E-text prepared by Tapio Riikonen

TIIKERIKISSA

Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Suomentanut

E. Piirinen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.

SISÄLLYS:

I. Mieltymystä.
II. Aarniometsä.
III. Don Torribio Quiroga.
IV. Illanvietto.
V. Väijytys.
VI. San Lucar.
VII. Hyökkäys presidiota vastaan.
VIII. Konnamaisuutta.
IX. Vankina.
X. Punanahkojen leiri.
XI. Luopio.
XII. Naisen tahto.
XIII. Valkoiset punaisia vastaan.
XIV. Käänne.
XV. Kuukautta myöhemmin.
XVI. Ennen takaa-ajoa.
XVII. Takaa-ajossa.
XVIII. El Voladero de las Animas.
XIX. Jumalan sormi.

I.

MIELTYMYSTÄ.

Mieltymys on tunne, jota ei voida selitellä tai kuvailla, se tunnetaan välittömästi. Aivan tahtomattaan ihminen tuntee heti ensi hetkestä mieltymystä toista ja vastenmielisyyttä toista kohtaan. Miksi? Sitä ei voi sanoa, mutta niin on usein laita. Jonkunlainen magneettinen, vastustamaton vaikutus vetää ihmistä usein henkilöön, jota hänen etunsa päinvastoin vaatisi välttämään, kun taas sama vaikute sysää hänet toisen luota, jonka suosiota hänen saman edun vuoksi pitäisi koettaa tavoitella.

Ja vielä omituisempaa ja merkillisempää on se, että tämä välitön tunne, joka siten johtaa ihmistä vastoin hänen tahtoaan, tuskin koskaan erehtyy; sillä ennemmin tai myöhemmin täytyy myöntää, että se, mikä ihmisten ennakkoluuloisissa silmissä on näyttänyt erehdykseltä, päinvastoin on ollut oikein, ja että sydän, vähääkään eksymättä, on johtanut oikealle tolalle.

Mieltymyksen ja vastenmielisyyden seuraukset ovat liiankin selvät, ja siksi monet ovat saaneet kokea niiden salaperäistä vaikutusta, että meidän ei ole tarvis pitemmältä kosketella tätä ainetta.

Don Estevan ja Kivisydän olivat tutustuneet toisiinsa olosuhteissa, joiden olisi pitänyt tehdä heidät toistensa suhteen ainakin välinpitämättömiksi, joskaan ei juuri vihamiehiksi. Mehiläismetsästäjän maine ja hänen omituinen elintapansa olivat sellaisia syitä, joiden olisi pitänyt karkoittaa hänen paristaan don Pedro de Lunan rehdin majordomon. Ja kuitenkin oli tapahtunut aivan päinvastoin, kummankin nuoren miehen tietämättä. He olivat ensi hetkestä asti tunteneet olevansa ystäviä, joita eivät yhdistäneet mitkään tuollaiset jokapäiväiset tunteet, jotka ovat niin tavallisia vanhan Europan seuraelämässä, missä ystävä-sana ei enää merkitse edes yksinkertaista tuttavuutta ja on niitä nimityksiä, joita yleisimmin poljetaan lokaan, vaan tuollaiset todelliset, vahvat, äärettömät ja alkuperäiset tunteet, jotka muutamassa tunnissa kehittyvät siinä määrin, että ne varsinaisesti ensi hetkestä asti hallitsevat sitä, jonka ne ovat saaneet valtoihinsa.

Nuo nuoret miehet eivät olleet koskaan nähneet toisiansa, ennenkuin he tapasivat San Lucarin tiellä, ja kuitenkin tuntui heistä kuin he olisivat tunteneet toisensa vuosikausia sitten ja aivan yksinkertaisesti uudelleen tavanneet toisensa.

Omituista kyllä olivat molemmat yht'aikaa tunteneet saman vaikutuksen, aivan odottamatta ja tarkoituksetta.

Nyt väittämämme on siinä määrin totta, että don Estevan, huolimatta synnynnäisestä viisaudestaan, joka oli hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan, melkein heti uskoi Kivisydämelle isänsä eli oikeammin hyväntekijänsä elämäntarinan. Tämän elämäntarinan hän oli kertonut kaikkine yksityiskohtineen, salaamatta tai jättämättä pois pienintäkään pikku seikkaa. Tähän saattoi hänet salainen aavistus, joka sanoi hänelle, että hän oli tavannut miehen, joka oli kyliin arvokas jakamaan hänen kanssaan tämän tärkeän salaisuuden koko painon.

Tämän kertomuksen jatkuessa saamme vieläkin sitovampia todistuksia siitä omituisesta luottamuksesta, jota molemmat miehet heti olivat tunteneet toisiaan kohtaan.

Aurinko oli laskemaisillaan purppura- ja kultavyöhönsä korkeitten, lumipeitteisten Sierra Madren kukkulain taakse, kun don Estevan oli ehtinyt kertomuksensa loppuun.

Maisema alkoi muuttua suloisen, alakuloisen väriseksi, jollaiseksi se tulee illan lähestyessä, linnut lensivät suurin joukoin viserrellen etsimään yösijaa korkeitten puiden tuuheiden oksien välistä. Vaquerot ja peonit ratsastivat joka suunnalle kootakseen karjan ja viedäkseen sen kotiin haciendaan. Kaukana näkyi aasinajajain leiri, jonka yötulet jo alkoivat valaista joka hetki yhä enemmän pimenevää taivasta levein punertavin valonheijastuksin.

"No, kun te nyt yhtä hyvin kuin minäkin tunnette sen perheen salaisuudet, jonka yhteyteen sattuma on teidät saattanut", jatkoi don Estevan, "mitä aijotte nyt tehdä?"

"Sananen ensiksi", huomautti Kivisydän.

"Puhukaa — teillä pitäisi oikeastaan olla paljon uskottavaa minulle vuorostanne."

"Ei niinkään paljon, kuin kenties luulette. Te tiedätte elämästäni yhtä paljon kuin minä itsekin, toisin sanoen ei juuri mitään, mutta siitä ei nyt olekaan kysymys tällä hetkellä."

"Mistä sitten on kysymys?" sanoi don Estevan uteliaisuuden valtaamana.

"Sanon sen teille. Te ette varmaankaan ole kertonut minulle tuota pitkää ja mielenkiintoista juttua vain tyydyttääksenne uteliaisuutta, jota en millään tavoin ole osoittanut. Täytyy siis olla olemassa joku muu syy, ja tämän syyn luulen arvanneeni. Don Estevan Diaz, kun kaksi urhokasta miestä on yhtynyt toisiinsa niinkuin liaani mahonkipuuhun, kun heidän ajatuksensa sulavat yhdeksi, kun heidän tahtonsa on sama, niin nämä miehet ovat hyvin vahvoja, sillä he täydentävät toisensa, ja mitä he eivät yksikseen rohkenisi tehdä, siihen he ryhtyvät nyt arvelematta ja ovat melkein varmoja yrityksensä onnistumisesta, niin mielettömiltä ja uhkarohkeilta kuin nuo yritykset näyttävätkin. Ettekö ole samaa mieltä kanssani tässä suhteessa?"

"Epäilemättä, don Fernando, olen täydelleen samaa mieltä."

Ilo leimahti nuoren miehen kasvoilla.

"Hyvä", sanoi hän ojentaen kätensä, "tässä käteni, don Estevan, se on miehen, joka täten tarjoo teille uskollisen ja rehellisen sydämensä, kaikesta huolimatta — tahdotteko tarttua siihen?"

"Kautta Jumalan!" huudahti majordomo lämpimästi, puristaen voimakkaasti hänelle niin rehellisesti ojennettua kättä, "minä tartun molempiin — kiitos veli! Minulle tekemänne ehdotuksen olin itse tekemäisilläni, nyt pysyy liittomme elämässä ja kuolemassa! Kuulun teille kuin miekka kahvaansa!"

"Voi!" huudahti nuori mies ilosta huoahtaen, "minulla on siis vihdoinkin ystävä, minun siis ei enää tarvitse kulkea yksinäni elämän läpi. Ilossa ja surussa, onnessa ja onnettomuudessa on minulla sydän, jolle voin uskoa kaiken!"

"Teillä on enemmänkin, veli, teillä on koti. Äitini on teidänkin äitinne. Tulkaa, nouskaamme jälleen hevosen selkään, alkaa tulla myöhä ja meillä on vielä paljon kerrottavaa toisillemme."

"Niin, rientäkäämme", vastasi metsästäjä yksinkertaisesti.

Hevoset eivät olleet poistuneet ranchon läheisyydestä, josta ne olivat löytäneet hyvän laitumen. Nuoret miehet saivat ne helposti kiinni, ja viiden minuutin kuluttua he ratsastivat rinnakkain, kotimatkalla don Estevanin asuntoa kohti.

Ña Manuela odotti heitä portin ulkopuolella. Hän hymyili.

"Tulettepa vihdoinkin", hän huusi heille jo kaukaa, heti heidät nähtyään. Ja kun uudet ystävykset olivat saapuneet pihalle, johti hän heidät ystävällisesti sisään, jossa yksinkertainen, mutta maukas ateria heitä odotti. Se syötiin hyvällä ruokahalulla ja tuttavallisesti keskustellen. Doña Manuela huomasi heti, että nuorten miesten kesken oli jotakin erikoisempaa tapahtunut, mutta hän ei kysellyt mitään, katseli vain kumpaakin tarkastellen ja odotti, että poikansa selittäisi asian, kuten kohta tapahtuikin.

"Rakas äiti", lausui don Estevan, kun ateria oli päättynyt ja siirrytty parvekkeelle, "olet kai huomannut, että välimme don Carrilin kanssa on nyt toinen kuin hänen tänne tullessaan: me olemme tulleet ystäviksi. Olen kertonut hänelle don Pedro de Lunan elämäntarinan, joka samalla niin läheisesti koskee meitäkin ja mahdollisesti tavallaan vierastamme tässä."

Doña Manuela nyökkäsi hyväksyvästi.

"Olen sen huomannut, rakas poikani, suokoon Jumala, että kaikki päättyisi hyvin. Toivon, että uusi ystäväsi ansaitsee luottamuksemme. Kotimme on tästä lähtien hänen, kuten meidänkin."

Don Fernando kumarsi kunnioittavasti.

"Lupaan kunniani kautta osoittavani, että olen luottamuksenne arvoinen ja että henkeen ja vereen asti taistelen don Estevanin rinnalla yhteisen asiamme puolesta, kunnes olemme saavuttaneet päämäärämme", sanoi hän liikutettuna.

"Toivokaamme parasta", sanoi doña Manuela surullisesta

"Minä en ole solminut liittoa don Fernandon kanssa meidän tähtemme, vaan toisten minulle rakkaiden henkilöiden suojelemiseksi siltä vaaralta, jonka aavistan heitä uhkaavan", lausui don Estevan. "Ja vaikka en nyt voikaan selittää, mistäpäin vaara olisi odotettavissa, on minulla kuitenkin syyni, miksi täytyy ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin."

"Nuo syyt luulen hyvin käsittäväni", huomautti don Fernando. "Ne ovat seuraavat: don Pedron pitkäaikainen rauha on uhattuna ja te pelkäätte doña Hermosalle tapahtuvan jonkun onnettomuuden. Eikö niin?"

"Aivan niin, ystäväni; olen todella jo jonkun aikaa salaa, vaistomaisesti pelännyt, että jokin onnettomuus olisi tulossa, tietämättä mistä ja miten se tulisi. Tiedätte kai paremminkin kuin minä, että elämässä on synkkiä hetkiä, jolloin rohkeinkin mies ilman näkyvää syytä vapisee kuin lapsi ja pelkää omaa varjoaankin, epäilee kaikkea. Nämä synkät ajatukset ovat vaivanneet minua jo pari kuukautta. Ja kuitenkin on täällä ollut kaikki rauhallista, kuten ennenkin, don Pedro yhtä rauhallinen ja doña Hermosa iloinen kuin ennenkin. Me elämme täällä piilossa koko maailmalta. Seuraelämän pauhina ei tänne ulotu. Mitäpä meillä siis olisikaan pelättävänä? Kuka vihollinen meitä sitten vainoisi ja yöt päivät pitäisi meitä silmällä? Sitä en tiedä, mutta minä tunnen, että niin on laita, minä tunnen vihollisen läsnäolon, mutta en voi häntä keksiä."

"Tuon vihollisen tunnette nyt yhtä hyvin kuin minäkin — se on Tiikerikissa. Viimeöisen keskusteluni hänen kanssaan, jonka tekin kuulitte, olisi pitänyt selvittää hänen aikomuksensa, jos ei juuri hänen suunnitelmiaan."

"Se on totta, mutta siitä huolimatta en voi uskoa, että tuo mies on todella vihollisemme. Samoinkuin ei ole seurausta ilman syytä, niin ei myöskään saata olla vihaa ilman aihetta. Don Pedro ei ole milloinkaan tänne tulostaan asti millään tavoin ollut kosketuksissa tuon miehen kanssa. Miksi hänellä siis olisi jotakin kaunaa isäntääni kohtaan?"

"Ah, miksi?" toisti metsästäjä kiihkeästi, "miksi päivä seuraa yötä, miksi on hyviä ja huonoja, roistoja ja kunniallisia ihmisiä? Tämä pulmallinen kysymys veisi meidät liian kauas, ystäväni. Tiedän yhtä hyvin kuin tekin, ettette milloinkaan ole olleet Tiikerikissan kanssa tekemisissä, mutta mitä se auttaa? Tuo mies on kavala konna, jonka koko roistomainen olemus tarkoittaa pahantekoa usein vain huvikseen. Don Pedroa kunnioittavat ja rakastavat kaikki, jotka hänet tuntevat. Doña Hermosaa kunnioittavat apachitkin, ruohoaavikon hurjimmat punanahat — siitä luultavasti johtuu Tiikerikissan viha hacienderoa kohtaan. Sellaista miestä kohtaan ei saa rankaisematta olla hyvä ja rehellinen, kaikkien kunnon ihmisten täytyy luonnostaan olla hänen vihamiehiään, se on päivän selvää. Olkoon ihminen vajonnut kuinka syvälle tahansa, niin hän kuitenkin aina muistaa kauhean alennuksensa ja entisen asemansa. Hän ei anna yhteiskunnalle tätä anteeksi, mutta koska hän ei voi kostaa sille kokonaisuudessaan, julistaa hän sodan yksilöitä vastaan, hyökäten jokaisen kimppuun, jonka hän tavoittaa, kostaen näille omat pahat tekonsa. Kas siinä ainoa syy Tiikerikissan vihaan don Pedroa kohtaan."

"Niin, kenties olette oikeassa", vastasi don Estevan huolestuneella äänellä, "asian laita lienee niin."

"Niin tietysti! Uskokaa minua, minä tunnen tuon hirviön perinpohjin, sillä hän on kasvattanut minut. Mutta riittäköön tämä. Kun asema nyt on täysin selvä, niin mitä aijotte tehdä?"

"Myönnän olevani hyvin pahassa pulassa, enkä tiedä mitenkä siitä selviytyisin. Kuinka voi varjella itseään salahankkeilta, joista ei tiedä, vastustaa suunnitelmia, joiden tarkoitus on tuntematon — tuo kaikki on minulle vaikeaa."

"Ensiksikin on luullakseni parasta olla ensinkään ilmaisematta don
Pedron perheelle epäilyjämme", huomautti doña Manuela.

"Sanokaa varmoja tietojamme, señora", lausui don Fernando. "Muuten olen aivan samaa mieltä kanssanne. Meidän on helppo salaa vartioida don Pedroa ja hänen tytärtään, heidän aavistamattakaan mikä vaara heitä uhkaa. Jos asema sittemmin muuttuisi liian jännittäväksi, niin voidaan kyllä jollakin tekosyyllä saada heidät itsekin huolehtimaan turvallisuudestaan."

"Niin, epäilemättä!" huudahti don Estevan tulisesti. "On tärkeätä, etteivät he aavista mitään, etenkään doña Hermosa, joka on niin herkkätunteinen. Lapsi raukka! Hän saa vain liiankin pian tehdä tuttavuutta vastoinkäymisten kanssa, jos aavistuksemme toteutuvat. Saadaan nähdä! Fernando ystäväni, neuvokaa meitä! Te ainoastaan voitte auttaa meitä tässä tukalassa asemassa."

"Kaikki, mikä ihmisvoimin on mahdollista, tehdään niiden pelastamiseksi, joita rakastatte."

"Kiitos! Mutta miksette sano, että tekin rakastatte heitä, koska jo olette tehnyt heille äärettömän palveluksen?"

"Ah, ystäväni!" sanoi nuori mies huokaisten, "mitäpä minusta, seikkailija-raukasta, jotta rohkenisin nostaa silmäni niin korkealle? Minä en ole enkä saakaan olla doña Hermosalle muuta kuin luotettava pihakoira, joka pelastaa isäntänsä ja kuolee hänen jalkojensa juureen."

Tämä lausuttiin niin surunvoittoisesti ja itsekieltäytyvästi, että don Estevan ja hänen äitinsä heltyivät aivan kyyneliin, tarttuivat hänen käsiinsä samalla kertaa ja puristivat niitä hellästi.

"Älkää sanoko niin, veljeni", huudahti majordomo, "te ette tunne doña Hermosaa niin hyvin kuin me, hän on erinomaisen hyväsydäminen, puhtain ja jaloin sielultaan — hän rakastaa teitä."

"Oi!" sanoi metsästäjä liikutettuna, "älkää lausuko tuota sanaa, ystäväni! Doña Hermosako rakastaisi minua? Se on mahdotonta!"

"Doña Hermosa on nainen, ystäväni — te olette pelastanut hänen henkensä. Tietystikään en tiedä minkälaatuinen hänen teitä kohtaan tuntemansa tunne on, kenties hän ei itsekään tiedä sitä, ja nuoren tytön kiitollisuus muuttuu varsin pian rakkaudeksi."

"Vaiti, poikani", keskeytti vanha rouva, "ei sinun sovi tuolla tavoin puhua isäntäsi tyttärestä."

"Se on totta, anteeksi, äiti kulta, olen väärässä. Mutta jos olisit kuullut doña Hermosan puhuvan ystävästämme ja saavan minut lupaamaan lähteä etsimään häntä ja viedä hänet hänen luokseen, jonka minä, kautta Jumalan, myöskin teen, niin et tietäisi mitä uskoisit."

"Kenties, mutta en ainakaan kaataisi öljyä tuleen, ja sekä itseltäni että ystävältämme kätkisin varovasti huomioni sydämeni sisimpään."

"Älkää luulko, että olen niin mieletön, señora", huomautti don Fernando, "että panen poikanne sanoille enemmän arvoa kuin ne ansaitsevat. Tiedän varsin hyvin kuka olen, tunnen liiankin tarkkaan alhaisen asemani, rohjetakseni kohottaa katsettani siihen, jota kunniani käskee pitämään enkelinä."

"Hyvin sanottu, don Fernando, ja kuten miehelle sopii", lausui doña Manuela lämpimästi. "Jättäkäämme siis nyt tämä asia ja koettakaamme keksiä jokin keino, joka auttaisi meitä siitä pulasta, missä nyt olemme."

"Tuon keinon", vastasi metsästäjä epäröiden, "luulen paremman puutteessa voivani osoittaa."

Äiti ja poika työnsivät nopeasti nojatuolinsa eteenpäin kuullakseen paremmin.

"Puhukaa, veli, puhukaa viivyttelemättä!" huudahti don Estevan. "Minkä keinon sitten?"

"Suonette anteeksi, jos te siinä suunnitelmassa, jonka aijon esittää, mahdollisesti huomaatte jotakin, joka ei ehkä täysin vastaa kunnian lakeja, sellaisina kuin sivistyneet ihmiset ne käsittävät", sanoi metsästäjä. "Mutta muistatte kai, että olen punanahkojen kasvattama ja että se mies, jota vastaan aloitamme taistelun elämästä ja kuolemasta, on enemmän kuin puoleksi intiaani, jonka vuoksi hänen meitä vastaan aikomansa taistelu on kokonaan apacheilta lainattu. Voidaksemme siis menestyksellä taistella häntä vastaan, täytyy meidän, niin vastenmielistä kuin se onkin, käyttää samoja keinoja, käyttää hänen omia aseitaan, sanalla sanoen käyttää viekkautta viekkautta vastaan, juonia juonia vastaan. Sillä jos me, väärän kunniantunnon sokaisemina, itsepäisesti tahdomme taistella häntä vastaan avoimin asein, niin joudumme ehdottomasti tappiolle ja meitä vedetään nenästä."

"Se mitä nyt sanotte, Fernando", huomautti majordomo, "on sen pahempi liiankin totta. Käsitän täydelleen sanojenne sisällön ja totuuden, mutta myöntänettehän, että kunniallisen miehen, joka on tottunut katsomaan vihollistaan kasvoihin, on vastenmielistä pujottautua ketunnahkaan ja alentua käyttämään viekkautta silloin, kun hän haluaisi rohkeasti hyökätä edestäpäin vihollisensa kimppuun."

"Niin, minkäpä sille voi? Se on asemamme aiheuttama pakkokeino. Ellemme siihen ryhdy, niin on parempi jättää vihollisemme rauhaan kuin koettaa vastustaa hänen suunnitelmiaan, sillä muuten epäonnistumme."

"Tapahtukoon sitten tahtonne mukaan, ystäväni, koska sitä ei voi välttää. Ilmaiskaa siis keinonne."

"Keino on seuraava. Huolimatta äskeisestä keskustelustani Tiikerikissan kanssa, on hän kuitenkin joku aika sitten uskonut minulle hyvinkin paljon asioitaan ja minä tunnen liiankin monta hänen salaisuuttaan, jotta hän, niin äkäinen kuin onkin, kantaisi minua kohtaan mitään kaunaa. Tottuneena jo monet vuodet vallitsemaan ja ohjaamaan minua tahtonsa mukaan, hän luulee kylliksi tuntevansa luonteeni ollakseen vakuutettu siitä, että se, mitä sanoin hänelle, oli vain huonon tuulen aiheuttamaa ylimielisyyttä, ja että minä varsin mielelläni taas asettuisin hänen holhottavakseen. Henkilöitten lailla, jotka monet vuodet ovat eläneet kuvitteluissaan, antaa Tiikerikissakin, joka varmaan on kasvattanut ja suvainnut minua toivossa joskus voida käyttää minua välikappaleena jonkun salakavalan suunnitelmansa toteuttamiseksi, minun pettää itsensä, viekkaudestaan huolimatta, jos oikein yritän."

"Niin", huomautti don Estevan, "tuo kaikki tuntuu kyllä jotenkin luultavalta?"

"Niin, eikö totta? Kas tässä, mitä olen ajatellut. Auringon noustessa huomenna menemme presidioon, ja minä tutustutan teidät siellä erääseen tuntemaani heittiöön, joka on minulle niin uskollinen, kuin tuollaiset ihmiset yleensä voivat olla. Tuo picero tulee välittäjäksemme. Hänen kauttansa saamme tietää kaikki mitä Tiikerikissa puuhaa San Lucarin seuduilla noiden leperojen kanssa, joita hän pestaa, ties mitä kauheaa tekoa varten. Sen jälkeen eroamme, te palataksenne aivan rauhassa tänne, minä sitä vastoin menen takaisin ruohoaavikolle etsimään Tiikerikissaa. Tällä tavoin saamme tietää hänen puuhansa, tehköön hän sitten mitä tahansa. Tämä on ehdotukseni, mitä pidätte siitä?"

"Erinomaista, ystäväni, te olette huomannut kaiken?"

"Mutta on vielä pari seikkaa, jotka pyydän teidän muistamaan. Ensiksi, että mitä hyvänsä teen tai sanon ja mihin toimenpiteisiin näettekin minun ryhtyvän, niin ette saa ruveta epäilemään. Antakaa minun vapaasti toimia, älkääkä koskaan luulko, että aijon pettää teidät."

"Älkää olko levoton siitä, ystäväni, minä uskon yhtä vähän silmien kuin korvienkaan todistuksia. Luottamukseni teihin on järkkymätön. Kertokaapa nyt edelleen."

"Tämän toimenpiteen tärkeys on selvä. Heti kun olemme eronneet presidiossa, täytyy meidän olla vieraita toisillemme. Emme enää tunne toisiamme."

"Tuo kehoitus on todellakin tärkeä ja panen sen tarkalleen mieleeni, koska erehdyksen seuraukset olisivat meille arvaamattomat."

"Olkaa valmiina toimimaan ensi merkin saatuanne, yöllä tai päivällä. Olkoon teillä mitä tehtävää tahansa, niin jättäkää se heti, ryhtyäksenne voimakkaasti hyökkäämään heti merkin huomattuanne."

"Hyvä, jo huomispäivänä hankin kaikessa hiljaisuudessa ja tehden syyksi kiireelliset työt haciendassa, viisitoista leperoa, häikäilemätöntä veitikkaa, jotka maksusta tottelevat minua sokeasti, eivätkä säikähdä mitään."

"Aivan niin, voitte helposti antaa niiden vetelehtiä täällä, kunnes on tullut aika leikkiä puukolla ja rihlapyssyllä."

"Vastaan siitä, ettei kukaan ajattelekaan tiedustella heistä. Mutta minkälaisen merkin lähetätte minulle? Ja keneltä sen saan?"

"Merkkinä on kolmesta kohtaa taitettu, päästään punaiseksi värjätty valkea kotkansulka. Se, joka antaa teille tämän sulan, sanoo vain: kaksi piasteriani! Te annatte ne hänelle mitään sanomatta, otatte sulan ja annatte hänen mennä."

"Mutta mikä mies se on, ystäväni?"

"Muuan tuntematon, ensimmäinen, jonka tapaan, luultavasti. Tällä sanansaattajalla ei saa olla aavistustakaan hänelle jättämäni toimen tärkeydestä, siltä varalta, että hän joutuisi mahdollisesti vihollisen käsiin."

"Hyvin harkittu! Alan todellakin uskoa, että voitamme pelin."

"Minä puolestani olen varma siitä", huudahti don Fernando, "jos täsmälleen seuraatte ohjeitani."

"Siihen nähden voitte olla huoletta, veliseni, minä vastaan täsmällisyydestäni."

Kun kaikki oli täten sovittu ja päätetty noiden kolmen henkilön kesken, erosivat he mennäkseen levolle, sitä mieluummin kun jo oli myöhäinen ja molempien nuorten miesten täytyi auringon noustessa nousta ratsaille mennäkseen San Lucariin.

II.

AARNIOMETSÄ.

Don Torribio Quiroga, jonka kanssa nyt joudumme tekemisiin, oli kahdeksankolmatta vuotias mies, hienopiirteinen ja älykkään näköinen, kauniskasvoinen sekä käytökseltään erikoisesti maailmanmies.

Hän kuului Chihua-huan valtion rikkaimpiin ja kunnioitettavimpiin sukuihin. Vanhempainsa kuoleman kautta, maassa, jossa kulta on niin yleistä, oli hän saanut omaisuuden, joka teki yli satatuhatta piasteria vuotuista tuloa, toisin sanoen noin kolme miljoonaa markkaa.

Tällaisessa asemassa olevalla henkilöllä, jolla sitä paitsi on sellaiset henkiset ja ruumiilliset edut, kuin don Torribiolla, on oikeus vaatia mitä tahansa. Sillä saatuaan määrätyn omaisuusmäärän, ei ihmisellä enää ole mitään esteitä, tai ainakaan ne eivät millään tavoin ole haittana, vaan paremmin kannustajana.

Don Torribio oli onnistunut kaikissa yrityksissään, lukuunottamatta taisteluaan don Fernandoa vastaan, josta taistelusta tämä aina oli suoriutunut voittajana.

Sen vuoksi olikin hacienderon metsästäjää kohtaan tuntema viha, joka alkujaan johtui hyvin mitättömistä syistä, huomaamatta kasvanut Torribion edelleenkin kärsimien vastoinkäymisten johdosta, joten se viimein oli paisunut niin suunnattomaksi, oikeaksi amerikalaiseksi vihaksi, jota ei voi sammuttaa mikään muu kuin sen kuolema, joka tuon vihan aiheutti.

Kohtauksensa jälkeen don Fernando Carrilin kanssa, joka oli päättynyt hänelle niin ikävästi, oli don Torribion vallannut tuollainen kylmä, keskittynyt viha, joka vähitellen kokoontuu sieluun, lopulta puhjetakseen esiin kauhean voimakkaana.

Päästyään onnellisen vastustajansa näkyvistä hän alkoi ratsastaa täyttä neliä. Hän iski kannukset hevosen kylkiin niin, että veri purskui ja hevonen hirnui kivusta sekä lisäsi hurjaa vauhtiaan kaksinkerroin.

Mihinkä aikoi siis don Torribio kasvot vääntyneinä ja hiukset pystyssä?

Hän ei tietänyt sitä itsekään. Ja muuten se olikin hänelle samantekevä.

Hän ei nähnyt mitään, hän ei enää kuullut mitään. Hän hautoi mielessään synkkiä suunnitelmia ja ratsasti yli jokien ja rotkojen, piittaamatta hevosen suunnasta.

Hänessä kiehui vain viha. Hänen polttava otsansa ei jäähtynyt; ohimot takoivat haljetakseen ja hermostunut väristys puistatti koko hänen ruumistaan.

Tätä äärimmäisen kiihoittunutta tilaa kesti useita tunteja. Hevonen riensi eteenpäin kuin nuoli, kunnes tuo jalo eläin lopen väsyneenä äkkiä pysähtyi, polvet horjuen, ja kaatui hiekkaan.

Don Torribio nousi ja katsahti hämmentyneenä ympärilleen.

Oli tarpeen tällainen äkkinäinen kaatuminen, jotta hänen ajatuksensa vähänkin olisivat selviytyneet ja hän taas palautunut todellisuuteen. Jos sellaista sieluntilaa olisi kestänyt vielä tunnin verran, niin hän olisi joko tullut aivan mielipuoleksi tai kuollut halvaukseen.

Oli tullut yö. Synkkä pimeys peitti maan. Erämaassa, johon sattuma oli ohjannut hänet, vallitsi haudan hiljaisuus.

"Missä minä olen?" mumisi hän, koettaen päästä selville olinpaikastaan.

Mutta pilvien peittämä kuu ei valaissut ensinkään. Alkoi tuulla kovasti. Puiden oksat natisivat toisiansa vasten ja kaukana erämaan sydämessä sekaantuivat villipetojen kumeat karjunnat villikissojen ulvontaan.

Don Torribion katse koetti turhaan tunkeutua pimeän lävitse.

Hän meni hevosen luo, joka makasi pitkänään maassa ja huokui raskaasti. Liikutettuna surkutellen uskollista toveriaan seikkailumatkoillaan, hän kumartui hevosen puoleen, veti pistoolit huotrastaan ja pisti ne vyöhönsä, jonka jälkeen hän otti satulaan kiinnitetyn, rommia sisältävän kenttäpullon ja alkoi pestä huohottavan eläinraukan silmiä, sieraimia ja suuta, josta käsittelystä eläin virkistyi. Näin kului puoli tuntia. Hevonen, vähän virkistyttyään, nousi seisomaan ja suvulleen ominaisella vaistolla etsi lähellä olevan lähteen, josta sammutti janonsa.

"Kaikki ei ole vielä menetetty", mumisi don Torribio; "kenties minun piankin onnistuu päästä täältä pois."

Mutta samassa kuului läheltä kumea karjunta, johon heti vastattiin neljältä eri taholta. Hevonen nosti korvansa pystyyn ja don Torribio tunsi pelon väristyksen suonissaan.

"Kirottua", hän huudahti, "olen jaguarien juomapaikalla. Mitä on tehtävä?"

Hän oli lähteen mutaisilla rennoilla huomannut jälkiä, jotka tekivät kaikki epäilyt mahdottomiksi. Samassa hän huomasi korkeintaan kymmenen askeleen päässä silmäparin loistavan tulikekäleen tavoin pimeässä ja katsovan häneen omituisen kiinteästi.

Don Torribio oli varsin rohkea mies, lukemattomia kertoja oli hän toveriensa nähden suorittanut uskomattoman rohkeita tekoja, mutta yksinään pimeässä petoeläinten keskellä hän tahtomattaankin tunsi hurjaa pelkoa, ja hän hengitti raskaasti yhteenpuristettujen hampaittensa lomasta. Kylmä hiki valui hänen ruumiistaan ja hän oli vähällä kaatua.

Mutta tätä voimattomuutta kesti vain hetkisen. Uskomattomalla tahdonponnistuksella hän saavutti mielenmalttinsa ja ponnistaen koko tarmonsa hän valmistautui epätoivoiseen taisteluun, jossa hän varmaan uskoi joutuvansa tappiolle, mutta jota hän, ihmisessä koskaan kokonaan sammumattomalla itsensä säilyttämisvaistolla ja toivolla, tahtoi pitkittää viime hetkeen saakka.

Samassa hirnui hevonen pelästyksissään, teki tavattoman pitkän loikkauksen ja juoksi tiehensä.

"Sitä parempi", mumisi don Torribio, "kenties eläinparan onnistuu tavattoman nopeutensa avulla pelastua."

Kamala ulvonta ja karjunta kuului joka taholta hevosen paetessa ja tavattoman suuria varjoja hyppäsi don Torribion ohi.

"Haa!" sanoi hän katkerasti hymyillen, "pitääkö minun seisoa tässä ja antaa nielaista itseni yrittämättä päästä pakoon. Herran nimessä! Sehän olisi anteeksi antamaton tyhmyys. Oh, minä en ole vielä kuollut. Eteenpäin!"

Äkkinäinen tuulenpuuska puhdisti taivaan, ja muutaman minuutin ajan loi kuu kalpeata, surumielistä valoaan sille paikalle, jossa don Torriobio oli.

Muutamien askelten päässä hänestä virtasi Rio del Norte jyrkkien rantojensa välissä. Kaukana levisi neitseellinen metsä tiheinä ryhminä. Sekava joukko kallionlohkareita, kasaantuneina toistensa päälle ikäänkuin piloillaan, ja vuorenkolot, joista kohosi yhteenpunoutuneiden liaanien peittämiä puuryhmiä, muodostaen mitä eriskummallisimpia paraakeleja, ulottuivat monenlaisina haaroina aina jokeen asti. Santaiseen ja tuohon, amerikalaisia metsiä paksuina kerroksina peittävistä kasvijätteistä muodostuneeseen maahan vajosi jalka joka askeleella.

Don Torribio huomasi nyt missä hän oli. Hän oli kuudettakymmentä penikulmaa kaikista ihmisasunnoista, tavattoman suuren metsän laidassa, ainoa koko apachialueella, johon ei rohkeinkaan tienraivaaja vielä ollut rohjennut tunkeutua, niin kolkolta näytti sen synkkä syvyys.

Kuinka hän hurjasti ratsastaessaan oli tullut tähän pelättyyn paikkaan, sitä ei don Torribio tällä hetkellä yrittänytkään tuumia. Ääretön vaara, joka vaati kaikki hänen älynsä, uhkasi häntä niin välittömästi, ettei hänellä ollut aikaa ajatella muuta kuin koettaa torjua sitä.

Muutamien askelten päässä hänestä pulppusi, kuten jo on sanottu, kirkas lähde, jonka reunoilla olevat lukuisat petoeläinten jäljet selvästi osoittivat, että tätä paikkaa käyttivät pedot juomapaikkanaan, lähtiessään auringon laskiessa pesistään etsimään ruokaa ja virvokkeita.

Ja varmuuden vuoksi näki hän vielä kaksi mahtavaa jaguaria, koiraan ja naaraan, jotka samassa pysähtyivät rannalle ja levottomin katsein vartioivat poikasiaan.

"Hm!" mumisi don Torribio, "ikäviä naapureita." Ja koneellisesti siirtyi hänen katseensa vastakkaiselle taholle.

Mahtava pantteri, lojuen kalliolla, kuten kissa vaanimassa, iski häneen silmänsä, jotka loistivat kuin kiiltokivet.

Amerikalaisen tavan mukaan ei don Torribio milloinkaan lähtenyt ulos olematta hyvin aseistettuna. Hänellä oli mukanaan erinomainen ja varsin tarkkakäyntinen tussari. Kohtalon sallimuksesta ei se hevosen kaatuessa ollut särkynyt. Hän oli asettanut sen kallion viereen.

Hän ojensi kätensä ja tarttui tussariin.

"Hyvä!" hän sanoi hymyillen, "taistelu tulee ainakin vakavaksi."

Hän nosti pyssyn poskelleen, mutta samassa kun hänen piti ampua sai valittava naukuna hänet kohottamaan päätänsä, jolloin tusina pajeroja ja tiikerikissoja, kyyristyneinä puiden oksille ja katsellen häntä ylhäältä päin, kiinnittivät hänen huomiotansa, samalla kuin joukko punaisia susia lönkytti paikalle ja asettui muutaman askeleen päähän hänestä.

Kaikilla ympärillä olevilla kallioilla istui joukko korppikotkia ja muita petolintuja, silmät puoliummessa odottamassa milloin heidän aikansa tulisi päästä saaliin jaolle.

Pitkällä loikkauksella hypähti don Torribio eräälle kallionkielekkeelle ja siitä hänen onnistui parissa kolmessa minuutissa tavattomilla ponnistuksilla käsin ja jaloin kiivetä eräänlaiselle, noin parinkymmenen jalan korkuiselle pengermälle, jolla hän ainakin muutaman hetken saattoi toivoa olevansa verrattain turvassa.

Toinen toisensa jälkeen tänne hienon vaistonsa houkuttelemien metsän eläinten kauhea konsertti paisui joka hetki yhä voimakkaammaksi ja saavutti vihdoin sellaisen laajuuden, että se kuului riehuvan myrskynkin yli, joka ulvoi vimmatusti vuorenrotkoissa ja metsänaukeamissa.

Kuu katosi pilvien taakse ja don Torribio oli taas entisessä pimeydessään. Mutta vaikka hän ei nähnytkään ympärillään olevia petoeläimiä, niin aavisti hän, tai melkein tunsi niiden läsnäolon. Hän näki niiden silmien loistavan pimeässä ja niiden ulvonta, joka lähestyi joka hetki, näytti ennustavan, että hänen viimeinen toivonsa pian sammuisi.

Asettaen jalkansa lujasti maata vasten ja ojentuen vähän eteenpäin, voidakseen; tähdätä tarkkaan, hän tarttui revolveriin ja ampui tiikerikissoja kohti kuusi laukausta, joita melkein heti seurasi kuusi julmaa ulvahdusta ja kuuden haavoittuneen tai kuolleen eläimen oksalta oksalle putoamisesta johtuvaa jysähdystä. Kuvaamaton oli se kauhea meteli, joka syntyi tästä odottamattomasta hyökkäyksestä. Punaiset sudet syöksyivät ulvoen uhrien kimppuun, alkaen repiä niitä terävillä hampaillaan ja taistellen saaliista petolintujen kanssa, jotka vaativat osansa siitä.

Syntyi omituinen rätinä puiden oksissa, esine, jota oli mahdoton erottaa, lensi ilman läpi ja putosi karjahtaen penkereelle.

Käyttäen kivääriä nuijanaan iski don Torribio voimakkaasti päähän eläintä, joka ulvoen vieri alas kalliolta.

Nyt kuuli nuori mies kauhistuksekseen muutamia askeleita alempana taistelun, jota jaguarit ja tiikerikissat kävivät hänen kallionkielekkeeltä pudottamaansa pantteria vastaan. Kauhean vaaran huumaamana ampui don Torribio, miettimättä teostaan johtuvia turmiollisia seurauksia, pari pistoolin laukausta hurjien vihollistensa joukkoon, jotka hänen alapuolellaan raivokkaasti taistelivat keskenään.

Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Kaikki nuo keskenään vihamieliset eläimet näyttivät huomaavan, että heidän sen sijaan, että taistelivat toisiaan vastaan, päinvastoin pitäisi yhtyä ihmistä, heidän yhteistä vihollistaan vastaan. Ne lopettivat siis äkkiä kauhean keskinäisen taistelunsa ja jättivät ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kaatuneiden veriset ja puoleksi revityt ruumiit, ja kääntyivät sen jälkeen raivoissaan sitä kalliota kohti, jonka päältä don Torribio näytti ärsyttävän heitä. Ne alkoivat ahdistaa häntä yht'aikaa kauhean raivokkaasti, hyppien ulkoneville kallionkielekkeille, joilla ne yrittivät saada jalansijaa, ja koettaen kiivetä kalliota pitkin joka puolelta.

Asema kävi joka hetki yhä arveluttavammaksi nuorelle miehelle. Useita tiikerikissoja oli jo hypännyt ylös pengermälle. Sitä mukaa kuin don Torribio työnsi ne takaisin, tuli toisia niiden sijaan. Hänen vihollistensa luku kasvoi joka hetki. Hän tunsi voimiensa ja tarmonsa heikontuvan vähitellen.

Tämä yksinäisen ihmisen taistelu villipetojen joukkoa vastaan oli samalla kertaa suuremmoista ja julmaa. Aivankuin kauhean painajaisen ahdistamana taisteli don Torribio turhaan yhä uudelleen paikalle tulevia hyökkääjäjoukkoja vastaan. Hän tunsi tiikerikissojen ja punaisten susien lämpimän ja tympeän hengityksen aivan lähellään. Jaguarien karjunta ja pantterien ivallinen naukuna kuului hänen korvissaan peloittavalta konsertilta, joka huumasi ja pyörrytti häntä. Hän näki näkymättömien vihollistensa tuhansien silmien loistavan pimeässä, ja toisinaan huitoivat korppikotkien raskaat siivet hänen kylmän hien peittämiä kasvojaan.

Hän oli kadottanut kaiken selvän käsityksen itsestään; hän ei ajatellut enää. Hänen elämänsä oli, niin sanoaksemme, muuttunut ruumiilliseksi. Hänen liikkeensä ja tekonsa olivat koneellisia. Hänen käsivartensa kohosi ja laskeutui lyödäkseen säännöllisesti kuin heiluri.

Useita kynsiä oli jo tunkeutunut syvälle hänen lihaansa. Pajerot, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, olivat iskeneet hänen kurkkuunsa, ja hänen oli täytynyt taistella niiden kanssa rinta vasten rintaa, saadakseen ne hellittämään otteensa. Veri vuoti jo paristakymmenestä haavasta, jotka eivät tosin sellaisenaan olleet vaarallisia, mutta hetki oli lähellä, jolloin hänen tarmonsa, mikä enää ylläpiti hänen voimiaan, pettäisi ja hän syöksyisi alas kalliolta petojen revittäväksi, jotka yhä kiivaammin hyökkäsivät hänen kimppuunsa.

Tänä juhlallisena hetkenä, jolloin kaikki hänessä murtui samalla kertaa, tunkeutui hänen rinnastaan epätoivoinen tuskanhuuto, jonka moniääninen kaiku kaukana toisti hirveän voimakkaasti. Se oli viimeinen ja äärimmäinen vastalause ihmisen puolelta, joka tunnustaa tulleensa voitetuksi ja joka ennen kaatumistaan vaistomaisesti pyytää lähimmäiseltään apua. Omituista, hän kuulee vastahuudon! Don Torribio, kummastuksissaan ja rohkenematta uskoa ihmeen tapahtuneen tässä erämaassa, johon ei kukaan muu kuin hän ollut voinut tunkeutua, luuli kuulleensa väärin. Kooten kuitenkin vielä jäljellä olevat voimansa ja tuntien sydämensä pohjassa sammuneen toivon heräävän uudelleen, huusi hän toistamiseen vielä kovemmin ja julmemmin kuin ensi kerralla.

Kun metsän kaiku oli toistanut tämän kirkaisun lukemattomia kertoja, kuului hänen tarkkaavaisiin korviinsa yksi ainoa sana, tuulen tuomana kuin huokaus:

"Hei!"

Don Torribio ojentautui. Tämän sanan sähköittämänä hän näytti saavuttavan voimansa ja saavan uutta eloa, ja hän lisäsi kaksinverroin iskujaan ja pistojaan noita lukemattomia vihollisia vastaan.

Äkkiä kuului etäältä useiden hevosten nelistystä, useat pyssynlaukaukset leimahtivat pimeässä, valaisten hetkisen, ja ihmisiä tai paremmin henkiä syöksyi äkkiarvaamatta petojen tiheimpään joukkoon, pannen niiden keskuudessa toimeen hirveän verilöylyn.

Samassa kaatui don Torribio pengermälle kahden tiikerikissan ahdistamana taistellen niitä vastaan.

Muutamassa minuutissa äsken saapuneet ajoivat pedot pakosalle ja sytyttivät useita tulia, pitääkseen ne loitolla jäljellä olevan osan yötä.

Pari näistä miehistä, kädessään palavat okotepuiset soihdut, alkoivat etsiä sitä, jonka hätähuudot olivat kutsuneet heidät apuun.

Pian he löysivätkin hänet makaamasta tiedottomana maassa, kymmenen tai kahdentoista kuolleen tiikerikissan keskellä ja pitäen jäykistyneissä käsissään kuristettua pajeroa.

"No, Carlocho", sanoi muuan ääni, "oletko löytänyt hänet?"

"Olen", vastasi tämä, "mutta hän näyttää kuolleelta."

"Lempo vieköön! Se olisi vahinko", huomautti Pablito, "sillä se on vankka mies — missä hän on?"

"Tuolla ylhäällä, vastapäisellä kallionkielekkeellä."

"Voitko Veradon avulla saada hänet alas?"

"Mikään ei ole helpompaa; hän makaa liikkumatta kuin puupölkky."

"Kiiruhda sitten, Jumalan tähden!" sanoi Pablito. "Jokainen minuutti on hänelle kenties vuosi hänen pakenevasta elämästään."

Carlocho ja Verado kohottivat don Torribion päästä ja jaloista ja kantoivat hänet niin varovasti kuin suinkin siitä tilapäisestä linnoituksesta, jota hän oli niin innokkaasti puolustanut, alas tulien ääreen, tehden sen el Zapoten oksista valmistamilla paareilla. Nuo neljä vaqueroa olivat omituisen sattuman kautta joutuneet tälle paikalle.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pablito nähdessään nuoren miehen surkean tilan. "Mies parka, kylläpä ne ovat pidelleet häntä pahoin! Tulimme hänen avukseen ihan viime tingassa."

"Luuletko, että hän toipuu?" kysyi Carlocho uteliaasti.

"Elleivät jalommat elimet ole vahingoittuneet, on aina toivoa", lausui
Pablito viisaana, "tarkastakaamme häntä."

Hän kumartui don Torribion puoleen, paljasti tikarinsa ja asetti sen terän hänen huulilleen.

"Ei hengähdystäkään!" sanoi Pablito puistellen päätään.

"Ovatko hänen haavansa vakavat?" kysyi Verado.

"Eivät, luullakseni. Hän on menehtynyt väsymyksestä ja mielenliikutuksesta."

"Mutta silloinhan hän voi toipua?" sanoi Carlocho.

"Ehkä ja ehk'ei. Kaikki riippuu siitä, miten kovan kolahduksen hänen hermostonsa on saanut."

"Katsokaahan!" huudahti Verado iloisesti, "hänhän hengittää, Herran nimessä! Vieläpä hän yrittää aukaista silmiään."

"Silloin hän on pelastettu", huomautti Pablito. "Hän virkistyy pian taas."

"Tuolla miehellä on rautainen ruumiinrakenne. Neljänneksen kuluttua hän jo voi, jos haluaa, taas istuutua satulaan. Mutta meidän täytyy sitoa hänen haavansa."

Vaquerot, samoin kuin kaikki partioretkeläiset, jotka elävät kaukana uudisasutuksilla, ovat pakotetut pitämään huolta itsestään ja hankkimaan niinmuodoin jonkunverran käytännöllistä lääkitsemistaitoa, voidakseen koota ja käyttää niitä yksinkertaisia lääkkeitä, joita intiaanitkin käyttävät.

Carlochon ja Veradon avulla Pablito pesi don Torribion haavat vedellä ja rommilla, kostutti ohimoita ja puhalsi tupakin savua sieramiin.

Kun tätä omituista käsittelyä oli kestänyt hetkisen, huokasi nuori mies tuskin huomattavasti, liikutti hiljaa huuliaan ja aukaisi viimein silmänsä, kuitenkaan näkemättä mitään.

"Hän on pelastettu", sanoi Pablito. "Nyt saamme antaa luonnon vaikuttaa, se on paras lääkäri mitä tunnen."

Don Torribio kohottautui kyynärpäänsä varaan ja siveli kädellään otsaansa, ikäänkuin koettaakseen palauttaa muistinsa ja ajatuksensa.

"Keitä te olette?" sanoi hän heikolla äänellä.

"Ystäviä, señor, älkää ollenkaan pelätkö."

"Minä olen aivan menehtynyt, jäseneni ovat aivankuin rikki revityt."

"Ei se merkitse mitään, señor. Lukuunottamatta voimien menestystä voitte te yhtä hyvin kuin mekin."

Don Torribio nousi ja katseli tarkkaavasti häntä ympäröiviä miehiä, sanoen:

"Mutta minä en siis erehdykään? En ensinkään odottanut tapaavani teitä täällä. Millä ihmeellä olette tulleet oikeaan aikaan pelastamaan minua, te, jotka olin sopinut tapaavani niin kaukana siitä paikasta, missä nyt olemme?"

"Sen ihmeen on tehnyt teidän hevosenne, señor", vastasi Verado.

"Millä tavoin sitten?" kysyi don Torribio, jonka ääni koveni joka hetki ja jonka jo oli onnistunut nousta jaloilleen.

"Varsin yksinkertaisesti. Me kuljimme tämän metsän laitaa pitkin mennäksemme määrätylle kohtauspaikalle, kun aivan äkkiä näimme hevosen juoksevan ohitsemme huimaavaa vauhtia, jäljessään joukko punaisia susia. Vapautimme sen näistä hurjista vihollisistaan, jonka tehtyämme aloimme etsiskellä ratsastajaa, koska emme pitäneet todennäköisenä, että täysin satuloitu hevonen kulki yksikseen tässä metsässä, johon ei kukaan uskalla tunkeutua."

"Kiitos!" vastasi don Torribio, "minä kyllä suoritan sen mitä olen jäänyt teille velkaa tästä."

"Pyh! Siitä ei maksa vaivaa puhua. Tässä on hevosenne, nyt voitte lähteä milloin haluatte."

Nuori mies ojensi kätensä.

"Vartokaa", hän sanoi, "emme voi löytää sopivampaa paikkaa kuin tämä keskusteluamme varten."

III.

DON TORRIBIO QUIROGA.

Don Torribion lausuttua näin syntyi jotenkin pitkä äänettömyys.

Silmät tähdättyinä nuoreen mieheen koettivat vaquerot hänen kasvojensa ilmeestä arvata hänen salaiset ajatuksensa.

Mutta don Torribion kylmistä ja järkähtämättömistä kasvoista ei voinut saada mitään selitystä.

Vihdoin, silmäistyään epäluuloisesti ympärilleen, enemmän totutusta tavasta kuin peläten jonkun kuuntelevan, kääräisi nuori mies savukkeen, sytyttäen sen varsin huolettomasti, ja alkoi rauhallisella äänellä:

"Rakas Verado, mieleni on niin paha sen johdosta, että olet häirinnyt näitä kunnioitettavia herroja heidän toimessaan ja että itsekin olet tullut häirityksi, lähteäksesi valitsemalleni kohtauspaikalle."

"Kuinka niin, armollinen herra?" kysyi Verado ihmetellen kovin tätä keskustelun alkua.

"Varsin yksinkertaisesti sen takia, että syytä, minkä vuoksi tahdoin puhua kanssasi, ei enää ole olemassa."

"Oh, joutavia", sanoivat rosvot silmät pystyssä, "onko se mahdollista?"

"Hitto vie, on kyllä!" vastasi don Torribio huolettomasti. "Tarkoin arvosteltuna on don Fernando Carril erinomainen mies, jolle en mielisurmikseni tahtoisi aiheuttaa vähintäkään pahaa."

"Lempo soikoon! Mokomakin erinomainen, nähdäkseni", huomautti Verado, "koska hän on käskenyt Carlochon tappaa minut sievällä tavalla."

"Señor don Fernando ei ole antanut minulle tuota määräystä, vaan tälle don Pablitolle, ystäväni", sanoi Carlocho kohteliaasti.

"Aivan oikein, minä erehdyin, suokaa anteeksi, señor."

Vaihdettuaan nämä kohteliaisuudet vaipuivat rosvot taas entiseen äänettömyyteensä.

"Kunnon mies pysyy sanassaan", huomautti Tonillo, "ja jos don Torribio on muuttanut mieltään, niin ei meillä ole mitään sanomista. Mutta mieleeni muistuu", lisäsi hän tukahduttaen huokauksensa, "että minun on annettava teille, armollinen herra, takaisin ne kaksisataa piasteria, jotka olette antanut minulle, jotta…"

"Olkaa hyvä ja pitäkää tuo mitätön summa, hyvä herra", keskeytti don
Torribio, "se ei voi olla paremmassa tallessa kuin teidän käsissänne."

Vaquero, joka ilmeisen vastenmielisesti oli ottanut rahat taskustaan, pisti ne takaisin kunnioittavan nopeasti ja kätevästi.

"Yhdentekevä", sanoi hän, "minä en puolestani katso olevani vapaa teistä, armollinen herra; minä olen rehellinen mies, te voitte luottaa minuun."

"Meihin", lisäsivät toiset lämpimästi.

"Kiitän teitä tästä luottamuksesta, jota pidän suuriarvoisena, señorit", huomautti don Torribio, "mutta toistan vieläkin, että siitä ei, paha kyllä, ole minulle mitään hyötyä."

"Sepä ikävää!" sanoi Verado, "armollisen herran veroisia isäntiä ei löydetä joka päivä."

"Pyh!" sanoi don Torribio iloisesti, "koska nyt olette vapaita, niin eihän mikään estä teitä rupeamasta don Fernandon palvelukseen? Hän on hyvin jalomielinen, caballero aina sormenpäihin asti. Olen vakuutettu siitä, että hän maksaa hyvin."

"Niin, se hänen on kait pakko tehdäkin, teidän armonne", sanoi Pablito; "muuten voimme tunnustaa teille, että olemme jo tuumineetkin sitä, ja…"

"Jo ruvenneet hänen palvelukseensa — tiesin sen", sanoi nuori mies huolettomasti.

"Ah!" huudahtivat rosvot ihmetellen. "Eikö teillä ole mitään sitä vastaan, armollinen herra?" kysyi Pablito.

"Kuinka niin? Olen päinvastoin ihastunut siitä. Sattuma on niin oikullinen, että te kenties siten saatte tilaisuuden hyödyttää minua enemmän!"

"Ahaa!" huudahtivat vorot, höristellen korviaan.

"Niin, hitto vie, kenties! Olette siis minulle uskollisia?"

"Aina viimeiseen veripisaraan asti!" vastasivat kaikki vaquerot liikuttavan yksimielisesti.

"Ettekä te halveksi rahaa?"

"Raha ei milloinkaan ole vahingoksi muille kuin niille, joilla ei mitään ole", vastasi Pablito hurskaasti.

"Etenkin kun se on rehellisesti ansaittua", vahvisti Tonillo, irvistäen kuin apina.

"Aivan oikein", huomautti don Torribio, "varsinkin kun on kysymyksessä satakunta unssia [noin 9,000 markkaa]."

Rosvot värisivät ilosta ja heidän tiikerikissansilmänsä säkenöivät. He katsahtivat toisiinsa häikäisevän lupaavasti, minkä don Torribio huomasi.

"Hitto vie!" sanoivat he suutansa maiskutellen.

"Teille siis sopii, vai?"

"Tuli ja leimaus! Sata unssia! Totta kai!" sanoi Pablito.

"Ehkä enemmänkin", huomautti don Torribio.

"Ohhoh! Mutta tehtävä on kenties vaikea", arveli Verado.

"Lempo soikoon! Nyt on huonot ajat, käsitättehän?"

"Kukapa ei sitä tietäisi, armollinen herra. Kurjuus on kauheaa."

"Kenties on kysymyksessä miesmurha?" huomautti Carlocho.

"Mahdollista kyllä", sanoi don Torribio suoraan.

"Sitä pahempi hänelle", mutisi Tonillo.

"Teillä ei siis ole mitään vastaan siinäkään tapauksessa?"

"Päinvastoin, me olemme innostuneet nyt asiaan entistä enemmän."

"Kuulkaa siis tarkkaavasti minua, caballerot", sanoi don Torribio ojentautuen.

Vorot lähestyivät häntä vaistomaisesti.

"Olen kunniani kautta sitoutunut", jatkoi don Torribio, "etten ryhdy mihinkään don Fernando Carrilia vastaan, sen paremmin välittömästi kuin välillisestikään."

"Kunnon miehen tulee pitää sanansa", huomautti Tonillo.

"Ja minä aijon tunnollisesti pitää lupaukseni don Fernandolle."

Kaikki vaquerot ilmaisivat hyväksymisensä.

"Mutta", jatkoi don Torribio, "te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että don Fernando on kokonaan salaperäisyyden verhoama ja hänen elämäänsä peittää läpinäkymätön huntu."

"Niin, paha kyllä", huokasi Tonillo surkeasti.

"Useimmiten ei tiedetä mitä hän puuhailee. Hän on kadoksissa kuukausimääriä, ilmestyäkseen taas äkkiä, kun häntä vähimmin odotetaan."

"Se on liiankin totta", sanoi Pablito, "tuon caballeron elintapa on omituinen."

"Kuinka monen vaaran alainen hänen täytyykään olla noilla seikkailumatkoillaan, joiden tarkoitusta ei kukaan ihminen tunne!" jatkoi don Torribio.

"Sen ajatteleminenkin tuntuu jo hirveältä", huomautti Carlocho vakavan näköisenä.

"Onnettomuus tapahtuu niin helposti erämaassa", vahvisti Verado.

"Pitemmittä puheitta huomaa sen kyllä siitä vaarasta, mihin te itse jouduitte tänä yönä, caballero", sanoi Tonillo hartaasti.

"Se on hirveää!" huudahti Pablito.

"Huomaatte siis, señorit", jatkoi don Torribio, "etten minä millään tavalla voi olla vastuussa niistä monista tapaturmista, joille don Fernando joka askeleella panee henkensä alttiiksi."

"Se on selvää!" huudahtivat miehet.

"Sattuma näyttää ilkeästi huvittelevan tehdäkseen tyhjiksi ja turmellakseen parhaitenkin laaditut suunnitelmat, ja huolimatta don Fernandon turvallisuutta koskevasta erikoisesta harrastuksestani, minun on mahdoton suojella häntä sattumalta."

"Sehän on päivän selvää, teidän armonne, eikä kukaan tietysti ole oikeutettu vähimmälläkään tavalla moittimaan teitä, jos don Fernando parka tapaturmaisesti kuolisi jollakin seikkailumatkallaan", sanoi Pablito hartaalla äänellä.

"Niin minäkin arvelen — mutta koska en nyt enää ole don Fernandon vihamies, vaan päinvastoin hänen ystävänsä ja minulle niinmuodoin on erittäin mielenkiintoista saada tietää mitä hänelle tapahtuu, jotta voisin tarpeen tullen rientää hänen avukseen…"

"Tai kostaa hänen puolestaan, jos hän onnettomuudeksi saisi surmansa", keskeytti Carlocho.

"Niin", jatkoi don Torribio. "Minulle on siis tärkeätä saada tietää mitä voi tapahtua."

"Oi, pyhä ystävyys, sinä et ole vain tyhjä sana!" huudahti Tonillo, kohottaen silmänsä korkeutta kohti hartaan näköisenä.

"Te, caballerot, voitte parhaiten antaa minulle nuo tiedot. Mutta koska jokainen työ on palkittava, niin saatte jakaa keskenänne vähintään sata unssia, tai kaksisataa, riippuen siitä minkälaisia tietoja minulle tuotte. Ymmärrättehän?"

"Täydellisesti, armollinen herra", vastasi Carlocho järkähtämättömän kylmäverisesti kaikkien liikutettujen toveriensa puolesta. "Se tehtävä, jonka suvaitsette uskoa meille, on erittäin kunniakas. Teidän ei tarvitse epäillä, ettemme suorittaisi sitä täysin mielenne mukaisesti."

"No sitten olemme täysin yhtä mieltä, señorit. Luotan tiedonantojenne tarkkuuteen, sillä ymmärrättehän, kuinka naurettavaan asemaan joutuisin väärän tiedonannon johdosta don Fernandon lukuisiin ystäviin nähden, jotka olisin vaarassa tekemään levottomiksi aiheettomasti."

"Luottakaa meihin, armollinen herra, me perustamme tiedonantomme varmoihin todisteihin."

"Hyvä, huomaan, että ymmärrämme toisemme. On siis tarpeetonta viipyä tässä asiassa enempää."

"Aivan tarpeetonta, teidän armonne, me käsitämme helposti."

"Niin, mutta ettette unhottaisi", huomautti don Torribio hymyillen, "niin tehnette minulle mieliksi jakamalla keskenänne nämä kymmenen unssia, ei minkään kaupan käsirahoina, sillä sellaista ei ole välillämme tapahtunut, vaan tunnukseksi hetkisen sitten minulle tekemästänne palveluksesta, ja painaakseni keskustelumme mieleenne."

Vaquerot ojensivat kätensä odottamatta toista pyyntöä ja pistivät iloissaan nuo auliisti annetut kultarahat taskuunsa.

"Nyt vielä sananen, caballerot — missä olemme suunnilleen?"

"Mustassa Metsässä, armollinen herra", vastasi Pablito, "korkeintaan neljä penikulmaa del Cormillon haciendasta, jossa don Pedro de Luna perheineen tällä hetkellä oleskelee."

Don Torribio teki ihmettelyä ilmaisevan eleen.

"Kuinka? Onko don Pedro lähtenyt las Norias de San Pedrosta?"

"On, armollinen herra", vastasi Pablito, "eilispäivänä."

"Sepä ihmeellistä! Cormillo on erämaan äärellä, keskellä apachimaata.
Tämä on käsittämätöntä!"

"Väitetään doña Hermosan toivoneen tätä muuttoa, josta ei juuri kukaan vielä tiedä."

"Mikä omituinen päähänpisto niiden vaarojen jälkeen, joissa hän on ollut vain muutamia päiviä sitten, sillä tavoin mennä uhmaamaan punanahkoja aina heidän omalle alueelleen asti!"

"Hacienda on lujasti ja täydelleen varustettu kaikkien yllätysten varalta."

"Se on kyllä totta, mutta tämä äkillinen olinpaikan vaihto tuntuu minusta käsittämättömältä. Olisin teille kiitollinen, jos auringon noustessa näyttäisitte minulle tien Cormilloon, minun täytyy heti puhutella don Pedroa."

"Olemme käytettävänänne, armollinen herra, milloin vain haluatte lähteä", vastasi Carlocho.

Yö oli jo pitkälle kulunut ja don Torribion täytyi saada äskeisessä taistelussa väsähtäneet voimansa takaisin. Hän kääriytyi sen vuoksi zarapeehensa, ojensi jalkansa tulta kohti ja nukkui pian, huolimatta mieltään painavasta levottomuudesta.

Vaquerot seurasivat pian hänen esimerkkiään, vedettyään ensin arpaa keskenään, kuka vartioitsi yleistä turvallisuutta.

Arpa lankesi Carlocholle. Muut sulkivat silmänsä, ja erämaan entinen rauha, joka hetkeksi oli häiriytynyt, palasi jälleen.

Yö kului minkään häiritsemättä yövieraiden nauttimaa lepoa.

Auringon noustessa olivat vaquerot taas pystyssä. Kun he olivat syöttäneet ja juottaneet omansa sekä don Torribion hevosen, satuloivat he ne ja herättivät nuoren miehen, ilmoittaen lähtöhetken olevan käsillä.

Don Torribio nousi heti, ja lyhyen yhteisen aamurukouksen jälkeen nousivat kaikki viisi miestä hevostensa selkään ja läksivät metsän aukeamasta, joka oli ollut tulemaisillaan niin turmiolliseksi eräälle heistä.

Del Cormillon haciendaa voidaan pitää de San Lucarin presidion ulkovarustuksena. Se on epäilemättä sekä rikkain että samalla vahvin asema koko intiaanialueen rajalla.

Se kohosi eräällä kolmen penikulman laajuisella niemellä, metsän ja laidunmaiden peittämänä, missä lukematon määrä karjaa käy vapaana laitumella. Emme pysähdy kuvailemaan paikkaa, jossa vain muutamia kertomuksemme kohtauksia tapahtuu. Rajoitumme vain mainitsemaan, että keskellä varsinaista haciendaa kohosi pieni, mutta hyvin sisustettu, iloinen ja hymyilevä rakennus, paksujen ja vallinsarvilla varustettujen ympärysmuurien täysin suojaamana, sillä Cormillo oli linnoitus. Pienen rakennuksen harja näkyi kaukaa, puoleksi puiden oksien peittämänä, jotka ympäröivät sitä vihreän lehtikehyksen tavoin. Sen ikkunoista oli toiselta puolen näköala erämaahan päin, toiselta puolen Rio del Norten yli, joka hopeavyön tavoin oikullisesti luikerteli tasangon poikki ja katosi näköpiirin sinervään etäisyyteen.

Don Torribion seuraamana tunkeutuivat vaquerot metsään.

Heidän matkansa kesti kolme tuntia ja he saapuivat Rio Bravo del Norten rannalle — vastapäätä del Cormillon haciendaa, joka häämöitti epäselvästi virran liejusta muodostuneessa kosteikossa, jossa kasvoi seljapuu-, nopoli-, mezquiti-, perupuu-, oranssi- ja sitruunapuuviidakkoja sekä kukkivia jasmiineja, joiden oksilla kirjavapukuinen lintuasujamisto viserteli täyttä kurkkua vaihtelevin äänin.

Don Torribio pysähtyi ja virkkoi oppailleen, jotka myöskin olivat seisahtuneet:

"Tässä täytyy meidän erota. Kiitän teitä seurasta, nyt en enää tarvitse teitä. Menkää toimiinne, señorit. Te tiedätte sopimuksemme, minä luotan täsmällisyyteenne, hyvästi!"

"Hyvästi, caballero", vastasivat miehet kumartuen kursastelevasti hevostensa kaulalle, "olkaa huoletta meihin nähden."

Sitten he kääntyivät, ratsastivat virtaan, ikäänkuin aikoen mennä sen yli, ja katosivat pian erään kummun taakse.