KAUNIS YSTÄVÄ

(Bel-Ami suom.)

Kirj.

GUY DE MAUPASSANT

Suomentanut

Arvi Nuormaa

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.

ENSIMMÄINEN OSA

1

Saatuaan kassanhoitajattarelta takaisin viiden frangin rahastaan
Georges Duroy poistui ravintolasta.

Hän oli ryhdiltään komea jo luonnostaan, mutta myös siksi, että hän oli entinen aliupseeri. Hän ojentautui suoraksi, sipaisi viiksiään tottuneella sotilaallisella liikkeellä ja loi myöhästyneisiin päivällisvieraisiin pikaisen ja tutkivan katseen, oikean valloittajakatseen, joka haukan tavoin iski saaliiseensa.

Naiset olivat kääntyneet katsomaan hänen jälkeensä. Heitä oli kolme työläisnaista, eräs keski-ikäinen, huonosti kammattu musiikinopettajatar, päässään huolimattomasti asetettu, ainaisen tomun peittämä hattu ja yllään huonokuosinen leninki, sekä kaksi porvarisrouvaa miehineen. Kaikki he olivat tämän halpahintaisen ruokapaikan jokapäiväisiä vieraita.

Tultuaan katukäytävälle hän seisahtui hetkeksi miettimään, mihin nyt ryhtyisi. Oli kesäkuun 28. päivä, ja hänellä oli vain kolme frangia neljäkymmentä centimea taskussaan. Tällä summalla hänen oli määrä tulla toimeen kuukauden loppuun, ja tämä rahamäärä vastasi kahta päivällistä ilman aamiaista tai kahta aamiaista ilman päivällistä, kuinka vain halusi. Hän laski, että koska päivällinen maksoi kolmekymmentä souta, mutta aamiainen vain kaksikymmentäkaksi, niin hänelle jäisi, jos hän tyytyisi aamiaiseen, yksi frangi ja kaksikymmentä centimea, jotka merkitsivät yhtä kevyttä illallista — leipää ja makkaraa — sekä kaupanpäällisiksi kahta lasia olutta jossakin bulevardikahvilassa. Nämä kahvilakäynnit olivat hänen suurimpia tuhlausaiheitaan ja iltahuvejaan. Hän lähti kävelemään rue Notre-Dame-de-Lorettea alaspäin.

Hän kulki samoin kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä käytti husaarinpukua, rinta koholla ja sääret hiukan hajalla, ikäänkuin hän juuri olisi laskeutunut hevosen selästä. Hän tunkeutui häikäilemättä katukäytävän täyttävien ihmisten välitse tyrkkien heitä hartioillaan, sillä hän ei halunnut joutua pois suunnastaan. Hiukan kulunutta silinterihattuaan hän piti vähän toisella korvalla ja iski kantapäitään jäykästi katuun. Näytti siltä, kuin hän olisi alituisesti halveksinut jotakin, ohikulkijoita, taloja, koko kaupunkia, kuten ainakin reipas sotilas, joka on sattunut romahtamaan siviilisäätyyn.

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen, valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Oli niitä iltoja, jolloin ilma loppuu Pariisista. Suurkaupunki on kuuma kuin sauna ja näytti aivan hikoilevan tänä tukahduttavana iltana. Viemärikaivot huokuivat graniittikidoistaan myrkyllisiä henkäyksiä, ja kellarikerrosten matalista keittiönikkunoista työntyi kadulle pesuveden ja vanhojen kastikkeiden inhottava löyhkä.

Porttikäytävissä istuivat portinvartijat paitahihasillaan ja hajareisin olkituoleillaan ja polttivat piippua. Ihmiset kulkivat laahustavin askelin ja paljain päin, hattu kädessä.

Saavuttuaan bulevardille Georges Duroy pysähtyi vielä kerran, kahden vaiheilla siitä, mitä tekisi. Häntä halutti lähteä kävelemään pitkin Champs-Elysées’tä Boulognen puistoon päin saadakseen hengittää vähän raitista ilmaa puiden alla. Mutta hänellä oli myös toinen pyyde, halu joutua johonkin lemmenseikkailuun.

Kuinkahan se ilmautuisi? Sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli odottanut sitä jo kolme kuukautta, joka päivä ja joka ilta. Silloin tällöin hänen tosin oli onnistunut näpistää itselleen hiukan rakkautta sorean ulkomuotonsa avulla, mitä hän toivoi aina enemmän ja parempaa.

Hänen taskunsa olivat tyhjät, ja hänen suonensa sykkivät. Häntä kiihotti kosketus kadun ilotyttöihin, jotka kuiskailivat hänelle kadunkulmissa: "Lähtekää mukaan, kaunis poika!", mutta hän ei uskaltanut mennä, sillä hänellä ei ollut rahaa. Ja sitä paitsi hän odotti jotakin muuta, toisenlaisia, vähemmän karkeita suudelmia.

Kuitenkin hän rakasti paikkoja, joissa yleiset naiset täyttävät tanssihuoneistot, kahvilat ja kadut, hänestä oli hauskaa tungeskella heidän joukossaan, jutella heidän kanssaan, sinutella heitä, hengittää heidän väkeviä hajuvesiään, tuntea olevansa heitä lähellä. Olivathan he joka tapauksessa naisia, rakkautta tarjoavia naisia. Eikä hän suhtautunut heihin sitä synnynnäistä halveksuntaa tuntien, jolla hyvästä perheestä olevat miehet heitä katselevat.

Hän kääntyi Madeleinen kirkkoa kohti ja lähti kulkemaan ihmisvirran mukana, joka vetelänä laahusti eteenpäin kuumuudessa. Suurien kahviloiden edustalla katukäytävät olivat täynnä janoista väkeä, jota suurista ikkunoista tulviva räikeä, häikäisevä valo valaisi. Pienillä pyöreillä tai neliskulmaisilla pöydillä oli laseja, täynnä punaisia, keltaisia, vihreitä, ruskeita, kaikenvärisiä juomia ja vesikarahveissa välkkyivät suuret, läpinäkyvät jääputket, jotka jäähdyttivät karahvin kirkasta nestettä.

Duroy oli hiljentänyt kulkuaan, ja juomisen halu poltti hänen kurkkuaan.

Polttava jano, oikea huvi-illan jano kiusasi häntä, ja hän ajatteli sitä suloista tunnetta, jonka juokseva, kylmä juoma aiheuttaisi mennessään kurkusta alas. Mutta jos hän joisi vain kaksikin lasia oluita tänä iltana, hän jäisi huomenna vaille laihaa illallistaan, ja hän tunsi liiankin hyvin loppukuun nälkäiset hetket.

Hän ajatteli: "Pitänee odottaa, kunnes kello on kymmenen, mutta silloin menen juomaan lasin olutta Café Américainiin. Jumaliste, kuinka janottaa!" Ja hän katseli kaikkia noita ihmisiä, jotka istuivat pöytiensä ääressä juomassa, kaikkia noita, jotka mielensä mukaan saattoivat sammuttaa janoaan. Pöyhkeän ja huolettoman näköisenä hän kulki kahviloiden ohitse, päätellen henkilöiden puvuista ja ilmeistä, paljonko rahaa kullakin oli taskussaan. Ja hänen mielensä tuli katkeraksi noita rauhallisina ja tyytyväisinä istuvia ihmisiä kohtaan. Saisipa vain tutkia heidän taskunsa, niin kyllä löytäisi sekä kultaa että kirkasta hopeaa ja kuparia! Vähintään luulisi jokaisella olevan mukanaan kaksi louisdoria, ja jokaisessa kahvilassa oli hyvinkin sata vierasta; yhteensä siis sata kertaa kaksi louisdoria eli neljätuhatta frangia! Hän murahti itsekseen.: "Senkin siat!" ja jatkoi joustavin askelin kulkuaan. Mutta jos hän olisi voinut asettaa jonkun heistä seinää vasten jossakin pimeässä kadunkulmassa, niin totisesti hän olisi vääntänyt mieheltä niskat nurin, kuten hänellä aikaisemmin, suurten manööverien aikana, oli ollut tapana tehdä maalaisten kanoille.

Ja hänen mieleensä muistuivat hänen Afrikassa viettämänsä kaksi vuotta ja kuinka hän siellä Etelän pienissä varuskuntapaikoissa oli verottanut arabialaisia. Julma ja iloinen hymy välkähti hänen huulillaan, kun hän muisti erään kujeen, joka oli maksanut kolmen alkuasukkaan hengen, mutta tuottanut hänelle ja hänen tovereilleen kaksikymmentä kanaa, kaksi lammasta ja muutamia kultarahoja sekä naurun aihetta kuudeksi kuukaudeksi.

Syyllisiä ei koskaan saatu kiinni, tuskinpa heitä sitä paitsi viitsittiin etsiäkään, sillä yleensä pidetään arabialaista Etelässä sotilaan luonnollisena saaliina.

Mutta Pariisissa oli toisin. Täällä ei voinut ryhtyä kunnolliseen rosvoretkeen, sapeli sivulla ja revolveri kädessä, kuten esteettömästi saattoi tapahtua kaukana siviilioikeuslaitoksista, Etelän vapaudessa. Sisimmässään hän tunsi kaikkien aliupseerivaistojensa värähtelevän. Kuinka hän kaipasikaan kahta erämaavuottaan! Mikä vahinko, ettei hän ollut jäänyt sinne! Mutta hän oli toivonut niin paljon tulostaan Pariisiin. Ja kuinka oli käynyt? Siitä ei todellakaan kannattanut puhua!

Hän pyöräytti kieltään ja läpäytti sitä kitalakea vasten, ikäänkuin todetakseen, kuinka kuiva hänen suunsa oli.

Ihmisjoukko liukui hänen ohitseen väsyneesti ja hitaasti, ja hän ajatteli yhä: "Senkin siat! Jokaisella noista pässinpäistä on rahaa liivintaskussaan!" Hän tyrkki ihmisiä olkapäillään vihellellen iloisia laulunpätkiä. Hänen kolhaisemansa herrat kääntyivät murahtaen katsomaan hänen jälkeensä, ja naiset huudahtivat hänelle ohi kulkiessaan: "Moukka!"

Hän kulki Vaudevillen ohitse ja pysähtyi Cafe Américainin edustalle miettien, menisikö sittenkin juomaan oluensa, sillä jano suorastaan kidutti häntä. Ennen kuin hän ratkaisi asian, hän katsahti bulevardin valaistuun kellotauluun. Kello oli neljännestä yli yhdeksän. Hän tunsi itsensä hyvin: niin pian kuin täysinäinen olutlasi olisi hänen edessään, hän joisi sisällyksen yhdellä siemauksella. Ja mitä hän sitten tekisi kello yhteentoista asti?

Hän meni kahvilan ohitse. "Kävelen takaisin Madeleinen luo", hän ajatteli, "ja palaan sitten hitaasti tänne."

Kun hän saapui place de l’Opéran kulmaan, hänen ohitseen meni pitkä nuori mies, jonka kasvot hän hämärästi muisti joskus nähneensä.

Hän lähti seuraamaan miestä pinnistäen muistiaan ja mumisten puoliääneen: "Missä hitossa olen nähnyt tuon ihmisen?"

Hän kaiveli turhaan muistinsa kätköjä. Sitten yht'äkkiä, ihmeellisen muisti-ilmiön kautta, ilmestyi hänen silmäinsä eteen kuva juuri tuosta samasta miehestä, mutta kuvassa mies oli sorjempi ja nuorempi sekä yllään husaarinpuku. Hän huudahti ääneen: "Hei Forestier!" ja kiiruhtaen askeltaan, kunnes saavutti kävelijän, löi tätä olalle. Toinen kääntyi, katsahti Duroy'hon ja sanoi: "Mitä haluatte, herra?"

Duroy purskahti nauruun: "Etkö tunne minua?"

"En."

"Georges Duroy, kuudennesta husaarirykmentistä."

Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Sinäkö, vanha ystävä! Mitä kuuluu?"

"Hyvää vain, entä itsellesi?"

"No, eipä erikoista. Voitko kuvitella, että rintani nykyään on heikko kuin lumppupaperi! Minulla on alituiseen yskää katarrin jälkeen, jonka sain Bougivalissa samana vuonna, jolloin palasin Pariisiin. Siitä on nyt neljä vuotta."

"Olet kuitenkin vankan näköinen."

Forestier pani kätensä vanhan toverinsa kainaloon, kertoi hänelle koko sairautensa, selosti hänelle käyntinsä lääkärien luona, heidän mielipiteensä ja neuvonsa ja ne vaikeudet, jotka hänen olosuhteissaan estivät häntä noudattamasta noita neuvoja. Häntä oli neuvottu viettämään talvensa Välimeren rannikolla. Mutta kuinka se kävisi laatuun? Hän oli sanomalehtimies, naimisissa ja hyvässä asemassa.

"Hoidan politiikkaa La Vie Françaisessa, kirjoitan senaattiselostuksia Le Salut-lehteen ja silloin tällöin kirjallisia katsauksia La Planeteen. Kuten näet, minua on onnestanut."

Duroy katseli häntä hämmästyneenä. Hän oli suuresti muuttunut, kypsynyt. Hänen käyntinsä, ryhtinsä ja pukunsa osoittivat itsetietoista miestä, ja hänen vatsansa näytti olevan tottunut hyviin päivällisiin. Ennen hän oli laiha, hintelä ja solakka, alituinen riitapukari ja tappelija, joka aina oli touhussa. Kolmessa vuodessa Pariisi oli muuttanut hänet aivan toisenlaiseksi, lihavahkoksi ja vakavaksi, sekä sirotellut muutamia harmaita hiuksia hänen ohimoilleen, vaikka hän iältään oli tuskin seitsemääkolmatta vanhempi.

"Minne olet matkalla?" Forestier kysyi.

"En minnekään", Duroy vastasi, "olen vain kävelemässä ennen kotiinmenoani!"

"Vai niin, lähde mukaan La Vie Françaisen toimitukseen. Minun on siellä luettava, muutamia korjausvedoksia. Sitten voimme yhdessä mennä juomaan lasin olutta."

"Mielelläni".

Ja he lähtivät kävelemään nojaten toistensa käsivarteen ja osoittaen tosiaan kohtaan sitä vaivatonta tuttavallisuutta, joka vallitsee koulu- ja rykmenttitoverien välillä.

"Mitä sinä puuhailet Pariisissa?" Forestier tiedusteli.

Duroy kohautti olkapäitään: "Näen yksinkertaisesti nälkää. Kun aikani päättyi sotaväessä, halusin lähteä tänne… ansaitsemaan rahaa tai pikemminkin saadakseni olla Pariisissa. Ja nyt olen kuusi kuukautta ollut virkamiehenä Pohjoisen rautatien konttorissa ja saanut tuhatviisisataa frangia vuodessa, siinä kaikki."

"Eipä ole lihavaa", Forestier mutisi.

"Eipä tosiaankaan. Mutta mitä minun sitten olisi tehtävä? Olen yksinäni. En tunne ketään, eikä minulla ole mitään suosituksia. Hyvää tahtoa ei puutu, mutta keinot ovat vähissä."

Forestier tarkasteli ystäväänsä kiireestä kantapäähän kuin liikemies, joka arvostelee tavaraansa, ja selitti sitten varmasti: "Katsohan, poikaseni, täällä kaikki riippuu röyhkeydestä. Mielevä mies pääsee helpommin ministeriksi kuin toimitusjohtajaksi. On vain oltava tärkeä eikä vaiettava. Mutta, tuhat tulimmaista, mistä johtuu, ettet ole keksinyt itsellesi parempaa hommaa?"

Duroy selitti: "Etsin kaikkialta, mutta en keksinyt mitään. Mutta tällä hetkellä minulla kuitenkin on jotakin kiikarissa. Minulle on tarjottu ratsumestarin paikkaa Pellerinin maneesissa. Siellä saisin, meidän kesken sanoen, kolme tuhatta frangia."

Forestier pysähtyi äkkiä: "Älä millään ehdolla ota sitä paikkaa; sehän olisi tyhmää, kun kerran voit ansaita vaikka kymmenentuhatta frangia. Katkaiset tulevaisuutesi yhdellä iskulla. Konttorissasi olet ainakin piilossa, kukaan ei tunne sinua, ja sinä voit, jos sinulla on kylliksi voimia, lähteä matkoihisi ja päästä vihreälle oksalle jollakin toisella alalla. Mutta jos rupeat ratsumestariksi, on kaikki lopussa. Se olisi samaa kuin olla hovimestarina jossakin ravintolassa, jossa koko Pariisi käy syömässä päivällistä. Sen jälkeen kun olet antanut ratsastustunteja herrasmiehille ja heidän pojilleen, he eivät koskaan totu pitämään sinua vertaisenaan."

Hän vaikeni, mietti muutaman sekunnin ja kysyi sitten:

"Oletko ylioppilas?"

"En. Sain reput kaksi kertaa."

"Ei tee mitään. Olethan joka tapauksessa käynyt koulusi loppuun asti. Jos puhutaan Cicerosta tai Tiberiuksesta, niin kai suunnilleen tiedät, mistä on kysymys?"

"Kyllä, suunnilleen."

"Hyvä. Kukaan ihminen ei ole sen paremmin asioista perillä, lukuunottamatta joitakuita hulluja, jotka eivät ole älynneet ajoissa lopettaa opiskeluaan. Ei ole lainkaan vaikeaa esiintyä kykynä. Kaikki riippuu vain siitä, ettei tuoreeltaan joudu kiinni tietämättömyydestä. On luovittava, luiskahdettava vaikeuksista, käännettävä esteet ylösalaisin ja hyökättävä toisten kimppuun tietosanakirjan avulla. Kaikki ihmiset ovat tyhmiä kuin pässit ja tietämättömiä kuin kanat."

Hän puhui rauhallisen toimenmiehen tavoin, joka tuntee maailman, ja katseli hymyillen kadun ihmisvilinää. Mutta äkkiä hän alkoi yskiä. Hän pysähtyi antaakseen yskänkohtauksen mennä ohitse ja jatkoi sitten alakuloisella äänellä: "Kirottua, ettei ihminen voi päästä tästä katarrista! Ja nyt on lisäksi vielä kesä! Totta tosiaankin, ensi talveksi matkustan Mentoniin hoitamaan itseäni. Maksoi mitä maksoi, terveys ennen kaikkea."

He olivat saapuneet boulevard Poissonnièrelle ja pysähtyivät erään ison lasioven eteen, jonka taakse oli liimattu levällään oleva kaksisivuinen sanomalehti. Kolme henkilöä seisoi sitä lukemassa.

Oven yläpuolella säteili, ikäänkuin ihmisiä luokseen kutsuen, kookkain kirjaimin kaasuliekkien muodostama nimi: La Vie Française. Ja ohikulkevat ihmiset, joita äkkiä valaisi näiden kolmen sanan loiste, näyttäytyivät muutaman sekunnin tässä kylmässä hohteessa, kirkkaasti ja selvästi kuin päivänvalossa, ja katosivat sitten jälleen pimeään.

Forestier työnsi oven auki ja kehotti Duroyta käymään sisään. Duroy astui edellä, nousi mukavia, hienoja portaita, jotka näkyivät koko kadulle, ja tuli erääseen halliin, jossa kaksi juoksupoikaa tervehti hänen toveriaan, sekä pysähtyi jonkinlaiseen odotushuoneeseen, joka oli tomuinen ja rähjäytynyt ja kalustettu väärennetyllä sametilla päällystetyin arvottomin huonekaluin. Niiden vihreä, haalistunut päällys, joka oli tuhruinen ja kulunut, vaikutti aivan rotansyömällä.

"Paina puuta", sanoi Forestier, "minä tulen viiden minuutin kuluttua."

Ja hän katosi eräästä niistä ovista, jotka johtivat tähän huoneeseen.

Harvinainen, kummallinen, sanoin kuvaamaton lemu, toimitushuoneiston lemu, täytti tämän huoneen. Duroy istui liikkumattomana, hieman hämillään ja ennen kaikkea hämmästyneenä. Silloin tällöin kiiruhti ihmisiä hänen ohitseen. He tulivat jostakin ovesta ja katosivat toisesta, ennen kuin hän ennätti heitä tarkastaa.

Milloin siitä kiiruhti nuoria, hyvin nuoria miehiä, jotka tärkeän näköisinä kantoivat kädessään rapisevia paperiliuskoja, milloin taas latojia, joiden painomusteen likaamien pellavapuseroiden alta saattoi nähdä moitteettoman valkoisen kauluksen ja hienosta kankaasta valmistetut herrasmieshousut. He kantoivat varovasti painettuja papereita, tuoreita ja vielä kosteita korjausvedoksia. Tulijoiden joukossa oli myös eräs pieni herra, joka oli silmiinpistävän hienosti pukeutunut liian ruumiinmukaiseen pitkääntakkiin, housuihin, jotka kiertyivät liian ahtaasti säärien ympärille ja kenkiin, jotka olivat liian teräväkärkiset. Hän oli arvattavasti joku hienostoreportteri, joka tuli tuomaan illan uutisia suuresta maailmasta.

Tuli toisenlaisiakin, vakavia ja tärkeän näköisiä miehiä, päässä korkeat, suorareunaiset hatut, joiden tarkoituksena kaiketi oli erottaa heidät muusta ihmiskunnasta.

Forestier ilmestyi jälleen, mukanaan kookas, laiha herrasmies. Tämä oli iältään kolmi- tai nelikymmenvuotias, hänen yllään oli hännystakki ja kaulassaan valkoinen liina. Hän oli tummaverinen, ja hänen viiksensä oli kierrelty teräviksi naskaleiksi. Muuten hänen ulkomuotonsa todisti ylimielisiä ja itsetyytyväistä olentoa.

Forestier sanoi hänelle: "Hyvästi, rakas mestari."

Toinen puristi hänen kättään sanoen: "Näkemiin, ystäväni" ja lähti vihellellen ja keppi kainalossa portaita alas.

"Kuka tuo oli?" Duroy kysyi.

"Se oli Jacques Rival, kuuluisa pakinoitsija ja kaksintaistelija, tiedäthän. Hän kävi lukaisemassa käsikirjoituksensa vedoksen. Garin, Montel ja hän ovat Pariisin kolme parasta pakinoitsijaa, mitä tulee päivänkysymysten henkevään ja sukkelaan käsittelyyn. Hän ansaitsee täällä kolmekymmentätuhatta vuodessa kahdesta artikkelista viikossa."

Ulos mennessään he kohtasivat pienen, pitkätukkaisen, lihavan ja epäsiistin näköisen herran, joka huohottaen kiipesi ylös portaita.

Forestier tervehti häntä hyvin kunnioittavasti sekä selitti toverilleen: "Norbert de Varenne, runoilija, Kuolleiden aurinkojen tekijä, myös eräs niitä, joille maksetaan hyvin. Jokaisesta kertomuksesta, jonka hän antaa lehdelle, maksetaan kolmesataa frangia, ja pisimmässä on tuskin kahtasataa riviä. Mutta nyt Napolitainiin, minä olen tukehtua janoon."

Niin pian kuin he olivat istuutuneet kahvilan pöydän ääreen, Forestier tilasi kaksi olutlasia ja tyhjensi heti omansa yhdellä siemauksella, kun taas Duroy joi oluensa hitain nielaisuin, maistellen sitä mielihyvällä kuin jotakin harvinaisia ja kallisarvoista juomaa.

Hänen toverinsa oli vaiti. Hän näytti miettivän jotakin ja sanoi vihdoin: "Miksi et yritä sanomalehtialaa?"

Toinen katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: "Mutta… tuota noin… en ole koskaan kirjoittanut mitään."

"Äh! Voihan aina koettaa. Kerta ensimmäinen! Minä voisin käyttää sinua uutisten hankkimiseen, haastatteluihin ja vieraskäynteihin. Saisit aluksi kaksisataaviisikymmentä frangia ja vapaat kulkuneuvot. Haluatko, että puhun johtajan kanssa?"

"Tietysti, mielelläni."

"Hyvä. Tule huomenna kotiini päivälliselle. Sinne tulee vain viisi tai kuusi henkilöä, johtaja Walter ja hänen rouvansa, Jacques Rivel ja Norbert de Varenne, jotka juuri näit, sekä eräs rouvani ystävätär. Onko sovittu?"

Duroy epäröi ja punastui hämillään. Vihdoin hän sammalsi:

"Mutta… minulla ei ole sopivaa pukua."

Forestier ällistyi: "Eikö sinulla ole hännystakkia? Saakeli! Se on kuitenkin välttämätön vaatekappale. Pariisissa, näetkös, voi paremmin tulla toimeen ilman sänkyä kuin ilman frakkia."

Mutta äkkiä hän otti liivintaskustaan muutamia kultarahoja, valitsi niistä kaksi louisdoria ja ojensi ne vanhalle toverilleen sanoen sydämellisesti ja tuttavallisesti: "Maksa takaisin, milloin voit. Vuokraa kuukaudeksi tai osta vähittäismaksulla ne puvut, joita tarvitset. Järjestä asia mielesi mukaan, mutta tule huomenna meille päivälliselle puoli kahdeksalta, 17 rue Fontaine."

Hämmästyneenä Duroy työnsi rahat laskuunsa ja änkytti: "Olet todella ystävällinen. Olen sinulle hyvin kiitollinen, ja voit olla varma siitä, etten unohda tätä koskaan…"

Toinen keskeytti hänet: "Hyvä, hyvä. Otetaanpa vielä lasi." Ja hän lausui: "Vahtimestari, kaksi olutta!"

Juotuaan lasinsa tyhjiin sanomalehtimies kysyi:

"Kävelemmekö vähän?"

"Kernaasti."

Ja he lähtivät astelemaan kohti Madeleinen kirkkoa.

"Mitä nyt tekisimme?" Forestier kysyi. "Väitetään, että pariisilaisella kävelijällä aina on jotakin puuhaa. Mutta se ei ole totta. Jos omasta puolestani haluan kävellä jonakin iltana, en koskaan tiedä, minne menisin. Boulognen metsään ei viitsi mennä ilman naisseuraa, eikä naisiakaan ole aina saatavissa. Musiikkikahvilat voivat huvittaa ruokatavarakauppiastani ja hänen vaimoaan, mutta ei minua. Mitä siis olisi tehtävä? Ei mitään. Pitäisi olla jonkinlainen kesäpuutarha, esimerkiksi Parc Monceaun tapainen, joka olisi auki yöllä ja jossa saisi kuunnella hyvää musiikkia ja juoda kylmiä juomia puiden siimeksessä. Se ei saisi olla huvittelupuisto, vaan kävelypaikka, ja pääsymaksujen tulisi olla korkeat, jotta sinne saataisiin houkutelluksi kauniita naisia. Siellä voisi käyskennellä hyvin hiekoitetuilla käytävillä, joita sähkölamput valaisisivat, ja istuutua, milloin haluttaisi, kuuntelemaan musiikkia lähellä tai kaukaa. Ennen vanhaan Musard oli vähän sinne päin, mutta meno siellä vaikutti liiaksi moukkamaiselta, siellä soitettiin liian paljon tanssimusiikkia, se ei ollut tarpeeksi tilava eikä tarpeeksi hämärä eikä tarpeeksi varjoisa. Sellaisen paikan pitäisi olla hyvin iso, ja siellä pitäisi olla hyvin kaunis puutarha. Se olisi ihastuttavaa. Minne haluaisit mennä?"

Duroy ei pelkältä hämmästykseltään voinut sanoa mitään, mutta teki kuitenkin vihdoin päätöksensä: "En ole koskaan ollut Folies-Bergères’issâ. Olisi hauskaa pistäytyä sitä katsomassa."

Hänen toverinsa huudahti: "Folies-Bergères, hyi hemmetti! Siellä me paistumme kuin pannussa, mutta olkoon menneeksi, saattaa siellä olla hauskaakin."

Ja he kääntyivät takaisin päästäkseen rue de Faubourg-Montmartrelle.

Huvittelupaikan valaistu fasadi levitti kirkasta valoaan niille neljälle kadulle, jotka sen edustalla kohtaavat toisensa.

Forestier astui sisään, mutta Duroy pysähdytti hänet:

"Mehän menemme lippumyymälän ohitse."

Forestier vastasi tärkeän näköisenä:

"Minun seurassani ei tarvitse maksaa."

Kun he tulivat kontrollipöydän luo, kaikki kolme kontrollööriä kohottivat hattuansa sanomalehtimiehelle, joka kysyi:

"Onko teillä hyvää aitiota vapaana?"

"Luonnollisesti, herra Forestier."

Hän otti pääsyliput, jotka hänelle annettiin, työnsi auki paljoitetut, nahalla päällystetyt ovet, ja he olivat salissa.

Tupakansavu leijaili hienona usvana salin kaukaisemmissa osissa melkein peittäen näkyvistä näyttämön ja salongin toisen puolen. Ja sikareista ja savukkeista, joita kaikki nämä ihmiset polttivat, kohosi tuo kevyt usva pieninä, ohuina, harmaina renkaina, kohosi lakkaamatta ja kokoutui katon vaiheilla ison kupolin alle, missä se muodosti sakean pilven valokruunun ja ylimmän parven ympärille, joka oli täynnä katselijoita.

Leveä käytävä johti ympyrän muotoiseen kävelypaikkaan, jossa kokottien kirjava parvi sekautui herrojen tummiin ryhmiin. Tällä kertaa käytävällä seisoi joukko naisia odottamassa uusia tulijoita kolmen tarjoilupöydän luona, joiden takana, maalattuina ja kuihtuneina, prameili kolme alkoholin ja rakkauden kaupustelijatarta.

Isoista peileistä, jotka olivat heidän takanaan, kuvastuivat heidän selkänsä ja ohikulkijain kasvot.

Forestier lähestyi nopein askelin kuin mies, joka tietää vaatia itselleen kunnioitusta, ja ihmiset väistyivät hänen tieltään.

Hän meni erään ovenvartijattaren luo: "Aitio numero 17!" hän sanoi.

"Tätä tietä, herra."

Ja heidät suljettiin pieneen avonaiseen, punaisella verhottuun laatikkoon, jossa oli neljä punaista tuolia niin lähekkäin, että oli vaikeaa pujottautua niiden välitse. Ystävykset istuutuivat. Oikealla ja vasemmalla näkyi pitkä linja, jonka molemmat päät päättyivät näyttämöön ja jonka muodosti rivi aivan samanlaisia laatikoita; ne olivat täynnä ihmisiä, jotka kaikki istuivat samalla tapaa ja joista näkyivät vain pää ja rinta.

Näyttämöllä oli kolme nuorta miestä: yksi iso, yksi keskikokoinen ja yksi pieni. Heillä oli yllään ruumiinmukaiset trikoot, ja he olivat trapetsivoimistelijoita.

Iso mies astui ensin esiin lyhyin, nopein askelin ja tervehti yleisöä kädenliikkeellä, aivan kuin hän olisi heittänyt lentosuukon.

Hänen trikoittensa alta piirtyivät käsivarsien ja jalkojen lihakset, ja hän kulki rinta pullollaan salatakseen liian ulkonevan vatsansa. Kasvoiltaan hän muistutti parturia, ja huolellisesti kammattu jakaus halkaisi hänen tukkansa kahteen samanlaiseen osaan. Sirosti hypähtäen hän tarttui trapetsiin ja alkoi käsivarsistaan riippuen pyöriä ympäri kuin hyrrä. Sen jälkeen hän pysähdytti pyörimisensä ja jäi seisomaan trapetsille pystysuorana ja liikkumattomana, pysyttäytyen tässä asennossa vain lanteittensa voiman avulla.

Sitten hän hyppäsi maahan, tervehti hymyillen ja kättentaputusten kaikuessa permannon yleisöä ja astui syrjään näytellen joka askeleella jalkansa lihaksia.

Toinen, tanakampi ja varreltaan lyhyempi, astui nyt vuorostaan esiin ja uudisti saman tempun. Sen suoritti vielä kolmaskin yleisön osoittaessa yhä äänekkäämmin suosiotaan.

Mutta Duroy ei välittänyt esityksistä. Lakkaamatta hän käänteli päätään tarkastellakseen avaraa kävelypaikkaa, joka oli täynnä herroja ja ilotyttöjä.

"Katsohan permantoa", Forestier sanoi hänelle. "Pelkkiä tyhmän näköisiä porvareita vaimoineen ja lapsineen, jotka ovat tulleet tänne töllistelemään! Aitioissa bulevardityyppejä, muutamia taiteilijoita, muutamia vähän parempia tyttöjä ja takanamme hullunkurisin sekamelska minkä Pariisissa saattaa nähdä. Silmäilehän vähän noita ihmisiä! Kuten näet, siinä ovat edustettuina kaikki ammatit ja kaikki yhteiskuntaluokat, mutta näkyvimpänä on roskaväki. Tuossa joukossa on virkamiehiä, pankkiherroja, liikeapulaisia, ministeriöiden virkailijoita, sanomalehtimiehiä, tyttökauppiaita, siviilipukuisia upseereita, frakkipukuisia huijareita, jotka ovat olleet syömässä päivällistä jossakin kabareessa ja jotka poikkeavat place de l’Opéralle, ennen kuin kääntyvät boulevard des Italiens’ille; ja lisäksi joukko epäilyttäviä olioita, joita ei tarkemmin voi määritellä. Mitä naisiin tulee, niin kaikki ne ovat samaa maata: nainen, joka illastaa Américainissa, kahdenkymmenen tai neljänkymmenen frangin tyttö, joka pyydystää vieraita ja ilmoittaa tuttavilleen, milloin hän on vapaa. Kuudessa vuodessa ne oppii tuntemaan kaikki tyynni. Heidät tapaa kautta vuoden joka ilta samoissa paikoissa, paitsi kun he hoitelevat terveyttään Saint-Lazaressa tai Lourcinessa."

Duroy ei enää kuunnellut. Eräs nainen katseli häntä nojaten kyynärpäillään heidän aitionsa reunakaidetta vasten. Se oli kookas, tummaverinen tyttö, jonka iho oli maalattu valkeaksi. Hänen kalpeiden, mustien silmiensä ympärystät oli värjätty tushilla, ja niitä kehysti pari suunnattomia, keinotekoisia kulmakarvoja. Hänen liian uhkean rintansa yli pingottui musta silkkileninki, ja maalatut huulet, punaiset kuin verinen haava, antoivat hänen ulkomuodolleen jonkinlaisen eläimellisyyden, ylenpalttisuuden ja turmion leiman, joka kuitenkin oli omansa herättämään halua.

Nainen kutsui luokseen erään ohikulkevan ystävättärensä, punatukkaisen vaaleaverikön, joka oli yhtä lihava kuin hän itsekin, ja sanoi hänelle äänellä, joka oli riittävän kova kuuluakseen: "Katsohan tuota sievää poikaa. Jos hän haluaa tarjota minusta kymmenen louisdoria, niin enpä tosiaankaan kieltäydy."

Forestier kääntyi ja taputti ystäväänsä polvelle: "Se oli tarkoitettu sinulle. Onnittelen, rakas ystävä. Sinulla on nähtävästi menestystä."

Entinen aliupseeri oli punastunut, ja hän hypisteli koneellisesti liivintaskussaan olevaa kahta kultarahaa.

Esirippu oli laskenut, orkesteri soitti valssia.

Duroy sanoi: "Mennäänpä vähän ravintolan puolelle."

"Kuten haluat."

He nousivat paikoiltaan, ja kävelevien virta vei heidät heti mukaansa. Toisten tyrkkiminä, lykkiminä ja tuuppimina he työntyivät eteenpäin tässä hattumeressä. Ja kokotit kuljeskelivat parittain herraryhmien keskellä, pujahtelivat liukkaasti ja kevyesti heidän välistään, liukuen kyynärpäiden, rintojen ja selkien ohitse, aivan kuin olisivat olleet kotonaan. He liikehtivät nokkelasti kuin kalat vedessä tässä koiraiden virrassa.

Duroy oli ihastunut ja antautui virran vietäväksi, hengittäen ahnaasti sisäänsä tupakansavua, kevytmielisten naisten hajuvesien ja ihmisten hien pilaamaa ilmaa.

Mutta Forestier hikoili, puhkui ja yski: "Mennään puutarhaan", hän sanoi.

He kääntyivät vasemmalle ja tulivat jonkinlaiseen talvipuutarhaan, jota vilvoitti kaksi isoa, rumaa suihkulähdettä. Puulaatikoissa kasvavien punakatajien ja tuijien väliin sijoitettujen sinkkipöytien ääressä istui miehiä ja naisia juomassa.

"Otammeko vielä oluen?" Forestier kysyi.

"Kernaasti."

He istuutuivat ja alkoivat tarkastella yleisöä.

Silloin tällöin joku kokotti pysähtyi heidän pöytänsä ääreen ja kysyi kuluneesti hymyillen: "Tarjoatteko minulle jotakin, herra?" Ja kun Forestier vastasi: "Saatte lasin vettä suihkukaivosta", he poistuivat mutisten: "Hävetkää, hölmöt."

Mutta lihava tummaverikkö, joka äsken oli nojannut ystävysten aitiota vasten, ilmestyi jälleen. Hän tuli itsetietoisin askelin, mukanaan vaaleaverinen ystävättärensä. He olivat todella kaunis ja sopusuhtainen pari.

Huomatessaan Duroyn nainen hymyili, ikään kuin heidän silmänsä jo olisivat ripittäneet toisilleen likeisiä salaisuuksia. Hän otti tuolin, istuutui varsin rauhallisesti vastapäätä Duroyta, kehotti ystävätärtään istumaan ja tilasi kirkkaalla äänellä: "Vahtimestari, kaksi omenamehua!" Forestier huudahti hämmästyneenä: "Etpä sinä haikaile!" Nainen vastasi: "Ystäväsi on niin viekoitteleva. Hän on todella sievä nuorukainen. Luulenpa, että voisin tehdä hullutuksia hänen tähtensä!"

Duroy oli hämillään eikä keksinyt mitään sanottavaa. Hän kierteli käherrettyjä viiksiään hymyillen yksinkertaisen näköisenä. Tarjoilija toi mehut, ja molemmat naiset joivat ne yhdellä siemauksella. Sitten he nousivat, ja tumma sanoi Duroylle nyökäten hänelle ystävällisesti ja näpsäyttäen hänen olkapäätään viuhkallaan: "Kiitos, rakkaani. Kylläpä sinä olet harvapuheinen."

Ja he poistuivat lanteitaan keinutellen.

Forestier alkoi nauraa: "Kuulehan, vanha ystävä, ymmärrätkö lainkaan, että sinulla on menestystä naisten piirissä? Sitä sinun on käytettävä hyväksesi. Sen avulla voit päästä pitkälle." Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten aivan kuin itsekseen: "Heidän kauttaan joka tapauksessa pääsee päämääräänsä nopeimmin."

Ja kun Duroy yhä vain mitään puhumatta hymyili, hän kysyi: "Jäätkö vielä tänne? Minä puolestani olen saanut tarpeekseni ja lähden kotiin."

Toinen mutisi: "Jään vähäksi aikaa. Eihän vielä ole myöhä."

Forestier nousi: "No, hyvästi sitten! Älä unohda huomista. Puoli kahdeksan, 17 rue Fontaine."

"Sovittu. Kiitos tästä päivästä."

He löivät kättä, ja sanomalehtimies poistui.

Hänen mentyään Duroy tunsi olonsa vapaammaksi, ja mielissään hän taas hypisteli taskussaan olevia kultarahoja. Sitten hän nousi ja ryhtyi tutkivasti silmäilemään yleisöä.

Pian hän sai näkyviinsä molemmat naiset, sekä tumman että vaalean, jotka yhä kuljeskelivat ylpeillen kerjäläisten kaltaisina meluavan yleisön joukossa.

Duroy meni suoraan heitä kohden, mutta kun hän tuli lähelle, hänen rohkeutensa katosi.

Tumma nainen kysyi silloin: "No, joko kielesi on irtautunut?"

Duroy sammalsi kirouksen, muuta hän ei keksinyt.

He seisahtuivat kolmihenkiseksi ryhmäksi keskelle kävelypaikan ihmisvirtaa, joka muodosti pyörteen heidän ympärilleen.

Silloin nainen kysyi suoraan:

"Lähdetkö luokseni?"

Ja halusta vavisten Duroy vastasi karkeasti:

"Kyllä, mutta minulla on vain pari kymppiä mukanani."

Nainen hymyili välinpitämättömästi. "Ei tee mitään."

Ja hän tarttui Duroyn käsivarteen merkiten siten omistusoikeutensa.

Heidän lähtiessään ravintolasta Duroy ajatteli, että hän jäljelle jäävillä kahdellakymmenellä frangilla helposti voisi vuokrata hännystakin seuraavaksi päiväksi.

2

"Missä herra Forestier asuu?"

"Kolmannessa kerroksessa, vasemmalla."

Portinvartija vastasi kohteliaalla äänellä, jossa oli havaittavissa kunnioitusta vuokralaista kohtaan. Ja Georges Duroy lähti astumaan portaita ylös.

Hän tunsi itsensä hieman pelokkaaksi, araksi, olonsa epämukavaksi. Hänellä oli ensimmäisen kerran elämässään yllään hännystakki, ja tämä puku teki hänet levottomaksi. Hän kärsi sen puutteista, kengistä, jotka, vaikka eivät olleetkaan kiiltonahkaiset, kuitenkin olivat sangen hienot, sillä hän oli turhamainen jalkineittensa suhteen, paidasta, jonka hän aamulla oli ostanut Louvresta neljällä frangilla viidelläkymmenellä centimella ja jonka liian ohuet laskokset jo alkoivat rypistyä. Hänen muut paitansa, arkipaidat, olivat kaikki enemmän tai vähemmän kuluneita, niin ettei hän voinut käyttää niistä edes vähimmän käytettyä.

Housut olivat vähän liian avarat. Ne sopivat huonosti ja kiertyivät pohkeiden ympärille ryppyisinä kuin ainakin juhlavaatteet, jotka aivan sattumalta joutuvat verhoamaan jonkun henkilön jäseniä. Vain itse takki sopi hyvin. Hänen oli onnistunut saada frakki, joka oli melkein kuin hänelle tehty.

Hän nousi portaita sydän pampattaen ja levottomana sekä ennen kaikkea peläten vaikuttavansa naurettavalta. Äkkiä hän huomasi erään iltapuvussa olevan herran, joka tuli häntä vastaan ja katseli häntä. He olivat niin lähellä toisiaan, että Duroy astui askelen taaksepäin ja pysähtyi sitten hämmästyneenä. Se oli hän itse, hänen oma kuvansa! Se näkyi korkeasta lattiakuvastimesta, joka muutti ensimmäisen kerroksen porraskäytävän isoksi peilisaliksi. Hän värähti ilosta, sillä hän huomasi olevansa paljon hienomman näköinen kuin oli luullutkaan.

Kotona hänellä oli ollut vain pieni parranajopeilinsä, josta hän ei ollut voinut nähdä koko vartaloaan, ja koska hän oli vain varsin huonosti voinut tarkastella siitä tilapäisen pukunsa eri osia, hän oli liioitellut puutteita ja pelännyt näyttävänsä hullunkuriselta.

Mutta kun hän nyt äkkiä sai nähdä kuvansa peilistä, hän ei ollut tuntea itseään. Hän oli luullut peilikuvaa toiseksi maailmanmieheksi, jonka hän ensi silmäyksellä oli arvostellut sekä hyvin pukeutuneeksi että hienoksi.

Ja kun hän nyt tarkoin katseli kuvaansa, hän tunnusti itselleen, että kokonaisvaikutus oli tyydyttävä.

Hän tarkasteli itseään kuin näyttelijä, joka harjoittelee osaansa. Hän hymyili, ojensi kättään, teki liikkeitä, ilmaisi yllätyksen, ilon ja hyväksymisen tunteita, tutki erilaisia hymyjä ja erilaisia silmien ilmeitä, joilla hän tahtoi osoittaa kohteliaisuutta naisia kohtaan saadakseen heidät ymmärtämään, että hän ihaili ja halusi heitä.

Ovi avautui porraskäytävässä. Hän pelästyi ja lähti nopeasti astumaan portaita ylös. Hän pelkäsi, että joku hänen ystävänsä vieraista oli nähnyt hänet vääntelemässä kasvojaan peilin edessä.

Toisessa kerroksessa hän huomasi peilin ja hiljensi käyntiään nähdäkseen itsensä kulkevan ohitse. Hänen ryhtinsä näytti todella hienolta. Hän käveli hyvin. Ja hänet täytti ääretön itseluottamus. Varmasti hänellä olisi menestystä; siitä olivat takeena hänen kasvonsa, hänen pyrkimyksensä päästä eteenpäin, päättäväisyys, jonka hän tiesi omistavansa. Häntä halutti juosta, syöstä ylös jäljellä olevat viimeiset portaat. Hän pysähtyi kolmannen peilin eteen, kiersi viiksiään tottuneella liikkeellä, otti hatun päästään järjestääkseen hiuksiaan ja mutisi puoliääneen, kuten hänellä usein oli tapana: "Tämäpä mainio keksintö!" Sitten hän tarttui ovikellon nauhaan ja soitti.

Ovi avautui melkein heti, ja hänen edessään seisoi mustapukuinen palvelija vakavana, sileäksi ajeltuna ja niin hienona, että Duroy jälleen hämmentyi voimatta käsittää, mistä tämä epämääräinen tunne tuli. Ehkä sen aiheutti väkisin mieleen pyrkivä halu vertailla heidän kummankin pukua. Kiiltonahkakenkäinen palvelija otti Duroyn päällystakin, jota tämä oli kantanut käsivarrellaan päästäkseen näyttämästä sen tahroja, ja kysyi:

"Kenet saan ilmoittaa?"

Ja hän sinkosi hänen nimensä erääseen saliin, jonka ovea peitti puoleksi syrjään vedetty oviverho.

Mutta äkkiä Duroy menetti tasapainonsa, tunsi itsensä alakuloiseksi ja aivan pelokkaaksi. Olihan hän ottamaisillaan ensimmäisen askelen kauan kaipaamaansa ja unelmoimaansa maailmaan. Hän astui kuitenkin saliin. Siellä odotti nuori, vaaleaverinen nainen, aivan yksinään isossa, kirkkaasti valaistussa huoneessa, joka oli täynnä ruukkukasveja kuin kasvihuone.

Duroy jähmettyi paikoilleen täydellisesti hämmästyneenä. Kuka tämä hymyilevä nainen mahtoi olla? Sitten hän muisti, että Forestier oli naimisissa, ja ajatus, että tämä ihastuttava, hieno vaaleaverikkö ehkä oli hänen ystävänsä vaimo, lisäsi hänen säikähdystään.

Hän sopersi: "Hyvä rouva, olen…" Nainen ojensi hänelle kätensä: "Kyllä tiedän. Charles on kertonut eilisestä tapaamisesta. Olen iloinen, että hänen mieleensä juolahti ajatus kutsua teidät tänään luoksemme päivälliselle."

Duroy punastui korviaan myöten eikä kyennyt sanomaan mitään. Hän tunsi, että hänet tutkittiin, tarkastettiin kiireestä kantapäähän, punnittiin ja arvioitiin.

Hän tahtoi pyytää anteeksi, selittää jollakin tapaa pukunsa puutteellisuuksia. Mutta hän ei pystynyt keksimään mitään eikä niin ollen uskaltanut kajota tähän arkaluontoiseen asiaan.

Hän istuutui nojatuoliin, jonka rouva oli hänelle osoittanut, ja kun hän tunsi tuolin pehmeän, miellyttävän, kiiltävän sametin taipuvan allaan, kun hän tunsi vartalossaan tämän mukavan huonekalun syleilyn, huonekalun, jonka pehmeään selkämykseen ja käsivarsitukiin hän miellyttävästi nojasi, hän huomasi joutuneensa uuteen ja ihastuttavaan elämään, ikään kuin ottaneensa haltuunsa rakkaan esineen. Hänestä tuntui, kuin hänestä nyt olisi tullut jotakin. Hän tunsi pelastuneensa. Ja hän tuijotti rouva Forestier’ta, jonka silmät eivät olleet hetkeksikään lakanneet häntä tarkastamasta.

Rouvalla oli vaaleansininen kasimirleninki, joka mainiosti sopeutui hänen pehmeän vartalonsa ja uhkean rintansa ympärille.

Käsivarsien ja kaulan hipiä pilkisti näkyviin valkoisten pitsien alta, jotka reunustivat lyhyitä hihoja ja avokaulusta. Hiukset, jotka oli kammattu sykkyrälle keskelle päätä, olivat hieman kiharaiset luoden vaalean, untuvaisen varjon kaulalle.

Duroy alkoi rauhoittua rouvan häntä katsellessa. Tämä katse toi jostakin käsittämättömästä syystä hänen mieleensä tytön, jonka hän eilen illalla oli tavannut Folies-Bergères’issä. Nämä silmät olivat harmaat, teräksenharmaat, ilmeeltään vähän omituiset, huulet olivat kovat ja leuka hiukan lihava, kasvonpiirteet epäsäännölliset, mutta miellyttävät, täynnä suloutta ja veitikkamaisuutta. Näissä naiskasvoissa näytti jokaiseen piirteeseen kätkeytyvän erikoista viehätystä ja jokaisella olevan oma merkityksensä — ja jokainen liike tuntui joko puhuvan tai salaavan jotakin.

Lyhyen vaitiolon jälkeen rouva Forestier kysyi: "Oletteko ollut kauankin Pariisissa?"

Alkaen vähitellen päästä hermojensa herraksi Duroy vastasi: "Vain muutamia kuukausia. Minulla on toimi rautatiellä. Mutta Forestier on antanut minulle toiveita, että hänen avullaan ehkä voisin päästä sanomalehtialalle."

Rouvan hymy kävi yhä selvemmäksi ja hyväntahtoisemmaksi. Hän sanoi hiljaa: "Niin, tiedän sen."

Ovikello soi jälleen. Palvelija ilmoitti rouva de Marellen.

Tulija oli pieni, tummaverinen nainen.

Hän tuli sisään nopein askelin ja näytti olevan aivan kuin valettu mustaan, hyvin yksinkertaiseen pukuunsa.

Hiuksiinsa hän oli pistänyt punaisen ruusun, johon katse väkisinkin kiintyi. Sen tarkoituksena tuntui olevan hänen olemuksensa tehostaminen, hänen erikoisen luonteensa valaiseminen; se myös antoi hänelle jonkinlaisen äkillisen ja terävän vivahduksen.

Hänen mukanaan oli lyhythameinen tyttö. Rouva Forestier riensi häntä vastaan.

"Päivää, Clotilde."

"Päivää, Madeleine."

He suutelivat toisiaan. Sitten lapsi ojensi otsansa rouva Forestier'n suudeltavaksi ja sanoi varmasti kuin aikaihminen:

"Päivää, serkku."

Rouva Forestier suuteli häntä. Sitten seurasivat esittelyt:

"Herra Georges Duroy, Charlesin hyvä ystävä."

"Rouva de Marelle, ystävättäreni ja kaukainen sukulaiseni."

Hän lisäsi: "Täällä ei tarvita mitään muodollisuuksia; olkaa kuin kotonanne."

Nuori mies kumarsi.

Mutta ovi avautui uudelleen, ja näkyviin tuli pieni, lihava, ja pyöreä herra, joka talutti käsipuolesta komeaa, kaunista naista. Nainen oli paljon pitempi miestä ja paljon häntä nuorempi, käytökseltään ylhäinen ja ryhdiltään vakava. Tulijat olivat herra Walter, edustajakamarin jäsen, pankkiiri, raha- ja liikemies, Etelän juutalainen ja La Vie Françaisen omistaja, sekä hänen vaimonsa, omaa sukua Basile-Ravalau, samannimisen pankkiirin tytär.

Sitten tulivat peräkkäin Jacques Rival erittäin hienona ja Norbert de Varenne, jonka hännystakin kauluksella kiilsi pitkästä tukasta valunutta hilsettä. Hänen tukkansa, joka riippui aina hartioille asti, oli sirotellut niillekin pieniä valkoisia hiutaleita. Huonosti solmittu solmuke näytti olleen käytännössä jo monesti.

Hän astui lattian poikki vanhan naissankarin varmoin askelin, tarttui rouva Forestier'n käteen ja suuteli häntä ranteelle. Hänen kumartuessaan hänen pitkä tukkansa valahti nuoren naisen paljaalle käsivarrelle.

Vihdoin saapui Forestier pyytäen anteeksi myöhäistä tuloaan. Mutta Morelin juttu oli pidättänyt häntä toimituksessa. Morel, radikaalinen edustajakamarin jäsen, oli tehnyt kyselyn siirtomaaministerille erään määrärahan myöntämisestä Algerian asuttamiseksi.

Palvelija ilmoitti: "Pöytä on katettu!"

Kaikki siirtyivät ruokasaliin.

Duroy sijoitettiin rouva de Marellen ja hänen tyttärensä väliin. Häntä alkoi jälleen vaivata pelko, tällä kertaa siksi, ettei hän ollut varma siitä, osaisiko hän oikealla tavalla käyttää haarukkaa, lusikkaa ja laseja. Viimeksimainittuja oli neljää lajia, joista yksi vaaleansininen. Mitähän siitä oli juotava?

Liemiruokaa syötäessä ei puhuttu mitään, mutta sen jälkeen Norbert de Varenne kysyi: "Oletteko lukeneet Gauthier’n oikeudenkäynnistä? Merkillinen juttu!"

Ja nyt ruvettiin keskustelemaan tästä merkillisestä tapauksesta, johon liittyi avioliittorikoksia ja kiristyksiä. Siitä ei puhuttu niinkuin perhepiirissä on tapana puhua sanomalehtiuutisista, vaan kaikki puhuivat kuin lääkärit, jotka omassa piirissään keskustelevat jostakin sairaustapauksesta, tai kuin vihanneskauppiaat, jotka puhuvat vihanneksista. Kukaan ei osoittanut tapauksen johdosta suuttumusta tai edes hämmästystä, vaan jokainen koetti keksiä sen syvempiä salaisia vaikuttimia ammattimaisen uteliaana ja täydellisesti välinpitämättömänä itse rikoksen suhteen. Koetettiin selvästi valaista tekojen syitä, määritellä niitä psykologisia edellytyksiä, joista rikos oli versonut jonkin erikoisen sieluntilan tieteellisenä tuloksena. Naisetkin ottivat innokkaasti osaa tähän penkomistyöhön, tähän syiden arvailemiseen. Myös muita päiväntapahtumia pohdittiin, tarkasteltiin ja selviteltiin joka puolelta, punnittiin ja arvioitiin suhtautumalla asioihin sillä käytännöllisellä ja erikoisella tavalla, joka on ominainen uutisten kauppiaille, joiden ammattina on myyskennellä ihmiskunnan komediaa rivimaksua vastaan. Ja todella he muistuttivat kauppiaita, jotka punnitsevat ja tarkastavat myytäviksi tarkoitettuja esineitä.

Sen jälkeen tuli puheeksi eräs kaksintaistelu, ja nyt otti puheenvuoron Jacques Rival, sillä tämä oli hänen alaansa, eikä kukaan muu ymmärtänyt sitä niinkuin hän.

Duroy ei uskaltanut puuttua sanallakaan keskusteluun. Hän vilkuili toisinaan naapuriaan, jonka pyöreä kaula ärsytti ja viekoitteli häntä. Nuoren naisen korvasta riippui kultaketjussa timantti; se oli kuin vesipisara, joka oli valahtanut pehmeälle iholle. Silloin tällöin nainen teki jonkin huomautuksen, joka aina loihti hymyn hänen huulilleen. Hän oli leikillinen, rakastettava ja vilkas ja muistutti kokenutta tylönletukkaa, joka suhtautuu yliolkaisesti kaikkiin asioihin ja arvostelee niitä kevyesti ja hyväntahtoisesti epäillen.

Duroy koetti turhaan keksiä kohteliaisuutta naapurittarelleen, ja kun hän ei mitään keksinyt, hän kiinnitti huomionsa tämän tyttäreen, täytti hänen lasinsa, tarjosi hänelle ruokalajeja ja pani niitä hänen lautaselleen. Lapsi, joka oli jäykempi kuin äiti, kiitti vakavasti: "Teillä on minusta aivan liiaksi vaivaa", ja kuunteli aikuisten puheita miettiväisen näköisenä.

Päivällinen oli erittäin hyvä, ja kaikki olivat ihastuksissaan. Johtaja Walter söi kuin jättiläinen ja puhui vähän. Silmälasiensa takaa hän vilkuili salavihkaa jokaista ruokalajia, joka tuotiin pöytään. Norbert de Varenne oli syömisessä hänen veroisensa ja tiputteli silloin tällöin kastiketta paitansa rintamukselle.

Forestier valvoi kaikkea hymyilevänä ja vakavana ja vaihtoi toisinaan yhteisymmärryksestä kielivän katseen rouvansa kanssa. He olivat kuin kaksi salaliittolaista, jotka yhdessä suorittavat vaikeaa tehtävää, joka sujuu heidän toiveittensa mukaan.

Kasvot punertuivat, äänet kovenivat. Kerran toisensa jälkeen palvelija kuiskasi vieraiden korvaan: "Cortonia vai chateau-Larozea?"

Duroy oli havainnut cortonin makunsa mukaiseksi ja antoi palvelijan joka kerralla täyttää lasinsa. Miellyttävä ilon tunne täytti hänet; se nousi vatsasta päähän, virtasi läpi suonien ja tunkeutui koko hänen olemukseensa. Hän tunsi olonsa täysin hyväksi, ja tämä tunne valtasi hänen elämänsä ja ajatuksensa, hänen ruumiinsa ja sielunsa.

Hän olisi tahtonut puhua, tehdä itsensä huomatuksi ja arvossapidetyksi, tulla samanlaiseksi kuin nämä hänen ympärillään olevat ihmiset, joiden pienimmätkin huomautukset nieltiin herkkupaloina.

Puheensorina yltyi taukoamatta, eri ajatuskantoja risteili sinne tänne, vähäpätöisinkin sana aiheutti syrjähyppyjä kulloinkin puheena olevasta asiasta. Kun päivänkysymykset oli käsitelty loppuun ja sillä välin kosketeltu tuhansia muita aiheita, palattiin taas Morelin kyselyyn siirtomaiden asuttamisesta Algeriassa.

Johtaja Waller teki ruokalajien välissä joitakin leikillisiä huomautuksia, sillä hän oli suorasukainen ja epäileväinen luonne. Forestier selosti huomisen artikkelinsa sisällystä. Jacques Rival vaati sotilashallitusta ja ilmaista viljelysmaata kaikille upseereille, jotka olivat palvelleet kolmekymmentä vuotta siirtomaissa.

"Siten", hän sanoi, "luodaan vahva kansanluokka, joka pitkän ajan kuluessa on oppinut tuntemaan tämän maan ja joka sitä rakastaa ja osaa sen kieltä. He myös tuntevat tärkeät paikalliset asiat, jotka aina ovat hankalia kaikille tulokkaille."

Norbert de Varenne keskeytti hänet:

"Niin… He tulevat osaamaan kaikkea muuta paitsi maanviljelystä. He tulevat puhumaan arabiaa ja jäämään tietämättömiksi siitä, miten istutetaan juurikkaita tai kylvetään viljaa. He tulevat olemaan hyvin kyvykkäitä miekkailussa, mutta heikkoja lannoittamisessa. Sen sijaan tämä uusi maa on avattava selkosen selälleen jokaiselle. Siellä tulevat menestymään älykkäät, muut saavat sortua. Se on elämän laki."

Seurasi kevyt hiljaisuus. Hymyiltiin. Georges Duroy avasi suunsa ja selitti, hämmästyen oman äänensä kaikua, aivan kuin hän ei koskaan olisi kuullut itsensä puhuvan: "Algeriassa on pahin puute hyvästä maasta. Todella kannattavat maatilat maksavat siellä yhtä paljon kuin Ranskassa, ja niitä ostavat rikkaat pariisilaiset, jotka haluavat sijoituspaikkaa rahoilleen. Todelliset asuttajat, varaton väestö, joka matkustaa sinne leivän puutteen takia, ajetaan erämaahan, missä ei kasva mitään, koska siellä ei ole vettä."

Kaikki tuijottivat häneen. Hän tunsi punastuvansa.

Herra Walter kysyi: "Tunnetteko Algeriaa, herra?"

Duroy vastasi: "Kyllä, olen viettänyt siellä kaksikymmentäkahdeksan kuukautta ja oleskellut kolmessa maakunnassa."

Ja äkkiä unohtaen Morelin jutun Norbert de Varenne kysyi häneltä erästä pikkuseikkaa, josta hän oli kuullut joltakulta upseerilta. Hän halusi tietää mzab-heimon tavoista, tuosta kaukaisesta pienestä tasavallasta, joka oli syntynyt keskelle Saharaa, tämän auringon korventaman maan näivettyneimpään osaan.

Duroy oli kaksi kertaa käynyt Mzabissa, ja hän alkoi nyt kertoa tämän merkillisen seudun tavoista, seudun, jossa jokainen vesipisara oli kullan arvoinen, jossa jokainen asukas on velvollinen palvelemaan yhteiskuntaa ja jossa kaupallinen kunniantunto on paljon korkeammalle kehittynyt kuin sivistyneiden kansojen keskuudessa.

Hän puhui hieman liioitellun vuolaasti, viinin ja miellyttämishalun kiihottamana. Hän kertoi kaskuja rykmentistä, piirteitä arabialaisten elämästä, seikkailuja sotaretkiltä. Pystyipä hän keksimään muutamia värikkäitä sanojakin kuvatessaan keltaisia ja alastomia aavikoita, joita auringon kuluttavat säteet polttavat.

Kaikkien naisten katseet olivat kohdistuneet häneen. Rouva Walter lausui veltolla äänellään: "Te varmaankin osaisille kirjoittaa ihastuttavan artikkelisarjan muistoistanne."

Silloin Walter alkoi katsella nuorta miestä silmälasiensa ylitse, kuten hän aina teki halutessaan paremmin nähdä jonkun kasvot. Ruokalajeja hän tarkasti silmälasiensa alitse.

Forestier käytti tilaisuutta hyväkseen: "Rakas johtaja, olen juuri puhunut teidän kanssanne herra Duroysta, jonka haluaisin käytettäväkseni poliittisia uutisia varten. Marambot’n lähdettyä lehdestä minulla ei ole ketään, joka voisi hankkia tärkeitä salaisia tietoja, ja lehti alkaa siitä kärsiä."

Vanha Walter tuli vakavaksi ja otti silmälasit kokonaan pois nenältään voidakseen katsoa Duroyta suoraan kasvoihin. Sitten hän sanoi: "On ilmeistä, että herra Duroy kykenee omintakeisesti arvostelemaan asioita. Jos hän haluaa pistäytyä luonani huomenna kello kolmelta, niin järjestämme asian." — Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka jälkeen herra Walter kääntyi kokonaan nuorta miestä kohden ja sanoi: "Mutta kirjoittakaa nyt heti pieni pakinasarja Algeriasta. Voitte siinä kertoa muistoistanne ja pujotella joukkoon mietteitä asutuskysymyksestä, niinkuin äskenkin teitte. Se on päivänpolttava kysymys tällä hetkellä, erittäin päivänpolttava, ja minä olen varma siitä, että se kiinnostaa lukijakuntaa. Mutta kiirehtikää! Minun on saatava ensimmäinen kirjoituksenne huomenna tai ylihuomenna, jotta se kiinnittäisi yleisön mieltä, sillä asia on nyt käsiteltävänä edustajakamarissa."

Ja rouva Walter lisäsi vakavan ystävällisesti, kuten hän aina puhui kaikesta, tavalla, joka antoi hänen sanoilleen suosionosoituksen vivahduksen: "Ja teillähän on niin mainio otsakekin: Afrikkalaisen sotilaan muistelmia. Vai mitä, herra Norbert?"

Vanha runoilija oli saavuttanut maineensa myöhään. Hän inhosi ja pelkäsi nousukkaita, ja hän vastasi kuivasti:

"Kyllä, aivan erinomainen, edellyttäen, että jatko käy samaan tyyliin; sillä vaikeinta on saada esiin juuri oikea tunnelma, se, jota musiikissa voisimme nimittää sävellajiksi."

Rouva Forestier verhosi Duroyn suojelevalla ja hymyilevällä katseella, tuntijan katseella, joka näytti sanovan: "Sinä kyllä pääset eteenpäin." Rouva de Marelle oli useita kertoja kääntynyt katsomaan Duroyta, ja timantti hänen korvassaan värisi lakkaamatta aivan kuin hieno putoamaisillaan oleva vesipisara.

Hänen pieni tyttärensä tuijotti jäykkänä ja vakavana lautaseensa.

Mutta palvelija kierteli pöytää ja kaatoi johannisbergiä sinertäviin laseihin. Ja Forestier kohotti maljan kumartaen herra Walterille: "La Vie Françaisen onneksi ja menestykseksi!"

Kaikki kumarsivat johtajalle, joka hymyili, ja Duroy joi voittonsa huumaamana lasinsa pohjaan. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut tyhjentää kokonaisen tynnyrin, syödä kokonaisen härän, kuristaa leijonan. Hän tunsi yliluonnollisen voiman jäsenissään, voittamattoman tarmokkuuden ja loppumattoman toivon sielussaan. Nyt hän oli päässyt näiden ihmisten joukkoon, hankkinut itselleen aseman, vallannut oikean paikkansa. Hän silmäsi noita kasvoja uuden varmuuden täyttämänä, ja ensimmäisen kerran hän uskalsi puhutella naapuriansa:

"Teillä on, rouva, kauneimmat korvarenkaat, mitä koskaan olen nähnyt."

Nainen kääntyi hymyillen häntä kohti: "Olen itse keksinyt tavan ripustaa timantit yksinomaan kultalankaan. Ne ovat kuin kastehelmiä, eikö teistäkin?"

Duroy sanoi hiljaa, oman rohkeutensa hämmentämänä ja peläten esiintyvänsä tyhmästi:

"Ne ovat ihastuttavat… mutta niinpä ovat korvatkin niiden mukaiset."

Nainen kiitti häntä katseella, naisen valoisalla katseella, joka voi tunkeutua sydämeen asti.

Ja kun Duroy kääntyi katsomaan toisaalle, hän kohtasi jälleen rouva Forestier’n silmät, jotka edelleenkin olivat yhtä ystävälliset. Mutta hän oli huomaavinaan niissä myös suurempaa iloisuutta, ilkamointia, rohkaisua.

Kaikki herrat puhuivat nyt yht'aikaa säestäen kovaäänistä jutteluaan vilkkailla liikkeillä. Keskustelun alaisena oli suuri suunnitelma: maanalaisen rautatieverkoston rakentaminen Pariisiin. Asia saatiin loppuun käsitellyksi vasta jälkiruokaa syötäessä. Jokaisella oli ollut paljon sanottavaa kaupungin kulkuneuvojen hitaudesta, raitiotievaunujen epämukavuudesta, omnibussien haitoista ja ajurien hävyttömyydestä.

Sitten noustiin pöydästä ja siirryttiin juomaan kahvia. Duroy tarjosi leikillisesti käsivartensa pikkutytölle, joka kiitti häntä vakavasti ja nousi varpailleen ulottuakseen naapurinsa käsikoukkuun.

Tullessaan saliin Duroysta tuntui jälleen siltä, kuin hän saapuisi kasvihuoneeseen. Isot palmut levittelivät hienoja lehtiään huoneen kaikissa neljässä nurkassa, kohottivat ne aina kattoon asti, missä ne avautuivat aivan kuin vesisateiksi.

Kaakeliuunin molemmin puolin levitteli kaksi kumipuuta, sileinä kuin pilarit, tummanvihreitä lehtiään toistensa ylitse, ja pianon päällä oli kaksi tuntematonta ruukkukasvia, jotka olivat täydessä kukassa ja vaikuttivat pyöreiltä; toinen kasvi oli aivan punainen, toinen valkoinen, ja molemmat näyttivät kovin epätodellisilta, sillä ollakseen oikeita ne olivat aivan liian kauniita.

Ilma oli viileä, ja huoneen täytti vieno, miellyttävä tuoksu, jota ei voi kuvailla tai nimetä.

Nuori mies, joka jo oli päässyt kokonaan hermojensa herraksi, tarkasteli huonetta huolellisesti. Se ei ollut iso, ja kasvit olivat ainoat, jotka vetosivat katseeseen; räikeät värit eivät missään häirinneet silmiä, ja siellä tunsi olonsa viihtyisäksi, levolliseksi ja rauhalliseksi. Huone kietoutui ihmisen ympärille hiljaa ja suloisesti. Se hiipi ruumiiseen hyväilyn tavoin.

Seiniä verhosivat vanhanaikaiset, kudotut, himmeän sinipunaiset tapetit, joihin oli siroteltu keltaisia silkkikukkia. Ne olivat kuin kultakärpäsiä.

Oviverhot olivat sinivihreää verkaa, ja niihin oli punaisella silkillä kirjailtu muutamia neilikoita; tuolit, joita oli siellä täällä vailla tiettyä järjestystä, olivat monenmuotoisia ja erikoisia, leposohvat, mahtavat nojatuolit ja pienoissohvat, pielukset ja jakkarat oli verhottu Ludvig XVI:n aikaa jäljittelevällä silkillä tai Utrechtin sametilla, jossa oli granaatinpunaisia kirjailuja kellertävällä pohjalla.

"Haluatteko kahvia, herra Duroy?"

Rouva Forestier tarjosi hänelle täyttä kahvikuppia hymyillen ystävällistä hymyään, joka aina oli hänen huulillaan.

"Kiitos, rouva."

Hän otti vastaan kupin, ja kun hän varovasti kumartui ottamaan hopeapihdeillä sokeripalaa pienen tytön ojentamasta rasiasta, emäntä sanoi puoliääneen:

"Käyttäkää nyt tilaisuutta hyväksenne ja lausukaa rouva Walterille jokin kohteliaisuus!"

Hän poistui, ennen kuin Duroy ennätti vastata.

Duroy joi ensin kahvinsa peläten läikyttävänsä sitä matolle; keventynein mielin hän sitten mietti miten hän voisi lähestyä uuden isäntänsä rouvaa ja ryhtyä hänen kanssaan puheisiin.

Äkkiä hän huomasi tyhjän kahvikupin, jota rouva piti kädessään. Pöytä oli kaukana, eikä rouva tietänyt, mihin olisi kuppinsa laskenut. Duroy ryntäsi esiin.

"Sallitteko minun auttaa?"

"Kiitos!"

Duroy vei kupin pois ja palasi takaisin: "Kunpa tietäisitte, miten hauskoja hetkiä La Vie Française on minulle valmistanut erämaa-aikoinani. Se on todella ainoa sanomalehti, jota voi lukea Ranskan ulkopuolella; se on paremmin toimitettu, hauskempi ja vilkkaampi kuin kaikki muut. Se sisältää kaiken."

Rouva hymyili ystävällisen välinpitämättömänä ja vastasi vakavasti:

"Niin, miehelläni on todella ollut paljon työtä, ennen kuin hänen onnistui luoda sanomalehti, joka täytti kaikki uudet vaatimukset."

Ja he alkoivat puhella. Duroylla oli liukas ja lipeä kieli, lämmin äänenväri, lumousvoimaa katseessaan ja vastustamattoman viekoittelevissa viiksissään. Ne varjostivat ylähuulta kauniina vaaleanruskeina kiharoina, joiden ylöspäin kierretyissä kärjissä oli vielä vaaleampi vivahdus.

He keskustelivat Pariisista, sen ympäristöstä, Seinen rannoista, kylpylaitoksista, kesäajan huvituksista, kaikista tuollaisista pikkuasioista, joista voi puhella loppumattomasti aivojen siitä väsymättä.

Sitten lähestyi herra Norbert de Varenne liköörilasi kädessä, ja silloin Duroy väistyi huomaamatta syrjään.

Rouva de Marelle, joka oli istunut juttelemassa rouva Forestier’n kanssa, huusi hänelle: "Aiotteko siis koettaa sanomalehtialaa?"

Duroy alkoi epämääräisin sanoin puhua suunnitelmistaan ja palasi sitten samoihin asioihin, joista hän äsken oli puhellut rouva Walterin kanssa. Mutta koska hän nyt hallitsi aiheensa paremmin, hän saattoi vaikuttaa ylimieliseltä ja toistella ominaan asioita, joita juuri oli saanut kuulla. Ja hän katseli lakkaamatta naapuriaan silmiin aivan kuin antaakseen sanoilleen jonkin syvemmän merkityksen.

Rouva de Marelle vuorostaan kertoi hänelle kaikenlaista vapaaseen ja vaivattomaan tapaan, kuten nainen, joka tietää olevansa henkevä ja joka aina tahtoo olla huvittava; hän tuli tuttavalliseksi, laski kätensä Duroyn käsivarrelle ja hiljensi ääntään sanoakseen vähäpätöisyyksiä siten, että ne kuulostivat salaisuuksilta. Duroy kuumeni sisäisesti toisen ulkonaisesta kosketuksesta. Hän olisi heti tahtonut omistaa elämänsä tuolle naiselle, puolustaa häntä, näyttää hänelle, mihin hän kykeni. Hänen hitaat vastauksensa osoittivat hänen ajatustensa olevan toiminnassa.

Mutta äkkiä rouva de Marelle huusi ilman erikoista syytä: "Laurine!" ja hänen pikku tyttärensä tuli esiin. "Istu tänne, lapseni, sinä vilustut siellä ikkunan luona."

Ja Duroyn valtasi mieletön halu suudella tyttöä, aivan kuin osa hänen suudelmastaan olisi voinut siirtyä äidille.

Hän kysyi kohteliaalla, mutta isällisellä äänellä: "Suvaitsetteko, pikku neiti, että suutelen teitä?"

Lapsi katsahti häneen hämmästyneenä. Rouva de Marelle sanoi nauraen:

"Vastaa nyt: Olkoon menneeksi tänään, mutta se ei saa muuttua tavaksi vastaisuudessa!"

Duroy, joka oli istuutunut, otti Laurinen polvilleen ja kosketti huulillaan tyttösen hienoja, aaltoilevia hiuksia.

Äiti hämmästyi: "Katsokaa, hän ei juoksekaan tiehensä. Muuten hän sallii vain tätien suudella itseään. Mutta te olette vastustamaton, herra Duroy."

Duroy punastui eikä vastannut mitään. Sitten hän alkoi hiljalleen keinuttaa tyttöä polvellaan.

Rouva Forestier lähestyi ja päästi pienen hämmästyneen huudahduksen:
"Mutta katsokaas, Laurine on kesytetty, mikä ihme!"

Jacques Rival tuli myöskin paikalle tupruttaen sikanaan, ja Duroy nousi lähteäkseen, jottei tulisi jollakin typerällä sanalla hävittäneeksi sitä, minkä hän juuri oli pannut alulle, nimittäin valloitustyötään.

Hän meni sanomaan hyvästi, puristi varovasti naisten pieniä kätösiä ja ravisti sen jälkeen lujasti herrojen käsiä. Hän huomasi, että Jacques Rivalin käsi oli kuiva ja lämmin ja että hän vastasi sydämellisesti kädenpuristukseen. Norbert de Varennen käsi oli kylmä ja kostea ja luisui poispäin sormien kohdalta, johtaja Walterin käsi oli kylmä ja veltto, vailla voimaa, vailla ilmettä, Forestier'n käsi taas lihava ja haalea. Ystävä sanoi puoliääneen:

"Älä unohda: huomenna kello kolmelta."

"En unohda, älä pelkää!"

Kun Duroy tuli porraskäytävään, valtasi hänet halu juosta, sillä hänen ilonsa oli ääretön. Hän syöksyi alas hypäten kaksi porrasta kerrallaan. Mutta äkkiä hän näki toisen kerroksen isosta peilistä juoksujalkaa rientävän herran ja hän pysähtyi häpeissään, aivan kuin hänet olisi tavattu pahanteosta.

Multa sitten hän tarkasteli huolellisesti omaa kuvaansa ja ihmetteli, että hän todella oli niin komea mies. Hän hymyili ystävällisesti ja sanoi hyvästi kuvalleen kumartaen sille kohteliaasti kuin arvohenkilölle ainakin.

3

Tultuaan kadulle hän alkoi miettiä, mihin hän nyt ryhtyisi. Hän olisi mielellään antautunut haaveittensa valtaan, käyskennellyt kaduilla unelmiinsa vaipuneena, hengittäen yön lempeää viileyttä. Mutta ajatus siitä kirjoitelmasarjasta, jonka johtaja Walter oli häneltä tilannut, ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän päätti heti lähteä kotiin ja ryhtyä työhön.

Hän kulki pitkin askelin, tuli ulkobulevardille, jota hän kulki rue Boursault’ille asti. Sen varrella oli hänen asuntonsa. Talossa, joka oli kuusikerroksinen, asui noin parikymmentä työläis- ja käsityöläisperhettä. Hän kiipesi portaat valaisten vahatulitikuilla likaisia askelmia, joilla oli paperinpalasia, savukkeenpätkiä ja kaikenlaisia ruoanjätteitä. Kuvottava inhon tunne valtasi hänet ja samalla halu heti muuttaa asumaan rikkaiden ihmisten joukkoon hienoihin matoilla varustettuihin taloihin. Raskas ilma, joka johtui ruoan, mukavuuslaitosten ja ihmisten hajusta, kaalin ja vanhojen sienien aiheuttama tunkkautunut ilma, jota mikään tuuletus ei koskaan voinut puhdistaa, täytti talon yltä päältä.

Nuoren miehen huone oli viidennessä kerroksessa, ja ikkunasta oli näköala syvään kuiluun. Sen pohjalla olivat läntisen rautatien lukemattomat kiskot, jotka tulivat esiin Batignollen tunnelista. Duroy avasi ikkunan ja kumartui ruostuneen rauta-aitauksen ylitse.

Hänen alapuolellaan loisti mustan reiän pohjalta isojen häränsilmien kaltaisina kolme punaista signaalilyhtyä, vähän kauempana näkyi niitä useampia ja vielä kauempana vielä useampia. Joka hetki kajahteli läpi yön lyhyitä ja pitkiä vihellyksiä, muutamia aivan läheltä, toisia niin kaukaa, että niitä tuskin kuuli. Niissä oli ihmisääntä muistuttavia vivahduksia. Yksi niistä lähestyi, lakkaamatta päästellen valittavia vinkaisuja, jotka kasvoivat sekunti sekunnilta, ja äkkiä tuli näkyviin voimakas keltainen valo, joka kiiti eteenpäin suunnattoman jyrinän saattamana; ja Duroy näki tunnelin nielaisevan vaunujen pitkän jonon.

Hän sanoi itsekseen: "Ryhdytään työhön!" Hän pani kynttilän pöydälle, mutta kun hänen piti aloittaa, hän huomasi, ettei hänellä ollut kotona muuta kuin kirjepaperia.

Välipä sillä, se kyllä kelpaa, jos avaa kirjearkin ja kirjoittaa vain toiselle puolelle. Hän kastoi kynän musteeseen ja kirjoitti arkin yläreunaan kauneimmalla käsialallaan:

"Afrikkalaisen sotilaan muistelmia."

Sitten hän alkoi miettiä, miten aloittaisi ensimmäisen lauseen.

Hän istui pää käden varassa ja silmät tuijottaen valkoista paperiarkkia, joka oli levällään hänen edessään.