Nopeasti ilmoitti hän heille aikomuksensa, he lähettivät valtuutetun — kreivi Ludvigin — intiaanien leirille. Nuori ranskalainen oli nyt levännyt ja hyppeli kuin vuohi kiveltä kivelle, kunnes hän vihdoinkin seisoi niiden miehien edessä, joiden kanssa hänen täytyi neuvotella. Vaikka he tervehtivätkin Ludvigia sangen kohteliaasti, tunsi tämä itsensä turvattomaksi seistessään pelätyn päällikön edessä.

Niin pian kun kaikki olivat istuutuneet, suuntasi Antinahuel terävän ja viekkaan katseensa kreiviin ja sanoi: "Minä tunnen veljeni… eikö hän ole yksi Suuren Kotkan ystävistä?"

"Kutsukaa minua siksi!" vastasi Ludvig lyhyesti. "Muuten se ei kuulu asiaan… Te olette pyytänyt minua tänne, ja olen utelias tietämään, mitä aiotte ehdottaa minulle?"

"Veljelläni on sukkela kieli — hän tahtoo saada selvyyttä asiaan, hyvä. Millä ehdoilla tahtovat hänen valkoiset seuralaisensa antautua?"

"Ei millään!" sanoi Ludvig päättäväisesti. "Olkaa hyvä ja sanokaa suoraan asianne. Jos jollakin meistä on joku ehdotus tehtävänä, niin olette se te itse. — Te näette, että minä odotan."

"Veljeni on sangen peloton. — Kuinka monta sotilasta teitä on kaikkiaan?"

Ranskalainen viivytteli vastaustaan. Bustamente tuli hänelle avuksi. "Onko heitä enemmän kuin kolmekymmentä, caballero?"

"Kenties."

"Pyh, luuletteko voivanne vastustaa viittä sataa araukani-sotilasta, jotka saartavat teitä?"

"Minkätähden emme? Kallio, joka suojelee meitä, on vahva ja korkea, ja me olemme päättäneet mieluummin kuolla kuin antautua!"

"Tyhmyyksiä, señor…"

"Ei, se on rohkeutta."

"Veljeni puhuu hyvin", sanoi Antinahuel myöntävästi, "me tulemme olemaan ylpeät voittaessamme hänet."

Kenraali Bustamente laski melkein ystävällisesti kätensä ranskalaisen olkapäälle. "Kuulkaa minua, señor. Te olette ranskalainen, sen voin päättää puheestanne, teidän täytyy siis erehtyä. Vai onko Ranska sodassa Chilen kanssa?"

"Ei", myönsi Ludvig hymyillen.

"No, sitten on meidän helppo sopia. Te ja kaikki teidän maanmiehenne, joita kenties on kalliolla, olette vapaita ja saatte lähteä minne tahansa. Sitävastoin jätätte chileläiset ja intiaanit haltuumme, jos sellaisia löytyy näet joukossanne. Sovimmeko me?"

Kreivi Ludvig suuntasi halveksivan katseen kenraaliin. Sitten kääntyi hän ympäri ja poistui rauhallisin askelin.

"Halloo, mitä te teette?" kysyi Bustamente kummastuneena. "Te olette velvollinen vastaamaan ehdotukseeni."

"Sananne ovat turhat — jatkamalla neuvottelua teidänlaisenne miehen kanssa häpäisisin kunniani, jonka ainakin tahdon säilyttää puhtaana, herrani."

"Hyvä, muukalainen on urhoollinen sotilas. Mutta moni nuorista miehistämme on kuollut, heidän verensä huutaa kostoa", sanoi Musta Hirvi.

"Se on paha, mutta se ei voi muuttaa päätöstäni."

"Kuitenkin täytyy teidän antaa seuralaisillenne tieto ehdoituksestamme", arveli Bustamente.

"Se on tapahtuva", sanoi Ludvig uhkaavasti hymyillen. "Seuratkaa minua." Hän meni vuorenseinämän juurelle ja huusi kalliolle: "Heittäkää alas lasso!"

Heti heitettiin rintavarustukselta pitkä nahkahihna, jonka toinen pää ulottui alhaalle asti. Kirjoitettuaan muutamia sanoja paperilapulle hän kääri sen kiven ympärille ja kiinnitti sen lassoon. Lasso vedettiin jälleen ylös.

"Pian saatte kuulla", sanoi ranskalainen. Liikkuva linnoituslaite kallion huipulla aukeni ja rintavarustukselle ilmestyi Valentin kivääriinsä nojaten. Kuuluvalla äänellä huusi hän: "Teidän ei olisi tarvinnut vaivautua keskustelemaan meidän kanssamme niin häpeällisestä ehdoituksesta, señor Bustamente, eikä teidänkään, herrat villit. Seuralaisieni nimessä selitän täten, että teette viisaimmin, jos lähdette tiehenne, sillä ennenkuin luovutamme toverimme, annamme hakata itsemme kappaleiksi!"

"No enkö ole oikeassa?" kysyi Ludvig seuralaisiltaan.

Nämä poistuivat raivoisina — voimakas kirous pääsi Antinahuelin huulilta. Myöskin ranskalainen palasi ystäviensä luo, jotka päästivät helpoituksen huokauksen nähdessään hänet taas edessään.

Epäonnistuneen koetuksen tuloksena oli uusi neuvottelu Toquinin ja Bustamenten kesken. Päälliköt silmäilivät toisiaan vahingoniloisin katsein — toinen näkyi iloitsevan toisen tappiosta.

Bustamenten ehdotuksesta sovittiin vihdoin, että Antinahuel lopettaisi piirityksen — "sillä mikä on lykätty, ei ole silti hylätty", sanoi don Bustamente. "Ettekö huomaa, että voimme tällä tavalla pettää vihollisiamme. Jos te annatte näiden harvojen henkilöiden paeta, niin näyttää se siltä, kuin te tunnustaisitte tappionne ja vetäytyisitte väsyneenä takaisin. Seurauksena siitä tulisi olemaan se, että vastustajanne luulisivat saavansa olla rauhassa teiltä, ja heidän varovaisuutensa laimentuisi, ja jos te sitten käyttäisitte tilaisuutta hyväksenne, niin voisitte lyödä heidät yhdellä iskulla."

"Mutta minkätähden kiinnittää veljeni niin suurta huomiota asiaan, josta ei ole hänelle mitään hyötyä?" kysyi päällikkö väijyvin katsein.

"Caramba. Eikö meillä ole sama päämäärä, ja eikö toisen menestyksestä riipu toisen hyöty. Jollette auta minua, tulee tämä don Tadeo yhä mahtavammaksi ja vihdoin liian mahtavaksi teillekin, korkea päällikkö. Auttakaa minua saavuttamaan jälleen entisen mahtiasemani, niin minä annan teille lukuunottamatta Valdivian maakuntaa myös Concepcion maakunnan sekä Talkan kaupungin — se on, ja'an Chilen kahtia ja annan teille toisen puolen."

Kuullessaan tämän loistavan ehdotuksen paloivat intiaanin silmät, vaikkei hän muulla tavoin ilmaissut sisäistä liikutustaan. "Veljeni on jalomielinen", sanoi hän, "hän lahjoittaa, mitä hän ei omista."

"Auttakaa minua valloittamaan tämä alue, niin pidän sanani."

"Antinahuel on viekas, hän ei usko pelkkiä sanoja. Kuinka takaa El Verdugo, että hänen lupauksensa tulee täytetyksi?"

Don Bustamente oli vähällä joutua hämilleen, mutta hänen kylmäverisyytensä auttoi häntä voittamaan tämän tunteen, ja hän vastasi: "Älkäämme hukatko aikaamme, sanokaa siis, otatteko vastaan tarjoukseni, ja minkä takauksen vaaditte minulta?"

Vastaamatta sanaakaan poistui päällikkö ja palasi hetken kuluttua takaisin Mustan Hirven seuraamana, joka kantoi eräänlaatuista pöytää, ja — näkikö hän oikein — kynää, paperia ja mustepulloa. Hymyillen astui Toquin kummastuneen kenraalin luo ja sanoi: "Antinahuel on varovainen, hän on kansansa johtaja. Kun araukani-maakuntien päälliköt vaativat häntä myöhemmin tilille soturiensa verestä, jota ratkaisevassa taistelussa tulee vuotamaan kuin vettä, tarvitsee hänen näyttää ainoastaan tätä paperia, ja hän on puhdistautunut. No, miettiikö veljeni vielä?"

Don Bustamente, joka ymmärsi, että hänen täytyi taipua välttämättömyyteen, kirjoitti muutamia riviä paperille.

"Katsokaas tätä, päällikkö!" sanoi hän ojentaen paperia. "Tässä on takaus, mitä vaaditte minulta."

Antinahuel käänteli paperia edestakaisin käsissään, nähtävästi ei hän saanut selvää kenraalin käsialasta. Sitten antoi hän merkin Mustalle Hirvelle. Tämä poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin kahden sotilaan seuraamana, jotka kuljettivat chileläistä vankia välissään. Poika raukka, joka oli sattumalta joutunut pakenevien intiaanien joukkoon, ja jonka he olivat vanginneet, heitti epätoivoisia katseita ympärilleen.

"Muukalainen", sanoi päällikkö karskisti, "voitko selittää minulle, mitä tässä paperissa seisoo?"

"Suurtoquin kysyy sinulta, osaatko lukea?" selitti Bustamente hänelle.

"Kyllä, teidän armonne", änkytti chileläinen.

"No niin, lue siis, mitä tässä paperissa seisoo!" komensi Antinahuel.

Chileläinen tarttui koneellisesti paperiin ja koetti ryhtyä asiaan. Vihdoin luki hän vapisevalla äänellä:

Minä allekirjoittanut, don Pancho Bustamente, sitoudun täten luovuttamaan Antinahuelille, araukanien Suurtoquinille ja hänen kansalleen vapaaksi omaisuudeksi:

1) Valdivian maakunnan.

2) Concepcion maakunnan, kaksikymmentä peninkulmaa molemmilta puolilta Talkan kaupunkia. Nämä alueet luovutan ainoastaan sillä ehdolla, että Toquin Antinahuel palauttaa minulle vallan, jonka olen kadottanut, ja auttaa minua saamaan alueet käsiini. Jolleivät nämä ehdot kuukauden kuluttua tästä päivästä lähtien ole täytetyt, raukenee sitoumus.

Don Pancho Bustamente. Chilen tasavallan sotaministeri.

Sillaikaa kuin sotilas luki, oli Antinahuel kumartunut hänen olkapäänsä yli, ja hänen tulinen katseensa lensi tarkkaavaisesti riviltä riville. Tuskin oli chileläinen lopettanut lukemisensa, kun Antinahuel tempasi oikealla kädellään paperin hänen kädestään ja syöksi salamannopeasti toisella kädellään tikarin hänen rintaansa. Onneton horjui ojennetuin käsin ja ammottavin silmin kaksi askelta taaksepäin ja vaipui sitten syvästi huo'ahtaen maahan.

"Mitä te olette tehnyt?" huudahti kenraali kummastuneena.

"Hm", vastasi päällikkö kääntäen paperin kokoon ja pistäen sen vyöhönsä, "kuolleet vaikenevat."

"Se on totta", myönsi Bustamente.

Soturit poistuivat näin kauhealla tavalla murhatun chileläisen ruumis mukanaan.

"Kas niin, veljeni voi uskoa apuuni", selitti Antinahuel. "Koetan tehdä parhaani."

"Mutta sen täytyy käydä nopeasti", sanoi Bustamente. "Jos tahdotte seurata neuvoani, niin kutsukaa kaikki soturinne kokoon Biobion luo. Me valloitamme Concepcion kädenkäänteessä, sitten marssimme Taikaa kohti, ja jos kuljemme kyllin nopeasti, olemme pian Santiagon herroja."

"El Verdugolla on suuria toiveita — Antinahuel koettaa täyttää ne!" sanoi Toquin ja kääntyi sitten päättäväisesti Mustan Hirven puoleen. "Poikani, Qinpusen ja Tulikeihäs ratsastakoot joka intiaanikylään. Kymmenen päivän kuluttua täytyy kolmetuhatta soturia olla Condorkankin kentällä; vaikkapa heidän täytyisikin marssia yöt ja päivät. Päällikkö, joka ei tahdo viedä soturejansa sinne, puettakoon naisen pukuun. Olen puhunut!"

Musta Hirvi kumarsi ja poistui. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin ratsastivat sanansaattajat höllin ohjaksin eri suunnille.

XIX. SOTAJUONI.

Kalliolinnoituksen puolustajat kummastuivat suuresti nähdessään intiaanien purkavan leirinsä ja katoavan pitkässä ratsastuslinjassa aarniometsään. Pian saivat he tietää syyn siihen. Don Gregorio Peralta tuli näkyviin asestetun joukkonsa kanssa ja ilmoitti heille merkkien avulla, että tie laaksoon oli vapaa.

Meidän ei tarvitse mainita, että don Tadeo lähti heti seuralaisineen ystäviänsä vastaan. Nämä antoivat heille vain ikäviä tietoja.

"Kenraali Bustamente on päässyt pakoon!" sanoi don Gregorio.

"Tiedän sen!" vastasi don Tadeo.

"Niin, mutta te ette tiedä, että tuo roisto on taas kiinnittänyt araukanien huomion itseensä. Kahdeksan päivän kuluttua tulevat nämä villit soturit tekemään peloittavan sotaretken ja hyökkäämään maakuntiemme kimppuun Antinahuelin johdolla."

"Teurastus ei ole siis vielä loppunut?"

"Ikävä kyllä, ei! Tiedonantoni ovat uskottavia; eräs luotettavimmista vakoojistamme on antanut ne minulle."

"Silloin emme saa viivytellä hetkeäkään. Takaisin Valdiviaan."

Chileläiset alkoivat nyt marssia kaupunkia kohti. Ludvig ja Valentin läksivät intiaaniystävineen seuraamaan araukaneja. He olivat varmoja siitä, että Antinahuel kuljetti vankiansa, donna Rosariota, mukanaan, ja aikoivat siis pysytellä hänen läheisyydessään pelastaakseen tilaisuuden sattuessa Rosarion.

Don Tadeon tulosta Valdiviaan muodostui säännöllinen riemukulkue. Uhrautuvan työnsä takia oli hän saanut paljon ystäviä ja puoluelaisia. Se suuri valta, joka kuului ennen Bustamentelle, annettiin nyt hänelle, ja aprikoimatta antoi Santiagon senaatti suostumuksensa siihen. Väsymätön don Tadeo mietti jo, kuinka hän tekisi vihollisen hankkeet tyhjiksi ja tekikin reippaan päätöksen. Hän päätti jakaa sotavoimansa kahteen osaan. Toinen marssisi de Peraltan johtamana Araukaa, vihollisen pääkaupunkia kohti, ja toinen, joka olisi suurempi, lähtisi hänen johtonsa alaisena Biobioon auttamaan Concepcion maakunnassa olevia joukkoja ja saattamaan samalla viholliset kahden tulen väliin. Kokeneena sotilaana tiesi hän, että puoluesodat eivät saaneet kestää kauan — muutamia yhteentörmäyksiä sai tapahtua, ja jos oli mahdollista, täytyi asia ratkaista niin pian kuin mahdollista.

Don Tadeo järjesti siis heti pienen armeijan, jonka oli määrä marssia Araukaa kohti, ja valmistautui itse Biobion retkeä varten. Mutta sitä ennen täytyi hänen lähettää luotettava mies Concepcioon ilmoittamaan maakunnan kuvernöörille, kenraali Fuentesille, aikomuksistaan. Mutta tämäpä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Mietittyään hetken asiaa päätti hän turvautua sotajuoneen ja kutsui luokseen Joanin, joka oli jäänyt chileläisten luo.

"Luuletteko voivanne päästä Concepcioon joutumatta sen ympärillä parveilevien intiaanien vangiksi?" kysyi hän tältä.

"Joan koettaa", vastasi araukani rauhallisena.

"Hyvä, minä annan teille erään tehtävän, josta riippuu elämä tai kuolema. Onko teillä hyvä hevonen? Eikö? Siinä tapauksessa lahjoitan teille yhden omistani, joka on nopea kuin myrskytuuli."

"Mitä minun täytyy tehdä?"

"Teidän täytyy jättää tämä kirje kenraali Fuentesille, joka on Concepcion joukkojen johtaja. Mutta varokaa. Jos paperi joutuu vihollisten käsiin, ovat kaikki yrityksemme turhat, ja me olemme mennyttä kalua."

"Valkoisten Suuri Kotka voi olla rauhallinen."

"Vielä yksi asia. Ottakaa tämä tikari. Kun kenraali näkee sen, tietää hän, että sanomanne on oikea. Mutta olkaa varovainen! Ase on myrkytetty, ja pieninkin sen tekemä naarmu tuottaa kuoleman."

"Ooh, hyvä ase!" sanoi intiaani synkästi hymyillen. "Milloin lähden matkalle?"

"Tunnin kuluttua. Käyttäkää tämä aika lepäämiseen."

"Hyvä." — Intiaani poistui.

Toinen henkilö, jonka don Tadeo kutsui luokseen kirjoitettuaan uuden kirjeen, oli don Ramirez. "No, don Ramirez", kysyi hän ystävällisesti, "kuulutteko vielä meihin?"

"Kyllä, mutta…"

"Mutta? Puhukaa, puhukaa! Onko teillä syytä surkutella oleskeluanne Valdiviassa?"

"Kenties!" vastasi senaattori salaperäisesti huoaten. "Voi, monta kuukautta olen ollut peloittavien tapahtumien leikkipallona. Minulla on ainoastaan yksi toivo, nimittäin saada palata perheeni luo. Todellakin, jos Jumala soisi minun jälleen nähdä rakkaan Casa Azulini, niin vannoisin ottavani jäähyväiset virastani, ja jättäisin sen jollekin arvokkaammalle henkilölle."

"Teidän halunne on liiallinen", sanoi don Tadeo. "Jos sen täyttäminen riippuisi minusta, niin ei teidän tarvitsisi odottaa kauan. Mutta kuulkaahan, don Ramirez, minulla on eräs tehtävä teille, joka vaatii koko rohkeutenne. Jos toimitatte tehtävänne hyvin, niin saatte, niin totta kuin nimeni on Tadeo de Leon, palata rakkaan Casa Azulinne luokse! Teidän täytyy nimittäin lähteä Concepcioon."

"Mitä?" kirkui senaattori kauhistuneena.

"Niin, teidän täytyy lähteä Concepcioon", toisti Tadeo, "jättääksenne tämän kirjeen kenraali Fuentesille. Mutta kuinka — onko se teistä ikävää. Mitä on teillä sitä vastaan?"

"Voi, antakaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne", änkytti don Ramirez. "Mutta sellainen tehtävä ei koskaan tule onnistumaan, jos annatte sen minulle, ja luulen, että tekisitte parhaiten, jos antaisitte sen jollekin luotettavammalle henkilölle."

"Pyh, te luotatte niin vähän itseenne! Te otatte siis tehtävän haltuunne, ja mitä pikemmin suoritatte sen, sitä pikemmin saatte myös nähdä Casa Azulinne."

"Mutta jollen onnistu?"

"No niin, silloin maksaa se päänne."

Senaattori nousi pelästyneenä tuoliltaan.

"Minähän olen kauheassa tilanteessa!" ähki hän. "Mitä minä teen?"

"Luonnollisesti lähdette Concepcioon — mitäpä muuta? Puolen tunnin kuluttua täytyy teidän olla matkalla."

Ryhtymättä pitempiin vastaväitöksiin ja rukouksiin, joiden hän tiesi olevan hyödyttömiä, tarttui Ramirez kirjeeseen ja ryntäsi kuin mielipuoli huoneesta.

"Mies raukka!" sanoi don Tadeo hymyillen sääliväisesti. "Hän ei aavista minun toivovan, että viholliset saavat käsiinsä paperin, jonka hän vie mukanaan. No niin, en luule, että hänellä on paljon pelättävää. Antinahuel halveksii hänenlaisiansa miehiä. Jumala suojelkoon sukkelaa Joania. Vangiksi joutuminen merkitsee hänelle samaa kuin kuolema." — Hetken kuluttua nousi araukani satulaan ja ratsasti Concepciota kohti sivuuttaen don Ramirezin, joka apealla mielellä ratsasti samaa tietä myöten.

XX. IHMISUHRI.

Viikon kuluttua äsken kuvailemistamme tapahtumista oli araukani-armeija asettunut Biobion luo asemiin. Varovaisena soturina oli Antinahuel leiriytynyt metsäiselle kukkulalle erään joen varrelle, ainoan kahluupaikan luo, joka kulki joen yli. Intiaanit olivat niin huolellisesti piiloutuneet metsän pimeyteen, ettei kukaan voinut arvata heidän läsnäoloaan.

Pian olivat neljän ylipäällikön sotavoimat kohdanneet toisensa sovitulla paikalla, ja uusia sotureita saapui yhä. Koko sotavoima nousi vihdoin noin kymmeneentuhanteen mieheen.

Kuten lukija arvannee, oli don Ramirez joutunut araukanien käsiin, ja senaattori-raukka vapisi jo pelosta odotellessaan hänen osakseen tulevaa kohtaloa. Hänen huolensa eivät olleet surullista kyllä perättömiä, sillä ennenkuin aurinko oli laskenut, oli tuo surkuteltava mies ruumiina — tähtiin oli kirjoitettu, ettei hän enää koskaan saisi nähdä Casa Azuliaan. Ramirezin taskusta löydettiin kirje, ja se antoi Antinahuelille paljon päänvaivaa. Mutta päällikkö oivalsi hetken kuluttua don Tadeon juonen. Kuinka oli tämä voinut antaa niin tärkeän tehtävän aivan kykenemättömälle senaattorille? Siinä piili luultavasti viekas sotajuoni, ja hän luuli oivaltavansa sen.

Hänen neuvotellessaan kerran päällikköjen kanssa tästä, ilmestyi äkkiä Musta Hirvi esiin kauhistunein ja levottomin kasvonilmein.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Bustamente, joka oli myös läsnä neuvottelussa.

"Useita vakoojia on saapunut tänne!" vastasi päällikkö läähättäen.

"No niin?"

"Kaikki vakuuttavat, että suuri sotajoukko on hyökännyt Araukaan."

Pelokas "ooh!" pääsi päällikköjen huulilta.

"Kuulkaa!" jatkoi Musta Hirvi tukahtuneella äänellä. "Kylät Hikura, Borea ja Nakatolten ovat poltetut, asukkaat ovat tapetut. Murha ja kuolema raivoaa veljiemme keskuudessa, jotka äsken jätimme."

Suuri levottomuus valtasi läsnäolijat, kuultiin epätoivon ja koston huudahduksia. Keskellä tätä melua nousi paikaltaan Luchs, päällikkö, josta olemme jo ennen puhuneet, ja huusi mahtavalla äänellä kokoontuneille: "Minkätähden odotatte vielä; te araukani-päälliköt? Ettekö kuule naisienne ja lapsienne kirkunaa, kun he huutavat teitä avukseen? Ettekö näe liekkejä, jotka nuoleskelevat majojenne seiniä? Ylös, ylös, tarttukaa aseisiinne! Ei kannata hyökätä vihollisten alueille, kun omien majojen puolustus on kysymyksessä. Murhattujen araukanien veri huutaa kostoa. Aseisiin! Aseisiin!"

"Pois! Aseisiin!" kaikui kaikkialla.

Hetkisen vallitsi villi sekasorto. Hehkuen raivosta seisoivat Bustamente ja Antinahuel meluavan sotajoukon keskellä. Tehden käskevän kädenliikkeen palautti jälkimäinen vihdoin järjestyksen. Toquinin silmät salamoivat, ja ylpeä hymy leikki hänen huulillaan. Uhkaavalla äänellä hän lausui: "En ymmärrä poikiani tällä kertaa. Mitä he haluavat? Kumpainenko on Suurtoquin täällä Antinahuel vaiko Luchs? Kuka käskee, ja kuka tottelee? Vai tekevätkö punaiset miehet kapinan korkeinta päällikköään vastaan? Ovatko poikani coyoteja, jotka pakenevat nähdessään valkoisten koirien kasvot? Pukeutukoot he sitten naisten hameisiin, sillä he eivät ole niitä urhoollisia sotureita, joiden Pilliau sallii metsästellä iäisen ilon präärioilla! Kuulkaa — Antinahuel puhuu. Jo tänä päivänä lähdemme tästä hyvin varustetusta turvapaikasta, emme kuitenkaan hävitetyille kylillemme, vaan kukistamaan vihollista ja jättämään heidän ruumiinsa korppikotkille. Se tekee pikaisen lopun asiasta. Ajatteleeko joku väestäni toisin?"

Kaikki vaikenivat. Ei kukaan araukanien kuuluisimmistakaan päälliköistä lausunut vastaväitteitä. Vihdoin, pitkän hiljaisuuden jälkeen, sanoi Cathikara, yksi Antinahuelin innokkaimmista puolustajista: "Antinahuel on ilmoittanut tahtonsa, me tottelemme! Isäni antakoon anteeksi sokeille pojilleen ja johdattakoon heidät taisteluun!"

Täten ratkaistiin asia. Araukani-armeija läksi liikkeelle ennen auringonlaskua, Antinahuel kulki Condorkankin laaksoa kohti ja jätti Mustan Hirven puolustamaan kahdensadan sotilaan kera kahluupaikkaa, jos vihollinen aikoisi kulkea joen yli.

* * * * *

Musta Hirvi käsitti hänelle jätetyn paikan tärkeyden ja asetti sentähden vahteja joka suunnalle ollakseen turvassa yllätyksiltä. Hänen varovaisuutensa olikin tarpeen, sillä jo ennen yön tuloa saapuivat vahdit hänen luokseen ja kertoivat, että pitkä jono vihollisten ratsumiehiä lähestyi kahlauspaikkaa. Musta Hirvi avasi vihollisjoukkoa vastaan säännöllisen tulen, johon heti vastattiin kartesseilla. Peloittavat laukaukset levittivät kauhua ja kuolemaa intiaanien keskuudessa, ja hetken kuluttua täytyi heidän peräytyä.

Huolimatta raivokkaasta vastarinnasta oli kenraali Fuentes — sillä se oli hyökkääjä — askel askeleelta vallannut joen ylimenopaikan ja tunkeutui nyt, niin pian kun vihollisjoukot lähtivät pakoon, araukanien alueelle. Don Tadeo de Leonin suunnitelma oli tähänasti onnistunut. —

Kun Joan, tuo sukkela sanansaattaja, näki, että kenraalin hyökkäys onnistui, päätti hän lähteä heti paluumatkalle, sillä don Tadeo odotti kai hänen tiedonantajaan. Oli tullut pilkkopimeä yö, kuu oli piiloutunut pilvien taa. Sentähden oli sangen vaikea kulkea pimeydessä. Ryömien kuin käärme liikkui hän tuntimääriä. Yö alkoi jo olla lopussa, kun Joan äkkiä säpsähti. Vallitsevassa pimeydessä oli hän joutunut araukanien leirille.

Mutta Joan ei ollut mies, joka helposti kadottaa rohkeutensa. Hän alkoi heti ryömiä päinvastaiseen suuntaan ja pääsi siten pitkän matkan takaisin. Syvä hiljaisuus vallitsi yhä kentällä, kukaan ei liikahtanutkaan. Joan hengitti helpommin — vielä minuutti ja hän olisi pelastettu.

Onnettomuudeksi sattui Musta Hirvi juuri tällä hetkellä tulemaan hänen luoksensa. Lieneekö se ollut tarkoituksella vaiko sula sattuma. Kaikessa tapauksessa johdatti päällikkö hevosensa harhateille joutuneen intiaanin viereen, joka äänettömänä painautui maata vasten.

"Veljeni on väsynyt… hän on liian kauan aikaa ryöminyt ruohostossa!" sanoi hän uhkaavasti. "Miksei hän nouse ylös?"

"Teen sen aivan heti!" vastasi Joan, joka ei tiennyt, kuinka hän menettelisi toisen suhteen. Mutta nyt ei saanut viivytellä. Kuin pantteri hyppäsi hän Mustan Hirven taakse satulaan ja tarttui toisella kädellä hänen vyötäisiinsä, ennenkuin tämä ennätti selvitä hämmästyksestään. Päällikkö päästi vihaisen kirkahduksen.

"Ei ääntäkään, tai…!" uhkasi Joan, jonka kädessä välkkyi veitsi.

Se oli liian myöhäistä. Päällikön huuto oli jo kuultu, ja joukko sotureita riensi hänen avukseen.

"Käärme! Melustasi ei ollut sinulle mitään hyötyä! Kuole siis!" huudahti Joan ja syöksi myrkytetyn tikarin Mustan Hirven olkapäähän. Kuin salaman iskemänä putosi tämä satulasta maahan. Joan painoi polvensa hevosen kupeisiin ja ratsasti täyttä vauhtia intiaaneja kohti, jotka sulkivat häneltä tien. Mutta yritys epäonnistui. Eräs sotureista kohotti pyssynsä, ja murskatuin kalloin kaatui hevonen maahan vetäen ratsastajan muassaan. Noin kaksikymmentä intiaania heittäytyi samassa kaatuneen vihollisen päälle, ja ennenkuin hän ennätti ajatellakaan puolustautumista, olivat he jo sitoneet hänet. Kuitenkin onnistui Joanin piiloittaa tikarinsa, ja tämä antoi hänelle uutta toivoa.

Joan ja eräs chileläinen sotilas, joka oli otettu vangiksi äskeisessä taistelussa, vietiin nyt pääleirille, joka sijaitsi Condorkankin läheisyydessä. Suurtoquin päätti uhrata heidät Guekubulle, pahalle hengelle. Jonkun matkan päähän leiristä muodostivat soturit piirin, jonka keskelle asetettiin Toquinin sotakirves merkiksi hänen ylipäällikkyydestään. Sitten tuotiin vangit esiin, ja heille selitettiin, mitä tulisi tapahtumaan. Joan, joka oli viimeiseksi otettu vanki, uhrattaisiin myös viimeiseksi, ja hän sai olla läsnä toverinsa mestauksessa nähdäkseen, mikä kohtalo häntä odotti.

Chileläinen vanki, eräs kokenut sotilas, joka tunsi araukanien tavat ja tiesi, mitä tulisi tapahtumaan, oli päättänyt kuolla rohkeasti. Hänet asetettiin sotakirveen viereen kasvot käännettyinä Chilen rajaa, hänen kotiseutuansa, kohti, sitten ojennettiin hänelle nippu sauvoja ja teräkärkinen paalu, jolla hänen täytyi kaivaa kuoppa maahan. Tähän kuoppaan täytyi hänen asettaa sauvat niin, että ne nojasivat toisiinsa. Jokaiselle sauvalle piti hänen sitäpaitsi antaa jonkun araukani-sotilaan nimi, jonka hän oli vuoden kuluessa tappanut. Jokaiseen nimeen, jonka sotilas lausui, vastasivat araukanit kauhein pilkkasanoin — Kun kaikki sauvat olivat vihdoin asetetut kuoppaan, lähestyi Antinahuel vankia.

"Muukalainen on urhea sotilas", sanoi hän. "Peittäköön hän tämän haudan mullalla, niin että rohkeus, jota hän on osoittanut elämänsä aikana, ja kunnia, jonka hän on ansainnut, hautautuu tähän paikkaan."

"Hyvä", vastasi sotilas heikosti väristen ryhtyen täyttämään päällikön käskyä, "pian saatte nähdä, että on olemassa useampiakin chileläisiä kuin minä."

Toquin hymyili uhkaavasti, antoi vangille merkin asettua kirveen viereen, kohotti piilunsa ja murskasi sillä hänen päänsä.

Tämän barbaarisen murhenäytelmän viimeinen osa aiheutti villiä iloa, intiaanien keskuudessa. Ulvoen kuin mielipuolet parveilivat he uhrinsa ympärillä ja näyttivät kokonaan unohtavan toisen vankinsa. Mutta Joan piti silmänsä ja korvansa auki, vaikka hän näyttikin aivan rauhalliselta. Kun ilo oli korkeimmillaan, hyppäsi hän lähinnä seisovan hevosen selkään ja pakeni täyttä vauhtia aavikolle.

Muutamia minuutteja vallitsi suuri sekasorto araukanien keskuudessa, ja Joan käytti tätä tilaisuutta hyväkseen voittaakseen etumatkaa. Huomattuaan hänen pakonsa hyppäsivät intiaanit kirkuen hevostensa selkään ja ratsastivat pakolaisen jälkeen. Kauhukseen huomasi Joan, että hän oli valinnut kurjan hevosen, joka ei pystynyt kilpailemaan takaa-ajajien jalojen eläinten kanssa. Hän tiesi olevansa hukassa, jos hän jatkaisi pakoansa aavikolla. Onneksi täytyi hänen ratsastaa korkean sorakummun ohitse, jonka jyrkkää seinämää myöten oli mahdotonta päästä hevosilla, ja siinä hän näki ainoan mahdollisuuden pelastukseen. Antaen hevosensa juosta niin lähellä jyrkännettä kuin mahdollista, kohottautui hän äkkiä satulassa, tarttui erääseen puunoksaan, joka riippui hänen yläpuolellaan, ja ponnahti sen päälle. Villikissan ketteryydellä ja nopeudella kiipesi hän oksaa myöten jättäen väsyneen hevosensa yksin jatkamaan matkaansa.

Häntä seuraavat soturit päästivät kummastuksen huutoja. Heidän hevosensa, jotka nelistivät täyttä vauhtia, eivät pysähtyneet helposti, ja tätä tilaisuutta käytti peloton intiaani hyväkseen voittaakseen mahdollisimman suuren etumatkan. Hän hyppäsi puusta tiheiden pensaiden sekaan ja katosi hetkeksi. Takaa-ajajat eivät heittäneet kuitenkaan vielä toivoaan saada pakolainen kiinni. Kymmenen päättävimmistä sotureista jätti hevosensa jyrkänteen juurelle ajaakseen Joania takaa. He järjestyivät viuhkantapaiseen kuvioon, joka kietoutui joka hetki yhä tiukemmin pakolaisen ympärille. Viimein huomasi Joan, että hänet epäilemättä vangittaisiin kuten kärpänen hämähäkin verkkoon. Hän ei aikonut enää jatkaa pakoaan, vaan vetäen esiin tikarinsa kumartui erästä puuta vasten päättäen tappaa niin monta vihollisistaan kuin saattoi ja sitten äärimmäisen hädän hetkellä surmata itsensä.

Araukanit lähestyivät häntä läähättäen ponnistuksistaan heiluttaen keihäitään ja sotakirveitään ja päästäen riemuhuutoja nähdessään hänet. Samassa hyökkäsivät kaikki Joania kohti, joka suuntasi palavat silmänsä heihin.

Tässä äärimmäisen jännittävässä silmänräpäyksessä — soturit olivat ainoastaan sylen päässä hänestä — kuuli Joan äänen hiljaa, mutta kuitenkin selvästi kuiskaavan: "Kumarru hiukan!"

Hän totteli koneellisesti käsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Samassa pamahti neljä laukausta, ja yhtä monta intiaania kaatui maahan. Joan joka kummastui suuresti saadessaan niin odottamatonta apua, hyppäsi eteenpäin ja tappoi tikarillaan yhden takaa-ajajistaan. Neljä uutta laukausta kaatoi taas pari intiaania. Jäljelle jääneet pakenivat kauhuissaan alas jyrkännettä päästäen pelokkaita huutoja.

Joan oli pelastettu. Kun hän kääntyi, näki hän edessään Valentinin, Ludvigin ja molemmat intiaanipäälliköt. Nuo neljä miestä, jotka olivat kaukaa tarkastelleet araukanien leiriä ja myös nähneet vangin epätoivoisen paon, olivat rohkeasti rientäneet hänen avukseen ja juuri oikeaan aikaan pelastaneet urhoollisen intiaanin kuolemasta.

Muutamien lyhyiden, molemminpuolisten selitysten jälkeen vetäytyivät he kauemmaksi vuorelle, joka rajoittui Condorkankin laaksoon, ja josta he saattoivat helposti pitää silmällä vihollista.

XXI. SILMÄSTÄ SILMÄÄN.

Sillävälin pakenivat yllätetyt araukani-soturit leirille ja kertoivat Antinahuelille, että he olivat saaneet taistella suurta chileläistä sotajoukkoa vastaan ajaessaan Joania takaa. Antinahuel, joka uskoi heidän liioiteltuihin tiedonantoihinsa, purki heti leirinsä ja asettui toiseen paikkaan. Viekas Toquin teki tässä kuitenkin suuren virheen, jonka onnettomat seuraukset tulivat heti näkyviin. Vastustaessaan Luchsin suunnitelmia oli hän lähtenyt erinomaisesta asemastaan Biobion luona kiiruhtaakseen verisen sodan syttymistä. Kenraali Fuentesin oli silloin onnistunut — kuten lukija tietää — kulkea joen yli ja rynnätä Araukaniaan.

Tämä nopea rynnistys herätti kaikkialla kauhua. Intiaanikansa, josta Antinahuel oli ottanut mukaansa kaikki taisteluun kelpaavat miehet, näki tuhonsa lähenevän. Monet kylät olivat jo palaneet poroksi, ja Arauka ei voinut puolustautua vihollista vastaan. Pian Toquin huomasi, että hän oli kahden tulen välissä. Hän kirosi kuumaverisyyttään, joka oli saattanut hänet tähän tukalaan tilaan. Hänen vihansa kohdistui nyt Bustamenteen, joka oli kehoittanut häntä ottamaan tämän harha-askeleen. He olivat vähällä riitautua.

Neuvoteltuaan päällikköjen kanssa koetti hän hankkia itselleen paremman aseman vetäytymällä vuorille. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat. Kolmelta puolelta ympäröitynä — myöskin Peralta oli saapunut paikalle ottaakseen osaa yleiseen taisteluun — näki hän olevansa pakoitettu taistelemaan viholliselle turvallisella alueella. Näytti siltä, kuin don Tadeon suunnitelma — ratkaista sota yhdellä ainoalla iskulla — onnistuisi hyvin.

Kaksi päivää Joanin onnellisen pelastuksen jälkeen olivat armeijoiden etuvartiat tuskin ampumamatkan päässä toisistaan. Muutamia pieniä kahakoita, joilla ei ollut mitään erityistä merkitystä, oli jo tapahtunut — vasta seuraavana päivänä olisi ratkaiseva taistelu.

Sitä edellisenä päivänä kävi Antinahuel vankinsa luona, jota hän oli kuljetellut mukanaan kaikilla retkillään epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen, ja joka oli Del Rio Seen taistelun ajaksi viety erääseen turvapaikkaan. Nuoren tytön kasvoilla kuvastuivat selvästi suurten ponnistusten jäljet, joita hän oli saanut kärsiä, vaikka araukanit olivatkin koettaneet täyttää kaikki hänen halunsa ja toiveensa. Suru ja synkkyys ilmeni hänen kasvoistaan. Salaperäiset tapahtumat ja intiaanien leiriytyminen johtivat aina hänen mieleensä saman ajatuksen: Miten on hänen isänsä laita — mitä tekevät hänen ystävänsä? Suorana ja alakuloisena seisoi tyttö nyt Toquinin edessä, jonka tulinen katse oli suuntautunut häneen.

"Tyttäreni on surullinen", sanoi intiaani lempeästi. "Pitkä matka on luonnollisesti väsyttänyt häntä. Maja on valmistettu hänelle — tunnin kuluttua hän voi levätä."

"Päällikkö", vastasi nuori tyttö surullisesti, "ruumiini ei tunne väsymystä."

"Onko tyttärelläni sitten jotain valittamista sotureitani kohtaan?"

"Ei", sanoi Rosario pudistaen päätään. "Soturinne ovat olleet hyvin ystävällisiä minulle. He ovat säälineet nuoruuttani ja kohdelleet minua lempeästi."

"Antinahuel on käskenyt heitä — Antinahuel rakastaa tytärtään!" sanoi Toquin ystävällisesti.

"Kiitän teitä! Mutta minkätähden annatte minun kärsiä?"

"Sitä en tahdo. Sisareni puhukoon. Kaikki on tapahtuva hänen mielensä mukaan."

"Oi, jospa avuttoman tyttö raukan kyyneleet edes vaikuttaisivat teihin! Lähettäkää minut isäni ja ystävieni luo. Jos teette niin, päällikkö, olen teille iäisesti kiitollinen." Kun Antinahuel kuuli nämä sanat, muuttuivat hänen kasvonilmeensä ja hän rypisti otsaansa.

"Tyttäreni ei tiedä, mitä hän sanoo", selitti hän. "Onko hän unohtanut edellisen keskustelumme? Valkoinen neito ei palaa isänsä luo, sillä Antinahuel vihaa Suurta Kotkaa! Antinahuel vihaa häntä!" toisti hän raivosta vääristynein kasvoin.

"Mutta, Jumalani", sanoi donna Rosario epätoivoissaan, "mitä aiotte tehdä minulle?"

"Arka kyyhkynen kysyy sitä? Araukanien Suurtoquin on tullut vielä kerran sanomaan hänelle, että hän on tuleva hänen vaimokseen. Hän on velvollinen antamaan minulle vastauksen — mitä hän sanoo siis?"

"Jättäkää mielestänne tuo ajatus, sen sanon vielä kerran teille. En tule vaimoksenne… mieluummin kuolen!"

"Minkätähden kieltäytyy valkoinen neito? Antinahuel laahaa hänet väkivallalla majaansa!"

"Armahtakaa minua, päällikkö!" ähkyi nuori tyttö.

"Tyttäreni varokoon!" uhkasi Toquin. "Antinahuel kohtaa tänään Suuren Kotkan ja tekee hänelle eräitä ehdoituksia — tyttärestäni riippuu hyväksyykö hän ne! Jollei hän tottele käskyjäni, saavat hänen ystävänsä ja isänsä vastata seurauksista. Silloin ei Antinahuel osoita mitään sääliväisyyttä."

Kuten lukija huomaa, salasi viekas päällikkö nuorelta tytöltä asian oikean laidan — nimittäin vaikean asemansa. Vaikka hän luultavasti saikin donna Rosarion vapisemaan isänsä puolesta, niin ei hän kuitenkaan saavuttanut sen enempää kehoituksillaan, ja muutamien turhien houkutteluyritysten jälkeen poistui hän viha ja harmi sydämessään.

* * * * *

Don Tadeo de Leon neuvotteli juuri kenraali Fuentesin, don Peraltan ja muutamien korkeampien upseerien kanssa, kun Antinahuelin sanansaattaja tuli heidän luokseen ja pyysi häneltä Suurtoquinin nimessä kohtausta. Don Tadeo valmistautui heti lähtemään.

"Älkää menkö sinne, don Tadeo" varoitti Fuentes intiaanin poistuttua. "Olen vakuutettu siitä, että heillä on joku konnankuje mielessään."

"Kuka tietää", vastasi tämä. "Olkoon asianlaita miten hyvänsä, täytyy minun johtajana koettaa estää niin paljon kuin mahdollista tarpeetonta verenvuotoa… se on velvollisuuteni, ja kukaan ei voi estää minua täyttämästä sitä."

"Caspita — no menkää sitten!" mutisi Gregorio. "Saammepahan nähdä."

Kohtauspaikka sijaitsi molempien leirien välissä, eräällä töyräällä. Chileläisten lippu ja araukanien taistelukeihäs asetettiin sinne kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan. Näiden ympärille asettui kymmenen chileläistä sotilasta ja kymmenen intiaanisoturia. Kun nämä varovaisuustoimenpiteet olivat tehdyt, ratsasti don Tadeo Antinahuelia vastaan, ja he kohtasivat toisensa aukeamalla, joka sijaitsi yhtä pitkän välimatkan päässä henkivartiajoukkueista.

Ennenkuin neuvottelut alkoivat, tarkastelivat vihamiehet toisiansa, ja etenkin Antinahuel loi viholliseensa todellisia tiikerinkatseita. Hän katkaisi myös ensimäiseksi hiljaisuuden.

"Araukanit tuntevat isäni ja kunnioittavat häntä suuresti", alkoi hän melkein imarrellen. "Mutta pilvi on noussut hänen ja hänen intiaanilapsiensa välille. Olisikohan mahdollista karkoittaa se, vai täytyisikö kahden suuren kansan veri vuotaa vain erehdyksen tähden? Veljeni vastatkoon!"

"Te ette voi nuhdella meitä, päällikkö", sanoi Tadeo rauhallisesti. "Me valkoihoiset olemme suojelleet intiaaneja. Me olemme antaneet heille aseita, joiden avulla he voivat puolustautua, viljaa, jolla he voivat elättää itsensä, lämpimiä vaatteita, että he voisivat pukeutua niihin, kun talvi lähestyy ja lumi putoaa maahan. Mutta araukanit ovat kiittämättömiä… he unohtavat kaikki ne palvelukset, jotka olemme tehneet heille! Sanokaa, minkätähden olette tarttuneet aseisiin meitä vastaan? Emmekö ole osoittaneet kaikessa, ettemme halua sotaa?"

"Se on totta, veljeni on oikeassa!" myönsi Toquin. "Antinahuel haluaa nyt rauhaa, hän on valmis täyttämään ne ehdot, jotka valkoihoisten Suuri Kotka vaatii häneltä, jolleivät ne ole vain liian vaikeat täyttää, ja jos ne soveltuvat hänen kunnialleen."

Don Tadeo mietti hetkisen.

"Minä kuuntelisin mielelläni, millä tavalla teidän mielestänne rauha voitaisiin parhaiten solmia meidän kesken."

"Hyvä, Antinahuel on puhuva, koska valkoinen veljeni haluaa sitä", sanoi Toquin myöntyväisesti. "Suuri Kotka tietää, että hänen intiaanipoikansa ovat taitamattomia ja herkkäuskoisia. Yksi valkoihoisten kuuluisimmista päälliköistä on luvannut heille äärettömän suuren alueen, jos he auttavat häntä voittamaan takaisin kadotetun valtansa. Punaiset miehet ovat antaneet hänen houkutella itseään tekemään tyhmyyden, mutta nyt huomaavat he, että he ovat erehtyneet. He ovat valmiita jättämään teidän haltuunne miehen, joka käytti hyväkseen heidän herkkäuskoisuuttaan ja johdatti heidät harhaan!"

Tämä ehdotus teki don Tadeoon sangen vastenmielisen vaikutuksen, jota hän koetti kuitenkin salata.

"Puhutteko totta, päällikkö?" kysyi hän. "Aiotteko todellakin hyvittää petoksenne toisella petoksella, joka on vielä pahempi? Don Bustamente on roisto, hän ansaitsee kuoleman. Jos hän olisi minun käsissäni, ammuttaisin hänet säälimättä. Mutta hän on paennut teidän turviinne, ja araukanithan pitävät vierasvaraisuutta pyhänä. Jos luovuttaisitte hänet minulle, tekisitte niin huonon teon, ettette voisi koskaan puhdistautua siitä."

Antinahuelin otsa oli rypistynyt, ja hän loi vihaisen ja raivokkaan silmäyksen puhujaan. Mutta hän saavutti pian rodullensa ominaisen rauhallisuuden ja sanoi hiukan uhkaavalla äänellä: "Veljeni on sangen viisas, hän osaa eroittaa oikean väärästä. Mutta häntä on myös vaikea tyydyttää. Sanokoon hän itse ehtonsa, jollei hän tyydy Antinahuelin ehtoihin."

"Ne saatte pian kuulla! Ehtoni ovat seuraavat: araukani-joukko laskee aseensa. Vangiksi otettu nuori tyttö, joka on leirissänne lähetetään heti isänsä luo, ja pysyvän rauhan pantiksi jäävät Suurtoquin ja neljä kuuluisinta araukani-päällikköä Santiagoon, kunnes minä, don Tadeo de Leon, katson parhaaksi laskea heidät vapaiksi!"

Halveksiva hymy leikki Antinahuelin huulilla.

"Veljeni on sangen viisas — hän tahtoo ensin vangita suuren kotkan voidakseen surmata sen poikaset. Antinahuel pyytää toisenlaisia ehtoja."

"Ei", vastasi don Tadeo päättäväisesti, "nämä ovat ainoat ehdot, jotka tulen antamaan. Ei ole minun vikani, jos valitatte, ettette voi hyväksyä niitä."

"Onko Suuri Kotka kuullut araukanien koskaan valittavan?" kysyi Toquin ylpeästi. "Meitä on kymmenentuhatta soturia, päättäväisiä kuolemaan asti. — Älköön veljeni saattako meitä epätoivoon!" jatkoi hän synkästi.

"Teillä on kymmenentuhatta soturia? No niin, huomenna sotilaitteni aseet kaatavat tämän joukon kuin leikkuumiehen viikate viljan. He tulevat poispyyhkäistyiksi kuin kuivat lehdet, jotka syksytuuli vie mukanaan."

Antinahuelin silmät salamoivat. Yhteen puristetuin nyrkein hän astui lähemmäksi vastustajaansa.

"No kuule sitten, sinä, joka tahdot määrätä minulle luonnottomia, röyhkeitä lakejasi", sanoi hän hampaitaan kiristellen. "Tiedätkö kuka minä olen?"

"Pyh, mitä se minuun koskee! Olen sanonut ehtoni, ja koska ette tahdo hyväksyä niitä, ei meillä ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa. Antakaa minun mennä!"

"Tiedätkö, kuka minä olen?" toisti Antinahuel uhkaavalla äänellä. "Olen Suurtoquin Cadequalin lapsenlapenlapsi! Perinnöllinen viha eroittaa meidät toisistamme. Olen vannonut tappavani sinut, kurja koira!"

Nopeasti kuin ajatus veti hän tikarin vyöstään ja iski sillä vihollistaan keskelle rintaa. Mutta ase pirstautui kuin lasi haarniskaa vasten, jota don Tadeo petosta peläten kantoi pukunsa alla. Samassa tarttui hän petollisen miehen käsivarteen ja väänsi sen sijoiltaan.

Sotilaat, jotka näkivät mitä tapahtui, riensivät heti johtajansa avuksi. Mutta tämä käski heitä vetäytymään pois.

"Älkää ampuko!" sanoi hän. "Tuo kurja roisto on jo kylliksi rangaistu! — Mene, salamurhaaja, ja piiloita häpeäsi soturiesi joukkoon… en pelkää sinua, olet minun silmissäni liian kurja ja viheliäinen. Jättämällä sinulle halveksitun henkesi kostan paremmin kuin tappamalla sinut. Mene, roisto!"

Lausumatta enää sanaakaan hän käänsi selkänsä viholliselleen, meni henkivartiostonsa luo ja palasi sen kanssa takaisin leirille.

Antinahuel oli vihoissaan. Sisäinen tuli raivosi hänessä, silmät paloivat — mielellään hän olisi juossut vihollisensa perästä, joka oli taas nöyryyttänyt häntä. Salaten tuskan, jota hän tunsi, palasi hänkin ystäviensä luo.

"No", sanoi kenraali Bustamente nähdessään hänet jälleen, "mitä olette saavuttanut?"

Toquin osoitti synkkänä käsivarttaan, joka riippui jäykkänä hänen kupeellaan.

"Se koira loukkasi minua. Tikarini taittui hänen rintaansa vasten. Siinä kaikki, mitä olen saavuttanut."

"Huomenna taistelemme!" lohdutti toinen. "Ehkä ei kaikki ole vielä mennyttä. Ehkä saamme vielä kostaa verivihollisellemme!"

"Niin, sen täytyy vihdoinkin tapahtua", huudahti Toquin kiivaasti. "Vaikka minun olisi pakko uhrata kaikki soturini, täytyy minun kuitenkin saada tämä ihminen käsiini!"

Sitten meni hän raivosta vavisten telttaansa, jossa hän kauan ja lakkaamatta mietiskeli itseksensä.

XXII. CONDORKANKIN TAISTELU.

Oli kymmenes päivä lokakuuta. Säteillen nousi aurinko, ja tuskin kultasivat sen ensimäiset säteet vuorenhuippuja, kun jo rumpujen pärinä täytti ilman ja pelästytti kaikkia. Tiheitä korppikotkaparvia liiteli ilmassa ilmaisten veriset himonsa kimeällä kirkunallaan ja lensi sitten kallion huipuille odottamaan juhla-ateriaansa.

Ylpeästi ja säännöllisissä riveissä ryntäsivät araukani-soturit esiin vallituksiensa takaa — se oli todellakin mahtava näky. He tiesivät kaikki puolustavansa menetettyä asiaa ja menevänsä melkein varmaa kuolemaa kohti, mutta kuitenkin odottivat he kärsimättömästi taistelumerkkiä.

Antinahuel, jonka oikea käsi lepäsi nahkasiteessä, heilutti vasemmallaan raskasta sotakirvestä. Hän ratsasti oivallisella mustalla hevosella, jota hän ohjasi polviensa avulla. Tällä tavalla kiiti hän sotilaittensa rivien välitse huutaen silloin tällöin jonkun soturin nimen ja muistutellen hänelle hilpeästi entisistä urotöistä. Hän johti itse keskustaa. Oikean siiven johdon oli hän uskonut don Bustamentelle ja vasemman vanhalle, uskolliselle Cathikaralle. Leiriin jätti hän ainoastaan noin viisikymmentä soturia, joiden velvollisuutena oli tarkasti vartioida ja suojella donna Rosariota ja nopeasti paeta hänen kanssaan, jos taistelu menetettäisiin.

Myöskin chileläinen joukkue, johon Valentin, Ludvig ja Joan olivat liittyneet — puelka-päälliköt olivat jääneet eräälle vuorelle, sillä he eivät tahtoneet taistella veljiään vastaan — oli lähtenyt liikkeelle ja lähestyi nopeasti vihollista.

Condorkankin kenttä, jossa taistelun tuli tapahtua, oli neliskulmainen. Kolmelta puolelta ympäröivät sitä vuoret. Neljännelle sivulle, joka rajoittui mereen, oli Antinahuel asettunut sotureineen. Eräällä kukkulalla, vastapäätä hänen armeijaansa, olivat don Tadeon neliön muotoiset joukot. Don Peralta ja kenraali Fuentes olivat asettuneet kahdelle viimeiselle sivulle. Araukanit olivat siis sangen epätoivoisessa asemassa, heidän takanaan oli meri, edessään mainittu vuorenkukkula. Toisin sanoen: he olivat vihollistensa ympäröimät.

Kuului taistelumerkki, ja kimeästi kirkuen hyökkäsivät urheat punanahat vihollisiansa kohti. Mutta ennenkuin ryntäävät intiaanit olivat ehtineet tulla liian lähelle heitä, aukenivat chileläisten rivit, ja jyrisevä yhteislaukaus kaatoi etumaiset araukanit maahan. Tämän kovan kartessitulen jälkeen sulkeutui rintama jälleen, ja sotilaat odottivat kolmeen riviin asettuneina uutta hyökkäystä.

Toinen hyökkäys oli ensimäistä peloittavampi. Araukanit, joiden rivit olivat jo melkoisesti harventuneet, muodostivat kiilan ja hyökkäsivät raivokkaasti chileläisten pajunettimuuria vastaan koettaen särkeä sen ja tunkeutua joukon sydämeen. Vaikka he tiesivät, että ensimäiset miehet olivat mennyttä kalua, tahtoivat kaikki taistella etumaisissa riveissä. Niin pian kuin etumaiset soturit olivat kaatuneet, tunkeutui uusia miehiä päättäväisesti heidän paikoilleen, ja tällä tavalla jatkui taistelu kiiltävin asein. Nuo villit soturit ymmärsivät kuitenkin sangen hyvin hillitä kiihkoansa, he seurasivat tarkasti päällikköjensä käskyjä ja tekivät huolellisesti kaikki sotaliikkeet, jotka nämä heille määräsivät.

Tällä tavalla onnistui heidän vihdoin päästä don Tadeon neliöiden luo. Samassa hyökkäsivät chileläiset keihäsmiehet sivulta heidän kimppuunsa. Tähän sotaliikkeeseen vastasi kenraali Bustamente nopealla hyökkäyksellä. Aivankuin ihminen, joka on päättänyt puolustaa henkeään viimeiseen asti, hän ratsasti sapeli kädessä rauhallisena ja kylmänä joukkonsa etunenässä. Hän aavisti, että tämä taistelu tulisi olemaan hänen viimeisensä. Cathikara puolestaan innostutti väkeään esimerkillään ja sanoillaan. Kuolemaa halveksien ryntäsivät araukanit raivokkaasti chileläisten kimppuun saadakseen heidät peräytymään. Pian leimusi kiivas taistelu koko linjalla.

"Minkälaisia ihmisiä!" huudahti Valentin, joka taisteli don Tadeon rinnalla. "Kuinka rohkeita ja rajuja he ovat!"

"Niin, eikö totta? Ei, he eivät ole ihmisiä, he ovat paholaisia. Mutta odottakaahan, tämä ei ole vielä mitään — pian saatte nähdä mitä sana 'taistelu' oikeastaan merkitsee."

"He eivät todellakaan pelkää kuolemaa."

"He kuolevat mieluummin kuin antautuvat", sanoi don Tadeo synkästi.

Nyt seurasi peloittava verilöyly. Ampuma-aseet olivat tarpeettomia, pajunetit, sotakirveet, keihäät ja sapelit tekivät nyt tuhoaan. Antinahuel, joka ratsasti etumaisena taistelun tuoksinassa, katsoi ympärilleen. Hänen soturinsa kaatuivat kuin kypsä vilja chileläisten iskuista. Tämä pajunettimetsä täytyi särkeä.

Äkkiä huomasi Suurtoquin avonaisen paikan chileläisten rintamassa. Hän ratsasti heti sitä kohti, ja araukanit seurasivat häntä. Nyt seurasi kamppailu, jota ei voi sanoin kuvata. Taisteltiin mies miestä vastaan, jokainen isku vaati uhrinsa. Se, joka kadotti jalansijansa tässä verisessä, niljakkaassa maassa, oli auttamattomasti hukassa. Taistelijat polkivat hänet jalkoihinsa, ja hän sai tukehtuneena ja murskautuneena päästää viimeisen huokauksensa.

Vähitellen onnistui rohkean araukani-päällikön rikkoa chileläisten rintama, ja kuin kiila tunkeutuivat hänen soturinsa syntyneen aukon kautta don Tadeon joukkojen sydämeen.

Nähdessään, kuinka raivokkaasti tämä viimeinen sotaliike tehtiin, ymmärsivät don Gregorio ja kenraali Fuentes, jotka taistelivat eri puolilla, mitä araukanipäälliköllä oli mielessä. He kiiruhtivat liikkeitään ja yhtyivät vähitellen. Araukanit olivat nyt saarretut joka puolelta.

Antinahuel huomasi kyllä tämän, mutta hän oli päättänyt käyttää voittamaansa etua hyväkseen. Sentähden hän jätti Cathikaran ja don Bustamenten tehtäväksi torjua vihollisten hyökkäys takaapäin. Nämä hyökkäsivät nyt ratsumiehineen don Peraltan ja kenraali Fuenten kimppuun ja koettivat saada heitä peräytymään.

"Lyökää heidät maahan! Pelastakaamme jalkaväkemme!" kirkui Bustamente.

"Pelastakaamme jalkaväkemme!" ulvoivat intiaanit ja kohoittivat peitsensä.

Tuo peloittava falangi syöksyi vihollisten rivejä kohti raivoavaa vauhtia, jota ei voitu millään tavalla keskeyttää. Hurjin huudoin ja jyrisevin laukauksin otettiin heidät vastaan. Kolme kertaa uudistivat araukanit hyökkäyksensä, kolme kertaa he mursivat chileläisten rintaman levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Mutta urheudestaan huolimatta näkivät intiaanit riviensä yhä harvenevan. Don Bustamente huomasi vihdoin, että hänen ja Cathikaran joukot olivat hukassa. Kalpeana, palavin silmin, hän odotti turhaan kuolemaa, joka ei näyttänyt välittävän hänestä. — Joan, joka oli tähän asti taistellut don Gregorion sivulla, aavisti vaistomaisesti, mitä kenraalilla oli mielessä ja ratsasti rohkeasti häntä kohti.

"Kiitän sinua, Pilliau!" mutisi hän itsekseen. "En ole kuoleva veljen käden kautta."

Rinta rintaa vasten nousivat molempien hevoset pystyyn. Bustamente kohotti sapelinsa ja iski vihollistaan, mutta tämä väisti taitavasti iskun ja tarttui samassa oikealla kädellään lujasti kenraalin vyötäisiin. Hevoset, taistelunvilinästä huumautuneena, kiitivät yli kentän Joanin pidellessä yhä tanakasti kiinni kenraalin vyötäisistä. Luonnollisesti ei tätä hurjaa ajoa kestänyt kauan — hetken kuluttua putosivat taistelijat maahan hevostensa selästä. Nopeasti vapautuivat he jalustimistaan ja jatkoivat taistelua painien.

Muutamia sekuntteja kestäneen tuloksettoman painin jälkeen onnistui kenraali Bustamenten vihdoin kuolettavasti haavoittaa Joania. Mutta ennenkuin intiaani kuoli, kokosi hän viimeiset voimansa, heittäytyi vastustajansa päälle, joka ei ollut odottanut tätä äkillistä hyökkäystä, ja syöksi myrkytetyn tikarin hänen rintaansa. Horjuen kaatuivat vihamiehet vieretysten maahan.

Kun chileläiset näkivät Bustamenten kaatuvan, päästivät he ilohuudon, johon araukanit vastasivat epätoivoisesti ulvoen. Intiaanit näkivät tuhonsa lähenevän, ja he päättivät myödä henkensä niin kalliista hinnasta kuin mahdollista. Nyt seurasi hirvittävä kamppailu; niin raivokkaasti eivät valkoihoiset ja punanahat olleet pitkiin aikoihin taistelleet keskenään.

Antinahuel itki vihasta. Hän tunsi sydämensä särkyvän surusta nähdessään uskollisimpien aseveljiensä kaatuvan ympärillään. Kaikki vaipuivat maahan ääntäkään päästämättä. Kuin kallio meressä istui Toquin hevosensa selässä keskellä kartessitulta, otsa rypyssä, yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin kirvein, joka oli kädensijaan saakka veren värjäämä. Hän tunkeutui yhä eteenpäin chileläisten joukkojen keskustaa kohti, ja hänen rohkeutensa oli niin suuri, että chileläiset katselivat häntä kummastuneina ja varoivat joutumasta hänen läheisyyteensä.

Suurimmaksi osaksi oli Toquin tekemisissä sen joukkueen kanssa, johon don Tadeo, Valentin ja Ludvig kuuluivat. Nämä urheat miehet hyökkäsivät aina rohkeasti vihollisen kimppuun ja innostuttivat muita esimerkillään. Erittäinkin Cesar, jonka päälle Valentin ja Ludvig olivat pukeneet nahkahaarniskan, aiheutti intiaaneille suurta kauhua. Taikauskossaan luulivat he, että tuo peloittava eläin oli paha henki, joka oli lähetetty tuhoamaan heitä.

Mutta Antinahuel ei antanut perään. Raivoisasti hän tunkeutui yhä eteenpäin ja hyökkäsi vihdoin kaikkine sotureineen, joita oli noin 1500, don Tadeon joukon kimppuun.

"Olkaa varuillanne! Olkaa varuillanne. Meidät aiotaan saartaa!" huudahti Valentin niin kovaa kuin jaksoi.

Nyt seurasi raivokas käsikähmä. Edestakaisin aaltoili taistelevien joukko. Vihdoinkin pääsivät chileläiset saarroksesta.

"Sepä oli kuuma kahakka", sanoi kreivi Ludvig.

"Mutta Jumalan kiitos, me selviydymme kuitenkin saarroksesta."

"Mutta missä on kenraali?" kysyi Valentin.

"Niin, missä on don Tadeo?" huusi noin kaksikymmentä ääntä yht'aikaa ja kaikki katselivat kauhistuneina ympärilleen.

Ranskalaiset huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Johtaja oli muutamien liittolaisten kera jäänyt keskelle vihollisten joukkoa ja taisteli epätoivoisesti araukaneja vastaan, jotka ympäröivät häntä.

Chileläiset lisäsivät ponnistuksiaan kymmenkertaisesti, mutta he eivät jaksaneet enää tunkeutua niiden rivien läpi, jotka sulkivat heiltä tien päällikkönsä luo. Vinhaa vauhtia hyökkäsivät araukanit arvokkaine saaliineen eteenpäin ja olivat pian läväisseet viimeiset vastustukset. Kuin tuulen ajamina pakenivat he vapauteen, ja nopeammin, kuin ajatella voi, oli tuo viisisataa soturia käsittävä joukko hävinnyt kukkuloiden taa, jotka yhdeltä puolelta ympäröivät Condorkankin kenttää.

Päällikkönsä pako vapautti jäljelle jääneet araukanit velvollisuudesta taistella edelleen. Mutta kuitenkin jatkoivat he vielä hetkisen taistelua ja hajaantuivat aivan liian myöhään pelastuakseen pakenemalla. Chileläiset keihäsmiehet, jotka seurasivat pakenevia, tappoivat heidät kaikki armotta. Ainoastaan se joukko, jonka haltuun donna Rosario oli jätetty, pääsi pakoon.

Chileläiset olivat saaneet loistavan voiton. Niistä kymmenestä tuhannesta araukanista, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, oli kaikkiaan noin kahdeksan tuhatta kaatunut ja noin tuhat joutunut chileläisten vangiksi. Tietysti olivat myöskin valkoihoiset kärsineet suuria vahinkoja — mutta päämäärä oli saavutettu. — Kuten don Tadeo de Leon oli otaksunutkin, oli tämä katastrofi kunniakkaasti tehnyt lopun veljessodasta.

XXIII. KUOLLEITTEN LEPOPAIKALLA.

Jo samana päivänä tapaamme chileläisten voittoisan joukon Biobion luona paluumatkalla Chileen. Se, mitä Chilen tasavallan etevimmät miehet olivat jo kauan aikaa toivoneet — nimittäin rauhaa ja sopua koko maassa — oli nyt vihdoin saavutettu.

Mutta olivatpa chileläiset kärsineet myös vahinkojakin. Suurin niistä oli don Tadeon katoaminen. Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan, häntä eivät lohduttaneet toisten vakuuttelut, että kenraali oli vielä hengissä. Hän oli niin huolestunut, että katsoi parhaaksi matkustaa Santiagoon pitämään siellä järjestystä yllä onnettoman ystävänsä sijasta. —

Valentin ja Ludvig lähtivät viimeisinä taistelukentältä. He suuntasivat kulkunsa sitä vuorenkukkulaa kohti, jonne he olivat jättäneet intiaanitoverinsa. Ratsastaen erästä kapeaa polkua pitkin, joka johti metsäisille kukkuloille, nousivat he vähitellen yhä korkeammalle ja lähestyivät ystäviensä leiripaikkaa. Hetken kuluttua huomasivatkin he Trangoil Lanecin ja Curumillan sammuneen nuotion ääressä syömässä äsken paistettua guanakoa.

Nähdessään ystävänsä astuivat ranskalaiset hevosiensa selästä ja ottivat osaa heidän ateriaansa. Ei sanaakaan vaihdettu sen aikana. Mahtava hiljaisuus vallitsi luonnossa, ainoastaan vieno tuuli heilutti hiljaisesti puiden latvoja. Kaukaa kuului välistä suden ulvontaa, johon erään vesiputouksen kumea kohina sekottautui.

"No niin?" kysyi Trangoil Lanec vihdoin.

"Taistelu oli kiivas", vastasi Valentin. "Araukanit ovat voitetut, he eivät voi enää koskaan tehdä vastarintaa. Todellakin, nuo roistot ovat ansainneet sen."

"He olivat veljiämme", sanoi Curumilla totisesti, ja ranskalainen tuli sangen noloksi kuullessaan tämän nuhteen.

"Se on totta", sanoi hän huoaten. "Jaloa verta on myös paljon vuotanut. — Mutta tiedättekö, että don Tadeo de Leon on kadonnut?"

"Suuri Kotka on kadonnut — mutta hän elää", sanoi Trangoil Lanec. "Veljeni kuunnelkoot. Meidän periaatteemme kielsivät meitä taistelemasta sekä Antinahuelin puolesta että omaa kansaamme vastaan, sentähden vetäydyimme tälle vuorelle, josta voi aivan hyvin kuulla taistelun melskeen. Usein aioimme kiiruhtaa kentälle kuollaksemme yhdessä ystäväraukkojemme kanssa. Yht'äkkiä kuulimme ukkosenjyrinän tapaista melua. Noin kolmekymmentä soturia kiiti ohitsemme nopeasti kuin tuuli. He kuljettivat mukanaan valkoista neitoa, jonka tunsimme Suuren Kotkan tyttäreksi. Pian senjälkeen tuli esiin toinen, suurempi joukko, rynnäten raivoisaa vauhtia eteenpäin. Tätä joukkoa johti Antinahuel. Toquin oli kalpea, hänen vaatteensa olivat veriset, ja hän näkyi olevan haavoittunut."

"Niin, hän oli haavoittunut", vakuutti Valentin. "Hänen oikea kätensä oli poissa sijoiltaan ja…"

"Hänen rinnallaan ratsasti valkoihoisten Suuri Kotka", jatkoi intiaani. "Hänet oli sidottu hevosen selkään, ja Antinahuel piti häntä alituisesti silmällä. Suurtoquinilla oli paha mielessä — sen näki Trangoil Lanec hänen kiiluvista silmistään!"

"Meidän täytyy pelastaa don Tadeo, millä keinoin tahansa", huudahti Ludvig kiivaasti. "Hänet ja hänen tyttärensä."

"Hyvä!" myönsi Curumilla. "Valkoinen veljeni on rohkea! — yrittäkäämme siis? — Missä on Joan?"

"Minun täytyy ilmoittaa teille surullinen uutinen", sanoi Valentin kostein silmin. "Te ette saa enää koskaan nähdä veljeänne!"

"Onko Joan kuollut?" kysyivät päälliköt liikutettuina.

"Hän jäi makaamaan uhrinsa, kenraali Bustamenten viereen. Hänellä oli jalo sydän ja rohkea mieli."

Vallitsi hiljaisuus. Äkkiä nousivat päälliköt ja menivät hevostensa luo.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Valentin.

"Valmistaa haudan urhoolliselle soturille. Joanin ruumis ei saa jäädä korppikotkien saaliiksi", vastasi Trangoil Lanec katkerasti.

"Olette oikeassa — että voimmekin unohtaa sen", sanoi Valentin lyöden kädellään kovasti otsaansa.

"Nopeasti eteenpäin!"

Miettiväisinä palasivat ystävykset taistelukentälle.

Kenttää peittivät ruumiit, joita erämaan eläimet olivat jo raadelleet ja jotka levittivät vastenmielistä hajua ympärilleen. Paikoilla, joissa taistelu oli ollut kiivain, makasi ihmisiä, hevosia, aseiden jäännöksiä ja rikkoutuneita ampumatarvevaunuja päälletysten. Intiaaneja ja chileläisiä virui toistensa vieressä, ase jäykistyneissä sormissaan, kauhistavassa rauhassa, mihin kuolema oli heidät yhdistänyt. Kaukana näkyi susia, jotka verta janoten lähestyivät kenttää saadakseen osansa saaliista.

Se oli todellakin surullinen ja synkkä näky. Katkerin ajatuksin ratsastivat neljä toverusta yhä kauemmaksi, kunnes he saapuivat vihdoin paikalle, jossa heidän ystävänsä oli kaatunut. Aivan vierekkäin lepäsivät vihamiehien ruumiit, ja vielä kuolemassa kuvastui villi päättäväisyys molempien kasvoilla. Omituista kyllä, eivät petolinnut olleet liikuttaneet näiden kahden miehen ruumista, jotka olivat kaatuneet murhaavassa taistelussa. Himokkaina liitelivät ne ruumiiden yläpuolella ja lensivät pelästyneinä pois, kun nuoret ystävämme saapuivat paikalle.

Curumilla ja Trangoil Lanec kaivoivat syvän haudan, johon he äänettöminä laskivat molemmat viholliset. El Verdugo ja Joan saivat yhdessä nukkua iäistä untansa.

Täytettyään tämän surullisen velvollisuutensa, lausuivat ranskalaiset hiljaa lyhyen rukouksen ja valmistautuivat lähtemään.

"Hyvästi Joan — hyvästi!" sanoi Valentin tukahtuneella äänellä. "Nuku rauhassa. Muistosi ei sammu koskaan sydämissämme!"

Cesar oli tarkkaavaisesti seurannut isäntänsä toimia, se laski nyt etukäpälänsä haudalle, nuuski maata ja päästi kimakan valitushuudon.

Neljä ystävystämme oli syvästi liikutetut, äänettöminä he astelivat hevostensa luo ja heitettyään vielä viimeisen jäähyväiskatseen urhoollisen araukanin haudalle, hyppäsivät he hevostensa selkään ja ratsastivat pois.

Heidän mentyään jatkoivat korppikotkat veristä ateriaansa.

XXIV. JÄLLEENNÄKEMINEN.

Trangoil Lanec ei ollut erehtynyt. Hän oli todellakin nähnyt don Tadeon ratsastavan Suurtoquinin rinnalla.

Kun chileläisten johtaja huomasi olevansa eroitettu miehistään ja näki ympärillään vain viisi sotilasta, älysi hän heti olevansa hukassa. Kuitenkin puolustautui hän urhoollisesti kuin leijona ja löi maahan kaikki, jotka uskalsivat lähestyä häntä. Kauheata oli nähdä, kuinka nuo harvat miehet, jotka olivat vihityt kuolemaan, taistelivat noin viittäsataa miestä vastaan. Don Tadeolle kävi kuitenkin onnellisemmin kuin muille. Antinahuel oli nimittäin käskenyt sotureitaan vangitsemaan hänet elävältä, ja araukanit tyytyivät sentähden ainoastaan väistämään hänen iskujansa vastaamatta niihin. Mutta pian sai tilanne vaarallisen käänteen. Salamannopeasti vetäisi Toquin vaippansa päältään ja heitti sen raivoisan taistelijan päälle. Tämä, sokaistuna ja kykenemättä puolustautumaan, oli pian sidottu käsistä ja jaloista. Heitettyään kallisarvoisen saaliin eteensä satulaan ratsasti Antinahuel sotilaittensa seuraamana chileläisten rintaman läpi.

Päällikkö, joka oli muodostanut sotureistaan kiinteän, umpinaisen joukkueen, hyökkäsi useita kertoja kuin haavoitettu tiikeri chileläisiä joukkoja vastaan, jotka koettivat estää hänen pakoaan. Hänen onnistuikin murtautua niiden läpi, ja vasta sitten, kun voittajat luopuivat takaa-ajosta, antoi hän sotureilleen merkin pysähtyä hengähtääkseen hiukan.

Vangitsemisesta lähtien ei don Tadeo ollut antanut elonmerkkiäkään itsestään. Antinahuel pelkäsi, että hän ratsastuksen nopeuden takia, oli saanut liian vähän ilmaa ja oli nyt tukehtumaisillaan. Ei, sillä tavalla ei hänen vihollisensa saanut kuolla. — Antinahuelilla oli aivan toiset suunnitelmat hänen suhteensa. Hän päästi sentähden irti lasson, jolla vangin jalat olivat sidotut, otti vaippansa hänen päältään ja asetti hänet toisen hevosen selkään, jonka ohjaksia hän itse hoiti. Sitten ratsastivat intiaanit jälleen kauas vuorille.

Don Tadeo toipui pian. Hän hengitti täysin keuhkoin raitista ilmaa ja katseli ympärilleen. Nyt hän tiesi olevansa katkerimman vihollisensa vallassa, saman miehen, jota hän oli eilen niin suuresti loukannut. Minkätähden hän ei ollut silloin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja tappanut häntä. Hänen katseensa harhaili sinne tänne ympärillä ratsastaviin sotureihin. — Hän värisi.

Harvoin leväten jatkettiin ratsastusta aina auringon laskuun asti. Sitten leiriytyivät araukanit yöksi eräälle aukealle paikalle metsässä. Väsyneenä päivän ponnistuksista vaipui don Tadeo lyijynraskaaseen uneen ja unohti muutamiksi tunneiksi vaarallisen tilansa.

Seuraavana aamuna liittyivät Antinahuelin joukkoon ne soturit, jotka olivat saaneet tehtäväkseen varjella donna Rosariota — tämä johti liikuttavaan jälleennäkemiseen isän ja tyttären välillä. Nähdessään niin äkkiä tyttärensä valtasi isän omituinen kouristuskohtaus ja hän puristi kovasti rintaansa hillitäkseen sydämensä lyöntejä.

"Rosario! Rosario! Tytär raukkani, vihdoinkin näen sinut!" huudahti hän puoleksi iloissaan puoleksi tuskissaan koettaen rajuin tempauksin vapautua siteistään.

Nuori tyttö voitti pian kummastuksensa nähdessään isänsä olevan samassa onnettomassa tilassa kuin hänkin. Katsoen häntä hellästi silmiin hän sanoi:

"Voi, isäni, älä sure minun tähteni — Jumala ei hylkää minua hädässä. Olen myös varma, etteivät ystävämme ole unohtaneet minua. Mutta sinä, rakas isä, kuinka olet joutunut tämän peloittavan miehen käsiin?"

"Se on ikävä juttu, lapseni. Suurtoquin on vaarallinen ihminen, joka ymmärtää voittaa silloinkin, kun hän häviää. Mutta en välittäisi itsestäni, jos vain tietäisin, että sinä, ainoa tyttäreni, olet vapaa. Enkö voi tehdä mitään puolestasi?"

Tässä kysymyksessä ilmeni sydäntäsärkevää valitusta, mutta se ei liikuttanut ympärillä olevia sotureja. Uhkaavalla äänellä sanoi Antinahuel viholliselleen:

"Kuulenko valkoihoisten Suuren Kotkan valittavan. Minkätähden täyttää veljeni korvani kiljunnallaan. Valkonaamat ovat arkoja kuin coyotit, jotka pelkäävät kuolemaa."

"Roisto, useasti olen katsellut kuolemaa silmästä silmään", sanoi don Tadeo halveksivasti. "Se mitä aiotte tehdä minulle, voi kyllä olla hirveätä, mutta se ei voi lannistaa rohkeuttani. Minä toistan sen, valitan ainoastaan tytär raukkani onnettoman kohtalon takia. Mitä aiotte tehdä hänelle, päällikkö?"

"Valkoinen veljeni on utelias", ivasi Antinahuel. "Araukanien Suurtoquin tahtoo kostaa. Kun hän on sammuttanut kostonhimonsa, ja kun Suuri Kotka on heitetty korppikotkien eteen, vie Antinahuel valkoisen neidon vaimonaan majaansa!"

"Kauheata. Kunniaton roisto", karjui don Tadeo kummastuneena. "Puhutko totta?"

"Antinahuel ei laske koskaan leikkiä", sanoi päällikkö halveksivasti. "Hän on vannonut, että hänen vihollisensa on kuoleva, ja tämä tapahtuu viimeistään kymmenen päivän kuluttua — hän on päättänyt, että valkoinen neito on tuleva hänen vaimokseen, ja siksi on hän tulevakin Suuren Kotkan tai jonkun muun valkoihoisen koiran voimatta estää sitä. Mutta kylliksi jo. Antinahuel ei tuhlaa liikoja sanoja vihatuille muukalaisille. Veljeni varokoon kieltään — tai hänet revitään kappaleiksi!"

Don Tadeo heitti tuskallisen katseen tyttäreensä, johon tämä vastasi samalla tavalla. Kuitenkin oli sen miehen läsnäolo, johon tyttö oli kiintynyt lämpimällä lapsen rakkaudellaan, lohduttavaa hänelle, ja vaikka hän ajattelikin vaaroja, jotka uhkasivat hänen isäänsä, toivoi hän kuitenkin onnellista loppua. Kenraalilla ei ollut tätä nuoruuden toivoa, joka aina odottaa parasta tulevaisuudelta, ja hän vaipui synkkiin ajatuksiin.

Vaieten jatkoivat he ratsastustaan.

XXV. LEIJONA KUKISTUU.

Meidän täytyy nyt lausua muutama sana Toquinin suunnitelmista.

Antinahuel oli ensin aikonut palata kotiseudulleen. Mutta se näyttikin olevan mahdotonta. Kuuluisimmat kylät Araukan intiaanivaltiossa olivat poltetut, kaupungit olivat tuhan vallassa, ja niiden asukkaat olivat joko tapetut tai vangitut. Ne, jotka olivat päässeet pakoon vihollisen kynsistä, harhailivat nyt metsissä ja koettivat yhdistäytyä suojellakseen viimeisten turvapaikkojensa rajoja. Araukani-päällikkö ei enää ajatellut alueensa suurentamista, hänen ainoa toivonsa oli saada ase kädessä vihollisen myöntymään sellaisiin ehtoihin, jotka eivät loukkaisi hänen kunniaansa. Mutta juuri sentähden oli hänen tilansa sangen vaarallinen. Ollen liian heikko ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin chileläisiä vastaan oli sekin vaara tarjolla, että hän saisi osakseen omien aseveljiensä vihan.

Vaikka suuri osa araukaneja tälläkin kertaa noudatti hänen kutsumustaan vähääkään epäröimättä, niin olivat he kaikki kärsineet siksi paljon tappionsa seurauksista, että uusi sota oli heidän mielestään sula mahdottomuus. Vanha Cathikara, hänen uskollisin puolustajansa Mustan Hirven jälkeen, oli kaatunut sodassa, ja muihin päällikköihin, jotka oikeastaan enemmän pelkäsivät kuin rakastivat häntä, ei hän voinut luottaa. Antinahuel oli ollut araukanien kuningas, kansansa tähti — mutta tämä tähti oli nyt sammumaisillaan.

Mutta Toquin takoi uutta rautaa, hän luuli vielä valtaansa riittävän suureksi voidakseen rajattomasti hallita sotureitaan. Ennenkaikkea muutti hän matkansa suunnan ja lähestyi joukkoineen Biobiota, jonka edustalla koko intiaaniarmeija oli oleskellut ennen Condorkankin taistelua. Täällä odotti hän apujoukkoja, joiden avulla hän aikoi hyökätä Chilen alueelle.

Tämä suunnitelma johtui erikoisesta syystä. Intiaanit pitävät huomiotaherättävästä kostosta, heille ei kosto merkitse mitään, jos on vain kysymyksessä vihollisen tuhoaminen. Sen täytyy tapahtua sillä tavalla, että se tekee suuren vaikutuksen läsnäoleviin todistajiin. Antinahuel tahtoi viedä don Tadeon samalle paikalle, jossa espanjalaiset olivat häväisseet hänen esi-isäänsä, Toquin Cadequalia, puhkaisemalla häneltä silmät. Täällä joutuisi hänen verivihollisensa saman kohtalon alaiseksi ja hirvittävin kidutuksin hänet uhrattaisiin kuolemalle — Sitten vasta olisi Toquinin kostonhimo sammutettu.

Mutta paikka, jossa don Tadeon piti kuolla, sijaitsikin Talkan lähistöllä, chileläisellä alueella. Oliko mahdollista päästä sinne vai eikö? Antinahuel vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, mutta hän ei ottanut lukuun erästä seikkaa, joka äkkiä rikkoikin hänen suunnitelmansa.

Kello oli noin kaksi päivällä. Kuumuuden painostamina olivat soturit vetäytyneet puiden ja pensaiden suojaan ja lukuunottamatta muutamia vahteja, jotka äänettöminä seisoivat vahtipaikoillaan, näytti leiri olevan aivankuin kuollut. Tähän aikaan näki Toquin kaukana suuren joukon intiaaneja, jotka ratsastivat leiriä kohti. Hän mumisi tyytyväisenä muutamia sanoja. Tämä oli kai apujoukko, jota hän niin kauan oli odottanut.

Joukko tuli yhä lähemmäksi. Mutta nähdessään sen johtajan — olevan Luchsin, tuon Apo-Ulmenin, joka aina vastusti häntä, tuli Antinahuel hiukan levottomaksi. Hilliten kuitenkin vastenmielisyyden tunteen, joka valtasi hänet, antoi hän tulijoille merkin, johon heti vastattiin. Ratsastajat kulkivat kahluupaikan ylitse eivätkä pysähtyneet, ennenkuin he olivat kymmenen metrin päässä leiristä.

Luchskin oli pysähdyttänyt hevosensa kesken kiivainta neliä ja istui nyt sen selässä liikkumattomana kuin pronssiin valettu kuvapatsas. Hän ei ollut kuitenkaan kauan aikaa tässä asennossa, hetken kuluttua hyppäsi hän hevosensa selästä ja asteli Antinahuelin luo, joka odotti häntä suuren espinopuun juurella.

Suurtoquin huomasi heti, että tulija oli puettu omituiseen pukuun — hänellä oli päällään laamavillainen kirjava viitta, jaloissaan koristeelliset puhvelinnahka mokkasiinit ja oikeassa kädessään pitkävartinen hopeahelainen puukko, josta kummallista kyllä puuttui päänahkanippu. Ivallisesti hymyillen tervehti hän Toquinia, ja tämä valmistautui kuulemaan huonoja uutisia.

Polttaen äänettöminä piippujansa astuivat päälliköt nuotiotulen ääreen. Antinahuel suuntasi ylpeän ja läpitunkevan katseensa toisen kasvoihin. Oli helppo nähdä, että nämä kaksi, mieleltään niin erilaista intiaania, olivat sisimmässään syvästi liikutettuja, vaikka he koettivatkin salata tunteitaan. Antinahuel aloitti keskustelun.

"Poikani on tervetullut", sanoi hän. "Hänellä on kai paljon kerrottavaa minulle, koska hän saapuu niin myöhään."

"Isäni kyselköön", vastasi puhuteltu lyhyesti.

"Hyvä. Luchs on päällikkö ja tietää tehtävänsä. Mistä hän tulee?"

"Araukasta, punaisten miesten pääkaupungista."

"Mutta Araukahan on muukalaisten käsissä?"

"Muukalaiset ovat poistuneet sieltä."

Antinahuel kummastui. Kului hetkinen, ennenkuin hän sanoi: "Poikani erehtyy. Valkonaamat eivät päästä koskaan saalista käsistään?"

"Valkonaamat ovat tällä kertaa menetelleet oikeudenmukaisesti. He ovat olleet ymmärtäväisiä ja vetäytyneet pois Araukasta."

Voitonriemuinen hymy leikki ensin Toquinin huulilla, mutta äkkiä muuttui hänen ilmeensä, ja hän sanoi uhkaavalla äänellä. "Aikovatko he kenties hieroa sovintoa?"

"Aikovat."

Sanomatta sanaakaan Antinahuel nousi ylös ja se, mitä hän nyt sanoi, osoitti, ettei hän katsonut arvolleen sopivaksi keskustella edelleen Apo-Ulmenin kanssa.

"Poikani on ratsastanut pitkän matkan — hän on kai väsynyt."

"Luchs ei tunne väsymystä, velvollisuus on tuonut hänet tänne. Haluaako isäni tietää, mitä päälliköt ovat päättäneet tehdä suuressa neuvottelukokouksessa, Araukassa?"

Toquin suuntasi tulisen katseensa puhujaan.

"Ilman Antinahuelia ei ole olemassa mitään suurta neuvottelukokousta, ilman Antinahuelin suostumusta ei voida tehdä mitään päätöstä. Kuka pojistani luulee tietävänsä enemmän kuin minä?"

Myöskin Luchs oli noussut ylös ja katseli vihaisesti Toquinia.

"Isäni kuulkoon", sanoi hän. "Condorkankin taistelun jälkeen pitivät punaiset miehet suuren neuvottelukokouksen hankkiakseen jollain tavalla apua araukaneille. Antinahuel tietää, että araukanit rakastavat vapautta ja uhraavat kaikkensa sen puolesta. Kun he nyt ovat kukistetut, tahtovat he rauhan kautta ansaita takaisin entisen omaisuutensa. Pilliau tahtoo myös samaa — hän vaatii, että sotakirves on heti haudattava maahan… Rajuilma on kulkenut peltojemme yli ja muuttanut ne erämaiksi. Niittymme ovat hevosten kavioiden tallaamat, naisemme ja lapsemme ovat kadottaneet suojelijansa. Me emme tahdo sotaa — se on tuottanut meille liian paljon onnettomuutta — Luchs on Apo-Ulmen, hän puhuu kansansa nimessä."

Soturit, jotka seisoivat Toquinin ympärillä, kuulivat nämä sanat ja katselivat levottomina johtajaansa. Tämä hymyili ivallisesti ja hänen kätensä puristuivat kouristuksentapaisesti nyrkkiin.

"Millä ehdoilla rauha tehtäisiin?"

"Araukanipäälliköt ovat lähettäneet Luchsin ilmoittamaan Antinahuelille, että valkonaamat ja intiaanit ovat neuvotelleet keskenään rauhasta ja tehneet seuraavan sopimuksen: Antinahuelin täytyy vapauttaa valkoiset vangit, jotka ovat hänen käsissään ja hajoittaa sotajoukkonsa. Sotureiden täytyy palata kyliinsä ja luovuttaa muukalaisille kaksi tuhatta lammasta, tuhat vuorilammasta ja viisi sataa puhvelia. Sotakirves haudataan araukanien sauvojen ja valkoihoisten ristin alle. Luchs on puhunut."

"Poikani näkyy pelkäävän valkoisia vastustajiaan, koska hän aikoo suostua sellaisiin ehtoihin", sanoi Antinahuel ivallisesti. Vaivoin saattoi hän hillitä itseään.

"Ehdot ovat kovat, mutta meidän täytyy suostua niihin", vastasi Luchs kylmästi. "Jollei Suuri Kotka ole kolmen päivän kuluttua vapaa, ammutaan vangitut ulmenit ja sata sotilastamme armotta molempien leirien nähden."

"Mutta jos Antinahuel kieltäytyy noudattamasta ehtoja?" kysyi Toquin.

"Sitä ei Antinahuel tee", sanoi Luchs lauhkealla äänellä.

"Sen tekee hän, niin totta kuin Pilliau elää!" huudahti araukani-päällikkö kiivaasti. "Suuri Kotka on kuoleva!"

"Isäni ajatelkoon — nämä eivät voi olla hänen viimeiset sanansa!" vastasi Luchs yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.

Antinahuel raivostui hirveästi toisen kylmyydestä. Vaikka hän olikin sangen viekas, ei hän huomannut ansaa, joka oli viritetty hänelle.

"Minä, Suurtoquin, selitän pojilleni ja kaikille läsnäolijoille, etten tule koskaan hyväksymään näitä loukkaavia ehtoja… en voi tuottaa häpeää kansalleni. Valkoihoisten päällikkö on kurja koira, jonka olen vannonut surmaavani. Ettekö muista mitään, coyotit, vai ettekö tiedä, miten Toquin Cadequal lopetti elämänsä. Minä olen surmaava muukalaisen ja täten pesevä häpeämme. Kenellä on jotakin sanottavaa tätä vastaan?"

"Meillä kaikilla", vastasi Luchs terävällä äänellä.

"Mene — olet saanut vastaukseni", huudahti Toquin tarttuen tomahawkiin, joka riippui hänen vyössään.

"En vielä — en ole vielä lopettanut!" selitti Luchs astuen muutamia askelia taapäin. "Neuvosto on ottanut huomioon myöskin sen seikan, että Antinahuel kieltäytyy hyväksymästä ehtoja. Jos Antinahuel pysyy päätöksessään, otetaan häneltä pois Toquinin kirves, kaikki araukanisotilaat ovat vapaita valastaan, ja tuli ja vesi kielletään häneltä koko maassa. Hän ja ne, jotka liittyvät häneen, ovat isänmaan kavaltajia. Minkätähden palvelisivat araukanit yhä yhden ihmisen kunnianhimoa — ihmisen, joka on tuottanut paljon häpeää maalleen. Antinahuel suostuu, tai hän kukistuu."

Kuullessaan nämä murskaavat sanat seisoi Toquin liikkumattomana vastustajansa edessä ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Sitten hän laski kätensä ristiin rinnalle ja kysyi ylpeästi: "Onko Luchs lopettanut?"

"Kyllä. Kaikki, mitä minä äsken sanoin, ilmoitetaan koko Araukanialle. Antinahuel, jonka suurrikoksesta tähdet kertoilevat toisilleen, on ollut araukanien Suurtoquin."

"Ulvova susi!" sanoi Toquin halveksivasti. "No niin, te voitte riistää minulta Toquinin kirveen! Mitäpä välittäisin tästä turhasta arvomerkistä! Te voitte myöskin sanoa minua isänmaan kavaltajaksi — mutta teidän toiveenne, coyotit, ei koskaan täyty. Vangit ovat minun, eivätkä he vältä kohtaloansa. Mene, Luchs — olet saanut vastaukseni!"

"Isäni…" koetti tämä väittää.

"Mene!" karjasi Antinahuel raivostuneena ja osoitti käskevästi kahluupaikkaa.

Intiaani mietti yhä… Pilkallinen hymy levisi hänen huulilleen, kun hän katseli vihastunutta päällikköä. Mutta tämä oli hänelle onnettomuudeksi. Raivostuneena kilpailijansa ivasta tempasi Toquin veitsen vyöltään ja linkosi sen edessään seisovaa miestä kohti. Niin varmasti oli hän heittänyt aseensa, että salamoiva terä upposi vartta myöten toisen rintaan, ja Luchs kaatui ääntäkään päästämättä maahan.

Tätä kauheata rikosta seurasi yleinen kirkuna ja huuto. Arkoina ja kummastuneina vetäytyivät kaikki läsnäolijat pois sen miehen luota, joka oli vuodattanut veljensä verta. Kun sitten eräs päällikkö hetken kuluttua astui esiin ja vaati araukaneja luopumaan Toquinistaan, oli tämä vain ikäänkuin ilmoitus välien katkeamisesta, joka oli jo tapahtunut. Toinen toisensa jälkeen jätti entisen hallitsijansa, muutamat sangen iloisina, muutamat surullisina. Tämä mies, joka noin viisi minuuttia sitten oli komentanut viittäsataa soturia, näki heidän lukumääränsä vähitellen supistuvan, ja pian ei hänen ympärillään ollut kuin viisikymmentä intiaania. Nämä soturit, jotka pysyivät hänelle uskollisina, olivat palvelleet häntä koko ikänsä, ja olisivat mielellään vuodattaneet sydänverensä Toquininsa puolesta.

Poistuvat soturit nostivat maasta Luchsin ruumiin ja lähtivät sitten liikkeelle kadoten pian näkyvistä.

Siellä seisoi nyt suuri Toquin yksinäisenä ja hyljättynä ja laski niitä harvoja ystäviä, jotka tahtoivat vielä uskollisesti puolustaa häntä. Isku oli musertava, Antinahuel ei voinut enää hillitä itseään — hän nojautui puuta vasten, peitti kasvonsa vaippansa liepeellä ja itki.

Hänen heikkoutensa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Tottuneena peittämään salaisimmatkin tunteensa ojentautui hän ja tarkasteli vankeja ankaran näköisenä. Kun hänen katseensa suuntautui don Tadeoon, joka oli oikeastaan syynä hänen kukistumiseensa, raivostui hän kauheasti. Estääkseen vankien pakoyrityksen, sitoi hän puuhun donna Rosarion, katsellen häntä himokkaasti. Don Tadeon sidotutti hän myös paaluun silmät käännettyinä aurinkoa kohti.

"Kurja roisto!" karjaisi tämä tempoen mielipuolisesti siteitään.

Päällikkö käänsi hänelle halveksivasti selkänsä.

XXVI. VAPAUTUS.

Lukija muistanee kai, että ranskalaiset ja heidän intiaanitoverinsa Trangoil Lanec ja Curumilla, olivat päättäneet seurata Toquinin jälkiä ja pelastaa don Tadeon ja hänen tyttärensä araukanien käsistä. Jokseenkin samoihin aikoihin kuin edellisessä luvussa kuvailemamme tapahtumat sattuivat, ratsastivat he tiheässä myrtti- ja sypressimetsässä noin päivämatkan päässä Araukasta. Tähän asti olivat he onnellisesti seuranneet Antinahuelin jälkiä ja otaksuivat jo olevansa siksi lähellä araukanien leiriä, ettei heidän tarvinnut enää jatkaa matkaa yhtä nopeaan tahtiin kuin ennen. Nyt täytyi heidän toimia varovasti, sillä tiheässä metsässä oli mahdollisesti Toquinin lähettämiä vakoojia, jotka voisivat huomata heidät ja ilmiantaa heidät päälliköllensä. Ensi töikseen aikoivat ystävämme asettua leiriin.

Paikka, jossa he par'aikaa oleskelivat, oli aukeama, jommoisia amerikalaisessa aarniometsässä on niin runsaasti. Myrskyt ja aika olivat kaataneet puut paikalta ja muodostaneet siitä aukeaman, joka tarjosi miellyttävän lepopaikan matkustavaisille. Lähistöllä solisi pieni puro jyrkkää vuorenrinnettä pitkin. Tälle paikalle päättivät ystävämme leiriytyä. Keskelle aukeamaa virittivät he suuren nuotiotulen, söivät yksinkertaisen aterian ja heittäytyivät sitten pehmeälle ruohostolle lepäämään, kaikki muut paitsi kreivi Ludvig, joka oli päättänyt tehdä huomioita ystäviensä nukkuessa.

"Tule, Cesar!" sanoi hän koiralleen, joka katseli häntä viisailla silmillään. "Saammepahan nähdä, emmekö löydä niitä veijareita. Pst, pst — älkäämme häiritkö ystäviemme unta! Etsi, Cesar, etsi!"

Eläin totteli. Se nuuski hiukan maata ja kiiruhti sitten nopeasti isäntänsä edelle. Kreivi katsoi, olivatko hänen pistoolinsa ja kiväärinsä kunnossa, sitten hän seurasi koiraa pysähtyen silloin tällöin heittääkseen varovaisen ja vakoilevan silmäyksen ympärilleen. Koira juoksi leiripaikan yli metsään kuono melkein kiinni maassa. Sitten se heilutti häntäänsä aivankuin iloiten selvistä jäljistä ja päästi murisevan äänen.

Niin jatkui matkaa noin tunnin verran kreivi Ludvigin huomaamatta mitään erikoista. Niitä salaperäisiä ääniä, jotka välistä kaukaa tunkeutuivat hänen korviinsa, ei hän voinut selvittää. Vihdoinkin, lukuisien mutkien ja kiemurtelujen jälkeen, näki hän koiran pysähtyvän ja kuuli sen päästävän lyhyen murinan.

Kreivi vetäytyi piiloon — hän tiesi, mitä tuo murina merkitsi. Varovaisesti työntäen pensaitten oksat sivulle hän katseli vakoillen ympärilleen. Vaivoin hän sai tukahdetuksi kummastuksen huudon, jonka hän oli päästämäisillään huuliltaan. Sillä tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä paikalta, jossa hän seisoi, istui noin viisikymmentä intiaania suuren nuotion ääressä. Heidän keskellään oli kaksi vankia, jotka olivat niin lujasti sidotut lähellä oleviin puihin, etteivät he voineet tehdä pienintäkään liikettä. Toinen heistä näkyi olevan kokonaan vaipunut epätoivoon, kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan ja syvät huokaukset vavahduttivat hänen rintaansa, kun hän katseli onnettomuustoveriaan, nuorta tyttöä, joka oli aivan lyyhistynyt kokoon väsymyksestä ja tuskasta.

"Siellä he ovat!" kuiskasi kreivi Ludvig, joka tunsi kaiken veren virtaavan sydämeensä. Unhottaen kokonaan oman turvallisuutensa otti hän pistoolin kumpaiseenkin käteensä ja teki pienen liikkeen aivankuin aikoen viipymättä rientää avuksi onnettomille. Kuitenkin hillitsi hän itsensä aikanaan, sillä hänelle juolahti mieleen, että hän tuollaisen hyökkäyksen kautta uhraisi vain henkensä saamatta mitään aikaan.

Melu, jota hän tyhmästi kyllä oli aiheuttanut, herätti intiaanien huomiota, ja he heittivät jo epäileviä silmäyksiä paikalle, jossa hän seisoi. Ludvig vetäytyi hiljaa takaisin välttäen ottamasta varomatonta askelta. — Pieninkin risahdus, ja hän olisi ollut hukassa! Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä araukanien leirillä — parasta oli palata toverien luo ja neuvotella heidän kanssaan, mitä oli tehtävä.

Tunnin kuluttua oli hän jälleen ystäviensä luona ja kertoi heille, mitä oli nähnyt. Curumilla ja Trangoil Lanec kuuntelivat tyyninä Ludvigin kertomusta, keskeyttämättä sitä; he näyttivät kiinnittävän kaiken huomionsa piippuihinsa, jonka he omantunnontarkasti polttivat loppuun. Valkoiset miehet olivat sitävastoin sangen rauhattomia; he olivat epätoivoissaan intiaaniystäviensä hitauden johdosta. Jos he olisivat noudattaneet omien tunteittensa ääntä, eivät he olisi viivytelleet minuuttiakaan, mutta he tiesivät, etteivät he ilman näitä kahta punaihoista saisi mitään aikaan — olipa sitten kysymys hyökkäyksestä, puolustautumisesta tai takaa-ajosta. Sentähden koettivat he hillitä levottomuuttaan.

"No, mitä nyt teemme?" kysyi Valentin vihdoin.

"Veljeni on kuumaverinen — hän ei saa toimia liian nopeasti!" vastasi Trangoil Lanec merkitsevästi. "Antinahuelilla on paljon sotilaita, me emme voita heitä muulla kuin viekkaudella. Meidän täytyy saada selville, mitä Toquin aikoo tehdä vangeilleen. Äkillinen hyökkäys pitäisi paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, jos olisi kysymys elämästä tai kuolemasta. Trangoil Lanec menee araukanien leirille. Toquin ei tiedä, mitkä siteet liittävät minut valkoisiin veljiini, eikä siis voi epäillä minua."

"Hyvä", sanoi Curumilla, "veljeni suunnitelma on viisas. Minä tahdon vain huomauttaa hänelle, että soturit, joiden luo hän menee, kuuluvat luultavasti Mustan Käärmeen heimoon. Trangoil Lanec tuntee näiden soturien petollisuuden ja viekkauden… hän varokoon siis!"

Toinen nyökäytti päätään.

"Ystäväni on oikeassa, Trangoil Lanec on varovainen. Luonnollisesti seuraavat veljeni minua ja piiloutuvat vähän matkan päähän leiristä. Varpushaukan kirkuna on sovittu merkki; jos he kuulevat sen, voivat he vaaratta saapua leirille; jos he sitä vastoin kuulevat peipon laulun uudistuvan kolme kertaa perätysten yhtäpitkin väliajoin, tietävät he minun olevan vankina."

"Hyvä. Milloin lähdemme?" kysyi Ludvig.

"Nyt heti."

Miehet nousivat hevosiensa selkään ja läksivät liikkeelle. Pahaksi onneksi kohtasi heitä eräs pettymys. Kun he saapuivat sille paikalle, missä Antinahuel tovereineen oli pari tuntia sitten ollut, oli se aivan autio. Toquin oli jatkanut matkaansa. Mutta ystävämme eivät menettäneet toivoaan, kärsivällisesti seurasivat he hänen jälkiään. Tämä oli sangen vaikeata, sillä araukanit olivat Biobion luona tapahtuneesta taistelusta saakka koettaneet salata ja peittää jälkensä. Muutamat houkuttelevat jäljet näkyivät olevan vääriä, ja Curumilla ja Trangoil Laneckin, jotka olivat tottuneet tällaiseen takaa-ajoon, erehtyivät välistä ja seurasivat niitä. Usein kului sangen pitkä aika näiden erehdyksien korjaamiseen ja sotkuisien jälkien selvittämiseen.

Kahden päivän kuluttua leiriytyivät takaa-ajajat eräälle kummulle vähän matkan päähän luonnon muodostamasta luolasta, ja Trangoil Lanec erosi nyt heistä. Paksu savupatsas, joka heikon usvan kaltaisena nousi taivasta kohti, ilmaisi hänelle paikan, mihin araukanit olivat pysähtyneet yöksi. Siellä oli hänen päämääränsä.

Kahdenkymmenen askeleen päässä leiristä huomasi päällikkö äkkiä kaksi intiaania, aivankuin maasta nousseina, edessään.

"Minne veljeni aikoo?" kysyi toinen heistä luoden uhkaavan katseen ulmeniin.

"Marry, marry!" vastasi tämä ystävällisesti. "Trangoil Lanec tunsi jälleen veljiensä jäljet ja saapui polttamaan piippuansa heidän tulensa ääreen, ennenkuin hän jatkaa matkaansa."

Sitten heitti hän olalleen kiväärinsä, jota hän tähän asti oli pitänyt vasemmassa kädessään ja kehoitti hevostaan kulkemaan edelleen. Soturit näyttivät olevan tyytyväisiä hänen vastaukseensa ja johdattivat hänet viipymättä leirille.

Antinahuel otti vieraansa vastaan kädet ristissä rinnalla. Kun päälliköt olivat tervehtineet toisiaan tavallisilla sanoilla "Marry, marry", istuutuivat he nuotiotulen ääreen ja polttivat rauhanpiippua. Trangoil Lanec katseli ympärilleen, mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän tunsi aivan liian hyvin Toquinin viekkaan luonteen ja varoi sentähden herättämästä epäilyä.

"Onko isäni metsästänyt?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi Antinahuel lakoonisesti.

"Ja onko metsästys ollut onnellinen?"

"Hyvin onnellinen", sanoi Toquin synkästi hymyillen ja osoittaen sormellaan vankeja jatkoi hän, "poikani avatkoon silmänsä ja katsokoon ympärilleen!"

"Ooh!" huudahti Trangoil Lanec ja oli vasta nyt huomaavinaan valkoihoiset. "Valkonaamoja. Isälläni on ollut onnea, hän saa suuret lunnaat heistä."

Toquin pudisti päätään.

"Antinahuel ei vapauta vankeja. Hänen majansa on tyhjä."

"Hyvä, minä ymmärrän, Isäni ottaa valkoisen neidon vaimokseen. Mutta minkätähden säilyttää hän toista vankia? Hänen läsnäolonsa mahtaa olla tuskastuttava?"

Antinahuel vastasi kysymykseen hymyllä, jonka merkitystä ei tarvinnut epäillä.

"Valkoihoisten Suuri Kotka on kuoleva varhain aamulla. Suuren. Toquinin Cadequalin kuolema tulee vihdoinkin kostetuksi, kuten olen vannonut!"

Hän nousi ja viittasi päällikön luokseen lähestyessään vankeja.

"Poikani tuntee Suuren Kotkan?" kysyi hän tarkastellen terävästi sekä Trangoil Lanecia että don Tadeota.

"Eikö araukani soturi tuntisi vihollistaan?" vastasi päällikkö rauhallisesti. "Suuri Kotka on kurja espanjalainen, ja hänen kuolemansa on tuottava siunausta punaisille miehille."

Don Tadeo säpsähti kuullessaan tämän äänen ja koetti nähdä muukalaista. Mutta tämä oli astunut erään puun varjoon ja tarkasteli vankia vihamielisin katsein. Toquin oli kuitenkin huomannut don Tadeon liikkeen ja synkkä pilvi nousi hänen otsalleen.

"Mikä on veljeni nimeltään?" kysyyi hän lyhyesti Ulmenilta.

"Trangoil Lanec."

"Minä tunnen tämän nimen. Trangoil Lanec on urhoollinen puelka-soturi. Mitä etsii hän Antinahuelin leiristä?"

"Hän tahtoo lämmitellä ystävän tulen ääressä."

"Mitä sanoo valkoinen veljeni tästä?" kysyi Antinahuel aivan odottamatta don Tadeolta. Tämä tunsi sydämensä sykkivän — ystävän läsnäolo teki hänet sekä iloiseksi että levottomaksi. Luotuaan tyttäreensä Antinahuelin huomaamatta varoittavan katseen hän vastasi niin välinpitämättömästi kuin mahdollista:

"En tiedä, mitä haluatte minulta, päällikkö? Onko minulla oikeutta käskeä tätä miestä, jota en edes ole koskaan nähnyt, poistumaan leiristänne. Ette taida olla oikein järjissänne, koska teette minulle tuollaisen kysymyksen."

"Veljeni puhuu hyvin — huomenna on hän osoittava rohkeuttaan", sanoi päällikkö kuivasti ja kääntyi jälleen puelka-soturin puoleen lausuen "Antinahuel on varovainen — häntä on usein petetty. Valkoihoisten Suurella Kotkalla on ystäviä, jotka eivät lepää, niin kauan kuin he tietävät hänen olevan vallassani. Joku kolmaskin voi tehdä niinkuin Joan ja Myskirotta!"

"Epäileekö isäni minua?" kysyi Trangoil Lanec imelästi hymyillen. "Kukapa voisi johdattaa harhaan suurta päällikköä. Mutta Trangoil Lanec ei ole mielellään epäluulonalainen, hän menee."

Antinahuel tuli hyvilleen ulmenin imartelevista sanoista ja antoi hänelle merkin jäädä paikoilleen.

"Minä luotan poikaani, hän on tervetullut luokseni", sanoi hän tyytyväisenä. "Tuoko Trangoil Lanec tietoja punaisilta veljiltään?"

Lausuessaan nämä viimeiset sanat synkkenivät Antinahuelin kasvot ja hänen otsansa rypistyi. Hämmästyneenä tästä muutoksesta, jonka hän olisi ymmärtänyt, jos hän olisi voinut silmätä mahtavan Toquinin sisimpään, katseli Trangoil Lanec edessään olevaa päällikköä.

"En tiedä mitään. Useimmat veljistäni ovat kaatuneet taistelussa chileläisiä vastaan. Minkätähden näyttää isäni niin synkältä?"

"Miksipä en surisi. Antinahuel ei ole vanha, mutta hän on väsynyt. Monet hänen pojistaan ovat kaatuneet sodassa, hänen kansansa etevimmät päälliköt ovat menneet Pilliaun suurille metsästysmaille ennen häntä. Missä on Cathikara? Missä on Musta Hirvi? He kuolivat sankarillisesti, ja he huutavat… huutavat!…"

Hän nosti käden otsalleen ja vaipui ajatuksiinsa. Näytti siltä kuin olisi hän silmänräpäykseksi unhoittanut kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta äkkiä suuntautui hänen katseensa vankeihin ja hän sanoi: "Ooh! Vielä ei Antinahuel ole kuollut. — Suuri Kotka elää vielä, ja valkoinen neito odottaa! Katsopas… eikö hän kelpaakin päällikön vaimoksi?"

"Hän on kaunis!" vastasi Trangoil Lanec kylmästi. "Mutta kuitenkaan en antaisi hänestä ainoatakaan niistä kolmesta nahkaleilistä tulivettä, joita hevoseni kantavat."

"Kuinka, onko pojallani tulivettä?" kysyi Antinahuel himokkaasti.

"On!" vastasi ulmen ja käytti tilaisuutta hyväkseen luoden vankeihin merkitsevän silmäyksen. "Aurinko laskee, peltopyy laulaa iltalaulunsa — Trangoil Lanecin täytyy lähteä. Jos Antinahuel tahtoo seurata minua, niin tyhjennämme kiireesti säkit soturien kanssa. Olen anastanut ne eräältä valkoiselta koiralta, enkä tahtoisi laahata niitä enää mukanani."

"Hyvä", sanoi Antinahuel tyytyväisenä. "Me otamme vastaan veljeni tarjouksen."

Päälliköt astelivat hevosien luo, ja hetken kuluttua joivat kaikki intiaanit paloviinaa, jota viekas Trangoil Lanec oli ottanut mukaansa. Lukija tietää kai, että intiaanit ovat kovin viinanahneita, ja se himo, millä he ottivat vastaan tarjotun "tuliveden", osoitti, selvästi, kuinka kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta. He nauttivat sitä aivan kohtuuttomasti, ja pian olivat muutamat heistä juovuksissa.

Puelkapäällikkö tarkasteli tilannetta argussilmillä. Hän otti kohtuullisesti osaa harvinaiseen juominkiin ja vältti varovaisesti kiihoittamasta araukaneja juomaan. Hän ei näet saanut antaa pienintäkään aihetta epäluuloon.

Näin kului tunti. Vangit olivat alkaneet keskustella hiljaa ja salaisesti. Jossakin määrin levottomina odottivat he, mitä tulisi tapahtumaan. Uudestaan herännyt toivo toi heikon hymyn nuoren tytön ruusuisille huulille, ja don Tadeo loi häneen eloisia katseita. Molemmatkin käsittivät ystävänsä suunnitelman, mutta olivat aivan eri mieltä sen onnistumisesta. Ollen määrätyn matkan päässä juojien piiristä ja kykenemättä liikahtamaankaan saattoivat he vain panna merkille, että melu ja rähinä, jonka heidän juopuneet vartijansa saivat aikaan, lisääntymistään lisääntyi.

Intiaanit jatkoivat yhä juomistaan. Nopeasti he tyhjensivät nahkaleilit ja vihdoin olivat useimmat heistä vaipuneet raskaaseen uneen. Niillä, jotka olivat vielä valveilla ja näkivät, kuinka heidän tovereillensa kävi, ei ollut voimaa eikä kykyä keskeyttää nautintorikasta juomistaan. Antinahuel ja Trangoil Lanec olivat viimeiset, jotka joivat. Puelkapäällikkö seurasi vain näennäisesti toisen esimerkkiä ja koetti matkia hänen raskaita liikkeitään, mikä onnistuikin hänelle. Ja nyt — nyt sulkeutuivat myöskin Toquinin silmät, sarvipikari putosi hänen kädestään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja vaipui hän maahan. Hän nukkui.

Trangoil Lanec odotti hetkisen ja silmäili tarkkaavaisesti leiriä. Vasta sitten, kun hän oli varma siitä, että kaikki araukanit olivat todellakin menneet ansaan, nousi hän varovaisesti, lähestyi vankeja, joille hän antoi hilpeän merkin, ja kiiruhti pois kevyesti kuin vuohi. Pian senjälkeen kuului varpushaukan kirkuna lähistöltä.

* * * * *

Valentin ja Ludvig eivät osanneet hallita innostustaan. He olivat jättäneet hevosensa metsään ja hiipineet Curumilla muassaan varovaisesti, kunnes he olivat vain kolmenkymmenen askeleen päässä leiristä. Salaisesti iloiten olivat he seuranneet tapahtumien kulkua valmiina milloin tahansa rientämään Trangoil Lanecin avuksi, jos hänen petoksensa tulisi ilmi. Kun tämä siis päästi sovitun merkkihuudon, olivat he heti hänen rinnallaan.

"No niin?" kysyi Ludvig.

"Kaikki käy hyvin. Veljeni seuratkoot minua."

Viipymättä lähtivät ystävykset vankien luo. Nähdessään nuo neljä miestä, jotka olivat panneet henkensä alttiiksi pelastaakseen heidät, loisti sanomattoman iloinen hymy isän ja tytön kasvoilla, ja don Tadeo sanoi liikutettuna.

"Kiitos, caballerot, me emme toivoneet pelastusta. Teille lähinnä Jumalaa olen suurimmassa kiitollisuudenvelassa."

"Ah… pyh!" vastasi Valentin katkaisten muutamilla puukoniskuilla vankien siteet. "Luuletteko, että me ilman muuta olisimme jättäneet teidät tiikerin kynsiin?"

"Ja velvollisuutemmehan oli pelastaa teidät ja teidän tyttärenne", jatkoi kreivi Ludvig innokkaasti.

"Mutta hiljaa — kiiruhtakaamme. Olisipa sangen ikävää, jos nuo veijarit heräisivät liian aikaiseen."

Tämä huomautus olikin tarpeen. Don Tadeo ja donna Rosario, jotka eivät pitkästä vankeudesta väsyneinä kyenneet liikkumaan, nostettiin Trangoil Lanecin hevosen selkään, jonka jälkeen tuo pieni kulkue lähti liikkeelle luolaa kohti.

XXVII. HIRMUMYRSKY.

Kun he olivat tulleet puolitiehen, erosivat Curumilla ja Trangoil Lanec äkkiä joukosta ja palasivat araukanien leirille, aivankuin he olisivat unhoittaneet sinne jotain. Ranskalaiset antoivat tämän tapahtua, sillä he tunsivat hyvin toveriensa varovaisuuden, ja koettivat saavuttaa niin nopeasti kuin mahdollista päämääränsä.

Pian saapuivatkin he luolalle. Nyt valmistettiin nopeasti kaksi lehtivuodetta vapautetuille vangeille, ja Valentin kehoitti heitä lepäämään. Isä ja tytär seurasivat kehoitusta ja vaipuivat pian raskaaseen uneen.

Myöskin Ludvig ja Valentin lepäsivät ja jättivät vartioimisen uskolliselle koiralleen Cesarille. He heräsivät vasta intiaanien tulon jälkeen, jotka järkähtämättömän rauhallisina heittäytyivät heidän viereensä lehtivuoteelle.

"Te olette olleet araukanien leirillä?" kysyi toinen miehistä.

Curumilla nyökkäsi.

"Niin, me kävimme päästämässä heidän hevosensa vapaiksi. Niiden kiinniottamiseen kuluu Antinahuelilta kauan aikaa ja me saamme yhä suuremman etumatkan."

"Oivallisesti tehty. Me voimme olla siis rauhassa muutamia tunteja?"

"Niin, muutamia tunteja, muttei enempää. Araukaneilla on verikoiran vainuaisti ja kauriin nopeus. Ennenkuin yö on kulunut loppuun, ovat he jäljillämme."

"Mitä on meidän sitten tehtävä?" kysyi Ludvig levottomana.

"Meidän täytyy johtaa harhaan vihollisemme", vastasi Trangoil Lanec. "Minä eroan joukosta kahden hevosen kanssa ja koetan johdattaa heidät väärille jäljille. Sillaikaa menette te Rio Pablon rantoja pitkin aina Guanakosaarelle asti. Siellä tapaamme jälleen toisemme. Kolmen tunnin kuluttua täytyy minun lähteä."

Kaikki hyväksyivät tämän suunnitelman. Ennenkuin Trangoil Lanec erosi tovereistaan, kuvaili don Tadeo muutamilla sanoilla hänelle viime tapahtumat araukanien leirillä, erittäinkin kohtauksen Antinahuelin ja Luchsin välillä. Sitten lähtivät ystävykset äänettöminä eri suunnille.

Oli kummallinen yö, Tummansininen taivas oli täynnä tähtiä, jotka loistivat kuin timantit ja kuu, joka oli vaeltanut puolet radastaan, levitti ympärilleen hopeavaloa ja antoi koko seudulle satumaisen leiman. Hyvien tuoksujen täyttämä ilma oli niin kirkas, että kaukana siintävät metsät eroittuivat selvästi taivaanrantaa vasten. Vieno tuulenhenkäys leyhytteli hiljaa korkeimpien puiden latvoja.

Varovaisesti liikkui pieni karavaani äskenmainitun joen rantoja pitkin odottaen joka silmänräpäys näkevänsä punanahkojen villien silmien loistavan pimeydessä. Tadeo ja donna Rosario olivat intiaaniystäviensä hevosten selässä, Curumilla ratsasti etumaisena ja ranskalaiset muodostivat jälkijoukon.

Noin kello neljä aamulla — juuri siihen aikaan kun aurinko nousi taivaanrannalle — eroittivat matkustajat pienen Guanakosaaren edessään sumun ympäröimänä, joka kaikissa lämpimissä maissa nousee maasta päivän tullessa. Vaivaloisen öisen matkan jälkeen näytti se heidän silmissään kuin pelastavalta satamalta. Saarella seisoi liikkumattomana mies, Trangoil Lanec, jonka vieressä kumpikin hevonen pureskeli ruohoa rannalla.

Niin pian kuin tulijat, joita hän oli jo kauan odottanut, olivat saapuneet kylliksi lähelle antoi hän heille merkin kiiruhtaa. Curumilla nyökkäsi myöntävästi päätään ja pian oli pieni seurue kulkenut pienen kahluupaikan yli saarelle. Lyhyen aterian aikana neuvottelivat ystävykset, mitä nyt olisi tehtävä. Don Tadeo ehdoitti, että he suuntaisivat kulkunsa hacienda de la Palomaa kohti, joka kuului eräälle hänen ystävistään. Matka ei ollut kovin pitkä, ja sinne tultuaan olisivat he täysin turvassa Antinahuelilta.

Ensi töikseen alkoivat ulmenit laatia puhvelinnahkavenhettä, sellaista, joita intiaanit käyttävät matkustaessaan erämaan läpi kulkevaa jokea pitkin. Kun se oli valmis, ja he olivat työntäneet sen vesille, pyysivät he tovereitaan istuutumaan siihen. Sitten jatkettiin matkaa tällä venheellä hevosten uidessa sen perästä. Noin tunnin kuluttua astuivat he jälleen maihin ja jatkoivat matkaa jalkaisin. Heidän täytyi nyt kiivetä jyrkkää vuorenrinnettä pitkin erään kukkulan yli päästäkseen Chilen alueelle.

Muutamien tuntien kuluttua oli ilma täydellisesti muuttunut. Punervansininen aurinko näytti uivan pilvimeressä, joka vangitsi sen kuumat säteet. Taivas oli kuparinvärinen. Kuului jylhää ukkosenjyrinää, joka kaikui moninkertaisena vuorissa ja laaksoissa. Ilma oli painostava. Suuria sadepisaroita putoili pilvistä ja yksinäiset tuulenpuuskat nostivat suuria tomupilviä maasta ja päästivät melkein inhimillisiä valitusääniä. Lintuja parveili suurin joukoin ilmassa, ja hevoset tulivat levottomiksi. Toisin sanoen kaikki ennusti hirmumyrskyn tuloa, joka usein sangen lyhyessä ajassa muuttaa maanpinnan muodon.

Sumu oli niin sankka, että vaikka päivä ei ollut vielä puolivälissäkään, ympäröi pimeys matkalaisia. Varovaisesti astellen pääsivät he hitaasti eteenpäin. Intiaanipäälliköt tunsivat luonnon mahtavat oikut, ja levottomuus kuvastui heidän kasvoillaan.

"Mitä sanotte tästä ilmasta, Curumilla?" kysyi kreivi Ludvig.

"Huonoa, hyvin huonoa", sanoi tämä pudistaen päätään. "Jollemme ennen hirmumyrskyn tuloa ehdi Jana Karamille (noitamiehen hyppy)…"

"No niin, mitä sitten. Uhkaako meitä jokin vaara?"

"Enemmän kuin vaara. Siinä tapauksessa ei meillä ole suuria toiveita selvitä hengissä rajuilmasta."

"Vai niin!" huudahti Valentin ja ranskalaiset katselivat pelästyneinä toisiinsa. "Sepä ei kuulu lohduttavalta. Luuletteko todellakin, että niin on asianlaita?"

"Trangoil Lanec puhukoon!" sanoi päällikkö osoittaen kädellään toveriaan.

"Curumilla on oikeassa!" vastasi tämä synkästi. "Luulevatko veljeni, että me voisimme vastustaa rajumyrskyn voimaa tällaisella paikalla?"

Nuoret miehet painoivat alakuloisina päänsä alas. He eivät tahtoneet enää lausua sanaakaan epätoivoisesta tilanteesta. Äänettöminä astelivat he nyt vuoripolkua pitkin, joka oli tuskin neljänkään jalan levyinen leveimmältä kohdaltaan. Toiselta puolelta rajoitti sitä jyrkkä graniittiseinä, toiselta syvä kuilu, jonka pohjalta kuului näkymättömän veden lorinaa. Oli todellakin vaikea vastustaa rajumyrskyä sellaisella paikalla.

"Olemmeko vielä kaukana Jana Karamista?" kysyi Valentin vihdoin.

"Pilliau olkoon kiitetty — me olemme pian siellä! Mutta…"

Intiaani vaikeni, sillä hämärä vaippa, joka peitti taivaanrantaa, jakautui äkkiä kahtia, terävä salama valaisi taivasta, ja peloittava tuulenpuuska syöksyi vonkuen rotkoon.

"Alas hevosten selästä!" huusivat Trangoil Lanec ja Curumilla melkein yht'aikaa. "Heittäytykää maahan!"

Valkoihoiset tottelivat heti johtajiensa käskyä ja pitelivät kiinni kalliosta. Myöskin hevoset käsittivät vaistomaisesti vaaran ja heittäytyivät harjakset tuulessa heiluen maahan. Mikään kynä ei voi kuvailla hirmumyrskyä, joka nyt ennenkuulumattomalla raivolla ryntäsi vuorten yli. Peloittavasti jyrisi ukkonen kuilussa, ja satoi kuin saavista kaatamalla. Jättiläismäisiä lohkareita irtautui kalliosta, ne vyöryivät rymisten syvyyteen kiskoen mennessään maasta satavuotisia puita juurineen aivankuin hentoja oljenkorsia. Tuulen ulvonta, myrskyn pauhina ja aivankuin kuolinkamppailuaan taistelevan luonnon huokaukset muodostivat yhdessä kauhistuttavan mutta valtavan sävelen.

Mutta äkkiä, kesken kaikkea, kuului kirkaisu, joka oli niin äänekäs ja kimeä, että se voitti myrskyn pauhunkin. Välittämättä vaarasta nostivat matkalaiset päänsä ylös ja katsoivat ympärilleen. He huomasivat heti, mitä oli tapahtunut!

Donna Rosario ei ollut jaksanut pitää kiinni kalliosta, vaan oli päästänyt otteensa ja syöksynyt syvyyteen.

XXVIII. TAIVAAN JA MAAN VÄLILLÄ.

Tämä kauhistuttava tapaus täytti urhoollisten miesten sydämet tuskalla ja pelolla. Kaikkien mieleen juolahti, että onneton makasi kenties murskautuneena syvyydessä.

"Oi, tyttäreni, tyttäreni!" kirkaisi don Tadeo aikoen epätoivoissaan syöksyä kuiluun lapsensa perästä.

Curumillan rautakoura veti hänet kuitenkin takaisin. "Onko Suuri Kotka väsynyt elämäänsä?" kysyi intiaani nuhtelevasti. "Isäni on vielä heikko pitkän vankeuden jälkeen, hän uhraisi vain henkensä saamatta mitään aikaan."

"Mutta tyttäreni!" ähki mies raukka.

"Teemme voitavamme", sanoi Valentin koettaen salata toivottomuuttaan. "Jollei apumme ole jo turha, tuomme ylös señoritan. Minä hankin teille heti tiedon siitä."

Hän valmistautui panemaan tuumansa toimeen, mutta kreivi Ludvig ennätti ennen häntä. Hän oli jo alkanut laskeutua kuiluun jyrkkää kallionrinnettä pitkin ja katosi pian ystäviensä näkyvistä.

Myrsky yltyi. Kirkkaitten salamoiden valaisema taivas näytti tulimereltä, ja sade kiihtyi yhä rankemmaksi. Miehet, jotka pitelivät kiinni kalliosta ylhäällä kuilun reunalla, olivat jo kauan odottaneet toveriansa. Vai olikohan hänkin joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin onneton tyttö? Samassa kuului huuto…

Kun Ludvig laskeutui syvyyteen totteli hän ainoastaan sydämensä ääntä ja päätti tuoda onnettomalle isälle lapsensa. Tätä puhdasta ja luonnollista tunnetta vahvisti nyt kylmä rohkeus, kun hän huomasi olevansa epävarmassa asemassa kuilun yläpuolella. Hänen tehtävänsä ei ollut helppo. Yksi ainoa harha-askel — ja hän olisi hukassa. Usein tunsi hän kiven tai oksan, jolle hän astui, murtuvan ja antavan perään. Alhaalla kuilussa lorisi vesi hiljaisesti, ja vaikka hänen ympärillään vallitsi synkkä pimeys, oli hän usein pyörtymäisillään mitatessaan ajatuksillaan kuilun syvyyttä.

Mutta päättäväisesti jatkoi hän laskeutumistaan. Hän oli jo jättänyt aikamoisen taipaleen taakseen, sillä rotkot olivat jo niin kapeat, ettei hän voinut eroittaa taivasta yläpuolellaan. Hän pysähtyi hetkiseksi hengähtääkseen hiukan ja katseli levottomana alas kuiluun.

Samassa oli hän päästää kummastuksen huudon, sillä noin kolmenkymmenen askeleen päässä alapuolellaan oli hän näkevinään olennon, jonka ääriviivat olivat kuitenkin niin epäselvät, että hänen täytyi tarkasti silmäillä sitä ollakseen varma asiastaan. Nyt ei hän enää viivytellyt, vaan liukui alas vaaraa halveksien. Olento, jonka hän oli huomannut, oli Rosario. Nuori tyttö makasi pyörtyneenä tiheän köynnöskasviverkon päällä aivankuin riippumatossa. Kun Ludvig näki, tämän tunsi hän kylmiä väreitä selkäpiissään, ja hän pelästyi kauheasti. Hänen sydämensä löi kiivaasti, kun hän ajatteli hennon tytön peloittavaa tilaa. Jumalan kiitos, nyt oli ainakin hän auttamassa ja neuvomassa häntä.

Sill'aikaa oli rajuilma hiukan tyyntynyt. Sumu jakautui kahtia ja aurinko ilmestyi näkyviin huntunsa takaa, vaikkakin sitä silloin tällöin pimittivät ohitsekiitävät pilvet. Tuulenpuuskat tulivat yhä heikommiksi.

Vasta nyt saattoi kreivi Ludvig huomata vaaran suuruuden, johon hän oli joutunut ja jonka vallitseva pimeys oli tähänasti salannut häneltä. Silmätessään jyrkkää kallionseinämää, jota myöten hän oli laskeutunut, ei hän voinut käsittää, kuinka hän oli päässyt niin pitkälle putoamatta rotkoon. Alemmaksi ei hän olisi voinut missään tapauksessa laskeutua, sillä myrttipensaasta alkaen, jonka päällä Rosario makasi, oli rotko aivan seinäjyrkkä. Vielä pari askelta, ja hän olisi ollut hukassa.

Juuri kun hän mietti, mitä olisi tehtävä, sai Cesarin etäinen haukunta hänet kohottamaan päänsä ja katsomaan ylös. Ja nyt päästi hän riemuhuudon, sillä hänen ystävänsä olivat keksineet oivallisen pelastusvälineen. Sitomalla yhteen lassot, joita ratsastajat Chilessä aina kuljettavat mukanaan, oli Valentin laittanut pitkän köyden, jonka hän nyt don Tadeon ja intiaanien avulla laski syvyyteen. Se oli onneksi kylliksi pitkä ja Ludvig sai helposti kiinni siitä. Mutta hän ei ajatellut ensin itseään, vaan donna Rosariota. Vedettyään nuoren tytön köynnöskasviverkosta, sitoi hän köyden hänen vyötäisiensä ympäri niin, ettei hän voinut millään tavoin syöksyä uudestaan syvyyteen. Sangen hitaasti ja varovaisesti — ettei hän vain kolhiutuisi kalliota vasten — vetivät ylhäällä olijat hänet luokseen, ja hetken kuluttua oli Rosario turvassa. Myöskin uhrautuvainen ranskalainen pääsi samalla keinoin takaisin ystäviensä luo.

Tällä kertaa ei don Tadeo tuhlannut turhia sanoja tyttärensä pelastajalle, vaan loi häneen katseen, joka osoitti mitä lämpimintä kiitollisuutta.

Hetken kuluttua tuli nuori tyttö tajuihinsa isänsä hellästi hyväillessä häntä. Heikko punastus levisi hänen kasvoilleen, hän huokasi raskaasti ja aukaisi silmänsä.

"Voi, isäni!" huudahti hän muistaessaan, mitä oli tapahtunut. "Mikä kauhea putous! Luulin todellakin kuolevani!"

"Olet pelastettu — älä ajattele enää muuta!" sanoi don Tadeo.

XXIX. VIIMEINEN TAISTELU.

Tapaus, josta äsken kerroimme, oli viivyttänyt paljon ystäviemme matkaa, ja he koettivat nyt päästä eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta myrsky oli heille suureksi haitaksi, ja kului kauan, ennenkuin he saapuivat "Poppamiehen hyppy" nimiselle paikalle, eräälle viidenkymmenen jalan levyiselle kuilulle, joka jakoi kallion kahteen osaan. Kuilun yli päästiin muutamia leveitä lankkuja myöten. Nimi Jana Karam johtui eräästä tarusta, joka kertoi, että siihen aikaan, kun Araukaniaa koetettiin valloittaa, hyppäsi eräs kastilialaisia sotureita pakeneva poppamies kuilun yli, ja hämmästyksekseen näkivät espanjalaiset soturit tällä tavoin saaliinsa luiskahtavan käsistään.

Pieni karavani sivuutti tuon vaarallisen paikan niin nopeasti kuin mahdollista ja pääsi juuri polulle, joka johti chileläisille kentille, kun Curumilla äkkiä antoi merkin pysähtyä.

"No, mitä on tekeillä?" kysyi Valentin kummastuneena. "Kiiruhtakaamme eteenpäin niin pian kuin mahdollista. Me saavumme pian kentälle ja pelastumme."

"Ei vielä", vastasi päällikkö osoittaen savupilveä, joka vähän matkan päässä kohosi spiralimaisesti taivasta kohti.

"Vai niin, onkohan se taas tuo kirottu Toquin?" huudahti Tadeo kummastuneena. "Hän on siis kiiruhtamisestamme huolimatta saanut meidät jo kiinni."

"Antinahuel on viisas — hän on saavuttanut meidät", sanoi Trangoil Lanec alakuloisena. "Hän on voinut saapua tänne ainoastaan Jolka nimisen paikan kautta."

"Mutta näin lyhyessä ajassa!" väitti kreivi Ludvig.

"Toquin tuntee tiet ja polut, myrsky viivytti meitä liian paljon."

Valentin kirosi. "Joudummeko siis aina tuhkasta tuleen. Mitä on nyt tehtävä?"

"Ei mitään — jatkamme matkaamme niin nopeasti kuin mahdollista", vastasi Curumilla kylmäverisesti.

"Mutta jos Toquin on jo huomannut meidät?"

"Se on luultavaa," arveli ulmen kohauttaen olkapäitään. "Curumilla hakisi silloin salaa apuväkeä haciendasta — mutta me emme saa menettää voimiamme, vaan meidän täytyy rauhallisina odottaa pahintakin."

"Siinä tapauksessa kuolemme mieluummin kuin sallimme, että nuo ryövärit saavat vankinsa jälleen käsiinsä", huudahti Ludvig kuumeisella päättäväisyydellä.

Kaikki olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, ja he ratsastivat kaksinkertaisella innolla eteenpäin. Trangoil Lanec oli ottanut johdon käsiinsä; hän kuletteli seuruetta monia, kiemurtelevia ja sinne tänne risteileviä polkuja pitkin, joita vain erämaan pedot olivat polkeneet. Ainoastaan intiaanit tuntevat salaisuuden kulkea aina oikeaan suuntaan näissä labyrinteissä. Kahdenkymmenen minuutin marssin jälkeen saapuivat matkalaiset Rio Pablo joelle, jonka he olivat muutamia tunteja sitten jättäneet jälkeensä aivan toisessa osassa vuoristoa. Joki oli noin puolen kilometrin levyinen; sen keskellä kohosi pieni särkkä. Nähdessään sen vaihtoivat Trangoil Lanec ja Curumilla voitonriemuisen silmäyksen. Kaikki istuutuivat nyt keinotekoiseen kanoottiin, jota he olivat jo kerran ennenkin käyttäneet kulkiessaan joen yli. Tällä saapuivat he vaikeuksitta turvapaikkaansa. Hevosetkin uivat sinne väsymyksestään huolimatta.

Koko päivä oli nyt kulunut vaaroissa ja vastuksissa, ja väsyneinä heittäytyivät nuo kuusi onnettomuustoveria maahan levätäkseen hiukan. Oli jo tullut pimeä, mikään ei häirinnyt luonnon salaperäistä hiljaisuutta. Vain silloin tällöin näkyi jonkun janoaan sammuttavan eläimen epäselvät ääriviivat kuun valossa kaukana joen rannalla, tai kuului susien valittavaa ulvontaa ja yöpöllöjen kirkunaa.

Yksinäisellä särkällä olevat matkalaiset koettivat nyt uskotella toisilleen, että he olivat pelastuneita, mutta siitä huolimatta kuuntelivat kaikki huolestuneina sekottautuiko yöllisiin säveliin jokin vieras ääni. Tiesikö Antinahuel heidän olevan täällä, vai olikohan hän joutunut väärille jäljille? Tätä kysymystä miettivät he lakkaamatta. Mutta mikään ei liikahtanut — kaikki olivat hiljaa, myöskin Cesar, jolle vartioiminen oli uskottu. Tällä tavalla kului yö pelossa ja vavistuksessa.

"No, pahin on kai nyt ohi", sanoi Valentin tyytyväisenä ulmeneille. "Koska Antinahuel ei ole vielä näyttäytynyt, niin ei meillä ole kai enää mitään peljättävää."

"Hiljaa!" komensi Curumilla. "Ettekö kuulleet jotain ääntä?"

Kaikki kuuntelivat — taas kuului ääni, joka muistutti huokausta.

"Se on Cesar… koira antaa meille merkin", huudahtivat ranskalaiset melkein yht'aikaa.

Kiiruusti juoksivat he rantaan, jossa koira vartioi, ja katselivat ympärilleen. He eivät huomanneet mitään erikoista, kaikkialla vallitsi sama hiljaisuus ja rauha kuin ennenkin. Ainoastaan korkea ruoho joen rannalla liikkui hiljaa. Hetkisen luulivat Valentin ja Ludvig, että heidän koiransa oli erehtynyt, mutta äkkiä he tunsivat päällikköjen, jotka olivat kiiruhtaneet heidän jälkeensä, tarttuvan heitä vyötäisistä ja paiskaavan heidät maahan. Useita laukauksia pamahti samassa. Kuulat löivät kallioita vasten, ja muutamia nuolia lensi niiden yli. Laukauksia seurasi villi ulvonta, johon kaiku vastasi toiselta rannalta.

Nuo neljä miestä ampuivat tähtäämättä intiaaneja, jotka hyökäsivät nyt esiin piilopaikastaan kuin parvi ahnaita petoeläimiä. Kaksi soturia kaatui. Tämä näkyi laimentavan hyökääjien intoa, ja yhtä pian kuin he olivat tulleet esiin; katosivat he nyt ruohostoon. He huomasivat, miten vähän hyötyä ampuma-aseista heille oli ja muuttivat sentähden menettelytapaansa. Antinahuel — hän oli soturien johtaja — jakoi heidät kahteen osastoon. Toisen tehtävänä oli kiinnittää vihollisen huomio puoleensa, sillaikaa kuin toinen Toquinin johtamana meni muutaman sadan askeleen päähän ylemmäksi joelle.

Puolustajat oivalsivat kuitenkin tämän juonen; he tiesivät, ettei heidän tarvinnut pelätä niitä araukaneja, jotka ampuivat heitä rannalta ja kiinnittivät siis kaiken huomionsa sille paikalle, jossa muut intiaanit kiireesti kyhättyine lauttoineen astuisivat maihin särkälle. Mutta sitä ennen etsivät he donna Rosariolle paikan, jossa tämä olisi turvassa kuulilta. Rauhallisina ja pelottomina odottivat he sitten vihollisen tuloa.

Nyt kulki jo ensimäinen lautta, jossa seisoi noin seitsemän — kahdeksan intiaania, virran mukana nopeasti särkkää kohti, ja peloittavasti ulvoen ja heilutellen aseitaan hyppäsivät intiaanit maihin. Mutta heidät vastaanotettiin sangen pontevalla tavalla. Epätoivon raivolla hyökkäsivät särkän puolustajat heidän kimppuunsa, ja intiaani toinen toisensa jälkeen kaatui maahan heidän voimakkaista iskuistaan. Intiaanit eivät olleet vielä selvinneet hämmästyksestään, ennenkuin neljä heistä ajelehti ruumiina kauas jokea pitkin. Mutta leikki ei vielä loppunut. Niinkuin vertajanoovat hyenat hyppäsi taas muutamia sotureja särkälle. Hetkisen raivosi kiivas taistelu molempien puolueiden kesken. Huolimatta ponnistuksistaan täytyi puolustajien kuitenkin vihdoin peräytyä erään vuorenseinämän taa, ja sieltä he ampuivat araukaneja, jotka turhaan etsivät suojaa.

Sillaikaa oli toinen lautta tuonut särkälle Antinahuelin ja noin kaksikymmentä soturia. Päällikön terävä katse huomasi heti don Tadeon ulmenien rinnalla ja raivoisa hymy vääristi hänen piirteensä. Hän antoi piiritetyille merkin neuvotellakseen heidän kanssaan, jonkatähden nämä heti lopettivat ampumisensa.

Pelkäämättä astui Antinahuel esiin, ja katse, jonka hän loi Curumillaan ja Trangoil Laneciin, näytti tahtovan tuhota heidät.

"Erehtyykö Antinahuel, vai näkeekö hän tosiaankin kaksi araukaniheimon turmeltunutta poikaa edessään? Kaksi kavaltajaa on liittynyt valkoisiin… punaisten miesten veri ei juokse heidän suonissaan!"

"Trangoil Lanec on yksi heimonsa päälliköistä!" vastasi ulmen ylpeästi. "Kuka voi nuhdella häntä? Hän ei ole pettänyt veljiään. Hän ei ole tähänasti ottanut osaa yhteenkään taisteluun kansaansa vastaan, sillä hän vihaa ainoastaan Antinahuelia, ei araukaneja."

"Pojallani on kaksinainen kieli, kuka uskaltaa uskoa häneen?" vastasi Antinahuel pilkallisesti. "Minkätähden vihaa hän Antinahuelia?"

"Antinahuel on salakavala; hänen sydämensä unohtaa pian, mitä hänen suunsa puhuu!"

"No, onko Myskirotta samaa mieltä kuin tämä ulvova schakaali?" kysyi Antinahuel vavisten vihasta.

"Isälläni ei ole mitään syytä surkutella meitä", vastasi Curumilla rauhallisesti. "Hänen henkensä on ollut usein meidän käsissämme, ja kuitenkin olemme säästäneet sen. Jos Antinahuel ärsyttää sotilaansa kimppuumme, niin ei se ole meidän vikamme. Meidän täytyy puolustautua!"

"Antinahuel on araukanien Suurtoquin; hänen kätensä on vahva!" sanoi päällikkö uhaten.

"Minkätähden kerskailee isäni arvosta, jota hänellä ei ole? Araukaneilla ei ole enää Suurtoquinia."

Omituinen vavistus värisytti ennen niin mahtavan päällikön vartaloa, kun hän kuuli Curumillan sanat, ja muisto tappiostaan näkyi riistävän puhelahjan hetkiseksi häneltä. Mutta nähdessään miehen, jonka hän oli vannonut kukistavansa, pudisti hän ajatukset pois ja kysyi lyhyesti:

"Tahtovatko poikani luovuttaa minulle vangit, jotka he ovat riistäneet minulta?"

"Emme", vastasi Trangoil Lanec. "Valkoihoisten Suuri Kotka ja valkoinen neito ovat turvassamme, ja Antinahuelin täytyy kulkea ruumiittemme yli saadakseen heidät haltuunsa."

"Hyvä. Onko poikieni päätös peruuttamaton?"

"Ulmen on puhunut", kuului ylpeä vastaus.

"Te olette koiria ja vanhoja akkoja!" sanoi Toquin raivostuneena. "Koska ette tahdo antaa minulle vapaaehtoisesti vankejani, riistävät sotilaani ne teiltä väkivallalla."

Vihaisena vetäytyi Antinahuel takaisin ja antoi sotilailleen hyökkäysmerkin. Kuin myrskytuuli hyökkäsivät araukanit nyt vastustajiensa kimppuun. Puolustajat huomasivat heti olevansa hukassa; sillä he eivät kauan jaksaisi taistella niin suurta ylivoimaa vastaan, mutta he päättivät kaatua uskollisesti täyttäen velvollisuutensa. Araukanisotureista oli jo viisi kaatunut maahan vastustajien raivoisista iskuista; kolme oli kuolettavasti haavoittunut. Mutta olipa Valentinkin saanut lievän kirveeniskun päähänsä, Trangoil Lanecin vasemman käden oli keihäs lävistänyt, ja Curumilla ja Ludvig olivat saaneet muutamia pieniä haavoja. Ainoastaan don Tadeo oli haavoittumaton, hän taisteli poikasiaan puolustavan naarasleijonan rohkeudella ja vimmalla.

"Tappakaa ne roistot. Tappakaa ne roistot!" ärjyi hän.

Huolimatta haavoistaan hyökkäsivät Valentin ja Ludvig uudestaan vihollisen kimppuun ja iskivät heitä maahan kaikin voimin.

Sotureittensa taistellessa viittä vihollistansa vastaan hiipi Antinahuel donna Rosarion luo aikoen ryöstää hänet. Trangoil Lanec huomasi heti tämän, ja keveästi kuin pantteri hyökkäsi hän Toquinin päälle. Ällistyneenä ulmenin äkillisestä hyökkäyksestä päästi Antinahuel tytön ja kääntyi vastustajansa puoleen.

"Takaisin!" huusi hän Trangoil Lanecille kumealla äänellä.

Mutta urhoollinen päällikkö ei ajatellutkaan peräytymistä, vaan kohotti tikarinsa iskuun.

"Kuole, koira!" ärjäsi Toquin ja antoi sotakirveensä pudota onnettoman päähän.

Trangoil Lanec kaatui. Voittaja kumartui alas kohottaakseen kauhusta lamautuneen tytön maasta, mutta nyt hyökkäsi uusi vihollinen, don Tadeo, hänen kimppuunsa. Toquin päästi korisevan äänen, joka oli vähällä tukehduttaa hänet, hänen otsasuonensa pullistuivat, ja huulet vapisivat raivosta. Kauhistuttavalla voimalla heitetty tomahawki vinkui taas ilmassa ja sattui vastustajan pyssyyn. Salamoivin silmin ja yhteenpuristetuin huulin tarttuivat veriviholliset toistensa vyötäisiin ja vierivät maahan koettaen pistää tikareillaan toisiansa kuoliaaksi. Taistelu oli peloittava, sitä käytiin urhoollisen ulmenin ruumiin vieressä, joka vielä liikahteli kuolemankouristuksissaan. Tadeo oli sangen voimakas, mutta hän oli nyt tekemisissä miehen kanssa, jonka voimien ja nopeuden uhriksi hän olisi kenties joutunut, jollei tätä olisi vaivannut äärettömän raivon tuottamat kärsimykset. Sitäpaitsi ei don Tadeo saanut kyllin lujaa otetta intiaanin liukkaasta vartalosta. Curumilla ja ranskalaiset eivät voineet auttaa häntä, heidän täytyi puolustautua auraukaneja vastaan, jotka pitivät heitä kovilla.

Don Tadeon loppu näytti lähenevän… hän taisteli henkensä edestä vastustajansa kauhistuttavissa kourissa. Hänen ajatuksensa alkoivat jo tulla epäselviksi; hän teki ainoastaan koneellista vastarintaa, kun… sormet, jotka puristivat hänen kurkkuaan, päästivät äkkiä otteensa.

Tadeo ponnisti viimeiset voimansa, hänen onnistui riuhtaista itsensä irti vastustajastansa ja nousta polvilleen. Mutta Antinahuel ei hyökännyt uudestaan vastustajansa kimppuun, hän ei ajatellut edes puolustustakaan, hän päästi vain syvän huokauksen ja vaipui maahan kuin laho puu salaman iskiessä siihen.

Sydänhalvaus, joka johtui mielipuolisesta vihan- ja raivon purkauksesta, oli äkkiä tehnyt lopun hänen elämästään.

Araukanipäällikön kaatuminen keskeytti taistelun hetkiseksi. Kauhistuneina katselivat araukanit toquiniaan, joka makasi nyt kylmänä ja liikkumattomana heidän edessään. Mutta olivatpa heidän vastustajansakin syvästi liikutettuja. Heidän toverinsa, Trangoil Lanecin, onneton kohtalo, tuotti paljon surua ja tuskaa noille neljälle miehelle.

Mutta nythän ei ollut aikaa suruun, täytyi valmistautua jatkamaan veristä taistelua. Niin pian kun heidän liikutuksensa oli laimentunut, aikoivat he taas päättäväisesti hyökätä vastustajiensa kimppuun.

Mutta silloin pääsi kummastuksen huuto kaikkien huulilta… Intiaanit olivat kadonneet Antinahuelin ruumis mukanaan.

XXX. LOPPU.

Ystäviämme, jotka olivat uskollisesti seuranneet toisiaan vastoinkäymisissä, ei viimeisen taistelun jälkeen uhannut mikään vaara. Haudattuaan Trangoil Lanecin ruumiin saman ulkonevan kallionkielekkeen alle, jota donna Rosario oli käyttänyt turvapaikkanaan, lähtivät he vaeltamaan hacienda de la Palomaa kohti, jonne he onnellisesti saapuivatkin. Sieltä jatkoivat he matkaansa Santiagoon.

Rauha vallitsi nyt tässä kaupungissa, joka oli kauan ollut kapinan lietenä. Don Gregorio Peraltan johtamana, joka don Tadeon katoamisen jälkeen oli valittu Chilen tasavallan presidentiksi, parantuivat maan olot huomattavasti. Hän oli jo kauan aikaa pitänyt ystäväänsä kuolleena. Kukapa voi siis kuvailla hänen iloista kummastustaan, kun tämä ilmestyi eräänä päivänä terveenä ja hyvinvoipana Santiagoon. Kuin kulovalkea levisi tieto hänen paluustaan kaikkialle. Peralta tahtoi jättää paikkansa ystävälleen, mutta tästä ei don Tadeo tahtonut kuulla puhuttavankaan — hänen isänmaansa oli pelastettu, ja niiden monien liikuttavien tapausten jälkeen, joita hän oli kokenut, halusi hän vetäytyä perhe-elämän rauhaan.

Nuo viisi vangittua araukani-päällikköä oli todellakin ammuttu, ja jo ennen mainitsemiemme ehtojen mukaan tehtiin molempien kansojen kesken liitto, joka myös tulevaisuudessa takasi heille siunaustatuottavan rauhan.

Kuukausi äskenkuvailemiemme tapahtumien jälkeen vietettiin don Tadeon talossa hiljaista mutta iloista juhlaa; kreivi Ludvig Preboisin ja donna Rusarion häitä. Täten täytti entinen Mustan Sydämen johtaja lupauksen, jonka hän oli antanut itselleen elämänsä kohtalokkaimpien hetkien aikana, ja täytti myös samalla kaksi nuorta sydäntä onnella.

Huolimatta Ludvigin ja muiden hartaista rukouksista ja pyynnöistä eivät Valentin ja Curumilla jääneet ystäviensä maakartanoon. Kuinka vaikeiksi jäähyväiset tulivatkaan, etenkin ensinmainitulle, joka oli monta vuotta ollut Ludvigin ystävä ja toveri, veti häntä kuitenkin sisäinen levottomuus ja uudestaan herännyt kuljeskeluhalu eteenpäin. Minkätähden jäisi hän tälle paikalle, josta hänellä oli enemmän synkkiä kuin iloisia muistoja? Ludvig oli iloinen ja tyytyväinen, ja se oli kylliksi Valentinille.

Kun kreivi eräänä päivänä etsi ystäviään puhuakseen heille tästä asiasta, olivat he kadonneet. Myöhemmin sai hän tietää, että he olivat menneet Curumillan kotipaikalle ja sitten yhä syvemmälle erämaahan, kun Kepeäjalka — päällikön vaimo — oli surmattu sodassa.

Viisi vuotta myöhemmin päätti don Louis — siksi kutsuttiin ranskalaista yleisesti — matkustaa nuoren vaimonsa kera chileläisille tasangoille. Matka vei heidät Rio Pablo joen läheisyyteen, ja heille muistui heti mieleen pieni särkkä, joka oli ollut surullisten tapahtumain näyttämöpaikkana. He löysivät sen aivan samanlaisena kuin ennenkin lukuunottamatta muutamia yksinkertaisia, liikuttavia sanoja, jotka olivat hakatut haudalla seisovaan graniittipatsaaseen:

" Trangoil Lanec — Syvä Laakso. Rauha jalon sotilaan ja urhoollisen päällikön, muistolle."

Ludvig aavisti, mistä tämä kirjoitus oli tullut. Se oli viimeinen kiitollisuudenosoitus ystävän kädestä.