E-text prepared by Tapio Riikonen

KIVISYDÄN

Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Suomentanut

E. Piirinen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1918.

SISÄLLYS:

I. Kohtaus kaukaisessa Lännessä.
II. Metsässä.
III. Maja.
IV. Yleisiä selityksiä.
V. Tuttavallinen keskustelu.
VI. Matka.
VII. Kahakka.
VIII. Kylä.
IX. Doña Hermosa.
X. Hertta ässä.
XI. Rancho.
XII. Punanahat.
XIII. Yöllinen kohtaus.
XIV. Don Estevan Diaz.
XV. Don Gusman de Ribeyra.
XVI. Karavaanimajala pampaksella.
XVII. Punaista lemmenleikkiä.
XVIII. Petos.
XIX. Kertomuksen loppu.

I.

KOHTAUS KAUKAISESSA LÄNNESSÄ.

Kalifornian ja Fragervirran rikkaiden seutujen löydön jälkeen joutui Pohjois-Amerikka sellaisen toimeliaan uudistuksen valtaan ja sivistys edistyi sellaisin jättiläisaskelin, ettei runoilijoille ja haaveksijoille, jotka rakastavat luonnon suuremmoista näytelmää, jäänyt enää muuta kuin yksi ainoa, tämän kertomuksen aikana vielä melkein tuntematon alue, missä he voivat nauttia salaperäisten amerikkalaisten ruohoaavikoiden majesteetillisesta ja suuremmoisesta näytelmästä.

Ainoastaan siellä avautuivat heille silmiä huikaisevat, tavattoman suuret ruoho- ja hiekkameret, jotka liikuttavine vastakohtineen, valtavine sopusointuineen ulottuivat loppumattomiin luojan kaikkivaltiaan katseen alla.

Tämä alue, jonka metsissä uudisasukkaan ahkera kuokka ei vielä ollut kaikunut, oli Far West, s.o. Kaukainen Länsi.

Siellä intiaanit vielä olivat itsevaltiaita, kiitäen mustangiensa [aavikkohevonen], jotka olivat yhtä voittamattomia kuin hekin, selässä ympäri noita aavoja erämaita, joiden kaikki salaisuudet he tunsivat, ajaen puhveleita ja villejä hevosia, ja käyden sotaa keskenään tai parhaansa mukaan vainoten valkoisia metsästäjiä ja riistanpyytäjiä, jotka olivat kyllin huimapäisiä uskaltaakseen tähän punanahkojen viimeiseen, pelättävään olinpaikkaan.

Heinäkuun 27 päivänä 1858, kolmisen tuntia ennen auringonlaskua, muuan ratsastaja näkyi komean mustangin selässä huolettomasti ratsastavan pitkin Rio Vermejon rantaa. Rio Vermejo on Rio Grande del Norten lisäjoki, laskien siihen, virrattuaan 280-320 kilometriä halki erämaan.

Ratsastaja, joka oli puettuna meksikolaisten metsästäjien tavanmukaiseen nahkapukuun, saattoi olla korkeintaan kolmenkymmenen ikäinen mies; kasvultaan hän oli pitkä ja hoikka, hänen ryhtinsä oli oivallinen ja liikkeensä miellyttävät. Kasvojen muoto oli uljas ja päättävä ja niiden rohkeat piirteet, joista kajasti suoruus ja hyvyys, herättivät heti ensi silmäyksellä kunnioitusta ja myötätuntoa. Siniset silmät, jotka olivat lempeät ja salaperäiset kuin naisen, vaaleat hiukset, jotka tuuheina kiharoina aaltoilivat laamavillaisen hatun reunojen alla ja vallattomasti valuivat olkapäille, himmeän vaalea iho, joka jyrkästi poikkesi meksikolaisille ominaisesta olivinvärisestä, vähän pronssinkarvaisesta ihosta, kaikki nämä osoittivat, ettei hän ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla.

Tämän näköjään niin rauhallisen ja vaarattoman miehen jonkunverran naisellisen ulkoasun alla piili jalopeuran rohkeus, jota ei mikään voinut lannistaa, eipä edes hämmästyttää. Tuo hieno, miltei läpikuultava iho hänen valkeissa käsissään, ruusunvärisine kynsineen, oli teräksisten hermojen peitteenä.

Sinä hetkenä, jolloin teemme tämän henkilön tuttavuutta, hän näytti istuvan torkkuen satulassa, niin että mustangi sai kulkea omia aikojaan. Tämä ei ollut juuri tottunut sellaiseen vapauteen ja käyttikin sitä nyt senvuoksi pysähtymällä miltei joka askeleella, näykkien auringon kellastamia, tienvierellä kasvavia ruohonkorsia.

Paikka, jossa ratsastajamme kulki, oli melkoisen laaja tasanko. Sen jakoi kahteen melkein yhtä suureen alaan Rio Vermejo, jonka äkkijyrkillä rannoilla siellä täällä törrötti paljaita, harmahtavia kallioita.

Tätä tasankoa ympäröi kaksi selännettä, jotka molemmin puolin kohosivat aaltomaisesti jatkuvina jonoina, kunnes ne taivaanrannalla muodostuivat pilvenkorkuisiksi lumituntureiksi, joita laskevan auringon purppuranvärinen hohto valaisi.

Vaikka ratsastaja, joko todellisesti tai näennäisesti, näyttikin torkkuvan, hän kuitenkin raotti tuontuostakin silmiänsä ja loi päätään kääntämättä tähystävän silmäyksen ympärilleen, ainoankaan kasvonlihaksen kuitenkaan ilmaisematta pelkoa, joka sentään olisi voinut olla varsin luonnollista seudussa, missä jaguari oli ihmisen vaarattomin vihollinen.

Matkustaja tai metsästäjä, kummaksiko häntä nyt sanoisimme, jatkoi matkaansa yhä hitaammin ja huolettomammin. Hän oli juuri noin viidenkymmenen jalan päästä kulkenut erään kallion ohi, joka yksinäisen etuvartion tavoin kohosi Rio Vermejon vasemmalla rannalla, kun kallion takaa tuli esiin amerikkalainen metsästyskivääri kädessään mies, joka nähtävästi oli ollut siellä vaanimassa.

Tämä mies tarkasteli matkustajaa hetkisen hyvin tarkoin, jonka jälkeen hän nopeasti tähtäsi ja laukaisi.

Ratsastaja hypähti satulassa, päästi tukahtuneen huudon, levitti kätensä, hellitti jalkansa jalustimista ja vieri alas nurmikolle, johon hän jonkun kerran suonenvedontapaisesti nytkähdeltyään jäi liikkumatta makaamaan.

Pelästynyt hevonen nousi pystyyn, peräytyi vähän ja lähti sitten täyttä karkua juoksemaan metsäisiä kukkuloita kohti, jonne se pian katosi näkyvistä.

Kaadettuaan näin kätevästi uhrinsa murhaaja iski kiväärinperän maahan ja otti laamavillaisen hattunsa päästään, pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan, samalla kuin hän turhamaisen tyytyväinen ilme kasvoillaan mutisi: "Hitto vie! Luulenpa että tällä kertaa tuo peijakkaan partiolainen sai sentään sellaisen täräyksen, ettei hän enää nouse; varmaankin musersin hänen selkärankansa. Sepä oli kaunis laukaus! Ihmettelenpä mitä nuo Ventan poropeukalot, jotka väittivät hänen osaavan noitua, niin etten muka voisi saada henkeä hänestä muuten kuin panemalla hopealuodin pyssyyni, mitähän ne nyt sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet makaamassa pitkänään tuossa maassa! No, olen rehellisesti ansainnut sata piasteriani! Ja mitäpä siitä! Olenhan nähnyt paljon vaivaa ennenkuin onnistuin. Pyhä neitsyt olkoon kiitetty armollisesta suojeluksestaan! En lyö laimin olla hänelle kiitollinen siitä."

Näin puhellessaan itsekseen tuo arvon mies oli mitä huolellisimmin ladannut pyssynsä uudelleen.

"Uh!" hän jatkoi, istuutuen ruohomättäälle, "on ollut sangen väsyttävää vahtia häntä niin kauan! Jospa menisin varmuuden vuoksi tarkastamaan, onko hän todellakin kuollut? Ei, luultavasti varon tekemästä niin; puuttuisi vielä, että hän olisikin hengissä ja pistäisi minua puukolla! Oh, en ole toki niin tuhma! Odotan ennemmin tässä varsin levollisesti ja panen tupakaksi; ellei hän tunnin kuluessa liikahda, on kaikki lopussa, ja silloin minäkin rohkenen astua esiin. Eihän minulla ole mitään kiirettä", hän lisäsi, irvistäen kamalasti.

Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, hän kaivoi taskustaan tupakkaa ja kääri itselleen savukkeen, sytytti sen ja alkoi polttaa äärettömän kylmäverisesti, altakulmain yhtämittaa vilkuen ruumiiseen, joka virui muutaman askeleen päässä hänestä.

Tehkäämme tällä välin lähempää tuttavuutta tuon mielenkiintoisen henkilön kanssa. Hän oli vähän alle keskimitan, mutta hänen leveät hartiansa ja rotevat raajansa osoittivat, että hänen täytyi olla erittäin jänterä. Otsa oli matala ja taaksepäin luisu, kuten petoeläimen; pitkä, kaareva nenä riippui ohuthuulisen, leveän suun yli, josta valkeat, terävät ja epätasaiset hampaat näkyivät. Pienet mustat silmät, joiden katse oli luihu, antoivat hänen kasvoilleen kamalan ilmeen.

Tällä miehellä oli samanlainen metsästäjänpuku, kuin ratsastajallakin, nimittäin lyhyet nahkaiset housut, lanteitten kohdalta tiukasti kiristettynä silkkivyöllä ja ulottuen polviin asti sekä pistettynä pitkävartisiin saappaisiin, jotka suojasivat sääriä. Ruumiin yläosaa peitti eräänlainen takki eli pusero, joka oli avoin, kuten paita, ja jossa oli vain puolipitkät hihat. Vasemmalla kupeella riippui rautarenkaaseen pistetty tupeton, suora sapeli ja oikealla sivulla olkapään yli heitetystä puhvelinnahkaisesta hihnasta näköjään hyvin varustettu ampumalaukku; kirjava ja kirkuvanvärinen vaippa, intiaanilaista valmistetta, oli maassa hänen vieressään.

Mutta aika kului; puolitoista tuntia oli jo kulunut eikä miehemme, joka poltti savukkeen toisensa jälkeen, näyttänyt päättävän mennä ottamaan selvää, oliko henkilö, jota hän niin kavalasti oli ampunut kallion takaa, kuollut.

Ratsastaja oli kuitenkin kaatumisestaan saakka maannut täysin liikkumatta; murhaaja, joka tarkoin piti häntä silmällä, ei ollut huomannut hänen vähintäkään liikahtavan. Zopilotit ja kondorit, varmaankin ruumiinhajun houkuttelemina, alkoivat jo kaarrella ilmassa hänen kohdallaan, päästellen käheitä, epäsointuisia ääniä. Laskemaisillaan oleva aurinko näkyi enää vain melkein taivaanrannan tasalla olevana tulipallona. Täytyi välttämättä tehdä jonkunlainen päätös.

Murhaaja nousi vastenmielisesti.

"Ah", hän mutisi, "tottakai hän nyt jo on kuollut, muuten täytyisi hänen sielunsa olla naulattuna kiinni hänen vatsaansa! Tarkastakaamme! Mutta koska varovaisuus on turvallisuuden äiti, niin olkaamme varovaisia!"

Ja ikäänkuin puheensa vahvistukseksi hän veti saappaansa varresta esiin teräväkärkisen veitsen, jollainen niillä seuduin on jokaisella meksikolaisella, voidaksensa katkaista surmasilmukan, jos joku vihollinen heittäisi suopungin hänen kaulaansa. Painettuaan veitsen terää kiveä vasten ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei sen kärki ollut katkennut, hän päätti vihdoinkin mennä kuolleen luo, joka yhäkin makasi liikkumatta samassa paikassa, mihin oli kaatunut.

Mutta Amerikan sydänmailla on olemassa sääntö, jonka kaikki tunnustavat oikeaksi, ja se kuuluu, että lyhin tie kahden pisteen välillä on käyrä viiva, ja miehemme oli kyllin varovainen jättääkseen tässä tilaisuudessa sovelluttamatta käytännössä tätä sääntöä. Sen sijaan, että olisi mennyt aivan suoraan tarkastettavaansa kohti, hän siis kaartoi kaukaa ja läheni vain vähitellen hyvin hiljaa, pysähtyen tuon tuostakin katsoakseen ruumista, valmiina juoksemaan karkuun huomatessaan tämän hiukankaan liikahtavan, ja veitsi kohotettuna iskuasentoon.

Nämä ylenmääräiset varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkin tarpeettomia, sillä ruumis pysyi liikkumattomana kuin patsas, ja tuntematon pysähtyi niin lähelle, että hän melkein voi koskea sitä, minkään seikan osoittamatta, että vähintäkään eloa oli jäljellä tuossa onnettomassa, joka makasi pitkänään maassa!

Murhaaja pani käsivartensa ristiin rinnalleen, ja tarkastellen ruumista, jonka kasvot olivat maata vasten, hän puhui itsekseen:

"Tosiaankin hän on aivan kuollut. Vahinko, sillä hän oli lemmon vankka mies. En olisi koskaan rohjennut hyökätä hänen kimppuunsa edestäpäin! Mutta kunnon miehen täytyy pitää sanansa, minä olin saanut maksuni ja minun oli täytettävä sitoumukseni! Mutta kummallista, ei näy ollenkaan verta! Pyh, hän on varmaankin kuollut sisäiseen verenvuotoon! Sitä parempi hänelle! Siten hän on päässyt vähemmillä tuskilla. Varmemmaksi vakuudeksi työnnän kuitenkin veitsen hänen hartiainsa väliin, jotta voin olla asiastani varma, vaikkei olekaan missään tapauksessa vaaraa siitä, että hän enää nousisi. Mutta ei saa pettää niitä, joiden palkoissa toimii, kunnon miehen tulee pitää sanansa."

Tämän yksinpuhelun jälkeen hän laskeutui polvilleen, ja kumartuen ruumiin yli, oikealla kädellään nojaten kuolleen olkapäähän, hän kohotti veitsensä. Mutta samassa nousi kuolleeksi luultu tavattoman nopeasti ylös, hyppäsi pystyyn notkeana kuin jaguari ja heitti hölmistyneen murhamiehen nurin, tarttui hänen kurkkuunsa, kaatoi hänet pitkäkseen maahan, pani vuorostaan polvensa hänen rinnalleen ja väänsi veitsen hänen kädestään, ennenkuin toinen edes oli ehtinyt päästä selville mitä hänelle tapahtui.

"Kas niin, ukkoseni", ratsastaja sanoi ilkkuen, "nyt voimme keskustella hetkisen, jos haluatte, kies' avita!"

Kaikki tämä tapahtui nopeammin kuin se on tässä kuvattu.

Mutta niin äkkiä ja odottamatta kuin hyökkäys tapahtuikin, toinen oli kuitenkin siksi tottunut tällaisiin omituisiin vaihteluihin jotenkin samanlaisissa olosuhteissa, jotta hän heti saavutti kylmäverisyytensä.

"No ukkoseni", toisti ratsastaja, "mitä sanot tästä tempusta?"

"Minäkö?", toinen vastasi virnistäen, "sanon, että se oli hyvin näytelty, lempo soikoon!"

"Olettehan kaiketi vähäsen perillä tällaisesta?"

"Jonkun verran", sanoi toinen vaatimattomasti. "Minähän olen ollut yhtä ovela kuin tekin?"

"Vielä ovelampikin. Kuitenkin luulin todella surmanneeni teidät."

"— — Omituista!" lisäsi hän sitten ikäänkuin itsekseen, "muut ovat sittenkin oikeassa, hölmöhän minä olen. Ensi kerralla panen pyssyyni hopealuodin, kenties se tepsii paremmin."

"Mitä sanotte?"

"En mitään."

"Anteeksi, te sanoitte jotakin."

"Teistä on siis tärkeätä saada tietää se?"

"Nähtävästi, koska sitä kysyn."

"No niin, sanoin että ensi kerralla otan hopealuodin."

"Minkätähden?"

"Tappaakseni teidät, tietysti."

"Tappaaksenne minut! Oh, oletteko höperö! Luuletteko että jätän teidät henkiin?"

"Sitä en kyllä luule, varsinkin kun tekisitte siinä hyvin tyhmästi."

"Sillä te tappaisitte minut?"

"Niin, tosiaankin, vieläpä mahdollisimman pian."

"Te vihaatte siis minua kovasti?"

"Minäkö? En hituistakaan."

"No, mutta miksi sitten tahdotte tappaa minut?"

"Hitto vie, täytyyhän kunnon miehen pitää sanansa."

Ratsastaja katsoi häneen pitkään, puistaen miettivänä päätään.

"Hm!" hän sanoi hetken kuluttua, "lupaatteko olla yrittämättä päästä karkuun, jos lasken teidät hetkeksi aikaa vapaaksi?"

"Sen lupaan sitäkin mieluummin, koska myönnän olevani sangen väsyttävässä asemassa ja kernaasti haluaisin vaihtaa sitä."

"Nouskaa!" ratsastaja sanoi nousten seisomaan.

Toiselle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti, sillä sekunnissa hän oli jaloillaan.

"Ooh", hän huokasi tyytyväisenä, "onpa suloista, kun tuntee taas olevansa vapaa!"

"Niin, eikö olekin! Haluatteko nyt jutella hetkisen?"

"Muuta en pyydäkään, caballero, minähän vain voitan keskustelustanne", toinen vastasi kumartaen ja mitä herttaisimmin hymyillen.

Molemmat vastustajat asettuivat vierekkäin, ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi heidän välillään tapahtunut.

Meksikolaisen kansanluonteen omituisimpia piirteitä on, että murha on siinä määrin juurtunut kansantajuntaan, ettei se enää herätä mitään ihmettelyä, ja ettei se, joka on ollut joutumaisillaan väijytyksen uhriksi, useinkaan epäröi tarttumasta sen käteen, joka on ollut häntä väijymässä, koska hän aavistaa ennemmin tai myöhemmin voivansa joutua vuorostaan näyttelemään murhamiehen osaa.

Kysymyksen alaisessa tapauksessa tämä näkökohta ei kuitenkaan aiheuttanut, että ratsastaja menetteli siten kuin hän teki; hänellä oli siihen toinen tärkeä syy, jonka kohta saamme tietää, sillä huolimatta teeskennellystä välinpitämättömyydestään hän vain syvästi inhoten istuutui rosvon viereen.

Viimemainitun suhteen on totuudenmukaisesti mainittava, että häntä harmitti vain se, että oli ampunut ohi, mutta hän päätti itsekseen korvata vahinkonsa niin pian kuin suinkin ja siinä tilaisuudessa ryhtyä sellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, että hänen ehdottomasti täytyi onnistua.

"Mitä tuumitte?" ratsastaja kysyi häneltä äkkiä.

"Minäkö? En mitään, caballero", hän vastasi viattomalta näyttäen.

"Yritätte pettää minua, mutta minä tiedän mitä te tällä hetkellä ajattelette."

"Ooh, mitä siihen tulee, niin sallikaa minun sanoa…"

"Te ajattelette tappaa minut", jatkoi ratsastaja, katkaisten äkkiä hänen lauseensa.

Toinen ei vastannut, mutisi vain hampaittensa lomasta:

"Mikä turkasen mies! Hän arvaa toisen salaisimmatkin ajatukset; ei hänen lähellään voi olla varma mistään."

"Tahdotteko vastata rehellisesti ja suorasti niihin kysymyksiin, joita teille teen?" ratsastaja kysyi jälleen hetken kuluttua.

"Kyllä, mikäli voin."

"Toisin sanoen, mikäli teidän omat etunne eivät vaadi teitä valehtelemaan?"

"Niin, hitto vie, señor, eihän kukaan halua hakea vitsaa omaa selkäänsä varten, eikä kukaan voi pyytää minua puhumaan pahaa itsestäni."

"Se on totta. Kuka te olette?"

"Señor", vastasi toinen ojentautuen ylpeästi, "minulla on kunnia olla meksikolainen, äitini oli intiaaninainen, nimeltään Opata, ja isäni caballero Guadalupesta."

"Hyvä, mutta se ei paljoakaan anna selvitystä teistä itsestänne."

"Ah, teidän armonne", rosvo vastasi sellaisella haikealla äänellä, jollaista meksikolaiset niin mainiosti osaavat käyttää, "minulle on sattunut onnettomuuksia."

"Vai niin, teille on sattunut onnettomuuksia, herra… Ooh, anteeksi, minusta tuntuu, että olette unohtaneet sanoa nimenne."

"Ooh, se on jotenkin tuntematon, teidän armonne, mutta jos haluatte sen kuulla, niin on nimeni Tonillo el Zapote, palvelukseksenne."

"Kiitos, señor Zapote; jatkakaa nyt, minä kuuntelen."

"Olen ollut monessa toimessa eläissäni; olen perätysten ollut leperona, mulaterona, maromerona [jätkänä, muulinajajana, nuorallatanssijana] ja sotilaana. Onnettomuudekseni olen vähän kiivasluontoinen. Kun suutun, olen hyvin herkkäkätinen."

"Tai hyvin raskaskätinen", ratsastaja huomautti hymyillen,

"Yhdentekevää. Olen niinmuodoin onnettomuudekseni lähettänyt toiseen maailmaan viisi, kuusi henkilöä, jotka varomattomasti kyllä etsivät riitaa kanssani. Tuomari pani sen pahakseen ja selitti, väittäen olevani syyllinen kuuteen murhaan, että olin ansainnut hirttonuoran. No, kun silloin havaitsin, että kansalaiset arvostelivat minua väärin ja ettei sivistynyt yhteiskunta ymmärtänyt todellisia ansioitani, pakenin erämaahan ja rupesin metsästäjäksi."

"Ihmismetsästäjäksi?" ratsastaja keskeytti ivallisesti.

"Niin, teidän armonne, mitäpä tehdä, ajat ovat ahtaat. Muukalaiset maksavat kaksikymmentä dollaria päänahasta, se on aika sievoinen summa, ja, lempo soikoon, kun hätä ahdistaa, niin! Mutta minä en tartu siihen keinoon muuten kuin äärimmäisessä hädässä."

"Vai niin arvelette. Mutta sanokaa nyt minulle eräs asia: tunnetteko minua?"

"Kuulopuheilta varsin hyvin, persoonallisesti en ollenkaan."

"Onko teillä mitään syytä vihata minua?"

"Kuten minulla jo on ollut kunnia mainita, ei minulla sellaista suinkaan ole."

"No, mutta miksi sitten olette tahtonut murhata minut?"

"Minäkö, teidän armonne!" jätkä huudahti äärimmäisen ihmettelevän näköisenä, "murhata teidät, en koskaan!"

"Mitenkä, lurjus!" ratsastaja sanoi kulmakarvojaan rypistäen, "uskallatteko teeskennellä sellaista, kun jo neljä kertaa olen ollut maalitaulunanne ja tänään viimeksi olette minua ampunut…"

"Anteeksi, teidän armonne", el Zapote sanoi tulisesti, "eihän se ollenkaan ole sama asia. Olen ampunut teitä, sen myönnän, vieläpä todennäköisesti ampuisin teitä uudelleenkin, mutta milloinkaan, sen vannon paratiisiosuuteni kautta, ei päähäni ole pälkähtänyt murhata teitä. Hyi toki! Minä, caballero! Kuinka teillä voi olla niin huono käsitys minusta, teidän armonne?"

"Mitä te sitten aijoitte, kun ammuitte minua?"

"Tappaa teidän armonne, en mitään muuta."

"Sitä ette siis pidä murhana?"

"En suinkaan, teidän armonne, se oli kauppa."

"Kuinka? Kauppako? Totta vie, luulenpa että tuo lurjus tekee minut hulluksi!"

"Lempo soikoon, teidän armonne, kunnon miehen täytyy kai pitää sanansa, minä olin saanut maksun."

"Minun tappamisestaniko?" ratsastaja huudahti.

"Aivan niin", el Zapote vastasi; "käsitätte siis, että olin sellaisten olosuhteiden vallitessa pakotettu tekemään sen, minkä olin ottanut tehdäkseni."

Hetken hiljaisuus seurasi; nähtävästi ratsastaja ei pitänyt tätä keskustelua yhtä todistavana kuin lepero.

"Kas niin, lopettakaamme tämä", ratsastaja jatkoi hetken kuluttua.

"En pyydä muuta, teidän armonne."

"Kaiketi myönnätte, että nyt olette minun vallassani?"

"Minun olisi vaikea väittää toisin."

"Hyvä! Koska te, oman tunnustuksenne mukaan olette ampunut minua, selvällä aikomuksella tappaa minut…"

"En voi sitä kieltää, teidän armonne."

"Niinpä minä siis, jos nyt tappaisin teidät, kun olette minun käsissäni, käyttäisin vain kostamisoikeuttani?"

"Aivan oikein, caballero; vieläpä täytyy minun tunnustaa, että tekisitte hyvin viisaasti menetellessänne siten."

Ratsastaja katsoi häneen hämmästyneenä.

"Te olette siis tyytyväinen saadessanne kuolla?" hän sanoi.

"Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin", toinen sanoi vilkkaasti, "minä en ollenkaan ole tyytyväinen siihen, päinvastoin, mutta olen vanha pelaaja, siinä kaikki; olen pelannut ja hävinnyt, minä maksan — sehän on oikein!"

Ratsastaja näytti miettivän.

"Ja jos minä nyt, sen sijaan, että iskisin veitseni teidän kurkkuunne", hän sanoi, "johon minulla oman tunnustuksenne mukaan on oikeus…"

El Zapote teki myöntävän liikkeen.

"Laskisin teidät vapaaksi ja antaisin teidän menetellä mielenne mukaan, mitä silloin tekisitte?"

Rosvo pudisti surullisesti päätään.

"Toistan vieläkin", hän vastasi, "minä tappaisin teidät; miehen täytyy pysyä sanassaan; en voi pettää niiden luottamusta, jotka ovat käyttäneet minua, se olisi maineensa pilaamista."

Ratsastaja rähähti nauramaan.

"Olette siis saanut hyvän maksun tästä retkestä?" hän sanoi.

"Oh, enpä juuri, mutta hätä pakottaa paljoon; olen saanut sata piasteria."

"Ei enempää?" vieras sanoi, venyttäen halveksivasti huuliaan. "Se ei ollut paljon, luulin olevani enemmän arvoinen."

"Paljonkin enemmän, erittäinkin kun yritys on hyvin vaikea, mutta ensi kerralla otan hopealuodin."

"Te olette typerä, toveri, ette tapa minua silloin paremmin kuin nytkään. Ajatelkaa mitä teille on tapahtunut tänään. Jo neljä eri kertaa olen kuullut luotienne suhisevan korvissani; väsyin siihen ja tahdoin sen takia tietää, kuka te olitte, ja olen onnistunut, kuten näette."

"Se on totta. Mutta ehkä ette kaiken tämän jälkeen aavistanut, että olin niin lähellä teitä?"

Ratsastaja kohautti olkapäitään.

"En tahdo edes kysyä teiltä sen nimeä, joka on ostanut teidät salamurhaamaan minut", hän sanoi. "Kas tässä on veitsenne, jota minä en tarvitse; menkää tiehenne, halveksin teitä liian paljon, pelätäkseni teitä. Hyvästi!"

Näin sanoen ratsastaja nousi ja käski, tehden majesteetillisen ja halveksivan liikkeen, rosvon poistua.

Lepero seisoi hetken liikkumatta, kumarsi sitten syvään jalomieliselle voittajalleen ja virkkoi liikutetulla äänellä:

"Kiitoksia, teidän armonne; te olette parempi kuin minä; mutta samantekevää, näytän teille, etten ole niin suuri heittiö, kuin otaksutte, ja että minussa vielä on jotakin, joka ei ole aivan turmeltunutta."

Ratsastaja ei vastannut, vaan käänsi hänelle selkänsä, kohauttaen olkapäitään.

Lepero näki hänen poistuvan, kasvoillaan ilme, johon hänen hurjat piirteensä eivät näyttäneet kykenevän; surumielisyys ja kiitollisuus antoivat hänen kasvoilleen aivan toisenlaisen leiman kuin niissä tavallisesti oli.

"Hän ei usko minua", hän mutisi — olemme jo huomanneet, että hänellä oli erikoinen taipumus puhua itsekseen — "hän ei usko minua; miksi hän oikeastaan uskoisikaan sanojani? Sitä pahempi! Se on vaikeata, mutta kunniallisen miehen täytyy pitää sanansa; näytän hänelle, ettei hän vielä tunne minua. Eteenpäin!"

Näiden mietteiden vahvistamana roisto palasi takaisin kallion luo, jonka takana hän alkuaan oli ollut väijyksissä; sivumennen hän tarttui pyssyynsä, mennen kallion ympäri, irroitti hevosensa, jonka hän oli piiloittanut erääseen syvennykseen, pani suitset sen päähän, hyppäsi satulaan ja poistui nelistäen, katsottuaan ensin taakseen, mutisten todellisella ihailulla:

"Lempo soikoon! Mikä vankka mies! Mikä voimakas luonne! Olisi onnetonta tappaa hänet jonkun pensaan takaa kuin antiloopin! Kautta Jumalan! niin ei tule tapahtumaan, jos minä voin sen estää, niin totta kuin nimeni on Zapote!"

Häh kahlasi Rio Vermejon yli ja oli pian kadonnut vastakkaisen rannan korkeaan ruohistoon.

Kun tuntematon oli tullut vakuutetuksi leperon lähdöstä, niin hän arvioi ajan puiden tavattomasti pidentyneiden varjojen mukaan, ja katsottuaan tarkkaavasti ympärilleen, hän päästi terävän, pitkän vihellyksen, jonka, vaikka se olikin hillitty, kuitenkin joen kaiut toistivat, siinä määrin läpitunkeva ääni oli.

Muutaman minuutin kuluttua kuului kaukainen hirnunta, jonka jälkeen melkein välittömästi kuului hevosen nelistystä, kaukaisen ukkosen tavoin.

Hevoskavioiden ääni läheni yhä enemmän; oksat ratisivat, pensaat hajaantuivat rajusti ja tuntemattoman mustangi näyttäytyi lähellä olevan metsän reunassa.

Päästyään siihen jalo eläin pysähtyi ja hirnui, ojentaen kaulaansa ja kääntäen päätään kaikille tahoille, sen jälkeen se taas laukkasi eteenpäin, mutkitellen melkolailla ja pysähtyi varsin iloisena isäntänsä eteen, katsellen häntä älykkään näköisenä.

Tämä hyväili eläintä ja puheli sille ystävällisesti, jonka jälkeen hän, tultuaan vakuutetuksi siitä, että lepero todellakin oli poistunut ja että hän todellakin oli yksin, korjasi satulavarusteet, jotka olivat joutuneet vähän epäkuntoon, heittäytyi satulaan ja katosi vuorostaan.

Mutta sen sijaan, että olisi yhä edelleen seurannut Rio Vermejon rantoja, hän käänsi niille nyt selkänsä ja poistui vuoristoa kohti.

Tuntemattoman ryhdissä oli tapahtunut täydellinen muutos. Hän ei ollut enää sama äsken lukijalle esittämämme mies, joka puolinukuksissa nyökytti satulassa, antaen hevosen mennä miten tahtoi; ei, nyt hän istui suorana ja vakavasti hevosen selässä, jonka kupeita hänen polvensa puristivat; kasvoihin oli tullut synkkä, miettivä ilme, hänen katseensa pälyi ympäri, ikäänkuin se olisi tahtonut tunkeutua sen tiheän metsän salaisuuksien läpi, johon hän nyt meni. Pää hieman eteenpäin ojennettuna hän kuunteli jännittyneen tarkkaavasti pienintäkin kolinaa; pyssy oli hänen edessään satulassa poikkipuolin, liipasin juuri hänen oikean kätensä alla, niin että hän saattoi silmänräpäyksessä ampua, jos olosuhteet niin vaatisivat.

Tämän miehen ulkomuoto oli kädenkäänteessä muuttunut siinä määrin, että olisi voinut otaksua, että se ihmeellinen kohtaus, jonka todistajana lukija on ollut, oli hänelle vain muuan noita tuhansia odottamattomia, merkityksettömiä tapauksia, joille hänen seikkailurikas elämänsä erämaassa oli alttiina, mutta että hän nyt valmistautui taistelemaan todellakin vakavia vaaroja vastaan.

II.

METSÄSSÄ.

Tuntematon oli tullut syvälle tiheään metsään, jonka ulkoreuna ulottui melkein Rio Vermejon rantaan asti. Amerikkalaiset metsät eroavat paljon vanhan maailman metsistä: puut kasvavat siellä miten milloinkin kietoutuneena toisiinsa ristiin rastiin, jättäen joskus suuria aloja aivan paljaiksi, ja kaatuneiden, kuihtuneiden, toistensa päälle mitä eriskummaisimmalla tavalla kasaantuneiden puiden peittämiksi.

Joidenkuiden, kokonaan tai osaksi kuivuneiden puitten lomissa näkyy väkevän ja hedelmällisen maaperän voimakkaita jätteitä, toisia, samoin ikivanhoja puita, pitää pystyssä yhteenpunoutuneet liaanit, jotka aikojen kuluessa ovat kasvaneet yhtä paksuiksi, kuin niiden alkuperäinen tuki; erilaiset lehdet muodostavat täällä mitä miellyttävimmän vastakohdan; toiset taas, piiloittaen onttoon runkoonsa lantakasan, joka muodostuneena niiden pudonneista lehdistä ja puoliksi mädänneistä oksista on lämmittänyt puiden varistamat siemenet, näyttävät sisässään kasvavien pensaitten kautta hankkivan korvausta näiden isien menettämisestä.

Voisi luulla, että luonto on tahtonut ajan hampaalta suojella osaa näistä vuosisatojen painon alle vaipuneista vanhoista puista, varustamalla ne harmahtavalla sammalverholla, joka suurina köynnöksinä riippuu oksien latvoista aina maahan saakka; tämä sammal, jota sanotaan espanjalaiseksi parraksi, tekee sen peittämät puut melkein haaveellisen näköisiksi.

Näiden metsien maaperä, joka on muodostunut vuosisatojen kuluessa kaatuneiden puiden jätteistä, on varsin vaihteleva, milloin kohoutuen vuoren muotoiseksi, aletakseen taas äkkiä liejuisiksi soiksi, jotka ovat täynnä kauheita, viheriähkössä liejussa rypeviä alligaattoreja ja miljoonittain moskiitteja, jotka hyörivät ja surisevat siitä nousevien löyhkäävien höyryjen keskellä, milloin laajeten loppumattomiksi tasangoiksi, jotka ovat toivottoman säännöllisiä ja yksitoikkoisia. Nimettömiä jokia virtaa näiden tuntemattomien erämaiden halki, kantaen hiljaisilla vesillään ainoastaan mustia joutsenia, jotka välinpitämättömästi seuraavat virran mukana, kun taas punaiset flamingot, asettuneina pitkin rantoja, filosoofisesti onkivat ateriansa joesta, näyttäen puoliksi suljetuin silmin erittäin tyytyväisiltä.

Vaikka näköala yleensä on rajoitettu, on metsissä aina joskus avonaisiakin paikkoja, joissa tarjoutuu katseltavaksi erittäin silmää hiveleviä ja miellyttävän vaihtelevia näköaloja.

Lakkaamattomia ääniä ja kuvaamatonta sorinaa kuuluu yhtämittaa näissä salaperäisissä seuduissa, erämaan ylevämielisiä ääniä, Jumalan luomien, näkymättömien maailmojen juhlallisia kiitoslauluja.

Näiden kauheiden metsien syvyydestä hakevat villit eläimet ja Meksikossa niin lukuisasti esiintyvät käärmeet turvaansa; siellä täällä näkee satavuotisia polkuja, joita alinomaa jaguaarit ja puhvelihärät tallaavat ja jotka kaikki lukemattomien kiemurtelevien mutkien jälkeen päättyvät tuntemattomien vesipaikkojen luo.

Voi sitä uskalikkoa, joka ilman luotettavan oppaan seuraa tunkeutuisi näiden suunnattomien metsien ja ruohomerien monimutkaisiin sokkeloihin! Tavattomien tuskien jälkeen hän sortuisi ja joutuisi villien eläimien saaliiksi; kuinka monta uskaliasta tienraivaajaa on sillä tavoin menettänyt henkensä, ilman että on ollut mahdollista kohottaa sitä salaperäistä huntua, joka peittää heidän onnettoman loppunsa! Ainoastaan jonkun puun juurelta löydetyt vaalenneet luut ovat ilmaisseet löytäjille, että sillä paikalla ihmiset ovat heittäneet henkensä kauheiden kärsimysten jälkeen, ja että sama kohtalo oli ehkä heilläkin edessä.

Muukalainen näytti olevan vakituinen vieras metsässä, johon hän niin uskaliaasti tunkeutui juuri silloin kun aurinko, laskien taivaanrantaan, oli kietonut maan pimeään, joka oli vielä synkempi sen katon alla, missä puiden tuuheat oksat keskellä päivääkin päästivät läpi vain haihtuvan ja epämääräisen valon.

Ruumis vähän kumarassa, silmät ja korvat jännittyneinä tuntematon lasketti täyttä laukkaa eteenpäin, niin nopeata vauhtia, kuin maan laatu salli hevosen kiitävän, seuraten epäröimättä villieläinten polun oikullisia mutkia, vaikka polku miltei peittyi korkeaan ruohoon, joka lakkaamatta yritti hävittää sitä.

Jo monta tuntia hän oli siten laukannut eteenpäin, antamatta hevosen hiljentää vauhtia, tunkeutuen yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään.

Hän oli kahlannut useiden jokien yli, kulkenut monen jyrkän notkelman poikki, kuullen läheltä molemmin puolin jaguarien kumeaa karjuntaa ja tiikerikissojen ivallista naukumista, jotka villieläimet näyttivät ajavan häntä takaa uhkaavasti kiljuen.

Mutta hän ei välittänyt näistä äänistä, hän laukkasi vain yhä eteenpäin, vaikka metsä joka hetki tuli yhä villimmän ja jylhemmän näköiseksi.

Pensaat ja matalarunkoiset puut olivat kadonneet ja jättäneet sijaa suunnattoman suurille mahonkipuille, vuosisatoja vanhoille korkkitammille ja muille jättilaispuille, joiden tumma lehdistö muodosti viheriöivän kahdenkymmenen jalan korkuisen holvin hänen päänsä päälle; polku oli tullut leveämmäksi ja nousi loivasti keskinkertaisen korkealle kummulle, joka oli aivan puuton.

Päästyään kummun juurelle, tuntematon pysähtyi ja katsoi, nousematta hevosen selästä, tutkivasti ympärilleen.

Hänen ympärillään vallitsi kuolon hiljaisuus; villieläinten kiljunta hävisi kauas; mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin hienon vesisuihkun porina, joka sirisi esiin kallionkolosta ja putosi noin kolmen, neljän metrin korkeudesta luonnon muodostamaan säiliöön.

Tummansinisellä taivaalla loisti ääretön joukko kimaltelevia tähtiä, ja kuu, uiden keskellä vaaleata pilvivirtaa, valoi runsaasti hopeahohdettaan kummulle, jonka haaveellisesti valaistut rinteet muodostivat ihmeellisen ja mieltäkiinnittävän vastakohdan muulle, täydelliseen pimeyteen vaipuneelle maisemalle.

Tuntematon istui muutamia minuutteja liikkumatta kuin kuvapatsas, kuunnellen jännittävän tarkkaan pienintäkin ääntä, ase kädessä, valmiina ampumaan pienimmänkin vaaran uhatessa.

Vihdoinkin, luultavasti vakuutettuna siitä, että kaikki oli rauhallista ympäristössä ja ettei mikään tavallisuudesta poikkeava häirinnyt erämaan hiljaisuutta, hän liikahti hypätäkseen maahan hevosen selästä, mutta äkkiä hevonen riuhtaisi kiivaasti päänsä pystyyn, painoi korvansa alaspäin ja korskui useita kertoja.

Äkkiä kuului valtava ryske viidakosta, ja komea hirvi kohosi pensaiden välistä ja harppasi pelästyneenä polun yli ratsastajan läheltä, pelästyneen näköisenä puistellen haaraisia sarviaan, ja katosi pimeyteen.

Jonkun hetken kuului sen kiireellinen juoksu kuivien lehtien yli, joita se polki yhä nopeammin ja nopeammin askelin.

Tuntematon peräytti hevosensa, melkein huomaamattomasti vetämällä suitsista, kummun juurelle asti, ja oli kasvot kääntyneenä yhä metsään päin, kuten tarkkaava etuvartia, joka peräytyy vahvempana pitämänsä voiman tieltä.

Päästyään sinne mihin tahtoi, tuntematon hyppäsi kevyesti maahan ja käyttäen hevosta varustuksenaan hän asetti kiväärin olkapäätään vasten, pani piipun suun satulan päälle ja odotti.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa, muutaman silmänräpäyksen kuluttua hänen korvaansa kuului useiden kulkevien henkilöiden ääni, joka läheni sitä paikkaa, mihin hän oli asettunut väijyksiin.

Tuntematon oli, epäilemättä, kauan ennenkuin hän edes oli huomannut tulijat, jo aavistanut, ketä he saattoivat olla, sillä hän jätti tilapäisen suojansa, pani ohjakset käsivarrelleen ja laski tussarinsa hanan alas, jonka jälkeen hän laski perän maahan, kasvoillaan täysin turvallinen ilme, epämääräisen hymyn leikkiessä hänen huulillaan.

Vihdoin oksat hajaantuivat ja viisi henkilöä tuli näkyviin.

Näistä viidestä henkilöstä neljä oli miestä, kaksi heistä tuki horjuvaa naista, jota he melkein kantoivat käsiensä välissä. Ja ihmeellistä kyllä näillä seuduilla, ei näillä muukalaisilla, jotka puvustaan ja ihonväristään helposti tunsi valkoisiksi, ollut ensinkään hevosia mukanaan.

He jatkoivat matkaansa huomaamatta tuntematonta, joka, yhä liikkumatta, säälien ja surumielisesti näki heidän lähenevän.

Äkkiä muuan muukalaisista kohotti sattumalta päätään.

"Jumalan kiitos!" hän huudahti meksikon kielellä erittäin tyytyväisen näköisenä, "me olemme pelastetut, täällä on vihdoinkin ihminen."

Muukalaiset pysähtyivät; se joka ensin oli huomannut tuntemattoman, meni nopeasti hänen luoksensa ja lausui mitä kohteliaimmin.

"Caballero, sallikaa minun pyytää mitä ei tavallisesti erämaassa kielletä: apua ja suojelusta."

Ennenkuin tuntematon vastasi, hän katsahti puhujaan läpitunkevasti.

Tämä oli noin viidenkymmenen vuotias mies; hänen ulkomuotonsa oli jalo, käytöksensä erinomainen, ja vaikka tukka alkoikin käydä valkeaksi ohimoilta, ei hänen suora, notkea vartalonsa ollut kadottanut piirrettäänkään, ja hänen mustien silmiensä tuli oli yhtä eloisa, kuin jos hän olisi ollut vain kolmenkymmenen ikäinen.

Kallis puku ja vapaa käytös osoittivat selvästi, että hän kuului meksikolaisen yhteiskunnan kaikkein korkeimpiin luokkiin.

"Te olette muutamassa minuutissa tehnyt itsenne syypääksi kahteen suureen virheeseen, caballero", tuntematon vastasi; "ensiksikin, että näin ilman suojelusta olette tullut luokseni ja toiseksi, että tuntematta minua, olette pyytänyt minulta apua ja suojelusta."

"En ymmärrä teitä, señor", vieras vastasi hämmästyneenä, "eikö ihmisten tule keskenään auttaa toisiansa?"

"Sivistyneessä elämässä mahdollisesti", tuntematon vastasi ivallisesti, "mutta erämaassa ennustaa ihmisen näkeminen aina vaaraa; me olemme villejä, me."

Vieras teki hämmästystä osoittavan liikkeen.

"Siis", hän sanoi, "te voisitte antaa kaltaistenne hukkua näihin kauheisiin erämaihin avun puutteessa?"

"Kaltaisteni", tuntematon toisti purevan ivallisesti, "minun kaltaisiani ovat ruohoaavikon villit eläimet; mitä minulla on tekemistä teidän kaupunkilaisten kanssa, jotka olette kaikkien niiden synnynnäisiä vihollisia, jotka hengittävät vapauden raitista ilmaa! Teillä ja minulla ei ole mitään yhteistä; menkää tiehenne älkääkä vaivatko minua enää."

"Olkoon niin", vieras vastasi ylpeästi, "en vaivaa teitä enempää. Jos olisi kysymys ollut vain minusta, en olisi pyytänyt teiltä mitään; elämä ei ole minulle niin rakas, että koettaisin sitä pidentää keinoilla, jotka ovat kunnialleni vastenmielisiä, mutta kysymys ei ole ainoastaan minusta; täällä on myöskin nainen, meikein lapsi vielä, minun tyttäreni, joka kaipaa pikaista apua ja jonka ehkä täytyy kuolla, ellei hän saa sitä."

Tuntematon ei vastannut; hän oli kääntynyt poispäin, ikäänkuin hänelle olisi ollut vastenmielistä jatkaa keskustelua.

Vieras palasi hitain askelin seuralaistensa luo, jotka olivat jääneet metsänreunaan.

"No?" hän kysyi heiltä levottomasti.

"Neiti on pyörtynyt", muuan heistä vastasi surullisella äänellä.

Vieras teki tuskallisen liikkeen; hän seisahtui hetkeksi, silmät kiintyneenä nuoreen tyttöön ja kasvoillaan epätoivon ilme, jota on mahdoton kuvata.

Äkkiä hän kääntyi kiivaasti ja kiiruhti tuntematonta kohti.

Tämä oli taas noussut satulaan ja valmistautui ratsastamaan edelleen.

"Pysähtykää!" vieras huusi.

"Mitä minusta tahdotte", tuntematon vastasi ärtyisästi, "antakaa minun ratsastaa ja kiittäkää Jumalaa, että odottamaton kohtauksemme täällä metsässä ei tuottanut teille vakavampia seurauksia."

Nämä salaperäiset sanat lausuttiin niin uhkaavalla äänellä, että vieras vasten tahtoaankin tunsi levottomuutta. Hän ei kuitenkaan antanut peloittaa itseään.

"On mahdotonta", hän sanoi kiivaasti, "että voitte olla niin julma, kuin miltä tahdotte näyttää; te olette vielä siksi nuori, jotta kaikki tunteet olisivat sydämessänne kuolleet."

Tuntematon nauroi omituisesti.

"Minulla ei ole mitään sydäntä", hän sanoi.

"Pyydän teitä äitinne nimessä, ettette hylkää minua."

"Minulla ei ole äitiä."

"No, kenen nimessä tahansa, sen olennon nimessä, jota rakastatte enin maailmassa."

"Minä en rakasta ketään enää."

"Ette ketään enää!" vieras toisti kauhistuneena vastoin tahtoaan, "silloin surkuttelen teitä, sillä sitten täytyy teidän kärsiä kauheasti."

Tuntematon säpsähti ja kuumemainen puna levisi hänen kasvoilleen, mutta tyyntyen melkein silmänräpäyksessä hän sanoi:

"Antakaa minun nyt mennä."

"En, ennenkuin tiedän kuka te olette."

"Kuka minä olen? Olenhan jo sanonut sen teille. Villi eläin, olento, jossa ei ole muuta ihmismäistä kuin ulkomuoto ja joka kaikkia ihmisiä kohtaan tuntee ikuisesti sammumatonta vihaa. Rukoilkaa Jumalaa, ettette koskaan enää kohtaa minua tiellänne. Minä olen kuin korppi: näkemiseni tuottaa onnettomuutta! Hyvästi!"

"Hyvästi sitten!" vieras mutisi syvästi surullisena, "armahtakoon
Jumala teitä, älköönkä rangaisko teitä julmuudestanne!"

Tällä hetkellä katkaisi hiljaisuuden kuoleva ääni, jonka tuskalliset väreet kuitenkin olivat yhtä suloisia ja soinnukkaita, kuin centzontlensin, amerikkalaisen satakielen.

"Isäni! hyvä isäni!" ääni sanoi, "missä sinä olet? Älä jätä minua!"

"Täällä olen! täällä olen, tyttäreni!" vieras huudahti hellästi, kääntyen vilkkaasti, kiiruhtaakseen sen luo, joka häntä kutsui.

Kuullessaan tämän sointuvan äänen, tuntemattoman kalpeat kasvot tummenivat, hänen siniset silmänsä leimahtivat, hän painoi väristen käden sydämelleen, ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.

Muutaman sekunnin epäröityään, hän antoi hevosen äkkiä tehdä pari harppausta eteenpäin, ja laskien oikean kätensä vieraan olkapäälle hän kysyi omituisella äänenpainolla:

"Kenen tuo ääni on?"

"Minun tyttäreni, joka on kuolemaisillaan ja joka huutaa minua", vieras vastasi tuskallisen moittivalla äänellä.

"Kuolemaisillaan!" tuntematon mutisi ihmeellisen liikutuksen vallassa, "kuolemaisillaan, hän!"

"Antakaa minun kiiruhtaa lapseni luo."

"Isäni! isäni!" nuori tyttö toisti yhä heikommalla äänellä.

Tuntematon suoristautui. Hänen kasvoilleen oli äkkiä tullut lannistumattoman tahdon ilme.

"Hän ei saa kuolla!" hän sanoi kumealla äänellä. "Tulkaa!"

He tulivat ryhmän luo.

Maassa makaavan nuoren tytön silmät olivat kiinni, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen, heikko ja läähättävä hengitys oli ainoa, joka osoitti, ettei elämä ollut vielä oikein paennut.

"Voi", isä huudahti, heittäytyen polvilleen nuoren tytön viereen, jonka käteen hän tarttui ja peitti sen suudelmilla, kyynelien huuhdellessa hänen kasvojaan, "omaisuuteni, elämäni sille, joka pelastaa rakkaan lapseni!"

Tuntematon, joka oli hypännyt alas hevosen selästä, loi nuoreen tyttöön synkän ja miettivän katseen. Vihdoinkin katseltuaan häntä näin äänettömänä jonkun hetken hän kääntyi vierasta kohti ja kysyi äkkiä.

"Mikä tauti tätä nuorta tyttöä vaivaa?"

"Voi", tämä vastasi, "parantumaton tauti, silmälasikäärme on purrut häntä."

Tuntematon rypisti silmäkulmiaan, niin että ne melkein koskettivat toisiaan.

"Silloin hän on hukassa", hän sanoi kumealla äänellä.

"Hukassa! Hyvä Jumala! Tyttäreni! tytär raukkani!"

"Niin! Jollei…" hän lisäsi sitten oikaisten: "kuinka kauan siitä on, kun käärme puri häntä?"

"Siitä ei ole kulunut tuntiakaan."

Tuntemattoman kasvot kirkastuivat, hän oli hetken vaiti, jolloin ympärillä seisojat levottomasti kumartuivat häntä kohti ja kärsimättömästi odottivat tuomiota, jonka hän todennäköisesti lausuisi.

"Ei vielä tuntiakaan?" hän sanoi vihdoinkin, "hänet voidaan vielä pelastaa."

Vieraalta pääsi ilon huokaus.

"Te vakuutatte sen?" hän huudahti.

"Minä", tuntematon sanoi kohauttaen olkapäitään, "en vakuuta mitään muuta, kuin että koetan mahdottomaltakin näyttävää, lahjoittaakseni hänet mahdollisesti teille taas."

"Oi, pelastakaa hänet! pelastakaa hänet!" isä huudahti innoissaan; "kuka tahansa lienettekin, siunaan teitä siitä."

"En välitä siitä, mitä te teette", tuntematon sanoi, "en koeta teidän tähtenne pelastaa tätä lasta; olkootpa vaikuttimeni muuten mitkä tahansa, niin vapautan teidät kaikesta kiitollisuudesta…"

"Mahdollisesti te ajattelette niin, mutta minä…"

"Riittää!" tuntematon keskeytti tylysti, "olemme jo hukanneet aikaa liiankin paljon turhaan lörpöttelyyn; kiiruhtakaamme, ennenkuin on liian myöhäistä."

Kaikki vaikenivat.

Tuntematon katseli ympärilleen.

Olemme maininneet, että vieraat olivat jääneet metsänreunaan; heidän päänsä yläpuolella levisivät metsän viimeisten puiden mahtavat oksat.

Tuntematon meni puiden luo, joita hän tarkkaan katseli, ja näytti hakevan jotakin, jota hän ei löytänyt. Vihdoinkin hän päästi hillityn ilohuudon, ja vetäen tupestaan pitkän veitsen, joka oli kiinnitetty polveen, hän katkaisi liaanin ja palasi, tuoden palasen siitä vierasten luo, jotka levottoman innostuneesti seurasivat kaikkia hänen liikkeitään.

"Kas tässä", hän sanoi yhdelle heistä, joka näytti olevan peoni, "poimikaa pois kaikki lehdet tästä oksasta ja hakatkaa ne sitten hienoksi. Mutta kiiruhtakaa ennen kaikkea; joka sekunti merkitsee vuosisataa sille, jonka tahdomme pelastaa."

Peoni ryhtyi nopeasti hänelle annettuun tehtävään.

Tuntematon kääntyi nyt nuoren tytön isän puoleen ja kysyi:

"Mihin ruumiinosaan tätä lasta on purtu?"

"Vähän vasemman kehräsluun alapuolelle."

"Onko hän rohkea?"

"Miksi sitä kysytte?"

"Vastatkaa, aika rientää."

"Lapsirukka kärsii kovin ja on hyvin heikko."

"Missään tapauksessa ei saa epäröidä, leikkaus on välttämätön."

"Leikkaus!" vieras huudahti pelästyneenä.

"Tahdotteko mieluummin, että hän kuolee?"

"Onko tuo leikkaus siis välttämätön?"

"Kyllä, olemme jo hukanneet liian paljon aikaa."

"Toimittakaa se sitten! Suokoon Jumala, että onnistuisitte."

Nuoren tytön jalka oli kauheasti turvonnut ja käärmeenpureman pyöreä jälki hirveästi paisunut, alkaen jo muuttua vihreähkön väriseksi.

"Aijai!" tuntematon mutisi, "ei saa menettää sekuntiakaan; pitäkää kiinni tytöstä sillä aikaa kun teen leikkauksen, niin ettei hän voi liikahtaakaan."

Tuntemattoman ääni oli niin käskevä, että vieraat tottelivat empimättä.

Tuntematon istuutui maahan, pani nuoren tytön jalan polvelleen ja laittautui kuntoon.

Onneksi kuu paistoi tällä hetkellä niin kirkkaasti, että näki melkein yhtä hyvin kuin päivänvalossa.

Kun nuori tyttö tunsi käärmeen häntä purreen, oli hän ensimmäiseksi työkseen onneksi repinyt jalastaan silkkisukkansa; tuntematon tarttui veitseensä tuuman verran sen kärjestä ja rypistäen silmäkulmiaan julman päättävästi hän työnsi kärjen käärmeenpuremaan johon hän teki ristinmuotoisen, lähes kuuden linjan syvyisen ja yli tuuman pituisen leikkauksen.

Lapsirukka tunsi kaiketi kauheaa tuskaa, sillä hän päästi kamalan huudon ja väänteli itseään kuin hermokohtauksessa.

"Pitäkää kiinni hänestä, Herran tähden!" tuntematon huudahti jyrisevällä äänellä, painaen haavan reunoja yhteen äärettömän kylmäverisesti ja taitavasti, puristaakseen siitä ulos mustan, märkivän veren.

"Nyt tänne lehdet, lehdet!" hän huudahti.

Peoni riensi paikalle.

Tuntematon otti lehdet, avasi vähän haavan syrjiä ja pusersi mehun hitaasti ja varovasti värisevän lihan päälle, sitten hän teki lehdistä jonkinlaisen voiteen, jonka hän pani haavan päälle, ja painoi sen siihen kiinni siteellä, minkä jälkeen hän varovasti laski tytön jalan maahan ja nousi.

Nuori tyttö näytti heti, niin pian kun joku määrä liaanin mehua oli mennyt haavaan, tuntevan ääretöntä hyvinvointia, hermostuneet kouristukset lakkasivat vähitellen ja hänen silmänsä menivät umpeen; vihdoin hän vaipui taaksepäin, koettamatta enää vastustaa henkilöitä, jotka vielä pitivät häntä käsissään.

"Nyt", tuntematon sanoi, "voitte päästää hänet, hän nukkuu."

Nuoren tytön tasainen, vaikka heikko hengitys osoittikin todella, että hän oli vaipunut syvään uneen.

"Jumalan kiitos!" isäraukka huudahti ihastuneena, pannen kätensä ristiin, "hän on siis pelastettu?"

"Niin", tuntematon vastasi hitaasti, "jollei mitään odottamatonta tapahdu, niin ei hänellä nyt enää ole mitään vaaraa."

"Mutta mitä erinomaista keinoa olette käyttänyt saavuttaaksenne niin onnellisen tuloksen?"

Tuntematon hymyili halveksivasti eikä näyttänyt halukkaalta vastaamaan. Hetken epäröityään hän kuitenkin päätti antaa pyydetyn selityksen, langeten ehkä tuohon salaiseen turhamaisuuteen, joka saa jokaisen ihmisen tietämättään kehumaan tietojaan.

"Vähinkin pikkuseikka ihmetyttää teitä kaupunkilaisia", hän sanoi ivallisesti; "mutta mies, joka on viettänyt elämänsä erämaassa, tuntee paljon sellaista, josta teidän loistavien kaupunkienne asukkaat eivät tiedä mitään, vaikka he huvittelevat kehumalla meille villiraukoille hataroita tietojaan, ainoastaan nöyryyttääkseen meitä. Luonnossa ei ole mitään salaisuuksia sille, joka yön varjojen aikana tai auringon valossa pettämättömän kärsivällisesti ja antamatta epäonnistuneiden kokeittensa lannistaa itseään, lakkaamatta tutkii sen salaperäistä yhtenäisyyttä. Kun korkea rakennusmestari loi tämän äärettömän kaikkeuden, ei hän päästänyt sitä mahtavista käsistään, ennenkuin se oli oikein valmis ja hyvä kaikkialla pahan vastapainona, kun hän, niin sanoakseni, asetti vastamyrkyn myrkyn rinnalle."