Tiikerikissa: Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

TIIKERIKISSA

Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Suomentanut

E. Piirinen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.

SISÄLLYS:

I. Mieltymystä. II. Aarniometsä. III. Don Torribio Quiroga. IV. Illanvietto. V. Väijytys. VI. San Lucar. VII. Hyökkäys presidiota vastaan. VIII. Konnamaisuutta. IX. Vankina. X. Punanahkojen leiri. XI. Luopio. XII. Naisen tahto. XIII. Valkoiset punaisia vastaan. XIV. Käänne. XV. Kuukautta myöhemmin. XVI. Ennen takaa-ajoa. XVII. Takaa-ajossa. XVIII. El Voladero de las Animas. XIX. Jumalan sormi.

I.

MIELTYMYSTÄ.

Mieltymys on tunne, jota ei voida selitellä tai kuvailla, se tunnetaan välittömästi. Aivan tahtomattaan ihminen tuntee heti ensi hetkestä mieltymystä toista ja vastenmielisyyttä toista kohtaan. Miksi? Sitä ei voi sanoa, mutta niin on usein laita. Jonkunlainen magneettinen, vastustamaton vaikutus vetää ihmistä usein henkilöön, jota hänen etunsa päinvastoin vaatisi välttämään, kun taas sama vaikute sysää hänet toisen luota, jonka suosiota hänen saman edun vuoksi pitäisi koettaa tavoitella.

Ja vielä omituisempaa ja merkillisempää on se, että tämä välitön tunne, joka siten johtaa ihmistä vastoin hänen tahtoaan, tuskin koskaan erehtyy; sillä ennemmin tai myöhemmin täytyy myöntää, että se, mikä ihmisten ennakkoluuloisissa silmissä on näyttänyt erehdykseltä, päinvastoin on ollut oikein, ja että sydän, vähääkään eksymättä, on johtanut oikealle tolalle.

Mieltymyksen ja vastenmielisyyden seuraukset ovat liiankin selvät, ja siksi monet ovat saaneet kokea niiden salaperäistä vaikutusta, että meidän ei ole tarvis pitemmältä kosketella tätä ainetta.

Don Estevan ja Kivisydän olivat tutustuneet toisiinsa olosuhteissa, joiden olisi pitänyt tehdä heidät toistensa suhteen ainakin välinpitämättömiksi, joskaan ei juuri vihamiehiksi. Mehiläismetsästäjän maine ja hänen omituinen elintapansa olivat sellaisia syitä, joiden olisi pitänyt karkoittaa hänen paristaan don Pedro de Lunan rehdin majordomon. Ja kuitenkin oli tapahtunut aivan päinvastoin, kummankin nuoren miehen tietämättä. He olivat ensi hetkestä asti tunteneet olevansa ystäviä, joita eivät yhdistäneet mitkään tuollaiset jokapäiväiset tunteet, jotka ovat niin tavallisia vanhan Europan seuraelämässä, missä ystävä-sana ei enää merkitse edes yksinkertaista tuttavuutta ja on niitä nimityksiä, joita yleisimmin poljetaan lokaan, vaan tuollaiset todelliset, vahvat, äärettömät ja alkuperäiset tunteet, jotka muutamassa tunnissa kehittyvät siinä määrin, että ne varsinaisesti ensi hetkestä asti hallitsevat sitä, jonka ne ovat saaneet valtoihinsa.

Nuo nuoret miehet eivät olleet koskaan nähneet toisiansa, ennenkuin he tapasivat San Lucarin tiellä, ja kuitenkin tuntui heistä kuin he olisivat tunteneet toisensa vuosikausia sitten ja aivan yksinkertaisesti uudelleen tavanneet toisensa.

Omituista kyllä olivat molemmat yht'aikaa tunteneet saman vaikutuksen, aivan odottamatta ja tarkoituksetta.

Nyt väittämämme on siinä määrin totta, että don Estevan, huolimatta synnynnäisestä viisaudestaan, joka oli hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan, melkein heti uskoi Kivisydämelle isänsä eli oikeammin hyväntekijänsä elämäntarinan. Tämän elämäntarinan hän oli kertonut kaikkine yksityiskohtineen, salaamatta tai jättämättä pois pienintäkään pikku seikkaa. Tähän saattoi hänet salainen aavistus, joka sanoi hänelle, että hän oli tavannut miehen, joka oli kyliin arvokas jakamaan hänen kanssaan tämän tärkeän salaisuuden koko painon.

Tämän kertomuksen jatkuessa saamme vieläkin sitovampia todistuksia siitä omituisesta luottamuksesta, jota molemmat miehet heti olivat tunteneet toisiaan kohtaan.

Aurinko oli laskemaisillaan purppura- ja kultavyöhönsä korkeitten, lumipeitteisten Sierra Madren kukkulain taakse, kun don Estevan oli ehtinyt kertomuksensa loppuun.

Maisema alkoi muuttua suloisen, alakuloisen väriseksi, jollaiseksi se tulee illan lähestyessä, linnut lensivät suurin joukoin viserrellen etsimään yösijaa korkeitten puiden tuuheiden oksien välistä. Vaquerot ja peonit ratsastivat joka suunnalle kootakseen karjan ja viedäkseen sen kotiin haciendaan. Kaukana näkyi aasinajajain leiri, jonka yötulet jo alkoivat valaista joka hetki yhä enemmän pimenevää taivasta levein punertavin valonheijastuksin.

"No, kun te nyt yhtä hyvin kuin minäkin tunnette sen perheen salaisuudet, jonka yhteyteen sattuma on teidät saattanut", jatkoi don Estevan, "mitä aijotte nyt tehdä?"

"Sananen ensiksi", huomautti Kivisydän.

"Puhukaa — teillä pitäisi oikeastaan olla paljon uskottavaa minulle vuorostanne."

"Ei niinkään paljon, kuin kenties luulette. Te tiedätte elämästäni yhtä paljon kuin minä itsekin, toisin sanoen ei juuri mitään, mutta siitä ei nyt olekaan kysymys tällä hetkellä."

"Mistä sitten on kysymys?" sanoi don Estevan uteliaisuuden valtaamana.

"Sanon sen teille. Te ette varmaankaan ole kertonut minulle tuota pitkää ja mielenkiintoista juttua vain tyydyttääksenne uteliaisuutta, jota en millään tavoin ole osoittanut. Täytyy siis olla olemassa joku muu syy, ja tämän syyn luulen arvanneeni. Don Estevan Diaz, kun kaksi urhokasta miestä on yhtynyt toisiinsa niinkuin liaani mahonkipuuhun, kun heidän ajatuksensa sulavat yhdeksi, kun heidän tahtonsa on sama, niin nämä miehet ovat hyvin vahvoja, sillä he täydentävät toisensa, ja mitä he eivät yksikseen rohkenisi tehdä, siihen he ryhtyvät nyt arvelematta ja ovat melkein varmoja yrityksensä onnistumisesta, niin mielettömiltä ja uhkarohkeilta kuin nuo yritykset näyttävätkin. Ettekö ole samaa mieltä kanssani tässä suhteessa?"

"Epäilemättä, don Fernando, olen täydelleen samaa mieltä."

Ilo leimahti nuoren miehen kasvoilla.

"Hyvä", sanoi hän ojentaen kätensä, "tässä käteni, don Estevan, se on miehen, joka täten tarjoo teille uskollisen ja rehellisen sydämensä, kaikesta huolimatta — tahdotteko tarttua siihen?"

"Kautta Jumalan!" huudahti majordomo lämpimästi, puristaen voimakkaasti hänelle niin rehellisesti ojennettua kättä, "minä tartun molempiin — kiitos veli! Minulle tekemänne ehdotuksen olin itse tekemäisilläni, nyt pysyy liittomme elämässä ja kuolemassa! Kuulun teille kuin miekka kahvaansa!"

"Voi!" huudahti nuori mies ilosta huoahtaen, "minulla on siis vihdoinkin ystävä, minun siis ei enää tarvitse kulkea yksinäni elämän läpi. Ilossa ja surussa, onnessa ja onnettomuudessa on minulla sydän, jolle voin uskoa kaiken!"

"Teillä on enemmänkin, veli, teillä on koti. Äitini on teidänkin äitinne. Tulkaa, nouskaamme jälleen hevosen selkään, alkaa tulla myöhä ja meillä on vielä paljon kerrottavaa toisillemme."

"Niin, rientäkäämme", vastasi metsästäjä yksinkertaisesti.

Hevoset eivät olleet poistuneet ranchon läheisyydestä, josta ne olivat löytäneet hyvän laitumen. Nuoret miehet saivat ne helposti kiinni, ja viiden minuutin kuluttua he ratsastivat rinnakkain, kotimatkalla don Estevanin asuntoa kohti.

Ña Manuela odotti heitä portin ulkopuolella. Hän hymyili.

"Tulettepa vihdoinkin", hän huusi heille jo kaukaa, heti heidät nähtyään. Ja kun uudet ystävykset olivat saapuneet pihalle, johti hän heidät ystävällisesti sisään, jossa yksinkertainen, mutta maukas ateria heitä odotti. Se syötiin hyvällä ruokahalulla ja tuttavallisesti keskustellen. Doña Manuela huomasi heti, että nuorten miesten kesken oli jotakin erikoisempaa tapahtunut, mutta hän ei kysellyt mitään, katseli vain kumpaakin tarkastellen ja odotti, että poikansa selittäisi asian, kuten kohta tapahtuikin.

"Rakas äiti", lausui don Estevan, kun ateria oli päättynyt ja siirrytty parvekkeelle, "olet kai huomannut, että välimme don Carrilin kanssa on nyt toinen kuin hänen tänne tullessaan: me olemme tulleet ystäviksi. Olen kertonut hänelle don Pedro de Lunan elämäntarinan, joka samalla niin läheisesti koskee meitäkin ja mahdollisesti tavallaan vierastamme tässä."

Doña Manuela nyökkäsi hyväksyvästi.

"Olen sen huomannut, rakas poikani, suokoon Jumala, että kaikki päättyisi hyvin. Toivon, että uusi ystäväsi ansaitsee luottamuksemme. Kotimme on tästä lähtien hänen, kuten meidänkin."

Don Fernando kumarsi kunnioittavasti.

"Lupaan kunniani kautta osoittavani, että olen luottamuksenne arvoinen ja että henkeen ja vereen asti taistelen don Estevanin rinnalla yhteisen asiamme puolesta, kunnes olemme saavuttaneet päämäärämme", sanoi hän liikutettuna.

"Toivokaamme parasta", sanoi doña Manuela surullisesta

"Minä en ole solminut liittoa don Fernandon kanssa meidän tähtemme, vaan toisten minulle rakkaiden henkilöiden suojelemiseksi siltä vaaralta, jonka aavistan heitä uhkaavan", lausui don Estevan. "Ja vaikka en nyt voikaan selittää, mistäpäin vaara olisi odotettavissa, on minulla kuitenkin syyni, miksi täytyy ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin."

"Nuo syyt luulen hyvin käsittäväni", huomautti don Fernando. "Ne ovat seuraavat: don Pedron pitkäaikainen rauha on uhattuna ja te pelkäätte doña Hermosalle tapahtuvan jonkun onnettomuuden. Eikö niin?"

"Aivan niin, ystäväni; olen todella jo jonkun aikaa salaa, vaistomaisesti pelännyt, että jokin onnettomuus olisi tulossa, tietämättä mistä ja miten se tulisi. Tiedätte kai paremminkin kuin minä, että elämässä on synkkiä hetkiä, jolloin rohkeinkin mies ilman näkyvää syytä vapisee kuin lapsi ja pelkää omaa varjoaankin, epäilee kaikkea. Nämä synkät ajatukset ovat vaivanneet minua jo pari kuukautta. Ja kuitenkin on täällä ollut kaikki rauhallista, kuten ennenkin, don Pedro yhtä rauhallinen ja doña Hermosa iloinen kuin ennenkin. Me elämme täällä piilossa koko maailmalta. Seuraelämän pauhina ei tänne ulotu. Mitäpä meillä siis olisikaan pelättävänä? Kuka vihollinen meitä sitten vainoisi ja yöt päivät pitäisi meitä silmällä? Sitä en tiedä, mutta minä tunnen, että niin on laita, minä tunnen vihollisen läsnäolon, mutta en voi häntä keksiä."

"Tuon vihollisen tunnette nyt yhtä hyvin kuin minäkin — se on Tiikerikissa. Viimeöisen keskusteluni hänen kanssaan, jonka tekin kuulitte, olisi pitänyt selvittää hänen aikomuksensa, jos ei juuri hänen suunnitelmiaan."

"Se on totta, mutta siitä huolimatta en voi uskoa, että tuo mies on todella vihollisemme. Samoinkuin ei ole seurausta ilman syytä, niin ei myöskään saata olla vihaa ilman aihetta. Don Pedro ei ole milloinkaan tänne tulostaan asti millään tavoin ollut kosketuksissa tuon miehen kanssa. Miksi hänellä siis olisi jotakin kaunaa isäntääni kohtaan?"

"Ah, miksi?" toisti metsästäjä kiihkeästi, "miksi päivä seuraa yötä, miksi on hyviä ja huonoja, roistoja ja kunniallisia ihmisiä? Tämä pulmallinen kysymys veisi meidät liian kauas, ystäväni. Tiedän yhtä hyvin kuin tekin, ettette milloinkaan ole olleet Tiikerikissan kanssa tekemisissä, mutta mitä se auttaa? Tuo mies on kavala konna, jonka koko roistomainen olemus tarkoittaa pahantekoa usein vain huvikseen. Don Pedroa kunnioittavat ja rakastavat kaikki, jotka hänet tuntevat. Doña Hermosaa kunnioittavat apachitkin, ruohoaavikon hurjimmat punanahat — siitä luultavasti johtuu Tiikerikissan viha hacienderoa kohtaan. Sellaista miestä kohtaan ei saa rankaisematta olla hyvä ja rehellinen, kaikkien kunnon ihmisten täytyy luonnostaan olla hänen vihamiehiään, se on päivän selvää. Olkoon ihminen vajonnut kuinka syvälle tahansa, niin hän kuitenkin aina muistaa kauhean alennuksensa ja entisen asemansa. Hän ei anna yhteiskunnalle tätä anteeksi, mutta koska hän ei voi kostaa sille kokonaisuudessaan, julistaa hän sodan yksilöitä vastaan, hyökäten jokaisen kimppuun, jonka hän tavoittaa, kostaen näille omat pahat tekonsa. Kas siinä ainoa syy Tiikerikissan vihaan don Pedroa kohtaan."

"Niin, kenties olette oikeassa", vastasi don Estevan huolestuneella äänellä, "asian laita lienee niin."

"Niin tietysti! Uskokaa minua, minä tunnen tuon hirviön perinpohjin, sillä hän on kasvattanut minut. Mutta riittäköön tämä. Kun asema nyt on täysin selvä, niin mitä aijotte tehdä?"

"Myönnän olevani hyvin pahassa pulassa, enkä tiedä mitenkä siitä selviytyisin. Kuinka voi varjella itseään salahankkeilta, joista ei tiedä, vastustaa suunnitelmia, joiden tarkoitus on tuntematon — tuo kaikki on minulle vaikeaa."

"Ensiksikin on luullakseni parasta olla ensinkään ilmaisematta don Pedron perheelle epäilyjämme", huomautti doña Manuela.

"Sanokaa varmoja tietojamme, señora", lausui don Fernando. "Muuten olen aivan samaa mieltä kanssanne. Meidän on helppo salaa vartioida don Pedroa ja hänen tytärtään, heidän aavistamattakaan mikä vaara heitä uhkaa. Jos asema sittemmin muuttuisi liian jännittäväksi, niin voidaan kyllä jollakin tekosyyllä saada heidät itsekin huolehtimaan turvallisuudestaan."

"Niin, epäilemättä!" huudahti don Estevan tulisesti. "On tärkeätä, etteivät he aavista mitään, etenkään doña Hermosa, joka on niin herkkätunteinen. Lapsi raukka! Hän saa vain liiankin pian tehdä tuttavuutta vastoinkäymisten kanssa, jos aavistuksemme toteutuvat. Saadaan nähdä! Fernando ystäväni, neuvokaa meitä! Te ainoastaan voitte auttaa meitä tässä tukalassa asemassa."

"Kaikki, mikä ihmisvoimin on mahdollista, tehdään niiden pelastamiseksi, joita rakastatte."

"Kiitos! Mutta miksette sano, että tekin rakastatte heitä, koska jo olette tehnyt heille äärettömän palveluksen?"

"Ah, ystäväni!" sanoi nuori mies huokaisten, "mitäpä minusta, seikkailija-raukasta, jotta rohkenisin nostaa silmäni niin korkealle? Minä en ole enkä saakaan olla doña Hermosalle muuta kuin luotettava pihakoira, joka pelastaa isäntänsä ja kuolee hänen jalkojensa juureen."

Tämä lausuttiin niin surunvoittoisesti ja itsekieltäytyvästi, että don Estevan ja hänen äitinsä heltyivät aivan kyyneliin, tarttuivat hänen käsiinsä samalla kertaa ja puristivat niitä hellästi.

"Älkää sanoko niin, veljeni", huudahti majordomo, "te ette tunne doña Hermosaa niin hyvin kuin me, hän on erinomaisen hyväsydäminen, puhtain ja jaloin sielultaan — hän rakastaa teitä."

"Oi!" sanoi metsästäjä liikutettuna, "älkää lausuko tuota sanaa, ystäväni! Doña Hermosako rakastaisi minua? Se on mahdotonta!"

"Doña Hermosa on nainen, ystäväni — te olette pelastanut hänen henkensä. Tietystikään en tiedä minkälaatuinen hänen teitä kohtaan tuntemansa tunne on, kenties hän ei itsekään tiedä sitä, ja nuoren tytön kiitollisuus muuttuu varsin pian rakkaudeksi."

"Vaiti, poikani", keskeytti vanha rouva, "ei sinun sovi tuolla tavoin puhua isäntäsi tyttärestä."

"Se on totta, anteeksi, äiti kulta, olen väärässä. Mutta jos olisit kuullut doña Hermosan puhuvan ystävästämme ja saavan minut lupaamaan lähteä etsimään häntä ja viedä hänet hänen luokseen, jonka minä, kautta Jumalan, myöskin teen, niin et tietäisi mitä uskoisit."

"Kenties, mutta en ainakaan kaataisi öljyä tuleen, ja sekä itseltäni että ystävältämme kätkisin varovasti huomioni sydämeni sisimpään."

"Älkää luulko, että olen niin mieletön, señora", huomautti don Fernando, "että panen poikanne sanoille enemmän arvoa kuin ne ansaitsevat. Tiedän varsin hyvin kuka olen, tunnen liiankin tarkkaan alhaisen asemani, rohjetakseni kohottaa katsettani siihen, jota kunniani käskee pitämään enkelinä."

"Hyvin sanottu, don Fernando, ja kuten miehelle sopii", lausui doña Manuela lämpimästi. "Jättäkäämme siis nyt tämä asia ja koettakaamme keksiä jokin keino, joka auttaisi meitä siitä pulasta, missä nyt olemme."

"Tuon keinon", vastasi metsästäjä epäröiden, "luulen paremman puutteessa voivani osoittaa."

Äiti ja poika työnsivät nopeasti nojatuolinsa eteenpäin kuullakseen paremmin.

"Puhukaa, veli, puhukaa viivyttelemättä!" huudahti don Estevan. "Minkä keinon sitten?"

"Suonette anteeksi, jos te siinä suunnitelmassa, jonka aijon esittää, mahdollisesti huomaatte jotakin, joka ei ehkä täysin vastaa kunnian lakeja, sellaisina kuin sivistyneet ihmiset ne käsittävät", sanoi metsästäjä. "Mutta muistatte kai, että olen punanahkojen kasvattama ja että se mies, jota vastaan aloitamme taistelun elämästä ja kuolemasta, on enemmän kuin puoleksi intiaani, jonka vuoksi hänen meitä vastaan aikomansa taistelu on kokonaan apacheilta lainattu. Voidaksemme siis menestyksellä taistella häntä vastaan, täytyy meidän, niin vastenmielistä kuin se onkin, käyttää samoja keinoja, käyttää hänen omia aseitaan, sanalla sanoen käyttää viekkautta viekkautta vastaan, juonia juonia vastaan. Sillä jos me, väärän kunniantunnon sokaisemina, itsepäisesti tahdomme taistella häntä vastaan avoimin asein, niin joudumme ehdottomasti tappiolle ja meitä vedetään nenästä."

"Se mitä nyt sanotte, Fernando", huomautti majordomo, "on sen pahempi liiankin totta. Käsitän täydelleen sanojenne sisällön ja totuuden, mutta myöntänettehän, että kunniallisen miehen, joka on tottunut katsomaan vihollistaan kasvoihin, on vastenmielistä pujottautua ketunnahkaan ja alentua käyttämään viekkautta silloin, kun hän haluaisi rohkeasti hyökätä edestäpäin vihollisensa kimppuun."

"Niin, minkäpä sille voi? Se on asemamme aiheuttama pakkokeino. Ellemme siihen ryhdy, niin on parempi jättää vihollisemme rauhaan kuin koettaa vastustaa hänen suunnitelmiaan, sillä muuten epäonnistumme."

"Tapahtukoon sitten tahtonne mukaan, ystäväni, koska sitä ei voi välttää. Ilmaiskaa siis keinonne."

"Keino on seuraava. Huolimatta äskeisestä keskustelustani Tiikerikissan kanssa, on hän kuitenkin joku aika sitten uskonut minulle hyvinkin paljon asioitaan ja minä tunnen liiankin monta hänen salaisuuttaan, jotta hän, niin äkäinen kuin onkin, kantaisi minua kohtaan mitään kaunaa. Tottuneena jo monet vuodet vallitsemaan ja ohjaamaan minua tahtonsa mukaan, hän luulee kylliksi tuntevansa luonteeni ollakseen vakuutettu siitä, että se, mitä sanoin hänelle, oli vain huonon tuulen aiheuttamaa ylimielisyyttä, ja että minä varsin mielelläni taas asettuisin hänen holhottavakseen. Henkilöitten lailla, jotka monet vuodet ovat eläneet kuvitteluissaan, antaa Tiikerikissakin, joka varmaan on kasvattanut ja suvainnut minua toivossa joskus voida käyttää minua välikappaleena jonkun salakavalan suunnitelmansa toteuttamiseksi, minun pettää itsensä, viekkaudestaan huolimatta, jos oikein yritän."

"Niin", huomautti don Estevan, "tuo kaikki tuntuu kyllä jotenkin luultavalta?"

"Niin, eikö totta? Kas tässä, mitä olen ajatellut. Auringon noustessa huomenna menemme presidioon, ja minä tutustutan teidät siellä erääseen tuntemaani heittiöön, joka on minulle niin uskollinen, kuin tuollaiset ihmiset yleensä voivat olla. Tuo picero tulee välittäjäksemme. Hänen kauttansa saamme tietää kaikki mitä Tiikerikissa puuhaa San Lucarin seuduilla noiden leperojen kanssa, joita hän pestaa, ties mitä kauheaa tekoa varten. Sen jälkeen eroamme, te palataksenne aivan rauhassa tänne, minä sitä vastoin menen takaisin ruohoaavikolle etsimään Tiikerikissaa. Tällä tavoin saamme tietää hänen puuhansa, tehköön hän sitten mitä tahansa. Tämä on ehdotukseni, mitä pidätte siitä?"

"Erinomaista, ystäväni, te olette huomannut kaiken?"

"Mutta on vielä pari seikkaa, jotka pyydän teidän muistamaan. Ensiksi, että mitä hyvänsä teen tai sanon ja mihin toimenpiteisiin näettekin minun ryhtyvän, niin ette saa ruveta epäilemään. Antakaa minun vapaasti toimia, älkääkä koskaan luulko, että aijon pettää teidät."

"Älkää olko levoton siitä, ystäväni, minä uskon yhtä vähän silmien kuin korvienkaan todistuksia. Luottamukseni teihin on järkkymätön. Kertokaapa nyt edelleen."

"Tämän toimenpiteen tärkeys on selvä. Heti kun olemme eronneet presidiossa, täytyy meidän olla vieraita toisillemme. Emme enää tunne toisiamme."

"Tuo kehoitus on todellakin tärkeä ja panen sen tarkalleen mieleeni, koska erehdyksen seuraukset olisivat meille arvaamattomat."

"Olkaa valmiina toimimaan ensi merkin saatuanne, yöllä tai päivällä. Olkoon teillä mitä tehtävää tahansa, niin jättäkää se heti, ryhtyäksenne voimakkaasti hyökkäämään heti merkin huomattuanne."

"Hyvä, jo huomispäivänä hankin kaikessa hiljaisuudessa ja tehden syyksi kiireelliset työt haciendassa, viisitoista leperoa, häikäilemätöntä veitikkaa, jotka maksusta tottelevat minua sokeasti, eivätkä säikähdä mitään."

"Aivan niin, voitte helposti antaa niiden vetelehtiä täällä, kunnes on tullut aika leikkiä puukolla ja rihlapyssyllä."

"Vastaan siitä, ettei kukaan ajattelekaan tiedustella heistä. Mutta minkälaisen merkin lähetätte minulle? Ja keneltä sen saan?"

"Merkkinä on kolmesta kohtaa taitettu, päästään punaiseksi värjätty valkea kotkansulka. Se, joka antaa teille tämän sulan, sanoo vain: kaksi piasteriani! Te annatte ne hänelle mitään sanomatta, otatte sulan ja annatte hänen mennä."

"Mutta mikä mies se on, ystäväni?"

"Muuan tuntematon, ensimmäinen, jonka tapaan, luultavasti. Tällä sanansaattajalla ei saa olla aavistustakaan hänelle jättämäni toimen tärkeydestä, siltä varalta, että hän joutuisi mahdollisesti vihollisen käsiin."

"Hyvin harkittu! Alan todellakin uskoa, että voitamme pelin."

"Minä puolestani olen varma siitä", huudahti don Fernando, "jos täsmälleen seuraatte ohjeitani."

"Siihen nähden voitte olla huoletta, veliseni, minä vastaan täsmällisyydestäni."

Kun kaikki oli täten sovittu ja päätetty noiden kolmen henkilön kesken, erosivat he mennäkseen levolle, sitä mieluummin kun jo oli myöhäinen ja molempien nuorten miesten täytyi auringon noustessa nousta ratsaille mennäkseen San Lucariin.

II.

AARNIOMETSÄ.

Don Torribio Quiroga, jonka kanssa nyt joudumme tekemisiin, oli kahdeksankolmatta vuotias mies, hienopiirteinen ja älykkään näköinen, kauniskasvoinen sekä käytökseltään erikoisesti maailmanmies.

Hän kuului Chihua-huan valtion rikkaimpiin ja kunnioitettavimpiin sukuihin. Vanhempainsa kuoleman kautta, maassa, jossa kulta on niin yleistä, oli hän saanut omaisuuden, joka teki yli satatuhatta piasteria vuotuista tuloa, toisin sanoen noin kolme miljoonaa markkaa.

Tällaisessa asemassa olevalla henkilöllä, jolla sitä paitsi on sellaiset henkiset ja ruumiilliset edut, kuin don Torribiolla, on oikeus vaatia mitä tahansa. Sillä saatuaan määrätyn omaisuusmäärän, ei ihmisellä enää ole mitään esteitä, tai ainakaan ne eivät millään tavoin ole haittana, vaan paremmin kannustajana.

Don Torribio oli onnistunut kaikissa yrityksissään, lukuunottamatta taisteluaan don Fernandoa vastaan, josta taistelusta tämä aina oli suoriutunut voittajana.

Sen vuoksi olikin hacienderon metsästäjää kohtaan tuntema viha, joka alkujaan johtui hyvin mitättömistä syistä, huomaamatta kasvanut Torribion edelleenkin kärsimien vastoinkäymisten johdosta, joten se viimein oli paisunut niin suunnattomaksi, oikeaksi amerikalaiseksi vihaksi, jota ei voi sammuttaa mikään muu kuin sen kuolema, joka tuon vihan aiheutti.

Kohtauksensa jälkeen don Fernando Carrilin kanssa, joka oli päättynyt hänelle niin ikävästi, oli don Torribion vallannut tuollainen kylmä, keskittynyt viha, joka vähitellen kokoontuu sieluun, lopulta puhjetakseen esiin kauhean voimakkaana.

Päästyään onnellisen vastustajansa näkyvistä hän alkoi ratsastaa täyttä neliä. Hän iski kannukset hevosen kylkiin niin, että veri purskui ja hevonen hirnui kivusta sekä lisäsi hurjaa vauhtiaan kaksinkerroin.

Mihinkä aikoi siis don Torribio kasvot vääntyneinä ja hiukset pystyssä?

Hän ei tietänyt sitä itsekään. Ja muuten se olikin hänelle samantekevä.

Hän ei nähnyt mitään, hän ei enää kuullut mitään. Hän hautoi mielessään synkkiä suunnitelmia ja ratsasti yli jokien ja rotkojen, piittaamatta hevosen suunnasta.

Hänessä kiehui vain viha. Hänen polttava otsansa ei jäähtynyt; ohimot takoivat haljetakseen ja hermostunut väristys puistatti koko hänen ruumistaan.

Tätä äärimmäisen kiihoittunutta tilaa kesti useita tunteja. Hevonen riensi eteenpäin kuin nuoli, kunnes tuo jalo eläin lopen väsyneenä äkkiä pysähtyi, polvet horjuen, ja kaatui hiekkaan.

Don Torribio nousi ja katsahti hämmentyneenä ympärilleen.

Oli tarpeen tällainen äkkinäinen kaatuminen, jotta hänen ajatuksensa vähänkin olisivat selviytyneet ja hän taas palautunut todellisuuteen. Jos sellaista sieluntilaa olisi kestänyt vielä tunnin verran, niin hän olisi joko tullut aivan mielipuoleksi tai kuollut halvaukseen.

Oli tullut yö. Synkkä pimeys peitti maan. Erämaassa, johon sattuma oli ohjannut hänet, vallitsi haudan hiljaisuus.

"Missä minä olen?" mumisi hän, koettaen päästä selville olinpaikastaan.

Mutta pilvien peittämä kuu ei valaissut ensinkään. Alkoi tuulla kovasti. Puiden oksat natisivat toisiansa vasten ja kaukana erämaan sydämessä sekaantuivat villipetojen kumeat karjunnat villikissojen ulvontaan.

Don Torribion katse koetti turhaan tunkeutua pimeän lävitse.

Hän meni hevosen luo, joka makasi pitkänään maassa ja huokui raskaasti. Liikutettuna surkutellen uskollista toveriaan seikkailumatkoillaan, hän kumartui hevosen puoleen, veti pistoolit huotrastaan ja pisti ne vyöhönsä, jonka jälkeen hän otti satulaan kiinnitetyn, rommia sisältävän kenttäpullon ja alkoi pestä huohottavan eläinraukan silmiä, sieraimia ja suuta, josta käsittelystä eläin virkistyi. Näin kului puoli tuntia. Hevonen, vähän virkistyttyään, nousi seisomaan ja suvulleen ominaisella vaistolla etsi lähellä olevan lähteen, josta sammutti janonsa.

"Kaikki ei ole vielä menetetty", mumisi don Torribio; "kenties minun piankin onnistuu päästä täältä pois."

Mutta samassa kuului läheltä kumea karjunta, johon heti vastattiin neljältä eri taholta. Hevonen nosti korvansa pystyyn ja don Torribio tunsi pelon väristyksen suonissaan.

"Kirottua", hän huudahti, "olen jaguarien juomapaikalla. Mitä on tehtävä?"

Hän oli lähteen mutaisilla rennoilla huomannut jälkiä, jotka tekivät kaikki epäilyt mahdottomiksi. Samassa hän huomasi korkeintaan kymmenen askeleen päässä silmäparin loistavan tulikekäleen tavoin pimeässä ja katsovan häneen omituisen kiinteästi.

Don Torribio oli varsin rohkea mies, lukemattomia kertoja oli hän toveriensa nähden suorittanut uskomattoman rohkeita tekoja, mutta yksinään pimeässä petoeläinten keskellä hän tahtomattaankin tunsi hurjaa pelkoa, ja hän hengitti raskaasti yhteenpuristettujen hampaittensa lomasta. Kylmä hiki valui hänen ruumiistaan ja hän oli vähällä kaatua.

Mutta tätä voimattomuutta kesti vain hetkisen. Uskomattomalla tahdonponnistuksella hän saavutti mielenmalttinsa ja ponnistaen koko tarmonsa hän valmistautui epätoivoiseen taisteluun, jossa hän varmaan uskoi joutuvansa tappiolle, mutta jota hän, ihmisessä koskaan kokonaan sammumattomalla itsensä säilyttämisvaistolla ja toivolla, tahtoi pitkittää viime hetkeen saakka.

Samassa hirnui hevonen pelästyksissään, teki tavattoman pitkän loikkauksen ja juoksi tiehensä.

"Sitä parempi", mumisi don Torribio, "kenties eläinparan onnistuu tavattoman nopeutensa avulla pelastua."

Kamala ulvonta ja karjunta kuului joka taholta hevosen paetessa ja tavattoman suuria varjoja hyppäsi don Torribion ohi.

"Haa!" sanoi hän katkerasti hymyillen, "pitääkö minun seisoa tässä ja antaa nielaista itseni yrittämättä päästä pakoon. Herran nimessä! Sehän olisi anteeksi antamaton tyhmyys. Oh, minä en ole vielä kuollut. Eteenpäin!"

Äkkinäinen tuulenpuuska puhdisti taivaan, ja muutaman minuutin ajan loi kuu kalpeata, surumielistä valoaan sille paikalle, jossa don Torriobio oli.

Muutamien askelten päässä hänestä virtasi Rio del Norte jyrkkien rantojensa välissä. Kaukana levisi neitseellinen metsä tiheinä ryhminä. Sekava joukko kallionlohkareita, kasaantuneina toistensa päälle ikäänkuin piloillaan, ja vuorenkolot, joista kohosi yhteenpunoutuneiden liaanien peittämiä puuryhmiä, muodostaen mitä eriskummallisimpia paraakeleja, ulottuivat monenlaisina haaroina aina jokeen asti. Santaiseen ja tuohon, amerikalaisia metsiä paksuina kerroksina peittävistä kasvijätteistä muodostuneeseen maahan vajosi jalka joka askeleella.

Don Torribio huomasi nyt missä hän oli. Hän oli kuudettakymmentä penikulmaa kaikista ihmisasunnoista, tavattoman suuren metsän laidassa, ainoa koko apachialueella, johon ei rohkeinkaan tienraivaaja vielä ollut rohjennut tunkeutua, niin kolkolta näytti sen synkkä syvyys.

Kuinka hän hurjasti ratsastaessaan oli tullut tähän pelättyyn paikkaan, sitä ei don Torribio tällä hetkellä yrittänytkään tuumia. Ääretön vaara, joka vaati kaikki hänen älynsä, uhkasi häntä niin välittömästi, ettei hänellä ollut aikaa ajatella muuta kuin koettaa torjua sitä.

Muutamien askelten päässä hänestä pulppusi, kuten jo on sanottu, kirkas lähde, jonka reunoilla olevat lukuisat petoeläinten jäljet selvästi osoittivat, että tätä paikkaa käyttivät pedot juomapaikkanaan, lähtiessään auringon laskiessa pesistään etsimään ruokaa ja virvokkeita.

Ja varmuuden vuoksi näki hän vielä kaksi mahtavaa jaguaria, koiraan ja naaraan, jotka samassa pysähtyivät rannalle ja levottomin katsein vartioivat poikasiaan.

"Hm!" mumisi don Torribio, "ikäviä naapureita." Ja koneellisesti siirtyi hänen katseensa vastakkaiselle taholle.

Mahtava pantteri, lojuen kalliolla, kuten kissa vaanimassa, iski häneen silmänsä, jotka loistivat kuin kiiltokivet.

Amerikalaisen tavan mukaan ei don Torribio milloinkaan lähtenyt ulos olematta hyvin aseistettuna. Hänellä oli mukanaan erinomainen ja varsin tarkkakäyntinen tussari. Kohtalon sallimuksesta ei se hevosen kaatuessa ollut särkynyt. Hän oli asettanut sen kallion viereen.

Hän ojensi kätensä ja tarttui tussariin.

"Hyvä!" hän sanoi hymyillen, "taistelu tulee ainakin vakavaksi."

Hän nosti pyssyn poskelleen, mutta samassa kun hänen piti ampua sai valittava naukuna hänet kohottamaan päätänsä, jolloin tusina pajeroja ja tiikerikissoja, kyyristyneinä puiden oksille ja katsellen häntä ylhäältä päin, kiinnittivät hänen huomiotansa, samalla kuin joukko punaisia susia lönkytti paikalle ja asettui muutaman askeleen päähän hänestä.

Kaikilla ympärillä olevilla kallioilla istui joukko korppikotkia ja muita petolintuja, silmät puoliummessa odottamassa milloin heidän aikansa tulisi päästä saaliin jaolle.

Pitkällä loikkauksella hypähti don Torribio eräälle kallionkielekkeelle ja siitä hänen onnistui parissa kolmessa minuutissa tavattomilla ponnistuksilla käsin ja jaloin kiivetä eräänlaiselle, noin parinkymmenen jalan korkuiselle pengermälle, jolla hän ainakin muutaman hetken saattoi toivoa olevansa verrattain turvassa.

Toinen toisensa jälkeen tänne hienon vaistonsa houkuttelemien metsän eläinten kauhea konsertti paisui joka hetki yhä voimakkaammaksi ja saavutti vihdoin sellaisen laajuuden, että se kuului riehuvan myrskynkin yli, joka ulvoi vimmatusti vuorenrotkoissa ja metsänaukeamissa.

Kuu katosi pilvien taakse ja don Torribio oli taas entisessä pimeydessään. Mutta vaikka hän ei nähnytkään ympärillään olevia petoeläimiä, niin aavisti hän, tai melkein tunsi niiden läsnäolon. Hän näki niiden silmien loistavan pimeässä ja niiden ulvonta, joka lähestyi joka hetki, näytti ennustavan, että hänen viimeinen toivonsa pian sammuisi.

Asettaen jalkansa lujasti maata vasten ja ojentuen vähän eteenpäin, voidakseen; tähdätä tarkkaan, hän tarttui revolveriin ja ampui tiikerikissoja kohti kuusi laukausta, joita melkein heti seurasi kuusi julmaa ulvahdusta ja kuuden haavoittuneen tai kuolleen eläimen oksalta oksalle putoamisesta johtuvaa jysähdystä. Kuvaamaton oli se kauhea meteli, joka syntyi tästä odottamattomasta hyökkäyksestä. Punaiset sudet syöksyivät ulvoen uhrien kimppuun, alkaen repiä niitä terävillä hampaillaan ja taistellen saaliista petolintujen kanssa, jotka vaativat osansa siitä.

Syntyi omituinen rätinä puiden oksissa, esine, jota oli mahdoton erottaa, lensi ilman läpi ja putosi karjahtaen penkereelle.

Käyttäen kivääriä nuijanaan iski don Torribio voimakkaasti päähän eläintä, joka ulvoen vieri alas kalliolta.

Nyt kuuli nuori mies kauhistuksekseen muutamia askeleita alempana taistelun, jota jaguarit ja tiikerikissat kävivät hänen kallionkielekkeeltä pudottamaansa pantteria vastaan. Kauhean vaaran huumaamana ampui don Torribio, miettimättä teostaan johtuvia turmiollisia seurauksia, pari pistoolin laukausta hurjien vihollistensa joukkoon, jotka hänen alapuolellaan raivokkaasti taistelivat keskenään.

Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Kaikki nuo keskenään vihamieliset eläimet näyttivät huomaavan, että heidän sen sijaan, että taistelivat toisiaan vastaan, päinvastoin pitäisi yhtyä ihmistä, heidän yhteistä vihollistaan vastaan. Ne lopettivat siis äkkiä kauhean keskinäisen taistelunsa ja jättivät ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kaatuneiden veriset ja puoleksi revityt ruumiit, ja kääntyivät sen jälkeen raivoissaan sitä kalliota kohti, jonka päältä don Torribio näytti ärsyttävän heitä. Ne alkoivat ahdistaa häntä yht'aikaa kauhean raivokkaasti, hyppien ulkoneville kallionkielekkeille, joilla ne yrittivät saada jalansijaa, ja koettaen kiivetä kalliota pitkin joka puolelta.

Asema kävi joka hetki yhä arveluttavammaksi nuorelle miehelle. Useita tiikerikissoja oli jo hypännyt ylös pengermälle. Sitä mukaa kuin don Torribio työnsi ne takaisin, tuli toisia niiden sijaan. Hänen vihollistensa luku kasvoi joka hetki. Hän tunsi voimiensa ja tarmonsa heikontuvan vähitellen.

Tämä yksinäisen ihmisen taistelu villipetojen joukkoa vastaan oli samalla kertaa suuremmoista ja julmaa. Aivankuin kauhean painajaisen ahdistamana taisteli don Torribio turhaan yhä uudelleen paikalle tulevia hyökkääjäjoukkoja vastaan. Hän tunsi tiikerikissojen ja punaisten susien lämpimän ja tympeän hengityksen aivan lähellään. Jaguarien karjunta ja pantterien ivallinen naukuna kuului hänen korvissaan peloittavalta konsertilta, joka huumasi ja pyörrytti häntä. Hän näki näkymättömien vihollistensa tuhansien silmien loistavan pimeässä, ja toisinaan huitoivat korppikotkien raskaat siivet hänen kylmän hien peittämiä kasvojaan.

Hän oli kadottanut kaiken selvän käsityksen itsestään; hän ei ajatellut enää. Hänen elämänsä oli, niin sanoaksemme, muuttunut ruumiilliseksi. Hänen liikkeensä ja tekonsa olivat koneellisia. Hänen käsivartensa kohosi ja laskeutui lyödäkseen säännöllisesti kuin heiluri.

Useita kynsiä oli jo tunkeutunut syvälle hänen lihaansa. Pajerot, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, olivat iskeneet hänen kurkkuunsa, ja hänen oli täytynyt taistella niiden kanssa rinta vasten rintaa, saadakseen ne hellittämään otteensa. Veri vuoti jo paristakymmenestä haavasta, jotka eivät tosin sellaisenaan olleet vaarallisia, mutta hetki oli lähellä, jolloin hänen tarmonsa, mikä enää ylläpiti hänen voimiaan, pettäisi ja hän syöksyisi alas kalliolta petojen revittäväksi, jotka yhä kiivaammin hyökkäsivät hänen kimppuunsa.

Tänä juhlallisena hetkenä, jolloin kaikki hänessä murtui samalla kertaa, tunkeutui hänen rinnastaan epätoivoinen tuskanhuuto, jonka moniääninen kaiku kaukana toisti hirveän voimakkaasti. Se oli viimeinen ja äärimmäinen vastalause ihmisen puolelta, joka tunnustaa tulleensa voitetuksi ja joka ennen kaatumistaan vaistomaisesti pyytää lähimmäiseltään apua. Omituista, hän kuulee vastahuudon! Don Torribio, kummastuksissaan ja rohkenematta uskoa ihmeen tapahtuneen tässä erämaassa, johon ei kukaan muu kuin hän ollut voinut tunkeutua, luuli kuulleensa väärin. Kooten kuitenkin vielä jäljellä olevat voimansa ja tuntien sydämensä pohjassa sammuneen toivon heräävän uudelleen, huusi hän toistamiseen vielä kovemmin ja julmemmin kuin ensi kerralla.

Kun metsän kaiku oli toistanut tämän kirkaisun lukemattomia kertoja, kuului hänen tarkkaavaisiin korviinsa yksi ainoa sana, tuulen tuomana kuin huokaus:

"Hei!"

Don Torribio ojentautui. Tämän sanan sähköittämänä hän näytti saavuttavan voimansa ja saavan uutta eloa, ja hän lisäsi kaksinverroin iskujaan ja pistojaan noita lukemattomia vihollisia vastaan.

Äkkiä kuului etäältä useiden hevosten nelistystä, useat pyssynlaukaukset leimahtivat pimeässä, valaisten hetkisen, ja ihmisiä tai paremmin henkiä syöksyi äkkiarvaamatta petojen tiheimpään joukkoon, pannen niiden keskuudessa toimeen hirveän verilöylyn.

Samassa kaatui don Torribio pengermälle kahden tiikerikissan ahdistamana taistellen niitä vastaan.

Muutamassa minuutissa äsken saapuneet ajoivat pedot pakosalle ja sytyttivät useita tulia, pitääkseen ne loitolla jäljellä olevan osan yötä.

Pari näistä miehistä, kädessään palavat okotepuiset soihdut, alkoivat etsiä sitä, jonka hätähuudot olivat kutsuneet heidät apuun.

Pian he löysivätkin hänet makaamasta tiedottomana maassa, kymmenen tai kahdentoista kuolleen tiikerikissan keskellä ja pitäen jäykistyneissä käsissään kuristettua pajeroa.

"No, Carlocho", sanoi muuan ääni, "oletko löytänyt hänet?"

"Olen", vastasi tämä, "mutta hän näyttää kuolleelta."

"Lempo vieköön! Se olisi vahinko", huomautti Pablito, "sillä se on vankka mies — missä hän on?"

"Tuolla ylhäällä, vastapäisellä kallionkielekkeellä."

"Voitko Veradon avulla saada hänet alas?"

"Mikään ei ole helpompaa; hän makaa liikkumatta kuin puupölkky."

"Kiiruhda sitten, Jumalan tähden!" sanoi Pablito. "Jokainen minuutti on hänelle kenties vuosi hänen pakenevasta elämästään."

Carlocho ja Verado kohottivat don Torribion päästä ja jaloista ja kantoivat hänet niin varovasti kuin suinkin siitä tilapäisestä linnoituksesta, jota hän oli niin innokkaasti puolustanut, alas tulien ääreen, tehden sen el Zapoten oksista valmistamilla paareilla. Nuo neljä vaqueroa olivat omituisen sattuman kautta joutuneet tälle paikalle.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pablito nähdessään nuoren miehen surkean tilan. "Mies parka, kylläpä ne ovat pidelleet häntä pahoin! Tulimme hänen avukseen ihan viime tingassa."

"Luuletko, että hän toipuu?" kysyi Carlocho uteliaasti.

"Elleivät jalommat elimet ole vahingoittuneet, on aina toivoa", lausui Pablito viisaana, "tarkastakaamme häntä."

Hän kumartui don Torribion puoleen, paljasti tikarinsa ja asetti sen terän hänen huulilleen.

"Ei hengähdystäkään!" sanoi Pablito puistellen päätään.

"Ovatko hänen haavansa vakavat?" kysyi Verado.

"Eivät, luullakseni. Hän on menehtynyt väsymyksestä ja mielenliikutuksesta."

"Mutta silloinhan hän voi toipua?" sanoi Carlocho.

"Ehkä ja ehk'ei. Kaikki riippuu siitä, miten kovan kolahduksen hänen hermostonsa on saanut."

"Katsokaahan!" huudahti Verado iloisesti, "hänhän hengittää, Herran nimessä! Vieläpä hän yrittää aukaista silmiään."

"Silloin hän on pelastettu", huomautti Pablito. "Hän virkistyy pian taas."

"Tuolla miehellä on rautainen ruumiinrakenne. Neljänneksen kuluttua hän jo voi, jos haluaa, taas istuutua satulaan. Mutta meidän täytyy sitoa hänen haavansa."

Vaquerot, samoin kuin kaikki partioretkeläiset, jotka elävät kaukana uudisasutuksilla, ovat pakotetut pitämään huolta itsestään ja hankkimaan niinmuodoin jonkunverran käytännöllistä lääkitsemistaitoa, voidakseen koota ja käyttää niitä yksinkertaisia lääkkeitä, joita intiaanitkin käyttävät.

Carlochon ja Veradon avulla Pablito pesi don Torribion haavat vedellä ja rommilla, kostutti ohimoita ja puhalsi tupakin savua sieramiin.

Kun tätä omituista käsittelyä oli kestänyt hetkisen, huokasi nuori mies tuskin huomattavasti, liikutti hiljaa huuliaan ja aukaisi viimein silmänsä, kuitenkaan näkemättä mitään.

"Hän on pelastettu", sanoi Pablito. "Nyt saamme antaa luonnon vaikuttaa, se on paras lääkäri mitä tunnen."

Don Torribio kohottautui kyynärpäänsä varaan ja siveli kädellään otsaansa, ikäänkuin koettaakseen palauttaa muistinsa ja ajatuksensa.

"Keitä te olette?" sanoi hän heikolla äänellä.

"Ystäviä, señor, älkää ollenkaan pelätkö."

"Minä olen aivan menehtynyt, jäseneni ovat aivankuin rikki revityt."

"Ei se merkitse mitään, señor. Lukuunottamatta voimien menestystä voitte te yhtä hyvin kuin mekin."

Don Torribio nousi ja katseli tarkkaavasti häntä ympäröiviä miehiä, sanoen:

"Mutta minä en siis erehdykään? En ensinkään odottanut tapaavani teitä täällä. Millä ihmeellä olette tulleet oikeaan aikaan pelastamaan minua, te, jotka olin sopinut tapaavani niin kaukana siitä paikasta, missä nyt olemme?"

"Sen ihmeen on tehnyt teidän hevosenne, señor", vastasi Verado.

"Millä tavoin sitten?" kysyi don Torribio, jonka ääni koveni joka hetki ja jonka jo oli onnistunut nousta jaloilleen.

"Varsin yksinkertaisesti. Me kuljimme tämän metsän laitaa pitkin mennäksemme määrätylle kohtauspaikalle, kun aivan äkkiä näimme hevosen juoksevan ohitsemme huimaavaa vauhtia, jäljessään joukko punaisia susia. Vapautimme sen näistä hurjista vihollisistaan, jonka tehtyämme aloimme etsiskellä ratsastajaa, koska emme pitäneet todennäköisenä, että täysin satuloitu hevonen kulki yksikseen tässä metsässä, johon ei kukaan uskalla tunkeutua."

"Kiitos!" vastasi don Torribio, "minä kyllä suoritan sen mitä olen jäänyt teille velkaa tästä."

"Pyh! Siitä ei maksa vaivaa puhua. Tässä on hevosenne, nyt voitte lähteä milloin haluatte."

Nuori mies ojensi kätensä.

"Vartokaa", hän sanoi, "emme voi löytää sopivampaa paikkaa kuin tämä keskusteluamme varten."

III.

DON TORRIBIO QUIROGA.

Don Torribion lausuttua näin syntyi jotenkin pitkä äänettömyys.

Silmät tähdättyinä nuoreen mieheen koettivat vaquerot hänen kasvojensa ilmeestä arvata hänen salaiset ajatuksensa.

Mutta don Torribion kylmistä ja järkähtämättömistä kasvoista ei voinut saada mitään selitystä.

Vihdoin, silmäistyään epäluuloisesti ympärilleen, enemmän totutusta tavasta kuin peläten jonkun kuuntelevan, kääräisi nuori mies savukkeen, sytyttäen sen varsin huolettomasti, ja alkoi rauhallisella äänellä:

"Rakas Verado, mieleni on niin paha sen johdosta, että olet häirinnyt näitä kunnioitettavia herroja heidän toimessaan ja että itsekin olet tullut häirityksi, lähteäksesi valitsemalleni kohtauspaikalle."

"Kuinka niin, armollinen herra?" kysyi Verado ihmetellen kovin tätä keskustelun alkua.

"Varsin yksinkertaisesti sen takia, että syytä, minkä vuoksi tahdoin puhua kanssasi, ei enää ole olemassa."

"Oh, joutavia", sanoivat rosvot silmät pystyssä, "onko se mahdollista?"

"Hitto vie, on kyllä!" vastasi don Torribio huolettomasti. "Tarkoin arvosteltuna on don Fernando Carril erinomainen mies, jolle en mielisurmikseni tahtoisi aiheuttaa vähintäkään pahaa."

"Lempo soikoon! Mokomakin erinomainen, nähdäkseni", huomautti Verado, "koska hän on käskenyt Carlochon tappaa minut sievällä tavalla."

"Señor don Fernando ei ole antanut minulle tuota määräystä, vaan tälle don Pablitolle, ystäväni", sanoi Carlocho kohteliaasti.

"Aivan oikein, minä erehdyin, suokaa anteeksi, señor."

Vaihdettuaan nämä kohteliaisuudet vaipuivat rosvot taas entiseen äänettömyyteensä.

"Kunnon mies pysyy sanassaan", huomautti Tonillo, "ja jos don Torribio on muuttanut mieltään, niin ei meillä ole mitään sanomista. Mutta mieleeni muistuu", lisäsi hän tukahduttaen huokauksensa, "että minun on annettava teille, armollinen herra, takaisin ne kaksisataa piasteria, jotka olette antanut minulle, jotta…"

"Olkaa hyvä ja pitäkää tuo mitätön summa, hyvä herra", keskeytti don Torribio, "se ei voi olla paremmassa tallessa kuin teidän käsissänne."

Vaquero, joka ilmeisen vastenmielisesti oli ottanut rahat taskustaan, pisti ne takaisin kunnioittavan nopeasti ja kätevästi.

"Yhdentekevä", sanoi hän, "minä en puolestani katso olevani vapaa teistä, armollinen herra; minä olen rehellinen mies, te voitte luottaa minuun."

"Meihin", lisäsivät toiset lämpimästi.

"Kiitän teitä tästä luottamuksesta, jota pidän suuriarvoisena, señorit", huomautti don Torribio, "mutta toistan vieläkin, että siitä ei, paha kyllä, ole minulle mitään hyötyä."

"Sepä ikävää!" sanoi Verado, "armollisen herran veroisia isäntiä ei löydetä joka päivä."

"Pyh!" sanoi don Torribio iloisesti, "koska nyt olette vapaita, niin eihän mikään estä teitä rupeamasta don Fernandon palvelukseen? Hän on hyvin jalomielinen, caballero aina sormenpäihin asti. Olen vakuutettu siitä, että hän maksaa hyvin."

"Niin, se hänen on kait pakko tehdäkin, teidän armonne", sanoi Pablito; "muuten voimme tunnustaa teille, että olemme jo tuumineetkin sitä, ja…"

"Jo ruvenneet hänen palvelukseensa — tiesin sen", sanoi nuori mies huolettomasti.

"Ah!" huudahtivat rosvot ihmetellen. "Eikö teillä ole mitään sitä vastaan, armollinen herra?" kysyi Pablito.

"Kuinka niin? Olen päinvastoin ihastunut siitä. Sattuma on niin oikullinen, että te kenties siten saatte tilaisuuden hyödyttää minua enemmän!"

"Ahaa!" huudahtivat vorot, höristellen korviaan.

"Niin, hitto vie, kenties! Olette siis minulle uskollisia?"

"Aina viimeiseen veripisaraan asti!" vastasivat kaikki vaquerot liikuttavan yksimielisesti.

"Ettekä te halveksi rahaa?"

"Raha ei milloinkaan ole vahingoksi muille kuin niille, joilla ei mitään ole", vastasi Pablito hurskaasti.

"Etenkin kun se on rehellisesti ansaittua", vahvisti Tonillo, irvistäen kuin apina.

"Aivan oikein", huomautti don Torribio, "varsinkin kun on kysymyksessä satakunta unssia [noin 9,000 markkaa]."

Rosvot värisivät ilosta ja heidän tiikerikissansilmänsä säkenöivät. He katsahtivat toisiinsa häikäisevän lupaavasti, minkä don Torribio huomasi.

"Hitto vie!" sanoivat he suutansa maiskutellen.

"Teille siis sopii, vai?"

"Tuli ja leimaus! Sata unssia! Totta kai!" sanoi Pablito.

"Ehkä enemmänkin", huomautti don Torribio.

"Ohhoh! Mutta tehtävä on kenties vaikea", arveli Verado.

"Lempo soikoon! Nyt on huonot ajat, käsitättehän?"

"Kukapa ei sitä tietäisi, armollinen herra. Kurjuus on kauheaa."

"Kenties on kysymyksessä miesmurha?" huomautti Carlocho.

"Mahdollista kyllä", sanoi don Torribio suoraan.

"Sitä pahempi hänelle", mutisi Tonillo.

"Teillä ei siis ole mitään vastaan siinäkään tapauksessa?"

"Päinvastoin, me olemme innostuneet nyt asiaan entistä enemmän."

"Kuulkaa siis tarkkaavasti minua, caballerot", sanoi don Torribio ojentautuen.

Vorot lähestyivät häntä vaistomaisesti.

"Olen kunniani kautta sitoutunut", jatkoi don Torribio, "etten ryhdy mihinkään don Fernando Carrilia vastaan, sen paremmin välittömästi kuin välillisestikään."

"Kunnon miehen tulee pitää sanansa", huomautti Tonillo.

"Ja minä aijon tunnollisesti pitää lupaukseni don Fernandolle."

Kaikki vaquerot ilmaisivat hyväksymisensä.

"Mutta", jatkoi don Torribio, "te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että don Fernando on kokonaan salaperäisyyden verhoama ja hänen elämäänsä peittää läpinäkymätön huntu."

"Niin, paha kyllä", huokasi Tonillo surkeasti.

"Useimmiten ei tiedetä mitä hän puuhailee. Hän on kadoksissa kuukausimääriä, ilmestyäkseen taas äkkiä, kun häntä vähimmin odotetaan."

"Se on liiankin totta", sanoi Pablito, "tuon caballeron elintapa on omituinen."

"Kuinka monen vaaran alainen hänen täytyykään olla noilla seikkailumatkoillaan, joiden tarkoitusta ei kukaan ihminen tunne!" jatkoi don Torribio.

"Sen ajatteleminenkin tuntuu jo hirveältä", huomautti Carlocho vakavan näköisenä.

"Onnettomuus tapahtuu niin helposti erämaassa", vahvisti Verado.

"Pitemmittä puheitta huomaa sen kyllä siitä vaarasta, mihin te itse jouduitte tänä yönä, caballero", sanoi Tonillo hartaasti.

"Se on hirveää!" huudahti Pablito.

"Huomaatte siis, señorit", jatkoi don Torribio, "etten minä millään tavalla voi olla vastuussa niistä monista tapaturmista, joille don Fernando joka askeleella panee henkensä alttiiksi."

"Se on selvää!" huudahtivat miehet.

"Sattuma näyttää ilkeästi huvittelevan tehdäkseen tyhjiksi ja turmellakseen parhaitenkin laaditut suunnitelmat, ja huolimatta don Fernandon turvallisuutta koskevasta erikoisesta harrastuksestani, minun on mahdoton suojella häntä sattumalta."

"Sehän on päivän selvää, teidän armonne, eikä kukaan tietysti ole oikeutettu vähimmälläkään tavalla moittimaan teitä, jos don Fernando parka tapaturmaisesti kuolisi jollakin seikkailumatkallaan", sanoi Pablito hartaalla äänellä.

"Niin minäkin arvelen — mutta koska en nyt enää ole don Fernandon vihamies, vaan päinvastoin hänen ystävänsä ja minulle niinmuodoin on erittäin mielenkiintoista saada tietää mitä hänelle tapahtuu, jotta voisin tarpeen tullen rientää hänen avukseen…"

"Tai kostaa hänen puolestaan, jos hän onnettomuudeksi saisi surmansa", keskeytti Carlocho.

"Niin", jatkoi don Torribio. "Minulle on siis tärkeätä saada tietää mitä voi tapahtua."

"Oi, pyhä ystävyys, sinä et ole vain tyhjä sana!" huudahti Tonillo, kohottaen silmänsä korkeutta kohti hartaan näköisenä.

"Te, caballerot, voitte parhaiten antaa minulle nuo tiedot. Mutta koska jokainen työ on palkittava, niin saatte jakaa keskenänne vähintään sata unssia, tai kaksisataa, riippuen siitä minkälaisia tietoja minulle tuotte. Ymmärrättehän?"

"Täydellisesti, armollinen herra", vastasi Carlocho järkähtämättömän kylmäverisesti kaikkien liikutettujen toveriensa puolesta. "Se tehtävä, jonka suvaitsette uskoa meille, on erittäin kunniakas. Teidän ei tarvitse epäillä, ettemme suorittaisi sitä täysin mielenne mukaisesti."

"No sitten olemme täysin yhtä mieltä, señorit. Luotan tiedonantojenne tarkkuuteen, sillä ymmärrättehän, kuinka naurettavaan asemaan joutuisin väärän tiedonannon johdosta don Fernandon lukuisiin ystäviin nähden, jotka olisin vaarassa tekemään levottomiksi aiheettomasti."

"Luottakaa meihin, armollinen herra, me perustamme tiedonantomme varmoihin todisteihin."

"Hyvä, huomaan, että ymmärrämme toisemme. On siis tarpeetonta viipyä tässä asiassa enempää."

"Aivan tarpeetonta, teidän armonne, me käsitämme helposti."

"Niin, mutta ettette unhottaisi", huomautti don Torribio hymyillen, "niin tehnette minulle mieliksi jakamalla keskenänne nämä kymmenen unssia, ei minkään kaupan käsirahoina, sillä sellaista ei ole välillämme tapahtunut, vaan tunnukseksi hetkisen sitten minulle tekemästänne palveluksesta, ja painaakseni keskustelumme mieleenne."

Vaquerot ojensivat kätensä odottamatta toista pyyntöä ja pistivät iloissaan nuo auliisti annetut kultarahat taskuunsa.

"Nyt vielä sananen, caballerot — missä olemme suunnilleen?"

"Mustassa Metsässä, armollinen herra", vastasi Pablito, "korkeintaan neljä penikulmaa del Cormillon haciendasta, jossa don Pedro de Luna perheineen tällä hetkellä oleskelee."

Don Torribio teki ihmettelyä ilmaisevan eleen.

"Kuinka? Onko don Pedro lähtenyt las Norias de San Pedrosta?"

"On, armollinen herra", vastasi Pablito, "eilispäivänä."

"Sepä ihmeellistä! Cormillo on erämaan äärellä, keskellä apachimaata. Tämä on käsittämätöntä!"

"Väitetään doña Hermosan toivoneen tätä muuttoa, josta ei juuri kukaan vielä tiedä."

"Mikä omituinen päähänpisto niiden vaarojen jälkeen, joissa hän on ollut vain muutamia päiviä sitten, sillä tavoin mennä uhmaamaan punanahkoja aina heidän omalle alueelleen asti!"

"Hacienda on lujasti ja täydelleen varustettu kaikkien yllätysten varalta."

"Se on kyllä totta, mutta tämä äkillinen olinpaikan vaihto tuntuu minusta käsittämättömältä. Olisin teille kiitollinen, jos auringon noustessa näyttäisitte minulle tien Cormilloon, minun täytyy heti puhutella don Pedroa."

"Olemme käytettävänänne, armollinen herra, milloin vain haluatte lähteä", vastasi Carlocho.

Yö oli jo pitkälle kulunut ja don Torribion täytyi saada äskeisessä taistelussa väsähtäneet voimansa takaisin. Hän kääriytyi sen vuoksi zarapeehensa, ojensi jalkansa tulta kohti ja nukkui pian, huolimatta mieltään painavasta levottomuudesta.

Vaquerot seurasivat pian hänen esimerkkiään, vedettyään ensin arpaa keskenään, kuka vartioitsi yleistä turvallisuutta.

Arpa lankesi Carlocholle. Muut sulkivat silmänsä, ja erämaan entinen rauha, joka hetkeksi oli häiriytynyt, palasi jälleen.

Yö kului minkään häiritsemättä yövieraiden nauttimaa lepoa.

Auringon noustessa olivat vaquerot taas pystyssä. Kun he olivat syöttäneet ja juottaneet omansa sekä don Torribion hevosen, satuloivat he ne ja herättivät nuoren miehen, ilmoittaen lähtöhetken olevan käsillä.

Don Torribio nousi heti, ja lyhyen yhteisen aamurukouksen jälkeen nousivat kaikki viisi miestä hevostensa selkään ja läksivät metsän aukeamasta, joka oli ollut tulemaisillaan niin turmiolliseksi eräälle heistä.

Del Cormillon haciendaa voidaan pitää de San Lucarin presidion ulkovarustuksena. Se on epäilemättä sekä rikkain että samalla vahvin asema koko intiaanialueen rajalla.

Se kohosi eräällä kolmen penikulman laajuisella niemellä, metsän ja laidunmaiden peittämänä, missä lukematon määrä karjaa käy vapaana laitumella. Emme pysähdy kuvailemaan paikkaa, jossa vain muutamia kertomuksemme kohtauksia tapahtuu. Rajoitumme vain mainitsemaan, että keskellä varsinaista haciendaa kohosi pieni, mutta hyvin sisustettu, iloinen ja hymyilevä rakennus, paksujen ja vallinsarvilla varustettujen ympärysmuurien täysin suojaamana, sillä Cormillo oli linnoitus. Pienen rakennuksen harja näkyi kaukaa, puoleksi puiden oksien peittämänä, jotka ympäröivät sitä vihreän lehtikehyksen tavoin. Sen ikkunoista oli toiselta puolen näköala erämaahan päin, toiselta puolen Rio del Norten yli, joka hopeavyön tavoin oikullisesti luikerteli tasangon poikki ja katosi näköpiirin sinervään etäisyyteen.

Don Torribion seuraamana tunkeutuivat vaquerot metsään.

Heidän matkansa kesti kolme tuntia ja he saapuivat Rio Bravo del Norten rannalle — vastapäätä del Cormillon haciendaa, joka häämöitti epäselvästi virran liejusta muodostuneessa kosteikossa, jossa kasvoi seljapuu-, nopoli-, mezquiti-, perupuu-, oranssi- ja sitruunapuuviidakkoja sekä kukkivia jasmiineja, joiden oksilla kirjavapukuinen lintuasujamisto viserteli täyttä kurkkua vaihtelevin äänin.

Don Torribio pysähtyi ja virkkoi oppailleen, jotka myöskin olivat seisahtuneet:

"Tässä täytyy meidän erota. Kiitän teitä seurasta, nyt en enää tarvitse teitä. Menkää toimiinne, señorit. Te tiedätte sopimuksemme, minä luotan täsmällisyyteenne, hyvästi!"

"Hyvästi, caballero", vastasivat miehet kumartuen kursastelevasti hevostensa kaulalle, "olkaa huoletta meihin nähden."

Sitten he kääntyivät, ratsastivat virtaan, ikäänkuin aikoen mennä sen yli, ja katosivat pian erään kummun taakse.

Don Torribio oli yksin.

Don Torribion ja don Pedro de Lunan perheet, kumpikin peräisin Espanjasta ja vanhojen siteiden toisiinsa yhdistämät, olivat aina eläneet erittäin ystävällisissä väleissä.

Nuori mies ja nuori tyttö oli melkein kasvatettu yhdessä.

Kun hänen kaunis serkkunsa siis tuli sanomaan hänelle jäähyväisensä, ilmoittaen lähtevänsä Europaan, jossa hän viipyisi muutamia vuosia täydentääkseen kasvatuksensa ja saadakseen hienon maailman mukaisen sivistyksen, oli doña Hermosa, joka silloin oli kahdentoista vuotias, surrut kovin.

Aina lapsuudestaan asti olivat he niin sanoaksemme vaistomaisesti rakastaneet toisiaan niin suloisen sydämellisesti, kuin nuoret ihmiset, jotka vain ajattelevat onneaan.

Don Torribio oli lähtenyt säilyttäen rakkautensa, epäilemättä, että doña Hermosakin säilyttäisi omansa sydämessään.

Matkusteltuaan sivistyneen maailman kuuluisimmissa kaupungeissa oli nuori mies heti palattuaan Vera Cruziin rientänyt järjestämään asiansa ja mennyt San Lucariin, odottaen kärsimättömästi taas tapaavansa rakastettunsa, jota hän ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen, Hermositansa, tuon kauniin lapsen, joka epäilemättä nyt oli kehittynyt kauniiksi, täysikasvuiseksi nuoreksi tytöksi.

Don Pedron ja äänen tyttärensä hämmästys ja ilo oli kuvaamaton. Hermosa etenkin oli onnellinen, sillä on myönnettävä, että hän ajatteli don Torribiota joka päivä ja näki hänet lapsuusmuistoissaan, mutta samalla hän tunsi sydämessään sekä tyydytystä että kipua.

"Kas niin, lapsukaiseni", oli isä hymyillen virkkanut, "suudelkaa nyt toisianne, minä annan luvan."

Doña Hermosa oli punehtuen ojentanut otsansa, jota don Torribio kunnioittavasti oli koskettanut huulillaan.

"Mikä suudelma se on!" oli don Pedro huudahtanut. "Kas niin, ei mitään teeskentelyä, suudelkaa toisianne kunnollisesti, lempo soikoon! Älä keimaile noin, Hermosa, vaikka oletkin kaunis tyttö ja hän kaunis poika! Ja sinä Torribio, joka poksahdat tänne kuin pommi, ilmoittamatta edes tulostasi, luuletko etten tiedä, vai, kenen takia olet kulkenut satoja penikulmia täyttä laukkaa? Oletko ehkä minun tähteni Vera Cruzista tullut San Lucariin? Te rakastatte toisianne, suudelkaa siis toisianne kiltisti, kuten rakastavan parin ja kihlautuneiden tulee, ja jos olette kilttejä saatte pian mennä naimisiin."

Näiden ystävällisten sanojen ja tämän iloisen mielen liikuttamina olivat nuoret heittäytyneet kunnon ukon syliin kätkeäkseen siten uhkuvat tunteensa.

Tämän vastaanoton perusteella pidettiin don Torribiota julkisesti doña Hermosan sulhasena ja tällaisena katsottiin hänellä olevan oikeus mielistellä häntä. Nuori tyttö luuli vilpittömästi rakastavansa serkkuaan. Heidän pitkällinen yhdessä olonsa, heidän lapsuudenaikainen ystävyytensä, joka vielä oli kiihtynyt usean vuoden kestäneestä erosta, kaikki puolsi hänen sydämessään sitä avioliittoa, jonka isä oli hänelle valmistanut.

Hän odotti verrattain kärsivällisesti päivää, joka oli määrätty hänen hääpäiväkseen, ja toivoi tavallaan iloisena katkeamattomien siteiden solmimista.

Vaikka sellainen väite herättäneekin syytöksen harhaoppisuudesta monen lukijamme taholta, niin väitämme kuitenkin, että nuoren tytön ensi rakkaus harvoin on oikea. Vasta toinen rakkaus johtuu sydämestä, kun taas ensimmäisen paikka on vain päässä. Tämä on helposti käsitettävissä. Nuori tyttö, alkaessaan tuntea sydämensä ensi liikkeet, mieltyy luonnollisesti siihen, joka asemansa ja suhteittensa johdosta on jo aikoja sitten voittanut hänen luottamuksensa ja harrastuksensa. Tämä rakkaus ei siis ole muuta kuin ystävyyttä, tottumuksen lujittamaa ja sen salaisen vaikutuksen kiihoittamaa, jonka aiheuttavat kuusitoistavuotiaan päässä pyörivät sekavat ja epämääräiset kuvittelut ja etupäässä vertailun puute sekä tieto edeltäpäin päätetystä avioliitosta, joka juuri tästä syystä näyttää mahdottomalta välttää.

Sellainen oli doña Hermosan suhde serkkuunsa, hänen sitä vähintäkään aavistamatta. Erinäiset ikä- ja sopivaisuussyyt olivat aina tähän asti siirtäneet avioliiton solmimista, jota ainakin don Pedro piti hyvin tärkeänä, joko sitten tulevan vävynsä tavattoman omaisuuden takia tai että hän oli vakuutettu tekevänsä tyttärensä onnelliseksi.

Asia meni sitten tasaista menoaan nuorten välillä, minkään erikoisen häiritsemättä heidän keskensä vallitsevaa onnellista suhdetta aina siihen saakka, kuin doña Hermosa aavikolla joutui niiden tapausten pyörteeseen, joista on aikaisemmin kerrottu. [Kertomuksessa "Kivisydän."] Mutta jo ensi käynnillään, palattuaan de las Noriasin haciendaan, huomasi don Torribio rakastavan tarkkanäköisyydellä, ettei doña Hermosa ottanut häntä vastaan puhuen ja käyttäytyen yhtä vapaasti kuin hänen tapansa oli.

Nuori tyttö näytti ikävystyneeltä ja uneksivalta, vastasi tuskin hänen kysymyksiinsä eikä näyttänyt ensinkään käsittävän hänen epäsuoria viittauksiaan heidän lähestyvästä liitostaan.

Don Torribio piti aluksi tätä äkillistä muutosta jonkun tuollaisen hermokohtauksen aiheuttamana, joita nuorille tytöille heidän tietämättään sattuu. Hän luuli häntä sairaaksi ja vetäytyi syrjään, epäilemättä että joku toinen oli hänen kihlattunsa sydämessä valloittanut sen sijan, jonka hän luuli yksin omistavansa.

Muuten, ketä hän olisikaan epäillyt, jos hän yleensä olisi niin tehnyt? Don Pedro vietti erittäin yksinäistä elämää ja hänen luonaan kävi vain hyvin harvoin muutamia vanhoja ystäviä, enimmäkseen naimisissa olevia tai jo aikoja sitten naimaijän sivuuttaneita.

Ei ollut luultavaa, että doña Hermosa niinä kahtena vuonna, jotka hän oli viettänyt aavikolla punaihoisten keskellä, olisi tavannut miehen, jonka ulkomuoto ja käytöstapa olisi voinut vaikuttaa hänen sydämeensä.

Kuitenkin oli don Torribio pian pakotettu vasten tahtoaankin tunnustamaan, että se, mitä hän aluksi oli pitänyt nuoren tytön oikkuna, olikin harkittu päätös. Sanalla sanoen, että vaikka doña Hermosa edelleenkin oli hänen lapsuudenystävänsä, niin oli kuitenkin rakkaus, jos sellaista koskaan oli ollut hänen sydämessään, ehdottomasti sieltä paennut.

Päästyään tästä varmuuteen alkoi nuori mies käydä levottomaksi todenteolla. Hänen rakkautensa serkkuunsa oli hyvä ja vilpitön. Hän oli antanut sen vallata liian suuren osan elämästään, jotta hän olisi voinut luopua siitä. Hän näki epätoivoissaan kaikkien suunnitelmiensa vastaisesta onnestaan raukeavan tyhjiin ja kuolema sydämessään hän päätti pyytää tytöltä viimeistä, nyttemmin välttämätöntä selitystä, jonka kautta hän saisi tietää, mitä hänellä oli pelättävissä ja toivottavissa.

Juuri tarkoittaen saavansa tämän selityksen doña Hermosalta hän, sen sijaan, että olisi palannut San Lucariin, jossa hän asui, oli pyytänyt vaqueroja näyttämään itselleen tien del Cormillon haciendaan. Mutta heti kun toverit olivat jättäneet hänet ja hän oli yksin haciendan edustalla, oli hänen rohkeutensa lannistumaisillaan. Aavistaen aikomansa askeleen seuraukset, epäili hän mennä haciendaan, sillä, kuten rakastavat yleensä, piti don Torribio parempana, huolimatta nuoren tytön välinpitämättömyyden hänelle tuottamasta tuskasta, edelleenkin tuudittua petollisiin kuvitteluihin kuin saada varmuus, jonka täytyi musertaa häneltä toivon ikuisesti.

Taistelu oli pitkällinen. Monta kertaa aikoi hän kääntyä takaisin. Lopulta voitti järki kuitenkin intohimon, hän huomasi miten sietämätön hänen ja doña Hermosan asema oli. Tulkoon mitä tahansa, niin hän päätti selvittää sen, ja hermostuneesti iskien kannukset hevosen kylkiin, joka hirnahti kivusta, syöksyi hän täyttä laukkaa haciendaa kohti, peläten hyvällä syyllä, että jos hän viivyttelisi kauemmin, niin ei hänellä olisi voimaa panna toimeen aikomustansa.

Saavuttuaan Cormilloon sai hän kuulla, että don Pedro oli tyttärineen auringon noustessa lähtenyt metsästämään eikä heidän odotettu palaavan kotiin ennenkuin iltakellon soidessa.

"Sitä parempi", mumisi don Torribio hampaittensa välistä, huo'aten tyytyväisenä sen lykkäyksen johdosta, jonka sallimus niin jalomielisesti soi hänelle. Ja pysähtymättä nauttimaan hänelle tarjottuja virvokkeita palasi hän täyttä neliä San Lucarin presidiota kohti, onnitellen itseään tuon hänen syyttään aiheutuneen tervetulleen lykkäyksen johdosta, saadakseen selityksen, jota hän sekä pelkäsi että toivoi.

IV.

ILLANVIETTO.

Viemme nyt lukijamme del Cormillon haciendaan kaksi päivää ennenmainittujen tapausten jälkeen.

Noin kello kahden tienoissa illalla istui kaksi henkilöä braseron eli tuliastian ääressä haciendan salissa, sillä yöt olivat vielä kylmät.

Tässä ranskalaiseen tapaan komeasti kalustetussa salissa olisi vieras luullut siirtyneensä Faubourg Saint-Germain'iin. Yhtä loisteliaat seinäverhot, yhtä aistikkaasti valitut huonekalut. Ei mitään puuttunut, ei edes Erardin flyygeliä, jolla oli Pariisissa esitettyjä oopperapartituureja, vieläpä Alexandren tehtaan oiva urkuharmoonikin oli saanut siellä paikkansa. Ja ikäänkuin osoitukseksi maineen ja neron lennosta huojui pyöreä sohvapöytä ranskalaisten romaanien ja runoteosten painosta.

Kaikki muistutti Ranskaa ja Pariisia, ainoastaan hopeainen tuliastia, jossa öljymarjojen sisuksia paloi, johdatti mieleen espanjalaisen Amerikan. Kynttiläkruunut ruusunvärisine kynttilöineen valaisivat tätä komeata olinpaikkaa.

Don Pedro ja hänen tyttärensä istuivat tuliastian ääressä.

Doña Hermosalla oli erittäin yksinkertainen puku, joka teki hänen entistään kauniimmaksi. Hän poltti hienoa maissisavuketta, keskustellessaan tuttavallisesti isänsä kanssa.

"Niin!" sanoi hän, "presidioon on saapunut maailman kauneimpia lintuja."

"Entä sitten, lapsi kulta?"

"Minun mielestäni ei rakas isäkultani ole varsin kohtelias tänä iltana", sanoi Hermosa lellitellyn lapsen tapaan viehättävän jurosti.

"Kuinka niin, señorita?" vastasi don Pedro hymyillen.

"Mitä, oikeinko todella?" huudahti Hermosa, hypähtäen ilosta ja taputtaen käsiään, "sinä olet aikonut…"

"Ostaa sinulle lintuja. Huomenna saat nähdä lintulasi olevan täynnä papukaijoja, bengaleja, kardinaleja, kolibreja ja mitä kaikkia, sanalla sanoen, viidettäsataa kappaletta, sinä kiittämätön tyttö."

"Oi, kuinka sinä olet kiltti, isä, ja kuinka minä pidän sinusta!" huudahti nuori tyttö, kietoen kätensä don Pedron kaulaan ja suudellen häntä useita kertoja.

"Kas niin, kas niin, pikku hupakko! Sinä aivan tukehdutat minut hyväilyilläsi."

"Niin, mitäpä muutakaan tekisin osoittaakseni kiitollisuuttani niin suuresta kohteliaisuudesta?"

"Lapsi parka", sanoi don Pedro jonkun verran surullisesti, "minulla on nyt enää vain sinut, josta pidän."

"Jota jumaloit, tarkoitat kaiketi, sinä minun erinomainen isäni! Sillä sinä todellakin jumaloit minua. Myöskin minä rakastan sinua kaikin Jumalan minulle antamin voimineni."

"Ja kuitenkaan", sanoi don Pedro lempeästi nuhtelevalla äänellä, "et arvele, paha lapsi, tekemästä minua levottomaksi."

"Minäkö?" sanoi doña Hermosa vapisten sielussaan.

"Niin, sinä juuri", sanoi don Pedro, uhaten tytärtään lempeästi sormellaan, "sinä salaat minulta jotakin."

"Isä kulta!" mutisi tytär tukahtuneella äänellä.

"Kas niin, tyttäreni, isän silmät voivat lukea kuudentoista vuotiaan tytön sisimmätkin ajatukset. Jo joitakuita päiviä on sinussa ollut jotakin tavatonta, ajatuksesi ovat ankarassa toiminnassa."

"Se on totta, isä kulta", sanoi tytär päättävästi.

"Ja kenestä sinä sitten uneksit, tyttöseni", jatkoi don Pedro, peittäen levottomuutensa hymyilyyn.

"Don Torribio Quirogasta, isä kulta."

"Vai niin", sanoi isä, "senkö vuoksi, että rakastat häntä?"

Doña Hermosa suoristihe ja tullen vakavan näköiseksi hän vastasi, pannen käden sydämelleen:

"Minäkö? En, olen pettänyt itseäni aina tähän hetkeen asti, isäni, minä en rakasta don Torribio Quirogaa. Ja kuitenkin ajattelen häntä — miksi, sitä en voi sanoa. Hänen Europasta palattuaan on hänessä tapahtunut muutos, jota en voi käsittää. Minusta tuntuu kuin hän ei enää olisi sama henkilö, jonka kanssa minut on kasvatettu. Hänen katseensa saattaa minut hämilleni ja lumoaa minut, hänen äänensä tuottaa minulle sanomatonta tuskaa. Myönnän kyllä, että tuo mies on kaunis sekä ylevä ja hieno tavoiltaan, hän on kaiken kaikkiaan jalosukuinen aatelismies, ja kuitenkin hänen olennossaan on jotakin, en tiedä mitä, joka jäätää minua ja aiheuttaa minussa voittamattoman vastenmielisyyden tunteen."

"Romantillinen pää!" sanoi don Pedro hymyillen.

"Naura minulle, tee minusta pilaa, mutta", sanoi doña Hermosa vapisevalla äänellä, "tunnustanko sinulle kaikki, isä kulta?"

"Puhu vain luottavasti, rakas lapseni."

"No niin, minä aavistan, että tuo mies, jota olen luullut rakastavani, tuottaa minulle onnettomuutta."

"Lapsi!" vastasi don Pedro suudellen tyttärensä otsaa, "mitäpä hän saattaa sinulle tehdä?"

"Sitä en tiedä, isä, mutta minä pelkään."

"Tahdotko, että rikon välimme hänen kanssaan enkä ota enää vastaan häntä?"

"Varo tekemästä niin. Se varmaankin vain jouduttaisi minua uhkaavaa vaaraa."

"No no, sinä olet hemmoteltu lapsi. Olet menettänyt malttisi ja kuvittelet näkemällä aaveita keskellä päivää. Kaikki tuo pelko ja nuo kuvitellut aavistukset johtuvat vain rakkaudestasi serkkuusi. Ainoa keino mielesi rauhoittamiseksi on, että saat mennä naimisiin hänen kanssaan mahdollisimman pian, ja ole vain rauhassa, lapsi kulta, sen asian minä aijonkin kohta järjestää."

Doña Hermosa pudisti surullisena päätään usean kerran, luoden silmänsä maahan, mutta ei vastannut mitään. Hän huomasi, että hänen isänsä oli käsittänyt aivan väärin hänen tarkoituksensa ja että kaikki yritykset ohjata hänet hänen ajatuspiiriinsä olisivat hyödyttömiä.

Samassa ilmoitti muuan palvelija don Torribio Quirogan saapuneen, ja tämä astui saliin.

Nuori mies oli puettu viimeisen pariisilaismuodin mukaan, ja kynttiläkruunun valo valaisi hänen kauniita kasvojaan.

Isä ja tytär hätkähtivät, edellinen luultavasti ilosta ja jälkimäinen varmaan hämmästyksestä.

Tervehdittyään miellyttävästi kumartamalla doña Hermosaa astui hän tämän luokse ja ojensi hänelle komean kukkavihon ulkomaisia kukkia. Neito kiitti häntä hymyillen väkinäisesti, otti kukkavihon vastaan ja heitti sen eräälle sohvapöydälle, miltei siihen katsomatta.

Sitten ilmoitettiin saapuneeksi perätysten kuvernööri don José Kalbris koko esikuntineen, sekä pari kolme muuta perhettä, kaikkiaan noin parikymmentä henkilöä ja viimeksi myös don Estevan Diaz ja don Fernando Carril.

Olisi ollut mahdoton tuntea tuota palvelijan ilmoittamaa nuorta kavaljeeria, joka saapui haciendan majordomon seurassa, samaksi metsänkävijäksi, tuoksi pelätyksi mehiläismetsästäjäksi, joka muutamia päiviä sitten oli tehnyt don Pedrolle ja hänen tyttärelleen niin äärettömän palveluksen. Hänen moitteeton ryhtinsä, hänen erinomainen käytöksensä, sanalla sanoen kaikki hänessä poisti pienimmänkin epäluulon tai oikeammin teki kaiken vertailun mahdottomaksi.

Olemme aikaisemmin maininneet, että don Fernando Carril, vaikka hänen elintapansa olikin verhottu läpinäkymättömään hämärään, ulkonäöltään oli tunnettu kaikkialla maakunnan seurapiireissä ja meksikolaisten tapojen huolettomuuden vuoksi tervetullut joka taloon. Hänen läsnäolonsa del Cormillon haciendassa ei siis oikeastaan herättänyt mitään huomiota. Kuitenkin aiheutti hänen esiintymisensä jännitettyä uteliaisuutta vieraissa, sillä pitkään aikaan ei don Fernandoa ollut näkynyt missään illanvietoissa.

Samoin kuin don Torribiokin astui don Fernandokin saliin saavuttuaan doña Hermosan luo, kumarsi syvään hänelle ja ojensi kunnioittavasti hänelle kukan, jota hän piti kädessään.

"Señorita", sanoi hän äänellä, jota hän turhaan koetti estää värähtelemästä, "suvaitkaa ottaa vastaan tämä vaatimaton sushil-kukka. Se kasvaa vain erämaassa", lisäsi hän vähän korostaen.

Nuori tyttö hätkähti kuullessaan tuon äänen, jonka hän luuli tuntevansa. Syvä puna levisi hänen kasvoillensa, ja luoden silmänsä maahan hän tarttui vapisevin käsin kukkaan ja kiinnitti sen vyötäröönsä, vastaten epäselvällä äänellä:

"Kaikki mikä tulee erämaasta, on tästälähin minulle kallisarvoista."

Seurue oli vähitellen tullut eloisaksi, keskustelu oli käynnissä. Tuo pieni tapahtuma ei senvuoksi herättänyt kenenkään huomiota, lukuunottamatta yhtä ainoata henkilöä, joka sellaisella mielijohteella, minkä rakkaus ja mustasukkaisuus synnyttää, oli aavistanut don Fernandon olevan kilpailijansa, joskaan ei julkisesti tunnustetun, niin ainakin salaisesti sallitun.

Tämä henkilö oli don Torribio Quiroga. Kumartuen don Estevanin puoleen, joka sattumoisin oli hänen vieressään, kuiskasi hän tälle matalalla äänellä, mutta kuitenkin niin selvästi, että kaikki sen kuulivat:

"Mikä kulta-avain onkaan tuolla miehellä, jota ei kukaan tunne, jotta hän tuolla tavoin voi tunkeutua kaikkiin kunnioitettuihin perheisiin, joihin häntä ei ole haluttu eikä kutsuttu?"

"Kysykää sitä häneltä itseltään, señor", vastasi don Estevan kuivasti, "hän antaa teille varmaankin tyydyttävän selityksen käytöksestään."

"Seuraan heti neuvoanne, señor", vastasi don Torribio ylpeästi.

"Se on tarpeetonta, caballero, olen täydelleen käsittänyt mitä sanoitte", huomautti nyt säyseällä äänellä ja kohteliaasti kumartaen don Fernando, jonka huulilla tällöin väreili pilkallinen hymy.

Kaikki keskustelu taukosi äkkiä. Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolijain kesken, joiden katseet olivat uteliaina kiintyneet nuoriin miehiin.

Doña Hermosa loi kalpeana ja vavisten rukoilevan katseen isäänsä.

Don Pedro astui päättävästi keskelle salia, ja asettuen molempien nuorten miesten väliin hän sanoi:

"Mitä tämä merkitsee, caballerot? Don Torribio, onko tämä sitä soveliaisuustunnetta, jota olette oppinut matkoillanne Europassa? Aijotteko saattaa salonkini persoonallisen vihanne temmellyspaikaksi? Millä oikeudella te paheksutte don Fernandon täällä oloa? Te ette vielä ole vävyni, mikäli tiedän, ja minulla on luullakseni oikeus ottaa vastaan kenen haluan talossani."

"Vaikkapa roistoja ja maantierosvoja, serkkuseni, jos haluatte", vastasi don Torribio kumartaen pilkallisesti.

Don Fernando liikahti aivankuin hyökätäkseen tuon miehen kimppuun, joka loukkasi häntä tällä tavoin, mutta hän hillitsi itsensä.

"Don Torribio, selittäkää tarkemmin", sanoi hän rauhallisella äänellä, "älkääkä puhuko arvoituksia."

"Kenenkä syy, caballero, että puhun arvoituksellisesti? Eikö salaperäisyys johdu juuri teistä itsestänne?"

"Riittää, caballerot!" huudahti don Pedro. "Sanakin vielä tästä asiasta olisi kuolettava loukkaus minua kohtaan."

Molemmat nuoret miehet kumarsivat kunnioittavasti hacienderolle ja erkanivat, kuitenkin vaihdettuaan ensin kauheasisältöisen silmäyksen.

"No niin, eversti", jatkoi don Pedro kääntyen kuvernööriin, haihduttaakseen tämän valitettavan välikohtauksen vaikutuksen, "mitä uutta pääkaupungista? Onko Meksiko edelleen rauhallinen?"

"Suuri Santa-Annamme", vastasi eversti, joka oli tukahtumaisillaan univormuunsa, "on vielä kerran perinpohjin voittanut sen hurjan kenraalin, joka on uskaltanut kapinoida häntä vastaan."

"Jumalan kiitos! Kenties tämä menestys hankkii meille rauhan, jota liike-elämä niin suuresti kaipaa."

"Niin", huomautti muuan varakas haciendero, don Pedron naapuri, "liikeyhteys on jo jonkun aikaa ollut niin vaikeaa, että on ollut mahdotonta lähettää mitään tavaroita."

"Mahtavatko punanahat aikoa lähteä liikkeelle?" kysyi muuan kauppias levottomana tämän kuullessaan.

"Mitä vielä, siitä ei ole vaaraa!" keskeytti kuvernööri. "Heidän viimeksi saamansa läksytys oli ankara, ja he muistavat sen. He eivät pitkään aikaan uskalla astua rajojemme yli."

Melkein huomaamaton hymyily väreili don Fernandon huulilla.

"Te unhotatte Tiikerikissan ja hänen liittolaisensa", sanoi hän.

"Vielä mitä, Tiikerikissa on rosvo", vastasi eversti vilkkaasti. "Muuten valmistelee hallitus parhaillaan retkikuntaa häntä vastaan, tehdäkseen kerta kaikkiaan lopun tuosta rosvojoukosta."

"Aivan oikein ajateltu", huomautti don Torribio, hymyillen kaksimielisesti. "Tämä raja kaipaa kovin vapautusta tuosta irtolaisesta, sangen arveluttavatapaisesta roistojoukosta, joka saastuttaa sen."

"Olen täysin samaa mieltä, se näyttää minusta erittäin hyvin harkitulta", sanoi don Fernando rauhallisesti, vastaten vihollisensa hymyilyyn yhtä purevalla ivahymyllä.

"Luuletteko, että intiaanit hyökkäyksellään voisivat häiritä maakunnan rauhaa millään vakavammalla tavalla?" jatkoi kauppias.

"Hm!" sanoi don Antonio tärkeän näköisenä, "punanahoista on ihmisillä varsin väärä käsitys — oikeastaan he ovat vain kurjia ryysyläisiä."

Don Fernando hymyili taas, mutta katkerasti ja synkästi.

"Señor kuvernööri", sanoi hän, "olette aivan oikeassa. Luullakseni niiden tiedonantojen jälkeen kuin olette suvainnut meille ilmoittaa, intiaanit tekevät viisaasti pysyessään siivosti kotona kylissään, jos haluavat, ettei heidän käy huonosti."

"Tuli ja leimaus, niinpä luulen!" huudahti kuvernööri.

"Hyvä Jumala, señorita", sanoi don Torribio kääntyen kohteliaasti doña Hermosan puoleen, "käyttäisinkö liiaksi väärin teidän rakastettavaisuuttanne pyytämällä, että sallisitte meidän vielä kerran kuulla tuota ihastuttavaa kappaletta 'Mustasta Dominosta', jonka muutama päivä sitten lauloitte niin hienosti."

Nuori tyttö loi pitkien sametinhienojen silmäripsiensä alta katseen don Fernandoon; tämä silmäsi häneen ääneti, mutta intohimoisen rukoilevasti. Neito asettui nyt enempää epäilemättä pianon ääreen ja lauloi puhtaalla ja miellyttävällä äänellä romanssin kolmannesta näytöksestä.

"Muistan Pariisissa kuulleeni M:me Damoreaun, tuon liian pian pois lentäneen satakielen, laulaneen tämän viehättävän romanssin, enkä juuri voi sanoa, kumpi on esittänyt sen aistikkaammin ja kainommin", sanoi don Torribio kumartaen kohteliaasti doña Hermosalle.

"Hyvä serkku", vastasi doña Hermosa, "olette oleskelleet liian kauan Ranskassa."

"Kuinka niin, señorita?"

"Koska", vastasi neito purevasti hymyillen, "olette palannut sieltä inhoittavana imartelijana."

"Hyvä!" nauraa kotkotti paksu kuvernööri tyytyväisenä, "kuten näette, don Torribio, vetävät meidän kreolittaremme vertoja pariisittarille sukkelien vastausten antamisessa."

"Epäilemättä, eversti", vastasi don Torribio. "Mutta vartokaahan", lisäsi hän omituisella äänenpainolla, "minä kyllä pian kostan."

Ja hän loi doña Hermosaan ja don Fernandoon, jotka istuivat vierekkäin, sellaisen katseen, että se saattoi nuoren tytön vapisemaan.

"Don Fernando ja te, caballerot", sanoi kuvernööri kääntyen kaikkiin läsnäoleviin, "toivon, että huomenna olette saapuvilla siinä Te Deumissa, joka pidetään kunniakkaan Santa-Annamme kunniaksi."

"Minulla on kunnia saapua, señor", vastasi don Fernando kumartaen kohteliaasti.

Muut vastasivat samoin.

"Mitä minuun tulee", sanoi don Torribio, "niin suonette minulle anteeksi, herra eversti, mutta tänä iltana minun täytyy lähteä tärkeälle matkalle."

"Kuinka!" huudahti don Pedro kummastellen, "lähdettekö matkalle, serkkuseni?"

"Hyvä Jumala, lähden, señor don Pedro. Minun täytyy lähteä melkein samassa kuin täältä poistun."

"Hm! Sepä varsin omituinen päätös ja vieläpä hyvin odottamaton. Mihinkä sitten matka käy?"

"Suonette anteeksi, että pidän matkani päämäärän salassa — eräillä henkilöillä ei tarvitse olla yksinoikeutta tehdä salaperäisiä retkiä."

"Hm!" toisti don Pedro tyytymättömänä, "aijotteko viipyä kauan?"

"Luullakseni en, uskaltamatta kuitenkaan vakuuttaa päinvastaista."

"Sitä parempi! Tulkaa taas niin pian kuin voitte. Kuten tiedätte, tekee teidän paluunne kaikki iloisiksi täällä", sanoi hän merkitsevästi.

"Kuka tietää", mutisi nuori mies synkällä äänellä.

Doña Hermosa, joka kuuli nämä sanat, ei voinut salata pelästystään.

Sillä aikaa kun don Pedro ja hänen serkkunsa vaihtoivat nuo muutamat sanat, oli doña Hermosa kuiskannut don Estevanin korvaan:

"Huomenna messun jälkeen, veljeni, tahdon puhua kanssanne kotona imettäjäni luona."

"Minunko kanssani tai ystäväni kanssa?" oli don Estevan hiljaa vastannut.

"Teidän molempien kanssa", toisti neito kuumeisen jännittyneenä.

Molemmat nuoret olivat eronneet iloisin sydämin. Don Fernando oli nyt varma siitä, että doña Hermosa oli tuntenut hänet.

Vieraat jättivät hyvästi, toinen toisensa jälkeen. Don Torribio Quiroga oli yksin isäntäväen kanssa.

"Hyvä serkku", sanoi hän matalalla ja katkonaisella äänellä, kumartuessaan sanomaan jäähyväisiä nuorelle tytölle, "minä lähden nyt matkalle, jolla varmaankin joudun suureen vaaraan — voinko toivoa, että te rukouksissanne suvaitsette muistaa matkalla olijaa?"

Hermosa katsoi hetkisen hänen kasvoihinsa ja vastasi ankaralla äänellä, mikä ei ollut hänen tapaistaan:

"Hyvä serkku, minä en voi rukoilla sellaisen matkan onnistumiseksi, jonka tarkoitusta en tunne."

"Kiitos vilpittömyydestänne, señorita", vastasi don Torribio rauhallisesti, "minä en unhoita sanojanne."

"Te matkustatte siis todellakin, don Torribio", sanoi don Pedro lähestyen.

"Heti paikalla, serkkuseni, kaikki on valmiina matkaa varten."

"No, onnea matkalle sitten! Toivottavasti ilmoitatte pian itsestänne."

"Kyllä, olkaa varma siitä", vastasi don Torribio omituisella äärenpainolla. "Saatte pian kuulla puhuttavan minusta. Hyvästi!"

Ja hän läksi tavanmukaisin kohteliaisuusvakuutuksin.

"Mikä serkkuasi vaivaa?" sanoi don Pedro tyttärelleen, heti kun he olivat kahdenkesken, "hänen käytöksensä tänä iltana on ollut kummallinen."

Ennenkuin nuori tyttö ehti vastata avautui ovi.

"De las Norias de San Pedro-haciendan capatazi", ilmoitti muuan palvelija, "pyytää saada puhua señor don Pedro de Lunan kanssa erään tärkeän asian johdosta."

"Kutsu hänet heti sisään", vastasi don Pedro palvelijalle, joka niin seikkaperäisesti oli ilmoittanut capatazin.

Don Torribio oli erittäin kuohuksissa lähtiessään talosta. Hän kääntyi ja katsahti kyykäärmeen tavoin salin ikkunoihin, jossa doña Hermosan varjo näkyi liikkuvan.

"Kopea tyttö!" sanoi hän kumealla ja peloittavalla äänellä, "minä vihaan sinua koko sen rakkauden voimalla, jota sinua kohtaan tunsin. Pian, toivoakseni, rankaisen sinua ylenkatseesi takia."

Sitten hän kääriytyi viittaansa ja ohjasi askeleensa sitä paikkaa kohti, josta hänen piti saada hevosensa.

Muuan palvelija pitelikin sitä siellä ohjaksista.

Nuori mies tarttui ohjiin, heitti palvelijalle piasterin, hyppäsi satulaan ja ratsasti pois täyttä neliä.

"Hitto vie!" sanoi peoni tarttuen piasteriin, "mikä tuota nuorta vikurivarsaa vaivaa? Häntä voisi luulla mielipuoleksi. Kylläpä hän kiitää!"

Sillä välin oli don Torribio jättänyt haciendan ja ajoi täyttä karkua kotiin päin San Lucarin presidiota kohti.

Tuskin oli hän kuitenkaan ratsastanut penikulmaakaan tällä tavoin, kun hevonen äkkiä eräässä tien mutkassa hypähti pelästyen ja nousi pystyyn, peräytyen taaksepäin ja luimistaen korviaan.

Don Torribio katsahti, mikä sillä tavoin oli voinut peloittaa hänen hevosensa.

Neljä tai viisi askelta hänestä oli pitkä mies suuren mustan hevosen selässä liikkumatta keskellä tietä ja sulki siten pääsyn kokonaan.

Don Torribio viritti pistoolinsa hanan.

"Hohoi, caballero", huusi hän tiukasti, "vasemmalle tai oikealle?"

"Ei kummallekaan, don Torribio Quiroga", vastasi tuntematon kylmästi, "tahdon puhua kanssanne."

"Tähän aikaan yöstä ja tällä paikalla tuntuu pyyntönne omituiselta", vastasi nuori mies ivallisesti.

"En ole voinut valita aikaa enkä paikkaa. Ettekö ole saanut tänään kirjelippua, jossa ei ollut allekirjoitusta?"

"Kyllä, todellakin", vastasi nuori mies lyöden otsaansa, "ja tuossa kirjeessä luvattiin minulle…"

"Kertoa asioita", keskeytti tuntematon nopeasti, "jotka teidän on tällä hetkellä hyvin tärkeätä tietää."

"Niin, siten kirjeessä todellakin oli."

"Minä juuri olen lähettänyt sen."

"Oh", sanoi don Torribio ihmetellen, "tekö?"

"Niin, minä olen valmis pitämään sanani, mutta sen vuoksi teidän täytyy seurata mukanani."

"Mitäpä hyödyttää tietää tuota", vastasi nuori mies. "Kenties on paras, etten tiedä mitään!"

"Kuten haluatte, minä en tyrkytä kenellekään tiedonantojani. Kukin saa tehdä miten haluaa. Jos pidätte parempana jättää kärsimänne vääryydet kostamatta, niin se ei koske minua."

Nämä sanat lausuttiin niin pilkallisella äänellä, että don Torribio tahtomattaankin säpsähti.

"Tarjoatteko todellakin kostoa minulle?" kysyi hän vihan tukahduttamalla äänellä.

"Saatte itse päättää siitä, jos tahdotte seurata minua."

"Paholainen, tai kuka oletkin", huudahti nuori mies, "ratsasta edellä, jos niin välttämättä pitää tapahtua, minä seuraan sinua, vaikka mentäisiin itse hornaan."

"Amen!" sanoi tuntematon nauraen kolkon ivallisesti.

Molemmat ratsastajat katosivat pimeään ja heidän hevostensa hurja nelistys häipyi nopeasti syvään hiljaisuuteen.

V.

VÄIJYTYS.

Don Fernando ja hänen ystävänsä olivat, kuten mainittu, lähteneet haciendasta vähän ennen don Torribiota. Nuoret miehet olivat kiireimmiten menneet ranchoon, jossa he asuivat. Illanvietto oli päättynyt kello yhdeksän ja kello yksitoista he olivat kotona.

Doña Manuela odotti heitä. Muutamin sanoin ilmoittivat he hänelle, mitä illan kuluessa oli tapahtunut, jonka jälkeen he kiireesti menivät levolle, sillä heidän täytyi lähteä auringonnousun aikaan, jos tahtoivat saapua presidio de San Lucariin hyvissä ajoin, tuon pitkän matkan väsyttämättä doña Manuelaa, jonka piti seurata mukana.

Sopimuksen mukaan istuivatkin he jo hevosen selässä vähän ennen kello neljää aamulla.

Meksikossa, jossa keskipäivällä on niin kuuma, matkustetaan tavallisesti vain yöllä, toisin sanoen kello neljästä kello yhteentoista aamulla ja kello kuudesta illalla puoliyöhön.

Kello löi juuri yhdeksän, kun tuo pieni joukko ratsasti presidioon.

Don Fernando lähetti ystävänsä ja tämän äidin siihen taloon, joka hänellä oli San Lucarissa ja jonka hän oli antanut heidän käytettäväkseen. Itse hän läksi kuvernöörin asuntoon, jonne tärkeät asiat häntä kutsuivat.

Tuo kunnon eversti otti mitä parhaiten vastaan nuoren miehen, joka monesti oli tehnyt hänelle sangen tärkeitä palveluksia, ja osoitti hänelle ylenmäärin kohteliaisuutta kaikin tavoin.

Mutta vaikka eversti koettikin näyttää ystävälliseltä, huomasi don Fernando hänen kulmakarvojensa rypistelystä, jota hän tuskin ei yrittänytkään peittää, että don José Kalbris'ille oli sattunut ikävyyksiä, joita hän kohteliaisuudesta koetti turhaan salata nuorelta vieraaltaan.

Don José Kalbris oli urhoollinen ja rehellinen sotilas, suora ja vilpitön kuten miekkansa; hänelle oli Meksikon hallitus uskonut presidion maaherran paikan palkkioksi hänen ansiokkaista, vapaussodan aikana tekemistään palveluksista.

Jo yli viisitoista vuotta oli eversti asunut presidiossa, jossa hän kohtalaisen ankaruutensa, järkähtämättömän oikeudentuntonsa ja milloinkaan pettämättömän rohkeutensa avulla oli onnistunut lakkaamatta säilyttämään näennäisesti rauhallisen olotilan, huolimatta noista riitaisista vaqueroista, oikeista hirtehisistä, joista hänen oli ollut pakko joka vuosi hirtättää kolme neljä pahinta, herättääkseen terveellistä pelkoa muissa, ja vaikka intiaanit tekivät ainaisia rosvoretkiään melkein linnoituksen muurien edustalle, yrittäen anastaa karjaa ja kaapata vankeja, etenkin naisia, joita he mielellään haluavat.

Don José Kalbris oli vain kohtalaisen älykäs, mutta hyvin kokenut mies, jota kaikki rehelliset ihmiset kannattivat ja johon luotettiin. Ja kun hänen oli onnistunut aina säilyttää alueellaan rauha varsin vähäisin ja yksinkertaisin apuneuvoin, joita hänellä tässä kaukaisessa kolkassa oli käytettävänään, vain luottamalla omiin voimiinsa ja keinoihinsa, osoitti se melkoista luonteenlujuutta tuossa vanhassa kouluuttamattomassa sotilaassa, josta voi sanoa, että hän oli ollut oman onnensa seppä.

Ulkonäöltään oli kuvernööri suuri, roteva mies, punerva ja näppyläinen naamaltaan, täysin itseensä tyytyväinen, mies, joka kernaasti kuunneli omaa puhettaan ja punnitsi joka sanansa erittäin huolellisesti.

Don Fernando, joka perinpohjin tunsi kuvernöörin luonteen ja kunnioitti häntä suuresti, kummasteli hänessä huomaamaansa levottomuutta, joka häiritsi hänen tavallista säyseyttään. Arvellen tämän mahdollisesti johtuvan joistakin rahahuolista, päätti hän udella häneltä soveliaasti, miten hänen olisi meneteltävä auttaakseen everstiä, jos olisi tarvis.

"Oh, kas vain!" sanoi eversti, "mikä tuuli tuo teidät nyt niin aikaisin presidioon, don Fernando?"

"Aivan yksinkertaisesti haluni tavata teidät, hyvä eversti", vastasi tämä, puristaen kuvernöörin ojentamaa kättä.

"Varsin ystävällisesti teiltä; sitten syötte kai suurusta luonani ilman muuta, mitä?"

"Aijoin juuri tarjoutua itse."

"Erinomaista!" sanoi eversti. Ja hän soitti kelloa.

Päivystäjä ilmestyi heti.

"Tämä caballero kunnioittaa minua syömällä suurusta kanssani", jatkoi don José.

Päivystäjä kumarsi ja poistui, kuten hyvin opetettu sotilas ainakin.

"Kesken kaiken, don Fernando, minulla on iso paperipaketti, joka on osoitettu teille."

"Jumalan kiitos! Pelkäsin, että se oli myöhästynyt. Nuo paperit, joita kärsimättömästi olen odottanut, ovat minulle aivan välttämättömät erään asian vuoksi."

"No, sittenhän on kaikki erinomaisesti", sanoi don José, ojentaen paketin don Fernandolle, joka sen pisti takkinsa povitaskuun.

"Teidän ylhäisyytenne pöytä on katettu", ilmoitti äskeinen päivystäjä avaten jälleen oven.

Molemmat miehet menivät jälleen ruokasaliin, jossa kolmas henkilö odotti heitä.

Tuo kolmas oli majuri Barnum, vanha, pitkä, kuiva, laiha ja turhantarkka englantilainen, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut Meksikon hallituksen palveluksessa, urhoollinen sotilas, jos kukaan, sydämestään mieltynyt toiseen isänmaahansa ja kuvernöörin lähin mies presidio de San Lucarin päällystössä.

Hän ja don José olivat pitkän aikaa olleet sotatovereita ja rakastivat toisiaan kuin veljet. He uudistivat tässä maailman kolkassa tarinan Kastorista ja Poluksesta, Damonista ja Pheidiaasta, sanalla sanoen kaikista muinaisajan rakkaista ystävistä.

Don Fernando Carril ja majuri Barnum tunsivat toisensa jonkun verran ja olivat ihastuneita jälleen tavatessaan, sillä englantilainen oli kelpo mies, jonka näennäisesti kylmän pinnan alla sykki lämmin ja uskollinen sydän.

Kun ensi tervehdykset oli vaihdettu, asettuivat ruokavieraat runsaasti ja hienosti katettuun pöytään ja alkoivat vahvasti nauttia sen antimia.

Kun ensi ruokahalu oli jonkun verran tyydytetty, kävi keskeytynyt keskustelu vähän vilkkaammaksi ja viimein jälkiruokaa syötäessä oikein ystävälliseksi.

"No, mutta don José, mikä teitä vaivaa?" kysyi äkkiä don Fernando, "olette mielestäni tänään varsin omituinen, jollaisena en ole teitä koskaan nähnyt."

"Se on totta", sanoi eversti, maistellen sherrylasistaan, "minä olen huolissani."

"Huolissanne, tekö? Kissa vie, saatatte minut levottomaksi. Ellen olisi nähnyt teidän syövän suurusta noin hyvällä ruokahalulla, niin luulisin teitä sairaaksi."

"Niin", sanoi vanha sotilas huoahtaen, "ruokahalu on kyllä hyvä."

"Mikä sitten voi teitä huolestuttaa?"

"Muuan aavistus", vastasi eversti vakavan näköisenä.

"Aivan niin, muuan aavistus", vahvisti majuuri. "Tiedän, että ensimmältä voi näyttää naurettavalta kuulla meidän kaltaistemme vanhojen sotilaiden panevan niin paljon huomiota tuollaisiin lapsellisuuksiin, jotka kaiken kaikkiaan eivät voi olla muuta kuin sairaan mielikuvituksen tuotteita. No niin, minun laitani on sama kuin everstinkin, olen levoton tietämättä miksi, odotan joka hetki saavani kuulla jonkun ikävän uutisen. Totta puhuen olen vakuutettu siitä, että kauhea vaara uhkaa meitä. Minä näen sen, minä tunnen sen, kuitenkaan tietämättä mistä se tulee."

"Niin", sanoi eversti, "kaikki mitä majuuri sanoo, on aivan totta. En milloinkaan koko sotilasaikanani ole ollut niin levoton ja alakuloinen kuin nyt. Niinä kahdeksana päivänä, jotka olen ollut tässä kiihoittuneessa mielentilassa, olen ihmetellyt, ettei vielä ole tapahtunut mitään, joka olisi vahvistanut epäluuloni. Uskokaa minua, don Fernando, Jumala varoittaa ihmisiä vaaran tullen."

"Myönnän täysin todeksi sen, mitä sanotte. Tunnen teidät siksi hyvin, etten edes ajattelekaan epäillä tiedonantojanne, mutta siinä ei ole kylliksi. Te ja majuuri Barnum ette ole niitä miehiä, jotka pelästyvät omaa varjoaan ja pelkäävät vain pelon vuoksi. Te olette jo aikoja sitten kestäneet koetuksen. Eikö mikään ole vahvistanut aavistuksianne?"

"Ei vielä", sanoi eversti, "mutta minä varron joka hetki onnettomuuden sanomaa."

"Mitä tyhjää, don José", sanoi don Fernando vakavana kilistäen lasiaan everstin kanssa, "teitä vaivaa tuo majuurin kotimaassa niin tavallinen tauti, jota luullakseni sanotaan 'siniseksi paholaiseksi.' Se on jonkunlainen Englannin usvien synnyttämä pernatauti. Antakaa iskeä suonta ja juokaa vahvasti, niin olette parin päivän päästä valmis ensimmäisenä nauramaan koko tuolle mielikuvituksen aiheuttamalle kepposelle, eikö niin, majuuri?"

"Toivoisin niin käyvän", vastasi upseeri ravistaen päätään.

"Pyh!" sanoi don Fernando, "elämähän on joka tapauksessa niin lyhyt, mitä hyödyttää siis hankkia itselleen aivoaaveita sitä synkentämään? Ja muuten, minkä takia teidän pitäisi olla levoton?"

"Niin, mistäpä minä tiedän, ystäväni? Rajallahan ei milloinkaan voi olla varma mistään."

"Mitä turhia! Intiaanithan ovat muuttuneet hurskaiksi kuin lampaat."

Samassa avasi päivystäjä oven ja kumarsi everstille.

"Mitä haluat?" kysyi eversti häneltä.

"Armollinen eversti", vastasi päivystäjä, "muuan vaquero, joka on saapunut tänne täyttä laukkaa, pyytää päästä puheillenne. Hän sanoo tuovansa tärkeitä tietoja."

Tämä ilmoitus vaikutti lyijynraskaasti pöydässä istujiin ja jäähdytti heidän keinotekoisen iloisuutensa.

"Laske hänet sisään", sanoi eversti. Ja luoden don Fernandoon sanomattoman surullisen katseen hän lisäsi: "Kohtalo itse antaa teille vastauksen."

"Saadaanhan nähdä", vastasi don Fernando hymyillen väkinäisesti.

Askelten ääni kuului viereisestä huoneesta ja vaquero ilmestyi.

Se oli Pablito.

Tämä mies oli todellakin tällä hetkellä ikävien uutisten tuojan näköinen. Hän näytti kuin suoraan taistelusta tulleelta, kuin verilöylystä päässeeltä. Hänen vaatteensa olivat repaleina ja verenselkä lian tahraamat. Hänen kalmankalpeilla kasvoillaan oli alakuloisuuden leima, joka oli harvinaista sellaiselle miehelle, ja hän voi vain vaivoin pysyä pystyssä, niin väsynyt näytti hän olevan sen ratsastuksen johdosta, jonka hänen oli täytynyt suorittaa ehtiäkseen presidioon. Kannuksista jäi joka askeleella verinen jälki lattiaan ja hän nojasi tussariinsa.

Pöydässä olijat katselivat häntä hetkisen säälin ja pelon ilme kasvoillaan.

"Kas tuossa", sanoi don Fernando ojentaen hänelle suuren lasin viiniä, "juokaa, se tekee teille hyvää."

"Ei", sanoi Pablito työntäen viinilasin luotaan, "minä en halua viiniä, vaan verta."

Nämä sanat lausuttiin sellaisella vihaa ja epätoivoa osoittavalla äänellä, että nuo kolme miestä kalpenivat ja kauhistuivat tahtomattaankin.

"Mitä on sitten tekeillä?" kysyi eversti levottomana.

Vaquero pyyhki kädenselällä kylmän hien peittämää otsaansa, ja tiukalla sekä katkonaisella äänellä, jonka pureva sävy saattoi hänen kuulijansa pelästymään, hän sanoi vain:

"Intiaanit tulevat."

"Te olette nähnyt heidät!" sanoi majuuri.

"Olen", vastasi vaquero kumeasti, "minä olen nähnyt heidät."

"Milloin sitten? Tänäänkö?"

"Vieläpä tänä aamuna, señor eversti."

"Kaukanako täältä?" jatkoi eversti levottomana.

"Tuskin kaksikymmentä penikulmaa; he ovat menneet el Norten yli."

"Jo! Kuinka paljon heitä on? Tiedättekö sen?"

"Laskekaa hiekkajyväset aavikolla, niin saatte tietää heidän lukumääränsä."

"Oh!" sanoi eversti, "se on mahdotonta. Intiaanit eivät voi sillä tavoin parissa päivässä kokoontua niin runsaslukuisina. Pelästys on erehdyttänyt teidät."

"Pelästys!" sanoi Pablito nauraen ylenkatseellisesti, "pelästys voi olla hyvä teille kaupunkilaisille — erämaassa ei meillä ole aikaa oppia tuntemaan sitä."

"Mutta mitenkä he sitten tulevat?"

"Kuten myrsky, polttaen ja ryöstäen kaikki tieltään."

"Voiko heillä olla aikomuksena hyökätä presidion kimppuun?"

"He muodostavat laajan puoliympyrän, jonka molemmat äärimmäiset päät lähestyvät yhä tätä paikkaa kohti."

"Ovatko he kaukana vielä täältä?"

"Ovat, sillä he noudattavat määrättyä järjestelmää, asettuen vahvasti niihin paikkoihin, joita voidaan puolustaa, ja heitä ei näytä ohjaavan yksinomaan ryöstönhalu, vaan näyttävät he noudattavan jonkun kokeneen päällikön määräyksiä, jonka vaikutus on huomattavissa heidän toimissaan."

"Tämä on vakavaa", sanoi eversti.

Majuuri kohautti olkapäitään.

"Miksi ette ole aikaisemmin varoittanut meitä?" sanoi hän.

"Tänä aamuna auringon noustessa ympäröi kolmattasataa noita hornanhenkiä, aivan kuin maasta nousten, toverini ja minut. Me puolustauduimme kuin jalopeurat. Yksi meistä on kuollut ja kaksi haavoittunut, mutta meidän onnistui päästä pakoon ja tässä minä nyt olen."

"Ratsastakaa takaisin vartiopaikkaanne niin pian kuin suinkin. Saatte levänneen hevosen."

"Ratsastan takaisin heti, eversti."

Vaquero teki kunniaa ja läksi. Viiden minuutin kuluttua kuului hänen hevosensa nelistys tien kivityksellä.

"No niin!" sanoi eversti, katsahtaen toisiin, "mitä minä sanoin, eivätkö aavistukseni olleet oikeat?"

Don Fernando nousi.

"Mihinkä te aijotte?" kysyi eversti.

"Palaan del Cormillon haciendaan."

"Hetikö, syömättä suurusta loppuun?"

"Heti paikalla. Minua vaivaa kuolettava levottomuus. Intiaanit ovat voineet hyökätä haciendan kimppuun, ja Jumala ties mitä on voinut tapahtua."

"El Cormillo on linnoitettu ja varustettu yllätyksen varalta. Kuitenkin luulen, että doña Hermosa olisi paremmassa turvassa täällä. Koettakaa siis, jos vielä on aikaa, saada don Pedro palaamaan. Ei kukaan voi aavistaa, mitenkä tämä laaja hyökkäys päättyy, eikä nyt voida olla kyllin varovaisia. Olisin iloinen saadessani tietää don Pedron tyttärineen olevan turvassa joukossamme."

"Kiitän teitä, herra eversti, neuvonne on erinomainen. Teen kaiken voitavani saadakseni don Pedron noudattamaan sitä. Hyvästi siksi, rohkenen olla sitä mieltä, että voimakas mielenosoitus teidän taholtanne vapauttaa meidät hurjista vihollisistamme, jotka eivät koskaan ryhdy muuhun kuin yllätyksiin ja jotka, heti kun huomaavat, että heidän suunnitelmansa on huomattu, katoavat yhtä nopeasti kuin tulevatkin."

"Kuulkoon Jumala toivomuksenne! Mutta minä en usko sen toteutuvan."

"Näkemiin siis, caballerot, ja onnea toimillenne", sanoi don Fernando puristaen sydämellisesti vanhojen sotilaiden kättä. Sitten hän läksi.

Pihalla vartoi don Estevan Diaz häntä. Heti hänet nähtyään riensi don Estevan hänen luokseen.

"No niin", sanoi majordomo, "tunnette kai uutisen, don Fernando? Intiaanit tulevat lukuisampina kuin kärpäset."

"Niin, olen juuri saanut kuulla sen."

"No niin, mitä aijotte tehdä?"

"Palata heti haciendaan."

"Hm! Se ei ole oikein viisasta", sanoi Estevan kohauttaen olkapäitään. "Te ette tiedä mitenkä nopeasti nuo hornanhenget leviävät kaikkialle. On luultavaa, että tapaamme heidät matkallamme."

"Hyvä on, sitten kuljemme heidän ruumiittensa yli."

"Lempo soikoon! Sen kyllä tiedän, mutta jos kaadutte?"

"Pyh! Doña Hermosa odottaa minua, ja muuten eihän tässä kaaduta."

"Aivan niin, mutta voisihan niinkin tapahtua."

"Pyh! Saadaanhan nähdä."

"Paljon mahdollista. Muuten, koska olen arvannut vastaväitteenne, olen pannut kaikki valmiiksi lähtöä varten. Hevoset ovat tuolla satuloituna, peonit odottavat. Voimme lähteä milloin vain haluatte."

"Kiitos, Estevan!" sanoi don Fernando puristaen hänen kättään. "Te olette todellinen ystävä."

"Sen kyllä tiedän", vastasi don Estevan hymyillen.

Estevan Diaz vihelsi. Peonit taluttivat hevoset pihaan.

"Lähtekäämme matkalle", sanoi don Fernando nousten satulaan.

"Niin, lähtekäämme", toisti majordomo.

He kannustivat hevosiaan ja alkoivat vaivaloisesti raivata tietä vetelehtijäin välitse, joita oli kokoontunut linnoituksen portin edustalle, saadakseen pikemmin kuulla uutisia.

Tuo pieni joukko ratsasti ravakkaa ravia alas linnoitusta ja vanhaa presidiota ympäröivää rinnettä, vastaten niin hyvin kuin voi niihin kysymyksiin, joita uteliaat heille alinomaa tekivät. Päästyään vihdoinkin kylän äärelle, alkoivat he ajaa täyttä neliä del Cormillon haciendaa kohti, välittämättä muutamista epäiltävän näköisistä henkilöistä, jotka paksuihin viittoihin verhottuna ja keskenään vilkkaasti puhellen olivat seuranneet heitä etäällä aina linnoituksesta alkaen.

Ilmassa oli ukkosta, taivas oli harmaa ja pilvet matalalla, linnut surisivat viserrellen ympärinsä ilmassa ja tuuli, joka kävi puuskittain, ulvoi pyörteinä tiellä olevissa onkaloissa ja ryöpytti pitkät matkat hienoja tomupilviä.

Molemmat peonit, jotka presidiossa olivat saaneet kuulla intiaanien tulosta, ratsastivat parikymmentä askelta edeltäpäin ja silmäilivät tuon tuostakin pelokkaasti tien vierille, odottaen joka hetki saavansa nähdä punanahkojen hyökkäävän esiin ja kuulevansa heidän sotahuutonsa korvissaan.

Don Estevan ja don Fernando ratsastivat rinnakkain vaihtamatta sanaakaan, kumpikin vaipuneena omiin ajatuksiinsa.

Sillävälin tuulen voima yhä lisääntyi, sitä mukaa kuin he lähestyivät jokea. Sade valui virtanaan, salamat leimahtelivat lakkaamatta ja ukkonen jyrisi majesteetillisesti, kajahdellen korkeita joenrantoja vasten, joista äärettömiä lohkareita irtaantui joka hetki ja vyöryi räiskyen virtaan.

Myrsky oli käynyt niin rajuksi, että ratsastajat vain vaivoin voivat kulkea eteenpäin ja olivat joka hetki vaarassa pudota hevosiensa selästä, jotka pelkäsivät ukkosen jyrinää ja tekivät hurjia syrjähyppyjä. Sateen liuottamassa maassa ja hiekassa ei ollut ainoatakaan paikkaa, johon hevoset olisivat voineet turvallisesti astua.

"On mahdotonta päästä etemmäksi", sanoi majordomo, hilliten hevostaan, joka oli tehnyt niin hurjan hyppäyksen, että hän oli ollut putoamaisillaan satulasta.

"Mitä on tehtävä?" kysyi don Fernando katsellen levottomasti ympärilleen.

"Luullakseni on paras hakea suojaa hetkiseksi tuosta metsiköstä, myrsky paisuu yhä; edelleen ratsastaminen olisi mieletöntä."

"No, olkoon menneeksi, koska niin on tehtävä", sanoi don Fernando alistuen.

He kääntyivät tien varrella olevaa pientä metsää kohti, etsiäkseen tilapäistä suojaa, kunnes pahin rajuilma menisi ohi.

He eivät kuitenkaan olleet ehtineet kuin muutamia askeleita, kun neljä naamioitua miestä ajoi täyttä laukkaa metsästä ja hyökkäsi raivoisasti matkustajien kimppuun, virkkamatta sanaakaan.

Peonit kierivät hevosen selästä maahan kahden laukauksen tapaamina, jotka tuntemattomat ampuivat heitä kohti, ja vääntelivät itseään kuolonkamppailussa, päästellen säälittäviä valitushuutoja. Don Fernando ja don Estevan, kummastellen tätä äkkihyökkäystä, minkä tekijät eivät voineet olla intiaaneja, sillä heillä oli vaquerojen puku ja valkeat kädet, hyppäsivät heti hevostensa selästä, joiden taakse he asettuivat, odottaen tussari poskella vihollistensa hyökkäystä.

Kun nämä olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että peonit olivat kuolleet, kääntyivät he molempia espanjalaisia vastaan.

Taas vaihdettiin laukauksia ja hurja taistelu alkoi — kahden miehen jättiläistaistelu neljää vastaan, jonka kestäessä ei puhuttu sanaakaan ja jossa kukin koetti surmata vastustajansa, taistelu, joka ei päättyisi ennenkuin ne olivat saaneet surmansa, joiden kimppuun oli niin petollisesti hyökätty.

Taistelu jatkui kuitenkin näköjään tasaväkisesti, hyökkääjien menettäessä rohkeutensa, sillä heistä oli yksi kaatunut, pääkallo halkaistuna aina hampaisiin asti, samalla kuin toinen peräytyi rinta don Fernandon kapean miekan puhkaisemana.

"Haa, ukkoseni!" huudahti viimemainittu, "oletteko saaneet kylläksenne, tai tahdotteko vielä tehdä tuttavuutta miekkani kanssa! Te olette hölmöjä! Teitä olisi pitänyt olla kymmenen murhataksenne meidät."

"Mitä nyt?" lisäsi majordomo, "peräydyttekö jo? Ah, teistä ei ole salamurhaajiksi. Sen, joka on teidät palkannut, olisi pitänyt valikoida paremmin."

Molemmat jäljellä olevat naamioidut olivat todellakin peräytyneet muutaman askeleen ja asettuivat puolustusasentoon.

Äkkiä ilmestyi neljä naamioitua miestä lisäksi, ja kaikki kuusi syöksyivät toisen kerran molempia espanjalaisia vastaan, jotka horjumatta asettuivat vastarintaan.

"Lempo soikoon, olen arvostellut teitä väärin. Huomaan nyt, että osaatte ammattinne", sanoi don Estevan laukaisten pistoolinsa läheltä keskelle vastustajainsa joukkoa.

Nämä, yhä ääneti, vastasivat ja taistelu alkoi taas uudella raivolla.

Nuo kaksi urhoollista miestä eivät kuitenkaan enää voineet tehdä kauan vastarintaa, heidän voimansa loppuivat. He kaatuivat vuorostaan pian kahden uuden hyökkääjän ruumiin päälle, jotka joutuivat heidän vihansa uhriksi, ennenkuin he kaatuivat.

Niin pian kun tuntemattomat näkivät don Fernandon ja don Estevanin makaavan maassa liikkumatta, päästivät he voitonhuudon.

Välittämättä majordomosta he tarttuivat don Fernandoon, asettivat hänet poikkipuolin erään hevosen niskalle ja läksivät ratsastamaan täyttä laukkaa sekä katosivat pian tien mutkan taakse.

Myrsky raivosi yhä rajusti. Haudan hiljaisuus vallitsi nyt sillä paikalla, jossa tämä murhenäytelmä näyteltiin. Maassa makasi seitsemän ruumista, joiden päällä inhoittavat korppikotkat alkoivat kaarrella, päästellen käheitä huutoja.

VI.

SAN LUCAR.

Don Fernandon lähdettyä istuivat kuvernööri ja majuuri hetkisen neuvottomina, äsken saamiensa levottomuutta herättävien tietojen painostamina.

Mutta tätä alakuloisuutta, joka oli niin vierasta näiden koko elämän ajan taistelleiden vanhojen sotilaiden luonteelle, kesti vain hetkisen. Pian kohottivat he päänsä, kuten kaksi rotuhevosta, jotka kuulevat taistelumerkin kaikuvan korvissaan. Puristettuaan ääneti toistensa kättä palasi heidän kasvoilleen niiden tavallinen marmorinkova ilme, ja he läksivät ruokasalista.

"Isku on ankara, minä en ensinkään odottanut sitä", sanoi eversti, "mutta, kautta elävän Jumalan, nuo pakanat saavat jotakin tekemistä. Majuuri, sanokaa upseereille, että kokoontuvat heti sotaneuvotteluun minun luokseni, niin että saamme keskustella puolustuskeinoistamme."

"Oivallista", vastasi majuuri, "olen tyytyväinen teihin, pidän teistä enemmän ollessanne noin ylpeän päättäväinen ja luja, kuin heikko ja melkein pelkuri, kuten olitte muutamia päiviä sitten. Lempo soikoon, huomaan teidät vihdoinkin ystäväkseni."

"Ah!" sanoi kuvernööri hymyillen, "ei maksa vaivaa ihmetellä tätä muutosta, rakas Barnum. Se on päinvastoin varsin luonnollinen. Jo moniaita päiviä ovat minua vaivanneet pahat aavistukset, jotka tekivät minut alakuloiseksi ja näyttivät ennustavan onnettomuuksia, sitäkin suurempia, kun ne olivat minulle tuntemattomia. Mutta kun isku nyt on kohdannut, tiedän menetellä sen mukaan. Nyt ei enää ole mitään epäiltävää, meitä uhkaava vaara on todellakin suuri, mutta me tunnemme kaikki sen seuraukset."

"Se on totta", sanoi majuuri.

Ja hän poistui toimittamaan esimieheltään saamaansa määräystä.

Varusväen upseerit olivat pian koolla kuvernöörin luona.

Heitä oli kuusi, paitsi majuuria ja everstiä. Kehoitettuaan heitä istumaan alkoi José Kalbris puhua.

"Caballerot", hän sanoi, "tiedätte luultavasti minkä vuoksi olen kutsunut teidät koolle. Intiaanit uhkaavat taas presidiota, olen juuri saanut varman tiedon siitä eräältä urhoollisimmalta, luotettavimmalta ja älykkäimmältä vakoilijaltamme. Asia on vakava, señorit, sillä näyttää siltä, kuin olisi punanahkojen kesken tehty mahtava liitto ja että he hyökkäisivät meitä vastaan suurin joukoin. Olen siis kutsunut teidät koolle järjestääksemme voimakkaasti puolustuksen ja koettaaksemme keksiä keinoja antaaksemme villeille niin ankaran läksytyksen, ettei heidän pitkään aikaan tee mieli taas hyökätä alueellemme. Mutta tarkastakaamme ensin mitä puolustuskeinoja meillä on käytettävänämme."

"Aseista ja ampumavaroista ei meillä ole puutetta", sanoi majuuri, "meillä on täällä kolmattasataa tuhatta naulaa ruutia, kivääreitä, sapeleita, keihäitä ja pistooleita kasoittain, tykkimme ovat hyvässä kunnossa ja meillä on runsaasti luoteja ja romurautaa."

"No, tuohan kuuluu erinomaiselta", sanoi eversti hykerrellen käsiään.

"Mutta" jatkoi majuuri, "vaikka meillä onkin runsaasti aseita, niin on meillä sitävastoin, paha kyllä, hyvin vähän miehiä, jotka voivat niitä käyttää."

"Kuinka monta sotilasta meillä on?"

"Väkemme lukumäärän pitäisi olla kaksisataa seitsemänkymmentä miestä, mutta sairauden, kuolemantapausten ja karkaamisten kautta on se nyt vähentynyt sataan kahteenkymmeneen korkeintaan."

"Oh!" sanoi eversti puistellen päätään, "mutta minusta näyttää, että tätä lukua voitaisiin lisätä. Me olemme tuollaisessa ratkaisevassa asemassa, jolloin tarkoitus pyhittää keinot. Täytyy tehdä nuolia joka puusta — muuten onhan kysymyksessä yhteinen puolustus. Toivoakseni ei suunnitelmani, joka voi pelastaa meidät kaikki, kohtaa vastustusta."

"Olkoon se minkälainen tahansa, niin yhdymme siihen."

"Sen tiedän, enkä minä tarkoitakaan teitä, señorit, vaan kaupungin asukkaita, jotka mahdollisesti asettuvat vastustamaan sitä ja jotka meidän täytyy pakottaa kuuliaisuuteen. Me tarvitsemme todellakin melkoiset voimat muuriemme varustamiseksi. Kas tässä ehdotukseni: kaikkien haciendojen henkilökunnista muodostetaan komppanioja. Kauppiaat muodostavat toisen joukon. Hyväratsuiset ja hyvin varustetut vaquerot puolustavat vallihautojamme ja muodostavat vartiostoja muurien ulkopuolella lakeuden vartioimista varten. Tällä tavoin saamme kokoon noin tuhannen sadan miehen suuruisen joukon, joka varsin hyvin riittää tekemään villeille vastarintaa ja pakottamaan heidät kiireesti palaamaan kyliinsä."

"Kuten tiedätte, eversti, ovat useimmat vaquerot täällä rikoksellisia, joille jokainen epäjärjestys on ryöstön aiheena."

"Juuri sen vuoksi he saavatkin osalleen ulkopuolisen puolustuksen. Heille tehdään leiri presidion ulkopuolelle, eivätkä he saa tulla tänne minkään tekosyyn nojalla. Kapinan mahdollisuuden vähentämiseksi heidän keskuudessaan jaetaan heidät kahteen komppaniaan, joista toisen on aina kuljeksittava ympäristössä, toisen sillä aikaa levätessä. Pitämällä heidät tällä tavoin alituiseen toimessa, ei meillä ole mitään pelättävänä."

"Mitä tulee presidioon kokoontuneihin kreoleihin ja vieraisiin", sanoi majuuri, "on luullakseni paras määrätä heidät viettämään yönsä linnoituksessa, jotta tarpeen tullen voisimme heitä käyttää."

"Hyvä! Siten saamme kaksin verroin tiedustelijoita välttääksemme yllätystä, ja kaikille kaupunkiin johtaville teille tehdään puomit, suojelemaan meitä noilta hirveiltä rynnäköiltä, joita intiaanit tekevät hyökätessään jonkun aseman kimppuun."

"Jos sallitte, eversti", sanoi majuuri, "lähetän luotettavan miehen kaikkiin haciendoihin ilmoittamaan että niiden omistajat olisivat varuillaan ja pakenisivat presidioon heti, kun kolme tykinlaukausta linnasta ilmoittaa heille intiaanien saapuvan."

"Tehkää niin, majuuri, sillä pakanat surmaavat nuo ihmisparat säälimättä. Täytyy myöskin ilmoittaa kaupungin asukkaille, että he heti, kun intiaanit ovat näkyvissä, lähettävät kaikki naisensa linnoitukseen, jotteivät intiaanit veisi niitä mukanaan. Villit haluavat valkoisia naisia — viime hyökkäyksessäkin ryöstettiin niitä lähes kolmesataa — tämä onnettomuus ei saa uudistua. Nyt luullakseni, señorit, olemme mahdollisimman paljon varustautuneet uhkaavaa vaaraa vastaan. Nyt meidän on vain tehtävä velvollisuutemme urhoollisina miehinä. Kohtalomme on Jumalan kädessä eikä hän varmaankaan hylkää meitä näin suuressa vaarassa."

Upseerit nousivat ja valmistautuivat jättämään hyvästit päällikölleen.

Samassa astui sisään päivystäjä ilmoittaen, että uusi vaquero pyysi saada tehdä ilmoituksen kuvernöörille.

Don José viittasi upseereja asettumaan paikoilleen ja käski tuoda tiedustelijan sisään.

Se oli Tonillo el Zapote, Pabliton ystävä. Lähdettyään neljä tuntia myöhempään sieltä, mihin he olivat asettuneet väijyksiin tarkastaakseen intiaanien liikkeitä, oli hän saapunut presidioon tuskin tuntiakaan viimemainitun jälkeen, mikä osoitti hänen tuomiensa tietojen tärkeyttä.

Zapote oli aina ivallisen ja lurjusmaisen näköinen. Hänen kalpeat, veren ja ruudin tahraamat kasvonsa, monin paikoin rikki revityt vaatteensa, side hänen päässään, siteessä oleva kätensä ja ennen kaikkea kolme tai neljä hänen vyössään riippuvaa päänahkaa osoittivat, että hän oli ollut käsirysyssä intiaanien kanssa ja että hänen oli täytynyt kulkea niin sanoaksemme heidän ylitseen, päästäkseen presidioon.

"Zapote", sanoi kuvernööri, "toverinne Pablito on juuri ollut täällä."

"Tiedän sen, herra eversti", vastasi vaquero.

"Onko teillä ilmoitettavana meille vielä huonompia uutisia kuin hän toi?"

"Riippuu siitä, miltä kannalta asiaa katselee, armolliset herrat."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Koira vie!" vastasi vaquero, heilauttaen vähän ruumistaan, "jos rauhanne on teille rakas, niin on luultavaa, että se kohdakkoin melkolailla häiriintyy, ja siinä tapauksessa tuomani uutiset eivät ole teille erikoisen mieluisia; jotavastoin, jos teillä on halu nousta hevosen selkään, katsellaksenne punanahkoja läheltä, niin voitte aivan hyvin säästyä siitä vaivasta, ja siinä tapauksessa kaikki, mitä minulla on ilmoitettavaa, valmistaa teille äärettömän ilon."

Huolimatta aseman vakavuudesta ja heitä kalvavasta levottomuudesta, eivät kuvernööri ja upseerit voineet olla nauramatta vaqueron omituiselle todistelulle.

"Kertokaa, Zapote", sanoi don José, "niin että saamme nähdä, mitä ilmoituksestanne on arveltava."

"Tuskin viisi minuuttia toverini lähdön jälkeen", sanoi Zapote, "löysin tarkastaessani erästä metsikköä, jonka olin huomaavinani liikkuvan ihmeellisellä tavalla, erään peonin, mutta hän oli niin pelästynyt, että hän tuskin saattoi puhua, ja vasta puolen tunnin kuluttua voi hän kertoa minulle, missä vaaroissa hän oli ollut. Tämä peoni oli erään Ignacio Royal nimisen ukkoparan, toisen niistä henkilöistä, jotka olivat ainoat pelastuneet apachien kaksikymmentä vuotta sitten San Josén niemellä toimeenpanemasta verilöylystä. Peoni ja hänen isäntänsä olivat mitään pahaa aavistamatta metsässä polttopuita kokoomassa, kun intiaanit äkkiä näyttäytyivät lähellä heitä. Peoni ehti piiloutua erääseen biscaha-pesään, mutta ukko, joka oli liian heikko pakoon juoksemaan, oli joutunut intiaanien käsiin, jotka olivat surmanneet hänet tavattoman julmasti. Hänen ruumistaan ei voinut tuntea, niin tiheässä oli siinä haavoja. Hän oli saanut kaksikymmentä keihäänpistoa ja hänen päänsä oli suorastaan rikki ruhjottu tomahawkeilla. Rauhoitettuani parhaani mukaan peonia, jätin hänet väijytyspaikkaamme tointumaan ja hiivin hänen osoittamaansa suuntaan sekä huomasit pian joukon intiaaneja, kuljettaen mukanaan karjaa ja vankeja. Nuo villit hävittävät kaikki tuleen ja vereen, missä vain kulkevatkin; he kulkevat nopeasti presidiota kohti, samalla kun he vähän väliä lähettävät osastoja hävittämään haciendoja, jotka ovat heidän matkansa varrella. Piedra Rosan ja San Blasin haciendoja ei enää ole olemassa, ne ovat nyt vain tuhkakasoja, joiden alla niiden onnettomat omistajat makaavat haudattuina. Tämä minulla on sanottavana. Herrat voivat käyttää ilmoitustani miten haluavat."

"Entä nuo päänahat?" sanoi majuuri, osoittaen vaqueron vyöstä riippuvia verisiä voitonmerkkejä.

"Oh, eipä juuri mitään", sanoi tämä hymyillen voitonriemuisesti, "kun olin mennyt liian lähelle intiaaneja, voidakseni paremmin arvioida heidän voimansa ja aikeensa, niin he huomasivat minut ja yrittivät tietysti anastaa minut haltuunsa, josta aiheutui, että jouduimme käsikähmään."

"Nuo intiaanit ovat luultavasti vain joukko ryöväreitä, jotka liikkuvat ryöväämässä karjaa ja vetäyvät taas takaisin, heti kun ovat saaneet kyllikseen ryöstetyksi."

"Hm!" sanoi Tonillo kohauttaen olkapäitään, "niin en luule; siihen he ovat liian suurilukuiset, liian hyvin varustetut ja liikkuvat siksi tarkoin yhteisen suunnitelman mukaan. Näillä villeillä on toinen tarkoitusperä, herra eversti. Ellen aivan pahoin erehdy, on heillä aikomus käydä meitä vastaan veristä sotaa."

Kuvernööri ja upseerit katsahtivat toisiinsa.

"Kiitos!" sanoi kuvernööri Zapotelle, "olen tyytyväinen teihin, olette käyttäytynyt kuten rehellisen meksikolaisen tulee. Palatkaa vartiopaikkaanne ja olkaa kahta valppaampi."

"Voitte luottaa minuun ja tovereihini, herra eversti. Kuten tiedätte, emme pidä intiaaneista", lausui Tonillo, ja tehtyään kunniaa läsnäolijoille hän poistui.

"Kuten huomaatte, señorit, käy tilanne joka hetki yhä arveluttavammaksi; älkäämme siis hukatko aikaa turhiin neuvotteluihin, menkää!"

"Hetkinen vielä", sanoi majuuri, "ennenkuin eroamme pyydän lausua erään mielipiteeni."

"Puhukaa, ystäväni, me kuuntelemme."

"Siinä arveluttavassa asemassa, jossa nyt olemme, emme saa lyödä laimin mitään tilaisuutta. Me olemme maailman kolkassa, josta nopea ja voimakas apu on kaukana. Meidän täytyy ehkä kestää piiritystä presidiossa, ja silloin olemme vaarassa nääntyä nälkään. Ehdotan sen vuoksi, että jokivene lähetetään heti valtion kenraalikuvernöörin luo, esittämään hänelle vaaranalainen asemamme ja pyytämään apujoukkoja, sillä meidän on mahdoton omilla voimillamme tehdä pitemmälti vastarintaa hyökkääjille."

Tämän lausunnon jälkeen syntyi hetkiseksi syvä ja juhlallinen äänettömyys.

"Mitä arvelette majuuri Barnumin esityksestä, hyvät herrat", kysyi viimein eversti, katsellen kysyvästi upseereihin.

"Meidän mielestämme se on hyvä, eversti", vastasi muuan näistä toveriensa puolesta; "meidän mielestämme sen toimeenpano on varsin välttämätön."

"Niin minäkin arvelen", lisäsi don José, "ja niin tapahtuukin. Ja nyt hyvät herrat, voitte poistua."

Niin tarmokkaasti, että se on käsittämätöntä sille, joka tuntee espanjalaisen luonteen huomattavimmat ominaisuudet, saamattomuuden ja uskomattoman laiskuuden, järjestettiin nyt puolustus. Presidiota uhkaava kauhea vaara saattoi tällä hetkellä kaikki asukkaat yksimielisiksi ja näytti rohkaisevan pelkureitakin sekä lisäävän muiden intoa.

Kahden tunnin kuluttua oli karja tuotu kaupunkiin, kadut huolellisesti varustettu suluilla, tykit asetettu kuntoon sekä naiset ja lapset suljettu linnoituksen asuntoihin.

Jokivene oli sotaneuvoston päätöksen mukaan lähetetty valtion pääkaupunkiin, ja sataviisikymmentä päättäväistä miestä oli linnoittautunut vanhaan presidioon, jonka rakennukset he olivat varustaneet ampuma-aukoilla, valmiina antamaan intiaaneille lämpimät tulijaiset, heti kun nämä näyttäytyisivät.

Kuvernööri ja majuuri Barnum olivat läsnä joka paikassa, kehoitellen ja opastaen sotilaita, auttaen työmiehiä ja herättäen rohkeutta jokaisessa.

Kolmen aikaan iltapäivällä toi jotenkin navakka lounaistuuli, joka äkkiä oli alkanut puhaltaa, paksua savua, joka esti erottamasta kaukana olevia esineitä ja tuli palavilta kentiltä. Kun kaupungin asukkaat tiesivät, että sen suuntaansa nähden täytyi tulla intiaaneilta, kasvoi heidän tuskansa kaksin verroin. Intiaaniheimot käyttivät aina tätä keinoa aikoessaan hyökätä valkoisten alueelle. Se oli erinomainen keino heidän yllättävässä hyökkäysmenettelyssään, sillä peittämällä koko seudun savuun he estivät tiedustelijat huomaamasta heitä kaukaa, ja sillä tavoin he voivat salata lukumääränsä ja liikkeensä.

Meksikolaisten onnettomuudeksi onnistuivat intiaanit sinä päivänä sitäkin paremmin, kun tuuli kuljetti savun lakeuden yli, niin että tuskin saattoi nähdä kymmentä askelta eteensä.

Niin sileässä ja tasaisessa seudussa, kuin ovat ruohoaavikot, jotka eivät tarjoa mitään sopivaa kohtaa hyökkäyksen salaamiseksi ja jossa on hyvin helppo huomata suojatta oleva vihollinen, on tämä intiaanien käyttämä temppu todellakin varsin yksinkertainen ja samalla erittäin nerokas.

Hetki oli mitä parhaiten valittu hyökkäyksen tekoon. Oli täysikuu, aika, jonka apachit aina valitsevat valoisain öitten vuoksi.

Tiedustelijat tulivat täyttä neliä, toinen toisensa jäljessä ilmoittamaan kuvernöörille vihollisen lähenevän ja että sen heidän arvelunsa mukaan pitäisi vielä samana yönä olla presidio de San Lucarin edustalla.

Intiaanien lukumäärä kasvoi joka hetki. Heidän joukkonsa peittivät koko seudun; he tulivat hirveän nopeasti ja näyttivät keskittävän kaikki voimansa tuota onnetonta kylää vastaan.

Kuvernööri ammutti tykeillä kolme varoituslaukausta. Nyt nähtiin maanviljelijäparkojen joukoittain saapuvan tasangolta kaupunkiin, kuljettaen mukanaan karjaansa ja talouskalujansa, itkien epätoivon ja raivon kyyneliä, nähdessään viljansa hävitettävän muutamassa silmänräpäyksessä.

Nuo ihmisparat puuhasivat parhaansa mukaan katujen kulmauksissa, ja saatuaan vaimonsa ja lapsensa linnoitukseen, riensivät kaikki, jotka vain ikänsä puolesta voivat asetta kantaa, katusuluille, lujasti päättäneinä kalliisti kostaa niille, jotka olivat aiheuttaneet heidän häviönsä.

Pelästys ja hämmennys vallitsi kaupungissa. Kaikkialta kuului vain itkua ja tukahutettuja nyyhkytyksiä. Yö tuli ja lisäsi vain yhä tilanteen kauheutta, peittämällä maan synkkään pimeyteen.

Lukuisia vartiostoja kulki kaduilla lakkaamatta ja tuon tuostakin hiipi rohkeita vaqueroja käärmeen tavoin pimeään parin kolmen sadan askeleen päähän, saadakseen selville uhkasiko presidiota mikään välitön vaara.

Tätä tilaa kesti noin kello kahteen asti aamulla. Tällöin kuului keskellä tuota kaupungissa vallitsevaa kolkkoa hiljaisuutta heikkoa rapinaa, ollen alussa melkein huomaamatonta, mutta kasvaen joka minuutti, ja äkkiä aivan kuin taikaiskusta olivat apachit presidiota suojaavilla katusuluilla, kenenkään tietämättä kuinka he olivat sinne päässeet, heiluttaen palavia tulisoihtuja ja kohottaen sotahuutonsa.

Sillä hetkellä luulivat asukkaat kaupungin jo valloitetuksi. Mutta majuuri Barnum, joka oli päällikkönä tällä paikalla, oli siksi vanha sotilas ja hänellä oli niin monivuotinen kokemus intiaanisodasta, jotta hän ei antanut pettää itseään sillä tavoin. Samassa kun apachit hankkiutuivat kapuamaan katusuluille, otettiin heidät vastaan yhtämittaisella ja hyvin tähdätyllä kivääritulella, joka viskasi heidät takaisin varustuksilta pikemmin kuin he olivat niille kiivenneet.

Meksikolaiset tekivät pistinhyökkäyksen ja hetkeksi syntyi hirveä temmellys, johon sekaantui kirouksia ja kuolinhuutoja. Kuului raudan kumeata kalinaa toista rautaa vasten, ja sitten kaikki vaikeni. Valkoiset olivat asettuneet entisiin asemiinsa, intiaanit katosivat ja kaupunki, jota leimuavat tulisoihdut olivat hetkisen valaisseet, vaipui taas pimeyteen. Hiljaisuus, jota taistelun pauhu oli jonkun hetken häirinnyt, palautui jälleen.

Tämä oli ainoa sinä yönä tehty yritys. Intiaanit tiesivät, että heidän rohkea yllätysyrityksensä oli epäonnistunut, ja kaiken todennäköisyyden mukaan he joko vaihtaisivat rynnäkön piiritykseen, jos he olivat päättäneet valloittaa kaupungin, tai myös peräytyisivät kokonaan, jos heidän vastoinkäymisensä oli saanut heidät epäilemään voivansa valloittaa sen.

Mutta päivän noustessa haihtuivat asukkaiden kaikki kuvittelut, intiaanit eivät näyttäneet ensinkään haluavansa perääntyä.

Maaseutu oli mitä surkeimman näköinen — kaikki oli hävitetty ja kauheassa sekasorrossa. Siellä näkyi joukko ratsastavia apacheja ajavan ryöstettyjä hevosia ja karjaa edellään, lähempänä oli vahva osasto sotilaita, jotka keihäät pystyssä ja rintama kaupunkia kohti pitivät silmällä asukkaiden liikkeitä, lyödäkseen takaisin hyökkäyksen, jos jotain sellaista yritettäisiin. Heidän takanaan ajoivat naiset ja lapset karjaa, joka äkeissään siitä, että sen täytyi lähteä meheviltä laidunmailtaan, roinahteli pitkäveteisesti. Vielä näkyi vankeja, joita ajettiin keihään varsilla töyttien, miehiä, naisia ja lapsia, jotka rukoillen ojentelivat käsiään ja vaivoin laahustivat eteenpäin noiden hurjien rosvojen välissä. Vihdoin näkyi, niin pitkältä kuin silmä kantoi, pitkiä rivejä intiaaneja, jotka nopeasti riensivät joka taholta, toisten lyödessä maahan telttipuikkoja ja pystyttäessä lukuisia majoja — kaupunki oli sanalla sanoen täydelleen piiritetty.

Mutta ennen kuulumatonta ja mitä eivät vanhimmatkaan sotilaat linnoituksessa voineet muistaa koskaan huomanneensa edellisissä intiaanisodissa, oli koko tässä sekamelskassa vallitseva järjestys, toisin sanoen tapa, jolla intiaanimajat olivat ryhmitetyt, intiaanien jalkaväen tiheärivinen ja sotaisa marssiminen, sen liikkeiden täsmällisyys; ja erikoisesti ihmetytti everstiä ja majuuria nähdessään apachien piirtävän kehän paikan ympäri ja melkein heti alkavan kaivaa maahan rintavarustusta suojaksi tykkitulta vastaan.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti eversti, polkien jalkaa vihoissaan, "noilla lurjuksilla on petturi joukossaan; eivät he milloinkaan ennen ole sotineet tuolla tavoin."

"Hm!" mutisi majuuri purren viiksiään; "pelkään, että joudumme tekemisiin jäykkien piirittäjäin kanssa."

"Kyllä", sanoi eversti, "ja ellemme saa apua pääkaupungista, niin en tiedä, mitenkä tämä päättyy."

"Huonosti, eversti! Koira vieköön! Pelkään todellakin, että menetämme nahkamme. Nähkääs, niitä on neljättätuhatta."

"Lukuunottamatta niitä", jatkoi don José huolestuneena, "joita yhä tulee mustanaan lakeudelle joka taholta. Mutta mitä tuo ääni merkitsee?" lisäsi hän, silmäten sinnepäin, josta oli kuulunut muutamia torven törähdyksiä.

Neljä päällikköä, edellään valkeata lippua kantava intiaani, oli pysähtynyt puolen tykinkantaman päähän vanhan presidion ensimmäisestä sulkulaitteesta.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi eversti. "He näyttävät haluavan neuvotella. Luulevatko he sitten minua niin tuhmaksi, että menen tuohon ansaan? Majuuri, lähettäkää kartessilaukaus tuohon pakanajoukkoon, jotta oppivat olemaan luulematta meitä aaseiksi."

"Luullakseni se ei ole viisaasti, eversti, meidän olisi mielestäni parempi keskustella heidän kanssaan. Sillä tavoin saamme tietää heidän aikomuksensa."

"Olette kenties oikeassa, ystäväni, mutta kuka meistä on niin hullu, jotta uskaltaa nahkansa noiden epäluotettavien ja laittomien rosvojen pariin?"

"Minä, jos sallitte, eversti", vastasi majuuri vaatimattomasti.

"Te!" huudahti don José ihmeissään.

"Niin. Onhan velvollisuutemme kaikin tavoin koettaa pelastaa ne onnettomat, jotka on uskottu valppautemme ja kunniamme turviin. Minähän olen vain ihminen ja elämäni merkitsee vähän paikan puolustuksessa, mutta se puolustus, jota lähden yrittämään, voi pelastaa sen."

Eversti tukahdutti huokauksensa, puristi lämpimästi vanhan ystävänsä kättä ja virkkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, jota hän turhaan koetti peitellä:

"Menkää sitten, koska välttämättä niin haluatte."

"Kiitos!" sanoi majuuri liikutettuna ja iloissaan.

Ja hän läksi lujin askelin etuvarustusta kohti.

VII.

HYÖKKÄYS PRESIDIOTA VASTAAN.

Majuuri Barnum oli aseeton, hän oli tehnyt tilinsä elämälle eikä ollut tahtonut ottaa mukaan miekkaansa, jottei saisi syytä puolustaa itseään mahdollisesti sattuvassa taistelussa.

Päästyään kuulomatkan päähän hän pysähtyi, ja koska hän edellisillä sotaretkillään useasti oli ollut tilaisuudessa kohtaamaan apacheja, oli hänen viimein onnistunut oppia sen verran heidän kieltään, että hän tuli toimeen ilman tulkkia.

"Mitä haluatte, päälliköt? Oletteko kulkeneet Rio Grande del Norten yli ja hyökänneet meidän alueellemme, huolimatta välillämme vallitsevasta rauhasta?" kysyi hän korkealla ja lujalla äänellä, nostaen samalla juhlallisesti hattuaan, pannen sen tämän kohteliaisuuden osoituksen jälkeen taas päähänsä.

"Oletteko se, jota valkonaamat nimittävät don José Kalbris'iksi", kysyi muuan päälliköistä, "ja jota sanotaan kuvernööriksi?"

"En. Meidän lakimme mukaan ei kuvernööri saa lähteä paikaltaan, mutta minä olen majuuri Barnum, hänen lähin miehensä päällikkyydessä. Olen saanut toimekseni esiintyä hänen puolestaan teidän luonanne — te voitte siis sanoa minulle mikä tuo teidät tänne."

Intiaanit näyttivät neuvottelevan keskenään hetkisen, jonka jälkeen he pistivät pitkät keihäänsä maahan sivulleen, ja karauttivat hevosineen yht'äkkiä vanhan upseerin luo.

Tämä, pitäen heitä silmällä, oli aavistanut heidän aikomuksensa, mutta ei ollut siitä välittävinään, vaan kohtasi heidät vähintäkään ihmettelemättä.

Intiaanit, jotka epäilemättä olivat luulleet äkkinäisen liikkeensä hämmästyttävän, jopa pelästyttävänkin neuvottelijaa, nolostuivat tästä kylmäverisyydestä, jota he eivät voineet olla ihailematta.

"Isäni on urhoollinen", sanoi se päällikkö, joka puhui kaikkien puolesta.

"Minun ijässäni ei enää pelätä kuolemaa", vastasi ukko surunvoittoisesti, "usein sitä pidetään hyvänätyönä."

"Isäni päälaella lepää monen talven lumi, hänen täytyy olla viisaimpia päälliköitä kansansa keskuudessa; nuoret miehet kuuntelevat häntä kunnioittaen neuvottelutulen ääressä."

Majuuri kumarsi vaatimattomasti.

"Älkäämme puhuko minusta", hän sanoi. "Vakavampi aihe tuo meidät yhteen. Miksi olette pyytäneet tätä kohtaamista?"

"Eikö isäni saata meitä kansansa neuvottelutulen ääreen?" sanoi soturi mielistelevällä äänellä. "Onko soveliasta, että suuret ja pelätyt päälliköt tällä tavoin käsittelevät tärkeitä asioita hevosen selässä kahden taisteluvalmiin sotajoukon välissä."

"Käsitän mihin pyrit, päällikkö, mutta minä en voi myöntyä toivomukseesi. Piiritettyyn kaupunkiin ei saa viedä ketään vihollispäällikköä neuvottelemaan."

"Pelkääkö isäni siis, että me neljä valloittaisimme kaupungin?" sanoi apachi nauraen, mutta mieli äkäisenä siitä, että näki aikeensa, päästä yhteyteen kaupungissa todennäköisesti olevien ystäviensä kanssa, menevän myttyyn.

"Tapanani ei ole pelätä mitään", sanoi majuuri, "minä vain ilmoitan teille asian, jota ette tunne, siinä kaikki. Jos tahdotte nyt käyttää tätä tekosyynä kohtauksen keskeyttämiseksi, niin tehkää siten. Minun on sitten vain poistuttava."

"Ohhoh, isäni on vilkas vuosiinsa nähden! Miksi keskeyttää kokousta, kun emme vielä ole maininneet mikä sen aiheuttaa?"

"Puhukaa sitten ja sanokaa minulle, miksi olette tulleet tänne."

Päälliköt neuvottelivat keskenään silmäyksiä vaihtaen ja lausuen muutamia sanoja matalalla äänellä. Vihdoin päällikkö lausui:

"Isäni on kai nähnyt apachien ja kaikkien liittoutuneiden heimojen suuren sotajoukon?" sanoi hän.

"Kyllä olen", sanoi majuuri välinpitämättömästi.

"Ja onko isäni, joka on valkonaama ja tietää paljon, laskenut siihen kuuluvat sotilaat?"

"Olen, mikäli se on ollut mahdollista."

"Ah, ja kuinka paljon niitä on isäni arvion mukaan?"

"Hyvä Jumala, päällikkö", vastasi majuuri tekeytyen erinomaisen välinpitämättömäksi, "minun täytyy sanoa, että heidän lukunsa merkitsee meille niin äärettömän vähän."

"Mutta kuitenkin, kuinka moneksi isäni arvioi heidät?" tiukkasi intiaani.

"Mistäpä minä tiedän, noin kahdeksan, yhdeksän tuhatta korkeintaan."

Päälliköt hämmästyivät sitä välinpitämättömyyttä, jolla majuuri ilman muuta arvioi heidän lukunsa kaksinkertaiseksi.

Apachisoturi jatkoi:

"Eikö isäni pelästy näiden saman päällikön käskettävinä olevien soturien lukumäärää?"

Majuuri oli huomannut päälliköiden hämmästyksen.

"Miksi minä pelkäisin? Ovathan kansalaiseni voittaneet paljon lukuisampiakin joukkoja."

"Mahdollista kyllä", vastasi päällikkö puraisten huultaan, "mutta tämä sotajoukko ei anna voittaa itseään."

"Kukapa tietää? Tätäkö minulle sanoaksenne olette tahtoneet neuvotella, päällikkö? Siinä tapauksessa olisitte voineet säästää itseltänne vaivan."

"Ei, se ei ole tarkoituksemme. Kuunnelkoon isäni kärsivällisesti."

"Puhukaa sitten ja tehkäämme loppu asiasta. Ei milloinkaan voi tietää mihinkä te tähtäätte intiaanilaisine verukkeinenne."

"Suurten kansojen sotajoukko on asettunut presidion edustalle hankkiakseen hyvitystä kaikesta pahasta, mitä valkonaamat ovat tehneet intiaaneille aina siitä asti, kun he astuivat punaiselle maalle."

"Mitä te sillä tarkoitatte? Selittäkää tarkoin, ja ennen kaikkea millä tekosyyllä te tällä tavoin tunkeudutte alueellemme sotaa julistamatta? Olemmeko me rikkoneet teidän kanssanne tehtyjä sopimuksia? Emmekö ole aina kohdelleet hyvin niitä intiaaneja, jotka ovat pyytäneet apuamme ja turvaamme? Vastatkaa."

"Miksi isäni ei ole tietävinään niistä oikeutetuista sodan syistä, joita meillä on valkonaamoja vastaan?" vastasi apachi, ollen olevinaan tyytymätön majuurin sanoihin; "isäni tietää, että me jo vuosisatoja olemme käyneet alituista sotaa Pitkäpuukkoja [Amerikan Yhdysvaltain asukkaita] vastaan, jotka asuvat vuorten tuolla puolen. Miksi on isäni kansa, joka sanoo olevansa meidän ystävämme, neuvotellut heidän kanssaan?"

"Päällikkö, sinä etsit tyhjänpäiväistä riitaa. Olisi parempi kun sanoisit suoraan, että te haluatte ryöstää karjamme ja varastaa hevosemme, kuin esittää järjettömiä verukkeita. Vaikka me olisimmekin sodassa comanchien kanssa, niin te menettelisitte aivan samalla tavalla. Tehkää siis hyvin, päällikkö, älkääkä enää ilvehtikö kanssani, vaan pysykää asiassa: mitä te tahdotte?"

"Isäni on viekas", sanoi intiaani, "kuulkaa siis! Näin tahtovat päälliköt: tämä maa kuuluu meille, me tahdomme sen omistaa, isäni valkoisilla esi-isillä ei ollut oikeutta asettua tänne."

"Tuo on vähintään ulkokullattua, sillä tämän alueen ovat esi-isäni ostaneet eräältä heimonne päälliköltä", sanoi majuuri.

"Päälliköt ovat, kokoontuneina elämän puun ympärille, päättäneet suurelle valkoiselle päällikölle lähettää takaisin kaikki esineet, jotka muinoin annettiin tuolle päällikölle maan hinnaksi, ja ottaa taas haltuunsa maan, joka kuuluu heille ja jolla he eivät enää tahdo nähdä valkonaamoja."

"Onko siinä kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?"

"Siinä on kaikki", sanoi intiaani kumartaen.

"Ja kuinka pitkän ajan", kysyi majuuri, "suovat päälliköt kuvernöörille tämän esityksen harkitsemista varten."

"Kaksi tuntia."

"Hyvä", sanoi majuuri ivallisesti, "ja jos nyt kuvernööri hylkää sen, mitä aikovat veljeni silloin tehdä?"

"Päälliköt", sanoi apachi painavasti, "ovat päättäneet ottaa omaisuutensa jälleen haltuunsa. Jos valkonaamat kieltäytyvät sitä antamasta, poltetaan heidän kylänsä, heidän soturinsa surmataan, heidän naisensa ja lapsensa viedään orjuuteen."

"Oh", sanoi majuuri, "ennenkuin te pääsette niin pitkälle, ovat kaikki valkoiset presidiossa kaatuneet sitä puolustaessaan. Mutta minun toimenani ei ole keskustella kanssanne, minä vain esitän vaatimuksenne kuvernöörille sellaisenaan ja huomenna auringon noustessa saatte vastauksemme, lykätkää vihollisuuksien alkaminen siihen saakka."

"Ei — teidän asianne on pysähdyttää meidät, me emme voi pysyä toimettomina. Olkaa siis varuillanne."

"Kiitos suorapuheisuudestasi, päällikkö", sanoi majuuri, "olen iloinen tavatessani intiaanin, joka ei sentään ole ihan roisto. Hyvästi huomiseen!"

"Huomiseen siis", sanoivat päälliköt kohteliaasti, tahtomattaankin hämmentyneinä vanhan upseerin esiintymisestä.

Majuuri palasi yhtä hitaasti kuin oli mennytkin, osoittamatta vähintäkään arkailua.

Eversti odotti häntä kovin tuskaisena sulkujen luona. Pitkä keskustelu oli tehnyt hänet hyvin levottomaksi. Hän oli ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin kostaakseen lähettiläälleen mahdollisesti tapahtuneen väkivallan.

Heti majuurin palattua hän riensi tämän luokse.

"No?" sanoi hän kuumeentapaisen levottomasti.

"He koettavat vain voittaa aikaa, tehdäkseen meille jonkun noita hävittömiä kepposiaan."

"Mitä he tahtovat, lyhyesti sanottuna?"

"Heidän vaatimuksensa ovat tolkuttomia, kuten he itsekin hyvin tietävät, sillä he näyttivät aivan pilkallaan esittävän ne meille. He väittävät, että päällikkö, joka kaksisataa vuotta sitten luovutti tämän alueen espanjalaisille, ei ollut oikeutettu myymään maata. He vaativat nyt, että me antaisimme sen takaisin kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa, ellemme sitä tee… tehän tunnette nuo tavalliset uhkaukset… Ah, tosiaankin", lisäsi majuuri ivallisesti hymyillen, "unohdin mainita, eversti, että he ovat halukkaat antamaan takaisin kaiken, mitä tuo päällikkö on saanut maksuksi tästä maasta. Kas siinä kaikki, mitä minun käskettiin ilmoittaa teille."

Eversti kohautti olkapäitään halveksivasti.

"Nuo hornanhenget ovat hulluja", sanoi hän, "tai myös koettavat he nukuttaa meidät, voidakseen sitä helpommin vetää meitä nenästä."

"Mitä aijotte tehdä?" kysyi majuuri.

"Olla kaksinverroin varovampi, ystäväni, sillä luullakseni ei kestä kauan, ennenkuin joudumme taas käsikähmään heidän kanssaan, ja etenkin vanha presidio huolestuttaa minua."

"Palatkaa linnoitukseen, minä jään tänne eturintamalle ja otan sen päällikkyyden haltuuni. On ennen kaikkea tärkeää, ettei yhteyttämme linnoituksen kanssa vastoinkäymisenkään kohdatessa katkaista, niin että varsin suuritta vaurioitta voimme peräytyä."

"Annan teille täyden toimintavapauden, paras majuuri, varmana siitä, että teette parhaanne."

Molemmat sotilaat erosivat puristettuaan lämpimästi toistensa kättä. Eversti palasi linnoitukseen, majuurin ryhtyessä suojelemaan hänelle uskottua etuvartiota yllätykseltä.

Vanhan presidion varusväkenä oli suurimmaksi osaksi vaqueroja ja leperoja, väkeä, johon majuuri, suoraan sanoen, vain vähän luotti. Mutta tuo vanha upseeri ei ilmaissut sydämessään vallitsevia arveluita, jotka saattoivat hänet levottomaksi, vaan oli päinvastoin luottavinaan noihin varsin epäiltäviin olijoihin aivan täydelleen.

Päivä kului jotenkin rauhallisesti. Apachit, kyyristellen kuin myyrät maavarustustensa takana, näyttivät päättäneen pysyä niissä. Vartiat vahtivat tarkasti kaupunkia suojaavia sulkuja ja katuvarustuksia. Tämän näennäisen hiljaisuuden rauhoittamana majuuri toivoi, etteivät intiaanit ryhtyisi hyökkäämään ennenkuin määräaika kuvernöörin vastauksen saamiseksi oli kulunut, ja väsyneenä niistä lukemattomista tehtävistä, joita hänellä oli ollut valvoessaan puolustustoimenpiteitä pienimpiä seikkoja myöten, vetäytyi hän erääseen rintavarustuksen lähellä olevaan taloon, nauttiakseen tarpeellista lepoa hetkisen.

Kaupungin puolustajien joukossa oli useita vanhoja tuttujamme: Pablito, Verado, Tonillo ja Carlocho. Nämä arvoisat vaquerot olivat intiaanien esiinnyttyä osoittautuneet niin peräti luotettaviksi, että majuuri oli heidän pyynnöstään ja palkinnoksi heidän hyvästä käytöksestään uskonut heille äärimmäisenä olevan ristikkoportin vartioimisen, portin, joka oli niin sanoaksemme esikaupungin avain.

Vähän ennen auringonlaskua olivat nuo neljä miestä kokoontuneina ristikkoportin luona ja puhelivat kuiskutellen keskenään. Tusinan verran samanlaisia heittiöitä istui ryhmässä muutamien askelten päässä, odottaen nähtävästi heidän salaperäisen neuvottelunsa tulosta.

Vihdoin miehet nousivat, keskustelu oli päättynyt.

"Niinmuodoin", sanoi Carlocho lopuksi, "olemme siis samaa mieltä, kello kymmenen."

"Kello kymmenen", vastasi el Zapote ratkaisevasti, "miehen tulee pysyä sanassaan — me olemme saaneet rehellisen maksun ja meidän täytyy pitää lupauksemme, varsinkin kun emme vielä ole saaneet muuta kuin puolet koko määrästä."

"Se on totta", vakuuttivat toiset vakavina, "vahinko olisi varsin tuntuva."

"Niinpä niin!" huudahti el Zapote, "ajatelkaahan, ystäväiseni, viisikolmatta unssia mieheen."

Rosvot nuoleksivat huuliaan, kuten hyeenat tuntiessaan ruumiin hajua, ja heidän silmänsä kiiluivat ahnaasti.

Puolittain maaten nojatuolissa nukkui majuuri kuten henkilö, jonka mieltä tärkeät asiat painavat, kun hän äkkiä heräsi siihen, että joku kiivaasti pudisteli häntä käsivarresta ja liikutuksesta tukahtuneella äänellä huusi hänen korvaansa:

"Ylös, majuuri, ylös! Meidät on petetty, vaquerot ovat jättäneet portin apacheille, intiaanit ovat kaupungissa."

Upseeri hyppäsi pystyyn, tempasi miekkansa ja hyökkäsi sanaakaan sanomatta ovelle, kintereillään mies, joka niin rajusti oli herättänyt hänet, ja joka ei ollut kukaan muu kuin muuan vanha meksikolainen sotamies.

Yhdellä silmäyksellä tuli majuuri vakuutetuksi äsken saamansa masentavan tiedon todenperäisyydestä. El Zapote ja hänen toverinsa eivät olleet ainoastaan luovuttaneet porttia apacheille, vaan he olivat menneet heidän joukkoonsakin, äsken mainittujen rosvojen mukana.

Asema oli varsin arveluttava. Meksikolaiset, vaquerojen häpeällisestä petoksesta masentuneina, taistelivat veltosti ja epäjärjestyksessä, kun eivät olleet varmoja siitä, oliko vieläkin odotettavissa petollisuutta, eivätkä niinmuodoin uskaltaneet urhoollisesti vastustaa vihollista.

Apachit ja vaquerot ulvoivat vimmatusti ja hyökkäsivät hurjasti presidion veltostuneita puolustajia vastaan, joita he surmasivat säälimättä.

Tämä ihmisteurastus oli kamalan näköistä intiaanien palamaan sytyttämien talojen sitä valaistessa. Intiaanien ulvonta sekaantui surmattujen, tuskissaan kamppailevien meksikolaisten kirkunaan ja palavien talojen kauheaan rätinään, tulen yltyessä voimakkaista tuulenpuuskista.

Majuuri syöksyi keskelle tuiminta käsikähmää, kutsuen luokseen esikaupungin puolustajia ja sanoin ja liikkein kehoittaen heitä epätoivoiseen vastarintaan.

Presidion päällikön esiintyminen vaikutti sähkön tavoin meksikolaisiin. Hänen esimerkkinsä innostamina he ryhmittyivät hänen ympärilleen ja vastasivat hyvin tähdätyllä kivääritulella hurjien vihollistensa hyökkäykseen.

Vaquerot, jotka otettiin vastaan pistinhyökkäyksellä, kääntyivät noloina karkuun, luotisateen seuraamana.

Majuurin tarmokkaiden ponnistusten kautta palautui asema ennalleen, mutta majuuri Barnum oli siksi kokenut soturi, ettei hän antanut näennäisen menestyksen huumata itseään. Hän huomasi, että olisi ollut hulluutta koettaa kauemmin puolustaa esikaupunkia. Hän ajatteli siis vain lähteä peräytymään mahdollisimman parhaassa järjestyksessä ja pelastaa naiset sekä lapset.

Kutsuen luokseen päättävimmät ja uskollisimmat sotamiehet hän muodosti niistä osaston pidättämään intiaaneja sillä aikaa kun aseettomat menisivät veneillä joen yli.

Apachit aavistivat hänen suunnitelmansa ja ponnistivat kaksinverroin estääkseen sen toimeenpanon. Syntyi hirveä käsikähmä. Kauhea taistelu mies miestä vastaan syntyi valkoisten ja puhanahkojen välillä, edelliset taistellen perheittensä pelastamiseksi, jälkimmäiset toivossa saada runsaan saaliin.

Mutta meksikolaiset, innostuneina päällikkönsä uhrautuvasta urhoollisuudesta, väistyivät vain askel askeleelta, tehden vastarintaa ihmeteltävällä epätoivon vimmalla, joka erikoisissa tilaisuuksissa tekee ihmisen voimat kaksinkertaisiksi.

Tuo kourallinen miehiä, tuskin sataviisikymmentä miestä, piti neljättä tuntia kurissa paria tuhatta intiaania antautumatta, kaatuen toinen toisensa jälkeen paikoilleen, pelastaakseen vaimonsa ja lapsensa.

Vihdoin läksivät viimeiset, haavoittuneita ja aseettomia kuljettavat veneet esikaupungista, Meksikolaiset kohottivat ilohuudon, syöksyivät vielä kerran apacheja vastaan ja alkoivat majuurin käskystä, joka vanhan haavoittuneen jalopeuran tavoin näytti vain vastenmielisesti luopuvan vastarinnasta, peräytyä apachien alinomaa ahdistaessa.

Pian olivat he saapuneet joen rannalle. Nyt oli apachien vuorostaan pakko peräytyä murhaavan kartessitulen musertamina, jota linnoitus syöksi heidän tiheään sullottuihin riveihinsä.

Tämä onnellinen tykkituli antoi sankarillisen meksikolaisjoukon henkiin jääneille sotureille tilaisuuden häiritsemättä päästä veneisiin ja poistua, mukanaan pari kolme vankia, jotka heidän oli onnistunut saada käsiinsä.

Taistelu oli lopussa; se oli kestänyt viisi tuntia. Apachit olivat päässeet voitolle vain vaquerojen petoksen avulla.

Eversti odotti ystäväänsä parvekkeella. Hän onnitteli tätä kauniista puolustuksesta ja lohdutti häntä tappion johdosta, joka hänen mielestään ja tuloksiinsa nähden oli melkein kuin voitto, katsoen vihollisen kärsimiin tavattomiin tappioihin.

Menettämättä minuuttiakaan ryhtyivät molemmat upseerit täydentämään paikan puolustuskeinoja antamalla luoda vahvat rintavarustukset joen rannalle ja rakennuttamalla kaksi kuudella tykillä varustettua, ristiin ampuvaa patteria.

Vanhan presidion valtaus vaquerojen petoksen kautta oli ankara isku meksikolaisille, joiden yhteys sillä puolen jokea olevien haciendojen kanssa siten katkesi. Onneksi oli eversti, aavistaen näin käyvän, kuten oli miltei välttämätöntäkin hänen käytettävänään olevien joukkojen vähälukuisuuden vuoksi, antanut esikaupungin kaikkien asukkaiden muuttaa kokonaan ylempään San Lucariin. Talot oli jätetty, hevoset ja karja viety pois, ja veneet oli kaikki kuljetettu linnoituksen patterien suojaan, jossa ne olivat turvassa, ainakin toistaiseksi.

Intiaanit olivat tosin esikaupungin herroina, mutta tämä menestys oli maksanut heille tavattomia tappioita, joita hyöty sen omistamisesta ei läheskään korvannut. Meksikolaiset olivat oikeastaan menettäneet vain vähäpätöisen maa-alueen, jota oli vaikea puolustaa, sillä vanha presidio ei suinkaan ollut paikan avain, ollen vain välillisesti siitä riippuvainen ja joen erottama.

Taistelun tulos tekikin kummassakin leirissä aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin oli odotettu.

Meksikolaiset olivat melkein mielissään, ettei heidän enää tarvinnut puolustaa paikkaa, joka oli miltei hyödytön heidän asemilleen ja maksoi heille paljon verta, jotavastoin apachit surumielisesti miettivät, mitä he tekisivät tällä kalliisti saadulla esikaupungilla, jonka valloitus oli maksanut yli viidensadan heidän urhoollisimman soturinsa hengen, tuottamatta mitään ratkaisua.

Kaksi vaqueroa, jotka olivat pudonneet hevostensa selästä meksikolaisten peräytyessä, olivat viimemainitut ottaneet vangiksi.

Eversti kutsui koolle sotaneuvoston, pystytti kaksi korkeata hirsipuuta joen rannalle rakennettujen rintavarustusten ulkopuolelle, ja hirtätti vaquerot koko kokoontuneen kansan ja heidän toveriensa nähden, jotka toiselle rannalle, esikaupunkiin, kasaantuneina päästivät raivokkaita huutoja, nähdessään mestauksen.

Don José Kalbris ei ollut mikään julma mies, mutta tällä kertaa hän katsoi täytyvänsä antaa varoittavan esimerkin peloittaakseen niitä, jotka vast'edes mahdollisesti aikoisivat seurata heidän esimerkkiään. Kumpaankin hirsipuuhun naulattu julistus ilmoitti, että jokaisen meksikolaisten käsiin joutuneen petollisen vaqueron kävisi samalla tavoin.

Sillä välin tuli yö, ja aivankuin valkoisia ärsyttääkseen huvittelivat intiaanit sytyttämällä edellisenä päivänä valloittamansa esikaupungin tuleen. Palon synnyttämä tavaton tulenloimu loi onnettoman San Lucarin kaupungin ja intiaanileirin yli haaveellisen hohteen, joka saattoi asukkaat surun ja hämmästyksen valtaan. He näkivät, ettei heillä ollut mitään hyvää odotettavana sellaisilta vihollisilta.

Eversti näytti olevan raudasta. Hän ei levännyt hetkeäkään, vaan tarkasti alinomaa vartiostoja ja koetti kaikin mahdollisin keinoin lisätä kaupungin puolustuskykyä.

Molemmat upseerit olivat juuri palanneet linnoitukseen viimeiseltä kierrokseltaan. Yö oli jo melkein lopussa ja intiaanit, jotka pari kolme kertaa olivat yrittäneet yllättää presidiota, olivat viimein vetäytyneet leiriinsä.

"No, majuuri, kuten näette, ei meidän tarvitse kuvitella mielessämme mitään — kysymys on vain ajasta: tuhoudummeko tänään tai huomenna, on mahdoton arvata, vaikka kenenkään ei tarvitsekaan epäillä lopputulosta."

"Hm! Kun viimeinen hetki on tullut", sanoi majuuri, "on meillä aina mahdollisuus sulkeutua linnoitukseen ja lähettää se hiiteen samalla kuin itsemmekin."

"Paha kyllä on sekin mahdollisuus meiltä riistetty, ystäväni."

"Kuinka niin?"

"Koira vieköön! Me vanhat sotilaat voimme kyllä kernaasti pamauttaa itsemme ilmaan, vieläpä meidän on niin tehtäväkin, mutta emmehän voi vaimoja ja lapsia, jotka ovat kanssamme suljettuina linnoitukseen, tuomita niin julmaan kuolemaan."

"Se on totta", sanoi majuuri miettivästi, "niin emme voi tehdä. Mutta kun asiaa ajattelen, niin onhan minulla aina jäljellä se keino, että ajan kuulan kallooni."

"Sinulla ei ole edes tuota viimeistä lohdutusta, ystäväni, meidänhän täytyy olla esikuvina täällä oleville ihmisraukoille, joita meidän on velvollisuus suojella viime hetkeen asti. Meidän täytyy olla viimeisinä taistelussa."

Majuuri ei vastannut tähän viimeiseen todisteeseen, jonka hän mielessään tunsi kumoamattomaksi.

"Mutta", sanoi hän hetken kuluttua, "mistä johtuu, ettemme ole vielä saaneet mitään tietoa valtion pääkaupungista?"

"Ah, ystäväni, niillä on siellä luultavasti muuta tekemistä kuin ajatella meitä."

"Mitä vielä, sitä en voi uskoa."

Samassa muuan päivystäjä aukaisi oven ja ilmoitti:

"Don Torribio Quiroga."

Molemmat soturit hätkähtivät, voimatta käsittää, mistä tämä äkkiliike johtui.

Don Torribio Quiroga astui sisään.

Hän oli puettu komeaan meksikolaisen sotaväen everstin univormuun, vasemmassa käsivarressaan ajutantin nauha.

Hän tervehti kunnioittavasti kumpaakin upseeria.

"Tekö siinä todellakin olette, don Torribio?" mutisi eversti.

"Niinpä luulen", vastasi don Torribio hymyillen.

"Teidänhän piti, kun minulla viimeksi oli kunnia nähdä teidät, lähteä pitkälle matkalle."

"Palaan nyt juuri siltä."

"Mutta tuo univormu."

"Niin, tosiaankin, caballerot, väsyttyäni siihen, että minua täällä maaseudulla aina kohdeltiin kuin tyhjäntoimittajaa, kuin jotakin hyödytöntä narria, puistin päältäni kaiken, mikä voisi herättää huomiota, tullakseni mieheksi minäkin, kuten kaikki muut ihmiset."

"Te olette siis?" kysyi don José.

"Upseeri, kuten tekin, eversti, ja sitäpaitsi valtion kuvernöörin ajutantti."

"Tuohan on tavatonta!" sanoi eversti.

"Kuinka niin? Päinvastoin ei mikään ole yksinkertaisempaa."

Majuuri ei ollut millään tavoin sekaantunut keskusteluun. Don Torribion odottamattoman saapumisen johdosta oli omituinen epäluulo syöpynyt hänen sydämeensä.

"Minun täytyy tunnustaa", jatkoi eversti, "etten ensinkään luullut…"

"Mitä sitten? Ettäkö minä olin upseeri? Kuten näette, olette ollut väärässä ja sitäkin enemmän, koska maakunnan ylipäällikkö on toimitettavakseni uskonut tehtävän, jonka varmasti luulen olevan teille tällä hetkellä suureksi hyödyksi."

Hän veti povestaan suuren, Meksikon vaakunalla suljetun käärön, jonka hän ojensi everstille.

Don José tarttui siihen innokkaasti.

"Sallitteko?" sanoi hän.

"Kaikin mokomin, olkaa niin hyvä!"

Kuvernööri avasi kirjelmän ja luki sen innokkaasti.

"Ohhoh!" huudahti hän iloissaan, "neljäsataa viisikymmentä miestä, en odottanut niin runsasta avustusta."

"Kenraali pitää tätä presidiota hyvin tärkeänä", sanoi don Torribio, "hän ei säästä mitään uhrausta sen säilyttämiseksi."

"Elävän Jumalan nimessä, don Torribio, saatuani tuon apujoukon en välitä intiaaneista enempää kuin oljenkorresta!"

"Näyttää siltä, etten tullut hetkeäkään liian aikaisin", sanoi don Torribio hymyillen ilkeästi.

"Totta vie! Te tulitte ihan parhaaseen aikaan; mutta nyt pidämme hauskaa."

"Sen kyllä uskon", sanoi nuori mies, jonka huulilla väreili kuvaamaton hymyily.

"Entä teidän väkenne?" kysyi kuvernööri.

"Se on täällä viimeistään tunnin kuluttua."

"Mihinkä osastoon se kuuluu?"

"Ei mihinkään erikoisesti, se on sissiväkeä."

"Hm!" sanoi eversti hiukan tyytymättömänä. "Olisin kernaammin ottanut muita joukkoja, mutta samantekevä. Jos haluatte, niin ratsastamme heitä vastaan."

"Olen käytettävissänne, eversti."

"Tulenko minä mukaan?" kysyi majuuri.

"Tulkaa, sehän olisi erinomaista", sanoi don Torribio vilkkaasti.

Eversti epäröi hetkisen.

"Ei", sanoi hän viimein, "jääkää tänne, eihän tiedä mitä voi tapahtua, ja minun poissaollessani täytyy jonkun olla tilallani. Tulkaa, don Torribio."

Majuuri istuutui tyytyväisesti hymyillen jälleen sohvaan, josta oli noussut.

Molemmat ensinmainitut menivät ulos. Juuri kun he nousivat hevosen selkään, tapasivat he ratsastajan, joka tuli ajaen täyttä laukkaa.

"Estevan Diaz!" mutisi don Torribio itsekseen. "Kunhan hän ei vain tuntisi minua!"

VIII.

KONNAMAISUUTTA.

Kuten olemme maininneet, oli don Torribio äkkiä poistunut del Cormillon haciendasta sen salaperäisen tuntemattoman kanssa, jonka hän oli tavannut niin kummallisella tavalla.

Matka ei tullut pitkäksi. Korkeintaan neljännestunnin kuluttua pysäytti vieras hevosensa ja lausui lyhyesti:

"Ei maksa vaivaa, että vien teidät etemmäksi ennenkuin tiedän, mitä minun on odotettava teiltä."

Don Torribio oli pysähtynyt samalla kuin vieraskin.

"Luulen, että sotkette asian, caballero", vastasi hän kuivasti.

"Millä tavoin sitten, jos saan luvan kysyä, señor?" sanoi toinen ilkkuvalla äänellä.

"Selitän kohta miten asiat ovat ja asetan siten kunkin paikalleen."

"Tehkää niin, caballero, minä olen pelkkänä korvana."

"Ensiksikin", jatkoi don Torribio lujalla äänellä, "sallinette minun antaa teille erään neuvon."

"Neuvot ovat aina hyödyllisiä. Jos teidän on hyvä, niin käytän sitä, siitä saatte olla vakuutettu."

"Siinä teette oikein. En tiedä tunnetteko minua, mutta pankaa mieleenne muuan asia, nimittäin se, ettei minua voida helposti peloittaa, ja koska on mahdollista, että te jostakin minulle tuntemattomasta syystä olette houkutellut minut väijytykseen, niin tahdon vain huomauttaa, että minä nähdessäni teidän tekevän pienimmänkin epäluuloa herättävän liikkeen, ja koska en tiedä kuka olette ja mitä aiotte, arvelematta ammun luodin päänne läpi."

"Hyvä, te olette juuri mieleiseni mies. Huomaan, että tulemme ymmärtämään toisemme."

"Ehkä. Mutta koska minä en ole etsinyt teitä enkä millään tavoin pyytänyt apuanne, niin vaadin ennen kaikkea, että selitätte asianne suoraan, mutkattomasti ja koukkuilematta."

Tuntematon kohautti hartioitaan.

"Eikö siinä ole kylliksi, että tiedätte minun voivan tehokkaasti tukea niitä kostotuumia, joita te haudotte mielessänne?"

"En tiedä mitä tarkoitatte tai mihin tähtäätte", vastasi nuori mies ylpeästi.

"Vai niin", sanoi toinen irvistellen ilkeästi "vai sillä tavoin te vastaatte minulle!"

"Miksikä vastaisin toisin? Mikä oikeus teillä on vaatia minun luottamustani, millä oikeudella te yritätte tunkeutua salaisuuksiini, edellyttäen, että minulla joitakin sellaisia olisi?"

"Koska teidän vihollisenne on myöskin minun viholliseni, ja että samalla kun te kostatte omasta puolestanne, kostan minäkin puolestani — ymmärrättekö nyt?"

"En vähääkään enempää kuin ennen. Ellei teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa, niin on parasta, että lopetamme ja eroamme, sillä tämä keskustelu on hyödytöntä."

Tuntematon teki kärsimättömän liikkeen. Hän ei ollut odottanut niin tylyä kohtelua.

"Vielä sananen, don Torribio Quiroga", sanoi hän. "Se mies, jota te vihaatte ja jonka henkeä vastaan jo olette vehkeillyt, on don Fernando Carril. Tämä mies, jonka te jo jonkun aikaa olette tavannut kaikkialla teillänne, vastustamassa teidän suunnitelmianne ja tekemässä tyhjäksi toiveitanne, tämä mies on voittanut teidät aina. Teidän henkennekin kuuluu hänelle; vieläpä hän on teiltä riistänyt rakastettunne sydämen. Eikö minulla olekin tarkat tiedot? Luotatteko nyt minuun?"

Don Torribio oli surun ja vihan sekaisin tuntein kuunnellut tuon omituisen vieraan tekemiä paljastuksia.

"Kyllä", sanoi hän, puristaen raivoissaan nyrkkiään, "kyllä teillä on tarkat tiedot. Olkoon nuo tiedot saatu taivaasta tai manalasta, niin ne ovat aivan oikeat. Tuo mies on minun pahahenkeni, kaikkialla ja aina olen kohdannut hänet sulkemassa tieni ja tekemässä, aivan kuin leikillään, tyhjäksi rakkaimmat toiveeni. Oh, voidakseni kostaa hänelle, saadakseni pitää häntä käsissäni huohottavana ja epätoivoissaan uhraisin mielelläni koko omaisuuteni."

"Tiesinhän, että lopultakin ymmärtäisimme toisemme!"

"Älkää laskeko leikkiä, señor, tuskani on ääretön. Olisin antanut tuolle miehelle kaikki anteeksi: hänen häpeämättömän onnensa, hänen menestyksensä maailmassa, jossa hän loistaa minun kustannuksellani; ne kultakasat, joita hän voittaa niin ylimielisen välinpitämättömänä, olisin antanut hänelle anteeksi kaikki, sanon minä, ellei hän olisi tehnyt tyhjäksi rakkainta toivettani ryöstämällä minulta rakastettuni sydäntä, sillä vaikka epäilyni ei vielä olekaan saanut varmaa vahvistusta, olen tänä iltana päässyt siveelliseen varmuuteen, jota ei mikään voi järkyttää. Rakastavan sydän ei pety, mustasukkaisuus tekee tarkkanäköiseksi. Heti kun don Fernando ilmestyi don Pedro de Lunan perheeseen, aavistin, että hän oli kilpailijani, vieläpä suosittu kilpailija."

"Jos haluatte, hankin teille tilaisuuden kostaa don Fernandolle ja annan doña Hermosan käsiinne."

"Teettekö niin todellakin?" huudahti nuori mies innokkaasti ja iloissaan.

"Minä teen niin", vastasi tuntematon varmasti, "kahden päivän kuluessa saatte tilaisuuden kostaa kummallekin, asia riippuu vain itsestänne."

"Oi, sitten", sanoi don Torribio äärettömän raivokkaasti, "annan teille kaikki mitä pyydätte, mikäli vain voin."

"Olkaa varuillanne, don Torribio, me teemme sopimuksen, jonka määräykset teidän on, mistä hinnasta tahansa täytettävä."

"Olkoon nuo määräykset minkälaiset tahansa, niin minä täytän ne, jos te vain varmasti hankitte minulle tilaisuuden kaksinkertaiseen kostooni."

"Hyvä! Vannokaa minulle kaiken sen nimessä, mikä teille on pyhintä maailmassa, että mitä tapahtuneekin, minkä lopullisen päätöksen tehnettekin, ette kenellekään ilmaise, mitä täällä meidän kesken tapahtuu."

"Minä vannon sen ritarikunniani kautta, señor, puhukaa täysin luottavasti."

"Te kysyitte minulta äsken, kuka minä olen: minä olen Tiikerikissa."

Nuori mies hätkähti vaistomaisesti, kuullessaan tuon pelätyn nimen, mutta hän tyyntyi heti.

"Erinomaista!" sanoi hän. "Lausumanne nimi takaa kostoni onnistumisen."

"Kyllä, eikö niin?" vastasi rosvo ilkkuen. "Maineeni on vakiintunut rajamailla jo aikoja sitten. Kas tässä, mitä teiltä vaadin. Punnitkaa tarkoin mitä saatte kuulla, miettikää vakavasti mitä teille ehdotan, ennenkuin vastaatte minulle, sillä huomautan vieläkin, että pakotan teidät täyttämään kaikki hyväksymänne ehdot."

"Puhukaa!" sanoi don Torribio kärsimättömästi; "olenhan sanonut hakevani kostoa."

"Kuulkaa siis ja muistakaa valanne. Minä valmistan tällä hetkellä kauheata retkeä San Lucarin presidiota vastaan, jonka tahdon saada haltuuni mistä hinnasta tahansa. Erityisistä syistä, joita ei teidän tarvitse tietää, olen kerännyt useita apachiheimoja ja suuren joukon vaqueroja, jotka ovat väijyksissä muutaman askeleen päässä täältä ja odottavat vain merkkiäni hyökätäkseen verenhimoisten tiikerien tavoin tuon rikkauksia täynnä olevan kylän kimppuun. Voimakas ja nerokas hittolainen, jonka apuun luotin tämän rohkean yllätyksen toimeenpanemiseksi, on pettänyt minut viime hetkellä. Tämän liittolaisen voitte te ainoastaan korvata, tahdotteko tehdä niin?"

"Mutta", huudahti nuori mies säpsähtäen, "tehän ehdotatte minulle petosta."

"Ei", vastasi rosvo syvällä äänellä, "vaan kostoa, loistavaa kostoa, joka kohtaa sekä teidän vihollisianne että niitä, jotka ovat osoittaneet heidän menestykselleen hyväksymistään, ja hymyilleet säälin hymyä teidän joutuessanne tappiolle."

"Kuinka?… Minä, don Torribio, joka kuulun maan vanhimpiin sukuihin, minäkö liittyisin…"

Hän keskeytti epäröiden. Tiikerikissa hymyili ylenkatseellisesti.

"Rosvoihin ja punanahkoihin, sotiaksenne maamiehiänne vastaan", sanoi hän. "Miksi epäröitte sanoa sitä? Minulle nuo laadunmäärittelyt eivät merkitse mitään. Minä tarjoan teille tilaisuuden kostaaksenne maamiehillenne, jotka ovat tulleet vihollisiksenne, koska he ovat asettuneet vastustajienne puolelle. Te ryhdytte kaksintaisteluun ja kaksintaistelussa ovat kaikki keinot luvallisia vastustajan surmaamiseksi. Muuten ovat nämä minun ehtoni, enkä minä tee niihin mitään muutosta. Saatte neljäkolmatta tuntia aikaa miettiäksenne niitä."

Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys molempien miesten kesken. Yö oli pimeä, tuuli puhalsi valittaen puiden oksissa, salaperäisiä ääniä kulki ohi tuulen siivillä.

Don Torribio aloitti viimein kumealla äänellä;

"Te annatte minulle neljäkolmatta tuntia, minä pyydän neljääkymmentä kahdeksaa tehdäkseni päätökseni. Tahdon viimeisen kerran tiedustella sen mieltä, jonka kanssa minun pitäisi mennä naimisiin. Kuten näette, olen rehellinen teitä kohtaan. Tämän askeleen ratkaisusta riippuu, mitä tietä tulen kulkemaan."

"Olkoon niin!" sanoi Tiikerikissa. "Teidän apunne tulee sitä voimakkaammaksi ja tahtonne sitä lujemmaksi, kun viimeinenkin kuvittelunne on haihtunut. Olkoon niin, minä puolestani en ole toimetonna."

"Kiitos! Siinä tapauksessa että minun on ilmoitettava teille päätöksestäni, missä tapaan teidät?"

"Odotan teitä Baranca del Fraylen luona."

"Sovittu. Suokoon Jumala", lisäsi hän huokaisten, "ettei kohtalo pakota minua kohtaamaan teitä!"

Tiikerikissa irvisti ivallisesti, kohauttaen olkapäitään, ja sanomatta enempää kannusti hän hevostaan ja katosi pimeään.

Edellä on jo kerrottu millä tavoin vanha sissi oli toiminut, kuten oli don Torribiolle luvannut tekevänsä. Se hajaannus, joka poppamiehen vaikutuksesta oli tapahtunut apachien keskuudessa samana yönä kuin Tiikerikissa oli poistunut intiaanileiristä mennäkseen tapaamaan Kivisydäntä, ei ollut onnistunut poppamiehen toivomuksen mukaisesti. Vanhan päällikön paluu oli riittänyt antamaan hänelle taas koko hänen vaikutusvaltansa apacheihin, jotka jo vuosikausia olivat tottuneet tottelemaan häntä, sillä hänen retkeilynsä rajamailla olivat aina olleet hyvin tuottavia koko tuona aikana, jolloin hän oli johtanut heitä.

Tiikerikissan ei edes ollut tarvinnut rangaista poppamiestä, sillä sen tehtävän oli Korppikotka ottanut suorittaakseen. Tämä ylimalkainen mestaus oli tehnyt terveellisen vaikutuksen noihin hurjiin luonteisiin, jotka vain raaka voima voi masentaa.

Sillävälin ei Tiikerikissa ollut tahtonut antaa punanahkojen rajusti palaavan luottamuksen häneen jäähtyä. Ja vaikka hänen viimeiset valmistelunsa eivät vielä olleet kunnossa, kun Kivisydämen luopuminen aiheutti hänelle vakavaa haittaa hänen suunnitelmiensa menestymiseen nähden, oli hän huomannut välttämättömäksi kiirehtiä retkeä silläkin uhalla, että se epäonnistuisi, toivoen voivansa käyttää hyväkseen don Torribion vihaa, sillä tämän korkea asema maakunnassa oli hänelle erittäin edullinen. Hän oli koonnut kaikki käytettävänään olevat asekuntoiset intiaanit ja mennyt Rio Grande del Norten yli, jonka jälkeen tuo ryöstölintulauma tuhoisan myrskyn tavoin oli syöksynyt eteenpäin pitkin onnetonta intiaanialueen rajaa, polttaen, ryöstäen ja murhaten, ja kauhean maanvaivan tavoin leviten noiden ihanien seutujen yli, jotka he muuttivat kauheaksi erämaaksi.

Don Torribio oli ensimmäisiä, joka sai tiedon intiaanien hyökkäyksestä, ja tämä herätti hänessä kuvaamattoman, surun ja ilon sekaisen tunteen. Hän aavisti, että Tiikerikissa, toimiessaan näin nopeasti, tahtoi osoittaa vilpittömyyttään häntä kohtaan sekä käytökseensä että siihen tapaan nähden, jolla hän aikoi täyttää antamansa lupauksen.

Nuori mies, joka tähän asti oli ollut ristiriitaisten tunteitten vallassa, päätti viimeinkin saada selvän epäilyksistään ja hankkia varman tiedon siitä, mitä hänellä oli pelättävää tai toivottavaa doña Hermosalta ja tämän isältä. Noin kello yhdeksän aamulla nousi hän siis ratsaille, ja huolimatta vaaroista, joihin hän epäilemättä antautui tuolla lyhyelläkin matkalla presidiosta haciendaan, onnistui hänen huomaamatta lähteä San Lucarista, jota kohti intiaanit nopeasti ryntäsivät. Hän ajoi täyttä neliä el Cormilloon päin.

Noin puolimatkassa haciendaan pysähtyi hevonen muutamien ruumiiden luo, jotka makasivat pitkänään poikki tien, täynnä haavoja. Mutta don Torribio oli niin omiin mietteisiinsä vajonneena, ettei hän kiinnittänyt erikoista huomiota tähän huonoon enteeseen. Silmäisten sivumennen välinpitämättömästi ruumiita, jatkoi hän matkaansa, välittämättä sen enempää tästä tapahtumasta.

Joko tahallaan tai huomatessaan turhaksi rynnäkön haciendaa vastaan, olivat apachit kiertäneet sen raivoisasti edetessään, lähestymättä sitä. Don Torribion saapuessa oli hacienda jo täydessä puolustuskunnossa. Portit oli suljettu ja huolellisesti varustettu, ikkunoihin laitettu ampumareijät ja muurien päällä näkyivät sen lukuisain puolustajain pistimet välkkyvän auringonpaisteessa.

Pääportille asetettu vartia laski don Torribion sisään, tunnettuaan hänet ja kuulusteltuaan häntä.

Muuan peoni seurasi nuorta miestä, joka ilmoitettiin ja vietiin saliin.

Siellä oli kolme henkilöä: don Pedro de Luna, doña Manuela ja don Estevan Diaz, joka viimemainittu, kalpeana ja verissään, makasi pitkänään leposohvassa ja näytti nukkuvan. Hänen äitinsä istui vieressä, vartioiden hänen nukkumistansa äideille ominaisella hellyydellä.

Don Torribio astui muutamia askelia vaivaantuneen näköisenä, jonka jälkeen hän pysähtyi epäröiden, nähdessään, ettei kukaan kiinnittänyt huomiotaan häneen.

Vihdoin kohotti don Pedro katseensa ja kiinnitti sen häneen kylmästi sanoen:

"Vai niin, tehän siinä olettekin, serkku hyvä. Mikä sattumus tuo teidät tänne tänään?"

"Muiden syiden puutteessa", vastasi nuori mies, nolona tällaisesta vastaanotosta, jota hän ei ensinkään odottanut, ja aavistaen myrskyä, "olisi teidän perhettänne kohtaan tuntemani harrastus velvoittanut minut rientämään tänne tällä hetkellä."

"Kiitän teitä, serkkuseni, tästä myötätuntoisuuden osoituksesta", sanoi don Pedro yhä kylmemmin, "mutta teidän olisi pitänyt muistaa, että el Cormillo on täydessä puolustuskunnossa, ja ettei meillä ole mitään vaaraa näiden muurien turvissa, ennenkuin antauduitte vaaraan tulla murhatuksi tiellä, kuten Estevan raukka on vähällä ollut joutua."

"Hänen kimppuunsa on siis hyökätty?" kysyi nuori mies.

"On", vastasi haciendero kuivasti; "hänen ja erään toisen henkilön kimppuun, joka, häntä huonompionnisena, luultavasti on kuollut. Ettekö sitä tiennyt?"

"Minäkö?" huudahti don Torribio totuudenmukaisella äänellä, jota oli mahdoton käsittää väärin. "Mistä minä sen olisin tiennyt?"

"Suokaa anteeksi, serkku hyvä, minä olen siinä määrin hämmennyksissä kaikesta siitä, mitä tapahtuu, etten tiedä mitä sanon."

Nuori mies kumarsi, jatkaen sitten:

"Saisinko luvan kunnioittaa läsnäolollani ihastuttavaa serkkuani?"

"Suonette anteeksi hänelle, mutta hän on vetäytynyt huoneisiinsa. Lapsi parka on niin kiihoittunut näistä tavattomista tapahtumista, jotka yht'äkkiä ovat iskeneet niskaamme, ettei hän voi ottaa vastaan ketään, ei edes teitä."

"Tämä vastoinkäyminen on minulle sitäkin ikävämpi, kun olin toivonut saavani puhutella häntä erään hyvin vakavan asian johdosta."

"Sitä ikävämpää, ystäväni, sitä ikävämpää! Teidän on myönnettävä, että hetki on huonosti valittu keskusteluun asioista silloin, kun intiaanit ovat porttien edustalla, hävittävät maitamme ja sytyttävät asuntomme tuleen."

"Se on totta, serkku hyvä, myönnän huomautuksenne oikeaksi. Mutta sattuman kautta olen kuitenkin joutunut niin tavattomaan asemaan, että jos saisin olla itsepäinen…"

"Siitä ei olisi mitään hyötyä, paras don Torribio", keskeytti haciendero jonkun verran tylysti. "Minulla on ollut kunnia sanoa teille, että tyttärelläni ei voi olla iloa ottaa vastaan teitä."

"Olkaa sitten hyvä, serkku, ja suokaa anteeksi käyntini sopimattomuus. Kenties olen onnellisempi toisella kertaa."

"Juuri niin, toisella kertaa, kun olemme päässeet rauhaan noilta kirotuilta intiaaneilta, eikä meidän enää tarvitse pelätä kauheaa kuolemaa."

"Ja nyt, serkku hyvä", jatkoi nuori mies huonosti hilliten vihaansa, "koska huomaan, että te luultavasti hajamielisyydessänne ette ole tullut tarjonneeksi minulle tuolia, niin saan vain lausua toivovani teidän olevan turvassa ja sanon hyvästit."

Haciendero ei ollut huomaavinaan sitä tyytymätöntä äänensävyä, jolla nuori mies lausui viime sanansa.

"No, hyvästi sitten, don Torribio", sanoi hän; "onnea matkalle. Olkaa varovainen ennen kaikkea ja pitäkää silmänne auki. Tiet ovat rosvoja täynnä ja minä olisin lohduton, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus."

"Seuraan neuvoanne, josta teitä vilpittömästi kiitän", vastasi nuori mies, kääntyen mennäkseen.

Tällöin don Estevan, joka kuten mainittu, näytti nukkuvan, aukaisi silmänsä ja huomasi don Torribion. Hänen silmänsä säkenöivät.

"Äiti kulta", sanoi hän raukealla äänellä, "ja te don Pedro, olkaa hyvä ja jättäkää minut hetkeksi yksinäni tuon caballeron kanssa, jolle minun on sanottava muutamia sanoja kahdenkesken."

"Minulleko, señor?" huudahti don Torribio ylpeällä, melkein halveksivalla äänellä.

"Niin, juuri teille, señor don Torribio Quiroga", vastasi haavoittunut, jonka ääni kävi yhä lujemmaksi hänessä liikkuvien tunteiden johdosta.

"Sinähän olet liian heikko, poikaseni", sanoi doña Manuela, "puhuaksesi jonkun kanssa."

"Kenties olisi viisaampaa vartoa muutamia päiviä, ystäväni", lisäsi don Pedro.

"Ei", vastasi Estevan, "minun täytyy puhua hänen kanssaan tänään, vieläpä nyt heti."

"Tee kuten tahdot, inttipää", sanoi don Pedro, "me menemme viereiseen huoneeseen voidaksemme rientää tänne heti kun kutsut meitä. Tulkaa, Manuela!"

He menivät.

Don Estevan piti katseensa kiinnitettynä oveen, aina siihen asti kunnes se oli sulkeutunut, jonka jälkeen hän kääntyi don Torribioon päin, joka yhä seisoi liikkumatta keskellä salia.

"Tulkaa lähemmäksi, señor caballero", sanoi hän, "jotta tarkoin käsittäisitte, mitä minulla on sanottavaa."

"Kuulen mitä sanotte, señor, ja pyydän, että joutuin annatte minulle selityksen, joka teillä on tehtävänä."

"Saatte sen aivan heti, caballero. Pyydän huomauttaa teille, että minä kohotin erään rosvon naamiota niistä, jotka hyökkäsivät kimppuumme, ja että minä tunsin hänet."

"Minä en ymmärrä teitä, señor", vastasi don Torribio.

"Vai niin, te ette ymmärrä minua, señor! Odotinkin sellaista vastausta. Te ette luultavasti tiedä myöskään sen henkilön nimeä, joka oli seurassani, ja jota vaquerot ahdistivat kuvaamattoman raivokkaasti."

"En, sitä en todellakaan tiedä, caballero", vastasi don Torribio yhtä rauhallisesti.

"Yhä parempaa ja parempaa! Tietäkää sitten, että se oli don Fernando Carril", sanoi don Estevan, katsahtaen don Torribioon purevan ivallisesti.

"Don Fernando Carril surmattu!" huudahti nuori mies kaksinverroin ihmetellen.

Don Estevan nauroi ylenkatseellisesti.

"Vielä muuan seikka", lisäsi hän uhkaavalla äänellä: "ellei don Fernandoa ole tuotu takaisin tähän haciendaan neljänkolmatta tunnin kuluessa, ilmoitan minä don Pedrolle ja hänen tyttärelleen hänen murhaajansa nimen. Oletteko ymmärtänyt minut tällä kertaa, mitä?"

Ja kivun pakottamana hän puolittain pyörtyneenä vaipui takaisin vuoteelleen.

Don Torribio seisoi hetkisen paikoillaan masentuneena kuulemastaan, mutta saavuttaen taas pian mielenmalttinsa hän läksi kiireesti ulos, hyppäsi satulaan ja ajoi täyttä neliä yli lakeuden, mutisten raivoissaan: "Tiikerikissa oli oikeassa. Minulla ei nyt ole muuta tehtävää kuin mennä Baranca de Frayleen."

IX.

VANKINA.

Meidän on nyt selitettävä lukijalle, mitä oli tapahtunut don Fernando Carrilin kaaduttua siinä väijytyksessä, jonka uhriksi hän oli joutunut.

Heti kun miekka oli pudonnut hänen lamautuneesta kädestään ja hän oli kaatunut toverinsa viereen, heittäytyivät hänen päälleen yht'aikaa ne naamioidut miehet, jotka tähän asti vain epäröiden olivat lähestyneet häntä, siinä määrässä he kunnioittivat hänen hienoa miekkaansa. Ja että heillä olikin syytä tähän kunnioitukseen, sitä osoittivat neljän rosvon ruumiit, jotka puhkaistuin rinnoin makasivat pitkänään maassa.

Don Fernando Carril oli kaatunut selälleen; eikä hänessä näkynyt elon merkkiäkään. Hänen kauniilla, jalomuotoisilla kasvoillaan lepäsi kuolon kalpeus. Puoleksi avonaisten huulten välistä näkyivät tiukasti yhteenpurrut hampaat. Veri valui virtanaan monesta haavasta, ja hänen kouristuksen tapaisesti suljettu kätensä piti vielä kiinni aseesta, jolla hän oli niin kauan taistellut murhaajiaan vastaan.

"Capito!" sanoi muuan heistä, katsellen häntä tarkkaavasti, "kas siinä mies, joka on hyvin huonossa tilassa. Mitähän mestari sanoo?"

"Mitä tahdotte hänen sanomaan, señor Carlocho?" vastasi toinen. "Hän puolustautui kuin jalopeura. Oma syynsä! Hänen olisi pitänyt olla siivolla, niin ei mitään tällaista olisi hänelle tapahtunut. Nähkääs, me olemme menettäneet neljä miestä."

"Se oli oikein noille lurjuksille! Olisin suonut, että hän olisi surmannut kuusi, kun hän itse vain ei olisi tuossa tilassa."

"Koira vie!" vastasi rosvo, "tuo ei ollut varsin kohteliaasti lausuttu meitä kohtaan, sanon minä."

"Hyvä on, hyvä on! Auttakaa nyt minua sitomaan hänen haavansa parhaimman mukaan, ja lähtekäämme kiireesti täältä, sillä meidän ei ole varsin terveellistä oleskella tällä seudulla. Sitäpaitsi odotetaan meitä toisaalla, kiiruhtakaamme siis."

Ryhtymättä enempään keskusteluun kiiruhtivat rosvot tottelemaan Carlochon käskyä. Kun nuoren miehen haavat oli sidottu parhaimman mukaan, heitettiin hänet sen gauchon hevosen selkään, joka näytti johtavan joukkuetta, ja koko joukko läksi ajamaan täyttä neliä, välittämättä sen enempää taistelussa kaatuneista, joiden ruumiit jätettiin villipetojen saaliiksi.

Ratsastettuaan varsin nopeasti lähes kaksi tuntia saapuivat he vihdoin hylättyyn ranchoon.

Siellä oli kaksi miestä levottomasti odottamassa heidän tuloaan.

Nämä miehet olivat don Torribio ja Tiikerikissa.

"No?" huusi viimemainittu tulijoille heti heidät huomattuaan.

"Tehty", vastasi Carlocho yksikantaan, hypäten hevosen selästä ja ottaen syliinsä don Fernandon ja kantaen hänet lehtivuoteelle.

Nuoressa miehessä ei näkynyt elon merkkiäkään.

"Onko hän kuollut?" murisi Tiikerikissa.

Carlocho puisti päätään.

"Ei taida paljonkaan puuttua!" hän vastasi.

"Roisto!" huusi intiaanipäällikkö raivoissaan. "Silläkö tavalla sinä toimitat käskyjäni? Enkö sanonut, että sinun piti tuoda hänen elävänä?"

"Hm!" sanoi Carlocho. "Olisin suonut, että olisitte ollut mukana! Ruumiillistunut hornanhenki, joka aseistettuna vain hienolla paraatimiekalla piti puoliaan meitä vastaan kolmattakymmentä minuuttia ja kaatui vasta sitten kun oli tappanut neljä urhoollisinta toveriamme."

Tiikerikissa hymyili pilkallisesti.

"Te olette aika raukkoja!" sanoi hän.

Ja kääntäen olkapäitään kohauttaen selkänsä vaquerolle hän lähestyi nuorta miestä.

Don Torribio seisoi jo tämän vieressä.

"Onko hän kuollut?" kysyi Tiikerikissa.

"Ei", vastasi meksikolainen hetken kuluttua, "mutta ei paljon puutukaan."

"Sitä pahempi!" mutisi vanha päällikkö, "tahtoisin antaa paljon, jos hän olisi pelastettavissa."

Don Torribio katsoi häneen ihmeissään.

"Mitä liikuttaa meitä tuon miehen henki?" sanoi hän. "Hänhän on vihollisemme?"

"Juuri sen vuoksi toivonkin, ettei hän kuolisi."

"Minä en käsitä."

"Koko elämäni ajan olen työskennellyt erään aatteen toteuttamiseksi; minä en siis kuulu itselleni, vaan minun täytyy tuon aatteen hyväksi uhrata vihani ja ystävyyteni."

"Myönnän sen jossakin määrin, mutta miksi sitten olette asettanut ansan tuolle nuorelle miehelle, joka omien puheittenne mukaan on petturi?"

"Pitääköhän aina tulla väärin tuomituksi, vieläpä niiden taholta, jotka ovat lähinnä?" sanoi vanha sissi katkerasti hymyillen. "Mitäpä minua liikuttaa, vaikka tuo mies onkin petturi? Musertamalla hänet riistämättä hänen henkeään, olisin saavuttanut tarkoitukseni, joka minulla oli tehdessäni liiton teidän kanssanne. Kun sitten olisin pitänyt hänet jonkun päivän vankina estääkseni häntä ryhtymästä toimiin teitä vastaan ja vastustamasta avioliittoanne doña Hermosan kanssa, olisin laskenut hänet vapaaksi."

"Paha kyllä on se nyt liian myöhäistä. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Tämän miehen kuolema, joka on tapahtunut salaperäisesti, väijytyksen kautta, vahingoittaa teidän aikeitanne enemmän kuin luulettekaan."

"Tulkoon hänen verensä teidän päällenne, sillä juuri te olette pannut toimeen tämän murhan."

"Minäkö? Te olette hullu!" vastasi nuori mies.

Tiikerikissa katsoi uuteen liittolaiseensa suurin silmin ihmetellen ja vihellellen meksikolaista tanssisäveltä. Oli selvää, ettei tämä mies, joka ryömi veressä, ollut ensinkään käsittänyt mitä don Torribio hänelle sanoi.

"Pyh!" sanoi viimemainittu, "mitä merkitsee joku henkilö enemmän tai vähemmän!"

Intiaanipäällikkö kumartui vuorostaan don Fernandon yli ja tarkasti häntä huolellisesti.

Nuoren miehen silmät olivat ummessa ja kasvot olivat kuolon kalpeat ja jäykät.

Pari kolme vaqueroa, Carlochon avustamina, hieroivat lakkaamatta hänen ohimoitaan ja rintaansa rommilla.

Katseltuaan tarkkaavasti nuorta miestä veti intiaanipäällikkö veitsen vyöstään ja asetti sen terän haavoittuneen huulille, jonka jälkeen hän, pidettyään veistä näin pari kolme minuuttia, tarkasti sitä.

Hänestä se näytti hiukan hikiseltä. Hän polvistui nyt don Fernandon viereen, tarttui hänen vasempaan käteensä, työnsi takinhihan ylös, ja löydettyään suonen hän pisti siihen terävällä veitsenkärjellä.

Syntyi hetkeksi jännittävä odotus. Kaikkien katseet olivat tähdätyt haavoitettuun. Tämä koe oli viimeinen. Ellei se onnistunut, oli kaikki mennyttä — ei ollut enää mitään keinoa pelastaa nuoren miehen henkeä.

Vaquerot jatkoivat yhä hieromistaan.

Intiaanipäällikön puukolla pistämän haavan reunoille alkoi vähitellen ilmestyä musta pilkku, joka yhä suureni ja viimein muodosti pikimustan helmen, joka hetken epäiltyään viimein heltisi ja vieri pitkin käsivartta alaspäin, ja sitä seurasi heti uusi, jota vuorostaan seurasi kolmas, minkä jälkeen veri vaaleni ja norjistui sekä juoksi vihdoin yhtämittaisena ruusunpunaisena säteenä.

Tiikerikissa ei voinut pidättää voiton huudahdusta: don Fernando oli pelastettu.

Nuori mies liikahtikin muutaman minuutin kuluttua tuskin huomattavasti ja huokasi syvään.

Intiaanipäällikkö nousi, sidottuaan don Fernandon käsivarren, ja viittasi Pablitoa seuraamaan häntä toiseen ranchossa olevaan huoneeseen, pyydettyään don Torribiota jäämään hetkeksi entiselle paikalleen.

Odottamatta kysymystä, jonka vaquero aikoi tehdä, ja jonka hän jo huomasi liikkuvan tämän ohuilla, ivallisilla huulilla, alkoi päällikkö puhua kuumeisen vilkkaasti, mikä osoitti hänen kiihoittunutta mielentilaansa.

"Te näette mitä tapahtuu", sanoi hän.

"Hitto vie, mutta itsehän olette tahtonut niin", keskeytti Pablito suuresti ihmeissään.

"Kyllä, minä olen tahtonut niin", jatkoi päällikkö, "ja minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on kuullut rukoukseni ja säästänyt minut inhoittavalta rikokselta."

"Jos te olette tyytyväinen, niin silloinhan on kaikki hyvin."

"Mutta nyt on kysymyksessä toinen asia. Muista, ettei don Torribio saa tietää mitään. Koko maailman, etupäässä tuon miehen täytyy olla siinä luulossa, että don Fernando on kuollut."

"Puhukaa, luulen ymmärtäväni tarkoituksenne."

"Don Fernandon haavat, vaikka niitä onkin paljon, eivät ole vaarallisia. Ainoastaan verenvuoto ja hänen nopea tänne tuontinsa on aiheuttanut jonkunlaisen horrostilan, josta hän varsin pian virkoo."

"Hyvä, hyvä! Mitä minun pitää tehdä?"

"Hän ei saa nähdä minua."

"Varsin hyvä. Sehän on tavattoman yksinkertainen asia."

"Hän ei myöskään saa tuntea teitä."

"Hm! Se on vaikeampaa — hän tuntee minut varsin hyvin."

"Se on tärkeätä!"

"Täytyy koettaa."

"Kuulkaa nyt, mitä teidän on tehtävä."

"Kuulen."

"Minä lähden täältä heti. Läsnäoloni muualla on välttämätön. Te sitävastoin kuljetatte don Fernandon presidioon, hänen tietämättään siitä."

"Presidioon!" huudahti Pablito hämmästyneenä.

"Niin, se on varmin paikka", sanoi päällikkö, ottaen esiin erikoisella tavalla leikatun paperin. "Te viette hänet minun talooni. Hän ei saa millään tekosyyllä päästä sieltä pois. Ja ennen kaikkea hänen ei tule saada tietää, että hän on presidiossa."

"Onko siinä kaikki?"

"On. Muistakaa vain, että te olette vastuussa hänestä."

"Hyvä! Teidän määräyksestänne tuon hänet teille elävänä tai kuolleena."

"Elävänä, hänen henkensä on minulle kallisarvoinen."

"No, minä koetan."

"Kuulkaa, Pablito, olkaa rehellinen minua kohtaan. Voinko luottaa teihin vai enkö?"

"No, koska välitätte niin paljon tuosta joutavasta", sanoi Pablito, "niin olkaa huoletta, minä vastaan vangista."

"Hyvästi sitten ja kiitoksia", sanoi Tiikerikissa. "Muistakaa vain, että tänä iltana don Torribion läsnäollessa ilmoitatte minulle hänen vihollisensa kuolleen."

"Luottakaa minuun siinä suhteessa."

"Oh", mumisi vanha sissi, "ei, ei, en tahdo hänen kuolevan, hänen henkensä on minulle siksi kallisarvoinen, pannakseni toimeen kostoni."

Hän palasi don Torribion luo, joka odotti häntä kärsimättömästi.

Vaihtamatta sanaakaan nousivat molemmat heitä odottavien oivallisten mustangien selkään ja katosivat pian tien mutkiin.

Pablito palasi haavoittuneen luo epäilevin katsein, väännellen viiksiään. Nähtävästi hän ei oikein pitänyt hänelle annetusta tehtävästä. Kun vaquero kuitenkin oli rehellinen omalla tavallaan, ja kun niiden lukuisain ominaisuuksien joukossa, joita hän kehui itsellään olevan, lupauksensa täyttäminen oli niitä, joista hän enimmän kerskui, ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt rikkoa lupaustaan.

"Kuinka hänen laitansa on?" kysyi hän hiljaa Carlocholta.

"Oh, paljon paremmin", vastasi tämä; "on ihmeellistä, mitenkä suonenisku teki hänelle hyvää. Hän on jo avannut silmänsä kaksi kertaa, vieläpä hän on yrittänyt puhuakin."

"Hm! Emme saa siis viivytellä ensinkään. Sinä saat sitoa tuon lurjuksen silmät, ja koska hän mahdollisesti saa halun ottaa siteen pois käsin, niin on sinun sen vuoksi sidottava ne kiinni pitkin kylkiä! Koska tämä kuitenkin on vain varovaisuustoimenpide, niin täytyy sinun menetellä siinä mahdollisimman hellävaroen. Oletko käsittänyt?"

"Olen, totta vieköön, siihen ei tarvita mitään tietäjää?"

"No hyvä, kiiruhtakaamme siis! Määräykseni täytyy olla suoritettu viidessä minuutissa ja kymmenen minuutin kuluttua pitää meidän olla matkalla."

Haavoittunut oli todellakin voimistunut, sillä kuten päällikkö oli huomauttanut, eivät hänen haavansa, vaikkakin niitä oli paljon, olleet vaarallisia. Verenvuoto vain oli aiheuttanut voimien loppumisen.

Vähitellen oli hän tullut siksi tuntoihinsa, että tiesi, kenen käsiin hän oli joutunut, vaikka hän vielä olikin liian heikko tehdäkseen mitään liikettä tai asettuakseen vähimmälläkään tavalla vastarintaan ympärillään olevia rosvoja vastaan. Hän oli saavuttanut kylliksi mielenmalttia käsittääkseen, että hänen täytyi olla erittäin varovainen ja välttää epäluuloja tilastaan miehissä, jotka eivät hetkeäkään olisi epäilleet uhraamasta häntä oman turvallisuutensa takia.

Kun Carlocho siis Pabliton käskystä sitoi kokoon käärityn kaulaliinan hänen silmilleen ja kytki hänen kätensä, oli hän olevinaan aivan tunnoton ja mukautui kaikkeen mitä hänelle tehtiin, rauhoittuneena kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä, jotka osoittivat, että hänen henkensä ainakin tällä erää oli turvassa.

"Mitä nyt teemme?" kysyi Carlocho.

"Anna parin kolmen miehen kantaa haavoittunut varovasti veneeseen, joka on muutaman askeleen päässä tästä. Mutta muistakaa, heittiöt, että jos vähänkin kolhitte haavoittunutta, niin minä ammun luodin päänne läpi."

"Mitä kummaa!" vaquero ei voinut olla lausumatta, katsellen ihmetellen toveriaan.

"Niin, totta vieköön!" sanoi Pablito kohauttaen olkapäitään. "Koska olitte niin tuhmia, ettette tappaneet häntä, kun oli tilaisuus, niin saatte vain syyttää itseänne. Siitä opitte toisella kertaa olemaan kohteliaita, tai jos mieluummin haluatte, menettelemään kätevämmin väijymistilaisuudessa."

Carlocho kuunteli silmät suurina tätä omituista selitystä, joka hänestä tuntui käsittämättömältä, mutta hän kiiruhti kuitenkin noudattamaan käskyä.

Pablito, Carlocho ja muuan kolmas vaquero veivät siis don Fernandon veneeseen, jota vastoin muut poistuivat maanteitse, kuljettaen toveriensa hevoset.

Kolmen tunnin kuluttua oli vanki, jolle hänen saattajansa eivät olleet lausuneet sanaakaan matkalla, presidiossa ja suljettuna Tiikerikissan muutamia päiviä sitten väärällä nimellä vuokraamaan taloon, seikka, josta don Fernando ei tiennyt.

Side silmiltä otettiin pois ja raajat saivat taas liikuntavapautensa. Mutta hänen huoneeseensa jäänyt naamioitu mies, joka seisoi äänetönnä kuin muumio, ei jättänyt häntä hetkeksikään pitämästä silmällä.

Haavoittunut, väsyneenä päivän kuluessa kestämistään mielenliikutuksista ja lisäksi heikontuneena verenvuodosta, toivoi tällä erää sattuman kautta pääsevänsä siitä ikävästä ja käsittämättömästä asemasta, missä hän oli; ja sulkien silmänsä, luotuaan ensin ympärilleen vangeille ominaisen, näennäisesti hajamielisen, mutta kuitenkin kaikki havaitsevan katseen, vaipui hän syvään uneen, jota kesti useita tunteja ja joka teki hänen mielensä täysin rauhalliseksi ja aivan entisen lailla tarkkanäköiseksi.

Vaikka häntä vartioivat henkilöt olivatkin ääneti ja naamioituja, kohtelivat he häntä kuitenkin kunnioittavasti ja näyttivät kilvan täyttävän hänen kaikki toivomuksensa ja tyydyttävän hänen pienimmätkin mielitekonsa.

Hänen tilansa oli oikeastaan varsin siedettävä; eikä siitä sitäpaitsi puuttunut eräänlaista erikoisuuttakaan. Ja don Fernando, joka parin päivän kuluttua oli vakuutettu siitä, ettei ensinkään haluttu hänen henkeään, vaan päinvastoin koetettiin mahdollisimman pian saada hänen haavansa paranemaan, mukautui viimein urhokkaasti kohtaloonsa, odotellen parempia aikoja.

Kolmantena päivänä vangiksi joutumisensa jälkeen oli don Fernando, jonka pienet haavat jo alkoivat arpeutua, noussut vuoteeltaan, osittain koetellakseen voimiansa, osittain yrittääkseen silmäistä ulos tutkiakseen, missä hän oli, voidakseen uskaltaa tehdä pakenemisyrityksen, joka vähitellen alkoi kypsyä hänen mielessään.

Ilma oli ihana, lämmin auringonsäde hypähti iloisesti ikkunasta sisään ja muodosti leveitä juovia nuoren miehen vankilana olevan makuuhuoneen lattialle. Hän tunsi olevansa varsin vahva ja yritti astua muutamia askeleita hellittämättömän vartiansa edessä, jonka leimuavat silmät eivät jättäneet häntä rauhaan sekunniksikaan.

Äkkiä syntyi kauhea meteli ja tykkien jyrinä tärisytti ikkunanruutuja.

"Mitä tuo merkitsee?" kysyi nuori mies.

Vartia kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.

Rätisevä kiväärituli yhtyi tällöin tykkien jyskeeseen. Oli selvää, että vimmattu taistelu oli käynnissä aivan lähellä.

Vartia, yhä yhtä rauhallisena, sulki ikkunan.

Don Fernando meni hänen luokseen. Miehet katselivat toisiaan hetkisen. Monta kertaa oli don Fernando jo puhutellut tuota kivenkovaa vartiaa, onnistumatta saada häneltä mitään vastausta. Hän epäröi sen vuoksi hetkisen, ennenkuin rohkeni yrittää uudelleen.

"Ystäväni", sanoi hän viimein säyseästi, "mitä tuolla ulkona tapahtuu?"

Mies pysyi mykkänä.

"Vastatkaa minulle taivaan nimessä!" jatkoi don Fernando itsepintaisesti. "Kysymyksenihän on vähäpätöinen, ettehän te voi rikkoa ohjeitanne vastaan vastatessanne siihen."

Samassa tuntui melu lähenevän. Nopeita askeleita, yhtyneenä kirkunaan ja hälinään, kuului aivan läheltä.

Vartia nousi levottomana, veti miekan huotrastaan ja pistoolin vyöstään sekä meni ovea kohden; mutta tämä tempaistiin äkkiä rajusti auki, ja sisään syöksyi muuan mies kasvot vääntyneinä ja mitä suurimman pelon vallassa.

"Pakene, pakene!" huusi hän, "me olemme hukassa."

Vartia viittasi don Fernandoa vetäytymään peremmälle ja asettui päättävästi ovelle, johon samassa ilmestyi neljä naamioitua, aina hampaisiin asti aseistettua miestä.

"Takaisin!" sanoi vartia. "Tänne ei pääse kukaan tietämättä tunnussanaa."

"Siitä saat sen", sanoi muuan tulijoista. Ja pistoolin laukauksella hän musersi vartian pääkallon.

Vartia kaatui raskaasti suullensa, kirkaisten raivokkaasti.

Nuo neljä miestä astuivat hänen ruumiinsa yli, sitoivat lujasti hänen toverinsa, joka oli piiloutunut nurkkaan ja vapisi pelästyksissään, minkä tehtyään eräs heistä meni don Fernandon luo, joka ei käsittänyt vähääkään tästä omituisesta tapauksesta, ja sanoi hänelle:

"Te olette vapaa, caballero. Tulkaa, teidän täytyy heti lähteä tästä talosta."

"Keitä te ensiksikin olette", vastasi don Fernando, "te, jotka esiinnytte pelastajinani?"

"Sitä emme voi teille selittää täällä. Tulkaa nopeasti mukaan", toisti naamioitu.

"En ennenkuin tiedän keitä olette?"

Toinen teki kärsimättömyyttä ilmaisevan liikkeen ja kumartuen hän kuiskasi don Fernandon korvaan:

"Mieletön! Ettekö siis tahdo enää nähdä doña Hermosaa?"

Don Fernando punastui.

"Minä seuraan teitä", sanoi hän liikutettuna.

"Kas tässä", sanoi naamioitu mies, "ottakaa nämä pistoolit ja tämä miekka, kaikki ei ole vielä päättynyt, kenties täytyy meidän taistella."

"Oh!" sanoi nuori mies iloissaan, "huomaan nyt, että teidät todellakin on lähetetty pelastamaan minua. Seuraan teitä minne tahdotte." Ja hän otti aseet, pistäen ne vyöhönsä.

He läksivät huoneesta nopein askelin.

"Mitä!" sanoi don Fernando tultuaan pihalle; "olenko minä todellakin San Lucarin presidiossa?"

"Ettekö sitä tiennyt?" kysyi hänen kuljettajansa.

"Kuinka minä olisin voinut sitä tietää? Minut on tuotu tänne sidotuin silmin."

Muutamia täysin satuloituja hevosia seisoi renkaisiin sidottuna.

"Luuletteko voivanne istua hevosen selässä?" kysyi tuntematon.

"Toivoakseni", vastasi don Fernando.

"Se on välttämätöntä", sanoi tuntematon päättävästi.

"Sitten minä teen niin, vaikkapa kuolisin siitä tempusta."

"Hyvä! Nouskaamme sitten selkään ja lähtekäämme."

Juuri kun heidän piti kääntyä kadulle, tuli heitä vastaan kymmenen tai kaksitoista ratsumiestä täyttä laukkaa. Ne olivat korkeintaan parinkymmenen askeleen päässä.

"Tuossa on vihollisemme!" sanoi tuntematon matalalla, mutta lujalla äänellä. "Ohjakset hampaisiin ja hyökkäykseen! Meidän täytyy murtautua lävitse tai kuolla."

Nuo viisi miestä asettuivat riviin ja ratsastivat täyttä laukkaa lähestyviä kohti, laukaisten pistoolinsa heitä vastaan aivan läheltä ja sen jälkeen käyden heidän kimppuunsa sapeleilla.

"Tuhat tulimmaista!" huusi Pablito raivoissaan — sillä hän juuri oli vastaantulijoiden johtaja — "vankini pääsee karkuun."

Ja kääntäen hevosensa hän Iäksi ajamaan takaa don Fernandoa.

Tämä laukaisi pistoolinsa vähentämättä vauhtiaan, ja vaqueron hevonen, jonka päähän luoti sattui, teki ratsastajineen kuperkeikan.

Pablito nousi aivan rusennuttuna. Ne, jotka niin äkkiä olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, olivat kadonneet.

"Oh, vielä minä heidät löydän!" sanoi hän raivoissaan,

Sillävälin olivat pakolaiset ennättäneet joen rannalle, jossa vene vartoi heitä.

"Tässä meidän täytyy erota" sanoi tuntematon don Fernandolle, ottaen naamion kasvoiltaan.

"Estevan!" huudahti don Fernando.

"Minä itse, ystäväni", vastasi majordomo. "Tämä vene vie teidät del Cormillon haciendaan. Lähtekää viipymättä ja", lisäsi hän kumartuen don Fernandon korvaan ja antaen hänelle neljään taitteeseen käännetyn paperin, "lukekaa tämä tarkkaan, kenties voitte vuorostanne tulla auttamaan meitä."

"Oh, olkaa huoleti, minun täytyy saada maksaa puolestani."

"Hyvästi tai oikeammin näkemiin, ystäväni."

"Kiitoksia! Saanko jälleen nähdä doña Hermosan?"

"Minua on kielletty virkkamasta siitä asiasta mitään."

"Toinen asia sitten: kuka piti minua vankinaan, tiedättekö sen?"

"Kyllä, mutta niitä oli kaksi: Tiikerikissa ja don Torribio Quiroga."

"Ah", sanoi don Fernando rypistäen kulmakarvojaan, "pidän sen muistissani. Kiitoksia vielä kerta, Estevan!"

Ja viitaten soutajille hän istui veneeseen, joka läksi matkaan hyvää vauhtia ja katosi pian yön pimeyteen.

Rannalla seisoi kolme henkilöä, jotka levottomin katsein seurasivat veneen kulkua.

Nämä kolme henkilöä olivat don Estevan Diaz, doña Hermosa ja doña Manuela.

X.

PUNANAHKOJEN LEIRI.

Don Pedron ja hänen tyttärensä hellän huolenpidon vuoksi oli don Estevan pian parantunut.

Hänen ensimäinen toimenpiteensä oli ollut, kuten hän oli don Torribiolle uhannutkin, ilmoittaa hacienderolle sen henkilön nimen, joka niin raukkamaisesti oli hyökännyt hänen kimppuunsa, ja kenenkä käsiin don Fernando oli joutunut.

Siitä hetkestä asti oli don Torribio mennyttä miestä don Pedron ja hänen tyttärensä silmissä.

Tämän alkukostonsa jälkeen oli majordomo lähtenyt hankkimaan tietoja ystävästään. Sattuma oli suosinut häntä, hänen tavatessaan el Zapoten. Tuo arvoisa ja tunnollinen vaquero oli sillä kertaa varsin halukas selittämään kaikki mitä häneltä pyydettiin, sillä hän oli samana aamuna tavallisen, kiusallisen huonon onnensa vuoksi joutunut aivan putipuhtaaksi korttipelissä, niin ettei hänellä enää ollut äyriäkään jäljellä. Muutamilla kätevästi antamillaan kultarahoilla onnistui majordomon saada tietää kaikki, mitä oli tapahtunut, samoinkuin paikan, missä don Fernandoa pidettiin piilossa.

Saatuaan tietää, mitä halusi, jätti don Estevan vaqueron siihen paikkaan ja palasi kiireesti haciendaan. Doña Hermosa ei ollut mikään tavallinen nainen, Hän oli hyvin tarmokas ja vielä lisäksi hän rakasti don Fernandoa. Hän päätti vapauttaa hänet, mutta hän ei puhunut siitä mitään, peläten saattavansa isänsä levottomaksi. Hän vain lausui toivovansa saada olla päivän tai pari de las Norias'in haciendassa, johon don Pedro helposti suostui ehdolla; että hän ottaisi mukaansa lukuisan suojelusjoukon päättäviä ja hyvin aseistettuja peoneja.

Mutta sen sijaan, että olisi mennyt haciendaan, läksikin nuori tyttö presidioon, jonne hänen onnistui tunkeutua intiaanien huomaamatta.

Päästyään kylään hän ilmaisi suunnitelmansa don Estevanille.

Tämä hämmästyi sitä kylmäverisyyttä, millä nuori tyttö selosti tekemäänsä suunnitelmaa, jossa ei ainoastaan hänen itsensä, vaan vieläpä majordomon äidinkin piti olla osallisena.

Kaikki don Estevanin yritykset saada tyttö luopumaan suunnitelmastaan olivat turhia. Hänen täytyi totella tätä tahtomattaankin.

Kun vene, joka vei pois don Fernandon, oli kadonnut, kääntyi don Estevan doña Hermosan puoleen.

"Ja mitä nyt aijotte tehdä, señorita?" kysyi hän.

"Nyt", vastasi neito tiukasti, "aijon tunkeutua apachien leiriin tapaamaan don Torribiota."

Majordomo ei voinut olla säpsähtämättä.

"Siellähän teitä odottaa häpeä ja kuolema!" sanoi hän kolkolla äänellä.

"Ei", vastasi doña Hermosa päättävästi, "vaan kosto."

"Haluatteko te sitä?"

"Minä vaadin sitä."

"Hyvä", sanoi nuori mies, "minä tottelen. Menkää pukeutumaan, minä saatan itse teidät intiaanileiriin."

Vaihtamatta sanaakaan palasivat kaikki kolme don Pedron taloon, jossa he asuivat.

Oli keskiyö. Kadut olivat tyhjät. Kuolon hiljaisuus vallitsi kaupungissa, jota valaisi vanhan presidion loimu, presidion, joka paloi jo kolmatta päivää, sittenkuin intiaanit olivat sen ensin ryöstäneet ja sitten sytyttäneet. Intiaanien paholaisen näköiset varjot kuvastuivat raunioiden ja jäännösten joukossa.

Tultuaan asuinhuoneen luo pysähtyi don Estevan pihalle.

"Ajatelkaa, mitä aijotte tehdä, señorita", sanoi hän. "Mitä hyötyä on kostamisesta? Suosittunnehan on jo turvassa."

"Niin, mutta hän on ollut vähällä saada surmansa. Mikä on epäonnistunut kerran, voi onnistua toisella kertaa. Don Torribio on loukannut kalliimpia tunteitani, päätökseni on tehty, hänen pitää oppia tuntemaan minkälainen on naisen kosto."

"Eikö mikään voi päätöstänne horjuttaa?"

"Ei mikään", sanoi neito lujalla äänellä.

"Menkää sitten laittautumaan kuntoon, señorita, odotan teitä täällä."

Molemmat naiset menivät sisään, Estevanin asettuessa mietteissään pääkäytävän rappusille.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauvan. Kymmenen minuutin kuluttua tulivat naiset taas pihalle.

He olivat puetut täydelliseen apachipukuun, ja kasvoja peittävä maalaus täydensi ulkomuodon ja teki heidät tuntemattomiksi.

Estevan ei voinut olla huudahtamatta ihmetyksestä, niin täydellinen oli muutos.

"Totta vie, tehän olette oikeita intiaaninaisia, tiedän mä!"

"Luuletteko kenties", vastasi doña Hermosa ivallisesti hymyillen, "että don Torribiolla yksinään on erikoisoikeus mielensä mukaan vaihtaa nahkaa ja muuttaa muotoansa."

"Kuka voi taistella naista vastaan?" sanoi Estevan pudistaen päätään. "Ja mitä tahdotte nyt minulta?" jatkoi hän.

"Vain vähäpätöisen seikan", vastasi doña Hermosa, "suojelustanne intiaanien etulinjalle asti."

"Entä sitten?"

"Sitten on muu meidän asianamme."

"Mutta ettehän kai aijo jäädä yksinänne noin vain intiaanien joukkoon?"

"Päinvastoin, meidän täytyy jäädä sinne."

"Äiti kulta", sanoi nuori mies huolissaan, "tahdotko siis antautua noiden raakojen pakanoiden käsiin?"

"Rauhoitu, poikani", sanoi vanha rouva lempein katsein, "ei minulla ole mitään vaaraa."

"Mutta kuitenkin…"

"Estevan", keskeytti doña Hermosa nopeasti, "minä vastaan äidistänne."

Majordomo painoi masentuneena päänsä alas.

"No, Jumalan nimeen sitten", sanoi hän hyvin vähän vakuutetun näköisenä.

"Matkalle", sanoi doña Hermosa kääriytyen huolellisesti viittansa poimuihin.

Don Estevan kulki etummaisena.

Yö oli pimeä. Sammuvat tulet, joiden ympärillä presidion puolustajat makasivat ja nukkuivat, levittivät siellä täällä vain himmeätä, epämääräistä valoaan, riittämätöntä ohjaamaan ketään pimeässä, joka lisääntyi sen sijaan että se olisi haihtunut.

Kaupunki oli synkän näköinen, ja siellä vallitsi lyijynraskas hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin korppikotkien ja muiden petolintujen käheät huudot katkaisivat, niiden tapellessa viimeisessä taistelussa kaatuneiden ruumiista, joista ne raastoivat suuria lihakappaleita sinne tänne.

Nuo kolme henkilöä kulkivat lujin askelin eteenpäin pirstaleitten joukossa, milloin kompastuen maata peittäviin muurinpalasiin, milloin kiiveten ruumiiden yli ja häiriten tiehensä lentelevien ja vihaisesti kirkuvien petolintujen kamalaa juhla-ateriaa.

He kulkivat siten melkein koko kaupungin halki ja saapuivat vihdoin lukemattomia kiertoteitä ja tavattomia vaikeuksia kokien eräälle rintavarustukselle, joka oli vastapäätä intiaanileiriä, mistä aivan läheltä näkyi valoa välkkyvän ja kuului huutoa ja laulua. Vaihdettuaan muutaman sanan johtajan kanssa, päästi vartia nuo kolme henkilöä kulkemaan edelleen. Tultuaan muutamien askelten päähän ulkopuolelle, pysähtyi don Estevan ja hänen molemmat seuralaisensa tekivät samoin.

"Doña Hermosa", sanoi nuori mies matalalla ja katkonaisella äänellä, "tässä on nyt intiaanileiri edessämme. Jos minä seuraisin teitä kauemmaksi, voisi turvani käydä teille vaaralliseksi. Minun täytyy siis pysähtyä tähän. Muuten teillä on vain muutamia askeleita määränne päähän."

"Kiitoksia ja näkemiin, Estevan", sanoi nuori tyttö ojentaen hänelle kätensä.

Nuori mies piti sitä omassaan.

"Señorita", sanoi hän syvällä äänellä, "vielä sananen."

"Puhukaa, ystäväni."

"Kaiken sen nimessä, mikä teille on kalliinta maailmassa, pyydän teitä luopumaan onnettomuutta tuottavasta suunnitelmastanne. Luottakaa minun kokemukseeni, vielä on aika — palatkaa del Cormillon haciendaan, te ette tiedä, mitkä vaarat teitä uhkaavat."

"Estevan", vastasi nuori tyttö päättävästi, "minkälaisia nuo vaarat lienevätkin, niin minä uhmaan niitä. Ei mikään voi saada minua muuttamaan päätöstäni. Näkemiin siis!"

"Näkemiin!" mutisi nuori mies surullisesti.

Doña Hermosa kääntyi ja meni lujin askelin intiaanileiriä kohti. Doña Manuela epäröi hetkisen, ja heittäytyi äkkiä poikansa syliin, ennenkuin seurasi jäljessä.

"Ah!" huudahti Estevan kovin liikutettuna, "jää luokseni, äiti kulta, minä pyydän sinua!"

"Oi!" vastasi vanha rouva jalosti, viitaten doña Hermosaan, "antaisinko siis hänen uhrautua yksinään?"

Estevan ei vastannut.

Manuela syleili häntä viimeisen kerran, jonka jälkeen hän suurimmalla ponnistuksella irtaantui poikansa sylistä, joka turhaan koetti pidättää häntä, ja saavutti yhdellä harppauksella doña Hermosan.

Majordomo katseli levottomasti heidän jälkeensä, niin kauan kuin voi erottaa heidät pimeässä, johon he pian katosivat.

Silloin päästi hän voimakkaan huokauksen ja palasi pitkin askelin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutisten matalalla äänellä:

"Kunhan ennättäisin ajoissa, niin ettei hän vielä olisi saapunut don José Kalbrisin luo."

Juuri kun Estevan saapui linnoitukseen, läksi kuvernööri sieltä don Torribion seurassa. Mutta don Estevan oli niin kiintynyt ajatuksiinsa, ettei hän huomannut ratsastavia, vaikka he kulkivat niin läheltä, että miltei hipaisivat häntä.

Tämä turmiollinen sattuma aiheutti auttamattoman onnettomuuden.

Jätettyään don Estevanin kulkivat molemmat naiset eteenpäin umpimähkää hetkisen, suunnaten kulkunsa edessään näkyvää valoa kohden.

Kuljettuaan vähän matkaa pysähtyivät he huoahtamaan ja rauhoittaakseen sydäntään, joka tykytti niin, että oli halkeamaisillaan.

Nyt kun vain muutama askel erotti heidät intiaanien telteistä, huomasivat he yrityksensä koko vaaran ja hurjuuden, ja niin päättäväisiä kuin olivatkin, tunsivat naiset tahtomattaankin rohkeutensa horjuvan ja sydämensä hyytyvän kauhusta, ajatellessaan sitä kamalaa murhenäytelmää, jonka pääosaa he menivät esittämään.

Kumma kyllä tuki juuri Manuela nyt seuralaistaan, joka oli menettämäisillään rohkeutensa.

"Señorita", sanoi hän, "nyt on minun vuoroni olla johtajana. Jos tahdotte seurata ohjeitani, niin luullakseni voimme torjua meitä uhkaavat monet vaarat."

"Puhu", vastasi doña Hermosa, "minä kuuntelen sinua, imettäjäni."

"Meidän on ensiksikin jätettävä nämä viittamme, jotka peittävät vaatteemme ja joista meidät heti tunnettaisiin valkoisiksi."

Näin sanoen hän riisui viittansa, heittäen sen kauas luotaan. Doña Hermosa seurasi epäröimättä hänen esimerkkiään.

"Kulkekaa nyt rinnallani", jatkoi Manuela; "mitä tahansa tapahtuukin, niin älkää ollenkaan pelätkö, älkääkä puhuko sanaakaan, sillä silloin olemme auttamattomasti hukassa."

"Hyvä!" sanoi nuori tyttö.

"Me olemme", jatkoi Manuela, "kaksi intiaaninaista, jotka olemme tehneet Wacondahille lupauksen haavoittuneen isämme paranemiseksi. Oletko käsittänyt minut? Ennen kaikkea et saa puhua sanaakaan."

"Eteenpäin, ja suojelkoon Jumala meitä."

"Tapahtukoon niin", vastasi Manuela, tehden hurskaana ristinmerkin.

He läksivät jälleen kulkemaan.

Viiden minuutin kuluttua he olivat intiaanileirissä.

Intiaanit olivat, meksikolaisista helposti saadun voittonsa hurmaamina, antautuneet hilpeän ilon valtaan.

Kaikkialla vain laulettiin ja tanssittiin.

Muutamia tynnyreitä paloviinaa, jotka oli löydetty presidiosta ja lähellä olevista ryöstetyistä haciendoista, oli laahattu leiriin ja avattu.

Tavaton epäjärjestys, kuvaamaton, ihmeellinen sekasotku vallitsikin sen vuoksi intiaanien kesken, jotka juovuksissa ovat rutihulluja ja voivat silloin tehdä mitä suurimpia ilkivaltaisuuksia.

Päällikköjen vallasta ei välitetty. Muuten olivatkin useimmat heistä samanlaisessa tilassa kuin heidän soturinsakin, eikä ole epäilemistäkään, että jos San Lucarin asukkailla olisi ollut riittävästi väkeä yllättääkseen intiaanit, niin olisivat he voineet panna toimeen kauhean verilöylyn noiden petojen keskuudessa, jotka olivat tolkuttomasti juopuneina ja tällöin kykenemättömiä puolustamaan itseään.

Tämän epäjärjestyksen johdosta onnistui molempien naisten huomaamatta päästä leirilinjan ohi. Sykkivin sydämin ja jäsenet pelosta vavisten, mutta rauhallisen ja vakavan näköisinä luikertelivat he nyt sisiliskojen tavoin joukkojen keskellä, kulkien huomaamatta ohi juopottelijoiden, joita tölmi heitä vastaan joka askeleella, ja koettivat umpimähkään, luottaen sallimukseen ja onneensa, noiden sikin sokin pystytettyjen telttojen joukosta löytää sen, joka oli suuren valkonaaman asuntona.

He olivat sillä tavoin umpimähkään harhailleet ympärinsä jo hyvän aikaa, joutumatta pulaan. Menestyksen rohkaisemina he olivat melkein unohtaneet pelkonsa, ja toisinaan he vaihtoivat rohkaisevan silmäyksen, kun äkkiä muuan jättiläismäinen intiaani tarttui doña Hermosan vyöhön ja nostaen hänet maasta suuteli häntä voimakkaasti kaulaan.

Tämän odottamattoman loukkauksen johdosta kirkaisi tyttö pelästyneenä ja vapautui tavattomalla ponnistuksella intiaanista, jonka hän voimakkaasti työnsi luotaan.

Villi horjahti taaksepäin juopuneilla jaloillaan ja kaatui pitkäkseen, huudahtaen raivoisasti, mutta nousi melkein heti ja syöksyi kuin jaguari tyttöä kohti.

Manuela heittäytyi nopeasti väliin.

"Takaisin!" sanoi hän pannen päättävästi kätensä intiaanin rinnalle, "tämä nainen on minun sisareni."

"Korppikotka on soturi, joka ei suvaitse loukkausta", vastasi villi rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen veitsensä.

"Aijotko siis tappaa hänet!" huudahti Manuela pelästyneenä.

"Aijon, minä aijon tappaa hänet", vastasi villi, "ellei hän suostu seuraamaan minua telttiini. Hänestä tulee päällikön vaimo."

"Sinä olet hullu", vastasi Manuela, "telttisi on täysi, siellä ei enää ole tilaa tulelle."

"Siellä on tilaa vielä kahdelle", vastasi intiaani. "Ja koska tuo nainen on sisaresi, niin saat sinä seurata mukana."

Tämän äänekkään sanasodan johdosta oli joukko intiaaneja kerääntynyt molempien naisten ympärille, jotka huomasivat joutuneensa piirin keskelle, mistä heidän oli mahdoton päästä pois.

Manuela arvioi katseellaan heitä uhkaavan vaaran suuruuden; hän näki tuhon tulevan.

"No niin!" toisti Korppikotka, tarttuen vasemmalla kädellään doña Hermosan hiuksiin, jotka hän kääri ranteensa ympäri, ja heiluttaen veistään, hän karjui "tahdotteko seurata minua telttiin, sisaresi ja sinä?"

Doña Hermosa oli vaipunut kasaan. Puoleksi maahan viskattuna odotti hän silmät ummessa kuoliniskua.

Manuela suoristihe, hänen silmänsä syöksivät tulta ja päättävästi tarttuen korppikotkan käsivarteen hän huusi kovalla äänellä:

"No koska välttämättä niin tahdot, sinä koira, niin täyttyköön kohtalosi! Katso minua, Wacondah ei salli rankaisematta solvattavan orjattariaan."

Aina tähän asti oli Manuela koettanut mahdollisimman tarkkaan pitää kasvonsa varjossa, jottei kukaan erottaisi hänen kasvonpiirteitään. Mutta nyt hän asettui niin, että valo lankesi suoraan hänen kasvoihinsa.

Nähdessään kasvojen eriskummallisen maalauksen huudahtivat intiaanit hämmästyneinä ja väistyivät taaksepäin, pelon valtaamina.

Manuela hymyili voittonsa johdosta; hän tahtoi tehdä sen täydelliseksi.

"Wacondahin valta on rajaton", sanoi hän: "voi sitä, joka tahtoo vastustaa hänen aikomuksiaan! Hän juuri lähettää minut. Takaisin, kaikki!"

Ja tarttuen doña Hermosan käsivarteen, joka tuskin oli tointunut kauheasta mielenliikutuksestaan, meni hän päättävästi erästä piirin laitaa kohti.

Intiaanit epäröivät hetkisen. Manuela ojensi kätensä käskevästi, ja voitetut intiaanit väistyivät oikealle ja vasemmalle, päästäen naiset vapaasti kulkemaan.

"Minä olen ihan kuolemaisillani", kuiskasi doña Hermosa.

"Rohkeutta!" kuiskasi Manuela takaisin, "me olemme pelastetut."

"Ohhoh!" sanoi pilkallinen ääni, "mitä täällä on tekeillä?" Ja muuan mies asettui molempien naisten eteen silmäillen heitä ivallisesti.

"Poppamies!" mumisivat intiaanit, ja rauhoittuneina noitansa läsnäolosta kasaantuivat he jälleen vankien ympärille.

Manuela vapisi ja tunsi epätoivoa, nähdessään viekkautensa tulokset menneen tyhjään. Tuo urhokas nainen tahtoi kuitenkin yrittää vielä kerran.

"Wacondah rakastaa intiaaneja", sanoi hän, "juuri hän lähettää minut apachisoturien poppamiehen luo."

"Tokkohan", vastasi noita leikillisellä äänellä, "ja mitä tahtoo hän minulta?"

"Sitä ei saa kuulla kukaan muu kuin sinä."

"Ooah!" sanoi poppamies lähestyen Manuelaa, jonka olalle hän laski kätensä, katsellen häntä terävästi; "minkä todisteen annat minulle siitä tehtävästä, jonka kaikkivaltias henki on antanut sinulle?"

"Tahdotko pelastaa minut?" kysyi Manuela nopeasti matalalla äänellä.

"Se riippuu", vastasi toinen kiiluvin silmin katsellen tyttöä, "se riippuu hänestä."

Doña Hermosa pidättyi ilmaisemasta inhoaan.

"Kas tässä", sanoi Manuela, ojentaen noidalle doña Hermosan ranteita kaunistavat kallisarvoiset, jalokivillä koristetut rannerenkaat.

"Ooah!" sanoi noita, piiloittaen ne poveensa, "ne ovat kauniita, mitä tahtoo äitini?"

"Ensiksikin päästä eroon noista miehistä."

"Entä sitten?"

"Vapauta meidät ensin."

"Tapahtuu kuten tahdot."

Intiaanit olivat seisoneet liikkumattomina, toimettomina katselijoina voimatta kuulla tätä lyhyttä keskustelua. Noita kääntyi heidän puoleensa kasvot kauhun vääntäminä.

"Paetkaa!" sanoi hän peloittavalla äänellä; "tämä nainen tuottaa onnettomuutta. Wacondah vihastuu; paetkaa, paetkaa!"

Intiaanit, jotka tunsivat olevansa levollisia vain poppamiehensä turvissa, mutta nyt näkivät, että tämän oli vallannut heille käsittämätön kauhu, syöksyivät sikin sokin pakoon ja hajaantuivat ilman muuta joka taholle.

Kun he olivat kadonneet intiaanitelttojen taakse, sanoi poppamies naisille:

"No niin, uskotteko, että minä voin suojella teitä?"

"Uskomme", vastasi Manuela, "ja minä kiitän isääni, hän on yhtä mahtava kuin viisaskin."

Tyydytettyä ylpeyttä ilmaiseva hymyily leikki viekkaan intiaanin ohuilla huulilla.

"Minä voin myös kostaa niille, jotka pettävät minut", sanoi hän.

"En minä aijokaan koettaa pettää isääni", vastasi Manuela.

"Mistä valkoinen sisareni tulee?" kysyi intiaani,

"Ensimmäisen miehen arkista", vastasi Manuela, katsoen miestä suoraan silmiin.

Poppamies punastui.

"Tyttärelläni on kuguarin kaksiosainen kieli", sanoi hän. "Pitääkö hän minua iguanisisiliskona, joka antaa pettää itsensä kuin vanha akka?"

"Kas tässä kaulaketju", sanoi Manuela ojentaen intiaanille kallisarvoisen helmikaulakoristeen, "jonka Wacondah on antanut toimekseni jättää apachien jumalalliselle papille."

"Ooah!" sanoi poppamies, "tyttäreni ei voi valehdella, hän on viisas. Minkä palveluksen voin vielä tehdä hänelle?" lisäsi hän ja pani kaulaketjun, katsahdettuaan siihen, tekemään seuraa rannerenkaalle.

"Tahdon, että isäni vie minut suuren valkoisen päällikön telttiin, hänen, joka taistelee apachisoturien riveissä."

"Tyttäreni haluaa puhua valkonaaman kanssa?"

"Niin haluan."

"Tuo soturi on viisas päällikkö, ottaakohan hän vastaan naisia?"

"Älköön isäni olko levoton siitä, minun täytyy puhua suuren päällikön kanssa vielä tänä yönä."

"Hyvä, äitini saa puhua hänen kanssaan, mutta tämä toinen nainen?" lisäsi hän, osoittaen doña Hermosaa.

"Tämä nainen", vastasi Manuela, "on Tiikerikissan ystävä, hänelläkin on asiaa päällikölle."

Poppamies pudisti päätään.

"Onko soturien kehrättävä villoja, koska naiset käyvät sotaa ja asettuvat neuvottelutulen ääreen?"

"Isäni erehtyy", vastasi Manuela, "päällikkö rakastaa sisartani."

"Ei", vastasi intiaani.

"Kas niin", lausui Manuela kärsimättömänä poppamiehen vastaväitteistä, "kieltääkö isäni viemästä minua suuren päällikön telttiin? Varokoon hän itseään, päällikkö odottaa meitä."

Poppamies katsoi häneen läpitunkevasti, mutta Manuela kesti sen, luomatta silmiään alas.

"Hyvä!" sanoi intiaani, "äitini ei ole valehdellut, seuratkoon hän minua."

Ja asettuen molempien naisten väliin sekä tarttuen kummankin ranteeseen, hän vei heidät sekasotkuisten leirisokkeloiden läpi.

Intiaanit, joita he matkalla tapasivat, väistyivät osoittaen selviä kauhun merkkejä.

Poppamies ei ollut pahoillaan tapahtumasta, sillä paitsi hänelle tästä tullutta hyötyä, olivat sen seuraukset omiansa vahvistamaan hänen valtaansa herkkäluuloisten ja taikauskoisten intiaanien silmissä, sillä nämä luulivat, että Wacondah todella oli vaikuttanut häneen. Sen vuoksi loistikin hänen naamansa tyytyväisyydestä.

Noin neljännestunnin ajan marssittuaan edestakaisin, tulivat he erään teltan luo, jonka edustalle oli pystytetty yhdistyneiden heimojen totem [merkitsee eläintä, jota heimo pitää pyhänä; tässä lippua, jossa on pyhän eläimen kuva], tulipunaisilla ripsuilla varustettujen keihäitten ympäröimänä ja neljän sotilaan vartioimana.

"Tässä se on", sanoi poppamies Manuelalle.

"Hyvä!" vastasi tämä; "sallikoon isäni meidän mennä sisään yksinämme."

"Onko minun erottava teistä?"

"On, mutta isäni voi vartoa meitä ulkopuolella."

"Minä odotan", vastasi poppamies lyhyesti, katsahtaen epäluuloisesti naisiin.

Poppamiehen viittauksesta päästivät teltin edustalla olevat vartiat naiset vapaasti kulkemaan.

He astuivat sisään sykkivin sydämin. Teltti oli tyhjä.

He huokasivat helpotuksesta. Don Torribion poissaolo antoi heille tilaisuuden valmistautua siihen kohtaukseen, jota doña Hermosa toivoi hänen kanssaan.

Poppamies oli jäänyt seisomaan teltin ovelle. Tämä mies, joka vähän aikaa sitten oli kohotettu tähän arvoon Tiikerikissan vaikutuksesta, oli hänen varjonsa ja toimi hänen vakoojanaan.

XI.

LUOPIO.

Don Torribio Quiroga ja don José Kalbris hoputtivat hevosiaan päästäkseen mahdollisimman pian presidion alueen ulkopuolelle.

Kuvernööri oli onnellinen sen avustuksen johdosta, jonka maakunnan päällikkö hänelle lähetti.

Hän ei epäillyt tulossa olevien vaquerojen avulla helposti voivansa pakottaa intiaanit luopumaan piirityksestä. Vieläpä hän toivoi voivansa käyttää tilaisuutta hyväkseen antaakseen apacheille, noille ikuisille Meksikon rajaseutujen hävittäjille, niin perinpohjaisen läksytyksen, etteivät he pitkään aikaan uskaltaisi yrittää tunkeutua liittovaltojen alueelle.

He saapuivat rintavarustukselle, jota vartioi melkoinen joukko hyvin aseistettuja vaqueroja ja kaupunkilaisia.

"Meidän täytyy kulkea tästä läpi", sanoi don Torribio kuvernöörille.

"Niinkuin haluatte."

"Yö on pimeä", jatkoi don Torribio, "suuria joukkoja kuljeskelevia intiaaneja on hajaantuneina koko seutukunnalle. Saamme todennäköisesti ratsastaa penikulman tai pari, ennenkuin tapaamme väkemme. Luulen sen vuoksi, ettei ole varsin viisasta uskaltaa aivan yksinämme niin kauaksi kaupungista."

"Huomautuksenne on varsin oikea", vastasi don José. "Ymmärrättehän, te olette presidion kuvernööri", jatkoi don Torribio hymyillen epämääräisesti. "Jos punanahat hyökkäisivät kimppuumme ja vangitsisivat teidät, niin sillä olisi hyvin vakavat seuraukset. Minä en välitä itsestäni, sillä minun vangitsemisestani olisi intiaaneilla vähän hyötyä, mutta teidän laitanne on toinen. Kehoitan teitä siis tarkoin harkitsemaan kaiken, ennenkuin lähdemme etemmäksi. Mitä sanotte tästä?"

"Sanon, että olette oikeassa, kunniani kautta, ja että se olisi anteeksiantamatonta varomattomuutta."

"Siis…"

"Siis luullakseni teemme viisaimmin, että otamme turvajoukon."

"Niin", vahvisti don Torribio, "siten voimme olla rauhallisia, eikö niin? Kuinka monta miestä otamme?"

"Oh, kymmenkunta korkeintaan."

"Pyh! Ottakaamme kaksikymmentä; eihän tiedä ketä kohtaamme tiellä tähän aikaan yöllä. Voimmehan tavata satakunta intiaania. Täytyy voida pitää puoliaan niitä vastaan."

"Olkoon menneeksi sitten kaksikymmentä, koska niin tahdotte", vastasi don José hyväntahtoisesti, "Ja olkaa ystävällinen sekä valitkaa näin ollen ne itse."

"Olkaa huoletta", vastasi don Torribio hymyillen väkinäisesti.

Hän ratsasti nyt vartioston luo, joka kuvernöörin saapuessa oli asettunut valmiiksi, ja erotti kaksikymmentä ratsastajaa, jotka hänen määräyksestään heti järjestäytyivät hänen taakseen.

"Nyt voimme lähteä, milloin haluatte, kuvernööri."

"Eteenpäin siis!" vastasi tämä kannustaen hevostaan.

Turvajoukko läksi liikkeelle samalla. Don José Kalbris ja don Torribio Quiroga ratsastivat muutamia askeleita edellä.

Kaikki kävi hyvin noin kolmeneljännestuntia. Tämän kuluttua alkoi kuvernööri tuntea epämääräistä levottomuutta, huolimatta don Torribion vireillä pitämästä vilkkaasta keskustelusta. Viimemainittu tekikin parhaansa keksiäkseen sukkeluuksia ja ponnisti kykyänsä mahdollisimman paljon, miellyttääkseen don Joséta.

"Anteeksi, eversti", sanoi kuvernööri toverilleen, pysäyttäen hänet äkkiä, "mutta eikö teistäkin tunnu merkilliseltä, kuten minustakin, ettei niitä, joita menemme tapaamaan, vielä näy?"

"Ei ensinkään, señor", vastasi don Torribio. "Kenties päällikkyyttä hoitava kapteeni ei ole ennen takaisin saapumistani uskaltanut lähteä teille, joita hän ei tunne."

"Mahdollista kyllä", sanoi kuvernööri hetken mietittyään.

"Minusta se on todennäköistä", vastasi don Torribio, "ja siinä tapauksessa on meillä vielä vain penikulma kuljettavana, ennenkuin tapaamme heidät."

"Eteenpäin siis."

He läksivät jälleen ajamaan, mutta nyt kävi kulku hiljaisuuden vallitessa. Molemmat henkilömme näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin.

Tuon tuostakin kohotti don Torribio päänsä ja silmäili tutkivasti ympärilleen.

Äkkiä kuului kaukaa hevosen hirnuntaa.

"Mitä se oli?" kysyi don Torribio.

"Oh!" vastasi kuvernööri, "luultavasti ne, joita etsimme."

"Kenties?" virkkoi toinen; "joka tapauksessa on paras olla varuillaan."

Ja viitattuaan kuvernööriä vartomaan paikallaan kannusti hän hevostaan ja katosi pian pimeään.

Päästyään yksikseen vähän matkan päähän don Torribio hyppäsi hevosen selästä, painoi korvansa maahan ja kuunteli.

"Hitto vieköön!" mutisi hän, nousten taas nopeasti ja heittäytyen satulaan. "Meitä ajetaan takaa, ei saa hukata hetkeäkään. Olisiko tuo Estevan lurjus todellakin tuntenut minut?"

"No niin?" kysyi kuvernööri heti don Torribion palattua, "mitä se on?"

"Ei mitään", vastasi don Torribio, "ei mitään, joka teitä huvittaisi."

"Siinä tapauksessa…?"

"Siinä tapauksessa", vastasi don Torribio, tarttuen vasemmalla kädellään kuvernöörin käsivarteen ja huutaen peloittavalla äänellä: "Don José Kalbris, antautukaa, te olette vankini!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi vanha sotilas säpsähtäen. "Oletteko hullu, don Torribio?"

"Älkää sanoko minua enää don Torribioksi, señor", sanoi nuori mies synkästi. "Minä olen nyt nimetön ja isänmaaton heittiö, jonka kostonhimo on ajanut apachien joukkoon."

"Kavallusta!" huusi kuvernööri. "Tänne sotamiehet, puolustakaa everstiänne!"

"Nämä miehet eivät puolusta teitä, don José, ne ovat minulle uskollisia. Antautukaa, sanon minä!"

"En, minä en antaudu!" vastasi kuvernööri päättävästi. "Don Torribio, tai ken olette, te olette lurjus!"

Ja pannen hevosen hypähtämään sivulle, hän vapautui nuoren miehen otteesta ja paljasti miekkansa.

Usean hevosen nelistys kuului kaukaa.

"Ah!" sanoi kuvernööri, virittäen pistoolinsa, "olisiko tulossa apua?"

"Kyllä", vastasi don Torribio kylmästi, "mutta se tulee liian myöhään."

Hänen käskystään ympäröivät vaquerot kuvernöörin, jonka kimppuun he kaikki hyökkäsivät yht'aikaa.

Kahdella pistoolin laukauksella kaatoi don José kaksi heistä maahan.

Nyt syntyi kauhea käsirysy pimeässä.

Don José, tietäen ettei hänellä ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta ja päättäen myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin, teki ihmeitä. Pakottaen hevosensa nousemaan pystyyn oikealle ja vasemmalle, väisti hän kaikki häntä vastaan tähdätyt iskut, ja jakeli lyöntejään tuohon sekavaan joukkoon, joka hurjasti huutaen surisi hänen ympärillään.

Sillävälin kasvoi lähestyvien ratsastajien aiheuttama jyminä joka hetki ja hevosten nelistys kumisi kuin ukkonen maata vasten.

Don Torribio huomasi, että hänen täytyi päästä ratkaisuun, ellei hän tahtonut päästää saalista käsistään. Pistoolin laukauksella musersi hän kuvernöörin hevosen pään.

Don José vieri maahan, mutta nousten nopeasti hän yritti iskeä sapelilla luopiota, joka kuitenkin väisti iskun hyppäämällä syrjään. Sitten asetti kuvernööri pistoolinsa suun ohimolleen ja lausui:

"Minunlaiseni mies ei antaudu sellaisille koirille kuin te olette. Kas tässä, villipedot, nyt voitte tapella ruumiistani."

Ja hän ampui luodin päänsä läpi. Samassa paukahti useita laukauksia ja joukko ratsastajia syöksyi vihurin tavoin vaqueroja kohti.

Majuuri Barnum ja Estevan olivat saapuvien johtajina. Taistelu kesti vain muutamia sekunteja. Don Torribion annettua merkin vihellyspillillä vaquerot kääntyivät ympäri ja hajaantuivat joka taholle. Pian he katosivat pimeään.

Seitsemän tai kahdeksan ruumista makasi paikalla.

"Mitä on tehtävä?" sanoi majuuri Barnum.

"Olemme tulleet liian myöhään", vastasi Estevan huolissaan, "don José on antanut ennen surmata kuin vangita itsensä."

"Niin", sanoi majuuri, "hän oli urhoollinen soturi. Mutta mitenkä saamme nyt käsiimme nuo hornanhenget, voidaksemme tietää mitä on tehtävä?"

"Ei maksa vaivaa välittää niistä, ne ovat jo leirissään. Mutta ellen aivan paljon erehdy, niin saamme pian arvoituksen ratkaistuksi. Odottakaahan."

Majordomo hyppäsi hevosen selästä ja katkaisi puukollaan oksan noista pihkaisista kuusista, joita kasvaa niin runsaasti tässä maassa. Hän iski tulta ja pian oli hänellä soihtu valmiina.

Tuon punertavan, lekkuvan liekin valossa alkoi hän nyt, majuurin seuraamana, tarkastaa maassa makaavia hengettömiä ruumiita.

Heidän ei tarvinnut etsiä kauan. Kuvernööri makasi siinä pää kamalasti rikki ammuttuna ja pitäen vielä kädessään tuhoisaa asetta. Kasvojen ilme osoitti vielä ylpeätä uhmaa ja lannistumatonta rohkeutta.

"Tuossa hän on!" sanoi Estevan.

Majuuri ei voinut pidättää kyyneleitään, jotka hiljaa vierivät hänen päivettyneillä kasvoillaan.

"Niin", mutisi hän, "hän kuoli kuin soturin tulee, kasvot vihollista kohti, mutta ah, hän joutui ansaan petoksen uhrina ja sai surmansa omanheimoisensa henkilön kautta. Silläkö tavalla piti vanhan ystäväni lopettaa päivänsä!"

"Jumala tahtoi niin", vastasi don Estevan syvämietteisesti.

"Niin", sanoi majuuri, "meidän on nyt vain täytettävä velvollisuutemme, niinkuin hän täytti omansa."

He nostivat ruumiin maasta ja asettivat sen hevosen selkään, jonka jälkeen pieni joukko masentunein mielin palasi presidioon.

Sillävälin oli don Torribio erittäin äkeissään. Hänen suunnitelmansa oli epäonnistunut. Hän ei halunnut kuvernöörin kuolemaa, sillä se ei hyödyttänyt häntä ensinkään, vaan päinvastoin vahingoitti, koska se yllytti meksikolaisia kostoon ja tekemään vastarintaa viimeiseen hengenvetoon asti sekä antamaan haudata itsensä presidion raunioihin mieluummin, kuin antautumaan verenhimoisille vihollisilleen. Hän oli sen sijaan tahtonut anastaa don Josén ja pitää hänet vankinaan, voidakseen sitten neuvotella asukkaiden kanssa.

Mutta vanhan sotilaan ponteva vastarinta ja hänen päätöksensä ampua ennemmin luoti otsaansa kuin antautua, oli pilannut kaikki don Torribion suunnitelmat. Niinmuodoin hänen toveriensa ollessa hyvillä mielin keskenään siitä, mitä he pitivät onnistumisena, mutta joka hänelle oli tappio, palasi hän leiriin synkkänä ja tyytymättömänä.

Manuela ja doña Hermosa olivat käyttäneet päällikön poissaoloa riisuakseen intiaanipukunsa ja pukeutuakseen omaan pukuunsa.

Kun don Torribio saapui telttaansa, astui hänen eteensä poppamies, joka ei ollut poistunut, laskettuaan naiset sisään.

"Mitä sinä tahdot?" kysyi don Torribio.

"Suokoon isäni anteeksi", vastasi poppamies kunnioittavasti, "mutta leiriin on yöllä tullut kaksi naista."

"Mitä se minua liikuttaa?" keskeytti päällikkö kärsimättömästi.

"Nämä naiset, vaikkakin intiaaninaisten puvussa, ovat valkoisia", sanoi poppamies korostaen sanojaan.

"No, mitä se minuun kuuluu? Ne ovat luultavasti vaqueronaisia."

"Ei", vastasi poppamies, pudistaen päätään, "siksi ovat heidän kätensä liian valkeat ja jalkansa liian pienet."

"Vai niin!" sanoi päällikkö, jonka mieltä nämä sanat alkoivat kiinnittää. "Ja kuka on ottanut heidät vangiksi?"

"Ei kukaan, he ovat tulleet itsestään."

"Itsestäänkö?"

"Niin, heillä on, kuten he väittävät, tärkeitä asioita ilmoitettavana isälleni."

"Ah", sanoi päällikkö, luoden läpitunkevan katseen poppamieheen, "ja kuinka isäni sen tietää?"

"Minä juuri olen suojellut heitä ja tuonut heidät isäni telttiin."

"He ovat siis tuolla sisässä?"

"Niin, ovat olleet jo lähes tunnin ajan."

Don Torribio otti taskustaan muutamia kultarahoja ja ojensi ne poppamiehelle.

"Kiitän veljeäni siitä, mitä hän on tehnyt", sanoi hän liikutettuna, "hän on menetellyt oikein."

Poppamies kumarsi irvistäen kuin apina.

Don Torribio hyökkäsi telttiä kohti ja kohotti nopeasti sen oviverhoa. Hän ei voinut olla huudahtamatta ilosta ja hämmästyksestä, tuntiessaan doña Hermosan.

Tämä hymyili.

"Mitä tämä merkitsee?" mietti don Torribio.

Ja hän kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle.

Doña Hermosa ei voinut olla ihailematta nuorta miestä. Hänen komea univormunsa sopi hänelle erinomaisesti. Samalla kuin hänen miehekkyytensä siinä esiintyi edullisesti kasvoihin ja vartaloon nähden, antoi se hänelle myös jonkunlaisen majesteetillisen leiman, jonka vaikutus oli selittämätön.

"Millä nimellä saan puhutella teitä, caballero?" sanoi doña Hermosa, viitaten don Torribiota istumaan viereensä.

"Sanokaa minua miksi vain tahdotte, señorita", vastasi nuori mies kunnioittavasti; "jos puhuttelette minua espanjan kielellä, niin sanokaa minua don Torribioksi, jos taas haluatte puhua intiaanien kieltä, niin apachit tuntevat minut vain nimellä Kirottu", lisäsi hän surullisesti.

"Mistä johtuu tuo kauhea nimitys?" kysyi doña Hermosa.

Syntyi hetken äänettömyys.

Kumpikin silmäili toistaan tarkkaavasti.

Doña Hermosa mietti sopivaa tilaisuutta saadakseen puhua tulonsa tarkoituksesta. Don Torribio taas tuumi, mikä oli voinut saada tytön lähtemään hänen luokseen.

Don Torribio alkoi puhua ensin.

"Tarkoittaako käyntinne todellakin minua, señorita?" sanoi hän.

"Ja ketä muuta se sitten tarkoittaisi?" vastasi tyttö.

"Suonette anteeksi sopimattoman itsepintaisuuteni", jatkoi don Torribio, "mutta se, mitä minulle tällä hetkellä tapahtuu, on niin erikoista, että minun on vaikea, vaikkakin näen teidät ja kuulen puheenne, uskoa niin suurta onnea… kaikki tämä tuntuu minusta unelta, ja minä pelkään herääväni."

Nämä naiskohteliaisuudet lausuttiin sellaisella äänellä, kuin olisi don Torribio ollut vieraissa don Pedro de Lunan luona, äänellä, joka yhä lisäsi tämän kohtauksen omituisuutta, siinä määrin se oli ristiriidassa sen ympäristön ja paikan kanssa, missä he olivat.

"Oh, hyvä Jumala", sanoi doña Hermosa yhtä kevyellä äänensävyllä kuin don Torribiokin, "minä vapautan teidät ihmettelystänne ja riisun teidän nähtenne tuon noidanhaahmoni, jossa melkein luulette minun nyt esiintyvän."

"Siitä huolimatta te jäätte minun lumoojattarekseni", vastasi don Torribio hymyillen.

"Te olette imartelija. Jos koko tässä asiassa on joku noita olemassa, niin on se Estevan raukka, joka, kun hän tiesi minun välttämättä tahtovan tavata teidät, ilmoitti minulle, missä se kävisi päinsä. Siis jos teillä on annettavana joku noidanpalkinto, niin antakaa se Estevanille, sillä hän yksin on oikeutettu sen saamaan."

"En unhota tehdä niin sopivan tilaisuuden sattuessa", sanoi don Torribio, jonka otsa synkkeni. "Mutta palatkaamme kaikin mokomin teihin, sillä vain te olette harrastukseni esineenä. Saatuani onnen nähdä teidät, josta onnesta olen teille ikuisesti kiitollinen, sallittanee minun kysyä, mitä erinomaista seikkaa minun on kiittäminen siitä suosiosta, joka tulee osakseni ja jota turhaan koetan selittää."

"Ooh, se on varsin yksinkertainen seikka", vastasi neito, katsahtaen terävästi don Torribioon.

Nuori mies kumarsi vastaamatta, ja doña Hermosa jatkoi:

"Minun ikäiseni ja ennen kaikkea minun asemassani oleva nuori tyttö", sanoi hän lujalla äänellä, "ei rohkene ottaa niin… sanokaamme… tavatonta askelta, kuin minun nyt uskaltamani, ilman tärkeitä syitä."

"Siitä olen vakuutettu."

"Mitkä syyt voivat nyt olla kyllin tärkeät saadakseen naisen syrjäyttämään sukupuolensa synnynnäisen kainouden ja panemaan alttiiksi maineensa? On olemassa vain yksi. Kun hänen sydämensä harrastukset ovat kysymyksessä, kun hänen rakkautensa tulee väliin… Puhunko kyllin selvästi, don Torribio? Alatteko ymmärtää minua?"

"Kyllä, señorita", vastasi don Torribio liikutettuna.

"Viime kerralla tavatessamme otti isäni teidän minun sulhasenani vastaan kenties liian epäkohteliaasti. Mielettömänä mustasukkaisuudesta, luullen liittomme puretuksi, raivoissanne isälleni ja minulle te jätitte jonkun minuutin kuluttua hyvästi ja vetäydyitte pois viha ja raivo sydämessänne."

"Serkku hyvä, minä vakuutan…"

"Minä olen nainen, don Torribio; meillä naisilla on vaisto, joka ei koskaan petä — luuletteko, että minä, joka olin aiottu morsiameksenne, en ollut aavistanut teidän minua kohtaan tuntemaanne rakkautta?"

Nuori mies katseli häntä selittämätön ilme kasvoillaan.

"Muutamia päiviä myöhemmin", jatkoi doña Hermosa, "joutui don Fernando Carril väijytyksen uhriksi ja jäi kuolleena paikalle. Miksi teitte niin, don Torribio?"

"En tahdo kieltää, señorita, että olen koettanut kostaa sille, jota pidin kilpakosijanani — mutta minä vakuutan, etten ole käskenyt tappaa häntä."

"Tiesin sen", sanoi doña Hermosa kunnioittavasti. "Teidän ei tarvitse puhdistautua."

Don Torribio katsoi häneen käsittämättä mitään.

Neito jatkoi hymyillen:

"Luulemanne kilpakosija ei ollutkaan sellainen. Tuskin olitte lähtenyt haciendasta, kun minä tunnustin isälleni, että rakastin ainoastaan teitä ja etten milloinkaan suostuisi menemään naimisiin kenenkään muun kanssa."

"Olisiko se mahdollista!" huudahti nuori mies nousten kiivaasti. "Ooh, jospa olisin sen tiennyt!"

"Rauhoittukaa, aikaansaamanne paha on osittain korjattu: don Fernando, joka minun käskystäni on riistetty Pabliton huostasta, on tällä hetkellä de las Norias'in haciendassa, josta hän pian matkustaa Meksikoon. Isäni, joka ei milloinkaan ole voinut kieltää minulta mitään, on sallinut minun lähteä sen luokse, jota rakastan."

Ja hän loi nuoreen mieheen sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen.

Don Torribio oli hämmennyksissä. Ristiriitaiset tunteet riehuivat hänen sydämessään. Hän ei uskaltanut uskoa tytön sanoja. Löytyi vielä epäilys, julma epäilys — ehkäpä tyttö vain teki pilaa hänestä.

"Kuinka?" sanoi hän; "rakastaisitteko minua vielä?"

"Eikö läsnäoloni ole riittävä todistus?" vastasi tyttö. "Miksikä olisin tullut tänne? Mikä muu syy olisi saanut minut tekemään niin?"

"Se on totta", huudahti don Torribio langeten polvilleen, "antakaa anteeksi, señorita, minä olen mieletön, en tiedä mitä sanon, oi, se on liian suuri onni!"

Riemullinen hymyily levisi nuoren tytön kasvoille.

"Ellen rakastaisi teitä", sanoi hän, "niin miksi en sitten menisi naimisiin don Fernandon kanssa, joka nyt on luonamme haciendassa?"

"Niin, niin, olette oikeassa, sata kertaa, tuhat kertaa oikeassa? Oi, te naiset, jumalalliset olennot, kuka voi milloinkaan tutkia teidän sydämenne!"

Doña Hermosa hillitsi hymyilynsä. Hän oli pakottanut jalopeuran jalkainsa juureen. Tuo niin vahva mies oli voitettu. Täst'edes oli doña Hermosa varma kostostaan.

"Mitä vastaan isälleni?" kysyi hän.

Don Torribio nousi, hänen silmänsä säkenöivät, hänen otsansa kirkastui, ja syvällä äänellä sekä sanomattoman onnellisen näköisenä vastasi hän:

"Señorita, sanokaa isällenne, etten elä kyllin kauan, korvatakseni ne suloiset hetket, jotka nyt olen viettänyt seurassanne. Heti kun San Lucarin presidio on valloitettu, on minulla kunnia saapua don Pedro de Lunan haciendaan."

XII.

NAISEN TAHTO.

Jokaista äärimmäisyyttä, kun se on saavuttanut huippukohtansa, täytyy seurata taantumus päinvastaiseen suuntaan. Näin tapahtui heti senkin kohtauksen jälkeen, mistä edellä on kerrottu.

Onnen hurmaamana antautui don Torribio vain vaistomaisesti epäillen niiden rakkausvakuuttelujen valtaan, joita doña Hermosa hänelle lausui.

Sillävälin tihensi nuoren tytön uskaltaman askeleen epätodenmukaisuus itsessään yhäkin vain sitä huntua, jonka tämä niin kätevästi oli käärinyt hänen silmilleen.

Älykkäillä miehillä on tietämättään muuan heikko puoli, joka usein koituu heidän turmiokseen. He nimittäin luulevat, että heitä ympäröivät ja heidän taipumuksiaan imartelevat henkilöt eivät kykene heitä pettämään.

Näin oli asian laita tässäkin tapauksessa. Kuinka voikaan epäillä nuorta tyttöä, tuskin kaksikymmenvuotiasta lasta, jonka käytös oli niin yksinkertainen, katse ilmaisi niin paljon kaipausta ja joka niin avomielisesti tunnusti rakkautensa?

Mikä syy tällä tytöllä saattoi olla pettääkseen häntä, kun don Fernando oli pelastettu? Missä tarkoituksessa hän olisi tullut antautumaan hänen käsiinsä, ilman mitään mahdollisuutta päästä pois?

Tämä tuntui hänestä käsittämättömältä ja olikin tavallaan sellaista.

Kaikki tämä osoitti vain, että don Torribio, ollen ennen kaikkea etevälahjainen valtiomies, jolla koko ikänsä oli ollut vain päämääränään kunnianhimoisten unelmiensa tyydyttäminen, oli aina ollut syventyneenä korkeisiin valtiollisiin yhdistelmiinsä eikä ollut tutkinut tuota viekkaudella, sulolla ja uskottomuudella hyvin varustettua olentoa, jota sanotaan naiseksi, eikä siis tuntenut häntä.

Nainen — ennen kaikkea amerikkalainen nainen — ei milloinkaan unohda rakastettuaan kohdannutta loukkausta. Tämä on se pyhä paikka, johon ei kukaan saa koskea.

Ja toiseksi, doña Hermosa oli ollut don Torribion ainoa rakkaus. Siinä oli hänen uskonkappaleensa, ja kaikki muut näkökohdat haihtuivat hänen silmissään sen todisteen tieltä, minkä tyttö äsken oli hänelle antanut.

"Voinko minä nyt", sanoi doña Hermosa, "jäädä tähän leiriin, kunnes isäni saapuu, tarvitsematta pelätä, että minua loukataan?"

"Käskekää, señorita, täällä on vain orjianne", vastasi don Torribio kumartaen.

"Tämä nainen, jonka suojelusta saan kiittää siitä, että olen voinut tunkeutua luoksenne, palaa de las Norias'in haciendaan."

Don Torribio meni teltan ovelle ja löi käsiään yhteen kaksi kertaa.

Muuan intiaanisoturi ilmestyi.

"Toimita kuntoon teltta minulle — tämän minä luovutan näille valkoisille naisille", sanoi don Torribio miehelle apachien kielellä. "Valitun sotilasjoukon, joiden päällikkönä veljeni on, tulee lakkaamatta vartioida heidän turvallisuuttaan. Voi sitä, joka ei osoita heille syvintä kunnioitusta! Nämä naiset ovat pyhiä, saaden esteettömästi kulkea miten ja minne vain haluavat sekä ottaa vastaan kenen tahtovat. Onko veljeni ymmärtänyt minut?"

Sotilas kumarsi vastaamatta.

"Satuloikaa veljeni kaksi hevosta."

Intiaani meni.

"Kuten näette, señorita", jatkoi don Torribio kumartaen doña Hermosalle, "olette te täällä kuningattarena."

"Kiitän teitä", vastasi doña Hermosa, ja ottaen povestaan edeltäpäin kirjoitetun kirjeen, joka ei kuitenkaan vielä ollut suljettu, jatkoi hän: "olin niin varma keskustelumme tuloksesta, että minä, kuten näette, olen kirjoittanut siitä isälleni ennenkuin tapasinkaan teidät. Kas tässä", sanoi hän, huulillaan hurmaava hymyily, mutta sielussaan vavisten, "lukekaa, don Torribio, mitä kirjoitan isälleni."

"Ooh, señorita", sanoi don Torribio, työntäen kirjeen luotaan, "mitä tytär kirjoittaa isälleen, on pyhää; sitä ei saa kukaan muu kuin hän lukea."

Doña Hermosa taittoi hitaasti kirjeen kokoon, vähimmälläkään tavoin ilmaisematta, miten suuresta vaarasta hän oli pelastunut, ja antoi sen Manuelalle.

"Äitini", sanoi hän, "anna tämä kirjelappu isälleni henkilökohtaisesti, ja selittäkää hänelle, mitä en ole voinut sanoa tässä kirjeessä."

"Sallikaa minun poistua, señorita", keskeytti don Torribio; "minä en tahdo kuunnella, mitä ohjeita annatte seuranaisellenne."

"Sitä minä vastustan", sanoi doña Hermosa itsepäisesti, "minulla ei enää saa olla mitään teiltä salattavaa. Tästälähin te saatte tietää salaisimmatkin ajatukseni."

Nuori mies hymyili autuaallisesti. Samassa talutettiin hevoset paikalle.

Doña Hermosa käytti hyväkseen niitä muutamia silmänräpäyksiä, jolloin don Torribio vaihtoi muutaman sanan apachisoturin kanssa, ja kuiskasi nopeasti Manuelalle:

"Poikasi pitää tulla tänne tunnin kuluessa, jos suinkin mahdollista."

Manuela nyökkäsi ymmärtäneensä.

Don Torribio tuli samassa taas telttiin.

"Saatan itse doña Manuelan aina presidion varustuksille asti", sanoi hän, "siten voitte olla varma, ettei sanansaattajanne joudu mihinkään vaaraan."

"Kiitän teitä", sanoi doña Hermosa.

Naiset heittäytyivät toistensa syliin ja suutelivat toisiaan, aivankuin eivät milloinkaan enää saisi nähdä toisiaan.

"Älä unohda!" kuiskasi doña Hermosa.

"Ole huoletta", vastasi Manuela.

"Täällä olette kotonanne, señorita", sanoi don Torribio, "kukaan ei tule tänne ilman teidän suostumustanne."

Doña Hermosa kiitti häntä hymyilemällä ja seurasi häntä teltin ovelle. Manuela ja don Torribio nousivat hevosten selkään ja poistuivat.

Doña Hermosa katseli heidän jälkeensä pimeässä, ja kun heidän hevostensa kavioiden kopse oli sulautunut leirin muuhun meluun, palasi hän telttiin mumisten:

"Näytelmä on alkanut, nyt täytyy hänen paljastaa suunnitelmansa minulle."

Neljännestunnin kuluttua saapuivat Manuela ja hänen oppaansa noin viidenkymmenen askeleen päähän kylästä.

He eivät olleet matkalla vaihtaneet sanaakaan.

"Nyt ette enää tarvitse minua", sanoi don Torribio, "pitäkää hevosenne, voitte tarvita sitä; Jumalan haltuun!"

Lausumatta sen enempää kääntyi hän ympäri ja palasi leiriin, jättäen Manuelan yksikseen.

Tämä ei pelännyt; hän silmäili ympärilleen saadakseen selville olinpaikkansa ja suuntasi päättävästi kulkunsa kaupunkia kohti, jonka synkät muurit kohosivat hänen edessään aivan lähellä.

Tuskin oli Manuela ehtinyt ratsastaa muutamia askeleita tähän suuntaan, kun voimakas käsi tarttui hänen hevosensa ohjiin, ja pistooli painettiin hänen rintaansa vasten ja kova ääni virkkoi espanjan kielellä:

"Kuka siinä?"

"Ystävä!" vastasi Manuela, ollen vähällä huudahtaa pelästyksestä.

"Äitini!" jatkoi ääni hyvin iloisesti.

"Estevan, rakas poikani!" huudahti Manuela onnellisena, vaipuen poikansa syliin, ja tämä painoi hänet hetkeksi voimakasta rintaansa vasten.

"Mistä sinä tulet tuolla tavoin?" kysyi Estevan hetken kuluttua.

"Punanahkojen leiristä."

"Nyt jo", sanoi Estevan ihmeissään.

"Niin, valtiattereni lähetti minut sinun luoksesi."

"Ja kuka oli tuo mies, joka oli seurassasi, äitiseni?"

"Don Torribio itse."

"Kirottua!" mutisi majordomo. "Olen päästänyt hänet karkuun, ja viisi minuttia sitten hän oli kiväärini suun edessä… tosiaan harmillista! Mutta älkäämme jääkö tänne. Seuraa minua! Kun olet turvassa, saat kertoa, mitä valtiattaresi on pyytänyt sinua sanomaan minulle."

Presidioon tultuaan antoi Estevan äitinsä kertoa mitä heille oli matkalla tapahtunut.

"Ooh!" huudahti Estevan monta kertaa, "naiset ovat pahoja henkiä, miehet ovat vain hölmöjä heihin verrattuna."

Kun Manuela oli lopettanut kertomuksensa sanoi Estevan:

"Ei saa menettää minuuttiakaan, äiti kulta. Don Pedron täytyy välttämättä saada tämä kirje vielä tänä yönä. Isä parka on varmaankin kuoleman tuskissa."

"Minä lähden heti matkaan", sanoi Manuela.

"Ei", sanoi Estevan, "sinä kaipaat lepoa. Minun mukanani on mies, joka toimittaa tämän asian tunnollisesti."

"Kuten tahdot sitten", sanoi Manuela, antaen kirjeen hänelle.

"Niin, siten on paras; mene tuohon taloon, sen omistaja on kunnioitettava nainen, joka tuntee minut ja pitää huolen sinusta."

"Menetkö sinä doña Hermosan luo?"

"Oi voi, tyttö parkaa! Luuletko, että jättäisin hänet noin suojatta pakanain keskelle, ja sitäpaitsi ehkä se, mitä hänellä on minulle sanottavaa on tärkeätä meille."

"Kiitoksia, Estevan! Aina uhrautuvainen! Siitä sinut taas tunnen."

"Niin, mitäpä tehdä, äiti kulta?" sanoi majordomo nauraen, "se näyttää olevan tehtäväni."

Hän syleili äitiään, seurasi häntä taloon ja suositettuaan häntä lämpimästi emännälle hän meni jälleen ulos etsimään sanansaattajaa, jonka hän aikoi lähettää don Pedron luokse.

Kirkkaan, keskelle katua tehdyn tulen ympärillä lepäsi useita miehiä viittoihinsa käärittyinä.

Estevan ravisti kovasti jalallaan muudatta nukkuvaa.

"Herää, Tonillo, herää!" sanoi hän, "ylös, poikaseni, sinun on lähdettävä de las Norias'in haciendaan."

"Mutta eihän siitä ole vielä tuskin puolta tuntiakaan, kun tulin sieltä", mutisi lepero puolinukuksissa, hieroen silmiään.

"Sen kyllä tiedän", vastasi Estevan, "sen vuoksi juuri lähetänkin sinut sinne jälleen, sillä silloin täytyy sinun tuntea tie. Muuten tapahtuu se doña Hermosan puolesta."

"Doña Hermosan puolesta!" huudahti lepero jonka tämä nimi äkkiä sai aivan valveille. Nousten nopeasti jatkoi hän: "puhukaa, mitä minun pitää tehdä?"

"Hyvä ystäväni, tuollaisena pidän sinusta. Sinun on heti noustava ratsaille ja vietävä tämä kirje don Pedrolle. Se on hänen tyttäreltään, ja silloin käsität kuinka tärkeä se on."

"Hyvä, minä lähden heti paikalla."

"Minun ei kaiketi tarvitse huomauttaa sinulle, ettet anna ryöstää itseltäsi tuota kirjelappua."

"Senhän minä toki ymmärrän, koira vieköön!"

"Sinä annat ennen surmata itsesi, ennenkuin luovutat sen huostastasi."

"Kyllä, olkaa huoletta majordomo."

"Eikä kuolemasi jälkeenkään sitä saa kukaan löytää."

"Minä syön sen ennen, tuhat tulimmaista!"

El Zapote riensi puolta tuntia myöhemmin täyttä neliä haciendaa kohti.

"Nyt on minun vuoroni", mutisi don Estevan jäätyään yksin. "Kuinka voisin päästä doña Hermosan luokse?"

Näytti siltä kuin olisi hän helposti keksinyt etsimänsä keinon, sillä hänen yhteenpuristetut kulmakarvansa tasoittuivat ja hän läksi iloisena linnoitukseen päin.

Neuvoteltuaan majuuri Barnumin kanssa, joka kuvernöörin kuoltua oli ottanut huostaansa päällikkyyden kaupungissa, riisui Estevan pukunsa, jonka tehtyään hän pukeutui intiaaniksi ja läksi kohti intiaanileiriä.

Muutamia minuutteja ennen auringon nousua hän palasi kaupunkiin.

"No?" kysyi hänen äitinsä.

"Kaikki käy oivallisesti", vastasi Estevan. "Kautta Jumalan! Luullakseni doña Hermosa panee tuon hornanhengen kalliisti maksamaan don Fernando Carrilin vangitsemisen."

"Pitääkö minun tulla hänen luokseen?"

"Ei, se on tarpeetonta."

Ja selittämättä sen tarkemmin meni Estevan, ollen peräti väsyksissä, muutamaksi tunniksi lepäämään.

Kului muutamia päiviä intiaanien tekemättä mitään uutta hyökkäystä kaupunkia vastaan. He tyytyivät tiukentamaan piiritysrengasta, koettamatta valloittaa kaupunkia. He eivät näköjään uskaltaneet tehdä uutta rynnäkköä, vaan aikoivat näännyttää asukkaat nälkään ja tällä tavoin pakottaa heidät antautumaan.

Kaupunki oli niin tiukasti piiritetty, että asukkaiden oli mahdoton astua askeltakaan sen ulkopuolelle. Kaikki yhteys ulkomaailman kanssa oli katkaistu ja ruokavaroista alkoi tulla puute: kaikki karja, joka oli kuljetettu kaupunkiin piirityksen alussa, oli täytynyt teurastaa vähitellen, ja meksikolaisten täytyi nyt ruveta syömään niiden nahkoja.

Intiaanien suunnitelma olisi todennäköisesti onnistunut ja meksikolaiset olisivat äärimmäisessä ahdingossaan piankin antautuneet miekan iskutta, ellei eräs Estevanin keksintö, joka ilmoitettiin majuuri Barnumille ja heti pantiin toimeen, olisi äkkiä tehnyt tyhjäksi Tiikerikissan suunnitelmat ja pakottanut hänet ryhtymään hyökkäykseen, välttääkseen kapinaa häntä seuraavien heimojen keskuudessa.

Meksikolaiset toivoivat juuri hyökkäystä, sillä nälän pelosta he olivat joutuneet epätoivoon.

Estevan valmistutti kaksisataa viisikymmentä vehnäleipää, joihin sekoitettiin arsenikkia. Nämä vehnäleivät lastattiin muutamien kaupungissa vielä jäljellä olevien muulien selkään, ja sen ohessa pantiin mukaan kahdeksankymmentä tynnyriä vihtrillillä sekoitettua paloviinaa. Kymmenen luotettavan miehen saattamana hän sitten läksi kaupungista tämän kamalan kuorman kanssa, mennen muutaman askeleen päähän punanahkojen varustuksista.

Tapahtui, kuten hän oli arvellutkin: intiaanit, jotka ovat hyvin persoja viinalle, hyökkäsivät viinatynnyrit nähdessään karavaania kohti aikoen anastaa sen haltuunsa.

Don Estevan heitti nopeasti leivät ja viinatynnyrit hiekalle ja palasi täyttä laukkaa kaupunkiin muuleineen, toverien auttaessa pitämään niitä koossa.

Intiaanit kuljettivat viinatynnyrit leiriinsä, avasivat ne ja aloittivat juomingit, jotka kestivät kunnes kaikki leipä ja viina oli lopussa.

Kolmatta tuhatta intiaania kuoli sanomattomiin tuskiin tämän majordomon nerokkaan keksinnön johdosta. [Historiallinen tapahtuma. Aivan samanlainen tapaus sattui Carmenin luona, Patagoniassa, eräässä Pampas-intiaanien hyökkäyksessä.] Muut alkoivat kauhun valtaamina paeta joka taholle.

Ensi vihan kuohuessa intiaanit surmasivat armotta, huolimatta päällikön ponnistuksista, kauheasti kiduttaen kaikki miehet, vaimot ja lapset, jotka sodan alussa olivat joutuneet heidän käsiinsä ja joita siitä asti oli pidetty vankeina leirissä.

Olipa doña Hermosakin, huolimatta hänelle osoitetusta kunnioituksesta ja hänen varovaisuudestaan niin harvoin kuin mahdollista poistua teltastaan, vähällä joutua intiaanien raivon uhriksi. Vain sattuman kautta hän pelastui.

Ylipäällikkö päätti tehdä ratkaisun.

Hän antoi Korppikotkan kautta kaikille päälliköille määräyksen kokoontua neuvotteluun hänen telttiinsä. Kun kaikki olivat koolla, ilmoitti hän, että aamun koittaessa rynnättäisiin presidioon joka taholta.

Torribiokin oli päällikkönä ollut läsnä neuvottelussa. Heti sieltä päästyään riensi hän doña Hermosan telttiin ja pyysi saada puhutella häntä.

Aina nuoren tytön leiriin saapumisesta asti oli Tiikerikissa, vaikka hän ei tietänytkään, mitä tytön ja don Torribion välillä oli tapahtunut, erittäin huolellisesti välttänyt tapaamasta tyttöä, samalla kuin hän onnitteli don Torribiota sen rakkauden johdosta, jota tyttö näytti tätä kohtaan osoittavan.

Kuitenkin olisi asioita tarkkaava heti huomannut, että Tiikerikissan sydämen syvyydessä piili onnettomuutta ennustava salatuuma, mutta don Torribio oli liiaksi rakkautensa sokaisema voidakseen nähdä mitään vanhan sissin läpinäkymättömistä kasvoista.

Hänen voimakas intohimonsa ja raivo, jolla hän antautui sen valtaan, tukahdutti häpeän tunteen ja omantunnon nuhteet, jotka kalvoivat häntä, hänen joskus ajatellessaan sitä häpeällistä menettelyä, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi pettämällä mitä kurjimmalla tavalla maamiehensä ja yhtymällä apachien hurjiin verenhimoisiin laumoihin.

Kun doña Hermosa sai kuulla, että don Torribio halusi puhutella häntä, käski hän heti laskea hänet sisään.

Doña Hermosa puheli juuri isänsä kanssa. Don Pedro de Luna oli nimittäin, heti tyttärensä kirjeen saatuaan, rientänyt hänen luokseen ja oli jo useita päiviä ollut leirissä.

Teltin sisustuksessa oli tapahtunut niin perinpohjainen muutos, että sitä ei voinut tuntea. Don Torribio oli nimittäin kalustanut sen kallisarvoisilla huonekaluilla, joita intiaanit olivat ryöstäneet eri haciendoista. Eri osastoja oli laitettu, väliseiniä tehty, muutos oli sanalla sanoen täydellinen; ja vaikka ulkopuoli olikin jäänyt entiselleen, oli sisustasta tehtyjen muutosten kautta tullut täysin eurooppalainen asunto.

Don Pedron mukana oli myöskin Manuela, doña Hermosan imettäjä, palannut, mikä oli ollut erittäin mieluista nuorelle tytölle, ensiksikin sen luottamuksen takia, joka hänellä oli Manuelaan, ja toiseksi, koska tämä oli hänelle välttämätön niiden tuhansien pienten palvelusten ja huolenpitojen vuoksi, joihin hienosti kasvatettu nainen on tottunut ja jotka ovat käyneet hänelle tarpeellisiksi.

Sitäpaitsi oli vanha nainen, ollen aina läsnä don Torribion käydessä doña Hermosan luona, hänen suojanaan jokaista rohkeata yritystä vastaan, johon nuoren miehen raju intohimo mahdollisesti olisi voinut hänet johtaa ja pakotti hänet vasten tahtoaankin olemaan milloinkaan astumatta yli syvimmän kunnioituksen rajan.

Vaikka punanahat alussa suuresti ihmettelivätkin nähdessään don Torribion tekemät muutokset, oli heidän Tiikerikissaa kohtaan osoittamansa kunnioitus ja uskollisuus niin suuri, että he, heimoonsa kuuluvien miesten synnynnäisellä hienotunteisuudella, eivät olleet mitään huomaavinaan, koska heidän päällikkönsäkään ei katsonut tarvitsevansa loukkaantua valkoisen päällikön menettelystä. Ja koska viimemainittu auttoi heitä voimakkaasti, oli aina ensimäisenä taistelussa ja viimeinen peräydyttäessä, niin pitivät he kohtuullisena, että hän sai järjestää onnensa oman makunsa mukaan, kenenkään olematta oikeutettu puuttumaan siihen.

"No niin", kysyi doña Hermosa heti kun don Torribio ilmestyi, "onko Tiikerikissa onnistunut rauhoittamaan heimojen kesken vallitsevan levottomuuden?"

"On, taivaalle kiitos, señorita!" vastasi don Torribio, "mutta majuuri Barnumin menettely on halpamaista ja paremmin villipedon kuin sivistyneen ihmisen!"

"Kenties majuuri ei olekaan syyllinen", sanoi tyttö.

"Kyllä vain, valkoisten tapana on kohdella villejä siten! Olenhan satoja kertoja kuullut toistettavan, etteivät punanahat ole ihmisiä. Jokainen keino, joka surmaa heidät, on hyvä, ja myrkky on niistä luotettavimpia. Tämä rikos yksikseen oikeuttaisi luopumiseni sellaisten hirviöitten parista."

"Älkäämme enää puhuko tästä, minä pyydän; te saatte minut kauhistumaan. Vasten tahtoani täytyy minun myöntää teidän olevan oikeassa. Kun näkee sellaisia julmuuksia, on valmis valittamaan, että kuuluu ihmisrotuun, joka voi keksiä sellaisia."

"Mitä neuvottelussa on päätetty?" kysyi don Pedro johtaakseen keskustelun toisaalle.

"Auringon noustessa huomisaamuna", vastasi don Torribio, "tehdään yleinen hyökkäys San Lucarin presidiota vastaan."

"Huomenna!" huudahti doña Hermosa pelästyneenä.

"Niin, huomenna toivoakseni saan kostaa niille, jotka ennen olivat veljiäni ja jotka ovat pakottaneet minut luopumaan heistä! Huomenna minä joko voitan tai kuolen."

"Jumala suojelee hyvää asiaa, don Torribio", sanoi doña Hermosa käsittämättömällä äänenpainolla.

"Kiitoksia serkkuseni", vastasi nuori mies, joka käsitti väärin hänen sanojensa merkityksen.

Don Pedro voi tuskin tukahduttaa tuskan tunnettaan.

"Taistelun kestäessä, joka tulee olemaan kuuma", jatkoi don Torribio, "pyydän teitä, señorita, olemaan lähtemättä tästä teltistä, sillä minä en ole täällä teitä suojelemassa. Ei kukaan tiedä, miten pitkälle vastoinkäymisen sattuessa apachien raivo voi heidät johtaa. Minä jätän tänne kaksikymmentä päättävää miestä, vaqueroa, joihin voin luottaa, teitä puolustamaan. Muuten lähetän teille tiedon heti kun taistelu on päättynyt."

"Lähdettekö jo luotamme, don Torribio?" sanoi doña Hermosa, nähdessään tämän liikkeet.

"Minun täytyy, señorita; olen intiaanijoukon päälliköitä, ja sellaisena on minulla velvollisuuteni täytettävänä. Minun on toimitettava kaikki valmiiksi huomisaamuksi, ja täytyy minun siis pyytää, että hyväntahtoisesti suotte anteeksi."

"Hyvästi sitten, don Torribio, koska teidän välttämättä täytyy lähteä", sanoi tyttö.

Kumarrettuaan kunnioittavasti doña Hermosalle ja hänen isälleen, läksi don Torribio.

"Kaikki on hukassa!" mutisi don Pedro. "Meksikolaisten on mahdoton kestää rynnäkköä."

Tyttö katsoi hetken isäänsä omituisin katsein, jonka jälkeen hän kumartui ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Onko isä lukenut raamattua?"

"Miksi sitä kysyt, pikku hupakko?" vastasi isä.

"Koska sinä siinä tapauksessa", jatkoi tyttö pahankurisesti hymyillen, "näytät unohtaneen kertomuksen Delilasta."

"Mitä?" sanoi isä yhä enemmän ihmeissään; "aijotko sinä keriä hänen tukkansa?"

"Ehkäpä!" sanoi tyttö kohottaen pientä tarmokasta päätänsä, hymyillen uhkamielisesti ja pannen pienen suloisen sormensa punaisille rusohuulilleen.

Don Pedro viittasi henkilön tavoin, joka ei enää käsitä vähääkään ja joka lakkaa hakemasta ratkaisua selittämättömälle arvoitukselle.

XIII.

VALKOISET PUNAISIA VASTAAN.

Punanahat yleensä ja erittäinkin apachit tulevat, ollessaan sotajalalla tai valmistaessaan jotakin vaarallista yritystä, erittäin varoviksi. Meidän sivistyneitten kansakuntiemme etevimmät armeijat eivät voi kilpailla heidän kanssaan viekkaudessa ja valppaudessa, niin huolellisia he ovat vahtipalveluksessaan ja salatessaan liikkeitään.

Noin kello kolme aamulla, jolloin matokowis-lintu istuen puun oksien välissä, kaiutti ilmaan ensimmäisen aamulaulunsa helmeilevät säveleet, nousivat Tiikerikissa ja don Torribio vuoteiltaan, läksivät kumpikin teltistään muutamien apachisotilaiden seuraamina ja menivät ääneti ja nopeasti leirin keskelle, jossa suuren tulen ympärillä sotajoukon etevimmät päälliköt kyykkysillään polttivat sotapiippujaan ylipäällikköä odotellen.

Tiikerikissan saapuessa nousivat kaikki intiaanit kunnioittavasti seisoalleen.

Vastattuaan heidän tervehdykseensä viittasi Tiikerikissa heitä istumaan jälleen, ja kääntyen poppamiehen puoleen, joka oli tullut hänen seurassaan ja kulki hänen rinnallaan, hän kysyi tältä:

"Onko elämän herra puolueeton? Onko Wacondah suosiollinen apachisotureita kohtaan tai vihaako hän riitaa jonka hänen poikansa intiaanit, kokoontuneina valkonaamaisten stenatapeltin edustalle, tahtovat tänään saada ratkaistuksi sortajiensa kanssa?"

"Koska päälliköt niin haluavat", vastasi poppamies, "niin kysyn minä elämän herralta."

Nyt oikaisi hän korkean vartalonsa, pukeutui bisoninahkaiseen takkiinsa ja astui tulen ääreen, jonka ympäri hän kulki kolme kertaa vasemmalta oikealle, mutisten käsittämättömiä sanoja, joilla tuntui olevan salaperäinen tarkoitus. Kolmannella kierroksella hän täytti maljan vedellä, johon oli sekoitettu tiheään punotusta ruo'osta tehdyssä astiassa säilytettyä sassaparillaa, minkä jälkeen hän kastoi koiruoholuudan maljaan ja pirskoitti sillä kokoontuneita sekä tyhjensi veden sitten kolmella erää nousevaan aurinkoon päin.

Tämän jälkeen hän ruumis eteenpäin kumartuneena kurkotti päätään ja huitoi käsillään, samalla näyttäen tarkasti kuuntelevan ääniä, joita vain hän tajusi.

Jonkun hetken kuluttua kajahutti macokawis-lintu taas pari eri säveljaksoa poppamiehen oikealla puolella.

Nyt hänen kasvonsa vääristyivät ja hän oli kamalan näköinen. Hänen veristävät silmänsä näyttivät tunkeutuvan ulos kuopistaan, valkeata vaahtoa valui suupielistä, hänen poskensa tulivat vaaleankeltaisiksi ja ruumista puistattivat kouristuksen tapaiset nykäykset.

"Henki tulee… henki tulee!" mumisivat intiaanit taikauskoisen pelokkaina.

"Hiljaa!" sanoi Tiikerikissa, "viisas alkaa puhua!"

Poppamiehen yhteenpuristetuilta huulilta tunkeutui todellakin vaivoin esiin puserrettu kähinä, vähitellen muuttuen sanoiksi, jotka aluksi olivat epäselviä, mutta pian selviten tarpeeksi, niin että kukin saattoi ne käsittää.

"Henki kulkee eteenpäin!" sanoi hän; "hän on laskenut hajalleen pitkät hiuksensa, jotka liehuvat tuulessa! Hänen hengityksensä tuottaa kuolemaa… taivas on punainen verestä… uhreja ei puutu Wacondahilta, pahan hengeltä… Kuka voi vastustaa häntä? Hän yksin on herra!… Valkoisten rinta on apachien tikarien tuppena!… Korppikotkat ja muut petolinnut iloitsevat… mikä juhla-ateria heille! Kohottakaa sotahuuto! Rohkeutta, soturit! Wacondah käy edellänne… kuolema ei merkitse mitään — kunnia on kaikki kaikessa!"

Lausuttuaan vielä muutamia käsittämättömiä sanoja, kaatui poppamies maahan ja kierieli siinä ankaran hermokohtauksen ja hirveiden kouristusten vallassa.

Omituinen seikka! Nuo miehet, jotka tähän asti olivat henkeään pidätellen kuunnelleet levottomina mitä poppamiehellä oli sanottavaa, eivät tunteneet säälin tai osanoton hiventäkään, hänen maatessaan maassa, mihin he jättivät hänet, piittaamatta hänestä sen enempää.

Intiaaneilla on nimittäin se käsitys, että se, joka uskaltaisi koskea poppamieheen, hänen ollessaan hengen valloissa, kaatuisi heti kuolleena maahan.

Kuinka tahansa, Tiikerikissa alkoi vuorostaan puhua heti kuin poppamies oli lopettanut.

"Suurten apachiheimojen päälliköt", sanoi hän syvällä äänellä, "te näette, että isienne Jumala suosii teidän pyrkimyksiänne: älkää siis epäilkö, soturit! Masentakaamme lopullisesti sortajiemme röyhkeys! Maamme on nyt vapaa, vain yksi ainoa paikka on vielä sortajiemme hallussa. Valloittakaamme se tänään ja olkoon jonkun hetken kuluttua meitä valaisevan auringon laskiessa Espanjan lippu, jonka onnettomuutta ennustava varjo niin kauan on tuottanut meille kuolemaa ja kurjuutta, temmattuna alas paikaltaan, älköönkä milloinkaan enää näkykö rajoillamme! Rohkeutta, veljet! Intiaanit, teidän esi-isänne, jotka metsästelevät antavilla riistamailla, ottavat ilomielin vastaan ne teistä, jotka taistelussa kaatuvat! Menköön jokainen hänelle osoittamalleni paikalle! Korppikotkan käheä, kolmasti kaikuva huuto, yhtäpitkin väliajoin, on hyökkäysmerkkinä."

Päälliköt kumarsivat ylipäällikölleen ja vetäytyivät eri suunnille. Tiikerikissa vain jäi paikalleen, vaipuneena syviin mietteisiin.

Luonnossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Ei tuulen henkikään puhaltanut, ei pilveäkään näkynyt taivaalla. Ilma oli niin läpinäkyvän kirkas, että saattoi erottaa kaukaisimmatkin esineet. Tummansinisellä taivaalla välkkyi lukemattomia tähtiä, kuu valoi hopeanhohteisia valojuoviaan, ei äänikään häirinnyt tämän yön majesteetillista tyyneyttä, lukuunottamatta silloin tällöin kuuluvaa kumeata, aiheetonta jyminää, nukkuvan luonnon mahtavaa hengitystä.

Valkoinen päällikkö, hankkeissa ryhtyä äärimmäiseen voimanponnistukseen, vapauttaakseen intiaaniheimot ja edistääkseen omia salaperäisiä juoniaan, antautui mielihyvällä aivoissaan kiehuvien aatteiden valtaan. Aivan yksikseen hän punnitsi tekojansa ja rukoili hartaasti Kaikkivoipaa, joka tutkii sydämen syvyydet, olemaan hylkäämättä häntä, jos se asia, jonka puolesta hän taisteli, oli oikea.

Raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen.

Näin kovakouraisesti saatettuna palaamaan todellisuuteen säpsähti Tiikerikissa. Hän vei kätensä kostealle otsalleen ja kääntyi. Poppamies seisoi hänen vieressään ja katseli häntä tiikerinsilmillään, hymyillen ilettävän irvistävästi.

"Mitä tahdot?" kysyi Tiikerikissa.

"Onko isäni tyytyväinen minuun?" vastasi poppamies. "Onko Wacondah puhunut hyvin päälliköille?"

"On", sanoi päällikkö, vaivoin pidättäen inhoaan, "saat mennä."

"Isäni on suuri ja antelias", jatkoi poppamies, "henki piinaa minua hirveästi, kun se tulee minuun."

Tiikerikissa otti povestaan helminauhan ja heitti sen roistolle, joka tarttui siihen ilosta huudahtaen.

"Mene matkaasi!" sanoi päällikkö viitaten halveksivasti.

Poppamies oli nähtävästi saanut mitä halusikin ja poistui virkkamatta enää sanaakaan.

Don Torribio oli poistunut muiden päällikköjen mukana mennäkseen paikalleen, mutta kuljettuaan vähän matkaa katsahti hän taivasta kohti ja näytti tähtien asennosta itsekseen laskevan mikä aika yöstä nyt oli.

"Minulla on aikaa", mutisi hän matalalla äänellä.

Hän läksi kiireesti sitä telttiä kohden, jossa doña Hermosa oli suojassa. Sitä ympäröi lukuisa ja valpas vartiosto.

"Hän nukkuu", sanoi don Torribio puoliääneen itsekseen, "hän nukkuu, tuudittuneena lapsen uneen. Hyvä Jumala, joka tunnet syvän rakkauteni ja mitä olen hänen tähtensä uhrannut, suo hänen tulla onnelliseksi!"

Hän meni nyt erään vaqueron luo, joka puuhun nojaten ääneti poltti hoikkaa savukettaan, silmät telttiin päin suunnattuna.

"Verado", sanoi don Torribio, voimatta täysin salata liikutustaan, "minä olen kaksi kertaa pelastanut henkesi oman henkeni uhalla. Muistatko sen?"

"Muistan", vastasi vaquero yksikantaan.

"Tänään minä vuorostani pyydän sinulta palvelusta — voinko luottaa sinuun?"

"Puhukaa, don Torribio — kaiken mitä ihminen voi, teen teidän puolestanne."

"Kiitoksia, toveri! Tässä teltissä on minun elämäni, sieluni, sanalla sanoen kaikki, mikä minulle on kalleinta maailmassa. Minä uskon sen sinun huostaasi. Vannotko minulle puolustavasi sitä, tapahtukoon mitä tahansa?"

"Vannon, don Torribio. Mitä tässä teltissä on, se on pyhää. Ei kukaan, olkoon sitten vihollinen tai ystävä saa lähestyä sitä. Minä ja se vähäinen miesjoukko, jonka olette antanut käytettäväkseni, annamme surmata itsemme paikalle väistymättä tuumaakaan, ennenkuin kukaan saa loukata sitä, jota rakastatte."

"Kiitos!" sanoi don Torribio, lämpimästi puristaen vaqueron kättä.

Tämä tarttui päällikkönsä viitan liepeeseen ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Luotuaan viimeisen, rakkautta uhkuvan silmäyksen telttiin, jossa hänen omien sanojensa mukaan oli kaikki, mitä hänelle oli kalleinta maailmassa, poistui don Torribio pitkin askelin.

"Olkaamme nyt miehiä", sanoi hän. "sillä me menemme taistelemaan miehiä vastaan."

Heti sen jälkeen, kun ylipäällikkö oli lähettänyt heidät asemilleen, olivat päälliköt, joiden sotilaat vain odottivat määräystä alkaakseen liikkua, menneet niihin eri paikkoihin, mihin heimot oli asetettu.

Nyt alkoivat miehet, heittäydyttyään pitkäkseen vatsalleen, tuollaisen mahdottoman marssin, jonka vain intiaanit voivat suorittaa. Ryömien ja madellen kuin käärmeet pitkässä ruohossa, olivat he tunnin kuluttua onnistuneet huomaamatta pääsemään aina meksikolaisten etuvarustusten juurelle.

Tämä liike suoritettiin niin yhtenäisesti ja onnistuneesti, ettei ruoho-aavikon hiljaisuutta ensinkään häiritty eikä mitään liikettä näkynyt leirissä, joka näytti syvään uneen vaipuneelta.

Sillävälin, juuri vähää ennen kun päälliköt olivat saaneet viime ohjeensa Tiikerikissalta, oli muudan apachien pukuun puettu nuori mies lähtenyt leiristä ja suunnannut kulkunsa kaupunkiin päin, ryömien käsin ja jaloin.

Hänen päästyään ensimäisen rintavarustuksen luo, ojensi toinen mies, joka kumartuneena näytti levottomasti kuuntelevan yön ääniä, hänelle kätensä auttaakseen hänet varustusten yli, sanoen:

"No niin, Estevan!"

"Puolen tunnin kuluessa hyökätään kimppuumme, majuuri", vastasi majordomo.

"Onko kysymyksessä vakava hyökkäys?"

"Rynnäkkö; intiaanit tahtovat päästä ratkaisuun, he pelkäävät nimittäin tulevansa myrkytetyiksi kuin rotat, jos he vartovat kauemmin."

"Mitä on tehtävä?" mutisi upseeri levottomana.

"Antaa surmata itsemme", vastasi Estevan päättävästi.

"Herra nähköön, kaunis neuvo! Sehän on aina viimeinen keinomme."

"Voisihan koettaa jotakin muutakin."

"Mitä sitten? Sanokaa Herran nimessä!"

"Onko kaikki valmiina sopimuksemme mukaan?"

"On, mutta mitä sinulla on minulle ehdotettava?"

"Antakaa minulle viisikolmatta luotettavaa vaqueroa."

"Ota ne, mutta mitä aiot niillä tehdä?"

"Jättäkää se minun huolekseni, majuuri; en ole varma, onnistunko, sillä noita punaisia paholaisia on niin paljon kuin kärpäsiä, mutta voin ainakin vakuuttaa, että kynnän aukkoja heidän riveihinsä."

"Siitä ei ole vahinkoa, mutta entä naiset ja lapset?"

"Naiset ja lapset olen onnistunut saamaan turvaan de las Norias'in haciendaan."

"Jumalan kiitos! Nyt voimme taistella kuin miehet, kun meille kalliit olennot ovat turvassa."

"Toistaiseksi, niin", mutisi don Estevan synkästi.

"Mitä tarkoitat? Mitä pelkäät vielä?"

"Tuhat tulimmaista, kun intiaanit ovat valloittaneet presidion, on todennäköistä, että he hyökkäävät haciendankin kimppuun."

"Sinä olet tuhma, Estevan", sanoi majuuri hymyillen, "ja doña Hermosa…"

"Todellakin", sanoi majordomo iloisesti, "en ajatellut sitä."

"Onko sinulla mitään muuta sanottavaa minulle?"

"On, majuuri, vielä sananen", vastasi Estevan vilkkaasti.

"Puhu, mutta lyhyesti, sillä aika rientää."

"Hyökkäysmerkkinä on kolme korppikotkan huutoa, yhtäpitkin väliajoin."

"Hyvä, ryhdyn sitten vahvistuksiini, sillä he hyökkäävät kimppuumme ennen päivän koittoa."

Majuuri ja majordomo menivät kumpikin taholleen herättämään kaupungin puolustajia ja sanomaan heille, että olisivat varuillaan.

Vielä päivää ennen oli majuuri Barnum kutsunut koolle kaikki asukkaat ja yhtä lyhyessä kuin pontevassa puheessa suurimmalla avomielisyydellä selittänyt heille, missä tukalassa asemassa kaupunki oli ja minkä puolustussuunnitelman hän oli laatinut. Ja hän oli lopettanut sanomalla, että linnoituksen tykkien suojassa olevat veneet olivat valmiit naisia, lapsia ja vanhuksia sekä kaikkia niitä uutisasukkaita varten, jotka eivät tahtoneet liittyä hänen joukkoihinsa tässä epätoivoisessa asemassa, vielä hän lisäsi, että kaikki ne, jotka menivät veneisiin, vietäisiin heti yön tultua de las Norias'in haciendaan, jossa he saisivat suojaa.

Jotkut asukkaat, vaikkakin varsin pieni osa, olivat majuurin pontevista toimenpiteistä pelästyneinä väistyneet ottamasta niihin osaa ja antaneet kuljettaa itsensä haciendaan. Kaupungissa oli siis jäljellä vain miehiä, jotka olivat päättäneet kalliisti myydä henkensä ja joihin voi ehdottomasti luottaa.

Kun heidät siis herätettiin ilmoittamalla apachien odotettavissa olevasta hyökkäyksestä, niin asettuivat he rohkeasti varustustensa taakse, silmät ja korvat tarkkoina, valmiina ampumaan ensi merkin saatuaan. Kului tunti, minkään häiritsemättä yön rauhaa. Meksikolaiset alkoivat jo luulla, että he, kuten monasti ennenkin, pääsisivät vain turhalla hälyytyksellä ja että punanahat eivät hyökkäisikään.

Äkkiä kuului korppikotkan huuto, käheästi ja pahaa ennustavasti, yön hiljaisuudessa.

Se kuului vielä kerran, ja kuvaamaton väristys kävi kaikkien niiden miesten suonissa, joiden kuolinmerkki se oli ja jotka tiesivät, ettei heillä ollut mitään pelastusta toivottavissa.

Kolmannen kerran kuului korppikotkan huuto vielä käheämmin ja kamalammin. Tuskin oli sen viime ääni lakannut väräjämästä, kun kauhea melu samassa puhkesi joka taholla ja intiaanit syöksyivät laumoittain eteenpäin ulkovarustuksia vastaan, joiden yli he yrittivät kiivetä.

Meksikolaiset, jotka odottivat heitä, ottivat heidät vastaan voimakkaasti, kuten ainakin miehet, jotka tietäen sortuvansa tahtoivat ennen kuolemaansa ainakin tuhota niin monta vihollista kuin suinkin.

Intiaanit väistyivät tahtomattaankin, ihmeissään tästä vastarinnasta, jota he eivät ensinkään odottaneet, sillä he olivat menetelleet niin salaisesti, että he luulivat varmasti yllättävänsä puolustajat. Nyt alkoivat kartesseilla ladatut kanuunat tehdä puhdasta jälkeä ja levittää epäjärjestystä ja kuolemaa intiaanien joukkoon.

Taitavasti käyttäen hyväkseen pakokauhua, joka oli vallannut punanahat, hyökkäsi Estevan vaquerojensa etunenässä heidän keskelleen ja alkoi huimia voimakkaasti.

Kaksi kertaa hyökkäsi hän rohkeasti kuin jalopeura ja kahdesti väistyivät intiaanit hänen tieltään. Niin kauan kuin yötä riitti, pitivät valkoiset taistelussa jotenkin hyvin puoliaan. Apachit eivät huomanneet heidän vähälukuisuuttaan, ja varustustensa suojaamina he ampuivat hyvin varmasti vihollistensa tiheään sulloutuneeseen joukkoon.

Kun tätä jättiläistaistelua oli kestänyt noin pari tuntia, nousi aurinko majesteetillisesti taivaanrannalle ja valaisi ihanasti verilöylyä.

Intiaanit tervehtivät auringon nousua ilohuudoin ja hyökkäsivät uudella raivolla varustuksia vastaan, joita heidän ei vielä ollut onnistunut valloittaa.

Heidän hyökkäyksensä oli tällä kertaa vastustamaton.

Jonkun aikaa taisteltuaan poistuivat valkoiset asemiltaan, joita he eivät enää voineet puolustaa.

Intiaanit seurasivat heitä juoksujalkaa.

Mutta nyt kuului hirveä räjähdys, maa huojui heidän jalkainsa alla, ja nuo onnettomat viskautuivat ilmaan sekä putosivat sitten maahan ylt'ympäri, aivan rääsyinä.

Maa oli ollut miinoitettu ja majuuri oli käskenyt sytyttää miinan.

Tämän räjähdyksen seuraukset olivat kauheat. Intiaanit pakenivat mielettömän pelon valtaamina joka suunnalle, kuulematta päällikköjensä käskyjä ja näiden voimatta saada heitä palaamaan taisteluun.

Hetkisen luulivat valkoiset olevansa pelastetut. Mutta Tiikerikissa, istuen oivallisen, sysimustan hevosen selässä ja pitäen kädessään yhtyneitten heimojen pyhää totemiaa, joka liehui tuulessa, syöksyi esiin melkein yksinään, uhmaten meksikolaisten häntä kohti tähdättyjä iskuja ja huutaen kauhealla äänellä:

"Pelkurit! Koska ette tahdo voittaa, niin nähkää edes minun kuolevan!"

Tämä ääni soi intiaanien korvissa verisenä moitteena. Pelkurimmatkin häpesivät jättää päällikköään, joka niin jalomielisesti uhrautui heidän puolestaan. He kääntyivät ja palasivat rynnäkköön uudella innolla.

Tiikerikissa näytti olevan haavoittumaton. Hän pani hevosensa hyppimään, syöksyen keskelle kuuminta käsikähmää, väistäen kaikki häneen tähdätyt iskut toteminsa varrella, jota hän aina piti päänsä päällä, eikä hetkeksikään herennyt kehoittamasta sotilaitaan.

Päällikkönsä tavattoman rohkeuden innostamina tunkeutuivat apachit hänen ympärilleen ja antoivat päättävästi surmata itsensä, huutaen:

"Tiikerikissa! Apachien päällikkö. Kuolkaamme suuren päällikön puolesta!"

"Katsokaa!" huusi Tiikerikissa innoissaan, osoittaen aamutähteä, "katsokaa, katsokaa! Isänne hymyilee teidän urhoudellenne. Eteenpäin! Eteenpäin!"

"Eteenpäin!" toistivat intiaanit, ja he hyökkäsivät kahta raivokkaammin.

Tätä kauheaa taistelua ei kuitenkaan voinut kestää kauan, sen huomasi majuurikin. Intiaanit olivat kiivenneet kaikkien rintamavarustusten yli, kaupunki oli täydelleen heidän vallassaan. Taisteltiin talo talolta, siirtymättä toisesta toiseen ennenkuin oli mahdotonta kauemmin pysyä edellisessä.

Tiheinä joukkoina riensivät intiaanit don Torribion ohjaamina juoksujalkaa pitkin jyrkänpuoleista katua, joka vanhasta presidiosta johti sitä vallitsevaan linnoitukseen.

Huolimatta yhtämittaisesta hävityksestä, minkä linnoituksen rautaromulla ladatut tykit saivat aikaan heidän riveissään, ryntäsivät intiaanit yhä vain horjumatta eteenpäin, sillä joka laukauksen jälkeen, joka levitti kuolemaa heidän joukossaan, näkivät he aina Tiikerikissan kymmenen askeleen päässä edellään, ratsastaen mustalla hevosellaan ja heiluttaen totemiansa, sekä don Torribion marssimassa heidän etupäässään miekka kädessä.

"Niin", sanoi majuuri surunvoittoisesti Estevanille, "nyt on aika panna toimeen mitä olemme päättäneet."

"Tahdotteko niin, majuuri?" kysyi Estevan.

"Minä vaadin sitä, Estevan, ystäväni!"

"Se riittää, majuuri, ei saada sanoa, etten olisi täyttänyt viimeistä määräystänne. Hyvästi, majuuri, me tapaamme toisemme tuolla ylhäällä, sillä minä en pelastu paremmin kuin tekään."

"Kuka tietää, ystäväni? Hyvästi, hyvästi!"

"Minä en toivo pelastuvani", vastasi Estevan synkästi.

Miehet puristivat toistensa kättä, sillä he tiesivät, että he, ellei ihmettä tapahtuisi, eivät enää näkisi toisiaan.

Tämän viime keskustelun tapahduttua kokosi Estevan nelisenkymmentä ratsastajaa, järjesti ne tiheäksi joukoksi ja syöksyi miestensä seuraamana, kahden yhteislaukauksen väliajalla täyttä laukkaa katua pitkin hyökkääviä intiaaneja vastaan.

Punanahat eivät voineet vastustaa tätä lumivyöryn tavoin vuorelta heidän niskaansa syöksyvää joukkoa; he väistyivät oikealle ja vasemmalle.

Kun intiaanit olivat tointuneet hämmennyksestään näkivät he ratsastajien, jotka niin pahoin olivat pidelleet heitä, kahdessa veneessä soutavan jokea pitkin de las Norias'in haciendaa kohden. Estevan ja hänen seuralaisensa oli pelastettu, vain kolme neljä miestä oli kaatunut matkalla.

Majuuri oli käyttänyt hyväkseen ratsastajien aikaansaamaa hämminkiä, hyökätäkseen jäljellä olevien valkoisten kanssa linnoitukseen, jonka portit heti sulkeutuivat hänen jälkeensä.

Don Torribio viittasi intiaaneja pysähtymään ja astui yksinään linnoituksen edustalle.

"Majuuri", huusi hän kovalla äänellä, "antautukaa ja varusväki saa pitää henkensä."

Majuuri tuli näkyviin.

"Te olette petturi, lurjus ja koira!" vastasi hän. "Te olette murhannut ystäväni, miehen, joka luotti kunniaanne. Minä en antaudu."

"Se merkitsee kuolemaa teille ja kaikille seuralaisillenne", jatkoi don Torribio, "ihmisyyden tähden antautukaa, te ette voi puolustautua enää."

"Te olette roisto, olen minä sanonut!" huusi majuuri, "siinä on vastaukseni."

"Takaisin, takaisin!" ulvoi Tiikerikissa, kannustaen hevostaan, joka teki tavattoman loikkauksen ja juoksi tiehensä nuolen nopeudella.

Intiaanit syöksyivät päistikkaa rinnettä alas, juosten kuin hullut, hurjan, sanomattoman pelon vallassa, mutta eivät kuitenkaan kyllin nopeasti välttääkseen täydelleen heitä uhkaavan vaaran. Majuuri oli nimittäin sytyttänyt linnoituksen ruutivaraston.

Kuului hirveä pamaus. Kiviröykkiö horjui pari kolme sekuntia perustuksiaan myöten, aivankuin juopunut mastodontti, ja kohosi sitten maasta sekä halkesi kuin liian kypsä granaattiomena.

Puolustajien huutaessa: eläköön isänmaa! satoi kiviä ja kauheasti silvottuja ruumiita intiaanien niskaan, jotka kauhistuneina katselivat tätä hirvittävää näytelmää, sitten oli kaikki lopussa. Tiikerikissa oli herrana San Lucarin presidiossa, mutta kuten majuuri Barnum oli vannonut, oli tuo vanha rosvo saanut haltuunsa vain raunioita ja pirstaleita.

Itkien raivosta pystytti don Torribio apachien totemin erään muurin huojuvalle jäännökselle, ainoalle mikä muistutti sitä paikkaa, jossa kymmenen minuuttia sitä ennen San Lucarin ylväs linna oli seisonut.

XIV.

KÄÄNNE.

Muutamia päiviä oli kulunut San Lucarin presidion valloituksesta.

Kylä oli jätetty ryöstettäväksi ja tämä toimitettiin mitä raaimmalla tavalla, niin ettei sitä saata kuvaillakaan.

Vain parhaimmat talot säästettiin, sillä Tiikerikissa oli, pelastaakseen niissä olevat tavattomat aarteet, määrännyt ne seurueensa mahtavimmille päälliköille.

Tuo vanha sissi oli sijoittanut päämajansa vanhassa esikaupungissa olevaan don Torribio Quirogan entiseen taloon, jonka tämä oli kohteliaasti laittanut kuntoon häntä vastaanottamaan.

Doña Hermosa ja hänen isänsä olivat jälleen ottaneet haltuunsa oman talonsa.

Aivan täynnään intiaaneja oleva kaupunki oli synkän näköinen. Siellä ei ollut enää mitään kauppaa, ei kuulunut iloista laulua, ei näkynyt mitään siitä, mikä ennen elävöitti tuota huoletonta meksikolaista siirtokuntaa. Joka askeleella kohtasi soraa ja raunioita. Siellä täällä kaduilla virui ruumiita, joista petolinnut tappelivat ja jotka saastuttivat ilman.

Sanalla sanoen, kaikkialla esiintyi sellainen hävityksen kauhistus, jonka katkera sota kahden jo vuosisatoja vihamielisen rodun välillä tuo mukanaan.

Noin kahdeksan päivää edellisessä luvussa kuvattujen tapausten jälkeen istui noin kymmenen tienoissa aamulla kolme henkilöä don Pedro de Lunan salissa puhellen matalalla äänellä.

Nämä kolme henkilöä olivat don Pedro itse, doña Hermosa ja rehellinen capatazi Luciano Pedralva, joka eriskummallisessa vaqueropuvussaan näytti peloittavalta rosvolta; viimemainittu sai ikkunan luona seisovan Manuelan tahtomattaankin nauramaan joka kerta kun Manuela katsahti häneen, suureksi harmiksi capatazille, joka hartaasti toivoi tuon kirotun valepukunsa niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

"Asia on siis päätetty, Luciano ystäväni", sanoi don Pedro, "teidän täytyy laittautua kuntoon ja valmistautua alkamaan tanssi."

"Juhlallisuus tapahtuu siis tänään?"

"Niin, ehdottomasti, ystäväni. Myönnän, että elämme merkillistä aikaa ja ennen kaikkea merkillisessä maassa. Olen nähnyt monta mullistusta, mutta tämä voittaa kaikki."

"Minun mielestäni se on varsin johdonmukaista intiaanien näkökannalta", huomautti doña Hermosa.

"Mahdollista kyllä, lapsi kulta, en tahdo väitellä kanssasi siitä, mutta myönnäthän, että kuukausi sitten emme ensinkään odottaneet apachien vallan niin pikaista palauttamista tälle rajaseudulle."

"Kuten näette, don Pedro, en ymmärrä hituistakaan kaikesta tästä, ja kuitenkin tuntuu minusta, ettei Tiikerikissasta tule varsin ylevämielistä hallitsijaa."

"Mitä sillä tarkoitat, Luciano ystäväni?"

"Tarkoitan mitä kaikkien ihmisten epäilemättä täytyy tarkoittaa. Kirje, jonka hän toissapäivänä kirjoitti don Fernandolle, on jotenkin selvä, luullakseni, sillä hän sanoo siinä suoraan, että jos don Fernando viiden päivän kuluttua vielä tavataan siirtokunnasta, niin hän hirtättää hänet."

"Jos hän saa hänet käsiinsä!" sanoi doña Hermosa vilkkaasti,

"Tietenkin, señorita", sanoi capatazi.

"Miksi ihmettelet tätä, Luciano?" sanoi don Pedro hyväntahtoisesti. "Hyvä Jumala, tässä maailmassahan tapahtuu niin paljon ihmeellisiä asioita! Minä puolestani tunnen paljon henkilöitä, joita on uhattu samalla tavoin ja jotka siitä huolimatta voivat oikein hyvin."

"Yhtäkaikki en minä sentään luota siihen."

"Mutta nyt ei olekaan kysymys tästä. Palaa haciendaan, don Luciano, äläkä missään tapauksessa unohda kehoituksiani."

"Luottakaa minuun, teidän armonne; mutta vielä sananen."

"Puhu, ystäväni, mutta nopeaan."

"Olen hyvin huolissani Estevanin vuoksi", sanoi capatazi puoliääneen, jottei Manuela kuulisi häntä. "Jo kuusi päivää on hän ollut kadoksissa, eikä hänestä ole kuulunut mitään."

Doña Hermosan huulilla leikki hieno hymyily.

"Estevan ei niinkään mene hukkaan jälkeä jättämättä. Rauhoittukaa, kun aika tulee, saatte kyllä nähdä hänet jälleen", sanoi hän.

"Sitä parempi, señorita, sillä siihen mieheen voi luottaa."

"Don Torribio!" sanoi Manuela kääntyen ympäri.

"Hm!" sanoi capatazi, "sitten on paras, että minä katoan."

"Tulkaa, tulkaa", sanoi Manuela.

Kumarrettuaan doña Hermosalle ja don Pedrolle seurasi capatazi Manuelaa.

Tuskin oli ovi, josta capatazi oli poistunut, sulkeutunut hänen jälkeensä, kun toinen avautui ja don Torribio astui sisään.

Hän oli puettu komeaan intiaanipukuun. Hänen otsansa oli huolestuneen ja katseensa surullisen näköinen. Hän kumarsi doña Hermosalle ja puristi ystävällisesti don Pedron kättä, ja istuutui doña Hermosan ääneti viitattua.

Kun ensi kohteliaisuudet oli suoritettu, kumartui hacienderon tytär, jota don Torribion synkkä muoto huolestutti enemmän kuin hän tahtoi osoittaakaan, miellyttävästi hänen puoleensa ja kysyi hyvin teeskennellen sekä osaaottavasti:

"Mikä teitä vaivaa, don Torribio? Näytätte niin suuttuneelta — oletteko saanut huonoja uutisia?"

"En, señorita. Kiitän teitä siitä, että hyväntahtoisesti otatte osaa asioihini. Jos olisin kunnianhimoinen, olisivat kaikki toiveeni tyydytetyt, koska saadessani muutaman päivän kuluttua vastaan ottaa kätenne, koko elämäni unelma täyttyy. Kuten näette, señorita", lisäsi hän surullisesti hymyillen, "annan teidän lukea sieluni sisimmät ajatukset."

"Olen kiitollinen siitä, don Torribio. Kuitenkaan ette ollut tuollainen muutamia päiviä sitten, siis on täytynyt tapahtua jotakin…"

"Ei mitään sellaista, sen vakuutan, joka koskee minua henkilökohtaisesti", keskeytti don Torribio. "Mutta mitä lähemmäksi joutuu se hetki, jolloin meidän on otettava haltuumme nyt takaisin valloittamamme maa, sitä alakuloisemmaksi tulen. Minä en mitenkään hyväksy Tiikerikissan päätöstä huudattaa itsensä riippumattomaksi päälliköksi virallisella tavalla; se on hulluutta, jota en voi käsittää. Tiikerikissa tietää yhtä hyvin kuin kuka tahansa, että hänen on mahdotonta pysyttelleidä täällä. Apachit eivät urhoollisuudestaan huolimatta voi pitää puoliaan niitä harjaantuneita sotajoukkoja vastaan, joita Meksikon hallitus lähettää kimppuumme heti, saatuaan tiedon tästä pikkukahakasta."

"Onko sitten ihan mahdotonta saada Tiikerikissaa muuttamaan mieltään tässä asiassa?"

"On. Olen käyttänyt kaikkia keinoja, olen tehnyt hänelle mitä järkevimpiä ehdotuksia, mutta hän ei ole tahtonut kuunnella mitään esityksiä. Tuolla miehellä on päämääränsä, jonka vain hän tuntee; hänen julkinen selityksensä, että hän muka haluaa uudesti synnyttää intiaanirodun, on hänellä vain tekosyynä."

"Te säikähdytätte minut, don Torribio. Jos asian laita on siten, niin miksi ette luovu tuosta miehestä?"

"Kuinka minä voisin tehdä niin?" vastasi don Torribio alakuloisesti. "Minähän olen nyt luopio. Tunnustanko teille kaikki, señorita? Vaikka kaikki on näköjään rauhallista ja tulevaisuus näyttää hymyilevän minulle, niin on kuitenkin jo moniaita päiviä voittamaton alakuloisuus vaivannut minua; kaikki on mielestäni synkkää, minä tunnen olevani elämääni kyllästynyt, aavistan sanalla sanoen, että minua uhkaa suuri onnettomuus."

Doña Hermosa katsahti häneen salaa läpitunkevasti.

"Karkoittakaa nuo synkät ajatukset", sanoi hän merkitsevästi, "tulevaisuutennehan on täst'edes turvattu, mikään ei voi sitä muuttaa."

"Uskon sen, mutta kuten tiedätte, señorita, pikarin ja huulten välillä on aina tilaa onnettomuudelle."

"Kas niin, don Torribio", sanoi don Pedro iloisesti, "istukaamme nyt pöytään, tämä on luultavasti viimeinen yhteinen ateriamme ennen hallinnon siirtoa, sillä sehän tapahtuu tietenkin tänään, eikö niin?"

"Niin", vastasi don Torribio, tarjoten käsivartensa doña Hermosalle mennäkseen ruokasaliin.

Upea aamiainen oli valmiina.

Aterian alussa oltiin hiljaa. Kaikki tuntuivat olevan hämillään. Mutta vähitellen murtui jää doña Hermosan ja hänen isänsä ponnistellessa huvittaakseen vierastaan, ja keskustelu sai iloisemman käänteen. Näkyi, että don Torribio koetti väkisinkin sydämeensä kätkeä joukon ajatuksia, jotka kohosivat hänen huulilleen, mutta joita hän ei tahtonut päästää ilmi. Aterian lopussa kääntyi hän doña Hermosan puoleen.

"Señorita", sanoi hän, "tänä iltana tapahtuu ratkaisu minuun nähden. Ollessani intiaanipäällikön pukuun puettuna läsnä tämänpäiväisessä juhlassa, olen avoimesti rikkonut välini maamiesteni kanssa ilmoittamalla siten heille, että olen julkisesti liittynyt punanahkoihin ja että Tiikerikissan ja minun vaikutuksestani se, mitä he aluksi pitivät intiaanien partioretkenä, olikin kokonaisen kansakunnan nousu. Minä tunnen valkoisten röyhkeyden. Vaikka he eivät voikaan viljellä omistamiaan suunnattomia alueita, eivät he kuitenkaan jätä kiistämättömäksi omaisuudeksemme sitä perintöä, jonka olemme hankkineet keihäittemme kärjillä, vaan Meksikon hallitus tulee käymään vimmattua sotaa meitä vastaan. Voinko luottaa teihin?"

"Ennenkuin vastaan, don Torribio, odotan teidän selittävän tarkemmin."

"Niin juuri aionkin tehdä. Intiaanikapinassa espanjalaiset pelkäävät etupäässä kostotoimia, toisin sanoen verilöylyä valkoisten keskuudessa. Avioliitto meksikolaisen naisen kanssa on sen rauhan panttina, jonka suomme espanjalaisille, ja turvaa heidän kaupantekonsa vast'edes sekä on heidän kanssaan tekemiemme sopimusten varmuutena. Tehkööt heimojemme päälliköt mitä vastaväitteitä tahansa, niin on tiemme selvä. Tiikerikissa ja minä emme väisty siitä hiuskarvankaan vertaa. Kysyn siis nyt teiltä rehellisesti ja suoraan, señorita: tahdotteko antaa minulle kätenne?"

"Mikä kiire meillä nyt on puuttua niin tärkeään asiaan, don Torribio?" vastasi doña Hermosa. "Ettekö luota minuun?"

Don Torribio rypisti kulmakarvojaan.

"Aina sama vastaus!" sanoi hän. "Lapsi, joka leikkii jalopeuran kanssa! Ellen olisi suojellut teitä näinä kahdeksana päivänä, niin te olisitte jo saanut surmanne. Luuletteko siis, etten tiedä teidän pikku tempuistanne ja etten ole selvillä laskelmistanne? Olette tahtonut pelata kuolettavaa peliä. Varomaton! Te olette antanut kietoa itsenne omaan kutomaanne verkkoon. Te olette minun vallassani. Nyt minä sanelen ehdot. Huomenna menette kanssani naimisiin. Isänne ja don Fernandon pää on minulle takeena siitä, että tottelette."

Ja tarttuen vettä täynnä olevaan kristallikarahviin hän täytti lasinsa ja joi sen yhdellä siemauksella, doña Hermosan omituisesti katsoessa häneen.

"Tunnin kuluttua", lisäsi hän, lyöden lasin pöytään niin lujasti, että se kilahti rikki, "on teidän oltava juhlassa minun rinnallani."

"Minä tulen", vastasi doña Hermosa.

"Hyvästi!" sanoi don Torribio kumealla äänellä. Ja hän poistui, vilkaisten doña Hermosaan vielä kerran.

Doña Hermosa nousi vikkelästi, tarttui karahviin ja tyhjensi sen mumisten:

"Don Torribio, don Torribio, sinä sanoit itse, että pikarin ja huulten välillä on kuolema!"

"Meidän täytyy tehdä loppu asiasta", sanoi don Pedro.

Tyttärensä viittauksesta meni hän parvekkeelle ja asetti kaksi kukkia täynnä olevaa kukkapöytää kaidepuitten viereen.

Tämä näytti olevan merkki, sillä kukkapöydät olivat olleet siinä tuskin muutamia minuutteja, kun Manuela tuli nopeasti saliin, sanoen:

"Hän on täällä!"

"Pyydä hänet sisään!" huudahtivat don Pedro ja doña Hermosa yht'aikaa.

Kehoittaen Manuelaa olemaan mahdollisimman valppaana, sulki don Pedro huolellisesti ovet ja meni saapuneen luokse, jolle hän virkkoi puoliääneen:

"No, Estevan ystäväni, mitä uutta?"

* * * * *

Kaupungin suuri tori oli tänään tavattoman näköinen. Sen keskellä kohosi suuri, punaisella sametilla päällystetty parveke.

Tällä parvekkeella oli mahonkinen nojatuoli ja sen oikealla puolella toinen pienempi ja yksinkertaisempi, jonka lisäksi muutamia jakkaroita oli asetettu puoliympyrään molempien tuolien taakse.

Täsmälleen kello kaksitoista päivällä, hetkellä, jolloin aurinko, ehdittyään keskipäivän korkeudelle, säteilee lämpimimmin ja kirkkaimmin, jyrähti majesteetillisesti viisi tykinlaukausta yhtä pitkin väliajoin.

Samassa marssivat torille eri kaduilta ne apachiheimot, jotka muodostivat Tiikerikissan armeijan, etevimpien päällikköjensä johtamina ja puettuina juhlapukuunsa.

Näitä sotureita ei ollut paljon, korkeintaan noin tuhat viisisataa miestä, sillä intiaanien tavan mukaan oli saalis heti presidion kukistuttua lähetetty kotikyliin hyvin vartioituna, ja suurin osa intiaaneja oli hajaantunut palatakseen kotiin. Jäljelle jääneet olivat uskollisia, tottuneita sotilaita, jotka koko sydämestään olivat Tiikerikissaan kiintyneitä.

Tämä ei ollut, meksikolaiset voitettuaan, katsonut tarpeelliseksi pitää luonaan enempää, varsinkin kun hän tiesi, että kotiin palaavat heti ensi merkin saatuaan yhtyisivät häneen.

Sitä mukaa kun heimot marssivat torille, asettuivat he hyvässä järjestyksessä sen kolmelle sivulle, jättäen neljännen tyhjäksi; sen miehitti kuitenkin melkein silmänräpäyksessä noin parinsadan suuruinen joukko vaqueroja, jotka samoin kuin intiaanitkin jäivät liikkumatta heille määrätylle paikalle.

Mutta intiaanien ollessa melkein aseettomina, sillä heillä oli vain puukkonsa vyöllään, istuivat vaquerot hevosen selässä aseistettuina aina hampaisiin asti.

Muutamia uteliaita englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia, jotka olivat jääneet kaupunkiin valloituksen jälkeen, näkyi siellä täällä pelästyneinä katselevan torin varrella olevien talojen ikkunoista.

Intiaaninaiset, kerääntyneinä sekavaan ryhmään soturien taakse, kurkottelivat uteliaina päitään näiden olkapäiden yli, nähdäkseen mitä tapahtuisi.

Torin keskikohta oli vapaa.

Parvekkeen edustalla, kömpelön, pöydänmuotoisen ja uurnalla varustetun alttarin luona seisoi apachien suuri poppamies, viiden alempiarvoisen noidan avustamana. Kaikilla oli kädet ristissä rinnallaan ja katse maahan luotuna.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, kajahti taas viisi tykinlaukausta.

Tällöin saapui loistava seurue ratsain torille.

Sen etupäässä ratsasti Tiikerikissa ylpeänä ja silmät hehkuen, pitäen kädessään heimojen totemia. Hänen oikealla puolellaan ratsasti don Torribio, kantaen suurta pyhää piippua.

Heidän takanaan tulivat don Pedro tyttärineen ja useita kaupungin etevimpiä asukkaita.

Tiikerikissa hyppäsi hevosen selästä, nousi parvekkeelle ja asettui ensimmäisen nojatuolin eteen, mutta ei istuutunut.

Autettuaan doña Hermosan hevosen selästä, asettui don Torribio toisen nojatuolin eteen.

Nuoren miehen kasvot, jotka tavallisesti olivat kalpeat, olivat nyt hehkuvan punaiset ja hänen ontot silmänsä näyttivät punoittavan yövalvonnasta. Hän pyyhki alinomaa hien peittämää otsaansa ja tuntui olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa, vaikka hän kaikin voimin koettikin sitä hillitä.

Doña Hermosa oli asettunut isänsä taakse, muutaman askeleen päähän parvekkeen laidasta. Hänkin oli hyvin kiihdyksissä, kalpea ja huulet lujasti yhteen puristettuna. Toisinaan hänen jäseniänsä puistatti hermostunut väristys, ja kuumeentapainen puna peitti silloin tällöin hänen kasvonsa, jotka melkein samassa muuttuivat kellertäviksi. Hänen katseensa oli tiukasti tähdättynä don Torribioon.

Apachien päälliköt ryhmittyivät parvekkeen juurelle, ympäröiden sen.

Tykit jymähtivät kolmannen kerran. Nyt hajaantuivat noidat, ja näkyviin tuli tiukasti sidottu mies, joka makasi maassa heidän keskellään.

Poppamies kääntyi joukon puoleen.

"Kaikki te, jotka kuulette puheeni", sanoi hän, "tiedätte, miksi olemme kokoontuneet tänne: suuri isämme, Aurinko, on suosinut yritystämme. Wacondah on taistellut puolestamme, me olemme voittajia, kuten eräs kuuluisa päällikkö lupasi meille tuskin kuukausi sitten. Tämä kylä kuuluu meille. Päällikkö, jonka olemme valinneet johtamaan ja puolustamaan meitä, on Tiikerikissa. Nyt me aiomme hänen ja omasta puolestamme tarjota Elämän herralle uhrin, joka on hänestä mieluisin, jotta hän edelleenkin mahtavasti suojelisi meitä. Noidat, tuokaa uhri tänne."

Noidat tarttuivat vartioimaansa onnettomaan ja asettivat hänet pitkäkseen alttarille. Se oli muudan meksikolainen, joka oli otettu vangiksi vanhan presidion valloituksessa. Kapakoitsija, jonka talossa muudan tämän kertomuksen ["Kivisydän"-nimisessä ensi osassa] ensi näytös tapahtui, ei ahneudessaan, huolimatta varoituksista, ollut tahtonut lähteä kurjasta kapakastaan, ja oli joutunut intiaanien käsiin.

Sillä välin tunsi don Torribio yhä enemmän voivansa pahoin. Hänen silmänsä verestivät, korvansa suhisivat, ohimonsa jyskyttivät kovasti, ja hänen täytyi nojautua nojatuolinsa käsipuuta vasten.

"Kuinka on laitanne?" kysyi doña Hermosa.

"En tiedä?" vastasi hän, "kuumuus, mielenliikutus ehkä, minä tukehdun. Toivon kuitenkin sen menevän ohi."

Alttarilla pitkänään oleva kapakoitsija oli riisuttu, vain housut oli jätetty. Miesraukka kirkui kamalasti.

Poppamies astui hänen luokseen heiluttaen veistään.

"Voi voi, tämä on kauheaa!" huudahti doña Hermosa peittäen kasvonsa käsiinsä.

"Hiljaa!" mutisi don Torribio, "se on välttämätöntä."

Välittämättä uhrinsa kirkunasta etsi poppamies kylmäverisesti sitä kohtaa, johon hän tahtoi iskeä, onnettoman katsoessa häneen silmät hirveästi selällään ja katseessaan ilme, jota on mahdoton kuvata.

Äkkiä kohotti poppamies veitsensä ja työnsi sen uhrinsa rintaan, viiltäen sen auki pitkin pituuttaan.

Miesparka päästi kamalan mölinän.

Poppamies pisti nyt kätensä onnettoman ammottavaan rintaan ja repi irti vielä väräjävän sydämen, hänen apulaistensa huolellisesti kootessa virtanaan vuotavaa verta. Samassa nousivat päälliköt parvekkeelle, asettivat Tiikerikissan nojatuoliin ja nostivat hänet olkapäilleen, huutaen innoissaan:

"Eläköön valkonaamojen voittaja, apachien ylipäällikkö!"

Noidat pirskoittivat väkijoukkoa uhrin verellä.

Intiaanit, ollen aivan huumauksissaan, tömistivät jalkojansa iloissaan ja huutaen korvia särkevästi.

"Vihdoinkin" huudahti Tiikerikissa ylpeästi; "vihdoinkin olen pitänyt lupaukseni ja ainaiseksi karkoittanut valkoiset tästä maasta!"

"Et vielä!" sanoi don Pedro purevalla äänellä — "katsohan tuonne!"

Vaquerot, jotka tähän asti olivat välinpitämättöminä katselleet tätä näytelmää, olivat äkkiä täyttä laukkaa hyökänneet suojattomien intiaanein kimppuun, samalla kuin joka kadulta ryntäsi torille meksikolaisia joukkoja juoksujalkaa, ja kaikki ikkunat täyttyivät kivääreillä asestetuista valkoisista, jotka armotta ampuivat väkijoukkoon.

Torin keskellä näkyivät don Fernando Carril, Luciano Pedralva ja don Estevan, jotka säälimättä hakkasivat maahan hätääntyneitä intiaaneja, huutaen: "Lyökää, lyökää! Surmatkaa, surmatkaa!"

"Ooh!" huudahti don Torribio, heiluttaen totemia, "mikä kurja petos!"

Ja hän syöksähti pystyyn rientääkseen intiaanien avuksi, mutta horjahti, verinen huntu laskeutui hänen silmilleen ja hän lankesi polvilleen.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän epätoivoissaan, "mikä minua vaivaa?"

"Sinulla on kuolema sisässäsi!" kuiskasi don Estevan hänen korvaansa, tarttuen lujasti hänen käsivarteensa.

"Sinä valehtelet, koira!" sanoi don Torribio, koettaen nousta. "Minä tahdon pelastaa veljeni!"

"Veljesi on surmattu. Mutta sinunhan piti huomenna tappaa don Pedro, hänen tyttärensä, don Fernando ja minut! Kuole, lurjus, turhaan raivotessasi nähdessäsi kurjan petoksesi saavan palkkansa! Minä olen juottanut sinulle myrkkyä, sinut on myrkytetty."

"Oi voi!" huusi don Torribio epätoivoissaan, laahautuen polvillaan, päästäkseen parvekkeen reunalle. "Voi, voi! Jumala on oikeamielinen."

Torilla panivat meksikolaiset toimeen hirveän verilöylyn intiaanien keskuudessa.

"Muistakaa don José Kalbrista!" huusivat he. "Kostakaa majuuri Barnum!"

Se ei enää ollut taistelua, se oli kauheaa teurastusta.

Muutamat päälliköt, paeten don Fernandoa, Lucianoa ja don Estevania, syöksyivät etsimään viimeistä turvapaikkaa parvekkeelta.

"Ah!" huudahti don Torribio, loikaten kuin jaguari ja tarttuen don Fernandon kurkkuun, "minä en sentään kuole kostamatta."

Syntyi hetken kestävä hirveä temmellys.

"Ei", jatkoi don Torribio, hellittäen vihollisestaan ja vaipuen maahan, "sehän olisi halpamaista, henkeni kuuluu tuolle miehelle, hän on voittanut sen minulta!"

Ympärillä seisovat eivät voineet olla huudahtamatta ihmetyksestä.

Don Estevan nosti kylmäverisesti kiväärin poskelleen ja laukaisi sen hänen jaloissaan makaavan don Torribion rintaa kohti.

"Käyköön niin kaikille pettureille!" sanoi hän.

"Hyvä Jumala!" huudahti don Torribio kohoten polvilleen ponnistaen viimeiset voimansa, ja kohottaen taivasta kohti toivoa säteilevän katseensa hän huokasi: "Laupias Jumala, minä kiitän sinua, sinä olet antanut minulle anteeksi!"

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän kaatui selälleen heittäen henkensä.

Doña Hermosa oli kadonnut.

Kun Tiikerikissa, joka jalopeuran tavoin taisteli kuumimmassa käsikähmässä, oli huomannut kaikki menetetyksi ja ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin kiireesti pakenemalla välttää meksikolaisten hänelle aikoma kohtalo, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, oli hän koonnut ympärilleen kourallisen urhoollisia sotureitaan, kaapannut doña Hermosan, huolimatta hänen huudoistaan ja heittänyt hänet eteensä satulaan sekä sitten raivannut itselleen tien taistelevien keskitse. Hänelle uskollisten soturien seuraamana oli hänen näin onnistunut päästä kaupungista avoimelle kentälle.

Kun meksikolaiset huomasivat hänen pakonsa, oli jo myöhä ajaa häntä takaa. Kuten saalistaan kynsissään kuljettava kotka, oli tuo vanha rosvo jo tavoittamattomissa.

XV.

KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.

Kello oli noin neljä iltapäivällä ja yhä viistompaan lankeavat auringon säteet tekivät puiden varjot suhteettoman pitkiksi. Linnut palasivat nopeasti lentäen pesiinsä yöksi ja piiloutuivat miten parhaiten voivat lehtien väliin, viserrellen ja kirkuen korvia huumaavasti. Joitakin parvia punaisia susia alkoi näkyä kaukana tunnustellen tuulen suuntaa ja valmistautuen yömetsästykseensä korkeassa ruohikossa. Siellä täällä näkyivät hirven ja metsäkauriin suuret, haaraiset sarvet, eläinten äkkiä heittäessä päänsä taaksepäin ja lähtiessä pakoon huimaavaa vauhtia. Aurinko oli nyt melkein taivaanrannan tasalla ja näkyi puiden runkojen välistä enää vain tavattoman suurena tulipunaisena pallona.

Kaikki osoitti pikaista yön tuloa.

Eräässä aarniometsässä, noin kaksisataa penikulmaa San Lucarin presidiosta, jossa viimeksi kerrotut hirvittävät kohtaukset tapahtuivat, istui suurella avonaisella paikalla kaksi meksikolaisten gambucinojen pukuun puettua miestä kuivettuneilla bisonin pääkalloilla kirkkaasti palavan tulen ääressä, josta ei enää noussut savua.

Nämä miehet olivat don Estevan Diaz, don Pedro de Lunan majordomo, ja Luciano Pedralva, capatazi. He pitivät kivääriään reittä vasten, nähtävästi siltä varalta, että voisivat käyttää sitä heti hälyytyksen kuultuaan. Vaihtamatta sanaakaan he polttivat maissipiippujaan.

Joitakuita peoneja ja muulinajajia makasi siellä täällä muutamien kuormamuulien vieressä, jotka täysin suin pureksivat maahan levitetyille loimille pantua maissiannostaan. Kahdeksan tai kymmenen hevosta oli pantu liekaan vähän matkan päähän lehväksistä tehdystä majasta, jonka sisäänkäytävän eteen oli kiinnitetty zarapee oveksi. Erään kapean puron reunalla, kivääri olalla liikkumatta seisova peoni valvoi yleistä turvallisuutta.

Kaikenlaisista ylt'ympäri maassa olevista, ruohon kokonaan peittävistä jätteistä ja erään mahonkipuun alimmaisilla oksilla riippuvista riistan paloista saattoi helposti huomata, ettei edellä kuvattu leiripaikka ollut noita satunnaisia pysähdyspaikkoja, joita metsänkävijät valitsevat yösijakseen ja jättävät ne taas auringon ensi kerran noustessa, vaan tuollainen vakinainen leiripaikka, joita metsästäjät usein laittavat erämaahan kohtaamispaikakseen metsästyskautena.

Zarapee kohotettiin majan sisäpuolelta ja don Pedro ilmestyi.

Hän oli kalpea, murheellisen ja miettivän näköinen. Hän silmäsi tutkivasti ympärilleen ja lausui levottomasti, lähestyen tulen ääressä istuvia miehiä:

"No?"

"Ei mitään vielä", vastasi don Estevan.

"Tämä viipyminen on käsittämätöntä, ei milloinkaan tähän asti ole don Fernando viipynyt näin kauan", lausui don Pedro liikutettuna.

"Aivan niin, hän on nyt ollut poissa kohta kolmekymmentä tuntia — kunhan ei häntä vain olisi kohdannut jokin onnettomuus!"

"Ei", sanoi Estevan, "don Fernando tuntee erämaan tarpeeksi hyvin, hän on siksi kauan risteillyt täällä, ettei mikään sattuma ole mahdollinen."

"Ajattelehan missä olemme", väitti don Pedro; "tässä melkein tutkimattomassa seudussa maleksii vaarallisia käärmeitä ja vilisee petoeläimiä."

"Mitä se merkitsee, don Pedro?" vastasi Estevan lujasti. "Te unohdatte, että don Fernando ja Kivisydän on sama henkilö, että olemme juuri sillä paikalla, missä hän on viettänyt suurimman osan elämäänsä, ja missä hän on monta vuotta pyytänyt mehiläisiä ja koonnut kaskarillan kuorta! Ei, sanon minä, ystäväämme ei ole kohdannut mikään onnettomuus."

"Mutta selitähän sitten minulle, mikä on syynä tähän käsittämättömään viipymiseen."

"Tehän tiedätte, don Pedro, kuinka uhrautuvasti ystävämme on tarjonnut meille apuaan, kun me epätoivoissamme doña Hermosan äkkinäisen katoamisen johdosta, mielipuolina surusta ja aivan lamautuneina emme tietäneet mitä tehdä, löytääksemme kadoksiin joutuneen jäljet. Presidiosta olemme tulleet tänne jälkien ohjaamina, joita meidän silmämme ei näe, mutta jotka don Fernandon tottumus lukea erämaan salattua kirjaa erotti erittäin helposti ja selvästi. Päästyämme tänne ovat jäljet äkkiä kadonneet niin, että on ollut mahdotonta tarkimmallakaan tiedustelulla ja sitkeimmillä ponnistuksilla niitä enää löytää. Kahdeksan päivää olemme maanneet täällä, joka aamu ennen auringonnousua nousee don Fernando, jota esteet näyttävät enemmän yllyttävän kuin masentavan, hevosen selkään ja alkaa taas tiedustelunsa, jotka tähän asti ovat näyttäytyneet turhiksi. Eilen läksi hän tapansa mukaan vähän ennen auringon nousua. No niin! Kenties syy hänen pitkälliseen viipymiseensä on se, että hän on hyvin kaukana täältä löytänyt niin kauan turhaan etsimämme jäljet."

"Jumala suokoon niin, ystäväni! Samoin olen itsekin ajatellut, mutta onkohan mitään sellaista mahdollisuutta olemassa kaikkien jo tekemiemme turhien yritysten jälkeen?"

"Te unohdatte, don Pedro, että olemme tekemisissä apachi-intiaanien kanssa, toisin sanoen kaikkein kavalimpien erämaan rosvojen, jotka parhaiten osaavat peittää jälkensä."

"Hst!" sanoi capatazi, viitaten heitä kuuntelemaan; "minä kuulen hevosen nelistystä!"

"Niinpä todellakin!" huudahti don Pedro vilkkaasti ja iloisena.

"Niin", sanoi don Estevan, "minäkin kuulen tuon äänen, kuitenkin sillä erotuksella, että se yhden asemasta nähtävästi johtuu kolmesta tai neljästä."

"Mutta don Fernandohan läksi leiripaikalta yksinään", huomautti don Pedro vilkkaasti.

"Hän on luultavasti tavannut jonkun matkalla", vastasi don Estevan.

"On paha", sanoi haciendero huolestuneena, "laskea pilaa sellaisissa olosuhteissa kuin missä me nyt olemme, se on melkein loukkaus minun tuskantunnettani kohtaan."

"Jumala varjelkoon minua sellaisesta ajatuksesta, don Pedro. Ääni lähenee nopeasti. Me saamme kohta tietää mitä meidän on tehtävä. Minä en näe mitään erikoista siinä, että don Fernando on mahdollisesti ottanut kiinni jonkun intiaanikulkurin tämän yrittäessä pensaihin piiloutuneena vakoilla leiripaikkaamme ja pitää silmällä liikkeitämme."

"Koira vieköön! Niinhän todella onkin tapahtunut", huudahti capatazi iloissaan; "katsokaahan vain!"

Samassa vastasi don Fernandon luja, sointuva ääni vahdin kysymykseen: "Kuka siellä?" ja kaksi ratsastajaa sukelsi esiin tiheästä metsiköstä, joka ympäröi leiripaikkaa ja muodosti jonkunlaisen rintavarustuksen sille.

Tulija oli todellakin don Fernando, Mutta hänellä oli mukanaan mies, jonka hän, nähtävästi peläten hänen pakenevan, oli sitonut lujasti hevoseen kiinni.

Vanki tuntui muuten kärsivällisesti suhtautuvan onnettomuuteensa, sillä hän heilutteli miellyttävästi ruumistaan satulassa, piti päänsä pystyssä ja oli niin huolettoman näköinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Tultuaan tulen ääreen, jossa tuttavamme istuivat, tervehti hän kohteliaasti eikä näyttänyt ollenkaan levottomalta sen kylmäkiskoisuuden johdosta, jolla hänet otettiin vastaan.

Tämä mies ei tosiaan ollutkaan kukaan muu kuin Tonillo el Zapote, tuo rehellinen vaquero, jonka jo useita kertoja olemme esittäneet lukijalle.

Don Fernando taas otettiin vastaan mitä lämpimimmin ja sydämellisimmin. Hänen ystävänsä, joiden uteliaisuus oli kohonnut äärimmilleen, halusivat kiihkeästi kysellä häneltä, varsinkin kun avoin, melkein iloinen ilme hänen kasvoillaan antoi heille aiheen otaksua, että hän toi hyviä uutisia.

Puristettuaan hänelle heti ojennettua kolmea kättä, nousi don Fernando hevosen selästä, irroitti satulavyön, joka hevosen vatsan alla sitoi vangin jalat ja laski hänet vapaaksi.

"Uh!" sanoi vaquero; "minä kiitän teitä, don Fernando. Aloin jo saada kyllikseni tuosta, voin vakuuttaa. Sääriä pistelee, aivankuin niihin olisi työnnetty tuhat nuppineulaa."

Hän hyppäsi satulasta; mutta hän oli puhunut totta, puutuneet jalat eivät voineet kannattaa hänen ruumiinsa painoa ja hän kaatui raskaasti maahan. Capatazi riensi nostamaan hänet pystyyn.

"Ei se merkitse mitään", sanoi Tonillo kohteliaasti. "Kiitoksia, caballero, viiden minuutin kuluttua on verenkierto ennallaan ja kaikki on hyvin taas. Mutta yhtä kaikki, don Fernando", lisäsi hän, "toisella kertaa pyydän teitä olemaan vetämättä aivan niin tiukkaan."

"Se riippuu teistä itsestänne, Zapote. Luvatkaa minulle, ettette yritä paeta, niin jätän teidät rauhaan."

"Ellei ole mistään muusta kysymys", sanoi vaquero iloisesti, "niin on välimme heti selvä: minä vannon, niin totta kuin kuoltuani toivon pääseväni paratiisiin, etten pakene."

"Hyvä on, minä luotan teihin, huomatkaa se."

"Kunnon miehen tulee pysyä sanassaan", vastasi el Zapote. "Te ette voi moittia minua ensinkään siinä suhteessa; minä olen lupaukseni orja."

"Sitä parempi teille, jos niin on asianlaita, mutta minä epäilen sitä suuresti, etenkin päättäen tavastanne kohdella minua viime aikoina, huolimatta minulle lausumistanne vakuutuksista ja tarjouksistanne palvella minua."

Vaquero ei ensinkään nolostunut tästä suoranaisesta syytöksestä.

"Erinäisillä sydämen ominaisuuksilla varustettujen ihmisten osaksi tulee, että heitä tuomitaan väärin", sanoi hän mielistelevällä äänellä, "minä en ole milloinkaan rikkonut teille antamaani lupausta."

"Ette edes silloinkaan, kun petettyänne meidät päästitte intiaanit presidioon ja toisten kaltaistenne lurjusten kanssa laaditte yhteisesti ansan minulle ja annoitte minun joutua halpamaisen väijytyksen uhriksi?"

Vaquero hymyili sukkelasti.

"Niin, señor don Fernando", vastasi hän, "siinäkin tilaisuudessa, jota tarkoitatte, olin teille uskollinen."

"Tuhat tulimaista!" huudahti don Fernando, alkaen menettää malttinsa. "Olisi hauska saada tietää, millä tavalla te silloin olitte minulle uskollinen."

"Kissa nähköön, teidän armonne, minä olin teille uskollinen omalla tavallani."

Tämä vastaus oli niin erinomainen ja siksi odottamaton läsnäolijoille, että heidät valtasi niin mieletön naurunpuuska, että he tilanteen vakavuudesta huolimatta purskahtivat raikuvaan nauruun.

El Zapote kumarsi kainosti, omituisen ylpeän nöyrästi, kuten on tapana epäilyttävän arvoisten ihmisten, jotka pitävät itseään väärin käsitettyinä neroina.

"Hyvä on", sanoi don Fernando, kohauttaen välinpitämättömästi olkapäitään, "saammehan kohta nähdä. Minä otan selvän siitä, kuinka pitkälle tuo venyvä uskollisuus ulottuu."

El Zapote ei vastannut. Hän vain kohotti silmänsä taivasta kohti, ikäänkuin ottaakseen sen todistajaksi häntä kohdanneelle vääryydelle, ja hän pani kätensä ristiin rinnalleen.

"Ennenkuin kerron mitään, niin antakaa minulle ruokaa", sanoi don Fernando, "minä ihan menehdyn nälkään. Sitten leiristä lähdettyäni en ole saanut märkää enkä kuivaa suuhuni."

Estevan kiiruhti asettamaan hänen eteensä muutamia ruokia, jotka maistuivat hyvin don Fernandolle ja tämän luvalla hänen vangilleen. Ateria päättyi kuitenkin pian, sillä don Fernando oli pian tyydyttänyt nälkänsä, ja sammutettuaan janonsa puron kirkkaalla vedellä hän tyytyväisesti huoahtaen istuutui, minkä jälkeen hän, panematta ystäviensä uteliaisuutta uudelle koetukselle, selitti heille mitä seikkaperäisimmin syyn pitkälliseen viipymiseensä.

Don Estevan oli arvannut oikein, sillä don Fernando oli todellakin löytänyt jälleen nuo niin kauan turhaan etsityt jäljet, jotka johtivat lounaiseen suuntaan kohti kaukaisen lännen tutkimattomimpia seutuja.

Hän oli seurannut niitä monta tuntia metsästäjille ominaisella kärsivällisyydellä, ollakseen varma siitä, ettei hän ollut joutunut minkään intiaanikujeen leikkikaluksi, vaan että nämä jäljet todellakin olivat oikeat.

Kun punanahat pelkäävät, että heitä ajetaan takaa, sotkevat he jälkensä niin, kulkemalla ristiin rastiin sekä edestakaisin, milloin eivät voi niitä hävittää, että on aivan mahdotonta erottaa oikeita jälkiä vääristä. Tällä kertaa he olivat käyttäneet tätä keinoa niin kätevästi ja kekseliäästi, että jos he olisivat olleet tekemisissä kenen muun kanssa tahansa, paitsi Kivisydämen, olisivat he vetäneet tätä nenästä ja täydelleen johtaneet hänet harhaan. Mutta don Fernando, joka oli tottunut heidän kujeihinsa, ei antanut pettää itseään, ainakin mikäli hän saattoi huomata erinäisistä tuntomerkeistä, jotka häntä vähemmän tottuneelta henkilöltä olisivat jääneet huomaamatta.

Iloissaan tästä havainnosta oli don Fernando heti palannut leiriin, lyömättä kuitenkaan laimin mitään niistä varovaisuustoimenpiteistä, joita on viisainta noudattaa maassa, missä joka puun ja joka pensaan takana voi piillä näkymätön vihollinen. Silloin hän oli huomaavinaan korkean ruohon liikkuvan tavalla, joka ei ollut luonnollista. Hän liukui senvuoksi hiljaa hevosen selästä, ja aseenaan vain puukkonsa, joka tupettomana riippui hänen vyössään olevasta rautarenkaasta, läksi hän epäilyksen alaista paikkaa kohti, ryömien käsin ja jaloin, ääneti ja nopeasti kuin ruohikossa mateleva käärme.

Ryömittyään noin neljännestunnin tällä tavoin, pääsi hän epäilyksen alaiselle paikalle, ja hän tarvitsi nyt kaiken malttinsa ja tahdonvoimansa voidakseen olla huudahtamatta ilosta ja ihmettelystä, kuten hän oli tekemäisillään, nähdessään el Zapoten mukavasti istuvan maassa hevosensa ohjat vasemman käden ympärillä ja lopetellen vahvanlaista suurusta.

Don Fernando läheni häntä vielä muutaman askeleen, ollakseen varma miehestään, jonka jälkeen hän, arvioituaan tarkkaan välimatkan, loikkasi kuin jaguari, tarttui vaqueron kurkkuun, ja ennenkuin tämä oli tointunut hämmästyksestään tämän äkkinäisen ja odottamattoman hyökkäyksen johdosta, oli hän sidottuna ja kykenemätön vähimpäänkään vastarintaan.

"Oh", sanoi nyt don Fernando, asettuen vankinsa viereen, "mikä kummallinen sattuma! Mitä kuuluu, Zapote ystäväni?"

"Kiitoksia paljon", vastasi tämä vakavana, "minulla on vähän yskää."

"Oi voi, caballero parka, toivoakseni se pian menee ohi."

"Niin toivon minäkin, teidän armonne. Kuitenkin on minun tunnustettava, että olen hiukan levoton."

"Pyh! Rauhoitu, minä lupaan parantaa sen."

"Niinkö, tiedättekö siihen keinon, teidän armonne?"

"Tiedän, vieläpä aivan erinomaisen, ja minä aion parantaa sinut."

"Kas vain, miten ystävällistä teiltä. Mutta ei kai teillä ole siitä vaivaa?"

"Ei vähintäkään", vastasi metsästäjä. "Päätä itse, minä nimittäin aion ampua luodin pääsi läpi."

Vaquero tunsi väristyksen käyvän suonissaan, mutta hän ei osoittanut sitä.

"Luuletteko sen keinon auttavan?" sanoi hän.

"Ehdottomasti, siitä olen varma."

"Hm! Omituista, teidän armonne, mutta huolimatta velvollisuudestani teitä kohtaan, täytyy minun tunnustaa, etten ollenkaan ole samaa mieltä kanssanne tässä asiassa."

"Siinä sinä olet väärässä", vastasi metsästäjä virittäen kylmäverisesti pistoolinsa hanan, "saat heti nähdä, että keino auttaa."

"Ja te luulette, teidän armonne, ettei ole muuta keinoa kuin ehdottamanne?"

"En, totta vie, tiedä muuta."

"Nähkääs, asian laita on niin, että minun mielestäni tuo keino on varsin ankara."

"Pyh! Sinä vain luulet niin. Saat pian nähdä, että olet väärässä."

"Mahdollista kyllä, minä en rohkene väitellä kanssanne, armollinen herra. Tahdotteko välttämättä antaa lääkkeenne minulle tässä paikassa?"

"Minäkö? En ensinkään. Tiedätkö kenties jonkun muun sopivamman paikan?"

"Luullakseni, teidän armonne."

"Vai niin! Ja mikä paikka se olisi, toveri?"

"Oh, koira vieköön, kenties erehdyn, mutta olisi mielestäni vahinko, jos niin ihmeellinen salaisuus, kuin tuo lääkitseminen, joutuisi hukkaan todistajien puutteessa. Niinmuodoin toivoisin saavani viedä teidät sellaiseen paikkaan, missä niitä olisi saatavissa."

"Hyvä! Ja tiedätkö sellaisen paikan tässä lähellä?"

"Tiedän, caballero, ja luulenpa teidän ihastuvan tavatessanne henkilöt, joita teille siellä esitän."

"Riippuu siitä, keitä nuo henkilöt ovat."

"Oh, te tunnette ne aivan hyvin, armollinen herra. Muuan niistä on Tiikerikissa, varsin rakastettava herra."

"Ja sinä sitoudut viemään minut sinne?"

"Milloin vain haluatte, nyt heti, jos tahdotte."

Metsästäjä pisti pistoolin takaisin vyöhönsä.

"Ei aivan heti", sanoi hän; "meidän täytyy ensin mennä leiripaikalle, jossa ystäväni odottavat minua. Minun mielestäni ei tautisi ole niin paha, että lääkettä täytyy käyttää heti, voimmehan aina turvautua siihen keinoon, jos tarvis vaatii."

"Niinpä niin, eihän sillä ole mitään kiirettä, caballero, sen vakuutan", vastasi vaquero kohteliaasti. Näin sovittiin asia miesten välillä, jotka tunsivat toisensa jo vanhastaan ja siis hyvin tiesivät mitä heidän oli toisiltaan odotettavissa.

Don Fernando ei vähääkään luottanut Tonilloon. Sen vuoksi hän viisaasti varoikin antamasta hänelle tilaisuutta karkaamaan, jättämällä hänet vapaalle jalalle, eikä paimen siitä ensinkään ollut pahoillaan.

Kun heidän keskustellessaan kuitenkin jo oli tullut yö, asettuivat he, miten parhaiten voivat, nukkumaan siihen, missä olivat ja jättivät leiripaikalle lähdön seuraavaan päivään.

Pari kolme kertaa yön kuluessa yritti paimen salavihkaa vapautua siteistään, mutta joka kerta kun hän aikoi panna tämän tuumansa täytäntöön, näki hai metsästäjän siniset silmät häntä tarkastamassa.

"Voitteko pahoin, hyvä herra?" kysyi metsästäjä ivallisesti, hänen viime yritystä tehdessään.

"En ensinkään, en ensinkään, armollinen herra", vastasi paimen.

"Vai niin, suokaa sitten kaikin mokomin anteeksi, luulin teitä sairaaksi. Tuo pitkällinen unettomuus saattoi minut levottomaksi teidän tähtenne", sanoi metsästäjä merkitsevästi.

Paimen otti tämän huomioonsa. Hän sulki heti silmänsä eikä aukaissut niitä ennen auringonnousua.

Metsästäjä oli jo valmiina ja hevoset satuloituna.

"Kas vain, luulen että olette jo hereillä", sanoi! hän, "oletteko nukkunut hyvin?"

"Erinomaisesti! Jäseneni tuntuvat vain vähän jäykiltä. Luullakseni pieni jaloittelu tekisi minulle hyvää ja saisi verenkierron entiselleen."

"Se johtuu aamukasteesta", vastasi metsästäjä järkähtämättömästi, "yöt alkavat käydä kylmiksi."

"Tuhat tulimaista, kunhan en vain saisi luuvaloa", sanoi paimen irvistäen.

"Mitä vielä, eihän se ole luultavaa, ratsastaminen tekee teille hyvää."

Tällä välin oli don Fernando nostanut kumppaninsa olalleen ja heittänyt hänet poikittain hevosen selkään; mutta tarkemmin mietittyään hän irroittikin hänen jalkansa, koska hän ei tarpeettoman huonolla kohtelulla tahtonut ärsyttää henkilöä, joka tarpeen tullen voisi antaa hänelle arvokkaita tietoja.

Paimen, joka oli pelännyt saavansa tehdä matkan tavaramytyn tavoin hevosen selässä poikkipuolin, tunsi kiitollisuutta päästessään puolittain vapaaksi, eikä tehnyt mitään huomautusta sen varovaisuustoimenpiteen johdosta, johon metsästäjä ryhtyi sitomalla hänen jalkansa kiinni hevosen vatsan alle.

Tällä tavoin miehet sitten kulkivat, kunnes tulivat leiripaikalle, jutellen keskenään kaikenlaisia asioita ja näköjään kuin parhaat ystävät maailmassa.

XVI.

ENNEN TAKAA-AJOA.

Koko don Fernandon kertomuksen ajan oli el Zapote huolettoman näköinen, kuten täysin itseensä tyytyväinen mies ainakin, milloin nyökäyttäen vahvistavasti päätään, milloin hymyillen tyytyväisen kainosti. Kun don Fernando vihdoinkin lopetti, katsoi hän sopivaksi puhua vuorostaan.

"Kuten näette, hyvät herrat", sanoi hän sovittavalla äänellä, "en ole tehnyt mitään vaikeuksia seuratessani tätä kunnioitettavaa caballeroa. Toisin sanoen, minä olen valmis tottelemaan teitä kaikessa, mitä suvaitsette toimekseni antaa."

Don Fernando hymyili pahankurisesti.

"Tämä on, hyvä herra", vastasi hän, "kohteliaisuus, jonka osoitteen eilinen yllätys nähtävästi on muuttanut."

"Mitä sanottekaan, teidän armonne!" huudahti paimen siveellisesti pahoillaan muka.

"Mutta", jatkoi don Fernando, "minä en kiinnitä huomiotani siihen, sinun salaiset aikomuksesi ovat minulle aivan yhdentekeviä. Luulen täydelleen osoittaneeni sinulle jo aikoja sitten, etten minä millään tavoin pelkää sinua. Sen vuoksi rajoitunkin vain varmuuden vuoksi kiinnittämään huomiotasi siihen, että minulla on monta kertaa ollut henkesi vallassani, minun milloinkaan koettamatta sitä sinulta riistää, koska olen sinua jalomielisempi."

"Minä olenkin teille hyvin kiitollinen sen johdosta, teidän armonne."

"Loruja, señor Zapote!" vastasi don Fernando kohauttaen olkapäitään. "Sinä pidät minua nähtävästi jonakin muuna. Minä en usko sinun kiitollisuuteesi enempää kuin sinun hyviin aikomuksiisi minua kohtaan, ja olenkin maininnut tämän vain herättääkseni huomiotasi siinä tarkoituksessa, että vaikka tähän asti olenkin ollut taipuvainen antamaan sinulle anteeksi, niin on nyt koko se määrä lempeyttä, mikä minulla on ollut käytettävissä sinun varaltasi, kokonaan lopussa, jonka vuoksi asia siis ensi kerralla tulee ratkaistavaksi aivan toisella tavalla keskenämme."

"Käsitän täydellisesti mitä nyt suvaitsette minulle sanoa, armollinen herra, mutta Jumalan avulla ei sellaista tilaisuutta, siitä olen varma, milloinkaan tule. Uudistan kerta kaikkiaan, että olen antanut sanani, ja kuten tiedätte, kunnon mies…"

"Hyvä on", keskeytti don Fernando, "toivon itsesi vuoksi, että niin olisi asian laita. Joka tapauksessa pyydän sinua hyvin tarkkaavasti kuuntelemaan, mitä nyt sanon."

"Minä olen pelkkänä korvana, teidän armonne, en kadota sanaakaan siitä, mitä sanotte minulle, olkaa varma siitä."

"Vaikka olenkin vielä varsin nuori, señor Tonillo", jatkoi don Fernando, "olen kuitenkin pannut merkille erään hyvin tärkeän asian, vaikka se paha kyllä ei ensinkään ole ihmiskunnalle kunniaksi; nimittäin että kun tahtoo saada jonkun henkilön kiintymään itseensä ja voittaa hänen luottamuksensa, niin ei pidä vedota hänen hyviin puoliinsa, vain päinvastoin hänen vikoihinsa. Sinä olet rikaslahjaisimpia henkilöitä, mitä tunnen."

Tämän kohteliaisuuden kuullessaan paimen kumarsi kainosti.

"Armollinen herra", sanoi hän, "te saatte minut hämilleni, sellainen kiitos…"

"On hyvin ansaittu", jatkoi don Fernando. "Olen nähnyt vain harvoilla ihmisillä olevan niin hirveän paljon vikoja kuin sinulla, hyvä herra. Olen siis ollut tilaisuudessa tekemään vertailuja, mutta kaikista näistä vioista on sinulla eräitä kehittyneempiä kuin muilla. Niinpä on esimerkiksi ahneus sinussa kehittynyt todellakin valtavaksi. Olen siis päättänyt käyttää hyväkseni ahneuttasi."

Leperon silmät kiiluivat ahnaasti.

"Mitä haluatte minulta?" sanoi hän.

"Suo minun ensin mainita mitä tahdon antaa, sitten selitän mitä vaadin sinulta. Kuuntele siis minua tarkkaavasti. Toistan vielä, että asia todellakin maksaa vaivan."

Rosvon näädännaama kävi vakavan näköiseksi ja hän kumartui don Fernandon puoleen, kyynärpäät polvia vasten ja silmät puoliummessa.

Don Fernando jatkoi, korostaen joka sanaa:

"Sinähän tiedät, että minä olen rikas? Voin siis täydelleen täyttää sitoumukseni sinulle. Kuitenkin välttääksemme ajanhukkaa ja riistääkseni sinulta kaikki verukkeet pettääksesi minut, annan sinulle samalla kolme timanttia, joista jokainen on kahdentuhannen viidensadan piasterin arvoinen. Sinä tunnet siksi hyvin jalokivet, jotta voit arvioida ne ensi silmäyksellä. Nämä timantit ovat sinun, minä lahjoitan ne sinulle. Kuitenkin sitoudun, jos pidät siitä enemmän, maksamaan sinulle niiden arvon rahassa, toisin sanoen antamaan sinulle seitsemäntuhatta viisisataa piasteria [noin 36,750 mk] vaadittaessa ja saadessani timantit takaisin, heti kun tulemme San Lucarin presidioon."

"Ja teillä on timantit mukananne?" kysyi paimen liikutuksen tukahuttamalla äänellä.

"Tässä ne ovat", vastasi don Fernando, vetäen povestaan pienen hirvennahkaisen pussin, jonka hän avasi ja otti siitä kolme melkoisen suurta jalokiveä, ojentaen ne rosvolle.

Tämä tarttui niihin ihastuneena, koettamattakaan salata mielihyväänsä, katseli niitä hetkisen ilosta säkenöivin silmin, jonka jälkeen hän pisti ne poveensa hyvin huolellisesti.

"Hetkinen vielä!" sanoi don Fernando hymyillen; "minä en ole vielä maininnut ehtojani."

"Minä suostun niihin ehdottomasti, armollinen herra, olkoon ne minkälaiset tahansa!" huudahti jätkä innokkaasti. "Herra nähköön! Seitsemäntuhatta viisisataa piasteria, sehän on kokonainen omaisuus minunlaiselleni köyhälle raukalle. Puukonpisto ei milloinkaan, vaikka siitä hyvinkin maksettaisiin, tuottaisi minulle sellaista summaa."

"Sinä olet siis jo ajatellut asiaa?"

"Koira vieköön! Luullakseni hyvinkin. Kuka minun on nitistettävä?"

"Ei ketään", vastasi don Fernando kuivasti; "kuulehan, mitä sanon: on yksinkertaisesti kysymys vain viedä minut sinne, mihin Tiikerikissa on paennut."

Paimen pudisti päätään tyytymättömän näköisenä, tämän ehdotuksen kuullessaan.

"Minä en voi tehdä sitä, armollinen herra", sanoi hän, "ikuisen autuuteni nimessä se on minulle mahdotonta."

"Vai niin, hyvä on!" sanoi don Fernando. "Mutta tosiaankin olen unohtanut mainita sinulle erään seikan."

"Minkä sitten, teidän armonne", sanoi paimen, jotenkin levottomana sen käänteen johdosta, minkä keskustelu alkoi saada.

"Aivan yksinkertaisesti sen, että ellet suostu ehdotukseeni, niin minä ammun heti paikalla luodin pääsi läpi."

El Zapote katsoi puhuttelijaansa hetkisen hyvin tarkkaavasti. Rosvoille ominaisella vaistolla hän huomasi, että nyt oli kaikki pila lopussa ja että keskustelu alkoi kääntyä traagilliseksi.

"Sallikaa minun kuitenkin selittää, teidän armonne", sanoi hän.

"Tee hyvin, muuta en pyydäkään; minulla ei ole ensinkään kiire", vastasi don Fernando kylmästi.

"Minä en kylläkään voi viedä teitä sinne, mihin Tiikerikissa on paennut, mutta minä voin osoittaa sen teille ja sanoa paikan nimen."

"No, sehän on jo jotakin. Asia edistyy. Olen varma siitä, että me lopultakin ymmärrämme toisemme. Olen pahoillani, että minun aina täytyy sinun kanssasi mennä epämiellyttäviin äärimmäisyyksiin."

"Kuitenkin olen puhunut totta, armollinen herra. Kuulkaahan, kuinka asian laita on: paettuaan presidiosta kokosi Tiikerikissa parikymmentä päättäväistä miestä — niiden joukossa olin minäkin — jotka nähdessään, että Meksikon liittovaltain alue tulisi joksikin aikaa liian kuumaksi heille, päättivät tunkeutua syvemmälle erämaahan, antaakseen myrskyn rauhoittua. Kaikki kävi hyvin jonkun aikaa, mutta noin kolme viikkoa sitten muutti Tiikerikissa äkkiä suuntaa ja sen sijaan, että olisi jatkanut suoraan eteenpäin apachialueen läpi, poikkesi hän sivulle ja vei meidät kohti mehiläis- ja kaskarillaseutua."

"Onko hän tehnyt niin todellakin!" huudahti don Fernando hypähtäen hämmästyksestä ja kauhusta.

"On, armollinen herra. Kuten voitte käsittää, en minä ensinkään halua panna henkeäni alttiiksi seuduissa, joissa maleksii verenhimoisia petoja ja ennen kaikkea käärmeitä, joiden purema tappaa. Huomattuani, että Tiikerikissa oli jyrkästi päättänyt paeta näihin kamaliin seutuihin, niin, minun täytyy todellakin myöntää, teidän armonne, minut valtasi pelko, ja vaarassa nääntyä nälkään erämaassa tai joutua intiaanien nyljettäväksi, jäin varsin koreasti jälkeen ja käytin ensiksi tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseni, hiipiäkseni pois Tiikerikissan seurasta."

Don Fernando loi rosvoon sellaisen silmäyksen, kuin olisi hän tahtonut katsoa hänen sydämensä syvyyteen, mutta paimen kesti sen silmää räpäyttämättä.

"Hyvä on", sanoi don Fernando, "sinä et ole valehdellut, tiedän sen. Kuinka pitkä aika on siitä kun erosit Tiikerikissasta?"

"Vain neljä päivää, teidän armonne. Kun en tunne tätä osaa erämaasta, niin harhailin ympäri umpimähkään, kun onneksi tapasin teidät."

"Hm! Mikä on nyt sen paikan nimi, johon Tiikerikissa aikoi teidät viedä?"

"El Voladero de las Animas", vastasi jätkä siekailematta.

Don Fernando kävi kalman kalpeaksi kuullessaan tämän nimen, jota hän kuitenkin melkein odotti, tietäessään miten julma, leppymätön luonteeltaan hänen kasvattajansa oli.

"Voi", huudahti hän, "se onneton on hukassa, tuo roisto on vienyt hänet itse käärmeitten pesään!"

Kauhun väristys puistatti läsnäolevia.

"Mikä kauhea paikka se sitten on?" kysyi don Pedro levottomana.

"Ah!" vastasi don Fernando, "el Voladero de las Animas on kamala paikka, jota rohkeimmatkin mehiläismetsästäjät ja uhkamielisimmätkin kaskarillakuorenkokoojat vain vavisten uskaltavat lähestyä. Se on korkea ja kauaksi näkyvä vuori keskellä soita, joissa vilisee hyvin myrkyllisiä käärmeitä, kuten silmälasi-, koralli- ja vyökäärmeitä, joiden pieninkin purema kymmenessä minuutissa tappaa vahvimmankin miehen. Noin kymmenen penikulman alalla tämän kauhean vuoren ympärillä elää miljoonittain matelijoita ja hyönteisiä, joilta on melkein mahdoton suojella itseään."

"Hyvä Jumala! Ja tähän hornaan on tuo peto vienyt tyttäreni!" huudahti don Pedro epätoivoissaan.

"Rauhoittukaa", jatkoi don Fernando, huomaten välttämättömäksi rohkaista vähän isäraukkaa, "Tiikerikissa tuntee siksi hyvin tuon onnettoman paikan, jotta hän olisi uskaltanut mennä sinne ryhtymättä tarvittaviin varokeinoihin. Ainoastaan suot ovat vaarallisia. Vuori itse on korkeutensa ja huipulla olevan puhtaan ilmansa vuoksi turvassa näiltä vahinkoeläimiltä, joista ei mikään matele sen huippuun. Jos tyttärenne on, kuten toivon, terveenä ja hyvissä voimin päässyt vuorelle, niin on hän turvassa."

"Mutta", huomautti don Pedro, "kuinka voimme päästä noiden mahdottomien etuvarustusten yli, kuinka voimme tunkeutua tyttäreni luokse antautumatta varmaan kuolemaan."

Epämääräinen hymyily väreili don Fernandon huulilla.

"Minä tunkeudun sinne, don Pedro", sanoi hän lujalla ja levollisella äänellä. "Ettekö enää muista, että minä olen Kivisydän, aavikon kuuluisin mehiläismetsästäjä? Tiikerikissa on ilmaissut salaisuutensa minulle siihen aikaan, jolloin hän ja minä emme ainoastaan olleet mehiläismetsästäjiä, vaan myös kokoilimme kaskarillakuorta. Rohkeutta siis, kaikki ei vielä ole hukassa."

Henkilö, jota kohtaa jokin äkkinäinen ja kauhea onnettomuus, rauhoittuu keskellä tuskaansa heti tavatessaan rohkean ystävän, joka antaa hänelle jonkun verran toivoa. Hänen masentunut rohkeutensa palaa, ja lohduttautuen hänelle lausutuista sanoista, saa hän uutta voimaa vastaisiin ponnistuksiin. Näin tapahtui don Pedrollekin. Don Fernandon lausumat sanat — miehen, jonka hän jo kuukauden ajan oli nähnyt toiminnassa, jota hän oli oppinut rakastamaan ja johon hän rajattomasti luotti — palauttivat kuin taikaiskusta hänen tarmonsa ja toivonsa, jonka hän jo oli menettänyt.

"Sano minulle nyt", virkkoi don Fernando jätkälle, "kuinka Tiikerikissa kohteli vankiaan. Sinä olet ollut siksi kauan hänen seurassaan, että voit antaa minulle varmat tiedot siitä."

"Mitä siihen asiaan tulee, armollinen herra, niin sanon teille rehellisesti, että hän osoitti señoritalle mitä suurinta huomaavaisuutta, piti hänestä hellää huolta ja hiljensi usein kulkua, pelätessään hänen väsyvän."

Kuulijat hengittivät taas vapaammin. Tämä sääliväisyys henkilön taholta, jolle ei mikään ollut pyhää, näytti merkitsevän parempia aikomuksia, kuin häneltä oikeastaan voitiin odottaa.

Don Fernando alkoi jälleen kuulustelunsa.

"Kuulitko Tiikerikissan milloinkaan puhuttelevan doña Hermosaa", sanoi hän.

"Vain kerran", vastasi jätkä. "Señorita raukka oli hyvin huolissaan. Hän ei rohjennut itkeä ääneensä, peläten loukkaavansa päällikköä, mutta hänen silmänsä olivat aina kyynelissä ja tukahdutetut nyyhkytykset kohosivat hänen rinnastaan. Eräänä päivänä, kun hän levähdettäessä oli istuutunut syrjään puun juurelle, ja katsellen kulkemaamme tietä vuodatti katkeria kyyneleitä, jotka muodostivat pitkän kostean vaon kummallekin poskelle, meni Tiikerikissa hänen luokseen, ja katseltuaan häntä hetkisen säälin ja vihan sekaisin tuntein, lausui hän suunnilleen näin:

"Lapsi, sinun on turha katsella taaksesi. Ne, joita sinä odotat, eivät tule. Ei kukaan voi riistää sinua minun käsistäni, ennenkuin katson tarpeelliseksi päästää sinut vapaaksi. Sinä yksin olet syynä siihen, että kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, ja ystävieni teloitukseen San Lucarin presidiossa. Minä tiedän sen. Olen ottanut sinut haltuuni kostaakseni, mutta jos sinua voi lohduttaa ja rohkaisee tieto siitä, että tämä kosto on lempeä, niin ilmoitan, että kuukauden kuluttua saat palata ystäviesi luo."

Nuori tyttö katsoi häneen epäilevästi.

Tiikerikissa huomasi sen ja lisäsi hyvin ilkeästi:

"Hartain toivoni on jonakin päivänä nähdä sinut naimisissa don Fernando Carrilin kanssa. Minulla ei milloinkaan ole ollut muuta tarkoitusta. Rohkaise siis mielesi ja kuivaa kyyneleesi, jotka vain pilaavat näkösi, tuottamatta sinulle vähintäkään hyötyä, sillä mitä nyt olen sanonut sinulle, tapahtuu määräämänäni päivänä ja hetkenä."

"Sitten poistui hän odottamatta señoritan vastausta. Minä makasin ruohostossa muutamia askeleita doña Hermosasta. Tiikerikissa ei luultavasti huomannut minua, tai jos huomasikin, niin luuli hän kenties minun nukkuvan. Muuten oli tämä, mikäli tiedän, ainoa kerta, kun päällikkö puhui vangille, vaikka hän edelleenkin kohteli häntä mitä parhaiten."

Jätkän lopetettua kertomuksensa syntyi jotenkin pitkä äänettömyys, aiheutuen tästä omituisesta paljastuksesta.

Don Fernando vaivasi turhaan aivojaan saadakseen selville syyn Tiikerikissan menettelyyn. Hän muisti sanat, mitkä päällikkö eräänä päivänä oli lausunut hänelle ja jotka olivat yhteydessä hänen äsken kuulemansa kanssa, sillä jo siihen aikaan näkyi tuo vanha sissi hautovan samaa suunnitelmaa. Mutta missä tarkoituksessa hän niin teki? Sitä juuri nuori mies mietti, voimatta vastata kysymykseen.

Tällävälin oli aurinko laskenut ja yö tullut yhtäkkiä, kuten tapahtuu kuumassa vyöhykkeessä, jossa ei ole mitään hämärää.

Oli tuollainen suloinen, hyvätuoksuinen ja sointuvaääninen amerikalainen yö. Tummansinisellä taivaalla välkkyi lukemattomia tähtiä. Täysikuu levitti huikaisevaa valoaan, niin että kuulakkaassa ilmassa saattoi erottaa esineet jo kaukaa. Iltatuuli oli alkanut puhaltaa, viilentäen päivän painostavaa kuumuutta, ja majan edustalle kokoontuneet retkeläiset hengittivät syvin siemauksin puiden latvoissa humisevaa virkistävää ilmaa ja nauttivat tästä ihanasta yöstä.

Kun don Pedro ja hänen majordomonsa olivat don Fernandon johdolla lähteneet etsimään doña Hermosaa, ei Manuela, tuo puhdassydäminen ja todella uskollinen nainen, ollut tahtonut jättää isäntäänsä eikä poikaansa. Hän oli kovasti vaatinut saadakseen ottaa osaa niihin vaaroihin, joihin nämä antautuivat, huomauttaen, että koska hän oli nuoren tytön hoitaja, niin hänen velvollisuutensa oli seurata heitä. Tuo vanha nainen oli pysynyt tässä vaatimuksessaan niin sitkeästi, ettei don Pedro, jota näin täydellinen itsekieltäymys kovasti liikutti, ollut voinut vastustaa hänen pyyntöään, ja hän oli saanut seurata mukana.

Manuela toimitti retkeläisten kaikki taloustehtävät, huolehtien tarkkaan heidän aineellisista tarpeistaan, hoitaen sairaat ja ollen tavallaan näiden viidentoista tai kahdenkymmenen miehen emäntänä. He kunnioittivatkin häntä erittäin suuresti, ja ikänsä takia hän voi antaa heille hyviä neuvoja. Hän ei kuitenkaan milloinkaan yrittänyt puuttua heidän suunnitelmiinsa muuten kuin koettamalla lohduttaa heitä ja ylläpitää heidän rohkeuttaan.

Manuela piti huolta ruokatavaroista matkalla. Heti yön saavuttua toi hän majasta virvokkeita, joita säilytettiin hacienderon erityisissä pakkalaatikoissa, ja hän jakoi ne täysin tasapuolisesti retkikunnan kaikille jäsenille, niin hyvin isännille kuin palvelijoillekin.

Tuo kunnioitettava nainen oli, vaikkakin näkymättömissä ollen, kuullut jätkän kuulustelun. Hänen sydäntään ahdisti, kun hän kuuli Zapoten kertomuksen, mutta hän tukahdutti tuskansa, jottei lisäisi don Pedron levottomuutta, ja kuivin silmin sekä hymyilevän näköisenä tuli hän paikalle ja asettui muiden joukkoon.

Sillävälin aika kuitenkin kului, levolle menon hetki tuli ja peonit olivat toinen toisensa jälkeen kääriytyneet zarapeihinsa ja vaipuneet uneen, lukuunottamatta niitä, joiden oli vartioitava kaikkien turvallisuutta. Nojaten päätään vasempaan käteensä oli don Fernando ollut pitkän aikaa vakaviin mietteisiin vaipuneena. Hänen ystävänsä vaihtoivat vain silloin tällöin muutaman sanan, etteivät häiritsisi häntä. He aavistivat nimittäin, että metsästäjä mietti jotakin rohkeata suunnitelmaa, joka hänen täytyi saada valmiiksi. Jätkä vain oli tavallisella huolettomuudellaan paneutunut pitkäkseen maahan ja välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui valmistautui nukkumaan. Hänen silmäluomensa kävivät jo raskaiksi ja hän oli jo tullut siihen tilaan, jolloin ei nukuta eikä olla valveilla, kun don Fernando äkkiä herätti hänet tästä puolittaisesta horrostilastaan, ravistamalla häntä voimakkaasti.

"Mitä nyt, teidän armonne, mitä haluatte?" sanoi jätkä nousten nopeasti istualleen ja hieroen silmiään.

"Voitko sinä olla todella uskollinen?" kysyi metsästäjä innokkaasti.

"Te olette jo kerran ennenkin kysynyt minulta sitä, teidän armonne", sanoi jätkä, "ja minä olen vastannut myöntävästi, jos saan hyvän maksun, ja nyt olette maksanut minulle kuninkaallisesti. Ainoa, joka olisi voinut saada etusijan sydämessäni, oli don Torribio Quiroga, mutta hän on kuollut. Te olette siis yksin jäljellä, puhukaa… ei koirakaan tottelisi teitä varmemmin kuin minä teen vähimmästäkin viittauksestanne."

"Minä en tällä hetkellä pane tuota tuoretta uskollisuuttasi liian kovalle koetukselle", sanoi don Fernando, "rajoitun nyt vain jättämään sinut tänne. Mutta muista, että menettelet vilpittömästi ja ilman salajuonia minua kohtaan, sillä samoin kuin en ole arvellut antaessani sinulle käsirahaa sopimuksemme johdosta, samoin voit olla vakuutettu siitä, etten epäile hetkeäkään surmaamasta sinua heti paikalla, jos petät minut; ja ole varma siitä, ettei mikään paikka maailmassa, olkoon se kuinka piilossa tahansa, voi siinä tapauksessa suojella sinua kostoltani."

Jätkä kumarsi ja vastasi vilpittömällä äänellä, joka oli tavatonta sellaiselle rosvolle:

"Señor don Fernando, kautta Vapahtajamme, joka on kuollut meidän synteimme sovitukseksi, vannon minä rehellisesti antautuvani teidän palvelukseenne."

"Hyvä!" sanoi metsästäjä, "minä uskon sinua, Zapote. Nyt saat nukkua, jos haluat."

Jätkä ei jäänyt odottamaan toista käskyä vaan kierähti pitkälleen ja oli pian sikeässä unessa.

"Señores", sanoi don Fernando, kääntyen ystäviensä puoleen, "teidän on aika käydä levolle. Mitä minuun tulee, täytyy minun hieman pohdiskella. Olkaa huoleti, don Pedro, asemamme ei ole ollenkaan toivoton. Kuta enemmän mietin, sitä varmempi olen, että tulemme riistämään Tiikerikissalta hänen saaliinsa, jota hän pitää kynsissään ja jonka hän haluaa ahmaista. Älkää olko liian levoton; ja jos ette näkisi minua huomenna, älkää millään syyllä jättäkö leiriä ennen paluutani; en tule olemaan kauan poissa. Hyvää yötä kaikille!" Tämän sanottuaan don Fernando risti kädet rinnalleen ja palasi mietiskelyihinsä.

Hänen ystävänsä, kunnioittaen hänen toivettaan olla yksinään, vetäytyivät syrjään; ja kymmenen minuuttia myöhemmin kaikki leirin asukkaat, paitsi don Fernando ja vartiat, nukkuivat tai näyttivät nukkuvan.

XVII.

TAKAA-AJOSSA.

Erämaassa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain pitkien väliaikojen perästä jaguarin ulvonta lähteellä tai erämaakoiran haukunta kolossaan. Don Fernando ei ollut liikahtanut ystäviensä jätettyä hänet, hän oli niin liikkumaton, että olisi luullut hänen nukkuvan ilman satunnaista silmien välähdystä pimeydessä. Yht'äkkiä käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän hypähti hetkessä pystyyn. Don Estevan seisoi hänen vieressään. Hän tervehti tätä hymyillen.

"Sinulla on minulle jotain kerrottavaa", sanoi hän.

"Niin on", sanoi don Estevan istuutuen hänen viereensä, "Odotin toisten nukkuvan, ennenkuin etsin sinut. Suunnittelet jotain uskaliasta tekoa — ehkäpä retkeä Tiikerikissan leiriin?"

Don Fernando vastasi hymyllä.

"Olenko arvannut oikein?" kysyi majordomo.

"Ehkäpä olet, Estevan, mutta miten se sinua liikuttaa?"

"Enemmän kuin luuletkaan, Fernando. Sellainen retki on niin vaarallinen kuin kuvitella saattaa, sinä itse sanoit niin. En aio sinun sallia tehdä niin suurta typeryyttä kuin yrittää yksinäsi. Muistapa vain, että aina ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien olemme olleet vastustamattomasti kiintyneet toisiimme; meitä sitoo yhteen ystävyyden siteet, joita mikään ei voi katkaista. Kaiken tulee olla yhteistä välillämme. Kuka voisi arvata vaarat, joihin joutuisit aikomallasi retkellä! Kas tämän tulin kertomaan sinulle: puolet tuosta vaarasta on minun, tulin vaatimaan osuuden, jota sinulla ei ole oikeutta kieltää minulta."

"Veliseni", vastasi don Fernando liikutettuna, "pelkäsin näin käyvän, kavahdin juuri tekemääsi vaatimusta. Voi, olet arvannut oikein, retki on todellakin epätoivoinen, ja kuka voi sanoa, onnistunko minä siinä? Mutta miksi liittyisit ikävään kohtalooni? Eikö koko elämäni ole ollut pitkää surua? Minä tulen onnelliseksi voidessani uhrata sen isä raukan puolesta, joka kuihtuu häneltä riistetyn lapsensa vuoksi. Jokaisella on kohtalonsa tässä maailmassa, minun osanani on olla kurja. Anna minun täyttää se. Sinun kohtalosi hymyilee sinulle, ja sinulla on äiti, joka jumaloi sinua. Minä olen yksin. Jos menehdyn, ei kukaan sinua lukuunottamatta kaipaa minua. Jos kaatuisit rinnaltani, jättäisit minulle elinaikaisen surun siitä, että olen aiheuttanut kuolemasi. Eivät mitkään elinvuodet voisi pyyhkiä pois sitä mielipahaa."

"Fernando, päätökseni on peruuttamaton. Mitä sanotkin, seuraan sinua. Uskollisuus kulkee perheessämme perintönä, ja minun on tehtävä tänään, mitä isäni ei epäröinyt tehdä kauan sitten perheen puolesta, johon olemme kiintyneet. Toistan vielä kerran, Fernando, velvollisuuteni pakottaa minut lähtemään kanssasi."

"Älä ajattelekaan sitä, Estevan, ajattele äitiäsi ja hänen murhettaan."

"En ajattele mitään muuta kuin mitä kunnia käskee."

"Estevan, en voi suostua toivomukseesi. Sanon vielä kerran, ajattele äitiäsi ja hänen suruaan, jos hän menettäisi sinut."

"Äitini, Fernando, käskisi ensimmäisenä minun lähtemään, jos hän olisi täällä."

"Puhuttu miehen lailla!" sanoi vieno ääni heidän takanaan. He kääntyivät ja näkivät ña Manuelan. "Olen kuullut kaiken", hän sanoi, "kiitos, don Fernando, että puhuitte noin, en koskaan unohda sanojanne. Mutta Estevan on oikeassa, velvollisuus pakottaa häntä seuraamaan teitä. Tuhlaatte aikaa yrittäessänne taivuttaa häntä. Hän polveutuu rodusta, joka ei koskaan tingi velvollisuudestaan. Antakaa hänen lähteä kanssanne. Jos hän kaatuu, tulen itkemään — ehkäpä kuolemaankin, mutta kuollessani siunaan häntä, sillä hän kaatuisi palvellessaan niitä, joita viiden sukupolven ajan olemme vannoneet palvelevamme."

Don Fernando tuijotti ihailevasti äitiä, joka ei epäröinyt uhrata poikaansa velvollisuutensa tähden, huolimatta rajattomasta rakkaudesta, jota hän tunsi tätä kohtaan. Hän tunsi itsensä heikoksi verrattuna tähän itsensä kieltäymykseen. Hän ei löytänyt sanoja vaan joutui eleillä ilmaisemaan suostumuksensa niin voimakkaasti esitettyyn toivomukseen.

"Mene, poikani", hän jatkoi nostaen silmänsä taivaaseen pyhän haltioitumisen ilmein, "Jumala, joka näkee kaiken, näkee sinun uhrautuvaisuutesi. Hän palkitsee sinut. Pahojen valta maailmassa on lyhyt, Kaikkivaltiaan suojelus on kanssasi, se puolustaa sinua kaikissa vaaroissa. Mene ilman pelkoa, Hän ilmaisee minulle, että tulet menestymään yrityksessäsi. Hyvästi!"

"Hyvästi, äiti!" vastasivat molemmat miehet aina kyyneliin asti liikutettuina.

Jalo nainen puristi heidät vasten rintaansa, jonka jälkeen hän irroittautui mitä suurimmalla ponnistuksella sanoen:

"Muistakaa mitä korkein kunnian laki vaatii: 'tee velvollisuutesi joka tapauksessa!' Hyvästi! Hyvästi."

Hän kääntyi nopeasti ja palasi telttiin, sillä huolimatta pontevista yrityksistä pidättää kyyneliään, tunsi hän niiden tunkeutuvan esiin, eikä hän halunnut näyttää nuorukaisille, että hän itki, peläten siten horjuttavansa heidän päätöstään.

Nuorukaiset istuivat hetkisen ääneti mietteissään, katsellen telttiin päin.

"Nyt näet, ystäväni", sanoi don Estevan viimein. "äitini itse käskee minun seuraamaan sinua."

"Tapahtukoon sitten, kuten tahdot, Estevan", vastasi don Fernando huoahtaen pidätetysti, "minä en nyt enää saa vastustaa toivomustasi."

"No vihdoinkin!" huudahti majordomo iloisesti.

Metsästäjä katseli tarkkaavasti taivasta.

"Kello on kaksi aamulla", sanoi hän, "kello puoli neljä valkenee päivä, meidän täytyy lähteä."

Vastaamatta haki don Estevan omansa ja metsästäjän hevosen, jotka satuloitiin heti. He läksivät leiristä, kannustivat hevosiaan ja kiitivät tiehensä tuulen nopeudella.

Auringon nousuun olivat he kulkeneet kuusi penikulmaa. He ratsastivat nyt pitkin erään tuntemattoman joen viheriöivää rantaa, jollaisia jokia erämaassa risteilee kaikkiin suuntiin ja jotka ennemmin tai myöhemmin laskevat johonkin suurempaan virtaan.

"Pysähtykäämme hetkiseksi", sanoi metsästäjä; "ensiksikin antaaksemme hevostemme hiukan huo'ahtaa ja sitten ryhtyäksemme muutamiin välttämättömiin varokeinoihin."

He hyppäsivät hevosen selästä ja ottivat hevosilta suitset suusta, jotta ne voisivat vapaasti syödä joen rannalla kasvavaa mehukasta ruohoa.

"Nyt on aika", sanoi don Fernando toverilleen, "perehdyttää sinut erääseen menettelyyn, joka on aivan välttämätön pelastuaksemme meitä uhkaavista pahimmista vaaroista ja ilmoittaakseni sinulle erään salaisuuden, jonka vain me mehiläismetsästäjät tunnemme. Vajaan kahden penikulman päässä täältä tulemme käärmeseutuun, ja meidän täytyy sen vuoksi ryhtyä suojelustoimenpiteisiin niiden kuolettavia pistoja vastaan, sillä me tapaamme matkallamme kaikkein myrkyllisimpiä matelijoita."

"Tuhat tulimmaista!" sanoi don Estevan kalveten hiukan.

"Minä neuvon sinua. Kun olemme pukeutuneet haarniskaamme, voimme huoletta polkea peloittavimpiakin käärmeitä."

"Koira vieköön!" huudahti don Estevan, "sepä verraton salaisuus!"

"Saat heti itse päättää. Seuraa minua. Sinä tunnet kaiketi guaconin?"

"Tunnen kyllä, olen monesti nähnyt sen taistelevan käärmeiden kanssa."

"Hyvä. Mutta sinä et luultavasti tiedä mitä keinoa tuo viisas lintu käyttää parantaakseen näissä, aina käärmeen kuolemalla päättyvissä taisteluissa saamansa haavat?"

"Myönnän, etten milloinkaan ole tullut tutkineeksi tuota seikkaa."

"Siinä tapauksessa", sanoi don Fernando nauraen, "on onni, että minä olen huolehtinut meistä molemmista. Tule, minä näen muutaman askeleen päässä tästä joitakuita mikania-köynnöksiä kietoutuneina korkkitammien ja mezquitien ympärille; näitä juuri tarvitsemme, poimimme muutamia guaco-liaanin lehtiä."

Yrittämättäkään käsittää ystävänsä tarkoitusta seurasi don Estevan tämän esimerkkiä ja alkoi poimia sanotun liaanin lehtiä. Käyden innokkaasti työhön käsiksi, saivat he pian poimituksi varsin melkoisen kasan näitä lehtiä. Kun don Fernando arveli saaduksi riittävän määrän, kokosi hän ne zarapeehensa ja palasi sille paikalle, mihin he olivat jättäneet hevosensa.

Selittämättä enempää alkoi metsästäjä hienontaa lehtiä litteällä kivellä, jonka hän sitä varten oli noutanut joen rannalta.

Tahtomattaankin huvitettuna tästä salaperäisestä menettelystä, alkoi don Estevan puristaa lehtien mehua maljaan, sitä mukaa kuin don Fernando antoi hänelle niitä.

Tämä työ kesti noin tunnin, ja malja tuli reunoihin asti täyteen vihertävää nestettä.

"Mitä me nyt teemme?" sanoi don Estevan yhä enemmän ymmällään.

"Niin", sanoi don Fernando nauraen, "nyt alkaa asian tukalin puoli, ystäväni, nyt täytyy meidän riisuutua ja sitten veitsen kärjellä leikata rintaan, käsivarsiin, sääriin, sormien ja varpaiden väliin jotenkin syvät haavat, niin että niistä vuotaa verta, jonka jälkeen meidän on näihin haavoihin huolellisesti hierottava äsken valmistamaamme viheriää nestettä. Rohkenetko tällä tavoin hieroa vereesi tuota nestettä?"

"Tietysti, ystäväni, vaikka menettely luullakseni onkin jotensakin tuskallinen. Mutta mitä hyötyä meillä on siitä?"

"Vain sen verran, että siten tulemme haavoittumattomiksi, niin että vaaratta voimme astua noiden lukemattomien käärmeiden päälle, joiden purema silloin on meille yhtä vaaraton kuin neulanpisto."

Metsästäjä riisuutui pitemmittä puheitta ja alkoi kylmäverisesti leikellä haavoja ruumiiseensa. Don Estevan seurasi epäröimättä hänen esimerkkiään.

Viileskeltyään siten kilvan haavoja ihoonsa hieroivat he niihin liaanimehua, seisoivat sitten vielä hetkisen paikoillaan, antaakseen nesteen oikein hyvin tunkeutua lihaan, ja pukeutuivat sitten taas.

"Kas niin, nyt se on tehty", sanoi don Fernando. "On tarpeetonta ottaa hevosia mukaan, eläinraukat kuolisivat ehdottomasti, sillä ne eivät ole, kuten me, suojeltuja käärmeen puremalta. On siis parasta, että jätämme ne tähän ja otamme ne palatessamme; mutta meidän on pantava ne liekaan, jotteivät ne juokse liian etäälle."

Satulat ja suitset piiloitettiin huolellisesti pensaisiin, jonka jälkeen nuo rohkeat seikkailijat läksivät matkaan jalkaisin, kivääri olalla ja kädessään vain hoikka, notkea mezquitiraippa, tappaakseen tiellä mahdollisesti tapaamansa käärmeet.

Seutu oli jo aivan toisennäköinen. Niiden jotenkin leveiden polkujen asemasta, joita he tähän asti olivat kulkeneet, täytyi heidän nyt astella äärettömien järvien reunoja, joilla surisi miljoonia moskiitteja ja joiden vihertävästä vedestä kohosi haisevia, myrkyllisiä kaasuja. Mitä pitemmälle he menivät samaan suuntaan, sitä lukuisammin näitä järviä esiintyi.

Nuoret miehet kulkivat reippaasti eteenpäin peräkkäin, heilutellen raippojaan oikealle ja vasemmalle, karkoittaakseen kaikenlaisia matelijoita, ja seuraten jotenkin runsaslukuisen ratsujoukon jättämiä jälkiä. Äkkiä huomasivat he edessään kamalasti pöhöttyneen, mätänemistilassa olevan ruumiin, jonka yli heidän täytyi astua.

"Haa!" sanoi don Fernando, "tuossa makaa joku raukka, joka nähtävästi ei ole tuntenut guaco-liaania."

Samassa kuului terävä sähinä ja pieni, kaunis, pikkusormen vahvuinen ja korkeintaan seitsemän, kahdeksan tuuman pituinen käärme ryömi esiin ruumiin alta, ja kohoten pyrstönsä varaan hyppäsi uskomattoman nopeasti ilmaan ja tarttui metsästäjän oikeaan reiteen.

"Suo anteeksi, ystäväni", sanoi tämä kylmäverisesti, "sinä erehdyt"; ja tarttuen käärmeen pyrstöön hän kiepautti sitä kerran ja musersi sen pään. "Se on nauhakäärme", lisäsi hän. "Sen purema tappaa yhdessätoista minuutissa; ruumis turpoaa ja kuolema seuraa samassa. Ainoana lohdutuksena on, että väri vielä muuttuu vihreästä mustaksi. Eikö olekin kummallista, Estevan?"

"Koira vieköön", vastasi tämä jonkun verran peloissaan, "kuulehan, tuo sinun keinosi ei ollut niinkään tuhma, Fernando."

"Eipä niinkään", vastasi viimemainittu, "ilman sitä olisimme jo olleet kuolleina molemmat."

"Luuletko niin, rakas ystävä?"

"Sehän on selvää, totta vie. Mutta etkö tahtoisi iskeä kuoliaaksi tuota korallikäärmettä, joka kiipee pitkin säärtäsi?"

"Kas vain tuota pientä veitikkaa! Olet oikeassa, tuo lurjus ei häpeä yhtään, kissa vieköön!" Näin sanoen hän tarttui käärmeeseen ja musersi sen pään.

"Eikö olekin ihana maa?" jatkoi don Fernando. "Varsin hauskaa kuljeksia täällä! Kas tuossa on useampia ruumiita. Tällä kertaa ovat hevonen ja ratsastaja saaneet tehdä seuraa toisilleen. Eläin parka!" lisäsi hän pilkallisesti hymyillen.

Sillä tavoin kulkivat he koko päivän. Kuta pitemmälle he tunkeutuivat sitä enemmän käärmeitä he tapasivat; niitä oli kolme, neljäkin yhdessä. Siellä täällä virui edelleen ruumiita poikkipuolin heidän seuraamiaan jälkiä, osoittaen että he yhäkin olivat oikealla tiellä ja että Tiikerikissa oli jättänyt useimmat seuralaisensa jälkeensä. Rohkeudestaan huolimatta eivät nuoret miehet voineet olla kauhistumatta sitä kamalaa näytelmää, jota he aina aamusta alkaen olivat saaneet katsella kulkiessaan tässä hirveässä seudussa.

Äkkiä metsästäjä pysähtyi, kumartui eteenpäin, ja viitaten toveriaan olemaan hiljaa, kuunteli tarkkaavasti.

"Minä en erehtynyt", sanoi hän hetken kuluttua matalalla äänellä, "joku tulee tännepäin."

"Joku?" vastasi don Estevan ihmeissään; "se on mahdotonta."

"Kuinka niin?" kysyi metsästäjä. "Olemmehan mekin täällä, miksi ei muita voisi olla yhtähyvin?"

"Aivan niin", vastasi don Estevan. "Mutta kukahan se lienee?"

"Sen saamme pian tietää; tule!" Ja hän veti ystävänsä mukanaan tiheään pensaikkoon, jonka taakse he piiloittautuivat.

"Viritä pyssysi, Estevan", sanoi don Fernando, "eihän tiedä kenen kohtaamme."

Majordomo totteli empimättä, ja molemmat seisoivat liikkumatta, odottaen sen henkilön tuloa, jonka askeleet he nyt kuulivat läheltä.

Jo noin tunnin matkan oli polku, jota tiedustelijamme kulkivat, noussut jotenkin jyrkästi, koukistellen tuon tuostakin. Se oli varma merkki siitä, että he pian pääsisivät ulkopuolelle järvialuetta ja tulisivat siihen vyöhykkeeseen, jonne käärmeet eivät nousseet.

Pian huomasi metsästäjä varjon muutamien askelien päässä, eräässä polun mutkassa, ja näkyviin tuli mies, jonka don Fernando kookkaasta vartalosta ja pitkästä, valkeasta parrasta heti tunsi: se oli Tiikerikissa.

Metsästäjä kumartui nopeasti ja kuiskasi toverinsa korvaan muutamia sanoja, jonka jälkeen hän, tehden pitkän loikkauksen, hypähti keskelle polkua, korkeintaan kymmenen askeleen päähän Tiikerikissasta.

Hänen odottamaton ilmestymisensä ei ensinkään näyttänyt ihmetyttävän tätä.

"Olin juuri menossa tapaamaan sinua", sanoi hän rauhallisella äänellä ja pysähtyi.

"Siinä tapauksessa ei teidän tarvitse mennä etemmäksi", vastasi nuori mies kuivasti, "koska nyt olette tavannut minut."

"Kyllä minun täytyy mennä vielä vähän matkaa, sillä kun sinä lähdet minun leiripaikkaani, menen minä sinun."

"Niinkö luulette?" sanoi metsästäjä ivallisesti.

"Niinpä kyllä. Et kai aijo sulkea minulta tietä?" sanoi Tiikerikissa ilkkuvalla äänellä.

"Miksikä en? Eikö teidänkin mielestänne jo ole aika meidän selvittää välimme?"

"Sitä en ensinkään pidä tarpeellisena, mitä minuun tulee. Ethän sinä kaiketi etsi minua, luullakseni?"

"Siinä erehdytte. Päinvastoin etsin juuri teitä."

"Minua ja erästä toista henkilöä", jatkoi Tiikerikissa viekkaasti hymyillen.

"Teitä ennen kaikkea", huomautti metsästäjä, "sillä meillä on jotenkin pitkä tili tehtävänä."

"Älkäämme enää hukatko aikaa", sanoi Tiikerikissa kärsimättömästi. "Kuulehan nyt mitä sanon ja koeta ymmärtää minua. Doña Hermosa on vähän matkan päässä täältä, hän odottaa sinua, ja minä olen luvannut saattaa teidät yhteen. Olen saanut häneltä toimekseni ilmoittaa eräitä asioita hänen isälleen… minun täytyy siis mennä sinun leiripaikallesi, mutta ensin vien sinut omaan leiriini, joka nyttemmin on varsin kurja", lisäsi hän huokaisten, "sillä kaikista uskollisista miehistäni on enää vain neljä elossa, muut ovat kuolleet."

"Niin, olen tavannut heidän ruumiinsa tiellä, te itse olette syypää heidän kuolemaansa… miksi olette tuonut heidät tänne?"

"Yhdentekevää, tehtyä ei saa tekemättömäksi. No, aika rientää, tahdotko seurata minua vai etkö? Menettelen rehellisesti sinua kohtaan."

"En, sitä en usko. Mistä syystä olette vetäytynyt tähän kamalaan seutuun?"

"Etkö voi käsittää sitä, lapsi? Sen vuoksi, että vain täällä saatoin olla varma siitä, ettei saalistani ryöstettäisi minulta."

"Siinä olette kuitenkin erehtynyt, koska minä nyt olen täällä."

"Kenties", vastasi Tiikerikissa hymyillen käsittämättömästi. "Tehkäämme loppu asiasta. Kas tässä, ota pyssyni ja sano ystävällesi, jonka kiväärin näen välkkyvän tuolta oksien välistä, että hän tulee tänne. Kun teitä sitten on kaksi aseistettua miestä yhtä aseetonta vastassa, niin et kai pelkää seurata minua."

Metsästäjä oli vaiti hetkisen.

"Tule tänne, Estevan", sanoi hän sitten.

Estevan oli pian hänen vieressään.

"Pitäkää pyssynne", jatkoi don Fernando kääntyen Tiikerikissaan, "ei kukaan saa kulkea aseettomana erämaassa."

"Kiitos, Fernando!" vastasi vanha päällikkö. "Olet huomannut, ettei metsänkävijä saa luopua pyssystään; kiitoksia! Seuratkaa minua älkääkä pelätkö mitään."

Tiikerikissa läksi heti liikkeelle, molemmat nuoret miehet kantapäillään.

Tunnin kuluttua saapuivat he päällikön leiriin, joka oli Voladero-vuoren puolivälissä, jotenkin avarassa luolassa.

Tiikerikissa oli puhunut totta: kaikista hänen seuralaisistaan oli jäljellä vain neljä.

"Ennenkuin menemme etemmäs, tahdon esittää sinulle vaatimukseni."

"Esitättekö te vaatimuksiakin?" vastasi metsästäjä, painostaen ivallisesti joka sanaa.

Tiikerikissa kohautti olkapäitään.

"Viittauksestani lävistävät nämä miehet tikareillaan säälimättä doña Hermosan", sanoi hän; "kuten näet, voin esittää vaatimuksiakin."

Don Fernando tunsi kaikkien jäseniensä vapisevan kauhusta.

"Puhukaa", sanoi hän vihasta tukahtuneella äänellä.

"Minä jätän sinut yksinäsi tänne doña Hermosan kanssa, samalla kun minä, toverisi ja jäljellä olevat neljä miestäni heti lähdemme täältä. Kahden päivän kuluttua, mutta ei ennen, lähdet sinä täältä ja menet leiriisi, jossa minä odotan sinua."

"Miksi asetatte tällaisia ehtoja?" kysyi nuori mies epäillen.

"Se ei kuulu sinulle. Onko tämä ehto sitten niin äärettömän vaikea, ettet voi siihen alistua? Muuten ei minulla ole sinulle mitään selitettävää, vastaa minulle siis myöntävästi tai kieltävästi, ilman sitä et saa nähdä doña Hermosaa."

"Kuka takaa hänen olevan elossa?" jatkoi metsästäjä.

"Mitä hyötyä minulle olisi hänen surmaamisestaan?"

Don Fernando epäröi hetkisen.

"Olkoon sitten!" sanoi hän viimein; "minä suostun ehtoihin ja jään tänne kahdeksi päiväksi."

"Hyvä on! Mene nyt, me poistumme."

"Vielä hetkinen. Vastaatko sinä toverini turvallisuudesta? Tiedän, että voin luottaa sanaasi."

"Vannon sinulle, että pidän häntä ystävänäni, niin kauan kuin hän on seurassani, ja että löydät hänet terveenä leiripaikalta."

"Hyvä on! Näkemiin, Estevan, rauhoita don Pedroa ja sano hänelle, millä ehdoilla hänen tyttärensä on jätetty minulle."

"Minä kyllä sanon sen hänelle", sanoi Tiikerikissa hymyillen omituisesti.

Don Estevan ja don Fernando syleilivät toisiaan, jonka jälkeen metsästäjä läksi nopeasti astumaan luolaan, Tiikerikissan, hänen neljän seuralaisensa ja majordomon lähtiessä tasangolle päin.

Päästyään ensimmäisten puiden luo pysähtyi Tiikerikissa hetkeksi ja kääntyi luolaan päin, johon don Fernando juuri meni.

"Ah!" mutisi hän hymyillen pahaenteisesti, hykertäen käsiään, "tällä kertaa luullakseni voin sentään olla varma kostostani."

Hän jatkoi matkaansa ja katosi puiden sekaan.

XVIII.

EL VOLADERO DE LAS ANIMAS.

Olemme maininneet, että don Fernando eli Kivisydän oli viettänyt suurimman osan elämäänsä erämaassa. Tiikerikissan kasvattamana mehiläismetsästäjän vaaralliseen ammattiin oli hän sattumoisin useampia kertoja osunut samoille seuduille, missä hän nyt oli. Myöskin tunsi hän El Voladero de las Animas'in kaikkine salaisine piilopaikkoineen. Useamman kerran oli hän etsinyt suojaa luolasta, johon doña Hermosa nyt oli piiloitettu. Hän löysi siis varsin helposti luolan, vaikkakin maan luonnollinen epätasaisuus peitti niin hyvin sen suun läheltäkin katsoen, että kuka muu tahansa olisi saanut sangen kauan etsiä sitä.

Tämä luola, joka oli paikkakunnan omituisimpia luonnon ilmiöitä, jakaantui kahteen osaan, jotka ulottuivat syvälle vuoren sisään ja joiden molemmat pääkäytävät, kahden jättiläisikkunan tavoin, olivat toistatuhatta jalkaa korkealla tasangon yläpuolella, eikä vuoren omituisen rakenteen vuoksi voinut huomata muuta kuin puiden latvat.

Metsästäjä oli astunut luolaan, jota — omituista sekin — pitkin pituuttaan valaisi päivänvalo, tullen lukemattomista raoista, minkä vuoksi helposti voi erottaa esineet kahdenkymmenen, jopa viidenkolmattakin askeleen päästä.

Nuori mies oli levoton, Tiikerikissan ehdot vaivasivat häntä vaistomaisesti.

Hän mietti mitä vanha päällikkö tarkoitti vaatimuksellaan, että hänen piti jäädä tytön kanssa kahden kesken vuorelle kahdeksi päiväksi, ennenkuin hän sai palata leiripaikalle.

Hän epäili tässä ehdossa piilevän jonkun vaaran, mutta minkä? Sitä juuri don Fernando koetti turhaan käsittää.

Hän tunkeutui hitaasti luolaan, silmäillen oikealle ja vasemmalle, koettaen löytää etsimänsä, huomaamatta puoleen tuntiin kuitenkaan mitään jälkeäkään nuoren tytön siellä olosta.

Hänen päästyään vuorta peittävän metsävyöhykkeen rajalle, oli aurinko jo laskemaisillaan taivaanrannan taakse. Luola, joka päivälläkin oli jotenkin hämärä, oli nyt melkein pilkkopimeä. Metsästäjä kääntyi takaisin hakemaan soihtua, jatkaakseen etsiskelyään, jonka pimeys oli keskeyttänyt.

Päästyään luolan suulle silmäili hän päivän viime hohteessa ympärilleen ja huomasi silloin muutamia ocotepuisia soihtuja, huolellisesti järjestettyinä riviin luolan suulle. Hän otti esille tulineuvonsa iskeäkseen tulta, ja sytytti sitten soihdun sekä läksi päättävästi luolan sisään.

Kun hän jo, tutkittuaan tuloksetta moniaita käytäviä, alkoi epäillä Tiikerikissan petkuttaneen häntä, huomasi hän melkoisen matkan päässä heikon valon, joka vähitellen kuitenkin suureni hänen lähestyessään sitä, ja loisti viimein kyllin vahvasti, niin että hän saattoi erottaa doña Hermosan.

Nuori tyttö piti myös kädessään soihtua ja kulki hitain, epävarmoin askelin, pää painuksissa, kuten syvän surun vaivaama henkilö.

Doña Hermosa läheni yhä, ja pian oli hän enää vain noin viidenkymmenen askeleen päässä metsästäjästä. Tietämättä millä tavoin voisi herättää tytön huomiota, aikoi metsästäjä huutaa hänelle, kun tyttö sattumoisin kohotti päätään. Huomattuaan miehen edessään pysähtyi hän ja kysyi jonkun verran ylhäisesti:

"Miksi tulette tähän käytävään? Ettekö tiedä, että päällikkönne on kieltänyt, ettei kukaan saa tulla häiritsemään minua täällä?"

"Suokaa anteeksi, señorita", vastasi metsästäjä liikutettuna, "minä en tietänyt tuosta kiellosta."

"Taivaan nimessä!" huudahti nuori tyttö; "tuo ääni! Hyvä Jumala, näenkö minä unta?"

Ja pudottaen soihtunsa alkoi hän juosta metsästäjää kohti, joka vuorostaan riensi häneen päin.

"Don Fernando!" huudahti tyttö, tuntiessaan metsästäjän; "don Fernando täällä, tässä kauheassa luolassa! Hyvä Jumala, minkälainen onnettomuus minua vielä uhkaakaan! Oi, enkö ole saanut kärsiä vielä kyllin?"

Liikutuksen valtaamana menetti nuori tyttö tajuntansa ja kaatui pyörtyneenä don Fernandon syliin. Epätoivoissaan siitä, mitä oli tapahtunut, ja tietämättä kuinka menettelisi, saadakseen tytön tointumaan, alkoi metsästäjä kiireesti kantaa häntä luolan suulle, toivoen raittiin ilman tekevän hänelle hyvää. Hän asetti tytön varovasti kuivalle lehtikasalle ja vetäytyi ujosti muutamien askelten päähän.

Don Fernando oli huimapäisyyteen asti rohkea mies. Lukemattomia kertoja oli hän hymyillen katsonut kuolemaa silmiin. Mutta nähdessään nuoren tytön kalpeat kasvot, tämän maatessa liikkumatta ja aivan kuin kuolleena hänen edessään, tunsi hän joka jäsenensä vapisevan, kylmä hiki helmeili hänen otsallaan ja kuumat kyyneleet, ensimmäiset hänen vuodattamansa, vierivät hänen poskillaan.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti hän, puhjeten sydäntä vihloviin nyyhkytyksiin, "minä olen surmannut hänet!"

"Kuka puhuu?" lausui raukealla äänellä nuori tyttö, jonka luolaan tunkeutuva raikas ilma taas vähitellen oli saanut tuntoihinsa, "olenko pettynyt, luullessani tunteneeni don Fernandon, tai onko hän todellakin täällä?"

Metsästäjä astui hiljaa tytön luo.

"Kyllä minä olen tässä, minä todellakin, Hermosa", vastasi hän sortuneella äänellä. "Rauhoittukaa, minä pyydän, ja suokaa anteeksi, että olen aiheuttanut! teille tämän tuskallisen mielenliikutuksen."

"Ah", sanoi tyttö, "minunhan pitäisi päinvastoin olla iloinen tietäessäni teidän olevan lähelläni, don Fernando, ellei teidän läsnäolonne tällä onnettomalla paikalla ennustaisi minulle uutta onnettomuutta."

"Rauhoittukaa, señorita", vastasi don Fernando, "minun täällä oloni ei ennusta mitään, jota teidän tarvitsisi pelästyä, päinvastoin."

"Miksi yritätte pettää minua, ystäväni?" sanoi neito raukeasti hymyillen; "tiedänhän, että tekin olette tuon ihmishaahmoisen hirviön vankina, joka niin kauan on pitänyt minua vankinaan."

Hän oli jälleen noussut seisaalleen, ja hieno puna peitti hänen kasvonsa. Hän ojensi kätensä metsästäjälle, jota tämä, yhä polvillaan ollen, hellästi puristi, peittäen sen palavilla suuteloilla.

"Nyt meitä on kaksi kärsivää", sanoi neito, luoden metsästäjään pitkän katseen.

"Kallis Hermosa", vastasi tämä, "teidän ei tarvitse kärsiä enää, onnettomuutenne ovat lopussa, toistan sen vielä kerran; te tulette päinvastoin onnelliseksi."

"Mitä tarkoitatte, don Fernando? En ymmärrä teitä, tehän puhutte minulle onnesta tällä onnettomalla paikalla, kun molemmat olemme Tiikerikissan käsissä?"

"Ei, señorita, te ette ole Tiikerikissan käsissä, te olette vapaa."

"Vapaa!" huudahti doña Hermosa rajusti, hypähtäen pystyyn. "Oi, onko se mahdollista? Oi, isäni, rakas isäni! Saankohan vielä joskus nähdä sinut?"

"Te saatte nähdä hänet taas pian, Hermosa, isänne on vähän matkan päässä täältä don Estevanin, Manuelan, ja kaikkien niiden kanssa, jotka rakastavat teitä."

"Oi!" sanoi doña Hermosa kuvaamattomin ilmein. Ja langeten polvilleen pani hän kätensä ristiin ja lähetti taivaaseen pitkän, palavan rukouksen.

Don Fernando katseli häntä kunnioittavasti ihaillen. Tuo tavaton riemu, joka uhkui nuoren tytön äsken niin synkiltä kasvoilta, herätti hänessä sanomattoman suloisen tunteen. Hänestä tuntui ihanammalta kuin milloinkaan ennen.

Doña Hermosa oli kauan rukoukseen vaipuneena; kun hän nousi, oli hän rauhallisen näköinen.

"Nyt, don Fernando", sanoi hän sointuvalla äänellä, "koska sanotte, että olemme vapaat, niin istukaamme tuonne ulos, ja kertokaa minulle tarkoin, mitä on tapahtunut aina siitä päivästä asti, kun minut niin äkkiä temmattiin isäni luota."

He läksivät luolasta. Oli lämmin ja hyvätuoksuinen yö. He istuutuivat vierekkäin ruohomättäälle, ja don Fernando alkoi kertoa mitä tyttö oli häneltä pyytänyt.

Kertomus kesti kauan, sillä doña Hermosa keskeytti sen monesti, pyytäen toistamaan erityisiä hänen isäänsä koskevia seikkoja. Kun don Fernando vaikeni, nousi aurinko; koko yö oli siis kulunut miellyttävään keskusteluun.

"Nyt on teidän vuoronne, señorita", sanoi don Fernando lopuksi, "kertoa minulle, mitä teille on tapahtunut."

"Ooh, mitä minuun tulee", sanoi neito hurmaavasti hymyillen, "niin on tämä kuukausi kulunut katkerissa tuskissa, ajatellessani kaikkia poissa olevia, joita niin suuresti rakastan. Totuuden nimessä on mainittava, että se mies, joka niin inhottavasti ryöväsi minut, on aina kohdellut minua kunnioittavasti. En voi valittaa mistään loukkauksesta, ja useita kertoja on hän", lisäsi doña Hermosa, luoden katseensa maahan nuoren miehen silmäillessä häneen hehkuvin katsein, "nähdessään minut olevan liian surullisella päällä, koettanut lohduttaa minua, sanoen toivovansa, että pian kenties saisin nähdä ne, joita rakastan, ja taas pääsisin heidän luokseen."

"Tuon miehen menettely tuntuu minusta käsittämättömältä", lausui don Fernando uneksivasti. "Miksi hän on ryövännyt teidät niin rohkeasti, vapauttaakseen muutamien päivien kuluttua teidät taas niin helposti, kuin hän on tehnyt?"

"Niin", vastasi doña Hermosa, "se on todellakin kummallista. Mitä hän on sillä tarkoittanut? Mutta nyt olen joka tapauksessa vapaa, ja pian saan taas nähdä isäni, Jumalan kiitos!"

"Huomenna lähdemme etsimään häntä."

Doña Hermosa katsoi häneen ihmetellen ja levottomasti.

"Huomennako?" sanoi hän. "Miksi emme tänään, nyt aamulla, nyt heti?"

"Ah!" huudahti don Fernando. "Olen vannonut, etten lähde täältä ennenkuin huomenna. Ainoastaan sillä ehdolla Tiikerikissa suostui laskemaan teidät vapaaksi."

"Sehän on omituista!" mutisi doña Hermosa; "miksi tuo mies tahtoo pidättää meidät täällä?"

"Syyn siihen ilmoitan teille heti", sanoi don Estevan, tullen äkkiä paikalle.

"Estevan!…" huudahtivat molemmat yht'aikaa, nousten ja rientäen häntä vastaan.

"Mikä onnellinen sattuma tuo sinut tänne takaisin, ystäväni?" kysyi metsästäjä.

"Ei mikään sattuma, ystäväni, vaan Jumala, joka on sallinut minun kuulla erään Tiikerikissan varomattoman lausunnon, mikä on paljastanut hänen suunnitelmansa yhtä selvästi, kuin hän itse olisi ne minulle ilmaissut."

"Selitä, hyvä ystävä", sanoivat molemmat.

"Eilen, sanottuamme jäähyväiset, läksi don Fernando tänne luolaan, jota vastoin me muut käännyimme takaisin metsään päin. Lähtiessäni tuntui mieleni raskaalta, en tiedä miksi. Erosin sinusta kaivaten. Kuvittelin mielessäni, että Tiikerikissan osoittamassa lempeydessä piili jokin ansa, johon sinä joutuisit. Läksin sen vuoksi vain hitaasti ja epäröiden kulkemaan laaksoa kohti. Kun saavuttiin metsän ensimmäisten puiden luo huomasin, ettei päällikkö enää ollutkaan mukana. Hän oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän minusta, hykerrellen käsiään ja hymyillen paholaisen tavoin, luoden leimuavia silmäyksiä luolaan päin, ja minä kuulin hänen selvästi lausuvan seuraavat sanat: 'Tällä kertaa luullakseni voin sentään olla varma kostostani!' Näistä sanoista käsitin kaiken. Tuon hirviön paholaistuuma oli nyt minulle selvillä kaikessa kauheudessaan ja esiintyi aivan täydelleen silmieni edessä. Muistat kai, Fernando, mitenkä tulimme tuttaviksi?"

"Muistan kyllä, ystäväni, tuo muisto on minulle siksi kallis, etten voisi sitä milloinkaan unhottaa."

"Muistatko keskustelusi Tiikerikissan kanssa saarella, jonka keskustelun satuin kuulemaan, ja tuon miehen viittaukset, hänen sammumattoman vihansa don Pedroa kohtaan, jonka hän avoimesti myönsi?"

"Muistan kyllä, ystäväni, kaikki on tuoreessa muistissani, mutta minä en kuitenkaan käsitä mihin tähtäät."

"Seuraavaan seikkaan, ystäväni: huomattuaan ettei hän voi päästä don Pedroon itseensä käsiksi, on Tiikerikissa tahtonut kostaa hänelle hänen tyttärensä kautta. Tässä tarkoituksessa on hän kauan hautonut suunnitelmaa, jota varten hän sinun tietämättäsi on tehnyt sinut kanssarikollisekseen. Sinä rakastat doña Hermosaa, olet tehnyt kaikkesi pelastaaksesi hänet, Tiikerikissa ehdottaa vapauttavansa hänet; mutta sillä ehdolla, että jäät tänne kahdeksi vuorokaudeksi kahdenkesken hänen kanssaan… ymmärrätkö nyt?"

"Voi, tuohan on kauheaa!" huudahti don Fernando sangen suuttuneena.

Doña Hermosa peitti käsillään kasvonsa ja puhkesi itkuun.

"Suokaa anteeksi, että olen tuottanut teille tuskaa, ystäväni", lausui don Estevan, "mutta minä olen tahtonut pelastaa teidät itseltänne, eikä se käynyt päinsä muuten kuin säälimättä paljastaa tuon miehen inhoittavat juonet. Mutta mistähän johtuu hänen katkera vihansa don Pedroa kohtaan? Sitä ei voi itse paholainenkaan sanoa. Mutta sehän koskee meihin nyt varsin vähän. Hänen suunnitelmansa on paljastettu, meillä ei ole mitään pelättävää hänen puoleltaan."

"Kiitoksia, Estevan!" sanoi doña Hermosa, ojentaen hänelle kätensä.

"Mutta mitenkä olet voinut päästä takaisin tänne, ystäväni?" kysyi don Fernando.

"Oh, sehän oli hyvin helppoa. Menin varsin yksinkertaisesti Tiikerikissan luo ja huomautin hänelle, ettei minua enää huvittanut olla hänen seurassaan. Miehemme hölmistyi tästä pontevasta selityksestä eikä osannut vastata mitään. Eikä minullakaan puolestani ollut mitään muuta sanottavaa hänelle, minkä vuoksi minä ensi tienmutkassa varsin yksinkertaisesti jätin hänet, ja olen nyt täällä."

"Sepä oli mainio tuuma, ystäväni, josta vilpittömästi kiitän. Mutta mitä arvelet meidän nyt pitävän tehdä? Minähän olen antanut sanani."

"Mitä tyhjää, rakas ystävä, oletko hullu, luuletko, että täytyy pitää sanansa sellaisiin ihmisiin nähden, jotka ovat sen pakolla saaneet vahingoittamistarkoituksessa? Jos tahdotte totella neuvoani, niin lähdemme päinvastoin tiehemme heti, estääksemme teidän odottamattoman esiintymisenne avulla tuon miehen uudelleen punomat juonet."

"Niin, niin!" huudahti doña Hermosa vilkkaasti, "Estevan on oikeassa! Seuratkaamme hänen neuvoansa ja lähtekäämme heti."

"No, tehkäämme sitten niin, koska välttämättä tahdotte. Omasta puolestani en toivo muuta kuin päästä pois tästä onnettomasta luolasta, mutta mitenkä saamme doña Hermosan viedyksi metsän läpi?"

"Samalla tavalla kuin jo kerran ennen olen kulkenut sen lävitse", huomautti neito päättävästi.

"Selittäkäähän", sanoi Estevan.

"Eräänlaisilla paareilla, joiden pitäisi vielä olla täällä, ja joita kaksi miestä kantoi. Kuten tiedätte, eivät käärmeet, etenkin pienenpuoleiset, hyppää varsin korkealle."

"Aivan niin, muuten käärimme teidät bisonintakkiin, joten olette suojassa kaikilta vaaroilta."

Don Estevan meni heti hakemaan paaria, jotka hän helposti löysi. Sillä aikaa pani don Fernando kuntoon bisonintakin. Kaikki oli valmiina muutamassa minuutissa.

"Me pysymme sovituissa ehdoissa", sanoi Estevan hymyillen ystävälleen.

"Kuinka niin?" sanoi tämä. "Mitä tarkoitat?"

"Etkö ole luvannut palata leiripaikalle tänään?"

"Olen, todellakin", vastasi don Fernando, "ja se olisi ollut mahdotonta, ellemme olisi lähteneet matkalle ennen määrättyä aikaa."

"Hm! Kenties on Tiikerikissa ottanut senkin seikan huomioon", huomautti don Estevan.

Tämä huomautus antoi ajattelemisen aihetta kaikille kolmelle, heidän jatkaessaan matkaansa, pitkittämättä niin nopeasti keskeytynyttä keskusteluaan.

XIX.

JUMALAN SORMI.

Palaamme nyt hacienderon leiriin.

Don Pedron aamulla herättyä ilmoitti Manuela hänelle, että don Fernando oli lähtenyt hänen poikansa kanssa.

"Aavistin niin käyvän", sanoi don Pedro tukahduttaen huokauksensa, "nähdessäni don Fernandon olevan niin mietteissään eilen illalla. Olen iloinen, että poikanne on seurannut häntä, sillä elleivät aavistukseni petä, aikoo don Fernando ryhtyä vaaralliseen yritykseen. Suokoon Jumala, että hänen onnistuisi tuoda minulle tyttäreni takaisin! Ah, ehkä olisi ollut parempi, että hän olisi neuvotellut kanssani ennen lähtöään — meitä on täällä parikymmentä päättävää miestä, ja me voisimme epäilemättä saavuttaa ratkaisevampia tuloksia, kuin kaksi miestä yksinään, huolimatta heidän urhoollisuudestaan ja kaikesta innostaan."

"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Manuela. "Erämaassa käydään vain yllätyssotaa, ja kaksi miestä saa usein enemmän aikaan näennäisellä heikkoudellaan, kuin suuri joukko henkilöitä. Missään tapauksessa eivät he viivy kauan poissa, ja me saamme pian varmoja tietoja lapsestamme."

"Suokoon Jumala, että nuo tiedot olisivat hyviä, Manuela, sillä kaikkien kärsimieni surujen jälkeen en voisi enää elää, jos kadottaisin tyttäreni niin onnettomalla tavalla."

"Karkoittakaa nuo synkät ajatukset mielestänne, señor, kaikki riippuu sallimuksesta. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, ettei sallimus hylkää meitä hädässämme."

"Joka tapauksessa olemme tuomitut toimettomuuteen", huokasi don Pedro, "meidän täytyy olla kärsivällisiä, kunnes tiedustelijamme palaavat."

Päivä kului eikä mitään mainittavaa tapahtunut.

El Zapote, joka oli auringon noustessa lähtenyt metsästämään, oli ampunut hirven.

Seuraavana aamuna noin kello kymmenen aikaan tuli aseeton intiaani etuvartioiden luo ja pyysi saada puhutella don Pedroa. Tämä käski tuoda intiaanin luokseen.

Intiaani oli viekasnaamainen ja umpimielinen apachi. Kun hänet oli tuotu hacienderon luokse, joka juuri puheli capatazin kanssa, jäi hän seisomaan liikkumatta, silmät maahan luotuina, odottaen kylmän välinpitämättömänä, kuten punaihoisten tapa on, että häntä puhuteltaisiin.

Haciendero katseli häntä hetkisen tarkasti.

Intiaani kesti tämän tarkastuksen välinpitämättömänä.

"Mitä veljeni haluaa?" kysyi don Pedro, "ja kuka hän on?"

"Korppikotka on apachisoturi", vastasi punanahka. "Hänen heimonsa päällikkö lähettää hänet valkonaamojen päällikön luo."

"Minä olen juuri valkonaamojen päällikkö, sinä voit toimittaa asiasi."

"Näin sanoo Tiikerikissa", jatkoi apachi yhä yhtä rauhallisena.

"Tiikerikissa!" huudahti don Pedro voittamattoman hämmästyksen valtaamana. "Mitä hän minulta tahtoo?"

"Jos isäni haluaa kuunnella, niin sanoo Korppikotka sen hänelle."

"Oikein. Puhu sitten, punanahka!"

"Näin sanoo Tiikerikissa: On ilmestynyt pilvi Tiikerikissan ja valkonaamojen päällikön välille, valkonaamojen tunkeuduttua kansani metsästysmaille. Mutta samoinkuin auringon lämmittävät säteet karkoittavat pilvet ja saavat sinisen taivaan taas näkyviin, samaten myös, jos valkonaama tahtoo polttaa rauhanpiippua Tiikerikissan kanssa, katoaa heidän välilleen kohonnut pilvi ja sotakirves kuopataan maahan niin syvälle, ettei sitä voida löytää tuhannen kuunvaiheen kuluessa eikä vielä kymmenen seuraavankaan. Olen puhunut ja odotan valkopartaisen isäni vastausta."

"Intiaani", vastasi don Pedro surullisesti, "se, jota sanot päälliköksesi, on tehnyt minulle paljon pahaa, minun tietämättäni hänen minua kohtaan osoittamansa vihan syytä. Jos hän kuitenkin haluaa keskustella kanssani lopettaakseen välillämme vallitsevan riidan, niin varjelkoon Jumala minua siitä kieltäytymästä. Sano hänelle, että odotan häntä, ja että jos tahtomattani ja tietämättäni olen tehnyt hänelle jotakin pahaa, niin olen valmis antamaan hänelle kaiken hänen vaatimansa hyvityksen."

Apachi oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut hacienderon sanoja. Tämän vaiettua vastasi hän:

"Ooah, isäni on puhunut hyvin. Hänessä asuu viisaus. Päällikkö tulee, mutta kuka takaa hänen turvallisuutensa, hänen ollessaan valkonaamojen leirissä yksinään kahtakymmentä yorris-soturia [yorris = espanjalainen] vastassaan?"

"Minun kunniasanani, punanahka, minun kunniasanani, joka on suuremman arvoinen, kuin mitä päällikkösi voisi minulle tarjota", vastasi haciendero ylpeästi.

"Ooah, isäni kunniasana on hyvä, hänen kielensä ei ole halkinainen. Tiikerikissa ei pyydä muuta. Hän tulee."

Lausuttuaan tämän intiaaneille ominaisella vakuuttavalla tavallaan, kumarsi apachisoturi juhlallisesti hacienderolle ja läksi tiehensä yhtä rauhallisin askelin kuin oli tullutkin.

"Mitä arvelet tästä, Luciano?" kysyi don Pedro capatazilta, jouduttuaan taas kahdenkesken hänen kanssaan.

"Luulen varmasti, armollinen herra, että siinä piilee jokin intiaanimainen koirankuri. Minä pelkään sata kertaa enemmän valkoihoista, joka muuttaa nahkaansa ja rupeaa intiaaniksi, kuin oikeaa intiaania; en ole milloinkaan pitänyt kameleonteista."

"Niin, olet oikeassa, Luciano. Asemamme on kuitenkin vaikea, ja ennen kaikkea on kysymyksessä tyttäreni takaisin saaminen. Saavuttaakseni tämän täytyy minun katsoa sormien läpi sangen paljon."

"Aivan niin, armollinen herra. Te tiedätte kuitenkin yhtä hyvin kuin minäkin, että Tiikerikissa on aika roisto, jolla ei ole kunnian- eikä oikeudentuntoa. Uskokaa minua, älkää luottako liian paljon häneen."

"Minun on pakko tehdä niin… olenhan antanut kunniasanani."

"Aivan oikein", murisi capatazi, "mutta minä en ole sellaista antanut."

"Ole varovainen, Luciano, äläkä missään tapauksessa herätä tuon miehen epäluuloa."

"Olkaa huoletta, armollinen herra, teidän kunnianne on minulle yhtä kallis kuin omanikin, mutta minä en saa, vaikka teitä huvittaakin luottaa niin ilmeiseen roistoon kuin tuo mies on, jättää teitä suojattomaksi."

Näin sanottuaan läksi capatazi majasta, varmaankin päästäkseen kuulemasta isäntänsä huomautuksia.

"No, kas niin!" sanoi hän el Zapotelle, jonka hän kohtasi mennessään, "etsin juuri sinua, ukkoseni."

"Minuako, capatazi? No, sehän sopii erinomaisesti. Mistä on kysymys?" vastasi Zapote hilpeästi.

"Tule mukana tännepäin vähän matkaa, toveri", vastasi don Luciano, vieden hänet syrjään, "jotta voin ilmoittaa sinulle asiani, pelkäämättä sivullisten kuuntelevan."

Tunnin kuluttua, toisin sanoen noin kello kymmenen aamupäivällä, saapui Tiikerikissa leiriin, kuten Korppikotka oli ilmoittanut.

Päällikkö oli puettuna gambucinojen pukuun ja aivan aseeton, ainakaan ei niitä ollut näkyvissä.

Kun hän oli ilmoittautunut etuvartioille, laskivat nämä hänet leiriin ja veivät capatazin luo, joka käveli edestakaisin vähän matkan päässä heistä.

Tiikerikissa katsahti väijyen ympärilleen, astuessaan leiriin. Kaikki siellä näytti olevan säännöllisessä kunnossa, päällikkö ei huomannut mitään epäiltävää. Saamansa ohjauksen mukaan meni hän capatazin luo.

"Mitä tahdotte täältä?" kysyi don Luciano tylysti.

"Tahdon puhua don Pedro de Lunan kanssa", vastasi Tiikerikissa vaatimattomasti.

"Hyvä. Seuratkaa minua. Hän odottaa teitä."

Capatazi vei päällikön muitta mutkitta majan ovelle.

"Astukaa sisään", sanoi hän, "siellä tapaatte don Pedron."

"Kuka siellä?" kysyi ääni sisästä.

"Armollinen herra", vastasi capatazi, "täällä on intiaani, joka on pyytänyt päästä puheillenne. Olkaa hyvä ja seuratkaa", lisäsi hän kääntyen päällikköön.

Tämä seurasi häntä, huomauttamatta mitään, ja astui hänen kanssaan majaan.

"Olette pyytänyt saada puhua kanssani", sanoi don Pedro.

"Niin olen", vastasi päällikkö kumealla äänellä, "mutta kahdenkesken."

"Tämä mies on vanha uskottu palvelijani, johon minä täysin luotan."

"Se mitä minulla on sanottavaa, ei saa tulla kenenkään muun korviin kuin teidän."

"Mene ulos siksi aikaa, Luciano", sanoi don Pedro, "mutta ei pitkälle, ystäväni."

Capatazi silmäsi raivostuneesti Tiikerikissaan ja poistui muristen.

"Nyt olemme kahdenkesken", sanoi don Pedro, "nyt voitte puhua avoimesti kanssani."

"Niin aijonkin tehdä", vastasi päällikkö kolkosti.

"Tyttärestänikö aijotte puhua?"

"Sekä hänestä että muista", vastasi Tiikerikissa äskeisellä äänellään.

"En ymmärrä teitä, päällikkö, olisin teille kiitollinen, jos voisitte selittää tarkemmin."

"Teen niin pitemmittä puheitta, sillä jo kauan aikaa olen halunnut päästä mieskohtaisesti tekemisiin kanssanne. Katsokaa minua, don Pedro, ettekö enää tunne minua?"

"En luule nähneeni teitä milloinkaan ennen sitä, kun osoititte minulle vieraanvaraisuutta teocallissanne."

Päällikkö vastasi hurjasti irvistäen:

"Vuodet ovat varmaankin muuttaneet muotoani varsin paljon, Tiikerikissan nimi on siis saanut ihmiset unohtamaan oikean nimeni, koska olen käynyt niin tuntemattomaksi. Mutta yhtä hyvin kuin don Gusman de Ribeyrasta on tullut don Pedro de Luna, niin miksi ei don Leoncio de Ribeyra ole voinut muuttua Tiikerikissaksi, hyvä veli?"

"Mitä tarkoitatte?" huudahti don Pedro, nousten kauhuissaan. "Minkä nimen lausuittekaan?"

"Olen sanonut kuten asia on", vastasi päällikkö kylmästi, "olen lausunut nimen, joka kuuluu minulle."

Don Pedro loi häneen tuskallista sääliä ilmaisevan katseen.

"Onneton!" sanoi hän surullisesti, "kuinka olet voinut vaipua niin syvälle?"

"Sinä erehdyt, hyvä veli", vastasi päällikkö virnistäen, "minä olen päinvastoin noussut, koska olen intiaaniheimon päällikkö. Minä olen kauan, hyvin kauan valmistellut kostoani", lisäsi hän hurjasti nauraen, "kolmattakymmentä vuotta olen sitä hautonut, mutta nyt olen sen vihdoinkin saavuttanut, ja se on täydellinen."

"Kostoasi, onneton!" vastasi don Pedro harmissaan. "Mitä sinun on minulle kostettavaa, sinun, joka olet koettanut vietellä vaimoni, yrittänyt surmata minut ja nyt niin pitkän ajan kuluttua olet häpeämättömästi ryöstänyt minulta tyttäreni!"

"Sinä unohdat poikasi, jonka minä myöskin olen sinulta ryöstänyt, poikasi, don Fernando Carrilin, jonka minun on onnistunut saada rakastumaan omaan sisareensa ja joka jo kaksi päivää on ollut kahdenkesken hänen kanssaan El Voladero de las Animas'issa. Hahhaa, don Gusman! Mitä sanot siitä kostosta?"

"Voi, voi!" huudahti don Pedro, lyöden epätoivoissaan otsaansa.

"Veli ja sisar rakastuneina toisiinsa, sinun suojeleminasi, don Gusman, ja minun naittaminani! Hahhah!" jatkoi Tiikerikissa, nauraen kolkon ivallisesti, joka muistutti hyenan nalkutusta.

"Ooh, tämä on kauheaa!" huudahti don Pedro äärimmäisen epätoivon vallassa. "Sinä valehtelet, heittiö! Niin suuri roisto kuin oletkin, et sentään ole rohjennut tehdä niin kauheaa rikosta! Sinä kerskailet vain, rosvo! Sinä olet aina kerskunut rikoksistasi, ja mitä sinä nyt sanot, sitä ei ole tapahtunut, ei ole voinut milloinkaan tapahtua, se olisi Jumalan oikeudenmukaisuuden epäilemistä!"

"Etkö usko mitä sanon, veli hyvä?" jatkoi rosvo pisteliäästi. "Kuten haluat; mutta luulen juuri kuulevani, että lapsesi saapuvat tänne leiriin, kysy heiltä itseltään."

Puolittain mielettömänä tuskasta syöksyi don Pedro majan ovea kohti, mutta samassa astuivat sisään don Fernando, doña Hermosa ja don Estevan. Onneton isä jäi seisomaan liikkumatta ja voimattomana.

"Vai niin, sillä tavallako sinä otat vastaan lapsesi?" sanoi Tiikerikissa virnistellen. "Sinä, jonka pitäisi olla mallikelpoinen isä, et juuri ole erittäin helläluontoinen."

Huomaamatta Tiikerikissaa oli doña Hermosa heittäytynyt isänsä syliin, ja suuteli häntä itkien.

"Isä kulta, isä kulta!" huudahti hän. "Jumalan kiitos! Vihdoinkin näen sinut taas!"

"Kuka puhuu Jumalasta täällä?" sanoi don Pedro tukahtuneella äänellä, työntäen luotaan tyttärensä, joka peräytyi horjuen.

Doña Hermosa katseli hämmentyneenä ympärilleen, käsittämättä mitä hänelle tapahtui. Kalpeana ja vavisten oli hän kaatumaisillaan, don Fernandon häntä tukiessa.

"Katso, kuinka he rakastavat toisiansa", lausui Tiikerikissa. "Eikö tuo ole liikuttavaa? Don Fernando", lisäsi hän osoittaen don Pedroa, "heittäydy isäsi syliin."

"Isäni!" huudahti nuori mies ihastuksissaan… "Hänkö? Oi, se olisi liian suuri onni!"

"Niin, don Pedro on isäsi", jatkoi Tiikerikissa, "ja tämä tässä on sisaresi", lisäsi hän osoittaen doña Hermosaa ivallisen näköisenä.

Molemmat nuoret olivat menehtymäisillään. Don Pedro, saaden hermokohtauksen, oli vähällä menettää järkensä. Hän ei näyttänyt enää kuulevan mitään ja katseli näköjään välinpitämättömänä tätä kamalaa näytelmää.

Tiikerikissa nautti voitostaan. Pelästyneenä hacienderon mielentilan johdosta, arveli don Estevan, että oli aika tarttua asiaan.

"Don Pedro", sanoi hän lujalla äänellä, laskien kätensä hänen olkapäälleen, "rauhoittukaa, tuo roisto on valehdellut, lapsenne ansaitsevat kunnioituksenne, minä olin heidän luonaan Voladerossa."

Don Pedro näytti ponnistelevan ankarasti selvittääkseen ajatuksiaan, jotka olivat sekaantumaisillaan. Hän kääntyi don Estevaniin päin ja katsoi häneen hetkisen, jonka jälkeen hänen rinnastaan kohosi syvä huokaus. Sitten alkoivat kyyneleet vuotaa hänen kuumeisista silmistään, ja hän huudahti värisevällä äänellä, vaipuen samalla nuoren miehen rehelliseen syliin:

"Oi, onko se totta, oikein totta, Estevan?"

"Minä vakuutan sen, don Pedro!" sanoi don Estevan syvällä vakaumuksella.

"Kiitos, kiitos! Oi, tiesinhän minä, että tuo roisto valehteli! Lapseni, lapsukaiseni!"

Molemmat nuoret heittäytyivät hänen syliinsä, hyväillen häntä hellästi.

Kädet ristissä rinnallaan, pää takakenossa ja pilkallisen näköisenä huudahti Tiikerikissa, inhoittavasti irvistäen:

"He rakastavat toisiaan, veli hyvä, sanon minä, anna heidän mennä naimisiin!"

"Heillä on oikeus rakastaa toisiaan!" lausui leimuava ääni.

Kaikki kääntyivät kummeksien. Manuela oli tullut majaan.

"Ah!" sanoi hän, luoden ilkkuvan katseen Tiikerikissaan, joka vaistomaisesti pelästyi tästä äkkinäisestä esiintymisestä, "ah, oikeuden päivä on vihdoinkin tullut! Kauan olen sitä odottanut. Mutta oikeus tapahtuu teille kaikille. Ja juuri minut on Jumala määrännyt ilmoittamaan hänen voimaansa."

Kaikki läsnäolijat katsoivat ihmettelyn ja kunnioituksen sekaisin tuntein tuota naista, joka äkkiä näytti ikäänkuin kirkastuneen. Hänen silmänsä loistivat ja salamoivat. Hän astui rauhallisesti ja kunnioittavasti hacienderon luokse.

"Don Pedro, rakas isäntäni", sanoi hän painavasti, liikutuksen valtaamana, "suokaa minulle anteeksi, olen antanut teidän kärsiä kauan; mutta Jumala on johtanut minua, hän yksin on määrännyt menettelyni. Don Fernando ei ole teidän poikanne, hän on minun. Teidän poikanne", lisäsi hän, osoittaen don Estevania, "on tuossa!"

"Hänkö?" huudahtivat kaikki läsnäolijat.

"Valetta!" mylvi Tiikerikissa.

"Totta!" vastasi Manuela varmasti. "Viha on sokea, don Leoncio. Kun te luulitte ryöstäneenne veljenne pojan, niin otittekin sen sijaan imettäjäraukan pojan. Katselkaa Estevania, te kaikki, jotka olette tunteneet hänen äitinsä, ja sanokaa, jos uskallatte, ettei hän ole hänen poikansa!"

Tuo oikeastaan sattuva yhdennäköisyys, jota ei kuitenkaan kukaan ollut tähän asti pannut merkille nuoren miehen aseman vuoksi, haihdutti kaiken epäilyn, heti kun huomio kiinnittyi hänen todelliseen syntyperäänsä.

"Oi, sinä pysyt aina minun äitinäni!" huudahti nuori mies hellästi.

"Äitini!" huudahti don Fernando, heittäytyen onnellisena Manuelan syliin.

Don Pedro tunsi tavatonta onnea kaikkien koettelemustensa jälkeen.

Tiikerikissa, pakotettuna tunnustamaan joutuneensa tappiolle, karjaisi kuin villipeto.

"Ooh!" kirkui hän aivan raivoissaan. "Onko asian laita niin? Mutta kaikki ei ole lopussa vielä!"

Ja tempaisten äkkiä tikarin, jota hän oli pitänyt piilossa vaatteittensa alla, syöksyi hän päistikkaa don Pedron kimppuun, joka onnensa kokonaan hurmaamana oli unohtanut hänen läsnäolonsa.

Mutta muuan mies valvoi. Don Luciano oli huomaamatta hiipinyt majaan ja asettunut rosvon taakse, valvoen tarkoin tämän liikkeitä. Nähtyään Tiikerikissan liikkeen, kiersi capatazi kätensä hänen vyötäisilleen ja piti häntä kuin ruuvipuristimessa, huolimatta roiston epätoivoisista ponnistuksista päästä irti.

Samassa syöksyi Zapote majaan veitsi kädessä ja työnsi sen päätä myöten rosvon kaulaan, ennenkuin kukaan ehti sitä estää.

"Valitettavasti", sanoi hän, "oli tilaisuus liian houkutteleva. Ei milloinkaan ole puukkoni osunut parempaan maaliin. Toivoakseni tämä isku tuottaa minulle anteeksiannon monesta muusta."

Tiikerikissa seisoi hetkisen pystyssä, horjuen oikealle ja vasemmalle, aivankuin puoleksi maasta temmattu, juuriensa varassa hoippuva tammi. Hänen silmänsä pyörivät, ja niissä taisteli vielä raivo kuolinkamppailun kanssa, joka teki ne kiillottomiksi. Hän teki äärimmäisiä ponnistuksia, lausuakseen vielä viimeisen kirouksensa, mutta hänen suunsa vääntyi kauheasti, ja musta verivirta syöksyi esiin kaulassa olevasta haavasta. Sitten kaatui hän pitkäkseen maahan, jossa hän kiemurteli hetkisen kuin mato, läsnäolijain kauhistuneina katsellessa, jääden sitten liikkumatta makaamaan. Hän oli kuollut, mutta hänen kuolinkamppailun vääristämistä kasvoistaan kuvastui vielä sammumaton viha, joka oli pitempi kuin hänen nyt päättämänsä elämä.

"Oikeus on tapahtunut", sanoi Manuela vapisevalla äänellä, "siinä näkyy Jumalan sormi!"

"Rukoilkaamme hänen puolestaan!" sanoi don Pedro polvistuen ruumiin viereen.

Tämän jalon, teeskentelemättömän teon nähtyään seurasivat läsnäolijat hänen esimerkkiään ja polvistuivat hänen viereensä.

Tehtyään tekonsa, piti Zapote viisaimpana kadota, sitä ennen kuitenkin vaihdettuaan salaa merkitsevän silmäyksen kunnon capatazin kanssa, joka hymyili viekkaasti harmaiden viiksiensä takaa.