Kivisydän: Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

KIVISYDÄN

Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Suomentanut

E. Piirinen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1918.

SISÄLLYS:

I. Kohtaus kaukaisessa Lännessä. II. Metsässä. III. Maja. IV. Yleisiä selityksiä. V. Tuttavallinen keskustelu. VI. Matka. VII. Kahakka. VIII. Kylä. IX. Doña Hermosa. X. Hertta ässä. XI. Rancho. XII. Punanahat. XIII. Yöllinen kohtaus. XIV. Don Estevan Diaz. XV. Don Gusman de Ribeyra. XVI. Karavaanimajala pampaksella. XVII. Punaista lemmenleikkiä. XVIII. Petos. XIX. Kertomuksen loppu.

I.

KOHTAUS KAUKAISESSA LÄNNESSÄ.

Kalifornian ja Fragervirran rikkaiden seutujen löydön jälkeen joutui Pohjois-Amerikka sellaisen toimeliaan uudistuksen valtaan ja sivistys edistyi sellaisin jättiläisaskelin, ettei runoilijoille ja haaveksijoille, jotka rakastavat luonnon suuremmoista näytelmää, jäänyt enää muuta kuin yksi ainoa, tämän kertomuksen aikana vielä melkein tuntematon alue, missä he voivat nauttia salaperäisten amerikkalaisten ruohoaavikoiden majesteetillisesta ja suuremmoisesta näytelmästä.

Ainoastaan siellä avautuivat heille silmiä huikaisevat, tavattoman suuret ruoho- ja hiekkameret, jotka liikuttavine vastakohtineen, valtavine sopusointuineen ulottuivat loppumattomiin luojan kaikkivaltiaan katseen alla.

Tämä alue, jonka metsissä uudisasukkaan ahkera kuokka ei vielä ollut kaikunut, oli Far West, s.o. Kaukainen Länsi.

Siellä intiaanit vielä olivat itsevaltiaita, kiitäen mustangiensa [aavikkohevonen], jotka olivat yhtä voittamattomia kuin hekin, selässä ympäri noita aavoja erämaita, joiden kaikki salaisuudet he tunsivat, ajaen puhveleita ja villejä hevosia, ja käyden sotaa keskenään tai parhaansa mukaan vainoten valkoisia metsästäjiä ja riistanpyytäjiä, jotka olivat kyllin huimapäisiä uskaltaakseen tähän punanahkojen viimeiseen, pelättävään olinpaikkaan.

Heinäkuun 27 päivänä 1858, kolmisen tuntia ennen auringonlaskua, muuan ratsastaja näkyi komean mustangin selässä huolettomasti ratsastavan pitkin Rio Vermejon rantaa. Rio Vermejo on Rio Grande del Norten lisäjoki, laskien siihen, virrattuaan 280-320 kilometriä halki erämaan.

Ratsastaja, joka oli puettuna meksikolaisten metsästäjien tavanmukaiseen nahkapukuun, saattoi olla korkeintaan kolmenkymmenen ikäinen mies; kasvultaan hän oli pitkä ja hoikka, hänen ryhtinsä oli oivallinen ja liikkeensä miellyttävät. Kasvojen muoto oli uljas ja päättävä ja niiden rohkeat piirteet, joista kajasti suoruus ja hyvyys, herättivät heti ensi silmäyksellä kunnioitusta ja myötätuntoa. Siniset silmät, jotka olivat lempeät ja salaperäiset kuin naisen, vaaleat hiukset, jotka tuuheina kiharoina aaltoilivat laamavillaisen hatun reunojen alla ja vallattomasti valuivat olkapäille, himmeän vaalea iho, joka jyrkästi poikkesi meksikolaisille ominaisesta olivinvärisestä, vähän pronssinkarvaisesta ihosta, kaikki nämä osoittivat, ettei hän ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla.

Tämän näköjään niin rauhallisen ja vaarattoman miehen jonkunverran naisellisen ulkoasun alla piili jalopeuran rohkeus, jota ei mikään voinut lannistaa, eipä edes hämmästyttää. Tuo hieno, miltei läpikuultava iho hänen valkeissa käsissään, ruusunvärisine kynsineen, oli teräksisten hermojen peitteenä.

Sinä hetkenä, jolloin teemme tämän henkilön tuttavuutta, hän näytti istuvan torkkuen satulassa, niin että mustangi sai kulkea omia aikojaan. Tämä ei ollut juuri tottunut sellaiseen vapauteen ja käyttikin sitä nyt senvuoksi pysähtymällä miltei joka askeleella, näykkien auringon kellastamia, tienvierellä kasvavia ruohonkorsia.

Paikka, jossa ratsastajamme kulki, oli melkoisen laaja tasanko. Sen jakoi kahteen melkein yhtä suureen alaan Rio Vermejo, jonka äkkijyrkillä rannoilla siellä täällä törrötti paljaita, harmahtavia kallioita.

Tätä tasankoa ympäröi kaksi selännettä, jotka molemmin puolin kohosivat aaltomaisesti jatkuvina jonoina, kunnes ne taivaanrannalla muodostuivat pilvenkorkuisiksi lumituntureiksi, joita laskevan auringon purppuranvärinen hohto valaisi.

Vaikka ratsastaja, joko todellisesti tai näennäisesti, näyttikin torkkuvan, hän kuitenkin raotti tuontuostakin silmiänsä ja loi päätään kääntämättä tähystävän silmäyksen ympärilleen, ainoankaan kasvonlihaksen kuitenkaan ilmaisematta pelkoa, joka sentään olisi voinut olla varsin luonnollista seudussa, missä jaguari oli ihmisen vaarattomin vihollinen.

Matkustaja tai metsästäjä, kummaksiko häntä nyt sanoisimme, jatkoi matkaansa yhä hitaammin ja huolettomammin. Hän oli juuri noin viidenkymmenen jalan päästä kulkenut erään kallion ohi, joka yksinäisen etuvartion tavoin kohosi Rio Vermejon vasemmalla rannalla, kun kallion takaa tuli esiin amerikkalainen metsästyskivääri kädessään mies, joka nähtävästi oli ollut siellä vaanimassa.

Tämä mies tarkasteli matkustajaa hetkisen hyvin tarkoin, jonka jälkeen hän nopeasti tähtäsi ja laukaisi.

Ratsastaja hypähti satulassa, päästi tukahtuneen huudon, levitti kätensä, hellitti jalkansa jalustimista ja vieri alas nurmikolle, johon hän jonkun kerran suonenvedontapaisesti nytkähdeltyään jäi liikkumatta makaamaan.

Pelästynyt hevonen nousi pystyyn, peräytyi vähän ja lähti sitten täyttä karkua juoksemaan metsäisiä kukkuloita kohti, jonne se pian katosi näkyvistä.

Kaadettuaan näin kätevästi uhrinsa murhaaja iski kiväärinperän maahan ja otti laamavillaisen hattunsa päästään, pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan, samalla kuin hän turhamaisen tyytyväinen ilme kasvoillaan mutisi: "Hitto vie! Luulenpa että tällä kertaa tuo peijakkaan partiolainen sai sentään sellaisen täräyksen, ettei hän enää nouse; varmaankin musersin hänen selkärankansa. Sepä oli kaunis laukaus! Ihmettelenpä mitä nuo Ventan poropeukalot, jotka väittivät hänen osaavan noitua, niin etten muka voisi saada henkeä hänestä muuten kuin panemalla hopealuodin pyssyyni, mitähän ne nyt sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet makaamassa pitkänään tuossa maassa! No, olen rehellisesti ansainnut sata piasteriani! Ja mitäpä siitä! Olenhan nähnyt paljon vaivaa ennenkuin onnistuin. Pyhä neitsyt olkoon kiitetty armollisesta suojeluksestaan! En lyö laimin olla hänelle kiitollinen siitä."

Näin puhellessaan itsekseen tuo arvon mies oli mitä huolellisimmin ladannut pyssynsä uudelleen.

"Uh!" hän jatkoi, istuutuen ruohomättäälle, "on ollut sangen väsyttävää vahtia häntä niin kauan! Jospa menisin varmuuden vuoksi tarkastamaan, onko hän todellakin kuollut? Ei, luultavasti varon tekemästä niin; puuttuisi vielä, että hän olisikin hengissä ja pistäisi minua puukolla! Oh, en ole toki niin tuhma! Odotan ennemmin tässä varsin levollisesti ja panen tupakaksi; ellei hän tunnin kuluessa liikahda, on kaikki lopussa, ja silloin minäkin rohkenen astua esiin. Eihän minulla ole mitään kiirettä", hän lisäsi, irvistäen kamalasti.

Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, hän kaivoi taskustaan tupakkaa ja kääri itselleen savukkeen, sytytti sen ja alkoi polttaa äärettömän kylmäverisesti, altakulmain yhtämittaa vilkuen ruumiiseen, joka virui muutaman askeleen päässä hänestä.

Tehkäämme tällä välin lähempää tuttavuutta tuon mielenkiintoisen henkilön kanssa. Hän oli vähän alle keskimitan, mutta hänen leveät hartiansa ja rotevat raajansa osoittivat, että hänen täytyi olla erittäin jänterä. Otsa oli matala ja taaksepäin luisu, kuten petoeläimen; pitkä, kaareva nenä riippui ohuthuulisen, leveän suun yli, josta valkeat, terävät ja epätasaiset hampaat näkyivät. Pienet mustat silmät, joiden katse oli luihu, antoivat hänen kasvoilleen kamalan ilmeen.

Tällä miehellä oli samanlainen metsästäjänpuku, kuin ratsastajallakin, nimittäin lyhyet nahkaiset housut, lanteitten kohdalta tiukasti kiristettynä silkkivyöllä ja ulottuen polviin asti sekä pistettynä pitkävartisiin saappaisiin, jotka suojasivat sääriä. Ruumiin yläosaa peitti eräänlainen takki eli pusero, joka oli avoin, kuten paita, ja jossa oli vain puolipitkät hihat. Vasemmalla kupeella riippui rautarenkaaseen pistetty tupeton, suora sapeli ja oikealla sivulla olkapään yli heitetystä puhvelinnahkaisesta hihnasta näköjään hyvin varustettu ampumalaukku; kirjava ja kirkuvanvärinen vaippa, intiaanilaista valmistetta, oli maassa hänen vieressään.

Mutta aika kului; puolitoista tuntia oli jo kulunut eikä miehemme, joka poltti savukkeen toisensa jälkeen, näyttänyt päättävän mennä ottamaan selvää, oliko henkilö, jota hän niin kavalasti oli ampunut kallion takaa, kuollut.

Ratsastaja oli kuitenkin kaatumisestaan saakka maannut täysin liikkumatta; murhaaja, joka tarkoin piti häntä silmällä, ei ollut huomannut hänen vähintäkään liikahtavan. Zopilotit ja kondorit, varmaankin ruumiinhajun houkuttelemina, alkoivat jo kaarrella ilmassa hänen kohdallaan, päästellen käheitä, epäsointuisia ääniä. Laskemaisillaan oleva aurinko näkyi enää vain melkein taivaanrannan tasalla olevana tulipallona. Täytyi välttämättä tehdä jonkunlainen päätös.

Murhaaja nousi vastenmielisesti.

"Ah", hän mutisi, "tottakai hän nyt jo on kuollut, muuten täytyisi hänen sielunsa olla naulattuna kiinni hänen vatsaansa! Tarkastakaamme! Mutta koska varovaisuus on turvallisuuden äiti, niin olkaamme varovaisia!"

Ja ikäänkuin puheensa vahvistukseksi hän veti saappaansa varresta esiin teräväkärkisen veitsen, jollainen niillä seuduin on jokaisella meksikolaisella, voidaksensa katkaista surmasilmukan, jos joku vihollinen heittäisi suopungin hänen kaulaansa. Painettuaan veitsen terää kiveä vasten ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei sen kärki ollut katkennut, hän päätti vihdoinkin mennä kuolleen luo, joka yhäkin makasi liikkumatta samassa paikassa, mihin oli kaatunut.

Mutta Amerikan sydänmailla on olemassa sääntö, jonka kaikki tunnustavat oikeaksi, ja se kuuluu, että lyhin tie kahden pisteen välillä on käyrä viiva, ja miehemme oli kyllin varovainen jättääkseen tässä tilaisuudessa sovelluttamatta käytännössä tätä sääntöä. Sen sijaan, että olisi mennyt aivan suoraan tarkastettavaansa kohti, hän siis kaartoi kaukaa ja läheni vain vähitellen hyvin hiljaa, pysähtyen tuon tuostakin katsoakseen ruumista, valmiina juoksemaan karkuun huomatessaan tämän hiukankaan liikahtavan, ja veitsi kohotettuna iskuasentoon.

Nämä ylenmääräiset varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkin tarpeettomia, sillä ruumis pysyi liikkumattomana kuin patsas, ja tuntematon pysähtyi niin lähelle, että hän melkein voi koskea sitä, minkään seikan osoittamatta, että vähintäkään eloa oli jäljellä tuossa onnettomassa, joka makasi pitkänään maassa!

Murhaaja pani käsivartensa ristiin rinnalleen, ja tarkastellen ruumista, jonka kasvot olivat maata vasten, hän puhui itsekseen:

"Tosiaankin hän on aivan kuollut. Vahinko, sillä hän oli lemmon vankka mies. En olisi koskaan rohjennut hyökätä hänen kimppuunsa edestäpäin! Mutta kunnon miehen täytyy pitää sanansa, minä olin saanut maksuni ja minun oli täytettävä sitoumukseni! Mutta kummallista, ei näy ollenkaan verta! Pyh, hän on varmaankin kuollut sisäiseen verenvuotoon! Sitä parempi hänelle! Siten hän on päässyt vähemmillä tuskilla. Varmemmaksi vakuudeksi työnnän kuitenkin veitsen hänen hartiainsa väliin, jotta voin olla asiastani varma, vaikkei olekaan missään tapauksessa vaaraa siitä, että hän enää nousisi. Mutta ei saa pettää niitä, joiden palkoissa toimii, kunnon miehen tulee pitää sanansa."

Tämän yksinpuhelun jälkeen hän laskeutui polvilleen, ja kumartuen ruumiin yli, oikealla kädellään nojaten kuolleen olkapäähän, hän kohotti veitsensä. Mutta samassa nousi kuolleeksi luultu tavattoman nopeasti ylös, hyppäsi pystyyn notkeana kuin jaguari ja heitti hölmistyneen murhamiehen nurin, tarttui hänen kurkkuunsa, kaatoi hänet pitkäkseen maahan, pani vuorostaan polvensa hänen rinnalleen ja väänsi veitsen hänen kädestään, ennenkuin toinen edes oli ehtinyt päästä selville mitä hänelle tapahtui.

"Kas niin, ukkoseni", ratsastaja sanoi ilkkuen, "nyt voimme keskustella hetkisen, jos haluatte, kies' avita!"

Kaikki tämä tapahtui nopeammin kuin se on tässä kuvattu.

Mutta niin äkkiä ja odottamatta kuin hyökkäys tapahtuikin, toinen oli kuitenkin siksi tottunut tällaisiin omituisiin vaihteluihin jotenkin samanlaisissa olosuhteissa, jotta hän heti saavutti kylmäverisyytensä.

"No ukkoseni", toisti ratsastaja, "mitä sanot tästä tempusta?"

"Minäkö?", toinen vastasi virnistäen, "sanon, että se oli hyvin näytelty, lempo soikoon!"

"Olettehan kaiketi vähäsen perillä tällaisesta?"

"Jonkun verran", sanoi toinen vaatimattomasti. "Minähän olen ollut yhtä ovela kuin tekin?"

"Vielä ovelampikin. Kuitenkin luulin todella surmanneeni teidät."

"— — Omituista!" lisäsi hän sitten ikäänkuin itsekseen, "muut ovat sittenkin oikeassa, hölmöhän minä olen. Ensi kerralla panen pyssyyni hopealuodin, kenties se tepsii paremmin."

"Mitä sanotte?"

"En mitään."

"Anteeksi, te sanoitte jotakin."

"Teistä on siis tärkeätä saada tietää se?"

"Nähtävästi, koska sitä kysyn."

"No niin, sanoin että ensi kerralla otan hopealuodin."

"Minkätähden?"

"Tappaakseni teidät, tietysti."

"Tappaaksenne minut! Oh, oletteko höperö! Luuletteko että jätän teidät henkiin?"

"Sitä en kyllä luule, varsinkin kun tekisitte siinä hyvin tyhmästi."

"Sillä te tappaisitte minut?"

"Niin, tosiaankin, vieläpä mahdollisimman pian."

"Te vihaatte siis minua kovasti?"

"Minäkö? En hituistakaan."

"No, mutta miksi sitten tahdotte tappaa minut?"

"Hitto vie, täytyyhän kunnon miehen pitää sanansa."

Ratsastaja katsoi häneen pitkään, puistaen miettivänä päätään.

"Hm!" hän sanoi hetken kuluttua, "lupaatteko olla yrittämättä päästä karkuun, jos lasken teidät hetkeksi aikaa vapaaksi?"

"Sen lupaan sitäkin mieluummin, koska myönnän olevani sangen väsyttävässä asemassa ja kernaasti haluaisin vaihtaa sitä."

"Nouskaa!" ratsastaja sanoi nousten seisomaan.

Toiselle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti, sillä sekunnissa hän oli jaloillaan.

"Ooh", hän huokasi tyytyväisenä, "onpa suloista, kun tuntee taas olevansa vapaa!"

"Niin, eikö olekin! Haluatteko nyt jutella hetkisen?"

"Muuta en pyydäkään, caballero, minähän vain voitan keskustelustanne", toinen vastasi kumartaen ja mitä herttaisimmin hymyillen.

Molemmat vastustajat asettuivat vierekkäin, ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi heidän välillään tapahtunut.

Meksikolaisen kansanluonteen omituisimpia piirteitä on, että murha on siinä määrin juurtunut kansantajuntaan, ettei se enää herätä mitään ihmettelyä, ja ettei se, joka on ollut joutumaisillaan väijytyksen uhriksi, useinkaan epäröi tarttumasta sen käteen, joka on ollut häntä väijymässä, koska hän aavistaa ennemmin tai myöhemmin voivansa joutua vuorostaan näyttelemään murhamiehen osaa.

Kysymyksen alaisessa tapauksessa tämä näkökohta ei kuitenkaan aiheuttanut, että ratsastaja menetteli siten kuin hän teki; hänellä oli siihen toinen tärkeä syy, jonka kohta saamme tietää, sillä huolimatta teeskennellystä välinpitämättömyydestään hän vain syvästi inhoten istuutui rosvon viereen.

Viimemainitun suhteen on totuudenmukaisesti mainittava, että häntä harmitti vain se, että oli ampunut ohi, mutta hän päätti itsekseen korvata vahinkonsa niin pian kuin suinkin ja siinä tilaisuudessa ryhtyä sellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, että hänen ehdottomasti täytyi onnistua.

"Mitä tuumitte?" ratsastaja kysyi häneltä äkkiä.

"Minäkö? En mitään, caballero", hän vastasi viattomalta näyttäen.

"Yritätte pettää minua, mutta minä tiedän mitä te tällä hetkellä ajattelette."

"Ooh, mitä siihen tulee, niin sallikaa minun sanoa…"

"Te ajattelette tappaa minut", jatkoi ratsastaja, katkaisten äkkiä hänen lauseensa.

Toinen ei vastannut, mutisi vain hampaittensa lomasta:

"Mikä turkasen mies! Hän arvaa toisen salaisimmatkin ajatukset; ei hänen lähellään voi olla varma mistään."

"Tahdotteko vastata rehellisesti ja suorasti niihin kysymyksiin, joita teille teen?" ratsastaja kysyi jälleen hetken kuluttua.

"Kyllä, mikäli voin."

"Toisin sanoen, mikäli teidän omat etunne eivät vaadi teitä valehtelemaan?"

"Niin, hitto vie, señor, eihän kukaan halua hakea vitsaa omaa selkäänsä varten, eikä kukaan voi pyytää minua puhumaan pahaa itsestäni."

"Se on totta. Kuka te olette?"

"Señor", vastasi toinen ojentautuen ylpeästi, "minulla on kunnia olla meksikolainen, äitini oli intiaaninainen, nimeltään Opata, ja isäni caballero Guadalupesta."

"Hyvä, mutta se ei paljoakaan anna selvitystä teistä itsestänne."

"Ah, teidän armonne", rosvo vastasi sellaisella haikealla äänellä, jollaista meksikolaiset niin mainiosti osaavat käyttää, "minulle on sattunut onnettomuuksia."

"Vai niin, teille on sattunut onnettomuuksia, herra… Ooh, anteeksi, minusta tuntuu, että olette unohtaneet sanoa nimenne."

"Ooh, se on jotenkin tuntematon, teidän armonne, mutta jos haluatte sen kuulla, niin on nimeni Tonillo el Zapote, palvelukseksenne."

"Kiitos, señor Zapote; jatkakaa nyt, minä kuuntelen."

"Olen ollut monessa toimessa eläissäni; olen perätysten ollut leperona, mulaterona, maromerona [jätkänä, muulinajajana, nuorallatanssijana] ja sotilaana. Onnettomuudekseni olen vähän kiivasluontoinen. Kun suutun, olen hyvin herkkäkätinen."

"Tai hyvin raskaskätinen", ratsastaja huomautti hymyillen,

"Yhdentekevää. Olen niinmuodoin onnettomuudekseni lähettänyt toiseen maailmaan viisi, kuusi henkilöä, jotka varomattomasti kyllä etsivät riitaa kanssani. Tuomari pani sen pahakseen ja selitti, väittäen olevani syyllinen kuuteen murhaan, että olin ansainnut hirttonuoran. No, kun silloin havaitsin, että kansalaiset arvostelivat minua väärin ja ettei sivistynyt yhteiskunta ymmärtänyt todellisia ansioitani, pakenin erämaahan ja rupesin metsästäjäksi."

"Ihmismetsästäjäksi?" ratsastaja keskeytti ivallisesti.

"Niin, teidän armonne, mitäpä tehdä, ajat ovat ahtaat. Muukalaiset maksavat kaksikymmentä dollaria päänahasta, se on aika sievoinen summa, ja, lempo soikoon, kun hätä ahdistaa, niin! Mutta minä en tartu siihen keinoon muuten kuin äärimmäisessä hädässä."

"Vai niin arvelette. Mutta sanokaa nyt minulle eräs asia: tunnetteko minua?"

"Kuulopuheilta varsin hyvin, persoonallisesti en ollenkaan."

"Onko teillä mitään syytä vihata minua?"

"Kuten minulla jo on ollut kunnia mainita, ei minulla sellaista suinkaan ole."

"No, mutta miksi sitten olette tahtonut murhata minut?"

"Minäkö, teidän armonne!" jätkä huudahti äärimmäisen ihmettelevän näköisenä, "murhata teidät, en koskaan!"

"Mitenkä, lurjus!" ratsastaja sanoi kulmakarvojaan rypistäen, "uskallatteko teeskennellä sellaista, kun jo neljä kertaa olen ollut maalitaulunanne ja tänään viimeksi olette minua ampunut…"

"Anteeksi, teidän armonne", el Zapote sanoi tulisesti, "eihän se ollenkaan ole sama asia. Olen ampunut teitä, sen myönnän, vieläpä todennäköisesti ampuisin teitä uudelleenkin, mutta milloinkaan, sen vannon paratiisiosuuteni kautta, ei päähäni ole pälkähtänyt murhata teitä. Hyi toki! Minä, caballero! Kuinka teillä voi olla niin huono käsitys minusta, teidän armonne?"

"Mitä te sitten aijoitte, kun ammuitte minua?"

"Tappaa teidän armonne, en mitään muuta."

"Sitä ette siis pidä murhana?"

"En suinkaan, teidän armonne, se oli kauppa."

"Kuinka? Kauppako? Totta vie, luulenpa että tuo lurjus tekee minut hulluksi!"

"Lempo soikoon, teidän armonne, kunnon miehen täytyy kai pitää sanansa, minä olin saanut maksun."

"Minun tappamisestaniko?" ratsastaja huudahti.

"Aivan niin", el Zapote vastasi; "käsitätte siis, että olin sellaisten olosuhteiden vallitessa pakotettu tekemään sen, minkä olin ottanut tehdäkseni."

Hetken hiljaisuus seurasi; nähtävästi ratsastaja ei pitänyt tätä keskustelua yhtä todistavana kuin lepero.

"Kas niin, lopettakaamme tämä", ratsastaja jatkoi hetken kuluttua.

"En pyydä muuta, teidän armonne."

"Kaiketi myönnätte, että nyt olette minun vallassani?"

"Minun olisi vaikea väittää toisin."

"Hyvä! Koska te, oman tunnustuksenne mukaan olette ampunut minua, selvällä aikomuksella tappaa minut…"

"En voi sitä kieltää, teidän armonne."

"Niinpä minä siis, jos nyt tappaisin teidät, kun olette minun käsissäni, käyttäisin vain kostamisoikeuttani?"

"Aivan oikein, caballero; vieläpä täytyy minun tunnustaa, että tekisitte hyvin viisaasti menetellessänne siten."

Ratsastaja katsoi häneen hämmästyneenä.

"Te olette siis tyytyväinen saadessanne kuolla?" hän sanoi.

"Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin", toinen sanoi vilkkaasti, "minä en ollenkaan ole tyytyväinen siihen, päinvastoin, mutta olen vanha pelaaja, siinä kaikki; olen pelannut ja hävinnyt, minä maksan — sehän on oikein!"

Ratsastaja näytti miettivän.

"Ja jos minä nyt, sen sijaan, että iskisin veitseni teidän kurkkuunne", hän sanoi, "johon minulla oman tunnustuksenne mukaan on oikeus…"

El Zapote teki myöntävän liikkeen.

"Laskisin teidät vapaaksi ja antaisin teidän menetellä mielenne mukaan, mitä silloin tekisitte?"

Rosvo pudisti surullisesti päätään.

"Toistan vieläkin", hän vastasi, "minä tappaisin teidät; miehen täytyy pysyä sanassaan; en voi pettää niiden luottamusta, jotka ovat käyttäneet minua, se olisi maineensa pilaamista."

Ratsastaja rähähti nauramaan.

"Olette siis saanut hyvän maksun tästä retkestä?" hän sanoi.

"Oh, enpä juuri, mutta hätä pakottaa paljoon; olen saanut sata piasteria."

"Ei enempää?" vieras sanoi, venyttäen halveksivasti huuliaan. "Se ei ollut paljon, luulin olevani enemmän arvoinen."

"Paljonkin enemmän, erittäinkin kun yritys on hyvin vaikea, mutta ensi kerralla otan hopealuodin."

"Te olette typerä, toveri, ette tapa minua silloin paremmin kuin nytkään. Ajatelkaa mitä teille on tapahtunut tänään. Jo neljä eri kertaa olen kuullut luotienne suhisevan korvissani; väsyin siihen ja tahdoin sen takia tietää, kuka te olitte, ja olen onnistunut, kuten näette."

"Se on totta. Mutta ehkä ette kaiken tämän jälkeen aavistanut, että olin niin lähellä teitä?"

Ratsastaja kohautti olkapäitään.

"En tahdo edes kysyä teiltä sen nimeä, joka on ostanut teidät salamurhaamaan minut", hän sanoi. "Kas tässä on veitsenne, jota minä en tarvitse; menkää tiehenne, halveksin teitä liian paljon, pelätäkseni teitä. Hyvästi!"

Näin sanoen ratsastaja nousi ja käski, tehden majesteetillisen ja halveksivan liikkeen, rosvon poistua.

Lepero seisoi hetken liikkumatta, kumarsi sitten syvään jalomieliselle voittajalleen ja virkkoi liikutetulla äänellä:

"Kiitoksia, teidän armonne; te olette parempi kuin minä; mutta samantekevää, näytän teille, etten ole niin suuri heittiö, kuin otaksutte, ja että minussa vielä on jotakin, joka ei ole aivan turmeltunutta."

Ratsastaja ei vastannut, vaan käänsi hänelle selkänsä, kohauttaen olkapäitään.

Lepero näki hänen poistuvan, kasvoillaan ilme, johon hänen hurjat piirteensä eivät näyttäneet kykenevän; surumielisyys ja kiitollisuus antoivat hänen kasvoilleen aivan toisenlaisen leiman kuin niissä tavallisesti oli.

"Hän ei usko minua", hän mutisi — olemme jo huomanneet, että hänellä oli erikoinen taipumus puhua itsekseen — "hän ei usko minua; miksi hän oikeastaan uskoisikaan sanojani? Sitä pahempi! Se on vaikeata, mutta kunniallisen miehen täytyy pitää sanansa; näytän hänelle, ettei hän vielä tunne minua. Eteenpäin!"

Näiden mietteiden vahvistamana roisto palasi takaisin kallion luo, jonka takana hän alkuaan oli ollut väijyksissä; sivumennen hän tarttui pyssyynsä, mennen kallion ympäri, irroitti hevosensa, jonka hän oli piiloittanut erääseen syvennykseen, pani suitset sen päähän, hyppäsi satulaan ja poistui nelistäen, katsottuaan ensin taakseen, mutisten todellisella ihailulla:

"Lempo soikoon! Mikä vankka mies! Mikä voimakas luonne! Olisi onnetonta tappaa hänet jonkun pensaan takaa kuin antiloopin! Kautta Jumalan! niin ei tule tapahtumaan, jos minä voin sen estää, niin totta kuin nimeni on Zapote!"

Häh kahlasi Rio Vermejon yli ja oli pian kadonnut vastakkaisen rannan korkeaan ruohistoon.

Kun tuntematon oli tullut vakuutetuksi leperon lähdöstä, niin hän arvioi ajan puiden tavattomasti pidentyneiden varjojen mukaan, ja katsottuaan tarkkaavasti ympärilleen, hän päästi terävän, pitkän vihellyksen, jonka, vaikka se olikin hillitty, kuitenkin joen kaiut toistivat, siinä määrin läpitunkeva ääni oli.

Muutaman minuutin kuluttua kuului kaukainen hirnunta, jonka jälkeen melkein välittömästi kuului hevosen nelistystä, kaukaisen ukkosen tavoin.

Hevoskavioiden ääni läheni yhä enemmän; oksat ratisivat, pensaat hajaantuivat rajusti ja tuntemattoman mustangi näyttäytyi lähellä olevan metsän reunassa.

Päästyään siihen jalo eläin pysähtyi ja hirnui, ojentaen kaulaansa ja kääntäen päätään kaikille tahoille, sen jälkeen se taas laukkasi eteenpäin, mutkitellen melkolailla ja pysähtyi varsin iloisena isäntänsä eteen, katsellen häntä älykkään näköisenä.

Tämä hyväili eläintä ja puheli sille ystävällisesti, jonka jälkeen hän, tultuaan vakuutetuksi siitä, että lepero todellakin oli poistunut ja että hän todellakin oli yksin, korjasi satulavarusteet, jotka olivat joutuneet vähän epäkuntoon, heittäytyi satulaan ja katosi vuorostaan.

Mutta sen sijaan, että olisi yhä edelleen seurannut Rio Vermejon rantoja, hän käänsi niille nyt selkänsä ja poistui vuoristoa kohti.

Tuntemattoman ryhdissä oli tapahtunut täydellinen muutos. Hän ei ollut enää sama äsken lukijalle esittämämme mies, joka puolinukuksissa nyökytti satulassa, antaen hevosen mennä miten tahtoi; ei, nyt hän istui suorana ja vakavasti hevosen selässä, jonka kupeita hänen polvensa puristivat; kasvoihin oli tullut synkkä, miettivä ilme, hänen katseensa pälyi ympäri, ikäänkuin se olisi tahtonut tunkeutua sen tiheän metsän salaisuuksien läpi, johon hän nyt meni. Pää hieman eteenpäin ojennettuna hän kuunteli jännittyneen tarkkaavasti pienintäkin kolinaa; pyssy oli hänen edessään satulassa poikkipuolin, liipasin juuri hänen oikean kätensä alla, niin että hän saattoi silmänräpäyksessä ampua, jos olosuhteet niin vaatisivat.

Tämän miehen ulkomuoto oli kädenkäänteessä muuttunut siinä määrin, että olisi voinut otaksua, että se ihmeellinen kohtaus, jonka todistajana lukija on ollut, oli hänelle vain muuan noita tuhansia odottamattomia, merkityksettömiä tapauksia, joille hänen seikkailurikas elämänsä erämaassa oli alttiina, mutta että hän nyt valmistautui taistelemaan todellakin vakavia vaaroja vastaan.

II.

METSÄSSÄ.

Tuntematon oli tullut syvälle tiheään metsään, jonka ulkoreuna ulottui melkein Rio Vermejon rantaan asti. Amerikkalaiset metsät eroavat paljon vanhan maailman metsistä: puut kasvavat siellä miten milloinkin kietoutuneena toisiinsa ristiin rastiin, jättäen joskus suuria aloja aivan paljaiksi, ja kaatuneiden, kuihtuneiden, toistensa päälle mitä eriskummaisimmalla tavalla kasaantuneiden puiden peittämiksi.

Joidenkuiden, kokonaan tai osaksi kuivuneiden puitten lomissa näkyy väkevän ja hedelmällisen maaperän voimakkaita jätteitä, toisia, samoin ikivanhoja puita, pitää pystyssä yhteenpunoutuneet liaanit, jotka aikojen kuluessa ovat kasvaneet yhtä paksuiksi, kuin niiden alkuperäinen tuki; erilaiset lehdet muodostavat täällä mitä miellyttävimmän vastakohdan; toiset taas, piiloittaen onttoon runkoonsa lantakasan, joka muodostuneena niiden pudonneista lehdistä ja puoliksi mädänneistä oksista on lämmittänyt puiden varistamat siemenet, näyttävät sisässään kasvavien pensaitten kautta hankkivan korvausta näiden isien menettämisestä.

Voisi luulla, että luonto on tahtonut ajan hampaalta suojella osaa näistä vuosisatojen painon alle vaipuneista vanhoista puista, varustamalla ne harmahtavalla sammalverholla, joka suurina köynnöksinä riippuu oksien latvoista aina maahan saakka; tämä sammal, jota sanotaan espanjalaiseksi parraksi, tekee sen peittämät puut melkein haaveellisen näköisiksi.

Näiden metsien maaperä, joka on muodostunut vuosisatojen kuluessa kaatuneiden puiden jätteistä, on varsin vaihteleva, milloin kohoutuen vuoren muotoiseksi, aletakseen taas äkkiä liejuisiksi soiksi, jotka ovat täynnä kauheita, viheriähkössä liejussa rypeviä alligaattoreja ja miljoonittain moskiitteja, jotka hyörivät ja surisevat siitä nousevien löyhkäävien höyryjen keskellä, milloin laajeten loppumattomiksi tasangoiksi, jotka ovat toivottoman säännöllisiä ja yksitoikkoisia. Nimettömiä jokia virtaa näiden tuntemattomien erämaiden halki, kantaen hiljaisilla vesillään ainoastaan mustia joutsenia, jotka välinpitämättömästi seuraavat virran mukana, kun taas punaiset flamingot, asettuneina pitkin rantoja, filosoofisesti onkivat ateriansa joesta, näyttäen puoliksi suljetuin silmin erittäin tyytyväisiltä.

Vaikka näköala yleensä on rajoitettu, on metsissä aina joskus avonaisiakin paikkoja, joissa tarjoutuu katseltavaksi erittäin silmää hiveleviä ja miellyttävän vaihtelevia näköaloja.

Lakkaamattomia ääniä ja kuvaamatonta sorinaa kuuluu yhtämittaa näissä salaperäisissä seuduissa, erämaan ylevämielisiä ääniä, Jumalan luomien, näkymättömien maailmojen juhlallisia kiitoslauluja.

Näiden kauheiden metsien syvyydestä hakevat villit eläimet ja Meksikossa niin lukuisasti esiintyvät käärmeet turvaansa; siellä täällä näkee satavuotisia polkuja, joita alinomaa jaguaarit ja puhvelihärät tallaavat ja jotka kaikki lukemattomien kiemurtelevien mutkien jälkeen päättyvät tuntemattomien vesipaikkojen luo.

Voi sitä uskalikkoa, joka ilman luotettavan oppaan seuraa tunkeutuisi näiden suunnattomien metsien ja ruohomerien monimutkaisiin sokkeloihin! Tavattomien tuskien jälkeen hän sortuisi ja joutuisi villien eläimien saaliiksi; kuinka monta uskaliasta tienraivaajaa on sillä tavoin menettänyt henkensä, ilman että on ollut mahdollista kohottaa sitä salaperäistä huntua, joka peittää heidän onnettoman loppunsa! Ainoastaan jonkun puun juurelta löydetyt vaalenneet luut ovat ilmaisseet löytäjille, että sillä paikalla ihmiset ovat heittäneet henkensä kauheiden kärsimysten jälkeen, ja että sama kohtalo oli ehkä heilläkin edessä.

Muukalainen näytti olevan vakituinen vieras metsässä, johon hän niin uskaliaasti tunkeutui juuri silloin kun aurinko, laskien taivaanrantaan, oli kietonut maan pimeään, joka oli vielä synkempi sen katon alla, missä puiden tuuheat oksat keskellä päivääkin päästivät läpi vain haihtuvan ja epämääräisen valon.

Ruumis vähän kumarassa, silmät ja korvat jännittyneinä tuntematon lasketti täyttä laukkaa eteenpäin, niin nopeata vauhtia, kuin maan laatu salli hevosen kiitävän, seuraten epäröimättä villieläinten polun oikullisia mutkia, vaikka polku miltei peittyi korkeaan ruohoon, joka lakkaamatta yritti hävittää sitä.

Jo monta tuntia hän oli siten laukannut eteenpäin, antamatta hevosen hiljentää vauhtia, tunkeutuen yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään.

Hän oli kahlannut useiden jokien yli, kulkenut monen jyrkän notkelman poikki, kuullen läheltä molemmin puolin jaguarien kumeaa karjuntaa ja tiikerikissojen ivallista naukumista, jotka villieläimet näyttivät ajavan häntä takaa uhkaavasti kiljuen.

Mutta hän ei välittänyt näistä äänistä, hän laukkasi vain yhä eteenpäin, vaikka metsä joka hetki tuli yhä villimmän ja jylhemmän näköiseksi.

Pensaat ja matalarunkoiset puut olivat kadonneet ja jättäneet sijaa suunnattoman suurille mahonkipuille, vuosisatoja vanhoille korkkitammille ja muille jättilaispuille, joiden tumma lehdistö muodosti viheriöivän kahdenkymmenen jalan korkuisen holvin hänen päänsä päälle; polku oli tullut leveämmäksi ja nousi loivasti keskinkertaisen korkealle kummulle, joka oli aivan puuton.

Päästyään kummun juurelle, tuntematon pysähtyi ja katsoi, nousematta hevosen selästä, tutkivasti ympärilleen.

Hänen ympärillään vallitsi kuolon hiljaisuus; villieläinten kiljunta hävisi kauas; mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin hienon vesisuihkun porina, joka sirisi esiin kallionkolosta ja putosi noin kolmen, neljän metrin korkeudesta luonnon muodostamaan säiliöön.

Tummansinisellä taivaalla loisti ääretön joukko kimaltelevia tähtiä, ja kuu, uiden keskellä vaaleata pilvivirtaa, valoi runsaasti hopeahohdettaan kummulle, jonka haaveellisesti valaistut rinteet muodostivat ihmeellisen ja mieltäkiinnittävän vastakohdan muulle, täydelliseen pimeyteen vaipuneelle maisemalle.

Tuntematon istui muutamia minuutteja liikkumatta kuin kuvapatsas, kuunnellen jännittävän tarkkaan pienintäkin ääntä, ase kädessä, valmiina ampumaan pienimmänkin vaaran uhatessa.

Vihdoinkin, luultavasti vakuutettuna siitä, että kaikki oli rauhallista ympäristössä ja ettei mikään tavallisuudesta poikkeava häirinnyt erämaan hiljaisuutta, hän liikahti hypätäkseen maahan hevosen selästä, mutta äkkiä hevonen riuhtaisi kiivaasti päänsä pystyyn, painoi korvansa alaspäin ja korskui useita kertoja.

Äkkiä kuului valtava ryske viidakosta, ja komea hirvi kohosi pensaiden välistä ja harppasi pelästyneenä polun yli ratsastajan läheltä, pelästyneen näköisenä puistellen haaraisia sarviaan, ja katosi pimeyteen.

Jonkun hetken kuului sen kiireellinen juoksu kuivien lehtien yli, joita se polki yhä nopeammin ja nopeammin askelin.

Tuntematon peräytti hevosensa, melkein huomaamattomasti vetämällä suitsista, kummun juurelle asti, ja oli kasvot kääntyneenä yhä metsään päin, kuten tarkkaava etuvartia, joka peräytyy vahvempana pitämänsä voiman tieltä.

Päästyään sinne mihin tahtoi, tuntematon hyppäsi kevyesti maahan ja käyttäen hevosta varustuksenaan hän asetti kiväärin olkapäätään vasten, pani piipun suun satulan päälle ja odotti.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa, muutaman silmänräpäyksen kuluttua hänen korvaansa kuului useiden kulkevien henkilöiden ääni, joka läheni sitä paikkaa, mihin hän oli asettunut väijyksiin.

Tuntematon oli, epäilemättä, kauan ennenkuin hän edes oli huomannut tulijat, jo aavistanut, ketä he saattoivat olla, sillä hän jätti tilapäisen suojansa, pani ohjakset käsivarrelleen ja laski tussarinsa hanan alas, jonka jälkeen hän laski perän maahan, kasvoillaan täysin turvallinen ilme, epämääräisen hymyn leikkiessä hänen huulillaan.

Vihdoin oksat hajaantuivat ja viisi henkilöä tuli näkyviin.

Näistä viidestä henkilöstä neljä oli miestä, kaksi heistä tuki horjuvaa naista, jota he melkein kantoivat käsiensä välissä. Ja ihmeellistä kyllä näillä seuduilla, ei näillä muukalaisilla, jotka puvustaan ja ihonväristään helposti tunsi valkoisiksi, ollut ensinkään hevosia mukanaan.

He jatkoivat matkaansa huomaamatta tuntematonta, joka, yhä liikkumatta, säälien ja surumielisesti näki heidän lähenevän.

Äkkiä muuan muukalaisista kohotti sattumalta päätään.

"Jumalan kiitos!" hän huudahti meksikon kielellä erittäin tyytyväisen näköisenä, "me olemme pelastetut, täällä on vihdoinkin ihminen."

Muukalaiset pysähtyivät; se joka ensin oli huomannut tuntemattoman, meni nopeasti hänen luoksensa ja lausui mitä kohteliaimmin.

"Caballero, sallikaa minun pyytää mitä ei tavallisesti erämaassa kielletä: apua ja suojelusta."

Ennenkuin tuntematon vastasi, hän katsahti puhujaan läpitunkevasti.

Tämä oli noin viidenkymmenen vuotias mies; hänen ulkomuotonsa oli jalo, käytöksensä erinomainen, ja vaikka tukka alkoikin käydä valkeaksi ohimoilta, ei hänen suora, notkea vartalonsa ollut kadottanut piirrettäänkään, ja hänen mustien silmiensä tuli oli yhtä eloisa, kuin jos hän olisi ollut vain kolmenkymmenen ikäinen.

Kallis puku ja vapaa käytös osoittivat selvästi, että hän kuului meksikolaisen yhteiskunnan kaikkein korkeimpiin luokkiin.

"Te olette muutamassa minuutissa tehnyt itsenne syypääksi kahteen suureen virheeseen, caballero", tuntematon vastasi; "ensiksikin, että näin ilman suojelusta olette tullut luokseni ja toiseksi, että tuntematta minua, olette pyytänyt minulta apua ja suojelusta."

"En ymmärrä teitä, señor", vieras vastasi hämmästyneenä, "eikö ihmisten tule keskenään auttaa toisiansa?"

"Sivistyneessä elämässä mahdollisesti", tuntematon vastasi ivallisesti, "mutta erämaassa ennustaa ihmisen näkeminen aina vaaraa; me olemme villejä, me."

Vieras teki hämmästystä osoittavan liikkeen.

"Siis", hän sanoi, "te voisitte antaa kaltaistenne hukkua näihin kauheisiin erämaihin avun puutteessa?"

"Kaltaisteni", tuntematon toisti purevan ivallisesti, "minun kaltaisiani ovat ruohoaavikon villit eläimet; mitä minulla on tekemistä teidän kaupunkilaisten kanssa, jotka olette kaikkien niiden synnynnäisiä vihollisia, jotka hengittävät vapauden raitista ilmaa! Teillä ja minulla ei ole mitään yhteistä; menkää tiehenne älkääkä vaivatko minua enää."

"Olkoon niin", vieras vastasi ylpeästi, "en vaivaa teitä enempää. Jos olisi kysymys ollut vain minusta, en olisi pyytänyt teiltä mitään; elämä ei ole minulle niin rakas, että koettaisin sitä pidentää keinoilla, jotka ovat kunnialleni vastenmielisiä, mutta kysymys ei ole ainoastaan minusta; täällä on myöskin nainen, meikein lapsi vielä, minun tyttäreni, joka kaipaa pikaista apua ja jonka ehkä täytyy kuolla, ellei hän saa sitä."

Tuntematon ei vastannut; hän oli kääntynyt poispäin, ikäänkuin hänelle olisi ollut vastenmielistä jatkaa keskustelua.

Vieras palasi hitain askelin seuralaistensa luo, jotka olivat jääneet metsänreunaan.

"No?" hän kysyi heiltä levottomasti.

"Neiti on pyörtynyt", muuan heistä vastasi surullisella äänellä.

Vieras teki tuskallisen liikkeen; hän seisahtui hetkeksi, silmät kiintyneenä nuoreen tyttöön ja kasvoillaan epätoivon ilme, jota on mahdoton kuvata.

Äkkiä hän kääntyi kiivaasti ja kiiruhti tuntematonta kohti.

Tämä oli taas noussut satulaan ja valmistautui ratsastamaan edelleen.

"Pysähtykää!" vieras huusi.

"Mitä minusta tahdotte", tuntematon vastasi ärtyisästi, "antakaa minun ratsastaa ja kiittäkää Jumalaa, että odottamaton kohtauksemme täällä metsässä ei tuottanut teille vakavampia seurauksia."

Nämä salaperäiset sanat lausuttiin niin uhkaavalla äänellä, että vieras vasten tahtoaankin tunsi levottomuutta. Hän ei kuitenkaan antanut peloittaa itseään.

"On mahdotonta", hän sanoi kiivaasti, "että voitte olla niin julma, kuin miltä tahdotte näyttää; te olette vielä siksi nuori, jotta kaikki tunteet olisivat sydämessänne kuolleet."

Tuntematon nauroi omituisesti.

"Minulla ei ole mitään sydäntä", hän sanoi.

"Pyydän teitä äitinne nimessä, ettette hylkää minua."

"Minulla ei ole äitiä."

"No, kenen nimessä tahansa, sen olennon nimessä, jota rakastatte enin maailmassa."

"Minä en rakasta ketään enää."

"Ette ketään enää!" vieras toisti kauhistuneena vastoin tahtoaan, "silloin surkuttelen teitä, sillä sitten täytyy teidän kärsiä kauheasti."

Tuntematon säpsähti ja kuumemainen puna levisi hänen kasvoilleen, mutta tyyntyen melkein silmänräpäyksessä hän sanoi:

"Antakaa minun nyt mennä."

"En, ennenkuin tiedän kuka te olette."

"Kuka minä olen? Olenhan jo sanonut sen teille. Villi eläin, olento, jossa ei ole muuta ihmismäistä kuin ulkomuoto ja joka kaikkia ihmisiä kohtaan tuntee ikuisesti sammumatonta vihaa. Rukoilkaa Jumalaa, ettette koskaan enää kohtaa minua tiellänne. Minä olen kuin korppi: näkemiseni tuottaa onnettomuutta! Hyvästi!"

"Hyvästi sitten!" vieras mutisi syvästi surullisena, "armahtakoon Jumala teitä, älköönkä rangaisko teitä julmuudestanne!"

Tällä hetkellä katkaisi hiljaisuuden kuoleva ääni, jonka tuskalliset väreet kuitenkin olivat yhtä suloisia ja soinnukkaita, kuin centzontlensin, amerikkalaisen satakielen.

"Isäni! hyvä isäni!" ääni sanoi, "missä sinä olet? Älä jätä minua!"

"Täällä olen! täällä olen, tyttäreni!" vieras huudahti hellästi, kääntyen vilkkaasti, kiiruhtaakseen sen luo, joka häntä kutsui.

Kuullessaan tämän sointuvan äänen, tuntemattoman kalpeat kasvot tummenivat, hänen siniset silmänsä leimahtivat, hän painoi väristen käden sydämelleen, ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.

Muutaman sekunnin epäröityään, hän antoi hevosen äkkiä tehdä pari harppausta eteenpäin, ja laskien oikean kätensä vieraan olkapäälle hän kysyi omituisella äänenpainolla:

"Kenen tuo ääni on?"

"Minun tyttäreni, joka on kuolemaisillaan ja joka huutaa minua", vieras vastasi tuskallisen moittivalla äänellä.

"Kuolemaisillaan!" tuntematon mutisi ihmeellisen liikutuksen vallassa, "kuolemaisillaan, hän!"

"Antakaa minun kiiruhtaa lapseni luo."

"Isäni! isäni!" nuori tyttö toisti yhä heikommalla äänellä.

Tuntematon suoristautui. Hänen kasvoilleen oli äkkiä tullut lannistumattoman tahdon ilme.

"Hän ei saa kuolla!" hän sanoi kumealla äänellä. "Tulkaa!"

He tulivat ryhmän luo.

Maassa makaavan nuoren tytön silmät olivat kiinni, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen, heikko ja läähättävä hengitys oli ainoa, joka osoitti, ettei elämä ollut vielä oikein paennut.

"Voi", isä huudahti, heittäytyen polvilleen nuoren tytön viereen, jonka käteen hän tarttui ja peitti sen suudelmilla, kyynelien huuhdellessa hänen kasvojaan, "omaisuuteni, elämäni sille, joka pelastaa rakkaan lapseni!"

Tuntematon, joka oli hypännyt alas hevosen selästä, loi nuoreen tyttöön synkän ja miettivän katseen. Vihdoinkin katseltuaan häntä näin äänettömänä jonkun hetken hän kääntyi vierasta kohti ja kysyi äkkiä.

"Mikä tauti tätä nuorta tyttöä vaivaa?"

"Voi", tämä vastasi, "parantumaton tauti, silmälasikäärme on purrut häntä."

Tuntematon rypisti silmäkulmiaan, niin että ne melkein koskettivat toisiaan.

"Silloin hän on hukassa", hän sanoi kumealla äänellä.

"Hukassa! Hyvä Jumala! Tyttäreni! tytär raukkani!"

"Niin! Jollei…" hän lisäsi sitten oikaisten: "kuinka kauan siitä on, kun käärme puri häntä?"

"Siitä ei ole kulunut tuntiakaan."

Tuntemattoman kasvot kirkastuivat, hän oli hetken vaiti, jolloin ympärillä seisojat levottomasti kumartuivat häntä kohti ja kärsimättömästi odottivat tuomiota, jonka hän todennäköisesti lausuisi.

"Ei vielä tuntiakaan?" hän sanoi vihdoinkin, "hänet voidaan vielä pelastaa."

Vieraalta pääsi ilon huokaus.

"Te vakuutatte sen?" hän huudahti.

"Minä", tuntematon sanoi kohauttaen olkapäitään, "en vakuuta mitään muuta, kuin että koetan mahdottomaltakin näyttävää, lahjoittaakseni hänet mahdollisesti teille taas."

"Oi, pelastakaa hänet! pelastakaa hänet!" isä huudahti innoissaan; "kuka tahansa lienettekin, siunaan teitä siitä."

"En välitä siitä, mitä te teette", tuntematon sanoi, "en koeta teidän tähtenne pelastaa tätä lasta; olkootpa vaikuttimeni muuten mitkä tahansa, niin vapautan teidät kaikesta kiitollisuudesta…"

"Mahdollisesti te ajattelette niin, mutta minä…"

"Riittää!" tuntematon keskeytti tylysti, "olemme jo hukanneet aikaa liiankin paljon turhaan lörpöttelyyn; kiiruhtakaamme, ennenkuin on liian myöhäistä."

Kaikki vaikenivat.

Tuntematon katseli ympärilleen.

Olemme maininneet, että vieraat olivat jääneet metsänreunaan; heidän päänsä yläpuolella levisivät metsän viimeisten puiden mahtavat oksat.

Tuntematon meni puiden luo, joita hän tarkkaan katseli, ja näytti hakevan jotakin, jota hän ei löytänyt. Vihdoinkin hän päästi hillityn ilohuudon, ja vetäen tupestaan pitkän veitsen, joka oli kiinnitetty polveen, hän katkaisi liaanin ja palasi, tuoden palasen siitä vierasten luo, jotka levottoman innostuneesti seurasivat kaikkia hänen liikkeitään.

"Kas tässä", hän sanoi yhdelle heistä, joka näytti olevan peoni, "poimikaa pois kaikki lehdet tästä oksasta ja hakatkaa ne sitten hienoksi. Mutta kiiruhtakaa ennen kaikkea; joka sekunti merkitsee vuosisataa sille, jonka tahdomme pelastaa."

Peoni ryhtyi nopeasti hänelle annettuun tehtävään.

Tuntematon kääntyi nyt nuoren tytön isän puoleen ja kysyi:

"Mihin ruumiinosaan tätä lasta on purtu?"

"Vähän vasemman kehräsluun alapuolelle."

"Onko hän rohkea?"

"Miksi sitä kysytte?"

"Vastatkaa, aika rientää."

"Lapsirukka kärsii kovin ja on hyvin heikko."

"Missään tapauksessa ei saa epäröidä, leikkaus on välttämätön."

"Leikkaus!" vieras huudahti pelästyneenä.

"Tahdotteko mieluummin, että hän kuolee?"

"Onko tuo leikkaus siis välttämätön?"

"Kyllä, olemme jo hukanneet liian paljon aikaa."

"Toimittakaa se sitten! Suokoon Jumala, että onnistuisitte."

Nuoren tytön jalka oli kauheasti turvonnut ja käärmeenpureman pyöreä jälki hirveästi paisunut, alkaen jo muuttua vihreähkön väriseksi.

"Aijai!" tuntematon mutisi, "ei saa menettää sekuntiakaan; pitäkää kiinni tytöstä sillä aikaa kun teen leikkauksen, niin ettei hän voi liikahtaakaan."

Tuntemattoman ääni oli niin käskevä, että vieraat tottelivat empimättä.

Tuntematon istuutui maahan, pani nuoren tytön jalan polvelleen ja laittautui kuntoon.

Onneksi kuu paistoi tällä hetkellä niin kirkkaasti, että näki melkein yhtä hyvin kuin päivänvalossa.

Kun nuori tyttö tunsi käärmeen häntä purreen, oli hän ensimmäiseksi työkseen onneksi repinyt jalastaan silkkisukkansa; tuntematon tarttui veitseensä tuuman verran sen kärjestä ja rypistäen silmäkulmiaan julman päättävästi hän työnsi kärjen käärmeenpuremaan johon hän teki ristinmuotoisen, lähes kuuden linjan syvyisen ja yli tuuman pituisen leikkauksen.

Lapsirukka tunsi kaiketi kauheaa tuskaa, sillä hän päästi kamalan huudon ja väänteli itseään kuin hermokohtauksessa.

"Pitäkää kiinni hänestä, Herran tähden!" tuntematon huudahti jyrisevällä äänellä, painaen haavan reunoja yhteen äärettömän kylmäverisesti ja taitavasti, puristaakseen siitä ulos mustan, märkivän veren.

"Nyt tänne lehdet, lehdet!" hän huudahti.

Peoni riensi paikalle.

Tuntematon otti lehdet, avasi vähän haavan syrjiä ja pusersi mehun hitaasti ja varovasti värisevän lihan päälle, sitten hän teki lehdistä jonkinlaisen voiteen, jonka hän pani haavan päälle, ja painoi sen siihen kiinni siteellä, minkä jälkeen hän varovasti laski tytön jalan maahan ja nousi.

Nuori tyttö näytti heti, niin pian kun joku määrä liaanin mehua oli mennyt haavaan, tuntevan ääretöntä hyvinvointia, hermostuneet kouristukset lakkasivat vähitellen ja hänen silmänsä menivät umpeen; vihdoin hän vaipui taaksepäin, koettamatta enää vastustaa henkilöitä, jotka vielä pitivät häntä käsissään.

"Nyt", tuntematon sanoi, "voitte päästää hänet, hän nukkuu."

Nuoren tytön tasainen, vaikka heikko hengitys osoittikin todella, että hän oli vaipunut syvään uneen.

"Jumalan kiitos!" isäraukka huudahti ihastuneena, pannen kätensä ristiin, "hän on siis pelastettu?"

"Niin", tuntematon vastasi hitaasti, "jollei mitään odottamatonta tapahdu, niin ei hänellä nyt enää ole mitään vaaraa."

"Mutta mitä erinomaista keinoa olette käyttänyt saavuttaaksenne niin onnellisen tuloksen?"

Tuntematon hymyili halveksivasti eikä näyttänyt halukkaalta vastaamaan. Hetken epäröityään hän kuitenkin päätti antaa pyydetyn selityksen, langeten ehkä tuohon salaiseen turhamaisuuteen, joka saa jokaisen ihmisen tietämättään kehumaan tietojaan.

"Vähinkin pikkuseikka ihmetyttää teitä kaupunkilaisia", hän sanoi ivallisesti; "mutta mies, joka on viettänyt elämänsä erämaassa, tuntee paljon sellaista, josta teidän loistavien kaupunkienne asukkaat eivät tiedä mitään, vaikka he huvittelevat kehumalla meille villiraukoille hataroita tietojaan, ainoastaan nöyryyttääkseen meitä. Luonnossa ei ole mitään salaisuuksia sille, joka yön varjojen aikana tai auringon valossa pettämättömän kärsivällisesti ja antamatta epäonnistuneiden kokeittensa lannistaa itseään, lakkaamatta tutkii sen salaperäistä yhtenäisyyttä. Kun korkea rakennusmestari loi tämän äärettömän kaikkeuden, ei hän päästänyt sitä mahtavista käsistään, ennenkuin se oli oikein valmis ja hyvä kaikkialla pahan vastapainona, kun hän, niin sanoakseni, asetti vastamyrkyn myrkyn rinnalle."

Vieras kuunteli yhä enemmän hämmästyneenä tätä miestä, jonka todellinen luonne oli hänelle arvoitus, ja joka joka hetki esiintyi hänelle aivan vastakkaisessa valossa ja aivan eri puolilta.

"Mutta", tuntematon jatkoi, "ylpeys ja röyhkeys tekee ihmisen sokeaksi. Tottuneena kohdistamaan kaikki itseensä, kuvitellen mielessään, että kaikki mitä on olemassa, on luotu juuri varta vasten hänen mukavuudekseen, hän ei vaivaudu tutkimaan luonnon salaisuuksia muuten kuin mikäli siitä suorastaan on hänelle persoonallista etua, välittämättä tutustua sen yksinkertaisimpaan toimintaan. Niin esim. täytyy sen seudun, jossa nyt olemme, matalana ja liejuisena, luonnollisesti olla täynnä matelijoita, jotka ovat sitä vaarallisempia ja kauheampia, kun ne ovat puoliksi kalkkiutuneita ja paahtavan auringon raivostuttamia. Mutta nyt on ennalta harkitseva luonto samoihin seutuihin synnyttänyt suuren joukon liaaneja, nimeltään mikania, juuri sama liaani, jota minä käytin ja joka on pettämätön lääke käärmeenpuremaa vastaan."

"En voi epäillä sitä, sittenkuin nyt olen nähnyt sen vaikutukset, mutta kuinka on keksitty tämän liaanin ominaisuudet", vieras sanoi, tahtomattaankin hyvin mielenkiintoisesti.

"Muuan metsänkulkija", tuntematon jatkoi jonkinlaisella mielihyvällä, "huomasi, että musta haukka, paremmin tunnettu nimellä guaco, joka lintu pääasiallisesti elättää itseään käärmeillä, näytti erikoisesti huvitteleman sotimalla raivoisasti käärmeitten kanssa; metsänkulkija huomasi myöskin, että jos käärme joskus taistelun kestäessä onnistui puremaan guacoa, tämä heti luopui taistelusta ja lensi tuon liaanin luo, josta se repi muutamia lehtiä ja jauhoi ne rikki nokallaan, minkä jälkeen se palasi taisteluun, jatkaen sitä vieläkin kiivaammin, kunnes onnistui voittamaan pelättävän vihollisensa. Tämä metsänkulkija oli viisas ja kokenut mies, joka tiesi, että eläimet, ollen järkeä vailla ovat Jumalan erityisessä suojeluksessa ja että kaikella, mitä ne tekevät, on edeltäkäsin järjestetty syynsä. Tarkoin harkittuaan hän päätti sentähden kokeilla itsensä kanssa."

"Ja hän toteutti aikeensa!" vieras huudahti

"Niin kyllä, hän antoi corailin, kaikkein vaarallisimman käärmeen, purra itseään. Mutta mikanian avulla käärmeenpurema tuli hänelle yhtä vaarattomaksi, kuin jos orjantappuranpiikki olisi pistänyt häntä. Kas siten tämä korvaamaton keino on keksitty; mutta", tuntematon lisäsi äkkiä muuttaen ääntään, "olen täyttänyt toivomuksenne ja auttanut tytärtänne — hän on pelastettu. Hyvästi! minun on aika poistua."

"Ei ennenkuin olette sanonut minulle nimenne."

"Miksi olette niin itsepintainen?"

"Koska tahdon muistissani säilyttää sen henkilön nimen, jota kohtaan aina tunnen ikuista kiitollisuutta."

"Olette mieletön", tuntematon virkkoi tylysti; "ei hyödytä mitään mainita teille nimeä, jonka ehkä saatte tulla tuntemaan liiankin pian."

"Olkoon sitten, en tahdo olla itsepintainen; mitä syitä teillä lieneekin menettelytapaanne, en vastoin tahtoanne koeta saada tietää kuka olette, mutta vaikka te kieltäydyttekin sanomasta minulle nimeänne, niin ette voi estää minua ilmoittamasta teille omaa nimeäni; nimeni on don Pedro de Luna. Vaikka en koskaan ennen ole tunkeutunut näin kauas ruohoaavikoille, niin ei asuntoni kuitenkaan ole erittäin kaukana täältä. Omistan haciendan [maatila] de las Norias de San-Antonion, joka sijaitsee melkein las Despobladosin rajalla Rio San-Pedron suulla."

"Tunnen haciendan de las Norias de San-Antonion; sen omistajan täytyy olla maailman onnellisimpia kaupunkilaiskäsitteittenne mukaan! Jos se kuuluu teille, niin en suinkaan kadehdi teiltä rikkautta, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Nyt ei teillä toivoakseni enää ole mitään sanomista minulle. Hyvästi sitten!"

"Kuinka, hyvästi! te lähdette luotamme?"

"Luonnollisesti, luuletteko ehkä, että jäisin luoksenne koko yöksi?"

"Toivoin kuitenkin, ett'ette jättäisi kesken alkamaanne työtä."

"En ymmärrä teitä, caballero."

"Niin, minä tarkoitan, aijotteko hylätä meidät näin, tahdotteko jättää tyttäreni siihen tilaan, missä hän on, keskelle erämaata ilman mahdollisuutta päästä pois sieltä, keskelle tätä metsää, joka jo oli käymäisillään hänelle niin turmiolliseksi?"

Tuntematon rypisti silmäkulmiaan useita kertoja, vilkaisten salaa nuoreen naiseen. Raju taistelu näytti riehuvan hänessä. Hän vaikeni muutaman minuutin ajan, ikäänkuin olisi epäröinyt tehdä päätöstä. Vihdoin hän kohotti päänsä.

"Kuulkaa", hän sanoi katkonaisesti puristetulla äänellä, "tahdon olla avomielinen teitä kohtaan; en ole koskaan osannut valehdella. Minulla on tässä lähellä jacali [maja], kuten te nimitätte sitä kehnoa callia [maja], joka on kattona pääni päällä, mutta uskokaa minua, teidän on parempi jäädä tänne missä olette, kuin seurata minua sinne."

"Mistä syystä?" don Pedro kysyi hämmästyneenä.

"En voi antaa teille mitään selitystä, toistan vain, uskokaa minua, jääkää tänne. Jos te kuitenkin välttämättä tahdotte seurata minua, niin en sitä vastusta, vaan olen teille päinvastoin luotettavana oppaana."

"Uhkaisiko meitä vaara kattonne alla? En vi uskoa sellaista otaksumaa; vieraanvaraisuushan on ruohoaavikolla loukkaamaton."

"Ehkä, en myönnä enkä kiellä, päättäkää, mutta päättäkää pian, sillä minulla on kiire saada tämä päättymään."

Don Pedro de Luna loi surullisen katseen tyttäreensä, jonka jälkeen hän kääntyi tuntemattomaan päin sanoen:

"Minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä tahansa, tyttäreni ei voi jäädä tänne; olette tehnyt liian paljon hänen hyväkseen ollaksenne pelastamatta häntä. Luotan teihin, näyttäkää minulle tie."

"Olkoon menneeksi!" tuntematon vastasi jyrkästi, "olen varoittanut teitä, nyt saatte syyttää itseänne."

III.

MAJA.

Niin epäröiden kuin tuntematon näyttikin tarjoovan don Pedro de Lunalle ja hänen tyttärellensä suojaa kattonsa alla — ja me tiedämme millä tavalla tämä tarjous vihdoin tehtiin — hän osoittautui kuitenkin kerran tehtyään päätöksensä, hyvin innokkaaksi poistumaan siitä osasta metsää, jossa edellisessä luvussa kuvattu kohtaus tapahtui. Hänen silmänsä harhailivat alituiseen ympäri levottomasti, hänen koettamattakaan sitä salata, ja hän käänsi lakkaamatta katseensa pientä kumpua kohti, ikäänkuin olisi odottanut saavansa äkkiä nähdä jonkun kauhean olennon ilmaantuvan sen huipulle.

Olisi ollut hyvin varomatonta herättää nuori tyttö siinä tilassa, jossa hän oli, koska se olisi saattanut hänen terveytensä varsin vaaranalaiseksi. Tuntemattoman kuivalla äänellä antamien ohjeiden mukaan kiiruhtivat nyt don Pedron peonit ja haciendero [maatilanomistaja] itse hakkaamaan puunoksia sairaspaareiksi, jotka he peittivät kuivilla lehdillä, ja panivat niiden päälle zarapéensa [vaippa], jotka he luovuttivat tehdäkseen siten vuoteen pehmeämmäksi valtiattarelleen.

Kun nämä valmistukset olivat tehdyt, nostettiin nuori tyttö hyvin varovasti maasta ja pantiin hellävaroin paarille.

Niistä kolmesta miehestä, jotka seurasivat don Pedroa, kaksi oli peonia eli intialaista syntyperää olevaa palvelijaa, kolmas oli haciendan capataza [hoitaja].

Tämä mies oli noin viiden jalan kahdeksan tuuman pituinen, leveähartiainen ja länkisäärinen, joka oli johtunut hänen alituisesta hevosen selässä istumisestaan. Hän oli äärimmäisen laiha, mutta hänestä voi hyvällä syyllä sanoa, että hänessä oli vain lihaksia ja hermoja; hän oli nimeltään Luciano Pedralva, ja oli hän sieluineen ja ruumiineen uskollinen isännälleen, jonka perhettä hän ja hänen esi-isänsä olivat palvelleet lähes kaksi vuosisataa.

Hänen ilman ja tuulen ruskeuttamilla kasvoillaan, vaikkakin ne muuten olivat tavallisen näköiset, oli viisas ja terävä ilme, johon hänen suuret, mustat silmänsä painoivat tavattoman voiman ja rohkeuden leiman. Don Pedro de Luna luotti suuresti tähän mieheen, jota hän piti pikemmin ystävänä kuin palvelijana.

Tuntemattoman, joka taas oli istuutunut satulaan, annettua äänettömän merkin, pieni joukko läksi hitaasti liikkeelle. Sen sijaan, että olisi palannut takaisin metsään, tuntematon jatkoi kumpua kohti, jonka juurella hän pian oli; kapea polku kiemurteli sitä ylös, nousten jotenkin loivasti. Pieni joukko astui epäröimättä tälle polulle.

He jatkoivat siten matkaansa ylöspäin muutamia minuutteja, seuraten kymmenen, viidentoista metrin etäisyydessä tuntematonta, joka ratsasti yksin edellä. Äkkiä, päästyään erään tiessä olevan äkkimutkan luo, jonka taakse opas jo oli hävinnyt, kuului niin terävä vihellys, että meksikolaiset säpsähtivät ja pysähtyivät vaistomaisesti, eivätkä tienneet menisivätkö eteen- vai taaksepäin.

"Mitä tämä merkitsee?" don Pedro mutisi levottomasti.

"Epäilemättä on jokin petos kysymyksessä", capatazi vastasi luoden tähystävän silmäyksen ympärilleen.

Mutta kaikki heidän ympärillänsä oli rauhallista; mitään huomattavaa muutosta ei ollut tapahtunut maisemassa, joka yhä näytti yhtä autiolta.

Tuskin oli kuitenkin muutamia minuutteja kulunut, kun useita sellaisia vihellyksiä, kuin heidän ensin kuulemansakin, mutta paljon etempänä, kaikui samalla kertaa eri suunnilta, luultavasti vastaukseksi annettuun merkkiin.

Tällä hetkellä tuntematon näyttäytyi taas; hänen kasvonsa olivat kalpeat, liikkeensä jurot, hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa.

"Olette itse tahtonut niin", hän sanoi, "pesen käteni sen suhteen mitä saattaa tapahtua."

"Sanokaa edes mikä vaara meitä uhkaa", don Pedro sanoi kiihtyneenä.

"Haa!" tuntematon sanoi vihan valtaamana, "en tiedä sitä itsekään. Muuten, mitä hyötyä teillä oikeastaan olisi vaikka sen tietäisittekin? Olisittekohan silti paremmassa turvassa? Olette kieltäytynyt uskomasta minua. Rukoilkaa nyt Jumalaa, että hän auttaa teitä, sillä teitä ei ole koskaan niin kauhea vaara uhannut kuin tällä hetkellä."

"Mistä johtuu tämä alituinen umpimielisyytenne? Olkaa avomielinen. Me olemme miehiä, kautta Jumalan! Ja olkoon vaara miten suuri tahansa, niin osaamme rohkeasti käydä sitä kohti."

"Olette mieletön; voiko yksi mies vastustaa sataa? Sanon teille, että joudutte surman suuhun, mutta saatte syyttää itseänne, sillä te olette itsepintaisesti tahtonut uhmailla Tiikerikissaa luolassaan."

"Ooh!" haciendero huudahti kauhusta väristen, "minkä nimen olettekaan lausunut!"

"Sen miehen nimen, jonka vallassa nyt olette."

"Mitä sanotte! Tiikerikissa, tuo kauhea rosvo, jonka lukemattomat rikokset niin kauan ovat kauhistuttaneet koko maata, tuo mies, jolla näyttää olevan pirullinen voima suorittaa ne hirmuiset tihutyöt, joissa hän lakkaamatta rypee, tuo peto on täällä lähellä!"

"Niin, ja minä varoitan teitä, olkaa varuillanne, sillä hän ehkä kuulee puheenne juuri tällä hetkellä, niin näkymätönnä kuin hän onkin teidän ja minun katseiltani."

"Vähät minä siitä välitän", don Pedro huudahti tarmokkaasti; "sittenkuin minun onneton tähteni on nyt sallinut minun joutua tuon hornanhengen valtaan, ei minun tarvitse osoittaa mitään hienotunteisuutta, sillä se mies on säälimätön eikä henkeni enää kuulu minulle."

"Mistä sen tiedätte, señor don Pedro de Luna?" ilkkuva ääni vastasi.

Haciendero säpsähti ja peräytyi askeleen, päästäen tukahtuneen huudahduksen.

Tiikerikissa oli notkeana kuin eläin, jonka nimeä hän kantoi, hypännyt sen korkean kallion huipulta, joka kohousi pystysuoraan juuri polun vieressä, ja putosi kevyesti varpaisilleen maahan pari askelta hänestä.

Seurasi hetken kammottava hiljaisuus. Molemmat miehet seisten näin vastakkain, leimuavin silmin ja vääristynein huulin, tarkastivat toisiaan hehkuvan uteliaasti.

Haciendero näki ensi kerran tuon hirmuisen sissin, jonka verinen maine ulottui aina maan tuntemattomimpiin pikkukaupunkeihin asti ja joka jo kolmenkymmenen vuoden ajan oli levittänyt kauhua Meksikon rajoilla.

Kuvaamme muutamin sanoin tätä miestä, jonka tehtävänä on näytellä tärkeätä osaa tässä kertomuksessa.

Tiikerikissa oli yli kuuden jalan pituinen jättiläinen. Hänen leveät hartiansa ja jäsenensä, joiden lihakset olivat kiinteät kuin marmori, osoittivat, että vaikka hän jo aikoja sitten oli sivuuttanut elämänsä keskipäivän, hän oli vielä täysin vankka voimiltaan. Hänen pitkä tukkansa, valkoinen kuin Coatepecsin lumi, valui epäjärjestyksessä hänen olkapäillensä ja sekaantui hopeanhohtavaan partaan, joka peitti hänen rintansa. Koko hänen olemuksensa oli, sanalla sanoen, mitä täydellisin erämaan pojan esikuva, suuri, voimakas, majesteetillinen ja leppymätön. Vaikka hänen ihonsa, alttiina vuodenaikojen armottomuudelle, oli muuttunut melkein tiilenkarvaiseksi, oli kuitenkin puhtaista ja jyrkkärajaisista kasvojenpiirteistä helppo huomata että tämä mies kuului valkoiseen rotuun.

Hänen pukunsa oli jonkunlainen sekoitus meksikolaisen ja punaihoisen puvusta, toisin sanoen, että vaikka hän kantoi zarapéta, niin kuitenkin hänen kaksijakoiset mitassinsa, joihin oli sinne tänne neulottu karvoja ja hänen kirjavat mokkasininsa, jotka olivat harjaksilla kirjaillut ja lasihelmillä sekä kulkusilla koristetut, todistivat hänen mieltymystään intiaaneihin, joiden tottumukset ja elintavat hän muuten näytti kokonaan omaksuneen.

Leveä nylkyveitsi, kirves, kuulapussi ja ruutisarvi riippui hänen keltaisessa nahkavyössään, joka tiukasti ympäröi hänen lanteitaan.

Omituista kyllä valkoiselle miehelle, oli valkopäisen kotkan sulka pistetty hänen oikean korvansa yläpuolelle, niinkuin tuo mies olisi tahtonut osoittaa, että hän vaatii itseään pidettävän jonkun intiaaniheimon päällikkönä.

Lopuksi oli hänellä kädessään erinomainen amerikkalainen, mitä suurimmalla taidolla hopealla damaskoitu ja siselöity metsästyskivääri.

Sellainen ulkomuodoltaan oli se mies, jolle valkoiset metsästäjät ja punanahat olivat antaneet nimen Tiikerikissa, jonka nimen, jollei huhu valehdellut, jos vain puoletkin niistä ilkitöistä, joista häntä syytettiin, olivat tosia, hän joka suhteessa ansaitsi.

Kuitenkaan emme nyt tällä kertaa ryhdy lähemmin kuvailemaan tämän ihmeellisen miehen luonnetta, kun ne kohtaukset, jotka tässä seuraavat, varmaankin tarpeeksi valaisevat sitä.

Vaikkakin hämmästyksissään pelottavan sissin yhtä äkillisestä kuin odottamattomasta esiintymisestä, don Pedro de Luna oli kuitenkin pian jälleen saavuttanut koko mielenmalttinsa.

"Te näytätte tuntevan minut paljon paremmin kuin minä tunnen teidät", hän vastasi kylmästi; "jos kuitenkin puoletkin siitä, mitä olen kuullut puhuttavan teistä, on totta, niin ei minun tule odottaa teiltä mitään muuta kohtelua, kuin sen, minkä annatte tulla niiden onnettomien osaksi, jotka joutuvat teidän käsiinne."

Tiikerikissa hymyili ivallisesti.

"Ja te ette pelkää sitä kohtelua?" hän kysyi ilkkuen.

"En itse puolestani", don Pedro vastasi halveksivasti.

"Mutta", sissi jatkoi, mulkoillen haavoittunutta naista, "tämän nuoren tytön puolesta?"

Haciendero säpsähti ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä aivan tuhkanharmaiksi.

"Te ette tarkoita mitä sanotte", hän vastasi, "ihmiskunnan kunnian nimessä tahdon uskoa niin. Itse villit apachitkin tuntevat raivonsa sammuvan heikon naisen edessä."

"Eikö minulla kaupunkien asukasten keskuudessa ole sellainen maine, että olen hurjempi kuin punanahat ja vieläpä itse villit eläimetkin?" Tiikerikissa sanoi ivallisesti.

"Lopettakaamme tämä", don Pedro de Luna vastasi ylpeästi, "koska olen ollut niin mieletön, että, huolimatta uudistetuista varoituksista, olen antautunut teidän käsiinne, niin tehkää kanssani miten haluatte, mutta vapauttakaa minut kidutuksesta kuunnella teitä."

Tiikerikissa rypisti silmäkulmiaan, löi pyssynperän kiivaasti maata vasten, mutisten muutamia epäselviä sanoja; mutta äärettömällä tahdonponnistuksella hänen kasvonpiirteensä taas saavuttivat tavallisen liikkumattomuutensa; pieninkin mielenliikutuksen vivahdus oli hävinnyt hänen äänestään, hänen vastatessaan mitä rauhallisimmalla äänellä:

"Kun aloitin tämän keskustelun, josta niin vähän näytätte välittävän, caballero, niin sanoin: 'Mistä sen tiedätte?'"

"No niin?" haciendero sanoi hämmästyen ja vastoin tahtoaan malttaen mielensä, nähtyään peloittavassa vastustajassaan tapahtuneen äkillisen muutoksen.

"No niin!" tämä sanoi, "minä en toista näitä sanoja kuten ehkä mahdollisesti voitte otaksua, pilkatakseni teitä, vaan aivan yksinkertaisesti saadakseni tietää todellisen mielipiteenne minusta."

"Tästä mielipiteestä ette luullakseni paljoakaan välitä."

"Enemmän kuin ehkä luulettekaan. Mutta jättäkäämme tämä ja olkaa hyvä ja vastatkaa minulle."

Haciendero oli hetken vaiti. Tiikerikissa iski silmänsä häneen ja tarkasti häntä tutkivasti.

Mitä tulee metsästäjään, joka melkein vasten tahtoaan oli suostunut palvelemaan don Pedro de Lunan oppaana, niin hän hämmästyi kovin. Luullen tuntevansa sissin mielenlaadun perinpohjin, hän ei ymmärtänyt rahtuakaan tästä kohtauksesta, ja hän arveli, mihin hirveään murhenäytelmään tämä Tiikerikissan luuloteltu lempeys loppuisi.

Don Pedro puolestaan arvosteli aivan toisin rosvon tunteita; syystä tai syyttä hän luuli huomanneensa surumielisen vilpittömyyden vivahduksen niissä sanoissa, jotka tämä oli viimeksi lausunut hänelle.

"Koska välttämättä niin tahdotte", hän sanoi, "niin vastaan teille suoraan: minä en luule, että teidän sydämenne on niin julma, kuin miltä tahdotte sen näyttävän, ja otaksun, että tuo käsitys, joka teillä on siitä, tekee teidät hyvin onnettomaksi, sillä huolimatta kaikista hävyttömyyksistä, joista teitä syytetään, olette kuitenkin jättänyt tekemättä osan aikomistanne julmuuksista, huolimatta leppymättömästä hurjuudestanne, josta teitä moititaan."

Tiikerikissa liikahti.

"Älkää keskeyttäkö minua!" haciendero jatkoi vilkkaasti. "Tiedän kulkevani polttavalla maaperällä, mutta te olette vaatinut minua puhumaan suoraan. Sen tähden täytyy teidän kuulla minua loppuun, joko tahdotte tai ette. Tässä maailmassa ovat useimmat ihmiset onnensa tai onnettomuutensa välikappaleita; te ette ole välttänyt ihmiskunnan yhteistä kohtaloa. Tarmokasluontoisena ja erittäin intohimoisena te olette sen sijaan että olisitte tukahduttanut himojanne, antanut niiden vallita itseänne, ja askel askeleelta olette niin vähitellen tullut siihen tilaan, jossa nyt olette, ja kuitenkaan kaikki hyvät tunteet eivät teissä sentään ole kuolleet."

Halveksiva hymy leikki vanhan rosvon huulilla.

"Älkää hymyilkö", haciendero jatkoi, "se kysymys, jonka minulle teitte, on todistus siitä: viettäen syvällä erämaassa saaliinhimoisen villin elämää, vihaten yhteiskuntaa, josta teidät on karkoitettu, pidätte kuitenkin tärkeänä saada tietää mitä tämä yhteiskunta teistä ajattelee. Mistä syystä? Niin, sanon sen teille, siksi että, ehkä teidän tietämättänne, tuo oikean tunne, jonka Jumala on pannut jokaisen ihmissydämen sisimpään, nousee teissä vastustamaan tuota yleistä hylkäämistuomiota, mikä painaa nimeänne. Te häpeätte itseänne! Mutta ihminen, joka on joutunut niin pitkälle, ei ole, olkoon hän kuinka rikoksellinen tahansa, kaukana katumuksesta, sillä ääni, joka siten puhuu hänen sydämessänsä, on heräävä omatunto."

Vaikka don Pedro oli ollut vaiti jo jonkun hetken, Tiikerikissa näytti vieläkin kuuntelevan hänen sanojansa, mutta äkkiä, kohottaen ylpeästi päätään, hän loi vuoronperään ilkkuvan silmäyksen häntä ympäröiviin henkilöihin ja alkoi nauraa niin kuivasti ja hermostuneesti, ettei sitä voi verrata muuhun kuin Goethen Mefistofeleksen nauruun.

Tämä nauru suretti hacienderoa, joka ymmärsi, että sissin huonot himot olivat voittaneet ne hyvät ajatukset, jotka hetken näyttivät tahtovan juurtua hänessä.

Hetken kuluttua oli Tiikerikissan kasvoihin palannut marmorinkova vakavuus.

"Hyvä!" hän huudahti aiheettoman vallattomalla äänellä, minkä don Pedro ei suinkaan antanut pettää itseään; "odotin saarnaa ja näen etten erehtynyt. No niin, silläkin uhalla, että alenisin arvostelussanne taikka oikeammin lisäisin ylpeyttänne, antamalla näennäisesti tukea otaksumisellenne, että olette ollut oikeassa arvostellessanne minua, niinkuin olette tehnyt, tahdon, että te ja ne, jotka ovat mukananne, palaatte takaisin hacienda de las Norias de San-Antonioon, ei ainoastaan kadottamatta hiuskarvaakaan, vaan vieläpä saatuanne osaksenne minun puoleltani hyvää kohtelua. Tämä päätös hämmästyttää teitä, eikö niin? Sitä ette ollenkaan odottanut, vai kuinka?"

"Päinvastoin, olen koko ajan ajatellut, että niin tapahtuisi."

"Vai niin!" sissi sanoi hämmästyneenä; "jos siis tarjoaisin teille vieraanvaraisuutta majassani, niin ottaisitteko sen vastaan?"

"Miksi en, jos tarjous on vakavasti tarkoitettu?"

"Tulkaa sitten pelkäämättä; annan teille sanani, ettei teillä ja niillä, jotka teitä seuraavat, ole pelättävänä mitään väkivaltaa minun puoleltani."

"Olkoon menneeksi!" don Pedro sanoi, "minä seuraan teitä."

Mutta tuntematon oli yhä levottomammin seurannut tämän omituisen keskustelun odottamattomia vaihteluja. Tällä hetkellä hän syöksyi kiivaasti esiin, ojentaen käsivartensa hacienderoa kohti.

"Pysähtykää, henkenne tähden!" hän huudahti äänellä, joka sisällisestä mielenliikutuksesta vapisi vastoin hänen tahtoansa. "Pysähtykää! älkää antako tämän miehen näennäisen hyväntahtoisuuden pettää itseänne, hän asettaa teille ansan: hänen tarjouksessaan piilee petos."

Tiikerikissa suoristautui koko pituudelleen, singauttaen halveksivan katseen nuoreen mieheen.

"Erehdyt, poika", hän vastasi ylpeän majesteettisella äänellä, "tätä miestä ei uhkaa mikään vaara luottaessaan minuun. Vaikken kunnioitakaan kuin harvoja asioita maailmassa, niin on kuitenkin muuan, jota aina olen kunnioittanut ja jota en ole sallinut epäiltävän, nimittäin sanani; tuon sanani olen antanut tälle caballerolle. Kas niin, väisty siis. Nuori nainen, jonka avuksi aivan viime hetkessä tulit, ei ole vielä ihan täydellisesti pelastettu, vaan hänen tilansa vaatii hoitoa, jota sinä et kykene hänelle antamaan."

Tuntematon säpsähti. Synkkä salama iski hänen sinisistä silmistänsä, hänen suunsa hymyili, ikäänkuin antaakseen vastauksen. Hän vaikeni kuitenkin, peräytyi muutaman askeleen ja painoi päänsä alas ankaran suuttumuksen vallassa.

"Muuten", sissi jatkoi järkkymättömästi, "tiedät kaiketi, että vaikka sinulla onkin valta muualla erämaassa, niin täällä minä olen kaikkivaltias, ja että minun tahtoni on laki. Anna minun siis toimia mieleni mukaan, äläkä pakota minua käyttämään keinoja, jotka ovat minulle vastenmielisiä; minun tarvitsee vain liikahtaa tukahduttaakseni tyhmän ylpeytesi."

"Hyvä", nuori mies vastasi kumealla äänellä, "minä tiedän, etten voi mitään. Mutta pitäkää huoli siitä, miten kohtelette näitä vieraita, jotka ovat asettuneet minun suojelukseeni, sillä minä osaan kostaa."

"Niin, niin", Tiikerikissa sanoi surumielisesti, "minä tiedän, ettet epäröisi kostaa minullekin, jos luulisit itselläsi olevan syytä siihen, mutta yhdentekevää, tällä hetkellä olen minä herrana."

"Seuraan teitä aina pesäpaikkaanne asti; älkää luulko, että jätän näitä vieraita teidän käsiinne tällä tavoin."

"Olkoon menneeksi, en vastusta sitä, että seuraat meitä, kaukana siitä; minua olisi surettanut, jos olisit menetellyt päinvastoin."

Tuntematon hymyili halveksivasti, mutta ei vastannut.

"Tulkaa", Tiikerikissa jatkoi kääntyen hacienderoon.

Karavaani alkoi taas matkaansa kumpua ylöspäin, seuraten vanhaa sissiä, jonka vieressä heidän entinen oppaansa kulki synkän näköisenä.

Kun he olivat sivuuttaneet muutamia mutkia yhä jyrkemmäksi käyvällä polulla, jota pitkin meksikolaiset vain verrattain vaikeasti saattoivat kiivetä, Tiikerikissa kääntyi hacienderoon päin ja lausui vapaammalla äänellä hänelle:

"Pyydän anteeksi, että vien teidät tällaisille huonoille teille; pahaksi onneksi ei ole mitään muuta asuntooni vievää tietä; muuten olemme kohta perillä, kestää enää vain muutaman minuutin."

"Mutta minä en näe jälkeäkään ihmisasunnosta", don Pedro vastasi, turhaan katsellen maisemaa kaikkiin suuntiin.

"Se on totta", Tiikerikissa sanoi hymyillen, "kumminkin olemme tuskin sataakaan askelta matkamme päämäärästä, ja vakuutan teille, että siihen paikkaan, johon nyt teidät vien, mahtuisi helposti kymmenen kertaa niin paljon ihmisiä kuin meitä nyt on."

"Ellei tuo asunto ole maan alla, jota en voi otaksua, niin en oikein ymmärrä, missä se voisi olla."

"Te olette melkein arvannut oikein. En kyllä asu maanalaisessa luolassa sanan varsinaisessa merkityksessä mutta asun ainakin turvapaikassa, joka on maan alla. Jotenkin harvat ovat tulleet sinne sisälle ja, kuten te, palanneet sieltä vahingoittumattomina."

"Sitä pahempi", haciendero vastasi suoraan, "sitä pahempi heille ja ennen kaikkea teille!"

Tiikerikissa rypisti kulmakarvojaan, mutta malttoi taas heti mielensä.

"Odottakaa", hän sanoi taas yhtä kevyellä ja huolettomalla äänellä, kuin hän muutamia minuutteja sitten oli puhunut, "minä luovun tästä salaperäisyydestä; kuulkaahan, tämä on sangen jännittävää. Kun aztekit jättivät Aztmaan eli kangastusten maan, valloittaakseen Anahuacin eli vesien välissä olevan maan, tuli heidän harharetkensä pitkäksi, se kesti monta vuosisataa. Toisinaan alakuloisuuden valtaamina tämän pitkän matkan kestäessä he pysähtyivät ja perustivat kaupunkeja, joihin asettuivat asumaan, ja ikäänkuin heidän ei olisi tarvinnut lähteä pois valitsemastaan paikasta, taikka, ehkä myöskin tarkoittaen jättää häviämättömiä jälkiä retkestään sivuuttamiensa autioiden maa-alueiden kautta, he rakensivat pyramiideja. Siitä ne lukemattomat rauniot, joita Meksikon maa on täynnään, ja siellä täällä tavattavat teocalit, nuo viimeiset, synkät jäljet hävinneestä maailmasta. Nuo uskomattoman lujasti rakennetut teocalit, sen sijaan, että olisivat kaikkivoivan ajan hampaan lahottamia, ovat viimein kasvaneet kiinni maahan, jossa ne ovat, jopa niin täydellisesti, että usein on vaikea tuntea niitä. En tarvitse muuta todistusta väitteelleni kuin sen, mikä on edessämme. Kumpu, jolle nyt kiipeemme, ei ole, kuten voisitte otaksua, jonkun luonnonmullistuksen aikaansaama, vaan aztekilainen teocali."

"Teocali!" don Pedro huudahti hämmästyneenä.

"Niinpä kyllä", sissi jatkoi, "mutta sen rakentamisesta on kulunut niin monta vuosisataa, että tuulen alituiseen kuljettaman väkimullan avulla luonto näennäisesti on ottanut takaisin oikeutensa ja aztekilaisesta etuvartiosta on tullut vihreä kumpu. Tiedätte luultavasti, että kaikki teocalit ovat onttoja?"

"Tiedän kyllä", haciendero vastasi

"Tämän sisälle olen laittanut asuntoni; mutta nyt olemme perillä, sallikaa minun viedä teidät sisälle."

Matkailijat olivatkin tulleet jonkinlaisen karkeasti tehdyn pylväskäytävän, eräänlaisen jättiläismuurin luo, jonka kautta tultiin maanalaiseen holviin, missä syvä pimeys vallitsi, estäen erottamasta mittasuhteita.

Tiikerikissa nojautui eteenpäin ja vihelsi omituisella tavalla; häikäisevä valo leimahti kohta sen jälkeen holvin sisästä ja valaisi sen koko syvyydelleen.

"Tulkaa", sissi sanoi nyt, mennen edellä.

Epäröimättä don Pedro oli valmis seuraamaan häntä, sitten kun hän oli kädenliikkeellä huomauttanut seuralaisillensa, että visusti salaisivat mahdollisesti tuntemansa pelon.

Muutaman sekunnin ajan tuntematon oli miltei kahdenkesken hacienderon kanssa, ja kumartuen äkkiä tätä kohti hän kuiskasi hänen korvaansa tuskin kuuluvalla äänellä: "olkaa varovainen! te astutte tiikerin luolaan."

Ja hän poistui nopeasti, niinkuin olisi pelännyt, että sissi huomaisi neuvon, jonka hän viimeisen kerran antoi vieraille.

Mutta olipa neuvo hyvä tai huono, niin varoitus tuli liian myöhään, kaikki epäröiminen vain pahensi asiaa, sillä pako oli mahdoton.

Joka taholla näkyi kuin taikaiskusta kaikilla kallionkielekkeillä useitten henkilöiden tummat varjot, henkilöiden, jotka olivat ilmaantuneet karavaanin ympärille siten, että oli mahdotonta ymmärtää mitenkä tämä oli tapahtunut, niin hiljaa he olivat tulleet.

Meksikolaiset astuivat siis, vaikka salaa huolestuneina, kammottavaan luolaan, joka ammotti heitä vastaan.

Maanalainen huone oli laaja ja sen seinät korkeat.

Noin kymmenen minuutin kuluttua meksikolaiset tulivat eräänlaisen pyörykön luo, jonka keskellä paloi suunnaton tuli; neljä pitkää käytävää leikkasi tämän pyörykön suorakulmaisesti.

Tiikerikissa astui, yhä matkustajien seuraamana, yhteen niistä.

Tultuaan yhteenpunotuista ruo'oista tehdyn oven luo, hän pysähtyi.

"Nyt olette kotonanne", hän sanoi, "asuntoonne kuuluu kaksi huonetta, jotka eivät ole missään yhteydessä holvin muiden osien kanssa; toimitan että saatte virvokkeita, puita tehdäksenne tulen ja ocote-soihtuja, että saatte valoa."

"Kiitän tästä huomaavaisuudesta, jota en suinkaan osannut odottaa", don Pedro vastasi.

"Kuinka niin? Ettekö luule, että osaan osoittaa meksikolaista vieraanvaraisuutta, kun haluan?"

"Oh!"… haciendero sanoi torjuvalla liikkeellä.

"Lyhyesti, tänä yönä olette minun vieraitani, nukkukaa rauhassa; ei kukaan häiritse untanne; tunnin kuluttua lähetän jonkun luoksenne tuomaan juomaa nuorelle neitoselle. Näkemiin huomiseksi!"

Ja kumartaen sulavasti ja kohteliaasti, jollaista don Pedro ei suinkaan ollut odottanut sellaiselta mieheltä, Tiikerikissa sanoi hyvästi ja vetäytyi pois.

Jonkun hetken kaikuivat hänen askeleensa käytävän synkän holvin alla, minkä jälkeen ne häipyivät. Matkustajat olivat yksin; haciendero päätti silloin asettua hänelle järjestettyihin huoneisiin.

IV.

YLEISIÄ SELITYKSIÄ.

Sanokoot jotkut huonot tiedot saaneet kirjailijat mitä tahansa, niin espanjalaisen Amerikan haciendat eivät suinkaan ole sukukartanoita, vaan aivan yksinkertaisesti laajoja maanviljelysyrityksiä, kuten niiden nimikin jotenkin selvästi osoittaa.

Nämä haciendat, sijaiten siellä täällä Meksikon alueella pitkän matkan päässä toisistaan ja enimmäkseen laajojen, asumattomien maa-alueiden ympäröiminä, ovat rakennetut tavallisesti jyrkkien kumpujen harjalle, paikalle, jota on helppo puolustaa.

Kun varsinainen hacienda, maanomistajan asunto, muodostaa siirtolan keskipisteen ja siihen, paitsi latoja ja talleja, kuuluu myöskin makasiini, peonien asunto ja ennen kaikkea kappeli, ovat sen muurit korkeat, paksut ja niitä ympäröi vallihauta, suojellen sitä yllätykseltä.

Niillä jotenkin lukuisilla haciendoilla elää usein kuusi-, seitsemänsataa kaikkiin ammatteihin kuuluvaa henkilöä; ne maa-alueet, jotka kuuluvat näihin maatiloihin, ovat useimmiten laajempia kuin koko departementti Ranskassa; näissä haciendoissa kasvatetaan suurin määrin villejä hevosia ja nautakarjaa, jotka vapaana syövät ruohoaavikoilla ja joita kaukaa vartioivat peoni-vaquerot, yhtä hillitsemättömät kuin nekin.

Hacienda de las Norias de San-Antonio, eli Sankt Antonin kaivot, kohosi miellyttävänä tiheän mahonki-, perupuu- ja mezquitas-metsän peittämällä kummulla, ikuisen lehdikkövyön ympäröimänä, minkä hieman vaalea vehreys selvästi erottui noita korkeita, himmeän valkoisia muureja vastaan, joita almenat, jonkunlaiset omistajan aatelissäätyä ilmaisemaan tarkoitetut sakarat koristivat.

Don Pedro de Luna olikin todella, kuten sanotaan, cristiano viejo ja polveutui suorassa polvessa ensimmäisistä espanjalaisista valloittajista, koskaan pisaraakaan intiaaniverta tultua sekoitetuksi kenenkään hänen esi-isäinsä suoniin.

Ja niin don Pedro de Luna oli, vaikka vanhat tavat itsenäisyysjulistuksen jälkeen alkoivat joutua unhotuksiin, ylpeä aatelisuudestaan ja piti arvossa näitä muureissaan olevia almenoja, noita omituisia merkkejä, joita espanjalaisen yliherruuden aikana vain aatelismiehillä oli oikeus käyttää.

Sen ajan jälkeen, jolloin nerokkaan seikkailijan Fernand Cortez'in seurueessa eräs Lopez de Luna oli astunut Amerikkaan, oli tämä perhe, joka silloin eli hyvin köyhissä ja niukoissa olosuhteissa, — sillä tämä don Lopez ei suorastaan omistanut mitään muuta kuin miekkansa ja univormunsa, — kohonnut uskomattomasti ja koonnut itselleen omaisuuden, jota ei mikään aikojen kuluessa voinut vahingoittaa. Don Pedro de Luna, tämän vanhan perheen nykyinen edustaja, omistikin rikkauksia, joita hänen todellakin olisi ollut vaikea numerolleen laskea; rikkauksia, jotka vieläkin olivat lisääntyneet vanhemman veljen, Antonio de Lunan osalla, kun tämä veli oli kadonnut kaksikymmentäviisi vuotta sitten tapahtumain yhteydessä, joihin etempänä palaamme, ja jonka luultiin saaneen surullisen kuoleman salaperäisissä erämaissa haciendan lähellä, joko hän sitten oli nääntynyt nälän hirmuisiin tuskiin, tai, mikä oli luultavinta, oli joutunut apachien, noiden valkoihoisten leppymättömien vihollisten käsiin, he kun käyvät lakkaamatta tuimaa taistelua valkoihoisia vastaan.

Don Pedro oli, lyhyesti sanoen, nimensä ainoa edustaja ja hänen omaisuutensa oli suunnaton. Ei kukaan, joka ei ole käynyt varsinaisessa Meksikossa, voi saada käsitystä niistä rikkauksista, joita on haudattuna näihin melkein tuntemattomiin maa-alueisiin, missä jotkut tilanomistajat, jos he välittäisivät järjestää asiansa, olisivat viisi, kuusi kertaa rikkaammat kuin Euroopan suurimmat rahamiehet.

Vaikka kaikki näytti hymyilevän varakkaalle hacienderolle ja vaikka hän pintapuolisesti katsoen tuntui näennäisesti nauttivan ehdotonta onnea, saattoi kuitenkin don Pedron otsasta, jossa oli kaksi syvää ryppyä, kasvojen surullisesta vakavuudesta, katseesta, joka usein suuntautui kohti taivasta synkän epätoivon ilmeellä, päättää, että tätä elämää, jota kaikki luulivat niin onnelliseksi, salaa järkytti joku syvä suru, joka vuosien kuluessa vain lisääntyi, sen sijaan että olisi vaimentunut.

Mutta mikä suru se oli?

Mitkä myrskyt olivat samentaneet tämän näköjään niin rauhallisen elämän?

Meksikolaiset ovat maailman huonomuistisimpia ihmisiä. Se riippuu epäilemättä heidän ilmastonsa laadusta, mikä aina on ylösalaisin kauheiden luonnonmullistusten vaikutuksesta. Meksikolainen, joka elää tulivuorella, joka lakkaamatta tuntee maan vapisevan jalkainsa alla, ajattelee vain elää nopeasti, päivästä päivään; hänellä ei ole eilistä päivää, huomista päivää hän ei ehkä koskaan saa nähdä, kuluva päivä on hänelle kaikki, sillä ainoastaan nykyisyys kuuluu hänelle.

Hacienda de las Norias'en asukkaat, lakkaamatta alttiina peloittavien naapuriensa, punaihoisten ryöstöretkille, lakkaamatta pakotettuina puolustamaan itseänsä heidän hyökkäyksiänsä ja hävityksiänsä vastaan, ajattelivat aivan luonnollisesti vielä vähemmin kuin muut maanmiehensä menneisyyttä, joka ei huvittanut heitä.

Don Pedron surun salaisuus, jos sellainen salaisuus todellakin oli olemassa, kuului siis melkein yksinomaan hänelle; ja kun hän ei koskaan valittanut eikä koskaan tehnyt mitään viittausta elämänsä varhaisempiin vuosiin, oli mahdotonta lausua mitään arveluita, jonka tähden siis mitä täydellisin tietämättömyys siinä suhteessa vallitsi.

Yhdellä ainoalla olennolla oli kyky tasoittaa rypyt hacienderon huolestuneelta otsalta ja herättää laimean ja haihtuvan hymyn hänen huulillensa.

Tämä etuoikeutettu olento oli hänen tyttärensä. Doña Hermosa, tuskin viidentoista vuotias, oli erinomaisen kaunis. Kaarevat, hiilenmustat, aivankuin siveltimellä vedetyt kulmakarvat lisäsivät hänen hieman matalan himmeänvalkoisen otsansa suloa: suuret, siniset, miettiväiset silmät, pitkien, ruskeiden silmäripsien reunustamina, olivat vastakohtana hänen ebenholtsinmustalle tukalleen, joka kiemurteli erinomaisen hyvin muodostuneen kaulan ympäri ja jossa tuoksuvat jasmiinit hekumallisesti pöyhistelivät.

Hän oli pienenkokoinen, kuten kaikki rotuespanjattarat, ja hänen pyöreät vyötäisensä olivat erittäin hoikat; ei koskaan ollut somempi jalka liidellyt meksikolaisilla ruohokentillä, koskaan ei ollut hienompi käsi tarttunut kukkapenkereen dalioihin. Hänen käyntinsä oli huolimaton, kuten kaikkien kreolittarien, aaltomainen ja kiemurteleva liikkeissään, täynnä sulavuutta ja "saleroa", kuten Andalusiassa sanotaan.

Tämä ihastuttava nuori tyttö levitti iloa ja riemua haciendaan, missä aamusta iltaan kaikui hänen kristallikirkas äänensä, jonka raitis ja puhdas sointu sai huertan [puutarha] varjoisiin kuusiin piiloutuneet linnut halkeamaan kateudesta.

Don Pedro jumaloi tytärtänsä, hän tunsi tätä kohtaan kiihkeää, rajatonta rakkautta, jonka uskomattoman voiman vain ne voivat käsittää, jotka ovat isiä sanan todellisessa merkityksessä.

Hermosa, kasvatettuna haciendassa, oli ollut vain käymältään pitkien väliaikojen jälkeen Meksikon liittovaltion suurissa kaupungeissa, joiden tavoista ja menoista hän oli aivan tietämätön. Tottuneena viettämään linnun vapaata, teeskentelemätöntä elämää, ja ajattelemaan ääneen, hänen avomielisyytensä ja lapsellisuutensa oli uskomaton, hänen ystävällisyytensä teki hänet kaikkien haciendassa olevien ihmisten jumaloimaksi, varsinkin kun hän aina piti heistä kaikista hellää huolta.

Saamansa kasvatuksen kautta, kun hän täällä kaukaisella rajaseudulla aina sai kuulla korvissaan punaihoisten kauheiden sotahuutojen kaikuvan ja olla näkemässä verisiä kohtauksia, hänen sydämensä kuitenkin aikaisin oli saanut tottua katsomaan vaaraa kasvoihin, joskaan ei kylmäverisesti niin ainakin rohkeasti ja mielenlujuudella, jota ei läheskään olisi odottanut niin nuorelta, hennolta lapselta.

Muuten hänen vaikutuksensa kaikkiin, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, oli käsittämätöntä; ei voinut tuntea häntä rakastamatta häntä ja tuntematta halua uskaltaa henkensä hänen puolestansa.

Useissa tapauksissa, kun apachit ja comanchit, nuo erämaan rajuluontoiset ryöstäjät, olivat koettaneet yllättää haciendaa, oli haavoittuneita intiaaneja joutunut meksikolaisten käsiin.

Doña Hermosa ei ollut suinkaan antanut pidellä pahoin noita onnettomia, vaan oli antanut hoitaa heitä huolellisesti, ja sitten kun he olivat parantuneet, päästänyt heidät taas vapaiksi.

Tällä menettelyllään hän oli saanut aikaan, että punaihoiset vähitellen olivat lakanneet hyökkäyksistään haciendaan ja että nuori tyttö ainoastaan yhden miehen seuraamana, johon mieheen pian lukijan tutustutamme, voi huoleti tehdä hevosella pitkiä retkiä erämaassa, jolloin hän metsästysintonsa hurmaamana saattoi poistua melkoisen matkan päähän haciendasta, intiaanien, vaikka he näkivät hänen kulkevan ohi, koettamatta vahingoittaa häntä tai edes asettamatta esteitä hänen tiellensä. Päinvastoin nämä luonnonihmiset, jotka tunsivat häntä kohtaan taikauskoista kunnioitusta, koettivat, itse näkymättöminä, poistaa hänen tieltään esteitä tai vaaroja, jotka olisivat voineet viivyttää häntä.

Punaihoiset olivat heille ominaisella, synnynnäisellä runollisuudellaan antaneet hänelle nimen Valkoinen perhonen [nimi on Comach-intiaanien kielellä Izlacpapalotzin, sanoista izlac = valkoinen ja papalot = perhonen], siinä määrin kevyeltä ja hennolta hän heistä näytti, kun hän nuoren, pelästyneen naarashirven tavoin hyppeli ruohoaavikon korkeassa ruohistossa, joka tuskin taipui hänen ruumiinsa painosta.

Muuan nuoren tytön kävelymatkojen päämäärä oli useimmiten eräs rancho [yksinään sijaitseva talo], joka oli noin viisi kilometriä haciendasta.

Tässä ranchossa, joka sijaitsi ihastuttavalla paikalla ja jota huolellisesti hoidetut sarat ympäröivät, asui noin viidenkymmenen vuoden ikäinen nainen ja hänen poikansa, suurikasvuinen ja kaunis, noin kahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuotias nuori, ylpeäkatseinen mies, jolla oli tulinen sydän; hänen nimensä oli Estevan Diaz.

Ña Manuela, kuten naista kutsuttiin, ja Estevan tunsivat nuorta tyttöä kohtaan rajatonta ystävyyttä ja uskollisuutta.

Manuela oli ollut Hermosan imettäjänä ja piti nuorta valtiatartansa melkein kuin omana lapsenaan, niin suuri hänen rakkautensa oli tätä kohtaan.

Tämä nainen kuului niihin palvelijoihin, jollaiset onnettomuudeksi ovat melkein sukupuuttoon kuolleet Euroopassa, jotka, niin sanoaksemme, melkein kuuluvat perheeseen ja joita isäntäväki pitää enemmän ystävinä kuin palvelijoina.

Hermosa teki pitkät kävelyretkensä, joista jo aikaisemmin olemme puhuneet, Estevanin saattamana. Tämä alituinen nuoren viidentoistavuotiaan tytön ja nuoren kahdenkymmenviidenvuotiaan miehen kahdenkeskinen yhdessäolo, joka meidän tekopyhästi mahtipontisissa maissamme tuntuisi sopimattomalta, näytti aivan luonnolliselta haciendan asukkaista, jotka tiesivät, kuinka syvällä kunnioituksella ja vilpittömällä ystävyydellä Estevan oli kiintynyt nuoreen valtiattareensa, jota hän, tämän ollessa pienenä lapsena, oli keinuttanut polvillaan ja ohjannut hänen ensimmäisiä askeleitaan.

Hermosa, iloinen, veitikkamainen ja itsepintainen, kuten kaikki hänen ikäisensä lapset, oli erittäin huvitettu Estevanin seurasta, sillä hän saattoi tätä kiusata ja ärsyttää, Estevanin koskaan yrittämättä vastustaa nuoren tytön kohtuuttomia päähänpistoja ja kestäessä hänen itsepäisyytensä järkähtämättömän kärsivällisesti.

Don Pedro osoitti Manuelaa ja hänen poikaansa kohtaan harrasta ystävyyttä, hän luotti heihin erittäin suuresti, ja kaksi vuotta sitten hän oli uskonut Estevanille majordomon [hovimestari] tärkeän toimen, jonka hän tilan laajuuden vuoksi jakoi Luciano Pedralvan kanssa, tämän kuitenkin ollessa hänen käskynsä alaisena.

Estevan Diaz ja hänen äitinsä olivat siis, omistajan itsensä jälkeen, tärkeimmät henkilöt haciendassa, jossa he sekä asemansa että myöskin kaikkien kunnioittaman luonteensa takia nauttivat suurta kunnioitusta.

Meksikolaisilla hacienderoilla on tapana maatilojensa äärettömän laajuuden vuoksi visseinä vuodenaikoina tehdä kiertomatkoja kaikkiin kartanoihinsa luomaan niiden hoitoon isännänsilmäyksensä, mikä Etelä-Amerikassa tavaksi tulleen puheenparren mukaan saa viljat kypsymään ja elukat lihoomaan. Don Pedro ei koskaan jättänyt tekemättä näitä vuotuisia matkoja, joita alemmat päällysmiehet ja peonit eri kartanoissa kärsimättömästi odottivat, näille henkilöille kun isännän tilapäinen käynti toi ainakin vähän helpotusta heidän kurjaan oloonsa.

Meksikossa, jossa orjuus periaatteessa poistettiin itsenäisyysjulistuksen tapahduttua, se vallitsi kuitenkin, joskaan ei de jure [lain mukaan] niin kuitenkin de facto [todellisuudessa] koko liittovaltion alueella.

Kas tässä, kuinka ovelalla tavalla rikkaat maanomistajat olivat kiertäneet lain:

Jokainen hacienda tarvitsee luonnollisesti suuren joukon henkilöitä, joita käytetään peoni-vaqueroina, tigreroina j.n.e. Kaikki nämä ihmiset ovat "indianos mansos" eli sivistyneitä intiaaneja, toisin sanoen, he ovat kastettuja ja noudattavat niin hyvin kuin osaavat uskonnollisia menoja, joita he eivät vaivaudu ymmärtämään ja joihin he sullovat mitä mahdottomimpia ja naurettavimpia tapoja vanhasta uskostaan.

Köyhyydestä tylsistyneinä peonit pestautuvat jollekin hacienderolle kohtuuttoman halvasta hinnasta, voidakseen tyydyttää molempia päävikojansa, pelaamista ja juopottelua; mutta kun intiaanit ovat vähimmän harkitsevia ihmisiä maailmassa, tapahtuu, ettei heidän vaatimaton päiväpalkkansa riitä heidän ravintoonsa ja vaatteisiinsa, ja että he joka päivä ovat kuolemassa nälkään, jollei heidän onnistu hankkia itselleen mitä he tarvitsevat elämän välttämättömimpiin tarpeisiin.

Rikkaat tilanomistajat tahtovat juuri saada heidät siihen tilaan.

Jokaisessa haciendassa on maatilan majordomolla ja capatazilla isännän määräyksen mukaan täyteläisiä vaate-, ase-, talouskalu- y.m. varastoja, joista he antavat peoneille etukäteen heidän työstänsä niitä tavaroita, joita nämä tarvitsevat. Hyvin ymmärrettävästi näistä tavaroista maksetaan kymmenen kertaa korkeampi hinta kuin niiden arvo on.

Tästä hyvin yksinkertaisesta järjestelystä on tuloksena ei ainoastaan, etteivät nälkiintyneet peoniraukat koskaan saa nostaa pienintäkään murto-osaa kohtuuttoman alhaisesta palkastaan, joka heille on luvattu, vaan he ovat myöskin alituisesti työnantajiensa vallassa, ollen heille muutaman kuukauden kuluttua aavistamattaan velkaa suunnattomia summia, joita he eivät koskaan kykene maksamaan. Ja kun laki on siinä suhteessa järkähtämätön, täytyy peonien pysyä työnantajiensa palveluksessa, kunnes he työllään kykenevät täydellisesti maksamaan velkansa hänelle. Onnettomuudekseen heidän tarpeensa ovat aina yhtä pakottavia, heidän asemansa aina yhtä kireä, velka kasvaa hirvittävästi, sen sijaan että se vähenisi, ja alituisissa vaivoissa eläen kuolevat peonit maksukyvyttöminä. He ovat, toisin sanoen, eläneet aina kuin orjat, irroittamattomasti kiinnitettyinä turpeeseen, viimeiseen hengenvetoonsa asti niiden henkilöiden säälimättä köyhdyttäminä, joiden rikkaus on kasvanut kymmenkertaiseksi heidän hiellään ja vaivallaan.

Doña Hermosa, hyväsydäminen, kuten nuoret tytöt tavallisesti, kun he ovat kasvatetut perhe-elämän suojelevan siiven alla, seurasi tavallisesti isäänsä tämän vuotuisella kiertomatkalla, onnellisena voidessaan köyhien peonien joukkoon jättää hyväntekeväisyytensä loistavia jälkiä.

Nyt, kuten edellisinäkin vuosina, hän oli seurannut don Pedro de Lunaa, tehden läsnäolonsa jokaisessa ranchossa huomatuksi, jakamalla vähän apua vaivaisille henkilöille, ukoille tai lapsille.

Samana päivänä, kun tämä kertomus alkaa, don Pedro oli noin neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten jättänyt hopeabonanzan, joka hänellä oli muutamien penikulmien päässä erämaassa, ja oli nyt kotimatkalla las Norias de San-Antonioon.

Kun don Pedro oli ehtinyt muutaman penikulman päähän haciendasta, niin hän, vakuutettuna siitä, ettei hän niin lähellä maatilaansa tarvinnut mitään turvajoukkoa, oli lähettänyt don Estevan Diazin ja asestetut palvelijat edeltäkäsin ilmoittamaan hänen kotiintulostansa ja pitänyt luonaan vain capatazin, Luciano Pedralvan, sekä kolme tai neljä peonia.

Don Estevan oli koettanut varoittaa isäntäänsä jäämästä näin melkein yksinänsä erämaahan, kiinnittämällä hänen huomiotansa siihen, että intiaanialueen rajat tekivät epävarmoiksi pahimman laatuiset ryövärit ja rosvoilijat, jotka epäilemättä olivat väijyksissä viidakossa ja vain odottivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen ryöstämään karavaania.

Mutta omituisen sallimuksen kautta don Pedro, joka varmasti uskoi, ettei hänellä ollut mitään pelättävää noiden kuljeksivien henkilöiden puolelta, nämä kun eivät koskaan olleet osoittaneet minkäänlaisia vihamielisiä aikeita häntä vastaan, oli pysynyt toivomuksessaan, että majordomo lähtisi edeltäkäsin, ja tämän oli ollut, vaikka vastenmielisesti, pakko totella.

Sittenkuin turvajoukko oli poistunut, haciendero jatkoi hiljalleen matkaansa, jutellen tyttärensä kanssa ja naureskellen majordomon onnettomuutta ennustaville aavistuksille ja alakuloiselle katseelle, hänen sanoessaan hyvästit isännälleen.

Päivä kului minkään vahvistamatta don Estevanin synkkiä aavistuksia; mikään ei häirinnyt matkan yksitoikkoista säännöllisyyttä; ei mikään epäiltävä merkki herättänyt matkustajien pelkoa; erämaa oli rauhallinen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näki ainoastaan muutamia hajallaan olevia hirvi- ja antilooppijoukkoja rauhallisesti syövän metsän korkeassa ja mehevässä ruohostossa.

Auringon laskiessa don Pedro ja hänen seuralaisensa saapuivat suunnattoman aarniometsän ensimmäisiin ulkonemiin, joiden kautta heidän osittain piti kulkea, päästäkseen haciendaan, johon heillä nyt oli vain muutaman penikulman matka.

Haciendero päätti nyt laittaa leirin metsänreunaan, tullakseen haciendaan seuraavana päivänä, ennenkuin kova kuumuus päivällisen aikana alkoi. Muutaman minuutin kuluttua kaikki oli järjestyksessä; doña Hermosalle laitettiin lehtimaja, tulia sytytettiin ja hevoset sidottiin huolellisesti kiinni, etteivät ne voisi poistua leiripaikalta.

Matkustajat söivät illallisateriansa iloisella mielellä, jonka jälkeen jokainen varustautui niin mukavasti kuin mahdollista nukkumaan.

Kuitenkin oli capatazin, joka oli tottunut intiaanien kaikkiin temppuihin, mielestä viisainta, ettei hän laiminlöisi mitään varovaisuustoimenpidettä turvatakseen toveriensa lepoa. Sitten kun hän oli asettanut vahdin, jolle hän oli teroittanut mieleen mitä suurinta valppautta, satuloi hän hevosensa, aikoen tehdä tutkimusretken leiripaikan läheisyyteen.

Don Pedro, joka jo oli puoliksi nukuksissa, kohotti päätään ja kysyi don Lucianolta, mitä tämä aikoi tehdä. Kun capatazi oli selittänyt hänelle aikeensa, purskahti haciendero nauramaan ja antoi hänelle järkähtämättömän käskyn antaa hevosensa syödä rauhassa ja levossa ja paneutua pitkäkseen tulen luo, ollakseen seuraavana aamuna auringon noustessa valmis kulkemaan edelleen.

Capatazi totteli, pudistaen päätänsä; hän ei ymmärtänyt rahtuakaan isännän menettelyä, tämä kun tavallisesti osoitti niin suurta viisautta ja varovaisuutta. Asian laita oli niin, että don Pedro de Luna, jonkun tuollaisen selittämättömän sallimuksen johdosta, jotka usein ilman näkyvää syytä sokaisevat järkevämmätkin miehet, oli vakuutettu, ettei hänellä niin lähellä asuntoansa ja, niin sanoaksemme, omalla maallaan ollut mitään pelättävää rajakulkureilta ja rosvoilijoilta, jotka ajattelisivat kahdestikin, ennenkuin hyökkäisisivät niin arvokkaan miehen kimppuun kuin hän, jolla oli keinoja panna heidät kalliisti maksamaan pienimmänkin väkivallanteon hänen persoonaansa kohtaan.

Capatazi päätti kuitenkin, salaisen levottomuuden vaivaamana, mikä piti häntä hereillä, huolimatta kaikista yrityksistä nukkua, isännän nimenomaisesta käskystä välittämättä vartioida huolellisesti koko yön.

Niin pian kun hän siis huomasi don Pedron vaipuneen syvään uneen, hän nousi hiljaa, tarttui tussariinsa ja hiipi kissamaisin askelin pitkin metsänreunaa tutkimaan. Mutta tuskin capatazi oli jättänyt vahtitulien synnyttämän vaalean valovyön ja astunut muutamia askeleita metsään, kun näkymättömät kädet tarttuivat häneen äkkiä kovasti, hänet heitettiin kumoon maahan, kapula pantiin hänen suuhunsa ja hänet sidottiin nuoralla, mikä kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt käyttää aseitaan, ei edes päästää hätähuutoa varoittaakseen matkatovereitaan.

Omituista kyllä, että henkilöt, jotka niin äkkiä olivat ottaneet capatazin huostaansa, eivät kuitenkaan pidelleet häntä pahoin, vaan tyytyivät sitomaan hänet lujasti, ettei hän voisi tehdä pienintäkään vastarintaa, ja jättivät hänet maahan pitkäkseen.

"Neiti raukkani!" rehellinen mies mutisi kaatuessaan, ajattelematta hetkeäkään itseään.

Tällä tavoin hän sai maata jotenkin kauan, kiihkeästi kuunnellen erämaan ääniä ja joka hetki odottaen saavansa kuulla don Pedron tai doña Hermosan epätoivoiset hätähuudot. Mutta mitään huutoa ei kuulunut, mikään ei häirinnyt rauhaa ruohoaavikolla, jolla kuolonhiljaisuus näytti vallitsevan.

Vihdoinkin, noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua, heitettiin hänen kasvoilleen zarapé, luultavasti estääkseen häntä tuntemasta hyökkääjiään. Sitten nostettiin hänet maasta ja kaksi miestä kantoi häntä jotenkin pitkän matkan käsivarsillaan.

Asema tuli yhä pulmallisemmaksi ja capatazi vaivasi turhaan aivojansa ryöväriensä aikeista, mutta nämä olivat mykkiä ja näyttivät liukuvan maassa kuin aaveet, niin keveät ja äänettömät heidän askeleensa olivat.

Meksikolaiset ovat yleensä sallimanuskojia. Niin pian kun capatazi siis huomasi ponnistuksensa turhiksi, hän filosoofisesti tyytyi kohtaloonsa ja odotti kärsivällisesti tämän omituisen kohtauksen ratkaisua. Tätä ratkaisua ei tarvinnut kauan odottaa. Tultuaan luultavasti siihen paikkaan, johon he aikoivat, pysähtyivät tuntemattomat ja panivat capatazin maahan, jonka jälkeen kaikki taas oli hiljaista ja rauhallista vangin ympärillä.

Muutaman minuutin kuluttua tämä, päättäen mihin hintaan tahansa päästä taas vapaaksi, teki epätoivoisen yrityksen katkaista siteensä.

Mutta nyt odotti häntä uusi yllätys. Nuorat, jotka muutama hetki sitten sitoivat hänet niin lujasti katkesivat helposti.

Capatazin ensimmäinen liike oli heittää zarapé päältään ja vapautua suukapulastaan.

Nyt hän katsoi ympärilleen levottomasti, koettaakseen päästä selville missä hän oli ja saadakseen tietää kuinka hänen seuralaistensa oli käynyt.

Hän huudahti hämmästyksestä ja pelästyksestä. Doña Hermosa, hänen isänsä ja peonit makasivat pitkänään maassa vähän matkaa hänestä, sidottuina samaten kuin hän itsekin oli ollut ja pää kiedottuna zarapéhen.

Capatazi kiiruhti auttamaan nuorta tyttöä ja hänen isäänsä, jonka jälkeen hän leikkasi poikki köydet, joilla peonit oli sidottu.

Paikka, johon näkymättömät hyökkääjät olivat kuljettaneet matkustajat, oli aivan erilainen kuin se seutu, jonka he olivat valinneet leiripaikakseen.

He olivat tiheän metsän keskellä, jonka jättiläiskokoiset puut muodostivat tavattoman korkealle heidän päänsä yläpuolelle vihreitä holveja, niin että päivänvalo tuskin pääsi tunkeutumaan läpi.

Matkustajien hevoset ja tavarat olivat kadonneet. Hylättyinä, aarniometsän keskellä, ilman elintarpeita ja hevosia matkustajien tila oli kauhea. Heillä ei ollut mitään pelastuksen toivoa. He näkivät olevansa tuomittuja julmaan kuolemaan sietämättömien kärsimysten jälkeen.

Don Pedron epätoivoa ei saata kuvailla. Hän huomasi, vaikka liian myöhään, mielettömän menettelynsä. Hänen kyynelissä kylpevät silmänsä kiintyivät hänen tyttäreensä sanomattoman hellyyden ja tuskan ilmeellä, hänen itsekseen syyttäessä itseään siitä, että yksinään oli syypää heitä kohdanneeseen onnettomuuteen.

Doña Hermosa oli tässä arveluttavassa asemassa ainoa, joka ei antautunut epätoivoon. Sittenkuin hän hellin ja lohduttavin sanoin oli koettanut vähän rohkaista isäänsä, hän oli ensimmäinen, joka esitti, että lähdettäisiin siitä paikasta, missä nyt oltiin ja koetettaisiin löytää hävinnyt tie.

Se päättäväisyys, joka loisti nuoren tytön silmistä, herätti taas rohkeutta hänen seuralaisissansa, ja joskaan heissä ei herännyt mitään toivoa, niin he tunsivat kuitenkin saavansa uusia voimia kestämään sitä taistelua, johon valmistuttiin.

Lopullinen nuoren tytön huomautus poisti kaiken heidän epäröimisensä ja täydensi sen onnellisen käänteen, minkä hän oli saanut aikaan heidän mielissään.

"Ystävämme", hän sanoi, "epäilevät onnettomuuden tapahtuneen, kun he eivät näe meidän tulevan perille, ja lähtevät heti hakemaan meitä. Don Estevan, jolle erämaassa ei enää ole mitään salaisuuksia, löytää varmasti jälkemme. Asemamme ei siis läheskään ole epätoivoinen. Älkäämme pitäkö itseämme kadotettuina, jos emme tahdo, että Jumalan pitää hylätä meidät. Lähtekäämme matkalle pian, toivoakseni pääsemme pois tästä metsästä ja näemme jälleen auringon valon."

Lähdettiin liikkeelle.

Onnettomuudeksi on mahdotonta löytää oikeata suuntaa, tuntematta perinpohjin aarniometsää, jossa kaikki puut ovat toistensa näköisiä, jossa ei näy mitään taivaanrantaa ja jossa ainoa tieto, mikä kelpaa, on eläimen vaisto eikä ihmisen järki.

Matkustajat harhailivat siis umpimähkään ympäri koko päivän, kiertäen aavistamattaan yhä samassa ympyrässä, kulkien paljon pääsemättä eteenpäin ja rasittaen itseään turhaan löytääkseen tien, jota ei ollut.

Don Pedro mietiskeli, mikä oli voinut saattaa henkilöt, jotka olivat varastaneet heidän hevosensa, jättämään heidät siten oman onnensa nojaan läpitunkemattomaan sokkeloon, minkätähden heidät oli kylmäverisesti tuomittu julmaan kuolemaan ja kuka vihollinen saattoi olla kyllin julma voidakseen ajatella niin kamalaa kostoa.

Mutta haciendero vaivasi turhaan aivojaan päästäkseen selvyyteen; ei ollut mitään johtolankaa, joka viittaisi tämän käsittämättömän hyökkäyksen todenmukaiseen alkuunpanijaan.

Matkustajat olivat liikkeellä aina aamusta asti. Aurinko oli laskenut ja päivää seurannut yö, ja he kulkivat yhä eteenpäin, harhaillen koneellisesti milloin oikealle, milloin vasemmalle, pitämättä mitään määrättyä suuntaa, kulkien pikemmin päästäkseen ruumiillisen väsymyksen kautta ajatuksistaan kuin toivossa päästä tästä pirullisesta metsästä, joka oli heidän vankilanansa.

Doña Hermosa ei valittanut. Kylmänä ja päättäväisenä hän kulki eteenpäin vakavin askelin, kehoittaen seuraajiaan puhein ja liikkein, ja hänellä oli sen lisäksi voimaa torua heitä ja saattaa heidät häpeämään kestämättömyyttään. Äkkiä nuori tyttö päästi tuskan huudon; käärme oli purrut häntä.

Tämä uusi onnettomuus, jonka olisi luullut täydentävän matkustajien epätoivon, saattoi heihin päinvastoin sellaisen kuumeisen kiihoituksen, että he unohtivat kaiken muun, ajatellakseen vain hänen pelastustaan, jota he sanoivat suojelusenkelikseen.

Ihmisen voimilla on kuitenkin rajansa, jota ei voi sivuuttaa. Väsymyksen ja ankarien mielenliikutusten painostamina päivän kuluessa, sekä sen lisäksi vakuutettuina ponnistustensa hyödyttömyydestä, matkustajat olivat melkein menehtymäisillään epätoivoonsa, kun Jumala äkkiä asetti heidät vastatusten metsästäjän kanssa.

V.

TUTTAVALLINEN KESKUSTELU.

Sittenkuin Tiikerikissa oli vienyt vieraansa heille määrättyyn osastoon, hän palasi ja ohjasi askeleensa jotenkin suurta komeroa kohti, mikä oli hänen omana asuntonaan.

Ukko kulki hitain askelin, pää pystyssä ja kulmakarvat kokoonvedettyinä, jonkun vakavan ajatuksen jännittämänä. Valo soihdusta, jota hän piti kädessään, leikki oikullisesti hänen kasvoillaan ja antoi hänen ulkomuodolleen omituisen leiman, jossa kuvastui vuoroin viha, ilo ja levottomuus.

Päästyään quartoonsa, jos huoneeksi voi nimittää kymmenen jalan pituista ja seitsemän jalan korkuista luolaa, jossa ei ollut mitään muita huonekaluja kuin muutamia puhvelin pääkalloja siellä täällä ja kourallinen maissinolkia huolimattomasti heitettynä erääseen nurkkaan, luultavasti aijottu tämän surkean turvapaikan asukkaan vuoteeksi, Tiikerikissa astui sisään, pisti ocote-soihtunsa muuriin kiinnitettyyn rautasinkilään ja pannen käsivarret ristiin rinnan yli kohotti päänsä ärsyttävällä liikkeellä, mutisten tämän ainoan sanan:

"Vihdoinkin."

Sana, joka epäilemättä hänen ajatuksissaan käsitti pitkän sarjan synkkiä ja uhkarohkeita yhdistelmiä.

Lausuttuaan tuon sanan ukko heitti tutkivan silmäyksen ympärilleen, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku olisi sen kuullut. Ivallinen hymy väreili hänen kalpeilla huulillaan. Hän istuutui eräälle puhvelin pääkallolle, antaen päänsä painua käsiinsä, ja vaipui syviin mietteisiin.

Jotenkin pitkä aika kului miehen muuttamatta asentoaan. Vihdoin jotenkin kevyt kolina kuului hänen korvaansa, jolloin hän vilkkaasti nosti päänsä ja lausui, kääntyen kopin sisäänkäytävään päin:

"Tulkaa sisälle, odotan teitä kärsimättömästi."

"Sitä epäilen!" sanoi karkea ääni.

Ja nuori metsästäjä näyttäytyi sisäänkäytävän luona, johon hän pysähtyi pää ylös kohotettuna sekä ylpein ja ärsyttävin katsein.

Varjo peitti Tiikerikissan otsan, mutta hän malttoi mielensä silmänräpäyksessä.

"Vai niin! Sinähän siinä oletkin", hän sanoi teennäisen iloisesti; "en todellakaan odottanut sinua, muchacho [nuorukainen]; mutta yhdentekevää, tervetullut joka tapauksessa."

Nuori mies ei liikahtanut.

"Lausutteko tällä hetkellä todellakin sydämenne ajatuksen?" hän vastasi ilkkuen.

"Miksi se ei olisi ajatukseni? Onko minulla milloinkaan tapana salata sitä?"

"Eräissä tapauksissa se ehkä voisi olla hyödyllistä."

"En tahdo kieltää sitä; mutta niin ei ole laita nyt. Kas niin, tulehan sisälle, istu ja jutelkaamme."

"Olkoon menneeksi sitten", nuori mies vastasi, astuen muutaman askeleen eteenpäin, "erittäinkin kun tahdon pyytää teiltä vakavaa selitystä."

Tiikerikissa rypisti kulmakarvojaan ja jatkoi, huonosti pidättäen alkavaa suuttumustaan:

"Minulleko puhut sillä tavoin, oletko siis unohtanut, kuka minä olen?"

"En ole unohtanut mitään, mitä minun tulee muistaa", metsästäjä vastasi suoraan.

"Hm, unohdat liian helposti, poika, että minä olen isäsi."

"Isäni? Mikä minulle sen todistaa?"

"Mitä sinä uskallat sanoa!" ukko huudahti uhkaavalla äänellä.

"Muuten se on minusta yhdentekevää", metsästäjä sanoi halveksivasti kohauttaen olkapäitään, "oletteko isäni tai ette; mitä se sitten merkitsee? Tehän olette itse tuhat kertaa toistanut minulle, että luonnossa ei ole perhesiteitä ja että se olisi vain inhimillisen itsekkäisyyden keksimä keinotekoinen tunne alentuneen yhteiskunnan kehnojen vaatimusten hyväksi. Tässä on vain kaksi miestä, yhdenvertaisia niin hyvin voimaan kuin rohkeuteen nähden, joista toinen tulee toiselta pyytämään selvää, suoraa selitystä."

Ukko kiinnitti nuoreen metsästäjään, tämän puhuessa, säihkyvän katseen metallinkirkkaiden silmäteriensä alta. Nuorukaisen vaiettua hän hymyili ivallisesti.

"Leijonanpoikanen tuntee hampaittensa kasvavan, hän tahtoisi purra sitä, joka on ruokkinut häntä."

"Hän nielaisee hänet epäröimättä, jos se tulee tarpeelliseksi", metsästäjä vastasi avomielisesti ja kiivaasti, antaen kädessään pitämänsä pyssyn painavan perän pudota raskaasti maahan.

Suuttumatta tästä näin lujasti esiin sinkautetusta uhkauksesta Tiikerikissan kasvot kirkastuivat äkkiä, hänen ankarille piirteilleen tuli hyväntahtoinen ilme, mikä harvoin tapahtui, ja lyöden hilpeästi yhteen leveitä käsiään hän huudahti tyytyväisesti:

"Hyvin ärjytty, leijonanpoikani; kautta Luojan, Kivisydän! Teet kunniaa nimelle; mitä enemmän sinua katson sitä enemmän pidän sinusta! Olen ylpeä sinusta, muchacho, sillä sinä olet minun tekoani enkä uskaltanut imarrella itseäni että olin onnistunut tekemään sinut niin täydelliseksi hirviöksi. Jatka, kuten olet alkanut, poika, niin tulet menemään pitkälle, ennustan sen."

Ääni jolla Tiikerikissa oli lausunut nämä sanat, osoitti selvästi, että ne todellakin ilmaisivat hänen sisimmän ajatuksensa.

Kivisydän, koska nyt tiedämme nuoren miehen nimen, kohautti olkapäitään isänsä sanoille, samalla kuin hänen kasvoilleen tuli kylmän halveksiva ilme. Kun ukko vaikeni, jatkoi hän:

"Tahdotteko kuulla minua, vai ettekö tahdo?"

"Tahdon kyllä, rakas lapseni; puhu, sano minulle, mikä sinua huolettaa."

"Älkää koettako pettää minua, vanha paholainen, minä tiedän pirullisen ilkeytenne ja verrattoman konnamaisuutenne."

"Imartelet minua, muchacho", Tiikerikissa sanoi viekkaalla äänellä.

"Vastatkaa suoraan ja ehdottomasti niihin kysymyksiin, joita teille esitän."

"No, anna tulla vain, mitä sinä pelkäät?"

"En mitään, toistan sen; mutta minulla ei ole aikaa seurata teidän intiaanien tapaisia mutkittelujanne, joita suvaitsette keksiä. Kas siinä syy, minkä tähden kehoitan teitä sanomaan minulle totuuden."

"En voi sitoutua siihen, ennenkuin tiedän kysymykset, joita aijot minulle tehdä."

"Varokaa itseänne, isä! Jos petätte minut, niin huomaan sen kyllä, ja silloin…"

"Ja silloin…" ukko toisti ivallisesti.

"Tahdon olla kirottu, jollen hautaa bowie-veistäni hartioittenne väliin."

"Unohdat, että meitä tulee olemaan siinä kaksi."

"Sitä parempi! Sitten tulee taistelu: se on minusta parempi."

"Sinä et ole mikään pihtisuu. Mutta asiaan! Puhu, jos ei paholainen ole sinussa! Minä kuuntelen sinua; minulla on yhtä vähän aikaa hukattavana kuin sinullakin."

Kivisydän, joka tähän asti oli seisonut luolan keskellä, istui nyt puhvelin pääkallolle ja asetti pyssyn nojalleen polveaan vasten.

"Ettekö odottanut Korppikotkaa, kun tulin sisään ja häiritsin teitä niin sopimattomalla ajalla."

"Kyllä, odotin todellakin Korppikotkaa; olet arvannut oikein, poikani."

"Kun nyt olette päättänyt eiliset ja tämänpäiväiset roistomaisuutenne hänen kanssaan, niin tahdotte luultavasti sopia hänen kanssaan kahdenkesken niistä konnamaisuuksista, joita valmistatte huomiseksi."

"Sieluni autuuden kautta, poika, minä en tosiaankaan ymmärrä."

"Hitto vie, miten hidas käsitys teillä sitten onkaan!"

"Mahdollisesti, mutta olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit selittää tarkemmin."

"Olkoon menneeksi! Muuten teidän ei hyödytä kieltää, sillä olen aivan äskettäin saanut kaikki selville niiden puheista, jotka ovat teitä seuranneet."

"No, jos tiedät kaikki, mitä sitten tahdot minulta kysyä?"

"Aluksi, onko se totta."

"Aivan totta, näet että olen suora."

"Siis olette todellakin yllättänyt nämä matkustajat, kun he makasivat uneen vaipuneina?"

"Kyllä, muchacho, kuten ruohoaavikkokoirien sikiöt pesästään."

"Te olette varastanut heidän hevosensa ja tavaransa?"

"Aivan oikein, niin olen todellakin tehnyt."

"Sen jälkeen olette kuljettanut heidät metsään tuomitaksenne heidät julmaan kuolemaan?"

"Olen antanut kuljettaa heidät metsään, se on totta, mutta en, kuten olet uskovinasi, tarkoituksessa antaa heidän kuolla nälkään."

"Missä tarkoituksessa sitten? En voi otaksua sen tapahtuneen hävittääksenne varkauden jäljet. Te välitätte vähät sellaisista varovaisuustoimenpiteistä ja yksi puukonpisto ei teille paljon merkitse."

"Aivan oikein puhuttu, poikani. Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista aikomusta tehdä näille matkustajille vähintäkään pahaa."

"No, mutta mitä sitten tahdotte heistä? Teidän käytöksenne, jota en ymmärrä, hämmästyttää minua kovin."

"Myönnä, että se panee pääsi pyörälle, poikaseni!"

"Se on totta, mutta tehän annatte minulle selityksen siihen?"

"Saadaan nähdä, poikani, saadaan nähdä. Lupaa minulle ensin vuorostasi, että vastaat yhteen ainoaan kysymykseen."

"Yhteen ainoaan, olkoon menneeksi! Puhukaa, minä kuulen."

"Mitä pidät doña Hermosasta? Hänellä on jotenkin kauniit silmät, eikö ole sinunkin mielestäsi? Voisi luulla, että hän on ryövännyt kappaleen taivaasta, niin siniset ne ovat."

Tämän odottamattoman kysymyksen kuultuaan nuori mies säpsähti ja kuumeinen puna levisi äkkiä hänen kasvoilleen.

"Minkätähden kysytte minulta sitä?" hän sanoi epävarmalla äänellä.

"Mitä se sinua liikuttaa? Vastaa, koska olet sitoutunut siihen?"

"En ole tullut katselleeksi häntä", nuorukainen sanoi yhä neuvottomampana.

"Sinä valehtelet, poikani, olet päinvastoin katsellut häntä hyvin tarkkaan. Muuten nykyajan nuoret miehet olisivat aivan erilaisia kuin minun aikanani, jota en voi uskoa."

"No hyvä! Se on totta, yhdentekevää kuka sen tietää!" nuorukainen huudahti äänellä, joka ilmaisi tyytymättömyyttä ja ujoutta, "niin, minä olen katsellut tuota doña Hermosaa, kuten te nimitätte häntä, ja hän on mielestäni hyvin kaunis: oletteko nyt tyytyväinen?"

"Melkein; ja siinäkö koko vaikutus, minkä tuon ihastuttavan olennon näkeminen on tehnyt sinuun?"

"En ole velvollinen vastaamaan siihen kysymykseen, isä; se on uusi kysymys."

"Se on totta; tiedän muuten vastauksesi edeltäkäsin, jonka tähden vapautan sinut vastaamasta siihen."'

Nuori mies painoi päänsä alas välttääkseen Tiikerikissan tutkivaa katsetta.

"Palatkaamme nyt", hän jatkoi hetken vaitiolon jälkeen, "selitykseemme."

"Sinä olet kiittämätön lurjus, joka et tahdo mitään käsittää; etkö ole ymmärtänyt, että minä koko tässä asiassa olen toiminut vain sinun hyväksesi?"

Kivisydän vavahti hämmästyksestä.

"Minun hyväkseni!" hän huudahti, "mitähän yhteistä on tuon nuoren tytön ja minun välilläni? Te pilkkaatte minua!"

"En vähintäkään; puhun päinvastoin hyvin vakavasti."

"Siinä tapauksessa saan myöntää, etten käsitä rahtuakaan."

"Kas niin, sinähän nyt koetat pilkata minua! Kuinka! Koko tässä asiassa pidätän sinulle kauniimman osan, teen sinut mielenkiintoiseksi, annan sinun näytellä pelastajaa, ja sinä et ymmärrä minua?"

"Sen osan, jonka sanotte pidättäneenne minulle, olisin aivan hyvin voinut ottaa itse ilman minkäänlaista sekaantumista teidän puoleltanne."

"Luuletko niin, poikaseni?" ukko sanoi hymyillen pisteliäästi.

Nuori mies ei pitänyt tarpeellisena väitellä lähemmin tästä asiasta.

"Otaksun", hän jatkoi, "että kaikki on tapahtunut niinkuin te olette olettanut; mutta sitten kun nämä matkustajat nyt ovat teocalissa, niin mitä nyt aijotte tehdä heille?"

"Niin, poikani, minun täytyy todellakin myöntää, etten ole vielä oikein päättänyt mitään sen suhteen, asia tulee aivan kokonaan riippumaan sinusta."

"Minusta!" nuori mies huudahti säpsähtäen.

"Niinpä kyllä: mieti mitä tahdot tehdä heille; lupaan sinulle mukautua kokonaan toivomukseesi."

"Te vannotte sen? Oikein totta, isä?"

"Kyllä, näet kuinka myöntyväinen olen."

"Haa, juuri tämä sävyisyys, joka on niin outo teidän luonteellenne ja tavoillenne, minua kauhistuttaa!"

"Vai niin, siinäkö sinä nyt taas olet epäoikeutettuine epäluuloillesi; hitto vieköön sinut! Kas vain! Sattumalta tapahtuu minulle kerran, että muistan olevani ihminen, että minun tulee auttaa vertaisiani vastoinkäymisessä, ja sinä olet itsepäinen etkä tahdo uskoa minun sanojani."

"Haa! Lempo vie! Kuinka voisikaan olla toisin? Tienne ovat niin pimeät ja käyttämänne keinot siinä määrin erilaisia kuin ne, joita käytetään tämänlaisissa tapauksissa, että, vaikka hyvin tunnenkin luonteenne, niin en kuitenkaan koskaan voi käsittää vehkeilyjenne todellista tarkoitusta."

Riemuitseva hymy valaisi vielä kerran silmänräpäyksen Tiikerikissan kasvot, mutta hävisi melkein heti, jättääkseen sijaa isälliselle ja leikkisälle ilmeelle.

"Kuitenkin on tarkoitukseni kaikessa tässä hyvin helppo nähdä, lapsikin voisi sen aavistaa."

"Siinä tapauksessa täytyy minun olla hyvin tyhmä, sillä minä en kykene ensinkään aavistamaan sitä; sentähden olisinkin teille erittäin kiitollinen, jos tahtoisitte sanoa minulle aivan avomielisesti, mihin tahdotte päästä."

"Saada tyttö ihailemaan sinua, kies'avita!"

"Minua!" huudahti nuori mies, hämmästyneenä tästä selityksestä ja tullen kasvoiltaan tulipunaiseksi.

"Ja ketä muuten, jollei sinua? Ethän vain suinkaan luule minun olevan kysymyksessä?"

"Voi, ei", nuori mies jatkoi surullisesti pudistaen päätään, "se on mahdotonta, kaikki erottaa meidät; te ette ole ajatellut kuka hän on ja kuka minä olen, minä, Kivisydän, mies, jonka paljas nimikin, lausuttuna jollekin raja-asukkaalle, saattaa hänet vapisemaan pelosta; ei, ei, se on mielettömän unelma; sellainen rakkaus olisi aivan kuulumaton. Toistan sen, se on mahdotonta."

Tiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.

"Sinulla on vielä paljon opittavaa, poikani", hän sanoi, "mitä tulee tuohon enkelistä ja paholaisesta kokoonpantuun monipuoliseen olentoon, tuohon kaikkien hyvien ominaisuuksien ja kaikkien paheiden eriskummaiseen yhtymään, jolle on annettu nimeksi nainen, niin tee se itsellesi täydelleen selväksi, poikani, että nainen aina äitimme Eevan ajoista asti ei ole yhtään muuttunut, siinä on aina sama petos ja sama uskottomuus, aina tiikerin kissanluonne yhtyneenä käärmeen yhtä kiemurtelevaan viekkauteen. Voimakkaiden luonteiden täytyy joko voittaa nainen, taikka sitten täytyy naisen antautua toivoon voida itse voittaa ne; hän tulee aina halveksimaan sitä miestä, jota kohtaan hän ei salaa tunne pelkoa ja jota kohtaan hän ei tunne tahtomattansakin kunnioitusta. Sinulla on lukemattomia keinoja tunkea doña Hermosan sydämeen ja asettua sinne hallitsijaksi. Sinä olet henkipatto ja nimesi on pelätty; usko minua, poikani, rakkaus elää vastakohdista, se ei tunne mitään välimatkoja ja se halveksii niitä esteitä, joita inhimillinen turhamaisuus asettaa sen tielle. Varmimmin onnistuu naisten parissa ainoastaan se mies, jonka maailman silmissä pitäisi olla enin heidän inhoamansa."

"Riittää", nuori mies huudahti kiivaasti, "teidän hirmuiset periaatteenne ovat jo liiankin paljon hämmentäneet ajatuksiani ja raadelleet sydäntäni; lopettakaamme, tämä keskustelu väsyttää minua; mitä aijotte tehdä vangeillenne?"

"Minä toistan vielä kerran, että heidän kohtalonsa riippuu aivan kokonaan sinusta, se on sinun käsissäsi."

"Jos niin on, niin ei heidän pidä olla kauan tässä hirveässä luolassa; huomenna päivän sarastaessa on heidän lähdettävä."

"Ei mikään ole minusta mieluisampaa, poikani."

"Minä itse rupean heidän oppaakseen; te annatte heille takaisin kaikki mitä olette heiltä ottanut, hevoset ja tavarat?"

"Sinä voit itse antaa ne heille takaisin; sinun on helppo keksiä jokin juttu antaaksesi heille takaisin heidän omaisuutensa, saattamatta minua huonoon valoon heidän silmissään."

"Teitä huonoon valoon!" Kivisydän sanoi, nauraen pilkallisesti.

"Lempo soikoon!" Tiikerikissa vastasi viekkaasti hymyillen, "pidän kiinni ainoasta hyvästä työstä, minkä koskaan olen tehnyt, enkä tahdo kadottaa sen tuottamaa kunniaa."

"Asia on siis varmasti sovittu meidän kesken, te ette petä minulle antamaanne lupausta?"

"Ole rauhassa, minä en petä sitä."

"Hyvää yötä sitten, näemme toisemme huomenna, menen laittamaan valmiiksi kaikki."

"Hyvää yötä, poikani, mutta älä vaivaa itseäsi, minä pidän kyllä huolen asiasta."

Molemmat miehet erosivat.

Tiikerikissa kuunteli tarkkaan poikansa askeleita, jotka kuuluivat yhä heikommin ja heikommin. Kun taas oli aivan hiljaista, levisi hänen kasvoilleen huolestunut ilme, ja hän pudisti monta kertaa rauhattoman näköisenä päätään.

"Rakkaus tekee tarkkanäköiseksi", hän mutisi hiljaisella äänellä, "älkäämme antako hänelle tilaisuutta arvata suunnitelmiani, sillä jo monta vuotta sitten suunnittelemani koston menestyminen olisi ikuisesti mennyttä juuri siinä silmänräpäyksessä, kun olen sen saavuttamaisillani."

Sen sijaan että olisi oikaissut itsensä vuoteelleen, ukko tarttui melkein loppuun palaneeseen soihtuun ja lähti luolasta.

Huolimatta tukalan asemansa aiheuttamasta levottomuudesta ihmisten keskuudessa, joiden hurja ulkomuoto ja raaka käytös olivat sangen vähän luottamusta herättäviä, matkustajat olivat viettäneet jotenkin rauhallisen yön. Ei mikään levottomuutta herättävä ääni ollut häirinnyt heidän lepoansa, ja lyhyen keskustelun jälkeen he olivat, väsymyksestä uupuneina ja erilaisten tänä onnettomana päivänä tuntemiensa mielenliikutusten riuduttamina, vihdoinkin nukkuneet. Doña Hermosa oli, kun hän heräsi aamun sarassa, tuntenut itsensä aivan täydellisesti parantuneeksi edellisen päivän kärsimyksistä. Metsästäjän haavalle paneman lääkkeen vaikutuksesta alkoi käärmeenpurema, joka nyt ei enää tuottanut mitään vaaraa, jo arpeutua, ja nuori tyttö tunsi jo saaneensa kylliksi voimia voidakseen istua hevosen selässä ja ilman liian suurta vaivaa jatkaakseen matkaa.

Tämä ilahduttava uutinen hajoitti aivan täydelleen ne tummat pilvet, jotka olivat synkentäneet hacienderon otsaa, ja hän odotti vilkkaan kärsimättömästi isäntänsä varhaista käyntiä, jonka tämä todennäköisesti pian tulisi tekemään hänen luokseen.

Kun Tiikerikissa otaksui, että niiden, joille hän oli tarjonnut vieraanvaraisuuttaan, pitäisi olla hereillä, hän todellakin tuli heidän luokseen kuulemaan, kuinka he olivat viettäneet yönsä.

Haciendero kiitti häntä lämpimästi, vakuuttaen että kaikki olivat reippaita ja terveitä ja että doña Hermosakin tunsi itsensä melkein parantuneeksi.

"Sitä parempi", Tiikerikissa vastasi, heittäen hehkuvan katseen nuoreen tyttöön. "Olisi ollut sääli, jos niin ihastuttava olento olisi menehtynyt niin kurjalla tavalla. Mutta mitä aijotte tehdä? Älkää käsittäkö väärin kysymystäni, olisin onnellinen, jos saisin pitää teidät luonani, ja mitä kauemmin viivytte täällä, sitä suuremman ilon valmistatte minulle."

"Kiitän teitä hyväntahtoisesta tarjouksestanne", don Pedro vastasi, "mutta valitettavasti en voi ottaa sitä vastaan; haciendassa ollaan hyvin levottomia minun tähteni, ja pidän tärkeänä päästä itse mahdollisimman pian rauhoittamaan heitä, joihin viivästynyt poissaoloni on täytynyt tehdä tuskallisen vaikutuksen."

"Se on totta; te aijotte siis lähteä?"

"Mahdollisimman pian, sen myönnän; onnettomuudeksi ei minulla ole hevosia, joilla voisin tehdä tuon tuskin parin penikulman pituisen matkan, jonka tähden tahtoisin pyytää teitä vielä lisäämään hyväntahtoista vierasvaraisuuttanne, josta en todellakaan tiedä kuinka voisin kiittää teitä, antamalla minun ostaa ne eläimet, joita tarvitsen päästäkseni kotiin, samalla kuin olisin teille kiitollinen oppaasta, joka ohjaisi meidät tästä metsästä, mikä oli tulemaisillaan minun haudakseni, niin että voin päästä oikealle tielle. Kuten näette, caballero, luotan suuresti kohteliaisuuteenne."

"Te ette pyydä ollenkaan liian paljon, señor. Koetan täyttää toivomuksenne. Mutta mistä johtuu, että olette ollut näin jalkaisin eksyneenä keskellä aarniometsää niin kaukana asutuilta paikoilta?"

Haciendero loi epäluuloisen syrjäkatseen isäntäänsä, mutta tämän kasvot olivat kylmät ja rauhalliset.

Don Pedro kertoi hänelle silloin seikkaperäisesti odottamattomasta hyökkäyksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut.

Tiikerikissa kuunteli sangen rauhallisena keskeyttämättä, ja kun haciendero oli lopettanut kertomuksensa, hän sanoi:

"Kaikki tämä tuntuu minusta käsittämättömältä; olen pahoillani, ettei minulle jo eilen illalla ilmoitettu tätä tapausta; nyt on kaiketi myöhäistä — tahdon kuitenkin yrittää, ehkä onnistun hankkimaan takaisin mitä teiltä on otettu. Joka tapauksessa varustan teidät niin, että voitte turvassa palata kotiinne. Älkää siis pelätkö mitään siinä suhteessa. En kuitenkaan luule, että aijotte lähteä paastoten. Heti aamiaisen jälkeen voitte lähteä matkalle; pyydän ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä antaakseni tarpeellisia määräyksiä matkaanne varten. Tunnin kuluttua annan teille tiedon."

Näin sanoen hän poistui, jättäen matkustajat hyvin hämmästyneinä ja ennen kaikkea suuresti ymmälle hänen todellisen luonteensa suhteen, siinä määrin nopeasti vaihteli hänen käytöksensä ja puheensa.

Puolitoista tuntia kului don Pedron kuulematta mitään isännästänsä; vihdoinkin, tämän ajan kuluttua, näyttäytyi eräs intiaani, joka puhumatta sanaakaan antoi matkustajille merkin seurata itseään.

Nämä tottelivat epäröimättä.

Muutaman minuutin käveltyään he olivat teocalin harjalla, jota he edellisenä iltana kuutamossa olivat pitäneet jonakin kumpuna.

Täältä korkealta oli matkustajien silmäin edessä laaja näköala ja he nauttivat ihanasta maisemasta, mikä vielä oli puoliksi hautaantunut aamusumuun, mutta jota siellä ja täällä valaisivat auringon häikäisevät säteet, jotka saivat aikaan valtavia valovaikutteita, keskellä tätä ruohoaavikkojen keskeyttämää puiden ja vuorien sekasotkua, mikä laajeni loppumattomiin.

Aamiainen oli asetettu suurien mahonkilehtien peittämälle ruohomättäälle.

Muutamia harvoja punaihoisia, hajaantuneina sinne tänne kummulla, asestettuina ja maalattuina taisteluasuun, käveli edestakaisin välinpitämättömän näköisenä, näyttämättä huomaavan vieraiden läsnäoloa.

"Olen pitänyt parempana asettaa aamiaisen tänne", Tiikerikissa sanoi, "jotta voitte nauttia ihanasta näköalasta."

Don Pedro kiitti häntä, ja ukon uudistetusta kehoituksesta hän asettui tyttärensä ja don Lucianon kanssa mättään viereen.

Peonit söivät erikseen.

Ateria oli kehno.

Siihen kuului punaisia frijoleja [jonkunlaisia papuja] ryytipippurin kanssa, tasajoa [kuivaa, savustettua tai suolattua lihaa], muutamia paloja metsänriistaa tortillas de mais'in [maissikaakkuja] kanssa, mikä kaikki huuhdottiin alas smilaxvedellä ja pulquella [puualoen mehusta valmistettua juovutusjuomaa].

Se oli oikea metsästäjäateria.

"Syökää ja juokaa", Tiikerikissa sanoi, "sillä teillä on jotenkin pitkä matka edessänne."

"Ettekö kunnioita meitä ottamalla osaa ateriaan, jonka niin kohteliaasti tarjoatte meille?" don Pedro kysyi, kun hän näki, että ukko jäi seisomaan.

"Suonette anteeksi, caballero", Tiikerikissa vastasi kohteliaasti, mutta järkähtämättömästi, "olen syönyt suurusta jo kauan sitten."

"Ah!" haciendero sanoi, tyytymättömänä tähän vastaukseen, "sepä oli ikävää; ainakin tyhjennätte kaiketi tämän pulque-sarven terveydekseni?"

"Olen todellakin pahoillani täytyessäni kieltäytyä, mutta se on minulle mahdotonta", hän vastasi kumartaen.

Tämä uudistettu kielto teki, huolimatta ukon näennäisesti hyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta, äkisti hänen ja hänen vieraidensa välit kylmiksi. Amerikalaiset Uudessa Espanjassa ovat siinä suhteessa arabialaisten kaltaisia, etteivät he koskaan syö ja juo muiden kuin ystäviensä kanssa.

Don Pedron aivojen läpi lensi epämääräinen epäluulo, ja hän heitti tutkivan katseen ukkoon, mutta mikään isännän hymyilevissä piirteissä ei näyttänyt vahvistavan hänen epäluuloansa.

Ateria jatkui hiljaisuuden vallitessa.

Sen päätyttyä doña Hermosa kysyi, sitten kun hän oli kiittänyt Tiikerikissaa tämän ylevämielisestä vieraanvaraisuudesta, eikö hän ennen lähtöä saisi tavata metsästäjää, joka edellisenä iltana oli tehnyt hänelle niin suuren palveluksen.

"Hän on poissa nyt juuri, señorita", ukko vastasi hymyillen, "poissa teidän palveluksessanne, mutta luulen, että hän pian tulee takaisin."

Nuori tyttö aikoi juuri pyytää selitystä näihin sanoihin, kun joku kaukaisen ukkosen kaltainen jyminä kuului metsästä ja lisääntyi joka hetki.

"Niinkuin juuri arvelinkin, señorita", Tiikerikissa sanoi, "se henkilö, jota haluatte nähdä, on tulossa. Muutaman minuutin kuluttua hän on täällä. Kuulemanne jymy aiheutuu hänen tuomiensa hevosten nelistämisestä."

VI.

MATKA.

Jonkun hetken kuluttua matkustajat näkivät todellakin jotenkin lukuisan ratsastajajoukon tulevan esiin metsästä.

Kivisydän ratsasti tämän joukon edessä, ja don Pedro näki suureksi mielihyväkseen, että häneltä niin rohkeasti ryöstetyt hevoset ja kuormamuulit tulivat ratsuosaston jäljessä.

"Ahaa!" hän sanoi, "luulen että rosvot ovat olleet pakotetut jättämään saaliinsa."

"Siltä näyttää", ukko vastasi melkein huomaamattomasti hymyillen.

Metsästäjä oli sillä välin pysähdyttänyt joukon teocalin alapuolelle, itse hän oli astunut alas hevosen selästä ja lähti matkustajia kohti, joiden luo hän pian saapui.

"Kuten näen, on retkenne onnistunut", Tiikerikissa sanoi ivallisesti.

"Kyllä", vastasi metsästäjä jyrkästi, kääntäen hevosensa poispäin.

"Olen sen johdosta onnellinen", sanoi ukko kääntyen don Pedroon, "näin ollen voitte matkustaa kotiin omilla hevosillanne ja kadottamatta mitään tavaroistanne."

"En todellakaan tiedä, kuinka voisin osoittaa kiitollisuuttani kaikesta hyväntahtoisuudestanne", don Pedro sanoi liikutetulla äänellä.

"Siten, ettette ollenkaan kiitä minua; esiintymiseni teitä kohtaan on ollut aivan luonnollista ja vain sen osanoton aiheuttamaa, minkä onneton asemanne on minussa herättänyt."

Vaikka Tiikerikissan tarkoitus nähtävästi oli vastata kohteliaasti, lausuttiin nämä sanat niin ivallisella äänellä ja niin huomattavan ilkkuvalla äänenpainolla, että hänen sanansa tekivät aivan toisenlaisen vaikutuksen, kuin hän oli aikonut. Tietämättä oikein minkätähden, don Pedrosta tuntui aivankuin hän olisi kohteliaisuuden asemasta ottanut vastaan loukkauksen.

"Lopettakaamme", Kivisydän sanoi jyrkästi, "aurinko on jo korkealla, on aika lähteä matkaan, jos tahdomme ehtiä metsän läpi ennen yön tuloa."

"Aivan niin", Tiikerikissa myönsi, "niin ikävää kuin minusta onkin, etten saa pitää teitä kauemmin luonani, on kuitenkin velvollisuuteni ilmoittaa teille, että jollei mikään enää pidätä teitä täällä, niin on parasta, että lähdette."

Don Pedro ja hänen seuralaisensa nousivat, ja molempien metsästäjien seuraamana he läksivät alas tasangolle.

Teocalilla tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana intiaaniratsastajat olivat poistuneet, jättäen meksikolaisten hevoset ja muulit siihen paikkaan, johon he alkujaan olivat pysähtyneet.

Ennenkuin haciendero asettui satulaan, hän käänsi katseensa useita kertoja sinne päin, mihin intiaanit olivat kadonneet.

"Mitä etsitte, señor?" ukko kysyi, levottomana tästä uudistetusta liikkeestä.

"Suonette anteeksi", don Pedro vastasi, "mutta pelkään ilman opasta lähteä tuohon eksyttävään metsään, enkä näe sitä, jonka hyväntahtoisesti olette luvannut minulle."

"Kuitenkin hän on edessänne, señor", Tiikerikissa sanoi, osoittaen metsästäjää.

"Niin", tämä vastasi, luoden uhmaavan katseen ukkoon, "minä näytän teille tien ja lupaan teille, että mitä esteitä eteemme sattuukin, tulkoon ne sitten ihmisten tai villieläinten taholta, niin vien teidät vahingoittumattomina haciendaan."

Tiikerikissa ei vastannut näihin sanoihin, jotka nähtävästi tarkoittivat häntä. Hän tyytyi kohauttamaan vain olkapäitään, samalla kuin vaikeasti käsitettävä hymyily leikki hänen tiukasti yhteen puristetuilla huulillaan.

"Oh!" haciendero sanoi, "jos te, señor, saatatte meitä, niin ei meillä ole mitään pelättävää, sillä teidän jalomielinen menettelynne aikaisemmin on minulle varmana takeena tulevaisuudesta."

"Lähtekäämme!" metsästäjä lausui, "olemme jo hukanneet aikaa liiankin paljon."

Matkustajat nousivat satulaan vastaamatta.

"Hyvästi ja onnea matkalle!" Tiikerikissa sanoi, nähdessään heidän aikovan lähteä liikkeelle.

"Vielä sana, jos sallitte, caballero", haciendero lausui, kumartuen hieman isäntänsä puoleen.

Tämä astui pari askelta eteenpäin kohteliaasti kumartaen,

"Puhukaa, señor", hän sanoi, "voinko tehdä teille jonkun uuden palveluksen?"

"Ette", meksikolainen vastasi, "olen jo liiankin suuressa kiitollisuuden velassa teille. Mutta ennenkuin eroan teistä, kenties ainaiseksi, tahtoisin sanoa teille, että, tahtomatta tutkia vaikutteitanne, jotka ovat saattaneet teidät menettelemään minua kohtaan kuten olette tehnyt, teidän käytöksenne on näennäisesti ollut siksi sydämellistä ja siksi jaloa, jotta minun täytyy lausua siitä täysi tunnustukseni. Ja mitä tapahtuneekin, señor, ja kunnes minulle täysin osoitetaan asian olevan päinvastoin, katson olevani teille velkaa, ja jos tilaisuus siihen joskus tarjoutuu, niin tiedän maksaa velkani, johon olen teille joutunut."

Ja ennenkuin Tiikerikissa, hämmentyneenä tästä hyvästijättöpuheesta, joka osoitti, ettei hacienderoa oltu täysin johdettu harhaan, oli ehtinyt saavuttaa kylmäverisyytensä, meksikolainen kannusti hevostaan ja poistui äkkiä saavuttaakseen seurueensa, joka oli muutaman askeleen häntä edellä.

Ukko seisoi liikkumatta, katse matkustajiin tähdättynä, kunnes nämä viimein katosivat metsään. Sitten hän palasi teocaliin, mumisten kolkolla äänellä:

"Olisiko hän huomannut tarkoitukseni? Ei, se on mahdotonta. Hänen epäluulonsa on kuitenkin herännyt, en ole ollut kyllin varovainen."

Sillä välin matkustajat olivat tunkeutuneet metsään aivan Kivisydämen kintereillä. Tämä ratsasti yksikseen muutamia askeleita edelläpäin, pää painuksissa ja nähtävästi synkkiin ajatuksiin vaipuneena.

Lähes kaksi tuntia he kulkivat siten eteenpäin, vaihtamatta sanaakaan. Metsästäjä ratsasti aivankuin hän olisi ollut yksin, piittaamatta vähääkään niistä, joille hän näytti tietä, ja kääntämättä edes päätään nähdäkseen seurasivatko nämä vai ei.

Tämä käytös ei erikoisesti ihmetyttänyt hacienderoa, joka siihen katsoen, millä tavoin hän edellisenä iltana oli tutustunut metsästäjään, odottikin tämän luonteessa olevan erinäisiä omituisuuksia. Kuitenkin hän tunsi mielessään loukkaantuvansa tämän miehen osoittamasta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, vaikka hän oli koettanut voittaa hänen suosiotaan hyväntahtoisuudellaan. Eikä hän yrittänytkään katkaista hiljaisuutta ja tekeytyä ystävällisemmäksi.

Vähän ennen kahtatoista matkustajat saapuivat jotenkin suurelle avonaiselle paikalle, jonka keskellä kartiomaisesti sangen korkealle kohoavan yksinäisen kallion ra'oista pulppusi esiin raikas ja kristallikirkas lähteensilmä, raivaten kapeana purona tiensä tiheän kurjenmiekkapensaikon läpi.

Tämä aukeama, ympäröivien tuuheiden jättiläispuiden varjostamana, tarjosi väsyneille matkustajille suloisen lepopaikan.

"Vartokaamme tässä, kunnes pahin auringonhelle on ohi", sanoi opas, joka nyt ensi kerran avasi suunsa teocalista lähdettyä.

"Olkoon menneeksi", haciendero vastasi hymyillen, "muutoin paikka ei voisi olla paremmin valittu."

"Erään kuormamuulin selässä on ruokavaroja ja virvokkeita, joita voitte käyttää hyväksenne, jos haluatte; ne on pantu mukaan teidän varallenne", metsästäjä lisäsi.

"Entä te, teettekö meille seuraa?" haciendero kysyi.

"En ole nälissäni enkä janoissani; älkää siis huolehtiko minusta, minulla on muita asioita ajateltavana."

Huomattuaan ettei maksanut vaivaa olla itsepäinen, don Pedro astui hevosen selästä, jonka jälkeen hän otti tyttärensä syliinsä, nostaen hänet nurmikolle puron varrelle.

Hevoset pantiin liekaan ja kukin ajatteli vain nauttia muutaman hetken lepoa.

Kun Kivisydän oli ääneti auttanut peoneita purkamaan ruokavaroja kantaneen muulin taakan ja levittänyt ne don Pedron ja hänen tyttärensä eteen, hän poistui pitkin askelin ja katosi metsään.

"Omituinen mies!" capatazi mutisi, käyden ahnaasti käsiksi edessään oleviin ruokavaroihin.

"Hänen käytöksensä on käsittämätön", don Pedro vastasi.

"Huolimatta hänen tylystä esiintymisestään uskon kuitenkin hänestä hyvää", doña Hermosa huomautti lempeästi. "Aina tähän asti hänen käytöksensä meitä kohtaan on ollut moitteeton."

"Se on totta", hänen isänsä sanoi; "kuitenkin hän näyttää osoittavan kylmyyttä, joka, myönnän sen, tekee minut levottomaksi, tietämättäni minkä vuoksi."

"Emme voi ajatella pahaa miehestä, joka kaikesta huolimatta on tähän asti tehnyt meille vain hyvää", toisti nuori tyttö lempeästi, "meidän on häntä kiittäminen hengestämme, etenkin minun, jonka hän on pelastanut varmasta ja kauheasta kuolemasta."

"Se on totta, kaikkea tätä on vaikea saada sopimaan yhteen."

"Ei ollenkaan, isäni. Tuo mies, tottuneena elämään intiaanien tavoin, on tietämättään omaksunut heidän äänettömyytensä ja pidättyväisen tapansa. Se mikä teistä tuntuu kylmyydeltä, on todennäköisesti vain arkuutta henkilöiden seurassa, joiden kanssa hän ei nähtävästi ole tottunut seurustelemaan eikä tapojamme tuntematta tiedä kuinka hän heidän kanssaan puhuisi."

"Saattaa niin olla, kun tarkoin ajatellaan; kenties olet oikeassa, lapseni. Kuitenkin tahdon saada siitä varmuuden, enkä erkane hänestä, sen lupaan, ennenkuin olen saanut hänet hiukkasenkaan puhumaan."

"Mitä hyödyttää kiusata häntä, isä kulta? Emmehän voi vaatia häneltä muuta kuin että hän uskollisesti näyttää meille tien haciendaan saakka. Anna hänen siis toimia niinkuin hän itse haluaa, kunhan hän vain täyttää meille antamansa lupauksen."

"Aivan niin, señorita", huomautti capatazi, "mutta myöntäkää, että joutuisimme pahaan pulaan nyt, ellei hän suvaitsisi palata."

"Tuo otaksuma on mahdoton, don Luciano, hänen hevosensahan on lie'assa meidän hevostemme joukossa. Muuten mitä syytä hänellä olisi menetellä niin arvottoman petollisesti?"

"Tuo mies on valkoisesta ihostaan huolimatta enemmän intiaani kuin meidän värisemme olento, ja oikein tai väärin, señorita, minä olen äärettömän epäluuloinen intiaaneja kohtaan."

"Sitäpaitsi", don Pedro lisäsi, "minä en voi käsittää mikä välttämätön pakko hänen oli jättää meidät tällä tavoin ja lähteä metsään."

"Kuka tietää, isä kulta", nuori tyttö sanoi hienosti hymyillen, "kenties hänen aikomuksensa on siten tehdä meille jokin palvelus."

"Joka tapauksessa, señorita", capatazi toisti, "ainoa seikka, minkä varmasti voi huomata tässä asiassa, on se, että jos tuo mies ei palaa, niin asemamme on kauheampi kuin se, mistä hän pelasti meidät eilen, sillä silloin meillä oli ampuma-aseet, ja tänään olemme aivan aseettomia ja kykenemättömiä puolustamaan itseämme, jos ihmiset tai villit eläimet hyökkäisivät kimppuumme."

"Se on totta", haciendero huudahti kalveten, "meiltä on anastettu aseet nukkuessamme; sitä en tullut ajatelleeksi. Mitähän se merkitsee? Olisimmeko joutuneet satimeen ja olisiko tuo mies todellakin petturi?"

"Ei isä kulta", nuori tyttö vastasi vilkkaasti, "hän on viaton, siitä olen vakuutettu. Saat heti nähdä epäilyksiesi olevan vääriä."

"Jumala suokoon sen!" don Pedro mumisi, tukahduttaen huokauksensa.

Tällä hetkellä kuului terävä ja pitkä vihellys jotenkin kaukaa.

Kuullessaan tämän äänen metsästäjän hevonen lakkasi tähän asti rauhallisesta syönnistään, kohotti päänsä ja höristi korviaan, jonka jälkeen se äkkiä läksi sinne päin, mistä vihellys oli kuulunut, hirnahtaen iloisesti, ja hävisi metsään.

"Mitä minä sanoin, señorita", capatazi huudahti, "uskotteko nyt minua?"

"En", tyttö vastasi vakavasti, "en usko teitä, tuo mies ei ole mikään petturi! Kuinka paljon ulkonaiset seikat näennäisesti todistavatkin häntä vastaan, niin saatte kuitenkin kohta nähdä, että olette erehtynyt."

"Tällä kertaa, tyttäreni, olen täysin samaa mieltä don Lucianon kanssa. On selvää, että tuo onneton syystä tai toisesta on jättänyt meidät oman onnemme nojaan."

Nuori tyttö pudisti kieltävästi päätään, mutta ei vastannut.

Haciendero jatkoi:

"Mitä on tehtävä? Meidän täytyy tehdä päätös, emme voi tähän jäädä odottamaan yön tuloa."

"Luullakseni", capatazi sanoi, "meillä ei ole mitään muuta neuvoa kuin heti lähteä matkaan. Kenties tuo lurjus tällä hetkellä valmistautuu hyökkäämään kimppuumme kaltaistensa rosvojen etunenässä?"

"Niin, mutta mihin menemme? Eihän kukaan meistä tunne tietä", haciendero huomautti.

"Hevosilla on pettämätön vaisto, joka aina johtaa heidät asutuille seuduille. Annamme heidän ohjaamatta mennä minne haluavat."

"Kenties sitä voisi koettaa, ehkä se voi onnistua. Lähtekäämme matkaan viipymättä."

"Jumalan tähden, isä kulta!" doña Hermosa huudahti rukoillen, "ajatelkaa mitä teette! Älkää tehkö mitään hätäpäissänne, jota piankin saatte katua, siitä olen vakuutettu. Vartokaa vielä hetkinen! Kellohan on tuskin kahtatoista, eihän tunti sinne tai tänne merkitse mitään."

"Minä en odota minuuttiakaan, en sekuntiakaan!" haciendero huudahti, nousten kiivaasti pystyyn. "Kas niin, pojat! Satuloikaa hevoset nopeasti, me lähdemme."

Peonit valmistuivat täyttämään käskyä.

"Malttakaa, isä kulta", nuori tyttö sanoi, "kuulen hevoskavioiden kapsetta metsästä, oppaamme palaa."

Epäillen ja vasten tahtoaan haciendero, tyttärensä vakuuttavan äänen johdosta, painautui vielä kerran nurmikolle, viitaten seuralaisilleen, että tekisivät samaten.

Doña Hermosa ei ollut erehtynyt; hänen kuulemansa ääni ei kylläkään tuntunut johtuvan hevoskavioista, sillä se oli hidas ja raskas, mutta joka tapauksessa suurikasvuisesta eläimestä. Se läheni muuten kuuluvasti.

"Kenties se on harmaa karhu", haciendero mumisi.

"Tahi puuma saalista tavoittamassa", capatazi lisäsi matalalla äänellä.

Matkustajat olivat hyvin levottomia. Ollen aseettomina ja voimatta puolustaa itseään täällä metsässä he huomasivat, että jos joku peto hyökkäisi heidän kimppuunsa, he olisivat tuhon omia, sillä pakokin oli mahdoton paikallistuntemuksen puutteessa.

"Te erehdytte", sanoi nuori tyttö, joka yksin oli säilyttänyt kylmäverisyytensä ja mielenmalttinsa, "ei mikään vaara uhkaa meitä. Katsokaa, hevosethan syövät yhä, osoittamatta vähintäkään levottomuutta."

"Se on totta", don Pedro myönsi, "jos ne olisivat tunteneet pedon tympeän hajun, niin ne olisivat tulleet pelästyksestä hurjiksi ja jo lähteneet karkuun."

Äkkiä pensaat hajosivat ja metsästäjä tuli näkyviin taluttaen hevostaan suitsista.

"Olin varma siitä", nuori tyttö huudahti riemuissaan, samalla kuin hänen isänsä ja capatazi, noloina epäluulojensa takia, punehtuivat ja painoivat päänsä alas.

Metsästäjän kasvot olivat yhtä kylmät ja liikkumattomat kuin hänen lähtiessään aukeamalta, mutta hänen katseensa oli vieläkin synkempi.

Hänen hevosensa selässä oli raskas, pitkähkö käärö, kiedottuna purjelangalla huolellisesti käärittyyn puhvelin vuotaan.

"Suonette anteeksi, että jätin teidät niin äkkiä", hän sanoi vähän liikutuksesta väräjävällä äänellä, "mutta minä huomasin vasta liian myöhään, että teiltä oli otettu aseenne, jollette te, kuten en voi otaksua, olleet unohtaneet niitä teocaliin; ja kun erämaassa on erittäin tärkeää olla hyvin aseistettuna ja sitäpaitsi on enemmän kuin todennäköistä, että teidän täytyy puolustautua ennenkuin pääsette pois tästä metsästä, niin olen ollut hankkimassa teille kaipaamianne aseita."

"Sen vuoksi te siis jätitte meidät?"

"Miksi muuten olisin niin tehnyt?" metsästäjä vastasi koruttomasti. "Olen tuonut teidät tähän paikkaan, koska minulla muutaman askeleen päässä täältä on muuan noita piilopaikkoja, joita me metsästäjät laitamme sinne tänne metsään, saadaksemme käsiimme mitä tarvitsemme. Mutta", hän lisäsi katkerasti hymyillen, "se oli löydetty ja ryöstetty, jonka vuoksi minun oli pakko mennä toiseen vähän kauempana olevaan, ja sen takia vihelsin hevostani, jonka apu nyt oli minulle välttämätön. Ilman tätä onnettomuutta olisin palannut jo puoli tuntia sitten."

Tämän selityksen metsästäjä antoi ilman mahtipontisuutta ja sellaisella äänellä kuin olisi hänen tekonsa ollut luonnollisin asia maailmassa.

Hän purki hevosen kuorman ja avasi käärön. Siinä oli viisi amerikalaista kivääriä, veitsiä, suoria sapeleita, nimeltään machetes, ruutia, luoteja ja kirveitä.

"Aseistautukaa; nuo kiväärit ovat hyviä, eivätkä petä teitä, kun hetki tulee ja teidän täytyy käyttää niitä."

Meksikolaiset eivät odottaneet toista käskyä, vaan olivat pian aseissa aina hampaisiin asti.

"Nyt", metsästäjä sanoi, "voitte ainakin puolustautua miesten tavoin, sallimatta teurastaa itseänne kuten antiloopit."

"Ui!" nuori tyttö mumisi, "tiesinhän että hän menettelisi siten."

"Kiitos, señorita!" metsästäjä vastasi, "kiitos siitä, että olette luottanut minuun."

Hänen näin lausuessaan hänen kasvonpiirteensä olivat vilkastuneet ja salama oli leimahtanut hänen katseestaan, mutta heti sen jälkeen hän saavutti marmorimaisen jäykkyytensä ja sanoi: "Olen luvannut viedä teidät vahingoittumattomina kotiin ja teen niin."

"Pelkäättekö siis jotakin vaaraa?" don Pedro kysyi.

"On aina olemassa vaaroja", metsästäjä vastasi katkerasti, "etenkin salomaalla."

"Uhkaisiko meitä jokin petos?"

"Älkää kysykö minulta mitään, en voi vastata; käyttäkää vain hyväksenne sanojani. Jos tahdotte säilyttää päänahkanne, niin teidän täytyy, mitä tahansa näettekin minun tekevän tai sanovan ja kuinka tahansa käyttäydynkin, ehdottomasti luottaa minuun ja totella minua ilman epäilyä ja pelkoa kaikessa mitä käsken, sillä kaikilla toimillani on vain yksi päämäärä, nimittäin pelastaa teidät. Suostutteko näihin ehtoihin?"

"Kyllä!" doña Hermosa huudahti vilkkaasti, "mitä hyvänsä tapahtuneekin, me emme epäile teidän rehellisyyttänne, ja toimimme vain teidän ohjeittenne mukaan."

"Sen vannon teille", haciendero vahvisti.

"Hyvä on, nyt vastaan kaikessa puolestanne, älkää pelätkö mitään. Älkää puhuko mitään enää minulle, minun täytyy koota ajatukseni hetkiseksi."

Kumarrettuaan kevyesti hän poistui muutamia askeleita ja istuutui erään puun juurelle.

Sillä välin meksikolaisten uteliaisuus oli äärettömästi jännityksissä, he näkivät että vakava vaara epäilemättä uhkasi heitä ja että metsästäjä koetti mielessään keksiä jotakin keinoa sen välttämiseksi. Mutta sitten kun heillä nyt oli hyvät aseet, sarvet ruutia ja luoteja täynnään, he katselivat asemaansa aivan toisessa valossa, ja vaikka he olivatkin hyvin levottomia, niin he eivät kuitenkaan epäilleet voivansa välttää satimia, joita heille oli viritetty.

Kun metsästäjä oli istunut liikkumatta kuin kuvapatsas noin puolen tuntia, hän kohotti päänsä, laski puiden varjojen pituuden ja nousi vilkkaasti.

"Ratsaille!" hän sanoi, "on aika meidän lähteä."

Ja kädenkäänteessä hevoset olivat kunnossa ja matkustajat satulassa.

"Eteenpäin!" metsästäjä lausui, "intiaanilaisessa kulkujärjestyksessä, ja seuratkaa tarkoin liikkeitäni."

Erämaassa tarkoitetaan intiaanilaisella kulkujärjestyksellä kulkemista jäljekkäin, jättääkseen mahdollisimman vähän jälkiä matkastaan.

Mutta sen sijaan että olisi jatkanut entiseen suuntaan, metsästäjä ohjasi hevosensa puroon, jonka juoksua hän seurasi aina erääseen kauempana olevaan paikkaan, jossa kaksi muuta vesistöä yhtyi siihen. Kivisydän poikkesi vasemmanpuoliselle vesistölle, jonka juoksua hän seurasi.

Meksikolaiset olivat täsmälleen noudattaneet tätä liikettä ja seurasivat jäljessä, niin että kunkin hevosen pää oli edellä kulkevan lautasilla.

Kuumuus oli painostava metsässä, jossa ilmanliike lehdistön ehkäisemänä oli tuskin huomattava. Syvin hiljaisuus vallitsi kaikkialla, linnut, kyyköttäen lehtien seassa, olivat lakanneet laulamasta, vain lukemattomien lammikkojen päällä kuhisevien moskiittimäärien yksitoikkoinen surina kuului.

Sillä välin laajeni se puro, jota he seurasivat, yhä enemmän ja kasvoi vähitellen joeksi. Jo näkyi siellä täällä mustia chicoteja [Chicoteiksi sanotaan juurineen irti temmattuja puita, joita virrat vievät mukanaan. Nämä tuottavat usein vakavia vaaroja laivaliikkeelle.], joilla seisoi yhdellä jalalla flamingoja ja haikaroita. Rannat alkoivat tulla jyrkiksi molemmin puolin ja hevosten oli jo toisinaan pakko uida.

Tämä tuntematon joki, jonka siniset aallot eivät vielä koskaan olleet kuvastaneet muuta kuin taivaan sineä tai sen rantojen yli epäsäännöllisesti nojaavien puiden vihreätä kupua, tarjosi suurenmoisen ja majesteetillisen näyn, joka toi sydämeen eräänlaisen suloisen ja uskonnollisen raskasmielisyyden.

Matkustajat kiiruhtivat yhä eteenpäin, ääneti kuin aaveet uiden hitaasti virran uomassa oppaansa jälkeen, jonka kotkansilmä tarkasti joen rantoja.

Tultuaan paikalle, jossa suunnaton kallionlohkare kohosi yksinäisen vartian tavoin ja muodosti ikäänkuin tavattoman suuren holvin veden päälle, Kivisydän poikkesi vähän suunnasta, ja liukuen hevosensa selästä, jonka ohjat hän antoi jäljessään tulevalle don Pedrolle, hän heittäytyi veteen ja ui holvin alle, viittaamalla kehoitettuaan seuralaisiaan jatkamaan matkaansa. Pian metsästäjä taas näyttäytyi. Hän istui nyt tuollaisessa intiaanilaisessa kanootissa, jotka tehdään lämpimällä vedellä kiskotusta tuohesta ja ovat tavattoman keveitä.

Muutamalla melan vedolla hän oli saavuttanut matkustajat. Nämä siirtyivät kanoottiin, joten hevoset, vapautuneina ratsastajiensa painosta, voivat uida helpommin.

Doña Hermosa oli ihastunut tähän muutokseen. Kärsien vielä haavastaan hänestä alkoi tuntua hyvin vaikealta pysytellä hevosen selässä, huolimatta kaikista yrityksistään salata väsymystään.

Mutta metsästäjän tarkka silmä oli huomannut nuoren tytön väsymyksen, ja tämän takia hän olikin noutanut kanootin.

He jatkoivat siten matkaansa noin tunnin ajan, minkään herättämättä heissä levottomuutta tai saattamatta heitä epäilemään vihollisen läheisyyttä. Vihdoin he saapuivat eräälle kohdalle jokea, jossa rannat jotenkin pitkän matkaa kohosivat äkkijyrkkinä melkoisen korkealle, pusertaen joen kahden kohtisuoran kallionseinän väliin.

Keskellä jokea kohousi harmahtava, noin kuudenkymmenen metrin laajuinen graniittikallio. Tätä kalliota kohti metsästäjä ohjasi kanootin.

Meksikolaiset, jotka aluksi ihmettelivät tätä liikettä, käsittivät kuitenkin pian sen. Kun he olivat vain vähän matkan päässä kalliosta, niin he huomasivat, että eräs sen kyljistä oli loiva ja että tällä puolen oli ammottava luolan suu.

Kanootti saapui rantaan ja matkustajat astuivat maihin. Päästyään kalliolle he kiiruhtivat taluttamaan sinne hevosensa. Eläinparat olivat milt'ei menehtyä väsymyksestä.

"Tulkaa", metsästäjä sanoi nostaen kanootin hartioilleen.

Meksikolaiset seurasivat häntä.

Luola oli avara ja näytti ulottuvan kauas veden alle.

Hevoset kytkettiin luolan peräosaan ja niille annettiin ruokaa.

"Täällä", metsästäjä sanoi, "olemme turvassa sikäli kuin erämaassa on mahdollista. Ellei mitään odottamatonta tapahdu, vietämme yön täällä antaaksemme väsyneitten hevostemme levätä. Voitte tehdä tulen pelkäämättä, sillä aukot, joista päivänvalo tunkeutuu tänne, hajoittavat savun ja tekevät sen näkymättömäksi. Vaikka luulenkin johtaneeni vainoojaamme väärille jäljille, teen kuitenkin tiedustelumatkan ympäristöön. Älkää olko levottomia, lähellä ja kaukana ollen vartioin teitä. Tunnin kuluttua palaan. Ennen kaikkea älkää näyttäytykö. Erämaassa ei milloinkaan tiedä kenen tarkastettavaksi antautuu. Hyvästi hetkiseksi."

Hän läksi jättäen seuralaisensa sitäkin suuremman levottomuuden valtaan, kun he, vaikkakin aavistivat suuren vaaran heitä uhkaavan, eivät voineet arvata, mistä tai miten tämä vaara heidät kohtaisi, ja koska he olivat kokonaan riippuvia miehestä, jonka todellista luonnetta ja tarkoitusta heidän oli mahdoton saada selville.

VII.

KAHAKKA.

Luonnolla on kuitenkin vaatimuksensa, joista se ei milloinkaan luovu. Niin suuresti levottomia kuin meksikolaiset olivatkin, niin ne rasitukset, joita he tämän pitkän päivämatkan aikana olivat saaneet kestää, vaikuttivat, että he tunsivat ehdotonta tarvetta saada voimansa takaisin. Hetken mietittyään sitä jännittävää, melkein epätoivoista asemaa, jossa he nyt olivat, don Pedro käski sen vuoksi peonien tehdä tulen ja laittaa illallisen.

On huomattavaa, että ihmiset, joiden elämä on enemmän ruumiillista kuin henkistä, eivät koskaan ole syömättä ja nukkumatta, mihin asemaan sattuma heidät saattaakin. Ruokahalua ja unta ei heiltä puutu milloinkaan. Syy siihen on varsin yksinkertainen. Ollen joka hetki vaarassa mahdollisesti joutua taisteluun elämästä ja kuolemasta joko ihmisiä tai luonnon voimia vastaan, heidän voimiensa täytyy olla niiden ponnistusten tasalla, joihin heidän on pakko alistua voittaakseen heitä kohtaavat esteet tai heitä uhkaavat vaarat.

Ateria nautittiin synkän hiljaisuuden vallitessa. Jokainen tunsi levottomuutta yön lähetessä, sen vuorokauden ajan, jonka punaihoiset tavallisesti valitsevat hyökätäkseen vihollistensa kimppuun pimeän turvissa, minkä vuoksi meksikolaiset eivät ajatelleet vaihtaa ajatuksia keskenään.

Metsästäjä viipyi kauan poissa. Kaksi tuntia oli jo kulunut siitä kun aurinko oli kadonnut korkeiden vuorenhuippujen taakse. Maa peittyi synkkään pimeyteen, aivankuin kääreeseen; tähteäkään ei tuikkinut taivaalla. Suuria mustia pilviä kulki taivaalla, verhoten kuun täydelleen.

Haciendero ei ollut tahtonut kenellekään muulle kuin itselleen uskoa tehtävää valvoa yleistä turvallisuutta. Maaten pitkänään kalliolla, jottei mikään näkymätön vihollinen häntä huomaisi, hän tähysteli levottomasti pitkin joen mustaa uomaa, rinnallaan capatazi, joka yhtä vähän kuin hänkään tahtoi etsiä lepoa, koska tuntemansa levottomuus teki sen mahdottomaksi.

Joen korkeat äyräät olivat paljaat ja yksinäiset. Ainoastaan sillä kohdalla, mistä pääsi rannalle, näkyi toisinaan mustia varjoja, jotka liikkuivat hetkisen, päästellen kumeita kiukkuisia mörähdyksiä ja sen jälkeen taas kadoten.

Nämä varjot olivat nähtävästi villipetoja, jotka menivät takaisin pesiinsä, sammutettuaan janonsa virrassa.

"Tulkaa!" matala mutta terävä ääni kuiskasi äkkiä meksikolaisen korvaan.

Don Pedro kääntyi ympäri, tukahduttaen ihmetyksen huudahduksen. Metsästäjä seisoi hänen vieressään pyssyynsä nojaten.

Nuo kolme miestä menivät luolan sisään.

Illallisen laittamista varten tehdyn tulen jäljellä olevat kekäleet levittivät tarpeeksi valoa, jotta voitiin erottaa esineet.

"Olette viipynyt kauan", haciendero sanoi.

"Olen kulkenut pitkän matkan sen jälkeen kuin teidät jätin", metsästäjä vastasi, "mutta se ei kuulu tähän. Muuan mies, jota teidän ei nykyisin maksa vaivaa tuntea, on saanut päähänsä estää teidät pääsemästä viljelyksillenne. Varovaisuustoimenpiteistäni huolimatta en ole onnistunut salaamaan jälkiäni noilta viekkailta hornanhengiltä, joiden läpitunkeva katse voisi keksiä kotkan jäljet ilmassa. Intiaanit ovat pystyttäneet leirinsä aivan lähelle, he valmistavat juuri lauttoja ja kanootteja hyökätäkseen kimppuumme."

"Onko heitä paljon?" haciendero kysyi.

"Ei, korkeintaan parikymmentä, joista vain viidellä tai kuudella on ampuma-aseet; muilla on vain nuolet ja keihäät. Tiedetään teidän olevan aseettomia, tai ainakin luullaan niin, ja toivotaan saatavan teidät kiinni tarvitsematta ampua laukaustakaan."

"Mutta kuka voi vainota meitä niin kiihkeästi?"

"Sehän on samantekevää. Se on muuan omituinen ja salaperäinen olento, jonka elämä on yhtämittaisia synkkiä salajuonia. Hänen sydämensä on kuilu, jota kukaan ei ole uskaltanut tutkia ja jonka pohjaan hän ehkä itsekin pelkää katsoa, vaikkei hän muuten pelkääkään mitään maailmassa. Mutta jättäkäämme tämä. Kahden tunnin kuluttua hyökätään kimppuumme. Teillä on tarjona kolme keinoa välttääksenne teitä uhkaavaa kohtaloa."

"Mitkä nämä keinot ovat?" haciendero kysyi vilkkaasti.

"Ensimmäinen on pysyä paikoillaan, odottaa hyökkäystä ja taistella miehuullisesti. Apachit, pelästyksissään siitä, että tapaavat miehet, jotka he toivoivat yllättävänsä turvattomina, asestettuina ja varuillaan, menettävät kenties rohkeutensa ja vetäytyvät pois."

Doña Hermosa, herättyään puhelevien ääneen, oli lähestynyt ja kuunteli levottomana.

Haciendero pudisti päätään.

"Tämä keino näyttää minusta vaaralliselta", hän sanoi, "sillä jos vihollistemme onnistuu saada pysyvä jalansija kalliolla, niin he lopuksi lukumäärällään voittavat ja saavat meidät haltuunsa."

"Todennäköisesti niin tapahtuu", metsästäjä lausui kylmästi.

"Kuulkaamme toista keinoa, sillä nyt esittämämme näyttää mahdottomalta."

"Tämä kallio on maanalaisen käytävän kautta, joka kulkee joen uoman alta, yhteydessä toisen kallion kanssa, joka on jotenkin kaukana tästä paikasta, missä nyt olemme. Sinne tultuamme asetumme kanoottiin ja kun olemme päässeet toiselle rannalle, nousemme taas hevosen selkään ja koetamme pelastua pakenemalla."

"Minä pitäisin tätä keinoa parempana, elleivät hevosemme olisi niin lopen väsyneitä ja ellei pako erämaan kautta olisi melkein mahdoton."

"Punanahat tuntevat yhtähyvin kuin minäkin tämän kallion, jonne nyt olemme paenneet, kenties he jo ovat miehittäneet uloskäytävän, jonka kautta toivomme pääsevämme karkuun."

"Aijai", haciendero sanoi surullisena, "huolimatta hyvästä tahdostanne eivät ehdottamanne keinot ole onnistuneita."

"Tiedän sen. Paha kyllä ei riipu minusta, ettei asian laita ole toisin."

"No niin", don Pedro mumisi alistuvasti, "kuulkaamme viimeistä keinoa."

"Pelkään, että pidätte sitä vielä mahdottomampana kuin molempia toisia. Se on hullu ja epätoivoinen yritys, joka kenties tarjoaisi menestymisen mahdollisuuden, ellei mukanamme olisi naista, jota emme saa asettaa vaaraan pelastaaksemme hänet toisesta."

"Sitten ei maksa vaivaa puhua siitä", haciendero sanoi, luoden tuskallisen silmäyksen tyttäreensä.

"Anteeksi isäni", doña Hermosa huudahti vilkkaasti, "kuulkaamme minkälainen keino on, kenties se päinvastoin on ainoa, todella mahdollinen. Selittäkää, señor", hän jatkoi metsästäjään kääntyen. "Sen jälkeen mitä olette tehnyt puolestamme, olisi kiittämätöntä olla noudattamatta neuvojanne. Mitä te epäilette sanoa meille minun tähteni, on, siitä olen vakuutettu, ainoa mahdollinen jäljellä oleva pelastuskeino."

"Kenties", metsästäjä vastasi, "mutta minä toistan, señorita, tämä mahdollisuus on teidän mukananne mahdoton."

Nuori tyttö suoristautui, ivallinen hymy väreili hänen huulillaan, hänen vastatessaan hieman pilkallisella äänellä:

"Te luulette siis minua hyvin heikoksi ja araksi, señor, koska ette rohkene puhua? Olen kyllä vain nainen, heikko kuten me kaikki olemme, mutta luulen osoittaneeni niinä muutamina tunteina, jotka olemme yhdessä matkustaneet, että sydämeni on vieras aralle pelvolle ja että, vaikkeivät ruumiilliset voimani vedäkään vertoja sielunvoimilleni, niin tahtoni voittaa kuitenkin tuon heikkouden, joka, sen pahempi, vaivaa sukupuoltani, ja asettaa minut aina tapahtumain tasalle, olkoot ne minkälaisia tahansa."

Kivisydän oli tarkkaavasti kuunnellut nuoren tytön sanoja. Se välinpitämättömyyden naamio, joka lepäsi hänen kasvoillaan, oli sulanut tämän sointuvan äänen vaikutuksesta ja heleä puna oli levinnyt hänen poskilleen.

"Suokaa anteeksi, señorita", hän vastasi äänellä, jonka hänen sisäinen liikutuksensa sai väräjämään, "olen ollut väärässä, minä puhun."

"Hyvä", tyttö sanoi hellästi hymyillen, "tiesinhän, että vastaisitte minulle."

"Apachit ovat, kuten jo olen maininnut, pystyttäneet leirinsä vähän matkan päähän täältä joen rannalle. Vakuutettuina siitä, ettei heitä häiritä, he eivät ole asettaneet mitään vahteja, vaan nukkuvat, juovat tulivettä tai polttavat, odottaessaan hetkeä, jolloin he hyökkäävät kimppuumme. Meitä on kuusi hyvin aseistettua ja päättäväistä miestä, sillä me tiedämme, että pelastuksemme riippuu yrityksemme onnistumisesta. Jos nousemme maihin saarella, yllätämme punanahat ja hyökkäämme voimakkaasti heidän kimppuunsa, niin onnistumme kenties aukaisemaan itsellemme tien, ja silloin olemme pelastetut, sillä tappionsa jälkeen he eivät uskalla ajaa meitä takaa. Tätä olen tahtonut ehdottaa."

Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys. Doña Hermosa katkaisi sen.

"Olitte väärässä epäillessänne tehdä meille tämän ehdotuksen", hän sanoi vilkkaasti, "sillä se on tosiaankin ainoa mahdollinen. On parempi urhoollisesti käydä kohti vaaraa, kuin pelkurimaisesti vavista sitä odotellen. Liikkeelle, liikkeelle, emme saa menettää sekuntiakaan."

"Tyttäreni", don Pedro huudahti, "sinä olet järjiltäsi, ajattelehan, että antaudumme melkein varmaan kuolemaan."

"Olkoon niin, isäni", tytär vastasi kiihkeän voimakkaasti, "kohtalomme on Jumalan kädessä, hänen suojeluksensa on ollut liiankin huomattava tähän asti, jotta hän nyt jättäisi meidät."

"Señorita on oikeassa", capatazi huudahti, "menkäämme savustamaan nuo hornanhenget pesästään. Muuten olen vakuutettu siitä, että tämä metsästäjä, jolta nöyrimmästi pyydän anteeksi, että hetkisen olen epäillyt hänen luotettavuuttaan, hankkii meille tilaisuuden huomaamatta päästä aina apachien leiriin asti."

"Ainakin teen kaiken voitavani siihen suuntaan", metsästäjä vastasi koruttomasti.

"No, olkoon menneeksi, koska välttämättä niin tahdotte", haciendero sanoi huoaten.

Vaikkeivät peonit olleet ottaneet osaa keskusteluun, niin he kuitenkin tarttuivat kivääreihinsä päättäväisen näköisinä, joka osoitti, että he olivat päättäneet tehdä velvollisuutensa.

"Seuratkaa minua", metsästäjä sanoi sytyttäen ocotepuusta tehdyn soihdun valaistakseen tietä.

Sivumennen he ottivat hevosensa, jotka muutaman tunnin nyt levättyään olivat tulleet taas täysiin voimiinsa.

Matkustajat jatkoivat matkaansa luolan kautta. He kuulivat päänsä päällä laineiden kumean, yhtämittaisen äänen. Tuhansittain yölintuja, äkillisen tulenvalon häikäiseminä, heräsi kulkijain matkatessa ja kierteli heidän ympärillään, kirkuen kamalasti, korvia vihlovasti.

Kuljettuaan rivakasti eteenpäin noin kaksikymmentäyksi minuuttia metsästäjä pysähtyi.

"Vartokaa minua tässä", hän sanoi, jättäen soihdun capatazille ja poistuen juosten.

Hän ei viipynyt kauan poissa.

"Tulkaa", hän sanoi, "kaikki on hyvin."

He seurasivat häntä taas. Äkkiä he tunsivat kasvoillaan raikkaan ja purevan ilman, ja edessään pimeässä he näkivät pari kolme loistavaa pistettä; he olivat tulleet toiselle kalliolle.

"Nyt meidän täytyy olla kaksinverroin varovaisia", metsästäjä sanoi, "nuo loistavat pilkut, jotka näette sumun läpi, ovat apachien leiritulia. He ovat tarkkakuuloisia, pieninkin kolina ilmaisisi heille läsnäolomme."

Kanootti laskettiin taas veteen ja meksikolaiset astuivat siihen. Capatazi, joka istui tuon hauraan aluksen perässä, piti käsissään kaikkien, perässä uivien hevosten ohjaksia.

Joen yli mentiin muutamassa minuutissa. Kanootti karahti pian kumeasti rantahiekkaan.

Metsästäjä oli valinnut paikan taidokkaasti. Korkea kallio loi veteen pitkälti niin synkän varjon, että olisi ollut mahdoton erottaa matkustajia kymmenen askeleen päästä.

Metsä, joka oli tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä rannalta, tarjosi heti suojaa tiheiköissään pakolaisille.

"Señorita saa jäädä tähän yhden peonin kanssa vartioimaan hevosia", metsästäjä sanoi äkkiä, "sillä välin kun me teemme yllätysyrityksemme."

"Ei", nuori tyttö sanoi päättävästi, "minä en tarvitse ketään. Sen miehen, jonka jättäisitte luokseni, tarvitsette paremmin itse. Antakaa minulle pistooli, jotta voin puolustaa itseäni siinä tuskin luultavassa tapauksessa, että kimppuuni hyökättäisiin, ja lähtekää menemään."

"Kuitenkin, señorita", nuori mies väitti…

"Minä tahdon niin", tyttö sanoi ratkaisevasti, "menkää ja Jumala olkoon kanssanne."

Haciendero painoi kouristuksen tapaisesti tytärtään rintaansa vasten.

"Rohkeutta, isäni!" tytär sanoi syleillen häntä, "kaikki käy kyllä hyvin."

Hän otti isältään pistoolin ja poistui nopeasti, viitaten kädellään jäähyväisiksi.

Metsästäjä kehoitti vielä kerta tovereitaan varovaisuuteen, ja pieni joukko tunkeutui hänen jäljessään metsään.

Kuljettuaan peräkanaa noin neljännestunnin, he huomasivat apachien tulien loistavan lähellä.

Metsästäjän annettua merkin meksikolaiset heittäytyivät maahan ja alkoivat ryömiä hiljaa ja erittäin varovasti tuuma tuumalta, jännittyneen tarkasti, valmiina ampumaan huomatessaan vihollistensa tekevän vähimmänkin epäiltävän liikkeen.

Mutta mitään liikettä ei huomattu. Apachit nukkuivat, suurimmaksi osaksi, kuten helposti saattoi arvata, vahvasti päihdyksissä, väkijuomien liiallisen nauttimisen johdosta.

Ainoastaan kolme tai neljä sotilasta, jotka hiuksiin korvan yläpuolelle pistetystä korppikotkan sulasta voi tuntea päälliköiksi, istui kumartuneena tulen ääressä polttaen tupakkaa itsetietoisen arvokkaasti, kuten intiaanien tapa on.

Metsästäjän käskystä meksikolaiset nousivat hiljaa, ja kukin haki suojaa puunrungon takaa.

"Minä jätän nyt teidät", metsästäjä sanoi matalalla äänellä, "menen leiriin. Pysykää liikkumatta paikoillanne ja mitä tapahtuukin, niin älkää ampuko ennenkuin näette minun heittävän lakkini maahan."

Meksikolaiset nyökkäsivät hiljaa ja metsästäjä katosi pensastoon.

Siitä paikasta, jossa matkustajat olivat väijyksissä, he voivat helposti nähdä mitä tapahtui punaihoisten leirissä, vieläpä kuullakin mitä siellä puhuttiin, sillä vain muutama kymmenen metriä erotti heidät tulesta, jonka ympärillä päälliköt istuivat kyykistyneinä.

Eteenpäin kumartuneina, sormi kiväärin liipasimella ja silmät tähdättyinä leiriin meksikolaiset odottivat kuumeisen levottomina ampumismerkkiä.

Ne muutamat minuutit, jotka kuluvat ennen hyökkäystä, ovat juhlallisia. Mies, jääneenä yksin ajatustensa valtaan, aikoen pelata elämästään armottomassa taistelussa, tuntee, olkoon hän kuinka urhoollinen tahansa, että hänet vaistomaisesti valtaa pelko, joka panee hänen kaikki jäsenensä värisemään. Tänä juhlallisena hetkenä hän näkee koko elämänsä huimaavaa vauhtia kiitävän ohitseen ikäänkuin unessa, ja omituista kyllä mahtavimmin vaikuttaa hänen mieleensä ajatus siitä mikä häntä odottaa haudan tuolla puolen, pelko tuntemattomasta.

Noin kymmenen minuuttia oli kulunut metsästäjän lähdöstä, kun heikkoa kahinaa kuului pensaista leirin toiselta puolen.

Apachipäälliköt käänsivät välinpitämättömästi päätään, pensaat väistyivät ja Kivisydän näyttäytyi vahtitulien synnyttämässä valovyössä.

Metsästäjä astui hitain askelin päälliköiden luo. Tultuaan heidän luokseen hän pysähtyi ja kumarsi juhlallisesti, mutta mitään puhumatta.

Päälliköt vastasivat hänen tervehdykseensä varsin kohteliaalla tavalla, joka on synnynnäistä punaihoisille.

"Veljeni on tervetullut", muuan päälliköistä sanoi, "tahtooko hän istua neuvottelutulen ääreen."

"Ei", metsästäjä vastasi kuivasti, "minulla on kiire."

"Veljeni on viisas", päällikkö jatkoi, "hän on jättänyt valkonaamat oman onnensa nojaan, koska hän tietää, että Tiikerikissa on antanut heidät alttiiksi apachisoturien pitkille, rihlatuille nuolille."

"Minä en ole jättänyt valkonaamoja oman onnensa nojaan, veljeni erehtyy. Olen vannonut suojelevani heitä ja teen myös niin."

"Tiikerikissan käsky sotii sitä vastaan."

"Minä en ole velvollinen tottelemaan Tiikerikissaa, minä vihaan petosta. Minä en salli apachisoturien panna täytäntöön mitä heillä on mielessä."

"Ooah!" päällikkö sanoi, "veljeni puhuu hyvin kopeasti. Olen kuullut haarahaukan ärsyttävän kotkaa, mutta siipensä kärjellä kaikkivaltias lintu on musertanut sen tomuksi."

"Lopeta pilasi, päällikkö; sinä olet heimosi kuuluisimpia sotureita, älä salli itseäsi tehtävän häpeällisen petoksen välikappaleeksi. Tiikerikissa on ottanut vastaan nämä matkustajat kattonsa alle, on tarjonnut heille vieraanvaraisuuttaan. Sinä tiedät, että kestiystävyys on pyhä aavikolla."

Apachi nauroi ylenkatseellisesti.

"Tiikerikissa on suuri päällikkö, hän ei ole halunnut syödä eikä juoda valkonaamojen kanssa."

"Se on arvotonta petosta."

"Valkonaamat ovat varastelevia koiria, apachit nylkevät heidän päänahkansa."

"Roisto!" metsästäjä huudahti kiukuissaan, "minäkin olen valkonaama; tulehan tänne nylkemään päänahkaani!"

Ja nopeana kuin ajatus hän syöksyi intiaanipäällikön kimppuun, samalla kuin hän heitti karvalakkinsa maahan ja painoi puukkonsa hänen sydämeensä.

Äkkiä pamahti viisi laukausta ja muut tulen ympärille kokoontuneet päälliköt vierivät kuolettavasti haavoitettuina maahan.

Nämä päälliköt olivat ainoat, joilla oli ampuma-aseet.

"Eteenpäin! Eteenpäin!" metsästäjä huusi, tarttuen kiväärinsä piippuun ja syöksyen hämmennyksiin joutuneitten apachien keskelle.

Meksikolaiset olivat heti ensi laukauksen jälkeen hyökänneet leiriin oppaansa avuksi.

Nyt raivosi kauhea verilöyly, sitä kauheampi, kun jokainen tiesi ettei mitään sääliä ollut odotettavana.

Onneksi oli valkoisilla pistoolinsa, jotka he laukaisivat aivan vasten vihollistensa rintaa, ja sen jälkeen hyökkäsivät heidän kimppuunsa sapeleineen.

Intiaanit olivat tulleet niin täydelleen yllätetyiksi, he kun eivät ollenkaan olleet odottaneet niin ankaraa hyökkäystä miesten taholta, jotka näyttivät nousseen maasta ja joiden lukumäärästä ei heillä ollut aavistustakaan, että puolet heistä olivat jo saaneet surmansa, ennenkuin toiset olivat saavuttaneet taas kylmäverisyytensä ja ajattelivat vakavasti puolustaa itseään. Mutta kun he aikoivat ryhtyä vakavaan vastarintaan, niin se oli myöhäistä, sillä meksikolaiset ahdistivat heitä niin kovasti että enempi taistelu oli mahdotonta.

"Lopettakaa!" metsästäjä huusi.

Valkoiset ja punanahat laskivat aseensa aivankuin yhteisestä sopimuksesta.

Metsästäjä jatkoi:

"Apachisoturit, heittäkää pois aseenne!"

Nämä tottelivat.

Oppaansa viittauksesta meksikolaiset sitoivat nyt apachit, näiden yrittämättä tehdä vähääkään vastarintaa.

Kun punaihoiset huomaavat joutuneensa häviölle, he taipuvat äärimmäisen tunteettomina ja kohtaloonsa alistuen sen lain alle, olkoon se sitte kuinka ankara tahansa, jonka voittaja suvaitsee heille määrätä.

Kahdestakymmenestä apachisoturista eli enää vain kahdeksan, muut olivat saaneet surmansa.

"Auringon noustessa tulen itse päästämään teidät vapaiksi; älkää siihen mennessä tehkö mitään yritystä katkoa siteitänne. Te tunnette minut, minä annan anteeksi kerran, en koskaan kahdesti."

Meksikolaiset kokosivat intiaanien pois heittämät aseet ja poistuivat.

Apachien hevoset olivat lieassa leirin toisessa päässä. Kivisydän laski ne irti ja ajoi metsään, jonne ne katosivat pitkin hyppäyksin.

"Palatkaamme nyt señoritan luo", metsästäjä sanoi.

"Aijotteko todellakin palata takaisin ja päästää nuo miehet vapaiksi", haciendero kysyi.

"Aijon kyllä; tahdotteko että jätän heidät villipetojen syötäväksi?"

"Siitä ei olisi mitään erikoista vahinkoa", kostonhaluinen capatazi huomautti.

"Ovathan he ihmisiä niinkuin mekin."

"Oh", capatazi sanoi, "sitä ne ovat niin vähän, ettei maksa vaivaa puhua siitä."

"Niinmuodoin te uskallatte antautua noiden villien ihmisten käsiin, jotka on saatettu äärimmäiseen mielentilaan tappionsa kautta", haciendero huomautti. "Ettekö pelkää että he tappavat teidät?"

"Hekö?" metsästäjä vastasi halveksivan ylimielisesti. "He eivät uskaltaisi."

Don Pedro ei voinut olla osoittamatta ihmettelyään.

"Punanahat ovat kaikkein kostonhimoisimpia ihmisiä", hän sanoi.

"Niin", metsästäjä vastasi, "mutta minä en olekaan heidän mielestään mikään ihminen."

"Mikä te olette sitten?"

"Paha henki", metsästäjä mumisi kumealla äänellä.

Tällä välin he olivat saapuneet siihen paikkaan, johon he olivat jättäneet hevosensa.

Taistelun melske oli tunkeutunut aina doña Hermosan korviin, mutta tuo uskalias nuori tyttö, tällä tavoin jätettynä keskelle aarniometsää, oli, antamatta tuntemansa varsin luonnollisen pelvon ollenkaan vallata itseään ja tajuten hänelle uskotun hevosten vartioimisen tärkeyden, pysynyt järkähtämättä paikoillaan samassa paikassa pistooli kummassakin kädessään, kuunnellen levottomana erämaan ääniä, valmiina puolustamaan itseään ja ennemmin päättäneenä kuolla kuin antautua intiaanien käsiin.

Hänen isänsä selitti hänelle muutamin sanoin mitä oli tapahtunut, jonka jälkeen lähdettiin matkalle, niin nopeasti kuin hevoset voivat juosta.

Ratsastusta kesti koko yön kuvaamattomalla vauhdilla. Auringon noustessa oli päästy ulos metsästä. Alaston erämaa levisi taivaanrantaa vasten.

He jatkoivat vielä kaksi tuntia tällä tavoin vauhtia hiljentämättä. Viimein pysähdyttiin.

"Tiemme eroavat tässä", metsästäjä sanoi lujalla äänellä, vaikkakin siinä tuntui raskasmielisyyttä, jota hän ei kokonaan voinut salata.

"Nyt jo", nuori tyttö sanoi viattomasti.

"Kiitos ilmaisemastanne kaipauksesta, señorita, mutta niin täytyy tapahtua, teillähän on vain muutaman penikulman matka haciendaanne. Tien löydätte nyt helposti, apuni on teille täst'edes tarpeeton."

"Me emme saa erota siten, señor", haciendero sanoi, ojentaen hänelle kätensä, "olen teille suuressa kiitollisuuden velassa."

"Unohtakaa se, caballero", nuori mies sanoi vilkkaasti, "unohtakaa minutkin, me emme saa enää nähdä toisiamme. Te palaatte sivistyneeseen elämään, minä palaan erämaahan. Meidän tiemme ovat erilaiset. Sekä teidän että minun itseni takia ette saa toivoa, että sattuma jälleen toisi meidät yhteen. Mutta", hän lisäsi, kohottaen silmänsä nuoreen tyttöön, "minä vien mukanani muiston, joka ei milloinkaan unohdu! Ja nyt hyvästi! Tuolla tulee jo joukko vaqueroja haciendastanne teitä vastaan, te olette turvassa." Ja kumartuen aina hevosensa kaulaan asti hän kääntyi ja nelisti pois.

Mutta kohottaessaan päänsä hän näki doña Hermosan ratsastavan rinnallaan.

"Pysähtykää!" tyttö sanoi.

Metsästäjä totteli koneellisesti.

"Kas tässä", tyttö jatkoi liikutettuna ojentaen hänelle kapean kultasormuksen, "kas tässä kaikkein kalliin mitä minulla on. Tämä sormus on kuulunut äidilleni, jota minulla ei ole onni ollut tuntea — pitäkää se muistona minulta, señor."

Ja laskettuaan sormuksen hänen käteensä nuori tyttö palasi antamatta hänelle aikaa vastata.

VIII.

KYLÄ.

Kun Espanjan valta oli ehdottomasti turvattuna uudessa maailmassa, niin hallitus, pitääkseen intiaanit kurissa, laittoi sinne tänne alueittensa äärimmäisille rajoille vartiopaikkoja, joita sanottiin presidioiksi, ja jotka asutettiin kaikenlaisilla rikollisilla, joista emämaa tahtoi päästä.

El presidio de San-Lucar Rio Vermoon varrella oli ensimmäisiä näistä.

Siihen aikaan kun el presidio de San-Lucar perustettiin, tämä vartiopaikka oli vain linnoitus, rakennettu pohjoisrannalle, jyrkän rantatörmän huipulle, joka vallitsi jokea, eteläpuolista tasankoa ja sitä ympäröivää seutua.

Muodoltaan nelikulmaisena sen muodostavat paksut, hakatusta kivestä tehdyt muurit ja sen sivulla on kolme vallinsarvea, yksi kummallakin puolella joen varrella ja kolmas tasangolla.

Ympärysmuurin sisäpuolella oli kirkko, pappila ja ruutikellari. Muilla sivuilla oli rangaistusvankien suojukset, avarat komentajan ja rahastonhoitajan ja varusväen upseerien asunnot sekä pieni sairashuone.

Kaikki nämä ainoastaan yksikerroksiset rakennukset ovat italialaiseen tapaan varustetut laakealla azotealla [vapaa, avoin ja katoton paikka rakennuksen päällä]. Hallitus oli sitäpaitsi ympärysmuurin ulkopuolelle rakennuttanut suuria makasiineja, leipomon, myllyn, pajan, puusepäntyöpajan ja kaksi ranchoa, joissa pidettiin hevosia ja nautakarjaa.

Nykyisin linnoitus on melkein raunioina, muurit luhistuneet rikki kaikkialla hoidon puutteessa, ainoastaan asuinrakennukset ovat hyvässä kunnossa.

El presidio de San-Lucariin kuuluu kolme ryhmää, kaksi pohjoispuolella ja yksi eteläpuolella jokea.

Paikka on yleensä synkän näköinen, vain muutamia puita kasvaa siellä täällä, kaukana toisistaan ja ainoastaan joen partaalla, todisteena maan tavattomasta hedelmättömyydestä. Teitä peittää hyvin hieno hiekka, joka lentää ympärinsä pienemmästäkin tuulen hengähdyksestä.

Kolme päivää edellisessä luvussa kuvailtujen tapausten jälkeen istui noin kello kahden tienoissa iltapäivällä viisi tai kuusi vaqueroa ja leperoa erään pöydän ympärillä eräässä kapakassa uudessa San-Lucarissa, joen etelärannalla, vilkkaasti väitellen keskenään, ahmien suurin siemauksin pulquea savikipposista, jotka kulkivat ympäri seuruetta.

"Lempo soikoon!" huudahti muuan pitkä, laiha ja hintelä veitikka, joka näytti häikäilemättömältä lurjukselta, "olemmehan vapaita miehiä! Jos kuvernööri señor don Luis Pedrosa itsepintaisesti tahtoo kohdella meitä tällä tavoin, niin ei Tiikerikissa ole kauempana kuin että hänen kanssaan voidaan sopia. Vaikkakin nykyään intiaanipäällikkönä, hän kuitenkin on sekoittamatonta valkoista rotua ja caballero aina sormenpäihin saakka."

"Suu kiinni! — Hiljaa! Pablito", toinen huomautti. "Olisi parempi, että nielisit sanasi samalla kuin pulquesikin, kuin että puhut sellaisia tuhmuuksia."

"Minä tahdon puhua, minä!" sanoi Pablito, joka kostutti kaulaansa enemmän kuin muut.

"Etkö tiedä, että ympärillämme pimeässä hiipii näkymättömiä silmiä, jotka vakoilevat meitä, ja että korvat ovat avoinna sieppaamaan puheemme ja hyötymään siitä."

"Voi, mitä sinä lörpöttelet!" toinen sanoi olkapäitään kohauttaen. "Sinä olet aina niin pelkuri, Carlocho! Minä en piittaa vakoojista enempää kuin vanhoista kuolaimista."

"Pablito!" toinen sanoi pannen sormen suulleen.

"Mitä? Enkö ole oikeassa? Miksi don Luis tahtoo meille niin paljon pahaa?"

"Sinä erehdyt", kolmas keskeytti nauraen, "don Luis tahtoo päinvastoin parastasi ja todistuksena siitä on se, että hän ottaa sinulta niin paljon kuin voi."

"Oh, tuo Verado, hänellä on sitten pää kuin lurjuksella, jollainen hän myöskin on", Pablito huudahti nauraa hohottaen, "hah, palttua kaikelle mitä tuleekin!"

"Sillä välin juokaamme", Verado sanoi.

"Niin", Pablito toisti, "juokaamme, upottakaamme surut! Sitä paitsi onhan meillä don Fernando Carril, joka voi auttaa meitä tarpeen tullen."

"Vielä nimi, jonka olisi pitänyt pysyä kurkussasi, etenkin tässä paikassa", Carlocho huudahti, lyöden kiivaasti nyrkkinsä pöytään. "Etkö voi pitää suutasi kiinni, sinä kirottu koira."

Pablito rypisti kulmakarvojaan ja katsoi kieroon toista.

"Aijotko sinä sattumoisin läksyttää minua? Lempo soikoon, sinä alat saada vereni kiehumaan!" hän huudahti häijysti.

"Läksyttää? Miksei, jos ansaitset sen", toinen vastasi rauhallisesti. "Hitto vie! Jo kolmatta tuntia olet istunut täällä ja juonut kuin sieni. Sinä olet juovuksissa kuin naakka ja lörpöttelet kuin vanha akka — pidä suusi kiinni ja mene kotiin nukkumaan!"

"Tuhat tulimmaista!" Pablito mölisi, iskien puukkonsa voimakkaasti tarjoilupöytään, "tästä saat vastata minulle!"

"Kunniani kautta! Pieni suonenisku ei saata olla sinulle vahingoksi; oikein nyrkkini syyhyvät antaakseni sinulle navajadan kurjaan kuonoosi."

"Kurjaan kuonooni, sanoit?"

Ja Pablito hyökkäsi Carlochon kimppuun, joka odotti häntä vankkana seisoen.

Muut saapuvilla olevat vaquerot ja leperot heittäytyivät väliin estääkseen heidän syöksymästä toistensa päälle.

"Halloo, caballerot", sanoi kapakoitsija, joka nyt huomasi tarpeelliseksi tarttua asiaan, "pysykää nahoissanne, Jumalan tai paholaisen nimessä! Ei mitään riitaa minun luonani. Jos tahdotte selvitellä asioitanne on katu vapaa."

"Kapakoitsija on oikeassa", Pablito sanoi, "no tule mukaan, jos olet mies."

"Mielelläni."

Molemmat vastustajat riensivät ulos kadulle toveriensa seuraamana.

Mitä arvoisaan kapakoitsijaan tulee, niin hän asettui krouvinsa ovelle kädet housuntaskuissa ja vihelsi jaranaa [jotakin renkutusta] odottaessaan tappelua.

Pablito ja Carlocho, jotka jo olivat riisuneet hattunsa ja teeskennellen tervehtineet toisiaan, käärivät kokoon zarapéensa vasemman käsivarren ympäri kilveksi ja tempasivat pitkät veitsensä vyöstään, jonka jälkeen he sanaakaan vaihtamatta ihmettelevän kylmäverisesti asettuivat taisteluasentoon.

Tällaisessa kaksintaistelussa, ainoa mitä Meksikossa tunnetaan, on taito ja kunnia siinä, että osaa vastustajaansa kasvoihin; iskua vyön alle pidetään petoksena ja arvottomana todelliselle caballerolle. Molemmat vastustajat, jotka olivat asettuneet lujaan asentoon, jalat hajallaan, ruumis kumarassa ja pää takakenossa, katsoivat toisiinsa jännittyneen tarkkaavasti, arvatakseen toisensa liikkeet, väistääkseen iskut ja antaakseen toisilleen naarmuja.

Hieno maissisavuke suussa muut vaquerot seurasivat rauhallisesti katsellen taistelua, osoittaen suosiotaan taitavimmalle.

Taistelua jatkui muutamia minuutteja samanlaisella menestyksellä molemmin puolin, kunnes Pablito, jonka näkö oli tietenkin käynyt vähän sameammaksi hänen runsaan juopottelemisensa takia, väisti sekuntia liian myöhään ja tunsi Carlochon veitsen kärjen viiltävän halki nahan hänen kasvoistaan pitkin niiden pituutta.

"Hyvä, hyvä!" kaikki vaquerot huudahtivat yhtä aikaa, "hyvin osattu!"

Taistelevat, joita tämä hyväksyminen miellytti, astuivat askeleen taapäin, tervehtivät ympärillä seisovia ja pistivät taas puukon tuppeensa, jonka jälkeen he erikoisen kohteliaasti kumarsivat ja läksivät jälleen kapakkaan, puristettuaan toistensa kättä.

Vaquerot ovat erityinen ihmislaji, jonka tavat ovat tuiki tuntemattomia Euroopassa.

San-Lucarin vaqueroja voidaan pitää esikuvana. Syntyneinä intiaanialueen rajalla he ovat lapsuudestaan imeneet verenhimoiset tapansa ja suuren elämänhalveksumisensa. Väsymättömiä pelaajia kun ovat, on heillä aina kortit kädessä, ja peli on alituisena aiheena riitoihin, joissa veitsi näyttelee pääosaa.

Huolettomia tulevaisuudesta ja välinpitämättömiä nykyisistä vaikeuksista sekä karaistuja kestämään ruumiillisia kärsimyksiä he halveksivat kuolemaa yhtä paljon kun elämääkin eivätkä väistä mitään vaaraa.

No niin, nämä miehet, jotka usein jättävät vaimonsa ja lapsensa viettääkseen vapaampaa elämää hurjien joukkojen keskuudessa, jotka iloisella sydämellä ja mielenliikutuksetta vuodattavat lähimmäisensä verta ja ovat leppymättömiä vihassaan, nämä miehet voivat kuitenkin olla erinomaisia ystäviä sekä tavattoman uskollisia ja anteeksiantavaisia.

Heidän luonteensa on omituinen sekoitus hyvää ja pahaa, hillittömiä paheita ja todellisia ansioita. He ovat vuorotellen ja samalla kertaa laiskoja, taipuvaisia peliin, riitaan, halukkaita juopottelemaan, julmia, ylpeitä, huiman urhoollisia ja uskollisia ystävälleen tai valitsemalleen isännälle.

Aina lapsuudesta asti veri valuu heidän sormiensa läpi, kuten vesi, eri haciendoissa teurastusaikana, ja he tottuvat siten pian "inhimilliseen purppuraan."

Muuten heidän pilansa on yhtä karkeaa kuin heidän tapansakin, joista vähimmän kammottava ja useimmin esiintyvä on uhata toisiaan veitsellä vähäpätöisimmästäkin syystä.

Kun vaquerot, tultuaan taas kapakkaan riidan jälkeen, joivat sovintomaljaa sekä pulque- ja mezcal-virtoihin upottivat tuon pienen tapahtuman, astui muuan paksuun kaapuun puettu mies, hatunreunat vedettyinä alas peittämään silmiä, ääneti sisään kapakkaan, meni tarjoilupöydän luo, loi näköjään välinpitämättömän katseen ympäristöön, sytytti savukkeen ja naputti kädessään olevalla hopeapiasterilla kolme kertaa pöytään.

Kuullessaan tämän odottamattoman äänen, joka vaikutti kuin merkinanto, vilkkaasti keskustelevat vaquerot vaikenivat.

Pablito ja Carlocho säpsähtivät, koettaen katseillaan nähdä poimukkaan kaavun läpi, joka peitti vieraan piirteet, kun taas Verado käänsi vähän päätään salatakseen veitikkamaisen hymyilyn.

Tuntematon heitti pois puoleksi poltetun savukkeensa ja poistui hökkelistä samalla tavoin kuin oli tullutkin.

Pari silmänräpäystä sen jälkeen Pablito, pyyhkien veristä poskeaan, ja Carlocho olivat muistavinaan jonkun tärkeän seikan ja läksivät kapakasta, Verado hiipi seinää pitkin ovelle ja riensi heidän jälkeensä.

"Kas vain!" kapakoitsija mumisi, "nuo kolme picaroa [hirtehistä] näyttävät minusta menevän hautomaan jotakin hittoa, josta koituu enemmän puhkaistuja pääkalloja kuin duroja [espanjalainen piasteri]. No, se ei kuulu minulle."

Muut vaquerot, täysin kiintyneinä pelaamaan montea, eivät korttiensa yli kumartuneina olleet lainkaan huomanneet toveriensa lähtöä.

Päästyään määrätyn matkan päähän kapakasta tuntematon kääntyi.

Molemmat vaquerot seurasivat häntä melkein kintereillä, puhellen huolettomasti keskenään, kuten pari vetelehtivää tyhjäntoimittajaa.

Verado oli kadonnut.

Annettuaan molemmille miehille melkein huomaamattoman merkin tuntematon jatkoi matkaansa ja poikkesi tielle, joka vähitellen etääntyi joesta ja kääntyi sisämaahan päin. Kylän ulkopuolella tämä tie teki jotenkin jyrkän mutkan ja kapeni äkkiä kapeaksi poluksi, joka muiden tavoin näytti katoavan tasangolle.

Tienmutkassa nuo kolme miestä kohtasivat ratsastajan, joka vinhaa vauhtia ratsasti presidiota kohti. Mutta luultavasti vakavien ajatusten valtaamina ei tuntematon eikä kumpikaan vaqueroista kiinnittänyt huomiotaan häneen. Mitä ratsastajaan tulee, niin hän loi heihin pikaisen ja läpitunkevan katseen, jonka jälkeen hän huomaamatta hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi muutaman askeleen päähän heistä.

"Jumala armahtakoon minua!" hän sanoi itsekseen, "joko tuo on don Fernando Carril tai itse paholainen kaikkineen päivineen. Tuo Zapote nauta on siis epäonnistunut hänen suhteensa vielä kerran! Mitä hänellä voi olla tekemistä noiden kahden rosvon kanssa, jotka näyttävät minusta oikeilta paholaisen välikappaleilta. Mutta minä en tahdo olla don Torribio Quiroga, ellen seuraa heitä ja ota selville, kuinka tämän asian laita on."

Ja hän hyppäsi nopeasti hevosen selästä.

Señor don Torribio Quiroga oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuotias mies, kasvultaan vähän alle keskimitan ja lihavahko. Mutta hänen hartiakas vartalonsa ja vahvat jäsenensä osoittivat sen sijaan suurta lihasvoimaa. Pari pientä harmaata, vilkasta silmää, joista säihkyi oveluus ja rohkeus, paransi hänen ehkä jonkun verran rumaa naamaansa. Hänen pukunsa oli samanlainen, jota kaikki meksikolaiset arvohenkilöt käyttivät.

Päästyään maahan hän silmäili ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään, jonka huostaan olisi voinut antaa juoksijansa, sillä San-Lucarissa ja erittäinkin uudessa kylässä on melkein ihme, jos kohtaa kaksi henkilöä samalla kertaa kadulla. Hän polki kiukuissaan jalkaansa, pani ohjakset käsivarrelleen ja talutti hevosensa kapakkaan, josta molemmat vaquerot olivat tulleet, ja jätti sen isännän hoitoon.

Kun tämä velvollisuus oli täytetty, sillä meksikolaisen paras ystävä on hänen hevosensa, don Torribio kääntyi erittäin varovasti takaisin, aivan kuin henkilö, joka tahtoo yllättää jonkun pysymällä itse näkymättömänä.

Molemmat vaquerot olivat edellä häntä ja katosivat lentohiekkasärkän taakse, juuri kun hän sivuutti tienmutkan. Hän sai heidät kuitenkin pian näkyviinsä taas, kiiveten erästä jotenkin jyrkkää polkua pitkin, joka johti tiheään metsikköön. Muutamia puita oli sattumoisin tai luonnon oikusta kasvanut tähän kuivaan hiekkaan.

Sittenkuin hän nyt oli varma siitä, mistä heidät taas löytäisi, don Torribio hiljensi kulkuaan, ja jottei herättäisi huomiota, jos joku hänet yllättäisi, tai poistaakseen kaiken epäluulon, hän sytytti savukkeen.

Onneksi kumpikaan vaqueroista ei kääntynyt kertaakaan, vaan he menivät metsikköön heti sen miehen jäljessä, jonka don Torribio oli tuntenut don Fernando Carriliksi.

Kun don Torribio vuorostaan saapui metsänreunaan, hän teki, sen sijaan, että heti olisi mennyt metsikköön, pienen kierroksen oikealle, jonka jälkeen hän, kumartuen maahan, alkoi ryömiä kontallaan hyvin varovasti, jottei millään rapinalla herättäisi vaquerojen huomiota.

Jonkun minuutin kuluttua hän kuuli ääniä. Hän kohotti silloin hiljaa päätään ja näki pienellä avonaisella paikalla, noin kymmenkunta askelta eteenpäin, nuo kolme miestä seisovan ja keskustelevan keskenään vilkkaasti. Hän nousi nyt ja piiloutui erään vaahteran taakse, kuunnellen jännittyneen tarkkaavasti.

Don Fernando Carril oli antanut kaapunsa liukua alas. Nojaten olkapäätään puuta vasten ja jalat ristissä hän kuunteli huomattavan kärsimättömästi mitä Pablito tällöin hänelle sanoi.

Don Fernandolla oli hienot hansikkaat pienissä käsissään ja pienissä rotujaloissaan oli hänellä kultakannuksiset kengät, tavaton ylellisyys näillä syrjäisillä seuduilla. Hänen erityisen komea pukunsa oli kuosiltaan aivan samanlainen kuin vaquerojenkin. Kallisarvoinen, tavattoman suuri timantti kiinnitti hänen paidankauluksensa ja hänen zarapéensa hieno kangas oli yli viidensadan piasterin arvoinen.

Kaksi vuotta ennen kertomuksemme alkua don Fernando Carril oli tullut San-Lucariin aivan tuntemattomana, ja kaikki olivat arvelleet itsekseen mistä hän tuli, mistä hän oli saanut rikkautensa ja missä hänen maatilansa olivat? Don Fernando oli muutamia penikulmia San-Lucarista ostanut haciendan ja tehden syyksi puolustuksen intiaaneja vastaan hän oli lujasti linnoittanut sen, ympäröinyt paaluaidalla ja vallihaudoilla ja varustanut sen kahdella kanuunalla. Siten hän oli muurannut umpeen elämänsä ja välttänyt uteliaisuuden. Vaikkei hänen haciendaansa koskaan avattu kellekään vieraalle, niin San-Lucarin etevimmät perheet, joissa hän ahkerasti kävi, kuitenkin ottivat hänet vastaan, jonka jälkeen hän heidän suureksi kummakseen voi olla kadoksissa kuukausimääriä.

Naiset olivat turhaan käyttäneet hurmaavimmat hymyilynsä ja silmäniskunsa, herrat viekkaimmat kysymyksensä saadakseen don Fernandon ilmaisemaan itsensä. Don Luis Pedrosa, jonka kuvernöörin asema oikeutti olemaan utelias, oli jonkun verran levoton muukalaisen suhteen, mutta väsyneenä taisteluun hän jätti asian tulevaisuuden huostaan, joka ennemmin tai myöhemmin repii rikki tiheimmätkin hunnut.

Sellainen oli se mies, joka kuunteli Pablitoa metsikössä, ja siinä oli kaikki mitä hänestä tiedettiin.

"Riittää!" hän sanoi, äkkiä vihaisesti keskeyttäen vaqueron, "sinä olet koira ja koiran penikka."

"Señor!" Pablito sanoi, kohottaen päänsä.

"Minun tekisi mieleni musertaa kallosi, heittiö!"

"Vai te uhkaatte minua!" vaquero huudahti kalpeana raivosta ja paljastaen veitsensä.

Don Fernando tarttui hänen ranteeseensa hansikoidulla kädellään ja rutisti niin kovasti, että lurjus pudotti aseensa huudahtaen kivusta.

"Polvillesi, ja pyydä anteeksi!" don Fernando jatkoi, heittäen raukan maahan.

"En koskaan, ennemmin saatte tappaa minut!"

"Mene tiehesi, sinä olet vain järjetön eläin."

Vaquero nousi horjuen, silmät veristäen ja huulet sinisinä ja joka jäsen vavisten. Hän otti veitsensä maasta ja meni don Fernandon luo, joka odotti häntä käsivarret ristissä.

"Niin", vaquero sanoi, "minä olen järjetön eläin, mutta minä rakastan teitä joka tapauksessa. Antakaa minulle anteeksi tai tappakaa minut, mutta älkää ajako minua pois."

"Mene tiehesi, olen sanonut."

"Tämä on siis viimeinen sananne?"

"Niin, anna minun olla rauhassa."

"No, koska asian laita on sillä tavoin — niin, hiiteen sitten!"

Nopeasti kuin ajatus vaquero kohotti aseensa iskeäkseen sen rintaansa.

"Minä annan sinulle anteeksi", lausui don Fernando, joka oli tarttunut Pabliton käsivarteen, "mutta jos tahdot edelleenkin palvella minun, niin sinun täytyy olla mykkä kuin kala."

Vaquero lankesi hänen jalkoihinsa ja peitti hänen kätensä suuteloilla, aivankuin koira, joka nuolee heraansa saatuaan tältä kuritusta.

Carlocho oli välinpitämättömästi katsellut koko tätä kohtausta.

"Mikä mahti tuossa omituisessa miehessä onkaan, jotta häntä niin rakastetaan?" don Torribio mumisi, ollen yhä piilossa vaahteran takana.

Lyhyen äänettömyyden jälkeen don Fernando Carril jatkoi:

"Tiedän, että olet minulle uskollinen ja minä luotan sinuun täydelleen, mutta sinä olet juoppo ja päihtymys on huono neuvonantaja."

"Minä en juo enää", vaquero vastasi.

Don Fernando hymyili ylenkatseellisesti.

"Juo, mutta menettämättä järkeäsi. Päihtyneenä tulee, kuten sinä äsken, lausuneeksi sanoja, joita ei voi hyvittää, ja jotka ovat murhaavampia kuin tikari. En puhu nyt herrana, vaan — ystävänä. Voinko luottaa teihin kumpaankin?"

"Kyllä", molemmat vaquerot vastasivat.

"Minä matkustan pois muutamaksi päiväksi. Älkää poistuko paikkakunnalta. Vähän matkaa kylästä on hacienda de las Norias de San Antonio, tunnetteko sitä?"

"Kukapa ei tuntisi don Pedro de Lunaa?" Pablito sanoi.

"Hyvä, vartioikaa tarkasti tätä haciendaa, sekä ulko- että sisäpuolelta. Jos jotakin tavatonta tapahtuu don Pedrolle tai hänen tyttärelleen, doña Hermosalle, niin toisen teistä pitää heti tulla ilmoittamaan minulle siitä. Te tiedätte mistä minut tapaatte?"

Molemmat miehet nyökkäsivät vahvistukseksi.

"Lupaatteko nopeasti ja uskollisesti toimittaa jokaisen käskyni, niin käsittämättömältä kuin se näyttäneekin?"

"Vannomme sen, herra."

"Hyvä on. Vielä sana. Pyrkikää niin monen vaqueron tuttavuuteen kuin mahdollista. Koettaa herättämättä epäluuloa, joka ei koskaan nuku muuten kuin toinen silmä kiinni, koota joukko päättäväisiä miehiä. Ah, tosiaankin, karttakaa Veradoa, hän on petturi. Minulla on todistuksia siitä, että Tiikerikissa käyttää häntä vakoilemaan minua."

"Tapetaanko hän?" Carlocho kysyi kylmästi.

"Se kenties olisi viisainta, mutta siinä tapauksessa täytyy hänestä päästä salavihkaa."

Molemmat vaquerot vilkaisivat toisiinsa salaa, don Fernandon kuitenkaan olematta sitä huomaavinaan.

"Tarvitsetteko rahaa?" hän kysyi edelleen.

"Emme, herra", he vastasivat, "meillä on vielä vähän jäljellä."

"Samantekevää, ottakaa tämä joka tapauksessa. On parempi, että teillä on liian paljon kuin liian vähän."

Hän heitti Carlocholle pitkän kudotun kukkaron, jonka silmukoitten lävitse kiilsi paljon kultarahoja.

"Tuo nyt hevoseni, Pablito."

Vaquero meni metsään ja palasi melkein samassa, taluttaen suitsista komeata juoksijaa, jonka selkään don Fernando hyppäsi.

"Hyvästi!" hän sanoi, "olkaa varovaisia ja uskollisia, pieninkin varomattomuus voisi maksaa henkenne."

Ja nyökättyään ystävällisesti molemmille vaqueroille hän kannusti hevostaan ja poistui presidioon päin. Molemmat vaquerot palasivat kylään.

Kun he olivat ehtineet jonkun matkan päähän, niin pensaat eräässä metsikön avonaisessa paikassa liikkuivat ja vähitellen näyttäytyivät pelvon kalvistamat kasvot.

Nämä kasvot olivat Veradon, joka veitsi toisessa ja pistooli toisessa kädessä nousi jaloilleen, katsellen ympärilleen kauhistuneen näköisenä, mumisten puoliääneen:

"Lempo soikoon! Tappaa minut salavihkaa; no, saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä, pyhä del Pilarin Neitsyt! Mitä hornanhenkiä! Hohhoo, on hyödyllistä kuunnella joskus!"

"Se on ainoa keino kuulla jotakin", ivallinen ääni sanoi.

"Kuka siellä?" Verado huudahti, hypähtäen syrjään.

"Ystävä", don Torribio Quiroga vastasi, tullen esiin vaahteran takaa ja astuen avonaiselle paikalle.

"Oh, tekö siinä olettekin, señor don Torribio Quiroga? Tervetultua, te kuuntelitte siis myös?"

"Kies'avita! Kuuntelinko? Luullakseni tein niin. Olen käyttänyt tilaisuutta tutkiakseni don Fernandoa."

"No, kun nyt olette kuullut, mitä hän on sanonut, olisi hauska tietää mitä hänestä ajattelette."

"Tuo caballero näyttää minusta olevan varsin vaarallinen lurjus, mutta Jumalan avulla me teemme tyhjäksi hänen salakavalat vehkeensä."

"Tapahtukoon niin!" Verado mumisi huo'aten.

"Ja ensiksikin, mitä te aijotte tehdä?"

"Minäkö? Niin, en tosiaankaan tiedä; korvani suhisevat. Voitteko ajatella, että he tahtovat antaa minun kadota salavihkaa! Minun mielipiteeni mukaan Pablito ja Carlocho ovat hävittömimmät kerskujat koko aavikolla."

"Hoh! Tunnen heidät jo ennestään. Nykyisin he eivät tee minua erikoisen levottomaksi."

"Mutta minut he saavat sitävastoin hyvinkin levottomaksi, sen myönnän."

"Loruja, ettehän ole vielä kuollut, lempo soikoon!"

"Niin, tosiaankaan en ole kaukana siitä, olen suorastaan paholaisen ja kuoleman välillä."

"Ta, ta, ta! Pelkäisittekö te, joka olette rohkein jaguarimetsästäjä minkä tunnen?"

"Jaguari on sentään vain jaguari, jonka kanssa tulee toimeen luodilla, mutta nuo molemmat hirtehiset, jotka don Fernando kavalasti on laskenut kantapäilleni, ovat oikeita hornanhenkiä, ilman kunniaa ja uskontoa, jotka murhaisivat isänsäkin pulque-ryypystä."

"Se on totta. Käykäämme siis käsiksi tärkeämpään asiaan. Syistä, joita on tarpeeton uskoa teille, olen äärettömästi mieltynyt don Pedro de Lunaan ja ennen kaikkea hänen ihanaan tyttäreensä. Kuten juuri kuulitte, niin don Fernando Carril punoo tätä perhettä vastaan jotakin konnuutta, jonka minä aijon estää. Tahdotteko auttaa minua siinä? Kaksi miestä saa aikaan paljon, kunhan heillä vain on sama tahto."

"Ehdotatte siis minulle kumppanuutta, don Torribio?"

"Sanokaa sitä miksi haluatte, mutta vastatkaa pian."

"No, suoruus suoruutta vastaan, don Torribio", Verado vastasi hetken mietittyään. "Aamulla olisin ehdottomasti hylännyt ehdotuksenne, nyt illalla hyväksyn sen, sillä minun ei tarvitse enää ottaa mitään huomioon. Minun asemani on kokonaan muuttunut. Tappaa minut salavihkaa, lempo vie! Minä kostan! Kuulun teille, don Torribio, niinkuin veitseni päähänsä. Kuulun teille ruumiineni ja sieluineni, niin totta kuin olen vaquero!"

"Erinomaista! Huomaan, että pääsemme helposti yksimielisyyteen."

"Sanokaa, että olemme jo yksimielisiä, ettekä sano liian paljon."

"Olkoon niin, mutta meidän täytyy välttämättä ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin onnistuaksemme. Se saalis, jota aijomme ajaa, ei suinkaan ole helppo kaataa. Tunnetteko erään leperon nimeltä Tonillo el Zapote?"

"Tunnenko Tonillon!" vaquero huudahti. "Luullakseni, hänhän on toverini!"

"Yhä parempaa ja parempaa. Tämä Tonillo on päättäväinen mies, johon voi pelkäämättä luottaa."

"Mitä siihen tulee, niin se on puhdasta totta, ja sitäpaitsi hän on caballero, jolla on erinomaiset periaatteet."

"Aivan oikein. Hakekaa käsiinne tämä mies ja menkää sitten yhdessä hänen kanssaan tunti jälkeen auringon laskun tänä iltana Callejo de las Minas'iin."

"Erinomaista! Näen sen jo täältä, tulemme kyllä sinne."

"Sitten me kolmisin sovimme vastamiinasta."

"Niin! Ja olkaa huoletta, Tonillo ja minä löydämme kyllä keinon vapauttaaksemme teidät tuosta miehestä, joka tahtoo tappaa minut salavihkaa."

"Näyttää siltä kuin tuo asia olisi sydämellänne, vai miten?"

"Niin, hitto vie, asettukaahan minun asemaani. No niin, joka elää saa kai nähdä; don Fernando ei selviä minusta niin vähällä."

"No, asia on siis sovittu; tänä iltana Callejon luona Tonillon kanssa."

"Niin, vaikkapa minun sitten täytyisi tuoda hänet sinne väkisin, niin olemme siellä molemmat."

"No, sitten ei muuta kuin lähdemme kumpikin tehtäviimme."

"Se on oikein. Mille taholle te menette?"

"Minä menen suoraa päätä don Pedro de Lunan haciendaan."

"Uskokaa minua, don Torribio, älkää sanoko hänelle mitään."

"Miksi niin, Verado?"

"Koska don Pedrolla, vaikka hän onkin erinomainen mies ja täydellinen caballero, kenties on liian vanhentuneet mielipiteet ja hän luultavasti neuvoisi teitä luopumaan ehdotuksestanne."

"Olette ehkä oikeassa. On parempi ettei hän saa tietää minkä palveluksen tahdon tehdä hänelle."

"Niin, niin, se on paljon parempi. Tänä iltana siis, don Torribio."

"Tänä iltana Callejon luona. Hyvästi ja onnea matkalle!"

Molemmat miehet erosivat. Don Torribio läksi pitkin askelin tietä myöten kylään noutamaan hevostaan kapakoitsijalta, jonka huostaan hän oli sen jättänyt, kun taas Verado, jonka hevonen oli piilossa lähellä, heittäytyi satulaan ja poistui hurjaa vauhtia, mumisten vihaisesti yhteen puristettujen hampaittensa lomasta:

"Tappaa minut salavihkaa! Onko milloinkaan kuultu mokomaa! Saadaanpa nähdä, tuhat tulimmaista."

IX.

DOÑA HERMOSA.

Kivisydän ei ollut erehtynyt ilmoittaessaan opastamilleen, että kaukana aavikolla pölyävä tomu oli haciendan palvelijain aiheuttama. Tuskin oli muutamia minuutteja kulunut metsästäjän katoamisesta, kun tomupilvi, joka läheni nopeasti, äkkiä halkesi kahtia, jolloin lukuisa joukko hyvin aseistettuja vaqueroja ja peoneja näkyi, laukaten eteenpäin niin nopeaan kuin hevoset voivat juosta.

Pari hevosen mittaa edellä nelisti don Estevan Diaz, joka lakkaamatta kehoitti seuralaisiaan vieläkin lisäämään vauhtia.

Pian molemmat joukot olivat kohdanneet toisensa ja yhtyneet yhdeksi.

Estevan Diaz oli, kuten don Pedro oli arvellut, tullut levottomaksi herransa pitkällisestä poissaolosta. Aavistaen jonkun onnettomuuden tapahtuneen hänelle, hän oli kiireimmiten koonnut haciendan päättäväisimmät miehet ja niiden etunenässä hän oli heti alkanut etsintänsä ja tarkastanut erämaan kaikilta tahoilta.

Ilman sitä onnellista sattumaa, joka oli sallinut matkustavien kohdata Kivisydämen juuri silloin, kun heidän voimansa ja rohkeutensa olivat samalla kertaa pettämäisillään, on kuitenkin luultavaa etteivät nämä etsiskelyt olisi johtaneet mihinkään tulokseen ja että aavikon synkät aikakauskirjat olisivat saaneet merkitä muistiin vielä yhden kolkon ja hirveän murhenäytelmän.

Don Estevanin ja hänen toveriensa ilo oli suuri, löytäessään ne, joita he eivät enää milloinkaan luulleet saavansa nähdä, ja iloisin mielin palattiin haciendaan, jonne saavuttiin parin tunnin kuluttua.

Tuskin doña Hermosa oli noussut hevosen selästä, kun hän, sanoen olevansa väsynyt, vetäytyi huoneisiinsa.

Päästyään vihdoinkin viileään makuuhuoneeseensa, joka oli niin rauhallinen ja kodikas, doña Hermosa tervehti katseillaan kaikkia hänelle niin rakkaita esineitä, ja vaistomaisen kiitollisuuden tunteen vaikutuksesta hän lankesi polvilleen pyhän Neitseen kuvan eteen, joka huoneen nurkassa seisoen, kukkien ympäröimänä, näytti suojelevan häntä.

Nuori tyttö rukoili pyhää Neitsyttä kauan, hyvin kauan. Lähes tunnin aikaa hän makasi siten polvillaan, kuiskaillen sanoja, joita ei kukaan muu kuin Jumala voinut kuulla.

Vihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, nosti hitaasti päänsä ja teki viimeisen ristinmerkin, jonka jälkeen hän meni huoneen toiselle puolelle ja vaipui sohvalle, jonka musliinikasaan hän katosi kuin bengali [bengalilainen peipposlaji] sammalvuoteeseen.

Hän vaipui syviin mietteisiin.

Mitähän mahtoi miettiä tuo tähän asti niin iloinen ja huoleton tyttö, jonka elämä aina syntymästä saakka oli kulunut lakkaamatta hiljaisessa ilossa ja jonka taivas aina oli ollut pilvetön, menneisyys vailla katumusta ja tulevaisuus pelvoton? Miksi hänen mustat kulmakarvansa rypistyivät niin kiivaasti, uurtaen hänen puhtaalle otsalleen aluksi melkein huomaamattoman rypyn, joka tuli syvemmäksi joka hetki?

Ei kukaan olisi voinut sitä sanoa, ja doña Hermosan olisi ollut hyvin vaikea selittää sitä.

Tekemättä itselleen selvää siitä muutoksesta, joka hänessä tapahtui doña Hermosa heräsi ikäänkuin pitkästä unesta, hänen sydämensä löi vilkkaammin, veri virtasi nopeammin hänen suonissaan, tuntemattomien aatosten vuo nousi sydämestä aivoihin ja aiheutti jonkinlaista pyörrytystä; sanalla sanoen nuori tyttö tunsi tulevansa naiseksi.

Epämääräinen levottomuus ilman näkyvää syytä ja kuumeentapainen ärtyisyys puistattivat häntä vuoron perään.

Pidätetty nyyhkytys kohosi toisinaan hänen ahdistetusta rinnastaan ja tulikuuma kyynel vapisi silmäpielessä. Sitten hänen purppuranpunaiset huulensa äkkiä aukenivat hurmaavaan hymyilyyn noiden ajatusten aiheuttamana, joiden luonnetta hän ei voinut määritellä ja jotka askarruttivat häntä, hänen voimatta karkoittaa niitä ja saavuttaa jälleen sitä levollisuutta ja sitä surutonta iloisuutta, jonka hän kenties ainiaaksi oli menettänyt.

"Oi", hän huudahti äkisti, hypähtäen kuten pelästynyt hirvi, "minä tahdon tuntea hänet!"

Nuori tyttö oli lopulta tietämättään ilmaissut arvoituksen ratkaisun. Häntä kalvava levottomuus oli rakkautta, tai ainakin oli rakkaus hänessä puhkeamaisillaan.

Tuskin hän kuitenkin oli lausunut viimemainitun sanan, kun hän punehtui ja loi silmänsä alas, jonka jälkeen hän nousi ja kiiruhti viatonta kainoutta osoittavalla liikkeellä vetämään pyhän Neitseen kuvan eteen tätä peittämään tarkoitettua esirippua.

Pyhää Neitsyttä, jolle nuori tyttö oli uskonut salaisimmat ajatuksensa, ei pitäisi tutustuttaa naisen salaisuuksiin. Tämän hienon, pyhää uskoa uhkuvan erotuksen Hermosa oli heti käsittänyt. Kenties hän epäili itseään ja kenties hän arveli ettei se tunne, joka niin äkkiä ja niin rajusti oli syttynyt hänen sydämessään, ollut kyllin puhdas, jotta sen kaipuuta ja toiveita voisi uskoa hänelle, jolle hän tähän asti oli uskonut kaikki.

Levollisempana tämän jälkeen, luullen taikauskoisessa tietämättömyydessään täytyvänsä kätkeä tekonsa taivaallisen suojelijattarensa selvänäköiseltä katseelta, doña Hermosa palasi entiselle paikalleen, painettuaan hennolla sormellaan soitinkelloa.

Tämän kutsun jälkeen avautui ovi hiljaa ja ihana chola [valkoisen ja intiaanin sekoitus] pisti veitikkamaisesti kasvonsa esiin ovenraosta kysyvin ilmein.

"Tule sisään, chica", hänen valtiattarensa sanoi, viitaten häntä tulemaan lähemmäksi.

Chola, solakka, korkeapovinen ja vähän ruskeaihoinen, kuten kaikki mestitsit, tuli esiin, niiasi miellyttävästi valtiattarelleen, katsoen häntä suurilla mustilla silmillään.

"Mitä haluatte, niña?" hän kysyi hymyillen.

"En mitään Clarita", toinen vastasi vältellen, "tahdoin vain nähdä sinut ja puhella kanssasi hetkisen."

"Oh, miten hauskaa!" vallaton lapsi sanoi, taputtaen iloissaan käsiään, "siitä on jo kauan kun näin teidät, niña."

"Oletko ollut hyvin levoton poissa olostani?"

"Vielä sitä kysytte, señorita! Minä, joka rakastan teitä kuin sisartani. Te näytte olleen suuressa vaarassa."

"Kuka niin on sanonut?" doña Hermosa kysyi hajamielisenä.

"Kaikki ihmiset. Ei puhuta mistään muusta kuin siitä, mitä teille on tapahtunut aavikolla. Kaikki peonit ovat jättäneet työnsä saadakseen tietoja. Hacienda on mullin mallin."

"Todellakin!"

"Niinä kahtena päivänä, kun te olitte poissa, emme tietäneet minkä pyhimyksen puoleen kääntyisimme. Minä olen luvannut hyvälle suojeluspyhimykselleni Santa Claralle kultasormuksen."

"Kiitos!" doña Hermosa vastasi hymyillen.

"Olisittepa nähneet Estevan Diazin, hän ei voinut pysyä alallaan. Tuo miesparka olikin kuin hullu, hän syytti itseään siitä mitä teille oli tapahtunut, hän löi rintaansa, väittäen, ettei hänen olisi pitänyt totella isänne käskyä, vaan jäädä luoksenne vastoin hänen määräystään."

"Estevan parka!" sanoi nuori tyttö, joka ajatteli aivan toista ja oli alkanut väsyä kamarineidon lörpöttelyyn, "hän pitää minusta kuin veli."

"Niin, se on totta! Hänkin on vannonut päänsä kautta, ettei sellaista saa enää tapahtua teille ja ettei hän milloinkaan enää jätä teitä."

"Voi; hän on siis ollut hyvin levoton tähteni?"

"Ette voi mielessänne kuvitellakaan sitä, niña! Sitäkin suuremmalla syyllä kun näytätte joutuneen aavikoitten hurjimman sissin käsiin."

"Kuitenkin vakuutan sinulle, chica, että mies joka on suojellut meitä, on yllin kyllin huolehtinut meistä ja osoittanut kohteliaisuutta."

"Niin, samoin sanoo isännekin, mutta don Estevan väittää tuntevansa tämän miehen ennestään, että hänen hyvyytensä oli vain metku ja että hän kantoi mielessään jotakin pirullista petosta."

Doña Hermosa oli äkkiä tullut uneksivaksi.

"Don Estevan on hölmö", hän sanoi; "hänen ystävyytensä minua kohtaan johtaa hänet harhaan. Olen vakuutettu siitä, että hän erehtyy. Mutta sinä saatat minut ajattelemaan, että minä heti kotiin päästyämme poistuin sanomatta hänelle sanaakaan kiitokseksi. Tahdon nyt hyvittää tuon tahtomattani sattuneen unohduksen. Onko hän vielä haciendassa?"

"Luullakseni, señorita."

"Mene tiedustelemaan, ja ellei hän vielä ole mennyt tiehensä, niin pyydä häntä tulemaan luokseni."

Kamarineito nousi ja meni ulos.

"Koska hän tuntee hänet", nuori tyttö mumisi, päästyään yksikseen, "niin täytyy hänen kertoa minulle, mitä haluan tietää."

Ja hän odotti kärsimättömästi sanansaattajansa paluuta.

Tämä näytti aavistaneen valtiattarensa malttamattomuuden, sillä hän kiirehti niin nopeasti toimittamaan asiansa, että tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun hän jo ilmoitti don Estevanin saapuneen.

Don Estevan oli, kuten jo olemme sanoneet, kaunis nuorukainen, rohkea kuin jalopeura ja tarkkasilmäinen kuin kotka ja hänen miellyttävä, vapaa käytöksensä osoitti jaloa syntyperää.

Hän astui sisään ja tervehti nuorta tyttöä tuttavallisesti, kuten hänen pitkä ja läheinen suhteensa tähän oikeutti, koska hän niin sanoaksemme oli nähnyt hänen syntyvän.

"Ah, Estevan, ystäväni", tyttö sanoi ojentaen iloisesti hänelle kätensä, "oli hauskaa saada nähdä sinut, istu ja puhelkaamme."

"Niin puhelkaamme", nuori mies vastasi yhtyen doña Hermosan iloisuuteen.

"Anna Estevanille tuoli, chica, ja mene pois. En tarvitse sinua nyt."

Kamarineito totteli vastaamatta.

"Oi, miten paljon minulla on sinulle kerrottavaa, ystäväni!" nuori tyttö alkoi.

Estevan Diaz hymyili.

"Ensiksikin", tyttö jatkoi, "saat antaa anteeksi, että juoksin matkoihini. Minun täytyi päästä yksikseni kootakseni ajatuksiani."

"Käsitän sen, rakas Hermosa."

"Sinä et siis ole minulle vihainen sen takia, Estevan?"

"En vähintäkään, sen vakuutan."

"Oikeinko totta?" tyttö sanoi puolittain vakavin ilmein.

"Älkäämme millään muotoa puhuko siitä enää, rakas lapsi. Kun on alttiina sellaisille vaaroille kuin te olette olleet, niin mieli on pitkän aikaa niiden vaikutuksen alaisena."

"Oh, nyt on jo kaikki ohi, vakuutan. Sitäpaitsi meidän kesken sanottuna, hyvä Estevan, nuo vaarat eivät ole olleet läheskään niin suuret, kuin ystävyytesi minua kohtaan on pannut otaksumaan."

Nuori mies pudisti päätään, näyttäen olevan hyvin vähän asiasta vakuutettu.

"Te erehdytte, niña", hän sanoi, "nuo vaarat ovat päinvastoin olleet vakavampia kuin luulettekaan."

"Oh, ei, Estevan! Vakuutan sinulle, että ne henkilöt, joita olemme tavanneet, ovat meille osoittaneet mitä sydämellisintä vieraanvaraisuutta."

"Myönnän sen, mutta vastaan teille vain tekemällä yhden ainoan kysymyksen."

"Anna minun kuulla se, ja jos voin, vastaan siihen."

"Tunnetteko sen henkilön nimen, joka on osoittanut teille tätä sydämellistä vieraanvaraisuutta?" Estevan sanoi, pannen painoa viime sanalle.

"Minun täytyy myöntää, etten tunne sitä ja etten ole ajatellutkaan kysyä häneltä sitä."

"Sepä tyhmästi, señorita, sillä hän olisi vastannut, että hänen nimensä on Tiikerikissa."

"Tiikerikissa!" tyttö huudahti kalveten, "tuo kauhea rosvo, joka niin monta vuotta on levittänyt kauhua tällä seudulla; oi, te varmaan erehdytte, Estevan, hän se ei voi olla."

"Ei, señorita, minä en erehdy, olen varma siitä mitä sanon. Ne tiedot, joita isänne on minulle antanut, eivät jätä sijaa millekään epäilykselle tässä suhteessa."

"Mutta kuinka sitten on mahdollista, että tuo mies on ottanut meidät vastaan niin hyvin ja ettei hän ole koettanut käyttää hyväkseen sattumaa, joka antoi meidät hänen valtaansa?"

"Ei kukaan voi tutkia tuon miehen sydämen synkkiä kätköjä! Mikä osoittaa muuten ettei hän ole virittänyt teille ansaa? Punanahathan ovat ajaneet teitä takaa?"

"Se on totta, mutta me olemme päässeet pakoon heiltä oppaamme uskollisuuden kautta", tyttö vastasi vapisevalla äänellä.

"Aivan oikein", nuori mies sanoi ivallisesti, "mutta tiedättekö kuka tuo opas sitten on?"

"Huolimatta isäni hartaista pyynnöistä hän on jyrkästi kieltäytynyt sanomasta meille nimeään."

"Hänellä on varmaan ollut syynsä siihen, niña, koska tämä nimi olisi saanut teidät vapisemaan kauhusta."

"Mutta kuka tuo mies sitten on?"

"Hän on Tiikerikissan poika, jota sanotaan Kivisydämeksi."

Nuori tyttö peräytyi taaksepäin, tehden vaistomaisesti kauhua osoittavan liikkeen, kätkien kasvonsa käsiinsä.

"Voi, mutta sehän on mahdotonta!" hän huudahti. "Tuo mies ei voi olla sellainen hirviö, hän, joka on ollut niin uskollinen, niin luotettava, ja joka päälle päätteeksi on pelastanut henkeni."

"Kuinka!" nuori mies sanoi vilkkaasti; "mitä tarkoitatte, onko hän pelastanut henkenne?"

"Kyllä, ettekö tiennyt sitä? Eikö isäni ole kertonut sitä teille?"

"Ei, don Pedro ei ole maininnut mitään siitä."

"Sitten minä kerron sen teille, Estevan, sillä olkoon mies ken tahansa, niin täytyy hänelle tehdä oikeutta. Etten kuollut hirveihin tuskiin, siitä saan kiittää häntä, ja yksinomaan häntä."

"Selittäkää, Jumalan tähden, doña Hermosa!"

"Kun harhailimme ympäri metsässä", tyttö jatkoi vilkkaasti, "äärimmäisen epätoivon vallassa ja joka hetki odottaen kuolemaa, joka ei voinut viipyä kauan, tunsin äkkiä mitä kauhistuttavimman lajisen käärmeen purreen minua jalkaan. Ensi hetkessä tukahdutin tuskani, jotten vielä enemmän lisäisi seuralaisieni alakuloisuutta."

"Voi", Estevan huudahti, "siitä tunnen taas teidät, niña, vahvaksi ja rohkeaksi."

"Niin", tyttö jatkoi surullisesti hymyillen, "mutta kuulkaahan edelleen. Pian kipu kävi niin ankaraksi, että voimani pettivät huolimatta päättäväisyydestäni. Tällä hetkellä Jumala lähetti luokseni sen, jota te sanoitte Kivisydämeksi. Tämä mies riensi ensimmäiseksi työkseen avukseni."

"Sepä kummallista!" Estevan Diaz mumisi ajatuksiinsa vaipuneena.

"Minä en tiedä millä lehdillä hänen onnistui niin täydelleen ehkäistä myrkyn vaikutus, että vain muutaman tunnin kuluttua puremisesta en enää tuntenut mitään kipua haavassa. Voitteko nyt kieltää, että minun on häntä kiittäminen hengestäni?"

"En", Estevan vastasi täysin vilpittömästi, "sillä hän on todellakin pelastanut teidät. Mutta missä tarkoituksessa, kas siinä seikka, jota en voi arvata."

"Pelastaakseen minut, luonnollisesti, ihmisrakkaudesta aivan yksinkertaisesti. Muuten hänen sitä seuraava käytöksensä on sen kylliksi osoittanut. Ainoastaan häntä saamme kiittää siitä, että olemme pelastuneet takaa-ajavien apachien käsistä."

"Kaikki, mitä nyt kerroitte minulle, niña, tuntuu minusta käsittämättömältä unelta; en tiedä nukunko vai olenko valveilla, kun näen."

"Tuo mies on siis tehnyt hirveitä rikoksia, koska teillä on hänestä niin huonot ajatukset?"

Estevan Diaz ei vastannut, vaan näytti hämmentyneeltä. Syntyi hetkisen vaitiolo.

"Puhukaa, ystäväni", tyttö toisti jonkun verran vilkkaasti, "sanokaa minulle mitä tiedätte tuosta miehestä, jolle olen niin suuressa kiitollisuuden velassa. Olen oikeutettu saamaan tietää sen."

"Tahdon olla suora teitä kohtaan, Hermosa", nuori mies vastasi viimein. "On oikeastaan välttämätöntä, että tunnette pelastajanne. Kerron siis kaiken mitä hänestä tiedän. Kenties nämä tiedonannot vast'edes koituvat teille hyödyksi, jos kohtalo vielä kerran johtaa teidät tuon erikoisen miehen pariin."

"Puhukaa, ystäväni, puhukaa, minä kuuntelen."

"Hermosa", nuorukainen sanoi, "pitäkää varanne, älkää antako sydämenne kehoituksen hurmata varomattomasti itseänne. Älkää valmistako itsellenne katkeria suruja vastaisuudessa. Kivisydän on, kuten jo olen maininnut, Tiikerikissan poika. Hänen isästään ei minun tarvitse teille antaa mitään selityksiä. Tämä villipeto ihmishaahmossa on hankkinut liian verisen maineen itselleen, jotta minun tarvitsisi ruveta lähemmin hänen luonnettaan kuvailemaan. Isän maine on luonnollisesti siirtynyt pojalle ja hänen ympärilleen leviää ryöstöjen ja murhien sädekehä, joka on tehnyt hänet miltei yhtä pelättäväksi kuin isäkin on. Ollakseni kuitenkin oikeudenmukainen tuota nuorta miestä kohtaan, minun täytyy tunnustaa, että vaikka häntä syytetäänkin monista pahanteoista ja iljettävistä rikoksista, niin on kuitenkin ollut mahdotonta tähän asti esittää mitään määrättyä syytöstä häntä vastaan ja kaikki, mitä hänestä kerrotaan, on kiedottuna läpipääsemättömään salaperäisyyteen. Mutta voimatta väittää mitään varmuudella, jokainen kertoilee hänestä mitä iljettävimpiä juttuja."

"Ah", doña Hermosa sanoi, hengäisten syvään, "ne eivät ole tosia."

"Älkää puolustako häntä maltittomasti, Hermosa. Muistakaa, että jokaisen huhun pohjalla aina piilee jonkun verran totuutta. Muuten jo se ammatti, jota tämä mies harjoittaa, todistaisi pahimmassa tapauksessa hänen hurjaa luonnettaan."

"Minä en ymmärrä teitä, Estevan. Mitä kauheaa ammattia hän sitten harjoittaa?"

"Kivisydän on mehiläismetsästäjä."

"Kuinka! Mehiläismetsästäjä", tyttö keskeytti nauraen; "mutta siinä minä en huomaa mitään niinkään vaarallista."

"Niin, nimi ei kyllä kuulu korvaan niinkään pahalta ja ammatti sellaisenaan on epäilemättä sangen vaaratonta. Mutta mehiläiset, nuo sivistyksen ensimmäiset etuvartiat, jotka sitä mukaa kuin valkoiset anastavat Amerikaa, tunkeutuvat aavikolle ja piiloutuvat mitä pääsemättömimpiin erämaihin, vaativat henkilöiltä, jotka niitä pyydystävät, aivan erityistä ruumiinrakennetta, pronssista sydäntä ja rautaista ruumista, aina pettämätöntä päättäväisyyttä, lannistumatonta rohkeutta ja järkkymätöntä tahdonvoimaa."

"Anteeksi, että keskeytän teidät, Estevan, mutta kaikessa siinä, mitä minulle nyt kerrotte, en voi huomata mitään muuta kuin sellaista, mikä on sangen kunnioitettavaa niille miehille, jotka antautuvat niin vaaralliseen ammattiin."

"Niin", nuori mies sanoi, "teidän huomautuksenne oli oikea, jos ne miehet, jotka ovat puoliksi villejä ammattinsa johdosta, ollen alituiseen suurempien vaarojen alaisia ja aina pakotetut taistelemaan henkensä edestä punaihoisia ja villieläimiä vastaan, jotka alinomaan uhkaavat heitä, ehkä tietämättään, ovat saaneet tavan vuodattaa verta, sanalla sanoen tulleet niin kylmäverisen julmiksi, että he ovat siinä määrin alkaneet halveksia ihmishenkeä, jotta he tappavat ihmisen yhtä välinpitämättömästi, kuin he savustavat kuoliaaksi mehiläisyhteiskunnan ja että he monesti vain aikansa kuluksi, huvikseen ampuvat ensimmäistä vastaantulevaa, valkoista tai punaista, kuten maalitaulua. Sen vuoksi intiaanit pelkäävätkin heitä enemmän kuin verenhimoista villipetoa, ja ellei heitä ole hyvin suurta joukkoa, he pakenevat mehiläismetsästäjää enemmän kauhuissaan ja kiireellisemmin, kuin harmaata karhua, tuota amerikalaisten metsiemme pelättyä petoa. Olkaa vakuutettu siitä, etten liioittele. Siitä mitä nyt olen sanonut, näkyy siis, että kun nuo miehet näyttäytyvät rajalla, syntyy yleinen pakokauhu, sillä he jättävät sinne mistä he kulkevat, jälkeensä veriset jäljet, täynnä ruumiita, jotka ovat suurimmaksi osaksi mitättömän tekosyyn uhreja. Sanalla sanoen, rakas lapsi, mehiläismetsästäjät ovat olentoja, jotka ovat kokonaan ihmiskunnan ulkopuolella, joilla on kaikki valkoisten ja punaihoisten paheet, eikä mitään näiden kummankaan rodun hyvistä puolista, kummankin pysyessä heistä erillään ja kauhulla inhoten heitä."

"Estevan", nuori tyttö vastasi totisena, "olen vakavasti kuunnellut antamianne selityksiä ja kiitän teitä niistä. Mutta minun täytyy tunnustaa, etteivät ne käsitykseni mukaan todista mitään sen miehen puolesta eikä häntä vastaan, josta teiltä kysyn. On hyvin mahdollista, että mehiläismetsästäjät ovat verenhimoisen julmia puolivillejä, myönnän sen olevan tottakin, mutta eikö heidänkin joukossaan voi poikkeustapauksessa olla hyväsydämisiä ja kunniallisia miehiä? Te olette puhunut mehiläismetsästäjistä yleensä; ehkäpä Kivisydän on poikkeus? Hänen käytöksensä pakottaa minut otaksumaan niin. Olen vain taitamaton ja kokematon tyttö, mutta jos saisin puhua avoimesti, suoraan sanoa mielipiteeni, niin vastaisin teille: ystäväni, tuo mies, jonka kohtalo on tuominnut aina syntymästään asti viettämään häpeällistä ja vaikeaa elämää, tuo mies on mahdollisesti taistellut sitä virtaa vastaan, joka tempasi hänet mukanaan, ja niiden huonojen esimerkkien hurmausta, jotka lakkaamatta ahdistivat häntä joka taholta. Rikollisen isän poikana, vasten tahtoaan sellaisten rosvojen toverina, jotka eivät kärsi mitään esteitä ja jotka ovat hylänneet kaikki kunniantunteet, hän on ollenkaan seuraamatta heidän esimerkkiään ryöstää, panna toimeen murhapolttoja ja murhia, pitänyt parempana valita alituisia vaaroja täynnä olevan uran. Hänen sydämensä on pysynyt hyvänä, ja kun sattuma on antanut hänelle tilaisuuden tehdä hyvän työn, niin hän on innokkaasti ja iloisena käyttänyt sitä; kas siinä, mitä tahdoin sanoa teille, Estevan, ja jos te minun laillani olisitte kaksi kokonaista päivää tutkistelleet tuota omituista miestä, niin te, siitä olen vakuutettu, yhtyisitte mielipiteeseeni ja myöntäisitte, että hän ansaitsee enemmän sääliä kuin moitetta, sillä villipetojen ympäröimänä hän on ymmärtänyt pysyä ihmisenä."

Nuori mies istui hetken miettien, jonka jälkeen hän kumartui nuoren tytön puoleen, tarttui hänen käteensä, jota hän pusersi omassaan, ja katsellen häntä hellän säälivästi hän sanoi ystävällisellä äänellä:

"Minä surkuttelen ja ihailen teitä, Hermosa; te olette todellakin sellainen kuin minä olen kuvitellut, minä, joka aina syntymästänne asti olen niin suurella mielenkiinnolla seurannut luonteenne kehitystä. Naisessa toteutuu, mitä lapsi ja nuori tyttö lupasi. Teillä on jalo sydän, ylevät tunteet, te olette sanalla sanoen täydellinen olento, valittu henki. En moiti teitä siitä että seuraatte sydämenne kehoitusta. Te tottelette tuota kauniin ja hyvän vaistoa, joka hallitsee teitä tietämättänne. Mutta ah, rakas lapsi, minä olen kuin teidän vanhempi veljenne, minulla on enemmän kokemusta kuin teillä ja näköpiiri näyttää minusta hyvin synkältä. Tahtomatta etukäteen päättää mitä tulevaisuus meille suo, sallikaa minun esittää teille eräs pyyntö."

"Pyyntö, Estevan", nuori tyttö vastasi liikutettuna, "oi, puhukaa, ystäväni, puhukaa, minä olisin niin iloinen voidessani tehdä jotakin, joka ilahduttaisi teitä!"

"Kiitos, Hermosa, mutta se pyyntö, jonka teille teen, ei ollenkaan koske minua, se on kokonaan teidän tähtenne."

"Sitä suurempi syy sitten on minun siihen suostua", tyttö vastasi miellyttävästi hymyillen.

"Kuulkaa, lapseni: näiden kahden päivän tapaukset ovat kokonaan muuttaneet elämänne ja herättäneet sielussanne tunteita, joiden olemassaolosta teillä ei tähän asti ollut tietoa; te olette aina luottanut minuun aivan täydellisesti; minä pyydän, että antaisitte tämän luottamuksen jatkua. Minulla ei ole muuta toivomusta kuin nähdä teidät onnellisena; kaikki minun ajatukseni, kaikki tekoni tarkoittavat tätä. Älkää luulko, että milloinkaan ajattelen pettää teitä tai vastustaa aikeitanne. Tahtoessani olla uskottunanne, tapahtuu se auttaakseni teitä neuvoillani ja kokemuksellani, suojellakseni teitä itseltänne ja varjellakseni teitä vaaroilta, jotka piammiten ehkä uhkaavat viatonta luottamustanne. Lupaatteko tehdä mitä pyydän?"

"Kyllä", tyttö vastasi empimättä, katsoen Estevania suoraan silmiin, "minä lupaan sen, Estevan, veljeni, sillä te olette todellakin veljeni. Mitä tapahtuukin en koskaan salaa teiltä mitään."

"Kiitos, Hermosa", nuori mies sanoi nousten; "toivon pian voivani osoittaa teille, että ansaitsen veljen nimen, jonka minulle annatte. Tulkaa ylihuomenna iltapäivällä äitini ranchoon, olen silloin siellä. Kenties voin silloin ilmoittaa teille joitakin asioita, joista tänään olen antanut teille vain aavistuksen."

"Mitä tarkoitatte, Estevan?" tyttö huudahti kiihkeästi.

"En mitään tällä erää, rakas lapsi. Antakaa minun menetellä mieleni mukaan."

"Mitä teillä on mielessä, mitä aijotte tehdä? Oi, ystäväni, älkää kiinnittäkö siihen, mitä olen sanonut, suurempaa huomiota kuin minä itsekään. Olen tahtomattani innostunut puhumaan asioita, joista teidän olisi hyvin väärin tehdä mitään johtopäätöksiä…"

"Rauhoittukaa, Hermosa", Estevan keskeytti hymyillen, "minä en tee mitään teille epämiellyttävää johtopäätöstä keskustelustamme. Olen huomannut teidän olevan hyvin kiitollinen sille miehelle, joka on pelastanut henkenne, ja että te olisitte onnellinen saadessanne tietää, että tämä mies ansaitsee tunteenne; ei mitään muuta."

"Niin on asian oikea laita, ystäväni. Luullakseni tämä toivo on luonnollinen eikä kukaan voi moittia sitä."

"Ei suinkaan, rakas lapsi, enkä minäkään moiti sitä, kaukana siitä. Mutta koska minä olen mies ja niinmuodoin voin tehdä paljon, joka ei sovi naiselle, no niin, sen vuoksi menen koettamaan kohottaa sitä salaperäistä huntua, joka verhoaa pelastajanne elämää, voidakseni varmasti sanoa teille, ansaitseeko hän todella teidän mieltymystänne vai ei."

"Niin, tehkää niin, Estevan, ja minä kiitän teitä siitä sydämeni pohjasta."

Nuori mies vastasi vain hymyillen tähän doña Hermosan kiihkeään mielenpurkaukseen, ja kumarrettuaan hänelle hän aukaisi oven ja läksi.

Heti kun oli jäänyt yksin tyttö kätki päänsä käsiinsä ja puhkesi kyyneliin.

Katuiko hän sitä luottamusta, johon hän oli antanut houkutella itsensä?

Tai pelkäsikö hän kenties itseään? Tämän kysymyksen ratkaisu kuuluu vain naisille ja erikoisesti espanjalais-amerikalaisille naisille, jotka ovat niin alttiita vaikutuksille ja joiden suonissa virtaa heidän tulivuoriensa laavaa.

Don Fernando Carril ajoi, keskusteltuaan vaquerojen kanssa, nelistäen sitä tietä, joka johti kylään, mutta päästyään noin sadan askeleen päähän ensimmäisistä taloista, hän, sen sijaan että olisi jatkanut matkaansa, hiljensi vauhtiaan ja ratsasti nyt vain ravia, tähystellen molemmille puolille, ikäänkuin olisi odottanut saavansa nähdä jonkun, jonka hän toivoi tapaavansa.

Mutta jos hän ajatteli näin, niin se ei näyttänyt toteutuvan, sillä tie oli aivan tyhjä molemmille tahoille, niin kauas kuin silmä saattoi kantaa.

X.

HERTTA ÄSSÄ.

Don Fernando tiukensi ohjaksia ja muutaman minuutin hän istui liikkumatta kuin ratsupatsas marmorijalustalla.

"Hän ei tule", hän mumisi hetken kuluttua. "Olisiko minua petetty? Ei, se on mahdotonta."

Silmäisten sitten vielä kerran ympärilleen, ikäänkuin rauhoittaakseen omaatuntoaan, hän laski ohjakset valloilleen, mutta heti sen jälkeen hän kiivaalla liikkeellä pysäytti taas hevosensa ja pakotti sen hyppäämään sivulle ja nousemaan pystyyn kivusta. Don Fernando oli nimittäin juuri huomannut pari ratsastajaa, jotka tulivat häntä kohti, toinen kylästä, toinen samaa tietä pitkin, jota hän muutamia silmänräpäyksiä ennen oli kulkenut.

"No, no, kaikki käy hyvin", hän mutisi, "tuossahan on don Torribio Quiroga; mutta kukahan tuo toinen lienee?" hän lisäsi kääntyen sitä ratsastajaa kohti, joka tuli kylästä.

Hän rypisti kulmakarvojaan ja näytti epäilevän hetkisen, mutta heti sen jälkeen hän ojentautui, hymyili pilkallisesti ja sanoen puoliääneen itsekseen: "parasta on niin", hän käänsi puoleksi hevosensa ja asettui poikkipuolin tielle, sulkien siten pääsyn.

Molemmat lähestyvät, jotka innokkaasti tarkkasivat hänen jokaista liikettään, huomasivat varsin hyvin don Fernandon asennon vihamielisen kannan, mutta kumpikaan ei näyttänyt tulevan siitä levottomaksi, vaan jatkoi lähestymistään entiseen tapaansa.

Kylästä tuleva ratsastaja oli don Fernandoa lähempänä kuin don Torribio. He olivatkin kohta aivan vierekkäin.

Mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa meksikolaiset kuuluvatkin ja millaisen kasvatuksen he ovat saaneetkin, niin heillä kaikilla on vaistomainen, pettämätön tunne sopivaisuudesta ja he ovat niin erinomaisen kohteliaita, että se herättäisi kateutta monessa vanhan maailman asukkaassa.

Heti kun don Fernando näki vieraan olevan kuulomatkan päässä, hän muutti vähän hevosensa asentoa, kohotti hattuaan ja lausui syvään kumartaen:

"Señor caballero, suvaitsetteko minun tekeväni teille erään kysymyksen?"

"Caballero", vieras vastasi yhtä kohteliaasti, "teette minulle liian suuren kunnian."

"Nimeni on don Fernando Carril."

"Ja minun nimeni on don Estevan Diaz."

Esittely oli toimitettu, molemmat ratsastajat tervehtivät taas toisiaan ja panivat hatun päähänsä.

"Señor don Estevan, olen onnellinen päästyäni tuttavuuteenne; voitteko uhrata kymmenen minuuttia seurassani?"

"Señor Fernando, vaikka minulla olisi kuinka kiire, viipyisin mielelläni saadakseni nauttia teidän viehättävästä seurastanne."

"Olette liian hyvä, tuhat kertaa, caballero, ja minä kiitän teitä siitä. Mainitsen parilla sanalla mistä on kysymys: tuo caballero, joka tulee tuolla, on…"

"Don Torribio Quiroga, tunnen hänet", keskeytti don Estevan.

"Sitä parempi, sitten kaikki käy kuin itsestään. Tuo muuten hyvin kunnioitettava henkilö on jonkun eriskummallisen sattuman johdosta minun leppymätön vihamieheni."

"Sepä ikävää."

"Niin, eikö olekin? Mutta mitäpä tehdä, sillä niin on kuitenkin asian laita. Hän on siihen määrään äkäinen minulle, että hän jo neljästi on yrittänyt salaa murhata minut ja pakottanut minut tietämättäni olemaan rosvojen maalitauluna."

"Sepä harmillista, mutta hänellä näkyy olevan huono onni teihin nähden, don Fernando."

"Saman johtopäätöksen olen itsekin tehnyt, ja koska haluan selvittää asiat hänen kanssaan, niin olen päättänyt tarjota hänelle keinon päästä pulastaan."

"Se on todellakin menettely, joka sopii caballerolle."

"Hitto vieköön! Käsitän varsin hyvin, että hänen täytyy olla vimmoissaan. Olisin ihastunut, jos tahtoisitte tehdä minulle palveluksen olemalla todistajana siinä tilinteossa, jonka aijon hänelle esittää."

"Mielelläni, caballero."

"Tuhannet kiitokset! Vastapalvelukseksi olen käytettävissänne tarvittaessa. Mutta kas, tuossapa miehemme onkin."

Tämän lyhyen keskustelun aikana don Torribio Quiroga oli todella jatkanut lähenemistään ja oli nyt vain muutaman askeleen päässä ensinmainituista.

"Herran nimessä!" hän huudahti mitä iloisimmalla naamalla, "en siis erehtynyt, minulla on todellakin onni tavata arvoisa ystäväni don Fernando Carril."

"Minäkin rakas ystävä, olen yhtä onnellinen tästä sattumasta, kuin te itsekin voitte olla", don Fernand vastasi kumartaen.

"Hitto vie! Koska nyt tapasin teidät, niin en laske teitä menemään. Mennään yhdessä kylään."

"Tekisin sen mielelläni, don Torribio, mutta sitä ennen minulla on, luvallanne, sanottavana muutama sana, jotka ehkä estävät tämän tuuman."

"Puhukaa, puhukaa, rakas herra! Teillä ei voi olla minulle sanottavana muuta kuin miellyttäviä asioita ja olen onnellinen kuullessani ne ystäväni Estevanin läsnäollessa."

"Don Fernando on oikeastaan pyytänyt minua viipymään luonaan ollakseni läsnä keskustelunne aikana", nuori mies vastasi.

"No, sehän sopii mainiosti! Puhukaa siis, rakas herra."

"Jospa astuisimme alas hevosen selästä?" don Estevan huomautti. "Keskustelu näyttää tulevan pitkäksi."

"Aivan oikein sanottu, caballero", don Fernando vastasi. "Tiedän tässä lähellä erään luolan, joka sopii erinomaisen hyvin keskusteluumme. Se on vain pari askelta tästä."

"Menkäämme sitten sinne mahdollisimman pian", don Torribio vastasi hymyillen.

Ratsastajat läksivät nyt tieltä ja poiketen oikealle suuntasivat kulkunsa vähän matkan päässä olevaa pientä plataani- ja mezquitimetsikköä kohti.

Kun näki nuo kaksi miestä ratsastavan rinnakkain puhellen ja hymyillen keskenään, olisi epäilemättä luullut heitä läheisiksi ystäviksi, ihastuneita toistensa tapaamisesta. Mutta niin ei ollut asian laita, kuten lukija kohta saa nähdä.

Kuten don Fernando oli sanonut, he tulivat muutaman minuutin ratsastettuaan metsikköön ja löysivät sen luonnollisen luolan, josta hän oli puhunut.

Tämä luola oli matalahkon kukkulan rinteessä ja jotenkin pieni. Sekä sisältä että päältä vihreyden verhoamana se oli miellyttävä oleskelupaikka tukahduttavan keskipäivähelteen aikana.

Ratsastajat hyppäsivät hevostensa selästä ja ottivat suitset pois, antaakseen eläinten vapaasti syödä, jonka jälkeen he astuivat luolaan ja hengittivät suurella mielihyvällä viileätä ilmaa, joka syntyi luolan sisällä olevasta, sen seinien välistä alakuloisella lirinällä esiin tihkuvasta vesisuihkusta ja joka tarjosi miellyttävän vastakohdan sille polttavalle ilmalle, jossa he hetki sitten olivat olleet.

He levittivät zarapéensa maahan, asettuivat itse niille mukavasti lojumaan ja sytyttivät maissisavukkeensa.

"Oh", don Torribio sanoi, "olen todellakin kiitollinen, don Fernando, että tulitte ajatelleeksi tätä miellyttävää oleskelupaikkaa. Jos nyt tahdotte selittää asianne, niin kuuntelen hyvin mieluisasti."

"Señor don Torribio Quiroga", don Fernando vasasi, "olen todellakin hämilläni niin suuresta kohteliaisuudestanne, ja jollen olisi katkerin vihamiehenne, niin kautta taivaan olisin teidän uskollisin ystävänne."

"Ah, taivas on sallinut toisin!" don Torribio vastasi nyökäyttäen päätään.

"Tiedän sen, rakas herra, ja valitan sitä sydämeni pohjasta."

"Ette enempää kuin minä, sen vakuutan."

"No, koska asian laita nyt kerran on sillä tavoin, niin meidän kummankin täytyy tehdä joku päätös."

"Ah, sitähän minä juuri koetan tehdä, hyvä herra."

"Tiedän sen; ja minäkin olen sekä omaksi että teidän eduksenne päättänyt tulla johonkin lopputulokseen."

"Minä en voi käsittää, kuinka me voisimme päästä tuohon lopputulokseen muuten kuin että toinen meistä suostuu kuolemaan."

"Tämä viha on varmaan maksanut teille varsin paljon rahaa?"

"Neljäsataa piasteria, jotka nuo junkkarit ovat varastaneet minulta, koska te vielä olette hengissä, lukuunottamatta vielä kahtasataa piasteria, jotka tänä iltana aijon tarjota eräälle picarolle, joka on vannonut tappavansa teidät."

"Se on todellakin erittäin ikävää. Jos tämmöistä saa jatkua, niin te tulette lopulta puille paljaille."

Don Torribio huokasi vastaamatta.

Don Fernando jatkoi, heittäen polttamansa savukkeen pois ja valmistaen itselleen uuden.

"Omasta puolestani tunnustan, hyvä herra, että minä, huolimatta käyttämienne miesten äärettömästä kömpelyydestä, alan väsyä tällä tavoin olemaan heidän maalitaulunaan aina silloin kuin vähimmän sitä aavistan."

"Arvaan sen; se on todellakin hyvin epämiellyttävää."

"Niin, eikö olekin? Samalla kun siis haluan yhdistää yhteiset harrastuksemme ja päästä kerta kaikkiaan johonkin tulokseen, olen ajateltuani asiaa sinne tänne viimeinkin, luullakseni, onnistunut löytämään keinon asiain järjestämiseksi meitä molempia tyydyttävällä tavalla."

"Oh, mitä sanottekaan? Antakaa kuulua, don Fernando. Tiedän, että te olette nerokas mies, tuo keino on varmaan hyvin ovela."

"Ei suinkaan, se on päinvastoin hyvin yksinkertainen. Pelaatteko koskaan?"

"Höh, niin harvoin, ettei siitä todellakaan maksa vaivaa puhua."

"Aivan kuin minäkin. Kas tässä siis ehdotus, jonka tahdon tehdä teille. On selvää ettette onnistu saamaan minua hengiltä."

"Luuletteko niin, hyvä herra?" don Torribio sanoi yhä hymyillen.

"Olen varma siitä; muuten olisitte jo aikoja sitten onnistunut."

"Myönnän sen. Te ehdotatte minulle siis?"

"Seuraavaa: otamme kortit, ja se, joka ensin saa hertta ässän, on hävinnyt, ja toinen on vastustajansa hengen omistaja, niin että tämän on pakko heti ampua luoti otsaansa."

"Lempo soikoon! Tuo ei oikeastaan ole niinkään hullu tapa."

"Te hyväksytte siis sen, señor don Torribio?"

"Miksi en, hyvä herra, sehän on yhtä hyvä peli kuin mikä muu tahansa, vaikkakin ilman kostoerän mahdollisuutta. Katsokaamme kortteja."

Nyt huomattiin, että noilla arvoisilla caballeroilla, jotka eivät koskaan pelanneet, oli kummallakin korttipeli taskussa. He levittivät sen eteensä niin näppärästi, etteivät voineet olla puhkeamatta raikkaaseen nauruun.

Pelihimo on Meksikossa tullut aivan hulluudeksi. Siinä valmiudessa, jolla don Torribio suostui vihollisensa ehdottamaan peliin, ei siis ollut mitään kummeksittavaa niille, jotka tuntevat tuon omituisen Meksikon kansan, niin äärimmäisyyksiin menevän kaikessa ja jota aavistamaton ja tavaton aina vastustamattomasti viehättää.

"Silmänräpäys, señorit", sanoi don Estevan, joka tähän asti oli äänetönnä kuunnellut, ottamatta osaa keskusteluun. "Kenties on vielä toinenkin keino olemassa."

"Mikä sitten?" molemmat toiset huudahtivat yht'aikaa, kääntyen vilkkaasti hänen puoleensa.

"Onko vihanne niin suuri, ettei sitä voida tyydyttää muuten kuin toisen kuolemalla?"

"On!" don Torribio vastasi kolkosti.

Don Fernando vastasi vain nyökkäämällä.

"No", don Estevan jatkoi, "miksette sitten taistele mieluummin toistenne kanssa, kuin antaudutte sokean sattuman haltuun?"

Molemmat miehet tekivät halveksivan liikkeen.

"Oh", don Torribio sanoi, "taistella kuin kurjat leperot, antautua vaaraan saada kasvonsa rumennetuiksi tai tehdä toisensa raajarikoiksi, joka olisi pahempi kuin kuolema! Minä puolestani en koskaan suostu siihen."

"En minäkään, on parempi, että sattuma saa ratkaista."

"Kuten haluatte sitten, caballerot", don Estevan sanoi, "Tehkää niinkuin hyväksi näette."

"Mutta", don Torribio huomautti, "kuka hoitaa kortteja?"

"Niin, hitto vieköön, sehän on totta", don Fernando vastasi, "sitä en ole tullut ajatelleeksi."

"Minä, jos niin tahdotte", Estevan sanoi, "varsinkin kun minä, lukuunottamatta ystävyyttäni teitä kohtaan, señorit, olen täysin puolueeton asiassa."

"Aivan oikein! Mutta välttääksemme kaikkea riitaa, saatte ottaa umpimähkään sen korttipakan, jota aijotte käyttää."

"Olkoon menneeksi! Pankaa kaikki kolme korttipakkaa hatun alle, niin otan sen, mikä ensiksi käteeni sattuu."

"Se on hyvä. Mikä vahinko ettette tullut ajatelleeksi tätä peliä ennen, don Fernando."

"Niin, minkä sille mahtaa, hyvä herra? Se ei ole juolahtanut mieleeni."

Don Estevan nousi ja meni ulos luolasta antaakseen molemmille vastustajille tilaisuuden järjestää kortit hatun alle. Hänet kutsuttiin heti takaisin.

"Niinmuodoin", hän sanoi, "olette lujasti päättäneet pelata tämän pelin?"

"Niin", he vastasivat.

"Te vannotte kaiken pyhän nimessä maailmassa, että kumpaa tahansa onni suosiikin, alistutte kohtalon määräykseen koko ankaruudessaan?"

"Me vannomme sen, don Estevan, kunniasanallamme!"

"Hyvä on, señorit", don Estevan jatkoi, pistäen kätensä hatun alle ja vetäen esiin korttipakan. "Ja uskokaa nyt sielunne Jumalan haltuun, sillä muutaman minuutin kuluttua toisen teistä on astuttava hänen kasvojensa eteen."

Molemmat miehet tekivät hartaasti ristinmerkin ja kiinnittivät katseensa levottomasti kohtalokkaihin kortteihin.

Don Estevan sekoitti kortit erittäin huolellisesti, jonka jälkeen hän antoi kummankin vastustajan nostaa toisen toisensa jälkeen.

"Ottakaa vaarin nyt, señorit!" hän sanoi, "nyt minä aloitan."

Huolettomina kyynärpäähänsä nojaten nämä polttivat savukettaan, teeskennellen erittäin hyvin välinpitämättömyyttä, samalla kuin heidän säkenöivät silmäinsä kuitenkin ilmaisivat toista.

Sillävälin kortit yhä putoilivat toinen toisensa jälkeen zarapéen päälle, ja don Estevanilla ei enää ollut kuin viisitoista korttia jäljellä kädessään. Hän keskeytti.

"Caballerot", hän sanoi, "viimeisen kerran kehoitan teitä miettimään."

"Jatkakaa, jatkakaa!" don Torribio vastasi kiihkeästi, "ensi kortti on minun."

"Tuossa se sitten on!" don Estevan vastasi, lyöden kortin auki.

"Oh!" don Fernando huudahti, heittäen pois savukkeensa, "hertta ässä, sehän oli omituista, don Torribio, lempo soikoon! Te ette sentään voi syyttää ketään, olette itse oman kuolemanne aiheuttaja."

Don Torribio teki hurjan liikkeen, mutta hillitsi heti itsensä ja huomautti yhtä erinomaisen kohteliaasti, kun tähänkin asti oli keskusteltu:

"Niin, todellakin, täytyy myöntää, don Fernando, ettei minulla ole ollenkaan onnea teidän kanssanne."

"Minä olen epätoivoissani sen johdosta, paras don Torribio."

"Yhdentekevää, peli oli jumalallinen; en milloinkaan elämässäni ole tuntenut niin ankaraa jännitystä."

"En minäkään. Onnettomuudeksi ei tätä peliä voi uudistaa."

"Olette oikeassa. Minun täytyy suorittaa velkani."

Don Fernando kumarsi vastaamatta.

"Olkaa rauhassa, hyvä herra, minä en anna teidän odottaa kauempaa kuin on aivan välttämätöntä. Jos olisin aavistanut tämän, niin olisin ottanut pistoolit mukaani."

"Minulla on pistoolit, ja ne ovat kokonaan teidän käytettävänänne."

"No, olkaa sitten niin hyvä ja lainatkaa minulle yksi."

Don Fernando nousi, otti pistoolin vyöstään ja ojensi sen don Torribiolle.

"Se on panoksessa ja siinä on nallikin", hän sanoi, "liipaisin on jäykänlainen."

"Kuinka arvokas mies te olettekin, don Fernando! Te aavistatte kaiken, pieninkään seikka ei jää teiltä huomaamatta."

"Tottumusta, don Torribio, ei mitään muuta."

Don Torribio otti pistoolin ja viritti hanan.

"Señorit", hän sanoi, "pyydän ettette jättäisi ruumistani villipetojen saaliiksi, minulle olisi vastenmielistä joutua kuolemani jälkeen syötäväksi."

"Rauhoittukaa, hyvä herra, me viemme teidät kotiinne omalla hevosellanne, me olisimme epätoivoissamme, jos jonkun caballeron ruumis tulisi niin peräti häväistyksi."

"Niin, siinä kaikki mitä teiltä tahdoin pyytää. Ottakaa nyt vastaan kiitokseni ja jääkää hyvästi!"

Luotuaan sitten viime silmäyksen ympärilleen hän painoi kylmästi pistoolin suun oikeaa ohimoaan vasten. Don Fernando tarttui äkkiä hänen käsivarteensa.

"Olen tullut ajatelleeksi muuatta seikkaa", hän sanoi.

"Tosiaankin viime hetkessä", don Torribio sanoi yhä yhtä kylmäverisesti, "muutaman sekunnin kuluttua olisi ollut myöhäistä. Mutta mikä asia se on? Onko se mielenkiintoista?"

"Saatte itse päättää, se on seuraavanlainen: te olette rehellisesti menettänyt henkenne minulle, eikö niin?"

"Kaikkein rehellisimmällä tavalla, don Fernando?"

"Se kuuluu siis minulle. Te olette kuollut ja minulla on oikeus menetellä kanssanne miten haluan."

"En kiellä sitä. Kuten näette olen minä myös valmis maksamaan velkani, kuten caballeron tulee."

"Sen myönnän oikeudenmukaisesti, hyvä herra. Jos minä siis sallin teidän elää nyt, sitoudutteko tappamaan itsenne ensi tilassa kun käsken ja käyttämään tätä henkeänne jonka annan teidän pitää, vaikka olisin oikeutettu silmänräpäyksessä sen ottamaan, ainoastaan minun hyväkseni ja minun määräykseni mukaan? Ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte!"

"Te siis ehdotatte minulle jonkunlaista sopimusta", don Torribio sanoi.

"Niin, te käytitte oikeaa sanaa; se on oikeastaan sopimus."

"Hm!" don Torribio lausui jälleen, "tämä on vakava asia. Mitä te tekisitte minun sijassani, don Estevan?"

"Minä", nuori mies vastasi, "minä suostuisin empimättä. Elämä on kaiken kaikkiaan ihana asia, ja minä pidän parhaana nauttia siitä niin kauan kuin mahdollista."

"On totta mitä sanotte, mutta ajatelkaa, että minusta tulee don Fernandon orja, koska en voi käyttää elämääni muuten kuin hänen palveluksessaan ja olen pakotettu tappamaan itseni hänen ensi viittauksestaan."

"Se on totta, mutta don Fernando on caballero, joka ei vaadi tätä uhria teiltä muuten kuin itsepuolustuksekseen."

"Menen vieläkin pitemmälle", don Fernando sanoi nyt. "Minä rajoitan sopimusaikamme kymmeneksi vuodeksi; ellei don Torribio sitä ennen ole kuollut, niin hän saa jälleen takaisin kaikki oikeutensa ja voi elää mielensä mukaan."

"No, siinäpä ehdotus, joka liikuttaa sydäntäni! Te olette todellakin caballero, hyvä herra, ja minä otan vastaan hengen, jonka niin kohteliaasti minulle tarjoatte. Tuhannet kiitokset", hän sanoi, laskien pistoolin hanan alas, "tätä asetta en nykyään tarvitse."

"Mutta, paras don Torribio, kun kukaan ei voi aavistaa tulevaisuutta, niin toivoakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että annatte tämän sitoumuksen kirjallisesti, vai kuinka?"

"Ei suinkaan, mutta mistä saamme paperia?"

"Luulen, että minulla matkalaukussani on tarpeelliset kirjoitusvehkeet."

"Olen jo sanonut, että te olette kallisarvoinen mies, jolta ei mikään jää huomaamatta, hyvä herra."

Vastaamatta don Fernando meni etsimään matkalaukkujansa, eräänlaisia kaksoispusseja, jotka sijoitetaan satulan taakse ja joissa säilytetään matkatavaroita ja joita Meksikossa sekä koko espanjalaisessa Amerikassa käytetään kapsäkkeinä.

Don Fernando nouti paperin, kynän ja mustetta ja asetti kaikki don Torribion eteen.

"Kirjoittakaa nyt", hän sanoi, "mitä minä sanelen."

"Sanelkaa vain, hyvä herra, minä kirjoitan", tämä vastasi hymyillen.

"Minä allekirjoittanut", don Fernando lausui edelleen, "don Torribio Quiroga y Carvajal y Flores del Cerro tunnustan täysin rehellisellä tavalla hävinneeni henkeni don Fernando Carril'ille, tämän herran kanssa pelaamassani pelissä. Tunnustan, että henkeni tästä lähtien kuuluu don Fernando Carril'ille, joka saa sen kanssa menetellä mielensä mukaan, minun olematta oikeutettu missään tapauksessa väittämään vastaan tai tottelemasta hänen minulle antamiaan käskyjä, joko surmaamaan itseni hänen nähtensä tai vaarallisessa yrityksessä panemaan alttiiksi henkeni, jonka olen hävinnyt ja jonka tunnustan edelleen omistavani ainoastaan hänen tahdostaan; tunnustan sitäpaitsi että kaikki vihan tunne sanottua Fernando Carril'ia kohtaan on sydämestäni sammunut ja etten milloinkaan yritä tehdä hänelle mitään vahinkoa, en välittömästi enkä välillisesti. Tähän velvollisuuteen sitoudun kymmeneksi vuodeksi allamainitusta päivästä lukien, ollen nimenomaan minun puoleltani määrätty, että minä kymmenen vuoden kuluttua taas pääsen nauttimaan täysiä oikeuksiani ja itse määräämään hengestäni, don Fernando Carril'in olematta millään tavoin oikeutettu siitä tiliä vaatimaan. Minun kirjoittamani ja allekirjoittamani maaliskuun 17 päivänä 18.. ja alemmaksi: todistanut señor don Estevan Diaz y Morelos…. Nyt", lisäsi don Fernando, "kirjoittakaa nyt alle nimenne ja antakaa don Estevanin myös merkitä nimensä sekä jättäkää paperi minulle."

Don Torribio liitti hyvin auliisti allekirjoituksensa, teki pitkän kiekuran nimensä perään ja ojensi kynän don Estevanille, joka merkitsi nimensä tekemättä pienintäkään huomautusta tämän omituisen sitoumuksen johdosta.

Tämän jälkeen don Torribio ripotti vähän hiekkaa paperille saadakseen musteen kuivumaan, jonka tehtyään hän taittoi paperin huolellisesti neljään laskokseen ja ojensi sen don Fernandolle, joka huolellisesti luettuaan pisti sen povitaskuunsa.

"Kas niin, nyt se on tehty", don Torribio sanoi. "Ja nyt, hyvä herra, ellei teillä ole muuta käskettävää, niin haluaisin vetäytyä pois."

"Minua säälittäisi pidättää teitä kauemmin, caballero. Menkää minne liiketoimenne teitä kutsuu, ja onnea matkalle."

"Kiitos siitä toivomuksesta, mutta minä pelkään ettei se toteudu. Jo jonkun aikaa on minua vainonnut yleensä huono onni."

Vielä kerran tervehdittyään molempia miehiä hän asetti suitset hevosensa päähän, hyppäsi satulaan ja nelisti tiehensä.

"Aijotteko todellakin vaatia tämän sopimuksen täyttämistä?" don Estevan kysyi jouduttuaan kahdenkesken don Fernandon kanssa.

"Epäilemättä", tämä vastasi; "te unohdatte, että tuo mies on veriviholliseni. Mutta minun täytyy jättää teidät, don Estevan. Minun täytyy tänään olla las Norias de San-Antonion luona, ja alkaa jo tulla myöhäinen."

"Aijotteko don Pedro de Lunas'in haciendaan?"

"En aivan haciendaan, vaan sen läheisyyteen."

"Sitten teemme seuraa toisillemme, sillä minäkin menen sinnepäin."

"Te?" don Fernando sanoi kysyvin katsein.

"Olen haciendan majordomo", Estevan Diaz vastasi koruttomasti.

Molemmat miehet läksivät luolasta ja nousivat hevostensa selkään.

Don Fernando Carril ratsasti varsin mietteissään seuralaisensa rinnalla, jolle hän vastaili vain lyhyin sanoin.

XI.

RANCHO.

Tie, joka molempien matkustavien oli ratsastettava yhdessä, oli jotenkin pitkä. Don Estevanilla ei olisi ollut mitään vastaan lyhentääkseen sitä puhelemalla don Fernandon kanssa, etenkin kun tapa, jolla hän oli tehnyt hänen tuttavuuttaan ja muoto, jossa hän esiintyi, oli suuressa määrässä kiihoittanut nuoren miehen uteliaisuutta. Onnettomuudeksi don Fernando Carril ei ollenkaan näyttänyt olevan halukas ylläpitämään keskustelua, ja kaikista ponnistuksista huolimatta majordomo huomasi olevansa pakotettu noudattamaan seuralaisensa mielialaa ja olemaan yhtä ääneti kuin hänkin.

He olivat jo aikoja sitten jättäneet kylän taakseen ja ratsastivat verkkaa nelistystä Rio Vermejon epätasaisia rantoja pitkin, kun he aivan lähellä takanaan kuulivat kovasti nelistävän hevosen. Sanomme, että he kuulivat sen, sillä kohta heidän lähdettyään luolasta aurinko, joka jo oli hyvin alhaalla, nyt oli kokonaan kadonnut näköpiirin taakse ja synkkä pimeys oli melkein suorastaan seurannut kirkasta päivänvaloa.

Meksikossa, jossa ei ole mitään poliisia, tai on vain nimeksi, on jokainen pakotettu itse suojelemaan itseään. Kaksi miestä, jotka kohtaavat toisensa yöllä, eivät siis lähesty toisiaan ilman suurinta varovaisuutta ja vasta sitten kun ovat tulleet vakuutetuiksi ettei heillä ole mitään pelättävää.

"Ratsasta tieltä pois!" don Fernando huusi lähestyvälle henkilölle, kun luuli hänen tulleen kuulomatkan päähän.

"Miksikä niin? Tiedätte kai, ettei teidän tarvitse pelätä mitään minun puoleltani", vastattiin samalla kuin hevosen nelistys lakkasi kuulumasta, joka osoitti että ratsastaja oli pysähtynyt.

"Tuo ääni on tuttu", meksikolainen sanoi.

"Mies myöskin, señor don Fernando, sillä ei ole kauan siitä kun tapasitte hänet: minä olen el Zapote."

"Ah niin", don Fernando sanoi nauraen, "sinäkö siinä olet, Tonillo? Tule tänne, poikaseni."

Toinen ratsasti heti paikalle.

"Mitä hittoa sinä kuljeskelet tähän aikaan yöstä?"

"Minä tulen eräästä kohtauksesta ja olen matkalla kylään."

"Pelkään että tuossa kohtauksessa piilee jokin säädyttömyys."

"Teette minulle vääryyttä, don Fernando, minä olen rehellinen mies."

"En epäile sitä. Muuten ei minua koske ollenkaan mitä sinä hommaat enkä niinmuodoin tahdo sekaantua siihen. Hyvästi siis, Tonillo!"

"Silmänräpäys, jos saan pyytää? Koska olen ollut kyllin onnellinen tavatessani teidät, niin lahjoittakaa minulle muutamia minuutteja, etenkin kun juuri etsin teitä."

"Sinä! Tapahtuuko se vielä kerran samanlaisen asian takia kuin äskettäinkin? Luulin sinun luopuneen sellaisesta keinottelusta, jossa, mikäli se minua koskee, sinulla on ollut vain keskinkertainen menestys."

"Kas tässä pari sanaa siitä, mitenkä asian laita on, don Fernando: sen jälkeen mitä äskettäin tapahtui olen alkanut ajatella, että minun on kiittäminen teitä hengestäni ja etten niinmuodoin ole vapaa toimenpiteissäni teihin nähden. Mutta kuten tiedätte, señor, olen caballero ja rehellisenä miehenä minun täytyy pitää sanani, niin senvuoksi päätin etsiä sen miehen, joka oli ostanut minut tappamaan teidät, ja jättää hänelle rahat, jotka hän oli maksanut minulle. Oli vaikea luopua niin suuresta summasta, mutta minä en epäröinyt enää. On aivan totta, kuten sanotaan, että hyvä työ aina palkitaan."

"Niin, se sinun pitäisi tietää paremmin kuin kenenkään muun", don Fernando sanoi nauraen.

"Te nauratte? No niin, päättäkää. Etsin siis käsiini kysymyksessä olevan henkilön, jonka nimeä on tarpeeton mainita…"

"Niin, etenkin kun tiedän sen."

"Ah, sitä parempi sitten! Tänä aamuna ilmoitti muuan ystäväni caballero, että tuo henkilö tahtoi puhua kanssani, hänkin. No, sehän sopi mainiosti! Mutta kuvitelkaa hämmästystäni, kun juuri silloin kun valmistauduin jättämään hänelle summan takaisin, tuo henkilö sanoi minulle, että koska rauha nyt oli solmittu teidän välillänne ja että te olitte hänen paras ystävänsä, niin voin pitää nuo sata piasteria pienenä korvauksena siitä vaivasta, jonka hän oli minulle tuottanut."

"Senkö henkilön kanssa sinulla oli kohtaus tänä iltana?"

"Niin, jätin hänet juuri äsken."

"Hyvä, jatka ystävä."

"Siis, caballero, kun tämä juttu nyt on päättynyt kunniakseni, niin olen esteetön seuraamaan taipumuksiani sekä kokonaan palveluksessanne jos tahdotte käyttää minua."

"Minä en kieltäydy. Tulen luultavasti tarvitsemaan sinua muutaman päivän kuluttua."

"Teidän ei tarvitse katua että käytätte minua, señor; te tapaatte minut aina varmasti erään…"

"Älä ole levoton sen takia", don Fernando keskeytti vilkkaasti. "Kun hetki on tullut löydän sinut kyllä."

"Kuten haluatte, señor. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi sekä teille että tälle kunnioitettavalle caballerolle, ystävällenne."

"Näkemiin, Zapote, onnea matkalle!"

Lepero jatkoi iloisena matkaansa.

"Señor", don Estevan sanoi nyt, "muutaman minuutin kuluttua olemme perillä ranchossa, jossa asun äitini kanssa. Olisin onnellinen voidessani tarjota teille vieraanvaraisuutta yöksi."

"Kiitän teitä tästä kohteliaisuudesta ja suostun siihen ilolla. Onko tämä rancho kaukana las Norias'ista?"

"Vain vähän matkaa. Jos olisi valoisa, niin voisitte täältä nähdä haciendan korkeat muurit. Sallikaa minun näyttää teille tietä asuntooni."

Ratsastajat kääntyivät nyt vasemmalle ja poikkesivat leveälle aloen reunustamalle polulle. Pian he huomasivat muutamien koirien haukunnasta, joka kuului jotenkin läheltä, ja parista kolmesta tulesta, jotka loistivat pimeässä, että he kohta olivat pitkän matkansa päässä.

Noin kymmenen minuuttia ratsastettuaan he saapuivat pienehkön, mutta kodikkaan näköisen rakennuksen eteen, jonka portaikon edessä useita henkilöitä soihdut kädessä näytti odottavan heidän tuloaan.

He pysähtyivät portaikon eteen, hyppäsivät hevosen selästä ja annettuaan hevosensa erään peonin haltuun, joka vei ne pois, he astuivat sisään, don Estevan vieraansa edellä toimiakseen isäntänä talossaan.

He tulivat nyt avarahkoon saliin, jonka kalustona oli muutamia suuria nojatuoleja, equipaleja ja vahva pöytä, joka oli katettu useammalle henkilölle. Salin valkaistuilla seinillä riippui kuusi tai kahdeksan kauhean huonoa värikuvaa, esittäen vuodenaikoja, viittä maanosaa j.n.e.

Ijäkkään puoleinen nainen, puettuna jotenkin huolellisesti, piirteet, vaikkakin vuosien runtelemat, vielä osoittaen suuren kauneuden jälkiä, seisoi keskellä huonetta.

"Äitini", don Estevan sanoi, kumartaen kunnioittavasti hänelle, "salli minun esitellä don Fernando Carril'in, kunnioitettavan caballeron, joka on luvannut jäädä tänne yöksi."

"Hän on tervetullut", doña Manuela vastasi miellyttävästi hymyillen, "koko tämä talo ja kaikki mitä siihen kuuluu on hänen käytettävänään."

Don Fernando kumarsi syvään nuoren miehen äidille ja vastasi:

"Señora, kiitän teitä äärettömästi tästä ystävällisestä vastaanotosta."

Doña Manuela hätkähti nähdessään vieraan, ja hänen onnistui vain vaivoin pidättäytyä osoittamasta hämmästystään. Vieraan ääni oli myös koskenut häneen kovasti, ja hän loi häneen tutkivan katseen, mutta hetken kuluttua hän pudisti päätään, ikäänkuin olisi huomannut erehtyneensä, ja virkkoi sitten:

"Olkaa hyvä ja istukaa", hän sanoi, osoittaen hänelle paikan pöydän ääressä mitä sydämellisimmällä eleellä, "aivan heti tarjotaan virvokkeita, joiden kehnouden pitkä ratsastus ja kiihoittunut ruokakalu tekee vähemmän huomattavaksi."

Doña Manuela istuutui pöytään, don Estevanin asettuessa hänen vasemmalle ja don Fernandon hänen oikealle puolelleen. Kolme tai neljä peonia astui nyt sisään ja asettui emännän viittauksesta vastakkaiseen päähän.

Ateria oli todellakin vaatimaton; siihen kuului punaisia papuja ryytipippurin kera, kuivattua suolalihaa, kananlihaa riisin kera ja maissi-munakakkua sekä lasi pulquea ja mezcalia.

Molemmat nuoret miehet kunnioittivat edessään olevia ruokia ja söivät kuin nuorukaiset, jotka pysähtymättä ovat ratsastaneet pitkän matkan, voivat tehdä.

Doña Manuela näki ilokseen, että ruoat, joilla hän lakkaamatta täytti heidän lautasensa, katosivat, ja hän kehoitti heitä kaikin tavoin tyydyttämään ruokahaluaan.

Aterian jälkeen mentiin sisempään, vähän mukavammin kalustettuun huoneeseen, jota käytettiin talon asukkaitten salonkina. Keskustelu, joka hyvin luonnollisesti oli jotenkin kankeaa päivällisen kestäessä, vilkastui vähitellen ja saavutti pian, doña Manuelan ponnistusten kautta, sellaisen tuttavallisuuden sävyn, joka hylkää kaiken pahan ja tekee kaksinverroin viehättäväksi tuttavallisen puhelun.

Don Fernando näytti salaisella ilolla antautuvan tähän jaksottaiseen keskusteluun, joka hyppäsi alituisesti aiheesta toiseen, hän kuunteli kohteliaasti doña Manuelan pitkiä kertomuksia ja vastasi nähtävän iloisena niihin kysymyksiin, joita tämä toisinaan hänelle teki.

"Oletteko rannikkolainen vai sisämaan asukas, caballero?" tuo hyvä nainen kysyi äkkiä vieraaltaan.

"Tosiaankin, señora", tämä vastasi hymyillen, "minun täytyy suoraan tunnustaa, että joutuisin hyvin ymmälle, jos minun pitäisi vastata."

"Miksi niin, señor?"

"Siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollenkaan tiedä missä olen syntynyt."

"Olette kai joka tapauksessa meksikolainen?"

"Kaikki antaa minulle aihetta uskomaan niin, señora; kuitenkaan ei voi sitä vannoa."

"No, sepä omituista! Perheenne ei siis asu tässä maassa?"

Varjo peitti don Fernandon otsan.

"Ei, señora", hän vastasi jotenkin kuivasti.

Talon emäntä huomasi koskettaneensa arkaan kohtaan, ja hän kiiruhti vaihtamaan puheenaihetta.

"Te tunnette kaiketi don Pedro de Lunas'in?"

"Hyvin vähän, señora, sattuma on vienyt meidät kerran yhteen, vaikka tosin omituisissa olosuhteissa, niin että hän kai säilyttää sen muistissaan, mutta on mahdollista, etten minä koskaan tule käymään haciendassa."

"Siinä teette väärin, caballero. Don Pedro on cristiano viejo ['vanha kristitty', nimitys, jota käytetään erottamaan uudet tulokkaat vanhoista valloittajista, joiden veri aina on pysynyt sekoittamattomana], joka ymmärtää osoittaa vieraanvaraisuutta vanhaan tapaan; hän on onnellinen voidessaan tehdä niin."

"Onnettomuudeksi tärkeät seikat vaativat ehdottomasti läsnäoloani jotenkin kaukana täältä, ja pelkään, ettei minulla ole aikaa jäädä haciendaan."

"Anteeksi, señor", don Estevan puuttui nyt puheeseen, "ettehän vain aijo lähteä aavikolle?"

"Miksi kysytte minulta sitä?"

"Koska me täällä olemme äärimmäisellä intiaanirajalla, ja että siis, ellette käänny takaisin, on olemassa vain erämaa, jonne voitte suunnata kulkunne."

"Oikeastaan aijonkin erämaahan."

Don Estevan teki ihmettelevän eleen.

"Suokaa anteeksi, että olen itsepintainen", hän sanoi, "mutta te ette luultavasti tunne erämaata, johon aijotte tunkeutua?"

"Anteeksi, señor, minä tunnen sen päinvastoin erittäin hyvin."

"Ja kuitenkin rohkenette tunkeutua sinne aivan yksin?"

"Luulen osoittaneeni teille tänään, señor", don Fernando vastasi, monimielisesti hymyillen, "että minä rohkenen paljon."

"Niin, niin, tiedän, että te ulotutatte rohkeuden aina suurimpaan hurjapäisyyteen asti, mutta se, mitä nyt aijotte yrittää, on enemmän kuin hurjapäisyyttä, se on hulluutta."

"Hulluutta, señor, ah, se on kai liian paljon sanottu! Lieneeköhän päättävällä, hyvin aseistetulla, hyvässä ratsuasussa olevalla miehellä mitään pelättävää intiaanien taholta?"

"Jos teidän vain olisi tarvis puolustautua intiaaneja ja villipetoja vastaan, niin olisin pahimmassa tapauksessa samaa mieltä kuin tekin, señor: päättävä valkoihoinen voi pitää puoliaan kahtakymmentä punaihoista vastaan. Mutta mitenkä tulette toimeen Tiikerikissan kanssa?"

"Tiikerikissan? Suokaa anteeksi, caballero, en ymmärrä teitä hituistakaan."

"Minä selitän teille, señor: Tiikerikissa on valkoihoinen. Tämä mies on tuntemattomasta syystä mennyt apachien puolelle, tullut heidän päällikökseen ja ruvennut leppymättömästi vihaamaan omavärisiään ihmisiä."

"Olen sivumennen kuullut puhuttavan siitä, mitä nyt sanotte, mutta kaiken kaikkiaan tuo mieshän on ainoa rotuansa intiaanien joukossa. Niin peloittava kuin hän lieneekin, niin hän ei kai ole haavoittumaton, luullakseni, ja urhoollisen miehen täytyy kai voida surmata hänet."

"Pahaksi onneksi te erehdytte. Tuo mies ei ole ainoa rotuansa intiaanien joukossa. Hänellä on mukanansa toisia samanveroisia rosvoja."

"Niin", doña Manuela huudahti, "muiden muassa hänen poikansa, jonka väitetään olevan yhtä veren- ja saaliinhimoisen kuin hänkin."

"Äiti kulta, se on vain arveluja. Oikeastaan ei voida väittää mitään varmaa Kivisydämen suhteen."

"Kuka se on, jonka te nyt mainitsitte?"

"Se on hänen poikansa, kuten väitetään, sillä kukaan ei voi sitä varmaan sanoa."

"Ja te sanotte tuota miestä Kivisydämeksi?"

"Niin, señor. Itse puolestani tunnen hänestä monta jalomielistä tekoa, jotka päinvastoin osoittavat, että hänellä on sydän oikealla paikallaan ja tulinen sielu, joka voi toimittaa suuriakin asioita."

Hetken puna peitti don Fernandon kasvot.

"Palatkaamme Tiikerikissaan", hän sanoi; "mitä minun on pelättävää tuolta mieheltä?"

"Kaikkea. Väijyen aavikolla, kuten inhoittava korppikotka kallionkielekkeellä, tämä ryöväri hyökkää väkirikkaimpien karavaanien kimppuun, ryöstäen ne, ja hän murhaa kylmästi yksinäiset matkustajat, jotka onnettomuudekseen joutuvat hänen tielleen. Hänen verkkonsa ovat viritetyt niin julman kätevästi, ettei kukaan pääse hänen käsistään. Uskokaa minua, caballero, luopukaa tästä matkasta, muuten olette hukassa."

"Kiitän teitä näistä neuvoista, jotka osoittavat harrastustanne minua kohtaan. Kuitenkaan en voi niitä noudattaa. Mutta minä huomaan, että tulee jo myöhä, sallikaa minun vetäytyä syrjään. Huomasin eteissuojamassa riippumaton, jossa varsin hyvin voin viettää yöni."

"Olen käskenyt panna kuntoon poikani huoneen teitä varten."

"En voi sallia häirittävän ketään minun tähteni, señora. Olen tottunut matkustamaan. Sitäpaitsi menee yksi yö piankin. Vakuutan, ettette tee minulle palvelusta koettamalla taivuttaa minua ottamaan don Estevanin huoneen."

"Tehkää kuten haluatte, caballero; vieras on Jumalan lähettämä, hänen tulee vallita talossa, jossa hän on koko sen ajan kuin hän kunnioittaa sitä läsnäolollaan. Suojelkoon Herra teitä levätessänne ja antakoon teille hyvän unen! Poikani näyttää teille missä on vaja, jonne hevosenne on viety, jos tahdotte poistua ennenkuin kukaan talossa on herännyt."

"Vielä kerran kiitos, señora. Toivon voivani esiintuoda kunnioitukseni teille ennen lähtöäni."

Vaihdettuaan vielä muutamia kohteliaisuuksia emäntänsä kanssa don Fernando jätti huoneen Estevanin seuraamana.

Hänen lausumansa toivomus maata riippumatossa eteissuojamassa oli hyvin tavallinen ja aivan tavanmukainen maassa, jossa kauniit ja viileät yöt säästävät asukkaita päivän painostavalta helteeltä.

Amerikalaisissa ranchoissa on kaikissa kuistikko, jota kannattaa neljä ja usein kuusi pylvästä, jotka ulkonevat rakennuksesta ja kannattavat parveketta. Tähän jotenkin avaraan, sisäänkäytävän molemmin puolin olevien pylväiden muodostamaan huoneeseen, joissa isäntä itse usein viettää yönsä, pitäen parempana nukkua vapaassa ilmassa kuin siinä paahtavan kuumassa lämmössä, joka sananmukaisesti muuttaa sisähuoneet saunoiksi.

Don Estevan vei vieraansa vajaan, selitti hänelle portin avaamiskoneiston, jonka jälkeen hän, kysyttyään vieraaltaan oliko tällä vielä muuta toivomusta, lausui hänelle hyvää yötä ja palasi huoneeseensa, jonka oven hän jätti auki jälkeensä, jotta don Fernando voisi tulla sisälle, jos tarvis vaati.

Doña Manuela vartoi poikaansa sisällä huoneessa.

Vanha rouva näytti levottomalta.

"No niin", hän kysyi nuorelta mieheltä, heti kun tämä palasi, "mitä sinä arvelet tuosta miehestä, Estevan?"

"Minäkö, äiti?" tämä vastasi ihmettelevin elein, "mitä tahdotte minun arvelevan hänestä? Olen nähnyt hänet tänään ensi kerran."

Vanha rouva pudisti kärsimättömästi päätään.

"Sinä olet ratsastanut hänen kanssaan useita tunteja. Tuon pitkän kahdenkesken olon olisi pitänyt riittää sinulle tutkistelemaan häntä ja muodostamaan mielipiteesi hänestä."

"Tuo mies, rakas äiti, on sinä lyhyenä aikana, kun olen ollut hänen seurassaan, näyttänyt niin monia eri puoliaan, että minun on ollut mahdoton edes vilahdukseltakaan nähdä mitään valon pilkahdusta ohjeeksi hänen tutkimiseensa, vielä vähemmän muodostaakseni hänestä mitään mielipidettä. Minä luulen, että hän on voimakasluontoinen mies, kykenevä sekä hyvään että pahaan, aina sen mukaan kuin hän seuraa sydämensä kehoitusta tai itsekkäitä laskelmiaan. San-Lucarissa, jossa hänellä on pieni maatila, kaikki pelkäävät häntä vaistomaisesti, sillä mikään hänen käytöksessään ei oikeuta näköjään sitä vastenmielisyyttä, jota hän herättää, ei kukaan tiedä varmaan, kuka hän on, hänen elämänsä on läpipääsemätön salaisuus."

"Estevan", vanha rouva vastasi, pannen vakavana kätensä poikansa käsivarrelle ikäänkuin paremmin painostaakseen sanojaan, "salainen aavistus sanoo minulle, että tuon miehen läsnäolo tällä seudulla ennustaa suuria onnettomuuksia. Miksi? En voi sitä selittää. Kun hän tuli sisään, niin hänen kasvonpiirteensä johtivat mieleeni sekavan muiston tapahtumista monta herran vuotta sitten. Huomasin hänen kasvoissaan kummastuttavan yhdennäköisyyden erään nyt jo kuolleen henkilön kanssa." Hän huokasi. "Hänen puhuessaan hänen äänensä soi kipeästi korvissani, sillä tämä ääni täydensi sen yhdennäköisyyden, jonka luulin huomanneeni hänen kasvoissaan. Olkoon tämä mies kuka tahansa, niin olen vakuutettu siitä, että hän on vaaranamme, kenties onnettomuutenamme. Minä olen vanha, poikani, minulla on kokemusta ja minun ijässäni ei erehdytä, näetkö. Aavistukset tulevat Jumalalta, niihin täytyy uskoa. Pidä tarkoin vaaria tämän miehen käytöksestä hänen täällä ollessaan. Olisin toivonut, ettet olisi tuonut häntä kattomme alle."

"Mitäpä minä voin tehdä, äiti kulta? Vieraanvaraisuus on hyve, josta ei kukaan voi kieltäytyä."

"Minä en moiti sinua ollenkaan; sinä olet menetellyt omantuntosi mukaan."

"Jumala suokoon, että olette erehtynyt, äiti kulta! Mutta mitä aikomuksia miehellä lieneekin, teemme joka tapauksessa hänen suunnitelmansa mitättömiksi, jos hän, kuten näytätte pelkäävän, tahtoisi meille jotakin pahaa."

"Ei, lapseni, minä en oikeastaan pelkää itsemme vuoksi."

"Kenenkä takia sitten, äiti?" poika huudahti vilkkaasti.

"Etkö todellakaan ymmärrä, Estevan?" äiti sanoi surullisesti hymyillen.

"Kautta Jumalan, äiti, kavahtakoon hän! Mutta ei, se on mahdotonta. Muuten lähden auringon noustessa huomisaamuna varhain haciendaan, ja pyydän don Pedroa ja hänen tytärtänsä olemaan varuillaan."

"Älä sano heille mitään, Estevan, mutta vartioi heitä kuin uskollinen ystävä."

"Niin, olette oikeassa, äiti, niin on parempi", nuori mies vastasi, tullen äkkiä miettiväksi. "Minä ympäröin doña Hermosan salaisella, mutta niin valppaalla vaarinpidolla, ettei hänen tarvitse pelätä mitään, sen vannon, kautta Jumalan! Tahtoisin ennemmin tuhannesti kuolla julmimman kidutuksen alaisena kuin tietää hänen jälleen joutuvan alttiiksi samanlaisille vaaroille, kuin hän oli muutamia päiviä sitten. Siunatkaa nyt minua, äiti, ja sallikaa minun poistua."

"Mene, lapseni, ja Jumala olkoon kanssasi", vanha rouva sanoi.

Don Estevan kumarsi kunnioittavasti äidilleen ja poistui, mutta ennenkuin hän meni levolle, hän teki huolellisen kierroksen talossa eikä sammuttanut tultaan ennenkuin oli vakuutettu siitä, että kaikki oli täydessä järjestyksessä.

Sillävälin don Fernando oli, heti kun don Estevan oli jättänyt hänet, paneutunut riippumattoonsa ja nukkunut melkein samassa. Yö oli tyyni ja kirkas, tähdet loistivat taivaalla ikäänkuin lukematon joukko timantteja, ja kuu valoi hopeasäteitään runsaasti seudun yli. Silloin tällöin sekoittui koirien pitkäveteinen haukunta sakaalien lyhyeen nalkutukseen, joiden viimemainittujen epämiellyttävät varjot näkyivät etäällä, sillä ilma oli niin läpikuultava, että saattoi nähdä esineet hyvin pitkän matkan päästä.

Kaikki nukkuivat tai näyttivät nukkuvan ranchossa.

Äkkiä don Fernando kohotti hitaasti ja varovasti päänsä riippumaton reunan yli ja silmäili tutkivasti ympärilleen.

Nähtävästi rauhoittuneena talossa vallitsevasta hiljaisuudesta hän liukui ulos riippumatosta, ja hyvin varovasti, kuunneltuaan ja tähysteltyään joka taholle, hän otti satulan, jonka oli asettanut eräälle parvekkeen penkille, ja läksi vajaan.

Avattuaan sen portin äänettömästi, hän vihelsi hiljaa. Tämän merkin kuultuaan hevonen höristi korviaan, lakkasi syömästä ja juoksi herransa luo, joka odotti sitä, pitäen vajan porttia raollaan.

Don Fernando tarttui hevosen harjaan, taputti ja hyväili sitä ystävällisin sanoin, jonka jälkeen hän pani satulan selkään ja suitset suuhun, niin kätevästi ja nopeasti, kuin matkoihin hyvin tottuneilla henkilöillä on tapana.

Kun hevonen oli satuloitu, niin don Fernando kietoi huolellisesti sen kavioiden ympäri lampaan nahkaa, äänen tukahduttamiseksi. Tämän viimeisen varovaisuustoimenpiteen suoritettuaan hän hyppäsi satulaan, ja kumartuen jalon eläimen kaulan yli hän sanoi:

"Hyvä, Santiago! Nyt sinun täytyy näyttää mihin kelpaat."

Ikäänkuin hevonen olisi ymmärtänyt hänen sanansa, se läksi huimaavaa vauhtia jokea kohti.

Syvä hiljaisuus vallitsi edelleen ranchossa, jossa kukaan ei näyttänyt huomanneen tätä äkkinäistä lähtöä.

XII.

PUNANAHAT.

Palaamme nyt Far-Westiin.

Rio Grande del Norten rannalla, noin kymmenen penikulmaa [Ranskan penikulma = 4,444 mtr.] El presidio de San-Lucarista, sijaitsi El pasado de los Venados'in atepelti eli kylä.

Tähän atepeltiin, — joka oli yksinkertainen tilapäinen leiri, kuten useimmat intiaanikylät, koska intiaanien kuljeksiva elämäntapa ei salli mitään kiinteätä asutusta, — kuului satakunta callia eli majaa, säännöttömästi ryhmitettyinä toistensa viereen.

Jokaiseen majaan kuuluu kymmenkunta maahan pistettyä, neljän tai viiden jalan pituista paalua sivuilla ja kuuden tai seitsemän jalan pituista keskellä, oviaukko itäänpäin, jotta perheenisä voi aamuisin heittää vettä nousevaa aurinkoa kohti, toimitus, jolla intiaanit rukoilevat Wacondahia, ettei hän vahingoittaisi heidän perhettään alkavana päivänä.

Nämä majat olivat peitetyt kokoonommelluilla puhvelinnahoilla, aina avonaisia keskeltä, jotta savu sisällä olevista tulista pääsi vapaasti ulos; tulia oli yhtä monta kuin omistajalla oli vaimoja, sillä joka vaimolla piti olla oma tulensa.

Ne nahat, jotka muodostivat ulkoseinän, olivat huolellisesti valmistetut ja maalatut eri värisiksi.

Nämä maalaukset kummallisine kuvioineen tekivät kylän kokonaisuudessaan vilkkaan näköiseksi.

Kunkin majan käytävän edessä olivat soturien keihäät pistettyinä maahan pystyyn. Nämä kevyet keihäät, jotka olivat tehdyt kuudentoista tai kahdeksantoista jalan pituisista notkeista ruo'oista ja joiden päässä oli pitkä uurteinen rautakärki, intiaanien itsensä takoma, olivat apachien pelättävin ase.

Mitä vilkkain ilo näytti vallitsevan kylässä. Muutamissa majoissa naiset istuivat värttinöineen ja kehräsivät kotieläintensä villoja. Toisissa he istuivat alkuperäisten yksinkertaisten kangaspuiden ääressä ja kutoivat noita hienoudestaan ja erinomaisesta tekotavastaan niin tunnettuja zarapeita.

Heimon nuoret miehet, kokoontuneina avaralle avoimelle paikalle kylän keskellä, pelasivat miltiä [tämä sana merkitsee nuolta apachien kielellä], erästä omituista peliä, josta punaihoiset paljon pitävät.

Pelaajat piirtävät maahan suuren piirin, jonka sisään he asettuvat kahteen riviin vastakkain. Kummankin rivin taistelijoilla on ilmalla täytetty pallo, toisella rivillä oikeassa, toisella vasemmassa kädessä, ja tämän pallon he viskaavat takaapäin vasemman säären alitse ja ottavat sen kiinni kädellään etupuolella, minkä jälkeen se heitetään vastustajaa vasten, jota on osattava ruumiiseen uhalla, että muutoin menettää yhden pisteen. Tästä johtuu, että vastapelaaja tekee tuhansia hullunkurisia käänteitä, välttääkseen ettei häneen osuttaisi, lyyhistyy maahan, kohoaa, kumartuu milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, hyppää ylös ja alas samalla kohtaa tai juoksee sivullepäin. Jos pallo menee piirin ulkopuolelle, niin ensimmäinen pelaaja menettää kaksi pistettä ja hänen täytyy juosta noutamaan sitä. Jos taas vastustajaan sattuu, täytyy tämän tarttua palloon ja heittää se takaisin vastustajaa kohti, johon hänen täytyy osata uhalla, että muutoin menettää yhden pisteen. Seuraava pelaaja vastapuolella piiriä alkaa uudelleen pallonheiton ja niin edelleen, kunnes peli on lopussa.

Tästä näkyy, mitä yhtämittaisia naurunpuuskia täytyy aiheutua niistä eriskummallisista asennoista, joita pelaajat joka hetki ovat pakotetut tekemään.

Muut vanhemmat intiaanit pelasivat hyvin vakavina eräänlaista korttipeliä nelikulmaisilla nahanpalasilla, joihin oli kömpelösti maalattu jonkinlaisia eläinten kuvia.

Eräässä muita suuremmassa ja paremmin maalatussa kylän majassa, jossa asui sachmeni eli etevin päällikkö, jonka keihäät, alapäästään peitetyt punaisella nahanpalasella, olivat vallan merkkeinä, istui kolme miestä kyyryssään sammuvan tulen ääressä keskustellen, kiinnittämättä huomiotaan ulkopuolelta kuuluvaan meluun.

Nämä kolme miestä olivat Tiikerikissa, Korppikotka ja amantzini eli heimon poppamies.

Korppikotka oli mestitsi, joka aikoja sitten oli hakenut turvaa apachien luona ja jonka nämä olivat ottaneet joukkoonsa.

Tämä mies, jonka liikanimi sopi hänelle mainiosti, oli roisto, jonka kylmäverinen, halpamielinen julmuus kauhistutti intiaanejakin, jotka eivät kuitenkaan olleet erittäin arkatuntoisia sellaisissa asioissa. Tiikerikissa oli tehnyt tämän villipedon, joka oli hänelle täysin uskollinen, kostonsa toimeenpanijaksi ja tahtonsa nöyräksi välikappaleeksi.

Naimisissa noin vuoden ajan viimeisen vaimonsa kanssa, hän oli samana aamuna tullut poikalapsen isäksi, joka seikka oli syynä intiaanien juhlamieleen, ja hän oli tullut saamaan Tiikerikissalta, heimon ylipäälliköltä, määräyksiä sellaisissa tilaisuuksissa tavanmukaisista juhlamenoista.

Korppikotka läksi majasta, jonne hän heti sen jälkeen palasi, vaimojensa ja kaikkien ystäviensä seuraamana, joista muuan piti lasta käsivarsillaan.

Tiikerikissa asettui Korppikotkan ja poppamiehen väliin joukon etunenään ja suuntasi kulkunsa Rio Grande del Nortelle.

Tultuaan joen rannalle joukko pysähtyi, jolloin poppamies otti käteensä vähän vettä, heittäen sen ilmaan ja rukoillen samalla ihmiselämän herraa, jonka jälkeen hän ryhtyi "suureen lääkitsemiseen", s.o. vastasyntynyt upotettiin, villaisiin kapaloriepuihinsa käärittynä, viisi kertaa joen veteen, poppamiehen sanoessa korkealla äänellä:

"Elämän herra, katso hyvin silmin tätä nuorta soturia; poista hänestä kaikki pahat vaikutukset; suojele häntä, Wacondah!"

Kun tämä osa juhlallisuutta oli toimitettu, niin joukko palasi kylään ja järjestäytyi piiriin Korppikotkan majan ympärille, jonka edustalla lihava tamma makasi maassa, kaikki neljä jalkaa sidottuna.

Uusi zarapée levitettiin eläimen vatsalle ja sukulaiset ja ystävät laskivat siihen lahjansa lapselle: kannuksia, aseita, vaatteita.

Tiikerikissa oli ystävyydestä Korppikotkaan ruvennut äskensyntyneen kummiksi. Hän asetti lapsen kaikkien noiden erilaisten lahjojen keskelle, joita zarapée oli täynnä.

Korppikotka tarttui nyt nylkyveitseensä, aukaisi yhdellä ainoalla leikkauksella eläimen kyljen ja otti pois sydämen, ojentaen sen vielä lämpöisenä Tiikerikissalle, joka otti sen käteensä ja piirsi sillä ristin lapsen otsaan, sanoen:

"Nuori soturi apachi-puhvelien heimoa, ole urhoollinen ja viekas; sinun nimesi olkoon Mixcoatzin, Pilven käärme."

Isä otti nyt poikansa ja päällikkö, kohottaen verisen sydämen päänsä yli, huusi kovalla äänellä kolmasti; "Eläköön hän! Eläköön hän! Eläköön hän!" Tämän huudon kaikki läsnäolevat innostuneina toistivat. Poppamies uskoi nyt vastasyntyneen pahalle hengelle rukoillen tätä tekemään hänet urhoolliseksi, kaunopuheiseksi, viekkaaksi, ja hän lopetti näiden toivomustensa luettelemisen seuraavin sanoin, jotka saavuttivat vastakaikua noiden hurjien miesten sydämissä:

"Älköön hän ennen kaikkea milloinkaan tulko kenenkään orjaksi!"

Tähän loppuivat juhlamenot ja kaikki uskonnolliset toimet olivat tehdyt. Tamma parka, tuon tuhman taikauskon viaton uhri, paloiteltiin nyt. Tehtiin valtava tuli ja kaikki sukulaiset ja ystävät ottivat osaa juhla-ateriaan, jonka tuli jatkua, kunnes uhrattu tamma oli täydelleen syöty.

Korppikotkan piti juuri asettua syömään kuten vieraatkin, mutta Tiikerikissan viittauksesta hän seurasi ylipäällikköä hänen majaansa, jossa he asettuivat tulen ääreen. Poppamies liittyi heihin.

Tiikerikissan viitattua naiset poistuivat, jonka jälkeen hän hetken mietittyään lausui:

"Veljeni, te olette uskottujani", hän sanoi, "ja teidän edessänne sydämeni aukenee niinkuin chrimoya, hunajaomena, antaakseen teidän nähdä sisimmät ajatukseni. Minä olen ollut murheissani jo monta päivää."

"Isäni on levoton poikansa, Kivisydämen, takia", poppamies sanoi.

"En. Mitä minä välitän siitä mitä hän tällä hetkellä tekee? Hänet löydän kyllä kun häntä tarvitsen, mutta minulla on salainen tehtävä annettavana luotettavalle miehelle. Aamusta alkaen olen ollut kahden vaiheella, uskallanko olla täysin avomielinen teitä kohtaan."

"Puhukoon isäni, hänen poikansa kuuntelevat häntä", poppamies sanoi.

"Enempi epäily olisi pyhien tarkoitusperien saattamista vaaraan. Sinä saat nousta ratsaille, Korppikotka; minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa, sinä tiedät, minne lähetän sinut."

Korppikotka teki myöntävän liikkeen.

"Saata nuo miehet", Tiikerikissa jatkoi, "avustamaan meitä yrityksessämme, ja sinä teet minulle äärettömän palveluksen."

"Teen sen. Matkustanko heti?"

"Kyllä, jos voit."

"Hyvä, kymmenen minuutin kuluttua olen kaukana kylästä."

Kumarrettuaan molemmille päälliköille Korppikotka meni ulos. Muutaman hetken kuluttua kuului ulkoa hevosen nelistystä, joka etääntyi. Tiikerikissa huokaisi tyytyväisenä.

"Avatkoon veljeni poppamies korvansa", Tiikerikissa lausui; "minä poistun kylästä, mutta toivon tulevani takaisin vielä tänä yönä. Kuitenkin voi olla mahdollista, että poissaoloani kestää kaksi tai kolme auringonkiertoa. Minä jätän veljeni poppamiehen sijaani, hänen on oltava sotilaiden päällikkönä ja estettävä heitä poistumasta kylästä ja lähestymästä valkonaamojen rajaa. On tärkeätä etteivät nämä aavista, että olemme niin lähellä heitä, sillä muutoin yrityksemme epäonnistuu. Onko veljeni ymmärtänyt minut täysin?"

"Tiikerikissan kieli ei ole halkinainen. Ne sanat, jotka huokuvat hänen rinnastaan, ovat selviä. Hänen poikansa on täysin ymmärtänyt hänet."

"Hyvä. Silloin voin poistua aivan turvallisena, veljeni vartioitsee heimoa."

"Isäni käskyjä totellaan. Kuinka kauan hänen poissaolonsa kestääkin, ei hänellä tule olemaan mitään muistuttamista poikaansa vastaan."

"Ooah! Poikani poistaa näillä sanoillaan sydäntäni peittäneen nahan, joka teki sen levottomaksi. Kiitos! Suojelkoon häntä elämän herra! Minä menen."

"Ooah! Isäni on viisas soturi. Wacondah suojelee häntä sillä matkalla, johon hän aikoo ryhtyä; hän onnistuu."

Molemmat miehet kumarsivat toisilleen vielä kerran, jonka jälkeen poppamies asettui tulen ääreen ja Tiikerikissa lähti majasta.

Mutta jos vanha päällikkö olisi huomannut sen vihamielistä roistomaisuutta ilmaisevan ilmeen, joka eron hetkenä kuvastui poppamiehen kasvoilla, niin hän ei todennäköisesti olisi lähtenyt kylästä.

Juuri kuin Tiikerikissa kevyesti, jota ei olisi luullut hänen ikäiseltään mieheltä, hyppäsi satulaan, aurinko katosi apachialueen korkeitten vuorien taakse ja yö levitti huntunsa aavikon yli.

Kiinnittämättä näköjään huomiotaan pimeän tuloon ukko koukisti polvensa, löysäsi ohjakset ja poistui täyttä neliä.

Ruumis kyyristyneenä ja pää etukumarassa poppamies kuunteli innokkaasti päällikön poisrientävän hevosen yhä heikkenevää kavionkapsetta. Kun kaikki jälleen oli hiljaa, hän nousi vilkkaasti, riemuitsevan hymyn jonkun sekunnin leikkiessä hänen ohuilla, kalpeilla huulillaan, ja hän mutisi voitonriemuisella äänellä tuo ainoan sanan: vihdoinkin! johon epäilemättä sisältyi kaikki ajatukset, mitä hänen sydämensä syvyydessä liikkui.

Sitten hän nousi seisaalleen, meni ulos majasta, asettui muutamien askelten päähän siitä, pani kätensä ristiin rinnan yli ja lauloi matalalla äänellä, surunvoittoisella ja yksitoikkoisella sävelellä apachien valitusta, joka alkaa seuraavilla säkeillä, mitkä tässä esitetään näytteeksi noiden raakalaiskansojen kielestä:

El mebin ni tlacaelantey Tuzapan Pilco payentzin Anca maguida coaltzin Ay guinchey ni pello menchey!

[Olen kadottanut tlacaelantey'ni Pilcon maassa, oi, murhaavat kukkulat, jotka ovat muuttaneet sen varjoksi ja kärpäsiksi.]

Sitä mukaa kuin poppamies jatkoi lauluaan, hänen äänensä tuli vahvemmaksi ja nopeammaksi. Kohta tuli useimmista intiaaniteltoista sotureita, jotka huolellisesti kääriytyneinä puhvelitakkeihinsa hiipivin askelin suuntasivat kulkunsa laulajaa kohti ja astuivat ääneti majaan.

Laulun loputtua poppamies nousi ja kun hän tähyiltyään ympärilleen oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei ketään enää ollut tulossa häntä kohti eikä kukaan viivyttelijä enää vastannut hänen merkkiinsä, hän vuorostaan astui majaan ja yhtyi niihin, jotka hän näin omituisella tavalla oli kutsunut koolle.

Näitä miehiä oli luvultaan kaksikymmentä. He seisoivat hiljaa ja liikkumattomina kuin pronssiset kuvapatsaat tulen ympärillä, jonka liekki, lehahtaen heidän tulonsa aiheuttamasta ilmanvedosta, loi synkän kajastuksen heidän tummille miettiville kasvoilleen. Poppamies asettui majan keskelle ja sanoi ääntään koroittaen:

"Asettukoot veljeni neuvottelutulen ääreen!"

Vastaamatta soturit kyyristyivät piiriin tulen ympärille.

Poppamies otti nyt hachestonin eli julkisen kuuluttajan kädestä suuren piipun, jonka koppa oli punaista savea ja kuusi jalkaa pitkä varsi aloepuuta, koristettuna sulilla ja kulkusilla. Hän täytti piipun pestyllä tupakilla, nimeltä morrihé, jota käytetään vain juhlallisissa tilaisuuksissa, minkä jälkeen hän sytytti sen "lääkekepillä", ja poltettuaan minuutin tai kaksi, puhaltaen savun nenänsä kautta, ojensi piipun oikeanpuoliselle naapurilleen; tämä seurasi hänen esimerkkiään, ja piippu kulki siten toiselta toiselle ympäri seurueen, kunnes se taas palasi poppamiehelle.

Tämä kopisti tuhkan tuleen, samalla mutisten matalalla äänellä joitakin sanoja, joita kukaan ei voinut kuulla, minkä jälkeen hän antoi piipun hachestonille, joka poistui vahtimaan ulkopuolelle, ettei kukaan sivullinen voisi saada tietoonsa neuvottelun salaisuuksia.

Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys, kylässä vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus, mikään ei häirinnyt sen rauhaa ja olisi voinut luulla olevansa sata penikulmaa jokaisesta ihmisasunnosta.

Vihdoin poppamies nousi, pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja silmäili rauhallisesti kokoontuneita.

"Avatkoot veljeni korvansa", hän sanoi painavasti, "elämän herran henki on astunut ruumiiseeni, hän sanelee minun rinnastani nousevat sanat. Apachipuhvelien päälliköt, teidän esi-isienne henki on lakannut elähdyttämästä teidän sielujanne. Te ette ole enää niitä peloittavia sotureita, jotka ovat julistaneet valkonaamoille, noille metsästysalueittemme kurjille ja vihatuille anastajille leppymättömän sodan, olette nyt enää vain arkoja antilooppeja, jotka pakenevat gasellin jaloin valkonaamoja, kuullessaan eruhpan, kiväärin, kaukaisen äänen. Te olette vain vanhoja lörpötteleviä akkoja, joille Yorrit, espanjalaiset, antavat hameet. Teidän verenne ei enää virtaa kirkkaana suonissanne ja teidän sydämenne ympärille on kasvanut nahka, peittäen sen kokonaan. Te, jotka muinoin olitte niin urhoollisia ja peloittavia, te olette sallineet itsenne tehtävän valkonaamaisten koirain pelkureiksi orjiksi, koirain, jotka kuljettavat teitä kuin arkoja kaniineja ja pitävät teidät vapisevina katseensa alaisena. Niin puhuu elämän herra. Mitä teillä on hänelle vastattavaa, te apachi-soturit?"

Hän vaikeni nähtävästi odottaen, että joku päälliköistä vuorostaan puhuisi.

Tämän loukkaavan puheen aikana oli suuttumuksen väristys puistattanut intiaaneja, ja heidän oli vain vaikeasti onnistunut hallita tunteittensa purkautumista; mutta heti kun poppamies oli lopettanut puheensa, muuan päällikkö nousi.

"Onko puhveliapachien poppamies tullut hulluksi", hän sanoi jylisevällä äänellä, "koska hän uskaltaa puhua sillä tavoin miehillensä? Laskekoon hän ne punaiset sudenhännät, jotka ovat kiinnitetyt kintereihimme, niin hän saa nähdä, olemmeko mitään vanhoja lörpötteleviä akkoja ja onko esi-isiemme rohkeus sammunut sydämistämme. Mitä merkitsee se, jos Tiikerikissa on valkonaama, kunhan hänen sydämensä vain on apachin? Tiikerikissa on viisas, hän on nähnyt monta talvea, aina ovat hänen antamansa neuvot olleet hyviä."

Poppamies hymyili halveksivasti.

"Veljeni, Valkea Kotka, puhuu hyvin", hän sanoi, "minun asiani ei ole vastata hänelle."

Hän löi käsiään yhteen kolmasti. Muuan soturi tuli sisään.

"Tehköön veljeni", poppamies sanoi hänelle, "neuvostolle selvää siitä toimesta, jonka Tiikerikissa oli viskonut hänelle."

Intiaani astui muutamia askeleita piiriä kohti. Hän kumarsi sitten syvään päälliköille, jotka kaikki suuntasivat katseensa häneen, ja alkoi puhua.

"Tiikerikissa", hän sanoi matalalla ja surullisella äänellä, "oli käskenyt Mustan Kotkan kahdenkymmenen soturin kera asettua väijyksiin sen tien varrelle, jota niiden valkonaamojen täytyi kulkea, joita Kivisydän oli opastavinaan kotiin heidän suuriin kivimajoihinsa. Musta Kotka seurasi hyvin kauan valkonaamoja aavikolla; heidän jälkensä olivat näkyvät ja selvät, heillä ei ollut mitään aseita, eikä siis mikään näyttänyt helpommalta kuin heidän tavoittamisensa. Noin tuntia ennen määrättyä hyökkäyshetkeä Kivisydän saapui yksinään apachisoturien leiriin. Musta Kotka otti hänet vastaan mitä ystävällisimmin ja onnitteli häntä siitä, että hän oli hylännyt Yorrit, mutta Kivisydän vastasi, ettei Tiikerikissa tahtonut hyökättävän valkonaamojen kimppuun, käyden samalla käsiksi Mustaan Kotkaan ja työntäen veitsen hänen sydämeensä, samalla kuin Yorrit, jotka kavalasti olivat lähestyneet leiriä, yllättivät soturit ja surmasivat heidät eruhpoillaan, joita he olivat saaneet Tiikerikissalta, sillä tämä oli itse suunnitellut petoksen, päästäkseen päälliköstä, jonka vaikutusvaltaa hän pelkäsi. Kahdestakymmenestä soturista, jotka olivat sotaretkeltä mukana, on vain kuusi minun kanssani palannut kylään, muut on Kivisydän armottomasti murhannut. Olen puhunut."

Tämän masentavan tiedonannon jälkeen syntyi synkkä hiljaisuus, jonka aiheutti ihmettely ja viha. Se oli tyyntä myrskyn edellä; päälliköt vaihtoivat vihaisia silmäyksiä.

Punaihoiset ovat ehkä miehiä, joiden tunteet nopeimmin vaihtuvat ja joita vihansa vallassa voi helpoimmin ohjata. Poppamies tiesi tämän. Hän oli senvuoksi varma siitä, että pääsisi voitolle sen järkyttävän vaikutuksen jälkeen, jonka intiaanin kertomus oli aiheuttanut.

"No, mitä veljeni nyt ajattelevat Tiikerikissan neuvoista?" hän sanoi. "Luuleeko Valkoinen Kotka edelleenkin, että hänellä on apachien sydän? Kuka kostaa Mustan Kotkan kuoleman?"

Kaikki päälliköt nousivat yht'aikaa, heiluttaen nylkyveitsiään. "Tiikerikissa on koira ja pelkuri!" he huusivat. "Apachisoturit kiinnittävät hänen päänahkansa suitsiinsa."

Vain pari kolme päällikköä yritti vastustaa. He tiesivät, että poppamies oli jo kauan piintyneesti vihannut Tiikerikissaa, he tunsivat poppamiehen kavalan luonnonlaadun ja epäilivät että kysymyksessä olevan asian oikea laita oli vääristelty ja muutettu, voidakseen palvella sen miehen kostonpyyteitä, joka oli vannonut tällä tavoin tuhoavansa vihollisensa, kun ei uskaltanut avoimesti hyökätä hänen kimppuunsa.

Mutta näiden äänen tukahdutti helposti muiden intiaanien vimmattu rääkynä. Luopuen siis tällä kertaa hyödyttömästä sanasodasta he poistuivat piiristä ja asettuivat erilleen etäiseen majan nurkkaan, päättäen jäädä välinpitämättömiksi katselijoiksi, vaikkeikaan välinpitämättömiksi niihin päätöksiin nähden, joita neuvosto tekisi.

Intiaanit ovat suuria lapsia, jotka päihtyvät omista sanoistaan ja jotka, kun intohimo heitä hallitsee, unohtavat kaiken varovaisuuden ja kaiken kohtuuden.

Mutta vaikka he nykyisissä olosuhteissa kiihkeästi halusivat kostaa Tiikerikissalle, jota he tällä hetkellä vihasivat yhtä paljon kuin he ennen olivat häntä rakastaneet ja kunnioittaneet, ja vaikka kaikkein väkivaltaisimpia keinoja häntä vastaan esitettiin, niin he kuitenkin ryhtyivät jonkunverran epäillen vanhaa päällikköään vastaan. Syynä siihen oli varsin yksinkertaisesti se, että nämä alkuperäiset ihmiset tuntevat vain yhdenlaisen etevämmyyden, eläimellisen voiman, ja korkeasta ijästään huolimatta Tiikerikissa oli heidän keskensä liiankin hyvin tunnettu voimastaan ja rohkeudestaan, niin että he jonkunlaisella kauhulla odottivat aikomansa teon seurauksia.

Poppamies koetti kaikilla käytettävänään olevilla keinoilla saada heidät vakuutetuksi, ettei mikään ollut helpompaa kuin ottaa Tiikerikissa haltuunsa hänen palatessaan kylään. Poppamiehen suunnitelma oli mainio; jos päälliköt olisivat rohjenneet hyväksyä sen, olisi tulos ollut selvä. Tämä suunnitelma oli seuraava: apachit teeskentelivät olevansa tietämättömiä Mustan Kotkan kuolemasta; Tiikerikissan palatessa heimon luo, otettaisiin hänet vastaan ilonilmauksin, jotta poistettaisiin epäluulot, jos hänellä sattumoisin sellaisia olisi; sitten odotettaisiin kunnes hän nukkuisi ja siepattaisiin hänet kiinni, köytettäisiin varmasti ja sidottaisiin kidutuspaaluun. Kuten näkyy, tämä suunnitelma oli hyvin yksinkertainen, mutta apachit eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan siitä, siinä määrin he pelkäsivät vastustajaansa.

Suurimman osan yötä kestäneen neuvottelun jälkeen tehtiin vihdoin sellainen lopullinen päätös, että heimo purkaisi leirinsä ja tunkeutuisi erämaahan välittämättä enää entisestä päälliköstään.

Mutta nyt lähtivät eri mieltä olevat päälliköt, jotka tähän asti eivät olleet ottaneet osaa edelliseen toimintaan, teltin nurkasta, jonne he olivat vetäytyneet, ja muuan heistä, Tulisilmä nimeltään, puhui toveriensa puolesta ja huomautti, että ne päälliköt, jotka tahtoivat poistua, saivat tehdä niin, mutta etteivät he voineet pakottaa muita noudattamaan tahtoaan; ettei heimolla ollut ketään laillisesti valittua päällikköä; että kukin sai menetellä niinkuin hyväksi näki, mutta etteivät he puolestaan aikoneet mustimmalla kiittämättömyydellä palkita niitä erinomaisia palveluksia, joita Tiikerikissa oli niin monena vuonna tehnyt heimolle, ja etteivät he lähtisi kylästä ennen hänen takaisin tuloaan.

Tämä päätös huolestutti kovin poppamiestä, joka turhaan koetti vastustella sitä; päälliköt eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään vastaväitteistä, vaan pysyivät lujina tekemässään päätöksessä.

Poppamiehen käskystä, joka jo käyttäytyi kuin hän olisi ollut vastainen heimon tunnustama päällikkö, hachestoni kutsui auringon noustessa soturit koolle kylän torille, ja naiset saivat käskyn purkaa majat, valjastaa ja kuormittaa koirat mahdollisimman pikaista lähtöä varten.

Tämä käsky suoritettiin nopeasti. Paalut temmattiin maasta, puhvelin nahat käärittiin kokoon, talouskalut pakattiin huolellisesti ja pantiin rekiin, joita koirat vetivät.

Mutta erimieltä olevat päälliköt eivät puolestaan olleet toimettomia. Heidän onnistui liittää joukkoonsa useita heimon kuuluisia sotureita, joka vaikutti, että vain kolme neljättäosaa heimosta valmistautui muuttamaan, yhden neljännesosan pysyessä edessään tapahtuvien valmistusten välinpitämättömänä katselijana.

Sillävälin hachestoni antoi poppamiehen viittauksesta lähtömerkin.

Nyt jätti pitkä rivi koirien vetämiä rekiä, lapsiaan kantavien naisten seuraamana, kylän lukuisan soturijoukon saattamana ja luikerteli pian suunnattoman käärmeen tavoin ruohoaavikolla.

Veljiensä kadottua erämaan syvyyteen kokoontuivat ne soturit, jotka olivat pysyneet Tiikerikissalle uskollisina, neuvotteluun, harkitakseen mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä ennen hänen palaamistaan.

XIII.

YÖLLINEN KOHTAUS.

Sillävälin don Fernando Carril kiiti, hevosensa kaulalle kumartuneena, eteenpäin pimeässä kuin haamu. Niiden varovaisuuskeinojen johdosta, joihin hän oli ryhtynyt käärimällä lampaannahkaa hevosensa kavioihin, hän ratsasti ääneti ja nopeasti kuin hurja ajojahti saksalaisissa ballaadeissa, ja ajoi tiehensä kauheat hyeenalaumat lähetessään.

Hän lähestyi huomaamatta joen rantaa, jota pitkin hän pian ratsasti hiljentämättä hevosensa vauhtia, kehoittaen sitä yhä liikkeillään ja äänellään, samalla tähyillen oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse päin. Tätä ratsastusta kenttien poikki kesti kolme tuntia, jona aikana meksikolainen ei suonut puolivillille hevoselleen sekuntiakaan aikaa hengähtää ja lepuuttaa vapisevia jalkojaan.

Päästyään viimein sille paikalle, missä jotenkin kapea joki vieritteli mutaisia laineitaan puuvillapensaiden reunustamien rantojen välissä, meksikolainen pysähtyi, astui selästä keskellä tiheätä metsikköä, ja tultuaan vakuutetuksi olevansa aivan yksin hän tempasi maasta kourallisen ruohoa ja kuivasi sillä hevosensa niin huolellisesti ja innokkaasti, kuin tämän luotettavan ja uskollisen toverin hoidossa voivat tehdä vain miehet, joiden henki joka hetki voi riippua hevosen nopeudesta. Sitten hän otti suitset hevosen päästä, jotta tämä sitä helpommin voisi syödä ympärillään olevaa pitkää ruohoa, minkä jälkeen hän levitti zarapéen maahan, kävi pitkäkseen sille ja sulki silmänsä.

Noin kahden tunnin aikana ei kukaan häirinnyt erämaan hiljaisuutta, ei ainoatakaan ääntä kuulunut yössä. Don Fernando makasi liikkumatta, aivankuin kuollut, pää taaksepäin vasemman käden nojassa ja silmät kiinni.

Nukkuiko hän? Oliko hän valveilla? Ei kukaan voinut vastata näihin kysymyksiin.

Äkkiä pöllön kirkaisu kiiti läpi avaruuden. Don Fernando nousi aivankuin jousen ponnahuttamana, kumartui ja kuunteli silmät taivaaseen päin suunnattuina.

Yö oli pimeä, tähdet levittivät yhä himmeätä ja salaperäistä valoaan maan yli; mikään ei osoittanut päivän lähestymistä.

Kello oli tuskin kaksi aamulla, pöllö on ensimmäinen lintu, joka äänellään tervehtii auringon nousua mutta pöllö ei ilmoita päivän tuloa kolme tuntia aikaisemmin. Huolimatta kuulemansa äänen täydellisestä yhtäläisyydestä meksikolainen epäili. Pian kuului toinen ääni, ja sitä seurasi milt'ei heti kolmas, joka kokonaan haihdutti don Fernandon epäilyn. Hän nousi ja matki kolmasti kalalokin ääntä.

Sama ääni kuului muutamien minuuttien kuluttu joen vastakkaiselta rannalta.

Don Fernando pani taas suitset hevosensa päähän; kääriytyi zarapéehensa, ja tarkastettuaan että aseensa olivat hyvässä kunnossa, hän hyppäsi satulaan jalustimiin koskematta sekä ratsasti jokeen.

Vähän matkan päässä hänen edessään oli poppelien ja puuvillapensasten peittämä saari. Tätä saarta kohti hän suuntasi matkansa, joka ei ollut pitkä, se kesti vain muutamia minuutteja. Pääsy saarelle oli helppo. Hevonen, täysin levänneenä herransa sille suoman kahden tunnin pysähdyksen jälkeen, ui voimakkaasti ja kiipesi ylös loivaa rantaa melkein suoraan vastapäätä lähtöpaikkaa.

Tuskin ratsastaja oli noussut maihin saarelle, kura toinen ratsastaja tuli pensaikosta ja pysähtyi hänestä noin kahdenkymmenen askeleen päähän, huutaen kovalla ja hyvin tyytymättömällä äänellä.

"Sinä viivyttelit kauan, ennenkuin vastasit merkinantooni! Minä aijoin jo ratsastaa tieheni."

"Se olisi ehkä ollut yhtä hyvä", don Fernando vastasi happamesti.

"Vai niin!" toinen sanoi pilkallisella äänellä, "sieltäkö tuuli puhaltaa?"

"Minua liikuttaa varsin vähän mistä se puhaltaa, jollen seuraa sen minulle antamaa vaikutinta. Mutta nyt olen täällä. Mitä tahdotte minusta? Puhukaa ennen kaikkea lyhyesti, sillä minulla on vain hyvin vähän aikaa käytettävissä."

"Herra varjele! Sangen tärkeät edut kutsuvat siis varmaankin sinua sinne, mistä tulet, koska sinulla on niin kiire palata."

"Kuulkaahan, Tiikerikissa", meksikolainen vastasi kuivasti ja suoraan, "jos olette niin itsepintaisesti pyytäneet minua tänne lausuaksenne minulle vain pistopuheita ja ivasanoja, niin minun on tarpeetonta jäädä tänne kauemmaksi aikaa. Hyvästi siis!"

Näin sanoen don Fernando teki liikkeen, aivankuin olisi aikonut kääntyä ja lähteä saarelta.

Tiikerikissa, sillä hänen puhuttelemansa oli juuri tuo omituinen henkilö, tarttui äkkiä pistooliinsa ja viritti hanan.

"Tuli ja leimaus!" hän sanoi, "jos liikahdat, niin ajan luodin kallosi läpi!"

"Kylläpä te lörpöttelette!" toinen vastasi ilkkuen; "ja mitä minä tekisin sillä aikaa? Lakatkaa uhkailemasta, muutoin tapan teidät kuin koiran."

Yhtä nopealla liikkeellä kuin Tiikerikissakin hän oli virittänyt pistoolinsa hanan ja suunnannut piipun vastustajaansa kohti.

Tiikerikissa pisti nauraen aseensa vyöhön takaisin.

"Uskaltaisitko sinä tehdä niin?" hän sanoi.

"Ettekö tiedä, että minä uskallan mitä tahansa?" meksikolainen vastasi.

"Olemme hukanneet kylliksi aikaa; jutelkaamme", ukko sanoi hypäten hevosen selästä.

"Niin, tehkäämme niin. Mitä tahdotte minusta?" don Fernando vastasi, hypäten hänkin hevosen selästä.

"Miksi olet pettänyt minut, ja miksi olet kääntynyt minua vastaan sen sijaan, että olisit auttanut minua, kuten velvollisuutesi olisi ollut."

"Minä en ole velvoittanut itseäni mihinkään teidän suhteenne, päinvastoin olen jyrkästi kieltäytynyt tuosta tehtävästä, jonka te välttämättä tahdoitte uskoa minulle."

"Etkö olisi voinut jäädä puolueettomaksi ja antaa noiden ihmisten joutua valtaani?"

"En, kunniani velvoitti minut puolustamaan heitä."

"Kunniasi?" Tiikerikissa sanoi pilkallisesti hymyillen.

Meksikolainen punehtui ja hän rypisti kulmakarvojaan, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi kylmästi:

"Vieraanvaraisuus on pyhä aavikolla, sen oikeudet eittämättömät; henkilöt, joiden oppaana olin, olivat itse asettuneet suojelukseeni; hylätä heidät tai jättää puolustamatta heitä olisi ollut heidän pettämistään; te olisitte itsekin menetellyt niin."

"Ei maksa ollenkaan vaivaa palata tähän kysymykseen; päättyneestä asiasta ei keskustella, siihen mukaannutaan. Miksi et palannut luokseni?"

"Siksi että pidin parempana jäädä San-Lucariin."

"Niin, sivistyselämä viehättää sinua vastustamattomasti, se kaksinaisosa, jota sinä näyttelet omalla uhallasi ja vastuullasi, hurmaa sinua, käsitän sen. Don Fernando Carril otetaan avoimin sylin vastaan Meksikon korkeammissa seurapiireissä. Mutta, usko minua, lapseni, varo, ettei seikkailunhaluinen henkesi johda sinua johonkin tyhmyyteen, josta Kivisydämen koko uskaliaisuus ei voisi sinua pelastaa."

"Minä en ole tullut tänne saamaan neuvoja."

"Se on totta, mutta minun velvollisuuteni on antaa sinulle neuvoja, joita et ole tullut hakemaan. Vaikka pysynkin erämaassa, en kadota hetkeksikään sinua näkyvistäni; tunnen kaikki liikkeesi, tiedän kaiken mikä sinua koskee."

"Mitä tuo vakoilu hyödyttää?" don Fernando huomautti ylpeästi.

"Jotta saisin tietää, voinko yhä edelleenkin luottaa sinuun."

"No, mitä olette nyt saanut tietää minusta?"

"En mitään muuta kuin hyvää; toivoisin vain, että sanoisit minulle suoraan millä kannalla olemme tänään."

"Teidän vakoojannehan ilmoittavat teille minun pienimmätkin tekoni."

"Niinpä kyllä, nimittäin ne, mitkä koskevat sinua henkilökohtaisesti. Siten tiedän esimerkiksi, ettet ole vielä uskaltanut esitellä itseäsi don Pedro de Lunalle", Tiikerikissa sanoi ivallisella äänellä.

"Se on totta, mutta huomenna käyn hänen luonaan."

Tiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.

"Puhukaamme vakavista asioista", hän taas sanoi, "millä kannalla olemme?"

"Olen täsmälleen noudattanut ohjeitanne. Kaksi vuotta sitten esiinnyttyäni ensi kerran San-Lucarissa, en ole koko tänä aikana lyönyt laimin mitään tilaisuutta solmia tuttavuuksia, jotka vast'edes tulevat olemaan teille hyödyllisiä. Vaikka hyvin harvoin näyttäydynkin kylässä ja viivyn vain vähän aikaa, luulen kuitenkin saavuttaneeni päämäärän, jota tarkoititte antaessanne minulle ohjeenne. Minua ympäröivä salaperäinen verho on hyödyttänyt minua enemmän kuin olen uskaltanut toivoakaan: minä olen voittanut puolelleni suurimman osan varuspaikan vaqueroja ja leperoja, melkein kaikki oikeita maantierosvoja, mutta voin luottaa heihin jok'ainoaan, he ovat minulle uskollisia ja nuo ihmiset tuntevat minut vain nimellä don Fernando Carril."

"Tiesin sen", Tiikerikissa sanoi.

"Vai niin!" meksikolainen vastasi, katsahtaen raivoisasti ukkoon.

"Olenhan sanonut sinulle, etten ole kadottanut sinua näkyvistäni."

"Niin, mitä minun yksityisiin asioihini tulee."

"Lyhyesti, aika on tullut niittää mitä olemme kylväneet noiden rosvojen joukossa, jotka paremmin kuin punanahat, joihin en uskalla täysin luottaa, palvelevat meitä maamiehiään vastaan, tuntemalla espanjalaiset menettelytavat ja osaamalla kätevästi käyttää ampuma-asetta. Nyt sinun osasi noiden lurjusten kanssa on loppumassa ja minun alkaa; minun täytyy asettua suoranaiseen yhteyteen heidän kanssaan."

"Kuten haluatte. Kiitän teitä, että vapautatte minut olemasta vastuussa toimesta, jonka tarkoitusta ette milloinkaan ole pitänyt soveliaana uskoa minulle. Suurimmalla ilolla saatan teidät tilaisuuteen neuvotella suoraan niiden heittiöidea kanssa, jotka olen ottanut palvelukseenne."

"Käsitän syyt, jotka vaikuttavat, että haluat saada takaisin vapautesi; ja minä hyväksyn ne sitäkin mieluummin, kun itse juuri olen ensiksi herättänyt sinussa toivon tehdä lähempää tuttavuutta don Pedro de Lunan ihastuttavan tyttären kanssa."

"Ei sanaakaan enää tästä!" don Fernando huudahti kiivaasti. "Vaikka tähän asti olenkin antanut teidän johdattaa minua ja sokeasti totellut käskyjänne, niin on nyt tullut hetki, jolloin meidän on selvästi ja tarkasti määrättävä suhteemme, jotta kaikki väärinkäsitykset vast'edes olisivat mahdottomia. Yksin tämä asia on minulle ollut kyllin ratkaiseva noudattaakseni tänä yönä kutsuanne."

Tiikerikissa silmäili nuorta miestä hyvin tutkivasti ja vastasi hetken kuluttua:

"Puhu sitten, mieletön, joka et näe jalkojesi edessä aukenevaa kuilua, puhu, minä kuuntelen."

Don Fernando seisoi pää painuksissa ja silmät maahan luotuina muutamia silmänräpäyksiä, hiljaa nojaten erään poppelin oksaiseen runkoon.

"Tiikerikissa", hän viimein sanoi, "minä en tiedä kuka te olette tai mistä syystä olette luopunut sivistyneestä elämästä vetäytyäksenne erämaahan ja omaksuaksenne intiaanien tavat, enkä tahdo sitä tietääkään. Kukin ihminen on itse vastuunalainen teoistansa ja on velvollinen tekemään siitä tiliä vain omalletunnolleen. Mitä minuun itseeni tulee, ette milloinkaan sanallakaan ole minulle ilmoittanut syntymäseutuani tai perhettä, johon kuulun. Vaikka te olette kasvattanut minut ja minä, niin pitkälle kuin muistini ulottuu, en voi muistaa nähneeni ketään muuta miestä luonani kuin teidät, niin epäilen kuitenkin, että välillämme on mitään sukulaisuutta; jos olisin teidän poikanne tai vaikkapa vain kaukainen sukulaisenne, niin on minusta selvää, että minulle antamanne kasvatus olisi ollut aivan toisenlainen kuin se, jonka teidän nimenomaisen määräyksenne mukaan nyt olen saanut."

"Mitä tarkoitat, onneton? Mitä nuhteita aijot antaa minulle?" ukko keskeytti vihaisin elein.

"Älkää keskeyttäkö minua, Tiikerikissa, antakaa minun sanoa ajatukseni kokonaan", meksikolainen vastasi surullisesti. "Minä en nuhtele teitä ollenkaan, mutta aina siitä saakka kun te pakotitte minut don Fernando Carrilin nimellisenä sekaantumaan sivistyksen pyörteisiin, olen vastoin tahtoani ja luultavasti vastoin teidänkin tahtoanne saanut tietää koko joukon asioita, silmäni ovat avautuneet; olen käsittänyt kahden sanan merkityksen, joiden sisällöstä en tähän asti ole tiennyt mitään. Nämä eivät ole muuttaneet luonnonlaatuani, vaan kyllä sitä valoa, missä tähän asti olen katsellut asioita ja oloja, sillä jossakin tarkoituksessa, jota en voi enkä tahdo aavistaa, te olette aina varhaisimmasta lapsuudestani asti koettanut minussa kehittää kaikkia pahoja, sydämessäni itäviä intohimoja ja huolellisesti tukahduttaa kaikki hyvät ominaisuudet, joita minulla, ellei tuota järjestelmää olisi käytetty, olisi kerran ollut. Sanalla sanoen, minä tunnen nyt hyvän ja pahan, tiedän, että kaikki teidän tähänastiset harrastuksenne ovat tarkoittaneet tehdä minusta villipedon. Oletteko onnistuneet? Sen tulevaisuus näyttää. Niistä tunteista päättäen, jotka kiehuvat sydämessäni, puhuessani kanssanne, pelkään, ettette ole saavuttaneet tavoittamaanne tarkoitusta. Joka tapauksessa en enää tahdo olla orjananne, olen liian kauan ollut aseena kädessänne niiden tehtävien suorittamiseksi, joiden merkitystä en ole käsittänyt. Itse olette yhä uudelleen vakuuttanut minulle, ettei mitään perhesiteitä ollut olemassa yhteiskuntien luonnollisessa tilassa, että ne olivat sivistyksen keksimiä mielettömiä ennakkoluuloja, ettei kellään ihmisellä ollut oikeutta pakottaa toista noudattamaan hänen tahtoaan, että voimakas mies oli se, joka kulki läpi elämänsä vapaana, ilman ystäviä ja sukulaisia ja tunnustamatta mitään muuta mahtia kuin oman tahtonsa. No niin, näitä oppeja, joita te niin kauan olette minuun istuttanut, minä alan tästä päivästä lähtien käytännössä toteuttaa, huolimatta siitä olenko minä nyt don Fernando Carril, meksikolainen maanviljelijä, tai Kivisydän, mehiläismetsästäjä. Koroittaen, teidän oman ohjeenne mukaan, kiittämättömyyden hyveeksi, minä otan vapauteni ja itsenäisyyteni takaisin teihin nähden enkä tunnusta enää teille oikeutta vaikuttaa ollenkaan elämääni hyvässä tai pahassa. Minä vaadin tästä lähtien saada seurata omia mielijohteitani, viskatkoon ne minut mihin olosuhteisiin tahansa."

"Mene, lapsi", Tiikerikissa vastasi ivallisesti hymyillen, "tee kuten tahdot. Mutta kuinka tahansa menetteletkin, niin sinä kuulut kuitenkin minulle, tahdot tai et. Sen saat nähdä varsin pian. Mutta minä en ole vihainen sinulle siitä, että olet siten lausunut mielipiteesi. Et sinä ole puhunut, vaan intohimosi. Minä olen vanha, Fernando, mutta en niin vanha, että olisin unohtanut nuoruuteni. Rakkaus on valloittanut sydämesi. Kun se on kokonaan sinut kärventänyt, niin sinä palaat taas erämaahan, sillä silloin sinä vasta oikein käsität minkälaista todellisuudessa on se elämä, johon olet astunut, sinä taitamaton lapsi parka! Ettei mies ole siinä maailmassa muuta kuin höyhen, jota intohimojen tuuli heittelee joka taholle, ja että se, joka luulee olevansa väkevin, tulee rakkauden heikontavan tuulen puhaltaessa yhtä heikoksi kuin luomisen heikoin ja kurjin olento. Mutta riittää jo siitä. Sinä tahdot olla vapaa, ole sitten; mutta ensiksi sinun on tehtävä minulle tarkka tili siitä tehtävästä, jonka olen sinulle antanut."

"Olen valmis tekemään sen. Menkää minun puolestani noiden vaquerojen luo. Tämä timantti", hän lisäsi, vetäen sormuksen sormestaan, "on oleva passina. He ovat varuillaan, kun näytätte tämän sormuksen, niin he tottelevat teitä kuin minua itseäni."

"Missä nuo miehet tavallisesti oleskelevat?"

"Te tapaatte heidät parhaiten pienessä kapakassa uudessa San-Lucarin kylässä. Mutta aijotteko todellakin uskaltaa lähteä presidioon?"

"Epäilemättä. Nyt vain sananen: voinko minä, huolimatta siitä mitä äsken sanoit minulle, luottaa sinuun, kun toiminnan hetki on tullut?"

"Kyllä, jos se, mitä aijotte tehdä, on oikein."

"Ahaa! Sinä alat jo asetella ehtojasi."

"Olenhan sanonut sen teille! Tahdotte kenties mieluummin, että pysyn puolueettomana?"

"En, minä tarvitsen sinua. Sinä asut luultavasti siinä talossa, jonka olet ostanut itsellesi. Luotettava mies ilmoittaa sinulle joka päivä, mitä tapahtuu, ja kun hetki on tullut, olen vakuutettu siitä, että sinä olet luonani."

"Kenties. Joka tapauksessa teette, uskokaa minua, viisaimmin ettette luota siihen."

"Minä päinvastoin luotan siihen, ja teen niin seuraavista syistä: nyt sinä olet keskellä intohimojen tulta ja luonnollisesti tuntuu harkinnassasi niiden tunteiden vaikutus, jotka hallitsevat sinua, mutta kuukauden kuluessa tapahtuu välttämättä, että sinä joko onnistut, jossa tapauksessa kyllästyminen seuraa tyydytettyä rakkautta ja silloin tulet iloiseksi saadessasi palata erämaahan, tai sinä et onnistu, ja silloin mustasukkaisuus ja loukattu ylpeys kehoittavat kostamaan, jossa tapauksessa sinä ilolla tartut tarjoamaani tilaisuuteen saada tehdä niin."

"Minä huomaan valitettavasti, ettemme me enää tule ymmärtämään toinen toisiamme", meksikolainen vastasi surullisesti hymyillen. "Te puhelette yhä huonojen intohimojen kannalta, ihmisiä kohtaan tuntemanne sammumattoman vihan johdosta ja sen halveksumisen takia, jota tunnette koko ihmiskuntaan nähden, jotavastoin minä vain tahdon kuunnella hyviä tunteitani ja antaa niiden johdattaa minua."

"Hyvä, hyvä, lapsi kulta; minä annan sinulle kuukauden, saattaaksesi pienen rakkausjuonesi loppuun. Tämän ajan kuluttua palaamme taas tähän keskusteluun. Hyvästi!"

"Hyvästi! Menettekö nyt presidioon?"

"En, minä palaan kylääni. Siellä on minulla myös pieni asia selvitettävänä, sillä, ellen varsin paljon erehdy, on siellä tapahtunut paljon minun poissa ollessani."

"Pelkäättekö jotakin kapinaa valtaanne vastaan?"

"Minä en sitä pelkää, minä toivon sitä", ukko vastasi salaperäisesti hymyillen.

Sanottuaan vielä kerran jäähyväiset nuorelle miehelle, ukko nousi taas hevosen selkään ja katosi metsään. Don Fernando viipyi jonkun hetken syviin mietteisiin vaipuneena, kuunnellen koneellisesti kavioiden kapsetta, joka etääntyi ja tuli joka hetki yhä heikommaksi ja heikommaksi.

Kun kaikki vihdoin taas oli aivan hiljaa, niin nuori mies käänsi päänsä siihen suuntaan saarta, jonne Tiikerikissa oli mennyt.

"Mene", hän mutisi kolkolla äänellä, "mene, villipeto, joka luulet, etten ole arvannut suunnitelmiasi. Minä kaivan jalkaisi alle miinan, joka räjähtäissään nielee sinut! Minä petän sinun odotuksesi. Tehdäkseni tyhjäksi sinun häpeälliset suunnitelmasi minä teen enemmän kuin ihminen voi tehdä!"

Hän palasi hitaasti hevosensa luokse ja nousi jälleen satulaan.

"Kello on kolme", hän sanoi tarkastaen taivasta, jossa tähdet alkoivat sammua. "Minulla on hyvin aikaa."

Mentyään taas joen poikki hän suuntasi matkansa don Estevanin ranchoa kohti ja alkoi taas huimaavan matkansa erämaan halki.

Kyllikseen levännyt hevonen lensi eteenpäin. Päivä alkoi valjeta, kun hän taas oli ranchossa. Kaikki oli hiljaa talossa, jonka asukkaat näyttivät olevan syvään uneen vaipuneet. Don Fernando henkäisi tyytyväisenä. Hänen yöllinen matkansa oli pysynyt salassa.

Hän otti satulan hevosensa selästä, pyyhki sen huolellisesti, poistaakseen kaikki matkan jäljet ja talutti hevosen vajaan. Ennenkuin hän päästi sen valloilleen hän poisti lampaannahat kavioista, jonka jälkeen hän vei sen sisään, sulki huolellisesti portin ja meni parvekkeelle.

Juuri kun hän valmistautui jälleen kapuamaan riippumattoonsa, hän huomasi miehen, joka olkapäätään ovipieleen nojaten ja jalat ristissä huolettomasti poltteli maissiolkisavukettaan.

Don Fernando hätkähti ja peräytyi askeleen, tuntiessaan isäntänsä.

Mies oli todellakin don Estevan Diaz. Vähääkään kummastelematta tämä otti savukkeen suustaan, puhalsi ilmaan valtavan savupilven ja virkkoi metsästäjälle mitä kohteliaimmalla äänellä:

"Olette varmaankin väsynyt tänä yönä tekemänne pitkän matkan jälkeen. Tahdotteko jotakin virvoketta?"

Don Fernando, hämmentyneenä siitä kylmäverisyydestä, millä tämä kysymys esitettiin, epäröi hetkisen.

"Minä en ymmärrä, caballero", hän änkytti.

"Mitä sitten?" toinen vastasi. "Pyh, on turhaa näytellä tietämätöntä. Ei maksa vaivaa koettaa johtaa minua harhaan, vakuutan teille; tiedän kaikki."

"Kuinka? Te tiedätte kaikki? Mitä tiedätte sitten?" kysyi nuori mies, joka tahtoi tietää kuinka pitkälle don Estevanin tiedot ulottuivat.

"Tiedän", majordomo vastasi, "että nousitte makuultanne, satuloitte hevosenne ja lähditte erään ystävänne luo, joka vartoi teitä los Pavos-saarella."

"Vai niin", don Fernando vastasi kiukkuaan pidätellen, "te olette siis seurannut minua?"

"Herran tähden, totta kai! Minulla on tapana arvella, ettei henkilö, joka koko päivän on istunut hevosen selässä, huvikseen lähde matkalle, johon kuluu koko yö, etenkään sellaisessa seudussa kuin se, missä olemme, joka yleensä on jotenkin vaarallinen päivälläkin ja erittäin vaarallinen yön tullen. Siis, koska olen luonteeltani hyvin utelias…"

"Niin olette ruvennut vakoojaksi!" meksikolainen keskeytti kiivaasti.

"Hyi, caballero, millaisia sanontatapoja te käytättekään! Minäkö vakoojaksi? ah, niin en luule, mutta koska ainoa keino saada tietää mitä haluaa tietää, on kuunteleminen, minä kuuntelen niin usein kuin voin; siinä kaikki."

"Niinmuodoin olette ollut läsnä keskustelussa, joka minulla oli los Pavos-saarella?"

"En tahdo salata sitä, caballero; vieläpä olin varsin lähelläkin teitä."

"Ja olette kaiketi kuullut joka sanan, kuin vaihdoimme keskenämme?"

"Oh, niin, melkein", don Estevan vastasi hymyillen yhä.

Don Fernando liikahti, aivankuin heittäytyäkseen majordomon kimppuun, mutta tämä hillitsi häntä niin voimakkaalla otteella, ettei don Fernando ollut sellaista kuvitellutkaan, ja lausui hänelle, yhä samalla rauhallisella tavalla, kuin tähänkin asti:

"Oh hoh! Kies'avita! Tehän olette minun vieraani. Hetkinen vain, tuhat tulimmaista! Tuohon ehdimme sitten kyllä, jos tarvitaan."

Talttuen tahtomattaankin siitä äänestä, jolla nämä sanat lausuttiin, meksikolainen peräytyi askeleen, pani käsivartensa rinnan yli ja katsoi don Estevania suoraan silmiin.

"Minä odotan", hän sanoi.

XIV.

DON ESTEVAN DIAZ.

Jonkun silmänräpäyksen molemmat miehet seisoivat siten vastakkain, tarkastaen toisiaan luihun sitkeästi, kuten kaksintaistelijat, jotka vaanivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa kimppuun.

Vaikka don Estevanin kasvot olivatkin liikkumattomat, niin hänen katseessaan oli kuitenkin surumielisyyden leima, jota hän turhaan koetti salata.

Käsivarret ristissä, pää pystyssä, kulmakarvat rypyssä, huulet vääntyneinä vihasta, joka kihisi hänen sisässään ja jota hän koetti pidätellä, don Fernando odotti nuoren miehen ensimmäisiä sanoja, saadakseen selville, alkaisiko hän heti hyökkäyksensä vai olisiko tyytyvinään niihin anteeksipyyntöihin, joita toinen luultavasti valmistautui hänelle tekemään.

Vähitellen oli tullut yhä valoisampi, taivas säteili komeana, sateenkaaren kaikissa väreissä, taivaanranta liekehti ja aurinko, vaikkei se vielä ollutkaan noussut, ilmoitti, että se pian kohoaisi ja välkkyvillä valovirroillaan korvaisi sen himmeän valonhohteen, joka kaihomielisesti tuikki muutamista tähdistä, joita vielä näkyi tummansinisellä taivaalla.

Tuhansia väkeviä lemuja nousi maasta ja aamutuuli, joka kohisten kulki tuuheita puidenlatvoja pitkin, kokosi suunnattomiin pyörteisiin sumun, joka lepäsi joella.

Viimein don Estevan päätti katkaista äänettömyyden, joka alkoi tuntua yhtä tukalalta hänelle kuin toisellekin.

"Tahdon olla suora teitä kohtaan, caballero", hän sanoi. "Olen kuullut joka sanan keskustelustanne Tiikerikissan kanssa; huomaatte siis että minulla on nyt varsin hyvät tiedot ja että tiedän, että don Fernando Carril ja Kivisydän, mehiläismetsästäjä, on sama henkilö."

"Niin", meksikolainen vastasi katkerana, "huomaan, että te olette kokenut vakoilutaidossa, jonka ikävän toimen olette itsellenne valinnut, caballero."

"Kuka tietää? Kenties olette, ennenkuin keskustelumme on lopussa, muuttanut mielipidettänne, caballero."

"Epäilen sitä. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että teillä on eriskummallinen tapa osoittaa vieraanvaraisuutta niitä vieraitanne kohtaan, joita Jumala teille lähettää."

"Sallikaa minun selittää ensin, ja sittenkuin olette kuullut, mitä minulla on sanottavaa, minä olen valmis, caballero, antamaan teille kaiken hyvityksen, minkä voitte vaatia minulta, jos silloin luulette voivanne pysyä vaatimuksessanne."

"Puhukaa sitten, ja tehkäämme tavalla tai toisella loppu asiasta", don Fernando vastasi kärsimättömästi. "Aurinko on ollut nousseena vähän aikaa ja minä kuulen jo väen puhuvan ja liikkuvan ranchossanne, eikä viipyne kauan, ennenkuin he näyttäytyvät ja läsnäolollaan tekevät kaiken selvittelyn välillänne mahdottomaksi."

"Olette oikeassa, meidän täytyy päästä loppuun. Mutta koska minä, yhtähyvin kuin tekin, pidän tärkeänä, ettei meitä häiritä, niin tulkaa mukaani. Minulla on teille niin paljon puhuttavaa, ettei sitä voi kertoa täällä."

Don Fernando seurasi mukana vähääkään vastaan väittämättä. He menivät vajaan ja satuloivat hevosensa.

"Nouskaamme nyt selkään ja ratsastakaamme ruohoaavikolle, jossa parhaiten voimme rauhassa keskustella", don Estevan sanoi hypäten satulaan.

Tämä nuoren miehen ehdotus miellytti meksikolaista sitäkin enemmän, kun se soi hänelle jälleen toimintavapauden ja antoi hänelle varman keinon kostaa loistavasti majordomolle, jos tällä, kuten hän arveli, oli aikomus tehdä pilkkaa hänestä.

Vastaamatta hän nousi vuorostaan satulaan, ja molemmat poistuivat rinnakkain ranchosta, virkkamatta enää sanaakaan.

Aamu oli herttainen. Häikäisevä aurinko valoi lämpimän sädetulvan maiseman yli ja pani piikivet tiellä välkkymään kuin timantit. Linnut livertelivät iloisesti puiden latvoissa. Vaquerot ja peonit hajaantuivat joka taholle, vieden hevosia ja karjaa haciendasta laidunmaille. Maisema elostui joka hetki ja tuli aivan toisen, iloisemman näköiseksi kuin se oli ollut yöllä.

Jatkettuaan ratsastustaan noin tunnin ajan, molemmat miehet saapuivat puoleksi hävinneeseen ja asumattomaan ranchoon, joka sentään köynnöskasvien ympäröimänä ja melkein kokonaan kukkien ja ruohon peittämänä tarjosi miellyttävän suojapaikan kuumuutta vastaan, joka, vaikk'ei päivä ollutkaan vielä varsin pitkälle ehtinyt, kuitenkin jo oli hyvin painostava.

"Pysähtykäämme tähän", don Estevan sanoi, ensi kerran katkaisten äänettömyyden heidän lähdettyään hänen asunnostaan, "meidän olisi vaikea löytää miellyttävämpää levähdyspaikkaa."

"Niin, pysähtykäämme", don Fernando vastasi välinpitämättömästi. "Minusta on yhdentekevää missä paikassa viimeinkin aijotte antaa minulle pyytämäni selityksen, edellyttäen, että tuo selitys on lyhyt ja vilpitön."

"Vilpitön se tulee olemaan, sen vannon kunniani kautta; lyhyt, sitä en voi taata, sillä minulla on teille kerrottavana pitkä ja surullinen kertomus."

"Minulle? Ja missä tarkoituksessa, jos sallitte kysyä? Mitä minun tarvitsee sitä tietää? Sanokaa minulle vain…"

"Anteeksi", don Estevan keskeytti, hypäten hevosen selästä, "se, mitä minulla on teille kerrottavana, koskee teitä enemmän kuin luulettekaan. Saatte siitä heti todisteen."

Don Fernando kohautti olkapäitään ja hyppäsi maahan.

"Te olette hölmö, Jumala paratkoon!" hän sanoi. "Koska niin hyvin kuulitte keskustelumme viime yönä, niin pitäisi teidän ainakin tietää, että minä olen vieras täällä ja että kaiken mitä tällä seudulla tapahtuu, täytyy hyvin vähän liikuttaa minua."

"Kuka tietää?" don Estevan vastasi miellyttävästi heittäytyen maahan ja tyytyväisesti huoahtaen.

Samoin teki myös don Fernando, jonka uteliaisuus tahtomattaankin alkoi herätä.

Heti kun molemmat miehet loikoivat pitkänään maassa don Estevan loi läpitunkevan katseen seuralaiseensa.

"Minä rupean puhumaan doña Hermosasta", hän sanoi äkkiä.

Ällistyneenä näistä odottamattomista sanoista meksikolainen tunsi punastuvansa, vaikka hän koettikin kaikin keinoin hillitä itseään.

"Vai niin", hän sanoi murtuneella äänellä, "doña Hermosasta, don Pedro de Lunan tyttärestä, eikö niin?"

"Samasta; sanalla sanoen siitä nuoresta tytöstä, jonka hengen vain muutamia päiviä sitten pelastitte."

"Mitä hyödyttää muistuttaa minua siitä tapahtumasta? Jokainen olisi minun sijassani menetellyt aivan samalla tavalla."

"Mahdollisesti; mutta minä luulen, tarvitsematta joutua epäilijän asemaan, että te erehdytte. Mutta teihin nähden ei olekaan kysymys siitä. Te olette, sanon, muutamia päiviä sitten pelastanut doña Hermosan hirvittävästä kuolemasta! Ensi hetkessä te, tahtomattanne noudattaen salaista ylpeydentunnettanne, äkkiä erositte hänestä, päättäen palata takaisin erämaahan ja olla enää tapaamatta häntä, joka oli niin paljon velkaa teille."

Ihmetellen ja samalla äkeissään siitä, että huomasi ajatuksensa niin hyvin paljastetuksi, don Fernando keskeytti äkkiä don Estevanin puheen.

"Olisi todellakin parempi, caballero", hän sanoi lyhyesti, "jos tahtoisitte olla hyvä ja päästä pyytämääni selitykseen, kuin antautua arveluihin, tosin varsin nerokkaisiin, mutta joilla on se vika, että ne ovat aivan perusteettomia."

Don Estevan hymyili hienosti ja teki lopullisen päätöksensä.

"Oh, paras don Fernando", hän sanoi, "ei teidän maksa vaivaa koettaa pettää minua, kaikki kieltäminen on sen vuoksi hyödytöntä. Te olette nuori ja te olette kaunis. Viettäen elämäänne erämaalla te ette vielä tunne inhimillisten tunteiden alkeitakaan. Te ette ole voinut nähdä doña Hermosaa rankaisematta. Hänet nähdessänne on sydämenne värähtänyt rinnassanne, uusia ajatuksia on herännyt mielessänne ja valloittaneet aivonne, ja jättäen kaiken, välittämättä mistään muusta teillä on ollut vain yksi päämäärä, halu nähdä jälleen tuo nuori tyttö, joka ilmestyi teille kuin unessa ja teki tähänastisen rauhallisen elämänne levottomaksi. Te olette tahtonut nähdä hänet taas, vaikkapa vain minuutin, sekunnin ajan."

"Se on totta", don Fernando mumisi tahtomattaankin totuuden voiman valtaamana. "Niin, kaiken, mitä te nyt niin laajasti kuvailitte, minä myönnän. Saadakseni vain vilaukseltakaan nähdä edes tuon nuoren tytön vaatteiden liepeet, antaisin ilolla henkeni. Mutta miksi minä olen sellainen? Sitä yritän turhaan käsittää."

"Ja ette luultavasti tule milloinkaan käsittämään, ellen minä auta teitä. Teidän kaltaisessanne miehessä, joka on kasvatettu yhteiskuntaolojen ulkopuolella, jonka elämä tähän asti on ollut vain alituista taistelua joka päivän välttämättömimmistä tarpeista ja joka tähän asti on käyttänyt ainoastaan ruumiillisia voimiaan, saamatta milloinkaan aikaa ajatella muuta kuin metsästystä ja sotaa, koska teidän henkiset ominaisuutenne uinailivat teissä, niin ettette tietänyt niiden voimasta, sellaisessa miehessä rakkaus välttämättä aiheuttaa muutoksen, jonka seuraukset tällä hetkellä ilmenevät teissä, toisin sanoen te rakastatte tai olette alkamaisillanne rakastaa doña Hermosaa."

"Luuletteko niin?" hän vastasi teeskentelemättä. "Sitäkö siis sanotaan rakkaudeksi? Oh, siinä tapauksessa", hän sanoi enemmän itsekseen kuin majordomolle, "aiheuttaa se sangen suurta tuskaa."

Don Estevan katsoi hetkisen häneen surun sekaisella säälillä ja jatkoi:

"Seurasin teitä viime yönä, koska käytöksenne tuntui minusta epäilyttävältä ja salainen pelko aiheutti minut olemaan varuillaan teidän suhteenne. Piiloutuneena pensastoon vain kahden askeleen päässä siitä paikasta, jossa keskustelitte Tiikerikissan kanssa, olen kuullut jokaisen sananne. Ajatukseni teistä on muuttunut, olen huomannut, sallikaa minun sanoa se suoraan, että te olette mainettanne parempi ja että olisi väärin pitää teitä rosvona, kuten tuota toista, jonka seurassa olitte. Se jyrkkä ratkaiseva tapa, jolla hylkäsitte hänen ehdotuksensa, on osoittanut minulle, että teillä on sydän paikallaan. Silloin päätin asettua puolellenne ja auttaa teitä siinä taistelussa, johon valmistauduitte ryhtymään tuota miestä vastaan, joka aina tähän päivään asti on ollut pahana henkenänne ja jonka turmeleva vaikutus niin surullisen raskaasti on painanut nuoruuttanne. Siinä syy miksi olen puhunut teille tällä tavoin, sen vuoksi juuri olen kuljettanut teidät tänne voidakseni selittää teille kaiken. Kas tässä", hän lisäsi, "tässä on käteni, tahdotteko tarttua siihen? Se on ystävän, veljen käsi."

Don Fernando nousi ja tarttui vilkkaasti niin rehellisesti hänelle ojennettuun käteen, pudistaen sitä monta kertaa.

"Kiitos!" hän sanoi. "Kiitos ja suokaa anteeksi! Mutta minä olen, kuten sanotte, villi ja epäilen kaikkea. Olen arvostellut väärin teidän jaloa luonnettanne."

"Älkäämme enää puhuko siitä asiasta. Kuulkaahan, en tiedä mistä tämä ajatus on johtunut mieleeni, mutta minä epäilen, että Tiikerikissa on don Pedro de Lunan leppymätön vihollinen. Hän aikoi, siitä olen vakuutettu, tehdä teistä aseen johonkin julmaan suunnitelmaan hacienderon perhettä vastaan."

"Tuo ajatus on johtunut minunkin mieleeni", huomautti metsästäjä. "Tiikerikissan omituinen käytös sillä aikaa kuin don Pedro ja hänen tyttärensä olivat hänen luonaan, se ansa, jonka hän heille asetti ja johon he ilman minua olisivat joutuneet, on herättänyt epäluuloani. Te olette itse kuullut moitteen, jonka sain viime yönä. Ah, onpa parasta hänen olla varuillaan."

"Älkäämme hätiköikö!" don Estevan huudahti. "Olkaamme päinvastoin varovaisia; antakaa Tiikerikissan suunnitelmien, olkoon ne minkälaisia tahansa ensin selvitä, jotta tietäisimme millä tavalla niitä olisi vastustettava."

"Niin, olette oikeassa, niin on parempi. Pian hän tulee presidio de San-Lucariin, silloin minun on helppo valvoa kaikkia hänen liikkeitään ja asettaa hänen ehdotuksilleen vastamiinoja. Vaikka tuo mies onkin hyvin tarkka ja erinomaisen viekas, niin vannon kautta Jumalan näyttäväni hänelle, että minä olen häntä viekkaampi."

"Sitäkin paremmin kuin minä olen teitä turvaamassa ja tulen avuksenne, jos tarvitaan."

"Ennen kaikkea täytyy suojella doña Hermosaa. Ah, minua onnellisempana te, don Estevan, voitte alituisesti vartioida häntä vuorokauden joka hetki."

"Erehdytte, ystäväni, minä aijon muutaman tunnin kuluttua esitellä hänet teille."

"Teettekö niin todellakin?" hän huudahti iloissaan.

"Kyllä, teen varmaan niin, sitäkin suuremmalla syyllä, koska johtaaksemme helpommin Tiikerikissan harhaan teidän täytyy olla tuttavallisissa väleissä haciendassa. Ettekö muista kaikkia hänen pistopuheitaan ja salaviittauksiaan sen rakkauden johdosta, jota hän luulee teidän tuntevan hacienderon ihanaa tytärtä kohtaan, jonka rakkauden hän kehuu aiheuttaneensa teissä, asettamalla tytön teidän tiellenne tahtomattanne ja aavistamattanne."

"Se on totta. Tuo mies varmaankin hautoo jotakin iljettävää suunnitelmaa."

"Epäilemättä, mutta Jumalan avulla panemme sen myttyyn. Nyt pari sanaa."

"Puhukaa, ystäväni, mitä tahdotte tietää?"

"Luuletteko, että tuo rosvo on isänne? Suokaa anteeksi, että teen teille tämän kysymyksen, jonka merkityksen ymmärtänette."

Don Fernando alkoi miettiä ja hänen otsansa kävi syviin ryppyihin hänen hartaasti tuumiessaan. Syntyi muutaman minuutin kestävä hiljaisuus. Hän ajatteli vakavasti, kohottaen viimein päänsä.

"Sen kysymyksen, jonka nyt teette minulle", hän sanoi, "olen monesti tehnyt itselleni, mutta en ole milloinkaan onnistunut saamaan täyttä selvyyttä asiasta. Kuitenkin luulen olevani varma siitä, ettei hän ole isäni, ja kaikki viittaa siihen olettamukseen, etten minä voi olla hänen poikansa. Hänen käytöksensä minua kohtaan, se julma huolenpito, millä hän aina on koettanut istuttaa minuun huonoja ajatuksia ja kehittää minussa vahingollisia vaistoja, joiden oraan luonto on sydämeeni pannut, osoittavat minulle, että jos välillämme on joitakin sukulaisuussiteitä, niiden täytyy olla hyvin kaukaisia. Ei ole kernaasti otaksuttavissa, että isä, olkoonpa hän miten villiintynyt tahansa, tuntee iloa siitä, että niin ilman muuta tärvelee poikansa; tämä olisi siinä määrin kauhistavaa ja luonnonvastaista, ettei sitä voida otaksua. Toisaalta olen aina tuota miestä kohtaan tuntenut salaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä, melkeinpä vihaa. Iän lisääntyessä tuo vastenmielisyys ei suinkaan ole vähentynyt, vaan kasvanut. Väliemme rikkoontuminen kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi ja tarvittiin vain tekosyy sen ilmi puhkeamiseen. Tuon tekosyyn on Tiikerikissa itse aavistamattaan aiheuttanut, ja minun on tunnustaminen teille, että nyt tunnen jonkunlaista sydämellistä iloa ajatellessani, että vihdoinkin olen vapaa, oma herrani ja irti siitä raskaasta ikeestä, joka niin kauan on painanut minua."

"Olen täydelleen samaa mieltä, tuo mies ei voi olla isänne. Tulevaisuus näyttää epäilemättä meidän olevan oikeassa. Meidän molempien siveellinen vakaumuksemme antaa meille vapauden toimia miten parhaaksi näemme, vastustaaksemme häntä ja tehdäksemme tyhjäksi hänen suunnitelmansa."

"Millä tavoin aijotte esitellä minut doña Hermosalle?"

"Sanon sen teille heti, mutta ensiksi minun täytyy kertoa teille surullinen ja pitkä kertomus, jonka teidän välttämättä täytyy tuntea yksityiskohdittain, jottette seurustellessanne don Pedro de Lunan kanssa tietämättänne pane sormeanne yhä vuotavalle haavalle hänen sydämessään. Tuo synkkä ja salaperäinen tapahtuma on sattunut monta Herran vuotta sitten. Olin tuskin vielä syntynyt silloin, mutta äitini on niin monesti kertonut sen minulle, että sen yksityiskohdat ovat niin hyvin juurtuneet mieleeni, kuin olisin itse ollut mukana näyttelemässä tuossa kauheassa murhenäytelmässä. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti, ystäväni. Ehkäpä Jumala, joka on antanut minulle ajatuksen kertoa teille tämän kertomuksen, on suonut teidän selvittää sen salaperäisyydet!"

"Onko tällä kertomuksella siis jotakin yhteyttä doña Hermosan kanssa?"

"Välillisesti. Doña Hermosa ei vielä ollut syntynyt siihen aikaan eikä hänen isänsä asunut tässä haciendassa, jonka hän osti vasta myöhemmin. Koko perhe asui silloin vaatimattomasti eräässä kaupungissa itäisellä rannikolla, sillä minun on ennen kaikkea mainittava teille, ettei don Pedro de Luna ole meksikolainen ja ettei tuo nimi, jolla te hänet tunnette, ole hänen, tai se kuuluu hänelle ainakin vain sijaisnimenä, koska tuo nimi kuului sille suvun haaralle, joka oli kotoisin Meksikosta. Hän otti sen vasta kun hän, niiden tapausten johdosta, joita käyn kertomaan, asettui tänne ostettuaan las Norias de San Pedron sukulaisiltaan, jotka asuen jo pitkät ajat Meksikossa, ainoastaan silloin tällöin ja pitkin väliajoin matkustivat muutamaksi päiväksi tälle etäiselle maatilalle. Presidio de San Lucarin ja muut asukkaat valtiossa, jotka tunsivat don Pedro de Lunan vain nimeltään, eivät epäilleet että se oli hän, joka nyt vetäytyi maatilalleen. Isäntäni ei taas tänne tullessaan ajatellut oikaista heidän erehdystään, etenkin kun hän syistä, jotka kohta saatte tietää, oli ostaessaan haciendan asettanut tinkimättömäksi ehdoksi saada käyttää heidän nimeään omansa asemasta. Nämä eivät pitäneet tätä luonnollisesti minään haittana, ja siitä on nyt jo kulunut kolmattakymmentä vuotta ja kun don Pedro sukulaistensa, toinen toisensa jälkeen, kuoltua on tullut perheen päämieheksi, on tuo aikoinaan lainattu nimi täysin oikeutetusti siirtynyt hänelle, eikä kukaan ajattelekaan kieltää häneltä oikeutta kantaa sitä."

"Te ärsytätte suuresti uteliaisuuttani; odotan kärsimättömästi, että suvaitsette jatkaa."

Molemmat miehet asettuivat nyt niin mukavasti kuin mahdollista ranchoon, ja don Estevan Diaz alkoi keskeyttämättä tuon niin kauan odotetun kertomuksensa. Nuori mies puhui koko päivän, ja auringon laskiessakin hän puhui vielä.

Silmät ahneesti häneen kiinnitettyinä, rinta läähättäen ja kulmakarvat rypyssä don Fernando seurasi hartaimmalla mielenkiinnolla tätä kertomusta, jonka synkät vaiheet, vähitellen kehittyen, saivat hänen jäsenensä värisemään vihasta ja kauhusta.

Toistamme lukijalle tämän don Estevanin surullisen kertomuksen.

XV.

DON GUSMAN DE RIBEYRA.

Vuonna 1515 Juan Diaz de Solis löysi Rio de la Platan, ja tämä löytö maksoi hänelle hengen.

Herreran mukaan tämä joki, jolle Solis antoi nimensä, sai sittemmin nimen Rio de la Plata [Hopeajoki], koska ensimmäinen Amerikasta viety hopea lastattiin täällä Espanjaan lähetettäväksi.

Vuonna 1535 don Pedro de Mendoza, jonka keisari Kaarle V nimitti kaikkien Rio de la Platan ja Magallanes'in salmen välisten maiden kenraalikuvernööriksi, perusti joen oikealle rannalle vastapäätä Uruguayn suuta, kaupungin, jonka nimenä ensin oli Nuestra Señora de Buenos Ayres, sitten Trinidad de Buenos Ayres ja viimein vain Buenos Ayres, jonka nimen se sitten on saanut pitää. Tämän kaupungin historia olisi omituinen ja erittäin opettavainen kertomus, kaupungin, joka aina olemassaolonsa ensi päivistä saakka näytti olevan leimattu vastoinkäymisten sinetillä.

Tarvitsee vain lukea erään Buenos Ayresin perustajan saksalaisen seikkailijan Ulrik Schmidelin kaunistelematon kertomus, käsittääkseen miten kurjassa tilassa nuo seikkailijaparat olivat, kun nälkä pakotti heidät syömään onnettomien toveriensa ruumiita, jotka carendi-intiaanit olivat surmanneet, jouduttuaan epätoivoon heidän kiskomisiensa ja julmuuksiensa vuoksi ja vakuutettuina siitä, että nuo valkoiset miehet, jotka niin ihmeellisellä tavalla olivat nousseet maihin heidän rannoilleen, olivat pahoja henkiä, jotka olivat vannoneet hävittävänsä heidät.

Huolimatta omituisesta kohtalostaan, johon tämä kaupunki oli tuomittu, saaden alituisesti taistella joko ulkonaisia vihollisia tai vielä vaarallisempia vastaan omien muuriensa sisällä, se on kuitenkin nykyään espanjalaisen Amerikan kauniimpia, rikkaimpia ja kukoistavimpia kaupungeita.

Kuten kaikki kastilialaisten seikkailijain Uuteen maailmaan perustamat kaupungit, Buenos Ayres on rakennettu ihanalle paikalle. Sen kadut ovat leveät ja viivasuorat, sen talot hyvin rakennettuja ja useimmiten puutarhan ympäröimät, joka näyttää kuvan kauniilta. Siellä on lukuisasti suuremmoisia rakennuksia, joista mainittakoon Recoba-myymälä. Siellä täällä on suuria avonaisia paikkoja, joiden varsilla on runsaasti puoteja, mitkä tekevät kaupungin eloisan ja hyvinvoivan näköiseksi, seikka, jollaista, paha kyllä, vain hyvin harvoin tapaa noissa onnettomissa sisällissotien mullistamissa maissa.

Teemme nyt äärettömän harppauksen ajassa taaksepäin ja viemme lukijamme Buenos Ayresiin noin kaksikymmentä vuotta ennen kertomuksemme alkua. Kello on noin kymmenen aamulla syyskuun viimeisinä 1 päivinä 1839, toisin sanoen siihen aikaan, jolloin sen omituisen miehen hirmuvalta, joka kaksikymmentä vuotta saattoi argentinilaiset maakunnat huokaamaan ikeensä alla, oli saavuttanut huippunsa.

Ei kukaan meidän päivinämme voisi kuvata sitä tyranniutta, jolla Rosas'in hallitus rasitti näitä ihania maita, ja sitä hirveätä hirmuvaltaa, joka oli pantu voimaan kautta maan.

Vaikka, kuten sanottu, kello oli tuskin kymmentäkään illalla, vallitsi kuolon hiljaisuus kaupungissa. Kaikki puodit olivat suljetut, kaikki kadut pimeät ja tyhjät ja niillä liikkui vain silloin tällöin vahvoja kulkuvartiostoja, joiden raskaat askeleet kaikuivat kumeasti katukiviä vasten, tai joitakuita yksinäisiä yövartioita, jotka vavisten rohkenivat olla toimessaan.

Asukkaat, jotka olivat vetäytyneet asuntoihinsa, olivat huolestuneina sammuttaneet tulet, jotteivät herättäisi turhanaran poliisin epäluuloa, ja hakivat unesta tilapäistä unhotusta päivän kauhuille.

Kyseenalaisena iltana Buenos Ayres näytti vielä tavallistakin synkemmältä. Tuuli on koko päivän nostattanut ukkospilviä ruohoaavikolta ja tehnyt ilmakehän jääkylmäksi. Suuria, lyijynharmaita, sähköisiä pilviä vyöryi raskaina ilmassa, ja kaukaisen ukkosen kumea jyrinä, joka kuitenkin yhä läheni, ennusti, että kauhea rajuilma pianmiten puhkeaisi kaupungin kohdalla.

Melkein keskellä Santa Trinidadia, kaupungin komeinta katua, joka kulkee koko kaupungin halki, näkyi erään rikkaan näköisen talon edustalla olevien tuuheiden puiden lomitse heikko valo, aivankuin tähti tummalla taivaalla, loistavan valkoisten ikkunaverhojen takaa alakerrasta.

Tämä näytti herättävän huomiota yleiseen vallitsevassa pimeydessä, jonka vuoksi myös jokainen ohikulkeva vartia ja jokainen yövartia, joka sattumoisin tuli sille taholle, pysähtyi ja katseli sitä, joko vihoissaan tai peloissaan, jatkaen sitten matkaansa, muristen sotilaat pahaa ennustavalla, tyytymättömällä äänellä:

"Tuolla hän istuu vielä, kavaltaja Gusman de Ribeyra, ja hautoo jotakin salaliittoa hänen ylhäisyyttään diktaattoria vastaan."

Yövartiat lausuivat säälien:

"Don Gusman ei hillitse itseään, ennenkuin hän jonakin päivänä vangitaan."

Tähän taloon ja juuri siihen huoneeseen, josta tuli loistaa, tahdomme pyytää lukijan kanssamme astumaan. Kun tultiin puutarhan kautta portaikkoon, oli oikealla paksu mahonkinen ovi, kiinni ainoastaan säpillä, jonka vain tarvitsi nostaa, päästäkseen suureen, kolmen kadulle päin olevan ikkunan valaisemaan saliin. Tämän huoneen kalusto oli hyvin yksinkertainen. Valkeaksi maalatuilla seinillä oli muutamia noita inhoittavia värikuvia, joita Pariisista lähetetään kaikkiin maailmanosiin ja jotka kuvaavat Poniatovskyn kuolemaa, vuodenaikoja j.n.e. Välttämätön Soufleto-piano, joka kaikissa amerikkalaisissa taloissa nähdään prameilevan huomattavimmalla paikalla, mutta jota nyt jo edullisesti aletaan korvata Aleksandres'in harmoonilla, lisäksi tusina tuoleja, pyöreä vihreällä liinalla peitetty pöytä, pari nojatuolia ja alabasteri-pöytäkello jalkoineen asetettuna hyllylle, täydensivät tätä milt'ei kehnoa kalustusta.

Tässä salissa käveli edestakaisin noin neljänkymmenen vuotias mies matkapukuun puettuna, silmäten joka kerta, tultuaan hyllyn luo, levottomasti ja kärsimättömästi kelloon.

Toisinaan hän pysähtyi, kohotti erään ikkunan verhoa ja koetti yön pimeyden läpi silmäillä kadulle; mutta turhaan, sillä yö oli liian pimeä, jotta olisi voinut erottaa mitään ulkona. Tai myös hän kuunteli tarkkaavasti, ikäänkuin kaukainen kaiku olisi kaupungin hälinästä tuulen siivillä kuljettanut viestin, jonka merkityksen hän tiesi. Mutta pian, vakuutettuna erehtyneensä, hän kärsimättömällä liikkeellä ja kasvavalla levottomuudella jatkoi taas usein keskeyttämäänsä kävelyä.

Tämä mies oli don Gusman de Ribeyra, kuuluen maan etevimpiin perheisiin ja suoraan alenevassa polvessa ensimmäisten valloittajien jälkeläisiä. Don Gusman oli isänsä käskystä jo nuorena saanut oppia sotilaan kovaa ammattia, ja itsenäisyyssodan aikana hän oli ajutanttina seurannut San-Martinia, kun tämä kenraali, mennen Kordillien yli sotajoukkonsa etupäässä, oli saanut Chilen ja Perun nousemaan kapinaan.

Aina tästä ajasta asti hän oli yhtämittaa palvellut milloin toisen milloin toisen päällikön alaisena, koettaen mahdollisuuden mukaan olla palvelematta lippua, joka oli vihamielinen isänmaan todellisille eduille.

Tämä oli vaikea tehtävä alituisissa myllerryksissä, joita monien vallasta kiistelevien vähäarvoisten henkilöiden kunnianhimo aiheutti. Taitavuutensa ja etenkin rehellisyytensä kautta don Gusmanin oli kuitenkin onnistunut pysyä niistä erossa. Siitä huolimatta hän, koska Rosas, joka ei pitänyt hänen todella vapaamielisistä periaatteistaan, epäili häntä, oli kaksi vuotta sitten jättänyt erohakemuksensa ja vetäytynyt yksityiselämään. Don Gusmania, joka oli todellinen kunnioitettava sotilas ja vaikka hän ei näköjään ottanutkaan osaa politiikkaan, diktaattori äärettömästi pelkäsi sen vaikutuksen takia, joka hänellä hänen suoran ja päättävän luonteensa vuoksi oli maanmiehiinsä, jotka häntä kohtaan tunsivat niin syvää kunnioitusta ja niin täydellistä luottamusta, että kenraali Rosas monesti oli pidättynyt, vaikkei hän juuri häikäillyt mitään, maanpakoon ajamalla tai muulla tavoin vapaantumasta tästä miehestä, jonka vaiteliaisuus ja jalo ylpeys näyttivät hänestä aivankuin julkisesti moittivan hänen tekojaan.

Sillä hetkellä, jolloin johdamme hänet näyttämölle, don Gusman läheni neljääkymmentä, mutta kestämistään lukemattomista vaivoista huolimatta eivät vuodet näyttäneet vaikuttaneen mitään tuohon voimakkaasen mieheen.

Hänen kookas ja jäntevä vartalonsa oli yhäkin suora, hänen kasvojensa ilme aina yhtä älykäs ja luja, silmät yhtä loistavat. Muutamat siellä täällä hiuksissa häämöttävät hopeasuortuvat, sekä pari kolme syvää ryppyä otsalla, enemmän ajatustyön kuin vuosien aiheuttamia, olivat ainoat merkit siitä, että hän oli saavuttanut elämän puolipäivän.

Kello oli jo muutamia minuutteja sitten lyönyt yksitoista, kun muutamat kovat lyönnit porttiin saivat don Gusmanin säpsähtämään.

Hän pysähtyi äkkiä ja kuunteli.

Jotenkin vilkasta sananvaihtoa kuului portaikosta. Ollen onnettomuudeksi liian etäällä huoneessaan don Gusman ei voinut erottaa muuta kuin kovaäänistä sekavaa puheen sorinaa, käsittämättä mistä kysymys oli.

Viimein hetken kuluttua hälinä lakkasi, salin ovi aukeni ja muuan palvelija astui sisään.

Tällä miehellä näkyi olevan luottamustoimi, ainakin saattoi niin otaksua siitä tavasta, jolla hänen isäntänsä häntä puhutteli.

"No, mistä on kysymys, Diego?" hän kysyi; "mitä merkitsee tuo hälinä täällä tähän vuorokauden aikaan?"

Palvelija astui isäntänsä luokse, ennenkuin vastasi, ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Don Bernardo Pedrosa!"

"Vai niin!" hän sanoi, rypistäen kulmakarvojaan; "onko hän yksin?"

"Näköjään hänellä on vain kolme tai neljä sotamiestä mukanaan."

"Mitä tämä merkitsee?" ylimys jatkoi yhä synkempänä.

"Että hän on voinut piiloittaa parikymmentä muuta läheisyyteen."

"Mitä tuo mies minusta tahtoo? Aika ei ole juuri hyvin valittu vierailua varten. Don Bernardo ei ole niin läheinen ystäväni", hän sanoi katkerasti hymyillen, "että hän ilman pakottavaa syytä rohkenisi menetellä sillä tavoin minun suhteeni."

"Minulla on jo ollut kunnia huomauttaa siitä hänelle, teidän ylhäisyytenne."

"Ja hän on pysynyt vaatimuksessaan?"

"Niin, teidän armonne. Hän sanoo, että hänellä on erittäin tärkeä ilmoitus tehtävänä teille."

Don Gusman astui muutamia askeleita mietteissään, jonka jälkeen hän pysähtyi palvelijan eteen ja lausui:

"Kuuleppas, Diego, toimita niin, että palvelijani aseistautuvat ilman melua ja ovat valmiina ensi merkin saatuaan. Mutta toimi varovasti ja varo, ett'et herätä mitään epäluuloa."

"Luottakaa minuun, teidän armonne", vanha palvelija vastasi hymyillen salaa ymmärtävästi.

Diego oli ollut jo kolmekymmentä vuotta Ribeyran perheen palveluksessa. Monta kertaa hän oli selvästi osoittanut rajatonta uskollisuuttaan isäntäänsä kohtaan.

"Hyvä, hyvä", don Gusman vastasi iloisella äänellä, "tiedän kyllä mihin kelpaat."

"Entä hevoset?" palvelija kysyi.

"Olkoot siellä missä ovat."

"Me matkustamme siis joka tapauksessa?" hän sanoi ihmetellen.

"Me matkustamme sitäkin suuremmalla syyllä", ylimys vastasi kumartuen hänen puoleensa, "koska on pelättävissä, että sytyttimestä on saatu vihiä, jonka vuoksi se täytyy viedä piiloon."

Diego teki myöntävän liikkeen.

"Entä don Bernardo?" hän sanoi.

"Laske hänet sisään; pidän parempana saada heti tietää, miten minun on meneteltävä."

"Onko oikein viisasta, teidän armonne, jäädä yksin sen miehen kanssa?"

"Älä ole huolissasi minun tähteni, Diego, hän ei ole niin vaarallinen, kuin luulet. Onhan minulla pistoolini viittani alla."

Luultavasti näiden sanojen rauhoittamana vanha palvelija poistui vastaamatta, mutta hetkisen kuluttua hän palasi taas, jäljessään noin kolmenkymmenen vuotias mies, joka oli puettuna argentinalaisen sotaväen korkeamman upseerin pukuun.

Nähdessään vieraan don Gusman hymyili ja astuen muutamia askeleita häntä kohti hän sanoi, viitaten Diegoa poistumaan.

"Terve tultua, eversti Pedrosa! Vaikka aika onkin hyvin myöhäinen vierailulle, olen yhtä kaikki ihastunut nähdessäni teidät. Olkaa hyvä ja istukaa."

Ja hän työnsi esiin nojatuolin.

"Teidän armonne suonee minulle anteeksi niiden syiden takia, jotka tuovat minut tänne", eversti vastasi erittäin kohteliaasti.

Diego totteli vihdoinkin, vaikka vastahakoisesti isäntänsä uudistettuja viittauksia ja poistui hiljaa.

Nuo molemmat miehet istuivat vastakkain erittäin tarkkaavaisina, tarkastellen toisiaan aivankuin kaksintaistelijat valmiina hyökkäämään.

Don Bernardo Pedrosa oli korkeintaan kahdenkymmenen kahdeksan vuotias. Hän oli kaunis, nuori mies, hoikka ja sopusuhtainen kasvultaan, ja hänen liikkeensä olivat ylhäisen ja moitteettoman sirot.

Hänen soikeita kasvojaan valaisi pari suurta mustaa, vilkasta silmää, jotka hänen innostuessaan näyttivät syöksevän tulta ja niistä läksi niin mahtava sähkövirta, ettei kukaan voinut vastustaa niiden leimuavaa loistoa. Nenä oli suora ruusunvärisine, avoimine ja liikkuvine sieraimineen, suu hienopiirteisen ivallinen, hohtavan valkoisine hampaineen, ja sitä varjostivat mustat hyvin vahatut viikset. Leveä otsa ja jonkun verran päivettynyt iho tekivät hänen kasvonsa, joita ympäröi pitkät mustat, silkinhienot hiussuortuvat, huolimatta hänen piirteittensä eittämättömästä kauneudesta, ylpeän ja vallanhimoisen näköiseksi, ja niiden jääkylmä jäntevyys herätti vaistomaisesti vastenmielisyyttä.

Hänen hansikoidut kätensä ja kiiltonahkasaappaisiin verhotut jalkansa olivat huomattavan pienet, sanalla sanoen, kaikki hänessä osoitti ylhäistä syntyperää.

Sellainen oli ulkonäöltään henkilö, joka kello yhdentoista aikaan illalla oli tullut don Gusman de Ribeyran luokse ja vaatinut sisäänpääsyä sillä tekosyyllä, että hän halusi tehdä hänelle tärkeitä ilmoituksia.

Mitä hänen moraaliinsa tulee, niin tämän kertomuksen jatko antaa meille riittävän käsityksen siitä, niin että voimme nyt jättää sen tarkemman käsittelyn sikseen.

Vaitiolo uhkasi kuitenkin jatkua loppumattomiin noiden molempien henkilöiden kesken. Don Gusman katsoi kuitenkin isäntänä täytyvänsä lopettaa tilanteen, joka alkoi käydä tukalaksi molemmille, ja hän alkoi siis:

"Odotan, caballero", hän sanoi kohteliaasti kumartaen, "että suvaitsette antaa selityksenne; alkaa tulla myöhä."

"Ja teillä on kiire päästä minusta", eversti keskeytti väkinäisesti hymyillen; "tämän kai tahdoitte saada minut ymmärtämään, caballero?"

"Minä koetan aina saada sanani niin selviksi, caballero, että on tarpeetonta tulkita niitä muulla tavoin kuin mitä ne merkitsevät."

Don Bernardon piirteet, jotka olivat synkistyneet, kirkastuivat nyt ja hän sanoi iloisella äänellä:

"Kuulkaahan, don Gusman", hän sanoi, "jättäkäämme sikseen kaikki ärsyttävät puheet, minä aijon palvella teitä."

"Minua?" don Gusman sanoi tehden ivallista ihmettelyä ilmaisevan liikkeen; "oletteko oikein varma siitä, don Bernardo?"

"Jos me jatkamme tällä tavoin, caballero, niin me vain myrkytämme keskustelun, onnistumatta ymmärtää toisiamme."

"Ah, eversti, me elämme ihmeellistä aikaa, sen te tiedätte paremmin kuin kukaan, kun viattomimmatkin teot herättävät sellaista paheksumista, ettei kukaan uskalla astua askeltakaan tai sanoa sanaakaan pelkäämättä herättävänsä epäluuloa epäluuloisessa esivallassa. Mitenkä te luulette, että minä voisin uskoa, mitä te tällä hetkellä sanotte minulle, kun kaikki teidän tähänastiset toimenne ovat olleet kuin katkeran vihollisen?"

"Sallikaa minun tällä hetkellä päästä keskustelemasta kysymyksestä, olenko toiminut teidän etujenne mukaisesti vai niitä vastaan, caballero. Toivoakseni tulee aika, jolloin arvostelette minua ansioni mukaan. Nyt toivon ainoastaan, ett'ette erehtyisi sen toimenpiteen suhteen, johon ryhdyn teihin nähden."

"No, jos asian laita on siten, niin olkaa hyvä ja selittäkää mielipiteenne tarkemmin, jotta tietäisin varmasti, mitenkä minun tulee suhtautua aikomukseenne."

"Olkoon menneeksi, caballero, minä tulen Palermosta."

"Palermosta! Oh, vai niin!" don Gusman sanoi vavisten salaa.

"Niin, ja tiedättekö mitä Palermossa tehtiin tänä iltana?"

"En, sitä en todellakaan tiedä, minun täytyy myöntää, että minä hyvin vähän seuraan diktaattorin toimia, etenkin, kun hän on poistunut maatilalleen. Luullakseni siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa."

"Niin siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa todellakin, don Gusman."

"Tosiaankin", tämä vastasi todellisen tai teeskennellyn hilpeästi, "enpä luullut olevani niin taitava ennustaja."

"Te olette oikeastaan arvannut vain osan siitä mitä tehtiin, mutta ette kaikkea."

"Hitto vieköön, te teette minut uteliaaksi", don Gusman sanoi ivallisella äänellä; "minä en voi oikein kuvitella mitä hänen ylhäisyytensä kenraali saattoi tehdä, ellei hän tanssinut tai allekirjoittanut epäiltyjen vangitsemismääräyksiä; hänen ylhäisyydellään kenraalilla on aina niin suuri työinto!"

"Tällä kertaa olette arvannut aivan oikein", eversti vastasi, olematta huomaavinaan toisen ivallista äänen sävyä.

"Ja noiden vangitsemismääräysten joukossa oli luultavasti sellainenkin, joka koski minua henkilökohtaisesti?"…

"Aivan oikein", don Bernardo vastasi suloisesti hymyillen.

"Hyvä", don Gusman jatkoi; "jatko on hyvin yksinkertainen: te olette saanut toimeksi panna sen täytäntöön?"

"Juuri niin, caballero", eversti vastasi kylmästi.

"Siitä olisin lyönyt vetoa. Ja tämä määräys velvoittaa teitä?"

"Vangitsemaan teidät."

Tuskin oli eversti ihastuttavan välinpitämättömästi lausunut nämä sanat, kun don Gusman äkkiä astui hänen eteensä pistooli kummassakin kädessään.

"Ohoo!" hän sanoi päättävästi, "sellainen määräys on helpompi antaa kuin panna toimeen, kun on kysymyksessä vangita don Gusman de Ribeyra."

Eversti ei liikahtanutkaan. Hän istui puolittain taaksepäin nojautuneena nojatuolissa, sellaisessa asennossa kuin olisi hän ollut vieraisilla käyvä ystävä. Hän viittasi ylimystä asettumaan paikoilleen.

"Te ette käsitä minua", hän sanoi välinpitämättömästi; "jos aikomukseni todellakin olisi ollut panna täytäntöön saamani määräys, niin ei mikään olisi ollut minulle helpompaa, sitäkin paremmin kun te itse olisitte antanut minulle siihen tilaisuuden."

"Minä!" ylimys huudahti hermostuneesti nauraen.

"Niin, te juuri. Te olette päättäväinen, olisitte tehnyt vastarintaa, kuten juuri olette minulle osoittanut. No niin. Mitähän olisi tapahtunut? Olisin surmannut teidät ja niin se asia olisi ollut lopussa. Vaikka herätättekin suuressa määrin kenraali Rosas'in mielenkiintoa, niin ei hän ehdottomasti tahdo saada teitä elävänä käsiinsä."

Tämä puhetapa oli raakaa, mutta ehdottomasti johdonmukaista. Don Gusman painoi päänsä alas alistuvasti. Hän huomasi olevansa tämän miehen vallassa.

"Te olette kuitenkin viholliseni", hän sanoi.

"Kuka tietää, caballero? Tällaisena aikana, kun nyt elämme, ei kukaan voi vastata ystävistään eikä vihollisistaan."

"Mutta mitä te minusta oikeastaan tahdotte?" don Gusman huudahti, äärettömän hermostuneena, etenkin kun hänen täytyi pidättää sydämessään kiehuvaa vihaa.

"Sanon sen teille kohta, mutta olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö minua enää, sillä olemme jo hukanneet liiankin paljon aikaa, jonka arvon te tuntenette paremmin kuin minä."

Don Gusman katsahti häneen tutkivasti. Eversti jatkoi, ollen olevinaan sitä huomaamatta:

"Samassa kuin minä, kuten luulitte, tulin niin sopimattomaan aikaan, te annoitte viimeiset määräyksenne Diegolle, uskotulle palvelijallenne, pitää hevoset valmiina."

"Ah!" don Gusman sanoi vain.

"Niin, tämä on siinä määrässä totta, että te lähteäksenne odotitte vain erästä karjapaimenta, joka olisi oppaananne ruohoaavikolla."

"Te tiedätte senkin?"

"Minä tiedän kaiken. Muuten saatte itse päättää: teidän veljenne, don Leoncio de Ribeyran, joka jo useita vuosia on ollut maanpaossa Chilessä koko perheineen, odotetaan saapuvan tänä yönä Buenos Ayresin lähelle; te olette kahdeksan päivää sitten saanut tiedon hänen tulostaan. Te aijotte lähteä hacienda del Picoon, jossa hän odottaa teitä, tullakseen sitten tuntemattomana kaupunkiin, missä te olette hankkinut hänelle varman turvapaikan, ainakin omasta mielestänne. Eikö asian laita ole niin? Olenko kenties unhottanut jonkun pikkuseikan?"

Masentuneena nyt kuulemastaan don Gusman oli painanut päänsä käsiinsä.

Kauhea kuilu aukeni hänen eteensä: jos Rosas tunsi hänen salaisuutensa — ja everstin seikkaperäisen kertomuksen jälkeen ei siitä ollut epäilyäkään — niin tuo villi diktaattori oli jo päättänyt hänen ja hänen veljensä kuoleman. Toivon kipinänkin säilyttäminen olisi ollut hulluutta.

"Hyvä Jumala!" hän huudahti tuskissaan, "veljeni, veli raukkani!"

Eversti näytti hetkisen nauttivan sanojensa vaikutuksesta, jonka jälkeen hän jatkoi sävyisällä ja liehakoivalla äänellä:

"Rauhoittukaa, don Gusman, kaikki ei vielä ole menetetty; ne asiat, jotka niin seikkaperäisesti kerroin salaisuudestanne, minkä luulitte niin hyvin säilyttäneenne, tunnen vain minä yksin; vangitsemismääräyksenne pannaan toimeen vasta auringon noustessa huomenna; tällä hetkellä ottamani askel on omansa osoittamaan, ettei aikomukseni ole käyttää väärin sitä etua, jonka sattuma on käsiini antanut."

"Mutta mitä te minusta tahdotte? Kuka te olette, taivaan nimessä?"

"Kukako olen? Te olette itse sanonut sen: teidän vihollisenne. Mitäkö tahdon? Pelastaa teidät."

Don Gusman ei vastannut. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, hänen ruumiinsa näytti vapisevan hermoväristyksestä.

Eversti kohautti kärsimättömästi olkapäitään.

"Ymmärtäkää minua oikein", hän sanoi, "sitä karjapaimenta, johon luotitte, odotatte turhaan, sillä hän on kuollut…"

"Kuollut!" ylimys keskeytti ihmeissään.

"Tuo mies", don Bernardo jatkoi, "oli petturi. Tuskin päästyään Buenos Ayresiin hän koetti enimmän tarjoavalle myydä salaisuuden, jonka veljenne oli hänelle uskonut. Sattuma teki, että hän ensin kääntyi minun puoleeni, sen vuoksi, että minä näköjään olen perheenne vihamies."

"Näköjään olette?" Ribeyra toisti katkerasti.

"Niin, näköjään olen", eversti sanoi, tahallaan painostaen näitä sanoja. "Lyhyesti, kun tuo mies oli ilmoittanut minulle kaiken, maksoin hänelle auliisti ja annoin hänen mennä."

"Ah, kuinka varomatonta!" don Gusman ei voinut olla mumisematta, kuullessaan tämän mielenkiintoisen kertomuksen.

"Niin, eikö totta?" eversti sanoi keveästi. "Mutta mitäpä taisin tehdä? Ensin olin niin hämmästynyt kuulemastani, etten ajatellut ottaa tuota miestä huostaani. Aijoin juuri etsiä hänet käsiini, kun äkkiä kiivas melu syntyi kadulla. Otin selville mitä se oli, ja minun täytyy myöntää, että ihastuin äärettömästi siitä, mitä sain tietää: näytti siltä että tuo lurjus, heti kadulle päästyään, oli joutunut riitaan toisen kaltaisensa heittiön kanssa ja että tämä hetken malttamattomuudessaan oli iskenyt häntä puukolla miehustaan sillä meille onnellisella seurauksella, että mies kaatui maahan aivan kuolleena. Tämähän on ihan ihmeellistä, vai kuinka?"

Eversti oli ladellut tämän eriskummallisen jutun hänelle ominaisella huolettomuudella ja miellyttävän vapaasti.

Don Gusman silmäili häntä tutkivasti, mutta eversti kesti hänen katseensa millään tavoin hämmentymättä. Viimein näytti kaikki epäröiminen haihtuneen ylimyksen mielestä; hän kohotti päänsä ja kumartaen kohteliaasti everstille hän sanoi liikutetulla äänellä:

"Anteeksi, eversti, anteeksi, että olen epäillyt teitä, mutta tähän asti näyttää kaikki oikeuttaneen käytökseni teitä kohtaan. Mutta, taivaan nimessä, jos te todellakin olette vihamieheni, jos teillä on jokin viha sammutettavananne, niin kostakaa minulle, yksin minulle, ja säästäkää veljeäni, jota vastaan teillä ei kaiketi voi olla mitään vastenmielisyyden tunnetta."

Don Bernardo rypisti kulmakarvojaan, mutta saavutti taas mielenmalttinsa.

"Caballero", hän sanoi, "sanokaa palvelijallenne, että hän tuo esille hevoset, minä itse vien teidät ulos kaupungista, josta te ette ilman minun suojelustani voi päästä pois, sillä jokaista askeltanne vartioidaan. Teidän ei tarvitse pelätä mitään niiden miesten taholta, jotka seuraavat minua, ne ovat minulle uskollisia ja luotettavia, olen erikoisesti valinnut ne. Muuten me jätämme heidät vähän matkan päähän täältä."

Don Gusman epäili hetkisen. Eversti tarkkasi häntä levottomasti, viimein ylimys näytti tehneen lopullisen päätöksensä, ja ojentautuen hän katsoi everstiä suoraan kasvoihin sekä lausui päättävästi:

"Ei, tapahtukoon mitä tahansa, niin minä en seuraa neuvoanne, eversti."

Tämä hillitsi kiivaan tyytymättömyyden tunteensa.

"Te olette hullu", hän huudahti, "ajatelkaa"…

"Päätökseni on tehty", don Gusman keskeytti kuivasti, "minä en astu askeltakaan tästä huoneesta teidän seurassanne, ennenkuin tiedän syyn omituiseen käytökseenne. Kaikista vastaanponnistuksistani huolimatta salainen tunne sanoo minulle, että te yhä olette vihamieheni ja että jos te tällä hetkellä olette palvelevinanne minua, eversti, niin tapahtuu se enemmän aikomuksessa panna toimeen joku kavala suunnitelma kuin tarkoituksessa todella hyödyttää minua tai omaisiani."

"Olkaa varuillanne, caballero! Tullessani tänne aikomukseni olivat hyvät; älkää pakottako minua mielettömällä itsepäisyydellänne keskeyttämään tätä keskustelua, jota emme enää voi uudistaa. Minulla on vain yksi asia sanottavana teille, ja se on, että olkoon syy menettelyyni tällä hetkellä mikä tahansa, niin aikomukseni on pelastaa teidät ja omaisenne. Kas siinä ainoa selitys, minkä luulen tarvitsevani teille antaa."

"Siinä ei ole mielestäni tarpeeksi, caballero."

"Miksikä ei, jos suvaitsette?" eversti vastasi ylpeästi.

"Koska teidän ja erään minun perheeni jäsenen välillä on tapahtunut asioita, jotka saattavat minut teidän taholtanne pelkäämään aikomuksia, joita minun on oikeus epäillä vihamielisiksi."

Eversti hätkähti ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi.

"Vai niini" hän sanoi kumealla äänellä, "te tiedätte sen, señor don Gusman?"

"Voin vastata teille samoin kuin te vastasitte minulle hetki sitten: minä tiedän kaiken."

Don Bernardo painoi päänsä alas ja puristi kätensä nyrkkiin äärettömän raivoissaan.

Syntyi hetken hiljaisuus.

Tällä hetkellä kulki muuan yövartia ohitse kadulla, pysähtyi hetkiseksi talon ulkopuolelle ja julisti rämisevällä juopuneen äänellä keskiyön hetken olevan käsillä seuraavasti:

"Ave Maria purissima! Las doce han dado y sereno!"

Sitten hänen raskaat askeleensa kuuluivat vähitellen etääntyvän ja viimein häipyvän etäisyyteen.

Molemmat miehet hätkähtivät, aivankuin heidät olisi kiivaasti herätetty ajatuksistaan.

"Jo puoliyö!" don Ribeyra mumisi tyytymättömällä, levottomalla äänellä.

"Lopettakaamme tämä!" don Bernardo huudahti päättävästi. "Koska mikään ei voi saada teitä vakuutetuksi aikeitteni vilpittömyydestä ja te vaaditte minun ilmaisemaan teille katkeria salaisuuksia, jotka koskevat vain minua…"

"Ja erästä toista henkilöä!" don Gusman pisti väliin tahallaan.

"No niin!" eversti jatkoi kärsimättömästi, "ja erästä toista henkilöä! No niin, minä tyydytän teidät: juuri sen vuoksi, koska tiedän kohtaavani tuon toisen henkilön hacienda del Picossa, seuraan teitä sinne! Ymmärrättekö nyt minua?"

"Kyllä, ymmärrän teidät täydellisesti."

"Siinä tapauksessa toivon, ettei teillä enää ole mitään huomautettavaa?"

"Te erehdytte, caballero", ylimys vastasi suoraan.

"Oh, mutta nyt vannon, ettette enää saa tietää mitään muuta."

"Siinä tapauksessa matkustan yksinäni, siinä koko juttu."

"Olkaa varuillanne!" eversti huudahti kiivastuneena, "kärsivällisyyteni on lopussa."

"Entä minun sitten, herra eversti? Muuten, toistan sen vielä kerran, en ollenkaan välitä uhkauksistanne. Tehkää mitä haluatte, caballero, Jumala auttaa minua, siitä olen vakuutettu."

Tällöin nuoren miehen kalpeat huulet vääntyivät halveksivaan hymyyn. Hän nousi ja astui ylimyksen eteen, joka seisoi liikkumatta keskellä lattiaa.

"Onko tämä teidän viimeinen sananne, señor?" hän sanoi.

"On kyllä", ylimys vastasi jyrkästi.

"Tulkoon teidän verenne sitten teidän itsenne päälle! Te olette itse niin tahtonut!" eversti huudahti, heittäen vastustajaansa vimmastuneen katseen.

Ja sanomatta muita jäähyväisiä viholliselleen, joka näköjään yhä oli yhtä rauhallinen, hän kääntyi mennäkseen rajun mielenliikutuksen valtaamana.

Don Gusman käytti ajatuksen nopealla liikkeellä hyväkseen tätä tilaisuutta ja riisui viittansa, heittäen sen everstin pään yli sekä kietoen hänet tuohon pitkään, raskaaseen vaatteeseen niin hyvin, että hän huomasi olevansa sidottu ja suukapuloitu, ennenkuin hän edes oli käsittänyt mistä kysymys oli, vielä vähemmän ehtinyt ajatella puolustautumista.

"Joka kuoppaa toiselle kaivaa, lankeaa itse siihen!" don Ribeyra sanoi pilkallisesti. "Koska niin välttämättä tahdotte seurata minua, niin saatte sen tehdä, mutta aivan toisella tavalla kuin luultavasti olette ajatellut."

Vastauksen asemasta eversti teki rajun, vaikka turhan ponnistuksen päästä vapaaksi.

"Nyt toisten kimppuun!" don Gusman huudahti katsahtaen riemuiten viholliseensa, joka kiemurteli lattialla voimattoman raivon vallassa.

Viiden minuutin kuluttua palvelijat olivat riisuneet aseista ne muutamat sotilaat, jotka olivat jääneet portaikkoon ja sitoneet heidät köysillä, jotka he itse olivat tuoneet mukanaan epäilemättä aivan toisessa tarkoituksessa, ja kantaneet lähellä olevan tuomiokirkon rappusille; sinne heidät jätettiin oman onnensa nojaan. Mitä everstiin tulee, niin ei vanha sotilas, joka oli osoittanut niin suurta mielenmalttia, ollut halukas jättämään häntä, kuten hän jo oli sanonutkin; hänellä oli päinvastoin tärkeitä syitä pitää hänet mukanaan sillä uskaliaalla retkellä, jota hän aikoi yrittää. Heti päästyään hevosen selkään, hän siis heitti vankinsa poikittain satulaan eteensä, jonka jälkeen hän läksi talostaan, luotettavien palvelijainsa seuraamana, kaikki ratsastaen erinomaisilla hevosilla ja aseistettuina hampaisiin saakka.

"Eteenpäin täyttä laukkaa!" hän huudahti heti kun portti oli suljettu. "Kuka tietää, eikö tämä petturi jo ole myynyt meitä?"

Tuo pieni joukko kiiti myrskyn nopeudella halki kaupungin, joka tähän aikaan yöstä oli aivan autio.

Mutta kun ratsastajat saapuivat esikaupunkiin, hiljensivät he vähitellen vauhtiaan, ja don Gusmanin antamasta merkistä he pian pysähtyivät kokonaan.

Don Gusman ei ollut tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, joka kuitenkin oli erittäin tärkeä, nimittäin että Buenos Ayres siihen aikaan kun Rosas'in hallitus sitä painoi, oli piiritetty kaupunki, ja että määrätyn hetken jälkeen oli mahdoton päästä sieltä pois tuntematta tunnussanaa, jota vaihdettiin joka päivä ja jonka diktaattori itse jakoi. Asema oli tukala. Don Gusman katseli kahden vaiheella vankia edessään. Hetkeksi juolahti hänen mieleensä vapauttaa tämä suukapulasta ja kysyä häneltä tunnussanaa, joka hänen piti tuntea. Mutta muutaman sekunnin mietittyään hän hylkäsi ajatuksen uskoa itsensä sen miehen valtaan, jota hän hetki sitten oli kuolettavasti loukannut ja joka varmaan käyttäisi ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta kostaakseen. Hän päätti sen vuoksi käyttää rohkeutta ja menetellä olosuhteiden mukaan.

Kehoitettuaan siis seuralaisiaan pitämään aseensa valmiina käytettäväksi ensi merkin saatuaan, hän antoi määräyksen jatkaa ratsastusta.

He olivat ratsastaneet tuskin kuuttasataa askelta, kun he kuulivat kiväärinhanaa viritettävän, ja voimakkaasti jyräytetty 'wer da!' kuului heidän korviinsa.

Onneksi oli yö niin pimeä, että kymmenen jalan päästä oli mahdoton erottaa mitään.

Tällä hetkellä täytyi olla rohkea. Don Gusman korotti äänensä ja vastasi lujasti ja terävästi:

"Eversti Pedrosa!… ronde mas horca!"

"Mihin aijotte?" vahtisotamies jatkoi.

"Palermoon", don Ribeyra vastasi edelleen, "korkeasti kunnioitetun kenraali Rosas'in käskystä."

"Menkää!"

Tuo pieni joukko sukelsi lumivyöryn tavoin kaupungin portista ja katosi pian pimeään.

Rohkeutensa avulla don Gusman oli välttänyt suuren vaaran.

Yövartijat huusivat kello puoli yhtä samalla hetkellä kun ratsastajat jättivät Buenos Ayresin viimeiset talot taakseen.

XVI.

KARAVAANIMAJALA PAMPAKSELLA.

Pampakset ovat Etelä-Amerikan aroja, kuitenkin sillä erotuksella, että nämä äärettömät tasangot, jotka ulottuvat Buenos Ayresista aina San Louis de Mendozaan Kordillien juurelle, ovat paksun vihreän ruohomaton peittämiä, joka aaltoilee vähimmästäkin tuulen henkäyksestä, ja siellä täällä lukuisten, valtavien vesistöjen halkomia, jotka kyntävät niitä kaikkiin suuntiin.

Pampas on äärettömän yksitoikkoisen ja synkän näköinen: ei mitään puita, ei mitään vuoria, ei edes kohokohtaa maassa, joka keskeyttäisi seudun väsyttävän säännöllisyyden ja muodostaisi hiekka- ja kraniittikosteikon keskelle tätä ruohomerta.

Vain kaksi tietä kulkee pampaksen läpi, yhdistäen Atlantin ja Tyynen meren.

Toinen menee Chileen Mendozan ohi, toinen johtaa Peruun Tucumanin ja Saltan kautta.

Näissä avaroissa erämaissa kuljeksii kaksi ihmisrotua, jotka käyvät alituista sotaa toisiaan vastaan, nimittäin sotaiset intiaanit ja karjapaimenet.

Karjapaimenet muodostavat Argentinassa erityisen kansanluokan, jota turhaan saa etsiä muualta.

Toimenaan vartioida villejä sarvikarja- ja hevoslaumoja, jotka käyvät laitumella missä sattuu näillä avaroilla tasangoilla, nämä miehet, jotka suurimmaksi osaksi ovat valkoista alkuperää, mutta aikoja sitten sekoittuneet maan alkuasukkaihin, ovat aikojen kuluessa muuttuneet yhtä villeiksi kuin itse intiaanit, joiden viekkauden ja julmuuden he ovat oppineet. He asuvat hevosen selässä, nukkuvat paljaalla maalla, elävät laumojensa lihasta, kun metsästys ei onnistu, ja tulevat harvoin isäntiensä haciendoille saakka, tai kaupunkeihin, paitsi vaihtamaan eläinten nahkoja, kamelikurjen höyheniä tai turkiksia viinaan, hopeakannuksiin, ruutiin, puukkoihin ja kirkkaan värisiin kankaisiin, joilla he mielellään koristelevat itseään.

Nämä Uuden maailman kentaurit, yhtä nopealiikkeiset kuin tatarilaisratsastajat Siperian aroilla, muuttavat ihmeellisen nopeasti toisesta päästä maata toiseen, tunnustamatta mitään muuta lakia, kuin omat päähänpistonsa, tai mitään muuta herraa kuin oman tahtonsa, sillä useimmiten he eivät tunne niitä tilanomistajia, jotka heitä käyttävät ja joita he näkevät vain harvoin.

Matkustajat pelkäävät karjapaimenia melkein yhtä paljon kuin intiaaneja, eivätkä uskalla pampakselle muuten kuin suurin joukoin, auttaakseen toisiaan niitä hyökkäyksiä vastaan, jotka heitä uhkaavat intiaanien, karjapaimenien ja villipetojen taholta.

Näihin karavaaneihin kuuluu tavallisesti viidestätoista kahteenkymmeneen matkavaunuun, joita vetää kuusi tai kahdeksan härkää, joita ajajat, vaunujen nahkapeitteellä maaten, pistävät pitkillä piikeillä, jotka riippuvat tasapainossa heidän päänsä päällä ja joilla he helposti ulottuvat etäisimpäänkin härkään valjakossa.

Joku capatazi tai majordomo, päättäväinen mies, joka tarkemmin tuntee pampaksen, johtaa karavaania ja hänen komennettavanaan on kolmisenkymmentä hyvin aseistettua peonia, jotka, samoinkuin hänkin ratsain, nelistävät saattojoukon ympäri, vartioivat vaihdettaviksi tarkoitettuja juhtia, tarkastelevat tietä ja hyökkäyksen tapahtuessa puolustavat niitä kaiken ikäisiä matkustajia, joita he kuljettavat mukanaan.

Ei mikään ole samalla kertaa sen kuvankauniimpaa ja surullisemman näköistä, kuin nuo karavaanit, jotka luikertelevat pampaksen yli, kuten käärme, edeten hitain, tasaisin askelin teillä, täynnään syviä kuoppia, joissa nuo suunnattomat matkavaunut hyppivät ylös ja alas kitisevine, jykevine pyörineen, viippuen kuvaamattomin keikauksin ja töytäyksin raiteissa, joista härät, mylvien ja painaen höyryävät turpansa aina maahan asti, vain vaivoin voivat vetää ne ylös.

Usein nämä karavaanit kohtaavat arrieroja eli muulinajajia, joiden kuormitetut juhdat ravaavat hauskasti, pienen hopeakulkusen kilistessä ensimmäisen muulin kaulassa ja miesten alituiseen huudellessa:

"Hei, muulit!" Tämän huudon toistaa kaikissa äänilajeissa yli-arriero ja hänen peoninsa, jotka ratsastavat muulien ympärillä estääkseen niitä hajaantumasta millekään taholle.

Illan tullen saavat muulinajajat ja härkien ohjaajat kehnon suojan postiasemilla, eräänlaisissa karavaanimajaloissa, joita on rakennettu sinne tänne pampakselle.

Matkavaunut riisutaan ja asetetaan samaan riviin, muulien taakat ladotaan piiriin, jonka jälkeen, jos majala on täysi ja siellä on paljon matkustajia, eläimet ja ihmiset asettuvat samaan leiriin ja viettävät yönsä paljaan taivaan alla, joka sellaisessa maassa, missä pakkanen on melkein tuntematon, ei ole ollenkaan vastenmielistä.

Nyt alkavat nuotiotulten haaveellisessa valossa pitkät kertomukset pampakselta, sekaisin iloisen naurun, laulun, tanssin ja rakkauskuiskuttelujen kanssa.

Kuitenkin on harvinaista, että yö kuluu ilman riidan syntyä härkien ohjaajien ja muulinajajien välillä, jotka luonnostaan ovat vihollisia ja kateellisia toisilleen, ja tavallisesti vuotaa tällöin verta puukonpistoista, sillä veitsi näyttelee aina joskus liiankin tehoisaa osaa noiden ihmisten riidoissa, joiden hehkuvia intohimoja mitkään siteet eivät hillitse.

Sen päivän illalla, jolloin kertomuksemme alkaa, oli viimeinen karavaanimaja Portillo-tiellä, pampakselta Buenos Ayresiin päin, täpötäynnä matkustajia.

Kaksi melkoista muulikuormuetta, jotka kuukausi sitten olivat kulkeneet Alto de Cumbren yli ja asettuneet leiriin Rio de la Cuevan varrelle, lähelle Inka-siltaa, muuatta tämän seudun ihmeellisimmistä merkillisyyksistä, oli sytyttänyt tulensa majan edustalle, kolmen tai neljän karavaanisaattueen viereen, joiden härät makasivat hiljaa ja rauhallisesti ajopelien muodostaman aitauksen sisällä.

Tämä majatalo oli jotenkin suuri polttamattomista tiilistä tehty rakennus, jonka sisäänkäytävän edessä oli suojus, jonkunlainen neljän, maahan istutetun pilarimaisen puun kannattama parveke, kyllin suuri tarjoamaan päivällä suojaa auringon polttavia säteitä vastaan.

Tämän telttakatoksen sisältä kuului häränohjaajien ja muulinajajien laulua ja naurua, johon sekoittui kitaran soittoa, jota vimmatusti hangattiin käden selällä, ja majatalon isännöitsijän terävä ja kirkuva ääni, hänen koettaessaan, vaikka turhaan, nalkuttavalla äänellä tulla kuulluksi melun keskellä ja saada hälinää vaimennetuksi.

Tällöin kuului useain hevosten nopeaa nelistystä, ja kaksi ratsujoukkoa, jotka sukeltautuivat esiin kahdelta aivan vastakkaiselta taholta, pysähtyi aivankuin yhteisestä sopimuksesta talon eteissuojuksen edustalle, sivuutettuaan erittäin taitavasti nuo molemmat leirit; jotka oli järjestetty majatalon eteen ja sulkivat tien sinne.

Näistä joukoista ensimmäinen, johon kuului vain kuusi ratsastajaa, tuli Mendozan taholta; toinen sitävastoin tuli pampaksen keskustasta päin, ja siinä oli ainakin kolmisenkymmentä ratsumiestä.

Näiden molempien joukkojen odottamaton tulo keskeytti aivan kuin taikaiskusta melun, jota isäntä ei tähän asti ollut voinut tukahuttaa, ja kuolonhiljaisuus valtasi melkein silmänräpäyksessä tuon joukkueen, joka hetkinen sitten oli ollut niin iloinen ja huoleton.

Härkien ohjaajat ja muulinajajat hiipivät varjojen tavoin huoneesta asianomaisille leiripaikoilleen, vaihtaen keskenään levottomia silmäyksiä, niin että sali tyhjeni kädenkäänteessä ja isäntä saattoi keveällä mielellä mennä saamiaan odottamattomia vieraita vastaan. Mutta tuskin hän oli ehtinyt ovensa kynnykselle ja silmännyt ulos, kun hänen kasvonsa tulivat kuolonkalpeiksi ja kouristuksen tapainen puistatus värisytti hänen ruumistaan. Melkein kuulumattomalla äänellä hänen onnistui änkyttää Etelä-Amerikassa tavanmukainen tuliaistervehdys:

"Ave Maria purissima!"

"Sin peccado concibida", vastasi karkealla äänellä ankarapiirteinen ja villikatseinen, kookas ratsastaja, joka näytti olevan lukuisamman joukon päällikkö.

Huomautettakoon, että toinen joukko näytti tavallaan ottavan osaa siihen hämmästykseen, joka valtasi majatalon asukkaat, ja se oli huomannut edellisen joukon ennenkuin tämä toisen läsnäoloa aavistikaan; ratsastajat olivat varovasti hiljentäneet hevostensa vauhtia ja niin paljon kuin suinkin pysyttäytyneet varjossa, ollen kaiken todennäköisyyden mukaan varsin haluttomia antaakseen noiden vaarallisten matkatoveriensa, jotka sattuma tai huono onni oli niin epämiellyttävästi työntänyt heidän tielleen, yllättää itseään.

Mutta keitä olivat nuo miehet, joiden paljas näkeminenkin aiheutti yleistä kauhua ja pelästytti kuin lapset tai arat naiset nuo rohkeat erämaanvaeltajat, joiden elämä oli alituista taistelua intiaanien ja villipetojen kanssa, ja jotka usein olivat katsoneet kuolemaa silmiin kalpenematta, niin että he melkein olivat tulleet siihen luuloon, ettei se koskaan heitä saavuttaisi?

Selitämme asian parilla sanalla. Siihen aikaan kun tämä kertomus tapahtui, oli tuon sekasikiön, tuon Neron, jossa ei ollut mitään muuta ihmismäistä kuin ulkonäkö, tuon oppimattoman ja petomaisen karjapaimenen, tuon tiikerin ihmishaamussa, sanalla sanoen Juan Manuel de Rosas'in vihattu ja verenhimoinen hirmuvalta, joka niin kauan oli rasittanut Argentinan maakuntia, vielä kaikkivaltias; ja nämä miehet olivat federalisteja, punaisia, tuon kylmäverisen kurkunkatkaisijan palkkaamia salamurhaajia, jonka nimi tämän jälkeen on herättänyt yleistä inhoa, he olivat, toisin sanoen, tuon kamalan restauradoraseuran jäseniä, joka seura monena vuonna täytti Buenos Ayresin surulla ja on paremmin tunnettu nimellä Mashorca [Mas horca merkitsee enemmän hirsipuita].

Yleisen paheksumisen pakottamana diktaattori sittemmin oli hajoittavinaan tuon seuran, mutta siitä ei tullutkaan mitään, ja aina tuon kauhean hirmuvaltiaan kukistumiseen asti se todella oli olemassa ja jatkoi herransa viittauksesta murhia, raiskauksia ja murhapolttoja kautta koko liittovaltion.

Huomaamme nyt, mitä kauhua nuo huolettomat ja rauhalliset matkustajat, jotka olivat kokoontuneet suojukseen, ehdottomasti tunsivat, kun heidän keskuuteensa äkkiä ilmestyivät noiden säälintunnetta vailla olevien palkattujen pyövelien synkät univormut.

Tuollaisen milloinkaan pettämättömän, vaistomaisen aavistuksen valtaamina he huomasivat, että vaara uhkasi heitä. He poistuivat siis allapäin, ja piiloutuen tavarapakkojensa taakse he alkoivat vavista niiden varjossa, hetkeäkään ajattelematta hyödytöntä puolustautumista. Sillä välin punaiset olivat hypänneet hevostensa selästä ja tulleet taloon, kulkien varpaisillaan tavattoman suurien kannuskehriensä vuoksi, ja laahaten sapeleitaan, joiden raskaat terästupet, koskiessaan pihakivitykseen, rämisivät onnettomuutta ennustavasti heidän joka askeleellaan.

"Hohoi!" päällikkö huudahti käheällä äänellä. "Tuli ja leimaus! Mitä tämä merkitsee, caballerot? Olisiko tänne tulomme ehkä karkoittanut ilon tästä talosta?"

Isäntä puhkesi tervehdyksiin ja kieritteli muodotonta hattuaan sormiensa välissä saamatta sanaa suustaan, siihen määrään pelästys kiinnitti hänen kielensä kitalakeen. Sydämensä pohjasta tuo kunnon mies, joka tunsi epämiellyttävien vieraittensa rivakat tavat, pelkäsi kovin tulevansa hirtetyksi, joka seikka ei suinkaan auttanut häntä saavuttamaan asianhaarojen vaatimaa kylmäverisyyttä ja mielenmalttia.

Suurta salia valaisi vain savuava talikynttilä, joka levitti ainoastaan himmeää ja epämääräistä valoa. Päällikkö, joka tuli ulkoa ja jonka silmiä vielä verhosi pampaksen synkkä pimeys, ei ollut ensi silmänräpäyksessä voinut erottaa mitään, mutta sitä mukaa kuin hän tottui itseään ympäröivään puolihämärään ja huomasi, että, isäntää lukuunottamatta, sali oli aivan tyhjä, hän rypisti kulmakarvojaan ja huudahti, polkien kiivaasti jalkaansa ja silmäillen raivokkaasti edessään seisovaan pelosta mielettömään isäntärukkaan:

"Tuhat tulimmaista! Olisinko tietämättäni joutunut käärmeiden pesään? Käytettäisiinkö tätä likaista hökkeliä unitaristi-roistojen piilopaikkana? Vastaa, lurjus, ellet tahdo valheellista kieltäsi kiskottavan suustasi ja heitettävän koirille!"

Majatalon isäntä muuttui kasvoiltaan vihreäksi pelosta, kuullessaan tämän uhkauksen, jonka hän tiesi näiden miesten voivan panna toimeen, ja etenkin kuullessaan nimityksen unitaristi-roistot, jota käytettiin Rosas'in vihollisista ja joka yhä oli aiheena verilöylyihin.

"Señor kenraali", isäntä huudahti, tehden sankarillisen ponnistuksen sanoakseen joitakin sanoja.

"Minä en ole mikään kenraali, hölmö", päällikkö keskeytti lempeämmällä äänellä, ollen turhamaisuudessaan mielissään tästä helähtelevästä arvonimestä, jonka isäntä niin auliisti antoi hänelle. "Minä en ole mikään kenraali, vaikka toivon siksi kerran pääseväni; minä olen vielä vain luutnantti, joka sekin on jo varsin kaunis arvo. Älkää siis nimittäkö minua muulla nimellä nykyisin; jatkakaa nyt."

"Señor luutnantti", isäntä jatkoi vähän rauhoittuneena, "täällä ei ole ketään muita kuin ansiokkaan kenraali Rosas'in ystäviä, me olemme kaikki federalisteja."

"Hm!" tuo kauhea luutnantti lausui epäluuloisin ilmein, "minä epäilen sitä. Te olette liian lähellä Montevideoa, ollaksenne todella rosasilaisia."

On huomattava, että kaikista argentinalaisista maakunnista vain yksi kaupunki oli kyllin sankarillinen vastustaakseen hurjan diktaattorin verenhimoista hirmuvaltaa. Tämä kaupunki, jonka uskollisuus vapauden jaloa asiaa kohtaan on tehnyt sen kuuluisaksi, niin hyvin uudessa kuin vanhassakin maailmassa, oli Montevideo. Päättäneenä tarpeen tullen kaatua kannattamansa pyhän asian puolesta kaupunki kesti sankarillisesti yhdeksän vuotta Rosas'in joukkojen piiritystä, joiden turhat yritykset aina murtuivat sen muurien juurella.

"Señor luutnantti", isäntä uudisti erittäin kursailevasti, "ne henkilöt, joita täällä tapaa, ovat kaikki ajomiehiä, jotka vain kulkevat ohi eivätkä suinkaan puutu politiikkaan."

Tämä huomautus, niin viekkaaksi kuin isäntä sitä luulikin, ei kuitenkaan tehnyt toivottua vaikutusta upseeriin.

"Kunniani kautta!" hän sanoi kopealla äänellä, "saammehan nähdä, ja voi sitä, jonka huomaan kavaltajaksi! Luco", hän jatkoi kääntyen korpraalinsa puoleen, "ota muutamia miehiä mukaasi ja herätä nuo elukat sekä tuo ne samalla tänne; jos jotkut nukkuvat liian sikeästi, niin älä pelkää kutittaa heitä sapelin kärjellä, se piristää heitä ja yllyttää nopeammin tottelemaan."

Korpraali hymyili viekkaasti ja meni heti ulos panemaan toimeen saamaansa määräystä.

Sittenkuin luutnantti oli isännälle tehnyt vielä muutamia vähäpätöisempiä kysymyksiä, hän päätti viimein asettua salin ympäri kulkevalle parvekkeelle, ja kärsivällisesti odottaessaan alipäällikkönsä paluuta hän alkoi nautiskella niitä juomatavaroita ja muita virvokkeita, joita talon isäntä oli rientänyt asettamaan esille kiroillen hiljaa sitä, että oli pakotettu ilmaiseksi sammuttamaan niin suuren joukon janon, sillä hän tiesi varsin hyvin, että vaikka nämä punaiset nauttivatkin runsaasti, niin hän ei saisi nähdä vilaustakaan heidän rahoistaan, saisipa olla vielä iloinen päästessään niin vähällä. Sotamiehet olivat, viittä tai kuutta lukuunottamatta, jotka olivat jääneet ulos vartioimaan hevosia, asettuneet päällikkönsä viereen ja seuranneet hänen esimerkkiään, juoden kuin sienet.

Korpraalin tehtävä oli paljon helpompi kuin hän ehkä luulikaan, sillä ajomiesraukat olivat kuulleet päällikön jyrkän määräyksen. Huomatessaan, että kaikki vastarinta ei olisi ainoastaan hyödytöntä, vaan päinvastoin pahentaisi heidän asemaansa, he päättivät alistua ja totella upseerin omavaltaista kehoitusta, jonka vuoksi he kiireesti palasivat saliin, salaten tuntemansa pelon väkinäiseen hymyilyyn niin hyvin kuin taisivat.

"Oh hoh!" luutnantti huudahti veitikkamaisen näköisenä, "tiesinhän minä, että tässä tapahtui joku väärinkäsitys, vai miten, hyvät miehet?"

Miehet pyysivät nöyrän vakuuttavasti anteeksi, upseerin kuunnellessa mitä välinpitämättömimmin ilmein, samalla kun hän pienin kulauksin tyhjensi tavattoman suurta pikaria, joka oli täpösen täynnä refino de Catalunaa, maailman väkevintä paloviinaa.

"Kas niin, toverit", hän äkkiä lausui, keskeyttäen juontinsa ja rämistäen sapelin tuppea parvekkeeseen, "tehkäämme hieman tuttavuutta, ja kenen puoluelaisia te ensiksikin olette, hitto vieköön?"

Kauhuissaan tästä uhkaavasta mielenosoituksesta matkamiehet vastasivat heille tehtyyn kysymykseen, rientäen täyttä kurkkua ja yht'aikaa kirkumaan meluavalla ihastuksella, joka ei suinkaan ollut syvällistä:

"Eläköön ansiokas kenraali Rosas! Eläköön vapauttaja! Eläköön federalistit! Surma unitaristi-roistoille! Hakatkaa ne maahan! Hakatkaa ne maahan!"

Nämä federalistien tunnetut huudot, jotka olivat heillä tunnuslauseena heidän verisillä retkillään, haihduttivat upseerin epäluulon. Hän suvaitsi hymyillä, mutta tiikerin tavoin näyttämällä valkoisia teräviä hampaitaan, valmiina puremaan.

"Hyvä! Hyvä!" hän huudahti; "no, olihan hauskaa tavata oikeita rosasilaisia. Kas niin, isäntä ystäväni, siemaus paloviinaa noille kelpo miehille; minä tahdon kestitä heitä."

Isäntä olisi mielellään välttänyt tätä upseerin niin sanottua anteliaisuutta, jonka hän, kuten hän varsin hyvin tiesi, sai itse kustantaa. Hän totteli kuitenkin käskyä, kätkien tuntemansa kiukun mitä kohteliaimpaan hymyilyyn.

Federalistiset huudot ja vakuuttelut alkoivat taas uudella innolla. Viina kulki miehestä mieheen ja ilo oli ylimmillään.

Luutnantti sai nyt käsiinsä kitaran, joka oli unohtunut hänen viereensä.

"Kas niin, pojat!" hän sanoi. "Tuli ja leimaus! Zambacuecaa tanssimaan!"

Ei maksanut vaivaa kieltäytyä. Luutnantin tuttavallinen kehoitus lausuttiin niin jyrkällä tavalla, että läsnäolijoiden, vaikka suurin osa heistä olisi miettinyt muuten mitä tahansa, oli pakko mukautua ja näytellä osansa loppuun miten parhaiten taisi.

Varminta oli alistua. He olivat tiikerikissan käpälissä, ja tämä saattoi minä hetkenä tahansa raapaista heitä, jos häntä halutti.

Salin keskelle tehtiin tilaa, jonka jälkeen miehet ja naiset asettuivat paikoilleen, katse upseeriin suunnattuna, alkaakseen tanssin ensin merkin saatuaan.

Merkkiä ei tarvittukaan vartoa. Heti kun luutnantti näki uhriensa olevan valmiita, hotkaisi hän aina siemauksen viinaa, jonka tehtyään hän tarttuen kitaraan alkoi näppäillä sitä kätensä selkäpuolella ja rupesi väräjävällä äänellä laulamaan Argentinassa hyvin tunnettua zambacuecaa, joka alkaa seuraavilla ihanilla säkeillä:

Para que vas y vienes Vienes y vas, Si otros con andar menos, Consiguen mas.

[Merkitsee suunnilleen: Miksi menet ja tulet, tulet ja menet, jos muut käymällä vähemmän saavat enemmän aikaan.]

Täydellä syyllä on väitetty, että espanjalaiset ovat hullaantuneita tanssiin, mutta tässä, kuten monessa muussakin, amerikkalaiset ovat jättäneet heidät kauaksi jälkeensä; he ovat kehittäneet tämän intohimon niin pitkälle, että se heillä lähenee hulluuden rajaa. Nyt kuvailemamme tapaus todistaa tämän väitteen todenperäisyyden.

Nuo miehet, jotka vain niin sanoaksemme puukko kurkulla ja tavattoman pelon vallassa olivat suostuneet tanssimaan, nuo miehet olivat vain muutamia minuutteja kuulleet korvissaan kaikuvan kitaran kirkuvat soinnut ja tahtia osoittavan laulun, kun he heti unohtivat koko asemansa vaikeuden ja ainoastaan ajattelivat hurjalla raivolla antautua mielihuvitukseensa.

Ne, jotka ensi hetkenä olivat pysyneet syrjässä, tuntemansa levottomuuden takia, joutuivat piankin tanssivien hyppäysten lumoihin ja seurasivat virran mukana, hyppien toisten tavoin, ulvoen ja polkien jalkojaan kuten nämäkin.

Muutamien minuuttien kuluttua olikin kaikki pakko kadonnut, melu oli käynyt yhtä huumaavaksi ja rähinä yhtä suureksi kuin punaisten tullessa.

Korpraali oli sillävälin tarkkaan suorittanut esimieheltään saamansa määräyksen, mutta, kuten jo on huomautettu, ajomiehet, jotka sattumoisin olivat pysähtyneet majan edustalle, olivat tehneet hänen tehtävänsä helpoksi palaamalla vapaaehtoisesti saliin. Tuo arvoisa aliupseeri oli kuitenkin, nähtävästi tahtoen hyvin täyttää velvollisuutensa, seurassaan puoli tusinaa sotamiehiä kuljeskellut leiripaikan ristiin rastiin, pistellen sapelinsa kärjellä tavarapakkojen väliin, silmäillyt vankkureihin, sanalla sanoen nuuskinut kaikkialta vanhan, nokkelan vainukoiran tavoin, jota ei voida johtaa harhaan.

Kun hän erittäin tarkoin tutkittuaan kuitenkin oli tullut vakuutetuksi siitä, että kaikki hänen etsimänsä niinmuodoin olivat palanneet majaan, aikoi hän tehdä samoin. Mutta koska sisältä kuuluva melu osoitti, että kaikki kävi hyvin, ainakin sillä erää, hän muutti mieltään ja laski jonkun tekosyyn nojalla sotamiehensä menemään, jota tilaisuutta nämä käyttivät heti hyväkseen, saadakseen ottaa osaa iloon. Itse hän jäi ulos. Heti kun korpraali oli yksikseen, hänen käytöksensä muuttui nopeasti. Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei kukaan sivullinen tarkannut hänen liikkeitään, hän pyöräytti sormiensa välissä savukkeen, sytytti sen ja kävellen edestakaisin, välinpitämättömän näköisenä kuin raitista ilmaa nauttimassa oleva kuljeksija, hän poistui vähitellen sisäänkäytävän edustalta, jossa hän tähän asti oli ollut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua tästä tempusta, joka oli kuin vastatuuleen satamasta pyrkivän laivan manööveri, hän pääsi ajomiesten leiripaikan taakse ja tarpeeksi etäälle rakennuksesta, niin ettei häntä vallitsevan pimeyden vuoksi millään tavoin voitu huomata lyhyenkään matkan päästä. Nyt hän pysähtyi ja silmäili tarkkaan ja tutkivasti ympärilleen, heittäen palavan savukkeensa ilmaan.

Tuo kevyt olkisavuke teki loistavan kaaren ilmassa, pudoten sitten maahan, jossa korpraali sen sammutti panemalla jalkansa sen päälle.

Samassa välähti tuliviiru pimeässä lähellä sotilasta.

"Hyvä!" hän murisi itsekseen, "nyt on oltava varuillaan."

Hän tarkasti ympäristöä vielä kerran, jonka tehtyään hän ympärillään vallitsevan pimeyden rauhoittamana alkoi päättävästi hyräillä puoliääneen seuraavaa kolmea säettä eräästä pampaksella hyvin tunnetusta laulusta:

O, Libertad preciosa! No comparada al oro Ni al bien mayor de la espaciosa tierra!

[Oi kallis vapaus! Sinua ei voi verrata kultaan eikä suurimpaan maan avaruudessa.]

Samassa heikko ääni, kuin tuulen henkäys, jatkoi laulaen seuraavat pari säettä:

Mas rica y mas gozosa Que el mas precioso tesoro…

[Rikkaampi ja arvokkaampi kuin kalliin aarre.]

Kuullessaan tämän vastauksen, jota hän epäilemättä odotti, korpraali vaikeni äkkiä. Painaen sapelinsa kärjen maata vasten hän nojautui sen kahvaan ja sanoi jotenkin äänekkäästi, vaikka hän näytti puhuvan itsekseen:

"Ihmettelenpä, miksi nuo nandukset [eräänlaisia pampaksella eläviä kamelikurkia] ovat niin äkkiä vetäytyneet pampaksen sisäosiin."

"Siksi", vastasi sama ääni, joka oli jatkanut laulua, "että ne ovat tunteneet ruumiinhajua."

"Saattaa niin olla", korpraali vastasi, näköjään ollenkaan ihmettelemättä tätä omituista vastausta; "mutta siinä tapauksessa pitäisi kondoorien laskeutua alas Kordilleilta."

"Jo yksikolmatta päivää sitten he ovat sivuuttaneet korkean Cumbren."

"Aurinko oli eilen laskiessaan punainen."

"Sen säteet kuvastivat luultavasti niiden palavien kylien leimua, jotka Mas Horca oli sytyttänyt", ääni sanoi edelleen.

Korpraali ei epäillyt enää.

"Tulkaa esiin, don Leoncio", hän mutisi, "te ja seuralaisenne."

"Tässä olemme, Luco."

Kuusi hampaisiin asti asestettua henkilöä ympäröi silmänräpäyksessä sotilaan.

On tarpeetonta mainita, että nämä henkilöt olivat niitä ratsastajia, jotka tuntia aikaisemmin olivat majatalon luona törmänneet yhteen punaisten kanssa ja jotka, viisaasti kyllä, olivat pysyneet piilossa.

Majatalossa jatkui yhä tanssi ja melu. Ilonpito kohosi lopulta äärettömäksi hurjistetuksi.

Vieraat olivat siis varmoja siitä, ettei heitä häirittäisi. Sitäpaitsi vaikka kuu olikin noussut ja valaisi melkolailla, matkavaunujen takana suojassa oleva joukko ei pelännyt, että sitä huomattaisiin, jota vastoin he asemansa johdosta saattoivat nähdä heti jokaisen, joka lähti talosta.

Käyttäkäämme hopeahohteista kuun valoa hyväksemme, muutamin sanoin kuvaillaksemme näitä uusia henkilöitä, joka on sitäkin helpompaa, koska he olivat varovasti nousseet hevostensa selästä, taluttaen niitä suupielestä.

Olemme maininneet, että heitä oli kuusi. Kolme ensimmäistä oli selvästi peoneja, mutta heidän raskaat hopeakannuksensa, kirjaillut samettivyönsä, hienosti koristellut aseensa, jotka pilkoittivat heidän kallisarvoisten, bolivialaisesta laamavillasta kudottujen viittojensa alta, ja ennen kaikkea se kunnioittava tuttavallisuus, jolla he liittyivät isäntiinsä, osoitti selvästi missä määrin he olivat oikeutetut nauttimaan näiden arvonantoa.

Nämä peonit eivät oikeastaan olleet vain palvelijoita, vaan myös ystäviä, tosin kyllä vaatimattomia, mutta luotettavia ja koeteltuja kauheissa vaaroissa.

Kaksi isännistä oli noin kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden vuotiasta, parhaassa miehuuden ijässä.

Heidän pukunsa oli aivan samankuosinen kuin palvelijainkin ja erosi vain kalliimman ja hienomman kankaansa puolesta.

Ensimmäisellä, pitkällä ja kookkaalla, hienokäytöksisellä miehellä oli ylpeän päättäväiset ja rohkean näköiset kasvot, joilla kuvastui suoruus ja hyvyys ja jotka ensi silmäyksellä herättivät kunnioitusta ja mieltymystä.

Hänen nimensä oli don Leoncio de Ribeyra.

Hänen toverinsa oli jotenkin samankokoinen ja samoin käytökseltään erittäin hieno, mutta oli kuitenkin aivan don Leoncion vastakohta. Hänen siniset silmänsä, lempeine ja salaperäisine naismaisine katseineen, hänen suuri vaalea tukkansa, joka hulmuavina kiharoina aaltoili panamahatun alta ja hajallaan riippui hänen olkapäillään, hänen ihonsa himmeän vaalea väri, joka oli vastakohtana don Leoncion vähän olivinväriselle ja pronssinkarvaiselle iholle, saattoivat otaksumaan, ettei hän ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla. Kuitenkin tämä henkilö voi paremmin kuin hänen toverinsa ylpeydellä vaatia, että häntä pidettäisiin todellisena maan lapsena, koska hän suoraan polveutui urhoollisesta ja onnettomasta Tupac-Amaru'sta, viimeisestä Inka-suvun jäsenestä, jonka espanjalaiset niin raukkamaisesti murhasivat.

Hänen nimensä oli Manco-Amaru, Diego de Solis y Villas Reales. Pyydämme lukijalta anteeksi tätä pitkää nimien jonoa.

Don Diego de Solis'illa oli jonkunverran naisellisesta ulkonäöstään huolimatta leijonan rohkeus, jota mikään ei voinut ihmetyttää eikä edes liikuttaa. Hänen valkoisten, ruusunvärisillä kynsillä varustettujen käsiensä hienon ja melkein läpikuultavan ihon alla oli teräksiset hermot.

Mitä tulee kolmanteen herrasmieheen, joka vaatimattomasti pysyttelihe toisten takana, niin hän oli kääriytynyt niin huolellisesti viittansa poimuihin ja hänen hattunsa reunat olivat niin hyvin käännetyt kasvoille, että oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin kaksi suurta mustaa silmää, jotka toisinaan näyttivät syöksevän tulta. Hänen hoikka vartalonsa, hieno ulkomuotonsa, pehmeät, vapaat eleensä ja notkeat, kiemurtelevat liikkeensä panivat otaksumaan, että hän oi vasta lapsi, ellei tuossa miehen puvussa piillyt naista, joka oli todennäköisempää.

Sillävälin oli korpraalissa, heti hänen jouduttuaan nyt kuvailemaimme henkilöjen seuraan, tapahtunut täydellinen muutos. Hänen jyrkkä, kiukkuinen käytöksensä oli muuttunut tuollaiseksi mielisteleväksi kursailuksi, joka osoittaa todellista uskollisuutta. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut pilkallinen, kavala ilme ja sijaan tullut ystävällinen ja iloinen hymyily.

Don Leoncion onnistui vain vaivoin tukahduttaa ne rajut ilonpurkaukset, joihin sotilas antautui sellaisen henkilön vilpittömyydellä, joka vihdoinkin saa nauttia kauan odottamaansa onnea.

"Kas niin, Luco", hän lausui, "rauhoitu, ystäväni: minä tässä olen, minä todellakin! Olehan nyt varovainen, poikani, hetki ei nyt ole sovelias mielenpurkauksille."

"Se on totta! Se on totta, herrani, mutta minä olen niin iloinen, nähdessäni teidät taas niin pitkän ajan kuluttua." Ja hän pyyhki kuumia kyyneleitä, jotka valuivat hänen pronssinvärisiä poskiaan pitkin.

Don Leoncio tunsi olevansa liikutettu vanhan palvelijan hellyydestä.

"Kiitos, Luco", hän sanoi, ojentaen tälle kätensä. "Sinä olet hyvä ja uskollinen sielu."

"Ja kuitenkin, huolimatta onnesta, jonka näkemisenne tuottaa, olisin toivonut, ettette olisi tullut niin odottamatta, herrani; ajat ovat huonot, hirmuvaltias on mahtavampi kuin milloinkaan Buenos Ayresissa."

"Tiedän sen. Paha kyllä en kuitenkaan ole voinut siirtää matkaani tuonnemmaksi, huolimatta vaaroista, joihin tiesin antautuvani."

"Jumala varjelkoon, armollinen herra, me vietämme kamalaa elämää."

"Niin, mitäpä tehdä, poikaseni? Meidän täytyy mukautua siihen, mitä emme voi välttää. Oletko toimittanut kaikki mitä olen käskenyt?"

"Olen, kaikkityyni, herrani. Veljellenne on ilmoitettu. Paha kyllä en ole itse voinut varoittaa häntä; minun on täytynyt lähettää muuan karjapaimen, jonka tunsin vain vähän, mutta olkaa huoletta, armollinen herra, veljenne ei jää saapumatta tähän kohtaukseen; hän on täällä muutaman päivän kuluttua."

"Hyvä; mutta sinä olet tullut tänne mielestäni sangen lukuisassa seurassa."

"Ah! En ole voinut tehdä toisin. Minua vartioidaan ankarasti, kuten tiedätte, herrani. Minun on täytynyt käyttää mitä erinomaisimpia keinoja saadakseni luutnantin tulemaan aina tänne asti."

"Oli hiuskarvan varassa, ettemme lyöneet neniämme vastakkain."

"Niin, ja minä olin hyvin pelästyksissäni tällöin, sillä olin tuntenut teidät jo, armollinen herra. Jumala tietää mitä siinä yhteentörmäyksessä olisi tapahtunut!"

"Olet oikeassa. Tuo luutnantti, onko hän hyvä mies?"

Luco pudisti surullisena päätään.

"Varokaa häntä, herrani, hän on verenhimoisimpia mas-horcalaisia, mitä tuolla kiukkuisella Rosas-koiralla on."

"Istu ja pala!" don Leoncio sanoi huolestunein ilmein; "pelkään pahaa, Luco, että sinun suuri itseluottamuksesi on saanut meidät syöksymään ampiaispesään, josta meidän on vaikea pelastua ehjin nahoin."

"Asema on kieltämättä vaikea. Meidän on oltava erittäin varovaisia, niin ettei hän saa teistä vihiä. Etupäässä täytyy voittaa aikaa."

"Niin", don Leoncio sanoi hyvin miettivänä.

"Kuinka monta teitä on?" don Diego kysyi, yhtyen keskusteluun.

"Kolmekymmentäviisi, luutnantti mukaan luettuna, armollinen herra; mutta, kuten sanoin, hän on itse piru ja vastaa yksinään neljää."

"Hoh!" don Diego vastasi halveksivasti, sivellen miellyttävästi viiksiään, "meitä on seitsemän, jos laskemme mukaan sinutkin, poikaseni."

"Kuka tuo luutnantti on?"

"Se on don Torribio, entinen karjapaimen."

"Ah!" don Leoncio huudahti, tehden inhoa ilmaisevan eleen, "Torribio kaulankatkaisia."

"Tuli ja leimaus!" don Diego jatkoi, "haluaisinpa kerran painaa polveni sen roiston rinnan päälle, No, mitä nyt teemme?"

"Te unohdatte, kuka on mukananne, don Diego", don Leoncio sanoi vilkkaasti, vilkaisten toveriinsa, joka seisoi liikkumatta siinä vieressä.

"Se on totta!" nuori mies huudahti, "minä olen mieletön. Suo anteeksi, ystäväni, emme voi olla kyllin varovaisia."

"Onneksi", Luco huomautti, "ette ole ottanut mukaanne doña Antoniaa. Rakas lapsi parka, hän kuolisi noiden hornanhenkien joukossa, joiden pariin olemme vaarassa joutua."

Äkkiä, ennenkuin don Leoncio oli ehtinyt vastata, talosta kuului kauheita huutoja, useita kiväärin laukauksia pamahti ja parikymmentä miestä ja naista, pelästyksestä mielipuolina, syöksyi ulos, juosten vihlovasti kirkuen joka taholle.

"Piiloutukaa!" Luco huudahti hätäisesti. "Hyvä Jumala, mitä tämä on? Tulen heti takaisin, mutta laittakaa niin, ettei kukaan teitä tunne. Menkää piiloon, Jumalan tähden! Minä tulen pian takaisin! Minun täytyy mennä katsomaan, mitä tuolla sisällä on tekeillä."

Ja jättäen don Leoncion ja hänen seuralaisensa äärimmäisen levottomuuden valtaan korpraali riensi juosten taloon päin, jossa melu kasvoi joka hetki.

XVII.

PUNAISTA LEMMENLEIKKIÄ.

Riennämme hetkistä ennen korpraalia selittämään lukijalle, mitä majatalossa oli tapahtunut.

Alussa kävi kaikki hyvin, sittenkuin ensi hetken epäilys ja pelko oli haihtunut. Muulien ja härkien ajajat, joihin heidän mielihuvinsa vaistomaisesti vaikutti, olivat täydelleen unhottaneet pelkonsa ja vilpittömästi alkaneet veljeillä sotilasten kanssa.

Paloviina kiersi lakkaamatta miehestä mieheen, toisesta päästä salin toiseen, ilo kasvoi juomisen mukana, joka perinpohjaisuutensa takia alkoi kuumentaa aivoja ja siellä täällä aiheuttaa ensimmäisiä juopumisen merkkejä.

Sillävälin luutnantti, don Torribio, jatkoi lauluaan kiiluvin silmin ja hehkuvin poskin, näppäili kitaraansa ja ennen kaikkea joi, miettimättä mitään pahaa, ja kenties kaikki olisi mennyt hyvin, ellei olisi sattunut muuatta tapausta, joka äkkiä muutti tilanteen ja teki iloisesta näytelmästä kauhistuttavan kohtauksen.

Parhaimpia ja komeimpia zambacueca-tanssijoita oli muuan neljän- tai viidenkolmattaikäinen nuori muulinajaja, jolla oli hienot, älykkäät kasvonpiirteet, kaunis vartalo ja miellyttävä käytös ja joka oli mainion notkea sekä tanssi verrattoman sievästi. Erittäinkin naiset tungeksivat hänen ympärillään, heittäen häneen murhaavia silmäyksiä ja taputtaen käsiään aivan mielettömän vimmatusti, hänen huvitellessaan tekemällä yltiöpäisiä temppuja.

Näiden naisten joukossa oli kaksi nuorta tuskin kuusitoistavuotiasta tyttöä, niin kaunista kuin ainoastaan amerikattaret voivat olla. Heidän mustat, pitkien sametinpehmeiden silmäripsien varjostamat silmänsä, heidän huulensa, punaiset kuin sokeriomenat, heidän kuuman ilmanalan auringon paahtamat kasvonsa, joita varjostivat sinertävän mustat hiuspalmikot, heidän hoikka, notkea ja soma vartalonsa, joka esiintyi täydessä loistossaan käärmemäisten, voittamattoman suloisten liikkeiden yhteydessä, kaikki nämä sulot yhteensä täydensivät toisiaan, ja tekivät heidät niin hurmaavan ja viekoittelevan kauniiksi, ettei sitä voi kuvailla, mutta jonka sähköisen vaikutuksen ja lumoavan sulouden alle kylmäverisimmänkin miehen täytyy alistua.

Nämä molemmat naiset kunnostautuivat ennen muita ylenpalttisesti kehumalla valittuansa. Tämä näytti kuitenkin, sanoaksemme totuuden, varsin vähän kiinnittävän huomiotaan aiheuttamaansa ihastukseen. Hän oli hyvä nuorukainen, jonka sydän, joskaan ei pää, oli täysin kylmä, ja joka tanssi tanssiakseen, koska se huvitti häntä ja hänellä, viettäen ankaraa elintapaa, hyvin harvoin oli tilaisuus antautua tähän huvitteluun, ja häntä muuten ei ollenkaan haluttanut aiheuttaa mitään intohimoa kummassakaan ihailijassaan.

Vaikkakin nämä, naisen luontaisella vaistolla, huomasivat muulinajajan välinpitämättömyyden ja sen johdosta olivat loukkaantuneita, niin he siitä huolimatta yhä tuhlasivat intohimoisia lausuntojaan hänelle, mikäli Espanjan kielellä voivat, vakuuttaakseen hänelle ihailuansa.

Nämä mielenosoitukset tulivat viimein niin vilkkaiksi ja välittömiksi, että suurin osa läsnäolijoista, joista kukin itsekohdastaan olisi tahtonut antaa paljonkin päästäkseen noiden ihastuttavien olentojen suosioon, alkoi, kuten sellaisissa tapauksissa aina on asian laita, tuntea suuttumusta karjapaimenta kohtaan, tämän osoittaman välinpitämättömyyden johdosta, ja nuhdella häntä hänen suuren epäkohteliaisuutensa ja anteeksiantamattoman seurustelutaidon puutteensa takia, kun hän ei osoittanut kiitollisuuttaan, ollessaan niin intohimoisten mielenpurkausten esineenä.

Nuori mies, ollen jotenkin hämillään jouduttuaan sellaiseen asemaan, ajatellessaan vain vilpittömästi huvitella, ja toveriensa paheksumismuminan pakottamana korjaamaan entiselleen kohteliaisuusmaineensa, joka oli kärsimäisillään vakavan vaurion, päätti kaikin mokomin kunnialla pelastautua tästä tukalasta asemasta ja pyytää kummankin tytön perätysten tanssiin.

Niin pian kun siis luutnantti, joka hetkiseksi oli keskeyttänyt sointuvan musiikkinsa hotkaistakseen tavattoman suuren lasillisen paloviinaa, taas alkoi näppäillä kitaraa uutta zambacuecaa varten, karjapaimen läheni tässä hyvässä tarkoituksessa hymyhuulin molempia tyttöjä ja kumarsi kohteliaasti.

"Señorita", hän sanoi lähempänä olevalle, "olisinko kyllin onnellinen saadakseni tanssia tämän zambacuecan teidän kanssanne?"

Nuori tyttö punehtui ilosta, pitäen pyyntöä kunnianosoituksena kauniin kavaljeerin taholta, ojensi pienen kätensä ja valmistautui vastaamaan, kun äkkiä hänen toverinsa, joka kalveten oli kuullut karjapaimenen pyynnön, hypähti kuin pantteri ja asettui vapisevin huulin ja säkenöivin silmin molempien nuorten väliin.

"Te ette tanssi!" hän huudahti uhkaavalla äänellä.

Tämän omituisen, aavistamattoman kohtauksen näkijät peräytyivät hämmästyneinä. He eivät käsittäneet mitään tästä äkillisestä vihanpurkauksesta.

Molemmat tanssimaan aikovat vaihtoivat hämmästystä osoittavan katseen.

Tilanne alkoi kuitenkin käydä sietämättömäksi. Karjapaimen päätti tehdä siitä lopun.

Nuori tyttö seisoi yhä supisuorana hänen edessään, ruumis takakenossa, pää pystyssä, kasvot hehkuvina, sieramet levällään, kuten villipedolla, ja käsi ojossa, ylpeän ja uhkaavan näköisenä.

Karjapaimen astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle sanoen:

"Señorita, sallikaa minun huomauttaa…"

"Suu kiinni, Don Pablo!" tämä huudahti kiivaasti, keskeyttäen hänet kesken lausetta, "minä en ole vihoissani teille, vaan tuolle hävyttömälle letukalle, joka, tietäessään että te olette kaunein kavaljeeri täällä, on kyllin häpeämätön ottaakseen teidät itselleen."

Kun toinen tyttö kuuli tämän solvauksen, jonka hänen toverinsa niin jyrkästi lausui hänelle vasten naamaa, työnsi hän nopeasti Pablon syrjään ja asettui vihollistaan vastapäätä.

"Nyt valehtelit, Manongita", hän huudahti, "mustasukkaisuus panee sinut puhumaan noin, sinä olet raivoissasi sen johdosta, että tämä caballero on asettanut minut etusijaan."

"Minäkö?" toinen vastasi halveksivalla äänellä. "Sinä olet hölmö, Clarita, minä en välitä tuosta caballerosta enempää kuin happamesta appelsiinista."

"Todellakin?" Clarita jatkoi ivallisesti. "Mistä sitten tämä äkillinen kiukku ilman näkyvää aihetta?"

"Koska", Manongita huudahti, "tunnen sinut entuudestaan ja tiedän, että tarvitset läksytyksen, jonka aijon nyt antaa sinulle."

"Sinäkö? Mitä vielä!" toinen sanoi, kohauttaen olkapäitään. "Ole varuillasi, ettet itse ennemmin saa sellaista."

"Herra varjele, jos sanot sanankaan vielä, niin ratkon sinut auki!"

"Pyh! Ethän sinä osaa puukkoa pitääkään."

"Sepä nähdään!" Manongita huudahti kiukkuisesti, ja hypähtäen taapäin hän tempasi veitsen povestaan, kietaisi huivinsa vasemman käsivartensa ympäri ja asettui taisteluasentoon.

"Sepä nähdään!" oli Clarita huudahtanut samalla kertaa, ja yhtä nopealla liikkeellä kuin vihollisensakin hän asettui samaan asentoon.

Molempien naisten välillä oli taistelu tulossa.

Don Pablo, tämän uudenaikaisen kaksintaistelun viaton aiheuttaja, oli monta kertaa turhaan yrittänyt sovittaa noita nuoria tyttöjä, mutta kumpikaan heistä ei ollut kuunnellut häntä tai välittänyt hänen huomautuksistaan. Nähtyään asian lopullisen käänteen hän tahtoi vielä tehdä viimeisen yrityksen, mutta tällöin hänen välityksensä hylättiin entistäkin pontevammin, sillä läsnäolijat, joita tämä riita huvitti ja joita kaksintaistelu puukoilla kahden naisen kesken kovin miellytti, kääntyivät hänen puoleensa ja kehoittivat päättävästi häntä pysymään levollisena ja antamaan tyttösten ratkaista riitansa miten parhaiten halusivat.

Karjapaimen, täysin vakuutettuna olevansa syytön siihen, mitä tapahtuisi, ja että vain hänen hyvä sydämensä oli saattanut hänet koettamaan estää riidan puhkeamista, jätti asian silleen, huomattuaan, että hänen sekaantumisensa herätti paheksumista, ja pannen käsivartensa ristiin rinnalleen hän valmistautui olemaan, ellei juuri välinpitämättömänä, niin kuitenkin täysin puolueettomana alkavan taistelun katselijana.

Muuten tämä oli omituinen ja vaikuttava näytelmä, jonka tuossa melkein pimeässä salissa, omituisiin pukuihin puetun kansanjoukon keskellä, nuo molemmat naiset esittivät, ylpeinä ja päättävinä asettuen parin askeleen päähän toisistaan valmiina ryhtymään taisteluun, musiikin ja tanssin jatkuessa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, paloviinan valuessa virtoinaan ja mitä iloisimpien ja vallattomimpien yhteislaulujen kajahdellessa heidän korvissaan.

"Baya pues!" Clarita huudahti, "kuinka monta tuumaa tahdot, rakkaani?"

"Koko terän, sydänkäpyseni", Manongita vastasi pilkallisesti. "Minä aijon piirtää nimikirjoitukseni naamaasi."

"Niin aijon minäkin. Varo siis näköäsi."

"Ah, riivattu, sepä nähdään! Oletko valmis, armahaiseni?"

"Milloin tahdot, enkelini!"

Oli muodostunut piiri molempien naisten ympärille, jotka ruumis etukumarassa, vasen käsi ojennettuna, silmä vasten silmää kissamaisen malttamattomina vartoivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa kimppuun.

Molemmat olivat nuoria, vikkeliä ja notkeita, jonka vuoksi he näyttivät olevan tasaväkisiä. Sellaisten asiain tuntijat, ja niitä oli paljon tuon tarkkaavan, taistelevia ympäröivän joukon keskuudessa, eivät rohjenneet sanoa mitään taistelun tuloksesta, jonka kaikkien mielestä täytyi muodostua katkeraksi, siinä määrin tyttöjen keltaiset silmäterät syöksivät tulta.

Hetkisen epäröityään tai oikeammin kooten voimiaan, Clarita ja Manongita läiskäyttivät kielellään kitalakeensa, joten syntyi jonkunlainen terävä vihellys, sinertävät veitsenterät välkähtivät ja molemmat naiset hyökkäsivät toistensa kimppuun.

Mutta jos hyökkäys oli ollut nopea, niin puolustus ja väistäminen olivat yhtä vilkkaita.

Molemmat ponnahtivat takaisin ja asettuivat taas taisteluasentoon.

Mutta iskut olivat sattuneet, taistelu oli alkanut urhoollisesti, kummankin vastustajan kasvot olivat verisen kaksoisjuovan halkomat.

Ei kumpikaan ollut valehdellut, sillä molemmilla oli vastustajansa antama merkki.

Läsnäolijat tömistivät jalkojaan iloissaan ja ihmetellen ja taputtivat käsiään niin, että katto saattoi pudota; he eivät olleet milloinkaan nähneet kauniimpia puukonpistoja.

Hengäistyään hetkisen, naiset taas valmistautuivat taisteluun, mutta tällä kertaa varmasti päättäneinä saada se ratkaistuksi, kun äkkiä katsojain yhteentungeutuneet rivit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle; muuan mies asettui päättävästi molempien vastustajien väliin ja katseli heitä vuoronperään ivallisesti hymyillen.

"Mitä nyt, raivottaret?" hän huudahti lyhyesti ja kuvaamattoman pilkallisella äänellä.

Molemmat tytöt laskivat veitsensä alas ja seisoivat liikkumatta ja silmät maahan luotuina, pää pystyssä ja kulmakarvat rypyssä, ollen tällöin, kuten viholliset ainakin, valmiina repimään toisensa palasiksi, ja vain vaivoin totellen käskyä, jota he eivät uskalla olla tottelematta, vaikka he sitä itsekseen sadattelevatkin.

Huolimatta kitarillaan aikaansaamastaan räminästä punaisen luutnantin oli kuitenkin viimein täytynyt panna merkille, mitä salissa tapahtui. Ensiksi hän oli vikkelästi tarttunut vyössään riippuviin pistooleihinsa, mutta hetkisen mietittyään hänen vihansa, vaikkei se talttunutkaan, oli kuitenkin muuttunut, rauhoittunut, käyden kylmäksi ja keskitetyksi. Don Torribio oli noussut, lähtenyt parvekkeelta, jossa hän oli rehennellyt ja askel askeleelta lähestynyt taistelevia näiden huomaamatta sekä tarkkaavasti seurannut taistelun eri vaiheita, ja huomattuaan hetken sopivaksi hän oli äkkiä esiintynyt ja asettunut molempien taistelijain välille.

Luutnantin jäljestä olivat sotilaat hiipineet esiin kissamaisin askelin. He seisoivat nyt parin askeleen päässä hänen takanaan, aseet käsissä, valmiina toimimaan ensi merkin saatuansa, sillä he aavistivat, että Torribion väliintulo tässä riidassa aiheuttaisi varmasti pian heidänkin sekaantumisensa.

Ajomiesten muodostama piiri oli vaistomaisesti laajennut ja suuri ala oli jäänyt tyhjäksi keskelle lattiaa. Tämän piirin keskellä olivat nuo molemmat naiset veitsi kädessä, ja luutnantti käsivarret ristissä rinnallaan katseli heitä sekä kyynillisesti että ilkkuvasti.

"Hohoi, tipuseni", hän sanoi, "miksi pöyhistätte höyheniänne niin paljon yhden kukon takia? Eikö orrella sitten ole muita kuin hän, lempo soikoon? Mitä erinomaisia Andreaksen ristejä olettekaan piirrelleet toistenne kasvoihin, hitto vie! Te rakastatte häntä siis kovin, tuota lurjusta?"

Tytöt olivat vaiti.

Luutnantti jatkoi hetken kuluttua samanlaisella kevyellä ja ilkkuvalla äänellä:

"Mutta missä hän on sitten, tuo urhokas sankari, joka sallii naisten tapella puolestaan. Saattaako hänen kainoutensa hänet piiloittautumaan?"

Don Pablo astui askeleen eteenpäin ja sanoi säyseällä mutta lujalla äänellä, katsoen luutnanttia suoraa silmiin:

"Tässä minä olen."

"Ah!" don Torribio sanoi katsahtaen häneen tutkivasti. Sitten hän lisäsi: "niinpä todellakin, toveri, sinä olet kaunis poika, minä en enää ollenkaan ihmettele, että sinä herätät rajuja intohimoja."

Nuori mies pysyi tunteettomana tälle kiitokselle, jonka pilkallisen tarkoituksen hän aavisti.

"Nyt, tytöt", luutnantti jatkoi, kääntyen nuorten tyttöjen puoleen, "kumpaa teistä tuo sydämenvaras pitää parempana? Tuhat tulimmaista! Älkää pelätkö puhua."

Syntyi hetken hiljaisuus.

"Vai niin, onko asian laita siten", don Torribio jatkoi, "että pelkäätte erehtyvänne? No, puhukaa te sitten, nuori mies, ja sanokaa minulle kumpaa noista molemmista tytöistä pidätte parempana?"

"Minä en pidä toista sen parempana kuin toistakaan", karjapaimen vastasi kylmästi.

"Peijakas!" luutnantti huudahti teeskennellen ihmettelyä. "Minkälainen maku! Niinmuodoin, jos ymmärrän teidät oikein, te pidätte yhtä paljon molemmista?"

"Ei, te erehdytte, señor, minä en pidä kummastakaan."

"Hitto vieköön, sepä merkillistä! Ja te sallitte heidän tapella tähtenne? Oh, siitä ansaitsette kuritusta, herra hyvä! Koska asian laita on sillä tavalla, señoritat, niin teen teille mieliksi, minä, ja läksytän tuota epäkohteliasta caballeroa, joka halveksii teidän mustien silmienne mahtia! Sellainen loukkaus vaatii kostoa, kautta sieluni!"

Tämän kohtauksen katselijoita puistatti, samalla kun sotamiehet nauroivat ja ilvehtivät keskenään.

Luutnantti oli viime sanoja lausuessaan temmannut pistoolin vyöstään ja ojentanut piipun karjapaimenen rintaa kohti, tämän yhä seisoessa hiljaa ja tekemättä liikettäkään välttääkseen itseään uhkaavaa kohtaloa. Mutta molemmat naiset olivat varuillaan. Ajatuksen nopeudella he heittäytyivät kuin yhteisestä vaistosta hänen eteensä.

Manongita kaatui rinta lävistettynä.

"Vai niin", hän huudahti, "sinä halveksit minua! No niin, minä kuolen puolestasi. Clarita, minä annan sinulle anteeksi."

Don Pablo hyppäsi yli tuon onnettoman, jonka kuoleva katse vielä oli häneen tähdättynä, ja syöksyi puukko kädessä luutnantin kimppuun.

Tämä viskasi raskaan pistoolinsa häntä kohti. Nuori mies väisti heiton, tarttui upseerin vyötäsiin ja heidän välillään syntyi taistelu.

Clarita seurasi säkenöivin silmin molempain vihollisten kaikkia liikkeitä, valmiina heittäytymään väliin, heti kun tilaisuus näyttäytyisi sopivaksi sille, jota hän rakasti.

Läsnäolijat olivat kuin kivettyneitä, sillä sotilaiden heissä aiheuttama kauhu oli niin suuri, että vaikka heitä oli enemmän ja kaikilla oli aseet, niin kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan, auttaakseen toveriaan.

Sillävälin melkoisesti päihtyneet sotilaat, nähdessään upseerinsa taistelussa vieraan kanssa, paljastivat sapelinsa ja hyökkäsivät joukon keskelle, lyöden oikealle ja vasemmalle sekä kohottaen tähän aikaan niin pelätyn huudon:

"Tappakaa, tappakaa nuo villit unitaristit!"

Nyt tapahtui tuossa täyteen ahdetussa salissa kauhistuttava näytelmä.

Muulinajajat, sotilasten ajamina, jotka murhanhimossaan hakkasivat heitä kuoliaiksi säälittä, syöksyivät ovelle paetakseen heitä uhkaavaa kuolemaa. Sekasorto oli ylimmillään, kaikki tahtoivat samalla kertaa päästä liian ahtaasta ovesta. Pelästys teki heidät itsekkäiksi, itsensä säilyttämisvaisto sokaisi heidät ja he tukehtuivat seiniä vasten, tallaantuivat jalkojen alle ja pistivät toisiaan kuoliaaksi puukolla, raivatakseen itselleen tien tuon ihmissulun lävitse, joka esti heidän pakonsa.

Pelko tekee ihmisen julmemmaksi ja raukkamaisemmaksi kuin petoeläimen, kun itsensä säilyttäminen on kysymyksessä. Kauhea itsekkyys, joka on ihmissydämen pohjana, esiintyy kaikessa inhoittavuudessaan, kaikki siteet katkeavat äkkiä, ei ole enää sukulaisia eikä ystäviä, ihminen on kuuro rukouksille ja tunkeutuu eteenpäin, sulkien silmänsä kuten raivokkaat härät tyhmässä ja sokeassa kiukussaan.

Veri vuoti pian virtoinaan ja uhreja karttui, raivon talttumatta tai murhattavien ajattelematta puolustaa itseään.

Vihdoin sulku murtui ja onnettomat syöksyivät ulos, paeten suoraan eteenpäin, tietämättä mihin he juoksivat, ja ajatellen vain pelastumistaan teurastuksesta.

Tällä hetkellä juuri korpraali astui saliin. Kauhea näytelmä kohtasi häntä. Lattia oli täynnä kaatuneita ja haavoittuneita, pitkänään ja koristen verilätäköissä.

Mutta hän ei voinut olla huudahtamatta kauhusta katsahtaen don Torribioon.

Luutnantti oli sitomassa pyörtyneen Claritan hiuspalmikkoihin don Pablon päätä, jonka hän oli sahannut irti sapelillaan.

Upseeria oli tuo nuori tyttö haavoittanut lievästi käsivarteen ja lantioon, ja veri valui vaatteiden alta.

"Kas noin", hän sanoi tyytyväisellä äänellä, sidottuaan tyttöraukan palmikon kiinni karjapaimenen tukkaan, "koska tyttö rakastaa häntä niin kovin, niin voi hän ihailla häntä rauhassa toinnuttuaan, nyt kuuluu mies hänelle täydelleen, nyt ei kukaan voi heitä erottaa."

Sitten hän katseli hetkisen kalpeata tyttöä kuvaamattomin ilmein.

"Pyh", hän sanoi, kohauttaen olkapäitään, "mitäpä se hyödyttää? Vartokaamme kunnes hän avaa silmänsä. Minulla on kyllä aikaa puhua rakkaudesta hänelle. Pidän parempana nauttia hänen hämmästyksestään, kun hän herää."

Sen enempää piittaamatta uhreistaan hän ryhtyi auttamaan sotamiehiä verilöylyn päättämiseksi.

Astuttuaan ensimmäisen askeleen hän joutui vastakkain Lucon kanssa.

"Häh!" hän sanoi. "Mitä sinä hommaat sillä aikaa kun me teurastamme noita villejä unitaristeja? Herra varjele! Sinä seisot siinä tyynenä kuin viilipytty, sapeli tupessa eikä pisaraakaan verta vaatteissa. Mitä tämä käytöksesi merkitsee, toveri? Olisitko sinä sattumoisin kavaltaja, sinäkin?"

Tämän syytöksen kuullessaan korpraali oli hirveästi suuttuvinaan ja vastasi, rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen sapelinsa, jota hän heilutti uhkaavasti:

"Mitä te sillä tarkoitatte, luutnantti? Minulleko syydätte sellaisen loukkauksen? Minuako, ansiokkaan kenraalimme uskollisinta kannattajaa, te kohtelette kuin kavaltajaa? Kunniani kautta!"

"Kas niin, rauhoitu!" vastasi luutnantti, joka kaltaistensa tavoin oli yhtä arka kuin julmakin, "minä tiedän, että sinä olet uskollinen."

"No, sanokaa se sitten!" Luco jatkoi, "sillä minä en aijo kärsivällisesti kuulla moitteita."

"Älkäämme hukatko aikaa turhiin puheisiin", muuan sotamies puuttui puheeseen, "lempo soikoon, minulla on eräs tuuma."

"Mikä sitten?" don Torribio kysyi; "selitä tai mene hiiteen, Eusebio."

Roisto hymyili tyytyväisenä.

"Tämä vanha hökkeli on täynnä rehua; mikä estää meitä sytyttämästä tuleen koko hökötystä ja paistamasta koko täällä sisässä olevaa roskaväkeä."

"Kunniani kautta!" don Torribio huudahti iloissaan, "sepä oli erinomainen tuuma; panemme sen heti toimeen. Kenraali tulee olemaan tyytyväinen meihin, saatuaan tietää, että olemme vapauttaneet hänet noin neljästäkymmenestä vihollisestaan niin repäisevällä tavalla. Kaksi teistä saa panna kuntoon oljet, niin että ne palavat, samalla kun me nousemme hevosen selkään ja ajamme roistoväen tänne takaisin, sillä ainoakaan noista ilkimyksistä ei saa välttää hyvin ansaittua rangaistustaan."

Luutnantti antoi nyt sotilailleen merkin seuraamaan häntä.

"Minä vartioitsen ovea, niin ettei kukaan, joka vielä on täällä sisällä, voi tulla ulos", Luco sanoi.

"Se on oikein, poikani", don Torribio vastasi. "Ah", hän jatkoi, kääntyen sotamiehen puoleen ja näyttäen hänelle nuorta tyttöä, joka yhä makasi pitkänään lattialla rakastettunsa pää riippuen hänen palmikoistaan, "älä unohda, Eusebio, panna pari kolme olkilyhdettä tuon kauniin lapsukaisen alle; hän makaa niin kovalla paikalla tuossa epätasaisella lattialla ja minä toivon hänen nukkuvan rauhassa."

Ja hän meni ulos nauraen pilkallisesti kuin paha henki.

Tuskin hän oli poistunut salista, kun korpraali sanaakaan sanomatta kohotti sapelinsa ja yhdellä ainoalla iskulla halkaisi Eusebion pään.

Onneton kaatui kuin härkä, päästämättä huokaustakaan.

Toinen sotamies oli katsellut tätä teloitusta tekemättä pienintäkään liikettä.

"Hm!" hän sanoi, pureskellen pitkiä harmaita viiksiään, "kaunis isku, Luco; pelkään vain, että se tuli vähän liian pian."

Korpraali viittasi häntä olemaan vaiti, jonka jälkeen hän, kumartuen ulospäin, kuunteli tarkkaavasti. Heikko huuto, kuin länsituulen viime hengähdys, kuului aina saliin asti. Luco suoristautui.

"Ei, Munjos", hän vastasi, "tuo isku ei ollut liian aikainen, sillä nyt kuului merkki."

Pannen molemmat etusormensa suuhunsa hän puhalsi nyt kovan ja pitkän vihellyksen, niin räikeän, että läsnäolijat, jotka kalpeina ja vavisten seisoivat seinänvierillä, vavahtivat kauhusta, tietämättä mikä uusi onnettomuus heitä taas uhkasi.

"Kristuksen piina!" Luco huudahti, kääntyen pelästyneitten muulinajajain puoleen, "aijotteko edelleenkin sallia, että teitä teurastetaan kuin tyhmiä lampaita! Tarttukaa aseisiinne ja yhtykää niihin, jotka yrittävät pelastaa teidät!"

Nuo onnettomat raukat puistelivat alakuloisina päätään, pelästys oli vienyt heiltä kaiken tarmon ja he olivat kykenemättömiä mihinkään vastarintaan.

Ulkoa kuuluivat sotamiesten villit huudot, näiden kiihoittaessa toisiaan ihmisjahtiin, ja joka hetki tuli onnettomia, joita ajettiin joka taholta, etsimään epävarmaa pakopaikkaa tarjoiluhuoneesta, josta he muutama hetki sitten olivat päässeet pakoon.

Don Torribio, melkein vakuutettuna saaneensa kaiken riistansa satimeen, antoi sotamiehille merkin lakata takaa-ajostaan, ja valmistautui tunkeutumaan taloon. Äkkiä kuului useamman hevosen töminä ja kuusi ratsastajaa ajoi esiin täyttä neliä ja asettui päättävästi taistelujärjestykseen rakennuksen oven eteen.

Luutnantti hämmästyi, nähdessään heidät, ja lähestyen hiljalleen hevostaan, ikäänkuin olisi aikonut hypätä satulaan, hän kysyi uhkaavalla äänellä:

"Ketä te olette, caballerot, ja kuinka uskallatte näin asettua minun tielleni?"

"Sen te kyllä pian huomaatte, don Torribio, kaulankatkaisija", vastasi karkea ääni, jonka ilkkuva sävy sai luutnantin kalpenemaan.

XVIII.

PETOS.

On usein todettu seikka, että ihmiset, jotka näyttävät nauttivan veressä viereksimisestä ja jotka ollenkaan epäröimättä voivat tehdä kuulumattomimpia julmuuksia, yleensä ovat pelkureita ja että heidän koko voimansa on heidän aiheuttamassaan kauhussa, niin että he, kun he joskus kohtaavat jonkun todellisen vastustajan, vaipuvat kuvaamattomaan raukkamaisuuteen.

Sakaalit ja hyenat ovat pelkureita ja raivokkaita.

Nuo ihmiset ovat sakaaleja ja hyeenoja ihmishaamussa, siinä koko erotus.

Sen ylpeän vastauksen kuultuaan, minkä tuntemattomien johtaja antoi, mashorkalaiset tunsivat tahtomattaankin kauhun väristyksen kulkevan kautta ruumiinsa.

He olivat huomanneet olevansa päättäväisten vihollisten edessä, jotka eivät väistyisi tuumaakaan.

Syntyi pitkä äänettömyys.

Sotamiehet kasaantuivat kiinni toisiinsa ja katselivat kauhuissaan noita kuutta miestä, jotka rauhallisina ja järkähtämättöminä näyttivät haastavan heitä otteluun.

Don Torribio oli ainoa, joka ei pelännyt. Tämä mies oli villipeto, joka juopui veren hajusta ja voi hengittää kevyesti vain ruumiinhajun saastuttamaa ilmaa.

Pannen käsivartensa ristiin rinnoilleen ja kohottaen päänsä uhkaavin katsein, hän vastasi pitkällä halveksivalla ivanaurulla tuntemattoman sanoihin ja lausui pilkallisella äänellä kauhistuneille sotamiehille:

"Pelkäättekö te kuutta miestä? Kas niin, lapseni, eteenpäin, kunniani kautta! Nuo roistot eivät uskalla vastustaa meitä!"

Heränneinä tämän äänen sävystä, jota he niin kauan olivat tottuneet tottelemaan, ja häveten epäröimistään sotamiehet järjestäytyivät riveihin, niin hyvin kuin voivat, ja asettuivat taisteluasentoon majatalon edustalle. Luutnantti painoi kannukset hevosensa kylkiin, niin että se kohosi takajaloilleen, ja asettui päättävästi pienen joukkonsa etupäähän.

Huolimatta vähälukuisuudestaan tuntemattomat eivät kuitenkaan epäilleet sapelit kohona ja pistoolit kädessä hyökätä punaisten kimppuun.

Don Torribio vastusti heitä urhoollisesti ja väistymättä tuumaakaan.

Kun pistoolit oli laukaistu, hyökättiin toisiaan vastaan teräasein. Kädenkäänteessä syntyi kamala verilöyly. Huolimatta ihmeteltävästä urhoollisuudestaan, ja tavattomista voimannäytteistään, vieraat kuitenkin kaiken todennäköisyyden mukaan lopulta olisivat joutuneet tappiolle ellei korpraali Luco, joka tähän asti oli pysytellyt jonkun verran syrjässä, neljän, viiden toverinsa kanssa, katsellen taistelua, äkkiä olisi pannut hevostansa loikkaamaan eteenpäin ja sen sijaan, että olisi liittynyt punaisiin, hyökännytkin voimakkaasti näiden kimppuun sivulta päin ja asettunut tovereineen don Leoncion puolelle.

Tämä äkkinäinen, hänen omien sotilaittensa hyökkäys saattoi luutnantin raivon kohoamaan äärimmilleen, sitäkin enemmän kun mashorkalaiset, tietämättä syytä korpraalin omituiseen menettelyyn ja aavistaen petosta, alkoivat menettää rohkeuttansa ja tehdä vain heikkoa vastarintaa hyökkääjien yhä voimakkaampia iskuja vastaan, sillä nämä, huomaten vastustajainsa veltostuvan, ponnistivat voimiaan kaksinkertaisesti, päästäkseen voitolle.

Muulien ja härkien ajajat, jotka jonkun verran olivat tointuneet ensi hämmästyksestään ja huomasivat sopivan tilaisuuden tulleen kostaakseen sen väkivallan ja ne karkeat loukkaukset, joiden alaisina Rosas'in palkatut salamurhaajat olivat heitä niin pitkän ajan pitäneet, asestautuivat kaikella, mitä vain käsiinsä saivat, ja toivoen voittavansa takaisin, mitä olivat aikaa hukanneet, he syöksyivät pää tanassa hurjia vihollisiaan vastaan.

Huolimatta julmuudestaan don Torribio oli siksi tottunut soturi, ettei hän kuvitellut mitään turhia asemaansa nähden, jonka hän arvioi yhdellä silmäyksellä, huomaten olevansa hukassa.

Ainoa mahdollisuus välttää sitä kohtaloa, jota hänen vihollisensa nähtävästi hänelle valmistivat, oli murtautua lävitse. Hän kokosi siis ympärilleen ne urhoolliset sotamiehet, joihin hän luuli voivansa luottaa, korkeintaan viisitoista miestä, ja valmistautui hyökkäämään vihollisrivien tiheimpään kohtaan.

Mutta tällöin kuului äänekkäitä huutoja: nelisenkymmentä hyvässä ratsukunnossa olevaa ja hampaisiin asti aseistettua ratsastajaa syöksyi täyttä neliä majataloa valaisevaan valopiiriin, hajaantuen oikealle ja vasemmalle erinomaisen nopeasti ja sukkelasti sekä piirittäen talon kokonaan.

Nämä ratsastajat, jotka tulivat niin sopivaan aikaan hyökkääjille ja niin sopimattomaan punaisille, olivat don Gusman de Ribeyra ja hänen peoninsa.

Kun he jo useita tunteja sitten olivat lähteneet Buenos Ayresista, olisi heidän jo aikoja sitten pitänyt saapua karavaanimajataloon, joka oli sen tien varrella, jota heidän oli kuljettava päästäkseen haciendaan, missä don Gusman odotti tapaavansa veljensä. Mutta vähän matkaa kaupungista don Bernardo Pedrosan, kenenkään käsittämättä millä tavoin, oli onnistunut katkaista köydet, joilla hän oli sidottu, ja liukua hevosen selästä, johon hänet oli asetettu, sekä senjälkeen heittäytyä korkeaan ruohostoon ja kadota, ennenkuin hänen pakoaan edes huomattiin.

Don Gusman oli hukannut paljon aikaa pakolaisen etsimiseen, kuitenkaan voimatta löytää hänen jälkiään, ja hän oli lakannut etsimästä vasta sitten, kun hänen oli täytynyt myöntää, että kaikki hänen ponnistuksensa vangin löytämiseksi olivat turhia. Kutsuen takaisin peonit, jotka olivat hajaantuneet oikealle ja vasemmalle, hän oli taas lähtenyt matkalle haciendaa kohti, kovin levottomana tämän paon seurauksista, sillä hän tunsi don Bernardon liiankin hyvin, otaksuakseen hetkeäkään, että tämä jättäisi kostamatta kärsimänsä loukkauksen.

Kun don Gusman oli ehtinyt lähelle karavaanimajataloa, olivat sieltä tulleet pakolaiset hillittömästi syöksyneet hänen joukkoaan kohti ja kertoneet hänelle mitä oli tapahtunut. Aavistamattakaan vielä mikä merkitys hänelle oli tuolla hänen niin äkkiä saamallaan tiedolla, don Gusman luontaisen hyväntahtoisuutensa johtamana, mikäli mahdollista auttaakseen henkilöitä, olkoot ne ketä tahansa, jotka olivat tuossa käsikähmässä, sekä sitäpaitsi hyvin tuntien noiden buenos-ayresilaisen tyrannin palkattujen salamurhaajien verenhimon, oli jouduttanut hevosiaan ja rientänyt auttamaan niitä onnettomia, jotka taistelivat punaisten kanssa. Hänen odottamaton saapumisensa ratkaisi taistelun.

Luutnantti, huomatessaan paon mahdottomaksi, väistyi askel askeleelta, taistellen kuin jalopeura, ja antoi kaikkien miestensä vetäytyä majataloon, jääden itse viimeiseksi suojelemaan sotilaidensa peräytymistä.

Don Torribio, kaulankatkaisija, kuten häntä nimitettiin, katsoi arvolleen sopimattomaksi pyytää armoa, hän joka ei milloinkaan itse ollut sellaista antanut. Se tukala tila, missä hän oli, ei ollenkaan näyttänyt masentavan hänen rohkeuttaan, vaan päinvastoin tekevän sen kymmenkertaiseksi. Huomatessaan viimeisen hetkensä tulleen ja ettei mikään inhimillinen voima voinut häntä pelastaa, hän päätti taistella viimeiseen hengenvetoon saakka ja myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin.

Johtajansa esimerkkiä noudattaen mashorkolaiset saivat uutta rohkeutta äärimmäisessä epätoivossaan ja alkoivat heti, kun olivat päässeet sulkeutumaan majataloon, ankarasti varustautua, pitkittääkseen taistelua niin kauan kuin suinkin ja kaatuakseen ankaran vastarinnan jälkeen.

Ovet ja ikkunat tukittiin huolellisesti, seiniin tehtiin ampumareikiä, ja roistot, suurin osa juopuneina yön juomingeista, odottivat tanakasti, päättäneinä kuolla urhoollisesti hyökkäyksessä, jonka heidän vihollisensa todennäköisesti pian tekisivät rakennusta vastaan.

Vastoin heidän odotustaan kului kuitenkin jotenkin pitkä aika, heidän vastustajainsa aikomatta hyökätä heidän kimppuunsa. Tämä heille käsittämätön hiljaisuus, sillä he eivät tietäneet, mitä ulkona tapahtui, teki heidät hyvin levottomiksi ja pani kauhun väristyksen kulkemaan urhoollisimpienkin suonissa.

Ihminen on sellainen, että vaikka hän onkin päättänyt kuolla ja vaikka hän on vakuutettu, että hänen viime hetkensä on tullut, ja vaikka hän on valmis taisteluun, jonka kauheat seuraukset hän edeltäkäsin tuntee ja hyväksyy, niin tämä ensi päätös, jos taistelua ei tulekaan, heikkenee, häntä ylläpitävä kiihko katoaa ja hän tuntee pelkoa, ei kuoleman, vaan sen tuskan takia, joka kenties käy tämän kuoleman edellä. Hän luo mieleensä synkkiä kauhunkuvia ja tuo tuntematon vaara, joka uhkaa häntä, hänen voimatta aavistaa milloin se tulee ja miten se tulee, näyttää hänestä nyt tuhat kertaa kauheammalta, kuin se, jota hän pystyssä päin ja pelottomin sydämin valmistautui uhmaamaan.

Mashorkalaiset hakivat, yhtämittaa väkijuomia nauttimalla, turhaan keinoa kalpeata pelkoa vastaan, joka vähitellen valtasi heidät. Kolkko hiljaisuus ulkona, heitä mustan paariliinan tavoin ympäröivä pimeys, pakollinen toimettomuus, johon heidät oli tuomittu, kaikki tämä lisäsi, heidän ponnistuksistaan huolimatta, heidän voittamatonta pelkoaan, joka oli vallannut heidät. Ainoastaan luutnantti oli säilyttänyt rajun tarmokkuutensa ja odotti kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hänen viimeinen taistelunsa alkaisi.

Kas tässä, mitä oli tapahtunut hyökkääjien kesken ja oli syynä hyökkäyksen keskeyttämiseen.

Heti kun sotamiehet olivat sulkeutuneet taloon, don Gusman de Ribeyra oli, ennen heidän tuhoamistaan, koettanut saada selville, keitä ne olivat, joille hän onnellisen tulonsa kautta oli tehnyt niin suuren palveluksen.

Hänen uteliaisuutensa tuli pian tyydytetyksi. Hänen veljensä don Leoncio, joka heti oli tuntenut hänet, oli rientänyt kiittämään häntä.

Molemmat veljet, jotka eivät olleet nähneet toisiaan pitkiin aikoihin, olivat suurimman ilon vallassa heittäytyneet toistensa syliin, ja hetkiseksi kokonaan antautuen jälleennäkemisen onnen valtaan, he olivat unohtaneet kaiken muun, ajatellakseen vain itseään.

Ensi kohtauksen jälkeen don Gusman tarttui veljensä käteen ja vei hänet syrjään.

"No niin?" hän sanoi hymyillen, turhaan koettaen näyttää iloiselta.

"Hän on täällä", don Leoncio vastasi, tukahduttaen huokauksensa.

"Onko hän suostunut tulemaan?"

"Hän on itse tahtonut niin."

"Oh!" don Gusman sanoi, "se ihmetyttää minua."

"Kuinka niin? Doña Antonia on noita erinomaisia luonteita, jotka eivät jätä täyttämättä velvollisuuttaan, olkoon se kuinka vaikea tahansa, kun hän luulee kunniansa niin vaativan."

"Se on totta; no, olkoon niin, kenties on parasta, että hän on seurannut sinua."

"Oletko unhottanut, hyvä veli, mitä täsmälleen vuosi sitten auringon noustessa tapahtui välillämme, kun minä mielettömänä hetkenäni sinulle tunnustin järjettömän rakkauteni doña Antonia de Solis'iin?"

"Mitä hyödyttää muistella sitä, veli hyvä? Nyt olemme taas, Jumalan kiitos, yhdessä, ja toivoakseni ei mikään enää meitä erota."

"Älä toivo, veli hyvä", don Leoncio vastasi surullisena.

"Mitä tarkoitat, hyvä veli, vaimoni…"

"Vaimosi ei ole lakannut olemasta arvoisesi, saat heti nähdä hänet."

Don Gusman epäröi.

"Ei", hän vastasi viimein, "tehkäämme ensin loppu noista rosvoista, sitten ajattelen vain onneani."

"Olkoon menneeksi", don Leoncio sanoi iloisesti.

Tällöin ilmaantui paikalle kaksi henkilöä; nämä olivat don Diego de Solis ja doña Antonia, hänen sisarensa ja don Gusmanin puoliso.

Nähdessään vaimonsa, joka hänen oli täytynyt lähettää pois Buenos Ayresista, pelastaakseen hänet eversti don Bernardo de Pedrosan vainoamisilta, don Gusman ei voinut, huolimatta päätöksestään olla ilmoittautumatta hänelle, vastustaa onnea saada painaa hänet sydäntään vasten.

Nuori vaimo huudahti ilosta, tuntiessaan miehensä puristavan hänet rintaansa vasten.

Don Leoncio näytti muutamia kuukausia veljelleen tekemänsä tunnustuksen jälkeen vähitellen unhottaneen rakkautensa tämän vaimoon, ja neljä kuukautta ennen sitä päivää, jonka tapahtumista nyt kerromme, hän oli mennyt naimisiin don Diego de Solisin toisen sisaren kanssa.

Sen vuoksi don Gusman, kun hänen joku aika sitten oli täytynyt erota vaimostaan, ei ollut epäillyt uskoa häntä veljensä huostaan, vakuutettuna siitä, että tämän rakkaus doña Antoniaan oli muuttunut vilpittömäksi ja kestäväksi ystävyydeksi.

"Miksi olet tullut takaisin?" don Gusman sanoi suudellessaan vaimoaan.

"Se oli välttämätöntä", tämä vastasi kuiskaten, tukahduttaen vaivoin pelon tunteensa, "sisareni on itse kehoittanut minua siihen."

"Olet ollut hyvin varomaton, enkelini."

"Oh, sinun luonasi en pelkää mitään, etkö tahdo syleillä poikaasi?" hän lisäsi.

"Oletko ottanut hänetkin mukaan?"

"Minä en tahdo lähteä luotasi enää, tapahtukoon mitä tahansa." Ja kumartuen miehensä puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa: "veljesi rakastaa minua enemmän kuin milloinkaan ennen, hänen vaimonsa on huomannut tämän; hän ja don Diego juuri ovatkin neuvoneet minua palaamaan, asemani alkoi käydä sietämättömäksi."

Don Gusmanin silmät salamoivat.

"He ovat tehneet oikein", hän sanoi, "mutta vaiti, veljeni tarkkaa meitä."

Levottomana tästä kahdenkeskisestä puhelusta ja rikollisen vaistolla arvaten, että hänestä puhuttiin, don Leoncio todellakin osoitti levottomuuden merkkejä, joita hän ei, yrityksistään huolimatta, onnistunut peittämään.

Viimein hän ei voinut pidättäytyä kauemmin, vaan meni veljensä luo ja kysyi kiivaasti'.

"Mitä me teemme?"

"Mitä vain tahdot", vastasi don Gusman, johon tämä ääni vastenmielisesti koski kaiken sen jälkeen mitä hänen vaimonsa oli hänelle ilmoittanut.

Don Leoncio, huomatessaan veljensä vastenmielisyyden itseään kohtaan, rypisti kulmakarvojaan, mutta hän hillitsi vihansa ja sanoi:

"Sinä saat määrätä, koskapa olet pelastanut meidät."

"Minä kuulun sinulle, veliseni. Don Diego", hän lisäsi, kääntyen nuoren miehen puoleen, "minä uskon sisarenne teidän huostaanne, taistelu alkaa varmaankin pian uudelleen, eikä käy päinsä, että hän lapsineen joutuu vähimpäänkään vaaraan."

"Olkaa rauhassa, minä vastaan hänestä", don Diego sanoi, puristaen don Gusmanin kättä.

Ennenkuin doña Antonia poistui, hän heittäytyi vielä kerran miehensä syliin.

"Ole varuillasi!" hän kuiskasi hänen korvaansa. "Don Leoncio hautoo jotakin petosta meitä kohtaan."

"Hän ei uskalla!" don Gusman vastasi lujasti, "mene rauhassa."

Puoleksi rauhoitettuna nuori nainen seurasi veljeään enempää vastustelematta. Pian he katosivat kuormavaunujen joukkoon.

Veljekset olivat kahdenkesken. Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys heidän välillään. Käsivarret ristissä rinnalla ja pää painuneena don Gusman seisoi syviin ajatuksiin vaipuneena.

Don Leoncio katseli tarkkaavasti veljeään, hänen ilmeensä oli omituinen ja pilkallinen hymy leikki hänen huulillaan.

Vihdoin don Gusman kohotti päätään.

"Tehkäämme loppu tästä", hän sanoi, "tätä on jo kestänyt liiankin kauan."

Don Leoncio hätkähti, luullen näiden sanojen tarkoittavan häntä, mutta veli jatkoi:

"Ennenkuin hyökätään noiden roistojen kimppuun, täytyy kehoittaa heitä antautumaan."

"Mitä ajatteletkaan, veli hyvä?" don Leoncio huudahti, "nuo miehethän ovat mashorkalaisia."

"Vielä senkin takia, meidän täytyy osoittaa heille, ettemme ole rosvoja, kuten he, ja että me noudatamme sodan lakeja, joita he kokonaan halveksivat."

"Minä tottelen sinua, veljeni, vaikka olenkin vakuutettu siitä, että vain hukkaamme kallista aikaa."

Don Leoncio antoi nyt sytyttää pihkaisesta puusta tehtyjä soihtuja, jotta piiritetyt taas hyvin näkisivät heidät, ja kiinnittäen nenäliinan sapelinsa kärkeen, hän meni päättävästi majataloa kohti.

Kun don Torribio näki soihtujen valon, niin hän ymmärsi, että piirittäjillä oli jotakin sanottavaa hänelle, jonka vuoksi hän irroitti erään ikkunan ja valmistautui vastaamaan.

Muutamia askeleita ovesta don Leoncio pysähtyi.

"Rauhanhieroja!" hän huudahti.

Ikkuna avautui ja luutnantin tummat ivalliset kasvot näkyivät.

"Mitä haluatte?" hän lausui, nojautuen huolettomasti ikkunalautaan.

"Pyydän teitä antautumaan", don Leoncio vastasi.

"Kas vain!" upseeri sanoi ivallisesti; "ja miksi te sitä pyydätte."

"Koska kaikki vastarinta on mahdotonta."

"Niinkö luulette? Koettakaapas karkoittaa meidät täältä, niin saatte nähdä, mitä se teille maksaa", luutnantti vastasi yhä pilkallisella äänellä.

"Vähemmän kuin luulettekaan."

"Pyh! Olen utelias sitä näkemään."

"Sanalla sanoen, tahdotteko antautua vai ei, myöntävä tai kieltävä vastaus."

"Kylläpäs te lörpöttelette! Luulisi, hitto vieköön, ettette tiedä kenen kanssa olette tekemisessä. Tokkohan me milloinkaan pyydämme armoa? Jos te saatte meidät käsiimme, niin te tapatte meidät, siinä koko juttu; onko mitään muuta?"

"Te pysytte siis päätöksessänne, ettette tahdo kuunnella mitään ehdotusta?"

"Niin, tottakai, se on liian ikävää, kunniani kautta."

"Ja te olette päättäneet puolustaa itseänne viimeiseen saakka?"

"Lempo soikoon, toveri, niinpä kyllä, käsin ja jaloin. Emme ole vielä vallassanne, hitto vie."

"Se on totta, mutta pian saamme teidät."

"Koettakaa, toveri, koettakaa; mutta koska teidän keskustelunne ei minua erikoisesti miellytä, niin teidän luvallanne lopetan sen nyt. Onnea yrityksellenne!"

Näin sanoen hän äkkiä sulki ikkunan.

Don Leoncio kääntyi veljeensä, joka oli tullut paikalle.

"Sitähän minä sanoin", hän lausui kohauttaen olkapäitään; "enkö ollut oikeassa?"

"Kyllä, myönnän sen. Kun nyt kunnia on pelastettu, niin voimme toimia kaikessa rauhassa."

Don Gusman kumartui nyt veljensä puoleen ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa; tämä hymyili ja poistui.

Peonit sekä muulien ja härkien ajajat asetettiin kuormavaunujen taakse, ollakseen suojassa piiritettyjen luodeilta, ja vartoakseen siellä hyökkäysmerkkiä.

Don Leoncio kasasi sillaikaa talon ympärille heiniä ja kuivia puita. Nähtyään, että niitä oli riittävästi, hän sytytti ne tuleen, samalla kun hänen mukanaan olevat miehet heittelivät rakennuksen katolle palavia tulisoihtuja.

Tuulen kiihoittamana tuli levisi nopeasti, ja pian oli rakennus paksujen liekkien ympäröimänä.

Piiritetyt päästivät kauhun kirkaisun, johon piirittäjät vastasivat riemuhuudolla.

Muuten ei mashorkalaisilla ollut syytä ollenkaan valittaa: heille valmistettiin sama kohtalo, minkä he itse olivat aikoneet valmistaa muille. Heitä kohtasi koston laki.

Sillä välin alkoi piiritettyjen tila käydä sietämättömäksi. Savun sokaisemina ja tulen polttamina, liekkien kamalasti nuoleksiessa seiniä, heidän täytyi ehdottomasti hyökätä ulos tai palaa elävältä.

Luutnantti käski poistaa sulun ovelta, jonka hän aukaisi kiivaasti ja syöksyi sotamiehiensä seuraamana vihollisrivien tiheimpään ryhmään.

Nämä avautuivat ottaakseen heidät vastaan, jonka jälkeen ne taas sulkeutuivat ja rutistivat hyökkääjät keskelleen ikäänkuin ruuvipihteihin.

Juuri kun viimeinen seinä mahtavassa tuliloimussa luhistui, kaatui viimeinen mashorkalainenkin, pää aina korviin asti halkaistuna. Kaikki olivat kaatuneet don Torribion ympärille, joka aina viime hetkeen asti oli taistellut sellaisella epätoivoisella raivolla, joka tekee ihmisen melkein voittamattomaksi.

Aurinko alkoi kohota majesteetillisesti taivaanrannalla ja valaista pampaksen tummaa syvyyttä.

Ajomiehet ja muulinajajat riensivät, yötyöstään kauhuissaan ja peläten sen seurauksia, valjastamaan juhtiaan raskaitten kuormavaunujensa eteen ja kuormittamaan muulejaan, päästäkseen mahdollisimman pian pois paikalta, ja pian he olivatkin hävinneet kaikkiin suuntiin.

Don Gusman ja hänen peoninsa olivat aseman herroina.

Ensi hetkenä taistelun jälkeen don Gusman ihmetteli sitä, ettei nähnyt veljeään luonansa, mutta hän kiinnitti vain vähän huomiotaan tähän seikkaan, kun paljon vakavampi ajatus tällöin valtasi hänet. Nyt, kun taistelu oli lopussa, hän paloi halusta nähdä vaimonsa. Hän ihmetteli, ettei don Diego ollut tuonut tätä hänen luokseen, nähtyään ettei mikään vaara enää uhannut.

Hän ei kuitenkaan ollut levoton. Don Diego ei nähtävästi ollut tahtonut panna tätä nuorta naista kulkemaan tuollaisen ruumiskentän yli ja kastamaan jalkojaan maata peittävään vereen. Hän hyväksyi tämän hienotunteisuuden ja odotti hetkisen, jolla aikaa hän kiiruhti siistimään vaatteitaan ja poistamaan niistä taistelun jäljet. Viimein hän kuitenkin päätti etsiä vaimonsa, jonka pitkällinen poissaolo alkoi vakavasti huolestuttaa häntä.

Korpraali Luco, yhtä tuskissaan kuin hänkin, tarjoutui opastamaan häntä. Korpraali muisti hämärästi nähneensä don Diegon, doña Antonian, imettäjän ja parin muun henkilön seuraamana menneen vähän matkan päässä olevaan notkoon.

Äkkiä molemmat miehet huudahtivat säikähtyneinä ja peräytyivät kauhuissaan sitä kamalaa näkyä, joka esiintyi heidän silmäinsä eteen.

Don Diego makasi pitkänään maassa, rinta puhkaistuna. Hän oli kuollut. Hänen vieressään makasivat doña Antonia ja imettäjä pyörtyneinä.

Imettäjä oli korpraali Lucon vaimo.

Don Gusman polvistui vaimonsa viereen. Hän huomasi silloin paperin, jota hänen vaimonsa kouristuksen tapaisesti piti oikeassa kädessään.

Onnettoman miehen onnistui vain vaivoin saada käsiinsä tämä paperi, johon muutamia sanoja oli kirjoitettu.

Silmäiltyään sitä don Gusman vaipui maahan, päästäen sydäntä särkevän epätoivon huudon.

"Veli, sinä olet anastanut minulta sen naisen, jota minä rakastin; minä vien sinulta poikasi, meidän välimme on selvä.

Don Leoncio de Ribeyra."

Luettuaan tämän lipun hän ei voinut enää epäilläkään; don Leoncio oli todellakin tehnyt tämän inhoittavan lapsenryöstön. Kun hänen veljensä luottavaisena tuli häntä tapaamaan, hautoi toinen mielessään tätä kuulumattoman viekasta ilkeyttä, nauttiakseen täysin määrin kostostaan tekemällä katalan petoksen, jonka toimeenpanon hän oli lykännyt vain tehdäkseen sen sitäkin musertavammaksi.

Don Gusman makasi kauan kyyryssään pampaksella, pitäen käsissään tainnoksissa olevaa vaimoaan, jota hän turhaan koetti virvoittaa. Hän ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään; vaipuneena tuskaansa hän pelkäsi lapsensa kadottamisen jälkeen saavansa itkeä sen äidin kuolemaa.

Jotenkin kova lyönti olkapäälle havahdutti hänet äkkiä todellisuuteen. Hän kohotti päätänsä: hänen edessään seisoi mies hymyssä huulin.

"Don Gusman de Ribeyra", tämä sanoi ivallisella äänellä, "te olette vankini."

Tämä mies oli eversti don Bernardo Pedrosa; häntä seurasi lukuisa sotamiesosasto.

XIX.

KERTOMUKSEN LOPPU.

Tällä kohdalla kertomusta don Estevan vaikeni.

"Oh, tuo kaikki on kauheaa!" don Fernando huudahti vihaisella, surkuttelevalla äänellä.

"Siinä ei vielä ole kaikki", don Estevan vastasi.

"Mutta mitä yhteyttä tällä tärisyttävällä kertomuksella on don Pedro de Lunan kanssa?"

"Olenhan jo alunpitäin huomauttanut, että se on hänen oma historiansa."

"Se on totta, suokaa anteeksi, mutta tämän kamalan kertomuksen hirveäin tapausten valtaamana olen unhottanut kaiken, seuratakseni sen henkilöiden toimintaa. Kaikki tyyni on mennyt niin sekaisin päässäni, että luulin olevani mukana niissä kuvaamattomissa kohtauksissa, jotka huimaavaa vauhtia kulkivat ohitseni, muistamatta että eräs päähenkilöistä on aivan lähellämme. Mutta kuinka voitte näin hyvin tietää tämän murhenäytelmän kaikki yksityiskohdat?"

Surullinen hymyily väreili nuoren miehen huulilla.

"Niin", hän vastasi, "minä olen usein lapsuudessani, vieläpä täysi-ikäisenäkin kuullut sen kerrottavan. Minun isäni oli tuo korpraali Luco, jonka olette nähnyt olleen niin uskollisen Ribeyran perheelle. Minun äiti raukkani oli don Gusmanin pojan imettäjä; tämä poika oli minun rintaveljeni, sillä me olimme syntyneet melkein samaan aikaan, ja minun äitini, joka oli kasvatettu perheessä, oli tahtonut imettää meitä molempia, väittäen, että kun minä imin samaa maitoa kuin minun nuori herranikin, tulisin häntä kohtaan uskollisemmaksi. Jumala on, ikävä kyllä, päättänyt toisin, hän on nyt kuollut."

"Kuka tietää?" don Fernando sanoi hellän osanottavasti, "kenties hän jonakin päivänä palaa."

"Ah, emme voi enää toivoa sitä. Yli kaksikymmentä vuotta on jo kulunut tuosta kauheasta onnettomuudesta eikä milloinkaan, innokkaimmista etsiskelyistä huolimatta, ole pieninkään valonpilkahdus nostanut sen salaperäisen verhon reunaa, joka peittää lapsiraukan kohtaloa."

"Kuinka tuon äitiraukan onkaan täytynyt kärsiä!"

"Hän tuli mielipuoleksi. Mutta aurinko vajoaa nopeasti taivaan rantaan, vajaan kahden tunnin kuluttua se on kadonnut ja tulee täysi yö. Sallikaa minun lopettaa tämä kertomukseni, mainitsemalla mitä tapahtui don Gusmanin vangitsemisen jälkeen."

"Puhukaa, ystäväni, minä odotan saadakseni kuulla tämän kertomuksen lopun."

Don Estevan kokosi hetken ajatuksiaan ja jatkoi sitten:

Don Gusman vastasi hymyilemällä ylenkatseellisesti eversti Pedrosan puhutteluun. Hän otti vaimonsa syliinsä, nousi ja valmistautui seuraamaan vihollistaan. Huolimatta vihastaan don Gusmania kohtaan don Bernardo oli maailmanmies. Hänen vainoamaansa kohdannut onnettomuus liikutti häntä, hänen sydämensä tunsi sääliä, ja hän veikin vankinsa Buenos Ayresiin mitä säästävimmin ja noudattaen kaikkea mahdollista hienotuntoisuutta tässä kauheassa asemassa.

Diktaattori oli raivoissaan käskyläistensä surmaamisesta. Iloissaan siitä, että oli vihdoinkin saanut otollisen syyn vapautuakseen miehestä, jota hän tähän asti oli pelännyt, uskaltamatta hyökätä hänen kimppuunsa hänen nauttimansa suuren suosion ja sen tavattoman vaikutusvallan takia, joka hänellä oli maan korkeammissa piireissä, Rosas päätti rangaista häntä kauheasti, varoitukseksi muille.

Vanki erotettiin vaimostaan väkivalloin ja kytkettiin erääseen noista kamalista vankilaluolista, missä tyrannin uhrit hiljalleen kituivat kuoliaaksi, odottaessaan kidutusta, jonka rinnalla kuolema oli vapahdus.

Kuitenkaan ei diktaattorin kosto ollut niin täydellinen kuin hän oli toivonut. Ranskan ja Englannin konsulit, säälien doña Antonian onnetonta tilaa, tekivät pontevia esityksiä tyrannille ja vieläpä kävivät useita kertoja Palermossa tapaamassa villipetoa pesässään. Sanalla sanoen, he saivat rukouksillaan ja uhkauksillaan aikaan sen, että naisraukka vapautettiin ja lähetettiin omaistensa luo, johon Rosas myöntyi hampaitaan kiristellen ja raivosta kiehuen. Mutta hän ei uskaltanut uhmailla konsuleita suorastaan eikä tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi ryhtyäkseen taisteluun heitä vastaan. Tämän hyväntahtoisen välityksen kautta ja heidän mahtavassa turvassaan doña Antonia ainakin vältti sen kidutuksen, jota Rosas valmisteli hänen kärsittäväkseen.

Mitä don Gusmaniin tulee, niin kaikki hänen hyväkseen tehdyt yritykset raukesivat tyhjään. Rosas kieltäytyi jyrkästi ei ainoastaan laskemasta häntä vapaaksi, vaan vieläpä lieventämästä sitä kauheaa kohtelua, jonka hän oli hänelle vankilassa määrännyt.

Onnettomuudeksi don Gusman de Ribeyra oli rikollinen lain silmissä. Konsulien toimenpiteet voivat olla vain virallisia; he eivät katsoneet voivansa vaatimalla vaatia, peläten saattavansa tiikerin vimmastumaan ja vahingoittamaan sitä, jonka etua he valvoivat, jos he olisivat enemmän osoittaneet harrastustaan häntä kohtaan.

Kuusi kuukautta oli kulunut don Gusmanin vangitsemisesta pampaksella. Doña Antonia oli, hänen osakseen tulleen huolenpidon kautta, vähitellen saanut ymmärryksensä takaisin. Mutta nyt hänen tilansa huononi, sillä kamala todellisuus selvisi hänelle koko laajuudessaan. Hän käsitti koko onnettomuutensa suuruuden ja hänen epätoivonsa teki hänet niin äärettömän heikoksi, että pelättiin hänen kuolevan.

Samaan aikaan levisi huhu, että don Gusman de Ribeyra, joka näytti unohtuneen vankiluolaansa, viipymättä asetettaisiin sotaoikeuden tuomittavaksi.

Rosas käytti innokkaasti tilaisuutta tehdäkseen valtiopetostuomion niin julkiseksi kuin mahdollista, toivoen tämän eittämättömästi lainmukaisen teon kautta saavansa kansan unohtamaan kaikki murhat, joita hänen nimessään joka päivä pantiin toimeen.

Pian oli tieto tästä julkaistu, vieläpä päiväkin, jolloin don Gusman astuisi tuomariensa eteen, oli määrätty.

Emme ole hetkeen aikaan puhuneet eräästä henkilöstä, johon meidän nyt taas täytyy palata. Tämä henkilö on korpraali Luco.

Kun kunnon korpraali näki muulien ja härkien ajajien lähtevän tiehensä ja don Leoncion jättäneen veljensä, vieden suurimman osan peoneja mukanaan, ei hän kuvitellut asemaansa ollenkaan edulliseksi. Kavaltajana ja luopiona hänet vähintään teloitettaisiin. Kun hän nousevan auringon ensi valossa saattoi nähdä jonkun matkan pampakselle päin, niin hän huomasi ensiksi tomupilven, joka nopeasti läheni; ja hän ymmärsi, että tämän tomupilven suojassa oli sotamiehiä ja että nämä tulivat kostamaan tovereitansa, joiden tappamiseen hän, Luco, niin iloisesti oli ottanut osaa, sekä että nuo sotamiehet hetken kuluttua olisivat perillä ja ampuisivat hänet, jos ne saisivat hänet käsiinsä. Tämä edellytys ei ollut mikään houkutteleva korpraalille. Mutta toisaalta hän rakasti isäntäänsä eikä voinut niin vain jättää häntä. Hän oli siis vaikeassa asemassa, tietämättä mitä päättäisi, vaikka aika olikin täpärällä. Onneksi hänen vaimonsa ilman muuta ratkaisi asian selittämällä hänelle, että kaikki yritykset saada don Gusman pakenemaan nykyisessä mielentilassaan, olisivat turhia, ja että olisi parempi säilyttää vapautensa käyttääkseen sitä tuonempana herransa vapauttamiseen, ja vihdoin, että hänkin, Luco, oli isä ja että hänen pitäisi säästää itseään poikaansa varten. Kaikki nämä syyt olivat korpraalin mielestä järkeviä eikä hän enää epäröinyt. Hän nousi taasen ratsulleen ja asetti vaimonsa toisen hevosen selkään, jonka jälkeen molemmat katosivat vastakkaiselle suunnalle, mistä eversti seuralaisineen tuli.

Päästyään Buenos Ayresiin korpraali keksi oivan keinon. Paitsi Munjozia ja paria muuta sotilasta, jotka hänen rikostovereinaan olivat hänen rinnallaan taistelleet entisiä tovereitaan vastaan, olivat mashorkalaiset kaikki armotta saaneet surmansa. Kukaan ei siis tuntenut kavallusta, johon korpraali oli tehnyt itsensä syypääksi. Munjoz, jonka hän tapasi rehentelemässä Buenos Ayresin porteilla, odottamassa häntä, haihdutti kaikki hänen arvelunsa.

Vaihtaen heti osaa tuo arvon korpraali meni, rikostoveriensa seuraamana, suoraa päätä everstinsä luo, jolle hän omalla tavallaan kertoi, mitä majatalossa oli tapahtunut, sadatellen ja uhaten don Gusmania sekä tekeytyen hänen leppymättömäksi vihamiehekseen.

Hänen viekkautensa onnistui paremmin kuin hän oli rohjennut toivoakaan. Ihastuneena hänen kauniista käytöksestään ja uskoen hänen vakuutuksiinsa, eversti nimitti hänet kersantiksi ja Munjoz'en korpraaliksi.

Nuo urhoolliset soturit kiittivät äärettömästi, vakuuttaen urhoollisuuttaan Rosasia kohtaan, ja poistuivat hymyillen salaa.

Luco luovi niin hyvin niinä kuutena kuukautena, jotka kuluivat ennenkuin don Gusman asetettiin sotaoikeuden tuomittavaksi, ja osoitti niin epäilemätöntä harrastusta diktaattorin asialle, että tämä, hänkin vuorostaan pettyneenä, vaikkakin epäluulo oli hänen, kuten kaikkien tyrannien, pääominaisuuksia, luotti kersanttiin erittäin suuresti; ja kun tämä pyysi päästä sen vartioston päälliköksi, jonka tuli vartioida vankia oikeudenkäynnin aikana, hänelle myönnettiin tuo suosionosoitus ilman mitään estelyä.

Siihen juuri kersantti pyrkikin. Kaikki hänen puuhansa noiden kuuden kuukauden aikana tarkoittivat tätä. Kun siis oikeudenkäyntipäivä oli määrätty, hän laittoi varustuksensa kuntoon ja oli valmiina toimimaan hetken tultua.

Luco oli vannonut pelastavansa isäntänsä, ja mitä kersantti kerran oli päättänyt, sen hän tekikin, oli seuraus minkälainen tahansa.

Onnettomuudeksi suurimmat vaikeudet, mitä kersantilla oli voitettavanaan, tässä tapauksessa aiheutuivat don Gusmanin itsensä taholta, sillä hän tahtoi kuolla. Pitkän aikaa kersantti turhaan mietti keksiäkseen keinon tämän näköjään järkähtämättömän päätöksen muuttamiseksi. Kaikkiin hänen esittämiinsä perusteluihin don Gusman vain vastasi, että mitta oli täysi, että elämä oli hänelle taakka ja että kuolema oli ainoa, mitä hän tästäpuolin toivoi.

Kersantti pudisti surullisesti päätään ja poistui, vähimmälläkään tavalla vakuutettuna näiden syiden pätevyydestä. Vihdoin hän eräänä päivänä tuli vankilaan, johon hän milloin tahansa pääsi, niin iloisen näköisenä, ettei hänen isäntänsä voinut olla sitä huomaamatta, ja tämä kysyikin, miksi hän oli niin iloissaan.

"Oh", kersantti vastasi, "tällä kertaa olen vihdoinkin löytänyt keinon saadakseni teidät vakuutetuksi, herrani."

"Sinä siis yhäkin itsepintaisesti tahdot pelastaa minut?" don Gusman sanoi, hymyillen surullisesti.

"Enemmän kuin milloinkaan ennen, tuhat tulimmaista! Tällä kertaa ette saa enää epäröidä, kahden päivän kuluessa teidät tuomitaan."

"Sitä parempi! Sitä pikemminhän sitten tulee loppu" don Gusman mumisi, huo'ahtaen helpotuksesta.

"Hyvä! Eivät asiat ole sinnepäinkään kuin te ajattelette, teillä on hyviä ystäviä, señor, Englannin ja Ranskan konsuleissa. Ulkosatamassa on pieni, kaunis ranskalainen kuunari, joka vain vartoo teitä, lähteäkseen merelle."

"Siinä tapauksessa on pelättävissä, ettei se milloinkaan pääse lähtemään Buenos Ayresista."

"No, no, no! Niin en luule, päinvastoin olen vakuutettu vastakohdasta. Olenpa sopinutkin siitä Ranskan konsulin kanssa. Ylihuomenna kuunari nostaa purjeensa, lähettää veneen teitä noutamaan ja risteilee sillävälin sataman suulla. Kun kerran olette Ranskan lipun suojassa, niin ei kukaan rohkene teitä hätyyttää."

"Viimeisen kerran pyydän sinua tarkoin kuulemaan mitä sanon, Luco", don Gusman lausui lujalla äänellä. "Minä en tahdo, kuuletko, en tahdo pelastua, vaan pidän parempana, että tyranni, joka meitä hallitsee, saa kärsiä häpeän minun kuolemastani. Kiitän sinua uskollisuudestasi, vanha uskottu palvelijani, mutta minä vaadin, että lakkaat panemasta itseäsi vaaraan minun tähteni. Syleile minua ja älkäämme enää puhuko tästä asiasta."

"Hm!" kersantti sanoi; "te siis olette jyrkästi päättänyt niin, herrani? Eikö mikään voi järkyttää päätöstänne?"

"Ah, yksi ainoa henkilö voisi kenties vaikuttaa minuun niin, mutta tämä henkilö ei tiedä mitä tapahtuu itselleenkään; onneksi hän on menettänyt järkensä ja järjen mukana muistinsa, tuon sortuneitten sydämien parantumattoman syövän."

Kersantti hymyili, ja aukaisten univormunsa hän otti esiin kirjeen, jonka hän ojensi isännälleen, sanaakaan sanomatta.

"Mitä tämä on, Luco?" don Gusman kysyi, epäröiden ottaen vastaan kirjeen.

"Lukekaa, lukekaa, herrani", vanha palvelija vastasi. "Aijoin hämmästyttää teitä heti vapaaksi päästyänne, mutta te olette itsepäinen, että pakotatte minut ryhtymään viimeiseen keinoon."

Don Gusman aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja lukaisi sen nopeasti.

"Kaikkivaltias Jumala!" hän huudahti liikutettuna. "Olisiko mahdollista, että Antonia on saanut järkensä takaisin! Hän käskee minun elää!"

"Totteletteko tällä kertaa, herrani?" kersantti kysyi.

"Tee miten tahdot, Luco, minä tottelen sinua kaikessa. Oh, nyt tahdon elää!"

"Kies'avita! Te saatte elää, herrani, minä vannon sen."

Tämän lohduttavan lupauksen lausuttuaan Luco läksi vankikopista ja poistui vankilasta.

Viimein tuli se päivä, jolloin don Gusman de Ribeyra saisi tuomionsa. Diktaattori, tuntien vangin nauttiman syvän myötätuntoisuuden, oli pitänyt tarpeellisena toimittaa tähän tilaisuuteen suuren sotavoiman. Kaupunki oli todella täpötäynnä sotilaita. Tämä sotilasjoukko oli enemmän tarkoitettu peloittamaan vangin ystäviä kuin asetettu karkaamisen pelosta, sillä sitä pidettiin mahdottomana.

Ranskalainen kuunari oli, kuten kersantti oli sanonut, lähettänyt veneen maihin, tehden syyksi laivanvarustajan laskujen maksamisen, jonka jälkeen se oli nostanut ankkurinsa ja luovi sataman suulla odottaen venettään.

Kadut, joita myöten vangin täytyi kulkea mennäkseen vankilasta oikeuteen, olivat täynnä uteliaita, joita sotamiesten, asetettuina pitkään riviin kahden puolen, oli vaikea pitää kurissa.

Vankia vartioiva osasto oli lukuisa ja siihen kuului pelkästään punaisia, Rosas'in luotettavimpia sotilaita. Sen päällikkönä oli eversti don Bernardo Pedrosa, ja sitä plutoonaa, joka lähinnä vartioi vankia, komensivat kersantti Luco ja korpraali Munjoz.

Kaksikymmentä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin vanki oli määrätty vietäväksi oikeuteen, Luco oli tullut isäntänsä vankikoppiin ja oli keskustellut hänen kanssaan viimeisen kerran sekä antanut hänelle pari pistoolia ja tikarin. Sitten hän läksi sanoen:

"Muistakaa, herrani, ettette tee mitään, ennenkuin kuulette minun sanovan jollekin, kenelle hyvänsä: 'hiiteen aurinko, se sokaisee silmät'; se on merkki."

"Ole huoletta, en unohda sitä; mutta muista sinä puolestasi lupauksesi ennemmin surmata minut, kuin antaa minut jälleen joutua tyrannin käsiin."

"Se on sovittu, herrani; rukoilkaa Jumalaa auttamaan meitä, me tarvitsemme niin suuresti hänen apuaan."

Molemmat miehet erosivat nyt, tavatakseen toisensa vasta viime hetkessä.

Kersantti tuli kuitenkin yhä levottomammaksi, mitä enemmän hetki läheni. Diktaattorin kauheat valmistelut peloittivat häntä. Vaikkei hän mitään ilmaissut, jottei masentaisi liittolaisiaan, ja vaikka hän päinvastoin oli olevinaan täysin varma, niin hän salaa aina murisi:

"Asia käy joka tapauksessa vaikeaksi, tämä on arpapeliä."

Kello löi kohta kymmenen. Rummun pärinä kutsui sotamiehet aseisiin; uteliaat, jotka seisoskelivat hajallaan kadulla, kurkottelivat levottomasti ja huudahtelivat tyytyväisinä. Kaikkien katseet olivat suunnattuna vankilaa kohti.

Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Vain muutaman minuutin kuluttua aukaistiin vankilan portti ja vanki näyttäytyi.

Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kalpeat, mutta järkähtämättömän päättävät. Hän käveli hiljalleen kymmenmiehisen ratsuplutoonan keskellä, jota kersantti Luco komensi. Ikäänkuin olisi tahtonut lähemmin vartioida vankiaan hän pysyttelihe visusti hänen oikealla puolellaan, korpraali Munjozin ratsastaessa vasemmalla, kumpikin aivan rinnakkain don Gusmanin kanssa.

Tämän plutoonan edellä ratsasti vahva osasto punaisia, joiden etupäässä eversti don Bernardo Pedrosa pyörähteli oivallisen, sysimustan oriin selässä. Vangin takana kulki toinen yhtä vahva osasto kuin ensimmäinenkin.

Kulkue eteni hitaasti synkän ja äänettömän kansanjoukon välitse, jota molemmin puolin sijoitetut sotilasrivit vaivoin pidättivät loitommalla.

Oli muuan noita ihania kevätaamuja, joita tapaa vain Etelä-Amerikassa. Vahva, hyvänhajuinen tuuli pampakselta päin suhisi puiden latvoissa ja vilvoitti hehkuvan auringon paahtamaa ilmakehää.

Kulkue eteni yhä. Huolimatta vaarasta ilmaista suosiotaan vankia kohtaan äänetön kansanjoukko paljasti kunnioittavasti päänsä kaikkialla. Rauhallisena ja arvokkaana, samoin kuin vankilasta lähtiessäänkin, vanki tervehti surullisesti hymyillen, oikealle ja vasemmalle niitä, jotka eivät pelänneet osoittaa hänelle myötätuntoaan.

Kolme neljännestä matkasta oli jo kuljettu. Vielä muutamia minuutteja ja vanki oli saapunut oikeuspaikkaan. Silloin calle de la Federacionilla muutamat katselijat, nähtävästi sotilaiden väkivaltaisesti työntäessä heitä takaisin, vastustivat heitä kohtaan harjoitettua painostusta, ajoivat sotilaat takaisin ja melkein puhkaisivat hetkeksi ketjun, jonka jälkeen, sikäli kuin kulkue lähestyi sitä paikkaa, melu kasvoi yhä, kirkunan, syytösten ja uhkausten vaihdellessa etelämaalaisille ominaisella vilkkaudella ja pikaisuudella, vieläpä siihen määrään, että alussa vähäpätöiseltä näyttävä tora silmänräpäyksessä muodostui oikeaksi mellakaksi.

Don Bernardo, levottomana kuulemastaan melusta, jätti paikkansa vartioston etupäässä ja palasi katsomaan, mitä oli tekeillä ja tukahduttamaan epäjärjestyksen.

Onnettomuudeksi oli kansanliike kohonnut niin nopeasti, että sotilaat, joita tuupittiin ja kaadettiin, olivat monin paikoin tulleet erotetuiksi toisistaan, ja kenenkään tietämättä, miten se kävi, heiltä riisuttiin aseet kuvaamattoman nopeasti. Sanalla sanoen, kulkue oli jaettu kahtia.

Don Bernardo oli ensi silmäyksellä käsittänyt aseman ja huomasi sen vakavuuden. Raivaten suurella vaivalla tiensä väkijoukon lävitse hän tunkeutui kersantin luo, joka yhä pysyttelihe rauhallisena ja järkähtämättömänä vangin vieressä.

"Ah", eversti sanoi, huoahtaen helpotuksesta, nähdessään hänet, "vartioikaa hyvin vankia, pitäkää hänet visusti vieressänne; pelkään, että meidän täytyy avata itsellemme tie väkivalloin."

"Me aukaisemme sen itsellemme, olkaa vakuutettu siitä", Luco vastasi, kavalasti hymyillen. "Mutta hiiteen aurinko, se sokaisee meidät."

Kersantin juuri lausuttua nämä sanat muuan sotamies, joka seisoi parin askeleen päässä kivääriinsä nojaten, tarttui everstin jalkaan, tempasi hänet satulasta ja heitti hänet nurin maahan. Sillä välin Luco tarttui hänen hevosensa ohjiin, samalla kuin don Gusman salaman nopeasti heittäytyi satulaan everstin sijaan.

Tämä kaikki tapahtui niin odottamatta ja niin nopeasti, että don Bernardo täydelleen yllätettynä tuli naulituksi maahan pistimellä, ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui; onpa mahdollista, että hän heitti henkensä, ennenkuin aavistikaan.

Sillävälin plutoonan kaksitoista ratsumiestä olivat ympäröineet entisen vankinsa ja ajoivat täyttä laukkaa tiheimpään kansanjoukkoon.

Nyt tapahtui jotakin merkillistä. Uteliaat, jotka hetkistä aikaisemmin olivat seisoneet yhdessä kasassa ja murtaneet sotilasketjun, hajaantuivat itsestään molemmin puolin pakenijain edestä, eläköötä huutaen, jonka jälkeen he muodostivat läpipääsemättömän ihmissulun, jälkijoukon yrittäessä turhaan rynnistää sen läpi.

Aseellisia miehiä näytti äkkiä nousevan maasta, antaen sotilaille iskun iskusta, ja tehden niin ankaraa vastarintaa, että pakenijoilla oli aikaa päästä turvaan.

Sitten tämä uhkaava väkijoukko, joka niin kiivaasti oli tehnyt vastarintaa sotilaille, taas aivan äkkiä katosi, aivankuin se olisi noitaiskusta vajonnut maan sisään niin nopeasti, että kun sotamiehet olivat tointuneet hämmästyksestään ja aikoivat pontevasti ryhtyä vastarintaan, niin he eivät nähneet enää ketään ihmistä edessään. Kapinoitsijat olivat kadonneet jäljettömiin. Tuo uhkarohkea teko näytti melkein kuin unelmalta, ellei toisaalta vankia olisi niin rohkeasti viety pois ja toisaalta eversti Pedrosan ja viiden kuuden sotamiehen maassa verissään makaavat ruumiit olisi osoittaneet tämän rohkean tempun, joka oli suoritettu erittäin taitavasti ja onnellisesti, todellakin tapahtuneen. Don Gusman seuralaisineen oli päässyt odottavaan veneeseen. Viisi minuuttia myöhemmin he nousivat ranskalaiseen laivaan, ja kun aijottiin lähteä heitä takaa-ajamaan, niin kuunari näkyi taivaanrannalla vain kuin tuulen tuudittama jäälinnun siipi.

Kuunarilla don Gusman oli tavannut jälleen vaimonsa. Kuunari suuntasi kulkunsa Vera Cruziin. Näin oli don Gusman tehnyt päätöksensä ja pannut sen tällä tavoin toimeen.

Voidakseen menestyksellä etsiskellä poikaansa ja saadakseen olla rauhassa, don Gusman oli, heti Meksikoon päästyään, muuttanut entisen nimensä don Pedro de Lunaksi, johon hän muuten oli oikeutettukin ja jolla me edelleen häntä nimitämme. Hän toivoi siten pelastuvansa don Leonciolta, jonka viha oli paremmin hetkeksi tukahtunut kuin kokonaan tyydytetty veljensä pojan ryöstön kautta, ja joka epäilemättä yrittäisi saada uhrinsa käsiinsä.

Don Gusmanin laskelmat olivat oikeat tai ainakin näyttivät siltä. Hän ei koskaan Buenos Ayresista lähdettyään ollut kuullut puhuttavan don Leonciosta, kukaan ei tietänyt mihin tämä oli joutunut, eipä edes oliko hän kuollut vai hengissä.

Viisi vuotta hacienda de las Norias de San Pedroon tulonsa jälkeen oli uusi onnettomuus kohdannut maanpakolaisraukkaa. Doña Antonia, joka ei milloinkaan ollut täysin tointunut siitä kolauksesta, jonka hänen järkensä oli kärsinyt hirveässä kohtauksessa pampaksella, ja ollut terveydeltään heikko aina siitä asti, oli kuollut hänen syliinsä, synnytettyään tyttären.

Tämä tytär oli tuo suloinen lapsi, jonka olemme esittäneet lukijoillemme doña Hermosan nimisenä.

Onnettomuuden murtamana don Pedro keskitti nyt kaikki hellyytensä tuohon suloiseen olentoon, ainoaan siteeseen, mikä tästäpuolin kiinnitti häntä elämään, jonka olisi pitänyt olla niin onnellinen, mutta joka vastoinkäymisen kylmän siiven peittämänä äkkiä oli muuttunut niin onnettomaksi.

Kaikista niistä miehistä, jotka olivat seuranneet häntä maanpakoon, hän yksin oli elossa. Kaikki muut olivat kuolleet, hän oli nähnyt heidät toinen toisensa jälkeen kaatuvan rinnallaan.

Manuelalle, Lucon vaimolle, joka tunsi kaikki isäntänsä surut, uskottiin nuoren tytön kasvatus, ja hän kasvattikin hänet mitä kiitettävimmällä huolella ja hellyydellä.

Siihen aikaan, jolloin tämä kertomus, johon edellinen on vain johdantona, alkaa, doña Hermosa oli vasta kuudentoista vuotias. Viimeksi kertomamme tapaukset olivat siis tapahtuneet jo kolmattakymmentä vuotta sitten.

Ne lukijoistamme, joita tämä kertomus on huvittanut, saavat tietää sen ratkaisun tämän jälkeen ilmestyvästä "Tiikerikissa"-nimisestä kertomuksesta.