LUJA KUIN KUOLEMA

Kirj.

Guy de Maupassant

Suom. G. G. Ronimus

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

ENSIMÄINEN OSA.

I.

Päivä paistoi taiteilijan avaraan työhuoneeseen avonaisesta kattoikkunasta. Tämä oli suuri, loistava ja sininen valoneliö, kirkas aukko sinitaivaan kaikuiseen äänettömyyteen, jossa lenteli kiireesti lintuparvia.

Mutta tuskin päästyään tuohon vakavasti sisustettuun ja verhoilla varustettuun korkeaan huoneeseen, taivaan iloinen valo heikkeni, lieventyi, vaimeni kankailla, hälveni vähitellen oviverhoissa, valaisi tuskin pimeitä nurkkia, joissa yksin kultakehykset vain leimahtivat liekkeihin kuin tulet. Rauha ja onni näyttivät tänne kahlehdituilta, noiden taiteilijain asuntojen rauha, joissa ihmissielu on työskennellyt. Näiden seinien sisässä, joissa ajatus asuu, joissa se kiihkeästi liikkuu ja tyhjenee voimakkaissa ponnistuksissa, näyttää kaikki väsyneeltä, lamautuneelta siitä asti kuin se asettuu lepoon. Kaikki näyttää kuolleelta näiden voimaa pursuavien elämänhetkien jälkeen; ja kaikki lepää, huonekalut, kankaat, kuuluisien henkilöiden keskentekoiset muotokuvat — ikäänkuin koko asunto olisi kärsinyt mestarin väsymyksestä, olisi raatanut hänen kanssaan, ottaen joka päivä osaa hänen aina uudestaan alkaneeseen kamppailuunsa. Epämääräinen, raskas värin, terpentiinin ja tupakan haju täytti huoneen, tarttuen mattoihin ja istuimiin; ja mikään muu häly ei häirinnyt syvää hiljaisuutta kuin avonaisen ikkunan ohi kiitävien pääskysten kimakat ja lyhyet kirkunat, ja kattojen yli tuskin kuuluva Parisin sekava, pitkällinen melu. Ei mikään muu hievahtanut kuin vain aika-ajoittain pieni, sininen savupilvi, joka kohosi kattoa kohti sen paperossin jokaisesta savutuprahduksesta, jonka Olivier Bertin, loikoen sohvallaan, puhalteli verkalleen huuliensa välistä.

Vaipuneena katselemaan kaukaista taivasta hän haki uuden taulun aihetta. Mitä hän aikoi tehdä? Hän ei tietänyt siitä vielä mitään. Hän ei ollut muuten mikään päättäväinen ja itsestään varma taiteilija, vaan levoton, jonka häilyvä innostus epäröi lakkaamatta taiteen kaikkien ilmaisumuotojen välillä. Vaikka hän oli rikas ja kuuluisa sekä oli saanut osakseen kaikki kunnianosoitukset, pysyi hän kuitenkin vielä elämänsä loppupuolella miehenä, joka ei vielä tarkalleen tiedä, mitä ihannetta kohti hän on kulkenut. Hän oli saanut valtion palkinnon Roomassa opiskelua varten, hän oli perinnäistapojen puolustaja, ja monen muun jälkeen suurien historiallisten tapausten esille loitsija; sitten tullen uudenaikaisten suuntien kannattajaksi hän oli maalannut eläimiä, ihmisiä klassillisin muistoin. Älykkäänä, innostuneena, sitkeänä työntekijänä — jolla ihanne aina vaihtui — kiintyneenä taiteeseensa, jonka hän tunsi ihmeellisen hyvin, oli hän saavuttanut kehittyneen hienon makunsa vuoksi huomattavan hyvät tekotapaominaisuudet ja suuren taidon taipuvaisuuden, joka osaksi johtui hänen epäröimisistään ja yrityksistään kaikissa taidelajeissa. Ehkä myöskin ihmisten äkillinen ihastuminen hänen hienoihin, erinomaisiin ja moitteettomiin teoksiinsa oli vaikuttanut hänen luontoonsa estäen sitä olemasta sitä, miksi se oikeastaan olisi voinut tulla. Loistavasta alkumenestyksestä alkaen miellyttämisen halu aina hämmensi häntä ilman että hän itsekään sitä huomasi, muodosteli salaisesti hänen elämänuraansa, heikensi hänen vakaumuksiaan. Tämä miellyttämishalu esiintyi muutoin hänessä kaikissa muodoissa ja oli vaikuttanut paljon hänen maineeseensa.

Hänen rakastettava esiintymisensä, kaikki hänen elintapansa, hänen huolenpitonsa omasta persoonastaan, hänen vanha voiman- ja notkeuden maineensa miekkailijana ja ratsastajana olivat hänen kasvavaan kuuluisuuteensa lisänneet koko joukon tunnettuja pikkuseikkoja. Kleopatran, hänen ensimäisen taulunsa jälkeen, joka ensiksi teki hänet kuuluisaksi, Parisi oli äkkiä hurmaantunut häneen, oli saanut hänet omakseen, juhlinut häntä, ja hänestä oli pian tullut niitä edustavien piirien loistavia taiteilijoita, joita tavataan Bois du Boulognessa, joista salongit kiistelevät ja jotka akatemia ottaa vastaan heidän nuoruudessaan. Hän oli astunut sinne valloittajana, koko kaupungin hyväksymänä.

Kohtalo oli näin johtanut häntä vanhuuden lähestymiseen asti hemmoitellen ja hellitellen.

Siis kauniin päivän vaikutuksen alaisena, jonka hän tunsi ulkona auenneen täyteen kirkkauteensa, hän haki runollista aihetta. Muuten hiukan paperossinsa ja aamiaisensa uuvuttamana hän haaveili, katse ilmaan kohotettuna, tehden taivaan sineen nopeita hahmoluonnoksia, viehättäviä naisia metsän lehtokujaan tai katukäytävälle, rakastavia veden rannalle — kaikenlaisia hienoja helliä kuvitelmia, joihin hänen ajatuksensa halusi pukeutua. Vaihtuvia kuvia näyttäytyi taivaalla, epämääräisinä ja muuttuvina hänen silmänsä kaunistamassa harha-aistimuksessa; ja pääskyset, jotka piirtelivät avaruutta lakkaamatta lentäen kuin ammutut nuolet, näyttivät tahtovan näitä hävittää, pyyhkien niitä pois kuin kynänvedoilla.

Hän ei löytänyt mitään. Kaikki nämä vilahduksella havaitut hahmot muistuttivat jotakin, mitä hän jo oli tehnyt, kaikki näyttäytyneet naiset olivat niiden tyttäriä tai sisaria, jotka hänen taiteilijamielijohteensa oli synnyttänyt; ja vielä epäselvä pelko, joka oli häntä vaivannut jo vuoden ajan, — se pelko, että olisi tyhjentynyt, että olisi käyttänyt aihevarastonsa loppuun, että olisi saanut innoituksensa ehtymään, tuli yhä varmemmaksi nyt antaessaan teoksiensa kulkea henkisen silmänsä ohi, nyt huomatessaan itsensä kykenemättömäksi uudelleen kuvittelemaan mielessään ja keksimään ennen tuntematonta.

Hän nousi veltosti hakeakseen salkuistaan hyljättyjen aiheiden joukosta jotakin, mikä herättäisi hänessä jonkun aatteen.

Yhä puhallellen savua hän alkoi selailla luonnoksia, suunnitelmia, piirustuksia, jotka hän säilytti suljettuina suureen vanhaan kaappiin; sitten kohta kyllästyneenä näihin turhiin hakemisiin, mieli jäsenien kankeuden muuttamana, hän heitti pois paperossin, vihelsi säveltä, joka oli jokamiehen suussa, ja kumartui ottaakseen lattialta ison voimistelupainon, joka oli jäänyt tuolin alle.

Hän siirsi toisella kädellään syrjään esiripun. Tämän takaa paljastui peili, jota hän käytti tyystin tarkastaakseen asentojen täsmällisyyttä, todistaakseen perspektiivit oikeiksi, koetellakseen totuutta. Nyt asettui hän suoraan peilin eteen ja teki liikkeitä katsellen itseään peilistä.

Hän oli ollut kuuluisa taiteilijoiden keskuudessa voimistaan ja seuraelämässä kauneudestaan. Nyt ikä painoi häntä, teki raskaaksi. Hän oli pitkä, leveäharteinen, täysirintainen, ja viime aikoina oli hänen vatsansa alkanut kasvaa kuten vanhoilla voimistelijoilla useinkin, vaikka hän joka päivä jatkoi miekkailemista ja ahkerasti ratsasteli. Pää oli jäänyt huomattavaksi, yhtä kauniiksi kuin ennenkin, vaikka erilaiseksi. Valkeat hiukset, sileät ja lyhyet, tekivät vielä eloisammiksi hänen harmaiden tuuheiden kulmakarvojen alta säkenöivät silmänsä. Hänen lyhyet viiksensä, vanhan sotilaan viikset, olivat säilyneet melkein ruskeina ja antoivat hänen kasvoilleen harvinaisen tarmon ja ylevyyden ilmeen.

Seisten peilin edessä kantapäät yhdessä, ruumis suorana, hän antoi noiden kahden valurautakuulan tehdä kaikki määrätyt liikkeet vahvalihaksisen käsivartensa päässä, jonka rauhallista ja voimakasta liikettä hän seurasi ihailevin katsein. Mutta yhtäkkiä peilin taustassa, jossa kuvastui koko ateljee, esirippu liikahti, sitten ilmestyi näkyviin naisen pää, ei muuta kuin pää, joka häntä katseli.

Ääni hänen takanaan kysyi:

— Onko täällä ketään?

Hän vastasi: — On kyllä — kääntyen ympäri. Sitten heittäen voimistelupainon matolle, hän riensi ovea kohti hiukan liioitellun ketterästi.

Nainen astui sisään vaaleassa puvussa. Käteltyään hän sanoi:

— Te voimistelitte.

— Niin, minä keikailin ja pöyhistelin ja annoin yllättää itseni.

Nainen hymyili ja jatkoi:

— Ovenvartijanne huone oli tyhjä, ja kun tiedän teidän olevan yksin tähän aikaan, astuin sisään ilmoittamatta mitään tulostani.

Bertin katseli häntä.

— Peijakas, kuinka te olette kaunis. Mikä aistikkuus!

— Niin, minulla on uusi puku. Onko se mielestänne sievä?

— Ihastuttava, erittäin sopusointuinen. Ah, voidaanpa sanoa, että nykyään on vivahdusaistia.

Bertin kulki naisen ympäri, taputteli kangasta, muutteli sormiensa päillä poimujen järjestystä kuten ihminen ainakin, joka ymmärtää pukuasioita yhtä hyvin kuin ompelija, käytettyään koko elämänsä ajan, taiteilijan ajatuksensa ja atleetin lihaksensa kuvatakseen siveltimien hienolla sudilla vaihtelevia ja hienonhienoja muoteja, tuodakseen ilmi naisen suloa, joka on suljettu ja kätketty sametti- ja silkkivarustuksiin ja pitsien lumon alle.

Vihdoin hän selitti:

— Se on hyvin onnistunut. Se sopii teille erittäin mainiosti.

Nainen antoi ihailla itseään, tyytyväisenä siihen, että oli sievä ja miellytti taiteilijaa.

Ei kovin nuorena, mutta vielä kauniina, ei kovin pitkäkasvuisena, jotenkin rotevana, verevänä, kasvoissa tuo helakka väri, joka antaa neljänkymmenen vuotisen iholle kypsyyden vivahduksen, hän näytti olevan noita ruusuja, jotka puhkeavat puhkeamistaan uusiin kukkiin, kunnes liiaksi kukkineina surkastuvat yhdessä tunnissa.

Hän säilytti vaaleiden hiuksiensa alla noiden parisittarien pirteän ja nuorekkaan sulon, jotka eivät vanhene, joilla on itsessään hämmästyttävä elinvoima, tyhjentymätön vastustusvarasto, ja jotka kaksikymmentä vuotta pysyvät samanlaisina, hävittämättöminä ja voitonriemuisina, huolehtien ennen kaikkea ruumiistaan ja säästäen terveyttään.

Nainen kohotti harsoansa ja nurisi:

— No, eikö minua suudellakaan?

— Olen tupakoinut — sanoi Bertin.

Nainen virkkoi: — Hyi. — Sitten ojentaen huuliaan. Sitä pahempi.

Ja heidän suunsa kohtasivat toisensa.

Bertin otti pois hänen päivävarjonsa ja riisui häneltä kevätkävelytakin ripein ja varmoin, tähän perhetemppuun tottunein liikkein. Kun nainen sitten istuutui sohvalle, kysyi taiteilija osanottavaisesti:

— Miehenne voi hyvin?

— Erittäin hyvin, hän puhunee kai juuri tällä hetkellä edustajakamarissa.

— Ah! mistä sitten?

— Epäilemättä juurikkaista ja naurisöljystä, kuten aina.

Hänen miehensä, kreivi de Guilleroy, Euren edustaja oli ottanut erikoisalakseen kaikki maanviljelyskysymykset.

Mutta huomattuaan eräässä nurkassa luonnoksen, jota hän ei tuntenut, nainen kulki ateljeen poikki kysyen:

— Mikäs tämä on?

— Eräs pastellimaalaus, jonka olen aloittanut, ruhtinatar de Pontèven kuva.

— Te tiedätte — sanoi kreivitär vakavasti, että jos te uudestaan ryhdytte tekemään naisten muotokuvia, minä tulen sulkemaan teidän ateljeenne. Tiedän liian hyvin, mihin se johtaa — tuo työ.

— Oh! virkkoi taiteilija, ei tehdä toista kertaa Anyn muotokuvaa.

— Toivon sitä kernaasti.

Hän tarkasteli aloitettua pastellia kuten nainen ainakin, joka ymmärtää taidekysymyksiä. Hän eteni, lähestyi, suojasi silmiään kädellään, haki paikan, josta luonnos oli parhaiten valaistu, sitten hän selitti olevansa tyytyväinen siihen.

— Se on aika hyvä. Teille onnistuu pastelli erittäin hyvin.

— Niinkö arvelette?

— Niin, se on arkaluontoista taidetta, jossa tarvitaan paljon hienostunutta aistia. Se ei ole tehty maalaustaiteen tuhruksia varten.

Jo kaksitoista vuotta oli kreivitär kiihoittanut Bertinin taipumusta hienostuneeseen taiteeseen, vastustanut hänen palaamistaan yksinkertaiseen todellisuuteen, ja ylhäisön hienoudenmietteillään hän oli hellävaroin ajanut Bertiniä vähän maneerimaiseen ja teennäiseen sulouden ihanteeseen.

Kreivitär kysyi:

— Minkälainen hän on, tuo ruhtinatar?

Bertinin täytyi selittää tuhansia kaikenlaisia yksityisseikkoja, joista naisten mustasukkainen ja kekseliäs uteliaisuus pitää, kulkien vaatetushuomioista ja huomautuksista aina ajatuksiin hänen henkisistä kyvyistään ja ominaisuuksistaan.

Ja yhtäkkiä kreivitär kysyi:

— Keimaileeko hän kanssanne?

Bertin nauroi ja vannoi, ettei sellaista tapahtunut. Silloin asettaen molemmat kätensä taiteilijan olkapäille, kreivitär katseli häntä tarkasti silmiin. Kuulusteluninto saattoi väräjämään pyöreän silmäterän sinisessä iriksessä, jossa oli tuskin huomattavia mustia pilkkuja kuin kirjoitusmustetahroja.

Kreivitär kuiskaili uudestaan:

— Onko aivan totta, ettei hän keimaile?

— Oh, on aivan totta. Kreivitär lisäsi:

— Olen muuten rauhallinen. Te ette tule rakastamaan ketään muuta kuin minua nyt. Toisiin nähden se on lopussa. On liian myöhäistä, ystävä parkani.

Bertiniä hipaisi tuo kevyt vilunväristys, joka koskettaa vakaantuneessa iässä olevien ihmisten sydämiä, kun heille puhutaan heidän iästään ja hän mutisi:

— Tänään, huomenna, samoin kuin eilen, ei ole ollut eikä tule olemaan ketään muuta minun elämässäni kuin te, Any.

Kreivitär tarttui silloin hänen käsivarteensa ja kääntyen takaisin sohvalle päin asetti hänet istumaan siihen viereensä.

— Mitä te ajattelitte?

— Haen taulun aihetta.

— Mitä sitten?

— En tiedä, koska haen.

— Mitä olette tehnyt näinä päivinä?

Bertinin täytyi kertoa hänelle keitä vieraita hänellä oli käynyt, kaikki päivälliset ja illalliset, keskustelut ja juorut. Heitä huvitti muuten molempia kaikki nämä ylhäisen seurapiirin mitättömät perheasiat. Pienet kilpakosiskelut, tunnetut tai epäillyt suhteet, tuhat kertaa toistetut ja tuhat kertaa kuullut arvostelut samoista henkilöistä, samoista tapahtumista ja samoista mielipiteistä, tempasivat mukanansa ja upottivat heidän henkensä siihen sekavaan ja levottomaan virtaan, jota kutsutaan parisilaiselämäksi. Tuntien kaikki ihmiset kaikissa seurapiireissä, Bertin taiteilijana, jolle kaikki ovet olivat avoinna, kreivitär vanhoillisen edustajan komeana vaimona, olivat harjaantuneet tuossa hienossa, jokapäiväisessä, rakastettavan pahansuovassa, hyödyttömän henkevässä, yleisesti suositussa ranskalaisen juttelun taidossa, joka tuottaa erikoisen ja hyvin kadehditun maineen niille, joiden kieli helposti taipuu tähän panettelevaan lörpöttelyyn.

— Milloin tulette meille päivällisille? — kysyi kreivitär äkkiä.

— Milloin vain haluatte. Ilmoittakaa vastaanottopäivänne.

— Perjantaina. Luokseni tulevat herttuatar de Mortemain, sekä Carbelle't ja Musadieu juhlimaan pikku tyttäreni paluuta, joka tapahtuu tänä iltana. Mutta älkää sanoko sitä kenellekään. Se on salaisuus.

— Oh, tietysti tulen. Olen ihastunut uudestaan tapaamaan Annetten. En olekaan nähnyt häntä kolmeen vuoteen.

— Niin, se on totta! Kolmeen vuoteen! Annette, jota ensin oli kasvatettu Parisissa, vanhempiensa luona, oli tullut isoäitinsä, rouva Paradinin, viimeisen ja intohimoisen hellyyden esineeksi. Tämä melkein sokea vanha rouva asui koko vuoden vävynsä maatilalla, Roncièresin hovissa, Euressä. Vähitellen vanhus oli pitänyt lapsen yhä kauemmin luonaan, ja kun Guilleroyt viettivät melkein puolet elämästään tällä tilalla, johon heitä kutsuivat kaikenlaiset edut ja harrastukset — sekä maanviljelys että vaaliasioita koskevat — niin lopulta ei tyttöstä kuin aika ajottain tuotu Parisiin. Hän itse muuten piti vapaata ja liikkuvaa maaelämää luostarimaista kaupunkilaiselämää parempana.

Kolmeen vuoteen hän ei ollut tullut käymään Parisissa yhtään kertaa, koska kreivitär mieluummin piti hänet sieltä kaukana, ettei herättäisi hänessä toisenlaista elämänkäsitystä ja halua ennen sitä aikaa, jolloin hän oli määrätty astumaan seuraelämään. Rouva de Guilleroy oli hankkinut hänelle sinne maalle kaksi hyvin etevää opettajatarta, ja kävi yhä useammin itse tervehtimässä äitiään ja tyttöstään. Annetten oleskelu hovissa oli sitä paitsi käynyt melkein tarpeelliseksi vanhan isoäidin siellä olon vuoksi.

Ennen aikaa Olivier meni joka vuosi viettämään kuusi viikkoa tai kaksi kuukautta Roncièressä, mutta kolmena viimeisenä vuonna oli reumatismi vienyt hänet kaukaisiin kylpylaitoksiin, jotka olivat siihen määrään elvyttäneet hänen rakkauttaan Parisiin, ettei hän enää voinut jättää sitä sinne palattuaan.

Nuoren tytön ei oikeastaan olisi pitänyt palata ennen kuin syksyllä, mutta hänen isänsä oli yhtäkkiä suunnitellut hänelle avioliiton, ja kutsui sen vuoksi hänet heti Parisiin, että hän tapaisi kohta sen, jonka isä oli määrännyt hänelle sulhaseksi, markiisi de Forandelin. Tämä tuuma oli muuten pidetty hyvin salassa ja ainoastaan Olivier Bertinille oli kreivitär uskonut tämän salaisuuden.

Niinpä Bertin kysyikin:

— Siis miehenne ajatus on varmasti päätetty toteuttaa.

— On, ja luulenpa, että se on onnellinen ajatus. Sitten he puhuivat muista asioista.

Kreivitär palasi maalaustaiteeseen ja tahtoi saada hänet tekemään Kristuksen kuvan. Bertin vastusteli, arvellen niitä olevan jo kyllin maailmassa; mutta kreivitär piti itsepäisesti puoliansa ja tuskastui.

— Oi, jos minä osaisin piirustaa, näyttäisin teille ajatukseni; se olisi hyvin uusi, hyvin rohkea. Kristusta otetaan juuri alas ristiltä ja mies, joka on irroittanut hänen kätensä, päästää irti koko yläruumiin. Se putoaa ja kaatuu ihmisjoukon päälle, joka kohottaa käsivartensa ottaakseen sen vastaan ja kannattaakseen sitä. Käsitättekö oikein?

Kyllä, Bertin käsitti sen; pitipä hän aatetta omintakeisenakin, mutta hän puolestaan oli innostunut vain uudenaikaiseen taiteeseen, ja kun hänen ystävättärensä loikoi sohvalla, toinen jalka hienon kengän peittämänä riippuen ilmassa, ja synnyttäen melkein läpinäkyvän sukan läpi aistimuksen lihasta, hän huudahti:

— Kuulkaahan, kas tuossa on jotain maalattavaa, kas siinä on elämää: naisen jalka hameen reunassa! Siihen voi asettaa kaikkea: totuutta, kaipuuta, runoutta. Ei mikään ole sirompaa, sievempää kuin naisen jalka, ja mikä salaperäisyys sitten: tuon kankaan alle kätketty, sinne hävinnyt ja aavisteltu sääri!

Istuuduttuaan maahan turkkilaiseen tapaan hän tarttui kenkään ja sieppasi sen pois, ja jalka, päästyään ulos nahkakotelostaan, liikkui edestakaisin kuin pieni rauhaton eläin, joka on hämmästynyt siitä, että se on päästetty vapaaksi.

Bertin toisti:

— Onpa se hieno, aivan erikoinen ja aineellinen, aineellisempi kuin käsi. Näyttäkää kätenne, Any.

Kreivittärellä oli pitkät hansikkaat, jotka ulottuivat kyynärpäähän saakka. Riisuakseen niistä toisen, hän tarttui siihen yläreunasta ja antoi sen liukua nopeasti käärien sitä nylettävän käärmeennahan tavoin. Käsivarsi tuli esiin kalpeana, lihavana, pyöreänä ja riisuttuna niin nopeasti, että se herätti täydellisen ja rohkean alastomuuden ajatuksen.

Sitten hän ojensi käden antaen sen riippua ranteen päässä. Sormukset kimaltelivat hänen sormissaan; ja ruusunpunaiset kynnet, hyvin pitkät ja hoikat näyttivät lemmenpihdeiltä, jotka olivat kasvaneet tämän naisen kämmenen päähän.

Olivier Bertin kosketteli kättä hellävaroin, yhä ihaillen sitä. Hän pani nuo sormet liikkumaan kuin lihasta tehdyt leikkikalut ja sanoi:

— Mikä lystikäs esine! Mikä lystikäs esine! Mikä soma pieni ruumiinjäsen, älykäs ja taitava, joka toimittaa kaikkia mitä halutaan: kirjoja, pitsejä, taloja, pyramiideja, vetureja, leivoksia, tai hyväilyjä, joka on vielä sen paras tehtävä.

Hän otti pois sormukset yksitellen, ja kun vihkimäsormus, sileä, kultainen, putosi vuorostaan, hän jupisi hymyillen:

— Laki. Tervehtikäämme.

— Tyhmeliini, — virkahti kreivitär hiukan pahastuneena.

Bertinillä oli aina halu tehdä pilaa, tuo ranskalainen taipumus liittää ivallinen muoto vakavimpiin tunteisiin; ja usein hän teki kreivittären surulliseksi tahtomattaan, ja osaamatta käsittää naisten tekemiä hienon hienoja eroituksia asioiden välillä ja pystymättä vetämään pyhitettyjen alueiden rajoja, kuten hän itse sanoi. Kreivitär suuttui erittäin joka kerta kuin taiteilija puhui tuttavallisen lörpöttelevään tapaansa heidän niin kauan jo kestäneestä suhteestaan, jonka Bertin vakuutti olevan yhdeksännentoista vuosisadan rakkauden kauneimpana esimerkkinä.

— Tehän viette meidät, minut ja Annetten vernissajaisiin — eikö niin?

— Tietysti.

Sitten kreivitär kyseli yhtä ja toista parhaista tauluista ensi näyttelyssä, jonka avajaisten piti tapahtuman parin viikon kuluttua.

Mutta yhtäkkiä, ehkä muistaen jonkun asian, jonka oli unhoittanut toimittaa, hän virkkoi:

— Kas niin, antakaas minulle kenkäni. Lähden pois. Bertin leikitteli haaveksien kevyellä jalkineella käännellen ja väännellen sitä hajamielisesti käsissään.

Hän kumartui, suuteli jalkaa, joka näytti riippuvan hameen ja maton välillä ja joka ei liikkunut, hiukan ilman kangistamana, sitten hän asetti kengän siihen; rouva de Guilleroy nousi ja meni pöydän luo, jossa oli huiskin haiskin papereita, avonaisia kirjeitä, vanhoja ja vasta saapuneita mustetolpon vieressä, jossa vanha muste oli kuivunut.

Hän tarkasteli kaikkea uteliain katsein, kosketteli lehtiä, kohotteli niitä nähdäkseen niiden alle.

Bertin lähestyi häntä sanoen:

— Te aiotte sekoittaa minun epäjärjestystäni. Vastaamatta kreivitär kysyi:

— Kuka on se herra, joka tahtoo ostaa "Kylpeviä naisia."

— Amerikkalainen, jota en tunne.

— Oletteko sopineet "Katulaulajattaren" hinnasta?

— Olen. Kymmenen tuhatta.

— Siinä teitte oikein. Se oli kyllä sievä, mutta ei mikään erikoinen. Hyvästi, rakas.

Hän ojensi sitten poskensa, jota Bertin hipaisi rauhallisella suutelolla ja katosi oviverhon taa sanottuaan puoliääneen:

— Perjantaina kello kahdeksan. En tahdo, että saatatte minua kotiin. Tiedätte sen hyvin. Hyvästi.

Kreivittären lähdettyä Bertin sytytti ensin paperossin ja alkoi sitten kävellä taas hitain askelin ateljeessaan. Koko tämän suhteen menneisyys levisi hänen henkisten silmiensä eteen. Hän muisteli kauan sitten hälvenneitä yksityiskohtia, haki niitä uudestaan esiin ja asetti ne peräkkäin toistensa yhteyteen; häntä huvitti yksin ajella takaa näitä muistoja.

Hänen mieleensä johtui selvästi se aika, jolloin hän juuri oli kohonnut tähdeksi taiteellisen Parisin taivaalle, jolloin maalarit olivat anastaneet yleisön koko suosion ja kansoittivat kokonaisen kaupunginosan komeat talot, jotka he olivat vallanneet muutamin siveltimen vedoin.

Bertin oli, palattuaan Roomasta vuonna 1864, ollut muutamia vuosia ilman menestystä ja mainetta; sitten yhtäkkiä, v. 1868, hän asetti näytteille "Kleopatransa" ja muutamien päivien kuluttua ylistivät häntä pilviin saakka arvostelu ja yleisö.

Vuonna 1872, sadon jälkeen, sittenkuin Henri Regnaultin kuolema oli muodostunut hänen ammattitovereilleen jonkinlaiseksi maineen astinlaudaksi, "Jocaste", rohkea aihe, siirsi Bertinin uskalikkojen joukkoon, vaikka sen viisaasti omintakeinen tekotapa hankki sille akateemikkojen hyväksymisen. Vuonna 1873 ensimäinen kunniaraha asetti hänet ulkopuolelle kilpailun. Sen sai hän taulullaan "Algerin juutalaisnainen," jonka hän toi mukanansa eräältä matkalta Afrikkaan; ja Salian ruhtinattaren muotokuva vuonna 1874 aikaansai, että häntä hienossa maailmassa pidettiin aikansa ensimäisenä muotokuvamaalaajana. Siitä hetkestä alkaen hän tuli parisittaren ja parisittarien suosimaksi maalariksi, heidän sulonsa, ruumiin muotojensa ja luontonsa taitavimmaksi ja nerokkaimmaksi tulkitsijaksi. Muutamien kuukausien kuluttua kaikki Parisin huomattavassa asemassa olevat naiset kilpailivat suosiosta saada teettää muotokuvansa hänellä. Häntä oli vaikea saada suostumaan ja hän otti suuren maksun työstään.

Kun hän nyt näin oli muodissa ja teki vierailuja hienoon seurapiiriin kuuluvana henkilönä, hän huomasi eräänä päivänä astuessaan herttuatar de Mortemainin taloon täyteen surupukuun puetun nuoren naisen, joka juuri läksi sieltä. Tämä kohtaus käytävässä huikaisi hänet kuin soma sulouden ja hienostuneisuuden ilmestys.

Kysyttyään hänen nimeään hän sai kuulla että henkilö oli kreivitär de Guilleroy, normandilaisen maalaisaatelismiehen, agronoomin ja kansanedustajan vaimo, että hän oli surupuvussa miehensä isän kuoleman vuoksi ja että hän oli henkevä ja ihailtu ja että kaikki hakivat hänen seuraansa.

Hän sanoi heti, vielä tämän ilmestyksen vaikutuksen vallassa, joka oli viehättänyt hänen taiteilijasilmäänsä:

— Kas, siinäpä olisi yksi, jonka muotokuvan tekisin mielelläni.

Nämä sanat toistettiin seuraavana päivänä nuorelle naiselle; ja Bertin sai vielä samana iltana sinertävän, epämääräiseltä hajuvedeltä tuoksuvan lipun, johon säännöllisen pienellä, hiukan vasemmalta oikeaan nousevalla käsialalla oli kirjoitettu:

"Arvoisa herra!

— Herttuatar de Mortemain lähtee juuri luotani ja vakuuttaa minulle, että te olisitte halukas, minun hahmoni mallinanne, tekemään yhden mestariteoksianne. Uskoisin sen hyvin mielelläni teidän käytettäväksenne, jos olisin varma, ettette ole vain laskenut leikkiä ja että te näette minussa jotain, joka voisi tulla teidän kuvaamaksenne ja ihannoimaksenne.

Uskokaa, arv. herra, minun kunnioittavimpiin tunteisiini.

Anne de Guilleroy."

Bertin vastasi kysyen, milloin hän voisi esittäytyä kreivittärelle, ja hänet kutsuttiin aivan yksinkertaisesti aamiaiselle seuraavana maanantaina.

Kreivi de Guilleroy asui ensimäisessä kerroksessa bulevardi Malhesherbes'n varrella suuressa ja loisteliaassa uudenaikaisessa talossa. Kuljettuaan avaran, valkean ja kullanvärisen vierashuoneen läpi, jossa oli puukehyksiset siniset silkkiverhot pyydettiin taiteilijaa astumaan jonkinlaiseen naistenhuoneeseen, joka oli verhottu Vatteaun tapaan, viimevuosisadan kirkkain ja sievistelevin värein, hienoine vivahduksineen ja siroine aiheineen, jotka näyttivät rakkaudesta haaveilevien työmiesten keksimiltä, piirustamilta ja valmistamilta.

Hän oli juuri istuutunut, kun kreivitär ilmestyi. Hän käveli niin kevyesti, ettei Bertin ollut ollenkaan kuullut hänen tulemistaan viereisen huoneen läpi, ja tämä hämmästyi senvuoksi nähdessään yhtäkkiä rouva de Guilleroyn edessään. Kreivitär ojensi Bertinille kätensä tuttavalliseen tapaan.

— On siis totta — virkkoi hän -, että tahdotte mielellänne tehdä muotokuvani.

— Olisin siitä hyvin onnellinen, arvoisa rouva.

Hänen musta, tiukka pukunsa teki hänet hyvin solakaksi, aivan nuoren, mutta kuitenkin vakavannäköiseksi, mikä oli ristiriidassa hänen hymyilevän, vaaleiden hiuksien kokonaan valaiseman päänsä kanssa. Kreivi astui huoneeseen pitäen kädestä pientä kuusivuotista tyttöä.

Rouva de Guilleroy esitti: — Mieheni.

Hän oli lyhytkasvuinen, viiksetön mies, jonka posket olivat sisäänpäin painuneet ja lyhyeksiajellun parransängen tummentamat.

Hän oli hiukan papin tai näyttelijän näköinen, hänellä oli pitkät, alas niskaan ulettuvat hiukset, kohteliaat tavat ja suun ympärillä kaksi suurta kellonmuotoista poskilta leukaan laskeutuvaa ryppyä, nähtävästi hänen ahkeran julkisuudessa puhumisensa uurtamat.

Kreivi kiitti maalaria lukuisin kohteliain lausein, mikä ilmaisi puhujaa. Jo kauan oli hänellä ollut halu teettää vaimonsa kuva, ja varmasti olisi hän valinnut herra Olivier Bertinin, jollei olisi pelännyt saavansa kieltävää vastausta, sillä hän tiesi, kuinka paljon taiteilijaa ahdistettiin pyynnöillä.

Sovittiin siis monin kohteliaisuuksin puolelta ja toiselta, että kreivi seuraavasta päivästä alkaen toisi vaimonsa ateljeehen. Hän tahtoi kuitenkin mielellään tietää — täyden surupuvun vuoksi, jota hänen vaimonsa käytti — haluaisiko taiteilija mieluummin odottaa, mutta Bertin selitti tahtovansa kankaalle siirtää ensiksi saamansa vaikutelman ja tuon suuren vastakohdan: niin elävän, hienon ja kultaisen tukan alla loistavan pään ja puvun kovin ankaran mustan värin.

Kreivitär tuli siis seuraavana päivänä miehineen ja seuraavina päivinä pikku tyttönsä kanssa, joka asetettiin istumaan kuvakirjalla täytetyn pöydän ääreen.

Olivier Bertin osoittautui tapansa mukaan hyvin varovaiseksi. Ylhäisön naiset tekivät hänet vähän levottomaksi, sillä hän ei tuntenut heitä ollenkaan. Hän kuvitteli heitä samaan aikaan oveliksi ja typeriksi, teeskentelijöiksi ja vaarallisiksi, turhanpäiväisiksi ja haitallisiksi. Hänellä oli ollut puolihienoston naisten kanssa lyhytaikaisia seikkailuja, joista hän sai kiittää mainettaan, hauskaa luonnettaan, komeata atleetinvartaloaan ja tarmokasta, tummaa ulkonäköään. Hän antoi siis näille naisille etusijan ja rakasti heidän mukanaan vapaata käyttäytymistä ja lavertelua, tottunut kun oli itsekin ateljee- ja kulissipiirien kevyihin, lystikkäisiin ja iloisiin seurustelutapoihin. Hän kävi hienossa maailmassa kunniansa vuoksi eikä sydämensä tähden, hän viihtyi siellä turhamaisuudesta, otti siellä vastaan onnitteluja ja tilauksia, esiintyi mahtaillen imartelevien kauniiden naisten edessä milloinkaan heitä mielistelemättä. Kun hän ei ylhäisön naisten läheisyydessään ollenkaan tohtinut laskea rohkeata pilaa tai käyttää voimakkaasti höystettyjä sanoja, niin piti hän heitä turhankainoina ja hänellä tunnustettiin yleensä olevan hieno käytös. Joka kerta kun joku heistä oli tullut hänen luokseen kuvattavaksi, oli hän tuntenut, huolimatta niistä yrityksistä, joita nainen teki häntä miellyttääkseen, tuon rodun eriluontoisuuden, joka estää sekoittamasta taiteilijoita ja hienostoa keskenään, vaikka he joutuvatkin tekemisiin toistensa kanssa. Hymyilyjen ja ihailun takaa, mikä naisissa on aina hiukan teennäistä, hän aavisti sellaisen olennon epäselvän henkisen pidättyväisyyden, joka luulee olevansa parempaa ainesta. Siitä johtui hänessä pieni ylpeyden vivahdus, kunnioittavammat, melkein ylimieliset tavat, ja ruhtinaiden ja ruhtinattarien vertaisenaan kohteleman nousukkaan teeskennellyn turhamaisuuden rinnalla miehen itsetietoisuus, joka saa kiittää älyänsä samanlaisesta asemasta kuin se, jonka toiset saavat syntymällään. Sanottiin hänestä hieman kummastellen: "Hän on äärettömän hyvin kasvatettu!" Tämä kummastus, joka häntä mairitteli, loukkasi häntä samalla, sillä se ilmaisi rajat.

Maalarin tahallinen ja juhlallinen vakavuus vaivasi hiukan rouva de Guilleroyta, joka ei keksinyt mitään sanottavaa tälle niin kylmälle miehelle, jota pidettiin yleisesti henkevänä.

Asetettuaan tyttärensä paikalleen, hän tuli istumaan aloitetun luonnoksen vieressä olevaan nojatuoliin ja koetteli kaikin voimin taiteilijan kehoituksen mukaan saada ilmettä kasvoihinsa.

Neljännen istuntoerän puolivälissä Bertin lakkasi yhtäkkiä maalaamasta ja kysyi:

— Mikä teitä huvittaa enimmän elämässä?

Kreivitär tuli hämilleen.

— Enpä tiedä! Miksi tämä kysymys.

— Tarvitsen noihin silmiin onnekasta ilmettä, enkä ole sitä vielä nähnyt.

— No hyvä, koettakaa saada minut puhumaan, pidän paljon juttelemisesta.

— Oletteko iloinen?

— Hyvin iloinen.

— Jutelkaamme, rouva.

Bertin oli sanonut "jutelkaamme" hyvin vakavalla äänensävyllä; sitten ryhtyen uudestaan maalaamaan, hän koetti keskustella muutamista aiheista hakien jotain kohtaa, jossa heidän henkensä kohtaisivat toisensa. He alkoivat vaihtamalla huomioitaan tuntemistaan henkilöistä, sitten he puhuivat itsestään, mikä on hupaisin ja mieltäkiinnittävin kaikista jutteluista.

Seuraavana päivänä taas tavatessaan toisensa he tunsivat jo vapaammin seurustelevansa keskenään, ja nähdessään miellyttävänsä ja huvittavansa kreivitärtä, alkoi Bertin kertoa yksityisseikkoja taiteilijaelämästään, tarinoiden vapaasti muistojaan kuvittelurikkain, henkevin kääntein, mikä hänelle oli ominaista.

Rouva de Guilleroyta, joka oli tottunut salonkikirjailijoiden huolitellen laadittuihin hengentuotteisiin, hämmästytti tämä vähän lystikäs lennokkuus, joka sanoi asiat suoraan valaisten niitä ivalla, ja kohta hän vastasi samaan äänilajiin, hienon ja rohkean viehättävästi.

Viikossa kreivitär oli voittanut ja huumannut taiteilijan hyvällä tuulellaan, suoruudellaan ja yksinkertaisuudellaan. Tämä oli kokonaan unhoittanut ennakkoluulonsa hienoston naisia kohtaan, ja olisi mielellään vakuuttanut, että heissä yksin on viehätysvoimaa ja eloisuutta. Yhä jatkaen työtään seisoen kankaan edessä, välistä taas peräytyen siitä muutamia askeleita ja uudestaan sitä lähestyen taistelevan miehen liikkein, Bertin antoi tuttavallisten ajatustensa soljua, aivan kuin hän olisi tuntenut jo kauan tämän sievän, vaaleaverisen ja mustapukuisen naisen, auringon ja surun yhdistelmän, joka istui hänen edessään, joka nauroi kuunnellessaan häntä ja vastasi hänelle niin vilkkaasti, että joka hetki menetti istunta-asentonsa.

Milloin Bertin eteni hänestä, sulki yhden silmänsä, kumartui havaitakseen paremmin mallinsa sen kokonaisuudessa, milloin hän lähestyi sitä aivan liki pannakseen muistiinsa sen kasvojen pienimmät vivahdukset, nopeimmin vaihtuvat ilmeet, ja voidakseen siepata sekä ilmaista sen, mitä naisen kasvoissa on muuta kuin ulkonäköä, siinä ilmenevän ihanteellisen kauneuden, tuon jonkinlaisen käsittämättömän heijastuksen, tuon jokaiselle naiselle ominaisen sisimmän ja peloittavan sulon, mikä vaikuttaa, että toinen mies mielettömästi häneen rakastuu, toinen ei. Eräänä iltapäivänä pikku tyttö asettui seisomaan kankaan eteen ja kysyi lapsen suurella vakavuudella:

— Sehän on äiti, eikö olekin?

Maalari otti hänet syliinsä suudellakseen häntä, sillä tämä lapsen luonnollinen tunnustus hänen teoksensa yhdennäköisyydestä mairitteli häntä.

Toisena päivänä, kun tyttönen näytti hyvin rauhalliselta, kuultiin hänen yhtäkkiä selittävän hiljaisella surullisella äänellä:

— Äiti; minun on ikävä.

Ja maalaria liikutti siihen määrin tämä ensimmäinen valitus, että hän seuraavana päivänä tuotatti ateljeehen kokonaisen varaston leikkikaluja.

Pikku Annette asetti ne hämmästyneenä, tyytyväisenä ja aina harkitsevana — varsin huolellisesti järjestykseen ottaakseen ne esille toisen toisensa jälkeen hetken halun mukaan. Tämän lahjan saamisesta asti hän piti maalarista niinkuin lapset pitävät, tuolla eläimellisellä ja hyväilevällä ystävyydellä, joka tekee heidät niin kilteiksi ja rakastettaviksi.

Rouva de Guilleroy mieltyi mallina istumiseen. Hän oli kovin joutilas sinä talvena, kun hänellä oli suruaika; koska siis hän ei voinut ottaa osaa seuraelämään eikä juhliin, sulki hän tähän ateljeehen koko elämänsä huolet.

Hän kohosi hienon maailman ylimpiin piireihin, häntä haluttiin kaikkialle varsinkin sen vuoksi, että hän oli sievä ja henkevä, ja hän näki monen miehen mielistelevän itseään kadottamatta ainoatakaan kertaa sydämensä rauhaa, sydämen, joka oli yhtä järkevä kuin hänen henkensä.

Hän oli kuitenkin keimaileva, mutta hänen keimailunsa oli hyökkäävää ja varovaista laatua, joka ei koskaan edennyt liian kauas. Kehuskelevat arvostelut häntä miellyttivät, herännyt lemmenkaipuu häntä mairitteli, kunhan vain hän voi näyttää olevansa niistä tietämättä, ja kun hän oli tuntenut koko illan saaneensa jossain salongissa olla, tämän imartelevan ja ylistelevän suitsutuksen esineenä, hän nukkui hyvin kuten ainakin nainen, joka on täyttänyt tehtävänsä maan päällä. Tämä elämä, jota oli jo kestänyt seitsemän vuotta ilman että se väsytti häntä taikka olisi tuntunut hänestä yksitoikkoiselta, koska hän oli ihastunut tähän ylhäisen seuraelämän lakkaamattomaan, häälyvään levottomuuteen, saattoi hänet kuitenkin toisinaan toivomaan jotain muuta. Hänen ympäristönsä miehet, politikoivat asianajajat, rahamiehet tai toimettomat klubiherrat huvittivat häntä hiukan kuten näyttelijät; eikä hän ottanut heitä liian vakavalta kannalta, vaikka hän pitikin arvossa heidän toimiaan, virkojaan ja kunnianimiään.

Maalari miellytti häntä ensiksi kaiken sen vuoksi, mitä tässä miehessä oli uutta hänelle. Hänellä oli hauskaa ateljeessa, hän sai nauraa sydämensä pohjasta, hän tunsi itsensä henkeväksi ja hän oli Bertinille kiitollinen siitä huvista, jonka hänelle tuotti tämä mallina istunta. Taiteilija miellytti häntä myöskin, koska hän oli kaunis, voimakas ja kuuluisa mies; ei yksikään nainen, vaikka he niin väittävät, ole näet välinpitämätön ruumiilliseen kauneuteen ja maineeseen nähden. Samalla kuin kreivitärtä mairitteli se tieto, että tämä asiantuntija oli huomannut hänet ja hän puolestaan oli halukas arvostelemaan Bertiniä edullisesti, oli kreivitär huomannut hänessä myös vilkkaan ja kehittyneen ajatuksen, hienotunteisuutta, mielikuvitusta, todellisen älynviehätyksen ja väririkkaan puheen, joka näytti valaisevan sitä, mitä hänen naissielunsa pyrki ilmituomaan.

Läheinen tuttavuus syntyi pian heidän välilleen, ja se käden puristus, jolla he toisiaan tervehtivät kreivittären astuessa huoneeseen, näytti sisältävän jotakin heidän sydämestään, päivä päivältä kasvavassa määrässä.

Sitten edeltäpäin mitään suunnittelematta ja tekemättä mitään harkittua päätöstä, kreivitär tunsi itsessään kasvavan luonnollisen viehättämisen halun ja tämä halu voitti. Hän ei ollut mitään edeltäpäin valmistanut tai sommitellut; hän oli vain mielistelevä tavallista viehättävämmällä tavalla, niinkuin ollaan vaistomaisesti miestä kohtaan, joka teitä miellyttää enemmän kuin toiset; ja hän asetti kaikkiin tapoihinsa hänen kanssaan seurustellessaan, katseihinsa ja hymyilyihinsä tuota viekoittelevaa hurmausta, jota levittää ympärilleen nainen, jossa on herännyt rakastetuksi tulemisen tarve.

Hän puhui taiteilijalle mairittelevia sanoja, jotka merkitsivät: "Olette minusta miellyttävän näköinen", ja hän antoi Bertinille tilaisuuden jutella kauan näyttääkseen tälle tarkkaavaisesti häntä kuuntelemalla, kuinka suurta mielenkiintoa taiteilija hänessä herätti. Bertin lakkasi maalaamasta, istuutui hänen viereensä ja tuossa hengen liikakiihtymyksessä, jonka miellyttämisen huumaus synnyttää, taiteilijalla oli voimakkaita runouden, lystikkäiden päähänpistojen ja filosofian purkauksia — aina eri päivien mukaan.

Rouva de Guilleroysta oli hauskaa, kun Bertin oli iloinen; kun tämä oli syvämietteinen, koetteli hän seurata tämän ajatuksien kulkua, aina siinä onnistumatta; ja kun kreivitär ajatteli jotain muuta, näytti hän kuitenkin kuuntelevan Bertiniä sen näköisenä kuin olisi hän hyvin tätä ymmärtänyt, ja siinä määrin nauttinut tästä taiteilijan mietteisiin osalliseksi pääsemisestä, että Bertin haltioitui nähdessään hänen kuuntelevan, liikutettuna siitä että oli löytänyt hienon, avoimen ja oppivan sielun, johon ajatus lankesi kuin jyvä.

Muotokuva edistyi ja näytti onnistuvan varsin hyvin, kun maalari oli päässyt siihen tunnetilaan, joka hänelle oli tarpeellinen, saadakseen selville mallinsa kaikki hyvät ominaisuudet ja ilmaistakseen ne hehkuvan vakuuttavasti, mikä juuri on aitotaiteilijain innostusta.

Kumartuneena mallinsa puoleen, vaanien kaikkia hänen kasvojensa vavahduksia, kaikkia hänen ihonsa värivivahduksia, kaikkia hipiän varjoja, silmien ilmeitä ja läpikuultavuutta, — hänen kasvonpiirteidensä kaikki salaisuudet, hän oli niin mallinsa kyllästyttämä kuin sieni veden; ja siirtäessään kankaalle tätä häntä itseään mykertävän ihanuuden ilmausta, jonka hänen katseensa kokosi, ja joka virtasi kuin aalto hänen ajatuksestaan siveltimeen, oli hän koko ajan siitä huumautunut, päihtynyt, aivan kuin hän olisi juonut naisen suloa.

Kreivitär tunsi Bertinin rakastuvan itseensä, hän nautti tästä leikistä, tästä yhä varmemmaksi käyvästä voitosta, ja innostui itsekin siihen.

Jokin aivan outo tunne antoi hänen olemukselleen uuden vireen, herätti hänessä salaista riemua. Kuullessaan puhuttavan Bertinistä hänen sydämensä sykki vähän nopeammin, ja häntä halutti sanoa, — tämä haju on kuitenkin niitä, jotka eivät koskaan kohoa huulille saakka: "Hän on rakastunut minuun?" Hän oli tyytyväinen, kun taiteilijan lahjoja kehuttiin, ja vielä enemmän ehkä, kun häntä pidettiin kauniina. Kun hän ajatteli Bertiniä, aivan yksin, ilman tungettelevia häiritsijöitä, hän kuvitteli todellakin saaneensa hyvän ystävän, joka aina tyytyisi sydämelliseen kädenpuristukseen.

Maalari taas usein keskellä työtänsä asetti äkkiä värilautasen jakkaralleen, meni ottamaan syliinsä pikku Annetten, ja hellästi suuteli häntä silmille tai hiuksille katsellen äitiä ikäänkuin sanoakseen: "Teitä minä suutelen enkä lasta tällä tavalla."

Silloin tällöin, muuten, rouva de Guilleroy ei tuonutkaan enää lasta mukanaan vaan tuli yksin. Niinä päivinä ei ollenkaan tehty työtä, juteltiin sensijaan sitä enemmän.

Kreivitär myöhästyi eräänä iltapäivänä. Oli kylmä päivä helmikuun lopussa.

Olivier oli palannut aikaisin, kuten hän nyt teki joka kerta kun kreivittären piti tulla, sillä hän toivoi aina tämän saapuvan ennen määräaikaa. Häntä odotellessaan taiteilija asteli edes takaisin ja poltteli tupakkaa ja kyseli itseltään — hämmästyen huomatessaan tekevänsä tätä sadannen kerran viikon kuluessa: "Olenkohan rakastunut?" Hän ei siitä mitään tietänyt koska hän ei vielä milloinkaan ollut toden teolla sitä ollut. Hänellä oli ollut hyvin voimakkaita tunnepuuskia, vieläpä kyllin pitkiäkin, mutta koskaan ei hän niitä ollut pitänyt rakkautena. Tänään hän ihmetteli sitä, mitä tunsi itsessään.

Rakastiko hän kreivitärtä? Varmasti, sillä hän ei tuntenut mitään himoa tätä kohtaan, koska hän ei koskaan ollut ajatellutkaan mahdollisuutta saada omistaa häntä. Tähän saakka oli himo hänet heti vallannut, kun joku nainen oli häntä miellyttänyt, saattaen hänet ojentamaan kätensä tätä kohti aivan kuin poimiakseen hedelmän ilman että tämän himon poissaolo tai läsnäolo olisi koskaan syvästi häirinnyt hänen sisäistä ajatustaan.

Kreivittäreen nähden oli himo tuskin hipaissutkaan häntä, ja näytti se piiloutuvan toisen voimakkaamman tunteen taakse, vielä hämärän ja tuskin heränneen. Olivier oli uskonut rakkauden alkavan haaveilla ja runollisilla haltioitumisilla. Se mitä hän tunsi näytti päinvastoin johtuvan sellaisesta olemuksen kuohunnasta, jota ei tuskin voinut määritellä, enemmän ruumiillisesta kuin henkisestä. Hän oli hermostunut, levoton, kiihtynyt, kuten ollaan jonkun taudin meissä itäessä. Mutta ei mitään tuskallista kuitenkaan liittynyt tähän veren kuumeeseen, joka myös myllersi tartunnallaan hänen ajatuksiaan. Hän tiesi varsin hyvin tämän mielenkuohun aiheutuvan rouva de Guilleroysta, hänen paluunsa odottamisesta. Hän ei tuntenut heittäytyvänsä tätä kohti olemuksensa koko voimalla, vaan hän tunsi tämän aina olevan läsnä itsessään ikäänkuin kreivitär ei olisikaan poistunut; kreivitär oli lähtiessään jättänyt hänelle jotain itsestään, jotain hienon hienoa ja sanoin ilmaisematonta. Mitä? Oliko tämä rakkautta? Nyt hän syventyi omaan sydämeensä nähdäkseen ja ymmärtääkseen. Hän huomasi rouva de Guilleroyn viehättäväksi, mutta hän ei vastannut sitä naisihanteen tyyppiä, jonka Olivier'n sokea toivomus oli luonut. Jokainen mies, joka tavoittelee lempeä, on edeltäpäin kuvitellut mielessään sen naisen henkiset hyvät ominaisuudet ja ruumiilliset edut, joka häntä tulisi hurmaamaan, ja rouva de Guilleroy — vaikka hän miellyttikin Bertiniä suuresti — ei näyttänyt hänestä olevan se nainen.

Mutta miksikä kreivitär sitten näin kiehtoi häntä enemmän kuin muut naiset, erilaisella, lakkaamattomalla tavalla?

Oliko hän aivan yksinkertaisesti joutunut tämän keimailijan asettamaan ansaan, jonka hän oli jo kauan vainunnut ja käsittänyt, ja kreivittären sotaliikkeiden saartamana tullut sen erikoisen hurmauksen vaikutuksen alaiseksi, jonka antaa naisille miellyttämisen halu.

Bertin käveli, istuutui, läksi uudestaan liikkeelle, sytytti paperosseja ja heitti ne kohta taas kädestään; ja joku hetki hän katseli seinäkellonsa viisaria, joka kulki tavallista määräaikaa kohti verkalleen ja järkähtämättömän säännöllisin askelin.

Useita kertoja jo hän oli ollut kahden vaiheilla, kohottaako kynnen näppäyksellä noita kahta liikkuvaa kultaviisaria peittävää lasikupua, ja lykätäkö sormenpäällä isoaviisaria määrättyyn numeroon saakka, jonka se saavutti niin hitaasti.

Hänestä tuntui, ettei muuta tarvittaisikaan kuin ovi jo aukenisi ja odotettu ilmestyisi tämän kepposen pettämänä ja kutsumana. Sitten hän oli alkanut hymyillä tälle itsepäiselle ja järjettömän lapselliselle halulleen.

Vihdoin teki hän itselleen kysymyksen: "Voinko tulla hänen rakastajakseen?" Tämä ajatus näytti hänestä oudolta, vähän mahdolliselta toteuttaa, ja tuskin ollenkaan tavoiteltavalta niiden selkkausten vuoksi, jotka se voisi aiheuttaa hänen elämässään.

Kuitenkin tämä nainen miellytti häntä suuresti ja hän päätteli: "Totta tosiaan, olenpa joutunut kummalliseen tilanteeseen."

Seinäkello löi, ja tämä häly sai hänet säpsähtämään, järkyttäen hänen hermojaan enemmän kuin hänen mieltään. Hän odotti kreivitärtä sillä kärsimättömyydellä, jota viipyminen lisää joka sekunti. Rouva de Guilleroy oli aina täsmällinen; siis viimeistään kymmenen minuutin kuluttua hän astuisi sisään. Kun kymmenen minuuttia oli mennyt tunsi Bertin itsensä huolestuneeksi kuin murheen lähestyessä, sitten harmistuneeksi siitä, että hän odottaessaan menetti aikaansa, senjälkeen hän käsitti äkkiä, että jollei rouva de Guilleroy tulisi, se tuottaisi hänelle suurta kärsimystä. Mitä tekisi hän? Odottaisiko häntä? Ei — hän lähtisi ulos, niin että jos kreivitär ehkä vielä tulisi kovin myöhästyneenä, hän löytäisi ateljeen tyhjänä.

Hän lähtisi ulos, mutta milloin? Minkä toimintavapauden hän jättäisi rouva de Guilleroylle? Eikö olisi parempi jäädä ja tehdä tälle muutamin kohteliain ja kylmin sanoin ymmärrettäväksi, ettei hän, Bertin, ollut niitä, joita pannaan odottamaan? Ja jollei hän tulisikaan? Silloin saapuisi kai kirje, kortti, palvelija tai kaupunginlähetti? Jollei kreivitärtä kuuluisi, mitä hän tekisi? Silloin olisi päivä hukassa, hän ei voisi enää teeskennellä. Ja silloin? Silloin hän lähtisi tiedustelemaan, miten kreivitär voi, sillä hän kaipasi nähdä tätä.

Niin, — oli totta, että hän kaipasi nähdä rouva de Guilleroyta — ja tämä toive oli syvä, vaivaava ja ahdistava. Mitä se oli? Rakkauttako? Mutta hän ei tuntenut innostusta ajatuksissaan, ei kiihkoa aisteissaan eikä haaveiluja mielessään todetessaan, että, jollei kreivitär sinä päivänä tulisi, se tuottaisi hänelle suurta kärsimystä.

Ulko-oven kello soi pienen talon käytävään, Olivier Bertin tunsi huohottavansa liikutuksesta, sitten itsensä niin iloiseksi, että teki pyörähdyksen ilmassa heittäen paperossinsa menemään.

Rouva de Guilleroy astui sisään; hän oli yksin.

Bertin rohkaisi heti mielensä.

— Tiedättekö, mitä kysyin itseltäni, teitä odottaessani.

— Enpä tosiaan, en voi tietää.

— Kysyin, olinko rakastunut teihin.

— Rakastunut minuun! Te tulette hulluksi!

Mutta kreivitär hymyili ja hänen hymynsä sanoi: "Se on hauskaa, olen erittäin tyytyväinen." Hän jatkoi:

— Kuulkaahan, te ette puhu totta; miksi laskette tällaista leikkiä?

Bertin vastasi:

— Tarkoitan päinvastoin täyttä totta. En vakuuta teille olevani rakastunut teihin, vaan kysyn itseltäni, enkö ole siksi tulemaisillani.

— Mikä saattaa teidät niin ajattelemaan?

— Minun levottomuuteni teidän poissaollessanne, onnellisuuden tunteeni teidän saapuessanne.

Kreivitär istuutui.

— Oi! Älkää huoliko niin vähästä. Niinkauan kuin nukutte hyvin ja syötte ruokahalulla, ei ole vaaraa.

Bertin alkoi nauraa.

— Ja jos menetän unen ja ruokahalun?

— Ilmoittakaa minulle.

— Mitä te sitten teette?

— Annan teidän parantua rauhassa.

— Kiitoksia paljon.

Ja rakkaudenaiheesta he sirosanaisesti pakinoivat koko iltapäivän. Samoin kävi seuraavina päivinä. Suostuen tähän hänen mielestään henkevään ja arvottomaan hassutteluun rouva de Guilleroy kysyi Bertiniltä hyväntuulisena astuessaan huoneeseen:

— Mitenkä voi rakkautenne tänään?

Ja taiteilija selitti hänelle vakavan leikillisessä äänilajissa koko tautinsa kehityksen, koko syntyvän ja kasvavan hellyyden sisäisen, jatkuvan ja sydäntä vellovan vaivan. Hän esitteli sielunsa liikkeet pikkumaisen tarkasti, tunti tunnilta, aina heidän eroamisestaan asti edellisenä päivänä, luentoja pitävän opettajan keveäniloisella tavalla; kreivitär kuunteli huvitettuna, hiukan liikutettuna ja levottomana tätä tarinaa, aivankuin lukua kirjasta, jonka sankarittarena hän oli. Kun Bertin oli luetellut kohteliaasti ja luontevasti kaikki huolet, joiden uhrina hän oli, hänen äänensä aika ajoittain alkoi väristä ilmaistessaan sanoin tai vain äänenvaihteluin hänen sydämensä kärsimyksiä.

Ja yhä kreivitär kyseli häneltä, värähdellen uteliaisuudesta, silmät häneen kiinnitettyinä, korva halukkaana kuulemaan näitä asioita, jotka tosin hiukan tekivät levottomaksi, mutta joita oli ihanaa kuunnella.

Toisinaan Bertin tullessaan hänen luokseen oikaistakseen asentoa, tarttui hänen käteensä ja yritti sitä suudella. Nopsalla liikkeellä kreivitär tempasi sormensa hänen huuliltaan ja rypistäen vähän kulmakarvojaan sanoi:

— Kas niin, työskennelkää.

Taiteilija ryhtyi taas työhön, mutta tuskin viisi minuuttia oli kulunut, kun rouva de Guilleroy teki hänelle kysymyksen johtaakseen hänet taitavasti takaisin siihen ainoaan aineeseen, joka kiinnitti heidän molempien mieliä.

Sydämessään tunsi kreivitär nyt syntyvän pelkoja. Hän tahtoi kyllä olla rakastettu, mutta ei liiaksi. Varmana siitä, ettei hän itse tulisi viekoitelluksi menemään liian kauas, hän pelkäsi antaa Bertininkään tässä seikkailussa tehdä sitä, sillä silloin hän menettäisi tämän, koska olisi pakoitettu saattamaan hänet epätoivoon oltuaan häntä rohkaisevinaan. Jos hänen kuitenkin olisi täytynyt luopua tästä hellästä ja sirosanoin tulkitusta ystävyydestä, tästä yhä vuolaasti virtaavasta keskustelusta, joka vieritti esiin lemmenhiukkasia kuin kultahietaa täynnä oleva puro kultajyviä, olisi se koskenut häneen yhtä kipeästi kuin jos häntä olisi raadeltu.

Kun hän lähti kotoaan mennäkseen maalarin ateljeehen, täytti hänet ilonailahdus, voimakas ja lämmin, ja se teki hänet keveäksi ja hilpeäksi. Kun hän tarttui kädellään Olivier'n asunnon ovikelloon, sykki hänen sydämensä kärsimättömyydestä, ja portaiden matto oli pehmein mitä hänen jalkansa koskaan olivat koskettaneet.

Mutta ennen pitkää Bertin tuli synkäksi, vähän hermostuneeksi, usein ärtyisäksi. Hän osasi kyllä kohta hillitä kärsimättömyyskohtauksiansa, mutta ne uudistuivat yhä useammin.

Eräänä päivänä kreivittären juuri astuttua huoneeseen, Bertin istuutui hänen viereensä sen sijaan, että olisi ryhtynyt maalaamaan ja sanoi hänelle:

— Hyvä rouva, ette voi enää olla tietämättä, ettei se ole mitään pilaa, ja että rakastan teitä mielettömästi.

Hämillään näistä alkusanoista ja nähdessään pelätyn ratkaisun lähestyvän, kreivitär koetti pysähdyttää häntä, mutta taiteilija ei kuunnellut enää. Tunnetulva purkautui hänen täyttyneestä sydämestään, ja rouva de Guilleroyn täytyi kuunnella häntä kalpeana, vapisevana, tuskaisena. Bertin puhui kauan, pyytämättä mitään, hellästi, kaihomielisesti, epätoivoisen alistuvasti; kreivitär antoi hänen tarttua käsiinsä ja pitää ne omissaan. Taiteilija oli polvistunut rouva de Guilleroyn huomaamatta, ja haltioitunein katsein hän rukoili tätä säästämään häntä kärsimyksiltä. Miltä kärsimyksiltä? Kreivitär ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, kauhean tuskan tylsyttämänä, nähdessään Bertinin kärsivän, ja tämä tuska oli melkein onnea. Äkkiä hän näki kyyneliä Bertinin silmissä ja tuli siitä niin liikutetuksi, että sanoi: "Oi!" valmiina suutelemaan häntä niinkuin suudellaan itkeviä lapsia. Taiteilija toisti hyvin hiljaisella äänellä: "Näettekö, minä kärsin liiaksi," ja yhtäkkiä tämä toisen tuska voitti kreivittären, kyyneleet tarttuivat häneen, hän alkoi nyyhkyttää, hermot lamautuneina, käsivarret vapisevina, valmiina aukenemaan.

Kun kreivitär yhtäkkiä tunsi Bertinin sulkevan hänet syliinsä ja intohimoisesti suutelevan häntä huulille, tahtoi hän huutaa, taistella vastaan, lykätä hänet luotaan, mutta hän arveli heti olevansa hukassa, sillä hän myöntyi vastustellessaan, hän antautui vastaan ponnistellessaan, hän puristi Bertinin lujasti rintaansa vasten huutaen: "Ei, ei, minä en tahdo."

Sitten hän hetkisen oli vallan suunniltaan, kasvot käsiä vasten painettuina, mutta yhtäkkiä hän nousi, sieppasi matolle pudonneen hattunsa, pani sen päähänsä ja riensi ulos huolimatta Olivier'esta, joka rukoillen pidätti häntä hameesta.

Heti kun hän oli kadulla, häntä halutti istuutua katukäytävän reunalle, niin hän tunsi olevansa uuvuksissa, aivankuin hänen jalkansa olisivat olleet poikki. Ajuri ajoi ohi, hän kutsui sen ja sanoi: "Ajakaa hiljaa, viekää minua mihin haluatte." Hän vetäytyi ajoneuvoihin, sulki oven, lyykistyi perimmäiseen nurkkaan ja tunsi olevansa yksin eteenkohotettujen lasien takana, yksin ajatellakseen.

Muutamien minuuttien aikana ei hän tajunnut muuta kuin pyörien tärinää ja katukuoppien aiheuttamia nytkähdyksiä. Hän katseli taloja, jalkamiehiä, muita ajureita, raitiovaunuja tyhjin silmin, jotka eivät nähneet mitään; hän ei ajatellut myöskään mitään, ikäänkuin hän olisi myöntänyt itselleen jonkinmoista lykkäysaikaa, ennenkuin uskalsi ajatella sitä mitä oli tapahtunut.

Sitten, koska hänellä oli vilkas äly, joka ei mitenkään ollut veltostunut, hän sanoi itsekseen: "Kas niin, olen siis langennut nainen". Ja joitakuita minuutteja hän vielä oli mielenliikutuksen vallassa, varmana siitä, että onnettomuus, jota ei voinut korjata, oli tapahtunut, kauhistuneena kuin katolta pudonnut ihminen, joka ei hievahda paikaltaan arvellen, että hänen jalkansa ovat poikki, ja uskaltamatta sitä todeta.

Mutta sen sijaan, että olisi joutunut suunniltaan tämän odotetun ja yllätyksenä pelätyn tuskan vuoksi, hänen sydämensä pysyi, päästyään tästä ratkaisevasta kohtauksesta, tyynenä ja rauhallisena; se löi hitaasti, hiljaa tämän lankeemuksen jälkeen, jonka masentamana hänen mielensä oli, eikä se ollenkaan näyttänyt ottavan osaa hänen sielunsa kauhistukseen.

Rouva de Guilleroy toisti, aivankuin kuullakseen sen ja tullakseen siitä vakuutetuksi: "Olen siis langennut nainen." Ei mikään kaiku hänen ruumiissaan vastannut tähän omantunnon valitukseen.

Hän antoi heilahtelevien vaunujen jonkun aikaa tuuditella itseään, siirtäen hiukan tuonnemmaksi mietiskelyn, johonka hänen olisi ryhdyttävä tämän julman tilanteen johdosta. Ei, hän ei enää kärsinyt. Hän pelkäsi vain ajatella, siinä kaikki, pelkäsi saada tietää, ymmärtää ja harkita; mutta hänestä tuntui päinvastoin, että siinä himmeässä ja tutkimattomassa olemuksessa, jonka muodostaa meidän vaistojemme ja halujemme lakkaamaton taistelu, vallitsi rauha, joka ei näyttänyt todenmukaiselta.

Kun tätä omituista lepoa oli kestänyt ehkä puoli tuntia ja kreivitär vihdoin käsitti ettei epätoivo, jonka piti tulla, saapunutkaan, hän karisti itsestään tämän horrostilan ja mutisi: "Tämäpä on hassua, en ole enää juuri ollenkaan suruissani."

Silloin hän alkoi moittia itseään. Viha syttyi hänessä hänen omaa sokeuttaan ja heikkouttaan vastaan. Kuinka hän ei ollut aavistanut tätä? Kuinka ei hän ollut käsittänyt, että tämän taistelun hetki oli tuleva, että tämä mies miellytti häntä kyllin tehdäkseen hänet veltoksi ja että mitä vilpittömimpiinkin sydämiin puhaltaa joskus himo kuin tuulenpuuska, joka vie tahdon mukanaan.

Näin kovasti itseään moitittuaan ja halveksittuaan, kreivitär kysyi itseltään kauhistuneena, mitä nyt tulisi tapahtumaan.

Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli katkaista heti suhteensa maalariin ja olla häntä enää milloinkaan näkemättä.

Tuskin oli hän tehnyt tämän päätöksen, kun tuhannet syyt ilmestyivät heti sitä vastustamaan.

Kuinka selittäisi hän tämän riitautumisen? Mitä sanoisi miehelleen? Eikö epäluulon alaiseksi joutunutta totuutta kuiskailla ja levitellä kaikkialle?

Eikö ollut parempi näennäisesti päästäkseen pälkähästä näytellä Olivier Bertiniin itseensä nähden välinpitämättömyyden ja unhoituksen teeskentelevää komediaa ja osoittaa tälle, että hän oli poistanut olemattomiin tämän minuutin muistostaan ja elämästään?

Mutta voisiko hän sitä? Olisiko hänellä rohkeutta ilmestyä taiteilijan luo, olla muistamatta mitään, katsella häntä närkästyneen ja hämmästyneen näköisenä ja sanoa: "Mitä te minusta tahdotte?" miehelle, jonka pikaisesta ja väkivaltaisesta tunnepurkauksesta hän oli tullut osalliseksi.

Hän harkitsi kauan eikä kuitenkaan tehnyt toista päätöstä, koska ei mikään muu ratkaisu näyttänyt hänestä mahdolliselta.

Hän menisi taiteilijan luo seuraavana päivänä — rohkeasti — ja tekisi tälle heti ymmärrettäväksi, mitä hän tahtoi, mitä hän vaati häneltä. Ei koskaan yksikään sana, ainoakaan viittaus, ainoakaan katse saanut muistuttaa hänelle tätä häpeää.

Kärsittyänsä — sillä hän kai myös kärsi — Bertin tyytyisi varmasti kohtaloonsa, rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, ja pysyisi vastedes samana, jona hän siihen saakka oli ollut.

Tämän uuden päätöksen tehtyänsä kreivitär antoi ajurille osoitteensa ja palasi kotiin syvän alakuloisuuden vallassa; hän halusi vain mennä lepäämään, olla ketään näkemättä, nukkua ja unhoittaa. Hän sulkeutui huoneeseensa ja pysyi siellä päivälliseen saakka loikoen leposohvallaan velttona ja untelona tahtomatta enää vaivata mieltään tällä vaaroja pursuavalla ajatuksella.

Hän meni määrätyllä hetkellä ruokasaliin, hämmästyneenä siitä, että oli niin rauhallinen ja odotti miestään tavallisen näköisenä. Tämä tuli kantaen sylissään pikku tyttöä: kreivitär puristi miehensä kättä ja suuteli lasta tuntematta mitään ahdistavaa tuskaa.

Herra de Guilleroy tiedusteli, mitä hän oli tehnyt. Hän vastasi välinpitämättömästi istuneensa mallina kuten joka päivä.

— Ja onko muotokuva kaunis? sanoi kreivi.

— Siitä tulee aika hyvä.

Kreivi puhui taas asioista, joita hän mielellään kertoi syödessään, edustajakamarin istunnosta ja tavaroiden väärentämistä koskevasta lakiehdotuksesta.

Tämä lavertelu, jota kreivitär tavallisesti sieti hyvin, kiihoitti häntä nyt, saattoi hänet katselemaan tarkkaavaisemmin tuota jokapäiväistä miestä ja korupuhujaa, jota huvittivat nuo asiat; mutta hän hymyili kuunnellessaan miestänsä ja vastasi ystävällisesti, vieläpä herttaisemmin ja ihastuneempana kuin tavallisesti näihin tyhjänpäiväisyyksiin. Hän ajatteli katsellessaan kreiviä: "Olen pettänyt hänet. Hän on minun mieheni, olen pettänyt hänet. Eikös se ole omituista, ei mikään enää voi estää sitä, ei mikään voi tehdä sitä tekemättömäksi. Olen sulkenut silmäni. Olen taipunut muutamien sekuntien aikana, ainoastaan muutamien sekuntien, suutelemaan toista miestä, ja minä en ole enää kunniallinen vaimo. Muutamat sekunnit minun elämässäni, muutamat sekunnit, joita ei voi poistaa, ovat tuottaneet minulle tämän vakavan, lyhyen, pienen teon, jota ei voi enää korjata, rikoksen, kaikkein häpeällisimmän vaimolle… ja minä en tunne ollenkaan epätoivoa. Jos minulle olisi sanottu sitä eilen, niin en olisi sitä uskonut. Jos minulle olisi sitä vakuutettu, olisin kohta ajatellut kauheita omantunnontuskia, joiden raatelemana minun pitäisi olla tänään. Ja minulla ei ole niitä juuri ollenkaan." Herra de Guilleroy läksi ulos päivällisen jälkeen, niinkuin hän teki melkein joka päivä.

Silloin rouva otti syliinsä pikku tytön ja itki häntä suudellessaan; hän itki vilpittömiä kyyneleitä, omantunnonkyyneleitä, ei ollenkaan sydämen.

Mutta hän ei nukkunut ollenkaan.

Huoneensa pimeydessä hän vaivasi itseänsä yhä edelleen vaaroilla, joita hänelle voi aiheuttaa maalarin käytös; ja hän pelkäsi seuraavan päivän tapaamista sekä sitä, mitä hänen pitäisi sanoa taiteilijalle katsoessaan häntä kasvoihin.

Hän nousi aikaisin ylös, jäi loikomaan lepotuoliinsa koko aamupäiväksi, ponnistellen kaikki voimansa arvatakseen mitä hänen oli pelättävä, mitä hänen olisi vastattava, sekä ollakseen valmis kaikkien yllätyksien varalta.

Hän läksi aikaiseen liikkeelle harkitakseen asiaa vielä kulkiessaan.

Bertin ei ollenkaan odottanut häntä ja kyseli itseltään jo eilisestä alkaen, mitä hänen oikeastaan pitäisi tehdä kreivittäreen nähden.

Tämän poislähdön, tämän paon jälkeen, jota Bertin ei ollut uskaltanut vastustaa, hän oli jäänyt yksin kotiin kuullen vielä, vaikka kreivitär jo oli kaukana, hänen askeliensa kaiun, hänen hameensa kahinan ja kiinnipaiskatun oven rämähdyksen.

Hän jäi seisomaan täynnä hehkuvaa, syvää, kuohuvaa iloa. Hän oli siis vallannut kreivittären! Se oli tapahtunut heidän kesken! Oliko se mahdollista? Tämän riemuvoiton vaikuttaman hämmästyksen jälkeen Bertin nautti siitä, ja paremmin pienissä erin omistaakseen tämän nautinnon, hän istuutui, melkein kävi pitkälleen sohvalle, jossa hän oli syleillyt kreivitärtä.

Hän jäi siihen kauaksi aikaa sen ajatuksen täyttämänä, että kreivitär oli hänen rakastajattarensa ja että heidän välillään, tämän naisen, jota hän niin suuresti oli halunnut, ja hänen, oli solmiutunut muutamissa hetkissä se salainen side, joka kiinnittää kaksi olentoa toisiinsa. Hän säilytti yhä vielä ruumiissaan väräjävänä voimakkaan muiston tuosta pikaisesta hetkestä, jolloin heidän huulensa olivat kohdanneet toisensa ja jolloin heidän ruumiinsa olivat yhtyneet vavahtaakseen yhdestä suuresta elämän värähdyksestä.

Hän ei ollenkaan lähtenyt ulos sinä iltana, kyllikseen nauttiakseen tästä ajatuksesta; hän meni aikaiseen nukkumaan kokonaan väräjävänä onnesta.

Seuraavana aamuna, tuskin vielä heränneenä, hän jo kysyi itseltään: "Mitä minun tulee tehdä?" Jollekin ilotytölle, jollekin näyttelijättärelle hän olisi lähettänyt kukkia taikkapa koristeen; mutta nyt hän oli aivan ymmällä ja kiusaantunut tämän uuden tilanteen johdosta.

Epäilemättä täytyi kirjoittaa… Mutta mitä? Hän töhersi, raapi, repi ja alkoi uudestaan kaksikymmentä kirjettä, jotka näyttivät kaikki hänestä loukkaavilta, innoittavilta, naurettavilta.

Hän tahtoi hienostunein ja viehättävin sanoin ilmaista sielunsa kiitollisuuden, hurjan hellyytensä innostuksen, sekä tarjota loppumatonta uskollisuutta; mutta hän ei keksinyt näitä intohimoisia ja vivahdusrikkaita asioita ilmituodakseen muita kuin tuttuja lauseparsia, jokapäiväisiä, kömpelöitä ja poikamaisia käänteitä.

Hän luopui siis kirjoittamisajatuksesta ja päätti lähteä katsomaan häntä, heti kun malli-istuntotunti olisi kulunut, siliä hän ajatteli, ettei kreivitär tulisikaan.

Sulkeutuen silloin ateljeehensa hän hurmautui muotokuvan edessä, häntä hiveli halu huulillansa kosketella maalausta, johonka jotakin kreivittärestä oli kiinnitetty, ja aika-ajoittain hän katseli ikkunasta kadulle. Kaikki kaukaa näkyvät hameet aiheuttivat hänelle sydämentykytystä. Kaksikymmentä kertaa hän luuli tuntevansa kreivittären, kun sitten hänen kreivittäreksi luulemansa nainen oli mennyt ohi, hän istuutui hetkeksi alakuloisena kuin pettymyksen jälkeen.

Yhtäkkiä hän näki kreivittären, epäili oliko tämä hän, otti kiikarin, tunsi hänet ja voimakkaan liikutuksen myllertämänä istuutui odottamaan häntä.

Kun hän astui sisään, syöksyi taiteilija polvilleen ja tahtoi tarttua hänen käsiinsä, mutta kreivitär veti ne äkkiä takaisin, ja kun Bertin yhä pysyi polvillaan hänen jalkojensa edessä, tuskan vallassa ja silmät kohotettuina häntä kohti, sanoi kreivitär ylimielisesti:

— Mitä te oikein teette, herra? En käsitä teidän asentoanne.

Bertin sopersi:

— Oi rouva, minä rukoilen teitä…

Kreivitär keskeytti hänet säälimättä:

— Nouskaa, te olette naurettava.

Taiteilija nousi pelästyneenä mutisten:

— Mikä teidän on? Älkää kohdelko minua näin, rakastan teitä…

Silloin kreivitär muutamin nopein ja kuivin sanoin osoitti hänelle tahtonsa ja järjesti tilanteen.

— En ymmärrä mitä te tahdotte sanoa! Älkää puhuko minulle koskaan rakkaudestanne, taikka jätän tämän ateljeen ollakseni koskaan tänne palaamatta. Jos te unohdatte ainoatakaan kertaa tämän täällä oloni ehdon, ette koskaan enää tule näkemään minua.

Taiteilija katseli häntä aivan ymmällä tästä kovasydämisyydestä, jota hän ei ollut odottanut; sitten hän käsitti ja lausui hiljaa:

— Tottelen, rouva.

Kreivitär vastasi:

— Erittäin hyvä, sitä odotinkin teiltä! Nyt tehkää työtä, sillä kuva ei ole vielä kohtakaan valmis.

Bertin otti siis palettinsa ja ryhtyi maalaamaan; mutta hänen kätensä vapisivat, hänen himmentyneet silmänsä katsoivat näkemättä; häntä halutti itkeä, niin hän tunsi sydämensä murjotuksi.

Hän koetteli puhella kreivittärelle; tämä tuskin vastasi. Kun Bertin yritti sanoa rouva de Guilleroylle kohteliaisuuden hänen hipiästään, niin pysähdytti tämä hänet niin musertavalla äänensävyllä, että taiteilija sai yhtäkkiä noita rakastavien raivokohtauksia, jotka muuttavat vihaksi hellyyden. Hänen sielussaan ja ruumiissaan tapahtui voimakas hermopuistatus, ja heti paikalla, ilman mitään väliastetta, hän inhosi kreivitärtä. Niin, niin, niinhän oli asianlaita, hänhän oli nainen! Hän oli toisten kaltainen hän myöskin! Ja miksei? Hän oli petollinen, häilyvä ja heikko niinkuin kaikki naiset. Hän oli kiehtonut hänet, viekoitellut tyttöhempukan juonilla, koettanut hurmata häntä antamatta sitten mitään, kiihoittaen häntä, sitten kieltäytyäkseen, käyttäen häntä kohtaan kaikkien kurjien keimailijoiden temppuja, noiden naisten, jotka näyttävät aina valmiilta riisuutumaan niin kauan kuin mies, jonka he saattavat katukoirien kaltaiseksi, ei vielä läähätä himosta.

Sitä pahempi hänelle lopultakin; hän oli omistanut tämän naisen, hän oli vallannut hänet. Kreivitär voi pestä ruumiinsa sienellä ja vastata hänelle röyhkeästi, hän ei kuitenkaan poistaisi mitään, ja hän, Bertin, kyllä unhoittaisi tämän naisen. Todellakin, hän olisi tehnyt suuren mielettömyyden jos olisi ottanut vastuksikseen tuollaisen rakastajattaren, joka olisi kalvanut hänen taiteilijaelämäänsä sievän naisen oikullisin hampain.

Häntä halutti viheltää, samoin kuin hän teki malliensa edessä; mutta kun hän tunsi hermostuneisuuden kasvavan ja pelkäsi tekevänsä jonkun tyhmyyden, niin lyhensi hän istuntoa sanoen menevänsä muka tapaamaan jotakin henkilöä.

Kun he ottivat jäähyväiset erotessaan, niin he varmasti luulivat olevansa kauempana toisistaan kuin sinä päivänä, jolloin he kohtasivat toisensa herttuatar de Mortemainin luona.

Heti kun kreivitär oli lähtenyt, otti Bertin hattunsa ja päällystakkinsa ja meni ulos. Kylmä aurinko vanuntapaisen usvan peittämältä, siniseltä taivaalta, lähetti kaupunkiin kalpeata, hiukan petollisen ja surullisen näköistä valoa.

Käveltyänsä jonkun aikaa nopein ja kiihtynein askelin, tuupaten ohikulkevia, jottei hänen tarvinnut poiketa suorasta viivasta, hänen kova raivonsa kreivitärtä kohtaan mureni epätoivoiseksi suruksi ja katumukseksi. Toistettuaan itselleen kaiken sen, mistä hän oli moittinut tätä, hän muisti, nähdessään toisia naisia kulkevan ohi, kuinka sievä ja viehättävä kreivitär oli. Kuten niin monet muut, jotka eivät sitä tunnusta, oli Bertinkin aina odottanut tuota hyvin harvinaista sattumaa, ainoata runollista ja intohimoista lempeä, joka haaveissa väikkyy sydämissämme. Eikö hän ollut löytämäisillään sitä? Eikö juuri tämä nainen olisi tuonut hänelle tämän melkein mahdottomalta näyttävän onnen? Miksikä sitten ei mitään voi toteuttaa? Miksei voi lujasti siepata kiinni sitä, mitä tavoittelee, tai miksi saavuttaa siitä vain sirpaleita, jotka tekevät tuskallisemmaksi tämän pettymyksien ajojahdin.

Hän ei ollut enää vihoissaan nuorelle naiselle, vaan itse elämälle. Nyt kun hän harkitsi asiaa, niin miksi hän olisi oikeastaan ollut suutuksissaan tälle? Mistä voi hän moittia kreivitärtä loppujen lopuksi? — siitäkö, että tämä oli ollut rakastettava, hyvä ja suloinen hänelle sensijaan että kreivitär voi moittia häntä siitä, että hän oli käyttäytynyt kuin pahantekijä.

Hän palasi kotiin aivan surumielisenä. Hän olisi tahtonut pyytää kreivittäreltä anteeksi, uhrautua hänen puolestaan, saattaa hänet unhoittamaan, ja hän koetti keksiä, millä keinoin hän voisi saada tämän ymmärtämään, kuinka hän, Bertin, kuolemaansa saakka tulisi vastedes aina noudattamaan hänen tahtoaan.

Seuraavana päivänä kreivitär siis saapui tyttärensä seuraamana, niin surumielisesti hymyillen ja niin kärsivän näköisenä, että taiteilija luuli näkevänsä hänen onnettomissa sinisissä silmissään, jotka siihen saakka olivat olleet niin iloiset, koko tämän naisen sydämen huolet, tunnonvaivat ja lohduttoman surun. Hän herätti taiteilijassa sääliä ja saattaaksensa kreivittären unohtamaan Bertin osoitti hänelle varovaisesti pidättyen hienointa huomaavaisuutta. Rouva de Guilleroy vastasi siihen lempeästi, ystävällisesti, kärsivän naisen väsyneellä ja murtuneella tavalla.

Ja taiteilijan valtasi häntä katsellessaan uudestaan hurja halu rakastaa häntä ja tulla rakastetuksi; hän kysyi itseltään, kuinka kreivitär ei ollut enää vihoissaan, kuinka hän voi vielä palata, kuunnella häntä ja vastata hänelle, sen jälkeen kuin tämä muisto oli heidän välillään.

Siitä hetkestä saakka, kun kreivitär voi uudestaan nähdä hänet, kuulla hänen äänensä ja kestää hänen edessään tuota ainoata ajatusta, jonka ei pitänyt jättää häntä, oli selvä, että tämä ajatus ei ollut tullut hänelle sietämättömäksi. Kun nainen vihaa miestä, joka on häntä loukannut, niin ei hän voi tavata tätä ilman, että tämä viha purkautuu. Mutta tämä mies ei voi myöskään pysyä hänelle yhdentekevänä. Naisen täytyy joko vihata häntä taikka antaa hänelle anteeksi. Kun hän antaa anteeksi, silloin ei hän ole enää kaukana rakkaudesta.

Yhä maalaten verkalleen Bertin mietiskeli täten pienin, tarkoin, selvin ja varmoin perustein; hän tunsi itsensä kirkasälyiseksi, voimakkaaksi ja kykeneväksi itseänsä hilliten vastaanottamaan kaikki tapahtumat.

Tarvitsi vaan olla järkevä, kärsivällinen, uskollinen, ja hän saisi kreivittären takaisin jonakin kauniina päivänä.

Hän osasi odottaa. Rauhoittaakseen kreivitärtä, valloittaakseen hänet takaisin, hän käytti vuorostaan oveluutta, näennäisiin tunnonvaivoihin kätkettyjä hellyydenosoituksia, epäröivää huomaavaisuutta ja välinpitämätöntä käytöstä. Ollen varma tulevasta onnestaan hän pysyi tyynenä; mitäpä hänelle merkitsi, tapahtuiko se hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin! Tunsipa hän vielä outoa ja erikoisen laatuista huvia siitä, ettei ollenkaan kiirehtinyt, että väijyi häntä, ja sanoi itseksensä: "Hän pelkää!" nähdessään hänen tulevan lapsensa kanssa.

Bertin tunsi, että heidän välillään kehittyi hiljalleen lähestyminen, ja että kreivittären katseihin ilmestyi jotakin vierasta, jotakin väkinäistä, tuskallisen suloista, tuota taistelevan sielun kehoitusta ja heikkenevän tahdon kutsua, joka näyttää sanovan: "Mutta valloita minut toki väkirynnäköllä!"

Jonkun ajan kuluttua kreivitär palasi yksin taiteilijan pidättyväisyydestä rauhoittuneena. Silloin tämä kohteli häntä ystävättärenä, toverina, puhui hänelle elämästään, suunnitelmistaan, taiteestaan, kuin veljelle.

Tämän avomielisyyden viehättämänä kreivitär otti ilolla vastaan neuvonantajattaren tehtävän; häntä mairitteli se, että Bertin näin asetti hänet erikoisasemaan muihin naisiin nähden, ja hän oli vakuutettuna siitä, että tämän taiteellinen kyky hienostuisi tässä läheisessä älyllisessä vuorovaikutuksessa. Mutta kyselemällä hänen mieltään ja osoittamalla hänelle kunnioitustaan taiteilija sai kreivittären siirtymään aivan luonnollisesti neuvonantajan tehtävästä innoittavan papittaren tehtävään. Kreivitär piti hauskana laajentaa näin vaikutustaan tähän etevään mieheen, ja hän suostui melkein siihen, että Bertin rakasti häntä taiteilijana, koska hän innoitti hänen teoksensa.

Eräänä iltana, pitkien keskustelujen jälkeen kuuluisien maalarien rakastajattarista kreivitär liukui hiljaa Bertinin syliin. Hän jäi siihen tällä kertaa koettamatta paeta ja vastasi toisen suudelmiin.

Silloin ei hänellä ollut enää mitään tunnonvaivoja, vaan epämääräinen lankeemuksentunne, ja vastataksensa järkensä moitteisiin hän uskoi, että se oli sallimus. Kun häntä veti Bertinin puoleen hänen sydämensä, joka oli neitsyellinen, ja sielunsa, joka oli tyhjä, ja kun hänen ruumiinsa valtasivat vähitellen voimakkaat hyväilyt, niin hän kiintyi tähän kohta niinkuin kiintyvät hellät naiset, jotka rakastavat ensimäisen kerran.

Taiteilijassa taas tapahtui kova, aistillinen ja runollinen lemmenpurkaus. Hänestä tuntui välistä, että hän oli lähtenyt lentoon jonakin päivänä, kädet ojennettuina, ja että hän oli voinut syleillä voimakkain käsivarsin tuota siivekästä ja suurenmoista unelmaa, joka aina väikkyy meidän toiveittemme yllä.

Hän oli saanut valmiiksi kreivittären muotokuvan, parhaimman varmaan maalauksistaan, sillä hän oli osannut nähdä ja kiinnittää kankaalla tuota jotakin sanoin ilmaisematonta, jota ei juuri koskaan maalari havaitse, tuota sielun heijastusta, mysteerioita ja ilmettä, joka värähtelee kasvoilla ja jota on vaikea siepata kiinni.

Sitten kului kuukausia ja sitten vuosia, jotka tuskin höllensivät sitä sidettä, joka yhdisti toisiinsa kreivitär de Guilleroyn ja maalari Olivier Bertinin. Taiteilijassa ei ollut enää tuota ensi aikojen hurmiota, vaan rauhallista, syvää rakkautta, jonkinlaista rakastavaa ystävyyttä, johon hän oli tottunut.

Kreivittäressä sitävastoin kasvoi lakkaamatta intohimoinen kiintyminen, sellaisten naisten sitkeä kiintymys, jotka antautuvat jollekin miehelle kokonaan ja ainaiseksi. Kunniallisina ja vilpittöminä aviorikoksessaan, niinkuin he olisivat voineet olla sitä avioliitossaankin, he pyhittäytyvät tälle ainoalle hellyydelle, josta mikään ei heitä vieroita. He eivät ainoastaan rakasta rakastajaansa, mutta he tahtovatkin rakastaa häntä, ja silmät yksinomaan häneen kiinnitettyinä askarruttaa heidän sydäntänsä siihen määrin tämän miehen ajatteleminen, ettei mitään vierasta enää voi päästä sinne. He ovat sitoneet elämänsä päättäväisesti, aivan niinkuin sidotaan kädet, ennenkuin hypätään korkealta sillalta veteen, kun osataan uida ja kun tahdotaan kuolla.

Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin kreivitär näin oli antautunut, hän tunsi itseänsä ahdistavan pelon Olivier Bertinin uskollisuudesta. Eihän mikään muu pidättänyt tätä kuin ainoastaan hänen miehen tahtonsa, hänen oikkunsa, hänen ohimenevä mieltymyksensä naiseen, jonka hän oli kohdannut eräänä päivänä, niinkuin hän oli jo kohdannut niitä niin useita toisia! Hän tunsi Bertinin niin vapaaksi ja niin helposti viekotelluksi, hänet, joka eli ilman velvollisuuksia, ilman tottumuksia ja turhia arkailuja, kuten kaikki miehet. Hän oli kaunis, kuuluisa, kaikkialle haluttu, hänellä oli hänen nopeasti heränneiden halujensa saavutettavissa kaikki hienoston naiset, joiden siveys on niin hauras, ja kaikki puolimaailman ja teatterinaiset, jotka tuhlaavat suosiotaan sellaisille miehille, kuin hän. Joku heistä voisi illallisen jälkeen seurata häntä ja miellyttää häntä, vallata hänet ja pitää hänet.

Hän eli siis alituisessa Bertinin menettämisen pelossa, vakoillen hänen käytöstään, hänen esiintymistään, joutuen aivan suunniltaan yhdestä sanasta ja tuskan valtaan heti, kun Bertin ihaili toista naista, kehui viehättäviä kasvoja tahi siroa vartaloa. Kaikki, mitä hän ei tietänyt taiteilijan elämästä, sai hänet vapisemaan ja kaikki mitä hän siitä tiesi, täytti hänet kauhulla. Joka kerran heidän tavatessaan toisensa kreivitär tuli aivan nerokkaaksi kuulustellessaan häntä hänen huomaamattaan, saadaksensa hänet lausumaan ajatuksensa näkemistään henkilöistä, taloista, joissa hän oli syönyt päivällistä, ja mitä vähäpätöisimmistä hänen mielensä vaikutelmista. Ja heti, kun hän luuli vainuavansa jonkun naisen mahdollista vaikutusta, hän vastusti sitä ihmeellisen suurella salakavaluudella ja lukemattomin keinoin.

Oi, usein hän arvasi edeltäpäin nuo lyhyet lemmenkuhertelut, joilla ei ole syvempää pohjaa, jotka kestävät silloin tällöin viikon tai pari jokaisen huomattavan taiteilijan elämässä.

Hän havaitsi niin sanoaksemme sisällisesti vaaran, ennenkuin hän edes oli saanut vihiäkään uuden tunteen heräämisestä Olivierissa. Hän havaitsi sen siitä juhlallisesta näöstä, jonka saavat sellaisen miehen silmät ja kasvot, jota ylenmäärin kiihoittaa lemmenhaave.

Silloin hän alkoi kärsiä; hän ei nukkunut, hänen uniansa häiritsivät kiduttavat epäilykset. Yllättääkseen Bertinin hän saapui usein hänen luokseen ilmoittamatta mitään tulostaan, teki hänelle kysymyksiä, jotka näyttivät lapsellisilta, tutkisteli hänen sydäntään ja kuunteli hänen ajatuksiaan koetellen, aivan niinkuin kuunnellaan saadaksensa selvää jossakin elävässä olennossa olevasta taudista. Ja hän itki heti kun oli yksin, vakuutettuna siitä, että jonakin päivänä taiteilija häneltä otettaisiin, että häneltä ryöstettäisiin tämä rakkaus, johon hän oli niin lujasti kiintynyt, koska hän oli siihen asettanut tahtonsa ja lemmenvoimansa mukana kaikki toiveensa ja kaikki unelmansa.

Kun hän sitten huomasi Bertinin taas palaavan luokseen näiden pikaisten loittonemisien jälkeen, tunsi hän myös, ottaessaan hänet takaisin ja omistaessaan hänet uudestaan, aivan kuin kadotetun ja uudestaan löydetyn esineen, hiljaista ja syvää onnea, joka joskus hänen kulkiessaan kirkon ohi, ajoi hänet sinne kiittämään Jumalaa.

Ajatusten alituinen kiinnittäminen siihen, että miellyttäisi Bertiniä enemmän kuin kukaan muu nainen, ja säilyttäisi hänet kaikkia muita vastaan, oli tehnyt hänen koko elämästään keskeytymättömän keimailun taistelun. Hän oli taistellut hänestä, hänen edessään lakkaamatta sulollaan, kauneudellaan, hienoudellaan. Hän tahtoi, että kaikkialla, missä taiteilija kuulisi puhuttavan hänestä, kehuttaisiin hänen viehätystään, aistikkuuttaan, henkevyyttään ja pukujaan. Hän tahtoi miellyttää toisia hänen tähtensä ja viehättää heitä, jotta Bertin olisi ylpeä ja mustasukkainen hänestä. Ja joka kerta kun hän arvasi hänen olevan mustasukkaisen, hän, annettuaan Bertinin hiukan kärsiä, järjesti tälle riemuvoiton, joka taas elvytti hänen rakkauttaan, kiihoittaen hänen turhamielisyyttään.

Sitten ymmärtäen, että mies voi aina tavata seuraelämässä naisen, jonka ruumiillinen viehätys olisi voimakkaampi, koska se oli uusi, turvautui hän kaikkiin keinoihin: hän imarteli ja hemmoitteli taiteilijaa.

Varovaisella ja jatkuvalla tavalla hän antoi ylistyksen virrata hänen ylitseen; hän tuuditteli taiteilijaa ihailullaan ja kietoi häntä kehumisillaan, niin että kaikkialla muualla hän löytäisi ystävyyttä ja vieläpä hellyyttä vähän joka olisi kylmempää ja epätäydellisempää, ja että, jos toiset myöskin rakastivat häntä, hän lopulta kuitenkin huomaisi, ettei kukaan ymmärtänyt häntä niinkuin kreivitär.

Hän teki talostaan, kahdesta vierashuoneestaan, joihin taiteilija niin usein tuli, paikan, mikä houkutteli hänen taiteilijaylpeyttään yhtä paljon kuin hänen miehensydäntään, parisilaisen paikan, johon hän mieluimmin tuli, jossa kaikki hänen toivomuksensa ja halunsa yhtaikaa tyydytettiin.

Kreivitär ei oppinut ainoastaan keksimään kaikkia hänen makuvaatimuksiaan antaakseen hänelle, tyydyttäessään ne talossaan, sellaisen hyvinvoinnin tunteen, ettei mikään sitä korvaisi, vaan hän ymmärsi herättää uusia sellaisia, luoda hänelle kaikenlaisia herkutteluja, aineellisia ja tunneherkutteluja, pienien huomaavaisuuksien, lemmenihailun ja imartelun tottumuksia! Kreivitär ponnisteli kaikki voimansa viehättääkseen hänen silmiään aistikkaalla hienoudella, hänen hajuhermojaan hienoilla hajuvesillä, hänen korviaan ylistelyillä ja hänen suutaan ravinnolla.

Mutta kun kreivitär oli istuttanut hänen itsekkään ja juhlitun naimattoman miehen sieluunsa ja ruumiiseensa koko joukon pieniä tyrannimaisia tarpeita, kun hän oli hyvin varma siitä, ettei mikään rakastajatar välittäisi niinkuin hän pitää huolta niistä ja ylläpitää niitä sitoaksensa miehen kaikkien elämän pienien nautintojen avulla, niin hän pelkäsi yhtäkkiä, nähdessään Bertinin kyllästyvän omaan kotiinsa, valittavan lakkaamatta yksinäänelämistä ja, kun hän ei voinut tulla kreivittären luo muuten, kuin seuraelämän asettamia varokeinoja noudattaen, koettavan klubissa kaikin keinoin lieventää eristäytymistään, hän pelkäsi, että Bertin alkaisi ajatella naimisiin menoa.

Eräänä päivänä hän kärsi niin suuresti näistä levottomuuksista, että hän toivoi vanhuutta saadaksensa nämä tuskat loppumaan ja levätäksensä jäähtyneessä, rauhallisessa lemmessä.

Vuodet kuluivat kuitenkin eroittamatta heitä. Kreivittären kiinnittämä kahle oli luja ja hän korjasi aina renkaat sikäli kuin ne kuluivat. Mutta hän valvoi alati huolestuneena maalarin sydäntä, niinkuin valvotaan lasta, joka kulkee ajoneuvojen täyttämän kadun poikki, ja joka päivä hän vielä pelkäsi odottamatonta tapahtumaa, joka uhaten väikkyy yllämme.

Kreivi, joka ei epäillyt, eikä ollut mustasukkainen, piti luonnollisena tätä vaimonsa läheistä ystävyyssuhdetta kuuluisaan taiteilijaan, joka otettiin kaikkialla vastaan erittäin huomaavaisesti. Kun nämä kaksi miestä aina tapasivat toisensa, tottuivat he toisiinsa ja lopulta he pitivät toisistaan.

II.

Kun Bertin perjantai-iltana astui ystävättärensä taloon, jossa juhlapäivällisin piti vietettämän Antoinette de Guilleroyn kotiintuloa, ei hän tavannut pienessä Ludvig XV:n salongissa vielä muita kuin herra de Musadieun, joka juuri oli saapunut.

Tämä oli vanha, henkevä mies, josta ehkä olisi voinut tulla merkkihenkilö ja joka ei mistään saanut lohdutusta siitä, mitä hän olisi voinut olla ja mitä hän ei ollut.

Keisarillisten museoiden entisenä hoitajana hänen oli onnistunut tulla nimitetyksi uudestaan tasavallan taidekokoelmien tarkastajaksi. Tämä ei estänyt häntä kuitenkaan ennenkaikkea olemasta ruhtinaiden, kaikkien ruhtinattarien, herttuattarien ja yleensä eurooppalaisen ylimystön ystävä sekä kaikenlaisten taiteilijoiden vannoutunut suojelija. Hänellä oli vilkas äly — hän kykeni pikaisesti huomaamaan asiantilan — sekä sitäpaitsi hyvä puhetaito, joten hän osasi sanoa viehättävästi mitä tavallisimpia asioita, ja kun hänellä sitäpaitsi oli joustava ajatus, joka saattoi hänet helposti mukautumaan kaikkiin ympäristöihin, sekä hieno diplomatin vainu, jolla hän pystyi arvostelemaan ihmisiä ensinäkemältä, niin kulki hän päivät ja illat pääksytysten salongista salonkiin kehittäen valistunutta, hyödytöntä ja lavertelevaa toimeliaisuuttaan.

Hän näytti olevan sovelias kaikkeen, hän puhui kaikesta näennäisen asiantuntijan viehättävällä ja helppotajuisen selvällä tavalla, joka hankki hänelle suuren arvon ylhäisön naismaailmassa. Näille teki hän näet palveluksia kiertävänä tietovarastona. Hän tiesi todellakin paljon asioita olematta koskaan lukenut muita kuin välttämättömän tarpeellisia kirjoja; mutta hän oli mitä parhaimmissa väleissä viiden akatemian kanssa, kaikkien tiedemiesten, kaikkien kirjailijain ja erikoisoppineiden kanssa, joita hän kuunteli arvostellen. Hän osasi unhoittaa kohta liian teknilliset tahi hänen kertomuksilleen hyödyttömät selitykset, piti muistissaan sangen hyvin muut ja antoi siten näin kaikkialta haalituille tiedoilleen luontevan, selvän ja yksinkertaisen muodon, joka ne teki helposti ymmärrettäviksi kuin tieteelliset sadut. Hän vaikutti aivan kuin aatevarasto, kuin laaja liikehuoneusto, jossa ei tavata koskaan harvinaisia esineitä, mutta jossa sensijaan on kaikkia toisia kosolta, huokeahintaisia, kaikenlaatuisia, kaikkialta hankittuja, talousesineistä aina jokapäiväisiin kotilääketaidon työaseihin ja fysikan leikkikojeisiin saakka.

Maalarit, joiden kanssa hänen virkatoimensa saattoi hänet alituiseen tekemiseen, pilkkasivat ja pelkäsivät häntä. Hän teki heille muuten palveluksia, hankki heille taulujen ostajia, saattoi heidät suuren maailman yhteyteen. Hän esitti heitä mielellään, suojeli heitä, toimitti seurapiireihin, lyhyesti: näytti uhrautuvan salaperäiseen työhön saada sulattaa hienosto ja taitelijat toisiinsa. Hän piti kunnianansa taidemaailman läheistä tuntemista ja tuttavallista seurustelua ylhäisön piirissä, aamiaisia Walesin prinssin kanssa hänen käydessään Parisissa ja päivällisiä samana iltana Paul Adelmansin, Olivier Bertinin ja Amary Maldantin kanssa.

Bertin, joka piti de Musadieusta, koska tämä hänen mielestään oli lystikäs herra, sanoi usein hänestä: "Hän on Jules Vernen tietosanakirja, sidottuna aasinnahkaan."

Molemmat miehet puristivat toistensa kättä ja alkoivat puhua valtiollisesta tilanteesta, sotahuhuista, joita Musadieu piti huolestuttavina selvästi huomattavista syistä, jotka hän esitti varsin hyvin; hänen mielestään oli nimittäin Saksalla vaan hyötyä ranskalaisten kukistamisesta ja sen hetken jouduttamisesta, jota jo 18 vuotta herra Bismarck oli odottanut. Olivier Bertin sensijaan todisti kumoamattomin perustein, että nämät pelot olivat kuviteltuja, koska Saksa ei voinut olla niin mieletön, että se ryhtyisi tähän aina epävarmaan valloitusseikkailuun, eikä kansleri voinut olla kyllin typerä asettaakseen elämänsä viimeisinä päivinä yhdellä kertaa työnsä ja kunniansa vaaran alaisiksi.

Mutta herra de Musadieu näytti kuitenkin tietävän asioita, joita hän ei tahtonut sanoa. Hän oli muuten tavannut päivällä erään ministerin ja kohdannut edellisenä iltana Cannesta palaavan suuriruhtinas Vladimirin.

Taiteilija vastusti ja tyynesti ivaten kiisti niin sanottujen parhaiten tietävien henkilöiden pätevyyttä. Kaikkien näiden huhujen takana valmistettiin vain pörssitemppuja. Ainoastaan herra Bismarckilla voi tässä suhteessa olla varmasti määrätty mielipide.

Herra de Guilleroy astui huoneeseen, puristi innokkaasti käsiä pyytäen anteeksi mahtipontisin lausein sitä, että oli jättänyt heidät yksin. —

— Ja te, rakas edustaja, kysyi maalari, mitä ajattelette te sotahuhuista?

Herra de Guilleroy antautui heti innokkaasti keskusteluun. Hän tiesi niistä enemmän kuin kukaan muu, edustajakamarin jäsenenä, ja kuitenkaan hän ei ollut samaa mieltä kuin useimmat hänen tovereistaan. Ei, hän ei uskonut mahdolliseksi ristiriitaa lähimmässä tulevaisuudessa, jollei ehkä ranskalaisten räyhäävä riidanhalu ja niin sanotun isänmaallisen liigan kerskailut sitä synnytä. Ja hän piirsi herra Bismarckista suurisuuntaisen kuvan Saint-Simon'in tapaan. Tuota miestä ei tahdottu ymmärtää, koska aina edellytetään toisilla olevan sama ajattelutapa kuin itsellä on, ja koska luullaan heidän olevan valmiita tekemään sitä, mitä itse olisi tehnyt heidän sijassaan. Herra Bismarck ei ollut kavala ja petollinen diplomaatti, vaan suoramielinen, hiukan karkea, joka huusi aina totuutta, ilmoitti aina tarkoituksensa. "Tahdon rauhaa", sanoo hän. Oli totta, hän tahtoi rauhaa, ei muuta kuin rauhaa, ja kaikki todisti sitä silmiä häikäisevällä tavalla kokonaista kahdeksantoista vuotta, kaikki, aina asevarustuksiin saakka, aina liittoihin saakka, tuohon kansoihin rykelmään asti, jonka hän on koonnut meidän rajumielisyyttämme vastaan. Herra de Guilleroy lopetti matalalla äänellä vakuutettuna: "Bismarck on suuri mies, hyvin suuri mies, joka haluaa rauhaa, mutta joka uskoo, että se saavutetaan ainoastaan uhkauksin ja voimakeinoin. Lyhyesti sanottuna, hyvät herrat, hän on suuri barbaari."

— Se joka tahtoo loppua, tahtoo myöskin välikappaleita, vastasi herra de Musadieu. Minä myönnän teille mielelläni, että hän ihailee rauhaa, jos te vaan olette siinä kanssani samaa mieltä, että hän aina haluaa käydä sotaa saavuttaakseen sen. Se on muuten kiistämätön ja suunnaton totuus: tässä maailmassa käydään sotaa vain rauhan saavuttamiseksi!

Palvelija ilmoitti: — rouva herttuatar de Mortemain.

Ovessa, jonka molemmat puolet oli avattu, näkyi suuri ja roteva nainen, joka astui sisään arvokkaasti.

Guilleroy syöksyi esiin, suuteli hänen sormiansa ja kysyi: — Mitenkä voitte, herttuatar?

Molemmat toiset herrat tervehtivät häntä jonkunlaisella hienolla tuttavallisuudella, sillä herttuatar käyttäytyi sekä sydämellisesti että myöskin äkkipikaisesti.

Hän oli kenraali, herttua de Mortemainin leski, hänen ainoa tyttärensä oli naimisissa Salian ruhtinaan kanssa, itse oli hän markiisi de Farandalin tytär, suurta syntyperää ja kuninkaallisen rikas. Hänen asuntoonsa Varennen kadulla kokoontuivat koko ylhäisön kuuluisuudet tapaamaan ja kehuskelemaan toisiaan. Ei mikään ylhäisyys matkustanut Parisin kautta syömättä päivällistä hänen pöydässään, eikä kukaan voinut olla yleisen puheen esineenä ilman, että hän kohta halusi tutustua tähän henkilöön. Herttuattaren piti saada nähdä hänet, keskustella hänen kanssaan ja arvostella häntä. Se huvitti häntä suuresti, se piti hänen elämänsä vireissä, se ylläpiti hänessä kytevän ylimielisen, hyväntahtoisen uteliaisuuden liekkiä.

Tuskin oli hän istuutunut kun sama palvelija huusi: — Herra parooni ja rouva paroonitar de Corbelle.

He olivat nuoria, parooni kaljupäinen ja lihava, paroonitar hento, hieno, tummaverinen.

Tällä parilla oli Ranskan ylhäisön keskuudessa erikoinen asema, josta he saivat yksinomaan kiittää tunnontarkkaa tuttavuuksiensa valitsemista. Vaikka he olivat alhaista aatelia, eikä heillä ollut suurempaa arvoa, eivätkä he olleet henkeviä, niin heidän kuitenkin sen kautta, että antoivat kaikkia toimiansa johtaa äärimmäisen rakkauden siihen, mikä on valikoitua, hienoa ja huoliteltua, oli onnistunut yksinomaan ahkerasti seurustelemalla kaikkein ylhäisimmissä taloissa, näyttämällä korkeimmassa määrässä kuninkaallisia, hurskaita, moitteettomia mielipiteitä, kunnioittamalla kaikkea, mitä tuli kunnioittaa, halveksimalla kaikkea, mitä tuli halveksia, sekä vielä sen kautta, etteivät koskaan pettyneet yhdestäkään hienon maailman oppisäännöstä, eivät koskaan epäröineet yhdestäkään sopivan käytöstavan yksityiskohdasta, päästä siihen, että he monen silmissä olivat highlifen hienoimpana kukkana. Heidän mielipiteensä muodosti jonkinmoisen hienon käytöstavan lakikirjan, ja heidän läsnäolonsa jossain talossa hankki tälle aito kunnioitettavuuden valtakirjan.

Corbellet olivat kreivi de Guilleroyn sukua.

— No, sanoi herttuatar hämmästyneenä, ja teidän vaimonne?

— Hetkinen, lyhyt hetkinen vaan, pyysi kreivi, on pieni yllätys, hän tulee kohta.

Kun rouva de Guilleroy, oltuaan kuukauden naimisissa, oli ensi kerran esiintynyt ylhäisessä seurapiirissä, esitettiin hänet herttuatar de Mortemainille, joka kohta mieltyi häneen, otti hänet hyväksyen vastaan ja suojelukseensa.

Kaksikymmentä vuotta oli tämä ystävyys kestänyt koskaan rikkoutumatta, ja kun herttuatar sanoi "pienokaiseni," kuultiin vielä hänen äänessään tuon äkisti syntyneen ja yhä jatkuvan kiihkeän tunteen väräjäminen. Hänen luonaan olivat Bertin ja kreivitär ensi kerran tavanneet toisensa.

Musadieu oli lähestynyt, hän kysyi:

— Onko herttuatar ollut katsomassa "kohtuuttomien" näyttelyä?

— Ei, mikä se on?

— Ryhmä uusia taiteilijoita, hurmiotilassa olevia impressionisteja. Niitä on kaksi erittäin taitavaa.

— Mahtava rouva mutisi halveksivasti:

— En pidä noiden herrojen pilasta.

Herttuatar oli mahtipontinen, kiivasluontoinen, joka ei hyväksynyt mitään muuta mielipidettä kuin omaansa, jonka hän perusti yksinomaan yhteiskunnallisen asemansa tietoisuuteen. Kun hän piti — koskaan oikeastaan tekemättä itsellensä asiaa selväksi — taiteilijoita ja oppineita älykkäinä päiväpalkkalaisina, joille Jumala oli antanut tehtäväksi ylhäisön huvittamisen tai palvelemisen, niin ei hän perustanut arvostelujaan mihinkään muuhun, kuin siihen harkitsemattomaan hämmästyksen tai huvin määrään, jonka hänelle tuotti jonkun esineen näkeminen, kirjan lukeminen, tai kertomus jostakin keksinnöstä.

Hän oli pitkäkasvuinen, roteva, painava, punainen, puhui äänekkäästi ja häntä pidettiin suuren maailman täydellisenä edustajana, koska ei mikään häntä saattanut hämille, koska hän uskalsi sanoa kaikki ja puolustaa koko maailmaa, valtaistuimilta syöstyjä ruhtinaita panemalla toimeen juhlia heidän kunniakseen, ja vieläpä Kaikkivaltiastakin lahjoillansa papistolle ja kirkolle.

Musadieu alkoi uudestaan:

— Onko herttuatar kuullut, että luultavasti on vangittu Marie Lambourg'in murhaaja?

Herttuattaren mielenkiinto heräsi äkkiä ja hän vastasi:

— En ole kuullut, kertokaapas se minulle.

Ja Musadieu kertoi seikkaperäisesti. Hän oli pitkä, hyvin laiha, hän käytti valkeita liivejä, pieniä jalokiviä paidan-nappeina, hän puhui ilman eleitä, aina moitteettoman näköisenä, mikä teki hänelle mahdolliseksi sanoa hyvin uskallettuja asioita, joista puhuminen oli hänelle erikoista. Kun hän oli hyvin likinäköinen, niin tuntui siltä, ettei hän nenälaseistaan huolimatta koskaan nähnyt ketään, ja kun hän istuutui, olisi luullut koko hänen ruumiinsa luuston käyristyvän nojatuolin muodon mukaan. Hänen taipunut yläruumiinsa tuli aivan pieneksi, lyyhistyi kokoon aivan kuin hänen selkärankansa olisi ollut gummia; hänen toistensa yli ristiin heitetyt säärensä näyttivät kahdelta toisiinsa kietoutuneelta nauhalta ja hänen pitkistä käsivarsistaan, joita tuolin nojat kannattivat, riippuivat kalpeat, harvinaisen pitkiin sormiin päättyvät kädet. Hänen taiteellisesti värjätyt hiuksensa ja viiksensä, taitavasti joukkoon unhoitettuine valkeine kiharoineen olivat usein pilan esineenä.

Kun hän selitti herttuattarelle, että murhatun ilotytön jalokivet oli luultu murhaaja lahjoittanut toiselle yhtä kevytjalkaiselle oliolle, aukeni suuren salongin ovi uudestaan selkoselälleen, ja kaksi vaaleaveristä, kermanvärisiin pitsivaatteisiin puettua naista, jotka olivat toistensa näköisiä, niinkuin kaksi eri-ikäistä sisarta, toinen hiukan liian kypsä, toinen hiukan liian nuori, toinen hiukan liian täyteläinen, toinen hiukan liian solakka, lähestyi pitäen toisiaan vyötäröistä ja hymyili.

Huudettiin, taputettiin käsiä. Ei kukaan, paitsi Olivier Bertin tietänyt Antoinette de Guilleroyn paluusta, ja tytön ilmestyminen äitinsä rinnalla, joka vähän kauempaa näytti melkein yhtä viehkeältä ja vieläpä kauniimmalta, sillä vaikka hän oli liiaksi auennut kukka, hän ei ollut lakannut olemasta loistava, sensijaan kuin lapsi tuskin vielä puhjenneena vasta alkoi olla sievä, vaikutti, että heitä pidettiin viehättävinä molempia.

Ihastuneena huusi herttuatar paukutellen käsiään:

— Ah, Jumalani, kuinka sieviä ja hauskoja he ovat toistensa rinnalla. Katsokaa toki, herra de Musadieu, kuinka he ovat toistensa näköiset!

Tehtiin vertauksia; kaksi mielipidettä muodostui heti. Musadieun, Corbellein ja de Guilleroyn käsityksen mukaan kreivitär ja hänen tyttärensä olivat toistensa näköisiä ainoastaan hipiän, hiusten ja varsinkin silmien puolesta, jotka olivat kokonaan samanlaiset, samalla tavalla täynnä mustia silmäterän siniselle kehälle tippuneiden pienen pienten mustetahrojen kaltaisia pilkkuja. Mutta vähän ajan kuluttua kun nuori tyttö olisi tullut naiseksi, eivät he enää ollenkaan olisi yhdennäköisiä.

Herttuattaren ja Olivier Bertinin mielestä he päinvastoin olivat kaikissa suhteissa saman-näköisiä, ja ainoastaan ikäero teki heidät erinäköisiksi. Maalari sanoi:

— Onpa hän muuttunut kolmessa vuodessa: En olisi häntä enää tuntenut, enkä uskaltane häntä sinutella.

Kreivitär alkoi nauraa.

— Ai, totta tosiaan! Tahtoisinpa nähdä teidän sanovan "te" Antoinettelle.

Nuori tyttö, jonka veitikkamaisen aroissa piirteissä jo näkyi tuleva mahtipontisuus, virkkoi:

— Minäpä en uskaltaisi sanoa "sinä" herra Bertin'ille. Äiti hymyili.

— Säilytä tämä huono tapa, sallin sen sinulle. Te teette kyllä pian uudestaan tuttavuutta.

Mutta Annette pyöritti päätä.

— Ei, ei. Se saattaisi minut hämille.

— Herttuatar suuteli tyttöä ja tarkasti sitten häntä asiantuntijana ja harrastajana.

— Kas niin, pikkuiseni, katsoppas minua suoraan silmiin. Niin, sinulla on aivan äitisi katse; sinä et tule hullumman näköiseksi, kun olet saanut hiukan loistoa. Sinun on lihottava, ei paljon, mutta hiukan; sinä olet laihanpuoleinen.

Kreivitär huudahti:

— Oi, älkää sanoko hänelle sitä.

— Ja miksei?

— On niin hauskaa olla solakka! Minä tulen laihduttamaan itseäni.

Mutta rouva de Mortemain suuttui unhoittaen vihansa vimmassa nuoren tytön läsnäolon.

— Niin aina, te olette aina tuon luisevan muodin puolella, koska laihoja on helpompi pukea kuin lihavia. Minä taas olen lihavien naisten sukupolvea! Nykyään on laihojen naisten aika! Tämä saattaa minut ajattelemaan Egyptin lehmiä; minä en tosiaankaan ymmärrä miehiä, jotka näyttävät ihailevan teidän luurankojanne. Meidän aikanamme he vaativat parempaa. Hän vaikeni keskellä hymyilyjä, sitten hän jatkoi:

— Katsele äitiäsi, pienokainen, hän on erittäin sievä, juuri parhaimmillaan, koeta tulla hänen kaltaisekseen.

Mentiin ruokasaliin. Kun oli istuuduttu, alkoi Musadieu uudestaan keskustelun.

— Minä sanon, että miesten pitää olla laihoja, koska he ovat tehdyt ruumiinliikkeitä varten, jotka vaativat notkeutta ja vikkelyyttä, joita ei voi mitenkään tehdä suurivatsainen. Mitä naisiin tulee on asianlaita hiukan erilainen. Eikö se ole teidän mielipiteenne, Corbelle?

Corbelle joutui pahempaan kuin pulaan, koska herttuatar oli lihava ja hänen oma vaimonsa hyvin laiha! Mutta paroonitar tuli miehensä avuksi ja päättävästi asettui laihojen puolelle. Edellisenä vuonna hänen oli täytynyt taistella alkavaa lihavuutta vastaan, jonka hän voitti hyvin nopeasti.

Rouva de Guilleroy kysyi:

— Sanokaa miten te menettelitte.

Ja paroonitar selitti kaikkien nykyajan hienojen naisten käyttämän menettelyn. Ei juotu syödessä. Vasta tunti aterian jälkeen oli sallittu nauttia kupillinen hyvin kuumaa, polttavaa teetä. Se onnistui kaikille. Hän mainitsi hämmästyttäviä esimerkkiä lihavista naisista, jotka olivat tulleet kolmessa kuukaudessa solakammiksi kuin veitsenterä. Herttuatar vimmastui ja huudahti!

— Jumalani! mitenkä tyhmää on kiusata itseänsä noin! Te ette pidä mistään, ette kerrassa mistään, ei edes sampanjasta. Kuulkaahan, Bertin, te, joka olette taiteilija, mitä tästä ajattelette?

— Mutta, arvoisa, minä olen maalari ja minä verhoan kuvattavani vaatteilla, minusta se on yhdentekevää? Jos olisin kuvanveistäjä, niin minä valittaisin tätä asianlaitaa.

— Mutta te olette mies, mitä te pidätte parempana?

— Minäkö? Hyvin ravittua hienoutta, sitä mitä minun keittäjättäreni kutsuu jyvillä hyvin syötetyksi kananpojaksi. Se ei ole lihava, mutta se on täyteläinen ja hienonnäköinen.

Tämä vertaus herätti naurua; mutta kreivitär katseli epäuskoisena tytärtään ja mutisi:

— Ei, on niin somaa olla laiha. Naiset, jotka pysyvät laihoina, eivät vanhene.

Tätä kohtaa vielä pohdittiin ja seura jakaantui kahtia. Kaikki kuitenkin olivat melkein yksimielisiä siitä, ettei hyvin lihava henkilö saanut liian nopeasti laihtua.

Tämä huomautus antoi aihetta luomaan yleiskatsauksen kaikkiin hienoston tunnettuihin naisiin ja uudestaan toteamaan heidän sulonsa, aistikkuutensa ja kauneutensa. Musadieu piti vaaleaveristä markiisitar de Lochristia verrattoman viehättävänä, sen sijaan että Bertin asetti etusijan rouva Mandelièren, tummaverisen, matalaotsaisen, mustasilmäisen, jolla oli tosin hiukan liian suuri suu, mutta siinä loistivat kiiltävät hampaat.

Bertin oli istuutunut nuoren tytön viereen, ja yhtäkkiä kääntyi hän hänen puoleensa ja virkkoi:

— Kuulehan, Nanette. Kaikki, mitä nyt sanomme, sinä saat kuulla toistettavan ainakin kerran viikossa, kunnes tulet vanhaksi. Viikossa sinä opit ulkoa kaikki, mitä hienossa maailmassa ajatellaan politiikasta, naisista, teatterikappaleista ja muusta. Sinun ei tarvitse muuta kuin aika-ajoittain vaihtaa henkilöiden ja asioiden nimiä. Kun sinä olet kuullut meidän kaikkien esittävän ja puolustavan mielipiteitämme, niin sinä sitten rauhallisesti valitset niiden joukosta, joita pitää ihmisellä olla, omasi, ja sitten sinun ei enää ollenkaan tarvitse ajatella mitään koskaan; sinun ei tarvitse muuta kuin levätä.

Neitonen kohotti vastaamatta mitään taiteilijaan veitikkamaisen katseensa, jossa välkähti nuori, vilkas, hillitty äly, mikä oli valmiina lähtemään liikkeelle.

Mutta herttuatar ja Musadieu, jotka leikkivät aatteilla niinkuin palloilla, tarkoin kiinnittämättä koskaan huomiota siihen, että he käyttelivät aina samoja, vastustivat tätä Bertinin lausuntoa ihmisajatuksen ja toiminnan nimessä.

Silloin Bertin koetti todistaa kuinka hienon maailman ihmisten äly, vieläpä oppineimpienkin, oli mitätön, kuinka sillä ei ollut virikettä, ei oikeata sisältöä, kuinka heidän mielipiteensä olivat heikosti perusteltuja, heidän mielenkiintonsa henkisiin asioihin heikko ja välinpitämätön, heidän käsityksensä epävakava ja hapuileva.

Hänet valtasi taas kerran muudan noita puoleksi todellisia, puoleksi teennäisiä närkästyksen puuskia, joita herättää aluksi kaunopuheliaisuudellaan loistamisen halu, ja joita sitte yhtäkkiä kiihoittaa selvä arvostelukyky, joka tavallisesti on hyväntahtoisuuden himmentämä. Hän osoitti kuinka ihmiset, joiden ainoa tehtävä elämässä on vierailujen tekeminen ja päivällisilläkäynti, huomaavat vastustamattoman kohtalon määräyksestä tulevansa huikentelevaisiksi ja herttaisiksi, mutta jokapäiväisiksi olennoiksi, joita epämääräisesti liikuttelevat pintapuoliset huolet, mielipiteet ja halut.

Hän näytti, ettei mikään heissä ollut syvää, innokasta, vilpitöntä, että kun heidän älyllinen kehityksensä ei ollut suuren suuri ja heidän oppinsa pelkkää kiiltoa, he pysyivät lopultakin puunukkeina, jotka olemuksellaan ja eleillään herättävät erehdyttävän käsityksen valio-olennoista, joita he eivät kuitenkaan ole. Hän todisti, että kun heidän vaistojensa hauraat juuret olivat kasvaneet sovinnaisuuden maaperässä, eikä todellisuudessa, niin he eivät rakasta todellisesti mitään, vieläpä heidän ylellinen elämänsäkin on heidän turhamielisyytensä ja heidän ruumiinsa hienostuneiden vaatimuksien tyydyttämistä, koska ateriatkin, joita heidän luonaan syödään ja viinit, joita juodaan, ovat huonoja, mutta kalliisti maksettuja.

— He elävät, sanoi hän, syrjässä kaikesta, koskaan näkemättä mitään ja syventymättä mihinkään; syrjässä tieteestä, josta he eivät välitä; syrjässä luonnosta, jota he eivät osaa katsella; syrjässä onnesta, sillä he eivät kykene hehkuvasti nauttimaan mistään; syrjässä maailman ja taiteen kauneudesta, josta he puhuvat, olematta koskaan päässeet selville siitä ja vieläpä uskomattakin siihen, sillä he eivät tunne hurmiota nauttiessaan elämän ja älyn riemuista. He eivät pysty kiintymään mihinkään niin, että rakastaisivat sitä yksinomaan, eivät innostumaan mihinkään siihen määrään asti, että haltioituisivat sen käsittämisen onnesta.

Parooni de Corbelle luuli pitävänsä ryhtyä puolustamaan hienoa seurapiiriä.

Hän teki tämän kestämättömin ja heikoin perustein, perustein, jotka sulavat järjen edessä kuin lumi tulessa ja joita ei voi käsittää, typerin ja riemuvoittoisin perustein, samanlaisin kuin maapappi, joka todistaa Jumalan olemassaoloa. Hän vertasi lopuksi hienoston ihmisiä kilpajuoksijoihin, jotka eivät kelpaa mihinkään itse asiassa, mutta jotka kuitenkin ovat hevosrodun kunniana.

Bertin, joka oli hämillään tämän uuden vastustajan esiintymisestä, pysyi hetkisen hiljaa halveksivan kohteliaan näköisenä, mutta äkkiä kun paroonin tyhmyys häntä kiihoitti, hän keskeytti taitavasti tämän puheen ja kuvasi hienon herrasmiehen elämän aamusta iltaan saakka jättämättä mitään mainitsematta.

Nämä hienostikootut yksityisseikat piirsivät hänestä vastustamattoman huvittavan kuvan. Nähtiin, kuinka herran aamulla puki hänen kamaripalvelijansa, kuinka hän ensin lausui parturille, joka tuli hänen partaansa ajamaan, muutamia yleisiä mietteitä, kuinka hän sitten aamukävelynsä aikana tiedusteli tallirengeiltä hevosten terveyttä, kuinka hän kuljeskeli Bois de Boulognen käytävillä ainoana huolenaan tervehtiminen ja tervehdyksien vastaanotto, kuinka hän söi aamiaista vaimoansa vastapäätä, läksi hänen kanssaan vaunuissa ajelemaan, eikä puhunut hänelle muuta kuin vain luetteli aamulla näkemiensä henkilöiden nimet, kuinka hän sitte kuljeskeli iltaan saakka salongista salonkiin vilkastuttamassa älyänsä samanlaisten henkilöiden kanssa seurustelemalla, kuinka vihdoin söi päivällistä jonkun ruhtinaan luona, jossa keskusteltiin Europan tilanteesta, lopettaakseen sitten iltansa tanssipaikassa, oopperassa, jossa hänen arkoja elostelijavaatimuksiansa viattomasti tyydytti paikka, joka näennäisesti on huono.

Kuvaus oli niin tarkka, ilman että sen iva loukkasi ketään, että yleinen nauru pöydän ympärillä siirtyi suusta suuhun.

Herttuattaren, — jolla lihavana henkilönä oli vaikea pidättää iloisuuttaan, — rinnassa nähtiin pieniä hillittyjä nytkähdyksiä. Hän sanoi vihdoin:

— No, tosiaankin, se on liian hassua, te saatte minut ihan kuolemaan naurusta.

Mutta Bertin vastasi hyvin kiihtyneenä:

— Oi, rouva, hienossa maailmassa ei kuolla naurusta. Tuskin nauretaan. Suvaitaan tahdikkuudesta olla olevinaan huvitettu ja nauravinaan. Jäljitellään kyllin hyvin kasvojen iloista ilmettä, mutta iloa ei oikein ilmaista. Menkää kansanteattereihin, siellä te näette naurettavan. Menkää huvittelevien porvarien luo, siellä näette naurettavan tukehduksiin saakka. Menkää sotilaskasarmeihin, niin näette miesten läkähtyvän naurusta, silmät täynnä kyyneleitä, kiemurtelevan vuoteella jonkun velikullan kujeita katsellessaan. Mutta salongeissa ei naureta. Minä sanon teille, että ollaan vaan tekevinään kaikkea, vieläpä ollaan nauravinaankin.

Musadieu pysähdytti hänet:

— Anteeksi, te olette ankara, ettehän itsekään, rakas ystävä, näy kuitenkaan halveksivan tätä hienostoa, jota niin pilkkaatte.

Bertin hymyili:

— Minäkö? Pidän siitä.

— No, mitenkä sitten on ymmärrettävä…?

— Minä halveksinkin itseäni hiukan epäiltävän rodun sekasikiönä.

— Kaikki tuo on vain vaikutuksen tavoittelemista.

Ja kun Bertin väitti, ettei hän tavoitellut sellaista, niin herttuatar lopetti keskustelun selittäen, että kaikki taiteilijat mielellään uskottelivat ihmisille mahdottomia.

Keskustelu tuli silloin yleiseksi, hipaisi kevyesti kaikkea, hyvänsävyisenä, jokapäiväisenä, ystävällisenä ja hillittynä, ja kun päivällinen lähestyi loppuansa, kreivitär huudahti yhtäkkiä osoittaen edessään olevia täysiä viinilaseja:

— No, en ole mitään juonut, en pisaraakaan; nyt näemme, tulenko laihtumaan.

Herttuatar tahtoi raivostuneena pakottaa hänet nielemään edes pari siemausta kivennäisvettä; se oli turhaa, ja hän huudahti:

— Oi sinua typerää, tyttäresi on pannut pääsi pyörälle. Pyydän teitä, Guilleroy, estäkää vaimoanne tällaisesta mielettömyydestä.

Kreivi, joka juuri parhaillaan selitti Musadieulle Ameriikassa keksittyä puimakonetta, ei ollut kuullut herttuattaren puhetta.

— Mitä mielettömyyttä, herttuatar?

— Sitä, että hän tahtoo laihtua.

Kreivi loi vaimoonsa hyväntahtoisen ja välinpitämättömän katseen.

— Asianlaita on nyt kerta kaikkiaan niin, että minulla ei ole tapana vastustella häntä.

Kreivitär oli noussut pöydästä tarttuen naapurin käsivarteen; kreivi tarjosi omansa herttuattarelle ja mentiin suureen saliin, koska pieni vierashuone oli varattu vain päivävierailuja varten.

Tämä sali oli hyvin avara ja valoisa. Sen neljää seinää peittivät valkean ja kullanvärisiin kehyksiin asetetut leveät, kauniit vaaleansilkkiset, vanhamalliset kangasverhot, jotka lamppujen ja kynttiläkruunun valossa saivat vienon ja heleän, kuutamoisen värivivahduksen. Pääseinän keskellä näytti Olivier Bertinin maalaama kreivittären muotokuva asuvan ja elähdyttävän huonetta. Se oli siinä kotonaan. Se yhdisti itse salongin ulkonäkyyn nuoren vaimon hymyilynsä, suloisen katseensa, vaaleiden hiuksiensa keveän viehätyksen. Oli muuten melkein totuttu tapa, jonkunlainen hienon käytöksen ilmaisu, aivankuin ristinmerkin teko kirkkoon astuttaessa, onnitella mallia taiteilijan teoksen johdosta joka kerran kun pysähdyttiin sen eteen.

Musadieu ei koskaan jättänyt sitä tekemättä. Koska hänen mielipiteillään valtion valtuuttamana erikoistuntijana oli jonkinmoisen laillisen ammattimiehen lausunnon arvo, niin hän piti velvollisuutenansa usein vakaumuksella ilmituoda tämän taulun etevämmyys.

— Totisesti, sanoi hän, kas siinä on kaunein nykyaikainen muotokuva, jonka tunnen. Siinä on ihmeellinen elämä.

Kreivi de Guilleroy, jossa tottumus saada kuulla tätä taulua kehuttavan oli juurruttanut vakuutuksen siitä, että hänellä oli talossaan mestariteos, lähestyi tehostaakseen Musadieun sanojen vaikutusta, ja minuutin tai pari he molemmat kasasivat kaikki mahdolliset käytetyt ja teknilliset lauseparret ylistääkseen tämän taulun sekä näennäisiä että tarkoitettuja hyviä ominaisuuksia.

Kaikki olivat kohottaneet silmänsä seinää kohti ja näyttivät ihastuneilta. Olivier Bertin, joka jo oli tottunut näihin ylistyksiin, joihin hän ei kiinnittänyt enemmän huomiota kuin kysymyksiin jonkun terveydestä kadulla kohdatessa, kohotti kuitenkin heijastuslamppua, joka oli asetettu kuvan eteen sitä valaisemaan, oikeaan asentoonsa, koska palvelija huolimattomuudesta oli asettanut sen vinoon.

Sitten istuuduttiin ja kreivi lähestyi herttuatarta, joka sanoi hänelle:

— Luulen, että veljenpoikani tulee minua täältä hakemaan ja pyytämään teiltä kupin teetä.

Jo jonkun aikaa olivat heidän toivomuksensa kohdanneet toisensa ja he aavistivat toistensa ajatukset, vaikkeivät olleet niitä toisilleen lausuneet.

Herttuatar de Mortemainin veli, markiisi de Farandal, oli melkein täydellisesti tuhlattuaan omaisuutensa pelissä, kuollut pudotessaan hevosen selästä jättäen jälkeensä lesken ja pojan. Tämä nuori mies, joka nyt oli 28-vuotias, oli Europan enimmän haluttuja kotiljongin johtajia, sillä usein hänet kutsuttiin Wieniin ja Lontooseen koristaakseen siroilla valssiliikkeillään ruhtinaiden tanssiaisia. Ja vaikka hän olikin aivan varaton, pysyi hän kuitenkin yhteiskunnallisen asemansa, perheensä, nimensä ja melkein kuninkaallisten sukulaistensa vuoksi yhtenä Parisin haetuimmista ja kadehdituimmista miehistä. Piti vakaannuttaa tämä liian nuori, tanssin ja urheiluelämän hankkima maine, ja rikkaan, hyvin rikkaan avioliiton jälkeen asettaa seuraelämässä saavutettujen menestyksien sijaan valtiolliset. Heti kun markiisi pääsisi edustajaksi, niin hän tämän ainoan seikan johdosta tulisi vastaisen valtakunnanistuimen tueksi, yhdeksi kuninkaan neuvonantajista ja puolueensa johtomiehistä.

Herttuatar, jolla oli hyvät tiedot kaikista asioista, tunsi kreivi de Guilleroyn äärettömän suuren omaisuuden; hän oli selvillä siitä, että tämä oli varovainen aarteen kokooja, joka asui yksinkertaisessa huoneustossa, kun hän olisi voinut elää suurena herrana jossakin Parisin komeimmassa yksityispalatsissa. Hän tiesi kreivin aina onnistuneet keinottelut, hänen hienon liikemiesvainunsa, hänen osanottonsa kaikkiin tuottavimpiin liikeyrityksiin, joita kymmenen vuoden kuluessa oli Ranskassa tehty; ja hän oli saanut ajatuksen naittaa veljenpojallensa tämän normandilaisen edustajan tyttären, jolle tämä avioliitto tuottaisi arvokkaamman aseman, hallitsijaa ympäröivässä ylhäisimmässä seurapiirissä. Guilleroy, joka itse oli mennyt rikkaisiin naimisiin ja lisännyt taitavasti yksityisomaisuuttaan, hautoi nyt muita kunnianhimoisia tuumia.

Hän uskoi kuninkaan palaavan ja tahtoi sinä hetkenä olla kykenevä käyttämään hyväkseen tätä tapausta mitä täydellisimmäliä tavalla.

Yksinkertaisena edustajana hän ei ollut suurenkaan arvoinen. Markiisi de Farandalin appi-isänä, jonka esi-isät olivat olleet Ranskan kuninkaallisen suvun uskollisia ja suosittuja läheisiä tuttavia, hän kohoaisi ensimäisten riviin.

Herttuattaren ystävyys hänen vaimoaan kohtaan antoi sitäpaitsi tälle liitolle hyvin arvokkaan ja läheisen ystävyyden luonteen, ja peläten, että joku toinen tyttö kohtaisi markiisin ja miellyttäisi tätä, hän oli kutsuttanut omansa Parisiin, jouduttaakseen tapauksia.

Rouva de Mortemain, joka aavisti ja arvasi nämät suunnitelmat, suostui niihin kaikessa hiljaisuudessa, ja sinäkin päivänä, vaikkei hän ollutkaan saanut edeltäpäin tietää nuoren tytön äkillisestä paluusta, hän oli pyytänyt veljenpoikaansa tulemaan Guilleroyn luo, totuttaakseen häntä vähitellen usein käymään tässä talossa.

Ensimäisen kerran kreivi ja herttuatar peitetyin sanoin puhuivat näistä toivomuksistaan ja erotessaan olivat he tehneet liittosopimuksen.

Toisessa päässä salonkia naurettiin. Herra de Musadieu kertoi parhaillaan paroonitar de Corbellelle erään neekerilähetystön esittämisestä tasavallan presidentille, kun ilmoitettiin markiisi de Farandal.

Hän ilmestyi ovelle ja pysähtyi. Nopealla ja tottuneella liikkeellä hän asetti monokelin oikeaan silmäänsä ja jätti sen siihen aivan kuin tutkiakseen salonkia, mihinkä hän aikoi astua, mutta myöskin antaakseen ehkä siellä oleville ihmisille aikaa nähdä häntä ja kiinnittää huomiota hänen tuloonsa. Sitten huomaamattomalla posken ja kulmakarvan liikahduksella hän pudotti tuon pienen, mustaan silkkinauhaan kiinnitetyn lasipalan, ja astui sitten reippaasti rouva de Guilleroyn luo, jonka ojennettua kättä hän suuteli kumartaen hyvin syvään. Samoin teki hän myöskin tädillensä, sitten hän tervehti kätellen kaikkia toisia kulkien toisesta henkilöstä toiseen sulavan hienosti.

Hän oli suurikasvuinen, ruskeanpuna-viiksinen poika, jo vähän kaljupäinen, vartaloltaan upseerin näköinen, ryhti englantilaisen urheilijan. Tunsi hänet nähdessään heti miehen, jonka raajat olivat enemmän harjoitetut kuin pää ja joka ei pidä muusta kuin siitä, mikä kehittää ruumiillista voimaa ja tehokkuutta. Hänellä oli kuitenkin tietoja, sillä hän oli opiskellut ja opiskeli vieläkin joka päivä kovasti älyään jännittämällä kaikkea, mikä olisi hänelle hyödyllistä tietää: historiaa, erittäin kiinnittäen huomiota vuosilukuihin ja erehtyen usein asioista, kansantalouden alkeita, jotka ovat välttämättömät edustajalle, ja sosiologian perusteita, joita hallitsevat kansanluokat tarvitsevat.

Musadieu piti häntä suuressa arvossa, hän sanoi: "Hänestä tulee merkkihenkilö." Bertin antoi tunnustuksen hänen notkeudelleen ja voimakkuudelleen. He kävivät samoissa miekkailuharjoituksissa, metsästivät usein yhdessä ja kohtasivat usein toisensa ratsastamassa Bois de Boulognen tiellä. Heidän kesken oli syntynyt yhteisten harrastusten sympatia, tuo vaistomainen vapaamuurarisuus, jonka aiheuttaa kahden henkilön välillä aivan kuin itsestään löydetty keskustelun aihe, joka miellyttää kumpaakin.

Kun markiisi esitettiin Annette de Guilleroylle, aavisti hän heti tätinsä suunnitelmat, ja kumarrettuaan hän loi neitiin pikaisen, asianharrastajan katseen.

Hän piti tyttöä sievänä ja erittäinkin paljon lupaavana, sillä hän oli niin paljon johtanut kotiljongeja, että hän ymmärsi nuoria tyttöjä ja voi varmasti edeltäpäin sanoa heidän tulevan kauneutensa laadun, niinkuin ammattimies, joka maistaa liian nuorta viiniä.

Hän vaihtoi neidin kanssa ainoastaan muutamia merkityksettömiä lauseparsia, meni sitten istumaan paroonitar de Corbellen viereen laverrellakseen hänen kanssaan puoliääneen.

Kutsut lopetettiin aikaiseen, ja kun kaikki olivat lähteneet, lapsi mennyt nukkumaan, lamput sammutetut, palvelijat nousseet huoneisiinsa, niin kreivi de Guilleroy, astuen edestakaisin salongissa, jota valaisi ainoastaan kaksi kynttilää, pidätti vielä kauan nojatuolissa torkkuilevaa kreivitärtä kehittääkseen toiveitaan, seikkaperäisesti selittääkseen menettelyä, mitä oli seurattava, ja näyttääksensä ennakkotoimenpiteet, joihin oli ryhdyttävä kaikkiin suunnitelmiin, menestysmahdollisuuksiin ja varovaisuuskeinoihin nähden.

Oli myöhäistä, kun hän vetäytyi makuuhuoneeseensa, ihastuneena muuten iltaansa mutisten:

— Luulenpa vaan, että asia päättyy meille eduksi.

III.

"Milloinka tulette, ystäväni? En ole teitä nähnyt kolmeen päivään, ja se on minusta pitkä aika. Tyttäreni antaa minulle tosin paljon ajattelemisen aihetta ja puuhaa, mutta te tiedätte, etten voi enää olla ilman teitä."

Maalari, joka piirteli luonnoksia hakien yhä uutta aihetta, luki uudestaan kreivittären lipun, avasi sitten kirjoituspöydän laatikon ja asetti sen toisten kirjeiden joukkoon, jotka olivat kasautuneet sinne heidän suhteensa alusta alkaen.

He olivat tottuneet, koska se hienoston elämän vuoksi oli helppoa, tapaamaan toisensa melkein joka päivä. Silloin tällöin kreivitär tuli taiteilijan luo, ja antaen hänen yhä työskennellä eteenpäin, istuutui tunniksi tai pariksi nojatuoliin, jossa hän ennen oli mallina istunut. Mutta kun hän pelkäsi vähän palvelijain huomautuksia, niin hän piti edullisempana näitä jokapäiväisiä kohtauksia, näitä pieniä lemmenilmaisuja varten, ottaa taiteilijan vastaan luonansa, tai kohdata hänet jossakin salongissa.

Laadittiin hiukan edeltäpäin nämä suunnitelmat, jotka näyttivät aivan luonnollisilta herra de Guilleroysta.

Ainakin kaksi kertaa viikossa maalari söi päivällistä kreivittären luona, muutamien ystävien seurassa; maanantaisin hän tervehti tätä säännöllisesti tämän aitiossa oopperassa; sitten he tapasivat toisensa siinä tai siinä määrätyssä talossa, johon sattuma toi heidät yhtaikaa. Bertin liesi ne illat, jolloin kreivitär oli kotona, ja hän tuli silloin juomaan kupin teetä tämän luo. Hän tunsi tällöin, kreivittären välittömässä läheisyydessä, niin hellästi ja turvallisesti viihtyvänsä tässä kypsyneessä lemmessä, tunsi niin täydellisesti olevansa tottumuksensa vallassa saada tavata hänet jossakin, viettää hänen rinnallaan muutamia hetkiä, vaihtaa muutamia sanoja, kehittää joitakuita ajatuksia, että hän tarvitsi, vaikka hänen hellyytensä voimakas liekki jo pitkän aikaa oli ollut vaimentunut, uudelleen nähdä häntä.

Kodin halu, halu eloisassa, asutussa talossa viettää yhteisiä aterioita ja iltoja, joissa keskustellaan väsymättä jo pitkän aikaa tunnettujen ihmisten kanssa, tämä läheisen seurustelun, kanssakäymisen ja ystävyyden halu, joka uinuu jokaisessa ihmissydämessä ja jota jokainen vanhapoika kuljettaa ovelta ovelle ystäviensä koteihin, joihin he sijoittavat vähän itsestään, lisäsi itsekkyyden voimaa hänen rakkauden tunteihinsa. Tässä talossa, jossa häntä rakastettiin ja hemmoteltiin, jossa hän löysi kaikkea, hän voi vielä lepuuttaa ja lellitellä yksinäisyyttään.

Kolmeen päivään hän ei ollut nähnyt ystäviänsä, joille tyttären paluu kai oli antanut askaroimista, ja hänellä oli jo ikävä, vieläpä hän oli vähän harmistunutkin siitä, etteivät he olleet kutsuneet häntä aikasemmin, koska hän oli niin hienotunteinen, ettei hän tahtonut ensiksi kiinnittää heidän huomiotaan siihen.

Kreivittären kirje ajoi hänet äkkiä liikkeelle kuin piiskan isku. Kello oli 3 iltapäivällä. Hän päätti välittömästi lähteä Guilleroylle tavatakseen rouvan ennen kuin tämä menisi ulos.

Taiteilija soitti, kamaripalvelija ilmestyi.

— Minkälainen ilma, Jose?

— Hyvin kaunis, herra.

— Lämminkö?

— On kyllä, herra.

— Valkeat liivit, sininen takki, harmaa hattu.

Hän kävi aina hienosti puettuna. Mutta vaikka hänen vaatteittensa kuosi olikin moitteeton, niin kuitenkin se tapa, jolla hän pukeutui, jolla hän käveli, vatsa kireästi valkeihin liiveihin tiukattuna, harmaa, korkea huopahattu hiukan takaraivolla, näytti heti ilmaisevan, että hän oli taiteilija ja naimaton.

Kun hän saapui kreivittären luo, sanottiin hänelle, että tämä oli lähdössä huviajelulle Bois de Boulognelle. Bertin oli tyytymätön ja odotti.

Tapansa mukaan hän alkoi astella edestakaisin salongissa kulkien toiselta istuimelta toiseen, ikkunoiden luota seinien luo tuossa suuressa, verhojen himmentämässä huoneessa. Hennoilla, kultajalkaisilla pöydillä oli kaikenlaisia pikkuesineitä, hyödyttömiä, sieviä ja kallisarvoisia huiskin haiskin laitetussa epäjärjestyksessä. Siinä oli pieniä, vanhanaikuisia, koristeellisia kultarasioita, pienoiskokoisia nuuskarasioita, pieniä norsunluisia kuvapatsaita, sitten aivan uudenaikaisia esineitä himmeästä hopeasta, totisen lystikkäitä, joissa näkyi englantilainen maku: pienenpieni hellauuni, ja sen päällä kissa, joka joi kastrullista, paperossikotelo, joka oli ison leivän näköinen, kahvipannu tulitikkujen säilyttämistä varten, ja sitten tulenvarjostimessa kokonainen nuken juhla-asu, kaulaketjuja, rannerenkaita, sormuksia, rintaneuloja, korvarenkaita briljantteineen, safireineen, rubineineen, smaragdeineen, pienenpieni mielikuvitelma, jonka näyttivät valmistaneen kääpiöiden korusepät.

Aika-ajoittain hän sattui koskettamaan esinettä, jonka hän itse oli antanut jonakin syntymäpäivänä, hän otti sen käteensä, piteli sitä ja tarkasteli sitä haaveilevan välinpitämättömästi, sitten asetti hän sen takaisin paikalleen.

Yhdessä nurkassa oli harvoin avattuja korukantisia kirjoja pienen, pyöreän sohvan edessä seisovalla yksijalkaisella pöydällä. Siinä nähtiin myös Revue de Deux Mondes, vähän rypistyneenä, liiaksi käytettynä, joidenkuiden lehtien kulmat käännettyinä, aivan kuin olisi sitä luettu ja taas uudestaan luettu, sitten toisia vielä aukileikkaamattomia julkaisuja, niinkuin Arts Modernes, jota hankittanee ainoastaan sen korkean hinnan vuoksi, sen tilaus kun maksaa 400 markkaa vuodessa ja Fuillelibre, ohut sinikantinen vihkonen, jossa kaikkein uusimmat runoilijat esittivät mietteitään, ne, joita kutsutaan "hermostuneiksi". Ikkunoiden välissä seisoi kreivittären kirjoituspöytä, viimevuosisataismallinen, siro huonekalu, jonka ääressä hän kirjoitti vastaukset vierailujen aikana tuotuihin kiireellisiin kysymyksiin. Vielä oli muutamia teoksia kirjoituspöydällä, kodin suosittuja kirjoja naisen ajatuksen ja sydämen ilmaisijoina: Musset, Manon Lescaut, Werther; ja näyttääkseen, ettei pulmallisempien tunnekysymysten ja sielunelämän salaisuudet olleet outoja tässä talossa, oli siellä näiden lisäksi: les Fleurs du mal, le Rouge et le Noir, la Femme au XVIII siècle, Adolphe.

Kirjojen vieressä soma käsipeili, kultaseppätaidon mestariteos, jonka lasi oli käännetty nurin kirjailtua neliönmuotoista samettiliinaa vasten, että voitaisiin sen selkäpuolella ihailla merkillistä kulta- ja hopeakorutyötä. Bertin otti sen ja katseli siihen. Jo muutamien vuosien aikana oli hän kauheasti vanhentunut, ja vaikka hän pitikin kasvojansa enemmän itsenäisen näköisinä kuin ennen, häntä alkoi huolestuttaa hänen täyteläiset poskensa ja ryppyyn vetäytyvä ihonsa.

Ovi avautui hänen takanaan.

— Hyvää päivää, herra Bertin, sanoi Annette.

— Hyvää päivää, pienokaiseni, mitenkä voit?

— Erittäin hyvin, ja te?

— Kuinka, sinä et tosiaankaan sinuttele minua.

— En, se on totta, se saattaa minut hämille.

— Mitä joutavia!

— Niin, se saattaa minut hämille. Te peloitatte minua.

— Miksi niin?

— Koska… Koska te ette ole kyllin nuori, ettekä kyllin vanha!…

Maalari alkoi nauraa.

— Tällaisen syyn kuultuani en tahdo enää ehdottomasti vaatia sitä.

Annette punastui yhtäkkiä aina siihen kohtaan saakka, missä ensimmäiset hiukset kasvavat, ja jatkoi hämillään:

— Äitini on käskenyt minua sanomaan teille, että hän tulee kohta alas, ja kysymään teiltä, tahtoisitteko tulla kanssamme Bois de Boulogneen.

— Kyllä kai, aiotteko mennä kahdenkesken?

— Emme, aiomme mennä herttuatar de Mortemainin kanssa.

— Erittäin hyvä, tietysti minä tulen.

— Siis sallitte, että menen ottamaan hattuni?

— Mene, lapseni.

Kun hän astui ulos, tuli kreivitär sisään verhottuna, valmiina lähtemään. Hän ojensi kätensä.

— Teitä ei ole näkynyt? Mitä te teette.

— En tahtonut häiritä teitä tähän aikaan.

Se tapa jolla kreivitär lausui, "Olivier", ilmaisi kaikki hänen moitteensa ja koko hänen rakkautensa.

— Te olette maailman paras nainen, virkkoi maalari tämän nimensä korostuksen liikuttamana.

Kun tämä pieni lemmensanavaihto oli loppunut ja asiat järjestetty, alkoi kreivitär taas hienon keskustelun äänilajissa:

— Me menemme hakemaan herttuatarta hänen asunnostaan, ja sitten teemme kierroksen Bois de Boulognessa. Täytyy näyttää kaikki tämä Annettelle.

Isot avonaiset vaunut odottivat ajoportilla.

Bertin istuutui vastapäätä naisia, ja vaunut läksivät liikkeelle innostuneiden hevosten kavioiden kapsaessa kaikuvassa holvissa.

Pitkin koko bulevardia, joka vei Madeleineen päin, näytti uuden kevään koko riemu virtaavan taivaasta elävien päälle.

Lämmin ilma ja aurinko antoivat miehille juhlallisen, naisille rakastettavan näön, saattoivat katupojat heittelemään kuperkeikkaa valkeiden kokkipoikien kanssa, jotka olivat asettaneet korinsa penkeille juostakseen ja leikkiäkseen veljiensä, nuorien katurakkien kanssa; koirilla näkyi olleen kiire, portinvartioiden kanarialinnut visertelivät kurkkunsa käheiksi; ainoastaan ajurien rattaiden eteen valjastetut, vanhat hevoskaakit kulkea lönköttivät kuolemaa kohti vaeltavien väsyneessä tahdissa. Kreivitär kuiskasi:

— Oi, mikä kaunis päivä, kuinka hauska on elää.

Maalari katseli voimakkaassa päivänvalossa vuorotellen äitiä ja tytärtä. Todellakin, he olivat erilaisia, mutta niin samannäköisiä samalla, että tytär oli ehdottomasti kuin äidin olemuksen jatkoa, tehty samasta verestä, samasta lihasta, saman elämän elähdyttämä. Heidän silmänsä erityisesti, nuo siniset, mustepilkkutahraiset silmät, jotka olivat niin kirkkaat tyttärellä ja vähän haalistuneet äidillä, suuntasivat häneen niin samanlaisen katseen hänen heille puhuessaan, että hän odotti kuulevansa heidän vastaavan samoja asioita. Hän oli hämmästynyt todetessaan, että, kun he nauroivat tai juttelivat, hänellä oli edessään kaksi eri naista, toinen, joka oli elänyt ja toinen, joka alkoi elää. Ei, hän ei voinut edeltäpäin nähdä, mitä tulisi tästä lapsesta, kun hänen nuori älynsä vielä uinuvien halujen ja vaistojen vaikutuksen alaisena olisi kehittynyt ja avautunut keskellä elämäntapahtumia. Hän oli pieni, sievä, uusi henkilö, valmis onnen ja rakkauden seikkailuihin, vielä tuntematon ja tietämätön, joka läksi kuin laiva satamasta, sen sijaan että hänen äitinsä sinne palasi kuljettuansa elämän läpi ja rakastettuansa.

Bertin heltyi ajatellessaan, että kreivitär oli juuri valinnut hänet ja vieläkin antoi etusijan hänelle, tämä yhä sievä nainen, joka mukavasti keinui komeissa vaunuissa kevään leudossa ilmassa.

Kun taiteilija katseissaan ilmaisi rouva de Guilleroylle kiitollisuutensa tästä, niin tämä arvasi sen, ja taiteilijasta tuntui kuin olisi se tullut ilmi hänen hameensa kahinassa.

Vuorostaan Bertin lausui hiljaa:

— Oi, todellakin, mikä ihana päivä!

Kun oli otettu herttuatar mukaan Varennen kadulta, niin he ajoivat kiitäen Invaliidin kirkkoa kohti, kulkivat Seinen yli ja saapuivat Champs-Élysées-kadulle jatkaen edelleen Tähden riemuporttia kohti keskellä ajoneuvotulvaa.

Nuori tyttö oli istuutunut Olivierin viereen, selkä ajajaan päin, ja hän avasi tähän ajoneuvojen virtaan ahnaat ja luonnonterveet silmänsä. Aika-ajoittain, kun herttuatar ja kreivitär ottivat vastaan tervehdyksiä lyhyellä päännyökkäyksellä, hän kysyi: "Kuka se on." Bertin mainitsi nimeltään Pontaiglinit taikka Puicelcit, taikka Lochristen kreivittären taikka kauniin rouva Mandelièren.

Nyt kuljettiin pitkin Bois de Boulognen valtatietä, keskellä pyörien rätinää ja heilahduksia. Kun tungos oli pienempi kuin riemuportin edessä, näyttivät ajoneuvot kilpailevan keskenänsä loppumattomassa jonossa. Vuokra-ajurien ajopelit, raskaat avonaiset vaunut, juhlalliset kahdeksanpyöräiset, kulkivat vuorotellen toistensa ohi; yhtäkkiä sivuuttivat ne yhden ainoan ravaajan vetämät nopeat Victoria-vaunut, jotka kuljettivat hurjassa vauhdissa läpi tämän vyöryvän ihmisjoukon, porvarillisen ja ylimyksellisen, läpi kaikkien seurapiirien, kaikkien kansanluokkien, kaikkien arvoasteiden, nuorta velttoa naista, jonka kirkasvärinen ja julkea puku heitti ajoneuvoihin, joita se hipaisi, tuntemattoman kukan outoa tuoksua.

— Kukas tuo nainen on? kysyi Annette.

— En tiedä, vastasi Bertin, samalla kun herttuatar ja kreivitär vaihtoivat hymyilyn.

Lehdet puhkesivat esiin. Tässä parisilaisessa puutarhassa asuvat satakielet lauloivat jo nuoressa vihannuudessa, ja kun jono oli ruvennut ajamaan käyden lähestyessään järveä, vaihdettiin ajoneuvosta ajoneuvoon lakkaamatta tervehdyksiä, hymyilyjä ja kohteliaita sanoja, kun pyörät koskettivat toisiaan. Tämä näytti nyt venelautan liukumiselta, jossa istui kilttejä naisia ja herroja. Herttuatar, joka ehtimiseen nyökkäsi päätään hattujen kohotessa ja otsien kumartuessa hänen edessään, näytti luovan yleissilmäyksen ja muistelevan itsekseen mitä hän oletti ihmisistä, aina sen mukaan, kun ne kulkivat hänen ohitsensa.

— Kas, pikkuseni, tuossa on taas kaunis rouva Mandelière, tasavallan kaunotar.

Kevyissä ja siroissa vaunuissa tasavallan kaunotar, nähtävästi välinpitämättömänä tästä kiistämättömästä kunniasta antoi ihailla suuria, tummia silmiään, matalaa otsaansa, komeita mustia hiuksiansa ja vähän liian voimakasta, itsepäistä suutansa.

Hän on hyvin kaunis joka tapauksessa, sanoi Bertin.

Kreivitär ei mielellään kuullut kehuttavan toisia naisia. Hän kohautti hiljaa olkapäitään eikä vastannut mitään.

Mutta nuori tyttö, jossa heräsi äkkiä kilpailuvaisto, uskalsi sanoa:

— Minun mielestäni ei ole.

— Mitä? Etkö sinä pidä häntä kauniina?

— En, hänen kasvonsa ovat aivan kuin musteeseen kastetut.

Herttuatar nauroi ihastuneena.

— Mainiota, pikkuiseni, siinä nyt jo kymmenen vuotta puolet Parisin miehistä ovat olleet hurmaantuneina ihastuksesta tätä neekerinaista kohtaan! Minä luulen, että he pitävät meitä pilkkanaan. Kas, katsohan pikemmin kreivitär Lochristia.

Yksin, valkean villakoiran kanssa, suuressa avonaisessa vaunussa, hienona kuin miniatyrimaalaus, istui vaaleaverinen, ruskeasilmäinen nainen, jonka viehättävät piirteet jo viisi tai kuusi vuotta samalla tapaa olivat olleet hänen puolustajiensa ihastuksen huudahdusten aiheena, ja tervehti kiinteäksi käynyt hymy huulillaan.

Mutta Annette ei näyttänyt vieläkään riemastuneen.

— Oi! virkkoi hän, hänhän ei ole enää viehkeä. Bertin, joka tavallisesti jokapäiväisissä, näihin kahteen kilpailijaan johtuneissa keskusteluissa, ei kannattanut ollenkaan kreivitärtä, suuttui äkkiä nuoren tytön suvaitsemattomuudesta.

— Lempo vieköön, sanoi hän, pidettäköön hänestä enemmän tai vähemmän, viehättävä hän on, ja minä toivon sinun tulevan yhtä kauniiksi kuin hän.

— Sallikaa toki hänen sanoa ajatuksensa, puuttui puheeseen herttuatar. Te huomaatte vain naiset, jotka ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Tämä lapsi on oikeassa, te ylistätte vain lakastuneita.

Bertin huudahti:

— Anteeksi, nainen ei ole todella kaunis, ennenkuin myöhemmin, silloin kun koko hänen ilmeikkyytensä on tullut esille.

Kehittäen sitä ajatusta, että ensimäinen viehkeys on vain yhä kypsyvän kauneuden ulkonainen kiilto, hän todisti, että hienoston miehet eivät erehtyneet kiinnittäessään vain hiukan huomiota nuoriin naisiin heidän loistokaudellaan, ja että he ovat oikeassa julistaessaan naiset kauniiksi vasta heidän kukoistuksensa viimeisellä aikakaudella.

Kreivitär, ollen hyvin mielissään, virkahti:

— Hän on oikeassa, hän arvostelee taiteilijana. Nuoret kasvot ovat hyvin sievät, mutta aina jonkun verran jokapäiväiset.

Ja maalari väitti edelleen osoittaen milloin kasvot menettäen vähitellen nuoruuden epämääräistä suloa, saavat lopullisen muotonsa, luonteensa ja ilmeensä.

Joka sanan jälkeen kreivitär vakuutettuna nyökkäsi hiljaa päätään myöntäen oikeaksi maalarin mielipiteet: ja mitä enemmän Bertin vakuutti oikeudessa puhuvan asianajajan lämmöllä, rikoksesta epäillyn ja asiaansa puolustavan eloisuudella, sitä enemmän kreivitär ilmaisi hyväksymistään katsein ja elein, ikäänkuin he olisivat liittoutuneet tukemaan toisiaan yhteisessä vaarassa, puolustautumaan uhkaavaa ja väärää mielipidettä vastaan. Annette ei kuunnellut heitä ollenkaan kokonaan vaipuneena katselemiseen. Hänen usein naurunhaluiset kasvonsa olivat muuttuneet vakaviksi, ja hän ei puhunut enää mitään tämän iloisen liikkeenvilinän huumaamana. Tämä aurinko, nämä lehdet, nämä ajoneuvot, tämä kaunis, rikas ja iloinen elämä, kaikki se oli häntä varten.

Joka päivä hän voisi tulla näin tänne vuorostansa kaikille tuttuna, kaikkien tervehtimänä ja kadehtimana; miehet osoittaen häntä ehken sanoisivat, että hän oli kaunis. Hän haki miesten ja naisten joukosta ne, jotka näyttivät hänestä kaikkein hienoimmilta, ja kysyi aina heidän nimeänsä välittämättä muusta kuin tavujen yhdistelmästä, jotka toisinaan herättivät hänessä kunnioituksen ja ihailun kaiun, kun hän oli lukenut ne usein sanomalehdistä tai historiasta. Hän ei tottunut tähän kuuluisuuksien ohikulkuun, eikä edes voinut täydellisesti uskoa, että se oli todellinen, aivan kuin jos hän olisi ollut katsomassa jotakin teatteriesitystä. Vuokra-ajurit herättivät hänessä inhonsekaista halveksimista, vaivasivat ja harmittivat häntä, ja hän sanoi äkkiä:

— Minun mielestäni ei pitäisi tänne päästää muita kuin yksityisiä ajoneuvoja.

Bertin vastasi:

— No, neiti, mitä tehdään sitten yhdenvertaisuudella, vapaudella, veljeydellä?

Annette nyrpisti suutaan, joka merkitsi, "se kuuluu toisille" ja jatkoi:

— Olisi toinen puisto vuokra-ajureita varten, esim. Vincennes.

— Olet jäljellä ajastasi, pienokainen, et näy tietävän vielä, että purjehdimme keskellä kansanvaltaa. Muuten, jos tahdot nähdä puiston vapaana kaikesta sekotuksesta, tule tänne aamulla; silloin sinä löydät täältä seuraelämän hienoimman osan, sen parahiston.

Ja Bertin kuvasi tunnettuun, erinomaiseen tapaansa Bois de Boulognen varhain aamulla ratsastajineen ja ratsastajittarineen, tämän valioseuran, jossa kaikki tunsivat toisensa nimeltään, etunimiltä, sukulaisuuksiltaan, arvonimiltään, hyviltä ja huonoilta ominaisuuksiltaan, niinkuin he kaikki eläisivät samassa kaupunginosassa tai samassa pienessä kaupungissa.

— Käyttekö usein siellä? sanoi Annette.

— Hyvin usein; se on todellakin hauskinta mitä Parisissa on.

— Te ratsastatte aamuisin?

— Kyllä kai, neitiseni.

— Ja sitten iltapäivällä te käytte vierailuilla?

— Niin käyn.

— Siis, milloin te teette työtä?

— Niin, minä teen työtä joskus, ja sitte minä olen valinnut erikoisalani taipumukseni mukaan! Kun minä olen kaikkien kauniiden naisten maalari, niin täytyyhän minun nähdä heitä, seurata heitä hiukan kaikkialla.

Annette mutisi nauramatta:

— Jalan ja ratsain?

Taiteilija katsahti häneen hiukan kieroon, mutta tyytyväisenä; hän näytti sanovan: "Kas vain, sinä alat olla henkevä, sinusta tulee vielä hyvä."

Kylmä tuulenpuuska puhalsi; se tuli kaukaa, tuskin vielä talven unesta heränneeltä suurelta tasangolta; ja koko metsä humahti, tuo siro, viluinen, hienon maailman metsä.

Muutamia sekunteja tämä vihuri pani väräjämään puiden hennot lehdet ja olkapäitä peittävät vaatteet. Kaikki naiset, melkein samanlaisella liikkeellä, asettivat takaisin käsivarrelleen ja kaulaansa sieltä pudonneen verhon; ja hevoset alkoivat ravata toisesta päästä viertotietä toiseen aivan kuin tuo kirpeä tuulenryöppy, joka lähestyi, olisi piiskan sivalluksen tavoin kiihoittanut niitä.

Palattiin nopeasti kotiin hevosten päitsivitjojen hopeisesti helähdellessä ja laskeutuvan auringon vinosti valaessa punaista valoansa.

— Palaatteko kotiinne? sanoi kreivitär maalarille, jonka kaikki tavat hän tunsi.

— En, menen klubiin.

— Siis me viemme teidät sinne ohimennessä.

— Se sopii hyvin, kaunis kiitos.

— Ja milloinka kutsutte meidät herttuattaren kanssa aamiaiselle?

— Sanokaa, mikä päivä teille paraiten sopii.

Tämä parisittarien mielimaalari, jonka hänen ihailijansa olivat kastaneet "realistiseksi Watteauksi" ja jota hänen halventajansa kutsuivat "hameiden ja vaippojen valokuvaajaksi," piti usein joko aamiais- tai päivälliskutsuja niille kauniille naisille, joiden piirteet hän oli ikuistuttanut, ja toisillekin kuuluisille tunnetuille, joita huvittivat suuresti nämä pikku pidot vanhan pojan asunnossa.

— Ylihuomenna?

— Sopiiko teille, rakas herttuatar? kysyi rouva de Guilleroy.

— Kyllä kai. Tehän olette herttainen. Herra Bertin ei koskaan muista minua kun on kysymys näistä tilaisuuksista. Näkee kyllä etten minä enää ole nuori.

Kreivitär, joka oli tottunut pitämään taiteilijan kotia hiukan kuin omanaan, jatkoi:

— Ei ketään muita kuin me neljä, jotka olemme näissä vaunuissa, herttuatar, Annette, minä ja te, eikö niin, suuri taiteilija?

— Niin, ei ketään muita, sanoi tämä laskeutuessaan vaunuista, ja minä annan tarjota teille krapuja elsassilaiseen tapaan valmistettuina.

— Oh, te aiotte herättää intohimoja pienokaisessa.

Bertin seisoi vaunun ovella, sanoi jäähyväiset ja meni sitten nopeasti klubin pääkäytävän eteiseen, heitti harteiltaan päällystakkinsa ja antoi keppinsä lakeijajoukolle, joka oli noussut seisomaan kuin sotilaat upseerin ohi kulkiessa, sitten hän nousi leveitä portaita, astui toisen palvelijarivin ohitse, joka oli puettu lyhyihin housuihin lykkäsi auki oven ja tunsi itsensä yhtäkkiä reippaaksi kuin nuori mies kuullessaan käytävän toisesta päästä floretin iskujen jatkuvaa helinää, jalkojen polkemista maahan ja voimakkaita huutoja: — sattunut — minun vuoroni — ohi — minun vuoroni — sattunut — teidän vuoronne.

Miekkailusalissa miekkailijat, puettuina harmaaseen palttinakankaaseen, nahkaliiveihin, housunlahkeet tiukasti sidottuina nilkkojen ympäri, jonkunlainen esiliina vatsan suojana, toinen käsi taivutettuna ilmassa, toisessa kädessä, jonka hansikas teki tavattoman suureksi, ohut ja taipuisa floretti, syöksyivät eteenpäin ja oikaisivat itsensä äkillisen joustavasti konelaitteilla varustettujen marionettien tavoin.

Toiset lepäilivät, tarinoivat, vielä hengästyneinä, punaisina, hikisinä, nenäliina kädessä pyyhkiäkseen otsaansa ja kaulaansa; toiset istuivat suurta salia neliönmuotoisesti reunustavalla sohvalla ja katselivat otteluja. Liverdy Landata vastaan ja klubin isäntä Taillade Rocdianea vastaan.

Bertin tervehti häntä hymyillen pudistaen kättä.

— Minä pidätän teidät itselleni, huusi hänelle paroni de Baverie.

— Olen teidän käytettävissänne, rakkaani.

— Ja hän meni vaatetushuoneeseen riisuutumaan. Pitkään aikaan ei hän ollut tuntenut itseänsä näin reippaaksi ja voimakkaaksi, ja aavistaen että hän tulisi tekemään erinomaisia hyökkäyksiä, hän kiiruhti saliin kärsimättömänä kuin koulupoika, joka lähtee leikkimään. Ja heti kun hän oli vastustajansa edessä, kävi hän tämän kimppuun tavattoman hurjasti ja kymmenessä minuutissa satutettuaan häntä 11 kertaa väsytti hän tämän niin, että paroni pyysi armoa; sitten Bertin miekkaili Punisimontin ja ammattitoverinsa Amary Maldantin kanssa.

Sitten kylmä suihku, joka jäähdytti hänen huohottavaa ruumistaan, muistutti hänen kylpyjään 20-vuotisena, jolloin hän Parisin ympäristön silloilta hyppäsi päistikkaa Seine-virtaan keskellä syksyä hämmästyttääkseen porvareita.

— Sinä syöt täällä päivällistä? kysyi häneltä Maldant.

— Syön kyllä.

— Meillä on pöytä Liverdyn, Rocdianen ja Landan kanssa: kiiruhda, kello on neljännestä yli seitsemän.

Ruokasali oli täynnä ihmisvilinää ja sorinaa.

Siellä olivat kaikki Parisin öiset kuljeskelijat, sekä toimettomat että toimeliaat, kaikki ne, jotka kello 7:stä illalla eivät tiedä mitä tehdä ja syövät päivällistä klubissa takertuakseen aina, miten kulloinkin sattuu, johonkin tai johonkuhun.

Kun nuo viisi ystävää olivat istuutuneet, sanoi pankkiiri Liverdy, nelikymmenvuotias, lyhyt ja tanakka mies, Bertinille:

— Te olitte hurjalla tuulella tänä iltana.

Maalari vastasi:

— Niin, tänään minä suorittaisin hämmästyttäviä tekoja. Toiset hymyilivät, ja maisemamaalari Amary Maldant, pieni, kaljupäinen, harmaapartainen herra sanoi ovelan näköisenä:

— Minäkin tunnen usein voiman palaavan huhtikuussa; se saa minut versoamaan muutamia lehtiä, puolitusinaa korkeintaan, sitten se purkautuu tunteiksi; mutta ei koskaan kanna mitään hedelmää.

Markiisi de Rocdiane ja kreivi de Landa surkuttelivat häntä. He olivat molemmat vanhempia kuin Liverdy, eikä kuitenkaan harjaantunutkaan silmä voinut tarkasti määrätä heidän ikäänsä. He olivat molemmat klubimiehiä, hevosmiehiä ja miekkailijoita, joiden ruumiin lakkaamattomat harjoitukset olivat tehneet teräslujaksi; he kerskailivat olevansa kaikessa nuorempia kuin uuden sukupolven hermostuneet poikaveitikat.

Rocdiane, joka oli hyvää syntyperää, kävi kaikissa salongeissa, mutta häntä epäiltiin kaikenlaatuisesta rahakeinottelusta, mikä ei ollutkaan hämmästyttävää, sanoi Bertin, kun hän niin paljon oli elänyt pelihuoneessa. Hän oli ollut naimisissa ja eronnut vaimostaan, joka maksoi hänelle eläkkeen; belgialaisten ja portugalilaisten pankkien johtajana hänen tarmokkaiden donquichotte-kasvojensa ilmeistä näkyi, että hän ylpeili tuosta vähän himmenneestä kaikkeen pystyvän aatelismiehen kunniasta, jota puhdisti aika-ajoittain kaksintaistelussa saadusta haavasta vuotava veri.

Kreivi de Landa, hyväluontoinen jättiläinen, joka mahtaili vartalollaan ja leveillä hartioillaan, oli tosin naimisissa ja kahden lapsen isä, mutta hän taipui tuskin kolme kertaa viikossa syömään päivällistä kotona, ja oleskeli muut päivät klubissa ystäviensä seurassa miekkailuharjoitusten jälkeen.

— Klubi on perhe, sanoi hän. Niiden perhe, joilla ei varsinaista perhettä vielä ole, niiden, joilla ei sitä koskaan tule olemaan ja niiden, joilla on ikävä omassaan.

Keskustelu oli joutunut taas kysymykseen naisista ja jatkui tarinoista muistoihin, muistoista kerskailuihin, sekä vihdoin varomattomien salaisuuksien ilmaisuihin.

Markiisi de Rocdiane antoi arvata rakastajattarensa tarkoista viittauksista; ne olivat ylhäisön naisia, joiden nimiä hän ei sanonut, tehdäksensä arvostelemisen mielenkiintoisemmaksi. Pankkiiri de Liverdy ilmaisi omansa etunimiltä. Hän kertoi: "Olin mitä parhaimmissa väleissä siihen aikaan erään diplomaatin rouvan kanssa. Niin eräänä iltana lähtiessäni hänen luotaan sanoin hänelle: 'Pikku Margueriteni…'" Hän pysähtyi toisten hymyillessä, sitten hän jatkoi: "Mitä! Minulta tipahti erehdyksessä muuan sana. Pitäisi ottaa tavakseen nimittää kaikkia naisia Sophieksi."

Olivier Bertin, joka oli hyvin hillitty, tavallisesti selitti, kun häneltä tiedusteltiin: — Minä, minä tyydyn malleihin.

Oltiin häntä uskovinaan, ja Landa, joka oli tavallinen tyttöjen ahdistelija, haltioitui ajatellessaan kaikkia niitä sieviä herkkupaloja, jotka juoksentelivat kaduilla, ja kaikkia niitä nuoria naisia, jotka riisuutuivat alastomiksi taiteilijan edessä kymmenestä markasta tunnilta.

Sikäli kuin pullot tyhjenivät kaikki nämä "harmahtavat", kuten heitä kutsuivat klubin nuoremmat jäsenet, kaikki nämä harmahtavat, joiden kasvot punottivat, tulistuivat kiihtyneiden himojen ja kuohuvien halujen järkyttäminä.

Rocdiane vajosi kahvin jälkeen vielä totuudenmukaisempiin yksityiselämänsä paljastuksiin ja unhoitti hienoston naiset ylistääksensä tavallisia ilotyttöjä.

— Parisi, sanoi hän paloviinalasi kädessä, on ainoa kaupunki, jossa mies ei vanhene, ainoa, jossa hän 50-vuotisena, jos hän vain on luja ja hyvin säilynyt, voi löytää aina 18-vuotisen tyttöheitukan, kauniin kuin enkelin, rakastaakseen häntä.

Landa, joka taas oli löytänyt oikean Rocdianensa liköörien vaikutuksen jälkeen, osoitti innokkaasti hyväksymistä, ja luetteli nuoria tyttöjä, jotka häntä ihailivat vielä joka päivä.

Mutta Liverdy, joka oli epäilevämpi ja väitti tietävänsä tarkasti, minkä arvoiset naiset ovat, mutisi:

— Niin, he sanovat teille, että he teitä rakastavat. Landa vastasi:

— He todistavat sen meille, rakkaani.

— Nämä todistukset eivät ole luotettavia.

— Ne riittävät minulle.

Rocdiane huudahti:

— Mutta he ajattelevatkin sitä, saakeli soikoon. Luuletteko te, että pieni 20-vuotias, sievä tytön typykkä, joka jo 5 tai 6 vuotta viettää juhlivaa elämää Parisissa, jossa meidän viiksemme ovat hänet opettaneet ja pilanneet suutelojen maun, osaa vielä erottaa 30-vuotisen miehen suutelon 60-vuotiaan suutelosta? Vielä mitä, turhaa lorua! Hän on liian paljon nähnyt ja liian paljon tuntenut. Kuulkaahan, minä lyön vetoa siitä, että hän rakastaa enemmän, sydämensä pohjasta todellakin enemmän vanhaa pankkiiria kuin nuorta keikailijaa. Tietääkö hän sitä, ajatteleeko hän sitä? Onko miehillä täällä ikää? Ei, rakkaani, me nuorrumme harmaantuessamme, ja mitä enemmän me harmaannumme, sitä enemmän meille sitä osoitetaan ja sitä enemmän sitä uskoo.

He nousivat pöydästä, alkoholi oli noussut heidän päähänsä ja kiihoitti heitä, he olivat valmiit lähtemään kaikille valloituksille. He alkoivat keskustella iltansa käyttämisestä. Bertin puhui sirkuksesta, Rocdiane Hippodromista, Maldant Edenistä ja Landa Folies-Bergérestä, kun heidän korviinsa kuului hiljaisena ja kaukaisena viulujen viritys.

— Kas, tänään on siis musiikkia klubissa, sanoi Rocdiane.

— Niin, vastasi Bertin. Jos viettäisimme siellä 10 minuuttia ennenkuin lähdemme pois.

— Niin, menkäämme sinne.

He kulkivat salin läpi, sitten biljardihuoneen ja vihdoin pelisalin läpi ja saapuivat jonkinmoiseen aitioon, joka oli parvekkeen yläpuolella. Neljä herraa, vaipuneina nojatuoleihin, odotti jo soittoa hartaan näköisinä, samalla kun alhaalla keskellä tyhjiä tuolirivejä kymmenkunta muuta pakinoi istuen tai seisten.

Orkesterin johtaja näpäytti hiljaa muutamia kertoja jousellaan nuottitelineeseen: aloitettiin.

Olivier Bertin rakasti intohimoisesti musiikkia; niinkuin rakastetaan opiumia. Se saattoi hänet haaveilemaan. Heti kun soittokoneiden sävelvirta oli häntä koskettanut, hän tunsi joutuvansa jonkinlaiseen hermopäihtymykseen, joka teki hänen ruumiinsa ja älynsä uskomattoman väräjäviksi. Hänen mielikuvituksensa kiiti kuin hullu sävelten hurmaamana, suloisten unelmien ja ihanien haaveiden läpi. Silmät suljettuina, jalat toistensa yli ristissä, käsivarret velttoina, hän kuunteli ääniä ja näki asioita, jotka kulkivat hänen sekä aistillisten että henkisten silmiensä ohitse.

Orkesteri soitti Haydnin synfoniaa, ja heti kun maalari oli laskenut silmäluomet katseensa eteen, näki hän uudestaan metsän, ajoneuvojen joukon ympärillään, ja vastapäätä isoissa vaunuissa kreivittären ja hänen tyttärensä. Hän kuuli heidän äänensä, seurasi heidän sanojansa, tunsi vaunujen nytkähdykset ja hengitti lehtien tuoksun täyttämää ilmaa.

Kolme kertaa hänen naapurinsa, joka puhui hänelle, keskeytti tämän näyn, joka alkoi kolme kertaa uudestaan, niinkuin alkaa uudestaan meren yli matkustettuamme laivan vaaruminen liikkumattomassa vuoteessa.

Sitten se laajeni, piteni kaukaiseksi matkaksi, noiden kahden naisen yhä istuessa hänen edessään milloin rautatiellä, milloin outojen hotellien pöydässä. Koko tämän soittoesityksen aikana seurasivat he häntä näin, aivankuin he olisivat tämän kirkkaassa auringonvalossa tehdyn huviajelun aikana painaneet kasvojensa kuvan hänen silmänsä näköpohjaan.

Hiljaisuus, sitten liikutettujen tuolien kolina ja äänet kartoittivat uniusvan, ja hän huomasi ympärillään yhä uinahtelevina neljä ystäväänsä alkuperäisissä tarkkaavaisissa asennoissaan, mutta vaan uneen vaipuneina.

Kun hän oli heidät herättänyt, sanoi hän:

— No, mitä nyt teemme?

— Minä, vastasi kursailematta Rocdiane, haluan vielä hiukan nukkua täällä.

— Ja minä myöskin, lausui Landa.

Bertin nousi:

— No niin, minä puolestani menen kotiin, olen hiukan väsynyt.

Hän tunsi itsensä päinvastoin hyvin virkeäksi, mutta halusi mennä pois, koska hän entisestä kokemuksestaan tunsi, miten illat klubissa loppuivat — baccarapöydän ääressä —, ja sitä hän pelkäsi.

Hän meni siis kotiin, ja hermostuneen yön jälkeen, sellaisen yön, joka saattaa taiteilijat siihen aivotoiminnan tilaan, jota kutsutaan innoitukseksi, hän seuraavana päivänä päätti jäädä kotiin ja työskennellä iltaan saakka.

Siitä tuli erinomainen päivä, noita helpon tuotannon päiviä, jolloin ajatus tuntuu laskeutuvan käsiin ja itsestään kiinnittyvän kankaalle.

Ovet suljettuina, maailmasta erotettuna hiljaisessa asunnossaan, johon ei päästetty ketään, ateljeen ystävällisessä rauhassa, silmä kirkkaana, mieli selkeänä, ylen kiihoitettuna, hän nautti tuota onnea, joka on suotu vain taiteilijoille, nimittäin riemulla luoda teoksensa. Ei mitään muuta enää ollut olemassa häntä varten näiden työnhetkien aikana, kuin se kangaspalanen, jossa syntyi kuva hänen siveltimensä hyväilevistä kosketuksista, ja hänet täytti näinä runsaan tuotannon hetkinä päihtyvän ja leviävän, voimakkaasti kuohuvan elämän outo ja hyvä tunne. Illalla hän oli niin nääntynyt kuin terveellisen rasituksen jälkeen, ja hän meni nukkumaan täynnä hauskoja ajatuksia seuraavan päivän aamiaisista. Pöytä oli kukin koristettu, ruokalista hyvin valikoitu rouva de Guilleroylle, joka oli hieno herkuttelija, ja huolimatta tarmokkaista vastustuksista, jotka eivät kuitenkaan kestäneet kauan, taiteilija pakotti vieraansa juomaan sampanjaa.

— Pienokainen päihtyy, sanoi kreivitär.

Herttuatar vastasi suopeana:

— Hyvä Jumala! Täytyyhän hänen kuitenkin joskus ensikerran päihtyä.

Palatessaan ateljeehen kaikki tunsivat olevansa hiukan tuon kevyen iloisuuden vallassa, joka kohottaa ihmistä aivan kuin siivet kasvaisivat jalkoihin.

Herttuattaren ja kreivittären, joilla oli Ranskan äitien komitean kokous, piti saattaa nuori tyttö kotiin ennenkuin menivät sinne, mutta Bertin tarjoutui jalan tekemään pienen kierroksen hänen kanssaan ja viemään hänet Malesherbesin bulevardille; he läksivät yhdessä.

— Kulkekaamme pisintä tietä, sanoi Nannette.

— Tahdotko kuljeskella Monceaun puistossa? Se on sievä paikka. Katselemme siellä pikku palleroisia ja imettäjiä.

— Miksei, tahdonpa niinkin.

He kulkivat Velasquezin katua, astuivat sisään kullatusta ja suurenmoisesta ristikkoportista, joka on samalla tämän puistojen helmen sekä tuntomerkkinä, että sisäänkäytävänä, tämän hienon puiston, joka levittää keskelle Parisia teennäistä ja vihantaa suloansa ruhtinaallisten yksityisasuntojen ryhmän ympäröimänä.

Pitkin leveitä käytäviä, jotka taitavassa kaaressa kulkevat nurmikkojen ja puu- ja pensasryhmien keskitse, joukko rantatuoleilla istuvia miehiä ja naisia katselee ohikulkevia, sillä aikaa kuin varjoisiin paikkoihin pistäytyvillä ja purojen tavoin kiemurtelevilla poluilla lapsiparvia kaivelee hiekkaa, juoksentelee, hyppii nuoraa, imettäjien velttojen tai äitien huolestuneiden katseiden heitä seuratessa. Äärettömän suuret puut, joiden latvat olivat pyöristyneet kuvuiksi, niinkuin lehvärakennukset, jättiläismäiset kastanjat, joiden painavaa lehdistöä koristivat pisaroiden tavoin niihin sirotellut punaiset tahi valkeat tertut, hienonnäköiset sykomorit, koristeelliset vaahterat taitavasti muokattuine runkoineen muuttavat hienoiksi perspektiiveiksi suuret mutkittelevat nurmikot.

On kuuma, turtturikyyhkyset kuhertelevat lehvistössä ja seurustelevat naapuriensa kanssa puunlatvasta toiseen, samalla kun varpuset kylpevät sadekaaressa, jolla aurinko valaisee kastelukojeista lyhyelle nurmelle tippuvaa hienonhienoa vesipärskettä. Jalustoillaan näyttävät valkeat muistopatsaat onnellisilta tässä vihannassa rehevyydessä. Nuori marmoripoika vetää jalastaan orjantappurapiikkiä, jota on vaikea löytää, aivan kuin hän olisi saanut sen aivan äsken jalkaansa juostessaan Dianan jälkeen, joka pakenee tuolla kauempana pensaiden keskellä piiloutuvaa järveä kohti; läheisyydessä näkyy temppelin raunioita.

Toiset patsaat suutelevat toisiansa, hellinä ja kylminä pensastoryhmien reunassa, taikka haaveilevat, mietiskelevät. Vesiputous vaahtoilee ja lorisee sieviä kallionlohkareita myöten. Patsaan muotoiseksi katkaistu puu on köynnöskasvin ympäröimä; eräällä haudalla on muistokirjoitus. Patsasrungot, jotka on kohotettu nurmikolle, eivät muistuta enemmän Akropolia kuin tämä hieno, pieni puisto muistuttaa luonnonmetsää.

Se on teennäinen ja viehättävä paikka, johonka kaupungin asukkaat tulevat katselemaan lavoissa kasvatettuja kukkia, ja ihailemaan niinkuin ihaillaan teatterissa elämän näytelmää, tätä rakastettavaa esitystä, jonka tarjoaa keskellä Parisia kaunis luonto.

Olivier Bertin oli jo useita vuosia tottunut joka päivä tulemaan tähän suosittuun paikkaan nähdäksensä parisittarien liikkuvan oikeissa kehyksissään. "Se on puisto, joka on tehty hienoja vaatteita varten," sanoi hän, "huonosti puetut ihmiset herättävät siellä kauhua." Ja hän kuljeskeli siellä tuntikausia, hän tunsi sen kaikki kasvit ja tavalliset kävelijät.

Hän astui nyt Annetten rinnalla käytäviä pitkin; hänen katsettaan viehätti puutarhan kirjava ja vilkas elämä.

— Oi mikä suloinen lapsi, huudahti Annette.

Hän katseli pientä, vaaleakiharaista poikaa, joka tuijotti häneen sinisillä silmillään, hämmästyneen ja ihastuneen näköisenä.

Sitten hän tarkasti kaikkia lapsia; ja se nautinto, jonka hänelle tuotti näiden elävien, nauhoilla koristettujen nukkien katseleminen, teki hänet lavertelevaksi ja avomieliseksi.

Hän astui lyhyin askelin, lausui Bertinille huomionsa, mietteensä pienokaisista, imettäjistä, äideistä. Isot lapset saivat hänet huudahtamaan ilosta ja kalpeat lapset herättivät hänessä sääliä.

Taiteilija kuunteli häntä enemmän huvitettuna hänestä kuin pienokaisista, ja unhoittamatta maalaustaidetta hän mutisi:

— Sehän on suloista!

Hän ajatteli nimittäin, että hänen pitäisi tehdä erinomainen taulu, joka kuvaisi puiston nurkkausta ja imettäjien, äitien ja lapsien ryhmää. Kuinka hän ei ollut sitä ennen ajatellut?

— Sinä pidät noista pikku vekaroista?

— Minä jumaloin niitä.

Nähdessään Nannetten katselevan lapsia Bertin tunsi, että tällä oli halu ottaa niitä syliinsä, suudella niitä, hoidella niitä, tulevan äidin oleellinen ja hellä halu; ja häntä kummastutti tämä salainen vaisto, joka oli kätketty naisen ruumiiseen.

Kun Nannette oli halukas puhumaan, kyseli taiteilija häneltä, mistä hän erittäin piti. Hän tunnusti yksinkertaisen sievästi toivovansa menestystä, mainetta hienossa maailmassa, hän halusi kauniita hevosia, joita hän tunsi melkein kuin hevoshuijari, sillä Roncièresin maatilalla kasvatettiin myös hevosia; eikä hän ollenkaan ollut huolissaan sulhasesta enemmän kuin asunnosta, jonka aina löytäisi vuokrattavina olevien joukosta.

He lähestyivät järveä, jossa uiskenteli kaksi joutsenta ja kuusi ankkaa yhtä puhtaina ja rauhallisina kuin porsliinilinnut. Ja he kulkivat nuoren naisen ohi, joka istui tuolilla, kirja avattuna sylissään, silmät kohotettuina ylöspäin, sielu lähteneenä haaveiluun.

Hän ei hievahtanut enemmän kuin vahanukke. Hän oli ruma, vaatimaton, yksinkertaisesti puettu, ja ei ollenkaan näyttänyt haluavan miellyttää; hän oli ehkä opettajatar; hän oli lähtenyt haaveilemaan jonkin lauseen tai sanan vaikutuksesta, joka oli hurmannut hänen sydämensä. Hän jatkoi luultavasti toiveidensa purkautumisen mukaan kirjassa alettua seikkailua.

Bertin pysähtyi hämmästyneenä.

— On kaunista, sanoi hän, antautua noin haaveisiin. He olivat kulkeneet hänen ohitsensa. He kääntyivät takaisin ja palasivat vielä ilman, että hän heitä huomasi, niin suurella tarkkaavaisuudella hän seurasi ajatuksensa kaukaista lentoa.

Maalari sano Annettelle:

— Kuulehan, pienokaiseni, olisikohan sinusta ikävää kerran taikka pari istua minulle mallina erästä henkilökuvaa varten?

— Ei suinkaan, päinvastoin!

— Katselehan tuota neitiä, joka haaveilee ihanteiden maailmassa.

— Tuolla tuolillako?

— Niin. No! Sinä istuisit myöskin tuolilla, avaisit kirjan sylissäsi ja koettelisit tehdä niinkuin hänkin. Oletko milloinkaan haaveillut ja uneksinut aivan valveilla?

— Kyllä kai.

— Mitä olet haaveillut?

Taiteilija koetteli saada häntä tekemään tunnustuksia näiltä retkiltään haaveiden maailmaan; mutta hän ei tahtonut ollenkaan tunnustaa, vastasi kiertelevästi kysymyksiin, katseli ankkoja, jotka uivat niille heitettyä leipää hakemaan, ja näytti olevan hämillään aivan kuin Bertin olisi koskettanut jotakin hänelle arkaa kohtaa.

Sitten vaihtaakseen keskustelunaihetta Nannette kertoi elämästään Roncièressä, puhui isoäidistään, jolle hän oli saanut lukea paljon ääneen joka päivä ja joka nyt mahtoi olla hyvin yksin ja surullinen.

Maalari oli häntä kuunnellessaan iloinen kuin lintu, iloisempi kuin hän koskaan oli ollut. Kaikki mitä Nannette hänelle kertoi, kaikki nuo pienet, mitättömät ja ala-arvoiset tyttöelämän yksinkertaiset pikkuseikat huvittivat häntä ja herättivät hänessä mielenkiintoa.

— Istuutukaamme, sanoi hän.

He istuutuivat veden rannalle. Molemmat joutsenet tulivat uiskentelemaan heidän eteensä toivoen saavansa jotakin ravintoa.

Bertin tunsi itsessään heräävän muistoja, noita häipyneitä, unhoitukseen vajonneita muistoja, jotka yhtäkkiä palaavat, ei tiedä miksi. Niitä kohosi nopeasti kaikenlaisia, lukuisia, niin lukuisia yhdellä kertaa, että hänestä tuntui kuin joku käsi olisi pöyhötellyt hänen muistinsa pohjasakkaa.

Hän koetti tutkia, miksi hänessä tapahtui tämä entisen elämän kuohahtelu, joka jo useita kertoja, kuitenkin vähemmän kuin tänä päivänä, oli hänessä tuntunut. Aina oli olemassa joku syy näille äkillisille esiinpulpahtamisille, todellinen ja yksinkertainen syy, usein joku tuoksu, hajuvesi. Kuinka usein oli jonkun ohikulkevan naisen puvusta löyhähtänyt hajuveden tuoksu herättänyt eloon koko sarjan häipyneitä tapahtumia! Vanhojen pullojen pohjalta, joita hän löysi pukeutumispöydältä, hän oli löytänyt usein elämänsä sirpaleita; ja kaikki nuo harhailevat hajut kaduilta, pelloilta, taloista ja huonekaluista, sekä miellyttävät että vastenmieliset, kesäillan lämpimät tuoksut ja talvi-iltojen kylmät, elvyttivät hänessä aina kaukaisia muistoja, aivan kuin hajuvedet säilyttävät itsessään palsamoituja, kuolleita esineitä yrttien tapaan, jotka estävät muumiot mätänemästä.

Kostea ruohoko vai kastanjan kukatko näin herättivät eloon entisyyden? Eivät. Mikä siis? Hänen silmänsäkö siis oli syynä tähän sisäiseen kuohuntaan? Mitä hän sitten oli nähnyt? Ei mitään. Kohdattujen henkilöiden joukossa ehken yksi ainoa muistutti jotakin entisajan tuttua ja olisi siis ilman, että hän olisi tuntenut sitä, pannut hänen sydämessään soimaan kaikki menneen ajan kellot.

Ehkä se oli joku ääni pikemminkin? Hyvin usein nimittäin sattumalta kuultu pianonsoitto, joku tuntematon ääni, vieläpä posetiivikin, joka torilla soitti vanhanaikuista säveltä, oli yhtäkkiä tehnyt hänet 20 vuotta nuoremmaksi, paisuttaen hänen rintansa unhoittuneista hellistä tunteista.

Mutta tämä hälyytys jatkui lakkaamatta, käsittämättömänä, melkein ärsyttävänä. Mitä oli sitten hänen ympärillään, hänen luonaan sellaista, joka sillä tavalla herätti eloon sammuneet tunteet?

— Ilma käy vähän viileäksi, sanoi taiteilija, lähtekäämme pois.

He nousivat ja alkoivat uudestaan marssia. Taiteilija katseli penkillä istuvia köyhiä, joille tuolin lunastaminen oli liian kallista.

Annette huomasi nyt myöskin heidät ja häntä huolestutti heidän toimeentulonsa, heidän ammattinsa; häntä kummastutti, että vaikka he olivat niin kurjan näköisiä, he tulivat tänne laiskottelemaan, tähän kauniiseen, yleiseen puistoon.

Vielä enemmän kuin äsken Olivier johtui menneisiin vuosiin. Hänestä tuntui kuin joku kärpänen olisi lentänyt hänen korviensa ympärillä ja täyttänyt ne kuluneiden päivien epäselvällä surinalla.

Kun nuori tyttö näki hänen haaveilevan, kysyi hän:

— Mikä teitä vaivaa? Näytätte surulliselta. Taiteilija säpsähti aivan sydämen pohjaan saakka. Kuka oli sanonut tämän? Nannette, vaiko hänen äitinsä? Ei tosin hänen äitinsä nykyisellä äänellään, vaan hänen äitinsä entisajan äänellä, joka oli niin muuttunut, että hän juuri ja juuri tunsi sen.

Bertin vastasi hymyillen:

— Ei minua mikään vaivaa, sinä olet minusta erittäin hauska ja kiltti, sinä muistutat minulle äitiäsi.

Kuinka hän ei ollut pikemmin huomannut tätä ennen aikaan hänelle niin tuttavallisen sanan outoa kaikua, joka nyt läksi näiltä uusilta huulilta.

— Puhu vielä, hän sanoi.

— Mistä?

— Sano minulle, mitä sinun opettajattaresi ovat sinulle opettaneet. Piditkö sinä heistä?

Nannette alkoi jutella.

Ja Bertin kuunteli. Hänet valtasi kasvava hämmennys, hän väijyi, hän odotti tämän nuoren, hänen sydämelleen melkein tuntemattoman tytön lauseiden keskeltä jotakin sanaa, ääntä, naurua, joka tuntui jääneen hänen kurkkuunsa hänen äitinsä nuoruudesta. Korostukset toisinaan saivat hänet säpsähtämään hämmästyksestä. Tosin oli heidän sanojensa välillä sellaisia eroavaisuuksia, ettei hän ollut heti huomannut niiden yhdenmukaisuutta, sellaisia, ettei hän enää niitä sekottanut toisiinsa; mutta tämä erilaisuus teki ainoastaan vaikuttavammaksi äidin puheen äkillisen eloonheräämisen. Tähän saakka hän oli todennut heidän kasvojensa yhdennäköisyyden ystävällisin ja uteliain katsein, mutta kas nyt tämän kuolleista heränneen äänen salaisuus sekotti heidät sillä tapaa, että kääntäessään pois päätään, ettei enää näkisi nuorta tyttöä, hän toisinaan kysyi itsekseen, eikö puhuja ollutkin, kreivitär, joka puhui näin kaksitoista vuotta takaperin.

Kun taiteilija sitten tämän esiinloitsimansa harhakuvan erehdyttämänä kääntyi uudestaan tytön puoleen, niin huomasi hän jälleen kohdatessaan tämän katseen vielä hiukan sitä riutumista, joka heidän hellyytensä ensimäisinä aikoina ilmeni kreivittären silmissä.

He olivat jo 3 kertaa kiertäneet puiston kulkien yhä samojen henkilöiden, samojen imettäjien, samojen lapsien ohi.

Annette tarkasti nyt taloja, jotka ympäröivät puutarhaa, ja kyseli niiden asukkaiden nimiä.

Hän tahtoi tietää kaikki näistä ihmisistä, hän kuulusteli ahmivan uteliaasti, näytti täyttävän tiedoilla naisenmuistinsa, ja kasvot mielenkiinnon kirkastamina kuunteli silmillään yhtä paljon kuin korvillaan.

Mutta saapuessaan puistomajaan, joka erottaa molemmat portit ulkobulevardista, Bertin huomasi, että kello kohta löi 4.

— Oi, sanoi hän, täytyy lähteä kotiin.

He kulkivat hiljaa Malesherbesin bulevardille.

Erottuaan nuoresta tytöstä taiteilija suuntasi kulkunsa Concordin torille, tehdäksensä vierailun Seinen toiselle rannalle.

Hän hyräili itsekseen, häntä halutti juosta, hän olisi mielellään hyppinyt penkkien yli, niin ketteräksi tunsi hän itsensä. Parisi näytti hänestä säteilevämmältä, kauniimmalta kuin koskaan ennen. "Totisesti, ajatteli hän, kevät vernissoi uudestaan koko maailman."

Tämä oli hänelle sellainen hetki, jolloin kovin kiihtynyt mieli käsittää kaikki suuremmalla mielihyvällä, jolloin silmä näkee paremmin, tuntuu herkemmältä vaikutuksille ja kirkkaammalta, jolloin nautitaan voimakkaampaa iloa katsellessa ja tuntiessa, aivan kuin kaikkivoipa käsi olisi uudestaan verestänyt kaikki maan värit, jälleen elvyttänyt kaikki olentojen liikkeet, ja asettanut meissä, niinkuin korjataan seisahtuvan kellon koneisto, aistimme uudestaan toimimaan.

Hän ajatteli, kooten katseellaan tuhansia hauskoja asioita: "Ja mennä sanomaan sitten, että minä toisinaan en ymmärrä".

Ja hän tunsi älynsä niin vapaaksi ja niin teräväksi, että koko hänen taiteellinen työnsä näytti hänestä mitättömältä, ja hän suunnitteli aivan uutta elämänilmaisemistapaa, todellisempaa ja alkuperäisempää. Ja yhtäkkiä hänet valtasi halu palata kotiin ja tehdä työtä; hän kulki samaa tietä takaisin ja sulkeutui ateljeehensa.

Mutta heti kun hän oli yksin vastapäätä alkamaansa taulua, tämä into, joka äsken hehkui hänen veressään, laimeni yhtäkkiä. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, istuutui sohvalle ja alkoi haaveilla.

Se jonkinlainen onnellinen välinpitämättömyys, jossa hän eli, se tyytyväisen ihmisen huolettomuus, jonka kaikki tarpeet ovat täytetyt, katosi hänen sydämestään aivan hiljaa, niinkuin jotakin olisi häneltä puuttunut. Hän tunsi talonsa tyhjäksi, ja autioksi suuren ateljeensa. Silloin katsellessaan ympäri hänestä näytti kuin naisen varjo, jonka läsnäolo hänelle oli suloinen, olisi kulkenut ohi. Jo pitemmän aikaa hän oli unhoittanut rakastajan kärsimättömyyden, joka odottaa rakastettunsa paluuta, ja kas nyt yhtäkkiä hän tunsi tämän olevan kaukana ja hän halusi häntä luokseen kuin hermostunut nuorimies.

Hän heltyi ajatellessaan kuinka he olivat rakastaneet toisiaan, ja hän huomasi tässä laajassa huoneustossa, johon kreivitär oli usein tullut, lukemattomia muistoja hänestä, hänen eleistään, hänen sanoistaan, hänen suudelmistaan. Hän muisti määrättyjä päiviä, määrättyjä tunteja ja määrättyjä hetkiä; ja hän tunsi aivan kuin itseänsä hipaisevan entisten hyväilyjen.

Hän nousi taas, sillä hän ei voinut enää pysyä paikallaan, ja alkoi marssia ajatellen uudestaan, että huolimatta tästä suhteesta, joka oli täyttänyt hänen elämänsä, hän pysyi hyvin yksinäisenä, aina yksinäisenä. Pitkien työtuntien jälkeen katsellessaan ympärilleen hämmästyneenä kuin unesta heräävä ihminen, joka palaa elämään, hän ei nähnyt eikä tuntenut muita kuin seiniä kätensä ja äänensä saavutettavina. Hänen oli täytynyt, kun hänellä ei ollut naista kotonaan, eikä voinut tavata kuin varkaan varovaisuudella sitä, jota rakasti, viettää kituuttaen vapaat hetkensä kaikissa noissa julkisissa paikoissa, joissa saadaan, joissa ostetaan jonkinmoisia ajantappamiskeinoja. Hänellä oli tuttavuuksia klubissa, tuttavuuksia sirkuksessa ja hippodromissa määrättyinä päivinä, tuttavuuksia operassa, tuttavuuksia vähän kaikkialla, jottei hänen tarvitsisi palata kotiin, jossa hän olisi oleskellut epäilemättä mielellään, jos hän olisi elänyt rakastettunsa lähellä.

Ennen aikaan, määrättyinä hellän hurmautumisen hetkinä, hän oli kärsinyt kauheasti siitä, ettei ollut voinut ottaa rakastettuansa, säilyttää häntä luonaan; sitten kun hänen intonsa oli laimentunut, hän oli hyväksynyt vastustuksetta heidän erossa pysymisensä ja hänen vapautensa. Nyt hän katui sitä, aivan kuin hän olisi alkanut uudestaan rakastaa.

Ja tämä hellyyden paluu valtasi hänet näin äkkiä melkein syyttä, koska oli niin kaunis ilma ulkona, ja ehkä siksi, että hän oli jälleen äsken tuntenut tämän naisen nuortuneen äänen. Kuinka vähän tarvitaankaan liikuttamaan miehen sydäntä, vanhenevan miehen, jossa menneen muisto herättää kaihoa.

Niinkuin ennenkin syntyi hänessä tarve saada nähdä kreivitär, se kuohahti hänen mieleensä ja hänen ruumiiseensa kuumeen tavoin; ja hän rupesi ajattelemaan tätä, hiukan kuin nuoret rakastuneet poikaset, ylistellen häntä sydämessään ja hurmaantui itsekin kohottaakseen haluaan; sitten hän päätti, vaikka hän olikin nähnyt kreivittären aamulla, mennä vielä samana iltana pyytämään häneltä kupin teetä.

Hetket tuntuivat hänestä pitkiltä, ja mennessään Malesherbesin bulevardille, kova pelko valtasi hänet siitä, ettei hän ehken tapaisikaan häntä, ja olisi pakotettu viettämään vielä tämänkin illan yksinään, niinkuin hän kuitenkin oli viettänyt monta muuta.

Kun hänen kysymykseensä: "Onko kreivitär kotona?" — palvelija vastasi: — "Kyllä herra," tunsi hän itsessään ilonailahduksen. Bertin sanoi riemuitsevalla äänellä: "Minä se olen vieläkin," ilmestyessään tuon pienen salongin kynnykselle, jossa molemmat naiset työskentelivät korkea- ja solakkajalkaisen englantilaisesta metallista valmistetun vaaleanpunakaihtimisen kaksihaaraisen lampun valossa.

Kreivitär huudahti:

— Kuinka tekö! Mikä onni!

— Niin kyllä, minä. Minä tunsin itseni yksinäiseksi, hyvin yksinäiseksi ja siksi tulin.

— Kuinka kauniisti tehty!

— Odotatteko jotakuta?

— Ei… ehkä… Eihän voi tietää…

Bertin istuutui ja katseli halveksivan näköisenä paksua, harmaata villakangasta, jota naiset ahkerasti ompelivat pitkillä puuneuloilla.

Bertin kysyi:

— Mitä nuo ovat?

— Vuodepeitteitä.

— Köyhienkö?

— Niin, tietysti.

— Nehän ovat hyvin rumia.

— Ne ovat hyvin lämpimiä.

— Mahdollisesti, mutta hyvin rumia, varsinkin tällaisessa Ludvig XV:n mallisessa salongissa, jossa kaikki hyväilee silmää. Jollei köyhienne vuoksi, niin ystävienne tähden teidän pitäisi tehdä rakkauslahjanne vähän hienomman näköisiksi.

— Hyvä Jumala niitä miehiä — sanoi kreivitär kohauttaen olkapäitään — mutta niitähän valmistetaan tällä hetkellä kaikkialla, näitä peitteitä.

— Tiedän sen hyvin, liiankin hyvin. Ei enää voi käydä missään iltavierailulla näkemättä tuota inhoittavaa, harmaata ryysyä viruvan mitä sievimmillä tuolettipöydillä ja siroimmilla huonekaluilla. Tänä keväänä harjoitetaan epäaistikasta hyväntekeväisyyttä.

Voidaksensa arvostella, mitä Bertin sanoi, levitti kreivitär kankaan, jota hän piti, vieressään olevalle tyhjälle silkkipäällyksiselle tuolille, sitten hän myönsi välinpitämättömästi:

— Niin todellakin, se on ruma.

Ja hän ryhtyi uudestaan työhön. Nuo kaksi vierekkäin olevaa päätä, jotka olivat kumarruksissa aivan läheisten lamppujen valaisemina, saivat hiuksiinsa ruusunpunaisen valovirran, joka levisi kasvojen iholle, vaatteille ja liikkuville käsille; he katselivat työtänsä tuolla naisten kevyellä ja jatkuvalla tarkkaavaisuudella, naisten, jotka ovat tottuneet sormitöihin, joita silmä seuraa ilman että ajatus siihen kiintyy.

Huoneen neljässä kulmassa neljä muuta kiinalaista porsliinilamppua, jotka seisoivat vanhoilla, kullatuilla puujalustoilla, levittivät kudotuille seinäverhoille vienoa ja säännöllistä valoa, jota vielä lievensi lampun kuvun peitteeksi asetetut pitsikuultokuvat.

Bertin otti hyvin matalan tuolin, kääpiömäisen nojatuolin, johon hän juuri sopi istumaan, mutta jonka hän aina mieluimmin valitsi keskustellessaan kreivittären kanssa, koska hän siinä oli melkein hänen jalkojensa luona.

Kreivitär sanoi taiteilijalle:

— Te teitte pitkän kävelyn äsken Nannetten kanssa puistossa.

— Niin. Me lavertelimme keskenämme kuin vanhat ystävät. Pidän paljon tyttärestänne. Hän on aivan teidän näköisenne. Kun hän lausuu muutamia lauseita, niin luulisi teidän unhottaneen äänenne hänen suuhunsa.

— Mieheni on jo hyvin usein sanonut minulle samaa.

Bertin katseli heitä heidän työskennellessään lamppujen kirkkaassa valossa, ja sama huolestuttava ajatus, josta hän usein oli kärsinyt ja josta vielä tänäkin päivänä oli kärsinyt, nimittäin ajatus hänen omasta autiosta, elottomasta, äänettömästä asunnostaan, joka pysyi kylmänä, oli minkälainen ilma tahansa ja kuinka paljon lämmitettiinkin uuneja ja lämpöjohtoja, saattoi hänet murheelliseksi, aivan kuin hän nyt ensimäisen kerran olisi hyvin käsittänyt yksinäisyyden.

Hän olisi varmaan tahtonut olla tämän vaimon miehenä eikä hänen rakastajanaan! Ennen aikaan hän halusi viedä hänet, ottaa hänet tältä mieheltä, ryöstää hänet täydellisesti häneltä. Tänään hän kadehti häntä, tuota petettyä aviomiestä, joka aina sai asua tämän naisen luona kodin tottuneissa oloissa ja hänen hyväilevässä seurustelussaan. Katsellessaan kreivitärtä Bertin tunsi sydämensä täyttyvän entisistä muistoista, jotka hän olisi tahtonut sanoa hänelle. Totisesti hän rakasti häntä yhä vielä, vieläpä hiukan enemmänkin, paljoa enemmän tänään, kuin hän oli rakastanut häntä pitkään aikaan; ja tämä tarve ilmaista hänelle tämä nuortuminen, johon kreivitär tulisi olemaan tyytyväinen, saattoi Bertinin toivomaan, että nuori tyttö lähetettäisiin nukkumaan mitä pikemmin. Hänet valtasi niin kovin tämä halu saada olla yksin rouva de Guilleroyn kanssa, lähestyä häntä lähelle hänen polviaan, joille hän asettaisi päänsä, tarttua hänen käsiinsä, joista putoaisi köyhien peite, puuneulat ja villakerä, joka pyörisi nojatuolin alle purkautuneen langan päässä, niin suuressa määrässä, että hän katseli kelloa, ei puhunut mitään ja arveli, että todellakin oli väärin totuttaa nuoria tyttöjä viettämään iltaa täysikasvaneiden kanssa.

Askeleet häiritsivät hiljaisuutta viereisessä salongissa, ja palvelija, jonka pää tuli näkyviin, ilmoitti: — herra de Musadieu.

Olivier Bertin sai pienen hillityn raivokohtauksen, ja kun hän puristi kaunotaiteiden tarkastajan kättä, niin turisi hän suurta halua tarttua hänen olkapäihinsä ja heittää hänet ulos.

Musadieu oli täynnä uutisia: Ministeristö tulisi kukistumaan ja kuiskailtiin markiisi de Rocdianen skandaalista. Hän lisäsi, katsellen nuorta tyttöä: "Minä kerron sen vähän myöhemmin."

Kreivitär kohotti silmänsä seinäkelloon ja totesi, että kello kohta olisi kymmenen.

— On aika mennä nukkumaan, lapseni, sanoi hän tyttärelleen.

Annette taivutti mitään sanomatta kankaan kokoon, kääri langan kerälle, suuteli äitiänsä poskille, ojensi kätensä molemmille miehille ja meni ketterästi pois, aivan kuin hän olisi liukunut liikuttamatta ilmaa ohimennessään.

Hänen poistuttuansa kysyi kreivitär:

— No, teidän skandaalijuttunne?

Väitetään, että markiisi de Rocdiane, kaikessa ystävyydessä erottuaan vaimostaan, joka maksoi hänelle markiisin mielestä riittämättömän eläkkeen, oli keksinyt, saadaksensa sen kaksinkertaiseksi, varman ja omituisen keinon. Markiisitar, jota markiisin käskystä oli pidetty silmällä, oli antanut yllättää itsensä rakkauskohtauksessa, ja oli saanut lunastaa uudella eläkkeellä polisikomisarion laatiman pöytäkirjan.

Kreivitär kuunteli uteliain katsein, kädet liikkumattomina, pitäen sylissään keskeytynyttä työtä.

Bertin, jota Musadieun läsnäolo tuskastutti nuoren tytön lähdettyä, suuttui, ja vakuutti närkästyneen miehen tavoin, joka tietää ja joka ei ole tahtonut puhua kenellekään tästä parjauksesta, että se oli inhoittava valhe, noita häpeällisiä juoruja, joita hienoston ihmiset eivät koskaan saisi kuunnella ja toistaa. Hän tulistui nyt noustuaan seisomaan uunia vasten, hermostuneen miehen näköisenä, joka oli valmis tekemään tästä jutusta henkilökohtaisen kysymyksen.

Rocdiane oli hänen ystävänsä, ja jos olisikin voitu muutamissa tapauksissa moittia häntä kevytmielisyydestä, niin ei voitu syyttää häntä eikä edes epäilläkään mistään todella arveluttavasta teosta. Musadieu kummastui, joutui hämilleen, puolustautui, peruutti sanojansa, pyysi anteeksi.

— Anteeksi, sanoi hän, olen kuullut tästä puhuttavan juuri äsken herttuatar de Mortemainen luona.

Bertin kysyi:

— Kuka teille kertoi sen? Nainen epäilemättä.

— Ei ollenkaan, markiisi de Farandal. Harmistuneena vastasi maalari:

— Minua ei ollenkaan kummastuta, että hän on sen tehnyt!

Syntyi hiljaisuus. Kreivitär alkoi uudestaan tehdä työtä. Sitten Olivier jatkoi tyynellä äänellä:

— Minä tiedän varmasti, että se ei ole totta.

Hän ei tietänyt mitään, koska hän kuuli puhuttavan ensimmäisen kerran tästä seikkailusta.

Musadieu valmistautui peräytymisretkelle, koska hän tunsi tilanteen käyvän vaaralliseksi, ja puhui jo aikomuksestaan lähteä tekemään vierailun Corbellelle, kun kreivi de Guilleroy, joka palasi kaupungista päivällisiltä, ilmestyi.

Bertin istuutui uudestaan masentuneena, menettäen nyt kaiken toivonsa päästä vapautumaan aviomiehestä.

— Tiedättekö, sanoi kreivi, siitä suuresta skandaalista, jota huhutaan tänä iltana?

Kun kukaan ei vastannut, jatkoi hän?

— Näyttää siltä, että Rocdiane on yllättänyt vaimonsa rikollisessa keskustelussa ja antanut hänen maksaa tämän varomattoman teon hyvin kalliisti.

Silloin Bertin sekä äänen että eleiden puolesta hyvin surullisen näköisenä asetti kätensä de Guilleroyn polvelle toistaen ystävällisin ja lempein sanoin, mitä hän juuri äsken oli syytänyt Musadieulle vasten kasvoja.

Ja kreivi, puoleksi vakuutettuna sekä suuttuneena siitä, että oli toistanut ajattelemattomasti epäilyksenalaista, toisen mainetta alentavaa asiaa, puolusti tietämättömyyttään ja viattomuuttaan Kerrotaan todellakin niin paljon valheita ja ilkeyksiä!

Yhtäkkiä kaikki olivat yksimielisiä siitä, että maailma syyttää, epäilee ja panettelee valitettavan kevyesti. Ja he näyttivät kaikki neljä viidessä minuutissa tulevan vakuutetuiksi siitä, että kaikki kuiskaillut puheet olivat valheita, ettei naisilla koskaan ole niitä rakastajia, joita heillä luullaan olevan, että miehet eivät koskaan tee niitä konnantöitä, joista heitä syytetään, ja että pinta yleensä on huonompi kuin ydin.

Bertin, joka ei enää ollut suutuksissaan Musadieulle, sitten kuin de Guilleroy oli saapunut, puhui tälle imartelevasti, siirsi keskustelun hänen suosimiinsa aiheisiin, avasi hänen sanatulvansa sulun. Ja kreivi näytti tyytyväiseltä kuin ainakin mies, joka tuo mukanansa rauhaa ja sydämellisyyttä.

Kaksi palvelijaa astui sisään pehmeällä matolla kuulumattomin askelin kantaen teepöytää, jossa kiehuva vesi höyrysi sievässä, kiiltävässä teekeittiössä väkiviinalampun sinisen liekin lämmittämänä.

Kreivitär nousi, valmisti kuuman juoman niin varovaisesti ja huolellisesti kuin venäläiset sen tekevät, tarjosi sitten kupin Musadieulle, toisen Bertinille ja palasi kädessään lautaset, jotka sisälsivät hanhenmaksavoileipiä ja pieniä itävaltalaisia ja englantilaisia sokerileivoksia.

Kreivi oli lähestynyt liikkuvaa pöytää, jossa myös oli rivissä marjamehuja, liköörejä ja laseja, teki grogin, pujahti sitten varovaisesti läheiseen huoneeseen ja hävisi.

Bertin huomasi uudestaan olevansa yksin vastapäätä Musadieuta, ja hänet valtasi taas äkkiä halu toimittaa ulos tuo häiritsijä, joka vauhtiin päästyään piti pitkiä esitelmiä, kertoi juttuja, toisti sanoja, tekasipa itsekin niitä. Ja maalari katseli lakkaamatta seinäkelloa, jonka pitkä viisari lähestyi kahtatoista yöllä. Kreivitär näki hänen katseensa, käsitti että hän koetti saada puhutella häntä, ja sillä maailmannaisten taidolla, jotka kykenevät muuttamaan pienillä vivahduksilla keskustelun sävyä ja salongin ilmapiiriä ja tekemään ymmärrettäväksi mitään sanomatta, että on jäätävä taikka on lähdettävä, hän levitti pelkällä käyttäytymisellään, kasvojensa ja silmiensä ikävystyneillä ilmeillä kylmyyttä ympärilleen, aivan kuin hän olisi juuri avannut ikkunat auki.

Musadieu tunsi tämän ilmavirran jähmetyttävän ajatuksiaan, ja kysymättä itseltään minkätähden, syntyi hänessä halu nousta ja lähteä tiehensä.

Bertin, hienona maailmanmiehenä, nousi myös lähteäkseen. Molemmat miehet vetäytyivät yhdessä kulkien kahden salongin läpi kreivittären seuraamana, joka jutteli yhä maalarin kanssa. Hän pidätti tämän eteisen kynnyksellä jotakin selitystä varten, sillä aikaa kun Musadieu lakeijan auttamana veti päällystakin harteilleen. Kun rouva de Guilleroy yhä puhui Bertinille, niin kaunotaiteidentarkastaja odotettuansa joitakuita sekunteja portaiden oven edessä, jota toinen palvelija piti avattuna, päätti lähteä yksin, jottei tarvitsisi seisoa kahdenkesken palvelijan kanssa.

Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä ja kreivitär sanoi taiteilijalle mitä luontevimmin:

— Mutta oikeastaan, miksi te lähdette niin pian? Eihän ole vielä keskiyö. Jääkäähän toki vielä hetkeksi.

Ja he palasivat yhdessä pieneen salonkiin.

Heti kun he olivat istuutuneet, sanoi Bertin:

— Hyvä Jumala, kuinka tuo otus minua hermostutti!

— Ja minkätähden?

— Hän riisti minulta hiukan teistä.

— Oh, eipä juuri paljonkaan.

— Mahdollista kyllä, minua hän häiritsi.

— Oletteko mustasukkainen?

— Eihän se ole mitään mustasukkaisena olemista, jos pitää jotakin henkilöä kiusallisena.

Taiteilija oli ottanut pienen nojatuolinsa, ja istuen nyt aivan lähellä kreivitärtä, hän piteli sormissaan hänen hameensa kangasta sanoen hänelle, mikä lämmin tunteen ailahdus sinä päivänä täytti hänen sydämensä. Kreivitär kuunteli hämmästyneenä, ihastuneena, ja laski hiljaa kätensä hänen valkeille hiuksilleen, joita hän silitti lempeästi aivan kuin kiittääkseen häntä.

— Tahtoisin niin mielelläni elää teidän luonanne, sanoi Bertin.

Hän ajatteli aina tuota epäilemättä läheisessä huoneessa nukkuvaa aviomiestä ja jatkoi:

— Ainoastaan avioliitto voi todella yhdistää kaksi ihmiselämää.

Kreivitär kuiskasi:

— Ystävä parkani — täynnä sääliä häntä sekä myöskin itseään kohtaan.

Taiteilija oli asettanut poskensa kreivittären syliin ja katseli häntä hellästi, hiukan kaihomielisen, tuskallisen hellästi, eikä niin hehkuvasti enää kuin äsken, kun heidät erotti tytär, puoliso ja Musadieu.

Rouva de Guilleroy sanoi hymyillen, liikuttaen yhä kevyesti sormiansa Olivierin pään päällä:

— Jumalani, kuinka valkea te olette! Teidän viimeisetkin mustat hiuksenne ovat hävinneet.

— Valitettavasti! Tiedän sen, vanheneminen käy nopeasti.

Kreivitär pelkäsi tehneensä hänet surulliseksi.

— Oi, tehän olitte muuten harmaa hyvin nuorena. Minä olen nähnyt teidät aina mustan- ja valkeankirjavana.

— Niin kyllä, se on totta.

Poistaaksensa kokonaan sen kaihon vivahduksen, jonka hän oli herättänyt, kreivitär kumartui ja kohottaen taiteilijan pään käsiensä väliin, painoi hänen otsalleen hitaasti ja hellästi suudelmia, noita pitkiä suudelmia, jotka eivät näytä koskaan loppuvan.

Sitten he katsoivat toisiaan, koettaen nähdä silmiensä pohjassa lempensä heijastuksen.

— Tahtoisinpa mielelläni, sanoi Bertin, viettää kokonaisen päivän teidän luonanne.

Taiteilija tunsi nimittäin itseänsä epäselvästi vaivaavan sanomattoman läheisen ystävyyden tarpeen.

Hän oli luullut äsken, että talossa olleiden henkilöiden poislähtö olisi kylliksi hänelle voidaksensa toteuttaa tätä aamusta alkaen herännyttä haluansa, ja nyt, kun hän oli yksin rakastajattarensa kanssa, kun hän tunsi otsallaan hänen lämpimät kätensä ja poskellaan hänen vaatteensa läpi hänen lämpimän ruumiinsa, hän huomasikin itsessään saman levottomuuden, saman tuntemattoman ja pakenevan rakkauden halun.

Ja hän arveli nyt, että ehkä ulkopuolella tätä taloa, metsässä, jossa he olisivat aivan kahden, eikä ketään muita ihmisiä heidän läheisyydessään, tämä hänen sydämensä rauhattomuus tyyntyisi ja häviäisi.

Kreivitär vastasi:

— Kuinka te olette lapsellinen! Mutta mehän näemme toisemme melkein joka päivä.

Taiteilija rukoili häntä tulemaan syömään hänen kanssaan aamiaista jossakin Parisin ympäristössä, niinkuin he olivat ennenkin tehneet neljä tahi viisi kertaa.

Kreivitärtä hämmästytti tämä päähänpisto, jota oli nyt niin vaikea toteuttaa hänen tyttärensä palattua.

Hän tulisi kuitenkin koettamaan, heti kun hänen miehensä lähtee Roncesiin, mutta se ei voisi tapahtua ennenkuin vernissajaisten jälkeen seuraavana lauantaina.

— Ja sillä välin, sanoi Bertin, milloin saan nähdä teidät?

— Huomeniltana Corbellien luona. Tulkaa muuten tänne torstaina kello 3, jos olette vapaa, ja minä luulen, että meidän pitää yhdessä syödä päivällistä perjantaina herttuattaren luona.

— Niin, aivan oikein! Taiteilija nousi.

— Hyvästi.

— Hyvästi, ystäväni.

Bertin jäi seisomaan voimatta lähteä, sillä hän ei ollut saanut sanotuksi juuri mitään siitä, mitä oli tullut sanomaan, ja hänen aivonsa jäivät täyteen ilmaisemattomia ajatuksia, hänen sydämensä täyteen sekavia, kuohuvia tunteita, jotka eivät olleet ollenkaan päässeet ilmoille.

Hän toisti "hyvästi" ja tarttui kreivittären käsiin.

— Hyvästi ystäväni!

— Rakastan teitä.

Kreivitär hymyili hänelle sitä hymyä, jossa nainen osoittaa miehelle yhdessä sekunnissa kaikki, mitä hän on tälle antanut.

Väräjävin sydämin Bertin toisti kolmannen kerran:

— Hyvästi.

Ja hän läksi.

IV.

Olisi luullut kaikkien Parisin ajoneuvojen sinä päivänä tekevän pyhiinvaelluksen teollisuuspalatsiin. Kello 9:stä saakka aamulla ne saapuivat kaikkia valtakatuja, kaikkia puistokatuja ja siltoja myöten tätä kaunotaiteiden hallia kohti, johon koko taiteilija-Parisi kutsui koko hienosto-Parisia olemaan läsnä kolmentuhannenneljänsadan taulun näennäisessä vernissauksessa.

Ihmisjono tungeskeli porteilla ja halveksien kuvanveistotaidetta, se nousi suoraapäätä maalaustaideosastoon. Jo portaita kovettaessa kohotettiin silmät tauluja kohti, jotka olivat asetetut portaiden seinille. Sinne ripustetaan eteistaiteilijoiden erityinen luokka, niiden, jotka ovat lähettäneet joko sellaisia teoksia, joilla on harvinaiset mittasuhteet, taikka teoksia, joita ei ole voitu olla vastaanottamatta. Neliönmuotoisessa salissa kuhisi ja vilisi pauhaava ihmisjoukko. Maalarit, jotka esiintyivät isäntinä iltaan saakka, voi tuntea puuhailemisistaan, kaikuvista äänistään ja arvovaltaisista liikkeistään. He alkoivat laahata ystäviänsä hihasta taulujen luo, joita he osoittivat käsivarsillaan, huudahduksin ja asiantuntijain tarmokkain ilmein. Heitä nähtiin kaikenlaisia, isoja, pitkätukkaisia, päässä pehmeät, harmaat tai mustat hatut, jotka olivat sanoin selittämättömän muotoisia, leveitä ja pyöreitä kuin katot, tai niin leveälierisiä, että ne varjostivat koko miehen yläruumiin. Toiset maalarit olivat pieniä, toimeliaita, hentoja tai tanakkoja, iso silkkihuivi kaulassa, puettuina lyhyeen nuttuun tai säkkimäisiin, nuorten maalarien luokalle ominaisiin, eriskummallisiin vaatteihin.

Siellä oli hienojen keikarien ryhmä, bulevarditaiteilijoiden, akateemikkojen ryhmä, jotka kaikki olivat moitteettomia ja koristettuja punaisin nauharuusuin, äärettömän suurin taikka äärettömän pienin, aina heidän erityisen käsityksensä mukaan siitä, mikä oli hienoa ja hyvän tavan mukaista, ja vihdoin porvaritaiteilijain ryhmä perheet mukana, jotka ympäröivät isiä kuin riemukuoro.

Neljällä äärettömän suurella seinäpinnalla ne taulut, jotka olivat saaneet kunnian päästä neliönmuotoiseen saliin, huikaisivat heti sisään astuttaessa värituntujensa loistolla ja kiiltävillä kehyksillä sekä uusilla räikeillä väreillään, joita kohotti vielä vernissa ja joita teki kiiltäviksi ylhäältäpäin lankeava kova päivänvalo.

Tasavallan presidentin muotokuva oli vastapäätä ovea, kun taas toisella seinällä kultakoristeinen kenraali kamelikurkitöyhtöinen hattu päässä, punaverkaisiin housuihin puettuna, oli pajujen alla aivan alastomina lepäävien merenneitojen naapurina; ja näiden vieressä taas haaksirikon kärsinyt laiva melkein kokonaan aallon nielemänä. Vanhanajan piispa, julistamassa raakalaiskuninkaan kirkonkiroukseen, itämainen katu täynnä ruttoon kuolleita, ja Danten varjo tutkimusretkellä helvetissä, valtasivat ja kiehtoivat katseen vastustamattoman voimakkailla ilmeillään.

Nähtiin vielä tuossa suuressa huoneessa ratsuväen hyökkäys, siirtomaan sotilaita metsässä, lehmiä laitumella, kaksi viimevuosisadan aatelismiestä kaksintaistelussa kadunkulmassa, mielenvikainen nainen istumassa rajakivellä, pappi jakamassa sakramenttia kuolevalle, elonkorjaajia, puroja, auringonlasku, kuutamo, lyhyesti, näytteitä kaikesta siitä, mitä tehdään, mitä tekevät ja mitä aina tulevat tekemään maalarit maailman viimeiseen päivään asti.

Keskellä kuuluisien ammattitoveriensa ryhmää ja taideakatemian ja palkintolautakunnan jäsenien joukkoa Olivier Bertin vaihtoi heidän kanssaan mielipiteitä. Huolestuminen ahdisti häntä, levottomuus näytteille asettamansa teoksen johdosta, jonka hän ei arvellut saavan menestystä huolimatta innostuneista onnentoivotuksista.

Hän riensi eteenpäin. Herttuatar de Mortemain ilmestyi sisäänkäytävän ovelle. Tämä kysyi:

— Eikö kreivitär ole saapunut.

— En ole nähnyt häntä.

— Ja herra de Musadieu? — En häntäkään.

— Hän on luvannut minulle olla kello 10 portaiden yläpäässä opastaakseen minua salissa.

— Sallitteko minun tulla hänen sijastaan, herttuatar?

— En, en. Teidän ystävänne tarvitsevat teitä, me tulemme kohta tapaamaan toisemme, sillä toivon varmasti, että me yhdessä syömme aamiaista.

Musadieu juoksi paikalle. Hän oli viipynyt muutamia minuutteja veistokuvakokoelmassa ja pyysi nyt aivan hengästyneenä anteeksi. Hän sanoi:

— Tätä tietä, herttuatar, tätä tietä, alamme oikealta.

He olivat juuri hävinneet päiden vastavirtaan, kun kreivitär de Guilleroy käsikoukussa tyttärensä kanssa astui sisään hakien katseellaan Olivier Bertiniä.

Tämä liittyi heihin ja tervehtien heitä virkkoi:

— Jumalani, kuinka sievät te olette! Totisesti Nannette kaunistuu joka päivä, viikossa hän on muuttunut.

Taiteilija katsoi häntä tutkijasilmällään. Hän lisäsi:

— Viivat ovat vienommat, sulavammat, hipiä on loistavampi. Hän on nyt jo paljon vähemmän pieni tyttö ja paljon enemmän parisitar.

Mutta yhtäkkiä hän palasi päivän suureen asiaan.

— Alkakaamme oikealta, niin tulemme tapaamaan herttuattaren.

Kreivitär, joka tunsi hyvin kaikki maalaustaidetta koskevat seikat ja oli innostunut, kysyi:

— Kaunis näyttely. Huomattava Bonnat, kaksi oivallista Carolus-Durania, ihmeteltävä Puvis de Chavannes, erittäin hämmästyttävä aivan uusi Roll, erinomainen Gervex, ja paljon muita — Beraudeja, Cazineja, Deuzeja, ja vihdoin koko joukko muita hyviä tauluja.

— Ja teidän taulunne? sanoi kreivitär.

— Minua onnitellaan, mutta en ole itse tyytyväinen.

— Te ette ole koskaan tyytyväinen.

— Kyllä, välistä. Mutta tänään, ihan totta, luulen olevani oikeassa.

— Miksi?

— En tiedä ollenkaan.

— Menkäämme katsomaan.

Kun he saapuivat taulun eteen, — kaksi talonpoikaistyttöä kylpemässä purossa — ihaili sitä jo sen eteen pysähtynyt joukko. Kreivitär iloitsi siitä ja sanoi aivan hiljaa:

— Mutta sehän on ihastuttava, se on pieni helmi. Te ette ole tehnyt mitään sen parempaa.

Taiteilija puristautui aivan lähelle häntä, tahtoen osoittaa hänelle rakkauttaan ja kiitollisuuttaan joka sanasta, joka tyynnytti hänen kärsimystään, ja joka sitoi hänen haavansa. Ja nopeasti juolahti hänen mieleensä ajatuksia, jotka vakuuttivat kreivittären olevan oikeassa, sillä pitihän tämän nähdä oikein älykkäillä parisittaren silmillään. Taiteilija unhoitti, rauhoittaakseen pelkoansa, että jo kaksitoista vuotta hän oli moittinut kreivitärtä juuri siitä, että tämä ihaili liian paljon teeskenteleviä, hienoja, herkullisia aiheita, muodin vaatimia tunteita ja valheellisia vivahduksia, mutta ei koskaan taidetta yksin, hienoston aatteista, tarkoitusperistä ja ennakkoluuloista vapautunutta taidetta.

Vieden heitä kauemmaksi Bertin sanoi:

— Jatkakaamme. Ja hän kuljetti heitä pitkän aikaa salista saliin, näyttäen heille tauluja, selittäen heille aiheita, onnellisena heidän keskellään, onnellisena heidän kauttaan.

Äkkiä kysyi kreivitär.

— Kuinka paljon kello on?

— Puoli yksi.

— Oh, menkäämme nopeasti syömään aamiaista. Herttuatar kai odottaa meitä Ledoyenillä, johonka hän on minua pyytänyt tuomaan teidät, jollemme tapaisi toisiamme salissa.

Keskellä puu- ja pensasryhmää sijaitseva ravintola näytti liian täydeltä ja väräjävältä mehiläispesältä. Sekava äänten ja huutojen sorina, lasien ja lautasten kilinä kuului ympäri, läksi sieltä kaikista selkoselällään olevista ikkunoista ja suurista ovista. Pöydät, syömisen hommassa olevien ihmisten ahdistamina ja ympäröiminä, oli asetuttu pitkiin riveihin läheisille teille, oikealle ja vasemmalle puolelle ahdasta kujannetta, jossa vahtimestarit juoksentelivat puolikuuroina ja pää pyörällä huudoista, pitäen käsissään lihalla, kalalla ja hedelmillä täytettyjä vateja.

Taloa kiertävällä parvekkeella oli sellainen naisten ja miesten tungos, että olisi luullut sen olevan elävää tahdasta. Kaikki nämä nauroivat, huusivat toisilleen, joivat ja söivät viinien elähdyttäminä ja tulvillaan sitä iloa, joka eräinä päivinä auringon kanssa valuu Parisin yli.

Vahtimestari vei yläkertaan kreivittären, Annetten ja Bertinin heille varattuun ruokasaliin, jossa herttuatar odotti.

Sinne astuttuaan huomasi maalari herttuattaren vieressä markiisi de Farandalin, puuhailevana ja hymyilevänä ojentaessaan kätensä ottaaksensa vastaan kreivittären ja hänen tyttärensä päivänvarjot ja vaipat. Bertin tunsi sellaista vastenmielisyyttä, että häntä halutti yhtäkkiä lausua kiihoittavia ja karkeita sanoja.

Herttuatar selitti tavanneensa veljenpoikansa ja että Musadieun oli vienyt mukanansa kaunotaiteiden ministeri; Bertin ajatellessa, että tämä keikaileva markiisi oli menevä naimisiin Annetten kanssa, että hän oli tullut tänne hänen tähtensä, että hän katseli nuorta tyttöä aivan kuin hänen aviovuoteeseensa määrättyä, hermostui, ja hänessä syntyi vastustamishalu, niinkuin olisi tahdottu kieltää hänen oikeutensa, hänen salaiset ja pyhät oikeutensa.

Heti kun oli istuuduttu pöytään, omisti markiisi, joka istui nuoren tytön vieressä, hänelle kaiken huolensa touhuavana niinkuin ainakin miehet, joille on annettu mielistelyoikeus.

Hänen katseensa olivat ystävällisiä, mutta maalarista ne näyttivät julkeilta ja tutkivilta, hänen hymyilynsä oli tyytyväistä, melkeinpä hellää, hänen lemmenkuhertelunsa tuttavallista ja virallista. Hänen tavoissaan ja hänen sanoissaan ilmeni jo jotakin päättäväistä, ikäänkuin osoituksena kohta tapahtuvasta haltuunsa ottamisesta.

Herttuatar ja kreivitär näyttivät suosivan ja hyväksyvän tämän kosijan käytöksen, ja he loivat toisiinsa yhteisymmärrystä ilmaisevia katseita.

Kohta aamiaisen loputtua palattiin näyttelyyn. Saleissa oli sellainen väentungos, että näytti mahdottomalta sinne pyrkiä. Ihmisistä huokuva kuumuus, hameiden ja hiestyneiden vaatteitten haju teki ilman siellä inhoittavaksi ja raskaaksi. Ei enää katseltu tauluja, vaan kasvoja ja pukuja, etsittiin tuttuja ihmisiä; toisinaan tapahtui tuuppimista tässä taajassa ihmisjoukossa, joka halkaistiin hetkeksi vernissaajoitten kulkiessa korkeine kaksiosaisine tikapuineen. He huusivat: "Huomio, herrat, huomio naiset."

Viiden minuutin kuluttua kreivitär ja Olivier huomasivat olevansa erotettuina toisista. Taiteilija tahtoi hakea näitä, mutta kreivitär sanoi, nojaten häneen:

— Eikö meillä ole hyvä näinkin? Antakaa heidän siis olla, koska kerran on sovittu, että jos me kadotamme heidät, niin tapaamme toisemme jälleen kello 4 ravintolahuoneessa.

— Sehän on totta, vastasi Bertin. Mutta hän oli kokonaan vaipunut ajattelemaan sitä, että markiisi oli Annetten seurassa ja yhä jatkoi keikailevaa ja narrimaista laverteluaan tälle. Kreivitär kuiskasi:

— Siis, te rakastatte minua yhä? Taiteilija vastasi aivan ajatuksissaan:

— Niin, tietysti.

Mutta hän haki päiden yläpuolelta markiisi de Farandalin harmaata hattua.

Kun rouva de Guilleroy näki Bertinin hajamielisyyden, tahtoi hän johtaa takaisin tämän ajatukset itseensä ja jatkoi:

— Jos te tietäisitte kuinka ihailen teidän tämänvuotista tauluanne. Se on teidän mestariteoksenne.

Taiteilija hymyili unhoittaen äkkiä nuoret muistaaksensa vain tämänaamuiset huolensa.

— Todellako? Niinkö arvelette?

— Niin, minä pidän sitä kaikkia teidän muita teoksianne parempana.

— Se on tuottanut minulle paljon tuskaa. Mairittelevin sanoin kreivitär lumosi hänet uudestaan, tietäen hyvin jo pitkäaikaisesta kokemuksesta, ettei mikään vaikuttanut niin voimakkaasti taiteilijaan kuin hellä ja jatkuva imartelu. Kiehdottuna, elähdytettynä ja ilahtuneena näistä suloisista sanoista taiteilija alkoi taas jutella; hän ei nähnyt enää muita kuin kreivittären, ei kuunnellut muita kuin häntä tässä suuressa aaltoilevassa, meluavassa väentungoksessa.

Kiittääkseen häntä Bertin kuiskasi aivan lähellä hänen korvaansa:

— Minulla on hurja halu suudella teitä.

Lämmin liikutus ailahti kreivittäressä, ja kohottaen taiteilijaan loistavat silmänsä, hän uudisti kysymyksen:

— Siis, te rakastatte minua yhä?

Ja Bertin vastasi sillä äänensävyllä, jota kreivitär tahtoi ja jota hän ei ollenkaan äsken ollut kuullut:

— Niin, rakastan teitä, kallis Any.

— Tulkaa usein minua tervehtimään illoin, sanoi rouva de Guilleroy. Nyt kun tyttäreni on kotona, niin en paljon lähde ulos.

Heti kun kreivitär tunsi taiteilijassa tämän odottamattoman hellyyden jälleenheräämisen, kuohahti hänessä suuri onnen tunne. Kun nyt Olivierin hiukset olivat aivan valkeat ja hän ikänsä puolesta jo oli tasaantunut, pelkäsi kreivitär vähemmän sitä, että joku toinen nainen viehättäisi häntä, kuin sitä, että Olivier yksinäisyyden kauhusta menisi naimisiin. Tämä pelko, joka jo oli vanha, kasvoi lakkaamatta, herätti hänen mielessään suunnitelmia, joita ei voinut toteuttaa, saadaksensa taiteilijan pysymään luonaan niin paljon kuin mahdollista, sekä välttämään sitä, että hän viettäisi pitkiä iltoja tyhjän asuntonsa kylmässä äänettömyydessä. Kun kreivitär ei aina voinut kutsua häntä luokseen ja pidättää siellä, niin hän johdatti Bertinin mieleen huvituksia, lähetti hänet teatteriin, sai hänet ottamaan osaa seuraelämään, nähden hänet mieluimmin toisten naisten keskellä, kuin surullisessa asunnossaan.

Kreivitär jatkoi vastaten taiteilijan salaiseen ajatukseen.

— Ai, jos voisin pitää teidät aina, kuinka teitä hemmottelisin. Luvatkaa minulle tulla hyvin usein, koska nyt olen tavallisesti kotona.

— Minä lupaan sen teille.

Ääni kuiskasi kreivittären korvan luona:

— Äiti.

Kreivitär säpsähti ja kääntyi ympäri. Annette, herttuatar ja markiisi olivat saavuttaneet heidät.

— Kello on 4, sanoi herttuatar, olen hyvin väsynyt ja haluan poistua.

Kreivitär vastasi:

— Minä lähden myöskin, en jaksa enää.

He saapuivat sisäportaille, jotka lähtevät parvekkeille, joilla piirustukset ja vesivärimaalaukset ovat rivissä, ja jotka kohoavat yläpuolelle ääretöntä lasikattoista puutarhaa, johon kuvanveistoteokset ovat asetetut näytteille.

Näiden portaiden lepotasolta nähtiin toisesta päästä toiseen jättiläismäinen kasvilava täynnä veistokuvia, jotka oli pystytetty teille, viheriöiden pensasryhmien ympärille ja yläpuolelle ihmisjoukkoa, joka peitti käytävien pinnan liikkuvana ja mustana virtana. Marmoripatsaat pistivät esiin tästä hattujen ja harteiden mustasta matosta, läpäisten sen tuhansista kohdin: ne näyttivät loistavilta, niin valkeita ne olivat.

Kun Bertin otti jäähyväiset naisilta uloskäytävän ovella, kysyi rouva de Guilleroy häneltä hiljaa:

— Siis, te tulette tänä iltana.

— Niin, varmasti.

Ja taiteilija palasi näyttelyyn keskustellakseen toveriensa kanssa päivän vaikutelmista.

Maalarit ja kuvanveistäjät seisoivat ryhmissä patsaiden ympärillä, ravintolahuoneen edessä, ja siellä keskusteltiin niinkuin joka vuosi ennenkin kannattaen tai vastustaen samoja aatteita, samoin perustein melkein samanlaisista teoksista. Olivier, joka tavallisesti vilkkaasti otti osaa näihin keskusteluihin, koska hänellä oli erikoinen nolaava vastaamis- ja hyökkäyskyky ja erityinen henkevän teoreetikon maine, josta hän oli ylpeä, koetteli kaikin tavoin innostua, mutta se, mitä hän vastasi totuttuun tapaansa, ei herättänyt hänessä enemmän mielenkiintoa kuin se, mitä hän kuuli, ja häntä halutti mennä tiehensä, olla kuulematta enää mitään, olla ymmärtämättä enää mitään, tietäen jo edeltäpäin kaiken mitä sanottaisiin näistä vanhoista taidekysymyksistä, joiden kaikki näkökannat hän tunsi.

Hän piti kuitenkin näistä asioista, ja oli pitänyt näistä tähän saakka melkein yksipuolisella tavalla, mutta tänä päivänä hänen huomionsa käänsi niistä pois muuan noita hentoja ja hellittämättömiä mietteitä, noita pieniä huolia, joiden ei ollenkaan tarvitsisi liikuttaa meitä, mutta jotka kaikesta huolimatta pysyvät paikallaan, sanoi tai teki mitä tahansa, syventyneenä meidän ajatuksiimme niinkuin näkymätön oas pistettynä lihaamme.

Vieläpä oli hän unhoittanut näytteellä olevan taulunsa aiheuttamat huolensakin muistellakseen vain markiisin epämiellyttävää käyttäytymistä Annetten seurassa. Mitä se oikeastaan hänelle kuului? Oliko hänellä mitään oikeutta siihen? Miksi olisi hän oikeastaan tahtonut estää tätä arvokasta avioliittoa, joka edeltäpäin oli määrätty ja kaikessa suhteessa sopiva? Mutta mikään järkeily ei poistanut tuota mieliharmin ja tyytymättömyyden vaikutelmaa, jonka hän oli saanut nähdessään Farandalin puhuvan ja hymyilevän sulhasena katseellaan hyväillen nuoren tytön kasvoja.

Kun hän illalla astui kreivittären salonkiin ja tapasi hänet yksin tyttärensä kanssa jatkamassa lampun valossa peitetyötänsä, niin hän töin tuskin sai pidättäytyneeksi lausumasta markiisista pilkallisia ja häijyjä sanoja ja paljastamasta Annetten silmissä koko hänen hienon käytöksensä verhoaman mitättömyytensä.

Jo pitemmän aikaa oli hänellä tapana näillä iltavierailuilla hiukan uneliaana usein vaieta ja istua välinpitämättömässä asennossa, niinkuin ainakin vanha ystävä, joka ei enää ujostele. Vaipuneena nojatuoliinsa sääret ristiin toistensa yli heitettyinä, nojaten päätään taaksepäin, hän haaveili puhuessaan ja lepuutti tässä läheisen ystävyyden rauhassa ruumistaan ja henkeään. Mutta yhtäkkiä heräsi hänessä uudestaan niiden miesten eloisa toimeliaisuus, jotka näkevät vaivaa miellyttääkseen, joiden mieltä kiinnittää se, mitä he tahtovat sanoa ja jotka hakevat määrätyille henkilöille puhuessaan loistavampia ja harvinaisempia sanoja koristaakseen ajatuksiaan ja tehdäksensä ne mielistelevimmiksi. Hän ei antanut enää keskustelun kulkea kituuttaen, vaan ylläpiti ja vilkastutti sitä ja kiihoitti sitä innostuksella, ja hän tunsi saadessaan kreivittären ja hänen tyttärensä purskahtamaan nauruun tai nähdessään heidän liikutettuina kohottavan häneen hämmästyneet silmänsä tahi, kun he lakkasivat työskentelemästä kuunnellakseen häntä, mielihyvän hivelyä, vähäistä menestyksen värähtelyä, joka palkitsi hänen vaivansa.

Hän palasi nyt joka kerran, kun tiesi heidän olevan yksin, eikä koskaan, kenties, hän ollut viettänyt niin suloisia iltoja.

Rouva de Guilleroy, jonka alituista pelkoa tämä ahkera vierailu rauhoitti, ponnisteli kaikin tavoin vetääksensä häntä puoleensa ja pidättääkseen häntä luonaan. Hän kieltäytyi päivälliskutsuista kaupungissa, tanssiaisista, teatterinäytännöistä, saadaksensa vain tuon ilon kello kolmen aikaan uloslähtiessään heittää sähkösanomalaatikkoon pienen sinisen lipun, joka sisälsi: "Näkemiin". Ensiaikoina, tahtoen päästä nopeammin taiteilijan kanssa kahdenkeskiseen seurusteluun, jota tämä halusi, hän lähetti tyttärensä nukkumaan heti kun kello löi 10. Sitten nähdessään eräänä päivänä, että taiteilija kummasteli tätä ja kysyi nauraen, kohdeltiinko Annettea vielä pikkuisena, kilttinä lapsena, hän myönsi neljännestunnin armonaikaa, senjälkeen puoli tuntia ja vihdoin tunnin. Bertin ei jäänyt muuten kauemmaksi aikaa sen jälkeenkään kuin tyttö oli lähtenyt, ikäänkuin puolet siitä viehätyksestä, joka häntä pidätti tässä salongissa olisi juuri lähtenyt Annettesta. Siirtäen kohta pienen, matalan mielinojatuolinsa kreivittären jalkojen luo, Bertin istuutui aivan lähelle tätä ja asetti toisinaan hyväilevin liikkein poskensa hänen polvelleen. Kreivitär antoi hänelle kätensä, jonka Bertin piti omissaan ja hänen mielenkiihkonsa laskeutui kohta, hän lakkasi puhumasta ja näytti tässä hellässä hiljaisuudessa lepäävän tekemistään ponnistuksista.

Kreivitär ymmärsi kyllä vähitellen naisen vainullaan, että Annette kiehtoi Bertiniä melkein yhtä paljon kuin hän itse. Hän ei ollenkaan siitä suuttunut, onnellisena siitä, että taiteilija voi löytää heidän seurastaan jotakin siitä perheestä, jonka hän oli häneltä riistänyt; ja hän kahlehti taiteilijan mahdollisimman lujasti heidän molempien kesken näytellen äidin osaa, että Bertin uskoisi olevansa melkein kuin tämän tytön isä ja että uusi hellyydenvivahdus liittyisi kaikkeen siihen, mikä hänet kiinnitti tähän taloon.

Hänen keimailunsa, joka aina pysyi valppaana, mutta joka oli tullut levottomaksi heti kun hän tunsi joka puolelta kuin pieninä, vielä melkein huomaamattomina pistoksina ne lukemattomat hyökkäykset itseänsä vastaan, jotka johtuivat Annetten iästä, sai toimeliaimman luonteen. Tullaksensa yhtä solakaksi kuin Annette, hän yhä edelleenkin oli juomatta mitään, ja todellakin, hänen vartalonsa hoikentuminen palautti hänelle uudestaan nuoren tytön muodon siihen määrin, että selästä heitä tuskin voi erottaa; mutta hänen laihtuneet kasvonsa kärsivät tästä hoitotavasta. Ennen sileäksi pingoittunut iho rypistyi ja sai kellertävän vivahduksen, mikä teki lapsen upean verekkyyden vielä loistavammaksi. Silloin hän hoiteli kasvojansa näyttelijättärien tavoin, ja vaikka hän näin hankkikin itsellensä kirkkaassa päivänvalossa vähän epäiltävän kalpeuden, niin saavutti hän tulen valossa tuon teennäisen ja viehättävän heleyden, joka antaa hyvin maalatuille naisille verrattoman hipiän.

Tämän rappeutumisen toteaminen ja teennäisten keinojen käyttäminen muunsivat hänen elintapojaan. Hän vältti niin paljon kuin mahdollista kaikkia vertailuja päivänvalossa ja tavoitteli niitä lamppujen valossa, joka tuotti hänelle etusijan. Tuntiessaan itsensä väsyneeksi, kalpeaksi, vanhentuneemmaksi kuin tavallisesti, hänellä oli avuliaita päänkipuja, jotka estivät häntä menemästä tanssiaisiin tai teatteriin; mutta niinä päivinä, jolloin hän tunsi olevansa täydessä kauneudessaan, hän esiintyi voitonriemuisena ja näytteli ison siskon osaa pikkuäidin vakavalla vaativaisuudella. Käyttääksensä yhä melkein samanlaisia pukuja kuin tyttärensä, hän antoi tälle nuoren rouvan vaatteita, jotka olivat vähän liian vakavia hänelle; ja Annette, jossa yhä enemmän ilmeni iloinen ja leikkisä luonne, käytti niitä ilakoivan hilpeänä, mikä teki hänet vielä sievemmäksi. Hän taipui koko sydämestään äitinsä keimaileviin vehkeisiin, näytteli hänen kanssaan vaistomaisesti pieniä viehättämiskohtauksia, osasi suudella häntä oikeaan aikaan, kiertää hellästi kätensä hänen vyötärölleen, osoittaa elein, hyväilyin ja nerokkain päähänpistoin, kuinka he olivat sieviä molemmat ja kuinka he olivat toistensa näköisiä.

Lakkaamatta nähdessään heidät yhdessä ja verratessaan heitä tuli Olivier Bertin toisinaan melkein sekottaneeksi heidät. Välistä kun nuori tyttö puhui hänelle hänen katsoessaan muualle hän oli pakotettu kysymään: "Kumpi heistä sanoi sen?" Vieläpä usein hän huvikseen leikki sekotuspeliä heidän ollessaan kolmin Ludvig XV:nen tyylisessä vaateverhosalongissa. Bertin sulki silloin silmänsä ja pyysi heitä ensin tekemään hänelle saman kysymyksen peräkkäin, sitten vaihtaen järjestystä kysymään samaa, että hän voisi tuntea äänet. He koettivat niin taitavasti löytää samat äänenvivahdukset, sanoa samat lauseet samoin äänensävyin, että hän ei usein arvannut. Heidän oli onnistunut todellakin päästä niin pitkälle tässä lausumisen yhtäläisyydessä, että palvelijat vastasivat: "Kyllä rouva", tytölle ja "kyllä neiti", äidille.

Huvikseen jäljittelemällä ja matkimalla toistensa liikkeitä he olivat siten saavuttaneet sellaisen käynnin ja eleiden yhtäläisyyden, että herra de Guilleroy itse nähdessään toisen taikka toisen heistä pimeän huoneen perällä sekotti heidät joka hetki ja kysyi: "Sinäkö siellä olet, Annette, vai äitisi?"

Tästä luonnollisesta ja halutusta, todellisesta ja hankitusta yhtäläisyydestä oli maalarin mieleen ja sydämeen syntynyt omituinen vaikutelma kaksoisolennosta, entisestä ja uudesta, hyvin tunnetusta ja melkein tuntemattomasta, kahdesta ruumiista, jotka olivat tehdyt toistensa jälkeen samasta lihasta, samasta yhä jatkuvasta naisesta, joka oli nuortunut ja tullut uudestaan siksi mikä hän oli ollut. Ja hän oli heidän luonaan jakaantuneena heidän molempien kesken, levottomana, hämmentyneenä, tuntien äitiä kohtaan uudestaan herännyttä hehkua ja omistaen tyttärelle epämääräistä hellyyttä.

TOINEN OSA.

I.

Parisissa, heinäkuun 20 p:nä.

Kello 11 j.p.p. "Ystäväni, äitini on juuri kuollut Roncièressä. Lähdemme kello 12 yöllä. Älkää tulko, sillä emme ilmoita kenellekään asiasta. Surkutelkaa minua ja ajatelkaa minua.

Teidän Any."

Heinäkuun 21 p:nä, kello 12.

"Ystävä parkani, olisin lähtenyt kaikesta huolimatta, jollen olisi tottunut pitämään teidän tahtoanne käskynä. Ajattelen teitä eilisestä alkaen ja sydäntä särkevä tuska kalvaa rintaani. Ajattelen, kuinka te äänettöminä matkustatte tänä yönä istuen vastapäätä tytärtänne ja miestänne niukasti valaistussa rautatievaunussa, joka teidät kuljettaa lähemmäksi vainajaa. Minä näen teidät kaikki kolme tuon pienen öljylampun valossa, teidät itkevänä ja Annetten nyyhkivänä. Näen teidän saapuvan asemalle, ajavan tuon kauhean ikävän taipaleen vaunuissa, astuvan linnaan palvelijoiden ympäröimänä, syöksyvän portaissa sitä huonetta kohti, sitä vuodetta kohti, jossa hän lepää, näen teidän luovan ensimäisen katseenne häneen ja painavan suudelman hänen liikkumattomille, laihoille kasvoilleen. Ja minä ajattelen teidän sydäntänne, tuota teidän sydän-parkaanne, josta puolet kuuluu minulle ja joka nyt särkyy, joka nyt niin kovin kärsii, joka tahtoo tukehduttaa teidät ja tuottaa minullekin niin paljon tuskaa tällä hetkellä.

Suutelen teidän kyynelien täyttämiä silmiänne syvästi säälien.

Olivier."

Heinäkuun 24 p., Roncièressä.

"Kirjeenne olisi tehnyt minulle hyvää, ystäväni, jos jokin voisi tehdä minulle hyvää tässä kauheassa minua kohdanneessa onnettomuudessa. Me hautasimme hänet eilen, ja siitä saakka kuin hänen hengetön ruumisparkansa läksi tästä talosta, tuntuu minusta kuin olisin yksin maan päällä. Äitiä rakastetaan melkein sitä tietämättä, sitä tuntematta, sillä se on yhtä luonnollista kuin eläminen; eikä huomata tämän rakkauden juurien koko syvyyttä ennenkuin viimeisen eron hetkellä. Mitään muuta tunnetta ei voi verrata tähän, sillä kaikki muut ovat satunnaisia, ja tämä on synnynnäinen; kaikki muut tulevat meille myöhempien elämäntapahtumien mukana, mutta tämä elää ensimäisestä päivästämme saakka itse veressämme. Ja sitten: ei kadoteta ainoastaan äitiä, vaan hänen mukanansa häviää puoleksi koko meidän lapsuutemme, sillä pikkutyttösen vähäpätöinen elämämme kuuluu yhtä paljon hänelle kuin meille. Hän yksin tunsi sen yhtä hyvin kuin me, hän tiesi joukon kaukaisia, merkityksettömiä ja rakkaita asioita, jotka olivat sydämemme ensimäisten suloisten tunteiden ilmauksia. Hänelle yksin voin vielä sanoa: 'Muistatko, äiti, sen päivän jolloin… Muistatko, äiti, sen porsliininuken, jonka isoäiti oli minulle antanut?' Kuiskaillen me lavertelimme kahdenkesken kauan ja rattoisasti pienistä ja vallattomista muistoista, joita ei kukaan enää tiedä maailmassa, kuin minä. Yksi osa siis minua on kuollut, vanhempi, parempi osa. Olen menettänyt sydänparan, jossa se pikkutyttö, joka ennen olin, eli vielä kokonaisena. Nyt ei kukaan enää tunne sitä, ei kukaan muista enää pikku Anya, hänen lyhyitä hameitansa, hänen nauruansa ja hänen ilmeitänsä.

Ja päivä on tuleva, ehkä se ei ole kovin kaukanakaan, jolloin minä lähden vuorostani jättäen yksin tänne maailmaan rakkaan Annetteni, niinkuin äiti jättää minut nyt. Kuinka tämä kaikki on surullista, kovaa, julmaa! Sitä ei kuitenkaan koskaan ajatella; ei nähdä kuinka kuolema ympäriltämme ottaa jonkun joka hetki, niinkuin se kohta ottaa meidät. Jos sitä nähtäisiin, jos sitä ajateltaisiin, jollei annettaisi kaiken sen mikä edessämme tapahtuu johtaa huomiomme pois siitä, ilahduttaa ja sokaista meitä, niin ei voitaisi elää, sillä tämä loppumaton joukkomurha tekisi meidät hulluiksi.

Olen niin murtunut, niin epätoivossa, ettei minulla enää ole voimaa tehdä mitään. Yöt päivät ajattelen äitiparkaani, joka on suljettuna tuohon arkkuun, kaivettuna maahan, tuonne taivasalle sateen pieksettäväksi, ja jonka kasvot, joita suutelin niin onnellisena, eivät enää ole muuta kuin mädänneet ja inhoittavat. Oi, kuinka kauheata!

Kun menetin isäni, olin juuri mennyt naimisiin, enkä tuntenut kaikkea tätä niin syvästi kuin nyt. Niin, säälikää minua, ajatelkaa minua, kirjoittakaa minulle, tarvitsen niin suuresti teitä nyt juuri.

Anne."

Parisissa, heinäkuun 25 p.

Ystävätär parkani, teidän surunne tuottaa minulle hirveätä tuskaa. Ei ole minullekaan elämä enää ruusunväristä. Teidän lähdöstänne saakka olen ollut mennyttä miestä, hyljättynä, ilman mitään, joka kiinnittäisi mieltäni ja ilman turvapaikkaa. Kaikki minua väsyttää, ikävystyttää ja hermostuttaa. Ajattelen lakkaamatta teitä ja Annetteamme, minä tunnen, että te olette niin kaukana molemmat, kun tarvitsisin niin suuresti teitä läheisyydessäni.

On omituista, kuinka tunnenkin teidän olevan niin kaukana ja kuinka kaipaan teitä. Ette koskaan edes nuoruuteni päivinäkään ole ollut minulle niin kaikkea kuin tällä hetkellä. Jo jonkun aikaa olen ennakolta tuntenut tämän ratkaisevan käänteen tuloa, joka lienee nuortuneen vanhuksen uuden kesän auringonpistos. Se mitä saan kokea, on mielestäni niin omituista, että tahdon kertoa sen teille. Kuvitelkaahan että teidän poistuttuanne en voi enää mennä kävelemään. Ennen aikaan, vieläpä aivan viimeisinä kuukausina kuljeskelin mielelläni aivan yksin katuja, minua huvittivat ihmiset ja asiat, nautin näkemisen riemusta ja minusta oli hauska iloisin askelin mitellä katuja. Kuljin vaan eteenpäin tietämättä minne, kävelläkseni, hengittääkseni, haaveillakseni. Nyt en enää voi. Heti kun menen kadulle, ahdistaa minua tuska aivan kuin sokean pelko, joka on päästänyt koiransa karkuun. Tulen levottomaksi samalla tavalla kuin matkustaja, joka on kadottanut polun jäljet metsästä, ja minun täytyy palata kotiin. Parisi näyttää minusta tyhjältä, hirveän ikävältä, sekoittavalta. Kyselen itsekseni: "Mihinkä aion lähteä?" Ja vastaan itselleni. "En mihinkään, koska menen kävelemään huvikseni". No, niin, en voi, en voi enää kävellä ilman päämäärää. Ainoastaan tuo yksi ajatus, että kuljeskelen kulkeakseni vaan, väsyttää minut aivan uuvuksiin ja saattaa minut menehtymään ikävään. Silloin menen klubiin haihduttamaan surumielisyyttäni.

Ja tiedättekö miksi? Yksinomaan sen vuoksi, että te ette ole enää täällä. Olen varma siitä, että kun tiedän teidän olevan Parisissa, niin ei ole mitään hyödyttömiä kävelyjä, koska on mahdollista tavata teidät ensimmäisellä katukäytävällä. Voin mennä kaikkialle, koska tekin voitte olla kaikkialla. Jollen huomaakaan teitä, niin voinhan ainakin kohdata Annetten, joka on teidän ilmestysmuotonne. Te tuotatte minulle kumpikin toivoa keskellä katuja, toivoa tavata teidät, joko sitten te tulette minua vastaan kaukaa, taikka minä arvaan teidän kulkevan edelläni. Ja silloin kaupunki minusta tulee ihanaksi, ja ne naiset joiden ruumiinmuodot muistuttavat teidän muotoanne, kuohuttavat sydäntäni yhtä paljon kuin koko kadun liike, pitävät huomiotani vireillä, askaroittavat silmiäni, antavat minulle jonkinmoisen halun nähdä teitä.

Te tulette pitämään minua hyvin itsekkäänä, ystävätär parkani, minua, joka puhun näin vanhan kuhertelevan kyyhkysen yksinäisyydestäni, silloin kuin te itkette niin tuskallisia kyyneleitä. Antakaa minulle anteeksi, olen niin tottunut siihen, että hemmottelulla pilaatte minut, että huudan: "Avuksi" kun minulla ei enää ole teitä.

Suutelen jalkojanne, että te säälisitte minua

Olivier."

Roncièressä, heinäkuun 30 p.

"Ystäväni.

Kiitos kirjeestänne. Tarvitsen niin suuresti saada tietää, että te rakastatte minua! Olen elänyt hirvittäviä päiviä. Luulin todellakin, että tuska tappaisi minut vuorostaan. Rintaani oli kasautunut aivan kuin kärsimyksen ruuhka, joka kasvoi lakkaamatta, tukehdutti ja kuristi minua. Lääkäri oli kutsuttu lieventämään hermokohtauksia, joita minulla oli 4 tai 5 kertaa päivässä; hän ruiskutti minuun morfiinia, joka teki minut melkein hulluksi, ja nyt vallitseva kova kuumuus pahensi tilaani, saattoi minut äärimmäiseen kiihtymykseen, joka läheni hourailua. Olen vähän rauhallisempi viime perjantaina purkautuneen ukkosilman jälkeen. Minun täytyy sanoa, että hautajaisista saakka en enää ollenkaan itkenyt, ja sitten rajuilman aikana, jonka lähestyminen oli saattanut minut kuohuksiin, tunsin yhtäkkiä kyynelien alkavan lähteä silmistäni verkalleen, harvalukuisina, pieninä, polttavina. Oi noita ensimäisiä kyyneleitä kuinka ne tuottivat tuskaa! Ne raatelivat minua aivan kuin niillä olisi ollut kynnet ja minun kurkkuni oli niin tiukasti kiristynyt, ettei hengitys kulkenut läpi. Sitten nämä kyyneleet tulivat nopeammiksi, suuremmiksi, haaleammiksi. Ne purkautuivat silmistäni niinkuin lähteestä, ja niitä tuli niin paljon, niin paljon, että nenäliinani niistä aivan kastui, että täytyi ottaa toinen. Ja tuo suuri surun rykelmä tuntui pehmenevän, sulavan, virtaavan ulos silmien kautta.

Tuosta hetkestä alkaen itken aamusta iltaan ja se auttaa minua. Lopulta tulisi varmaa hulluksi tai kuolisi, jollei voisi itkeä. Olen myöskin hyvin yksinäni. Mieheni on kiertelemässä ympäristössä ja tahdoin mielelläni, että hän ottaisi mukaansa Annetten vähän virkistääkseen ja lohduttaakseen häntä. He kulkevat vaunuissa tai ratsain 8 tai 10 peninkulmaa Roncièrestä ja Annette palaa luokseni ruusunpunaisena nuoruudestaan, surustaan huolimatta, ja silmät eloa säkenöivinä tämän maaseudun raikkaan ilman ja liikunnan elähdyttäminä. Kuinka kaunista onkaan elää tuossa iässä! Arvelen että tulemme jäämään tänne vielä pariksi taikka kolmeksi viikoksi; sitten huolimatta elokuusta palaamme Parisiin syystä, jonka tiedätte.

Lähetän teille kaikki, mitä sydämestäni on jäljellä

Ani."

Parisi, elokuun 4 p.

"En kestä enää, rakas ystävättäreni; teidän täytyy palata, sillä minulle tulee varmasti tapahtumaan jotakin. Kysyn itseltäni enkö ole sairas, sillä niin olen kyllästynyt kaikkeen mitä jo pitkän aikaa olen tehnyt jonkinmoisella mielihyvällä taikka ainakin välinpitämättömällä alistuvaisuudella. Ensiksi, on niin kuuma Parisissa, että jokainen yö muodostuu 8 tai 9 tuntiseksi turkkilaiseksi kylvyksi. Nousen vuoteeltani tämän saunassa nautitun unen perin uuvuttamana, ja kävelen tunnin taikka pari valkean kankaan edessä, aikoen piirustaa siihen jotakin. Mutta minulla ei ole enää mitään päässäni, ei mitään silmissäni, ei mitään kädessäni. Minä en ole enää maalari. Tämä hyödytön ponnistelu päästä työhön käsiksi on katkeroittavaa. Hankin malleja, asetan ne paikoilleen ja kun he esittävät minulle asentoja, liikkeitä, ilmeitä, joita olen jo kyllästymiseen asti maalannut, käsken heidän taas pukeutua ja mennä ulos. Totisesti, en voi nähdä enää mitään uutta, ja minä kärsin siitä aivan kuin tulisin sokeaksi. Mitä tämä on? Silmän vai aivojenko väsymistä, taiteilijakyvyn ehtymystäkö vai näköhermon uupumusta? Kuka sen tietää! Minusta tuntuu, että olen lakannut pääsemästä selville siitä pienestä tutkimattoman alasta, jota minun on sallittu katsella. Minä en huomaa muuta kuin sen, mitä kaikki ihmiset tuntevat, minä teen vain sitä, mitä huonot maalarit ovat tehneet; minulla ei ole enää muuta kuin moukan näkemis- ja huomaamiskyky.

Ennen aikaan, eikä siitä ole vielä kauankaan, uusien aiheiden luku näytti minusta rajattomalta, ja minulla oli niiden ilmaisemiseksi niin paljon keinoja, että valitsemisen pula teki minut epäröiväksi. Ja nyt yhtäkkiä aavistettujen aiheiden maailma on tyhjentynyt, niiden etsiminen on tullut heikoksi ja hedelmättömäksi. Ohi kulkevat ihmiset ovat minulle merkityksettömiä; minä en enää löydä jokaisesta ihmisolennosta sitä luonnetta ja sitä vivahdusta, jota ennen niin mielelläni eroittelin ja tein nähtäväksi. Mutta luulen kuitenkin, että voisin tehdä tyttärestänne hyvin sievän muotokuvan. Olisikohan tämä sen vuoksi, että hän niin kovin on teidän näköisenne, että sekoitan teidät ajatuksissani? Niin, ehkä.

Siis, turhaan ponnisteltuani kaikin voimin tehdäkseni luonnoksen miehestä taikka naisesta, jotka eivät olisi kaikkien tuttujen mallien näköisiä, päätän lähteä johonkin aamiaiselle, sillä minulla ei ole enää rohkeutta istua yksin ruokasalissani. Malesherbesin bulevardi näyttää kuolleeseen kaupunkiin ahdetulta metsätieltä. Kaikki talot haiskahtavat tyhjältä. Ajotiellä kastelijat ruiskuttavat valkeita vesisuihkuja, jotka pärskähtäen irroittavat puisesta katupeitteestä loan, josta huokuu kastellun tervan ja pestyn tallin höyry; ja tuolla pitkällä matkalla Monceaun puistosta Saint-Augustiniin näkee vain 5 tai 6 mustaa hahmoa, vaatimattomia ohikulkijoita, tavaran kuljettajia tai palvelijoita. Vaahteroiden varjo levittää puidenjuurille, polttavan kuumalle jalkakäytävälle omituisen läikän, jonka luulisi olevan nestettä, kuin levitettyä vettä, joka kuivuu. Oksien, lehtien ja niiden harmaiden ääriviivojen liikkumattomuus asfaltilla osoittaa auringon kuumasti paahtaman kaupungin väsymystä, joka torkkuilee ja hikoilee, tuo viheliäinen, ja purkaa likaviemärien, kellarien ja keittiöiden aukoista kokonaisia löyhkääviä puroja, joissa virtailee kadun saasta. Silloin minä ajattelen kesäaamuja teidän lehdikössänne, joka on täynnä pieniä luonnonkukkia, jotka antavat ilmalle hunajan maun. Sitten astun jo iljettävän tunteen vallassa ravintolaan, jossa syövät alakuloisen näköisinä kaljupäiset ja isovatsaiset miehet liivit puoliavoimina ja märkä otsa kiiltävänä. Kaikilla ravintoaineillakin täällä on kuuma, meluuni, joka sulaa lasikuvussa, pehmeä leipä, veteläksi käynyt filée, uudestaan keitetyt kasvikset, poreileva juusto ja ennenaikojaan kypsytetyt hedelmät. Ja lähden ulos, minua pyrkii oksennuttamaan, palaan kotiini ja koetan nukkua hiukan aina päivälliseen saakka, jonka syön klubissa.

Tapaan aina uudestaan Adelmansin, Maldantin, Rocdianen, Landan ja paljon toisia, jotka ikävystyttävät minua yhtä paljon kuin posetiivit. Jokaisella heistä on oma säveleensä, joita olen kuullut jo 15 vuotta, ja he soittelevat niitä kaikki yhdessä joka ilta tässä klubissa, jonka pitäisi olla paikka, johon mennään huvittelemaan. Minun olisi todellakin vaihdettava sukupolvea, sillä silmäni, korvani ja mieleni ovat tähän kyllästyneet. Nuo miehet ne tekevät aina vain valloituksia. He kerskailevat niistä ja onnittelevat toisiansa niiden johdosta.

Haukoiteltuani yhtä monta kertaa kuin on minuuttia 8-12 välillä, menen nukkumaan ja riisuudun ajatellen, että täytyy taas alkaa huomenna.

Niin, rakas ystävättäreni, olen siinä iässä, jolloin vanhanpojan elämä tulee sietämättömäksi, koska ei ole mitään uutta minulle auringon alla. Naimattoman miehen täytyy olla nuori, innostunut johonkin, hänen pitää haluta jotakin. Kun ei ole mitään enää näistä ominaisuuksista, niin käy vaaralliseksi pysyä naimattomana. Jumalani, kuinka minä rakastin vapauttani ennen aikaan, ennenkuin rakastin teitä enemmän kuin sitä! Kuinka se nyt taakkana painaa minua! vapaus vanhalle naimattomalle miehelle niinkuin minulle, on pelkkää tyhjyyttä, tyhjyyttä kaikkialla, se on kuoleman tie, jossa ei ole mitään, mikä estää näkemästä sen loppua, se on yhä tuo sama tekemäni kysymys: Mitä minun on tehtävä? ketä voin minä mennä tervehtimään, jotten olisi yksin? Ja minä menen toverin luo, toisesta kädenpuristuksesta toiseen, kerjäten vähän ystävyyttä. Minä kokoan siitä vain muruja, jotka eivät muodosta palaakaan — te, te olette minulla, rakas ystävättäreni, mutta te ette ole minun. Ehkäpä juuri teistä johtuu se tuska, jota kärsin, sillä juuri tuo halu saada läheisesti seurustella kanssanne, olla luonanne saman katon alla, samojen seinien sisässä, jotka sulkevat meidän elämämme, saada omistaa samat harrastukset, jotka yhdistävät sydämemme, ja juuri tuo tarve omata yhteiset toiveet, yhteiset murheet, huvit, ilot ja surut ja myöskin aineelliset esineet, nepä ne synnyttävät minussa niin suurta huolta. Te olette minun, se on, minä varastan itselleni teistä aika-ajottain. Mutta minä tahtoisin hengittää lakkaamatta samaa ilmaa kuin te hengitätte, jakaa kaikki kanssanne, käyttää ainoastaan esineitä, jotka kuuluisivat meille molemmille, tuntea, että kaikki se, josta elän, on yhtäpaljon teidän kuin minun, lasi, josta juon, tuoli, jolla lepään, leipä, jota syön ja tuli, jolla lämmittelen.

Hyvästi, palatkaa hyvin pian. Kärsin liian paljon ollessani kaukana teistä.

Olivier".

Roncières, elokuun 8 päivänä.

"Ystäväni, olen sairas, ja niin väsynyt, ettette ollenkaan tule tuntemaan minua. Luulenpa liiaksi itkeneeni. Minun täytyy hiukan levätä ennen sinne tuloani, sillä en tahdo uudestaan näyttäytyä teille sellaisena kuin olen. Mieheni lähtee Parisiin ylihuomenna ja tuo teille uutisia meistä. Hän toivoo saavansa viedä teidät syömään päivällistä kanssansa johonkin ja käskee minun pyytää teitä odottamaan häntä kello 7 tienoilla.

Mitä minuun tulee, niin heti kun tunnen itseni vähän paremmaksi, heti kun minulla ei enää ole tätä haudasta kaivetun ilmettä kasvoillani, joka peloittaa minua itseänikin, tulen palaamaan luoksenne. Minulla ei ole maailmassa muita kuin Annette ja te, minulla myöskään, ja minä tahdon tarjota kummallekin teistä kaikki mitä voin antaa, riistämättä mitään toiselta.

Minä tarjoan teille silmäni, jotka ovat niin paljon itkeneet, suudeltaviksi.

Anne."

Saadessaan tämän kirjeen, joka ilmoitti paluun lykätyksi vielä tuonnemmaksi, Olivier Bertinin oli vaikea hillitä haluansa ottaa ajuri, ajaa asemalle ja matkustaa Roncièresiin; sitten, ajatellessaan että herra de Guilleroy palaisi huomenna, hän malttoi mielensä ja alkoi toivoa aviomiehen saapumista melkein yhtä kärsimättömästi, kuin jos hän olisi odottanut itse vaimoa.

Ei koskaan hän ollut pitänyt herra de Guilleroysta niin paljon kuin noina 24 tuntina.

Nähdessään hänen astuvan huoneeseen, taiteilija syöksyi kreivin luo ojennetuin käsin, huudahtaen:

— Ah, rakas ystävä, kuinka olen onnellinen tavatessani teidät!

Toinen näytti myöskin hyvin tyytyväiseltä, tyytyväiseltä varsinkin siihen, että oli saanut palata Parisiin, sillä tuo 3-viikkoinen oleskelu Normandiessa ei ollut tuntunut hauskalta.

Molemmat miehet istuutuivat kahden istuttavalle sohvalle ateljeen nurkkaan, itämaalaisesta kankaasta tehdyn katoksen alle, ja uudestaan tarttuen toistensa käsiin he puristivat niitä heltyneen näköisinä uudelleen.

— Ja mitenkä voi kreivitär? kysyi Bertin.

— Oh, eipä juuri hyvin. Häneen tapaus koski kovasti, hyvin kovasti ja masensi vallan hänen mielensä, hän toipuu kovin hitaasti. Tunnustanpa, että hän tekee minut hiukan huolestuneeksi.

— Mutta miksei hän palaa kaupunkiin?

— En tiedä ollenkaan. Minun on ollut aivan mahdotonta saada häntä tulemaan tänne.

— Mitä hän tekee kaiket päivät?

— Jumalani, hän itkee, hän ajattelee äitiänsä. Ei se ole hyvä hänelle. Tahtoisin niin mielelläni, että hän vaihtaisi ilmanalaa, että hän jättäisi tuon paikan, missä se on tapahtunut, tehän ymmärrätte?

— Ja Annette?

— Oi, hän on puhjennut kukka. Olivier hymyili ilosta. Hän kysyi vielä:

— Onko hän kovasti surrut?

— Kylläpä, kovasti, mutta tehän tiedätte, 18-vuotisen suru ei kestä kauan.

Hiukan vaiettuaan jatkoi Guilleroy:

— Mihinkä menemme syömään päivällistä, rakkaani? Minun tarvitsee taas hiukan poistaa maalaiskömpelyyttäni, minun pitää saada kuulla hälinää ja nähdä liikettä.

— Tähän vuoden aikaan tuntuu minusta, että lähettiläiden kahvila on itsestään määrätty paikka.

Ja he menivät kulkien käsikoukussa Champs-Élyséelle päin. Guilleroy kuohuksissa pääkaupunkiin palaavan ja ikäänkuin uudestaan eloon heräävän parisilaisen tapaan josta koko kaupunki poissaolon jälkeen näyttää nuortuneelta, täynnä mahdollisia yllätyksiä, tiedusteli maalarilta tuhansia yksityisseikkoja, mitä oli tehty, mitä oli sanottu, ja Olivier, annettuaan epämääräisiä vastauksia, joissa kuvastui hänen koko yksinäisyytensä ikävä, puhui Roncièresestä, koetti siepata tästä miehestä, koota hänen ympäriltään tuota jotakin melkein aineellista, jota jättävät meihin juuri tapaamamme ihmiset, sitä hienoa, olennosta haihtuvaa ainesta, jonka vie mukanansa heidän jättäessään, jonka säilyttää itsessään muutamia tunteja ja joka sitten hälvenee uudestaan ilmaan.

Kesäillan raskas taivas lepäsi kaupungin ja suuren puistokadun yllä, jonka lehdistöissä alkoi värähdellä ulkoilmakonserttien kevyet säveleet. Molemmat miehet olivat istuutuneet lähettiläiden kahvilan parvekkeelle ja katselivat alapuolella olevia, vielä tyhjiä penkkejä ja tuoleja, jotka ulottuivat aitauksesta aina pieneen teatteriin saakka, jossa laulajattaret sähkölamppujen ja päivän sekoittuneessa valossa mahtavasti näyttelivät loisteliaita pukujaan ja ihonsa ruusunväristä hipiää. Rasvan, kastikkeiden, ja lämpimien ruokien hajut lehahtelivat tuskin huomattavissa tuulen hengähdyksissä, joita lähettelivät toisilleen kastanjat, ja kun joku nainen hännystakkiin puetun herran seurassa meni ohi, hakien varattua paikkaa, levitti hän tielleen vaatteistaan ja ruumiistaan päihdyttävää ja viileätä tuoksua.

Guilleroy mutisi säteilevänä:

— Olen mieluummin täällä kuin siellä.

— Ja minä, vastasi Bertin, olisin paljon mieluummin siellä kuin täällä.

— Mitä joutavia!

— Totisesti! Minusta on Parisi tänä kesänä innoittavan löyhkäävä.

— Ei, rakkaani, se on kuitenkin aina Parisi.

Edustaja näytti olevan tyytyväinen päiväänsä; se oli noita harvoja veitikkamaisen kuohunnan päiviä, jolloin vakavat miehet tekevät tyhmyyksiä. Hän katseli kahta ilotyttöä, jotka söivät läheisessä pöydässä päivällistä kolmen nuoren, laihan ja kaikissa suhteissa moitteettoman näköisen herran kanssa, ja hän tiedusteli salakavalasti kaikkia tunnettuja ja merkitsevimpiä puolimaailman naisia, joiden nimiä hän kuuli joka päivä mainittavan. Sitten hän sanoi hiljaa, syvän katumuksen äänellä:

— Te olette onnellinen, kun olette pysynyt naimattomana, te! Te voitte tehdä ja nähdä niin paljon asioita.

Mutta maalari huudahti, ja samaten kuin kaikki, joita joku ajatus ahdistaa, hän uskoi Guilleroylle surunsa ja yksinäisyytensä. Kaikki hän sanoi, esitti loppuun saakka surumielisyytensä tarinan ja kertoi sydämenkeventämistarpeesta naivisti, kuinka hän olisi halunnut rakkautta ja hänen rinnallaan elävän naisen läheisyyttä. Kreivi vuorostaan myönsi, että avioliitossakin oli hyvä olla. Saaden takaisin parlamentaarisen puhekykynsä ylistääkseen perhe-elämänsä suloisuutta hän kehui kovin kreivitärtä, ja Olivier hyväksyi tämän kaiken vakuuttavasti nyökäyttämällä päätään tuontuostakin.

Onnellisena siitä, että kuuli puhuttavan kreivittärestä, mutta kadehtien tuota kotionnea, jota Guilleroy ylisti velvollisuuden vuoksi, maalari lopuksi virkkoi vilpittömällä vakaumuksella:

— Niin, teillä on ollut onni, teillä!

Edustaja mairiteltuna myönsi sen; sitten hän jatkoi:

— Tahtoisin mielelläni, että hän palaisi Parisiin; todellakin, hän tuottaa minulle huolta tällä hetkellä. Kuulkaahan, koska teillä on ikävä Parisissa, niin teidänhän pitäisi mennä Roncièresiin ja tuoda hänet tänne, hän kuulee, teitä, sillä te olette hänen paras ystävänsä sen sijaan kuin aviomies… tehän tiedätte… Ihastuneena sanoi Olivier:

— Parempaahan minä en toivokaan. Mutta kuitenkin, luuletteko te, ettei hänestä olisi harmillista nähdä minun tulevan näin?

— Ei ollenkaan; mitä joutavia, rakas ystävä.

— No sitten minä suostun. Lähden huomenna kello 1 junassa. Täytyykö lähettää sähkösanoma?

— Ei, minä pidän huolen siitä. Minä ilmoitan hänelle asiasta, jotta teillä olisi vaunut vastassa asemalla.

Kun he olivat lopettaneet päivällisen, niin he laskeutuivat bulevardeille; mutta tuskin puolen tunnin kuluttua kreivi jätti yhtäkkiä maalarin muka hyvin tärkeän asian vuoksi, jonka hän oli kokonaan unhoittanut.

II.

Kreivitär ja hänen tyttärensä, puettuina mustiin harsopukuihin, olivat juuri istuutuneet vastakkain pöydän ääreen aamiaista syömään Roncièresin avarassa ruokasalissa. Naiviin tyyliin maalatut esi-isien kuvat, toinen panssaritakissa, toinen ihotakissa, jälkimmäinen puuteroitu Ranskan kaartinupseeri, edellinen restauratsionieversti, jatkoivat seinillä edesmenneiden Guilleroyden kokoelmaa; niiden vanhoista kehyksistä lohkeili kultaus. Kaksi palvelijaa hiljaisin askelin kulkien alkoi äänettöminä tarjoilla ruokia näille kahdelle naiselle; kärpäset muodostivat pöydän keskikohdalla katosta riippuvan kristallikruunun ympärillä pienen pyöreän ja pörisevän mustien pilkkujen pilven.

— Avatkaa ikkunat, sanoi kreivitär, täällä on hiukan viileä.

Kolme korkeata ikkunaa, jotka ulottuivat lattiasta kattoon ja olivat leveät kuin ammottavat aukot, avattiin selkoselälleen. Lauhkea ilmanleyhähdys, joka toi mukanansa lämmintä ruohon tuoksua ja kaukaista hälyä tasangolta, tunkeutui äkkiä sisään näistä kolmesta suuresta aukosta sekoittuen linnan paksuihin muureihin suljetun syvän huoneen hiukan kosteaan ilmaan.

— Ah! Kuinka hyvältä se tuntuu, sanoi Annette, hengittäen täysin siemauksin.

Molempien naisten silmät olivat suunnatut ulospäin ja katselivat auringon kyllästyttämillä mailla kimaltelevan keskipäivän autereen hiukan verhoaman, vaaleansinisen taivaan alla pitkää vihertävää puiston nurmikkoa paikoittaisine puuryhmineen ja perspektiiveilleen, jotka aukenivat kauas keltaiselle tasangolle, jota valaisi aina silmänkantamattomiin kypsien laihojen kultainen pinta.

— Me teemme tänään pitkän kävelyn aamiaisen jälkeen, sanoi kreivitär, voimme kulkea jalan Bervilleen saakka pitkin puroa, sillä olisi liian kuuma aukealla.

— Kyllä, äiti, ja otamme Julion mukaan ajamaan liikkeelle pyitä.

— Sinähän tiedät, että isäsi on sen kieltänyt.

— Niin, mutta isä on nyt Parisissa! On niin hauska nähdä Julion saalistavan. Kas, tuolla se on juuri lehmiä härnäämässä. Hyvä jumala, kuinka se on lystikäs!

Lykäten tuolin paikaltaan hän nousi, juoksi ikkunaan ja huusi: "Rohkeasti, Julio, rohkeasti!"

Nurmikolla lepäsi kolme kömpelöä lehmää, jotka olivat kyllikseen syöneet ruohoa, ja kuumuuden veltostuttamia; ne loikoivat kyljellään vatsa ulkonevana ruumiin painaessa sitä maata vasten. Kulkien toisesta toiseen, haukkuen, tehden hurjia hyppyjä hilpeän, raivoavan ja teeskennellyn vihan vallassa, solakka, valkean ja punaruskean kirjava, espanjalainen jahtikoira, jonka kiharareunaiset korvat lennähtivät ilmaan joka hyppäyksellä, koetteli itsepäisesti ajaa noita kolmea suurta elukkaa, jotka eivät tahtoneet, jaloilleen. Tämä oli nähtävästi koiran mielileikki, ja se aloitti sen joka kerta, kun huomasi loikovia lehmiä. Nämä katselivat sitä tyytymättöminä, pelästyneinä suurilla kosteilla silmillään, käännellen päätään sitä seuratakseen.

Annette huusi ikkunasta:

— Innokkaasti, Julio, innokkaasti.

Ja espanjalainen koira kiihtyi, tuli yhä rohkeammaksi, haukkui kovemmin ja uskalsipa tulla aivan lautasten kohdalle ollen tahtovinaan purra. Lehmät alkoivat tulla levottomiksi ja niiden ihon hermostuneet vavahdukset, joilla ne karkoittivat kärpäsiä, tulivat lukuisammiksi ja pitemmiksi.

Yhtäkkiä koira juoksun vauhdissa, jota se ei voinut ajoissa hillitä, joutui täydessä loikkauksessa niin lähelle yhtä lehmää, että sen, ollaksensa tekemättä kuperkeikkaa lehmän päälle, täytyi hypätä sen yli. Harppauksen hipaisemana painava eläin pelästyi, ja kohottaen ensin päänsä nousi sitten hitaasti neljälle jalalleen pärskyttäen sieramiaan. Nähdessään sen pystyssä molemmat toiset lehmät myöskin seurasivat sitä; Julio alkoi tanssia niiden ympärillä voitonriemun tanssia, Annetten sitä onnitellessa.

— Hyvä, Julio, hyvä!

— No, sanoi kreivitär, tule toki syömään aamiaista.

Mutta nuori tyttö asetti kätensä silmien suojaksi ja ilmoitti:

— Kas! Sähkösanomantuoja.

Vehnä- ja kaurapeltojen keskelle häviävällä näkymättömällä polulla näkyi sininen pusero liukuvan tähkien pinnalla ja tuli linnaa kohti miehen tahdinmukaisin askelin.

— Jumalani! mutisi kreivitär, kunhan se vain ei olisi mikään huono uutinen.

Häntä puistatti vielä se kauhu, jonka jättää meihin pitkäksi aikaa jonkun rakastamamme henkilön kuolema, josta saamme tiedon sähkösanomalla. Hän ei voinut nyt enää katkaista tuota liimattua nauhaa avatakseen pientä sinistä paperilippua tuntematta sormiensa väräjävän ja mielensä joutuvan liikutuksen valtaan sekä luulematta että tästä kuoresta, jota oli niin vaikea avata, lähtisi taas surua, joka saisi hänen kyyneleensä uudelleen virtaamaan.

Annette päinvastoin, joka oli täynnä aivan uutta uteliaisuutta, rakasti kaikkea outoa mikä esiintyi. Hänen sydämensä, jota elämä ensimäisen kerran oli murjonut, ei voinut odottaa muuta kuin iloja tuosta jalkasinkulkevan kirjeenkantajan kupeella riippuvasta mustasta ja pelottavasta laukusta, joka kylvää niin paljon mielenliikutusta pitkin kaupungin katuja ja kylien teitä.

Kreivitär ei syönyt enää, seuraten ajatuksissaan tuota lähestyvää miestä, muutamien sanojen tuojaa, muutamien sanojen, jotka ehkä haavoittaisivat häntä kuin veitsen isku kurkkuun. Tiedon saamisen hätä teki hänet läähättäväksi, ja hän koetti arvata, mikä tämä niin kiireellinen uutinen olisi. Minkä johdosta? Keneltä? Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä Olivier. Olisiko hän sairas? Ehkä myös kuollut.

Ne 10 minuuttia, jotka hänen piti odottaa, tuntuivat hänestä loppumattomilta; sittenkuin hän oli repäissyt auki sähkösanoman ja tuntenut miehensä nimen, hän luki: "Ilmoitan sinulle, että ystävämme Bertin lähtee Roncièresiin yhden junalla. Lähetä keveät, nelipyöräiset asemalle. Hellät terveiset."

— No, äiti? kysyi Annette.

— Se on vain ilmoitus siitä, että Olivier Bertin tulee meitä tervehtimään.

— Ai, mikä onni! Ja milloin?

— Heti kohta.

— Kello neljäkö?

— Niin.

— Oi, kuinka hauskaa!

Mutta kreivitär oli kalvennut, sillä uusi huoli oli jo jonkun aikaa yltymistään yltynyt hänessä, ja maalarin äkillinen saapuminen tuntui hänestä yhtä kiusalliselta uhkaukselta kuin kaikki se mitä hän oli voinut aavistaa.

— Sinä menet hakemaan häntä vaunuilla, sanoi äiti tyttärelleen.

— Ja sinä, äiti, etkö sinä tulekaan?

— En, odotan teitä täällä.

— Miksikä? — Se on hänestä ikävää.

— En tunne voivani oikein hyvin.

— Sinä tahdoit äsken mennä kävelemään aina Bervilleen saakka.

— Niin, mutta aamiainen teki minulle pahaa.

— Mutta siihen mennessä sinä voit jo paremmin.

— En, minä nousen huoneeseeni. Ilmoita sitten minulle, kun olette saapuneet.

— Kyllä, äiti.

Annettuansa käskyn hevosten valjastamisesta määrätyllä Retkellä ja huoneiden kuntoon laittamisesta, kreivitär vetäytyi huoneisiinsa ja sulkeutui sinne.

Siihen saakka oli hänen elämänsä kulunut melkein ilman kärsimyksiä; sen tasaista kulkua oli katkaissut vain rakkaus Olivieriin, ja sen rauhaa oli häirinnyt vain tämän rakkauden säilyttämisen huoli. Hän oli aina onnistunut, aina voittanut tässä taistelussa. Hänen sydäntänsä olivat suloisasti tuudittaneet menestys ja ylistys. Se oli tullut vaativaksi maailmannaisen sydämeksi, jolle kuuluu kaikki suloisuudet maanpäällä. Suostuttuansa loistavaan avioliittoon, jossa mieltymyksellä ei ollut suurta osaa, otettuansa sitten vastaan rakkauden onnellisen elämän täydennyksenä, päätettyänsä alkaa rikoksellisen suhteen suureksi osaksi hurmautumisesta, hiukan uskoen tunteen merkityksen sellaisenaan korvaukseksi jokapäiväisen elämän kulusta, hän oli vetäytynyt ja varustautunut tähän onneensa, jonka sattuma oli hänelle antanut haluamatta muuta kuin puolustaa sitä jokapäiväisiä yllätyksiä vastaan. Hän oli siis kauniin naisen hyväntahtoisuudella ottanut vastaan kaikki esiintyvät viehättävät tapahtumat, ja kun hän oli hyvin vähän seikkailunhaluinen eikä häntä vaivanneet uudet tarpeet tai oudot halut, ollen hellä, sitkeä ja ennakolta huomaava, tyytyväinen nykyiseen ja luonnostaan huolestunut tulevaisuudesta, hän oli osannut nauttia niistä alkeista, joita hänelle oli suonut kohtalo, säästeliään älykkäästi ja varovaisesti.

Mutta vähitellen, ilman että hän uskalsi tunnustaakaan itselleen, oli hänen sieluunsa hiipinyt himmeä mielle kuluneista päivistä ja lisääntyvästä iästä. Tämä oli hänen ajatuksissaan aivankuin jonkinlainen pieni syyhy, joka ei koskaan lakannut. Mutta tietäen hyvin, että elämän alamäkeä kulkeminen jatkui loppumattomasti, että kun se kerran alkoi, niin se ei enää pysähtynyt, ja alistuen vaistomaisesti tähän vaaraan, hän sulki silmänsä antaen liukua itsensä alaspäin säilyttääkseen haaveensa, jottei häntä pyörryttäisi odottava kuilu, ja jottei hän heikkoudesta joutuisi epätoivoon.

Hän eli siis hymyillen hiukan teennäisesti ylpeillen siitä, että pysyi niin kauan kauniina; ja kun Annette esiintyi hänen rinnallaan 18-vuotiaan viehkeydessään, niin hän sensijaan, että olisi kärsinyt tästä naapuruudesta, oli päinvastoin ylpeä siitä, että hänen, täysikypsän naisen, taitavasti kehittyneelle viehätykselle annettiin etusija tämän nuoren tytön ensimäisen nuoruuden säteilevään loistoon puhjenneen sulon rinnalla.

Luulipa hän vielä olevansa onnellisen ja rauhallisen aikakauden alussa, kun hänen äitinsä kuolema iski häntä keskelle sydäntä. Tämä aiheutti ensimäisinä päivinä noita syviä epätoivon hetkiä, jotka eivät anna tilaa millekään muulle ajatukselle. Hän oli aamusta iltaan vaipuneena lohduttomaan suruun koettaen muistella tuhansia seikkoja vainajasta, helliä sanoja, hänen entistä ulkonäköään, vaatteita, joita hän oli ennen käyttänyt, aivankuin hän olisi koonnut muistonsa pohjaan pyhäinjäännöksiä ja poiminut hävinneestä menneisyydestä kaikki ne herttaiset ja pienet muistot, jotka nyt antoivat virikettä hänen julmille kuvitelmilleen. Kun hän sitten oli tullut siihen epätoivon puuskaan, että hänellä oli tuontuostakin hermo- ja pyörtymiskohtauksia, niin tämä kasaantunut tuska purskahti kyyneleiksi, joita yöt päivät virtasi hänen silmistään.

Eräänä aamuna, kun hänen kamarineitonsa astui huoneeseen ja oli avannut ikkunaluukut ja verhot kysyen: "Kuinka voi rouva tänään?" hän vastasi tuntiessaan itsensä itkemisestä kovin uupuneeksi: "En ollenkaan hyvin. Totisesti en enää jaksa."

Kamarineiti, joka piti teetarjotinta, katseli emäntäänsä, ja liikutettuna siitä, että näki hänet niin kalpeana valkeassa vuoteessa, sopersi surullisella ja vilpittömällä äänellä:

— Todellakin, rouva on hyvin huonon näköinen. Rouva tekisi hyvin, jos hoitaisi itseänsä.

Äänensävy, jolla tämä sanottiin, teki kreivittären sydämeen pienen pistoksen, aivan kuin neulankärki, ja heti kamarineidon lähdettyä hän nousi mennäkseen katsomaan kasvojaan suuresta kaappipeilistä.

Hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään siinä itsensä, hän kauhistui sisäänpainuneita poskia, punaisia silmiä, ja koko sitä hävitystä, jonka olivat hänessä aikaansaaneet nämä muutamat kärsimyksenpäivät. Hänen kasvonsa, jotka hän tunsi niin hyvin, joita hän oli katsellut niin monenlaisesta erilaisesta peilistä, joiden kaikki ilmeet, kaikki hienoudet, kaikki hymyilyt hän tunsi, joiden kalpeutta hän oli usein lieventänyt, joiden pieniä väsymyksen merkkejä korjaillut ja joista hän oli hävittänyt hienoja ryppyjä, jotka näkyivät täydessä päivänvalossa silmäkulmissa, näyttivät hänestä yhtäkkiä toisen naisen kasvoilta, uusilta kasvoilta, jotka olivat menettäneet alkuperäisen muotonsa ja jotka olivat parantumattomasti sairaat.

Nähdäkseen itsensä paremmin, paremmin todetakseen tämän odottamattoman onnettomuuden, hän lähestyi peiliä, niin että kosketti sitä otsallaan ja että hänen hengityksensä, levittäen vesihuurun lasille, himmensi ja poisti melkein sen kalpean kuvan, jota hän katseli. Hänen täytyi silloin ottaa nenäliina pyyhkiäksensä pois hengityksensä sumun, ja vavahtaen oudosta liikutuksesta hän tutki kauan ja kärsivällisesti kasvojensa muutoksia. Kevyin sormin hän ojenteli poskien ihoa, siloitti otsanahkaa, kohotti hiukset, ja käänsi silmäluomet nurin nähdäksensä silmävalkuaisen. Sitten hän avasi suunsa, tarkasti vähän tummenneita hampaitaan, joissa kimalteli kultamurusia, häntä huolestutti sinertävät ikenet ja keltainen ihonväri poskien ja ohimojen yläpuolella.

Hän kiintyi niin tähän lakastuvan kauneuden tarkasteluun, ettei hän kuullut ovea avattavan ja että hän säpsähti sydämensä pohjaan saakka, kun hänen kamarineitonsa hänen takanaan seisten sanoi hänelle:

— Rouva on unhoittanut juoda teensä.

Kreivitär kääntyi hämillään, yllätettynä, häpeissään, ja palvelijatar arvaten hänen ajatuksensa, jatkoi:

— Rouva on liiaksi itkenyt, ei mikään ole sen pahempaa iholle kuin kyyneleet. Ne tyhjentävät sen. Ne ovat vedeksi muuttuvaa verta.

Kun kreivitär lisäsi surullisesti:

— Onhan sitä jo ikääkin, niin kamarineito huudahti:

— Oi, rouva ei ole vielä siinä iässä! Muutamia päiviä lepoa ja mitään ei ole enää näkyvissä. Mutta rouvan täytyy kävellä ja varoa hyvin itkemistä.

Heti pukeuduttuansa kreivitär meni puistoon, ensimäisen kerran äitinsä kuoleman jälkeen hän kävi pienessä hedelmäpuutarhassa, jossa hän ennen mielellään hoiteli ja poimi kukkia, sitten hän kulki purolle saakka ja käveli sitä pitkin aina aamiaiseen saakka.

Istuutuessaan vastapäätä miestään, tyttärensä viereen, hän kysyi, saadaksensa tietää heidän ajatuksensa:

— Tunnen itseni paremmaksi tänään. Minun ei enää pitäisi olla niin kalpea.

Kreivi vastasi:

— Oo, te olette vielä hyvin huonon näköinen.

Hänen sydämensä närkästyi ja itkemishalu kostutti hänen silmänsä, sillä hän oli jo tottunut kyynelehtimään.

Aina iltaan saakka, sen jälkeisenä päivänä ja seuraavina päivinä, joko hän sitten ajatteli äitiänsä taikka itseänsä, hän tunsi joka hetki nyyhkytysten paisuttavan kurkkuansa ja nousevan hänen silmäluomiinsa; mutta ollaksensa päästämättä niitä leviämään ja uurtamaan hänen poskiaan hän pidätti ne itsessään, ja yli-inhimillisillä tahdonponnistuksilla siirtäen ajatuksensa muihin asioihin, pitäen sitä kurissa, hilliten sitä ja poistaen sen kärsimyksistään, hän ponnisteli kaikki voimansa lohduttautuakseen, virkistyäkseen, ollakseen enää ajattelematta surullisia asioita, että saisi hipiänsä terveyden takaisin.

Erittäinkään hän ei tahtonut palata Parisiin ja ottaa vastaan Olivier Bertiniä olematta tullut entiselleen. Käsittäen että hän oli liiaksi laihtunut, ja että hänen ikäistensä naisten ihon täytyy olla täysi voidakseen säilyä verevänä, hän haki ruokahalua maanteillä ja läheisissä metsissä kuljeskelemalla, ja vaikka hän palasi väsyneenä ja nälättä, hän koetteli kuitenkin väkisin syödä paljon.

Kreivi, joka tahtoi hänet takaisin Parisiin, ei ymmärtänyt ollenkaan hänen itsepäisyyttään. Vihdoin hänen voittamattoman vastustuksensa nähdessään hän selitti lähtevänsä yksin jättäen kreivittärelle täyden vapauden palata, milloin häntä haluttaisi.

Seuraavana päivänä kreivitär sai sähkösanoman, joka ilmoitti Olivierin saapumisen. Hän sai halun paeta, niin kovin pelkäsi hän Bertinin ensimäistä katsetta. Hän olisi tahtonut odottaa vielä viikon tai pari. Yhdessä viikossa voi hoitelemalla itseään muuttaa kokonansa kasvonsa, koska naiset, vieläpä hyvin voivat ja nuoret, jotka joutuvat ulkonaisten vaikutusten alaisiksi, ovat vaikeasti tunnettavissa päivästä toiseen. Mutta tuo ajatus, että hänen pitäisi esiintyä täydessä päivänvalossa taivasalla Olivierin edessä tässä kirkkaassa elokuun valaistuksessa niin pirteän ja raikkaan Annetten rinnalla, teki hänet niin levottomaksi, että hän päätti heti olla menemättä asemalle ja odottaa Bertiniä vierashuoneen puolihämyssä.

Hän oli noussut huoneeseensa ja ajatteli. Lämpimät tuulenhengähdykset liikuttivat aika-ajoittain ikkunanverhoja. Sirkkojen sirinä täytti ilman. Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseään näin surulliseksi. Tämä ei ollut enää tuota masentavaa tuskaa, joka oli murjonut hänen sydäntään, joka oli sitä repinyt ja raadellut vanhan, hellästi rakastetun äitivainajan hengettömän ruumiin ääressä. Tämä tuska, jonka hän oli luullut parantumattomaksi, oli muutamissa päivissä vaimentunut siinä määrässä, ettei se ollut jälellään enää kuin muistossa; mutta hän tunsi nyt kulkevansa uponneena syvään surumielisyyden virtaan, johon hän oli joutunut aivan hiljaan ja josta hän ei enää pääsisi irti.

Hänellä oli halu, vastustamaton halu itkeä, mutta hän ei tahtonut. Joka kerta kun hän tunsi silmäluomensa kosteiksi, hän kuivasi ne ripeästi, nousi kävelemään, katseli puistoa ja mustia korppeja, jotka lentelivät hitaasti suurien havupuiden yläpuolella sinisellä taivaalla. Sitten hän meni peilin eteen, arvosteli itseänsä yhdellä silmäyksellä, poisti kyyneleen jäljen, hipaisten silmäkulmaa riisijauhehuiskulla, ja katseli kelloa koettaen arvata, mille kohden tietä jo Bertin oli saapunut.

Niinkuin kaikki naiset, jotka ovat joko perusteettoman laikka todellisen sielunsurun vallassa, hän oli kiintynyt maalariin mielettömällä hellyydellä. Eikö hän ollut kaikki hänelle kaikki, kaikki, enemmän kuin elämä. Kaikki se miksi tulee ihmisolento, kun sitä rakastaa yksinomaan ja kun tuntee vanhenevansa.

Yhtäkkiä hän kuuli kaukaa piiskan läiskähdyksen, juoksi ikkunaan ja näki kahden täyttä ravia juoksevan hevosen vetämien vaunujen kiertävän puistonurmikkoa. Istuen Annetten vieressä, vaunujen perällä, Olivier heilutti nenäliinaansa huomatessaan kreivittären, joka vastasi tähän merkkiin molemmin käsin heitetyin tervehdyksin. Sitten hän laskeutui alakertaan sydän sykkien, mutta nyt onnellisena, täydellisesti ilosta väräjävänä siitä, että tunsi hänen olevan lähellä, sai puhua hänelle ja nähdä hänet.

He kohtasivat toisensa eteisessä, suuren salongin oven edessä.

Bertin aukasi sylinsä hänelle voimatta vastustaa tunnepurkaustaan, ja äänellä, jota lämmitti todellinen liikutus, hän virkkoi:

— Voi kreivitär parka! Sallikaa minun suudella teitä!

Rouva de Guilleroy sulki silmänsä, kumartui, painautui häntä vasten, ojentaen poskensa, ja kun Bertin painoi niille huulensa, hän kuiskasi tämän korvaan: "rakastan sinua."

Sitten Olivier, päästämättä kreivittären käsiä, joita hän puristi, katseli häntä ja sanoi:

Noh, ja teidän surulliset kasvonne?

Kreivitär tunsi pyörtyvänsä. Taiteilija jatkoi:

— Niin, hiukan kalvakat; mutta se ei tee mitään.

Kiittääkseen häntä kreivitär sopersi:

— Voi, rakas ystävä! — Keksimättä mitään muuta sanottavaa.

Mutta taiteilija oli kääntynyt ympäri hakien takanansa Annettea, joka oli hävinnyt, ja lausui äkkiä:

— Eikös olekin omituista nähdä teidän tyttärenne surupuvussa?

— Miksi? kysyi kreivitär.

Taiteilija huudahti erikoisen innokkaana:

— Kuinka, miksi? Mutta sehän on teidän kuvanne, jonka minä olen maalannut, sehän on minun tekemäni kuva! Sellainen olitte te, kun tapasin teidät muinoin ensimäisen kerran tullessani herttuattaren luo! Tehän muistatte tuon oven, jossa te jouduitte minun katseeni eteen niinkuin fregatti joutuu linnoituksen tykin eteen. Totta totisesti! Kun minä näin hänet asemalla äsken, tuon pienokaisen, seisomassa asemasillalla aivan mustassa puvussa hiuksiensa kultainen loiste kasvojensa ympärillä, niin vereni ei tehnyt kuin yhden kierroksen. Luulin rupeavani itkemään. Sanon teille, että se on sellaista, että siitä voisi tulla hulluksi, kun on tuntenut teidät, niinkuin minä, joka olen katsellut teitä paremmin, kuin kukaan, ja rakastanut teitä enemmän, kuin kukaan ja ikuistuttanut teidät kuvassa, rouva kreivitär. Ah! varmaan luulin, että te olitte lähettänyt hänet yksin rautatieasemalle herättääksenne minussa tämän hämmästyksen. Hyvä Jumala kuinka minä ällistyin! Niinkuin sanoin jo, se on sellaista, että siitä voi tulla hulluksi!

Hän huusi:

— Annette! Nané!

Nuoren tytön ääni vastasi ulkoa, sillä hän antoi sokeria hevoselle:

— Täällä minä olen, täällä.

— Tulehan tänne hiukan.

Hän riensi paikalle.

— Kuule, asetuhan äitisi viereen.

Hän asettui, ja taiteilija vertasi heitä; mutta hän toisti konemaisesti: "niin, se on hämmästyttävää, se on hämmästyttävää", sillä he olivat vähemmän toistensa näköisiä tässä rinnakkain, kuin jättäessään Parisin, kun nuori tyttö oli tässä mustassa puvussa saanut uuden loistavan nuoruuden ilmeen, sen sijaan kun äidillä ei enää pitkään aikaan ollut ollut tuota tukan ja hipiän leimuavaa valaistusta, jolla hän ennen aikaan oli huikaissut ja hurmannut maalarin tavatessaan hänet ensimmäisen kerran.

Sitten kreivitär ja taiteilija astuivat vierashuoneeseen. Bertin näytti säteilevän riemusta.

— Ai! Olipa se sentään hyvä ajatus, että tulin tänne! sanoi hän.

Hän oikaisi puhettaan:

— Oikeastaan se olikin miehenne, joka keksi tämän ajatuksen. Hän käski minun tuomaan teidät Parisiin. Ja minä, tiedättekö, mitä minä ehdottelen? — Ette, eikö niin? — No, minä ehdottelen päinvastoin, että jäämme tänne. Tässä kuumuudessa Parisi on inhoittava, sensijaan kuin maaseutu on suloinen. Jumalani, mitenkä hyvältä tuntuu!

Päivän painuessa iltaan huokui puistosta viileyttä, puiden lehdet alkoivat väristä ja maasta purkautui melkein näkymätöntä höyryä, joka loi taivaanrannalle kevyen, läpinäkyvän verhon. Kolme lehmää kulki pää kumarassa laitumella, syöden ruohoa ahmimalla, ja neljä riikinkukkoa pyrähti kovasti räpyttäen siipiään yöpuulleen seeterille, jossa niillä oli tapana nukkua linnan ikkunan alapuolella. Koiranhaukuntaa kuului kaukaa tasangolta, ja tämän iltapäivän tyyneessä ilmassa lensi ihmisäänten huutoja, yksinäisiä lauseita, joita heiteltiin peltojen poikki toiselta maakaistaleelta toiselle, sekä noita lyhyitä kurkkuäänisiä huutoja, joilla ajeltiin karjaa kotiin.

Ja maalari, paljain päin, silmät loistavina hengitti täysin siemauksin; ja kun kreivitär katseli häntä, sanoi hän:

— Kas tämä on onnea! Kreivitär lähestyi häntä.

— Se ei kestä ikuisesti.

— Ottakaamme se silloin kuin se tulee. Kreivitär virkkoi silloin hymyillen:

— Tähän saakka ette ole pitänyt maaseudusta.

— Nyt minä pidän siitä, koska tapaan teidät siellä. Minä en osaisi enää elää paikassa, jossa teitä ei ole. Kun on nuori, voi rakastaa kaukaa, kirjeissä, ajatuksissa, pelkässä hurmiossa, ehkä sen vuoksi, että tuntee elämän edessään, ehkä myöskin siksi, että silloin ihmisellä on enemmän intohimoa kuin sydämen tarpeita; minun iässäni päinvastoin rakkaus on tullut heikon tottumukseksi, se on haavoittuneen sielun hoitelemista, sielun, joka ei lennä enää kuin toisella siivellä ja pääsee sentähden huonommin kiitämään ihannettaan kohti. Sydän ei enää haltioidu, vaan sillä on itsekkäitä tarpeita. Ja sitten minä tunnen varsin hyvin, ettei minulla enää ole aikaa menetettävänä nauttiakseni loppuosasta elämääni.

— Oi, te vanhus! sanoi kreivitär ja tarttui hänen käteensä.

Taiteilija toisti:

— Niin kyllä, niin kyllä, olen vanha. Kaikki osoittaa sitä: hiukseni, muuttuva luonteeni, saapuva surumielisyys. Tuhattulimaista, siinäpä jotain, jota en ole tähän saakka tuntenut: surumielisyys! Jos minulle olisi sanottu, kun olin 30-vuotias, että jonakin päivänä tulisin surulliseksi, ilman syytä, levottomaksi, tyytymättömäksi kaikkeen, niin en olisi sitä uskonut. Se todistaa, että sydämeni myös on vanhentunut.

Kreivitär vastasi hyvin varmana:

— Oi, minulla, minulla on aivan nuori sydän. Se ei ole muuttunut. Se on ehkä nuortunut. Se on ollut 20-vuotias, mutta nyt se ei ole kuin 16-vuotias.

He jäivät pitkäksi aikaa avonaiseen ikkunaan, näin jutellen, sulautuneina ilman tunnelmaa, aivan lähellä toisiansa, lähempänä, kuin he koskaan olivat olleet tällä hellyyden hetkellä, joka oli yhtä hämärä kuin illankin hetki.

Palvelija astui sisään ilmoittaen:

— Rouva kreivitär, päivällinen on pöydässä.

Kreivitär kysyi:

— Oletteko ilmoittanut tyttärelleni?

— Neiti on ruokasalissa. He istuutuivat pöytään kaikki kolme. Ikkunaluukut olivat suljetut, ja kaksi suurta kuusihaaraista kynttelikköä valaisi Annetten kasvoja, peitti hänen päänsä ikäänkuin kultajauheella. Bertin, hymyillen, ei lakannut katselemasta häntä.

— Jumalani, kuinka hän on kaunis mustassa puvussaan, sanoi hän.

Ja hän kääntyi kreivittäreen päin ihaillessaan tytärtä, ikäänkuin kiittääksensä äitiä siitä, että tämä oli valmistanut hänelle moisen huvin.

Kun he palasivat saliin, oli kuu noussut puiston puiden yläpuolelle. Niiden pimeä röykkiö näytti suurelta saarelta, ja niiden tuolla puolen oleva maaseutu oli aivan kuin meri, peittyneenä pieneen sumuun, joka liiteli tasankojen pinnalla.

— Oi äiti, menkäämme kävelemään, sanoi Annette. Kreivitär suostui siihen.

— Minä otan Julion.

— Ota vaan, jos haluat. He läksivät ulos. Nuori tyttö kulki edellä huvitellen koiran kanssa. Kulkiessaan pitkin nurmikkoa he kuulivat lehmien puhaltelevan, jotka herättyään ja tuntiessaan vihollisensa kohottivat päätään katsellakseen. Kauempana kuu pujotteli puiden oksien lomitse hienoa sädevihmaansa, joka lipui maahan saakka kostuttaen lehdet ja levisi tielle pieninä, keltaisina valoläikkinä. Annette ja Julio juoksivat, heillä tuntui olevan molemmilla tänä kirkkaana yönä sama iloinen ja tyhjä sydän, jonka päihtymys purkautui hypyiksi.

Aukeilla paikoilla, joihin kuun valovirta laskeutui kuin kaivoihin, nuori tyttö näytti ilmestykseltä, ja maalari kutsui hänet takaisin hämmästyneenä tästä mustasta näystä, jonka kasvot loistivat kirkkaina. Sitten kuin Annette oli jälleen lähtenyt, Bertin tarttui kreivittären käteen ja puristi sitä, ja usein hän haki hänen huuliansa heidän kulkiessaan varjokkaimmissa paikoissa, ikäänkuin joka kerta Annetten näkeminen olisi elvyttänyt hänen sydämensä kärsimättömyyttä.

Vihdoin he saapuivat tasangon reunalle, josta tuskin enää voi arvata kaukana siellä täällä olevia maatilojen puistikkoja. Maidonkarvaisen huurun läpi, joka peitti pellot, ilmanranta tuli rajattomaksi, ja vieno hiljaisuus, tuon suuren, loistavan ja lämpimän avaran alueen elävä hiljaisuus oli täynnä sanoin lausumatonta toivoa, määrittelemätöntä odotusta, jotka tekevät kesäyöt niin suloisiksi. Hyvin korkealla taivaalla oli muutamia pieniä, pitkiä ja ohuita pilviä, jotka näyttivät muodostuneen hopeasuomuksista. Jos pysyi muutamia sekunteja liikkumattomana, niin kuuli tässä öisessä rauhassa epäselvää ja jatkuvaa elämänsohinaa, tuhansia hentoja kuiskeita, joiden sopusointu muistutti alussa hiljaisuutta.

Läheisellä niityllä päätti viiriäinen kaksinkertaisen huutonsa, ja Julio korvat pystyssä läksi salakavalasti hiipimään linnun molempia huilunääniä kohden. Annette seurasi sitä yhtä kevyenä kuin se, pidättäen henkeään ja kumarassa.

— Ah! sanoi kreivitär jäätyään yksin maalarin kanssa, miksi tällaiset hetket kuin tämä kuluvat niin nopeasti? Ei voi mitään pidättää, ei mitään säilyttää, ei ole edes aikaa nauttia sitä, mikä on hyvä. Se on jo lopussa.

Olivier suuteli hänen kättään ja virkkoi hymyillen:

— Oi, tänä iltana minä en ollenkaan filosofoi. Minä olen kokonaan vaipunut nykyhetkeen.

Kreivitär kuiskasi:

— Te ette rakasta minua niinkuin minä teitä!

— Ah! tosiaanko!…

Kreivitär keskeytti hänet:

— Niin, ette; te rakastatte minussa, niinkuin te sanoitte vallan hyvin ennen päivällistä, naista, joka, tyydyttää teidän sydämenne tarpeet, naista, joka ei koskaan ole tuottanut teille surua ja joka on hiukan luonut onnea teidän elämäänne. Sen minä tiedän, sen minä tunnen. Niin, minä olen tietoinen siitä ja minä iloitsen hehkuvasti siitä, että olen ollut teille hyvä, hyödyllinen ja avuksi. Te olette rakastanut, te rakastatte vielä kaikkea, mitä te löydätte minussa viehättävää, minun huomaavaisuuttani teitä kohtaan, minun ihailuani, minun alituista haluani miellyttää teitä, minun intohimoani ja sitä, että olen lahjoittanut teille koko sisäisen olemukseni. Mutta te ette rakasta minua. Käsitättekö! Oh, minä tunnen sen niinkuin tuntee kylmän ilman henkäyksen. Te rakastatte minussa tuhansia seikkoja, kauneuttani, joka jo lakastuu, uskollisuuttani, henkevyyttäni ja sitä mielipidettä mikä on maailmassa minusta ja mikä minulla on sydämessäni teistä; mutta te ette rakasta minua, ei mitään muuta kuin minua, ymmärrättekö?

Taiteilija hymähti ystävällisesti:

— Minä en oikein ymmärrä. Te järjestätte minulle hyvin odottamatta moittimiskohtauksen.

Kreivitär huudahti:

— Oi, hyvä jumala! Tahtoisin teidät saada ymmärtämään, kuinka minä rakastan teitä, minä! Nähkääs minä koetan esittää, mutta en löydä oikein sanoja. Kun minä ajattelen teitä, niin minä ajattelen teitä aina, minä tunnen sekä ruumiin että sielun pohjaa myöten sanomattoman hurmaavan halun kuulua teille ja vastustamattoman tarpeen antaa teille yhä enemmän itsestäni, tahtoisin uhrautua täydellisesti, sillä ei ole mitään parempaa, rakkaudessa, kuin antaa, antaa yhä kaikki, kaikki, elämänsä, ajatuksensa, ruumiinsa, kaikki mitä omistaa, ja hyvin tuntea antavansa ja olla valmis uskaltamaan kaikki antaaksensa yhä enemmän. Rakastan teitä aina siihen määrään, että rakastan kärsimystäkin teidän puolestanne, aina siihen määrään, että rakastan levottomuuttani, huolia, mustasukkaisuutta, tuskaani, joita minulla on, kun tunnen ettette enää ole hellä minua kohtaan. Minä rakastan teissä jotakuta, jonka itse olen keksinyt, jotakuta, joka ei ole ylhäisön Bertin, jota ihaillaan, jota tunnetaan, jotakuta, joka on yksinomaan minun, joka ei voi enää muuttua, joka ei voi vanheta ja jota minä en voi enää enemmän rakastaa, sillä minulla on häntä katsellakseni silmät, jotka eivät näe muuta kuin hänet. Mutta näitä asioita ei voi sanoa. Ihmisellä ei ole sanoja niitä ilmaistakseen.

Bertin toisti hyvin hiljaa, useita kertoja peräkkäin:

— Rakas, rakas, rakas, Any.

Julio palasi hyppien löytämättä viiriäistä, joka oli vaiennut sen lähestyessä, ja Annette seurasi sitä aivan juoksusta hengästyneenä.

— En jaksa enää, sanoi hän. Minä tartun teihin, herra maalari.

Hän alkoi nojata Olivieren vapaaseen käsivarteen ja he palasivat kotiin kulkien näin, Bertin heidän keskellään puiden synkissä varjoissa vaeltaen. He eivät puhuneet enää. Maalari kulki eteenpäin näiden molempien naisten valtaamana jonkunlaisen heidän välittömästä kosketuksestaan lähtevän sähkövirran täyttämänä. Hän ei koettanutkaan katsoa heitä, koska hän tunsi heidät lähellä itseään, sulkipa hän silmänsäkin paremmin tunteakseen. He opastivat, he johtivat häntä, ja hän asteli eteenpäin heidän hurmaamanansa, sekä vasemmalla puolella että oikealla puolella olevan, tietämättä kumpi oli vasemmalla, kumpi oikealla puolella, tietämättä, kumpi oli äiti, kumpi oli tytär. Hän antautui tahallaan ja harkitun itsetiedottomalla aistillisuudella tähän aistinharhaan. Koettipa hän vielä sekottaa heidät sydämessäänkin, olla ihan erottamatta heitä ajatuksissaan, ja hän tuuditti haluansa tämän sekotuksen viehätyksellä. Eikö tämä äiti ja tämä tytär, jotka olivat niin samankaltaiset, olleet vain yksi nainen? Ja eikö tytär näyttänyt tulleen maanpäälle yksin omaan verestääkseen hänen entistä rakkauttaan äitiin.

Kun hän uudestaan avasi silmänsä astuessaan linnaan niin tuntui hänestä, että hän nyt juuri olisi viettänyt elämänsä suloisimmat hetket, saanut kokea kaikkein omituisimman ja erittelemättömimmän ja täydellisimmän mielenliikutuksen, jonka mies voi tuntea, nimittäin olla yhtaikaa kahdesta eri naisesta lähtevän samanlaisen hellyyden hurmaamana.

— Ah, mikä erinomainen ilta! sanoi hän, kun he taas istuivat yhdessä lamppujen valossa.

Annette huudahti:

— Minä en tarvitse ollenkaan nukkua, minä; minä viettäisin vaikka koko yön kävelemällä, kun on kaunis ilma.

Kreivitär vilkasi seinäkelloon:

— Oh! kello on jo puoli kaksitoista. On mentävä nukkumaan, lapseni.

He erosivat, jokainen mennen huoneeseensa. Vieläpä nuori tyttökin, jota ei haluttanut mennä nukkumaan, vaipui hyvin pian uneen.

Seuraavana päivänä tavalliseen aikaan, kun kamarineito, avattuansa ikkunaverhot ja luukut, toi teetä ja katseli vielä unenpöpperössä olevaa emäntäänsä, virkkoi hän tälle:

— Rouva on terveemmän näköinen tänään.

— Luuletteko?

— Oi, kyllä. Kreivittären kasvot ovat paljon enemmän levänneen näköiset.

Kreivitär tiesi, vaikkei ollutkaan vielä itse katsellut peiliin, että se oli totta. Hänen sydämensä oli kevyt, hän ei kuullut enää sen voimakasta sykkimistä, ja hän tunsi taas elävänsä. Veri, joka kiersi hänen suonissaan, ei ollut enää niin raju, kuin eilen, kuuma ja kuumeinen, eikä enää kuljettanut koko hänen ruumiiseensa hermostuneisuutta ja levottomuutta, vaan se levitti siihen lämmintä hyvinvointia ja myöskin onnellista itseluottamusta.

Palvelijan poistuttua hän meni katsomaan itseään peilistä. Hän hämmästyi hiukan, sillä hän tunsi itsensä niin hyvinvoivaksi, että hän odotti löytävänsä itsensä uudelleen nuortuneena yhdessä ainoassa yössä useampia vuosia. Sitten hän käsitti tämän toivon lapselliseksi, ja vielä kerran katseltuaan itseänsä hän tyytyi toteamaan, että hänen hipiänsä oli hiukan helakampi, hänen silmänsä eivät enää olleet niin väsyneet ja että hänen huulensa olivat terveemmän väriset kuin eilen. Kun hänen sielunsa oli tyytyväinen, ei hän voinut tulla surulliseksi, ja hän hymyili ajatellen: "Niin, muutamissa päivissä tulen vallan terveeksi. Minä olen saanut kokea liian paljon toipuakseni niin pian."

Mutta hän jäi kauaksi, hyvin kauaksi aikaa istumaan pukeutumispöytänsä ääreen, jolle oli levitetty somassa järjestyksessä, pitsireunaiselle musliiniliinalle, hiotusta kristallista tehdyn peilin eteen, kaikki hänen pienet somistelukojeensa, elefantinluisin varsin, joissa oli hänen kruunulla koristettu nimimerkkinsä. Niitä oli siellä lukemattomia, erilaisia, jotka olivat tarkoitetut arkaluontoisiin ja salaisiin tehtäviin, toiset teräksisiä, aivankuin lääkärin työaseet, joita käytetään lasten pikkuvammoja korjatessa, toiset pyöreitä ja pehmeitä, jotka olivat tehdyt höyhenistä, untuvista, tuntemattomien eläimien nahasta, ja joiden avulla levitettiin hauraalle iholle silitteleviä, tuoksuavia jauheita, rasvaisia tahi nestemäisiä hajuaineita.

Kauan käsitteli hän niitä taitavin sormin, sivellen niillä ihoansa, huulista ohimoihin saakka, kosketellen sitä pehmeämmin, kuin suudelmin, korjaillen epätäydellisesti jälleen ilmaantuneita vivahduksia, vedellen viivoja silmien alle, hoidellen silmäripsiä. Kun hän sitten tuli alakertaan, niin oli hän melkein varma siitä, että ensimmäinen katse, jonka maalari häneen loisi, ei tulisi olemaan liian epäedullinen.

— Missä on herra Bertin? kysyi hän eteisessä kohtaamaltaan palvelijalta. Mies vastasi:

— Herra Bertin on hedelmätarhassa pelaamassa tennistä neidin kanssa.

Hän kuuli jo kaukaa heidän huutavan… Peräkkäin maalarin kaikuva ääni ja nuoren neidon hellä ääni ilmoittivat: viisitoista, kolmekymmentä, neljäkymmentä, etu, toinen etu, voitto.

Hedelmätarha, johon oli tasoitettu kenttä tennistä varten, oli suuri neliönmuotoinen nurmikko, jossa kasvoi omenapuita ja jota ympäröi eripuolilta puisto, kyökki- ja kasvitarha ja linnaan kuuluvat moisiot. Pitkin mäkeä, joka rajoitti sitä kolmelta puolelta niinkuin linnoitetun leirin varustukset, oli istutettu kukkia, pitkiä sarkoja kaikenlaisia kukkia, sekä luonnonkukkia että puutarhakukkia, ruusuja suuressa määrässä, neilikkoja, heliotrooppeja, fuksioita, reseedoita ja paljon muita, jotka antoivat ilmalle hunajan maun, kuten lausui Bertin. Mehiläiset muuten, joiden olkikupuiset pesät olivat rivissä keittiökasvitarhan säleaitaa pitkin, peittivät tämän kukkivan kedon vaalein ja surisevin parvin.

Juuri keskellä tätä hedelmätarhaa oli kaadettu muutamia omenapuita, jotta saataisiin tarpeeksi tilaa tennikselle ja tervattu verkko, joka oli jännitetty poikki tämän alueen, jakoi sen kahteen puoliskoon.

Annette toisella puolen, musta hame kohotettuna hiukan ylöspäin, paljain päin, näyttäen nilkkansa ja puoleksi pohkeensa syöksyessään tavoittelemaan lentävää palloa, kulki edestakaisin, juoksi silmät loistavina, posket punaisina vastustajansa erinomaisen ja varman pelin väsyttämänä ja hengästyttämättä.

Tämä, valkeat flanellihousut kiinnitettynä vyötäisille samanlaisen paidan päälle, lippalakki päässä, myös valkea sekin, ja vatsa hiukan eteenpäin ulkonevana, odotti kylmäverisesti palloa, arvosteli täsmällisesti sen putoamisen, otti vastaan sen ja lähetti takaisin sen kiiruhtamatta, juoksematta sillä hienolla sulavuudella, intohimoisella tarkkaavaisuudella ja ammattimiehen taitavuudella, joka hänelle oli ominaista kaikissa ruumiinharjoituksissa.

Annette huomasi ensiksi äitinsä, hän huudahti:

— Hyvää päivää, äiti; odota yksi minuutti, kun olemme lopettaneet tämän lyönnin.

Tämä yhden sekunnin hajamielisyys toi hänelle tuhon. Pallo syöksyi häntä vasten, nopeana ja matalana, melkein maassa vyöryvänä ja meni ulkopuolelle rajojen.

Sillä aikaa kuin Bertin huusi: "Voitto," ja kun nuori tyttö hämmästyneenä ja yllätettynä syytti taiteilijaa siitä, että tämä oli käyttänyt hänen tarkkaamattomuutta hyväkseen, niin Julio, jota oli harjoitettu hakemaan ja löytämään hävinneitä palloja, aivankuin viidakkoihin pudonneita pyitä, syöksyi sen jälestä, joka vieri hänen edellään nurmikolle, tempasi sen suuhunsa varovaisesti ja toi takaisin heiluttaen häntäänsä.

Maalari tervehti nyt kreivitärtä; mutta kun hän oli kiireissään uudestaan ryhtyäkseen peliin ja häntä innostutti taistelu tyytyväisenä siihen, että tunsi itsensä noreaksi, niin loi hän noihin, häntä varten niin huolellisesti hoidettuihin kasvoisin ainoastaan lyhyen ja hajamielisen katseen; sitten hän kysyi:

— Sallitteko? rakas kreivitär, pelkään nimittäin vilustuvan! ja saavani hermokipuja.

— Oi, tietysti, virkkoi tämä.

Kreivitär istuutui heinäkasalle, joka juuri samana aamuna oli leikattu, jotta pelaajat pääsisivät vapaasti liikkumaan ja sydän yhtäkkiä hiukan surullisena, hän katseli heitä.

Hänen tyttärensä, joka oli tuskastunut siitä, että aina menetti, innostui, kiihtyi, huudahti harmista taikka riemusta, hyökkäsi hurjasti taistelukenttänsä toisesta päästä toiseen, ja usein hänen hypätessään hiuskiharoita putosi, irtaantui nutturasta ja valui harteille. Hän tarttui niihin ja, maila polvien välissä, muutamissa sekunneissa, kärsimättömin liikkein, kiinnitti ne uudestaan muiden hiusten joukkoon muutamin suurin neulanpistoin.

Ja Bertin huusi kaukaa kreivittärelle:

— Eikö hän ole soma noin? Ja pirteä kuin päivä?

Niin, Annette oli nuori, hän voi juosta, hänellä voi olla kuuma, hän voi tulla punaseksi, hänen hiuslaitteensa voi aueta, hän voi uhmata kaikkea, sillä kaikki häntä kaunisti.

Kun he sitten ryhtyivät uudestaan pelaamaan tulisesti, niin kreivitär yhä enemmän surumielisenä ajatteli, että Olivier piti tätä pallopeliä, tätä lapsellista, levotonta häärimistä, tätä kissanpoikien huvia, jotka hyppivät paperipallojen jälkeen, parempana, kuin sitä suloista nautintoa, joka hänellä olisi istuessaan hänen luonaan tänä kuumana aamupäivänä, ja tuntiessaan hänet rakastavana nojaavan itseensä.

Kun sitten kaukaa kuului aamiaiskellon ensimäinen helinä, niin tuntui hänestä kuin hänet vapautettaisiin, kuin nostettaisiin taakka hänen sydämeltään. Mutta palatessaan nojautuneena Bertinin käsivarteen tämä sanoi hänelle:

— Minäpä huvittelin, kuin poikaveitikka. Onhan kauhean somaa olla tai ainakin luulla olevansa nuori. Niin! niin! muuta ei olekaan kuin se! Kun ei enää rakasta juoksemista, niin on kaikki lopussa!

Pöydästä lähdettyä kreivitär, joka, ensimmäisen kerran, edellisenä päivänä, ei ollut käynyt hautausmaalla, ehdotti että he menisivät sinne yhdessä, ja he lähtivät kaikki kolme kylään.

Täytyi kulkea metsän läpi, jossa virtasi puro nimeltään Rainette, — luultavasti oli se saanut sen pienistä sammakoista, joita se oli täynnä —, sitten oli kuljettava kappale aukeata ennenkuin saavuttiin kirkolle, joka oli rakennettu keskelle taloryhmää, jossa asuivat sekatavarakauppiaat, leipuri, lihakauppias, viinikauppias ja muutamia muita vaatimattomia kauppamiehiä, joilta talonpojat hankkivat tavaroita.

Menomatka oli hiljaista ja harrasta, vainajan ajatteleminen painoi mieliä. Haudalla molemmat naiset polvistuivat ja rukoilivat kauan. Kreivitär kumartuneena pysyi liikkumattomana, nenäliina silmien edessä, sillä hän pelkäsi itkevänsä ja kyynelien valuvan hänen poskilleen. Hän rukoili — ei, kuten hän oli tehnyt siihen saakka, aivan kuin esiinmanaten äitiänsä epätoivoisesti, kutsuen häntä haudan marmorin alta, siksi kunnes hän luuli raatelevaksi käyneestä mielenliikutuksestaan tuntevansa, että vainaja kuuli sen ja kuunteli häntä, vaan yksinkertaisesti sopertaen innokkaasti Pater nosterin ja Aave Marian pyhiä sanoja. Hänellä ei olisi ollut sinä päivänä sitä voimaa ja mielenkeskityskykyä, jota tarvittiin tämänlaiseen yksipuoliseen julmaan keskusteluun sen kanssa, mitä voi jäädä jälelle äidin maan alle kätketystä ruumiista. Muut ahdistukset olivat tunkeutuneet hänen naisen sydämeensä, olivat sen myllertäneet, runnelleet ja tehneet hajamieliseksi; ja hänen hehkuva rukouksensa nousi taivasta kohti täynnä epämääräisiä pyyntöjä. Hän rukoili Jumalaa, tutkimatonta Jumalaa, joka on heittänyt maanpäälle kaikki onnettomat elävät olennot, että hän säälisi häntä yhtä paljon, kuin sitä, jonka hän oli kutsunut luokseen.

Hän ei olisi voinut sanoa mitä hän jumalalta pyysi, sillä hänen pelkonsa oli vielä niin salassa ja epäselvä, vaan hän tunsi tarvitsevansa jumalallista apua, yliluonnollista tukea tulevia vaaroja ja tuskia vastaan, joita ei voinut välttää.

Annette, silmät suljettuina, oli myös sopertanut rukouskaavat ja sitten vaipunut haaveiluun, sillä hän ei tahtonut nousta ennenkuin äitinsäkään.

Olivier Bertin katseli heitä ajatellen, että hänellä oli edessään ihastuttava taulu ja katui, ettei hän voinut tehdä siitä luonnosta.

Kotimatkalla he alkoivat puhua ihmiselämästä kosketellen hellävaroin niitä säälittävän ja alakuloisen filosofian katkeria ja runollisia ajatuksia, jotka ovat usein keskustelunaiheena miesten ja naisten kesken, joita elämä hiukan haavoittaa ja joiden sydämet yhtyvät sekoittaen tuskansa.

Annette, joka ei ollenkaan ollut kypsynyt tällaisiin ajatuksiin, loittoni joka hetki poimimaan tien varrella olevilta kedoilta kukkia.

Mutta Olivier, jota halutti pitää hänet luonaan ja jota harmitti nähdessään hänen lakkaamatta lähtevän uudestaan liikkeelle, ei päästänyt häntä ollenkaan silmistään. Häntä kiusoitti, että Annettea huvitti enemmän kukkien väri, kuin hänen lausumansa ajatukset. Hänestä tuntui sanomattoman ikävältä, ettei voinut kiehtoa ja hallita tytärtä niinkuin äitiä, ja hänessä syntyi kova halu ojentaa kätensä, tarttua häneen kiinni, pidättää häntä ja kieltää häntä menemästä. Hän tunsi Annetten liian ripeäksi, liian nuoreksi, liian välinpitämättömäksi, liian vapaaksi, vapaaksi kuin lintunen, niin kuin koiranpentu, joka ei tottele, joka ei palaa kutsuttaessa, jolla on suonissaan riippumattomuus, tuo sievä vapaudenvaisto, jota ääni ja piiska eivät vielä ole voittaneet.

Houkutellakseen häntä taiteilija puhui hauskoista asioista, ja joskus hän kysyi jotakin Annettelta, koetti herättää hänessä kuuntelemisen halua ja hänen naisen uteliaisuuttaan; mutta olisi voinut luulla, että korkeana kaareutuvan taivaan oikullinen tuuli puhalsi Annetten päässä sinä päivänä, niinkuin aaltoileville tähkille, tempasi mukaansa hänen huomionsa ja hajoitteli sen avaruuteen, sillä hän oli tuskin vastannut häneltä odotettuun jokapäiväiseen sanaan, jonka hän heitti kahden pakonsa välillä hajamielisin katsein, kun hän jo palasi pikku kukkiensa luo. Bertin tuskastui lopuksi, poikamaisen kärsimättömyyden kiihoittamana, ja kun tytär tuli pyytämään äitiänsä kantamaan hänen ensimäistä kukkakimppuansa, että hän voisi poimia toisen, niin tempasi taiteilija hänet käsikoukkuun ja puristi hänen käsivartensa niin lujasti itseänsä vasten, ettei hän voinut päästä irti. Nuori tyttö rimpuili vastaan naurellen ja veti kaikin voimin päästäkseen karkuun; silloin Bertin miehenvaiston liikuttamana käytti heikkojen keinoa, ja kun ei hän voinut viehättää hänen huomiotansa puheella, niin osti hän sen asettamalla hänen keimailuhalunsa koetukselle.

— Sanohan minulle, virkkoi taiteilija, mikä kukka sinua enimmän miellyttää, niin teetän sinulle siitä rintaneulan.

Annette epäröi, yllätettynä.

— Rintaneulan, kuinka?

— Niin, samanvärisistä kivistä: rubiineista, jos se on unikukka: safiireista, jos se on ruiskukka, ja siihen lisäksi pienen smaragdilehden.

Annetten kasvot kirkastuivat tuosta sydämellisestä ilosta, jolla lupaukset ja lahjat elähdyttävät naisen piirteitä.

— Ruiskukka, virkkoi hän, se on sievä!

— No, olkoon menneeksi ruiskukka. Me menemme sen tilaamaan, heti kun olemme palanneet Parisiin.

Tyttö ei lähtenyt enää poimimaan kukkia, sillä häntä kiinnitti nyt taiteilijaan ajatus tuosta koristeesta, josta hän koetteli muodostaa itsellensä havainnollisen kuvan. Hän kysyi:

— Kestääkö kauan valmistaa sellaista esinettä?

Bertin nauroi, hän tunsi tytön valloitetuksi.

— Enpä tiedä, riippuu vaikeuksista. Tulemme kiiruhtamaan jalokivikauppiasta.

Annetten päähän juolahti yhtäkkiä kirvelevä ajatus. — Mutta minähän en voisi sitä käyttää, koska minulla on täysi suru.

Taiteilija oli pujottanut käsivartensa nuoren tytön käsivarren alle, ja vetäen häntä lähelle itseänsä:

— No, sinä säilytät rintaneulan, kunnes suruaikasi loppuu, se ei estä sinua sitä katselemasta.

Niinkuin eilen illallakin, Bertin oli heidän olkapäittensä välillä lujasti kiinni puristuneena ja kahlehdittuna, ja nähdäksensä kohoavan itseänsä kohti heidän siniset samankaltaiset silmänsä, pienine mustine terineen, hän puhui heille vuorotellen kääntäen päätään toisesta toiseen. Kun oli täysi päivänpaiste, niin hän vähemmän sekotti nyt kreivitärtä Annetteen, mutta hän sekoitti yhä enemmän tytärtä siihen muistoon, joka syntyi hänelle uudestaan siitä, mitä äiti oli ollut hänelle. Häntä halutti suudella kumpaakin heistä, toista löytääksensä uudestaan hänen poskiltaan ja niskastaan hiukan sitä ruusun- ja vaaleanväristä viehkeyttä, josta hän ennen oli nauttinut ja jonka hän näki nyt ihmeellisesti uudestaan ilmestyneen, toista, koska hän rakasti häntä yhä ja tunsi hänestä lähtevän voimakkaan kehoituksen uudistaa entinen tapa. Vieläpä hän totesi tällä hetkellä, ja käsitti että hänen jo jonkun aikaa laimentunut kaipuunsa ja hänen rakkautensa kreivittäreen olivat elpyneet uuden eloon heränneen nuoruuden nähdessään.

Annette läksi uudestaan hakemaan kukkia. Olivier ei kutsunut häntä enää takaisin, ikäänkuin hänen käsivartensa läheinen kosketus ja sen jättämän ilon tyydytys olisivat häntä rauhoittaneet, vaan hän seurasi tyttöä kaikissa hänen liikkeissään sillä mielihyvällä, jota tuntee nähdessään olentoja tahi esineitä, jotka kiehtovat silmiämme ja hurmaavat niitä. Kun hän palasi tuoden kimpun, taiteilija hengitti voimakkaammin, hakien, ajattelemattaan, takin hänestä, jotakin hänen hengityksestään, jotakin hänen ihonsa lämmöstä, hänen juoksustaan väräjävästä ilmasta. Hän katseli neitoa ihastuksella niinkuin katsellaan aamuruskoa, niinkuin kuunnellaan musiikkia, mielihyvän vavahduksin, kun tyttö kumartui, nousi uudestaan, kohotti molemmat käsivartensa yhtäaikaa korjatakseen tukkalaitettaan. Ja sitten yhä enemmän, hetki hetkeltä, hän loitsimistaan esiinloitsi taiteilijassa entisyyden! Annettella oli naurunilmauksia, pieniä sieviä eleitä, liikkeitä, jotka synnyttivät Bertinin suussa uudestaan ennen aikaan annettujen ja saatujen suudelmien maun: hän teki kaukaisesta entisyydestä, josta Bertin oli kadottanut tarkan aistimuksen, jotakin haaveillun nykyisyyden kaltaista; hän sekoitti aikakaudet, päivät, sydämensä iät, ja sytyttäen uudestaan kylmenneet tunteet liitti, ilman että taiteilija aavistikaan, menneen ajan tulevaan aikaan, muiston toivoon.

Hän kysyi itseltään, tarkasti tutkien muistonsa pohjia, oliko kreivittärellä täydellisimmässä kukkeudessaan ollut tämä vuohen notkea viehätys, tämä rohkea, oikullinen, vastustamaton viehätys, kuin juoksevan ja hyppivän eläimen sulo. Ei, hän oli ollut kehittyneempi ja vähemmän luonnonraikas. Kaupunginlapsena ja sitten myöskin naisena, joka ei koskaan ollut hengittänyt maaseudun ilmaa ja elänyt ruohokenttien keskuudessa, hän oli tullut kauniiksi seinien sisällä eikä taivaan auringon paisteessa.

Kun he olivat palanneet linnaan, ryhtyi kreivitär kirjoittamaan kirjeitä pienellä matalalla pöydällä, ikkunan komerossa; Annette nousi huoneeseensa, ja maalari läksi uudestaan kävelemään hitain askelin, sikari suussa, kädet selän takana, puiston kiemurtelevia teitä. Mutta hän ei mennyt niin kauaksi, että olisi menettänyt näkyvistä talon valkeaa julkisivua ja suippokärkistä kattoa. Heti kun se oli hävinnyt puu- taikka pensasryhmien taakse, lankesi varjo hänen sydämelleen, aivan kuin pilvi peittää auringon, ja kun se uudestaan näkyi keskeltä vihannuuksia, pysähtyi hän muutamiksi sekunneiksi katsellakseen korkeiden ikkunoiden kahta ääriviivaa. Sitten hän taas alkoi kävellä.

Hän tunsi itsensä rauhattomaksi, mutta tyytyväiseksi. Mihin? Kaikkeen.

Ilma tuntui hänestä puhtaalta, elämä suloiselta sinä päivänä. Hän tunsi uudestaan ruumiissaan pienen pojan keveyttä, halua juosta ja siepata käsillään kiinni keltaisia perhosia, jotka hyppelivät nurmikon yllä, niinkuin ne olisivat ripustetut kimmoavien lankojen päihin. Hän hyräili oopperasäveleitä. Useita kertoja peräkkäin hän toisti Gounodin kuuluisaa lausetta: "salli minun katsella kasvojasi", keksien siinä syvän ja hellän ilmeen, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.

Yhtäkkiä hän kysyi itseltään, kuinka voi tapahtua, että hän niin nopeasti oli tullut erilaiseksi eilisestä. Silloin Parisissa hän oli tyytymätön kaikkeen, kyllästynyt ja ärtynyt, tänään rauhallinen, kaikkeen tyytyväinen; olisi luullut, että joku suopea Jumala olisi muuttanut hänen sielunsa. "Tuon hyvän Jumalan," ajatteli hän, "olisi pitänyt muuttaa myöskin ruumiini samalla kertaa ja nuorentaa minua hiukan." Yhtäkkiä hän huomasi Julion, joka ajeli otusta tiheikössä. Hän kutsui sen, ja kun koira oli tullut ja asettanut hänen kätensä alle pitkien, kiharoiden korvien reunustaman, hienon päänsä, Bertin istuutui ruohostoon sitä paremmin hyväilläkseen, sanoi sille ystävällisiä sanoja, asetti sen syliinsä, ja heltyen sitä silittelemään suuteli sitä, niinkuin tekevät naiset, joiden sydän tulee liikutetuksi joka tilaisuudessa.

Päivällisen jälkeen sen sijaan, että olisi menty ulos, kuten eilen, vietettiin ilta kolminkesken salongissa.

Kreivitär sanoi yhtäkkiä:

— Meidän täytynee kuitenkin lähteä Parisiin.

Olivier huudahti:

— Oi, älkää puhuko vielä siitä! Te ette tahtoneet lähteä Roncièrestä, kun minä en ollut täällä; minä saavuin ja nyt te ette ajattele mitään muuta, kuin pois livistämistä.

— Mutta, rakas ystäväni, sanoi kreivitär, emmehän voi kuitenkaan asua täällä rajattoman kauan kaikki kolme.

— Eihän ole kysymystäkään rajattoman pitkästä ajasta, vaan muutamista päivistä.

— Kuinka monta kertaa olen oleskellut teidän luonanne kokonaisia viikkoja?

— Niin, kyllä, mutta toisissa olosuhteissa, kun talo oli auki kaikille ihmisille.

Silloin Annette virkkoi mielistelevällä äänellä:

— Oi, äiti! vielä muutamia päiviä, kaksi tai kolme päivää. Hän opettaa minua niin hyvin pelaamaan tennistä. Minä suutun menettäessäni, ja sitten jälkeenpäin minä olen tyytyväinen, että olen edistynyt.

Vielä samana aamuna kreivitär oli aikonut pidentää aina sunnuntaihin saakka tätä ystävän salaperäistä oleskelua, ja nyt hän tahtoi lähteä, tietämättä miksi. Tämä päivä, jonka hän oli toivonut tulevan niin hyväksi, jätti hänen sieluunsa sanomattoman ja läpitunkevan surumielisyyden, aiheettoman pelon, sitkeän ja epämääräisen niinkuin aavistus.

Ollessaan yksin huoneessaan, hän koetti tutkia, mistä hänelle johtui tämä uusi synkkämielisyyden puuska.

Oliko hän joutunut sellaisen huomaamattoman mielenliikutuksen valtaan, jonka lievä kosketus oli niin ohimenevää laatua, että järki sitä ei ollenkaan muistanut, mutta jonka värähtely pysyy sydämen herkimmissä kielissä? Ehkä. Mikä mielenliikutus? Hän muisteli kyllä joitakuita hämäriä ikävyyksiä tuhansissa tunnevivahduksissa, joita hän oli läpäissyt ja joita jokainen minuutti toi mukanaan! Niin, ne olivat todellakin liian pieniä aiheuttaakseen hänelle mielenmasennusta. "Minä olen liian vaativainen, ajatteli hän. Minulla ei ole oikeutta näin kiusata itseäni."

Hän aukasi ikkunan, hengittääkseen yön ilmaa, ja jäi siihen, nojaten kyynärpäihinsä, katselemaan kuuta.

Heikko narina sai hänet katsahtamaan alaspäin. Olivier käveli linnan edessä. — Miksi sanoi hän menevänsä huoneeseensa; miksei hän minulle ilmoittanut, että hän menisi uudestaan ulos? Miksei hän pyytänyt minua tulemaan kanssaan? Hän tietää hyvin, että se olisi tehnyt minut onnelliseksi? Mitä hän siis ajattelee?

Tämä ajatus, ettei taiteilija ollut tahtonut häntä mukaansa tälle kävelylle, että hän oli pitänyt parempana mennä yksin tänä kauniina yönä ja yksin sikari suussa, sillä hän näki tulen punasen valon, yksin, kun hän olisi voinut valmistaa hänelle tämän ilon, että olisi vienyt hänet mukanaan; tämä ajatus, että Bertin ei lakkaamatta tarvinnut häntä, ei lakkaamatta halunnut häntä, heitti hänen sieluunsa uuden katkeruuden idun.

Hän meni sulkemaan ikkunansa, ettei näkisi häntä, ettei tulisi viekoitelluksi puhuttelemaan häntä, kun Bertin kohotti silmänsä ja huomasi hänet. Hän huudahti:

— Kas, te haaveilette tähtien valossa, kreivitär?

Tämä vastasi:

— Niin, te myöskin, mikäli näen?

— Oo, minä, minä tupakoin aivan yksinkertaisesti.

Kreivitär ei voinut vastustaa haluansa kysyä:

— Kuinka ette ole ilmoittanut minulle, että menette ulos?

— Tahdoin vaan polttaa yhden sikarin. Menen muuten sisään.

— Hyvää yötä, siis, ystäväni.

— Hyvää yötä kreivitär.

Kreivitär peräytyi aina matalalle tuolilleen saakka, istuutui siihen ja itki; kamarineitsyt, joka oli kutsuttu häntä riisumaan, nähdessään hänen punaset silmänsä, sanoi säälien:

— Ah, rouva tulee taas hankkimaan itsellensä surkeannäköiset kasvot huomiseksi.

Kreivitär nukkui huonosti kuumeen ja painajaisten ahdistamana.

Heti herättyänsä, ennenkuin soitti palvelijaa, hän avasi itse ikkunan ja verhot katsellakseen itseänsä peilistä. Hän oli hyvin väsyneen näköinen, silmäluomet paisuneet, hipiä keltainen; ja suru, jota hän sen johdosta tunsi, oli niin voimakas, että häntä halutti ilmoittaa olevansa sairas, jäädä vuoteeseen ja olla näyttäytymättä iltaan saakka.

Sitten yhtäkkiä lähtemisen tarve syntyi hänessä vastustamattomana; hän tahtoi lähteä heti ensimäisellä junalla, jättää tämän kirkkaan paikan, jossa nähtiin liian paljon maaseudun täydessä päivänvalossa murheen ja elämän häviämättömiä väsymyksen merkkejä. Parisissa eletään asuntojen puolivarjossa, joihin raskaat verhot, vieläpä keskellä päivää, eivät päästä tulemaan kuin lievää valoa. Siellä hän tulisi taas ennalleen, tulisi kauniiksi omatessaan tuon kalpeuden, jota tarvitaan tässä himmeässä ja hillityssä valaistuksessa. Silloin Annetten kasvot kulkivat hänen silmiensä ohi punaisina, tukka hiukan epäjärjestyksessä, niin raikkaina, — kun hän pelasi tennistä. Hän käsitti nyt tuon tuntemattoman levottomuuden, josta hänen sielunsa oli kärsinyt. Hän ei ollenkaan kadehtinut tyttärensä kauneutta, ei todellakaan, vaan hän tunsi, hän tunnusti itsellensä ensimäisen kerran, ettei enää pitänyt näyttäytyä hänen rinnallaan kirkkaassa päivänvalossa.

Hän soitti, ja ennenkuin joi teetä, antoi määräykset lähtöä varten, kirjoitti sähkösanomat, tilasipa vielä sähköteitse päivällisenkin kaupungista, teki tilinsä selviksi, jakeli viimeiset käskyt, järjesti kaikki vähemmässä kuin puolessa tunnissa kuumeentapaisen ja kasvavan kärsimättömyyden vallassa.

Kun hän tuli alakertaan, niin Annette ja Olivier, jotka olivat jo edeltäpäin saaneet tietää hänen päätöksestään, tiedustelivat häneltä sitä hämmästyneenä. Sitten nähdessään, ettei hän voinut esittää mitään tarkkaa ja selvää syytä tähän äkilliseen lähtöön, he alkoivat hiukan murista ja osoittivat tyytymättömyyttään aina siihen saakka, kun he erkanivat rautatienasemalla Parisissa.

Kreivitär kysyi ojentaessaan kättänsä jäähyväisiksi maalarille:

— Tahdotteko tulla huomenna päivällisille?

Hän vastasi hiukan äreänä:

— Tietystikin minä tulen. Yhdentekevää muuten, mutta ei ollut kaunista se mitä te teitte. Meillä oli niin hyvä siellä maalla, kaikilla kolmella.

III.

Heti kun kreivitär oli yksin tyttärensä kanssa vaunuissa, jotka veivät hänet kotiinsa, tunsi hän yhtäkkiä itsensä tyyneksi, rauhoittuneeksi, aivan kuin hän olisi läpäissyt kovin pelätyn taudinkohtauksen. Hän hengitti paremmin, hymyili taloille, tunsi jälleen riemuiten koko tämän kaupungin, josta aitoparisilaiset näyttävät kuljettavan tutunomaisia yksityiskohtia silmissään ja sydämessään. Jokainen huomattu puoti herätti hänessä mielikuvan kokonaisesta rivistä samalla bulevardilla toisiaan seuraavia, ja saattoi arvaamaan kauppiaan kasvot, jotka niin usein olivat nähdyt näyteikkunan takaa. Hän tunsi itsensä pelastuneeksi! Mistä? Rauhoittuneeksi! Miksi? Itseensäluottavaksi! Minkä johdosta?

Kun vaunut olivat pysähtyneet ajoportin holviin, nousi hän niistä kevyesti ja astui sisään, niinkuin paetaan portaiden varjoon, sitten salin varjoon ja sitten huoneensa varjoon. Sitten hän jäi seisomaan hetkeksi tyytyväisenä siihen, että oli siellä turvassa, tässä Parisin hämärässä ja epämääräisessä päivänvalossa, joka valaisee tuskin, antaa arvata yhtä paljon kuin nähdä, jossa voidaan näyttää, mitä halutaan ja peittää, mitä tahdotaan; ja harkitsematon muisto loistavasta valosta, jossa kylpi koko maaseutu, säilyi vielä hänessä loppuneen kärsimyksen vaikutelmana. Kun hän meni ruokasaliin päivälliselle, hänen miehensä, joka juuri oli tullut kotiin, suuteli häntä hellästi ja sanoi hymyillen:

— Ah, tiesinpä hyvin minä, että ystävämme Bertin toisi teidät sieltä. Enpä ollutkaan typerä lähettäessäni hänet sinne.

Annette vastasi vakavasti, tuolla erikoisella äänellä, joka hänellä oli aina, silloin kun hän laski leikkiä nauramatta:

— Oi, hänellä oli paljon vaivaa. Äiti ei tahtonut voida tehdä päätöstä.

Kreivitär ei sanonut mitään, hän oli hämillään.

Kun oli kielletty päästämästä ketään sisään, ei sinä iltana ollut vieraita. Seuraavan päivän rouva de Guilleroy vietti kokonaan erilaisissa kauppaliikkeissä valitakseen ja tilatakseen kaikkea, mitä tarvitsi. Hän piti nuoruudestaan, melkein lapsuudestaan saakka noista pitkistä koettelemistilaisuuksista suurien makasiinien peilien edessä. Astuttuaan tällaiseen liikkeeseen, hän tunsi iloitsevansa ajatellessaan kaikkien yksityisseikkojen pikkumaista uudistumista näiden Parisin-elämän kulissien sisässä. Hän rakasti suuresti niiden neitien hameiden kahinaa, jotka kiirehtivät hänen luokseen hänen sisään astuessaan, heidän hymyilyään, heidän tavaran tarjoilemistaan, heidän tiedustelujaan, ja rouva ompelijatar, muotikauppias, tahi kureliivikauppias, oli hänestä tärkeä henkilö, jota hän kohteli taiteilijana tiedustellessaan häneltä neuvoa näissä asioissa. Hän piti vielä erittäin siitä, että nuorten tyttöjen taitavat kädet koskettelivat häntä riisuessaan häneltä vaatteet ja pukiessaan hänet uudestaan ja antaessaan hänen pyöriä hellävaroin viehättävän loistonsa heijastuksen edessä. Se vavahdus, jonka heidän kevyet sormensa aiheuttivat kulkiessaan hänen ihollaan, hänen kaulallaan taikka hiuksillaan, oli hänen hienon naisen elämänsä parhaita ja suloisimpia pikkuherkutteluja.

Sinä päivänä kuitenkin hän tunsi tulevansa tuskallisena astumaan, ilman verhoa ja paljain päin, näiden kaikkien, vilpistelemättömien peilien eteen. Hänen ensimäinen käyntinsä muotikauppiaalla rauhoitti hänet. Ne kolme hattua, jotka hän valitsi, sopivat hänelle ihastuttavasti, sitä hänen ei tarvinnut epäillä, ja kun kauppias oli sanonut hänelle vakaumuksella; "Oi, rouva kreivitär, vaaleaveristen ei pitäisi koskaan jättää surupukua," hän läksi hyvin tyytyväisenä ja astui täynnä itseluottamusta toisten tavaranhankkijoiden luo.

Sitten hän löysi kotoaan häntä tervehtimässä käyneen herttuattaren kirjelipun, jossa ilmoitettiin hänen palaavan illalla; sitten hän kirjoitti kirjeitä; senjälkeen hän haaveili jonkun aikaa hämmästyneenä siitä, että tämä yksinkertainen paikanvaihdos olisi siirtänyt menneisyyteen, joka näytti jo niin kaukaiselta, sen suuren onnettomuuden, joka oli häntä raadellut. Eipä hän edes voinut tulla vakuutetuksi siitä, että hänen paluunsa Roncièrestä olisi tapahtunut vasta eilen, niin suuresti oli hänen sieluntilansa muuttunut hänen Parisiin tulonsa jälkeen, ikäänkuin olisi tämä vähäpätöinen siirtyminen toiseen paikkaan lääkinnyt haavat umpeen.

Bertin saapui päivällisaikaan ja huudahti hänet nähdessään:

— Te olette huikaiseva tänä iltana! Ja tämä huudahdus levitti kreivittäreen lämpimän onnen ailahduksen.

Pöydästä noustua kreivi, joka oli intohimoinen biljardin pelaaja, tarjoutui pelaamaan yhden pelin Bertinin kanssa, ja molemmat naiset seurasivat heitä biljardisaliin, jossa kahvi tarjottiin.

Miehet pelasivat vielä kun herttuatar ilmestyi ja kaikki palasivat salonkiin. Rouva de Corbelle, ääni itkun tummentamana, ja hänen miehensä saapuivat samaan aikaan. Jonkun minuutin tuntui siltä, sanojen valittavasta äänestä päättäen, että kaikki aikoivat ruveta itkemään; mutta vähitellen mielenliikutusten ja kyselyjen jälkeen muuttui ajatuksen suunta toiseksi; äänten soinnut kirkastuivat yhtäkkiä ja alettiin jutella luonnollisesti, aivan kuin se onnettomuuden varjo, joka aivan yhtaikaa oli synkistyttänyt kaikki nämä ihmiset, yhtäkkiä olisi haihtunut.

Silloin Bertin nousi, tarttui Annetten käteen, vei hänet äitinsä kuvan alle heijastuslampun kirkkaaseen valoon ja kysyi:

— Eikö se ole ällistyttävää?

Herttuatar hämmästyi niin, että hän tuntui olevan suunniltaan ja hoki:

— Jumalani! onko se mahdollista! Jumalani! onko se mahdollista! Sehän on uudestaan eloonherännyt! Ja minä en huomannut sitä astuessani sisään! Oi, pikku Anyni, kun saan uudestaan nähdä teidät, minä, joka tunsin teidät niin hyvin silloin ensimmäisessä naisensurussanne, ei, toisessa, sillä te olitte jo kadottanut isänne! Oh, tämä Annette, mustassa puvussa, tuollaisena, sehän on hänen äitinsä, joka on uudestaan palannut maanpäälle! Mikä ihme! Ilman tuota muotokuvaa en olisi sitä huomannut! Teidän tyttärenne on hyvin teidän näköisenne todellisuudessa, mutta hän on vielä enemmän näköisenne tässä taulussa.

Musadieu ilmestyi saatuansa tietää rouva de Guilleroyn paluusta, ja pitäen tärkeänä saada ensimmäisten joukossa esittää hänelle "tuskallisen myötätunnon ilmaisunsa".

Hän keskeytti tervehdyksensä huomatessaan taulun edessä seisovan nuoren tytön, joka oli asetettu samaan loistavaan valaistukseen, ja joka näytti kuvan elävältä sisarelta. Hän huudahti:

— Ah, tosiaankin, siinäpä kummastuttavimpia seikkoja, mitä koskaan olen nähnyt.

Ja Corbellet, joiden käsitys seurasi aina vakaantuneita mielipiteitä, ihmettelivät puolestaan hillitymmällä innolla.

Kreivittären sydän alkoi pusertua kokoon. Se pusertui vähitellen, aivankuin kaikkien näiden ihmisten hämmästyksenhuudahdukset olisivat puristaneet sitä, haavoittaen sitä. Sanomatta mitään hän katseli tytärtään kuvansa vieressä, ja hermostuminen valtasi hänet. Häntä halutti huutaa: "Mutta vaietkaahan toki! tiedänhän hyvin, että hän on näköiseni!"

Illan loppuun saakka hän pysyi alakuloisena, kadottaen uudestaan sen itseluottamuksen, jonka hän oli saavuttanut edellisenä päivänä.

Bertin keskusteli hänen kanssaan, kun ilmoitettiin markiisi Farandal. Maalari, nähdessään hänen astuvan sisään ja lähestyvän talon emäntää, nousi, livahti nojatuolinsa taakse mutisten: "no, niin mainiota! siinähän se nyt on, se suuri tyhmyri," sitten tehtyänsä kierroksen hiipi ovelle ja hävisi.

Otettuansa vastaan äskentulleen tervehdykset kreivitär haki silmillään Olivieria jatkaaksensa hänen kanssaan keskustelua, joka huvitti häntä. Kun hän ei enää nähnyt Bertiniä, kysyi hän:

— Mitä! onko suuri taiteilija lähtenyt? Hänen miehensä vastasi:

— Luulenpa, että on, rakkaani, minä näin hänen juuri poistuvan englantilaiseen tapaan.

Kreivitär hämmästyi, tuumi muutaman hetken, sitten ryhtyi juttelemaan markiisin kanssa.

Läheiset tuttavat vetäytyivät muuten hienotunteisina kohta pois, sillä heille oli avattu vain puoleksi talon ovet, niin pian onnettomuuden jälkeen.

Sitten kun kreivitär taas lepäsi vuoteessaan, ilmestyivät uudestaan kaikki ne tuskat, jotka olivat häntä ahdistaneet maalla. Ne saivat vain hänen käsityksessään yhä selvemmän ja täsmällisemmän muodon; hän tunsi vanhentuneensa.

Sinä iltana hän ensimmäisen kerran oli käsittänyt, että hänen salongissaan, jossa siihen saakka häntä yksin oli ihailtu, mairiteltu, juhlittu, rakastettu, toinen, hänen tyttärensä, anasti hänen paikkansa. Hän oli käsittänyt sen, yhtäkkiä, tuntiessaan suosion-ilmaisujen kohdistuvan Annetteen. Tässä valtakunnassa, kauniin naisen talossa, tässä kuningaskunnassa, jossa hän ei siedä mitään varjoon jäämistä, josta hän poistaa hienolla ja sitkeällä huolella kaiken pelottavan vertailun, johon hän ei päästä vertaisiansa muuten kuin koettaakseen tehdä niistä alamaisia, hän näki hyvin, että hänen tyttärensä oli tulemaisillaan hallitsijattareksi. Kuinka olikin ollut outoa, tuo sydämen kokoon vetäytyminen, kun kaikki nuo silmät olivat kääntyneet Annetteen, jota Bertin piti kädestä seisoen taulun vieressä. Hän tunsi itsensä yhtäkkiä hävinneeksi näyttämöltä, virastaan erotetuksi, valtaistuimeltaan syrjäytetyksi. Kaikki katselivat Annettea, kukaan ei enää kääntynyt häneen päin! Hän oli niin tottunut kuulemaan ylistelyjä ja imarteluja, joka kerran kun ihailtiin hänen muotokuvaansa, hän oli niin varma kehuskelevista lauseista, joista hän tosin ei enää välittänyt, mutta joiden hän siitä huolimatta tunsi hivelevän itseänsä, että tämä hylkääminen, tämä odottamaton luopuminen, tämä ihailu, joka omistettiin yhtäkkiä kokonaan hänen tyttärelleen, oli häntä liikuttanut, hämmästyttänyt ja järkyttänyt enemmän, kuin jos olisi ollut kysymys mistä kilpailusta tahansa, missä tilaisuudessa tahansa.

Mutta kun hän oli noita luonteita, jotka kaikissa vaikeissa kohtauksissa ensimmäisen masennuksen jälkeen taistelevat vastaan ja löytävät lohdutustarpeita, hän ajatteli, että kun hänen tyttärensä kerran olisi mennyt naimisiin, kun he lakkaisivat elämästä saman katon alla, hänen ei enää tarvitsisi kestää tätä lakkaamatonta vertailua, joka alkoi käydä hänelle liian vaivalloiseksi hänen ystävänsä katseiden edessä.

Mutta isku oli kuitenkin ollut liian kova. Hän sai kuumetta eikä nukkunut ollenkaan.

Aamulla hän heräsi väsyneenä ja raukeana, ja silloin syntyi hänessä vastustamaton tarve saada rohkaisua, tukea, pyytää apua joltakin, joka voisi parantaa kaikki nämä kärsimykset, kaikki nämä henkiset ja ruumiilliset vaivat. Hän tunsi itsensä todellakin niin pahoinvoivaksi, niin heikoksi, että hän sai päähänsä kysyä neuvoa lääkäriltä. Hän tulisi ehkä vakavasti sairaaksi, sillä ei ollut luonnollista, että hän näin muutamassa tunnissa kävi läpi nämä perättäin seuraavat tuskan ja rauhoittumisen vaihtelut. Hän kutsutti siis lääkärin sähkösanomalla ja odotti.

Tämä saapui kello 11 aikaan. Hän oli noita vakavia hienoston lääkäreitä, joiden kykeneväisyyden takaavat heidän kunniamerkkinsä ja arvonimensä, joiden taidokkuus on ainakin tavallisen tiedon vertainen ja joilla on, erityisesti päästäksensä selville naisten vaivoista, viisaita sanoja, jotka ovat tehokkaampia kuin lääke.

Hän astui sisään, tervehti, katseli potilastaan ja hymyillen sanoi:

— No, eihän se ole niin vakavaa. Sellaisin silmin, kuin teidän, ei olla koskaan kovin sairas.

Kreivitär oli hänelle heti kiitollinen tästä alusta ja kertoi hänelle heikkoutensa, hermostumisensa, alakuloisuutensa, sitten, erityisesti korostamatta, huolestuttavan huonon ulkonäkönsä. Kuunneltuansa häntä tarkkaavaisen näköisenä, kyselemättä muuten mitään muuta kuin hänen ruokahaluansa, ikäänkuin hän tuntisi hyvin tämän naistaudin salaisen luonteen, hän kuunteli torvella, tutki, koetteli sormenpäillä olkapäiden ihoa, punnitsi kädessään hänen käsivarsiansa, epäilemättä oivallettuaan hänen ajatuksensa, ja käsitettyään käytännöllisen lääkärin terävällä vainulla, joka näkee verhojen alle, että kreivitär kysyi häneltä neuvoa paljon enemmän kauneutensa puolesta kuin terveytensä, sitten hän sanoi:

— Niin, meillä on vähäverisyyttä, hermohäiriöitä. Eikä se ole kummastuttava, koska te juuri olette saanut kokea suurta surua. Minä annan teille pienen reseptin, joka asettaa tämän hyvään järjestykseen. Mutta ennen kaikkea on syötävä vahvistavia ruokia, nautittava lihalientä, on oltava juomatta vettä, ja juotava olutta. Minä tahdon ilmoittaa teille erinomaisen tehdasmerkin. Älkää väsyttäkö itseänne valvomisella, vaan kävelkää niin paljon kuin mahdollista. Nukkukaa paljon ja lihokaa hiukan. Siinä kaikki, mitä voin teille neuvoa, rouva ja kaunis potilas.

Kreivitär oli kuunnellut häntä innokkaalla mielenkiinnolla, koettaen arvata, mitä lisäksi oli ajateltu, mutta sanomatta jätetty.

Hän tarttui viimeiseen sanaan.

— Niin, olen laihtunut. Olin hiukan liian lihava yhteen aikaan, ja olen ehkä heikontunut laihduttamisruokajärjestystä noudattaessani.

— Ilman mitään epäilystä. Ei ole paha pysyä laihana, kun on aina ollut laiha, mutta kun laihtuu periaatteellisista syistä, niin se tapahtuu aina jonkun muun kustannuksella. Mutta tämä kaikeksi onneksi korjautuu nopeasti. Hyvästi, rouva.

Kreivitär tunsi itsensä paremmaksi, pirteämmäksi; ja hän tahtoi, että mentiin hakemaan aamiaiseksi lääkärin neuvomaa olutta, liikkeen pääpaikasta, jotta saataisiin se tuoreempana.

Hän nousi pöydästä, kun Bertin saapui.

— Minä se olen vieläkin, sanoi hän, yhä minä. Tahdoin kysyä teiltä jotakin. Aiotteko tehdä nyt jotakin aivan kohta?

— Emme, ei mitään; miksi niin?

— Ja Annette?

— Ei hänkään.

— Siis voitteko tulla minun luokseni kello 4 tienoissa.

— Niin, mutta minkä vuoksi?

— Minä laadin luonnosta haaveilun henkilökuvaan, josta olen teille puhunut kysyessäni teiltä, voisiko tyttärenne joitakuita hetkiä istua mallina. Olisi minulle suureksi avuksi, jos voisin saada hänet tänään vaikka yhdeksi tunniksi. Tahdotteko?

Kreivitär epäröi, haluttomana, tietämättä miksi. Hän vastasi kuitenkin:

— No, olkoon sovittu, ystäväni, me tulemme luoksenne kello 4.

— Kiitos. Te olette itse ystävällisyys.

Bertin läksi valmistamaan kangasta ja tutkimaan aihetta ollaksensa liiaksi väsyttämättä mallia.

Silloin kreivitär läksi ulos yksin jalkasin, täydentääkseen ostojansa. Hän laskeutui ensin suurille keskuskaduille, sitten palasi taas Malesherbesin bulevardille hitain askelin, sillä hän tunsi jalkansa väsyneiksi. Kulkiessaan Pyhän Augustinuksen kirkon ohi valtasi hänet halu mennä kirkkoon ja levätä siellä. Hän lykkäsi vanusilkillä täytettyä ovea, huokasi helpotuksesta hengittäessään laajan kirkon laivan raitista ilmaa, otti tuolin ja istuutui.

Hän oli uskonnollinen niinkuin monet parisittaret. Hän uskoi Jumalaan ilman mitään epäilystä, koska ei voinut otaksua maailmaa ilman Luojaa. Mutta muodostaen, niinkuin tekevät kaikki ihmiset, jumaluuden ominaisuudet heidän silmiensä nähtäväksi luodun aineen luonteen mukaiseksi, hän henkilöi melkein Iäisen Olennon sen mukaan, mitä hän tiesi hänen teoistaan, omaamatta sitä varten hyvin tarkkoja ajatuksia siitä, mitä voi olla todellisuudessa tämä salaperäinen Luoja.

Hän uskoi siihen lujasti, rukoili teoreettisesti, ja pelkäsi hyvin epämääräisesti, sillä hän ei ymmärtänyt täysin tietoisesti sen tarkoituksia ja tahtoa, koska hänellä ei ollut kuin hyvin rajoitettu luottamus pappeihin, joita hän piti kaikkia sotapalveluksessa niskoittelevien talonpoikien poikina. Hänen isänsä, parisilainen porvari, ei ollut määrännyt hänelle mitään hartaudennoudattamisen ohjeita, ja siksi hän oli harjoittanut sitä veltosti naimisiin menoonsa saakka. Kun silloin uusi elämän-tilanne järjesti tarkemmin hänen selvästi näkyvät velvollisuutensa kirkkoa kohtaan, oli hän mukautunut täsmällisesti tähän lievään orjuuteen.

Hän oli lukuisien lastenseimien suojelija, ja hyvin huomattavassa asemassa eläen ei hän koskaan laiminlyönyt sunnuntaisin kello yhden messua, jakoi almuja itsensä vuoksi suorastaan, ja maailman vuoksi, seurakunnan papin välityksellä.

Usein hän oli rukoillut pelkästä velvollisuudesta, niinkuin sotilas on vahdissa kenraalin ovella, joskus hän oli rukoillut siksi, että hänen sydämensä oli surullinen, varsinkin kun hän pelkäsi Olivierin hylkäävän hänet. Uskomatta taivaalle silloin rukouksensa syytä, kohdellen Jumalaa yhtä naivin teeskentelevästi kuin miestänsä, pyysi hän häneltä apua itselleen. Isänsä kuollessa, ennen aikaan, sitten aivan äskettäin äitinsä kuollessa, hänellä oli ollut voimakkaita, tulisen hartauden, intohimoisten avunhuutojen puuskia, ja hän oli hehkuvasti purkanut sydämensä Hänelle, joka valvoo ihmisten kohtaloita ja lohduttaa heitä.

Ja nyt tänä päivänä, tässä kirkossa, johon hän juuri oli tullut sattumalta, hän tunsi yhtäkkiä syvästi tarvitsevansa rukoilla, rukoilla ei kenenkään eikä minkään puolesta, vaan itsensä puolesta, yksin, aivan kuten hän jo äskettäin oli rukoillut äitinsä haudalla. Hän tarvitsi apua jostakin, ja hän kutsui avuksensa Jumalaa, niinkuin hän oli kutsunut lääkäriä samana aamuna.

Hän jäi kauaksi aikaa polvilleen kirkon hiljaisuuteen, jota häiritsi aika-ajoittain askeleiden töminä. Sitten yhtäkkiä aivan kuin jokin kello olisi soinut hänen sydämessään, hänen muistonsa heräsi, hän veti taskukellonsa esille, säpsähti nähdessään, että se kohta olisi neljä, ja kiirehti pois ottamaan tytärtään, jota Olivier jo kai odotti.

He tapasivat taiteilijan ateljeessa, tutkimassa kankaallaan "Haaveilun" mallin asentoa. Hän tahtoi kuvata tarkasti sen, mitä oli nähnyt Monceaun puistossa Annetten kanssa kävellessään: köyhän haaveilevan tytön, avattu kirja sylissä. Hän oli kauan ollut kahdenvaiheilla, tekisikö hän sen rumaksi vai kauniiksi? Rumana sillä olisi enemmän luonnetta, se herättäisi enemmän ajatuksia, enemmän tunnetta, sisältäisi enemmän opetusta. Sievänä se viehättäisi enemmän, levittäisi enemmän suloa, miellyttäisi enemmän.

Halu tehdä harjoitelma nuoren ystävättärensä mukaan ratkaisi asian. Haaveilijatar tulisi sieväksi, ja voisi siis toteuttaa runollisen haaveensa jonakin kauniina päivänä, sensijaan kun hän rumana olisi tuomittu loppumattomaan ja toivottomaan haaveiluun.

Molempien naisten astuttua huoneeseen, sanoi Olivier hieroen käsiänsä:

— No, niin, neiti Nané, tulemme siis työskentelemään yhdessä.

Kreivitär näytti huolestuneelta. Hän istuutui nojatuoliin ja katseli Olivieria, joka asetti haluttuun valaistukseen rautasäleisen puutarhatuolin. Hän avasi sitten kirjastonsa hakeaksensa kirjaa, ja hiukan epäröityänsä sanoi:

— Mitä hän lukee, tyttärenne?

— Herra Jumala, mitä tahdotte. Antakaa hänelle joku Victor Hugon teoksista.

— La Légende des siècles?

— Olkoon menneeksi.

Bertin jatkoi sitten:

— Pienokaiseni: istuuduppas tuonne ja ota tämä runokokoelma. Hae sieltä sivu… sivu 336, josta sinä löydät kappaleen nimeltä: les Pauvres Gens. Omista se aivan kuin juotaisiin parasta viiniä, aivan hitaasti, sanasanalta, ja anna itsesi hurmautua, heltyä. Kuuntele, mitä sinulle sanoo sydämesi, sitten, sulje kirja, kohota silmäsi, ajattele ja haaveile… Minäpä valmistan sillä aikaa työkojeeni.

Hän meni nurkkaan levittelemään värejä paletille, mutta tyhjennellen tuolle ohuelle laudalle lyijytuupeja, joista läksi kiemurrellen ohuita värikäärmeitä, hän käänsi tuon tuostakin päätään katsellakseen nuorta tyttöä, joka oli syventynyt lukemiseen.

Hänen sydäntään kiersi, hänen sormensa vapisivat, hän ei tietänyt enää, mitä hän teki ja sotki värisävyt sekoittaessaan pieniä tahdasläjiä, — siihen määrään hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa tämän ilmestyksen, tämän, tässä samassa paikassa nyt 12 vuoden jälkeen tapahtuneen uuden eloonheräämisen edessä vastustamattoman liikutuksen valtaan.

Nyt Annette oli lopettanut lukemisen ja katseli eteensä. Lähestyttyään häntä taiteilija huomasi hänen silmissään kaksi kirkasta pisaraa, jotka irtauduttuaan alkoivat juosta poskille. Hän vavahti aivan kuin iskusta, joka saattaa miehen suunniltaan, ja mutisi kääntyen kreivittäreen:

— Jumalani, kuinka hän on kaunis!

Mutta hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään rouva de Guilleroyn kalman kalpeat ja vääntyneet kasvot.

Silmät selkoselällään, jonkinlaisen kauhun täyttämänä hän katseli heitä, tytärtään ja Bertiniä. Tämä lähestyi, tullen levottomaksi, ja kysyi:

— Mikä teidän on?

— Tahdon puhua kanssanne.

Noustuaan kreivitär sanoi Annettelle nopeasti:

— Odota hetkinen, lapseni, minulla on hiukan sanomista herra Bertinille.

Sitten hän meni viereiseen vierashuoneeseen, jossa usein taiteilijan luona kävijät saivat odottaa. Bertin seurasi häntä, pää pyörällä, mitään ymmärtämättä. Kun he olivat kahden, tarttui kreivitär hänen molempiin käsiinsä ja sopersi:

— Olivier, Olivier, pyydän teitä, älkää ottako häntä malliksenne!

Taiteilija mutisi aivan ymmällä:

— Mutta miksei?

Hän vastasi hätääntyneellä äänellä:

— Miksei, miksei? Hän kysyy sitä. Te ette siis tunne sitä, te, miksei? Oh! minun olisi pitänyt arvata se aikaisemmin, minun, mutta äsken vasta tulin siitä selville… Minä en voi teille sanoa mitään nyt… en mitään… Menkää hakemaan tytärtäni, kertokaa hänelle, että olen pahoinvoipa, lähettäkää hakemaan ajuri ja tulkaa tiedustelemaan vointiani tunnin perästä. Otan teidät vastaan yksin!

— Mutta loppujen lopuksi, mikä teitä vaivaa?

Kreivitär näytti valmiilta joutumaan hermokohtauksen valtaan.

— Antakaa minun olla. En tahdo puhua täällä. Menkää hakemaan tytärtäni ja toimittakaa ajuri.

Bertinin täytyi totella. Hän palasi ateljeehen. Annette, mitään aavistamatta, oli ryhtynyt uudestaan lukemaan, sydän tulvillaan tuon runollisen ja sääliä herättävän tarinan aiheuttamaa surumielisyyttä. Olivier sanoi hänelle:

— Äitisi voi pahoin. Hän oli pyörtymäisillään astuessaan pieneen salonkiin. Mene hänen luokseen. Tuon eetteriä.

Taiteilija läksi, juoksi hakemaan pullon huoneestaan ja palasi.

Hän löysi heidät itkemässä toinen toisensa sylissä. Annette, joka oli heltynyt "Pauvres Gensin" lukemisesta, antoi tunteensa virrata, ja kreivitär lohdutti itseänsä hiukan, sekoittamalla vaivansa tähän suloiseen suruun, yhdistämällä kyyneleensä tyttärensä kyyneliin.

Bertin odotti jonkun aikaa uskaltamatta puhua ja katsella heitä, itsekin käsittämättömään alakuloisuuteen joutuen.

Hän sanoi vihdoin:

— No, voitteko paremmin?

Kreivitär vastasi:

— Kyllä hiukan. Ei se ole mitään. Oletteko hankkinut hevosen.

— Kyllä, saatte sen aivan heti.

— Kiitos ystäväni, ei tämä mitään ole. Minulla on vain ollut liian paljon suruja viime aikoina.

— Ajuri on saapunut! ilmoitti kohta palvelija.

Ja Bertin, joka oli täynnä salaista tuskaa, tuki vaunun ovelle saakka kalpeata ja vielä voimatonta ystävätärtään, jonka sydämen hän kuuli kovasti sykkivän liivien alla.

Kun hän oli yksin, kysyi hän itseltään: "Mutta mikähän häntä vaivaa? Miksi tämä kohtaus?" Ja hän ryhtyi tutkimaan, kierrellen kehässä totuutta saamatta sitä selville. Vihdoin hän läheni sitä: "No", sanoi hän itsekseen, "onkohan asianlaita niin, että hän luulee minun liehittelevän tytärtään? Ei, se olisi liikaa!" Ja vastustaen nerokkailla ja vilpittömillä perusteilla tätä olettamaansa käsitystä, hän närkästyi siitä, että kreivitär oli voinut hetkeäkään antaa tälle terveelle, melkein isälliselle tunteelle minkäänlaista lemmenkuhertelun leimaa. Hän kiihtyi väitellen kreivitärtä vastaan, hän ei voinut hyväksyä ollenkaan, että tämä uskaltaisi epäillä häntä sellaisesta ilkeydestä, sellaisesta sanoin selittämättömästä alhaisesta teosta, ja hän lupasi itsekseen, tullessaan kohta vastaamaan hänelle, ettei hän ollenkaan säästäisi häneltä kapinallisia sanoja.

Hän läksi kohta mennäkseen kreivittären luo, kärsimättömänä saadakseen antaa selityksensä. Koko ajan sinne kulkiessaan hän valmisti kasvavin kiihkoin perusteluja ja lauseita, joiden piti puhdistaa hänet sellaisesta epäluulosta ja tuottaa hänelle hyvitystä.

Hän tapasi kreivittären leposohvalla, kasvot kärsimyksestä muuttuneina.

— No, sanoi hän kuivasti. Selittäkääpäs minulle siis, rakas ystävätär, äskeinen outo kohtaus.

Hän vastasi murtuneella äänellä:

— Mitä? ettekö vielä ole ymmärtänyt?

— En, minä myönnän sen.

— Kuulkaa Olivier, tutkikaa hyvin sydäntänne.

— Sydäntänikö?

— Niin, oikein sydämenne pohjaa.

— Minä en ymmärrä. Selittäkää ajatuksenne paremmin.

— Hakekaapas oikein sydämenne pohjasta, eikö siellä ole mitään vaarallista teille ja minulle.

— Toistan, etten ymmärrä. Minä arvaan, että on jotakin teidän mielikuvituksessanne, mutta minun omassatunnossani en näe mitään.

— En puhu teille mitään teidän omastatunnostanne, puhun teille sydämestänne.

— En osaa arvata arvoituksia. Pyydän teitä olemaan selvempi puheissanne.

Silloin, kohottaen hitaasti molemmat kätensä, kreivitär otti maalarin kädet, piti ne omissaan ja, aivan kuin joka sana olisi raadellut häntä, virkkoi:

— Varokaa, ystäväni, te olette mielettömästi rakastumaisillanne tyttäreeni.

Bertin veti äkkiä kätensä takaisin, ja syyttömän kiihkeydellä, joka puolustautuu häpeällistä syytöstä vastaan, hän puhui vilkkain elein ja yhä kasvavalla innolla puolestaan, syyttäen kreivitärtä vuorostaan siitä, että tämä oli näin epäillyt häntä.

Kreivitär antoi hänen puhua kauan, itsepäisesti uskomatta hänen sanojaan ja varmana siitä, mitä hän itse oli sanonut, sitten hän jatkoi:

— Mutta minä en epäile teitä, ystäväni. Te ette vain tiedä, mitä itsessänne tapahtuu, niinkuin en minäkään sitä tietänyt vielä tänä aamuna. Te kohtelette minua, aivankuin syyttäisin teitä siitä, että olette tahtonut viekotella Annettea. Oh, ei! Tiedän kuinka rehellinen te olette, kuinka kaikkea kunnioitusta ja luottamusta ansaitseva, minä vain pyydän teitä, rukoilen teitä katsomaan sydämenne pohjaan nähdäksenne eikö se kiintymys, jota te alatte vastoin tahtoanne tuntea tytärtäni kohtaan, ole luonteeltaan vähän muuta kuin pelkkää ystävyyttä.

Taiteilija suuttui ja yltymistään yltyen ryhtyi uudestaan todistamaan vilpittömyyttään, niinkuin hän oli tehnyt aivan yksin, kadulla, tullessaan.

Kreivitär odotti, kunnes hän oli lopettanut lauseensa; sitten kiivastumatta ja horjumatta vakaumuksestaan, mutta kauhean kalpeana, hän mutisi:

— Olivier, tiedän hyvin kaikki, mitä sanotte minulle, ja ajattelen samoin kuin te. Mutta olen vakuutettu siitä, etten erehdy. Kuunnelkaa, harkitkaa, ymmärtäkää. Tyttäreni on liiaksi minun näköiseni, hän on liiaksi kaikkea sitä, mitä minä olin ennen aikaan, kun te aloitte minua rakastaa, voidaksenne olla myöskin häntä rakastamatta.

— Siis! huudahti Bertin, te uskallatte heittää minulle tuollaista vasten kasvoja tämän ainoan edellytyksen ja naurettavan päätelmän perusteella: hän rakastaa tytärtä.

Mutta nähdessään kreivittären kasvojen yhä enemmän muuttuvan taiteilija jatkoi lempeämmällä äänellä:

— No, niin, rakas Any, mutta juuri sen vuoksi, että löydän teidät uudestaan hänessä, tyttärenne miellyttää minua suuresti. Teitä, yksin teitä minä rakastan katsellessani häntä.

— Niin, siitähän minä juuri alankin niin kärsiä ja sitähän minä niin kovasti pelkään. Te ette vielä oikein ole saanut selville sitä, mitä tunnette. Mutta jonkun ajan perästä olette täysin varma asiasta.

— Any, vakuutan teille, että tulette hulluksi.

— Tahdotteko todistusta?

— Kyllä.

— Te ette tullut Roncièresiin kolmeen vuoteen hartaista pyynnöistäni huolimatta. Mutta te vallan syöksymällä kiiruhditte sinne, kun teille ehdotettiin, että tulisitte meitä hakemaan.

— Ah, tosiaankin! Te moititte minua siitä, etten tahtonut jättää teitä yksin sinne, tietäessäni teidän olevan sairaana äitinne kuoleman jälkeen.

— Olkoonpa niinkin! En tahdo ehdottomasti väittää sitä. Mutta tämä: Annetten jälleennäkemisen tarve on teissä niin määräävä, ettette ole voinut viettää tätäkään päivää pyytämättä minua tuomaan hänet teidän luoksenne muka malliksi.

— Ja te ette oleta, että minä halusin nähdä teitä?

— Nyt te todistatte itseänne vastaan, te koetatte saada itsenne vakuutetuksi, minua te ette petä. Kuunnelkaa vielä. Miksi läksitte niin äkkiä, toisiltana, kun markiisi Farandal astui sisään? Tiedättekö sen?

Bertin epäröi, kovin yllätettynä, kovin levottomana, tämä huomautus oli riistänyt häneltä puolustuskyvyn. Sitten hän virkkoi hitaasti:

— Mutta… en tiedä oikein… olin väsynyt… ja sitten, ollakseni suorapuheinen, tuo typerys hermostuttaa minua.

— Mistä ajasta saakka hän on hermostuttanut teitä?

— Aina.

— Anteeksi, minä olen kuullut teidän ylistävän häntä. Ennenaikaan hän miellytti teitä. Olkaa aivan vilpitön, Olivier.

Taiteilija tuumi muutaman hetken, sitten tavoitellen sanoja lausui:

— Niin, on mahdollista, että suuri hellyys, jota tunnen teitä kohtaan saattaa minut kyllin rakastamaan kaikkia teikäläisiä muuttaakseni mielipiteeni tästä houkkiosta, jonka tapaaminen, silloin tällöin, on minusta yhdentekevää, mutta jota en suuttumatta voisi nähdä luonanne melkein joka päivä.

— Tyttäreni koti ei tule olemaan minun. Riittäköön tämä. Tunnen teidän rehellisen sydämenne. Tiedän teidän perusteellisesti harkitsevan, mitä nyt olen teille sanonut. Harkittuanne tulette ymmärtämään, että olen osoittanut teille suuren vaaran, silloin kuin vielä on aikaa välttää sitä. Ja te tulette varomaan sitä. Puhukaamme muusta, haluatteko?

Bertin ei tahtonut itsepäisesti väittää olevansa oikeassa, sillä hän oli nyt nolona, kun ei enää oikein tietänyt, mitä hänen piti ajatella; hänen piti todellakin harkita asiaa ja hän läksi neljännestunnin kuluttua, keskusteltuansa minkä mistäkin.

IV.

Hitain askelin Olivier palasi kotiinsa, aivan ymmällä, ikäänkuin jos olisi saanut tietää häpeällisen perhesalaisuuden. Hän koetti tutkia sydäntään, nähdä selvästi itseensä, lukea noita sisäisen kirjan salaisimpia sivuja, jotka näyttävät toisiinsa kiinni liimatuilta, ja joita ainoastaan toisinaan vieras sormi voi kääntää eroittaen ne toisistaan. Epäilemättä hän ei luullut olevansa rakastunut Annetteen. Kreivitär, jonka luulevainen mustasukkaisuus ei lakannut olemasta varuillaan, oli edeltäpäin aavistanut kaukaa vaaran, ja ilmoittanut sen jo, ennen kuin se oli olemassa. Mutta voiko tämä vaara olla olemassa huomenna, ylihuomenna, kuukauden perästä? Tähän suoraan kysymykseen hän juuri tahtoi vilpittömästi vastata. Totisesti tuo pienokainen liikutti hänen helliä vaistojansa, mutta ne ovat niin lukuisia miehessä, nuo vaistot, ettei pitänyt sekoittaa pelottavia vaarattomiin. Samaten hän rakasti eläimiä, erittäinkin kissoja, eikä voinut nähdä niiden silkinhienoa turkkia, ilman että hänet valtasi vastustamaton, aistillinen halu silitellä niiden koukertelevaa ja pehmeää selkää, suudella niiden sähköistä karvaa. Vetovoima, joka kiinnitti hänet nuoreen tyttöön, muistutti vähän näitä epämääräisiä ja viattomia haluja, jotka kuuluvat ihmisen hermojen lakkaamattomiin ja rauhoittumattomiin värähdyksiin. Hänen taiteilijan ja miehensilmiänsä viehätti tuon puhtaan, kirkkaan, kauniin elämän viehkeys ja purkautuminen, tuo nuoruudenvoima, joka ilmeni Annettessa; ja hänen sydämensä, joka oli täynnä muistoja hänen pitkästä suhteestaan kreivittäreen, huomasi tässä tyttären erinomaisessa äidinnäköisyydessä hänen rakkautensa alussa hänessä vallinneiden entisten, sittemmin vaimentuneiden tunteiden uudestaanheräämisen, ja se vavahti ehkä hiukan tämän heräämisen todetessaan. Heräämisenkö? Niin! Sitäkö se juuri oli? Tämä ajatus toi hänellä selvyyttä. Hän tunsi heränneensä vuosikautisesta unesta. Jos hän olisi rakastanut tytärtä aavistamatta sitä, niin olisi hän tuntenut hänen läheisyydessään sitä koko olemuksen nuortumista, joka luo miehen erilaiseksi, heti kun hänessä syttyy uuden kaipuun liekki. Ei, tämä lapsi ei ollut tehnyt muuta, kuin puhaltanut entiseen hiillokseen! Äitiä hän kai yhä vieläkin rakasti, mutta hiukan enemmän kuin ennen, epäilemättä tyttären vuoksi, tämän hänen itsensä uudistumisen vuoksi. Ja hän puki tämän toteamisen seuraavaan vakuuttavaan sofistiseen muotoon: — rakastetaan vain yhden kerran! Sydän voi tulla liikutetuksi usein kohdatessaan toisen olennon, sillä jokainen vaikuttaa toiseen joko puoleensa vetäen taikka poistorjuen. Kaikki nämä vaikutelmat synnyttävät ystävyyttä, oikullisia, äkillisiä lemmen puuskia, omistamisen halua, voimakasta ja ohimenevää innostusta, mutta eivät todellista rakkautta. Tämän rakkauden olemassaoloon tarvitaan, että kaksi olentoa olisi siihen määrin syntynyt toisiansa varten, olisi niin monin kohdin takertunut toisiinsa, niin monin yhtäläisin haluin, niin monin ruumiin, sielun ja luonteen sukulaisuusominaisuuksin, että he tuntevat itsensä niin monenlaisten seikkojen yhteenliittämiksi, että tämä kaikki muodostaa sidekimpun. Mitä rakastetaan lopultakin, se ei ole niin paljon rouva X… tahi herra Z… vaan se on nainen, tahi mies, se on nimetön olento, luonnosta lähtenyt, suuri naissuvun edustaja elimineen, muotoineen, sydämineen, sieluineen ja olemistapoineen, jotka vetävät puoleensa niinkuin timantti meidän elimiämme, meidän huuliamme, sydäntämme, ajatustamme, kaikkea, aistillisia ja älyllisiä halujamme. Rakastetaan tyyppiä, se on: yhdessä ainoassa henkilössä kaikkien niiden inhimillisten ominaisuuksien yhdistelmää, jotka voivat viehättää meitä erikseen toisissa.

Hänelle kreivitär Guilleroy oli ollut tämä tyyppi, ja heidän suhteensa kestävyys todisti hänelle sen varmalla tavalla. Nyt, Annette oli ruumiillisesti sen näköinen, mitä hänen äitinsä oli ollut, silmiä pettävässä määrässä. Ei ollut siis mitään kummastuttavaa siinä, että hänen miehensydämensä vähän tuli yllätetyksi, hurmautui. Hän oli jumaloinut yhtä naista! Tästä naisesta syntyi toinen, melkein samanlainen. Hän ei voinut todellakaan kieltäytyä siirtämästä tähän toiseen ensimäistä kohtaan tuntemansa intohimoisen rakkauden lievää jäännöstä. Eihän siinä ollut mitään pahaa; eihän siinä ollut mitään vaaraa. Hänen katsettaan ja hänen muistoaan saattoi vain harhaan tämän jälleenheräämisen ilmestys; mutta hänen vaistonsa ei erehtynyt, sillä hän ei ollut koskaan tuntenut nuorta tyttöä kohtaan vähintäkään kaipuun levottomuutta.

Kuitenkin kreivitär moitti häntä siitä, että hän oli mustasukkainen markiisille. Oliko se totta? Hän tutki uudestaan ankarasti omaatuntoansa ja totesi, että hän todellakin oli hiukan mustasukkainen hänelle. Mitä kummallista siinä oikeastaan oli? Eikö olla joka hetki mustasukkainen miehille, jotka liehakoivat ketä naista tahansa? Eikö tunneta kadulla, ravintolassa, teatterissa pientä vihamielisyyttä jokaista herrasmiestä kohtaan, joka kulkee ohi taikka astuu sisään kaunis tyttö käsipuolessa? Jokainen naisen omistaja on kilpailija. Se on tyydytetty urospuoli, voittaja, jota toiset urokset kadehtivat. Ja sitten, käymättä sen pitempiin fysioloogisiin tutkistelemuksiin, jos oli normaalia, että hän tunsi Annettea kohtaan hiukan liiaksi kiihkeää sympatiaa hänen hellyytensä vuoksi äitiä kohtaan, niin eikö käynyt luonnolliseksi, että hän tunsi itsessänsä heräävän hiukan eläimellistä vihaa tulevaa puolisoa vastaan? Hän kyllä hillitsisi vähällä vaivalla tämän ruman tunteen.

Syvemmällä hänessä pysyi kuitenkin tyytymättömyyden katkeruus sekä häntä itseänsä että kreivitärtä kohtaan. Eikö heidän jokapäiväinen suhteensa häiriytyisi siitä epäluulosta, jonka hän tuntisi kreivittäressä vallitsevan? Eikö hänen pitäisi valvoa pikkumaisella ja väsyttävällä tarkkaavaisuudella kaikkia sanojansa, kaikkia tekojansa, katseitansa, pienintäkin käyttäytymistään, nuoreen tyttöön nähden, sillä kaikki, mitä hän tekisi, kaikki, mitä hän sanoisi, näyttäisi äidistä epäilyttävältä. Hän palasi kotiinsa kärtyisänä ja alkoi polttaa paperosseja, kiihkeänä kuin hermostunut mies ainakin, joka käyttää 10 tulitikkua sytyttääkseen tupakkaansa. Hän koetti turhaan työskennellä, hänen kätensä, hänen silmänsä ja hänen ajatuksensa näyttivät vieraantuneen maalaustaiteesta, niinkuin ne olisivat sen unohtaneet, niinkuin ne eivät olisi koskaan tunteneet eivätkä harjoittaneet tätä ammattia. Hän oli ryhtynyt lopettamaan erästä pientä alottamaansa taulua: — kadunkulmaus, jossa lauloi sokea, — ja hän katseli sitä voittamattoman välinpitämättömänä, niin kykenemättömänä jatkamaan sitä, että hän istuutui sen eteen, paletti kädessä, ja unhoitti sen, yhä katselemistaan katsellen sitä tarkkaavaisen ja kuitenkin hajamielisen kiinteästi.

Sitten yhtäkkiä kärsimättömyys siitä, ettei aika kulunut ja etteivät minuutit loppuneet, alkoi kalvaa häntä sietämättömällä kuumeellaan. Aina päivälliseensä saakka, jonka hän söi klubissa — mitä tekisi hän, koska hän ei voisi työskennellä? Kadulle menemisen ajatus väsytti häntä jo edeltäpäin, se täytti hänet katukäytävien, ohikulkevien, ajoneuvojen ja puotien inholla; ja se ajatus taas, että hän menisi sinä päivänä vierailemaan kenenkä luo tahansa, herätti hänessä hetkiseksi vihan kaikkia ihmisiä kohtaan, joita hän tunsi.

Siis, mitä hän tekisi? Kiertelisikö hän ateljeessaan pitkin ja poikin, katsellen joka kerran palatessaan kellon luo sen viisaria, joka oli siirtynyt muutaman sekunnin? Ah! Hän tunsi nuo vaellukset ovelta koruesineitä sisältävän kaapin luo! Lennokkaan ja vauhdikkaan innoituksen, hedelmällisen ja helpon työnsuorituksen hetkinä tarjosivat suloisia virkistyshetkiä nuo edestakaisin kävelyt tuossa isossa, työn ilahduttamassa, elähdyttämässä ja lämmittämässä huoneessa; mutta kykenemättömyyden ja kyllästymisen hetkinä, noina onnettomina hetkinä, jolloin ei mikään näyttänyt hänestä ponnistuksen eikä liikkumisen arvoiselta, oli se kopissaan kiertelevän vangin kurjaa kävelyä. Olisipa edes voinut nukkua, ei muuta kuin tunnin sohvalla. Mutta ei, hän ei nukkuisi, hän heittelehtisi levottomana, kunnes vapisisi raivosta. Mistähän hänelle johtuikaan tämä äkillinen synkkämielisyyden puuska? Hän ajatteli: Tulen kovin hermostuneeksi, koska joudun tuollaiseen tilaan niin mitättömästä syystä.

Silloin hän arveli ottaa jonkun kirjan. Légende des Siècles'in osa oli jäänyt sille rautatuolille, johon Annette sen oli asettanut. Hän avasi sen, luki pari sivua säkeitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän ei ymmärtänyt niitä enemmän, kuin jos ne olisivat olleet kirjoitetut vieraalla kielellä. Hän alkoi itsepäisesti uudestaan todetakseen vaan yhä, ettei hän todellakaan päässyt perille ajatuksesta. "Siis", sanoi hän itsekseen, "näyttää siltä, että olen lähtenyt ulos." Mutta äkillinen päähänpisto vakuutti hänelle, että vielä oli kaksi tuntia murentamalla kulutettava päivälliseen saakka. Hän lämmitytti itsellensä kylvyn ja loikoi siinä haalean veden veltostuttamana ja lauhduttamana, kunnes hänen palvelijansa toi lakanan ja herätti hänet puoliunesta. Silloin hän läksi klubiin, johon olivat kokoontuneet hänen tavalliset toverinsa. Hänet otettiin vastaan avosylin ja huudahduksin, sillä häntä ei oltu nähty muutamaan päivään.

— Palaan maalta, sanoi hän.

Kaikki nämä miehet, maisemamaalari Maldantia lukuunottamatta, ilmaisivat syvää maaseudun halveksimista. Rocdiane ja Landa menevät sinne tosin metsästämään, mutta he eivät nauttineet tasangoilla ja metsissä muusta huvista, kuin siitä että näkivät kuulistaan kaatuvan, höyhenmyttyjen tavoin, fasaaneja, viiriäisiä ja peltopyitä, taikka pienien kaniinien, kuolleiksi ruhjottuina, tekevän klovnien tavoin 4 tai 6 kertaa peräkkäin kuperkeikan päänsä yli näyttäen joka keikahduksella häntänsä valkean karvatöyhdön. Paitsi näitä syksyn ja talven huveja he pitivät maaseutua sietämättömän ikävänä. Rocdiane sanoi: "Minä pidän pikku naisia pieniä herneitä parempina."

Päivällinen oli, niinkuin se aina oli, meluava ja hilpeä; heitä kuohutti keskustelut, joissa ei mitään odottamatonta ilmestynyt. Bertin puhui paljon vilkastuakseen. Häntä pidettiin lystikkäänä; mutta juotuansa kahvinsa ja pelattuansa 60 pistettä biljaardia pankkiiri Liverdyn kanssa, hän läksi ulos, astuskeli hiukan — Madeleinesta saakka Taitbout-kadulle, — meni kolme kertaa Vaudevillen ohitse itsekseen kysellen menisikö sisään, oli ottamaisillaan ajurin ajaakseen hippodromiin, muutti mieltään ja kääntyi uudelle sirkukselle päin, sitten teki äkkiä puolikäännöksen ilman perustetta, ilman suunnitelmaa tai tekosyytä, kulki takaisin Malesherbes-bulevardia ja hidastutti askeleitaan lähestyessään kreivitär de Guilleroyn asuntoa: "Hän pitää sitä ehkä omituisena, kun näkee minun palaavan tänäiltana" ajatteli hän. Mutta hän rauhoittui ajatellessaan, ettei siinä ollut mitään kummallista, jos hän toisen kerran tiedusteli kreivittären vointia.

Kreivitär oli yksin Annetten kanssa, pienessä taemmaisessa salongissa, ja valmisteli yhä köyhien peitettä.

Hän sanoi yksinkertaisesti nähdessään Bertinin astuvan sisään:

— Kas, tekö se olette, ystäväni?

— Niin, olin huolissani, tahdoin nähdä teitä. Mitenkä voitte?

— Kiitos, jotenkin hyvin.

Hän odotti jonkun hetken, lisäsi sitten, huomattavalla tarkoituksella:

— Ja te?

Bertin alkoi nauraa huolettoman näköisenä, vastaten:

— Oh, minä, vallan hyvin, vallan hyvin. Teidän pelkoonne ei ollut vähintäkään aihetta.

Kreivitär kohotti silmänsä lakaten neulomasta ja loi taiteilijaan hitaasti hehkuvan, rukoilevan ja epäilevän katseen.

— Niin, aivan totta, sanoi Bertin.

— Sitä parempi, vastasi kreivitär hiukan väkinäisesti hymyillen.

Bertin istuutui, ja ensimäisen kerran tässä talossa vastustamaton pahoinvointi valtasi hänet, jonkinlainen ajatustoiminnan seisahdus, vielä täydellisempi kuin se, joka oli vallannut hänet päivällä taulunsa edessä.

Kreivitär sanoi tyttärelleen:

— Sinä voit jatkaa, lapseni; se ei häiritse häntä.

Taiteilija kysyi:

— Mitä hän sitten teki?

— Hän harjoitteli erästä fantasiaa.

Annette nousi mennäkseen pianon ääreen. Bertin seurasi häntä katseellaan ajattelematta sitä, samaten kuin hän aina teki pitäessään häntä sievänä. Silloin hän tunsi itseensä kohdistuvan äidin katseen, ja äkkiä hän käänsi pois päänsä, aivan kuin hän olisi hakenut jotakin salongin pimeästä nurkasta.

Kreivitär otti työpöydältään pienen kultarasian, jonka hän oli saanut taiteilijalta, hän avasi sen, ja ojentaen Bertinille paperosseja virkkoi:

— Polttakaa, ystäväni, te tiedätte, että pidän siitä näin ollessamme yksin täällä.

Taiteilija totteli, ja piano alkoi soida. Se oli vanhanaikuista musiikkia, siroa ja kevyttä, tuota musiikkia, johon taiteilija näyttää saaneen aiheen erittäin lämpimänä, kuutamoisena kevätiltana.

Olivier kysyi:

— Kenen säveltämä se on?

Kreivitär vastasi:

— Schumannin, se on vähän tunnettu ja viehättävä.

Hänessä kasvoi halu katsella Annettea, ja hän ei uskaltanut. Hänen ei olisi tarvinnut tehdä kuin pieni liike, hiukan kääntää kaulaansa, sillä hän huomasi, syrjästä partituuria valaisevien kynttiläin kaksi liekkiä, mutta hän arvasi niin hyvin, hän havaitsi niin selvästi kreivittären vaanivan katseen, että hän pysyi liikkumattomana, silmät kohotettuina suoraan eteenpäin, huvitettuina, kuten näytti, ainoastaan tupakasta lähtevän harmaan savun suunnan tarkastamisesta.

Rouva de Guilleroy kuiskasi:

— Siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanomista?

Bertin hymyili:

— Ette saa olla minulle pahoillanne. Te tiedätte, että musiikki minua hypnotisoi, se juo minun ajatukseni. Puhun hetken perästä.

— Kuulkaahan, sanoi kreivitär, olin harjoitellut jotakin teitä varten ennen äitini kuolemaa. Te ette kuitenkaan ole saanut sitä kuulla, ja minä soitan sen teille kohta, kun tyttäreni on lopettanut; te tulette näkemään miten omituista se on!

Kreivittärellä oli todellista taipumusta ja hieno käsityskyky sävelissä ilmenevistä tunteista. Se olikin voimakkaimpia keinoja, joilla hän vaikutti maalarin herkkätuntoiseen mieleen.

Kun Annette oli lopettanut Méhulin maalaissinfonian, kreivitär nousi, kävi hänen paikalleen, ja kummallinen sävel heräsi hänen sormiensa painellessa koskettimia, sävel, jonka kaikki osat näyttivät valituksilta, erilaisilta valituksilta, vaihtelevilta, lukuisilta, joita keskeytti yksi ainoa ääni, lakkaamatta palaava, laulujen keskelle tipahtava, niitä katkaiseva, niitä jakava, niitä särkevä, aivan kuin lakkaamaton, vainoava, yksitoikkoinen huuto, ahdistuksen rauhoittumaton kutsu.

Mutta Olivier katseli Annettea, joka oli istuutunut häntä vastapäätä, ja hän ei kuullut mitään, hän ei käsittänyt mitään.

Hän katseli tyttöä, ajattelematta, nauttien kylläkseen hänen näkemisestään, kuten tavallisesta ja hyvästä asiasta, joka oli häneltä riistetty, juoden terveydekseen, niinkuin juodaan vettä janoissaan.

— No! sanoi kreivitär, onko se kaunis? Taiteilija huudahti heränneenä:

— Ihmeteltävän ihana, kenen se onkaan säveltämä?

— Ettekö te tiedä sitä?

— En.

— Kuinka, te ette tiedä sitä, te?

— Ei, en totisesti tiedä.

— Schubertin.

Bertin sanoi syvästi vakuutetun näköisenä:

— Se ei minua ollenkaan kummastuta, sehän on uhkea! Te olisitte erinomaisen hyvä, jos alkaisitte sen uudestaan.

Kreivitär alkoi uudestaan, ja Bertin, kääntäen päänsä, alkoi jälleen katsella Annettea, mutta kuunteli myöskin; musiikkia, nauttiakseen yhtaikaa kahdesta huvista.

Sitten, rouva de Guilleroyn palattua entiselle paikalleen, taiteilija noudatti yksinkertaisesti miehen luonnollista viekkautta eikä antanut silmiensä enää kiintyä nuoren tytön vaaleaan profiiliin, hänen neuloessaan vastapäätä äitiänsä toisella puolen lamppua.

Mutta jollei hän nähnyt Annettea, niin hän nautti hänen läsnäolonsa suloisuudesta, niinkuin tunnetaan lämpimän lieden läheisyys; ja halu antaa katseidensa liukua nopeasti häneen ja sitten taas siirtää takaisin kreivittäreen, kiusasi häntä, tuo koulupojan halu kiivetä kadun ikkunaan heti kun opettaja kääntää selkänsä.

Bertin Iäksi pian pois, sillä hänen puheensa oli yhtä lamauksissa kuin hänen ajatuksensa, ja hänen yhtämittainen vaikenemisensa voi antaa aihetta selityksiin.

Heti kun hän oli tullut kadulle, valtasi hänet kuljeskelemisen tarve, sillä kaikki kuultu musiikki jatkui hänessä kauan, johti hänet mietteisiin, jotka näyttivät sävelten haaveillulta ja tarkemmalta jatkolta, tuo muutamansävelinen laulu palasi aika-ajoittaisena ja haihtuvana, tuoden mukanansa irrallisia, heikentyneitä ja kaukaisia tahteja kuin kaiku; sitten se vaikeni, näytti antavan ajatukselle tilaisuuden keksiä merkityksen aiheelle ja lähteä hakemaan jonkinlaista sopusointuista ja hellää ihannetta. Hän kääntyi vasempaan ulkobulevardille, huomatessaan Monceaun puiston lumoavan ihanan valaistuksen, ja astui sähkölamppujen alla kehässä kulkevalle keskikäytävälle. Muudan vartija kuljeskeli hitain askelin; toisinaan ajoi ohi myöhästynyt ajuri; eräs mies luki sanomalehteä istuen penkillä voimakkaan sinertävän valon virrassa, pronssisen lyhtypatsaan juurella, joka kannatti häikäisevää kaarilamppua. Toiset valonlähteet levittivät nurmikolle, puiden keskelle lehdistöön ja ruoholle kylmää ja väkevätä valoaan ja loivat kalpeata eloa tähän kaupungin suureen puistoon.

Bertin kulki kädet selän takana pitkin katukäytävää, ja hän muisteli kävelyänsä Annetten kanssa tässä samassa puistossa, silloin kun hän oli hänen suussaan tuntenut hänen äitinsä äänen.

Hän vaipui istumaan penkille, ja hengittäen kasteltujen nurmikkojen raikasta kosteutta, hän tunsi itseänsä ahdistavan kaikkien niiden intohimoisten toiveiden, jotka tekevät nuorukaisten sielusta loppumattoman rakkausromaanin sekavan luonnoksen. Ennen muinoin hän oli tuntenut tällaisia iltoja, tällaisia kuljeskelevan fantasian iltoja, jolloin hän antoi äkillisen rakkaudenpuuskansa harhailla kuvitelluilla seikkailuilla, ja häntä kummastutti tavatessaan nyt itsessään uudestaan tämän aistimuksen, joka ei ollut hänen ikänsä mukainen.

Mutta aivan kuin Schubertin säveleen itsepäinen ääni, Annetten ajatteleminen, hänen lampun alle kumartuneiden kasvojensa näky, ja kreivittären omituinen epäluulo valtasivat hänet uudestaan joka hetki. Hänen sydäntänsä askarrutti yhä vasten hänen tahtoansa tämä kysymys, hän tutki yhä jatkuvasti niitä käsittämättömiä syvimpiä sopukkoja, joissa itävät ennen syntymistään ihmisten tunteet. Tämä sitkeä tutkiminen teki hänet levottomaksi. Tämä nuoren tytön alituinen ajatteleminen näytti avaavan hänen sielulleen hellien haaveiden tien; hän ei voinut sitä enää ajaa pois muistostaan; hän ikäänkuin kuljetti mukanansa jonkinlaisen Annetten esiinloitsimiskyvyn, niinkuin hän ennen aikaan säilytti, kun kreivitär oli lähtenyt hänen luotaan, omituisen tunteen hänen läsnäolostaan ateljeen seinien sisässä.

Yhtäkkiä, kärsimättömänä tästä yhden ainoan muiston vallassapysymisestä, hän mutisi itsekseen nousten seisaalleen:

— Any on typerä kun sanoi minulle sen. Hän saattaa minut nyt ajattelemaan tytärtään.

Hän palasi kotiinsa levottomana itsestään. Mentyänsä vuoteeseen hän tunsi, ettei hän saisi unta, sillä kuume virtasi hänen suonissaan ja haaveen neste kiehui hänen sydämessään. Peläten unettomuutta, noita hermostuttavia unettomia öitä, joita aiheuttaa sielun kuohunta, hän tahtoi koettaa ottaa jonkun kirjan luettavakseen. Kuinka monta kertaa oli lyhyt lueskelu ollut hänellä unilääkkeenä! Hän nousi siis ja meni kirjastoonsa, valitakseen hyvin kirjoitetun ja untatuottavan kirjan, mutta hänen valpas ajatuksensa, joka hänestä huolimatta halusi jotakin mielenliikutusta, haki kirjahyllyiltä kirjailijan nimeä, joka vastaisi hänen hurmautumis- ja odottamistilannettaan. Balzac, jota hän ihaili, ei sanonut hänelle mitään; hän halveksi Hugota, ylenkatsoi Lamartinea, joka kuitenkin teki hänet heltyneeksi, ja kävi ahnaasti Mussetin, kaikkien nuorten runoilijan kimppuun. Hän otti yhden niteen ja vei sen mukanansa lukeaksensa sitä, mistä kohti sattuisi.

Kun hän uudestaan oli mennyt vuoteeseensa, alkoi hän juoda juopottelijan janolla näitä innoittuneen kevyitä säkeitä, nauttia runoilijasta, joka lauloi niinkuin lintu elämän aamuruskosta, ja koska hänellä ei riittänyt ääntä kuin aamuksi, vaikeni säälimättömän keskipäivän saapuessa, näistä säkeistä, joiden runoilija oli ennenkaikkea elämän päihdyttämä, purkaen päihtymyksensä loistaviin ja naiveihin rakkauden riemutoitotuksiin, jotka ovat kaikkien kaipuun hurmaamien nuorten sydämien kaikuja.

Ei koskaan ollut Bertin näin fyysillisesti käsittänyt näiden aisteja liikuttavien ja älyä tuskin koskettavien runoelmien viehätystä. Silmät suunnattuina näihin väräjäviin säkeisiin, hän tunsi itsensä 20-vuotiseksi sieluksi, jota myllersivät toiveet, ja hän luki melkein koko kirjan nuorukaisen hurmiossa. Kello löi 3, herättäen hänessä kummastusta siitä, ettei hän ollut vielä nukkunut. Hän nousi sulkeakseen ikkunansa ja viedäksensä kirjan pöydälle huoneen keskelle; mutta joutuessaan kosketuksiin yön viileän ilman kanssa kipu, jota oleskelu Aixissa oli huonosti lieventänyt, tuntui pitkin hänen lapaluitaan aivan kuin muistutus, kuin varoitus, ja hän heitti runoteoksen kärsimättömällä liikkeellä kädestään mutisten:

"Vanha hölmö, mitä sinä hulluttelet!" Sitten hän meni uudestaan nukkumaan ja puhalsi valon sammuksiin.

Seuraavana päivänä hän ei mennyt kreivittären luo ja tekipä vielä tarmokkaan päätöksen olla palaamatta sinne ainakaan kahteen päivään. Mutta mitä hän tekikin, jos hän sitten koetteli maalata taikka tahtoi mennä kävelemään, taikka laahasi surumielisyyttään toisesta talosta toiseen, ahdisti häntä näiden kahden naisen lakkaamaton ajatteleminen.

Kun hän oli kieltänyt itseltään oikeuden lähteä heitä tervehtimään, niin lohduttautui hän ajattelemalla heitä, ja hän antoi ajatuksensa ja sydämensä kylliksi nauttia heidän muistostaan. Tapahtui silloin, että tässä jonkunlaisessa harha-aistimuksessa, johon hänet tuuditti hänen yksinäisyytensä, nämä kaksi henkilöä lähestyivät toisiansa, erilaisina, sellaisina kuin hän ne tunsi, sitten meni toinen toisen edelle, sitten ne sekoittuivat, sulivat yhdeksi, muodostivat vain yhdet kasvot, hiukan epäselvät, jotka eivät olleet äidin eivätkä aivan tyttärenkään kasvot, vaan naisen kasvot, jota hän mielettömästi oli rakastanut ennen aikaan ja vielä rakasti yhä ja aina.

Silloin hän katui sitä, että oli näin heittäytynyt näiden hellien tunteiden kaltevalle pinnalle, jotka hän tunsi voimakkaiksi ja vaarallisiksi. Päästäksensä niistä irti, torjuakseen ne, vapautuakseen tästä kiehtovasta ja suloisesta haaveesta, hän suuntasi mielensä kaikkiin ajateltavissa oleviin aatteisiin, kaikkiin mahdollisiin harkinnan ja mietiskelyn aineisiin. Turhaa ponnistusta! Kaikki hänen mieltänsä toisaalle johtavat tiet, jotka hän valitsi, saattoivat hänet takaisin samaan pisteeseen, jossa hän tapasi nuoret, vaaleat kasvot, jotka näyttivät olevan väijyksissä häntä odottaakseen. Tämä oli jonkinlainen epämääräinen aavistus, jota ei voinut välttää, se väikkyi hänen ympärillään ja pysähdytti hänet, mitä kiertoteitä hän olikin koettanut paeta.

Näiden kahden olennon sekottaminen, joka oli hänet niin voimakkaasti hämmentänyt tuona kävely-iltana Roncièresin puistossa, alkoi hänen muistissaan, heti kun hän lakkasi harkitsemasta ja miettimästä ja loitsi heidät esille, sekä koetteli ymmärtää, mikä outo tunne järkytti hänen ruumistaan. Hän sanoi itsekseen: "Noh, tunnenko minä Annettea kohtaan enemmän hellyyttä kuin on sopivaa?" Silloin, tutkien sydämensä pohjaa, tunsi hän hehkuvansa rakkaudesta aivan nuorta naista kohtaan, jolla oli kaikki Annetten piirteet, mutta joka ei ollut hän. Hän rauhoittui hitaasti ajatellen: "Ei, minä en rakasta tytärtä, olen yhdennäköisyyden uhri."

Kuitenkin nuo kaksi Roncièresissa vietettyä päivää säilyivät hänen sielussaan lämmön, onnen ja hurmauksen lähteenä. Pienimmätkin yksityisseikat palasivat nyt mieleen yksitellen, tarkkoina, suloisempina kun itse tuona hetkenä. Yhtäkkiä, seuraten muistojensa kulkua, hän näki uudestaan tien, jota he kulkivat lähtiessään hautausmaalta, nuoren tytön kukkien poiminnat, ja hän muisti äkkiä luvanneensa tälle safiireista valmistettavan ruiskukan, heti kun olisivat palanneet Parisiin.

Kaikki hänen päätöksensä haihtuivat, ja taistelematta enää vastaan, hän sieppasi hattunsa ja läksi ulos kokonaan sen ajatuksen vallassa, mitä huvia hän voisi tuottaa Annettelle.

Guilleroyn lakeija vastasi taiteilijalle tämän tiedustellessa, oliko ketään kotona:

— Rouva on mennyt ulos, mutta neiti on täällä. Bertin tunsi voimakasta iloa.

— Ilmoittakaa hänelle, että tahtoisin puhutella häntä. Sitten hän pujahti salonkiin kevyin askelin, aivankuin hän olisi pelännyt, että hänen kuultaisiin sinne menevän.

Annette ilmestyi melkein paikalla.

— Hyvää päivää, rakas mestari, sanoi hän arvokkaasti.

Bertin alkoi nauraa, puristi hänen kättään ja istuutuen hänen viereensä virkkoi:

— Arvaapas, miksi olen tullut?

Hän koetti keksiä vastausta jonkun sekunnin.

— Enpä tiedä.

— Viedäkseni sinut äitisi kanssa jalokivikauppiaalle valitsemaan tuota safiiri-ruiskukkaa, jonka lupasin sinulle Roncièresissa.

Nuoren tytön kasvot kirkastuivat onnesta.

— Oi, sanoi hän, ja äiti on mennyt ulos. Mutta hän tulee kohta takaisin. Tehän odotatte häntä, eikö niin?

— Niin, jollei se käy liian pitkäksi.

— Oh, miten röyhkeä te olette, liian pitkäksikö minun kanssani. Te kohtelette minua kuin pikku tyttöä.

— En, sanoi taiteilija, en niinkään paljon kuin luulet.

Bertin tunsi sydämessään halun miellyttää, olla kohtelias ja henkevä niinkuin nuoruutensa vallattomimpina aikoina, tuon vaistomaisen halun, joka kiihoittaa ylenmäärin kaikkia viehättämiskykyjä, joka saa riikinkukon levittämään pyrstönsä ja runoilijat tekemään säkeitä. Lauseet tulivat hänen huulilleen nopeasti, pirteästi, hän puhui niinkuin hän osasi hyvinä hetkinään. Annette, jota tämä into vilkastutti, vastasi hänelle kaikella sillä purevalla leikillisyydellä ja veitikkamaisella sukkeluudella, joka hänessä iti. Yhtäkkiä pohtiessaan erästä mielipidettä taiteilija huudahti:

— Mutta te olette jo usein sanonut sen ja minä olen teille vastannut.

Annette keskeytti hänet purskahtaen nauruun:

— Kas, te ette enää sinuttele minua, te pidätte minua äitinä.

Taiteilija punastui, vaikeni, sopersi sitten:

— Niin, se johtuu siitä, että äitisi jo sata kertaa on puolustanut tuota mielipidettä.

Hänen kaunopuheliaisuutensa oli jo sammunut. Hän ei tietänyt enää mitä sanoa, hän pelkäsi tätä nuorta tyttöä, käsittämättä miksi.

— Kas, tuoltahan äiti jo tulee, sanoi Annette. Hän oli kuullut avattavan ensimäisen salongin ovea, ja Olivier, hämillään aivankuin olisi tavattu itse teossa, selitti, kuinka hän yhtäkkiä oli muistanut antamansa lupauksen ja tullut hakemaan heitä kumpaakin jalokivikauppiaalle.

— Minulla on vaunut, sanoi hän. Minä asetun laskuistuimelle.

He läksivät, ja muutamia minuutteja myöhemmin he astuivat Montaran kauppaan.

Kun Bertin oli viettänyt koko elämänsä läheisessä ystävyydessä naisten kanssa ja ollut kiintynyt heihin, kun hän oli tehnyt huomioita heistä ja tutkinut heitä, aina ollut tekemisissä heidän kanssaan, kun hänen oli pitänyt saada selville ja keksiä heidän makunsa, tuntea niinkuin hekin heidän pukunsa, muotikysymykset, kaikki heidän yksityiselämänsä vähäpätöiset yksityiskohdat, niin hän oli vihdoin päässyt sille asteelle, että hänellä oli usein samallaisia aistimuksia kuin heillä, ja hän tunsi aina astuessaan johonkin noista kauppapuodeista, joissa myydään heidän kauneuttansa viehättäviä ja hienoja pikkuesineitä, melkein samanlaista huvia kuin mikä sai heidät itsensäkin väräjämään. Häntä huvitti niinkuin heitäkin nuo pienet sirot esineet, joilla he koristautuvat; kankaat viehättivät hänen silmiään, pitsit houkuttelivat hänen käsiään koskettelemaan niitä, kaikkein vähäpätöisimmätkin korukapineet kiinnittivät hänen huomiotaan. Jalokivikaupoissa hän tunsi näytelasikkoja kohtaan jonkinlaista uskonnollista kunnioitusta aivankuin ylellisen, hurmaavan pyhäkön edessä; ja tummalla veralla peitetty pöytä, jolla kultasepän notkeat sormet vierittivät välkähteleviä, kallisarvoisia kiviä, oli hänestä eräänlaatuista arvoa ansaitseva esine.

Kun hän oli pyytänyt kreivittären ja hänen tyttärensä istuutumaan tämän vakavan huonekalun eteen, jolle kumpikin heistä asetti kätensä luonnollisin liikkein, ilmoitti hän kauppiaalle, mitä hän halusi; hänelle näytettiin pienten kukkien malleja.

Sitten levitettiin hänen eteensä safiireja, joista piti valita neljä. Se kesti kauan. Molemmat naiset kynnen kärjellä kääntelivät niitä veralla, ottivat sitten käteensä varovaisesti, katselivat päivää niiden läpi, tutkivat niitä oppineella ja intohimoisella tarkkaavaisuudella. Kun oli asetettu syrjään ne, jotka he olivat eroittaneet, tarvittiin kolme smaragdia lehtiä varten, ja sitten aivan pieni briljantti, joka värisisi keskessä kastepisarana.

Silloin Olivier, jota antamisen ilo hurmasi, sanoi kreivittärelle:

— Tahdotteko tehdä minulle mieliksi ja valita kaksi sormusta?

— Minäkö?

— Niin, toisen itsellenne, toisen Annettelle. Sallikaa minun antaa teille nämä pienet lahjat Roncièresissa viettämieni kahden päivän muistoksi.

Kreivitär kieltäytyi.

Taiteilija pyysi pyytämistään. Seurasi pitkä keskustelu, sanojen ja perusteiden taistelu, jossa Bertin lopuksi ei kuitenkaan ilman vaivaa, — pääsi voitolle.

Tuotiin sormukset, toiset harvinaisemmat yksin erikoislippaissa, toiset asetettuna lajittain yhteen suuriin neliskulmaisiin rasioihin, joiden sametilla oli riveissä nähtävinä niiden kehyksien kaikki mahdolliset muodot. Maalari oli istuutunut molempien naisten väliin ja ryhtyi, niinkuin hekin, samalla uteliaalla innolla poimimaan yksitellen kultasormuksia niistä ohuista raoista, joissa ne seisoivat. Hän asetti ne sitten eteensä, pöydän veralle, jolla ne kasaantuivat kahteen ryhmään, toiseen, joka hyljättiin heti ensinäkemältä, ja toiseen, josta valittaisiin.

Aika kului, huomaamatta ja hiljaa, tässä hauskassa valitsemistyössä, joka oli kiehtovampi, kuin kaikki maailman huvit, huvittava ja vaihteleva kuin näytäntö, liikuttava myöskin, melkein aistillinen, oivallinen nautinto naisen sydämelle.

Sitten verrattiin, innostuttiin, ja noiden kolmen tuomarin valinta pysähtyi hetkisen epäröimisen jälkeen pieneen kultakäärmeeseen, joka piti kaunista rubiinia kapean kitansa ja kiertyneen häntänsä välissä.

Olivier nousi riemusta säteilevänä.

— Jätän teille vaununi, sanoi hän, minulla on asioita toimitettavana; lähden siksi matkoihini.

Mutta Annette pyysi äitiänsä palaamaan kotiin jalkaisin tuona kauniina päivänä. Kreivitär suostui ja kiitettyänsä Bertiniä hän vaelsi katuja pitkin tyttärensä kanssa.

He kulkivat jonkun aikaa ääneti, iloisesti nauttien saamistaan lahjoista, sitten he alkoivat puhua kaikista jalokivistä, joita olivat nähneet ja käsitelleet. Heille jäi siitä mieleen jonkinlainen kimaltelu, jonkinlainen kilinä, jonkinlainen hilpeys. He kävelivät nopeasti läpi tuon "kello-viiden" ihmisjoukon, joka mittelee katukäytäviä kesäiltana. Miehet kääntyivät katselemaan Annettea ja mutisivat ohikulkiessaan epäselviä ihailun sanoja. Koko heidän surunsa aikana, siitä saakka kuin musta puku antoi Annettelle tuon voimakkaan kauneuden loiston, oli kreivitär nyt ensi kerran hänen kanssaan kävelyllä Pariisissa; ja nähdessään sen menestyksen, jonka tyttärensä saavutti kadulla, hänen herättämänsä huomion, nuo kuiskaillut ylistelyt, tuon vastaantulijoissa ilmenevän pienen, imartelevan mielenliikutuksen, jonka jättää ihmisjoukkoon sievän naisen läpikulku, puristautui vähitellen kokoon hänen sydämensä, se pusertui samalla tavalla, kiusallisesti ahdistuneena, kuin silloin illalla, hänen salongissaan verrattaessa tytärtä hänen omaan kuvaansa. Vastoin tahtoansa hän vaani noita katseita, joita Annette veti puoleensa, hän tunsi niiden tulevan kaukaa, hipaisevan hänen kasvojansa siihen jäämättä, sitten kiintyvän yhtäkkiä noihin vaaleihin kasvoihin, jotka liikkuivat hänen vieressään. Hän arvasi, hän näki nopeita ja mykkiä ihailun ilmauksia tälle puhjenneelle nuoruudelle, tämän viehkeyden hurmaavalle sulolle, ja hän ajatteli: "Minä olin yhtä kaunis kuin hän, jollen kauniimpi." Yhtäkkiä välkähti hänen mieleensä Olivier, ja hänet valtasi niinkuin Roncièresissa ehdoton pakenemisen halu.

Hän ei halunnut enää tuntea sitä, että tässä kirkkaassa valossa, tässä ihmisvilinässä näkivät hänet kaikki nämä ihmiset, jotka eivät häntä katselleet. Olivat kaukana ne päivät, jotka kuitenkin oikeastaan olivat niin lähellä, jolloin hän koetteli hakea ja aiheuttaa vertailua tyttärensä kanssa. Kuka sitten nyt, näiden ohikulkevien joukossa, enää ajattelikaan heitä verrata. Yksi ainoa oli sitä ehkä tehnyt, äsken, tuolla kultasepän puodissa. Hänkö? Oo, mikä tuska! Voiko olla mahdollista, ettei Bertin lakkaamatta mielessään halunnut verrata heitä! Varmasti hän ei voinut nähdä heitä yhdessä ajattelematta sitä ja muistelematta sitä aikaa, jolloin hän niin viehkeänä, niin sievänä astui taiteilijan luo, varmana siitä, että tulisi rakastetuksi.

— Tunnen voivani pahoin, sanoi kreivitär, otamme ajurin, lapseni.

Annette kysyi levottomana:

— Mikä sinun on, äiti?

— Ei mikään, sinähän tiedät, että isoäitisi kuolemasta saakka minulla on usein näitä heikkoudenkohtauksia.

V.

Piintyneet päähänpistot ovat parantumattomien tautien tavoin kalvavan sitkeitä. Kun ne kerran ovat päässeet sieluun, ne raatelevat sitä, ne eivät anna sille enää vapautta ajatella mitään eikä mieltyä mihinkään asiaan. Niinpä kreivitär, mitä hän tekikin kotonansa taikka muualla yksin tahi ihmisten ympäröimänä, ei voinut enää irroittaa itsestään sitä ajatusta, joka oli hänet vallannut palatessaan tyttärensä rinnalla kotiin: "Onko mahdollista, että Olivier, nähdessään heidät melkein joka päivä uudestaan ei haluaisi lakkaamatta mielessään verrata heitä?"

Varmasti hänen täytyi se tehdä vastoin tahtoaan, aina jatkuvasti, koska hänen mielessään kummitteli tuo yhdennäköisyys, joka ei hetkeksikään unhoittunut, jota vielä lisäsi ennen aikaan tavoiteltu eleiden ja sanojen jäljittely. Joka kerta kun Bertin astui sisään, ajatteli kreivitär tätä rinnanasettelua, hän luki sen taiteilijan katseista, arvasi sen ja selitti sitä sydämessään ja päässään. Silloin häntä kiusasi tarve piiloittautua, hävitä ja olla enää näyttäytymättä tyttärensä läheisyydessä. Hän kärsi muuten kaikin tavoin siitä, ettei tuntenut enää olevansa kotonaan talossaan. Se pahastuminen asemansa menettämisen johdosta, jota hän oli tuntenut sinä iltana, jolloin kaikkien silmät katselivat Annettea kuvan edessä, lisääntyi, jatkui ja hermostutti häntä välistä. Hän saarnasi itselleen lakkaamatta tuota sisällistä vapautumisen tarvetta, tuota tunnustamatonta halua lähettää tyttärensä pois luotaan, aivan kuin häiritsevän ja itsepäisen vieraan, ja hän työskenteli siihen suuntaan, itsetiedottomalla oveluudella, uudestaan sen tarpeen vallassa, että saisi edes taistellen säilyttää vielä, kaikesta huolimatta, rakastamansa miehen.

Koska hän ei voinut liiaksi jouduttaa Annetten naimisiinmenoa, jota heidän äskeinen surunsa vielä vähän viivytti, niin pelkäsi hän epäselvästi ja kovasti, että joku tapahtuma, mikä tahansa, aiheuttaisi tämän suunnitelman raukeamisen, ja hän koetteli melkein vastoin tahtoaan saada tyttärensä sydämessä syntymään lempeä markiisia kohtaan.

Kaikki se ovela diplomatia, jota hän oli käyttänyt jo niin kauan aikaa säilyttääkseen Olivierin itsellään, sai hänessä nyt uuden, hienomman, salaisemman muodon, ja se kehittyi yrityksessä saada nuoret mieltymään toisiinsa, ilman että nämä kaksi miestä tapaisivat toisiaan.

Kun maalari, joka oli tottunut työskentelemään aamupäivin, ei syönyt aamiaista koskaan ulkona eikä tavallisesti pitänyt muuta kuin iltakutsuja ystävilleen, niin pyysi kreivitär usein markiisin aamiaiselle. Tämä saapui levittäen ympärilleen aamuratsastuksen pirteyttä, jonkinlaisen aamuilman tuulahduksen. Ja hän puhui iloisesti kaikista ylhäisön asioista, jotka näyttävät joka päivä leijailevan Bois de Boulognen teillä hevosurheilua harrastavan ja loistavan Parisin hienoston aamuhetkien yllä. Annette kuunteli häntä huvitettuna, hän mieltyi markiisin jokapäiväisiin mielihommiin, jotka tämä näin hänelle kertoi, aivan tuoreina ja aivan kuin hienon sävyn vernissoimina. Nuorten läheinen tuttavuus rakentui heidän välilleen, jonkunlainen harras ystävyys, jota yhteinen ja intohimoinen mieltymys hevosiin luonnollisesti lujitti. Hänen lähdettyänsä kreivitär ja kreivi ylistivät taitavasti markiisia, sanoivat hänestä mitä sanoa piti, jotta nuori tyttö ymmärtäisi riippuvan yksinomaan hänestä itsestään, tahtoiko hän mennä naimisiin markiisin kanssa, jos tämä häntä miellytti.

Anette oli muuten nopeasti käsittänyt sen, ja, harkiten lapsellisen viattomasti, piti aivan selvänä sitä, että ottaisi miehekseen tämän kauniin pojan, joka antaisi hänelle, muiden tyydytysten ohessa, senkin, jota hän piti kaikkia muita parempana, nimittäin tilaisuuden ratsastaa joka aamu hänen rinnallaan hurjaa vauhtia puhdasverisen selässä.

He huomasivat eräänä päivänä olevansa kihloissa, aivan luonnollisesti, vaihdettuaan käden puristuksen ja hymyilyn, ja tästä avioliitosta puhuttiin niinkuin aikoja sitten päätetystä asiasta. Silloin markiisi alkoi tuoda lahjoja. Herttuatar kohteli Anettea kuin omaa tytärtään. Siis koko tämä asia oli lämmitetty yhteisestä sopimuksesta pienellä läheisen ystävyyden tulella, päivän rauhallisina hetkinä, ja markiisi, jolla oli muuten paljon muita hommia, suhteita, palveluksia ja velvollisuuksia, tuli harvoin käymään illalla.

Silloin oli Olivierin vuoro. Hän söi säännöllisesti joka viikko ystäviensä luona, ja ilmestyi yhä edelleenkin odottamatta, pyytämään kupin teetä 10 ja 12 välillä.

Heti hänen astuttuansa huoneeseen kreivitär väijyi taiteilijaa, häntä kalvoi nimittäin halu saada tietää, mitä tämän sydämessä tapahtui. Bertin ei voinut luoda yhtään katsetta, ei tehdä yhtään elettä, jota ei kreivitär olisi hetikohta selittänyt ja häntä vaivasi tämä ajatus: "On mahdotonta, ettei Olivier rakasta tytärtäni nähdessään meidät toistemme vieressä."

Bertin toi myöskin lahjoja. Ei kulunut viikkoakaan, ettei hän ilmestynyt kantaen kädessään kahta pientä pakettia, joista hän antoi toisen äidille, toisen tyttärelle; ja kreivitär tunsi avatessaan rasioita, jotka sisälsivät usein kallisarvoisia esineitä, sydäntään kouristavan. Hän tiesi hyvin tämän antamishalun, jota hän naisena ei ollut koskaan voinut tyydyttää, tämän halun tuoda jotakin, valmistaa huvia, ostaa jollekin, ja löytää kauppapuodeista miellyttäviä esineitä.

Jo kerran oli maalari läpäissyt tämän taitekauden, ja kreivitär oli nähnyt hänen useita kertoja astuvan huoneeseen samalla tavoin hymyillen, samoin elein, pieni paketti kädessä. Sitten se oli asettunut, ja nyt se alkoi uudestaan. Kenelle? Hän ei ollenkaan epäillyt. Ainakaan se ei ollut hänelle!

Taiteilija näytti väsyneeltä, laihtuneelta. Kreivitär teki siitä sen johtopäätöksen, että hän kärsi. Hän vertaili Bertinin huoneeseen astumista, hänen kasvojensa ilmeitä, hänen käyttäytymistään markiisin esiintymiseen, jota Annetten sulo alkoi myöskin liikuttaa. Mutta asianlaita ei ollut heihin molempiin nähden sama: Markiisi de Farandal oli hurmaantunut, Olivier Bertin rakasti! Kreivitär luuli ainakin sitä kidutuksensa hetkinä, sitten rauhoittumishetkinään hän taas toivoi vielä erehtyneensä.

Oh, usein hän oli kysymäisillään taiteilijalta, ollessaan yksin hänen kanssaan, oli pyytämäisillään, rukoilemaisillaan häntä, puhumaisillaan hänelle, tunnustamaisillaan kaikki, mitään salaamatta häneltä. Hän piti parempana tietää ja itkeä varmuuden saatuaan, kuin näin kärsiä epäilyn vallassa ja pystymättä lukemaan hänen ajatuksiaan hänen suljetusta sydämestään, jossa hän tunsi versoavan toisen rakkauden.

Tämä sydän, johon hän oli kiintynyt enemmän kuin elämään, jota hän oli valvonut, lämmittänyt ja elähyttänyt lemmellään kokonaista 12 vuotta, josta hän luuli olevansa varma, jonka hän oli toivonut lopullisesti olevan saavutetun, valloitetun, alistetun, ja intohimoisesti uskollisen aina heidän päiviensä loppuun saakka, tämä sydän nyt yhtäkkiä luisui hänestä erilleen käsittämättömän, kauhean ja hirvittävän kohtalon vuoksi. Niin, se oli yhtäkkiä sulkeutunut siinä piilevine salaisuuksineen. Hän ei voinut enää siihen tunkeutua ystävällisin sanoin eikä sinne kasata lempeä kuten taattuun turvapaikkaan, joka oli auki ainoastaan hänelle. Mitä toimittaa rakastaminen, mitä ehdottomasti antautuminen, jos yhtäkkiä se, jolle on tarjonnut koko olemuksensa ja koko elämänsä, kaikki, kaikki mitä omistaa tässä maailmassa, livahtaa käsistämme näin senvuoksi, että toiset kasvot häntä ovat miellyttäneet, ja tulee silloin muutamissa päivissä melkein vieraaksi!

Vieraaksi! Hän, Olivierko? Hän puhui kyllä niinkuin ennenkin samoin sanoin, samalla äänellä ja samalla sävyllä. Ja kuitenkin oli jotakin heidän välillään, jotakin selittämätöntä, käsittämätöntä, voittamatonta, jotakin melkein mitätöntä, tuota samaa melkein mitätöntä, joka saattaa purjealuksen loittonemaan, kun tuuli kääntyy.

Bertin loittoni todellakin, loittoni hänestä joka päivä hiukan enemmän ja enemmän kaikkien niiden katseiden vuoksi, joita hän loi Annetteen. Hän ei koettanut nähdä selvästi sydämeensä. Hän tunsi kyllä tuon sydämensä kuohunnan, tuon vastustamattoman vetovoiman, mutta hän ei tahtonut käsittää, hän antautui elämän odottamattomien tapahtumien ja sattumien varaan.

Hän ei välittänyt muusta, kuin päivällisistä ja illanvietoista näiden kahden naisen seurassa, joita heidän surunsa eroitti kaikesta hienon elämän hälinästä. Kun hän ei kohdannut heidän luonaan kuin yhdentekeviä henkilöitä, nimittäin useimmiten Corbellen ja Musadieun, niin luuli hän olevansa melkein yksin heidän kanssaan maailmassa, ja kun hän ei enää nähnyt ollenkaan herttuatarta ja markiisia, joille varattiin aamut ja keskipäivät, niin tahtoi hän unohtaa heidät arvellen avioliiton siirretyksi määräämättömään aikaan.

Annette ei muuten puhunut koskaan hänen läsnäollessaan markiisi de Farandalista. Tekikö hän tämän jonkinlaisesta vaistomaisesta häveliäisyydestä, vaiko ehkä jostakin noista salaisista naissydämen sisäisistä näkemyksistä, jotka saattavat heidät aavistamaan, mitä he eivät tiedä.

Viikot seurasivat toisiaan mitään muuttamatta tässä elämässä, ja syksy oli tullut tuoden mukanansa eduskunnan istunnot aikaisempaan kuin tavallisesti valtiollisten vaarojen vuoksi.

Istuntojen uudestaan avaamisen päivänä, kreivi de Guilleroyn piti viedä tähän tilaisuuteen rouva de Mortemainin, markiisin ja Annetten aamiaisen jälkeen, joka syötiin heillä. Ainoastaan kreivitär, joka oli yksinäistynyt yhä kasvavaan suruunsa, oli selittänyt jäävänsä kotiin.

Oltiin noustu pöydästä, juotiin kahvia suuressa salongissa, oltiin iloisia. Kreivi, joka oli onnellinen parlamentintöiden uudestaan alkamisesta, hänen ainoasta huvistaan, puhui melkein henkevästi nykyisestä tilanteesta ja tasavallan vaikeuksista; markiisi, lopullisestikin rakastuneena, vastasi hänelle innokkaasti, katsellen Annettea; ja herttuatar oli melkein yhtä paljon tyytyväinen veljenpoikansa tunteenilmauksiin kuin hallituksen ahdinkotilaan. Salongin ilma oli täynnä ensi kerran uudestaan sytytettyjen lämpöjohtojen synnyttämää voimakasta lämpöä; sitä huokui kankaista, matoista, seinistä, ja siihen purkautui nopeasti tukehtuneiden kukkien tuoksu. Tässä suljetussa huoneessa, johon kahvi myös levitti hyvää tuoksuansa, oli jotakin perin tuttavallista, kodikasta, ja tyydytettyä, kun ovi avattiin Olivier Bertinille.

Hän pysähtyi kynnykselle, niin ällistyneenä, että hän oli kahdenvaiheilla astuako sisään, vai ei, ällistyneenä kuin petetty aviomies, joka näkee vaimonsa rikoksen. Sekava viha ja mielenliikutus tukehduttivat häntä niin kovasti, että hän tunsi rakkauden kalvaman sydämensä sykinnän. Kaikki mitä häneltä oli salattu, ja mitä hän oli itseltään salannut, selveni hänelle nyt nähdessään markiisin asettuneena taloon sulhasena!

Hän oivalsi katkeruudesta vavahtaen kaikki, mitä hän ei tahtonut tietää ja mitä hänelle ei uskallettu sanoa. Hän ei kysynyt itseltään ollenkaan, miksi häneltä oli salattu kaikki tämä naimisiinmeno. Hän arvasi sen; ja hänen silmänsä, jotka kävivät koviksi, kohtasivat kreivittären, joka punastui. He ymmärsivät toisensa.

Kun hän oli istuutunut, vaikenivat kaikki hetkisen, hänen odottamaton tulonsa oli herpaissut ajatuksien lennon, sitten herttuatar alkoi puhua hänelle; Bertin vastasi lyhyesti, oudosti sointuvalla, äkkiä muuttuneella äänellä. Hän katseli ympärilleen, näitä ihmisiä, jotka alkoivat uudestaan jutella ja arveli itsekseen: "He ovat pettäneet minua, he saavat sen maksaa." Hän oli siitä suuruksissaan erittäinkin kreivittärelle ja Annettelle, jonka viattomasta teeskentelystä hän yhtäkkiä pääsi selville.

Kreivi huudahti katsahtaen silloin kelloa:

— Oh, Oh. On aika lähteä.

Sitten kääntyen maalariin hän virkkoi:

— Me lähdemme parlamentin istuntojen avajaisiin. Vaimoni jää yksin tänne. Tahdotteko seurata meitä; se olisi meistä erittäin hauskaa?

Olivier vastasi kuivasti:

— En, kiitos, teidän kamarinne ei houkuttele minua.

Annette lähestyi silloin häntä ja ottaen iloisen ilmeensä lausui:

— Oi, tulkaahan toki, rakas mestari! Minä olen varma siitä, että te tulette huvittamaan meitä paljon enemmän kuin edustajat.

— En, totisesti en. Teillä kyllä tulee olemaan hauskaa ilman minuakin.

Kun Annette arvasi hänet tyytymättömäksi ja harmistuneeksi, niin pyysi hän pyytämistään, näyttääkseen herttaiselta.

— Mutta tulkaa kuitenkin, herra maalari. Minä vakuutan teille, että minä en voi olla ilman teitä.

Muutamia sanoja tipahti Bertinin suusta niin voimakkaasti, ettei hän voinut enää niitä pysähdyttää eikä lieventää niiden sävyä.

— Pyh! Te voitte tulla toimeen ilman minua niinkuin kaikki muutkin.

Annette huudahti vähän kummastuneena äänen sävystä:

— Noh, mainiota! Kas nyt hän taas alkaa olla minua sinuttelematta.

Taiteilijan huulilla karehti tuollainen närkästynyt hymyily, joka näytti koko sielun kärsimyksen, ja nyökäyttäen hiukan päätään hän virkkoi:

— Täytyyhän minun kuitenkin siihen tottua ennemmin tai myöhemmin.

— Miksi sitten?

— Koska te menette naimisiin ja teidän miehellänne, olkoon hän kuka tahansa, on oikeus pitää sopimattomana saada kuulla tätä sinuttelemista minun suustani.

— Kreivitär kiirehti sanomaan:

— Sitten on kyllä aikaa sitä ajatella, mutta toivon, ettei Annette mene naimisiin miehen kanssa, joka on niin herkkä pahastumaan, että hän loukkaantuisi tästä vanhan ystävän tuttavallisuudesta.

Kreivi huusi:

— No, lähtekäämme! lähtekäämme! Muuten tulemme liian myöhään.

Ja ne, joiden piti seurata häntä, nousivat, lähtivät hänen kanssaan tavanmukaisesi puristettuaan kättä ja annettuaan lähtösuudelmat, joita muuten herttuatar, kreivitär ja hänen tyttärensä vaihtoivat joka kerran tavatessaan, samoin kuin joka kerran erotessaan.

He jäivät yksin, Bertin ja kreivitär, seisomaan suljetun oven gobeliiniverhojen taa.

— Istukaa, ystäväni, sanoi kreivitär lempeästi.

Mutta Bertin virkkoi melkein kiivaasti:

— En, kiitos, minä lähden myöskin. Kreivitär kuiskasi rukoilevana:

— Oi, miksi?

— Siksi ettei tämä ole minun aikani, näyttää siltä. Pyydän anteeksi teiltä, että tulin ilmoittamatta.

— Olivier, mikä teidän on?

— Ei mikään! Minä kadun vain, että olen häirinnyt järjestettyä huvitilaisuutta.

Kreivitär tarttui hänen käteensä.

— Mitä te tarkoitatte? Sehän oli heidän lähtöhetkensä, koska he tulevat olemaan läsnä istuntojen avajaisissa. Minä jäin. Teillä päinvastoin on ollut aivan onnellinen ajatus tullessanne tänään, jolloin olen yksin. Bertin virnisti.

— Onnellinen ajatus, niin minulla on todellakin ollut onnellinen ajatus.

Kreivitär tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, ja katsoen häntä syvästi silmiin, hän kuiskasi hiljaisella äänellä:

— Tunnustakaa minulle, että te rakastatte häntä. Bertin vapautti kätensä, koska hän ei enää voinut hillitä kärsimättömyyttään:

— Mutta te olette hullu tuota samaa ajatusta hokiessanne!

Rouva de Guilleroy tarttui hänen käsivarsiinsa, ja sormet puristettuina hänen hihoihinsa, rukoillen häntä, lausui:

— Olivier! tunnustakaa! tunnustakaa! Tahdon mieluummin saada tietää, minä tahdon mieluummin… Oh, te ette ymmärrä, minkälaiseksi minun elämäni on muuttunut.

Bertin kohautti olkapäitään:

— Mitä minä voin siihen. Onko minun vikani, että teidän päänne menee pyörälle!

Kreivitär piti hänestä kiinni, veti hänet toiseen salonkiin, taaemmaisempaan, jossa ei heitä kuultaisi. Hän laahasi Bertiniä takin kankaasta kiinni pitäen, takertuneena häneen, läähättäen: Vietyänsä hänet pienelle pyöreälle sohvalle saakka, hän pakotti Bertinin siihen istuutumaan ja asettui itse hänen viereensä.

— Olivier, ystäväni, ainoa ystäväni, rukoilen teitä, sanokaa minulle, että rakastatte häntä. Tiedän sen, tunnen sen kaikesta, mitä te teette, en voi sitä epäillä, menehdyn siitä, mutta tahdon tietää sen teidän suustanne!

Kun taiteilija vastusteli vielä, niin vaipui kreivitär polvilleen hänen jalkojansa vasten. Hänen äänensä korisi.

— Oh! ystäväni, ystäväni, ainoa ystäväni, onko totta, että rakastatte häntä?

Taiteilija huudahti, koettaessaan nostaa häntä ylös:

— Ei ole, ei totisesti ei! Vannon teille, että ei ole totta.

Kreivitär ojensi kätensä hänen suutaan kohti, painoi sormensa sen eteen, sulkeakseen sen, ja sopersi:

— Ooh, älkää valehdelko. Minä kärsin liiaksi! Sitten antaen painua päänsä tämän miehen polville hän alkoi nyyhkyttää.

Bertin ei nähnyt kuin hänen niskansa, suuren joukon vaaleita hiuksia, joihin sekaantui paljon valkeita hiuksia ja hänet valtasi ääretön sääli, ääretön tuska.

Tarttuen täysin kourin tähän runsaaseen tukkaan hän kohotti kreivittären voimakkaasti ylös, kääntäen itseänsä kohti kaksi epätoivoista silmää, joista kyyneleet tipahtelivat. Ja sitten painaen näille vedentäyttämille silmille huulensa kerta toisensa perästä hän toisti:

— Any! Any! rakas, rakas Anyni!

Silloin kreivitär, koettaen hymyillä ja puhuen samallaisella epäröivällä äänellä kuin lapset, joita suru tukehduttaa, sanoi:

— Oh, ystäväni, sanokaa minulle ainoastaan, että te rakastatte minuakin vielä hiukan.

Bertin alkoi uudestaan suudella häntä!

— Kyllä, rakastan teitä, rakas Anyni!

Rouva de Guilleroy nousi, istuutui hänen viereensä, tarttui uudestaan hänen käsiinsä, katseli häntä ja haastoi hellästi:

— Olemme jo niin kauan rakastaneet toisiamme. Sen ei pitäisi näin loppua.

Bertin kysyi, pusertaen häntä rintaansa vasten:

— Miksi se loppuisi?

— Koska olen vanha ja Annette on liiaksi sen näköinen, kuin minä olin, silloin kun te tutustuitte minuun!

Silloin taiteilija kämmenellänsä sulki tuon valittavan suun sanoen:

— Vieläkin! Rukoilen teitä, älkää puhuko siitä. Vannon teille, että erehdytte!

Kreivitär toisti:

— Kunhan te vain rakastaisitte hiukan minuakin!

— Bertin hoki:

— Kyllä, rakastan teitä. Sitten he jäivät pitkäksi aikaa äänettömiksi, istuen käsikädessä hyvin liikutettuina, hyvin surullisina. Vihdoin kreivitär katkaisi tämän hiljaisuuden kuiskaten:

— Oh, ne hetket, jotka minulla on enää elettävinä, eivät tule olemaan hauskat.

— Minä koettelen tehdä ne teille suloisiksi.

Pari tuntia ennen hämärää pilveen vetäytyvän taivaan varjo levisi salonkiin, hautasi heidät vähitellen syksyillan harmaaseen usvaan.

Kello löi.

— Me olemme jo olleet täällä hyvin kauan, virkkoi kreivitär, teidän pitäisi lähteä, sillä voitaisiin tulla tänne, ja me emme ole rauhallisia!

Bertin nousi, puristi häntä poveansa vasten suudellen kuten ennen aikaan hänen puoleksi avattua suutaan, sitten he kulkivat takaisin molempien salonkien läpi, käsi kädessä, niinkuin aviopuolisot.

— Hyvästi ystäväni.

— Hyvästi, ystävättäreni!

Ja oviverho sulkeutui hänen jälkeensä.

Hän laskeutui portaita myöten kadulle, kääntyi Madeleinelle päin, alkoi astella tietämättä, mitä hän teki, pyörryksissä kuin iskun saatua, jalat heikkoina, sydän lämpimänä ja hyppien hänen rinnassaan kuin lepattava palava riepu. Kaksi tuntia, tahi kolme ehkä neljäkin, hän kulki kulkemistaan aivankuin henkisesti tylsänä ja niin ruumiillisesti murtuneena, että hän jaksoi juuri, kooten viimeiset voimanlähteensä, asettaa toisen jalan toisen eteen. Sitten hän palasi kotiinsa miettimään.

Siis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Hän ymmärsi nyt kaiken sen, mitä hän oli tuntenut hänen läheisyydessään aina alkaen tuosta kävelystä Monceaun puistossa, kun hän uudestaan löysi hänen suustaan äänen, joka muistutti toista tuskin enää tunnettua, joka ennen aikaan oli herättänyt hänen sydämensä, sitten hän käsitti kaiken tuon huonosti sammuneen, vielä kylmenemättömän rakkauden vitkallisen, vastustamattoman jälleen alkamisen, jota hän itsepäisesti ei tahtonut itsellensä tunnustaa.

Mitä hän tekisi? Mitä voi hän tehdä? Kun Annette olisi mennyt naimisiin, niin hän koettelisi olla häntä usein näkemättä, siinä kaikki. Sillä välin hän jatkaisi käymistä talossa, ettei epäiltäisi mitään, ja kätkisi salaisuutensa koko maailmalta.

Hän söi päivällistä kotonaan, mikä ei ollut tapahtunut hänelle koskaan ennen. Sitten hän käski lämmittämään ateljeen suuren uunin, sillä yö näytti tulevan kylmäksi. Vieläpä hän antoi sytyttää kynttiläkruunun, aivan kuin hän olisi pelännyt pimeitä nurkkia, ja sulkeutui huoneeseen. Mikä omituinen, syvä, ruumiillinen, kauhean surullinen tunne puristi häntä! Hän tunsi sen kurkussaan, rinnassaan, kaikissa veltostuneissa lihaksissaan, yhtä paljon kuin voimattomassa sielussaan. Huoneuston seinät ahdistivat häntä; koko hänen elämänsä liittyi niihin, hänen taiteilijanelämänsä ja hänen miehenelämänsä. Jokainen seinälle ripustettu harjoitelma muistutti häntä menestyksestä, jokainen huonekalu sisälsi hänelle muiston. Mutta menestykset ja muistot, ne kuuluivat menneisyyteen. Entä hänen elämänsä? Kuinka se tuntui hänestä lyhyeltä, tyhjältä ja loppuunkäytetyltä. Hän oli tehnyt tauluja, vielä tauluja, ja yhä tauluja, ja rakastanut yhtä naista. Hän muisteli niitä haltioitumisiltoja, joita hänellä oli kohtauksen jälkeen tässä ateljeessa. Hän oli kävellyt kokonaisia öitä, koko olemuksensa kuumeen täyttämänä. Onnellisen rakkauden ilo, maallisen menestyksen ilo, maineen tuottama ainoanlaatuinen huumaus olivat saaneet hänet nauttimaan sisäisen voitonriemun unhoittumattomia hetkiä.

Hän oli rakastanut yhtä naista ja tämä nainen oli rakastanut häntä. Hänen kauttaan hän oli saanut sen katseen, joka paljastaa miehelle mielenliikutusten ja hellien tunteiden salaisen maailman. Tämä nainen oli avannut hänelle sydämensä melkein väkisin, ja nyt hän, hänen rakastajansa, ei voinut sitä enää sulkea. Toinen rakkaus astui, vastoin hänen tahtoansa, tästä tehdystä aukosta sisään! taikka pikemmin sama, uusien kasvojen liiaksi kiihoittama rakkaus, joka oli vielä kasvanut kaikella sillä voimalla, jonka saa, vanhetessaan, rakastamisen tarve. Siis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Oli turhaa enää taistella vastaan, vastustella ja kieltää, hän rakasti tätä epätoivoisena, koska hän tiesi, ettei saisi tältä osakseen edes sääliä, ja että tämä tulisi aina olemaan tietämätön ihailijansa julmasta kidutuksesta ja vielä lisäksi, että toinen menisi tytön kanssa naimisiin. Tämä ajatus ilmestyi yhä lakkaamatta, sitä oli mahdoton karkoittaa ja hänet valtasi eläimellinen halu ulista kiinnisidottujen koirien tavoin, sillä hän tunsi itsensä voimattomaksi, orjuutetuksi, kahlehdituksi niinkuin ne. Tullen yhä hermostuneemmaksi, mitä enemmän hän ajatteli, hän astuskeli yhä pitkin askelin tuossa laajassa huoneessa, joka oli valaistu kuin juhlaa varten. Kun hän ei voinut viimein enää sietää tämän uudestaan auenneen haavan tuskaa, hän koetti tyynnyttää sitä, muistelemalla entistä lempeään, hukuttaa sen loitsimalla esiin ensimmäisen ja suuren rakkautensa. Hän meni ottamaan jäljennöksen, jonka hän ennen muinoin oli tehnyt itseänsä varten kreivittären muotokuvasta ja jota hän säilytti seinäkaapissa. Sitten hän asetti sen jalustalle ja seisoen vastapäätä sitä, tarkasti sitä. Hän koetteli uudestaan nähdä kreivittären, uudestaan löytää hänet elävänä, sellaisena kuin hän ennen muinoin oli rakastanut tätä. Mutta aina ilmestyi Annette kankaalle. Äiti oli hävinnyt, oli hälvennyt, antaen tilaa toisille kasvoille, jotka olivat omituisesti sen näköiset. Nämä kasvot olivat Annetten, hänen vähän heleänkirkkaampine hiuksineen, hänen vallattomine tytönhymyineen, hänen ivallisine ilmeineen, ja Bertin tunsi kyllä ruumiineen ja sieluineen kuuluvansa tälle olennolle, niinkuin hän milloinkaan oli kuulunut tuolle toiselle, aivankuin virrassa lipuva alus kuuluu laineelle!

Sitten hän nousi, ja ollaksensa enää näkemättä tätä ilmestystä, hän käänsi taulun nurin; kun hän sitten tunsi itsensä surun täyttämäksi, niin hän meni huoneeseensa tuodakseen ateljeehen kirjoituspöytänsä sen laatikon, jossa lepäilivät kaikki hänen rakastettunsa kirjeet. Ne olivat siellä niinkuin vuoteessa, toinen toisensa päällä, muodostaen korkean kasan pieniä, sieviä papereita. Hän sysäsi kätensä sinne, koko tähän proosaan, mikä puhui heistä, tähän heidän pitkän suhteensa kylpyammeeseen. Hän katseli tätä kapeata lauta-arkkua, jossa loikoi tuo kasaantunut kirjekuorijoukko, jolle jokaiselle oli kirjoitettu hänen nimensä, aina vain yksin hänen nimensä. Hän ajatteli, että rakkaus, että kahden olennon hellä kiintyminen toisiinsa, että kahden sydämen historia oli siinä kerrottu tuossa keltaisten paperien virrassa, josta näkyi täplinä punaiset sinetit; ja hän hengitti, kumartuen niiden yli, niihin suljettujen kirjeiden vanhaa surunvoittoista tuoksua.

Hän tahtoi lukea ne uudestaan, ja kaapaisten laatikon pohjasta hän otti kourallisen niitä, kaikkein vanhimpia. Mikäli hän niitä avasi, sikäli lähtivät niistä tarkat muistot, jotka myllersivät sielua. Hän tunsi niistä monta, joita hän oli kantanut mukanaan kokonaisia viikkoja ja hän löysi noiden pienellä käsialalla piirrettyjen rivien keskeltä sellaisia, jotka lausuivat hänelle suloisia ajatuksia, muinaisia, unhoittuneita tunteita. Yhtäkkiä hän tapasi sormiinsa hienon, kirjaillun nenäliinan. Mikähän se oli? Hän haki muististaan hetkisen, sitten se tuli hänen mieleensä. Eräänä päivänä, hänen luonaan, oli kreivitär itkeä nyyhkyttänyt, koska hän oli hiukan mustasukkainen, ja hän oli silloin varastanut rouvan kyynelien kostuttaman nenäliinan, säilyttääkseen sen.

Ah! noita surullisia muistoja! Surullisia ja ikäviä! Vaimo parka!

Tämän laatikon pohjalta, entisyyden taustalta, kaikki nämä muistot kohosivat kuin usva: häipyneen todellisuuden hienonhieno usva. Hän kärsi siitä kuitenkin ja itki, nämä kirjeet nähdessään, niinkuin itketään kuolleita, koska ne eivät enää ole olemassa.

Mutta koko tämä entinen esiinkuohutettu rakkaus sai hehkumaan hänessä toisen, nuoren ja uuden tulen, vastustamattoman lemmen voiman, joka palautti hänen muistoonsa Annetten ilosta säteilevät kasvot. Hän oli rakastanut äitiä, vapaaehtoisen orjuuden intohimoisella kiihkolla, hän alkoi rakastaa tätä tytärtä niinkuin orja, niinkuin vanha värisevä orja, jolle taotaan kahleita, joita hän ei enää pysty katkomaan.

Sen hän tunsi olentonsa pohjalla, ja se kauhistutti häntä.

Hän koetteli ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi Annette niin täydellisesti piti häntä vallassaan? Hän tunsi niin vähän tätä nuorta tyttöä! Hän oli nuori nainen, jonka sydän ja sielu nukkuivat vielä nuoruuden unta.

Mutta hän, Bertin, taas oli melkein elämänsä loppupäässä! Kuinka sitten oli tämä lapsi voinut vallata hänet muutamin hymyilyin ja hiussuortuvin! Ah! Tämän vaaleaverisen tyttöpahasen hymyilyt ja hiukset herättivät hänessä halun langeta polvilleen ja lyödä otsansa maahan!

Tietääkö sitä koskaan, miksi jonkun naisen kasvot yhtäkkiä vaikuttavat meihin myrkyn voimalla. Tuntuu siltä, että on juonut hänet silmillään, että hän on muodostunut meidän ajatukseksemme ja meidän lihaksemme! Siitä on joutunut aivan päihdyksiin, aivan mielettömäksi, elää tästä itseensä imemästään kuvasta, ja tahtoisi siitä kuolla!

Kuinka saakaan toisinaan kärsiä siitä julmasta ja käsittämättömästä voimasta, joka jonkun kasvojen muodolla on miehen sydämeen!

Olivier Bertin oli uudestaan alkanut kävellä; yö kului, hänen uuninsa oli sammunut. Ikkunalasien läpi yön kylmä henki tuntui huoneeseen. Silloin hän meni vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan ja kärsimistään päivänkoittoon asti.

Hän nousi ylös aikaiseen, tietämättä miksi, ja myöskin, mitä hän tekisi, sillä hänen hermonsa pitivät hänet rauhattomana ja epäröivänä niinkuin tuuliviirin.

Koettaessaan suunnata ajatustaan muuanne, hankkia askaroimista ruumiilleen, hän muisti, että juuri sinä päivänä muutamat klubin jäsenet tapasivat toisensa joka viikko maurilaisessa kylvyssä, jossa he söivät aamiaista hieromisen jälkeen. Hän pukeutui siis nopeasti, toivoen että sauna ja suihku häntä rauhoittaisivat ja läksi ulos.

Heti kun hän oli pistänyt jalkansa kadulle, tunsi hän kylmää ilman värettä, tuota kaikkea vihantaa rypistävää, ensimmäisen pakkasen kylmää, joka hävittää yhdessä ainoassa yössä kesän viimeiset jäännökset.

Kaikkialla pitkin bulevardia oli satanut paksulta leveitä, keltaisia lehtiä, jotka putosivat kuivasti ja hiljaisesti kahahtaen. Niitä putosi silminnäkemiin, toisesta päästä leveitä lehtikujia toiseen, talojen julkisivujen väliin, aivan kuin kaikki niiden varret olisi erotettu oksista terävällä, hienolla lasilevyllä. Viertotiet ja käytävät olivat niiden peitossa, ne näyttivät aika-ajoittain metsän käytäviltä talven alkaessa. Kaikki nämä kuolleet lehdet ratisivat niille astuttaissa ja kasaantuivat toisinaan tuulen puhaltaessa kevyiksi aalloiksi.

Oli tuollainen vaihdepäivä, jolloin toinen vuoden aika loppuu ja toinen alkaa, päivä, jolla on erityinen tuntu ja erityinen surumielisyys, kuoleman surumielisyys ja uudestaan syntyvän voiman sävy.

Bertinin astuessa maurilaisen kylpylän kynnyksen yli sai se ajatus, että lämpö kohta tulisi tunkeutumaan hänen ruumiiseensa, joka hänen sinne tullessaan oli ollut kadun kylmän ilmavoiman vaikutuksen alaisena, hänen surullisen sydämensä mielihyvästä vavahtamaan.

Hän riisuutui sukkelasti, kiersi vyötäisilleen ohuen harsovyön, jonka vahtimestari hänelle antoi ja hävisi pehmeäksi täytetyn oven taa, joka hänelle avattiin. Rasittava lämmin henkäys, joka näytti tulevan kaukaisesta liedestä, pani hänet hengittämään aivan kuin olisi tahtonut läkähtyä kulkiessaan läpi maurilaisen pylväskäytävän, jota valaisi kaksi itämaalaista lamppua. Sitten kähärätukkainen neekeri, puettuna samoin kuin kylpijätkin, kiiltäväselkäinen, voimakaslihaksinen, riensi hänen edelleen kohottaakseen oviverhoa huoneen toisessa päässä, ja Bertin astui suureen saunaan, pyöreään, korkeaan, hiljaiseen, melkein mystilliseen kuin temppeli. Päivänvalo tuli ylhäältä kupukatosta ja värillisestä lasista tehdyistä apilaanmuotoisista ikkunoista tähän suureen, kellon muotoiseen ja liuskakivillä laskettuun saliin, jonka seiniä peitti arabialaiseen tapaan koristetut fajanssit.

Kaikenikäisiä miehiä, melkein alasti, kulki verkalleen vakavin askelin, puhumatta, edestakaisin, toisia istui pienillä marmoripenkeillä, käsivarret ristissä; toiset juttelivat hiljaisella äänellä.

Polttava ilma pani läähättämään heti sisäänastuttaessa. Tässä tukehduttavan kuumassa ja koristeellisessa sirkuksenmuotoisessa salissa, jossa lämmitettiin ihmisruumista, jossa kierteli mustia hierojia ja kuparinvärisiä maurilaisia, oli jotakin antiikkista ja salaperäistä.

Ensimmäinen henkilö, jonka maalari huomasi, oli kreivi de Landa. Hän kierteli ympäri kuin roomalainen painija, ylpeänä äärettömän suuresta rinnastaan ja ristiinasetetuista paksuista käsivarsistaan. Hän oli saunan kantavieras, hän luuli siellä olevansa näyttämöllä kuin suosiota saava näyttelijä, ja hän arvosteli asiantuntijana kaikkien Parisin vahvojen miesten kiistelyn alaista lihasrakennetta.

— Hyvää päivää, Bertin, sanoi hän. He kättelivät; sitten Landa jatkoi:

— No, nyt on hyvä hikoilemisilma.

— Niin, erinomainen.

— Oletteko nähnyt Rocdiania. Hän on tuolla. Minä kävin ottamassa hänet mukaani hänen vuoteelta noustessaan. Oh, katsokaas tuota ruumiinrakennetta.

Pieni, käyräsäärinen, ohutkäsivarsinen, laihakylkinen herra meni ohi ja herätti näiden kahden vanhan inhimillisen voiman esikuvan halveksivaa hymyilyä.

Rocdiane tuli heidän luokseen huomattuaan maalarin.

He istuutuivat pitkälle marmoripöydälle ja alkoivat jutella kuin salongissa. Viinurit kiertelivät tarjoten juotavaa. Kuultiin masöörien lyödä läiskyttelevän paljasta ruumista ja suihkun äkkiä purskahtavan esiin. Veden alituinen loiske, joka läksi tämän suuren amfiteatterin kaikista kulmista, täytti sen myöskin sateen hiljaisella kohinalla.

Joka hetki uusi tulokas tervehti noita kolmea ystävää taikka lähestyi puristaakseen heidän kättään. Siellä oli lihava herttua de Hansson, pieni ruhtinas de Pilati ja parooni Flach ja muita. Rocdiane sanoi yhtäkkiä.

— Kas, Farandal.

Markiisi astui sisään kädet lanteilla, kävellen, kuten erittäin kaunisvartaloiset miehet ainakin, sulavasti, sillä heitä ei saata mikään hämille.

Landa mutisi:

— Se on gladiaattori, tuo veitikka. Rocdiane virkkoi kääntyen Bertiniin:

— Onko totta, että hän nai teidän ystävienne tyttären?

— Luulen niin, sanoi maalari.

Mutta tämä kysymys vastapäätä tätä miestä, tällä hetkellä, tässä paikassa aiheutti Oliverin sydämessä epätoivoa ja kapinaa synnyttävän, kauhean tärähdyksen. Se kauhu, jota hän oli tuntenut nähdessään pikimiltään kaikki nuo tosiasiat, ilmestyi hänessä yhden silmänräpäyksen niin hurjana, että hän jonkun hetken taisteli itsessään valtaanpyrkivää eläimellistä halua vastaan syöksyä markiisin kimppuun.

Sitten hän nousi.

— Olen väsynyt, sanoi hän, menen heti paikalla hierottavaksi.

Arabialainen palvelija kulki ohi.

— Ahmed, oletko vapaa?

— Kyllä, herra Bertin.

Hän läksi kiirein askelin välttääkseen Farandalin kädenpuristusta; tämä tuli näet verkalleen lähemmäksi kiertäen miehestä mieheen.

Tuskin oli hän neljännestuntia tuossa suuressa, rauhallisessa leposalissa, jota ympäröitsi pienet komerot vuoteineen, ja jonka keskellä oli afrikkalais-kukkalava ja suihkulähde, josta vesi tippui tippumistaan maahan. Hänestä tuntui, kuin häntä seurattaisiin, uhattaisiin, että markiisi tulisi tapaamaan häntä ja että hänen pitäisi ojentaa kätensä, kohdella häntä ystävänä, vaikka hänellä olikin halu tappaa hänet.

Hän huomasi kohta olevansa taas bulevardilla, jota peittivät kuolleet lehdet. Niitä ei enää putoillut, sillä pitkä sadekuuro oli irroittanut viimeiset. Niiden muodostama punakeltainen vaippa värähteli, liikahteli, lainehteli toiselta katukäytävältä toiselle yltyvän tuulen voimakkaista puuskista.

Yhtäkkiä jonkunlainen ärjyntä humahti katoille, tuo myrskynpedon kirkaisu, joka kulkee ohi, ja samalla raivoava tuulenpuuska, joka näytti tulevan Madeleineltä päin, syöksyi bulevardille.

Lehdet, kaikki maahan tippuneet lehdet, näyttivät osoittavan häntä, kohosivat hänen lähestyessään. Ne juoksivat hänen edessään, kasaantuivat ja pyöriskelivät, kohoten kierikkamaisesti aina katonharjoille saakka. Hän ajoi niitä kuin karjaa, kuin hullua karjaa, joka lehahti lentoon, joka katosi paeten Parisin rajoille päin, kohti sen ympäristön vapaata taivasta. Ja kun suuri lehti ja tomupilvi oli häipynyt Malesherbesin kaupunginosan mäelle, jäivät viertotiet ja katukäytävät paljaiksi, omituisen siisteiksi ja lakaistuiksi.

Bertin ajatteli: "Mitä minusta tulee: Mitähän minä tekisin? Mihin minä menisin?" Ja hän palasi kotiinsa, kun ei voinut mitään keksiä.

Sanomalehtimyymälä kiinnitti hänen huomiotaan. Hän osti lehtiä 7 tai 8 kappaletta, toivoen löytävänsä niistä ehkä jotakin lukemista tunniksi tai pariksi.

— Suurustan täällä, sanoi hän palatessaan kotiin. Ja hän nousi ateljeehensa.

Mutta hän tunsi istuutuessaan, ettei hän voisi sinne jäädä, sillä koko hänen ruumiissaan oli raivoavan pedon levottomuus.

Luetut sanomalehdet eivät voineet hetkeksikään kiinnittää hänen mieltään, ja hänen lukemansa tosiseikat jäivät hänelle vain silmiin, siirtymättä ajatukseen. Keskellä erästä kirjoitusta, jota hän ei koettanutkaan ymmärtää, sana Guilleroy sai hänet säpsähtämään. Oli kysymys kamarin istunnosta, jossa kreivi oli puhunut muutamia sanoja.

Hänen huomionsa, jonka tämä muistutus oli herättänyt, kohdistui sitten kuuluisan tenorin Montrosén nimeen. Hänen piti antaa joulukuun loppupuolella yksi ainoa esitys suuressa oopperassa. Tämä tulisi olemaan, sanoi sanomalehti, suurenmoinen soitannollinen juhlatilaisuus, sillä tenori Montrosé, joka oli jättänyt Parisin kymmenen vuotta sitten, oli saavuttanut kaikkialla Europassa ja Amerikassa ennenkuulumatonta menestystä. Ja häntä seuraisi muuten kuuluisa ruotsalainen laulajatar Helsson, jota ei myöskään oltu kuultu Parisissa viiteen vuoteen.

Yhtäkkiä Olivierin päähän juolahti ajatus, joka näytti syntyvän hänen sydämensä pohjasta, nimittäin valmistaa Annettelle tilaisuus nauttia tästä näytelmästä. Sitten hän ajatteli, että kreivittären suru asettaisi esteitä tälle aikomukselle, ja hän mietti sommitelmia voidakseen toteuttaa sen kaikista huolimatta. Yksi ainoa oli tarjolla. Täytyi ottaa näyttämöaitio, jossa oltiin melkein näkymättöminä, ja jos kreivitär siitä huolimatta ei tahtoisi tulla, toimittaa Annetten seuraksi isä ja herttuatar. Tässä tapauksessa täytyisi tarjota tämä aitio herttuattarelle. Mutta silloin hänen täytyisi kutsua myöskin markiisi!

Hän epäröi ja harkitsi kauan.

Asianlaita oli nyt kerran niin, että avioliitto oli päätetty asia, vieläpä oli määrätty hääpäiväkin. Hän arvasi ystävättärensä kiireen saada tämä asia päätökseen, hän ymmärsi, että mitä lähimmässä tulevaisuudessa kreivitär antaisi tyttärensä Farandalille. Hän ei voinut siihen mitään. Hän ei voinut sitä estää, ei muuttaa eikä hidastuttaa tätä kauheata asiaa! Koska kerran täytyi siihen alistua, eikö ollut parempi koettaa hillitä mieltänsä, peittää kärsimyksensä, näyttää tyytyväiseltä, ja olla joutumatta, niinkuin äskettäin, suuttumuksen valtaan?

— Niin, hän kutsuisi myöskin markiisin, tyynnyttäen siten kreivittären epäilyksiä ja säilyttäen itsellensä ystävällisen tien nuoren perheen lähimpään tuttavapiiriin.

Syötyään aamiaista hän käväisi oopperassa varatakseen itsellensä verhojen taakse piiloutuvan aition. Se luvattiin hänelle. Sitten hän riensi Guilleroylle.

Kreivitär ilmestyi melkein hetipaikalla, ja vielä edellisen päivän hellästä kohtauksesta kokonaan liikutettuna virkkoi:

— Kuinka kaunista, että palasitte tänään.

Bertin sopersi:

— Tuon teille jotakin.

— Mitä sitten?

— Näyttämöaition oopperassa Hellssonin ja Montrosén ainoata esitystä varten.

— Ooh, ystäväni, mikä harmi! Ja minun suruni?

— Teidän surunne on kohta neljän kuukauden vanha.

— Vakuutan teille, etten voi.

— Ja Annette? Ajatelkaas, että sellaista tilaisuutta ei tarjoudu ehkä koskaan enää.

— Kenenkä kanssa hän menisi?

— Isänsä ja herttuattaren, jonka tulen kutsumaan. Minulla on myöskin aikomus tarjota paikka markiisille.

Kreivitär katsoi häntä silmien pohjaan, samalla kun mieletön halu suudella häntä kohosi hänen huulilleen.

Hän toisti, koska ei voinut uskoa korviaan:

— Markiisilleko?

— Niin kyllä.

Ja hän suostui heti paikalla tähän asiainjärjestelyyn.

Bertin jatkoi välinpitämättömän näköisenä:

— Oletteko jo määränneet hääajan?

— Hyvä Jumala, kyliä, melkein. Meillä on syitä suuresti kiirehtiä sitä, sitä enemmän, kun se oli päätetty ennen äidin kuolemaa. Tehän muistatte.

— Kyllä, aivan oikein. Ja milloin ne vietetään?

— Tammikuun alussa. Pyydän teiltä anteeksi, etten ole ilmoittanut sitä teille aikaisemmin.

Annette tuli sisään huoneeseen. Bertin tunsi sydämensä hyppäävän rinnassa vieterin voimalla, ja koko se rakkaus, joka ajoi hänet nuorta tyttöä lähestymään, katkeroitui äkkiä ja synnytti hänessä tuon omituisen, intohimoiseni kiukun, joksi rakkaus muuttuu, kun mustasukkaisuus sitä kiihoittaa.

— Tuon teille jotakin, sanoi taiteilija. Annette vastasi:

— Siis me olemme lopullisestikin alkaneet olla toisillemme "te".

Bertinin kasvot saivat isällisen ilmeen.

— Kuulkaahan lapseni, minä tunnen asioiden kulun ja tiedän, mitä on tekeillä. Minä vakuutan teille, että se tulee kuitenkin välttämättömäksi jonkun ajan kuluttua. On siis parempi heti paikalla kuin myöhempään.

Annette kohautti olkapäitään tyytymättömän näköisenä.

Mutta kreivitär vaikeni, katse suunnattuna kauas ja ajatus jännittyneenä.

Annette kysyi:

— Mitä te tuotte minulle?

Bertin kertoi nyt oopperaesityksestä ja aikomuksestaan pyytää heitä näyttämöaitioon. Nuori tyttö ihastui, ja hypäten hänen kaulaansa pikkutytön innostuksella, suuteli häntä molemmille poskille.

Taiteilija tunsi pyörtyvänsä, ja ymmärsi, tämän pienen raikkaasti hengähtävän suun, kevyesti, kaksi kertaa, häntä hipaistessa, ettei hän koskaan parantuisi tästä taudista.

Kreivitär sanoi närkästyneenä tyttärelleen:

— Sinähän tiedät, että isäsi odottaa sinua.

— Kyllä, äiti, menen heti.

Hän livisti tiehensä, lähettäen vielä lentosuukkoja sormenpäillä.

Heti hänen lähdettyään Olivier kysyi:

— Lähtevätkö he matkoille?

— Kyllä, kolmeksi kuukaudeksi. Taiteilija mutisi tahtomattaan:

— Sitä parempi!

— Me alotamme uudestaan entisen elämämme, sanoi kreivitär.

Hän sopersi:

— Minä toivon sitä kernaasti.

— Sillävälin älkää laiminlyökö minua.

— En, ystävättäreni.

Voimakas tunnepuuska, joka hänellä oli ollut edellisenä iltana nähdessään kreivittären itkevän ja hänen juuri ilmaisemansa aikomus kutsua markiisi oopperaesitykseen, antoi kreivittärelle uudestaan hiukan toivoa.

Se ei kestänyt kauan. Viikkoa ei ollut vielä kulunut, kun kreivitär jo uudestaan seurasi tämän miehen kasvoilla kiduttavalla ja mustasukkaisella tarkkaavaisuudella kaikkia hänen kärsimyksensä vaiheita. Hän tahtoi tietää ne kaikki, koska hän itsekin kävi kaikkien niiden kärsimysten läpi, jotka hän arvasi taiteilijankin kokevan ja Annetten alituinen läsnäolo muistutti hänelle kaikkina päivän hetkinä hänen ponnistuksiensa voimattomuutta.

Kaikki masensi häntä yhtaikaa, vuodet ja suru. Hänen ennen toimelias, taitava ja nerokas viehättelynsä, joka koko hänen elämänsä aikana oli hankkinut hänelle voiton taistellessaan Bertinistä, oli menettänyt tehonsa tässä yksitoikkoisessa ja aina yhtäläisessä mustassa puvussa, joka korosti hänen kalpeuttaan ja hänen piirteittensä muuttumista, samalla kun se teki hänen lapsensa nuoruuden häikäisevän loistavaksi. Oli jo kaukana tuo aika — joka oikeastaan oli niin läheinen — Annetten Parisiin paluun aika, jolloin hän koetteli ylpeästi hankkia samallaisia pukuja, jotka hänelle olivat silloin eduksi. Nyt hänellä oli hurja halu kiskaista päältään nuo kuolonvaatteet, jotka rumensivat ja piinasivat häntä.

Jos hän olisi voinut käyttää palvelukseensa kaikki hienot kaunistelukeinot, jos hän olisi voinut valita hienovivahteisia kankaita, hänen hipiänsä kanssa yhteensointuvia, jotka olisivat antaneet hänen lakastuvalle viehätykselleen huolellisesti harkitun voiman, yhtä kiehtovan, kuin hänen tyttärensä eloton sulo, niin olisi hän osannut epäilemättä pysyä vielä yhä hurmaavampana.

Hän tiesi niin hyvin, mitenkä tehokkaasti vaikuttivat kiihdyttävät iltapuvut, pehmeät, aistilliset aamupuvut, hämilleen saattavat kotipuvut, joita varattiin aamiaisia varten lähimpien ystävien kanssa ja jotka suovat naiselle aina puolipäivään saakka jonkinlaisen ylösnousun tunnun, jätetyn vuoteen ja hajuvedestä tuoksuvan makuuhuoneen aineellisen ja lämpimän vaikutelman!

Mutta mitä voi hän yrittää näissä hautajaisvaatteissa, tässä pakko työläisen puvussa, joka peittäisi häntä kokonaisen vuoden. Koko vuoden! Hän jäisi vangituksi tähän mustaan verhoon, toimettomaksi ja voitetuksi. Yhden vuoden aikana hän tuntisi vanhenevansa päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta tässä mustan harsovaatteen kotelossaan. Mikä hänestä tulisi, jos hänen sairas ruumisparkansa yhä muuttumistaan muuttuisi näin hänen sielunsa tuskien jatkuessa?

Nämä ajatukset eivät enää jättäneet häntä, ne pilasivat häneltä kaiken, mistä hän olisi nauttinut, ne muuttivat suruksi kaiken, mistä hän olisi ollut iloinen, ne eivät jättäneet hänelle enää yhtään eheätä nautintoa, ei tyytyväisyyttä eikä iloa. Lakkaamatta värähteli hänessä tuskastunut tarve pudistaa harteiltaan tämä kurjuuden taakka, joka häntä lannisti, sillä ilman tätä ärsyttävää ahdistusta, hän olisi ollut niin onnellinen vielä, niin reipas ja hyvinvoipa! Hän tunsi omaavansa eloisan ja pirteän mielen, yhä nuoren sydämen ja olennon hehkun, joka alkaa elää, kyllästymättömän onnenhalun, vieläpä ahnaamman kuin ennen muinoin, ja kalvavan rakkauden tarpeen.

Ja kas nyt, kaikki se, mikä oli hyvää, kaikki mikä oli suloista, ihanaa, runollista, mikä kaunistaa ja tekee elämämme rakkaaksi, se hävisi hänestä, koska hän oli vanhentunut! Kaikki oli lopussa! Hän huomasi kuitenkin itsessään vielä nuoren tytön helliä tunteita ja nuoren naisen intohimoisia tunnepurkauksia. Ei mikään ollut hänessä vanhentunut muu kuin hänen ruumiinsa, tuo kurja iho, tuo luiden peite, vähitellen haalistunut ja kulunut huonekalun puuosia verhoava verka. Tämä alituisen heikkenemisen ajatteleminen oli niin kiintynyt häneen, että se oli tullut melkein ruumiilliseksi kivuksi. Piintynyt päähänpisto oli synnyttänyt orvaskeden vanhenemisen aistimuksen, jatkuvan ja tajuttavan, aivan kuin kylmän ja lämmön aistimukset. Hän luuli todellakin tuntevansa aivan kuin epämääräistä syyhyä, ryppyjen vitkallista kehittymistä hänen otsallaan, poskien ja kurkun kudoksien veltostumista ja kaikkien niiden lukemattomien pikkupiirteiden lisääntymistä, jotka rypistävät väsynyttä ihoa. Aivan kuin hivuttavan taudin valtaan joutunut olento, jota alituinen kutku pakottaa raapimaan itseänsä, kreivitär huomatessaan ja pelätessään tätä kiitävän ajan hirvittävää ja hiljaista hävitystyötä sai mieleensä vastustamattoman tarpeen todeta sen peileistä. Ne kutsuivat häntä, ne houkuttelivat häntä, ne pakoittivat häntä tulemaan silmät jännittyneinä näkemään, uudestaan näkemään ja lakkaamatta uudestaan tuntemaan, koskemaan sormellaan, aivan kuin paremmin tullaksensa vakuutetuksi asiasta, tätä vuosien aiheuttamaa katoamatonta kulutusta. Alussa se oli vain aika-ajoittainen ajatus, joka ilmestyi joka kerta kun hän huomasi, joko kotonaan taikka muualla, tuon pelottavan lasin kiiltävän pinnan. Hän pysähtyi katukäytäville katsellakseen itseänsä puotien näyteikkunoista, hän oli kuin yhdellä kädellä kiinnitetty kaikkiin niihin lasilevyihin, joilla kauppiaat koristavat puotien julkisivuja. Tämä tuli taudiksi, kiduttavaksi vaivaksi. Hän kantoi taskussaan sievää, norsunluista riisijauherasiaa, pähkinänsuuruista, jonka kannen sisäpuoleen kätkeytyi pienenpieni peili, ja usein kävellessään hän piti sitä kädessään ja kohotti sitä silmiinsä päin.

Kun hän istuutui lukemaan tai kirjoittamaan gobeliinisalongissaan, hänen ajatuksensa, jota hetkeksi oli kiinnittänyt tämä uusi askartelu, palasi kohta takaisin tähän ahdistavaan vaivaan. Hän taisteli vastaan, koetteli suunnata ajatuksensa muualle, saada muita ajatuksia, jatkaa työtänsä. Se oli turhaa, tämä ärsyttävä halu kiusasi häntä, ja kohta hänen kätensä jätti kirjan tahi kynän ja ojentautui vastustamattomin liikkein pientä peiliä kohti, jossa oli vanhasta hopeasta tehty varsi ja joka aina oli hänen kirjoituspöydällään. Tuossa soikeassa ja korkokuvilla koristetussa kehyksessä esiintyivät hänen koko kasvonsa kuin entisajan kasvot, kuin viime vuosisadan muotokuva, kuin ennen aikaan tai muinoin raikasvärisenä ollut pastellimaalaus, jonka aurinko oli himmentänyt. Sitten pitkän aikaa katseltuaan itseänsä hän asetti takaisin, väsynein liikkein, tuon pienen esineen pöydälle ja ponnisti voimiansa ryhtyäkseen uudestaan työhön, mutta hän ei ollut lukenut kuin pari sivua tai kirjoittanut parikymmentä riviä, kun katselemisen tarve syntyi hänessä uudestaan voittamattomana ja kiduttavana; ja hän ojensi uudestaan käsivartensa tarttuakseen jälleen peiliin.

Tähän pieneen kiihoittavaan esineeseen oli hän nyt niin kiintynyt, ettei käsi voinut enää sitä jättää, hän käytti sitä joka hetki ottaessaan vastaan ystäviään, ja hermostui siihen määrin, että huudahti, vihasi sitä kuin elävää olentoa käännellen sitä käsissään.

Eräänä päivänä tuskastuneena tähän taisteluun itsensä ja tuon lasipalasen välillä, hän heitti sen seinään, jotta se halkesi ja meni kappaleiksi.

Mutta jonkun ajan kuluttua hänen miehensä, joka oli korjauttanut sen, antoi sen hänelle takaisin, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Hänen täytyi ottaa se, kiittää ja alistua taas säilyttämään sitä.

Joka ilta ja joka aamu huoneeseen sulkeutuneena ollessaan hän alkoi uudestaan tahtomattaan tätä hirvittävän ja hiljalleen tapahtuvan hävityksen pikkumaisen tarkkaa ja kärsivällistä tutkimista.

Nukkumaan mentyään ei hän saanut unta, sytytti kynttilän ja loikoili silmät auki ajatellen, että unettomuudet ja murhe jouduttaisivat parantumattomasti kiitävän ajan hirvittävää työtä. Hän kuunteli yön äänettömyydessä kellon heilurin liikkeitä, joka näytti tikutuksellaan lausuvan yksitoikkoista ja säännöllistä: "Se kiitää, se kiitää, se kiitää," ja hänen sydäntänsä puristi sellainen kipu, että hän peittäen lakanalla suunsa huokaili epätoivosta.

Ennen aikaan hän, niinkuin kaikki ihmiset, tunsi vuosien vierivän ja niiden tuovan mukanansa muutoksia. Niinkuin kaikki, oli hänkin itseksensä ajatellut joka talvi joka kevät ja joka kesä: "Olen paljon muuttunut viime vuodesta." Mutta kun hän aina oli kaunis, vaikka tämän kauneus oli vähän erilainen, niin ei se häntä huolestuttanut. Nyt yhtäkkiä sen sijaan, että olisi rauhallisesti todennut vuodenaikojen vitkallisen kulun, hän oivalsi ja käsitti hetkien kauhean nopean kiidon. Hänelle oli äkillisesti selvennyt tuo ajan ohi livahtaminen, tuo huomaamaton hetkien häipyminen, joka saattaa suunniltaan sitä ajatellessa, tuo loppumaton, lyhyiden, kiirehtivien sekuntien loppumaton ohirientäminen, joka nakertaa ihmisten ruumista ja elämää.

Näiden onnettomien öiden jälkeen hän kyllä vaipui rauhallisempiin, pitkiin unenhorroksiin lämpimien lakanoiden keskellä, kun hänen kamarineitonsa aamuisin oli avannut ikkunaverhot ja sytyttänyt tulen loimuamaan pesään. Hän pysyi väsyneenä, uneliaana, olematta hereillä tai nukuksissa, ajatuksen horteessa, joka synnytti hänessä vaistomaisen ja hänen käsityksensä mukaan sallimuksen määräämän toivon, josta hankkivat valoa ja elonvoimaa viimeisiin päiviinsä saakka ihmisten sydän ja hymyily.

Joka aamu nyt, heti vuoteesta noustuansa, hän tunsi itsensä valtaavan voimakkaan halun rukoilla Jumalaa, saada häneltä hiukan lievitystä ja lohdutusta.

Hän polvistui silloin suuren tammisen Kristuksen kuvan eteen, jonka Olivier oli lahjoittanut ja joka oli taiteilijan sattumalta löytämä harvinainen taideteos; huulet suljettuina, rukoillen tuolla sielun äänellä, jolla ihminen puhuu itsellensä, hän kohotti jumalalliselle marttyyrille tuskallisen avunpyyntönsä. Hurmaantuneena kuulluksi ja autetuksi tulemisen tarpeesta, yksinkertaisena surussaan, niinkuin kaikki rukoilevat uskovaiset, hän ei voinut epäillä, ettei Jumala häntä kuulisi, ettei hän kiinnittäisi huomiota hänen pyyntöönsä ja ettei häntä liikuttaisi hänen vaivansa. Hän ei pyytänyt Jumalaa tekemään hänelle, mitä hän ei koskaan ollut tehnyt kenellekään, nimittäin antamaan hänen säilyttää kuolemaansa saakka viehätyksensä, viehkeytensä ja sulonsa, hän pyysi häneltä ainoastaan lepoa ja lykkäysaikaa. Täytyihän hänen vanheta, täytyihän hänenkin kuolla! Mutta miksi niin nopeasti? Naiset pysyvät kauan kauniina! Eikö Jumala voinut hänelle suoda sen suosion, että hän olisi yksi noista? Kuinka hyvä hän olisi silloin. Hän, joka oli kärsinyt niin paljon, jos Jumala jättäisi hänelle vain kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi vielä sen jäännöksen viehätysvoimaa, jota hän tarvitsi miellyttääkseen!

Hän ei ollenkaan lausunut Jumalalle näitä asioita, vaan hän vaikeroi ne hänelle, hänen koko olentonsa sekavasti valittaessa hänelle vaivojaan.

Sitten hän jälleen nousi, istuutui pukeutumispöytänsä ääreen, ja yhtä innokkain ajatuksen ponnistuksin, kuin rukoillessa hän käsitteli jauheita, tahtaita, liituja, huiskuja ja harjoja, jotka palauttivat hänelle kipsimäisen kauneuden, päivän kerrassaan kestävän ja sitten taas haihtuvan.

VI.

Bulevardilla soi kaikkien suussa kaksi nimeä: "Emma Helsson" ja "Montrosé". Mitä enemmän lähestyttiin oopperaa, sitä enemmän kuultiin niitä toistettavan. Suunnattoman suuret Morrissin patsaisiin liimatut ilmoitukset muuten lennättivät ne ihmisten silmiin, ja illan ilmassa väikkyi merkkitapauksen tunnelma.

Tuo raskas rakennus, jota kutsutaan "musiikin kansallisakatemiaksi" kyykistyneenä mustan taivaan alle, näytti sen eteen kerääntyneelle yleisölle uhkeata ja vaaleata julkisivuansa ja pylväskäytävänsä marmoripatsaita, joita näkymättömät sähkövalolaitteet valaisivat kuin näyttämökoristeita.

Torilla ratsastavat poliisit ohjasivat liikennettä, ja lukemattomia ajoneuvoja saapui kaikista Parisin kulmista näyttäen vilahdukselta eteenlaskettujen lasioviensa takaa heleänvärisiä pukuja ja kalpeita päitä.

Suljetut kuorimattaan ja avonaiset vaunut asettuivat riviin varattuihin holvikaareihin ja pysähtyen muutamiksi hetkiksi laskivat maahan arvaamattoman kalleisiin turkisten, höyhenien ja pitsien reunustamiin iltaviittoihin puettuja hienoston naisia ja muita, kallisarvoinen ruumis jumalallisesti koristettuna.

Pitkin kuuluisia oopperan rappuja näytti tapahtuvan kuin taikamaailman herääminen, niitä pitkin nousi lakkaamatta naisia, puettuina kuin kuningattaret, kaula ja korvat säteillen välkähtävistä jalokivistä, ja pitkä hame laahustaen portailla.

Sali täyttyi aikaisin, sillä ei tahdottu menettää yhtään ääntä kuuluisien taiteilijoiden esityksistä; ja koko laajassa amfiteatterissa, katon komeasta kruunusta säteilevässä, loistavassa sähkövalossa, vilisi paikalleenasettuvia ihmisiä, kohisten kuin meren maininki, ja äänten hälinä täytti huoneen.

Näyttämöaitiosta, jossa jo olivat herttuatar, Annette, kreivi, markiisi, Bertin ja herra de Musadieu, ei nähty muuta kuin kulissit, joissa ihmisiä jutteli, juoksi, huuteli: puseroon puettuja koneenkäyttäjiä, hännystakkipukuisia herroja ja erilaisissa puvuissa esiintyviä näyttelijöitä. Mutta suuren alaslasketun esiripun takaa kuultiin voimakasta ihmisjoukon hälinää ja pauhua, tunnettiin, että siellä oli paljon liikkuvia ja kovin kiihoittuneita olentoja, joiden levottomuus näytti läpäsevän verhon levitäkseen näyttämökoristeisiin.

Esitettäisiin "Faust".

Musadieu kertoi juttuja tämän teoksen ensimäisestä esityksestä Theater-Lyriquessä, silloisesta puolimenestyksestä ensimäisinä iltoina, joita seurasi loistava riemuvoitto, ensi esitysten näyttelijöistä, heidän tavastaan laulaa joka kappale. Annette, puoleksi kääntyneenä häneen päin kuunteli sillä ahnaalla ja nuorella uteliaisuudella, jolla suhtautui koko maailmaan, ja aika-ajoittain hän loi sulhaseensa, joka muutamien päivien perästä tulisi hänen mieheksensä, lempeä uhkuvan katseen. Hän rakasti tätä nyt niinkuin rakastavat yksinkertaiset sydämet, se on hän rakasti markiisissa tulevan ajan toiveitaan. Elämän ensimmäisten juhlien päihtymys ja hehkuva onnellisenaolemisen tarve, saivat hänet vavahtamaan ilosta ja odotuksesta.

Ja Olivier, joka näki kaikki, joka tiesi kaikki, joka oli laskeutunut kaikki salaisen, voimattoman ja mustasukkaisen rakkauden asteet, aina inhimillisen kärsimyksen tulilieteen saakka, jossa ihmissydän tuntuu palaa räiskyvän kuin liha hiilillä, seisoi aition taustassa suunnaten kumpaankin heistä kuolemaantuomitun katseita.

Kolme pientä iskua kuului, ja yhtäkkiä, orkesterin johtajan naputtaessa hiljalleen jousellaan nuottitelineeseen, pysähtyivät äkkiä kaikki liikkumiset, yskä ja mumina; sitten lyhyen ja täydellisen hiljaisuuden jälkeen kohosivat ensimmäiset johdannon tahdit, täyttivät salin, musiikin näkymättömin ja vastustamattomin mysteerioin, jotka leviävät läpi ruumiiden, hurmaavat hermot ja mielet runollisella ja aineellisella huumeella sekoittaen kirkkaaseen ilmaan, jota hengitetään, sointuvan aallon, jota kuunnellaan.

Olivier istui aition takatuulilla tuskallisen liikutuksen vallassa, aivan kuin nämä soinnut olisivat koskettaneet hänen sydämensä haavoja.

Mutta esiripun kohottua, hän nousi uudestaan seisomaan ja näki näyttämöllä esitettävän alkemistin työhuonetta sekä tohtori Faustin siellä mietiskelemässä.

Jo parikymmentä kertaa hän oli kuullut tämän oopperan, jonka hän tunsi melkein ulkoa, ja hänen tarkkaavaisuutensa jätti kohta kappaleen sekä kiintyi saliin. Hän ei nähnyt siitä kuin pienen nurkan sen näyttämön kehyksen takaa, joka peitti hänen aitionsa, mutta tämä nurkka, joka ulottui aina permannolta paratiisiin, näytti hänelle kokonaisen ryhmän yleisöä, jossa hän tunsi monta päätä. Orkesterin läheisyydessä valkearusettisia herroja, jotka istuivat rivissä toistensa vieressä ja näyttivät kokoelmalta tuttavallisia kasvoja, — maailmanmiehiä, taiteilijoita, sanomalehtimiehiä, — kaikkia niitä herrasmiehiä, jotka eivät koskaan olleet poissa sieltä, mihin koko hienosto menee. Parvekeaitioissa hän nimitti itsekseen ja merkitsi mielessään huomatut naiset. Kreivitär Lochrist, eräässä etunäyttämöaitiossa oli todellakin ihastuttava, samalla kun vähän kauempana muudan äsken naimisiin mennyt markiisitar d'Ebelin sai jo kiikarit kohoamaan aitiotansa kohti. "Kaunis alku," sanoi itsekseen Bertin.

Kuunneltiin erittäin tarkkaavaisesti ilmeisen myötätuntoisesti tenori Montroséta, joka lauloi valituksia elämästä.

Olivier ajatteli: "Miten mainiota lorua! Kas tuolla on Faust, tuo salaperäinen ja ylevä Faust, joka laulaa kauheata kaiken inhoa ja mitättömyyttä, ja tämä ihmisjoukko kysyy itsekseen levottomasti, onko Montrosén ääni muuttunut." — Sitten hän kuunteli niinkuin toisetkin, ja libreton jokapäiväisten sanojen, takaa, musiikin läpi, joka herätti sielun pohjassa syviä sisäisiä havaintoja, hänelle selvisi jollain tavalla, mitenkä Goethe oli kuvitellut Faustin sydämen.

Hän oli ennen aikaan lukenut tämän runoelman, jonka hän arvosteli hyvin kauniiksi, ilman että se häntä olisi suuresti liikuttanut, ja nyt yhtäkkiä hän aavisti sen pohjattoman syvyyden, sillä hänestä tuntui, että, sinä iltana, hän itse tuli Faustiksi.

Vähän eteenpäin kumartuneena aition reunan yli Annette kuunteli hyvin tarkkaavaisesti; ja tyytyväisyyden muminaa alkoi kuulua yleisössä, sillä Montrosén ääni oli puhtaampi ja voimakkaampi kuin ennen!

Bertin oli sulkenut silmänsä. Noin kuukauden ajan jo teki hän kaikesta, mitä näki, kaikesta, mitä tunsi, kaikesta mitä kohtasi elämässä, välittömästi jonkinlaisen lisäseikan rakkauteensa. Hän käytti kaikki ihmiset ja itsensäkin tämän piintyneen ajatuksen vaatimuksia tyydyttämään. Kaikki, mitä hän huomasi kaunista, harvinaista, kaikki, mitä hän kuvitteli viehättävää, sen hän tarjosi heti kohta mielessään pienelle ystävättärelleen, ja hänellä ei ollut enää yhtään ajatusta, jota hän ei olisi asettanut yhteyteen rakkautensa kanssa.

Nyt hän kuunteli olemuksensa pohjassa Faustin valituksien kaikua; ja kuoleman halu kohosi hänessä, halu lopettaa nämä murheensa ja tämän loppumattoman lempensä koko kurjuus. Hän katseli Annetten hienoa profiilia ja näki markiisi de Farandalin, joka istui hänen takanaan, myöskin nuorta tyttöä katselevan! Hän tunsi itsensä vanhaksi, ikälopuksi, menneeksi mieheksi! Ah! kun ei ole enää mitään odotettavana, ei mitään toivottavana, kun ei ole edes oikeutta kaivata, kun tuntee itsensä säädystään syrjäytetyksi, hiljaisuuteen vetäytyneeksi, niinkuin yli-ikäinen valtionvirkamies, jonka virkaura on päättynyt, niin miten sietämättömästi se kiduttaa ihmistä.

Käsientaputukset alkoivat kuulua, Montrosé vietti jo riemuvoittoansa. Ja Méphisto Labarrière ponnahti esiin maasta.

Olivier, joka ei ollut koskaan ennen kuullut häntä tässä osassa, tuli uudestaan tarkkaavaiseksi. Muistellessaan bassoäänistä d'Aubinia, joka näytteli niin hyvin, sitten de Faurea, joka viehätti erinomaisella baritonillaan, hän tuli hetkeksi aikaa hajamieliseksi.

Mutta sitten yhtäkkiä, muudan Montrosén laulama lause vastustamattomalla voimalla liikutti häntä sydämenpohjaan. Faust sanoi saatanalle:

Minä tahdon aarteen, mi sisältää kaikki, tahdon nuoruuden.

Ja tenori ilmestyi silkkipuserossaan, miekka kupeella, höyhenkoristeinen poimulakki päässä, hienona, nuoren ja kauniina oopperanäyttelijän teennäiseen tapaan.

Äänten sorina kohosi. Näyttelijä esitti hyvin ja miellytti naisia. Olivier sitävastoin vavahti pettymyksestä, sillä Goethen draamallisen runoelman sydäntäsärkevä esiinloitsiminen häipyi tämän ulkonaisen muodon vaikutuksesta. Hänellä ei ollut enää silmiensä edessä muuta kuin taikanäytelmä, joka oli täynnä sieviä laulettuja palasia, ja eteviä näyttelijöitä, joiden ääntä hän vain kuuli. Tuo puseroonpuettu mies, tuo sievä juoksutusten laskettelija, joka näytteli reisiään ja ääntään, ei häntä miellyttänyt. Se ei ollut oikea vastustamaton ja synkkä ritari Faust, se, joka tulisi viettelemään Margareetan.

Hän istuutui uudestaan ja tuo äsken kuulemansa lause palasi taas hänen mieleensä:

Tahdon aarteen, mi sisältää kaikki, tahdon nuoruuden.

Hän mutisi sitä hampaittensa välissä, hän hyräili sitä tuskallisesti sydämensä pohjasta ja silmät yhä kiinnitettyinä Annetten vaaleaan niskaan, joka pisti esiin, aition neliönmuotoiseen aukkoon, hän tunsi itsessään tämän toteutumattoman kaipuun koko katkeruuden.

Mutta Montrosé oli juuri lopettanut ensimäisen näytöksen niin täydellisellä taidolla, että innostus puhkesi esiin. Useampia minuutteja kättentaputusten, jalkojentöminän ja hyvähuutojen melu vyöryi läpi salin kuin rajuilma. Nähtiin kaikissa aitioissa naisten taputtelevan hansikoituja käsiään, samalla kuin miehet seisoen heidän takanansa, huusivat, osoittaen myöskin suosiotaan.

Esirippu putosi, ja kohosi kaksi kertaa, ilman että innostus laimeni. Kun sitten verho oli laskeutunut kolmannen kerran, eroittaen yleisöstä näyttämön ja sisäaitiot, herttuatar ja Annette jatkoivat vielä jonkun hetken käsiensä taputtamista, ja heitä kiitti erikoisesti tenori, lähettäen pienen, hillityn tervehdyksen.

— Oi, hän näki meidät, sanoi Annette.

— Mikä ihmeteltävä taiteilija.

Ja Bertin, joka oli kumartunut eteenpäin, näki kiihtymyksen ja halveksimisen sekaisella tunteella suosiota saaneen näyttelijän häviävän kulissien väliin, käyden, vähän vetkutellen, sääri ojennettuna, käsi lanteilla, teatterisankarin vakiintuneessa asennossa.

Alettiin puhua hänestä. Hänen menestyksensä aiheutti yhtä paljon melua kuin hänen kykynsä. Hän oli kulkenut kaikissa pääkaupungeissa, naiset olivat olleet haltioituneita häneen, ja kun he edeltäpäin tiesivät hänet vastustamattomaksi, heillä oli jo sydämentykytystä nähdessään hänen astuvan näyttämölle. Hän näytti muuten vähän välittävän, sanotaan, tästä tunteellisesta hourailusta ja tyytyi vain musikaalisiin voittoihin. Musadieu kertoi hyvin peitetyin sanoin Annetten vuoksi, tämän kauniin laulajan elämästä, ja herttuatar, joka oli hullaantunut häneen, ymmärsi ja hyväksyi kaikki mielettömyydet, mitä hän olisi voinut aiheuttaa, sillä niin viehättävänä, hienona, erinomaisena ja poikkeuksellisena taiteilijana hän piti tätä näyttelijää. Ja hän lopetti nauraen:

— Muuten, mitenkä voi vastustaa tätä ääntä!

Olivier suuttui ja oli katkera. Hän ei voinut käsittää, että voitaisiin mieltyä tähän teeskentelijään, tähän ihmistyyppien alituiseen esittämiseen, tyyppien, jommoisia ei ollenkaan ole, tähän haaveiltujen ihmisten kuviteltuun olennoimiseen, tähän yöllä esiintyvään ja kauniisti maalattuun puunukkeen, joka näyttelee kaikkia osia niin monena iltana.

— Te kadehditte häntä, sanoi herttuatar. Te maailmanmiehet, ja taiteilijat, te olette kaikki vihoissanne näyttelijöille, koska heillä on enemmän menestystä kuin teillä.

Sitten kääntyen Annetteen, hän virkkoi:

— No, pienokainen, sinä, joka vasta astut elämään ja joka katselet tervein silmin, miten sinusta on tämä tenori?

Annette vastasi vakuutetun näköisenä:

— Minun mielestäni hän esiintyy erittäin hyvin.

Kolme naputusta kuului, toisen näytöksen alkamisen merkkeinä, verho kohosi, ja markkinoiden esitys alkoi.

Hellssonin esitys oli suurenmoinen. Hänenkin äänensä näytti laajentuneen entisestään ja hän tuntui käyttelevän sitä yhä täydellisemmällä varmuudella. Hän oli todellakin tullut suureksi, oivalliseksi ja erinomaiseksi laulajattareksi, jonka maine maailmassa kilpaili Bismarckin ja Lessepsin maineen kanssa.

Kun Faust syöksyi häntä kohti, kun hän lausui Margaretalle lumoavalla äänellään nuo viehätystä uhkuvat sanat:

— Sallittehan, kaunis neitoseni, minun tarjota teille käsivarteni saattaakseni teitä.

Ja kun vaaleanverinen ja niin sievä ja niin liikuttava Margareta hänelle vastaa:

— En, hyvä herra, minä en ole neiti, enkä ole kaunis enkä minä tarvitse saattajaa, niin koko sali joutui kuohuksiin ja vavahteli äärettömästä mielihyvästä.

Esiinhuudot verhon laskeuduttua olivat kauhean voimakkaat ja Annette paukutteli käsiään niin kauan, että Bertiniä halutti tarttua niihin saadaksensa hänet lopettamaan. Hänen sydäntänsä kiersi nyt toinen vaiva. Hän ei puhunut ollenkaan väliaikana, sillä hän seurasi piintyneellä ajatuksellaan, joka oli tullut vihamieliseksi, kulissien väliin tuota inhoittavaa laulajaa, — joka näin kovasti kiihoitti tätä lasta, — aina hänen pukuhuoneeseensa saakka, jossa hän näki tämän vetävän valkeata väriä poskilleen.

Sitten väliverho kohosi ja "puutarhanäytös" alkoi.

Heti paikalla levisi jonkunlainen lemmenkuume saliin, sillä ei koskaan ollut tämä musiikki, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin suudelmien henkäystä, tavannut kahta tällaista tulkitsijaa. Ne eivät olleet enää kaksi kuuluisaa näyttelijää Montrosé ja Helsson, ne oli kaksi ihanteellisen maailman oliota, tuskin kaksi oliota, vaan kaksi ääntä; rakastavan miehen ikuinen ääni; ja antautuvan naisen ikuinen ääni; he huokasivat yhdessä koko inhimillisen lemmen runouden.

Kun Faust lauloi:

Anna minun, anna minun katsella kasvojasi, niin oli hänen suustaan lähteneessä äänessä sellainen jumaloiminen, haltioitumisen ja rukoilemisen sointu, että todellakin rakkaudenkaipuu saattoi hetkeksi kaikki sydämet kuohumaan.

Olivier muisteli, että hän oli itsekin hyräillyt tätä lausetta Roncièresin puistossa linnan ikkunoiden alla. Tähän saakka hän oli pitänyt sitä vähän jokapäiväisenä, ja nyt se tuli hänen suuhunsa kuin viimeinen intohimon huudahdus, viimeinen rukous, viimeinen toivo ja viimeinen armonosoitus, jota hän voi odottaa tässä elämässä.

Sitten hän ei kuunnellut mitään, eikä kuullut enää mitään. Liian voimakas mustasukkaisuuden puuska raateli häntä, sillä hän oli juuri nähnyt Annetten vievän nenäliinan silmilleen.

Hän itki! Siis hänen sydämensä heräsi, innostui, kiihtyi, hänen pieni naisen sydämensä, joka ei tietänyt vielä mitään. Tuolla, aivan hänen lähellään, ilman että Annette ajattelikaan häntä, nuorelle tytölle oli äkkiä selvinnyt millä tavalla rakkaus voi myllertää ihmisolennon, ja tämän selvenemisen ja tämän käsittämisen oli hänelle aiheuttanut tuo kurja, laulava teeskentelijä.

Ah! Hän ei ollut enää ollenkaan suutuksissaan markiisi de Farandalille, tuolle tyhmyrille, joka ei ymmärtänyt mitään! Mutta kuinka hän inhosi tuota tiukkaan trikooseen puettua miestä, joka herätti tietoisuuden nuoren tytön sielussa.

Häntä halutti syöksyä Annetten luo, niinkuin syöksytään kun pillastunut hevonen on ruhjomaisillaan ihmisen, tarttua hänen käsivarteensa, viedä pois hänet, laahata pois hänet, ja sanoa hänelle: "Lähtekäämme pois! lähtekäämme pois! Rukoilen teitä!"

Kuinka Annette kuunteli, kuinka hän värähteli! Ja kuinka hän, Bertin kärsi! Hän oli jo usein kärsinyt näin, mutta ei näin julmasti. Hän muisteli itsekseen, sillä kaikki mustasukkaiset tuskat heräävät uudestaan aivankuin jälleen aukeavat haavat. Hän muisti nyt, että hän Roncièresissa palatessaan hautausmaalta tunsi ensimmäisen kerran Annetten luisuvan hänestä erilleen, ettei hänellä ollut mitään valtaa tähän nuoreen tyttöön, riippumattomaan, kuin nuori eläin. Mutta siellä, kun Annette kiihoitti häntä, jättäessään hänet poimiakseen kukkia, hän tunsi erittäinkin väkivaltaista halua pysähdyttää hänen hyppelemisensä, pidättää hänen ruumiinsa luonaan; nyt sitävastoin pakeni häneltä Annetten sielu, niin että sitä oli mahdoton siepata kiinni. Ah! Tätä, tätä kalvavaa ärsytystä, jota hän oli juuri tuntenut, sitä oli hän kokenut usein, kaikissa niissä pienissä kolhauksissa, joita ei voi tunnustaa, jotka näyttävät tuovan lakkaamattomia ruhjevammoja rakastaville sydämille. Hän muisteli kaikkia niitä vähäpätöisen mustasukkaisuuden kiusallisia vaikutelmia, joita hän sai vähitellen pitkin päiviä. Joka kerran kun Annette oli huomannut, ihaillut, rakastanut, halunnut jotakin, oli hän, Bertin, mustasukkainen huomaamattomalla tavalla kaikelle, mikä anasti nuoren tytön aikaa, katseita, huomiota, iloisuutta, hämmästystä ja kiintymystä, sillä kaikki se riisti hiukan Annettea häneltä. Hän oli ollut mustasukkainen kaikelle, mitä Annette teki ilman häntä, kaikelle mitä hän, Bertin, ei tietänyt, mustasukkainen hänen huvikävelylleen, hänen lukemalleen kirjallisuudelle, kaikelle, mikä näytti miellyttävän häntä, mustasukkainen eräälle upseerille, joka oli haavoittunut sankarina taistellessaan Afrikassa, ja josta Pariisi puhui viikon ajan, erään hyvin ylistetyn romaanin kirjoittajalle, tuntemattomalle runoilijalle, jota Annette ei ollut koskaan nähnyt, mutta jonka säkeitä Musadieu lausui ääneen, ja vihdoin kaikille ihmisille, joita ylistettiin Annetten kuullen vieläpä aivan jokapäiväisesti, sillä, kun rakastaa jotakin naista, ei voi kärsimättä sietää, että tämä ajatteleekaan edes toista miestä näennäisellä mielenkiinnolla. Sydämessä on käskevä tarve olla yksin maailmassa hänen silmiensä edessä. Tahdotaan, ettei hän näe, ettei hän tunne, ettei hän pidä arvossa ketään muuta kuin häntä. Heti paikalla, kun hän näyttää kääntyvän tarkastamaan jotakuta taikka tekemään tuttavuutta jonkun miehen kanssa, syöksytään hänen katseittensa eteen, ja jollei voi kokonaan kääntää tai suunnata niitä toisaalle päin, niin kärsitään sielun pohjaan saakka.

Olivier kärsi näin katsellessaan tätä laulajaa, joka näytti levittävän lempeä oopperasaliin ja poimivan sitä sieltä, ja hän oli vihoissaan kaikille ihmisille tämän tenorin riemuvoitosta, naisille, jotka hän näki haltioituneina aitioissaan, miehille, noille houkkioille, jotka ylistivät tuota itserakasta narria.

Hänkö taiteilija! Hän kutsui itseänsä taiteilijaksi, suureksi taiteilijaksi! Ja hänellä oli menestystä, tuolla ilveilijällä, joka kuitenkin tulkitsi vierasta ajatusta niin, että sen tekijä ei olisi sitä koskaan tuntenut. Ah! tämähän oli sitä maailman ihmisten oikeudenmukaisuutta ja älyä, näiden tietämättömien ja vaateliaiden taiteenharrastajien, joita varten työskentelevät kuolemaansa saakka inhimillisen taiteen mestarit. Bertin näki heidän paukuttelevan käsiään, huutavan ja hurmaantuvan, ja tuo entinen vihamielisyys, joka oli aina kiehunut hänen, nousukkaan, ylpeän sydämen pohjassa, äityi, tuli hurjaksi raivoksi näitä tyhmyreitä vastaan, jotka olivat mahtavia yksin syntyperänsä ja rahansa voimalla.

Esityksen loppuun saakka hän oli vaiti, ajatustensa raatelemana, sitten, kun loppuinnostuksen myrsky oli laimentunut, hän tarjosi käsivartensa herttuattarelle, samalla kun markiisi otti Annetten käsivarren. He astuivat suuria portaita alas keskellä mies- ja naistulvaa, jonkunlaisessa, suurenmoisessa ja verkalleen vierivässä, paljaiden olkapäiden, uhkeiden hameiden ja mustien hännystakkipukujen jatkuvassa vesiputouksessa. Sitten herttuatar, nuori tyttö, hänen isänsä ja markiisi nousivat samoihin avonaisiin vaunuihin, ja Olivier Bertin jäi yksin Musadieun kanssa oopperatorille.

Yhtäkkiä hän tunsi sydämessään eräänlaista kiintymystä tähän mieheen taikka pikemmin tuota luonnollista vetovoimaa, jonka huomaa omistavansa kaukaisessa maassa kohtaamaansa maanmieheen, sillä hän tunsi nyt itsensä yksinäiseksi tässä vieraassa, välinpitämättömässä, meluavassa väentungoksessa, sen sijaan että hän Musadieun kanssa vielä voi puhua Annettesta. Hän tarttui siis tämän käsipuoleen.

— Tehän ette mene heti kotiinne, virkkoi hän. Ilma on kaunis, kävelkäämme hiukan.

— Mielelläni.

He menivät Madeleinelle päin keskellä tätä yöllä vaeltavaa ihmisjoukkoa, tuossa lyhyessä ja voimakkaassa keskiyön hälinässä, joka kuohuttaa bulevardeja teatterinäytösten loputtua.

Musadieulla oli päässään tuhansia asioita, kaikki hänen sen päivän keskustelunaiheensa, jota Bertin kutsui hänen "ruokalistakseen," ja hän päästi sanatulvansa irralleen kahdesta tai kolmesta aiheesta, jotka häntä enimmän huvittivat. Maalari antoi hänen pauhata, kuuntelematta häntä, kulkien yhä hänen käsikoukussaan, varmana siitä, että kohta johtaisi hänet puhumaan Annettesta ja kulki näkemättä mitään ympärillään rakkautensa kahlehtimana. Hän astui, tuon mustasukkaisuuden kohtauksen uuvuttamana, joka oli murjonut häntä kuin korkeudesta maahan putoaminen, masentuneena siitä varmuudesta, ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä maailmassa.

Hän kärsisi näin yhä enemmän ja enemmän mitään odottamatta. Hän kulkisi näin läpi tyhjien päivien, toisen toisensa perästä, katsellen Annettea, joka eläisi kaukana, onnellisena, rakastettuna ja kai myös itsekin epäilemättä rakastaisi. Saisiko hän ehkä rakastajan! Kenties hänellä tulisi olemaan sellainen, niinkuin hänen äidilläänkin oli ollut. Taiteilija tunsi itsessään niin lukuisia, niin erilaisia ja pulmallisia kärsimyksen lähteitä, sellaisen onnettomuuksien tulvan, niin paljon sydänsuruja, joita ei voinut välttää, hän tunsi itsensä siihen määrin menneeksi mieheksi, siihen määrin joutuneensa tästä lähtien kuvittelemattomaan sieluntuskaan, ettei hän voinut edellyttää kenenkään kärsineen niin kuin hän. Hän ajatteli yhtäkkiä niiden runoilijoiden poikamaisuutta, jotka ovat keksineet Sisyphuksen hyödyttömän työn, Tantaluksen ainaisen janon, ja Prometheuksen kotkan raateleman sydämen. Oh! Jos he olisivat aavistaneet, jos he olisivat syvästi tutkineet vanhan miehen mieletöntä rakkautta nuoreen tyttöön, kuinka he olisivat ilmaisseet sellaisen olennon kauhean ja salaisen tuskan, jota ei voida enää rakastaa, hedelmättömän kaipuun kidutukset, ja kauheamman kuin korppikotkan, pienet, vaaleat kasvot, jotka repivät palasiksi vanhan sydämen.

Musadieu puhui yhä ja Bertin keskeytti hänet mutisten melkein tahtomattaan piintyneen päähänpistonsa valtaamana:

— Annette oli viehättävä tänä iltana.

— Niin, oli kyllä, suloinen… Maalari lisäsi estääksensä Musadieuta jatkamasta katkaistua ajatustensa kulkua:

— Hän oli sievempi kuin hänen äitinsä on koskaan ollut.

Toinen hyväksyi hajamielisesti hokien useampia kertoja: "Kyllä, k… kyllä… kyllä…" ilman että hänen mielensä kiintyi erityisesti tähän uuteen ajatukseen.

Olivier ponnisteli voimiaan saadakseen hänet siinä pysymään ja käyttäen oveluutta, kiinnittääkseen hänet siihen eräällä Musadieun mieliajatuksella, hän jatkoi:

— Hänen salonkinsa tulee olemaan ensimmäisiä salonkeja Parisissa naimisiin mentyään.

Tämä riitti, ja tuo hieno maailmanmies, vakuutettuna siitä, että hän oli kaunotaiteiden tarkastaja, ryhtyi taitavasti tarkastamaan sitä asemaa, joka markiisi de Farandalilla tulisi olemaan Ranskan hienossa seurapiirissä.

Bertin kuunteli häntä ja oli jo näkevinään Annetten suuressa komeasti valaistussa salongissa naisten ja miesten ympäröimänä. Tämä näky vielä teki hänet mustasukkaiseksi.

He kulkivat nyt Malesherbesin bulevardia. Kun he sivuuttivat Guilleroyn talon, kohotti maalari silmänsä. Hän näki ikkunaverhojen raosta, että huoneet olivat valaistuja. Hänessä heräsi epäluulo, että herttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat ehkä kutsutut juomaan kupin teetä. Ja raivo närkästytti häntä ja aiheutti hänelle taas kovaa kärsimystä.

Hän kulki yhä Musadieun käsipuoleen lujasti kiinni pusertuneena, vilkastutti toisinaan vastaväitteellään tämän mielipiteitä nuoresta tulevasta markiisittaresta. Tämä jokapäiväinen ääni, joka puhui tytöstä, sai hänen kuvansa väikkymään yössä heidän ympärillään.

Kun he olivat saapuneet de Villiersin kadulle, maalarin oven eteen, kysyi Bertin: — Astutteko sisään? — En kiitos, on myöhäistä, menen nukkumaan.

— No, tulkaa nyt puoleksi tunniksi, juttelemme vielä hiukan.

— En. Todellakaan en. On liian myöhäistä.

Ajatus saada jäädä yksin niiden iskujen jälkeen, joita hän oli kestänyt, täytti Olivierin sielun kauhulla. Kun hänellä oli joku mukanaan, niin pitäisi hän sen myöskin.

— Tulkaahan, minä annan teidän valita harjoitelman, jonka olen tahtonut jo kauan tarjota teille.

Musadieu, joka tiesi, että maalarit eivät aina ole anteliaalla tuulella, ja että lupauksia muistetaan vain hiukan aikaa, otti tilaisuudesta vaarin. Kaunotaiteidentarkastajana hän omisti taidekokoelman, joka oli valikoitu taitavasti.

— Seuraan teitä, sanoi hän.

He astuivat sisään.

Kamaripalvelija, joka herätettiin, toi grogit; ja keskustelu kulkea kituutti jonkun aikaa kosketellen maalausta. Bertin näytti harjoitelmiaan pyytäen Musadieuta ottamaan sen, mikä häntä enimmän miellyttäisi; Musadieu epäröi, sillä häntä hämmensi kaasun valo, joka saattoi hänet erehtymään värisävyistä. Lopulta hän valitsi ryhmän pikku tyttöjä, jotka hyppivät nuoraa katukäytävällä; ja melkein heti paikalla hän tahtoi lähteä tiehensä vieden lahjan.

— Minä annan sen toimittaa teille, sanoi maalari.

— Ei, minä otan mieluummin sen mukaani ihaillakseni sitä tänä iltana ennen maatamenoani.

Ei mikään voinut häntä pidättää, ja Olivier Bertin tapasi itsensä taas vielä kerran yksinään asunnossaan, tuossa muistojensa ja tuskallisen levottomuutensa vankilassa.

Kun palvelija astui seuraavana aamuna huoneeseen tuoden teetä ja sanomalehden, löysi hän isäntänsä istumassa vuoteessaan niin kalpeana, että häntä pelotti.

— Onko herra pahoinvoipa? sanoi hän.

— Ei se ole mitään vaarallista, vähän päänkipua.

— Eikö herra tahdo, että menen hakemaan jotakin.

— En. Minkälainen ilma on?

— Sataa vettä, herra.

— Hyvä, se riittää.

Asetettuansa tavalliselle pienelle pöydälle teetarjottimen ja päivän sanomalehdet, poistui palvelija.

Olivier otti Figaron ja avasi sen. Pääkirjoitus oli nimeltään: "Nykyaikaista maalaustaidetta". Se sisälsi intomielisen neljän tai viiden nuoren maalarin ylistyksen, jotka olivat tosin lahjakkaita koloristeja, mutta liiottelivat tässä suhteessa aikaansaadakseen suurempaa vaikutusta, ja olivat esiintyvinään vallankumouksellisina ja nerokkaina taiteenuudistajina.

Niinkuin kaikki vanhemmat, Bertinkin oli harmissaan näitä uusia tulokkaita vastaan, häntä ärsytti heidän pannaanjulistuksensa, hän vastusti heidän oppejansa. Hän ryhtyi siis lukemaan tätä kirjoitusta jo alusta alkaen vihan vallassa, josta nopeasti värähtelee hermostunut sydän, sitten, heittäen katseensa alemmaksi hän huomasi oman nimensä; ja nämä muutamat sanat lauseen lopussa iskivät häntä kuin nyrkillä keskelle rintaa: "Olivier Bertinin muodista joutunut taide…"

Hän oli aina ollut hyvin herkkä arvostelulle ja herkkä ylistykselle, mutta syvemmässä tietoisuudessa hän huolimatta oikeutetusta turhamaisuudestaan, levottomuutensa vuoksi itsestään, jota hänen epäröimisensä aina olivat lisänneet, kärsi enemmän siitä, että hänen ansioitaan kiellettiin, kuin hän nautti siitä, että häntä ylistettiin. Ennen aikaan kuitenkin, hänen riemuvoittojensa aikana, ylistyssuitsutukset olivat olleet niin lukuisat, että ne saattoivat unhoittamaan neulanpistokset. Nyt sitävastoin kun yhä uusia taiteilijoita ja uusia ihailijoita lakkaamatta ilmaantui, tulivat onnittelut harvinaisemmiksi ja mustaaminen syyttävämmäksi. Hän huomasi itsensä sijoitetuksi vanhojen, lahjakkaiden maalarien joukkoon, joita nuoret eivät ollenkaan kohdelleet mestareina; ja kun hän oli yhtä älykäs, kuin tarkkanäköinen, niin kärsi hän nyt vähemmistäkin salavihjauksista, yhtäpaljon kuin suorista hyökkäyksistä. Ei koskaan kuitenkaan ollut mikään hänen taiteilijaylpeyteensä isketty haava näin vuotanut verta. Hän jäi istumaan läähättäen ja luki uudestaan kirjoituksen ymmärtääkseen sen pienimmätkin vivahdukset. He olivat heitetyt romukoppaan, muutamat hänen toverinsa ja hän, luontevasti herjattuina; ja hän nousi mutisten itsekseen näitä sanoja, jotka jäivät hänen huulilleen: "Olivier Bertinin muodista joutunut taide."

Ei milloinkaan ollut tällainen surullisuus, tällainen mielenmasennus, tällainen kaiken lopun tunne, sekä fyysillisen että henkisen olemuksen lopun tunne, ollut syössyt häntä näin epätoivoiseen sielunmurheeseen. Hän jäi kokonaista kaksi tuntia nojatuoliin uunin eteen, jalat ojennettuina tulta kohti, omaamatta enää voimaa liikkua tai tehdä mitään. Lohdutuksen saamisen tarve syntyi hänessä, tarve saada puristaa hartaiden ystävien käsiä, nähdä uskollisia silmiä, hankkia itsellensä sääliviä, auttavia, helliviä, ystävällisiä sanoja. Hän lähti siis, kuten aina, kreivittären luo.

Kun hän astui salonkiin, oli Annette yksin siellä, seisoen selkä käännettynä oveen päin, kirjoittaen nopeasti kirjeen osotetta. Pöydällä hänen vieressään oli avattuna Figaro. Bertin näki sanomalehden samaan aikaan kuin nuoren tytön ja joutui suunniltaan uskaltamatta astua eteenpäin. Oh! jos hän oli lukenut sen. Annette kääntyi ympäri ja omissa mietteissään, kiireissään, mieli täynnä naisen huolia, hän virkahti taiteilijalle:

— Ah, hyvää päivää, herra maalari, suotte kai minulle anteeksi, että jätän teidät. Minulla on ompelija tuolla ylhäällä ja se vaatii minun läsnäoloani. Tehän ymmärrätte, ompelijatar, naimisiinmenemisen aikoina, se on tärkeä henkilö. Mutta minä lähetän teille äitini, joka puhelee ja keskustelee minun ompelijattareni kanssa. Jos minä tarvitsen äitiä, niin lähetän häntä hakemaan muutamaksi minuutiksi.

Ja hän riensi pois juosten hiukan, näyttääkseen paremmin kiirettään.

Tämä äkillinen lähtö, ilman yhtään sydämellistä sanaa, ilman yhtään hellää katsetta Olivierille, joka rakasti häntä niin suuresti… niin suuresti… jätti maalarin aivan ymmälle. Hänen silmänsä pysähtyi silloin uudestaan Figaroon ja hän ajatteli: "Hän on lukenut sen! minua pilkataan, minut kielletään. Hän ei enään usko minuun. Minä en ole enää mitään hänelle."

Hän astui kaksi askelta sanomalehteä kohti, niinkuin astutaan vihamiehen luo antaakseen sille korvapuustin. Sitten hän sanoi itsekseen: "Ehkei hän kuitenkaan ollut lukenut sitä. Hänellä on tänäpäivänä niin paljon muuta miettimistä, mutta siitä puhutaan hänen läsnäollessaan tänä iltana, päivällispöydässä, ilman mitään epäilystä, ja hänessä herätetään halu lukea sitä!"

Itsestään syntyneellä liikkeellä, melkein harkitsematta, hän oli ottanut lehden numeron, oli sulkenut sen, taivuttanut kokoon, ja pujahuttanut taskuunsa varkaan vikkelyydellä.

Kreivitär astui huoneeseen. Heti nähtyänsä Olivierin kalman kalpeat ja vääntyneet kasvot hän arvasi, että tämä oli joutunut kärsimyksen äärimmäisille rajoille.

Hän riensi nopeasti hänen luokseen, koko sieluparkansa täynnä hehkuvaa tunnetta, tuo sielu, joka myöskin oli niin raadeltu, joka samoin kuin hänen ruumiinsakin oli niin murjottu. Painaen kätensä hänen olkapäilleen, ja keskittäen katseensa hänen silmiensä pohjaan hän virkkoi Bertinille:

— Oh, kuinka te olette onneton.

Taiteilija ei enää kieltänyt tällä kertaa. Ja kurkku vavahdellen suonenvedon tapaisesti, hän sopersi:

— Niin, olen… Niin, olen… Niin olen…

Kreivitär tunsi, että taiteilija alkaisi itkeä, ja hän veti hänet salongin synkimpään soppeen, kahdelle nojatuolille, jotka olivat piilossa vanhasta silkistä tehdyn irtoseinän takana. Tänne he istuutuivat tämän kirjaillun, hienon muurin taa, myöskin sateisen päivän, harmaan varjon verhoamina.

Kreivitär jatkoi, säälien häntä erittäin, ja itsekin tämän tuskan kovasti liikuttamana:

— Olivier parkani, kuinka te kärsitte!

Hän nojasi valkean päänsä ystävättärensä olkapäähän.

— Enemmän kuin te luulettekaan, sanoi hän. Kreivitär kuiskasi niin surullisesti:

— Oh! minä tiesin sen, minä olen tuntenut kaikki. Minä olen nähnyt sen syntyvän ja kasvavan.

Bertin vastasi, niinkuin kreivitär olisi syyttänyt häntä:

— Ei se ole minun vikani, Any.

— Tiedän sen hyvin… Minä en moiti teitä mistään.

Ja hiljaa, kääntyen hiukan, kreivitär painoi suunsa Olivierin silmään, josta hän löysi katkeran kyyneleen.

Hän säpsähti, aivankuin hän olisi juonut epätoivon pisaran ja hoki useita kertoja:

— Ah! ystävä parka… ystävä parka… ystävä parka! Sitten hetken vaiettuaan hän lisäsi:

— Sehän on sydämiemme syy, jotka eivät ole vanhentuneet, minä tunnen omani niin eläväksi.

Bertin koetti puhua eikä voinut, sillä nyyhkytykset tukehduttivat nyt häntä. Kreivitär kuunteli vasten hänen rintaansa kaikuvia läkähdyttäviä ääniä Bertinin povessa. Sitten itsekkään rakkauden tuskan uudestaan valtaamana, joka jo niin kauan oli häntä kalvanut, hän sanoi sillä raatelevalla äänensävyllä, jolla todetaan kauhea onnettomuus:

— Jumalani! kuinka te rakastatte häntä.

Taiteilija tunnusti vielä kerran:

— Ah! niin, minä rakastan häntä. Kreivitär tuumi hetkisen ja jatkoi:

— Te ette ole minua koskaan noin rakastanut, minua?

Taiteilija ei kieltänyt ollenkaan, sillä hän eli nyt hetkeä, jolloin sanotaan koko totuus, ja hän kuiskasi:

— En, olin silloin liian nuori!

Kreivitär ällistyi.

— Liian nuori. Miksi?

— Koska elämä oli liian suloinen. Vasta meidän iässämme rakastetaan epätoivoisesti.

Kreivitär kysyi:

— Onko se, mitä te tunnette hänen läheisyydessään sen kaltaista, mitä te tunsitte minun läheisyydessäni.

— On ja ei ole… Ja se on kuitenkin melkein sama asia. Minä olen rakastanut teitä, niin paljon kuin voi rakastaa naista. Häntä minä rakastan niinkuin teitä, koska hän on juuri te; mutta tämä rakkaus on tullut minulle joksikin vastustamattomaksi, hävittäväksi, lujemmaksi kuin kuolema. Minä olen samassa suhteessa siihen kuin palava talo tuleen!

Kreivitär tunsi säälinsä laimentuvan mustasukkaisuuden puuskan vaikutuksesta ja muuttaen äänensä lohduttavaksi hän sanoi:

— Ystävä parkani! Muutaman päivän perästä hän on naimisissa ja lähtee pois. Kun te ette häntä enää näe, niin te parannutte epäilemättä.

Taiteilija pudisti päätään.

— Oh, minä olen vallan hukassa!

— Mutta ette suinkaan! ette suinkaan! ette suinkaan! Kolmeen kuukauteen te ette tule häntä näkemään. Se on riittävä. Teillehän on riittänyt kolme kuukautta rakastuaksenne häneen, enemmän kuin minuun, jonka te tunnette jo kaksitoista vuotta.

Silloin Bertin rukoili häntä äärettömässä murheessaan.

— Any, älkää hyljätkö minua!

— Mitä voin minä tehdä, ystäväni!

— Älkää jättäkö minua yksin.

— Tulen teitä tervehtimään, niin usein kuin tahdotte.

— Ei. Pitäkää minut täällä, niinpaljon kuin mahdollista.

— Silloin te tulette olemaan hänen läheisyydessään.

— Ja teidän.

— Te ette saa nähdä häntä ennen hänen naimisiinmenoaan.

— Oh! Any!

— Tahi ainakin hyvin vähän.

— Saanko minä jäädä tänne tänäiltana?

— Ette, siinä tilassa, jossa olette. Teidän täytyy hakea virkistystä, mennä klubiin, teatteriin, minne tahansa, mutta te ette saa jäädä tänne.

— Minä rukoilen teiltä sitä.

— Ette, Olivier, se on mahdotonta. Ja sitäpaitsi minulla on päivällisillä ihmisiä, joiden läsnäolo vielä kiihoittaisi teitä.

— Herttuatar ja hänkö?

— Niin.

— Mutta minähän vietin eilisen illan heidän kanssaan.

— Puhukaa vielä siitä! Ja te voitte siitä hyvin tänään!

— Minä lupaan olla rauhallinen.

— Ei, se on mahdotonta.

— Siis, minä menen pois.

— Miksi teillä on niin kiire?

— Tarvitsen liikuntoa.

— Niinpä niin, kävelkää paljon, kävelkää yöhön saakka, väsyttäkää itsenne perinpohjaisesti ja sitten nukkukaa.

Bertin oli noussut.

— Hyvästi Any.

— Hyvästi, rakas ystävä. Tulen huomenaamuna teitä tervehtimään. Tahdotteko, että teen suuren varomattomuuden niinkuin ennen, että olen syövinäni aamiaista täällä kello 12, ja että sitten syönkin teidän luonanne kello 1.15.

— Kyllä, tahdonpa kernaasti, te olette hyvä.

— Se johtuu siitä, että rakastan teitä!

— Minäkin rakastan teitä!

— Oh, älkää puhuko enää siitä!

— Hyvästi, Any.

— Hyvästi, rakas ystävä. Huomiseen!

— Hyvästi.

Bertin suuteli hänen käsiänsä, kerta toisensa perästä, sitten hänen ohimoitaan, sitten hänen huuliensa kulmaa. Nyt hänen silmänsä olivat kuivat ja hänen kasvoillaan oli päättävä ilme. Juuri lähtiessään hän tarttui kreivittäreen, sulki hänet kokonaan syliinsä ja asettaen suunsa hänen otsalleen, hän näytti juovan, hengittävän hänestä kaiken rakkauden, mitä tässä naisessa oli häneen. Ja hän poistui hyvin nopeasti kääntymättä ympäri. Kun kreivitär oli yksin, vaipui hän istuimelle ja nyyhkytti. Niin, hän olisi jäänyt siihen asemaan yöhön saakka, ellei Annette olisi tullut häntä hakemaan. Kreivitär vastasi hänelle, saadaksensa aikaa kuivata punaiset silmänsä: — Minulla on hiukkasen kirjoitettavaa, lapseni. Mene sinä takaisin, minä tulen sinne muutaman silmänräpäyksen perästä.

Iltaan saakka hänen piti askarrella Annetten kapioiden hankkimishommissa.

Herttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat Guilleroylla perhepäivällisillä.

Oli juuri istuuduttu pöytään ja puhuttiin vielä eilisestä oopperaesityksestä, kun talon isäntä astui sisään tuoden kolme äärettömän suurta kukkakimppua.

Rouva de Mortemain hämmästyi.

— Hyvä Jumala, mitä se on?

Annette huudahti:

— Kukahan ne on lähettänyt.

Äiti vastasi:

— Olivier Bertin, epäilemättä.

Hänen lähdöstään saakka kreivitär ajatteli häntä. Taiteilija oli näyttänyt hänestä niin synkältä, niin perin surulliselta, hän näki niin selvästi tämän onnettomuuden, josta hän ei päässyt ulos, hän tunsi itsessään niin kovasti tämän tuskan vastavaikutuksen, hän rakasti tätä miestä suuresti, niin hellästi, niin täydellisesti, että hänen sydämensä oli surullisten aavistusten järkyttämä.

Noissa kolmessa kukkakimpussa oli todellakin kolme maalarin nimikorttia. Hän oli kirjoittanut jokaiseen lyijykynällä kreivittären, herttuattaren ja Annetten nimet.

Rouva de Mortemain kysyi:

— Onko ystävänne Bertin sairas? Minusta hän näytti eilen niin huonolta.

Ja rouva de Guilleroy virkkoi:

— Kyllä, hän huolestuttaa minua hiukan, vaikkei hän valitakkaan.

Hänen miehensä lisäsi:

— Oh! Hän tekee niinkuin mekin. Hän vanhenee. Vieläpä hän vanhenee lujasti tähän aikaan. Minä luulen muuten, että naimattomat miehet pikaisesti menehtyvät. Heidän luhistumisensa tapahtuu äkillisemmin kuin toisten. Hän on todellakin paljon muuttunut.

Kreivitär huokasi:

— Oh! Niin kai!

Farandal lakkasi äkkiä kuiskailemasta Annetten kanssa sanoakseen:

— Tämänaamuisessa Figarossa oli hänelle hyvin epäedullinen kirjoitus.

Jokainen hyökkäys, jokainen arvostelu, jokainen vihjaus, joka oli epäedullinen Bertinin taiteilijamaineelle, saattoi kreivittären aivan suunniltaan.

— Oh! hän virkkoi. Bertinin arvoisten miesten ei tarvitse välittää sellaisista törkeyksistä.

Guilleroy hämmästyi:

— Kas, Olivierille epäedullinen kirjoitus, mutta minä en ole sitä lukenut. Millä sivulla?

Markiisi ilmoitti hänelle sen.

— Ensimmäisellä, yläpäässä, otsikolla: "Nykyaikaista maalaustaidetta" ja edustaja lakkasi kummastelemasta:

— Aivan oikein, minä en vaan lukenut sitä, koska oli kysymys maalaustaiteesta.

Hymyiltiin, sillä kaikki tiesivät, että ulkopuolella politiikkaa ja maanviljelystä herra de Guilleroy ei ollut huvitettu paljon mistään.

Sitten keskustelu läksi liitelemään toisiin aiheisiin, kunnes mentiin salonkiin juomaan kahvia.

Kreivitär ei kuullut, vastasi tuskin, kokonaan huolestuneena siitä, mitä Olivier mahtoi tehdä. Missä hän oli? Missä oli syönyt päivällistä! Missä hän laahasikaan tällä hetkellä parantumatonta sydäntään! Hän tunsi nyt kirvelevää katumusta sen johdosta, että oli päästänyt hänet menemään, ettei ollut pitänyt häntä luonaan; ja hän arvasi hänen irtolaisena kuljeskelevan pitkin katuja, niin surullisena, yksinäisenä paeten murheensa taakkaa.

Aina herttuattaren ja hänen veljenpoikansa lähtöhetkeen saakka hän ei puhunut enää mitään epämääräisten ja taikauskoisten aavistusten ahdistamana, sitten hän meni vuoteeseensa, lepäili siinä silmät auki pimeässä ajatellen häntä! Hyvin pitkä aika oli kulunut, kun hän kuuli talon ovikellon soivan. Hän hätkähti, istuutui, kuunteli. Toisen kerran väräjävä soitto kaikui yössä.

Hän hyppäsi vuoteestaan ja painoi kaikin voimin sähkökelloa, jonka piti herättää hänen kamarineitonsa. Sitten kynttilä kädessä hän juoksi eteiseen.

Oven läpi hän kysyi:

— Kuka siellä? Tuntematon ääni vastasi:

— Täällä olisi kirje.

— Kirjekö? Keneltä?

— Lääkäriltä.

— Miltä lääkäriltä?

— En tiedä, se koskee onnettomuustapausta.

Enää epäröimättä kreivitär avasi oven ja näki edessään pika-ajurin vahakangaslakki päässä. Hänellä oli kädessään paperi, jonka hän ojensi kreivittärelle. Tämä luki: "Hyvin kiireellinen. Herra kreivi de Guilleroy —".

Käsiala oli tuntematon.

— Astukaa sisään, ystäväni, sanoi kreivitär; istuutukaa, ja odottakaa minua.

Hänen miehensä huoneen edessä hänen sydämensä alkoi lyödä niin kovasti, ettei hän voinut huutaa häntä nimeltä. Hän kolkutti ovea kynttilän metallijalalla.

Kreivi nukkui eikä kuullut.

Silloin hän kärsimättömänä, hermostuneena potki ovea ja kuuli unisen äänen kysyvän:

— Kuka siellä? Mitä kello?

Kreivitär vastasi:

— Minähän se olen. Minulla on teille annettavana kiireellinen kirje, jonka ajuri on tuonut, joku onnettomuus on tapahtunut.

Kreivi sopersi vuoteen verhojen keskeltä:

— Odottakaa, nousen. Tulen.

Ja minuutin kuluttua hän näyttäytyi yöviitassaan. Samalla aikaa kuin hän juoksi myös paikalle kaksi palvelijaa, jotka kellonsoitto oli herättänyt. He olivat kauhistuneita ja aivan pyörällä, huomattuaan ruokasalissa vieraan istuvan tuolilla.

Kreivi oli ottanut kirjeen ja käänteli sitä sormissaan:

— Mitähän se on? Minä en arvaa.

Kreivitär sanoi kuumeisena:

— Mutta lukekaahan toki!

Kreivi repi kotelon auki, oikasi paperin, päästi hämmästyksenhuudahduksen ja katseli sitten vaimoansa säikähtynein silmin.

— Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut, kysyi kreivitär. Herra de Guilleroy sopersi, sillä hän voi tuskin puhua, koska hänen mielensä oli niin kovin järkytetty.

— Oh! mikä suuri onnettomuus… Suuri onnettomuus… Bertin on joutunut vaunujen alle.

Kreivitär kirkasi:

— Kuollutko!

— Ei, ei, sanoi kreivi, katsokaa itse.

Kreivitär tempasi hänen käsistään kirjeen, jota hän ojensi hänelle ja luki:

"Hyvä herra, suuri onnettomuus on tapahtunut. Ystävämme kuuluisan taiteilijan on kaatanut kumoon omnibus, jonka pyörä kulki hänen ruumiinsa yli. En voi vielä lausua varmaa ajatusta mahdollisista seurauksista, sillä se voi olla vähemmän vakava, samoin kuin se myöskin voi välittömästi tuottaa kuoleman. Herra Bertin pyytää teitä hartaasti ja rukoilee rouva kreivitär Guilleroyta tulemaan hänen luokseen heti. Toivon, hyvä herra, että rouva kreivitär ja te tahdotte hyväntahtoisesti noudattaa yhteisen ystävämme toivomusta, sillä hän voi olla lakannut elämästä ennen päivän koittoa.

T:ri de Rivil".

Kreivitär tuijotti mieheensä suurin, liikkumattomin, kauhun täyttämin silmin. Sitten hän yhtäkkiä sai aivan kuin sähköiskun, sellaisen rohkeuden puuskan, joka tekee naiset toisinaan kauhunhetkinä mitä uljaimmiksi olennoiksi.

Kääntyen kamaripalvelijansa puoleen hän virkkoi:

— Pian, tahdon pukeutua.

Palvelija kysyi:

— Minkä puvun tahtoo rouva kreivitär?

— Yhdentekevä. Minkä haluatte. Kääntyen mieheensä hän virkkoi sitten:

— Jacques, olkaa valmiina viidessä minuutissa. Palatessaan huoneeseensa mieli kuohuksissa, hän huomasi ajurin, joka yhä odotti ja sanoi tälle:

— Teillähän on vaununne mukana?

— Kyllä, rouva.

— Se on hyvä, me käytämme sitä.

Sitten hän juoksi huoneeseensa.

Hurjana, hätäisin liikkein hän heitti ylleen, kiinnitti hakaset, soljet, solmi ja sitoi miten sattui vaatteensa, sitten peilin edessä kohotti päälaelle hiuksensa miten sormista läksi, katsellen, ajattelematta tällä kertaa sitä, kalpeita kasvojansa ja hurjana tuijottavia silmiään.

Saatuaan vaipan harteilleen, hän syöksyi miehensä huoneustoon; tämä ei ollut vielä valmiina. Kreivitär laahasi hänet mukanaan.

— Lähtekäämme, sanoi hän, ajatelkaahan toki, hän voi kuolla.

Kreivi, joka oli suunniltaan, seurasi häntä kompastellen, hapuroiden jaloillaan pimeissä rapuissa, koettaen eroittaa portaita, ettei putoaisi.

Lyhyt matka taiteilijan asuntoon ajettiin äänettöminä. Kreivitär vapisi niin kovasti, että hänen hampaansa kalisivat, ja hän näki vaunun ovesta sateenverhoamien kaasulamppujen kiitävän ohi. Katukäytävät kiilsivät, bulevardi oli autio, yö synkkä. He huomasivat, saapuessaan perille, maalarin oven jääneen auki ja ovenvartijan asunnon valaistuksi ja tyhjäksi.

Portaiden yläpäässä, tohtori de Rivil, pieni, harmahtava, lyhyt, pyöreä, hyvin siisti, hyvin kohtelias, tuli heitä vastaan. Hän tervehti erittäin kohteliaasti kreivitärtä, sitten ojensi kätensä kreiville.

Kreivitär kysyi häneltä huohottaen, aivankuin portaiden nouseminen olisi tyhjentänyt ilman hänen kurkustaan:

— No, tohtori?

— Niin, rouva, kreivitär, toivon, että se on vähemmän vakava, kuin olin luullut ensi hetkellä.

Kreivitär huudahti:

— Eihän hän vain kuole?

— Ei. Ainakaan en usko sitä.

— Vastaatteko te siitä.

— En. Minä sanon vain, että toivon tässä olevan kysymyksessä tavallisen mahalaukun loukkauksen ilman sisäisiä vioittumia.

— Mitä te kutsutte vioittumiksi?

— Repeämiä.

— Mitenkä tiedätte, ettei niitä ole?

— Minä otaksun.

— Ja jos niitä olisi?

— Ooh, silloin se olisi vakavaa.

— Ja hän voisi kuollakin?

— Niin.

— Hyvin nopeasti?

— Hyvin nopeasti. Muutamassa minuutissa ja vieläpä muutamassa sekunnissa. Mutta rauhoittukaa rouva. Olen vakuutettu siitä, että hän on parantunut parissa viikossa.

Kreivitär oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti saadaksensa tietää kaikki, ymmärtääkseen kaikki. Hän jatkoi:

— Mikä repeämä voisi olla?

— Maksarepeämä esimerkiksi.

— Olisiko se hyvin vaarallinen?

— Kyllä… mutta minä tulisin yllätetyksi, jos nyt ilmaantuisi jokin muu tauti lisäksi. Menkäämme hänen luokseen. Se tekee hänelle hyvää, sillä hän odottaa teitä kovin kärsimättömänä.

Mitä hän ensiksi näki astuessaan huoneeseen, oli kalpea pää valkealla pieluksella. Muutamat kynttilät ja lieden tuli valaisivat sitä, hahmoittelivat profiilin ja tekivät varjot huomattaviksi; ja näissä kalmankalpeissa kasvoissa kreivitär havaitsi kaksi silmää, jotka näkivät hänen tulevan.

Koko hänen rohkeutensa, koko hänen tarmonsa, koko hänen päättäväisyytensä loppuivat, sillä niin paljon muistuttivat nämät sisäänpäin painuneet ja vääntyneet kasvot kuolevan kasvoja. Tämä mies, jonka hän oli äsken juuri nähnyt, oli muuttunut tuollaiseksi aaveeksi! Hän mutisi huuliensa välitse: "Oh, hyvä Jumala," ja alkoi kulkea häntä kohti kauhusta hytkähdellen.

Bertin koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä. Ja tämän yrityksen aiheuttama irvistys oli peloittava.

Kreivitär! oli aivan lähellä vuodetta, hän asetti molemmat kätensä hiljaa Olivierin kädelle, joka oli suorana ruumiin vieressä, ja sopersi:

— Oh! ystävä parkani!

— Ei se ole mitään, sanoi tämä hiljaa liikuttamatta päätään.

Kreivitär katseli häntä nyt epätoivoissaan tästä muutoksesta. Taiteilija oli niin kalpea, ettei hänellä näyttänyt olevan pisaraakaan verta ihonsa alla. Hänen ontot poskensa olivat kuin kasvojen sisäänpäin imemät, ja hänen silmänsä olivat myös niin painuneet, kun olisi joku lanka vetänyt niitä sinne päin.

Sairas näki hyvin ystävättärensä kauhun ja huokasi:

— Niin, minä olen somassa tilassa nyt.

Kreivitär sanoi yhä häneen tuijottaen:

— Kuinka tämä tapahtui?

Bertin teki puhuakseen suuria ponnistuksia, ja hänen kasvonsa vavahtelivat tuon tuostakin hermostuneesta puistatuksesta.

— Minä en katsellut ympärilleni… minä ajattelin muuta. Jotakin vallan muuta. Oh! niin… ja muudan omnibus kaasi minut kumoon ja kulki vatsani yli…

Kuunnellessaan häntä kreivitär näki mielessään tapahtuman, ja sanoi yhä jatkuvan kauhun vallassa:

— Vuosiko teistä paljon verta?

— Ei. Minä vain hiukan ruhjouduin ja tulin kolhituksi.

Kreivitär kysyi:

— Missä se tapahtui?

Bertin vastasi aivan hiljaa:

— Enpä tiedä liioin, se oli hyvin kaukana.

Lääkäri vieritti nojatuolin, johon kreivitär vaipui. Kreivi jäi seisomaan vuoteen jalkapäähään, hokien hampaittensa välistä:

— Oh, ystävä parkani… ystävä parkani… mikä kauhea onnettomuus!

Ja hän tunsi todellakin suurta surua, sillä hän piti paljon Olivierista.

Kreivitär jatkoi:

— Mutta missä se tapahtui?

Lääkäri vastasi:

— Minäkään en tiedä siitä kovin paljoa, taikka pikemmin en ymmärrä siitä mitään. Sanotaan sen tapahtuneen Gobelinien luona melkein ulkopuolella Parisia. Ainakin ajuri, joka toi hänet takaisin, vakuutti minulle ottaneensa hänet sen kaupunginosan apteekista, johon hänet oli viety kello 9 illalla.

Sitten kääntyen Olivierin puoleen hän virkkoi:

— Onko totta, että onnettomuus tapahtui Gobelinien luona?

Bertin sulki silmänsä, aivan kuin muistellakseen, sitte kuiskasi:

— En tiedä?

— Mutta mihin te menitte?

— En muista enää. Kuljin vaan eteenpäin.

Vaikeroiva huokaus, jota ei enää voinut pidättää, pääsi kreivittären huulilta; sitten hetkisen huohotettuaan, jolloin häneltä muutaman sekunnin ajan hengitys tuntui salpautuvan, hän veti nenäliinan taskustaan, peitti sillä silmänsä ja alkoi hirveästi itkeä.

Hän tiesi, hän arvasi! Jotakin sietämätöntä, masentavaa laskeutui nyt juuri hänen sydämelleen: omantunnontuskat siitä, ettei ollut säilyttänyt Olivieria luonaan, että oli ajanut hänet ulos, heittänyt kadulle, jossa hän oli joutunut murheensa hämmentämänä näiden ajoneuvojen alle.

Bertin sanoi hänelle sillä soinnuttomalla äänellä, joka hänellä nyt oli:

— Älkää itkekö, se raatelee minua.

Tavattomalla tahdonponnistuksella kreivitär lakkasi nyyhkyttämästä, paljasti silmänsä, suuntasi ne häneen aivan suurina, rypistämättä hituistakaan kasvojaan, joilla kyyneleet yhä verkalleen valuivat.

He katselivat toisiaan liikkumattomina molemmat, kädet yhdistettyinä vuodeliinalla. He katselivat toisiaan tietämättä enää, että siellä oli muita ihmisiä, ja heidän katseensa siirsi sydämestä toiseen yli-inhimillistä tunnetta.

Heidän molempien mielessä heräsi nopeasti, mykkinä ja kaameina kaikki heidän entiset muistonsa, koko heidän lempensä, joka myöskin oli murskautunut, kaikki se, mitä he olivat tunteneet yhdessä, kaikki se, mikä oli yhdistänyt ja liittänyt heitä tässä elämässä toisiinsa siinä hurmiossa, joka heidät antoi toinen toisilleen.

He katselivat toisiaan, ja toisilleen puhumisen tarve, tarve saada kuulla noita tuhansia heille läheisiä ja surullisia asioita, joita heillä oli vielä toisilleen sanottava, kohosi heidän huulilleen vastustamatta. Kreivitär tunsi, että hänen täytyy mistä hinnasta tahansa saada poistetuksi nuo kaksi miestä, jotka olivat hänen takanaan, että hänen täytyi keksiä keino, juoni, ajatus, hänen, joka oli neuvokas nainen. Ja hän alkoi ajatella silmät kiinnitettynä Olivieriin.

Hänen miehensä ja tohtori keskustelivat hiljaisella äänellä. Oli kysymys siitä, miten sairasta oli hoidettava. Kääntäen päänsä sanoi kreivitär lääkärille:

— Oletteko tuonut vartijan?

— En, minä pidän parempana lähettää tänne sisäoppilaan, joka voi paremmin valvoa tilannetta.

— Lähettäkää kumpikin. Ei koskaan voi olla liian varovainen. Voitteko lähettää ne vielä tänä yönä, sillä ajattelen, että te ette jää tänne aamuun saakka.

— Niin, itse asiassa minä aijon mennä kotiin. Olen ollut täällä jo neljästä saakka.

— Mutta kotiin palatessanne te lähetätte vartijan ja sisäoppilaan.

— Se on jokseenkin vaikeaa keskellä yötä, mutta tahdon kuitenkin koettaa.

— Täytyy. He ehken lupaavat, mutta he eivät tule.

— Mieheni seuraa teitä ja tuo heidät, joko mielihyvällä taikka väkisin.

— Ettehän te voi jäädä yksin tänne, rouva.

— Minäkö… lausui kreivitär, aivankuin huudahtaen, äänensävyllä, joka ilmaisi uhmaa ja joka sisälsi närkästyneen vastalauseen kaikkea hänen tahtonsa vastustamista vastaan. Sitten hän esitti, niin määräävin sanoin, ettei niitä voinut vastustaa, tilanteen välttämättömyyden. Täytyi tunnin kuluessa saada paikalle sisäoppilas ja vartija kaikkien onnettomuuksien varalle. Saadaksensa ne oli heidät otettava vuoteesta ja tuotava tänne. Hänen miehensä yksin voi tehdä sen. Sillä aikaa jäisi hän sairaan luo, hän, jonka sekä velvollisuus että oikeus se oli. Hän täytti yksinkertaisesti vaan ystävättären ja vaimon tehtävän. Muuten hän tahtoi, että asia niin järjestettiin, eikä kukaan voisi häntä kehoittaa luopumaan tästä päätöksestä.

— Hänen todistelunsa oli järkevä. Kaikkien täytyi myöntää se ja päätettiin seurata sitä.

Kreivitär oli noussut kokonaan ajatellen näiden miesten lähtöä, haluten kiireesti tuntea heidän olevan poissa ja jäädä yksin. Nyt, ettei tekisi mitään taitamattomuuksia heidän poissaollessaan, hän kuunteli koettaen hyvin käsittää, säilyttää kaikki mielessään, olla mitään unhoittamatta lääkärien huomautuksista. Maalarin kamaripalvelija, joka seisoi hänen vieressään, kuunteli myöskin ja hänen takanansa tämän vaimo, keittäjätär, joka oli auttanut ensimäisiä siteitä pantaessa, osoitti päännyökkäyksin, samaten käsittäneensä. Kun kreivitär oli toistanut äänen aivan kuin läksyn, kaikki nämä ohjeet, hän kiirehti molempia miehiä lähtemään, toistaen miehelleen:

— Palatkaa vain nopeasti, palatkaa nopeasti.

— Minä vien teidät vaunuissani, sanoi lääkäri kreiville. Se kulettaa teidät takaisin nopeammin. Te tulette tänne ainakin tunnin kuluttua.

Ennen lähtöä lääkäri tutki uudestaan kauan haavoittunutta, tullakseen vakuutetuksi siitä, että hänen tilansa pysyi tyydyttävänä.

Guilleroy epäili vielä. Hän sanoi:

— Ettehän vain pidä varomattomana sitä, mitä teemme?

— En. Ei ole vaaraa. Hän tarvitsee vain lepoa ja rauhaa. Rouva de Guilleroy suvaitsee estää häntä puhumasta ja itse puhuu hänelle niin vähän, kuin mahdollista.

Kreivitär tuli alakuloiseksi ja virkkoi:

— Siis ei saa puhua hänelle?

— Oh, ei rouva. Ottakaa nojatuoli ja pysykää hänen läheisyydessään. Hän ei tunne olevansa yksin ja voi siitä hyvin; mutta ei millään tavalla saa rasittaa häntä, ei antamalla hänen puhua, eikä edes ajatella. Minä tulen tänne kello 9 tienoilla aamulla. Hyvästi rouva! Saan kunnioittaen sanoa teille jäähyväiset.

Hän läksi tervehtien kohteliaasti, kreivin seuraamana joka hoki:

— Älkää olko huolissanne, rakkaani. Ennenkuin tunti on lopussa, olen takaisin ja te voitte palata kotiin.

Heidän lähdettyään kreivitär kuuli alaoven paukahtavan kiinni, sitten vaunujen vierivän yhä kauemmaksi kadulla.

Palvelija ja keittäjätär olivat jääneet vielä huoneeseen, odottaen määräyksiä. Kreivitär lähetti heidät pois:

— Voitte poistua, sanoi hän heille, minä soitan, jos tarvitsen jotakin.

He läksivät myöskin pois ja kreivitär jäi yksin sairaan luo.

Hän oli tullut aivan hänen vuoteensa lähelle, ja asettaen molemmat kätensä tyynyn molemmille reunoille, tämän rakkaan pään molemmille puolille, hän kumartui katsellaksensa sitä, sitten hän kysyi, niin lähellä kasvoja, että hän näytti puhaltavan sanat hänen kasvoilleen:

— Tekö itse heittäydyitte omnibussin alle? Bertin vastasi, koettaen yhä hymyillä:

— En, se syöksyi minun päälleni.

— Se ei ole totta, te heittäydyitte.

— En, vakuutan teille, että vaunu syöksyi päälleni.

Jonkun hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen, näiden hetkien, jolloin sielut näyttävät kietoutuneen katseisiin, kreivitär kuiskasi:

— Oi, rakas, rakas, Olivierini. Ja kun ajattelen, että päästin teidät lähtemään, etten pitänyt teitä luonani.

Sairas vastasi vakaumuksella:

— Se olisi kuitenkin tapahtunut minulle ennemmin tai myöhemmin.

He katselivat toisiansa vielä koettaen nähdä salaisimmat ajatuksensa. Bertin jatkoi:

— En luule tästä toipuvani. Kärsin liiaksi.

Kreivitär sopersi:

— Te kärsitte kovin.

— Oh, niin kovin!

Kumartuen hiukan enemmän kreivitär hipaisi hänen otsaansa, sitten hänen poskiansa hitain, kevyin, ja hellin suudelmin, aivan kuin hän olisi hoidellut häntä. Hän kosketteli sairasta tuskin huuliensa päillä ja silloin kuului heikko hengähdyksen kuiske, jonka aikaansaavat lapset, jotka suutelevat. Ja se kesti kauan, hyvin kauan. Sairas otti vastaan tämän suloisten ja pienten hyväilyjen sateen, joka näytti häntä rauhoittavan, häntä virkistävän, sillä hänen vääntyneet kasvonsa vavahtelivat vähemmän kuin sitä ennen.

Sitten Bertin sanoi:

— Any?

Kreivitär lakkasi suutelemasta kuullakseen.

— Teidän täytyy antaa minulle lupaus.

— Lupaan teille kaikki, mitä tahdotte.

— Jollen ole kuollut ennen päivän tuloa, vannokaa minulle tuovanne tänne Annetten yhden kerran, ei muuta kuin yhden ainoan kerran. Niin mielelläni haluaisin, etten kuolisi jälleennäkemättä häntä… Ajatelkaahan että… huomenna… tähän aikaan… olen ehkä… olen epäilemättä sulkenut silmäni ainaiseksi ja etten minä enää tule näkemään koskaan… en teitä… enkä häntä…

Kreivitär pysähdytti hänet, sydän raadeltuna:

— Oh! vaietkaa… vaietkaa… kyllä, kyllä, lupaan hänet tuoda.

— Te vannotte sen.

— Minä vannon sen, ystäväni…

— Mutta vaietkaa, älkää puhuko enää. Te aiheutatte minulle kauheata tuskaa, vaietkaa…

Kaikki sairaan piirteet kouristuivat äkkiä kokoon; sittenkun tämän oli mennyt ohi, virkkoi hän:

— Jos meillä ei ole enää kuin muutamia hetkiä ollaksemme yhdessä, niin älkäämme niitä ollenkaan menettäkö, käyttäkäämme niitä hyväksemme sanoaksemme toisillemme jäähyväiset. Olen teitä niin suuresti rakastanut. Kreivitär huokasi:

— Ja minä… kuinka minä yhä rakastan teitä! Sairas sanoi vielä:

— Minulla ei ole ollut onnea, kuin vain teidän kauttanne. Ainoastaan viimeiset päivät ovat olleet vaikeita… Se ei ole ollenkaan teidän vikanne… Ah! Any parka! Kuinka elämä välistä on surullista ja kuinka on vaikeata kuolla.

— Vaietkaa, Olivier, rukoilen teiltä sitä. Sairas jatkoi kuuntelematta häntä:

— Olisin ollut onnellinen ihminen, jos teillä ei olisi ollut tytärtä.

— Vaietkaa!… hyvä Jumala! vaietkaa!

Bertin näytti pikemmin ajattelevan kuin puhuvan.

— Ah! se, joka on keksinyt tämän elämän, ja tehnyt ihmiset, on ollut hyvin sokea tai hyvin ilkeä.

— Olivier, minä rukoilen teitä… jos koskaan olette rakastanut minua, vaietkaa, älkää puhuko enää niin.

Sairas katseli kreivitärtä, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, niin perin kalpeana itsekin, että hän näytti myöskin kuolevalta, ja hän vaikeni.

Kreivitär istuutui silloin nojatuoliin aivan vuoteen viereen, ja otti uudestaan hänen kätensä, joka oli ojennettuna lakanalle.

— Nyt minä kiellän teitä puhumasta, älkää liikahtako enää, ja ajatelkaa minua, niinkuin minä ajattelen teitä.

Ja he alkoivat uudelleen katsella toisiansa liikkumattomana, liittyneinä toisiinsa, ruumiinsa polttavalla kosketuksella. Kreivitär puristi pienin nykähdyksin tuota kuumeista kättä, jota hän piti, ja sairas vastasi näihin tunteenilmauksiin sulkien hiukan sormiansa. Jokainen näistä puristuksista puhui heille jotakin, herätti eloon sirpaleen heidän loppunutta entisyyttään, liikahutti heidän muistissaan heidän lempensä seisahtuneita muistoja. Jokainen niistä oli kätketty kysymys, ja jokainen niistä oli salainen vastaus, surullisia kysymyksiä ja surullisia vastauksia, noita vanhan rakkauden "muistuuko mieleenne?"

Heidän sielunsa kulkivat tässä sairauskohtauksessa, joka ehkä tulisi olemaan viimeinen, läpi heidän rakkautensa koko historian vuodet; ja huoneessa kuultiin vain tulen räiskettä.

Sairas sanoi yhtäkkiä, aivan kuin havahtuen unesta, säpsähtäen pelosta:

— Teidän kirjeenne!

Kreivitär kysyi:

— Mitä? Minun kirjeenikö?

— Olisin voinut kuolla hävittämättä niitä.

Kreivitär huudahti:

— Oh! yhdentekevä! Tietäähän sen, että on kuitenkin kysymys siitä. Löydettäköön ne ja luettakoon, minä en välitä.

Sairas vastasi:

— Minä en tahdo. Nouskaa, avatkaa kirjoituspöytäni alalaatikko, se suuri, siellä ne ovat kaikki, kaikki. Täytyy ottaa ne ja heittää tuleen.

Kreivitär ei hievahtanut ja jäi närkästyneeksi, aivankuin sairas olisi neuvonut suorittamaan jotakin raukkamaista tekoa.

Sairas virkkoi yhä:

— Any, minä rukoilen teitä. Jollette tee sitä, niin te tulette huolestuttamaan minua, hermostuttamaan ja raivostuttamaan minua. Ajatelkaa, että ne voisivat joutua kenenkä tahansa käsiin, jonkun notaarion, jonkun palvelijan taikka vaikkapa teidän miehenne. Minä en tahdo sitä.

Kreivitär nousi, epäröi vielä ja toisti:

— Ei, se on liian kovaa, se on liian julmaa. Minusta tuntuu, että te käskette minun polttamaan meidän sydämemme.

Sairas rukoili, kasvot yhä tuskan vääntäminä.

Nähdessään hänet noin kärsivänä, kreivitär alistui ja meni pöydän luo. Avatessaan laatikon hän huomasi sen olevan reunoja myöten täynnä kirjeitä, jotka paksuna joukkona olivat kasaantuneet toinen toisensa päälle; ja hän tunsi kaikilla kuorilla ne kaksi osoitteen riviä, jotka hän ennen oli niin usein kirjoittanut. Hän tunsi ne, nuo kaksi riviä — miehen nimi ja kadun nimi — yhtä hyvin kuin oman nimensä, yhtä hyvin kuin voidaan tuntea ne muutamat sanat, jotka ovat edustaneet elämässämme kaikkea toivoa ja kaikkea onnea. Hän katseli niitä, noita pieniä, neliönmuotoisia esineitä, jotka sisälsivät kaikki, mitä hän oli voinut sanoa rakkaudesta, kaikki, mitä hän oli voinut saada irti itsestään rakkautta antaakseen hänelle, kirjoittamalla hiukan musteella valkealle paperille.

Sairas oli koettanut kääntää päätään pieluksella nähdäkseen kreivittären ja hän sanoi vielä kerran:

— Polttakaa ne hyvin nopeasti.

Silloin kreivitär otti niitä kaksi kourallista ja piti ne jonkun hetken käsissään. Se tuntui hänestä raskaalta, tuskalliselta, sekä elävältä että kuolleelta, sillä niin paljon oli siinä erilaisia asioita, tällä hetkellä loppuneita, niin suloisia, tunnettuja ja haaveiltuja. Se oli hänen sielunsa sielua, hänen sydämensä sydäntä, hänen rakastamansa olennon sisintä ydintä, jota hän juuri piti kädessään; ja hän muisti millä hurmiolla hän oli töherrellyt niistä joitakuita, miten haltioituneena, miten täynnä huumaavaa halua elää, jumaloida jotakin, ja sanoa se. Olivier toisti:

— Polttakaa ne, polttakaa ne, Any! Molempien käsiensä liikkeellä kreivitär heitti pesään nuo kaksi paperipakettia, jotka hajaantuivat pudotessaan puiden päälle. Sitten hän tempasi toisia kirjeitä kirjoituspöydän laatikosta ja heitti ne päälle, sitten vielä toisia, nopein liikkein, kumartuen ja taas nousten ripeästi pian lopettaakseen tämän inhoittavan tehtävän.

Kun uuni oli täynnä ja laatikko tyhjä, jäi hän seisomaan odottaen ja katsellen melkein tukehtunutta liekkiä, joka alkoi kiivetä kirjekuorivuoren molemmille syrjille. Se hyökkäsi niiden kimppuun sivuilta, kalvoi niiden kulmat, juoksi paperin reunoja pitkin, sammui, yltyi uudestaan, suureni. Kohta oli koko valkean pyramiidin ympärillä kirkas, voimakas tulivyö, joka täytti huoneen valolla ja tämä valo, joka valaisi tämän seisovan naisen ja makaavan miehen, se oli heidän palava rakkautensa, se oli heidän rakkautensa, joka muuttui tuhkaksi.

Kreivitär kääntyi ja tämän loimuavan liekin valossa hän huomasi ystävänsä kumartuneena sängyssä, silmät hurjasti tuijottaen vuoteen reunalla.

Sairas kysyi:

— Onko kaikki siinä?

— Kyllä on kaikki.

Mutta ennenkuin kreivitär palasi hänen luokseen, hän loi tähän hävitykseen viimeisen katseen, ja paperijoukon pinnalla, joka jo puoleksi oli palanut ja joka käpristyi ja tuli mustaksi, hän näki virtaavan jotakin punaista. Olisi luullut, että se oli veren pisara. Ne näyttivät tulevan itse kirjeiden sydämestä, jokaisesta kirjeestä niinkuin haavasta, ja ne liukuivat hiljalleen liekkiä kohti jättäen purppuraisen jäljen.

Kreivitär tunsi sielussaan aivankuin olisi kauhistunut jotakin yliluonnollista, ja hän peräytyi aivankuin olisi nähnyt tapettavan jotakuta, sitten hän ymmärsi yhtäkkiä, että hän oli nähnyt vain sinettien sulavan lakan.

Silloin hän kääntyi uudestaan haavoittuneen puoleen ja kohottaen hiljaisesti hänen päätään, asetti sen varovaisesti keskelle tyynyä. Mutta sairas oli liikahtanut ja tuskat lisääntyivät. Hän läähätti nyt, ja kasvot kovien kärsimysten kouristamina hän ei näyttänyt enää tietävän, että hän voisi sanoa vielä jonkun sanan. Kreivitär kysyi vihdoin:

— Te kärsitte kovasti? Sairas ei vastannut mitään.

Kreivitär kumartui hänen puoleensa ja asetti yhden sormen hänen otsalleen pakoittaakseen hänen katsomaan. Bertin avasikin todella silmänsä, mielettömän näköiset, älyttömät silmänsä.

Kreivitär toisti kauhistuneena:

— Onko teillä kipuja?… Olivier, vastatkaa minulle. Tahdotteko että kutsun… tehkää ponnistus, sanokaa minulle jotakin:…

Hän luuli kuulevansa sairaan sopertavan:

— Tuokaa hänet… Te olette minulle vannonut.

Sitten hän alkoi liikkua peitteen alla, ruumis alkoi kiemurrella, kasvot kouristuneina ja vääntyneinä.

Kreivitär hoki:

— Olivier, hyvä Jumala! Olivier, mikä teidän on? Tahdotteko, että kutsun…

Sairas oli kuullut häntä tällä kertaa, sillä hän vastasi:

— En… ei se ole mitään.

Hän näytti todellakin rauhoittuvan, kärsivän vähemmän, vaipuvan uudestaan jonkinlaiseen uneliaaseen tylsyyteen. Toivoen että hän alkaisi nukkua, kreivitär istuutui uudestaan hänen vuoteensa viereen, tarttui hänen käteensä ja odotti. Sairas ei enää liikahtanut, leuka rinnalle painuneena, suu puoliavoinna lyhyen hengityksen vuoksi, joka näytti raapivan hänen kurkkuansa läpikulkiessaan. Hänen sormensa vain liikkuivat aika-ajoittain levottomina, vastoin hänen tahtoansa, ne nytkähtelivät hiljaa, niin että kreivitär tahtoi ruveta huutamaan. Ne eivät olleet enää noita pieniä, haluttuja puristuksia, jotka kertoivat väsyneiden huulien sijasta kaikki heidän sydämensä surut, ne olivat hiljentymättömiä suonenvetoja, jotka puhuivat vain ruumiin kauheista kivuista.

Nyt kreivitär alkoi pelätä, hirveästi pelätä, ja hurja halu mennä pois, soittaa, kutsua ihmisiä, syntyi hänessä. Mutta hän ei uskaltanut hievahtaa, ollakseen häiritsemättä hänen lepoaan.

Ajoneuvojen kaukainen kolina kadulla kuului läpi seinien ja kreivitär kuunteli, pysähtyikö pyörien rätinä oven eteen, tuliko hänen miehensä häntä vapauttamaan, päästämään hänet vihdoin tästä surullisesta kahdenolosta.

Kun hän koitti vapauttaa kättänsä Olivierin kädestä, niin puristi tämä sitä päästäen voimakkaan huokauksen! Silloin kreivitär tyytyi odottamaan, ettei tekisi häntä levottomaksi.

Tuli alkoi sammua liedessä kirjeiden mustan tuhkan alla. Molemmat kynttilät olivat loppuun palaneet, jokin huonekalu narahti.

Asunnossa oli kaikki kuin mykkää, kaikki näytti kuolleelta, paitsi käytävässä korkea flaamilainen seinäkello, joka säännöllisesti löi tunnin, puolentunnin, ja neljännestunnin, lauloi yössä ajan kulkua, soittaen sitä vaihtelevin soinnuin.

Kreivitär, joka pysyi liikkumattomana, tunsi sielussaan lisääntyvän sietämättömän kauhun. Kamalat mielikuvat ahdistivat häntä; pelottavat ajatukset sekottivat hänen mielensä, ja hän oli huomaavinaan, että Olivierin sormet kylmenivät hänen sormissaan. Oliko se totta? Ei, epäilemättä. Mistä oli sitten hänelle johtunut tämä selittämätön ja jäätävä kosketuksen aistimus? Hän nousi, aivan kauhusta mielettömänä, katsellakseen Bertinin kasvoja. Olivier lepäsi siinä tunteettomana, hengettömänä, välinpitämättömänä kaikesta kurjuudesta, yhtäkkiä ikuisen unhoituksen rauhoittamana.