YKSINKERTAINEN SYDÄN

Gustave Flaubert

Ranskasta suomentanut Jalmari Hahl.

Ensimmäisen kerran julkaissut Arvi A. Karisto 1917

I.

Puolen vuosisadan ajan Pont-l'Évêquen porvarisnaiset olivat kadehtineet rouva Aubainilta hänen palvelijatartaan Félicitétä.

Sadan frangin vuosipalkasta hän keitti ruoan, hoiti taloutta, neuloi, pesi, kiilloitti, valjasti hevosen, lihoitti siipikarjaa, kirnusi voita, ja hän pysyi uskollisena emännälleen, — joka ei suinkaan ollut miellyttävä henkilö.

Rouva Aubain oli mennyt vaimoksi varattomalle kauniille nuorelle miehelle, joka kuoli vuoden 1809:n alussa, jättäen hänelle kaksi aivan pientä lasta ja joukon velkoja. Silloin leski myi kiinteimistönsä, paitsi Toucquesin ja Geffossesin tiloja, joiden tuottamat korot nousivat korkeintaan viiteentuhanteen frangiin, ja hän muutti pois Saint-Melainessa olevasta talostaan toiseen, joka oli halvempi, joka oli kuulunut hänen esi-isilleen ja sijaitsi kauppahallien takana.

Tämä paasikattoinen talo oli tien ja kujan välillä, joka päättyi joen rantaan. Sen huoneiden permannot olivat eri korkealla, niin että siellä helposti kompastui. Kapea eteinen eroitti keittiön ruokasalista, jossa rouva oleskeli pitkin päivää, istuen olkituolilla ikkunan ääressä. Lähelle valkeaksi maalattua seinälaudoitusta oli asetettu riviin kahdeksan mahonkituolia. Vanhalla pianolla, jonka yläpuolella riippui ilmapuntari, oli suunnaton kasa laatikoita ja pahvilippaita. Kaksi korukuteisilla päällyksillä varustettua nojatuolia oli molemmin puolin keltamarmorista, Ludvig XV:n tyylistä kamiinia. Keskellä sen reunustaa oleva pöytäkello oli Vestan temppelin muotoinen; — ja koko huoneusto haiskahti homeelle, sillä lattia oli matalammalla puutarhaa.

Toisessa kerroksessa oli ensin "rouvan" huone, hyvin tilava, siinä vaaleakukkaiset seinäpaperit, seinällä keikaripuvussa komeilevan "herran" muotokuva. Siitä vei ovi pienempään huoneeseen, missä näki kaksi lasten vuodetta ilman patjoja. Sitten tultiin saliin, jonka ovet aina olivat suljetut, ja joka oli täynnä päällisillä peitettyjä huonekaluja. Sitten johti käytävä lukuhuoneeseen; kirjat ja romupaperit täyttivät kirjahyllyt, jotka kolmelta sivulta ympäröivät leveää mustaa kirjoituspöytää. Sen molemmat kaapinovet olivat kynäpiirrosten, guachi-maisemien ja Audran-kaiverrusten peitossa — kaikki muistoja paremmilta ajoilta ja kadonneesta ylellisyydestä. Toisen kerroksen ullakkoikkuna päästi valoa Félicitén huoneeseen, josta aukeni näköala niitylle.

Hän nousi päivän koittaessa, kun ei tahtonut laiminlyödä aamumessua, ja teki lakkaamatta työtä iltaan asti; kun päivällinen oli ohi, astiat pesty ja ovi huolellisesti suljettu, peitti hän kekäleet tuhkaan ja nukahti pesän eteen rukousnauha kädessään. Ei kukaan ollut kauppaa tehdessä itsepäisempi tinkimään. Puhtaudesta hän huolehti niin tarkasti, että hänen kiiltävät kasarinsa saivat muut palvelijattaret epätoivoisiksi. Hän oli säästeliäs, ja söi senvuoksi hitaasti ja kokosi kahmaloonsa leivänmurut pöydältä — hänelle paistettiin vasiten kahdentoista naulan leipä, joka riitti kahdeksikymmeneksi päiväksi.

Kaikkina vuodenaikoina hänellä oli olkapäillä kukallinen karttuunihuivi, joka oli nuppineuloilla kiinnitetty selkään, myssy peitti hänen hiuksensa, sukat olivat harmaat, hame punainen, ja puseron yllä oli leukalappu-esiliina, vallan kuin sairaanhoitajattarilla.

Hänen kasvonsa olivat laihat ja hänen äänensä terävä. Kun hän oli ollut kaksikymmenvuotias, luuli häntä neljänkymmenen ikäiseksi. Kun hän oli saavuttanut viidennenkymmenennen vuotensa, näytti hän epämääräisen vanhalta, — aina vaiteliaana, suoraryhtisenä ja liikkeiltään hillittynä näytti hän puukuvalta, joka toimi koneenomaisesti.

II.

Félicitéllä oli, niinkuin muillakin, ollut rakkaudentarinansa.

Hänen isänsä, ammatiltaan muurari, oli kuollut pudotessaan alas rakennustelineiltä. Sitten hänen äitinsä muutti maalle, sisaret hajaantuivat maailmalle, muuan tilallinen otti hänet taloonsa ja käytti häntä jo vallan pienenä paimentamaan lehmiä laitumella. Hän värisi vilusta ryysyissään, heittäytyi alas vatsalleen juomaan vettä lätäköistä, sai vitsaa ihan mitättömistä seikoista, ja ajettiin lopulta talosta syytettynä kolmenkymmenen sou-rahan varkaudesta, johon hän kuitenkin oli syytön. Hän meni palvelukseen toiseen maataloon, tuli siellä karjapiiaksi, ja kun isäntäväki hänestä piti, kadehtivat häntä hänen toverinsa.

Eräänä elokuun iltana (hän oli silloin kahdeksantoistavuotias) he saivat hänet lähtemään Collevilleen tanssihuveihin. Heti hän huumautui ja hämmästyi viulunvinguttajien äänekkäästä soitosta, puihin ripustetuista lyhdyistä, kirjavista puvuista, pitseistä, kultaristeistä ja tuosta yhtä haavaa hyppivästä joukosta. Tytön pysyessä vaatimattomasti syrjässä, lähestyi muuan äveriään näköinen nuori mies, joka poltti piippua, nojaten molemmin kyynärpäin ison korin korentoon, ja pyysi häntä tanssimaan. Poika tarjosi hänelle omenaviiniä, kahvia, kakkua, osti hänelle silkkihuivin, ja olettaen, että tyttö oivalsi hänen tarkoituksensa, tarjoutui saattamaan häntä kotiin. Kaurapellon pientarella hän kaatoi tytön raa'asti kumoon. Tyttö pelästyi ja alkoi huutaa. Nuori mies lähti tiehensä.

Toisena iltana Félicité kulki Beaumontin tiellä ja aikoi astua ohi ison heinäkuorman, jota hevoset vetivät hitaasti, ja hiipaistessaan pyöriä hän tunsi Théodoren.

Tämä puhutteli häntä tyynen näköisenä, sanoen, että hänen tuli antaa anteeksi, "se kun oli päihtymyksen syy".

Tyttö ei tietänyt mitä vastata, ja hänen teki mieli paeta.

Mutta Théodore alkoi heti puhua sadon toiveista ja kunnan merkkihenkilöistä; hänen isänsä oli muun muassa muuttanut Collevillesta ja asettunut Écotsin tilalle, niin että he nyt olivat naapureja.

— Vai niin, — sanoi Félicité.

Théodore lisäsi, että häntä oli kehoitettu menemään naimisiin. Hänellä puolestaan ei ollut kiire, hän odotti mieleistään vaimoa. Tyttö painoi päänsä alas. Silloin Théodore kysyi häneltä, ajatteliko hän naimista. Félicité vastasi hymyillen, että oli paha pitää toista pilanaan.

— En pidä, minä vannon! — ja poika kietoi vasemman käsivartensa hänen vyötäisilleen. Tyttö astui hänen syleilevän käsivartensa tukemana; he hiljensivät askeleitansa. Tuuli oli leuto, tähdet tuikkivat, korkea heinäkuorma hoippui heidän edellään, ja nuo neljä laahustelevaa hevosta nostivat tieltä pölyä. Sitten ne ilman ajurin kehoitusta kääntyivät oikealle. Théodore suuteli Félicitétä vielä kerran ja katosi hämyyn.

Seuraavalla viikolla suostui tyttö tulemaan Théodoren ehdoittamaan kohtaukseen.

Heidän kohtauspaikkansa oli pihan perällä, muurin toisella puolella olevan yksinäisen puun alla. Félicité ei ollut viaton herrasneitien tavoin — hän oli oppinut eläimiltä; mutta järki ja kunniantunto estivät häntä hairahtumasta. Tämä vastustus kiihdytti Théodoren intohimon niin että hän tyydyttääkseen sitä (tai kenties vain mielensä yksinkertaisuudessa) tarjoutui naimaan hänet. Tyttö ei ottanut häntä uskoakseen. Théodore lasketteli juhlallisia valoja.

Ennen pitkää Théodore tunnusti jotain sangen ikävää: hänen vanhempansa olivat viime vuonna hänen tilalleen palkanneet sotapalvelukseen miehen. Mutta milloin tahansa voitaisiin hänet viedä. Pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi palvella sotaväessä, häntä peloitti. Tämä pelkurimaisuus todisti Félicitén mielestä hellyyttä; siitä hänen hellyytensä lisääntyi. Hän hiipi öisin ulos, ja kun oli saapunut kohtauspaikalle, alkoi Théodore kiusata häntä levottomuudellaan ja kiihkeillä pyynnöillään.

Viimein hän mainitsi itse aikovansa lähteä prefektin taloon saamaan tietoja, jotka aikoi kertoa hänelle seuraavana sunnuntaina kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla.

Määrähetkenä Félicité riensi lemmittynsä luo.

Mutta hänen asemestaan tapasi hän erään hänen tovereistaan.

Tämä kertoi, ettei Félicité enää tulisi Théodorea näkemään. Välttääkseen kutsuntaa oli Théodore nainut hyvin rikkaan vanhan naisen, Toucquesista kotoisin olevan rouva Lehoussaisin.

Tämä koski kipeästi Félicitéhen. Hän heittäytyi maahan, päästi huutoja, rukoili hyvää Jumalaa ja vaikeroi yksinään taivasalla auringonnousuun asti. Sitten hän palasi taloon ja ilmoitti päättäneensä lähteä pois, ja kuukauden lopulla, saatuaan jälellä olevan palkkansa, hän sulki vähät tavaransa huiviin ja lähti Pont-l'Évêqueen.

Majatalon edessä hän tapasi leskihuntuun verhoutuneen naisen, jolta tiedusteli paikkaa, ja joka paraikaa oli keittäjättären haussa. Tosin tyttö tällä alalla ei osannut paljoa, mutta hän tuntui niin alttiilta ja vaatimattomalta, että rouva Aubain lopulta virkkoi:

— Olkoon menneeksi, otan teidät palvelukseeni.

Neljännestuntia myöhemmin Félicité oli muuttanut hänen taloonsa.

Aluksi hän siellä eli vavisten pelosta; se aiheutui "talon tavoista" ja "herra-vainajan muistosta", joka liiteli yli kaiken. Paul ja Virginie, edellinen seitsenvuotias, jälkimäinen tuskin nelivuotias, tuntuivat hänestä vallan erikoisolennoilta; hän kantoi heitä selässään kuin hevonen, ja loukkaantui pahasti, kun rouva Aubain alinomaa kielsi häntä heitä suutelemasta. Siitä huolimatta hän oli tyytyväinen. Ympäristön miellyttävä rauha oli haihduttanut hänen surumielisyytensä.

Joka torstai vakinaiset vierailijat tulivat pelaamaan korttia. Félicité nouti edeltäpäin esille kortit ja jalanlämmittäjät. He saapuivat täsmälleen kello kahdeksan ja poistuivat ennen kello yhtätoista.

Joka maanantai-aamu lehtokujan varrella asuva romukauppias levitti rautarihkamansa tielle. Sitten kaupunki täyttyi äänien humulla, johon sekaantui hevosten hirnuntaa, karitsojen määkinää, sikojen röhkinää ja rattaiden kalseata räminää kadulla. Kahdentoista aikaan, torikaupan ollessa vilkkaimmillaan, ilmestyi kynnykselle, lakki takaraivolla, kookas kyömynenäinen maalaismies. Mies oli nimeltään Robelin ja toimeltaan Geffossesin vuokratilallinen. Vähää myöhemmin saapui Liébard, Toucquesista kotoisin oleva vuokratilallinen, pieni, punoittava, pöhöttynyt mies, yllä harmaat liivit ja nahkasäärykset, joihin oli kiinnitetty kannukset.

Molemmat tarjosivat kaupaksi emännälleen kanoja ja juustoja. Félicité torjui joka kerta yhtä taitavasti heidän petkutusyrityksensä, ja poistuessaan tunsivat he syvää kunnioitusta häntä kohtaan. Silloin tällöin, varsin säännöttömin ajoin, kävi rouva Aubainia tervehtimässä markiisi de Gremanville, eräs hänen enoistaan, joka juopottelullaan oli joutunut vararikkoon ja joka nyt asui Falaisessa viimeisellä maatilkullaan. Hän ilmestyi aina aamiaisaikaan, mukanaan kauhea villakoira, jonka käpälät likasivat kaikki huonekalut. Huolimatta ponnistuksistaan näyttää aatelismieheltä, — ne ponnistelut menivät niin pitkälle, että hän nosti lakkiaan joka kerta kun hän sanoi: "isä-vainajani", — täytti hän, uskollisena tavoilleen, väkijuomilla lasin toisensa jälkeen ja lasketteli rivonsekaista pilaa. Félicité työnsi hänet kohteliaasti ulos ovesta, sanoen: Jo riittää, herra de Gremanville! Näkemiin.

Ja hän sulki oven.

Mielihyvin hän sen avasi herra Bouraisille, entiselle asianajajalle. Hänen valkoinen kaulaliinansa ja hänen kaljupäisyytensä, hänen paitansa röyhys, hänen avara ruskea pitkätakkinsa, hänen tapansa nuuskata taivuttamalla käsivartensa, koko mies teki häneen levottomia tunteita herättävän vaikutuksen, niinkuin tavattomien ihmisten esiintyminen ainakin.

Herra Bourais hoiti "rouvan" tiloja, ja sulkeutui hänen kanssaan tuntikausiksi "herran" huoneeseen, ja pelkäsi aina joutuvansa huonoon valoon, hän kun piti virkamiessäätyä suuressa arvossa. Hän sanoi osaavansa latinaakin.

Opettaakseen lapsia miellyttävällä tavalla hän lahjoitti heille maantiedon vaskipiirroksineen. Nämä esittivät kuvia eri maanääristä: höyhenpäähineillä koristettuja ihmissyöjiä, apinaa ryöstämässä neitosta, beduiineja erämaassa, valaskalaa, jota paraikaa harpunoitiin, j. n. e.

Pikku Paul selitti Félicitélle nämä kuvat. Siihen supistui jälkimäisen koko kirjallinen sivistys.

Lapsien koulutusta hoiti Guyot, määrin-virastoon kuuluva miespahanen, joka oli kuuluisa kauniista käsialastaan ja joka hioi kynäveistään saappaansa anturaan.

Kun oli kaunis sää, lähdettiin varhain aamulla Geffossesin karjataloon.

Sen piha on viettävää maata, talo keskellä, ja meri näkyy kaukaa harmaana viivana.

Félicité otti esille koristaan kylmiä lihaviipaleita, ja aamiaista syötiin meijerin viereisessä huoneustossa. Se oli nykyään rappeutuneen kesäasunnon viimeinen jäännös. Repaleiset seinäpaperit liehuivat tuulahduksista. Rouva Aubain kallisti päänsä muistojensa painamana; lapset eivät enää rohjenneet puhua.

— Leikkikää toki! — hän sanoi.

He livistivät tiehensä.

Paul nousi ladon ylisille, pyydysteli lintuja, heitteli littua lammikolla tai löi sauvallaan isoja tynnyreitä, jotka kumisivat kuin rumpu.

Virginie ruokki kaniineja, riensi poimimaan ruiskukkia, ja hänen juostessaan nopeasti tulivat näkyviin hänen pienet koruompelulla kaunistetut alushousunsa.

Eräänä elokuun-iltana palattiin kotia poikki niittyjen.

Uusikuu valaisi osan taivaanrantaa, ja usva liiteli harsovyön tavoin Toucques-joen kiemurtelevilla rannoilla. Nurmikolla loikovat sonnit katselivat levollisina noita neljää ohikulkijaa. Kolmannella niittysaralla makaavista nousi jokunen ja asettui kehään heidän eteensä. — Älkää pelätkö mitään, — sanoi Félicité.

Ja mutisten jotain valituksen tapaista hän hyväili lähinnä olevan sonnin selkää; se teki kokokäännöksen ja muut sonnit seurasivat sen esimerkkiä. Mutta kun he olivat kulkeneet seuraavan saran poikki, nousi hirvittävä mylvintä. Se oli sonni, jonka peitti tomupilvi. Se riensi molempia naisia kohti. Rouva lähti juoksemaan.

— Ei, ei! Ei niin nopeasti!

He jouduttivat kuitenkin askeliaan ja kuulivat takanaan kaikuvaa pärskyntää, joka lähestymistään lähestyi. Sonnin sorkat tömähtivät maahan kuin vasarat; nyt se jo nelisten ryntäsi eteenpäin!

Félicité kääntyi ja tempasi maasta turpeita, joita viskeli sonnin silmille. Se painoi alas turpansa, ravisti sarviaan ja vapisi raivosta, mylvien hirvittävästi. Saavuttuaan niityn laidalle kahden pienokaisensa kanssa rouva Aubain yritti epätoivoisesti päästä korkean penkereen yli. Félicité hääri taaksepäin kulkien koko ajan sonnin edessä lakkaamatta paiskaten sen silmille multaisia turpeita, jotka veivät siltä näön, ja huutaen alinomaa:

— Joutukaa, joutukaa!

Nyt rouva Aubain laskeutui alas ojaan, työnsi edellään Virginietä ja Paulia, kaatui monta kertaa yrittäessään kiivetä penkerelle ja onnistui siinä lopulta rajusti ponnisteltuaan.

Sonni oli ajanut Félicitén veräjän kohdalle. Sen vaahto pärskyi hänen kasvoilleen, tuossa tuokiossa se olisi lävistänyt hänet sarvillaan. Mutta hän pääsi pujahtamaan kahden seipään välitse, ja kookas elukka pysähtyi vallan hämmästyneenä.

Tämä tapaus oli monena vuotena puheenaiheena Pont-l'Evêquessä. Félicité ei ollenkaan ollut siitä ylpeä, hän kun ei edes aavistanut tehneensä mitään sankarillista.

Virginie oli koko hänen huomionsa esineenä; — sillä pelästyksestään tyttö sai hermosairauden, ja lääkäri Poupart neuvoi parannuskeinona Trouvillen merikylpyjä.

Siihen aikaan siellä ei käynyt paljon väkeä. Rouva Aubain otti selvän oloista, kysyi neuvoa Bouraisilta ja ryhtyi valmistuksiin aivan kuin pitkää matkaa varten.

Hänen matkalaukkunsa vietiin lähtöpäivän aattona Liébardin rattailla. Seuraavana päivänä sitten sama mies toi kaksi hevosta, joista toisella oli selässä naissatula sametilla päällystettyine selkänojineen, toisen hevosen selkään oli pantu kokoonkääritty päällystakki, joka muodosti istuimen tapaisen. Rouva Aubain nousi satulaan Liébardin taakse, Félicité nousi Virginien kanssa toisen hevosen selkään, ja Paul keikahti ratsastamaan herra Lechaptoisin aasin selkään, joka eläin oli luovutettu matkaa varten sillä ehdolla, että sitä hyvästi hoidettaisiin.

Tie oli niin huono, että nuo kahdeksan kilometriä veivät kokonaista kaksi tuntia. Hevoset vajosivat nilkkaan asti lokaan ja tekivät ponnistellessaan siitä irti takaruumiillaan raivokkaita liikkeitä; toiste niiden kaviot survoutuivat raitioihin; toiste niiden täytyi hypähtää. Liébardin tamma seisahtui muutamissa paikoin äkkiä. Hän odotti kärsivällisesti kunnes se taas lähti liikkeelle; ja hän puhui tien varrella olevien maatilojen omistajista, liittäen heidän elämäkertaansa siveellisiä mietteitä. Keskellä Toucquesia, kun kuljettiin krassikukkien ympäröimien ikkunoiden ohitse, hän virkahti kohauttaen olkapäitään:

— Siinä esimerkiksi asuu muudan rouva Lehoussais, joka sensijaan, että olisi ottanut nuoren miehen… —

Félicité ei kuullut sen enempää; hevoset ravasivat eteenpäin, aasi nelisti. Kaikki poikkesivat polulle, ristikkoportti avattiin, kaksi poikaa ilmestyi, astuttiin alas juhtien selästä lantasäiliön kohdalla, ihan talon kynnyksen edessä.

Muori Liébard oli kovin ihastuksissaan nähdessään emäntänsä. Hän tarjosi vieraalleen aamiaista, johon kuului häränselkää, sisälmyssylttyä, verimakkaraa, kanaviilokkia, kuohuvaa omenaviiniä, hedelmäkakkua, viinaan kastettuja luumuja. Ja kaikkea tätä höystivät rouvalle lausutut kohteliaisuudet, hän kun näytti niin terveeltä; niistä sai osansa niinikään neiti, joka oli tullut "kovin sieväksi", ja herra Paul, joka oli "erityisesti lihonut". Eikä unhoitettu vainajiakaan, lasten isovanhempia, jotka Liébardit olivat tunteneet, he kun jo usean sukupolven aikana olivat olleet perheen palveluksessa. Karjatalossa näkyi, kuten sen asujamissakin, vanhuuden leima. Katto-orret olivat madonsyömät, seinät savusta mustat ja ikkunat harmaat pölystä. Tammisessa kaapissa oli kaikenlaisia astioita ja esineitä, kannuja, lautasia, tinavateja sudenrautoja, keritsimiä; suunnattoman suuri käsiruisku sai lapset hyvälle tuulelle. Kolmella pihalla ei ollut ainoatakaan puuta, jonka tyvi ei ollut kääpäsienen peittämä, tai jonka oksilla ei ollut misteli-kimppua. Tuuli oli viskellyt niitä maahan ison joukon. Ne olivat alkaneet uudelleen kasvaa, ja kaikki ne nuokkuivat hedelmiensä painosta. Olkikatot, jotka näyttivät ruskealta sametilta ja olivat epätasaisen paksuja, saattoivat vastustaa rajuimpiakin tuulenpuuskia. Mutta ratasvaja oli tuiki rappeutunut ja luhistumaisillaan. Rouva Aubain lupasi miettiä korjauskeinoja ja käski satuloida ratsut matkaa varten.

Oltiin vielä puolen tunnin matkan päässä Trouvillesta. Pieni karavaani astui alas kulkeakseen Écoren yli; tämä oli jyrkkä mereen pistävä kallio, jonka juurella veneet laskivat maihin; ja muutamaa hetkeä myöhemmin, satamasillan päässä, poikettiin "Kultakaritsa" ravintolan pihaan, David-muorin luo.

Heti ensi päivistä alkaen Virginie ei enää tuntenut itseään niin heikoksi, mikä muutos johtui ilmanvaihdoksesta ja kylvyistä. Hän otti merikylpynsä uimapuvun puutteessa paita yllä; ja hänen hoitajansa puki hänelle jälleen vaatteet ylle tullivartijan mökissä, jota kylpijät käyttivät uimahuoneena.

Iltapäivällä kuljettiin aasi mukana Mustien kallioiden tuolle puolelle, Hennequevillen seuduille. Polku kohosi aluksi kukkulaisten paikkojen poikki, joita peitti puistonurmikkoon vivahtava ruohomatto, sitten se saapui ylängölle, jolla vuorottelivat laitumet ja viljelystyön alaiset pellot. Tien varrella, viidakossa, kohosi rautatammia, siellä täällä kuivunut iso puu ojensi sinitaivaan taustaa vasten vinkkuraviivaisia oksiaan.

Melkein aina levähdettiin jollakin niityllä, vasemmalla oli Deauville, oikealla le Havre, ja vastapäätä aava meri. Se säteili päiväpaisteessa, tasaisena kuin kuvastin, niin tyynenä, että tuskin kuuli henkäystäkään; varpuset vikertelivät piilopaikoissaan, ja ääretön taivaankansi kaareutui kaiken tämän yli. Rouva Aubain istui ompelutyönsä ääressä; Félicité punoi lähellä häntä vihvilöitä; Virginie noukki lavendeli-kukkia; Paul, jolla oli ikävä, tahtoi, että lähdettäisiin matkaan.

Toiste he kulkivat veneellä Toucques-joen poikki ja etsivät simpukoita. Pakoveden aikana tuli näkyviin meripiikkiäisiä ja limaskoja; ja lapset juoksivat tavoitellen ilmaan pärskyvää vaahtoa, jonka tuuli haihdutti. Hiedalle vyöryvät mainingit levisivät pitkin rantaa. Tämä ulottui silmänkantamattomiin, mutta manteren puolella olivat sen rajana hiekkasärkät, jotka erottivat sen *Suosta* — kilpa-ajokentän muotoisesta ruoho-aavikosta. Heidän palatessaan sitä tietä, taustassa ylängön rinteellä oleva Trouville suureni joka askeleelta ja näytti erikokoisine taloineen leviävän hilpeään epäjärjestykseen.

Liian kuumina päivinä he eivät lähteneet huoneistaan. Ulkoa tuleva häikäisevä valo pujotti kirkkaita juovia ikkunaluukkujen säleiden väliin. Kylästä ei kuulunut pienintäkään hälyä. Alhaalla katukäytävällä ei liikkunut ketään. Tämä yltympäri levinnyt hiljaisuus lisäsi yleistä rauhallisuutta. Kaukana tilkitsijät nakuttelivat vasaroillaan laivankylkiä, ja raskas tuulahdus toi mukanaan tervan hajua.

Päähuvi oli purjeveneiden paluu. Niin pian kun ne olivat kulkeneet reimarien ohi, alkoivat ne luo vailla. Niiden purjeet laskettiin alas kolmanneksen maston pituutta; ja keulapurjeen pullistuessa ilmapallon tavoin ne aaltojen kohistessa soluivat eteenpäin keskelle satamaa, missä ankkuri äkkiä laskettiin. Sitten vene käännettiin rantasiltaa kohti. Merimiehet heittelivät sätkiviä kaloja veneen laidan yli; jono rattaita odotti, ja pumpulikangas-myssyihin puetut vaimot riensivät vastaanottamaan vasuja ja syleilemään miehiänsä.

Eräs näistä tuli kerran puhuttelemaan Félicitétä, joka kotvan kuluttua astui huoneeseen ylen iloisena. Hän oli tavannut sisarensa; ja Nastasie Barette, Lerouxin vaimo, ilmestyi kantaen povellaan rintalasta, taluttaen oikeasta kädestä toista lasta; hänen vasemmalla puolellaan astui pieni laivapoika, nyrkit lanteilla ja lierihattu takaraivolla.

Neljännestunnin kuluttua rouva Aubain antoi hänen poistua.

Heidät tapasi aina keittiön ympäristöllä tai kävelyillä. Perheenisä ei näyttäytynyt.

Félicité kiintyi heihin. Hän osti heille vuodepeitteen, paitoja, keitinlaitoksen; ilmeisesti he liiaksi käyttivät hyväkseen hänen hyväsydämisyyttään. Tämä heikkous kiusasi rouva Aubainia, joka muutenkaan ei pitänyt sisarenpojan tuttavallisuudesta — tämä kun sinutteli hänen poikaansa; — ja kun Virginie alkoi yskiä eikä vuodenaika enää ollut suotuisa, palattiin Pont-l'Évêqueen.

Herra Bourais auttoi häntä valitsemaan koulun. Caenin poikakoulua pidettiin parhaana. Paul lähetettiin sinne, ja hän hyvästeli omaisiaan rohkein mielin, iloisena siitä, että pääsi taloon, jossa oli tovereita.

Rouva Aubain mukautui lopulta poikansa poissaoloon, se kun oli välttämätön. Virginie ajatteli sitä aikaa voittaen yhä vähemmin. Félicité kaipasi pojan meluavia leikkejä. Mutta muuan toimi tuotti hänelle viihdykettä; joulusta alkain hän joka päivä saattoi nuorta tyttöä rippikouluun.

III.

Polvistuttuaan ovella Félicité astui kirkkoon korkean keskikaton kohdalla kulkevan kaksinkertaisen istuinrivin välitse, avasi rouva Aubainin penkin, istuutui ja katseli ympärilleen.

Pojat oikealla, tytöt vasemmalla täyttivät kuoripenkit. Kirkkoherra seisoi kuorikorokkeen ääressä. Kuorin takaseinä-ikkunan lasimaalaus esitti Pyhää Henkeä, joka varjoi Neitsyttä; toisessa lasimaalauksessa näki Neitsyen polvillaan Jeesus-lapsen edessä, ja rippileipälippaan takana oli puinen veistokuva, joka kuvasi Pyhää Mikaelia tappamassa lohikäärmettä.

Pappi esitti ensin lyhykäisesti raamatunhistoriaa. Félicité näki hengessänsä paratiisin, vedenpaisumuksen, Baabelin tornin, palavia kaupunkeja, kansoja kuolinkamppailussa, kumoonkaadettuja epäjumalankuvia; kaikki tämä häntä häikäisi, ja siitä painui hänen mieleensä ylimmän olennon kunnioittaminen ja hänen vihansa pelko. Sitten hän itki kuunnellessaan kärsimyshistoriaa. Miksi olivat he ristiinnaulinneet hänet, joka rakasti lapsia, ruokki väkijoukkoja, paransi sokeat, ja joka sulasta lempeydestä oli tahtonut syntyä tallin seimessä, keskellä köyhiä? Kylvöt, elonleikkuut, viininvalmistukset, kaikki nuo kotielämän askareet, joista evankeliumi puhui, esiintyivät hänen elämässään; Jumalan läsnäolo oli pyhittänyt ne, ja Félicité rakasti nyt hellemmin karitsoja Karitsan tähden, kyyhkysiä Pyhän Hengen tähden.

Hänen oli vaikea kuvitella tämän olemusta; sillä hän ei ollut ainoastaan lintu, vaan vielä lisäksi liekki, ja toiste tuulenhenki. Ehkä juuri hänen valonsa leimuaa öisin soiden laidoilla, hänen hengityksensä kiidättää pilviä, hänen äänensä tekee kellot sulosointuisiksi; ja hän vaipui hartaaseen ihailuun, nauttien kirkon kiviseinistä huokuvasta viileydestä ja rauhasta.

Dogmeista hän ei ymmärtänyt mitään eikä edes yrittänyt ymmärtää. Kirkkoherra selitteli, lapset laskettelivat ulkolukuaan ja Félicité nukahti lopulta; hän heräsi äkkiä, kun lapset poistuessaan paukuttelivat korkojaan permannon kivilaattoja vastaan.

Tällä tavoin, kuuntelemalla, Félicité perehtyi rippikoulu-oppijaksoon, hänen uskonnollinen kasvatuksensa kun oli laiminlyöty hänen nuoruudessaan; ja siitälähtien hän jäljitteli kaikkia Virginien uskonnollisia hartausmenoja, paastosi samoin kuin hän, ripitti itsensä yhdessä hänen kanssaan. Kristuksen ruumiin juhlana he yhdessä pystyttivät kulkue-alttarin.

Virginien ensimäinen ripilläkäynti häntä jo edeltäpäin huolestutti. Hän oli levoton ajatellessaan kenkiä, rukousnauhaa, hartauskirjaa, käsineitä. Kovasti vavisten hän avusti äitiä Virginietä puetettaissa.

Koko jumalanpalveluksen ajan Félicité tunsi ahdistusta. Herra Bourais istui hänen edessään ja peitti häneltä osan kuoria; mutta ihan vastapäätä seisova neitosten joukko, alaslaskettujen harsojensa päällä valkea seppele, oli valkoinen kuin hanki; ja Félicité tunsi kaukaa rakkaan pienokaisen hänen hennommasta kaulastaan ja hartaasta asennostaan. Kello soi. Päät painuivat alas; syntyi hiljaisuus. Sitten urkujen pauhatessa laulajat ja seurakunta veisasivat "Agnus dei"-rukouksen; sitten alkoi poikien kulkue; ja heidän jälkeensä nousivat tytöt. Hitaasti astuen, kädet ristissä he kulkivat kirkkaasti valaistun alttarin ääreen, polvistuivat ensimäiselle askelmalle, saivat kukin vuoroonsa ehtoollisen ja palasivat samassa järjestyksessä rukoustuolilleen. Kun tuli Virginien vuoro, kumartui Félicité ulos penkistä paremmin nähdäkseen; ja mielikuvitusherkkänä niinkuin todella hellä ihminen ainakin, hänestä tuntui kuin olisi hän itse ollut tuo nuori tyttö; hänen kasvonsa muuttuivat tytön kasvoiksi, hänen hameensa puki tätä, tuon toisen sydän sykki hänen povessaan; avatessaan suunsa ja sulkiessaan silmäluomensa oli hän vähällä pyörtyä.

Seuraavana aamuna varhain hän ilmestyi sakaristoon ja pyysi, että kirkkoherra antaisi hänelle ehtoollisen. Hän nautti sen hartaana uskovaisena, mutta ei tuntenut samaa suloista tunnetta.

Rouva Aubain tahtoi antaa tyttärelleen täydellisen kasvatuksen; ja kun Guyot ei voinut opettaa hänelle englantia eikä musiikkia, päätti hän panna hänet täysihoitolaan Honfleurin Ursula-nunnaluostariin.

Tyttö ei vastustanut. Félicité huokaili, pitäen rouvaa taipumattomana. Sitten hän ajatteli, että hänen emäntänsä kenties oli oikeassa. Nämä asiat kävivät yli hänen käsityskykynsä.

Eräänä päivänä pysähtyivät vanhat katetut vaunut oven eteen; ja niistä astui alas nunna, joka tuli noutamaan nuorta neitiä. Félicité nosti tavarat kuomin katolle, antoi määräyksiä ajurille ja pani matka-arkkuun kuusi tölkkiä marjahilloa ja tusinan päärynöitä sekä orvokkikimpun.

Viime hetkellä Virginie alkoi rajusti nyyhkyttää; hän syleili äitiään, joka suuteli häntä otsalle toistaen:

— No, lapsi kulta, rohkeutta, rohkeutta!

Ajoneuvojen astuin nostettiin, ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Silloin rouva Aubain pyörtyi; ja illalla kaikki hänen ystävänsä, Lormeaun perhe, rouva Lechaptois, neidit Rochefeuille, herrat de Houppeville ja Bourais tulivat häntä lohduttamaan.

Tyttären poissaolo tuotti hänelle alussa paljon surua. Mutta kolmasti viikossa hän sai tältä kirjeen, muina päivinä hän itse hänelle kirjoitti, käveli puutarhassaan, luki hiukan, näin täyttäen ajan tyhjyyden.

Aamuisin Félicité tapansa mukaan meni Virginien huoneeseen ja katseli seiniä. Hänestä oli ikävää, ettei enää saanut suoria hänen hiuksiaan, kuroa hänen kenkänauhojaan, pistää peitteen reunoja patjojen ja vuoteen väliin — ja ettei enää alinomaa saanut nähdä hänen sieviä kasvojaan ja pitää häntä kädestä, kun lähdettiin kävelylle. Ikävissään hän koetti solmustaa pitsejä. Mutta hänen kovin kömpelöt sormensa katkoivat rihmat; hän ei enää välittänyt mistään, oli käynyt unettomaksi ja oli, kuten itse sanoi, vallan hukassa.

Haihduttaakseen ikäviä ajatuksiaan hän pyysi lupaa saada kutsua luokseen tervehdyksille sisarenpoikansa Victorin.

Tämä tuli sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen, posket punoittaen, rinta paljaana ja mukanaan maaseudun kenttien tuoksua, joiden kautta oli kulkenut. Heti paikalla Félicité kattoi hänelle pöydän. He aterioivat vastatusten; Félicité itse söi niin vähän kuin suinkin, välttääkseen kuluja, ja tyrkytti pojalle niin paljon ruokaa, että tämä lopulta nukahti. Iltakellojen ensi soiton kaikuessa hän herätti hänet, harjasi hänen housunsa, sitoi hänen kaulahuivinsa ja läksi kirkkoon, nojaten äidillisen ylpeänä hänen käsivarteensa.

Victorin vanhemmat käskivät hänen joka kerta tuoda mukanansa jotain, joko mytyn raakasokeria, palan saippuaa, tilkan paloviinaa, joskus rahaakin. Poika toimitti heidän vaatteitaan korjattavaksi; ja Félicité suostui tähän tehtävään, iloisena siitä, että toisen piti siis tulla uudestaan.

Elokuulla Victorin isä otti pojan mukaansa rannikko-purjehdukseen. Oli koululoman aika. Lasten paluu kotia lohdutti häntä. Mutta Paul oli käynyt oikulliseksi, eikä Virginie enää ollut siinä iässä, että häntä saattoi sinutella, mikä synnytti väkinäisyyttä ja jonkunmoisen juovan heidän välilleen.

Victor kävi järjestään Morlaixissa, Dunkerquessä ja Brightonissa; joka matkalta palatessaan hän toi Félicitélle lahjan. Ensi kerralla se oli simpukankuorista tehty rasia, toisella kerralla kahvikuppi; kolmannella kerralla miehen muotoinen mesileipätaikinasta tehty iso kakku. Poika tuli päivä päivältä kauniimmaksi, hän oli sorea varreltaan, silmät olivat syvät ja rehelliset, ja hänellä oli päässä nahkalakki, merimiesten tavoin työnnettynä takaraivolle.

Eräänä maanantaina, heinäkuun 14. p. 1819 — Félicité ei unhoittanut tätä päivämäärää — Victor kertoi sitoutuneensa lähtemään pitkälle matkalle, ja että hän ylihuomisen jälkeisenä yönä oli matkustajalaivalla kulkeva Honfleuristä kuunariinsa, jonka oli määrä aivan pian lähteä Havresta merille. Tällä matkalla hän kenties oli viipyvä kaksi vuotta.

Näin pitkää poissaoloa ajatellessaan Félicité joutui epätoivoon; ja sanoakseen sisarenpojalleen hyvästit, hän keskiviikko-iltana rouvan päivällisen jälkeen veti kalossit jalkaansa ja astui kiireesti nuo neljä ranskan peninkulmaa, jotka eroittavat Pont-l'Évêquen Honfleuristä.

Saavuttuaan hautuumaan kohdalle hän poikkesi oikealle, vaikka olisi pitänyt poiketa vasemmalle, ja eksyi halkotarhaan, josta taas palasi; vastaantulijat kehoittivat häntä kiiruhtamaan. Hän kiersi satama-altaan, joka oli täynnä laivoja, törmäsi vasten laivaköysiä; sitten maa alkoi viettää, tulia tuikki ristiin, ja hän luuli olevansa hullu, nähdessään ylhäällä ilmassa hevosia. Rantasillalla toiset hevoset hirnuivat meren peloittamina. Nostokone, johon ne kiinnitettiin, laski ne alukseen, missä matkustajat tunkeilivat omenaviini-tynnyrien, juustokorien ja jyväsäkkien keskellä. Kuuli kanojen kaakattavan, ja kapteeni kiroili ja muuan laivapoika seisoi nojaten ankkurin kannattajaan välinpitämättömänä kaikesta tästä. Félicité, joka ei ollut häntä tuntenut, huudahti: — Victor! — Hän nosti päänsä; Félicité syöksähti sinnepäin, mutta samassa laivan portaat äkkiä vedettiin ylös.

Matkustajalaiva, jonka naiset laulaen ja köydestä hinaten panivat liikkeelle, poistui satamasta. Sen runko rasahteli, raskaat aallot pieksivät sen kokkaa. Purje oli kääntynyt, ei enää voinut nähdä ainoatakaan matkustajaa — ja kuun hopeoimalla merellä se näytti mustalta pilkulta, joka vaalenemistaan vaaleni ja lopulta katosi.

Kulkiessaan hautuumaan ohi Félicité päätti sulkea Jumalan huomaan sen olennon, joka oli hänelle rakkainta maailmassa; ja hän rukoili kauan seisoallaan, kasvot kyynelten kostuttamina, silmät tuijottaen pilviä kohti. Kaupunki nukkui, tullivartijat kulkivat tarkastuksellaan; ja vettä valui lakkaamatta sulun rei'istä, kohisten kuin tulva. Kello löi kaksi.

Luostarin vastaanottohuonetta ei varmaankaan avattaisi ennen aamun koittoa. Viipyminen epäilemättä pahoittaisi rouvaa; ja huolimatta halustaan syleillä tuota toista lasta hän lähti paluumatkalle. Ravintolan palvelustytöt paraikaa heräilivät hänen saapuessaan Pont-l'Évêqueen.

Tuo poika parka oli siis monena kuukautena keinuva aalloilla! Hänen edelliset matkansa eivät olleet peloittaneet Félicitétä. Englannista ja Bretagnesta saattoi palata, mutta Amerikka, siirtomaat, saaret — ne olivat epävarmaa seutua, jossakin kaukana maailman äärissä.

Siitä lähtien Félicité ajatteli yksinomaan sisarenpoikaansa. Paahtavan kuumina päivinä hän suri sitä, että pojalla oli jano, ja ukkossäällä hän pelkäsi, että salama häneen iskisi. Kuunnellessaan savutorvessa ulvovaa tuulta kuvitteli Félicité tämän saman myrskyn nujertavan hänet murskautuvan maston huipussa, ruumis takakumarassa, vaahtoharson peittämänä, toiste taas — ja tämä johtui kuvitetun maantiedon muistelemisesta — villi-ihmiset söivät hänet, tai sieppasivat hänet metsässä kiinni apinat, tai hän kuoli autiolla meren rannikolla. Mutta hän ei koskaan puhunut levottomuudestaan.

Rouva Aubain puolestaan oli levoton tyttärensä tähden.

Kelpo nunnien mielestä hän oli herttainen, mutta heikko terveydeltään. Pieninkin mielenliikutus sai hänet hermostuneeksi. Täytyi luopua pianosta.

Rouva Aubain vaati luostarilta säännöllistä kirjeenvaihtoa. Eräänä aamuna, kun kirjeenkantajaa ei ollut näkynyt, hän kävi kärsimättömäksi; ja hän asteli salissa edestakasin nojatuolinsa ja akkunan väliä. Tämä oli todella eriskummaista! Neljään päivään ei mitään tietoja!

Félicité kehoitti häntä noudattamaan hänen esimerkkiään ja rauhoittumaan virkkaen:

— Nähkääs, hyvä rouva, minä en ole puoleen vuoteen saanut tietoja!…

— Kenestä?…

Palvelijatar vastasi hiljaa:

— No … sisarenpojastani.

— Vai niin, sisarenpojastanne!

Ja kohauttaen olkapäitään rouva Aubain jatkoi kävelyään, mikä merkitsi: — Sitä en tullut ajatelleeksi!… Muuten, se ei minua liikuta! Laivapoika, jätkä, kaikesta sitä välittäisi!… Kun sitävastoin minun tyttäreni… Ajatelkaahan!…

Vaikkakin tottuneena tuimaan kohteluun Félicité paheksui rouvan menettelyä, mutta unhoitti sen sitten.

Hänestä tuntui vallan luonnolliselta, että äiti surressaan tyttärensä kohtaloa joutui noin pois suunniltaan.

Ja olivathan nuo molemmat lapsukaiset yhtä tärkeät; hänen sydämessään piilevä side yhdisti heidät, ja heidän kohtalonsa tuli olla sama.

Apteekkari kertoi Félicitélle, että Victorin laiva oli saapunut Havanaan. Hän oli lukenut tämän tiedon lehdestä.

Ajatellessaan sikaareja, Félicité kuvitteli Havanaa maaksi, jossa ei tehdä muuta kuin poltellaan, ja Victor liikkui neekerien parissa keskellä tupakansavu-pilveä. Saattoikohan sieltä "tarpeen vaatiessa" palata maitse? Kuinka etäällä se oli Pont-l'Évêquestä? Saadakseen selvän tästä hän kääntyi herra Bouraisin puoleen.

Tämä otti esille kartastonsa ja alkoi selitellä pituusasteita; ja hän väänsi suunsa leveään koulumestarihymyyn huomatessaan Félicitén tyrmistymisen. Sitten hän osoitti lyijykynänsä varrella soikean täplän lovissa olevaa mustaa pilkkua, jota tuskin saattoi eroittaa, sanoen: — Kas tuossa. — Félicité kumartui kartan yli; tuo värillinen viivaverkko väsytti hänen silmiään, asiaa ollenkaan selvittämättä. Ja kun Bourais kehoitti häntä sanomaan, mikä häntä sekoitti, pyysi hän vaan näyttämään sitä taloa, missä Victor asui. Bourais kohautti käsivarsiaan, aivasti ja purskahti naurunremahdukseen; tuollainen yksinkertaisuus synnytti hänessä hilpeyttä; eikä Félicité ymmärtänyt sen syytä — hän, joka kenties halusi kartalla nähdä sisarenpoikansa valokuvankin, siihen määrään rajoitettu oli hänen älynsä.

Kaksi viikkoa myöhemmin Liébard, torimyynnin aikana kuten tavallisesti, astui sisälle keittiöön ja jätti Félicitélle kirjeen hänen langoltaan. Kun ei kumpikaan heistä osannut lukea, turvautui Félicité emäntäänsä.

Rouva Aubain, joka paraikaa laski sukankutimen silmukoita, asetti sen syrjään, avasi kirjekuoren, säpsähti ja virkkoi matalalla äänellä ja syvin katsein:

— Teille ilmoitetaan onnettomuus. Teidän sisarenpoikanne…

Hän oli kuollut. Sen enempää ei kirjeessä sanottu.

Félicité lyykistyi tuolille, painaen päänsä selkänojaan ja sulkien silmänsä, jotka äkkiä alkoivat punoittaa. Sitten hän, pää kumarassa, käsivarret riippuen sivuilla, katse tuijottavana, toisteli hetken kuluttua:

— Poika parka, poika parka!

Liébard katseli häntä huokaillen. Rouva Aubain vapisi lievästi.

Hän ehdoitti, että Félicité kävisi Trouvillessa katsomassa sisartaan.

Félicité vastasi eleellä, ettei se ollut tarpeellista.

Seurasi hiljaisuus. Kelpo Liébard katsoi soveliaaksi vetäytyä pois.

Silloin sanoi Félicité:

— Ei se heille merkitse mitään!

Hänen päänsä retkahti alas; ja vaistomaisesti hän silloin tällöin nosti työpöydällä olevia pitkiä sukkapuikkoja.

Pihalla kulki palvelijattaria kantaen paareilla vettävaluvia pesuvaatteita.

Huomatessaan heidät ikkunasta Félicité muisti pyykinpesunsa; eilen likoamaan pannut vaatteet täytyi tänään huuhdella; ja hän poistui huoneesta.

Hänen pyykkisiltansa ja pesusoikkonsa olivat Toucques-joen rannalla. Hän heitti rannalle joukon paitoja, kääri ylös hihansa ja otti kurikkansa; ja hänen vahvat iskunsa kuuluivat läheisiin puutarhoihin. Heinäniityt olivat tyhjät, tuuli liikutteli joen pintaa; pohjassa kasvavat isot kaislat heiluivat kuin vedessä uiskentelevien ruumiiden hiukset. Félicité hillitsi surunsa ja pysyi hyvin rohkeana iltaan asti. Mutta sulkeuduttuaan huoneeseensa hän antautui sen valtaan, heittäytyen vatsalleen patjalleen, kasvot uponneina pielukseen ja molemmat nyrkit ohimoilla.

Paljoa myöhemmin Félicité sai itse Victorin kapteenilta kuulla hänen kuolemansa yksityiskohdat. Hänestä oli liiaksi isketty suonta sairaalassa keltataudin tähden. Neljä lääkäriä oli yhtä haavaa hoitanut häntä. Hän oli kuollut heti paikalla, ja johtaja oli sanonut:

— Kas! vielä yksi lisää.

Victorin vanhemmat olivat aina kohdelleet häntä tylysti. Félicité oli mieluummin heitä näkemättä; eivätkä hekään puolestaan ottaneet askelta lähentelyyn, joko unhoituksesta tai kurjuuden tuottamasta paatumuksesta.

Virginie heikkoni heikkonemistaan. Hänellä oli hengenahdistuksia, yskää, alinomaista kuumetta, ja poskilla hehkuvat täplät tiesivät jotain syvällä piilevää tautia. Herra Poupart neuvoi oleskelua Provencessa. Rouva Aubain päätti ajatella neuvoa ja otti heti tyttärensä luokseen, välttäen Pont-l'Évêquen ilmanalaa.

Hän teki sopimuksen erään ajoneuvojen vuokraajan kanssa, joka vei hänet luostariin joka tiistai. Puutarhassa oli pengermä, jolta näki Seine-joen. Virginie käveli siellä nojaten äitinsä käsivarteen, astuen yli kuihtuneiden viiniköynnöslehtien. Joskus pilvien lomitse esiin pilkoittava aurinko pakoitti hänet tirkistelemään, hänen katsellessaan etäisiä purjeita ja koko taivaanrantaa, aina Tancarvillen linnasta Havren valotorneihin asti. Sitten levättiin lehtimajassa. Hänen äitinsä oli hankkinut pienen tynnyrin oivallista malaga-viiniä; ja nauraen ajatusta, että siitä voisi päihtyä, Virginie joi sitä pari siemausta, ei sen enempää.

Hänen voimansa palasivat. Syksy kului hiljalleen. Félicité sanoi, että rouva Aubain saattoi olla huoleton. Mutta eräänä iltana oltuaan kävelyllä lähistössä, näki Félicité palatessaan herra Poupartin ajoneuvot oven edessä; ja hän itse oli eteisessä. Rouva Aubain sitoi parhaillaan hattunsa nauhoja.

— Antakaa minulle hiillosastiani, kukkaroni, käsineeni, mutta joutukaahan.

Virginiellä oli keuhkotulehdus; se oli kenties arveluttavaa.

— Ei vielä! — sanoi lääkäri; ja molemmat nousivat ajoneuvoihin, isojen lumihiutaleiden tuprutellessa. Yö oli tulossa. Oli hyvin kylmä.

Félicité riensi kirkkoon sytyttämään vahakynttilän. Sitten hän juoksi ajoneuvojen jälkeen, jotka saavutti tuntia myöhemmin, ja takertui niiden takaosaan, pitäen kiinni pontimista. Samassa hänen mieleensä juolahti: — ovi oli jäänyt sulkematta; varkaita vielä sattuisi tulemaan. Ja hän laskeutui alas ajoneuvoilta.

Seuraavana aamuna, jo päivän valjetessa, hän meni lääkärin luo. Tämä oli saapunut kotia ja taas lähtenyt maalle. Sitten Félicité jäi majataloon, luullen, että joku outo ihminen toisi kirjeen. Viimein hän päivännousun aikana kyytivaunuilla matkusti Lisieuxiin.

Luostari oli kallioisen kadun pohjukassa. Puolitiessä hän kuuli outoja ääniä, kuolinkellon soittoa. — Se on toisia varten, — hän ajatteli; ja hän kolkutti kovasti ovivasaralla.

Pitkien minuuttien kuluttua kuului laahustelevien kenkien kolinaa; ovea raoitettiin, ja eräs nunna tuli näkyviin.

Kelpo sisar näytti murtuneen murheelliselta ja sanoi, että neiti "oli mennyt kaiken maailman tietä". Samalla Saint-Léonard-kirkon kello alkoi soida entistä nopeammin.

Félicité pääsi yläkertaan.

Jo huoneen kynnyksellä hän näki Virginien lepäävän selällään, kädet ristissä, suu auki, pää takakumarassa mustan ristin alapuolella ja liikkumattomien vuodeuudinten välillä, jotka eivät olleet niin valkeat kuin hänen kasvonsa. Polvistuneena vuoteen juurelle, josta piteli kiinni käsillään, nyyhkytti rouva Aubain epätoivoisesti. Luostarin johtajatar seisoi oikealla. Lipastolla kolme kynttilää punapilkkuliekkeineen; ja ulkona sumu verhosi ikkunat valkoharsollaan. Jotkut nunnat veivät rouva Aubainin pois.

Kahteen yöhön Félicité ei lähtenyt vainajan luota. Hän toisti samat rukoukset, pirskoitti vihkivettä liinoille, palasi istumapaikalleen ja katseli ruumista. Ensimäisen valvontansa jälkeen hän huomasi, että vainajan kasvot olivat käyneet keltaisiksi, huulet sinerviksi, nenä suipommaksi ja että silmät olivat vaipuneet syvemmälle. Hän suuteli niitä moneen kertaan; eikä hän olisi suuresti ihmetellyt, jos Virginie olisi jälleen avannut ne; tällaisille sieluille yliluonnollinen on vallan yksinkertaista. Hän pesi ruumiin, verhosi sen käärinliinoihin, laski sen arkkuun, pani seppeleen sen päähän, levitti sen hiukset. Ne olivat tavattoman pitkät hänen ikäisekseen. Félicité leikkasi niistä itselleen ison tukon, josta puolet kätki povelleen, päättäen olla niitä koskaan hukkaamatta.

Ruumis vietiin Pont-l'Évêqueen rouva Aubainin toivomuksen mukaisesti; hän itse seurasi katetuissa vaunuissa ruumisvaunuja.

Hautausmessun jälkeen lähdettiin kolmen neljännestunnin matkan päässä olevalle hautuumaalle. Paul astui etunenässä ja nyyhkytti. Herra Bourais kulki jälessä, sitten seudun huomattavimmat asukkaat, naiset mustissa vaipoissa, ja viimeisenä Félicité. Hän muisteli sisarenpoikaansa, ja ajatellessaan, ettei ollut voinut osoittaa hänelle tätä kunnioitusta, hän kävi kohta alakuloisemmaksi, aivan kuin olisi hänet haudattu tuon toisen kanssa.

Rouva Aubainin epätoivo oli rajaton.

Ensin hän kapinoi Jumalaa vastaan, pitäen häntä kohtuuttomana, kun oli riistänyt häneltä hänen tyttärensä, tuon lapsen, joka ei koskaan ollut tehnyt pahaa ja jonka omatunto oli niin puhdas! Mutta ei! Hänen olisi pitänyt viedä hänet etelään. Toiset lääkärit olisivat hänet parantaneet. Hän syytti itseään, tahtoi rientää tyttärensä luo ja päästi epätoivon huutoja keskellä houreitaan. Hän näki miesvainajansa merimiehenpuvussa palaavan pitkältä matkalta ja kuuli hänen itkien sanovan saaneensa käskyn viedä pois Virginien. Silloin he yhdessä neuvottelivat, mistä löytäisivät tyttärelleen piilopaikan.

Kerran hän palasi puutarhasta vallan hämmentyneenä. Vähää ennen (hän näytti paikan) isä ja tytär olivat vieretysten ilmestyneet hänelle eivätkä tehneet mitään; he vain katselivat häntä.

Monen kuukauden ajan rouva Aubain pysyi huoneessaan toimettomana. Félicité piti hänelle lempeitä nuhdesaarnoja; täytyihän säästää itseään poikaansa varten, ja tuota toistakin varten, hänen muistonsa nimessä. — Häntä varten? — virkkoi rouva Aubain ikäänkuin heräten unesta. — Niin, se on totta!… Te ette unhoita häntä! — Tällä hän tarkoitti hautuumaata, jonne häneltä tarkoin oli kielletty pääsy.

Félicité kävi siellä joka päivä.

Täsmälleen kello neljä hän kulki talojen ohi, nousi mäenrinteelle, avasi portin ja meni Virginien haudalle. Siinä oli pieni vaaleanpunainen marmoripylväs, kivilaatta alla ja rautaketjut pienen istutuksen ympärillä. Kukkalavat olivat aivan kukkien peitossa. Félicité kasteli niiden lehtiä, levitti uutta hiekkaa, laskeutui polvilleen paremmin voidakseen muokata maata. Niin pian kun rouva Aubain jaksoi tulla sinne, hän tunsi haudan näkemisestä huojennusta, jonkinmoista lohdutusta.

Sitten vuodet vierivät, toistensa kaltaisina, ilman muita merkkitapauksia kuin suurten juhlien paluu: pääsiäisen, taivaaseenastumisen, pyhäinmiestenpäivän. Merkkipäiviä, joita aikamääräyksissä myöhemmin mainittiin, muodostivat eräät talon tapaukset. Niinpä esim. vuonna 1825 kaksi lasimestaria kalkitsi eteisen seinät; v. 1827 osa kattoa romahti alas pihalle ja oli vähällä tappaa miehen. Kesällä v. 1828 oli rouvan tarjoaminen pyhää leipää; samaan aikaan Bourais poistui salaperäisesti; vanhat tuttavatkin vähitellen muuttivat manalle: Guyot, Liébard, rouva Lechaptois, Robelin, eno Gremanville, joka jo kauan oli ollut halvautunut.

Eräänä yönä postinkuljettaja ilmoitti Pont-l'Évêquessä, että heinäkuun vallankumous oli puhjennut. Muutamaa päivää myöhemmin nimitettiin uusi aliprefekti: parooni Larsonnière, joka oli ollut konsulina Amerikassa, ja jonka talossa oli, paitsi hänen vaimoaan, käly ynnä kolme tytärtä, jo koko isoja. Heidän nähtiin kävelevän pihanurmikollaan, puettuina avaroihin puseroihin; heillä oli neekeri ja papukaija. He kävivät rouva Aubainin luona tervehdyksellä, eikä rouva Aubain laiminlyönyt vastata vierailuun. Kun he näkyivät kaukaa, riensi Félicité rouvalle ilmoittamaan heidän tuloaan. Mutta yksi ainoa seikka vain oli omansa rouvan mieltä liikuttamaan, nimittäin hänen poikansa kirjeet.

Tämä poika ei antautunut millekään uralle, sillä hän vietti täydellistä kapakka-elämää. Äiti maksoi hänen velkansa; mutta poika teki uusia velkoja; ja huokaukset, jotka rouva Aubain päästi kutoessaan sukkaa ikkunan ääressä, saapuivat Félicitén kuuluviin, joka keittiössä polki rukinpyöräänsä.

He kävelivät yhdessä säleaidan vierustalla; ja he puhuivat aina Virginiestä, arvaillen, olisiko se tai se seikka häntä miellyttänyt, ja mitä hän siinä tilaisuudessa todennäköisesti olisi sanonut.

Kaikki Virginien tavarat mahtuivat hänen huoneensa seinäkaappiin; siinä huoneessa oli kaksi vuodetta. Rouva Aubain tarkasti noita peruja niin harvoin kuin suinkin. Eräänä kesäpäivänä hän epäröityään päätti toimeenpanna katsastuksen; ja vaatekaapista lenteli koiperhosia.

Hänen hameensa riippuivat rivissä naulakon reunasta, jolla oli kolme nukkea, leikkivanteita, talouskaluja ja hänen käyttämänsä pesuvati. Naiset ottivat kaapista hameet, sukat, nenäliinat ja levittivät ne molemmille vuoteille, ennenkuin taas panivat ne kokoon. Aurinko valaisi näitä rääsypahaisia, niin että tahrapilkut ja ruumiinliikkeiden muodostamat poimut tulivat näkyviin. Ulkona oli kuuma ja taivas sininen, muuan rastas raksutteli. Kaikki näytti elävän syvässä ja suloisessa rauhassa. He löysivät tavaroiden joukosta pienen ruskean silkkinukka-lakin, jossa oli pitkät karvat, mutta se oli vallan koin syömä. Félicité pyysi saada säilyttää sen muistona. Molempien silmät kiintyivät toisiinsa ja kostuivat kyynelistä; lopuksi emäntä avasi sylinsä ja palvelijatar heittäytyi siihen; ja he puristivat toistaan rintaansa vasten, tyynnyttäen suruaan suudelmalla, joka saattoi heidät toistensa vertaisiksi.

Tämä oli ensi kerta heidän elämässään; rouva Aubain ei ollut mikään tunteenpurkauksille herkkä luonne. Félicité oli hänelle siitä kiitollinen kuin hyvästäteosta ja rakasti häntä siitälähtien uskollisena kuin koira ja uskonnollisen hartaasti.

Hänen sydämensä hyvyys kasvoi.

Kuullessaan kadulta ohimarssivan rykmentin rummun pärinää, hän asettui oven eteen omenaviini-haarikka kädessä ja tarjosi sotilasten juoda. Hän hoiti kolerasairaita. Hän suosi puolalaisia; jopa eräs heistä ilmoittautui halukkaaksi naimaan hänet. Mutta sitten he riitaantuivat; eräänä aamuna, kun hän palasi kirkosta, oli tuo puolalainen keittiössä, johon hän omin luvin oli tullut ja missä oli valmistanut itselleen sillirosollin, jota nyt söi kaikessa rauhassa.

Puolalaisten jälkeen oli hänen huolenpitonsa esineenä isä Colmiche, joka sanoi olleensa näkemässä vuoden 93:n hirmutöitä. Hän asui joen rannalla, sikolätin raunioissa. Katupojat katselivat häntä seinien raoista ja viskelivät häntä kivillä, jotka putosivat alas hänen kurjalle makuusijalleen, missä hän lepäsi alinomaisten yskimiskohtausten puistamana, hiukset hyvin pitkinä, silmäluomet verestävinä ja käsivarressa paise, joka oli päätä isompi. Félicité hankki hänelle liinavaatteita, koetti siivota hänen komeroansa ja uneksi hänen majoittamistaan pesutupaan, siten häiritsemättä rouvaa. Kun syöpäpaise oli puhjennut, hoiteli Félicité sitä siteillä joka päivä, toi hänelle joskus kakun ja siirsi hänet makaamaan olkikuvolle päiväpaisteeseen. Ja ukkoparka laski suustaan kuolaa ja vapisi, kiittäen häntä heikolla äänellään, pelkäsi menettävänsä hänet ja ojensi käsiään heti kun huomasi hänen poistuvan. Hän kuoli. Félicité toimitutti kuolinmessun hänen sielunsa rauhan hyväksi.

Tuona päivänä hänelle sattui hyvin onnellinen tapaus: päivällisaikaan ilmestyi taloon rouva de Larsonnièren neekeri tuoden häkissä olevan papukaijan ynnä istumapuun, ketjut ja munalukon. Mukana seuraava paroonittaren kirje ilmoitti rouva Aubainille, että hänen miehensä oli koroitettu prefektiksi ja että he jo sinä iltana matkustivat pois seudulta; ja hän pyysi rouva Aubainia vastaanottamaan tämän linnun muistoksi ja merkiksi hänen kunnioituksestansa.

Se oli jo kauan aikaa askartanut Félicitén mielikuvituksessa, se kun oli kotoisin Amerikasta; ja tämän maan nimi palautti hänen mieleensä Victorin, ja lopulta hän tiedusteli sitä neekeriltä. Jopa hän kerran oli sanonut: — Olisipa rouva iloinen, jos saisi sen!

Neekeri oli toistanut keskustelun emännälleen, joka ei voinut viedä lintua mukanansa ja vapautui siitä tällä tavalla.

IV.

Sen nimi oli Lulu. Sen ruumis oli vihreä, siivenpäät vaaleanpunaiset, otsa sininen ja rinta kullankarvainen.

Mutta sillä oli väsyttävä tapa pureskella yöpuutaan, se raastoi irti höyheniään, siroitteli ympärilleen ulostuksiaan, pirskoitti kylpykuppinsa vettä; rouva Aubain, joka oli kyllästynyt siihen, lahjoitti sen ikipäiviksi Félicitélle.

Hän ryhtyi sitä opettamaan; pian se toisteli: Kelpo poika! Palvelijanne, herra! Päivää, Mari! Sen paikka oli lähellä ovea, ja moni ihmetteli, ettei se vastannut kun sitä mainittiin "pikku Jankoksi", sillä kaikkia papukaijojahan puhutellaan tällä nimellä. Sitä verrattiin kalkkunaan, pökkelöön — kaikki tikarinpistoksia Félicitélle! Kummallista itsepäisyyttä Lulun puolelta, se kun lakkasi puhumasta heti kun sitä rupesi katselemaan!

Siitä huolimatta se kaipasi seuraa, sillä sunnuntaisin, kun neidit Rochefeuille, herra Houppeville ja uudet ravintolavieraat — apteekkari Onfroy, herra Varin ja kapteeni Mathieu — pelasivat korttia, se pieksi ikkunaruutuja siivillään ja piti niin hurjaa melua, että oli mahdoton kuulla mitä toiset puhuivat.

Bouraisin kasvot epäilemättä näyttivät siitä hullunkurisilta. Heti hänet nähdessään se alkoi nauraa täyttä kurkkua. Sen terävä ääni kajahti pihalle, kaiku toisti sen, naapurit asettuivat ikkunan ääreen ja alkoivat niinikään nauraa; ja välttääkseen papukaijan huomion herra Bourais hiipi pitkin muuria, peittäen kasvonsa lakillaan, saapui joelle ja pujahti sitten sisään puutarhaportista: ja ne katseet, jotka hän loi lintuun, olivat kaikkea muuta kuin hellät.

Teurastajanrenki oli lyönyt Lulua, se kun oli rohjennut pistää päänsä hänen koriinsa; ja siitälähtien lintu aina koetti nipistää häntä paidan läpi. Fabu uhkasi vääntää siltä niskat nurin, vaikka hän ei ollut julma luonteeltaan, huolimatta käsivarsiensa ihopiirroksista ja isosta poskiparrastaan. Päinvastoin hän piti tuosta papukaijasta, jopa — leikkisänä luonteeltaan, koetti opettaa sitä kiroilemaan. Félicité, jota nämä vehkeet pelästyttivät, asetti sen keittiöön. Sen ketjut irroitettiin ja se sai vapaasti liikkua talossa.

Kulkiessaan alas portaita se riippui astuimista käyrän nokkansa varassa, nosti ensin oikeata, sitten vasenta jalkaansa; Félicité pelkäsi, että tämä voimistelu voisi tuottaa sille pyörrytyksen. Se tulikin sitten kipeäksi, eikä enää voinut puhua eikä syödä. Sen kielen alusta turposi, niin kuin joskus kanoilla. Félicité paransi sen, poistaen kynsillään ajettuman. Herra Paul oli eräänä päivänä kyllin varomaton puhaltamaan sen sieraimin tupakansavua; toisen kerran, kun rouva Lormeau ärsytti sitä päivänvarjonsa varren päällä, se nokkasi siitä irti helan; lopulta se karkasi.

Félicité oli pannut sen nurmikolle hetkeksi raittiista ilmasta nauttimaan ja oli poistunut toviksi; ja kun hän palasi, oli papukaija poissa! Ensin hän haki sitä pensastosta, rannalta ja katoilta, kuuntelematta emäntäänsä, joka huusi: — Pitäkää varanne! Olettehan vallan hullu!

Sitten hän tarkasteli kaikki Pont-l'Évêquen puutarhat; ja hän pysäytti ohikulkijat:

— Ettekö sattumalta ole nähnyt minun papukaijaani? — Niille, jotka eivät tunteneet papukaijaa, hän selitti, minkälainen se oli. Äkkiä hän luuli eroittavansa myllyn takana, töyryn juurella, jotain vihreätä, joka liipoitteli. Mutta saavuttuaan mäen huipulle hän ei nähnyt mitään! Muuan kulkukauppias vakuutti vastikään nähneensä sen Simon-muorin kaupassa. Félicité lähti sinne juoksujalkaa. Mutta ei edes ymmärretty, mitä hän tarkoitti. Viimein hän palasi kotia uupuneena, kengät hajaantumistilassa, kuoleman siemen olemuksessaan; ja istuen keskellä penkkiä rouvan vieressä hän kertoi kaiken, minkä oli tehnyt, kun äkkiä kevyt paino laskeutui hänen olalleen: se oli Lulu! Mitä kummaa se olikaan tehnyt? Se oli kai samoillut lähistössä!

Vaivoin Félicité tästä tointui, tai oikeammin, hän ei tointunut ollenkaan.

Vilustumisesta hän sai kaularöhkän ja vähän myöhemmin korvien särkyä. Kolmea vuotta myöhemmin hän tuli kuuroksi; ja hän puhui hyvin kovaa kirkossakin. Vaikka hänen tekemänsä synnit tuottamatta hänelle häpeää tai pahennusta kenellekään olisivat voineet tulla julkisiksi koko hiippakunnassa, kirkkoherra kuitenkin katsoi soveliaaksi ottaa hänet rippitunnustukselle ainoastaan sakaristoon.

Kuviteltu suhina saattoi hänet levottomaksi. Usein hänen emäntänsä sanoi: — Hyvä Jumala! kuinka olette lapsellinen! — Félicité vastasi: — Niin kyllä, rouva — ja hän etsi jotain ympäriltään.

Hänen ajatustensa ennestäänkin ahdas piiri supistui supistumistaan, eikä kirkonkellojen soittoa eikä härkien mylvintää enää ollut olemassa. Kaikki olennot toimivat ääneti kuin aaveet. Yksi ainoa ääni vielä saapui hänen korvaansa, nimittäin papukaijan ääni.

Ikäänkuin huvittaakseen häntä se matki paistin käänninraudan naksahdusta, kalakauppiaan terävää huutoa ja vastapäätä asuvan puusepän sahaamista; ja kun ovikello soi se, matki rouvaa: — Félicité! Ovikello! Ovikello!

Heidän välillään oli vuoropuheluja, papukaija toisti loppumattomiin ohjelmistonsa kolmea lausetta, ja Félicité vastasi niihin tolkuttomin sanoin, joihin hän kuitenkin purki sydämensä yltäkylläisyyttä. Lulu, tuo eristetty olento, oli melkein kuin poika, rakastaja. Se kiipesi hänen sormiaan pitkin, se nipisteli hänen huuliaan, se takertui kiinni hänen huiviinsa; ja kun hän taivutti päänsä imettäjien tavoin, hänen huntunsa isot siipiverhot ja linnun siivet värähtelivät yhdessä.

Kun taivas peittyi pilviin ja ukkonen jyrisi, lintu kirkui, kenties muistaen syntymämetsiensä tulvia. Veden lorina sai sen vallan haltioihinsa, se lenteli levottomana, kohosi kattoon, kaatoi kaiken kumoon tiellään ja meni pulikoimaan puutarhan vesilätäkköön, mutta palasi seuraavassa tuokiossa häkin rautaristikolle istumaan, ja hyppiessään kuivatakseen höyheniään se näytti milloin pyrstöänsä, milloin nokkaansa.

Eräänä aamuna tuona kauheana talvena 1837, kun Félicité oli asettanut sen palavan pesän eteen pakkasen takia, hän huomasi sen kuolleeksi keskellä häkkiänsä, pää riipuksissa ja kynnet takertuneina rautalankoihin. Nesteiden tungos kai oli sen tappanut? Hän piti persiljamyrkytystä todennäköisenä; ja vaikka ei ollut minkäänlaisia todistuksia, kohdistuivat hänen epäluulonsa Fabuhun.

Hän itki niin katkerasti että hänen emäntänsä sanoi: — No, antakaa täyttää se!

Félicité kysyi neuvoa apteekkarilta, joka aina oli ollut hyvä papukaijalle.

Tämä kirjoitti Havreen. Muuan Fellacher-niminen mies otti täyttääkseen linnun. Mutta kun postivaunuista joskus katosi tavaroita, päätti hän itse viedä sen Honfleuriin.

Lehdettömiä omenapuita oli loppumattomana jonona tien kummallakin reunalla. Ojissa oli jäätä. Koirat haukkuivat talojen ympärillä; ja kädet vaippansa alla, pienet mustat puukengät jalassa ja vasu kädessä hän astui nopeasti keskellä tietä.

Hän kulki metsän läpi, sivuutti Haut-Chênen ja saapui Saint-Gatieniin.

Hänen jälessään, tomupilven keskellä ja myötämaan jouduttamina, syöksähtivät postivaunut eteenpäin kuin pilvenpatsas. Nähdessään tuon naisen, joka ei antanut tietä, vaunujen ajaja nousi seisomaan kuomin eteen ja postinkuljettaja huusi, ja neljä hevosta, joiden vauhti ei ollut hillittävissä, jouduttivat juoksuaan. Kaksi ensimäistä hevosta hiipaisi Félicitétä; ohjaksia tempomalla ajaja sai ne väistymään tien oheen, mutta vihoissaan hän lisäksi kohotti käsivartensa ja antoi isolla piiskallaan Félicitélle niin lujan lyönnin vatsaan, että hän kaatui selälleen.

Ensi liikkeekseen hän, jälleen tultuaan tajuihinsa, avasi vasunsa. Lulu ei onneksi ollut vioittunut. Mutta Félicité tunsi polttavaa kipua oikeassa poskessa; kädet, joilla hän sitä tunnusteli, olivat punaiset. Verta vuoti. Hän istuutui kivikasalle, pyyhki nenäliinalla kasvojaan, sitten hän alkoi syödä leipäpalaa, jonka varovasti kylläkin oli pannut vasuun, ja lohdutteli itseään saamastaan haavasta katselemalla lintua.

Saavuttuaan Ecquemauvillen huipulle hän näki Honfleurin valoja, jotka tuikkivat yössä kuin joukko tähtiä; taampana levisi meri himmeänä. Silloin hän väsyneenä pysähtyi ja hänen lapsuutensa kurjuus, ensi rakkauden tuottama pettymys, hänen sisarenpoikansa merille lähtö, Virginien kuolema, palasivat mieleen nousuveden aaltojen tavoin, hänen kurkkuansa ahdisti ja hän oli vähällä tukehtua.

Sitten hän pyrki kapteenin puheille; ja jo ennenkuin näytti, mitä oli tuonut mukanaan, hän kehoitti tekemään huolellista työtä.

Fellacher piti papukaijaa kauan luonaan. Hän lupasi aina palauttaa sen seuraavalla viikolla; mutta vasta puolen vuoden kuluttua hän ilmoitti lähettäneensä matkaan laatikon, eikä asiasta sitten kuulunut sen enempää. Saattoi jo pelätä, ettei Lulu enää koskaan palaisi. — Varmaankin se on minulta varastettu, — ajatteli Félicité.

Mutta lopulta se saapui — ja loistavana, istuen pystyasennossa oksalla, joka oli kierretty kiinni mahonki-alustaan, toinen jalka pystyssä, pää kallellaan ja nokassa pähkinä, jonka täyttäjä, tavoitellen suuremmoista vaikutelmaa, oli kullannut.

Félicité sulki sen huoneeseensa.

Tämä suoja, johon hän päästi ani harvoja, oli samalla kappelin ja rihkamapuodin näköinen, niin paljo uskonnollisia esineitä ja kirjavaa romutavaraa se sisälsi.

Iso kaappi oli tiellä ovea avattaessa. Vastapäätä puutarhanpuolista ikkunaa oli pyöreä kattoikkuna, joka avautui pihan puolelle; telttisängyn vieressä oli pöytä, jolle oli ladottu vesikannu, kaksi kampaa ja särölle lyödyllä lautasella sininen saippuapala. Seinillä näki rukousnauhoja, medaljonkeja, useita Neitsyt Marian kuvia, kookospähkinän-kuoresta tehty vihkivesimalja; lipastolla, joka oli peitetty veralla kuin alttari, Victorin antama simpukkakuori-rasia; lisäksi ruiskukannu ja pallo, kirjoitusvihkoja, kuvitettu maantieto, kenkäpari; ja kuvastimen naulaan nauhoistaan ripustettu pieni silkkinukkahattu! Menipä Félicité tämänlaisten esineiden kunnioittamisessa niin pitkälle, että säilytti erästä herra-vainajan pitkää takkiakin. Kaiken vanhan romun, josta rouva Aubain ei enää välittänyt, Félicité otti huoneeseensa. Tällä tavoin oli tullut lipaston laidalle tekokukkia ja katto-ikkunan syvennykseen Artoisin kreivin muotokuva.

Laudanpätkälle asetettuna Lulu sai paikkansa huoneessa kamiinin ulkonevalla reunalla. Joka aamu herätessään päivän valjetessa hän näki sen ja muisti silloin menneet päivät ja mitättömät tapaukset pienimpine yksityiskohtineen, tehden sen surematta, vallan tyynenä.

Voimatta keskustella kenenkään kanssa hän eli unissakävijän horrostilassa. Kristuksen ruumiinjuhlan kulkueet saivat hänet virkenemään. Naapurivaimoilta hän pyysi soihtuja ja olkimattoja koristaakseen niillä kadulle pystytettyä alttaria.

Kirkossa hän aina katseli Pyhää Henkeä, ja pani merkille, että se vivahti papukaijaan. Tämä yhdennäköisyys tuntui hänestä vielä selvemmältä eräässä Épinalin väripainos-kuvassa, joka esitti Vapahtajamme kastetta. Purppuranpunaisine siipineen ja smaragdinvihreine höyhenineen se oli Lulun ilmetty muotokuva.

Ostettuaan sen, hän ripusti sen Artoisin kreivin sijalle, ja nyt hän yhdellä katseella saattoi nähdä molemmat, sekä kuvan että täytetyn papukaijan. Ja ne sulivat yhteen hänen ajatuksissaan, papukaija muuttui pyhäksi tästä suhteestaan Pyhään Henkeen, joka taas kävi hänen silmissään elävämmäksi ja tajuttavammaksi. Isä Jumala ei ollut voinut ilmoittautuakseen valita kyyhkystä, koska nuo linnut eivät osaa puhua, vaan jonkun Lulun esivanhemmista. Ja Félicité rukoili katsellen kuvaa, mutta kääntyi silloin tällöin puoleksi lintuun päin.

Hänessä heräsi halu ruveta Neitsyt Marian luostarikunnan nunnaksi. Mutta rouva Aubain kehoitti häntä luopumaan tästä aikeesta.

Sitten seurasi huomattava tapaus: Paulin avioliitto.

Oltuaan ensin notarion kirjurina, sitten kauppa-alalla, tullilaitoksessa, veroitusvirastossa ja ryhdyttyään toimenpiteisiin päästäkseen vesi- ja metsänhoito-alalle hän kuudenneljättä vuoden ikäisenä äkkiä ikäänkuin taivaan viittauksesta huomasi oikean alansa: reistraattorinviraston! Ja hän osoitti siinä niin suurta kykyä, että eräs tarkastaja tarjosi hänelle tyttärensä ja lupasi hänelle suosittelevaa suojelustaan.

Paul, joka oli muuttunut vakavaksi, toi vaimonsa äitinsä taloon.

Tämä nainen häpäisi Pont-l'Évêquen tapoja, esiintyi ylpeänä kuin prinsessa ja loukkasi Félicitétä. Hänen lähtiessään pois rouva Aubain tunsi helpoitusta.

Seuraavalla viikolla saatiin kuulla, että herra Bourais oli kuollut eräässä Ala-Bretagnen majatalossa. Huhu, että se oli itsemurha, näyttäytyi todeksi; ruvettiin epäilemään hänen rehellisyyttään.

Rouva Aubain tarkasti laskujaan ja sai ennen pitkää selville vainajan petoksien sarjan: suorittamattomien maksujen, salaamisen, salattuja metsänmyyntejä, vääriä kuitteja, j. n. e. Lisäksi hänellä oli äpärä ja suhde erääseen naikkoseen, nimeltä Dozulé.

Nämä häpeälliset teot surettivat rouva Aubainia suuresti. Maaliskuulla 1853 hän tunsi kipua rinnassaan, hänen kielensä tuntui karvaalta, eivätkä iilimadot helpoittaneet tuskia; ja yhdeksäntenä iltana hän huoahti viimeisen henkäyksensä täsmälleen kahdenkahdeksatta vuoden ikäisenä.

Häntä oli luultu nuoremmaksi hänen ruskean tukkansa tähden, jonka suortuvat ympäröivät hänen kelmeitä rokonarpisia kasvojaan. Ainoastaan harvat ystävät häntä kaipasivat, sillä hänen käyttäytymisensä oli ollut ylpeätä ja luotaan sysäävää.

Félicité suri häntä enemmän kuin palvelija tavallisesti suree emäntä-vainajaa. Se, että rouva kuoli ennen häntä, pani hänen ajatusmaailmansa sekaisin, se tuntui hänestä vastustavan säännöllistä maailmanjärjestystä, se tuntui hyväksymättömältä, suunnattomalta.

Kymmentä päivää myöhemmin — niin kauan kesti matka Besançonista — saapuivat perilliset. Miniä penkoi vetolaatikot, valitsi itselleen huonekaluja, myi loput, sitten he palasivat kotipaikalleen.

Rouvan nojatuolin, jakkaran, hiillosastian, kahdeksan tuolia he olivat vieneet mukanansa. Piirrosten sijalla oli seinillä keltaiset nelikulmiot. He olivat niinikään vieneet molemmat pikku vuoteet patjoineen, eikä seinäkaapissa enää näkynyt ainoatakaan Virginien tavaroista! Félicité kulki alakerrasta yläkertaan, ollen menehtymäisillään suruun.

Seuraavana päivänä ilmestyi ulko-ovelle ilmoitus; apteekkari huusi Félicitén korvaan, että talo oli myytävänä.

Félicité horjahti, ja hänen täytyi istuutua.

Enimmin häntä suretti se ajatus, että hänen täytyisi jättää huoneensa, — joka oli niin mukava Lulu paralle. Luodessaan siihen tuskaisen katseen hän rukoili Pyhää Henkeä ja sai tuon epäjumalanpalvelukseen vivahtavan tavan lausua tunteenpurkauksensa polvistuneena papukaijan eteen. Joskus kattoikkunasta sisään pilkoittava aurinko osui täytetyn linnun lasisilmään, heijastaen siitä kirkkaan valosäteen, joka sai Félicitén haltioihinsa.

Hän oli jälkisäädöksen kautta saanut emäntä-vainajaltaan kolmensadan kahdeksankymmenen frangin suuruisen vuotuisen eläkkeen. Puutarha tuotti hänelle vihanneksia. Vaatteita hänellä oli riittävästi kuolinpäiväänsä saakka ja valaistusta hän säästi panemalla maata jo iltahämärissä.

Hän ei ollenkaan lähtenyt ulos kävelylle, välttääkseen näkemästä romukauppiaan myymälää, jossa oli muutamia talon entisistä huonekaluista. Pyörtymiskohtauksensa jälkeen hän ontui toista jalkaansa; ja kun hänen voimansa alkoivat vähetä, kävi Simon-muori, joka oli tehnyt vararikon sekatavarakaupassaan, joka aamu pilkkomassa hänelle puita ja nostamassa vettä.

Hänen silmänsä kävivät yhä heikommiksi. Ikkunoiden liistaluukkuja ei enää avattu. Useita vuosia kului. Eikä taloa vuokrattu eikä myyty.

Peläten, että hänet ajettaisiin pois, Félicité ei pyytänyt mitään korjauksia. Kattolaudat lahosivat; koko talven ajan hänen pieluksensa kastui katosta tihkuvasta vedestä. Pääsiäisen jälkeen Félicité alkoi sylkeä verta.

Silloin Simon-muori kääntyi lääkärin puoleen. Félicité tahtoi tietää, mikä häntä vaivasi. Mutta kuuro kun oli, eroitti hän yhden ainoan sanan: "keuhkokuume". Sen hän tajusi, ja hän virkkoi hiljaa: — Samoin kuin rouvalla. — Ja hänestä oli luonnollista, että hän seuraisi emäntäänsä.

Katukulkueiden aika lähestyi.

Ensimäinen alttari pystytettiin aina kukkulan juurelle, toinen postikonttorin eteen ja kolmas kadun keskipaikoille. Viimemainitun suhteen syntyi kilpailua; ja pitäjän naiset valitsivat lopulta rouva Aubainin pihan.

Hengenahdistus ja kuume kiihtyi. Félicité oli pahoillaan siitä, ettei voinut tehdä mitään alttaria varten. Jospa hän olisi voinut tuoda siihen edes jotain. Silloin papukaija johtui hänen mieleensä. Se ei ollut soveliasta, huomauttivat naapurivaimot. Mutta kirkkoherra antoi siihen luvan; Félicité tuli siitä niin iloiseksi, että pyysi pappia ottamaan hänen kuoltuaan Lulun, hänen ainoan rikkautensa.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, Kristuksen ruumiin juhlan aattona, hänen yskänsä kiihtyi. Illalla hänen kasvonsa olivat jähmettyneet, huulet takertuivat ikeniin, ja hän antoi usein ylen; ja seuraavana päivänä hän tunsi itsensä hyvin heikoksi ja kutsutti papin.

Kolme kelpo naista ympäröi häntä viimeisen voitelun aikana. Sitten hän mainitsi tahtovansa puhua Fabun kanssa.

Tämä saapui sunnuntaipuvussa, astuen väkinäisesti tähän synkkään huoneeseen.

— Antakaa minulle anteeksi, — sanoi Félicité ponnistaen ojentaakseen käsivarttaan, — luulin, että te olitte tappanut sen!

Mitä merkitsivät moiset lorut? Että hän olikin epäillyt murhaajaksi hänen veroistaan miestä! Ja hän poistui äkäisenä ja piti kovaa ääntä.

— Hän on päästään vialla, se on päivänselvää! —

Aika-ajoin Félicité houri. Kelpo vaimot poistuivat. Simon-muori söi aamiaista.

Vähän myöhemmin Simon-muori otti Lulun ja toi sen Félicitén luo.

— No, sanokaa sille hyvästi.

Vaikka se ei ollut mikään raato, oli siinä matoja; sen toinen siipi oli poikki ja tappurat pistivät esiin sen vatsasta. Mutta Félicitén näkö oli nyt himmentynyt, hän suuteli sen otsaa ja painoi sitä poskilleen. Muori Simon otti sen sitten ja vei piha-alttarille.

V.

Niityiltä tuulahti kesän tuoksu; kärpäset surisivat; aurinko sai jokiveden kultana kimaltelemaan ja paahtoi paasikatot hehkuvan kuumiksi. Simon-muori, joka oli palannut huoneeseen, nukahti hiljalleen.

Kellon kumahdukset herättivät hänet; palattiin iltamessusta. Félicité havahtui hourailustaan. Kuvitellessaan kulkuetta näki hän sen edessään, aivan niinkuin olisi ollut mukana.

Kaikki koululapset, kuorilaulajat ja palosoturit astuivat katukäytävillä, ja keskellä katua taas kulkivat: etumaisena kirkonvartija tapparakeihäs kädessä, suntio, kantaen isoa ristiä, opettaja, joka valvoi poikasia, nunna, levottomana pikku tytöistään; kolme kaikkein sirointa, tukka enkelimäisesti suorittuna, levitteli ympärilleen ruusun terälehtiä, diakoni, käsivarret hajalla, ohjasi soittoa. Ja kaksi suitsutusastian kantajaa kääntyi ehtimiseen ehtoollisarkkuun päin, jota kantoi neljän kirkkoneuvoston jäsenen kannattaman tummanpunaisen vaatekatoksen alla astuva, komeaan messukaapuun puettu kirkkoherra. Suuri väkijoukko tunkeili jälessä, soluen edelleen seiniä koristavien valkoisten liinakankaitten välitse; ja näin saavuttiin kukkulan juurelle.

Kylmä hiki kasteli Félicitén ohimoja. Simon-muori kuivasi niitä pyyhinliinalla, sanoen, että hänen kerta oli kuljettava samaa tietä.

Kansanjoukon melu kiihtyi, pauhasi hetken rajuna, hälveni sitten etäisyyteen.

Pyssyjen pauke tärisytti ikkunaruutuja. Esiratsastajat tervehtivät täten ehtoollisarkkua. Félicitén silmät alkoivat pyöriä ja hän kysyi niin kovaa kuin jaksoi:

— Onko se turvassa?

Hän oli levoton papukaijasta.

Hänen kuolinkamppailunsa alkoi nyt. Yhä kiihtyvä koriseva hengitys pani hänen kylkiluunsa kohoilemaan. Vaahtokuplia ilmestyi suupieliin, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

Seuraavassa tuokiossa eroitti torvien törähdykset, lasten huudot, miesten syvät äänet. Kaikki hiljeni hetkeksi, ja jalkojen töminä, jota tielle siroitetut kukat lievensivät, muistutti karjalauman liikkumista nurmikolla.

Papisto saapui pihalle. Simon-muori kiipesi tuolille ylettyäkseen katto-ikkunaan, ja näin hän voi nähdä pihalle asetetun alttarin.

Vihreät köynnöskiehkurat riippuivat alttarilta, jota koristivat englantilaiskuosiset poimureunukset. Keskellä alttaria oli pieni rasia, joka sisälsi pyhäinluita; kulmissa oli kaksi oranssi-puuta, ja pitkin laitaa hopeasoihtuja ja porsliinimaljakkoja, joista pisti esiin päivänkukkia, liljoja, pionikukkia, sormikukkasia, hortensiatöyhtöjä. Tämä värien kirjavuus levisi matolle ja siirtyi kivitykselle; ja harvinaiset esineet kiehtoivat silmää. Heleänpunaisessa sokerirasiassa oli orvokkiseppele. Alençonin kristalleista tehdyt korvarenkaat kiilsivät sammalella, kaksi lipasta koreili kiinalaisine maisemineen. Lulusta, joka oli ruusujen peittämä, näkyi ainoastaan sininen, lasuuri-laattaan vivahtava otsa.

Kirkkoneuvoston jäsenet, kuorilaulajat ja lapset ryhmittyivät pihan kolmelle puolelle. Pappi nousi hitaasti ylös alttarin portaita ja laski pitsiverholle ison säteilevän kulta-aurinkonsa. Seurasi syvä hiljaisuus. Ja ketjujensa varassa heilahtelevat suitsutusastiat tupruttivat sakeanaan pyhää savua.

Sininen savupilvi nousi Félicitén huoneeseen. Hän kohotti sieramiaan vetäen niihin savua mystillisen hurmaantuneena; sitten hän sulki luomensa. Hänen huulensa hymyilivät. Hänen sydämensä tykytykset harvenivat harvenemistaan, käyden kerta kerralta heikommiksi, samoin kuin suihkulähde raukeaa, kuin kaiku hälvenee; ja huokuessaan viimeisen hengähdyksensä hän luuli näkevänsä auenneessa taivaassa suunnattoman suuren papukaijan, joka leijaili hänen päänsä yläpuolella.