Untuvan avioliitto

UNTUVAN AVIOLIITTO

Kirj.

GYP [Sibylle de Riquetti de Mirabeau]

Ranskankielestä suomentanut

Elsa Soini

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

I.

— Upseerinrouva!… Onpa sekin ammatti!… Yhtä mielelläni rupeaisin opettajattareksi!…

Markiisitar de Bray kohautti olkapäitään:

— Kunhan vain saat tietää, kenestä on kysymys…

— Olkoon vaikka herra de Trénestä, jota pidetään niin erinomaisena, minä vaan en huolisi hänestä, joten…

— Etkö sinä muka huolisi hänestä?… Todellako?… Sinun ei käy kuitenkaan, oleminen turhantarkka, sillä…

— "… sillä sinun isäsi ei ole jättänyt jälkeensä muuta kuin velkoja, etkä sinä omista penniäkään…" Oi! tunnen tuon virren!… Sinä olet veisannut sitä minulle niin usein, etten ensi hädässä sitä unohda, ole varma siitä!…

— No niin, siis!…

— Siis!… Vaikka en omistaisi penniäkään… en kuitenkaan menisi naimisiin vasten tahtoani…

— Semminkin — sanoi herra de Bray arasti — kun sinä, joskaan et ole rikas, kuitenkin saat hyvät myötäjäiset.

— Myötäjäiset?… — huudahti lapsi hämmästyneenä — Saanko minä sinulta myötäjäiset?…

Hänen lempeät, vaaleanharmaat silmänsä, jotka hymyilivät ruskeiden, ihmeteltävän pitkien ja tuuheiden silmäripsien lomitse, suuntautuivat hellästi isäpuoleen.

Rouva de Bray, jota keskustelu rupesi hermostuttamaan, lisäsi kylmästi:

— On aivan turha ilmoittaa hänelle sellaista, mitä hänen ei tarvitse tietää… ja tehdä hänet vielä vaativaisemmaksi…

— Mitä, olenko minä muka vaativainen?… huusi Coryse suuttuneena. — Missä suhteessa vaativainen?… Kolme kuukautta sitten täytin kuusitoista vuotta… eikä kukaan ole vielä kosinut minua, mikäli minä tiedän?…

— Onpahan!… Muuan henkilö kosii sinua nyt… ja sinä annat kieltävän vastauksen tietämättä edes kuka hän on…

— Sen tähden, että minä en tahdo mennä naimisiin upseerin kanssa… En ikinä!… Tunnen nuo täkäläiset upseerinrouvat!… niistä ei ole puutetta näissä neljässä rykmentissä… enkä mistään hinnasta haluaisi olla heidän sijassaan!… Se ei sovi minun luonteelleni… En ole kylliksi kohtelias… Tiedän, että jos minun everstilläni olisi sellainen vaimo kuin rouva de Bassigny, esimerkiksi… niin minua ei voitaisi millään pakottaa menemään tervehdyskäynnille hänen luokseen, ei millään!…

Ja kääntyen salin perälle kuin etsiäkseen sieltäpäin tukea hän kysyi:

— Enkö olekin oikeassa, Marc-setä?…

Antamatta Marc-sedälle aikaa vastata, rouva de Bray selitti:

— Tämä ei ole setäsi asia… Tahdotko sinä vai etkö kuulla minua hetkisen?…

Ja hän ilmoitti juhlallisella äänellä:

— Henkilö, joka osoittaa sinulle sen kunnian, että pyytää sinua vaimokseen, on Aubièresin herttua.

Markiisitar pysähtyi odottaen tyttärensä ihmettelynhuudahdusta. Corysen sirot pikku kasvot ilmaisivatkin ääretöntä kummastusta, ja hänen äitinsä piti sitä ihastuksen puuskana sekä kysyi voitonriemuisin ilmein:

— Entä nyt, mitä sinä nyt sanot?…

— No niin, — vastasi tyttönen purskahtaen nauramaan — sanon vain, että minä olen aivan kuin puusta pudonnut!…

Ja välittämättä äitinsä uhkaavista katseista hän jatkoi rauhallisesti:

— Niin… Hän on vähintään neljänkymmenen vuoden vanha, tuo herra d'Aubières, koska hän jo on eversti… Sitä paitsi saattaa hän olla häijy… Ja olen kuullut alinomaa sanottavan, että hänellä on kovin vähän omaisuutta!…

Markiisitar mittasi tytärtään kiireestä kantapäähän ja sanoi halveksivasti:

— Kas! se vielä puuttui!… Nyt hän tahtoo saada rahojakin!…

Coryse ravisti harvinaisen vaaleaa päätänsä.

— Oi! en suinkaan!… Rahoista minä en välitä… siinä tapauksessa nimittäin, etten ole herttua… herttuatar, aioin tietysti sanoa… Katsokaa… Suuri arvonimi ja köyhyys tekevät yhdessä vain naurettavan vaikutuksen… Enhän toki tarkoita sentään, että minä omasta puolestani kiiruhtaisin kätkemään arvonimen, jos minulla olisi sellainen syntymästäni, kellariini vain sentähden, etten ole rikas… En!… Tuo arvonimeni kyllä varmaankin kiusaisi minua… mutta kantaisin sitä joka tapauksessa… koska se ei olisi oma vikani… Mutta eihän hänen herttuallinen arvonsa sitä paitsi ole ainoa syy kieltooni…

— Hänen ammattinsa tähdenkö sinä siis?… — Ennen kaikkea herran itsensä tähden…

— Mutta sinähän olet sanonut ainakin sata kertaa, että herra d'Aubières on ihastuttava… ja että sinä pidät hänestä paljon…

— Pidänkin hänestä totisesti aika lailla!… mutta en mennäkseni naimisiin hänen kanssaan!… Hän on ensinnäkin minun mielestäni niin vanha… ja toiseksi luulisin elämän hänen rinnallaan tulevan ikäväksi…

Markiisitar loi mieheensä epäystävällisen katseen ja vastasi:

— Naimisiin ei mennäkään hauskuuden takia!…

— Vai niin!… Mutta minäpä menenkin naimisiin yksinomaan sen takia!…

— Tyttöhän on hullu!… Ei kannata puhua!… Minä poistun, se on viisainta!…

Ja nousten tavalla, jota hän itse piti hyvin ylhäisenä, mutta joka olikin sangen koomillinen, astui markiisitar pitkin askelin ulos salongista.

Oven sulkeuduttua paukahtaen hänen jälkeensä sanoi herra de Bray lempeästi:

— Sinä teet pahoin, Coryse pienoiseni, kun…

Coryse, joka huolimatta äitinsä äänekkäästä lähdöstä oli pysynyt aivan rauhallisena istuessaan vanhan, haalistuneella silkillä päällystetyn nojatuolin pohjalla, johon hän kokonaan katosi, kavahti vilkkaasti pystyyn:

— Minkätähden sinä kutsut minua Coryseksi?… Mikset sinä sano Untuva. Oletko siis sinäkin vihainen minulle?…

— En minä ole vihainen, mutta…

— Oletpa, sinä olet vihainen!… Näen sen selvästi, näen kuin näenkin!… Mitä muuten aioit äsken sanoa, silloin kun keskeytin sinut?…

— En mitään… En enää muista…

— Minäpä muistan… Sinä sanoit minun muka tekevän pahoin?…

— Kun väittelet tuolla tavoin äitisi kanssa…

— Mitä?… Pitäisikö minun antaa naittaa itseni vasten tahtoani… puolustamatta?…

— Ei mitenkään…

— Mitä sinä sitten tarkoitat?…

— Tarkoitan, että… että eihän… eihän…

— Näethän nyt!… Sinä höpertelet!…

— Mutta…

— Sinä höpertelet, juuri höpertelet!… Minäpä haastankin sinut selittämään asiaa… On vain kaksi mahdollisuutta. Joko minä en alistu tähän ja siinä tapauksessa väittelen, tai en väittele ja silloin taas alistun kaikkeen…

— Sinähän voisit oikeastaan väitelläkin… mutta toisessa äänilajissa, ja ennen kaikkea toisilla sanoilla… Sinun kielenkäyttösi ärsyttää äitiäsi…

— Niin… Kyllä minä tiedän… Hän rakastaa ylevää tyyliä!…

Kaikki lapsen silmissä loistanut hellyys ja rajaton hyvyys katosi, ja hän lisäsi jäykällä äänellä:

— Hänhän onkin hyvin hienostunut!… Herra de Bray sanoi huolestuneen näköisenä:

— Sinä tuotat minulle paljon, paljon surua…

— Jumalani!… Minähän en tahtoisi milloinkaan tuottaa sinulle surua!… Minä rakastan sinua niin!…

— Minäkin rakastan sinua suuresti…

— Miksi siis kuitenkin tahdot lähettää minut pois… naittaa minut?…

— Mutta enhän minä tahdo sinua…

— Tahdotpas!… sinä tahdot… Ja minä olen vain kuudentoista ja puolen vuoden vanha!… Rukoilen sinua!… Jätä minut rauhaan!… Anna minun elää täällä vielä…

Hän keskeytti puheensa ja laskien sormillaan jatkoi:

— … viisi vuotta… ei aivan viittäkään vuotta… Sitten menen tieheni… Lupaan sen sinulle… Lupaan sen sinulle…

Lempeät sinisilmät himmenivät, ja lasihelmien kaltaiset pyöreät kyynelet vierivät muuttamatta muotoaan pitkin Corysen raikkaita poskia.

Corysande d'Avesnes, jota kutsuttiin Coryseksi tai vielä tavallisemmin Untuvaksi, oli jäntevä ja notkea tyttönen, lähempänä lasta kuin neitosta. Hänellä oli vielä jäljellä lapsuuden kulmikkuus ja epäsuhtaisuus sekä pienokaisten läpikuultava iho — iho, jonka alla virtasi punertava hohde. — Hänen sopusuhtaiset ja vilkkaat, ehkä hieman kömpelötkin, suurta koiranpenikkaa muistuttavat liikkeensä kiusasivat hänen äitiään miltei yhtä paljon kuin hänen huolimaton puhetapansa.

Markiisitar de Bray, ollen sangen itserakas, piti yleensä kaikkia niitä, joiden kanssa hän yhteiskunnallisen asemansa tähden oli pakotettu seurustelemaan, alempina ja mitättöminä olio-raukkoina, joille hän teki suuren kunnian alentumalla heidän tasolleen. Hän oli koko elinikänsä halveksinut ja kiusannut noita yksinkertaisia ja hyviä ihmisiä, jotka häntä ympäröivät. Hänen ensimmäinen uhrinsa oli kreivi d'Avesnes, Corysen isä, joka oli keksinyt kuolla jo kahden vuoden avioliiton jälkeen, sitä ennen hankittuaan maailmalla vastapainoa sietämättömälle kotielämälleen. Hänen leskensä, jolle ei ollut jäänyt varoja, oli sijoittunut tyttärineen erään sedän ja tädin luokse, jotka jumaloivat lasta ja kasvattivat häntä aina äidin toiseen avioliittoon saakka. Mitä rouva d'Avesnesiin tuli, kävi hän setä ja täti de Launayn kodissa vain lyhyillä vierailuilla. Hän matkusteli alinomaa viettäen aikansa Pariisissa tai ystäviensä luona, koska hän ei voinut — omien sanojensa mukaan — tottua maalaiselämään.

Eräällä tällaisella käynnillään Pont-sur-Sarthessa hän kohtasi herra de Brayn. Tämä oli melko rikas ja sangen komea mies. Rouva d'Avesnes alkoi jo vanheta ja ymmärsi, että hänen kauneutensa, joka riippui vain hänen tuoreudestaan ja loistostaan, saattoi äkkiarvaamatta kadota. Sen sijaan, että hän olisi asettunut samoihin suhteisiin markiisiin kuin niin moneen muuhunkin, hän johdatti vähitellen viimeisen ihailijansa hyvin varovaisesti ja hyvin taitavasti avioliittoon. Hän tyytyi hallitsemaan Pont-sur-Sarthessa, koska ei voinut loistaa muualla, ja meni naimisiin herra de Brayn kanssa julistaen kuuluvasti tekevänsä tämän uhrauksen vain turvatakseen tyttärensä tulevaisuuden.

Ja nyt alkoi tuolle miesraukalle sama hirveä elämä, huutoja ja äänettömyyttä, kohtauksia ja sovintoja, kuin hänen edeltäjälleen sekä täti ja setä de Launaylle, jotka kärsivät kaiken rakkaudesta pikku "Untuvaan" ja joista oli hirveintä joutua tytöstä eroon.

Mutta rouva de Bray säästi kuitenkin tyttärelleen pahimmat juonittelunsa. Tämän lapsen luonteenlaatu loukkasi lakkaamatta hänen paikoitellen ahdasmielisiä, paikoitellen suunnattoman laveita periaatteitaan. Silmittömästi ihaillen aateluutta, — kuten myös rahojakin saatuaan itse niitä, — rakastaen yli kaiken komeutta ja teennäisyyttä, ei hän antanut anteeksi Coryselle tämän yksinkertaisia tapoja ja välitöntä luonnetta, joita hän ei ensinkään ymmärtänyt. Kun markiisittarella ei suoraan sanoen ollut mitään synnynnäistä sivistystä, oli hän luonut sen itselleen monilukuisten erilaisten ja tyhjänpäiväisten esikuvien mukaan. Hän oli ammentanut puheensa teatterista ja mielipiteensä romaaneista. Ja ollen pohjaltaan vailla ajatuksen ja tunteen hienoutta hän sovitti huonosti käytäntöön kaiken tuon, mitä hän ei ollut oikein hyvin käsittänyt, ja sai aikaan — yrittäessään esimerkiksi esiintyä traagillisena — suunnattoman koomillisen vaikutuksen, joka ärsytti Untuvaa mielettömiin riemunpurkauksiin.

Rouva de Bray, jonka käytöstapa ja ulkonäkö olivat hyvin hienostumattomat, moitti lakkaamatta tytärtään sivistymättömyydestä ja siitä, ettei tämä omannut hitustakaan tuota arvokkuutta, joka oli "Avesnesein sukuperintöä".

* * * * *

Herra de Bray, kokonaan ymmällään nähdessään Corysen aivan vastoin tapojaan itkevän, ajatteli vain hänen lohduttamistaan parhaansa mukaan.

— Älähän, pikku Untuva… Ole nyt järkevä… Kaikki vielä järjestyy…

Tyttö vastasi pudistaen masentuneena pörröttynyttä päätänsä:

— Kaikki järjestyy, jos minä menen naimisiin herra d'Aubièresin kanssa, eikö niin?… No!… Ei mikään olisi minusta sen parempaa, ei mikään!… ellen tietäisi, että niin menetellessäni tekisin pahasti ja että saattaisin hänet onnettomaksi… Muuten ottaisin hänet paikalla… jotta minusta päästäisiin…

— Kuinka sinä voit puhua noin rumasti?

— Enhän tarkoita sinua… sen tiedät hyvästi…

— Mutta eihän äitisikään toivo sinun lähtevän…

— Eikö!… Hänhän ei muuta ajattelekaan! Hän pelkää kovasti, etten minä mene naimisiin… ja ennen kaikkea, etten minä tee hyviä kauppoja!… Eikä se johdu hänen halustaan tehdä minut onnelliseksi… mitä vielä… sehän on sivuasia… vaan yksinomaan hänen turhamaisuudestaan… Hän tahtoo tyydytyksekseen tuntea olevansa joidenkin ihmisten kadehtima… musertaa muut Pont-sur-Sarthen asujaimet… ja tehdä kiusaa ystävilleen… Se on ainoa syy…

— Olen hyvin pahoillani kuullessani sinun puhuvan tuolla tavoin äidistäsi…

— En mahda sille mitään!… en voi olla sanomatta mitä ajattelen!…

— Aivan oikein, mutta sinä et saa ajatella niin…

— Ja, kuinka sinä luulet minun voivan olla sitä ajattelematta? — Kuinka minä sinun mielestäsi voisin uskoa, että hän rakastaa minua?… Onko hän koskaan ennen sinun taloontuloasi kiinnittänyt huomiotansa minuun muuten kuin toruakseen minua… Tai toruakseen niitä, joiden hän syytti hemmottelevan minua?… Olisiko ilman Launayn setää ja tätiä ja myöhemmin sinua kukaan koskaan hoitanut ja hyväillyt minua?… Niin tosiaankin!… Hyväiltiinhän minua!… kaksi kertaa vuodessa!… hänen lähtiessään ja palatessaan matkoiltaan… Se tapahtui ajoportin alla… missä minä seisoin takertuneena hoitajani hameeseen… vavisten tietäessäni hänen astuvan sisälle taloon, joka oli niin rauhallinen hänen ollessaan poissa!… Oi, nepä olivat juhlallisia kohtauksia! "Oma Corysandeni!… rakastettu tyttäreni!…" Olisi voinut luulla meidän esittävän jotakin näytelmäkappaletta, ja hänen juuri löytäneen minut jonkin maanalaisen holvin pohjalta… Hän rutisti minua kureliiviään vastaan niin, että henki oli katketa!… Kaikki tapahtui vain palvelijoiden ja kuormavaunukuskin tähden, joka purki matkatavaroita… Mutta hehän tunsivat hänet ennestään, joten hän ei puijannut heitäkään!… Yhtäkaikki tarjosi hän heille säännöllisesti tämän pikku kohtauksen…

Ja lapsi, jälleen iloisena, lopetti puheensa heittäytyen hyväntahtoiseksi:

— Hänhän ei koskaan ole osannut olla luonnollinen, kuten tiedät…

— Sinä liioittelet, jos jotain pikku puutteita olisikin…

— Minäkö liioittelen?… mutta ethän toki tarkoita totta sanoillasi!… sinä, joka et ole vähintäkään teennäinen… joka et hitustakaan välitä siitä, minkä vaikutuksen teet…

— Sinua huvittaa hangoitella mammaasi vastaan pikkuasioissa…

— "Mammaasi"!… Varohan!… hän voisi kuulla!…

Ja kun herra de Bray katsahti levottomana ovea kohden, huusi hän:

— Myönnä, että pelästyit!… jatkaen juhlallisella äänellä:

— … sillä sinä unohdit, että sana: "mamma" kuuluu kansan suuhun… ja on jätettävä portinvartioille — Ylhäissyntyiset ihmiset käyttävät toista sanaa…

— Kun tämä pikku seikka kerran on hänen heikkoutensa… niin miksi et voisi olla hänelle mieliksi?

— Mutta minähän olen hänelle mieliksi! Sitä juuri olenkin, tuhat tulimmaista!… Puhutellessani häntä, en kutsu häntä miksikään… Vältän sitä… Mutta puhuessani hänestä sanon "äitini" niin että raikuu… Suuni on täynnä sitä… mutta ei sydämeni!… Oh! se ei ole minun vikani, ei yhtään… Olen koettanut parastani!… etenkin sinun astuttua isäraukkani paikalle!… Sinä olet ollut niin hyvä pienelle villille ja rumalle tytölle, joka aluksi ei tahtonut edes nähdä sinua… Ja minä olen ensi hetkestä alkaen rakastanut sinua niin paljon, että olisin tahtonut sinun mieliksesi rakastaa vaimoasikin… mutta minkäs teet!… En ole voinut!…

— Mutta sinähän puhut hirvittäviä asioita!…

— Kuinka niin?.— enkö minä ole kiintynyt häneen aivan tarpeeksi?… Olisin suruissani, jos hänelle tapahtuisi jotain pahaa, enkä toivo hänelle muuta kuin hyvää… Mutta hengitän helpommin hänen ollessaan poissa näkyvistäni, se on varma!…

Nähdessään isäpuolensa kasvojen synkistyvän jatkoi hän:

— Mutta ymmärräthän,… etten ole kenellekään muulle kuin sinulle puhunut näistä asioista…

— Hyvä sekin! — änkytti miesparka allapäin.

— Aivan totta!… minä en luota kehenkään muuhun kuin sinuun…

Hän loi olkapäänsä ylitse silmäyksen kreivi de Brayiin, joka keinui hiljaa bambutuolissaan, ja jatkoi:

— Ja Marc-setään!… Miksi sinä et sano mitään, Marc-setä?…

Marc-setä, pitkä ja hieno mies, vastasi pehmeähköllä äänellään:

— Koska minulla ei ole mitään sanomista… Äitisi käski sitä paitsi minun vaikenemaan, ennenkuin edes ehdin avata suutani… joten…

— Kuulin sen!… Mutta nyt, kun hän on poissa?…

— Hänen mentyään olet sinä, Untuva-parka, sanonut jos jotakin, mikä miltei lähenee totuutta… ja, koska en saa myöntää sinun olevan oikeassa, niin minä vaikenen…

— Sinä olet hyvä, sinäkin!…

— Ah! erinomaisen hyvä!… mutta jätä minut rauhaan, senkin otus!… — lisäsi hän nousten äkkiä seisomaan pudottaen maahan Corysen, joka oli kiivennyt pikkulapsen tavoin hänen polvelleen.

Tyttö kysyi hämmästyneenä:

— Miksi sinä työnnät minut luotasi?…

— Siksi, että sinä olet jo liian suuri tuollaiseen kujeiluun… mitä tapoja nuo ovat olevinaan… sinun iälläsi?…

— Mitkä tavat?… Enkö nyt enää saa istua oman setäni polvella?…

Sitten hän virkkoi hyvin hillitysti mutta samalla veitikkamaisesti:

— Voi!… jospa sinä et olisi minun setäni!…

— Herranen aika, — vastasi Marc de Bray yrmeästi — enhän minä olekaan oikea setäsi!…

— Hyi!… — sanoi tyttönen moittivasti — kuinka sinä voit puhua noin ilkeästi minulle!…

Ja heittäytyen luonteenomaisella liikkeellään sohvalle kuin suuri kissanpoikanen rupesi hän katkerasti nyyhkyttämään, nenä tyynyyn haudattuna.

— Jätähän tuo!… pyysi Marc-setä kiihtyneenä. — Mikä tyttöstä tänään vaivaa?… Eiväthän hänen kyyneleensä tavallisesti niinkään heru, ja nyt hän vetistelee yhtäpäätä!… Hän on aivan sietämätön!…

— Sinun täytyy olla hieman kärsivällinen, — sanoi herra de Bray. — Tämä naimajuttu on hermostuttanut häntä…

— Sen ymmärrän vallan hyvin!…

— Varo, ettei hän vain kuule sinua… Silloin hän lopullisesti heittää hiiteen koko Aubières-paran!…

— Entä sitten? Et kai sinä sentään voi sallia hänen alistuvan tuollaiseen luonnottomuuteen, vai kuinka?…

— Hänen äitinsä pitää siitä kovasti kiinni…

— Hän on hullu!… Aubières on kaksikymmentäviisi vuotta Untuvaa vanhempi!…

— Mikäli juoruihin on luottamista… on pikku rouva de Liron rakastunut sinuun ja teidän välillänne on kahdenkymmenen vuoden ikäero!…

— Jos edellytämme tuon juorun puhuvan totta, niin mitä se todistaa?… Vain sitä, että hän on tänään rakastunut minuun… Mutta kuka takaa huomisesta?…

— Ajattele vielä esimerkiksi omaa äitiämme… joka oli kaksikymmentäviisi vuotta nuorempi miestänsä, mutta siitä huolimatta rakasti häntä lämpimästi koko elinikänsä…

— Hyvänen aika!… Käsitäthän, että tuollaisia esimerkkejä löydetään vain oman perheen keskuudesta… onneksi!… Mutta sydämeni pakahtuu kuullessani Untuva-paran itkevän tuolla tavoin…

Hän lähestyi leposohvaa ja sanoi hellästi silitellen nyyhkytysten puistattamaa punertavaa pikku niskaa:

— Anna minulle anteeksi, pikku Untuva, että pahoitin mielesi…

Tyttönen kohotti tyynystä kiihtyneet kasvonsa ja kysyi:

— Miksi sinä sitten olit niin paha?… Miksi sinä sanoit minulle, ettet sinä ole oikea setäni?…

— Sentähden, etten sitä ole, vaikkakin rakastan sinua kuin setä!… Olen vain äitisi miehen veli… En ole ensinkään sukua sinulle… Voisin naidakin sinut… ellen olisi yhtä vanha kuin ystäväni d'Aubières, jolle sinä niin sievästi annat matkapassit…

— Eihän! — virkkoi tyttö hämmästyneenä. — Oletko sinä yhtä vanha kuin herra d'Aubières?…

Ja hän lisäsi nauraen:

— Mutta sinä olet kuitenkin vähemmän "ränsistynyt" kuin hän — kuten täkäläiset ihmiset sanovat… — Kas… muutamia päiviä sitten, kun juttelin kadulla erään ukon kanssa, käytti hän tätä sanaa kertoessaan, että hänen vaimonsa oli hieman raihnainen…

Markiisi kysyi levottomana:

— Oletko sinä keskustellut kadulla jonkun ukon kanssa?… Mikä ukko se oli?…

— Tapasin hänet tullessani kotiin koulusta vanhan Jeanin seurassa… Hän saattoi olla kadunlakaisija… tai lumppu-ukko…

— Olisipa vain äitisi nähnyt sinun puhelevan tuon miehen kanssa, niin…

— Niin hän olisi kirkunut?… Tiedän sen varsin hyvästi… Mutta hänpä ei nähnyt minua…

Ja kääntyen äkkiä Marc-sedän puoleen hän kysyi:

— Kas niin!… Olepa nyt sitten oikea setäni tai älä… niin joka tapauksessa olen viisi vuotta nimittänyt sinua siksi ja luullut sinun sitä olevan… kuten myöskin luulen… ellei siitä ehdoin tahdoin huomauteta minulle… että isä on oma isäni, eikö niin?… joten sinä siis voit huoleti nyt antaa minulle hyvän neuvon… Onko minun vai eikö minun ole mentävä naimisiin herra d'Aubièresin kanssa?…

— Tämä on sangen pulmallinen kysymys!…

— Sano vain, mitä sinä tekisit, jos olisit minun asemassani!…

— Sinun asemassasi… Jumalani!… Koettaisin kai päästä selville omista…

— Mutta senhän tähden juuri, että minä olen koettanut päästä selville tunteistani, minä…

— Ennenkuin vastaisin kieltävästi, minä odottaisin, kunnes olisin vielä pari kertaa tavannut d'Aubièresia… harkitsisin asiaa…

— Vai niin!… Sinä uskot siis, että minä tavatessani häntä useammin muuttaisin mieleni?… No, minäpä luulen päinvastaista…

— Aubières on älykäs… kelpo mies ja hyvin kasvatettu… Hän voi vain voittaa lähemmin tutustuttaessa… Olematta rikas on hänellä sentään kaunis omaisuus… puhumattakaan historiallisesta nimestä…

— Voi, tuhat tulimmaista!… Tiedänhän minä, että se on historiallinen!… Kyllä minulle on sitä kylliksi saarnattu… yhtäpäätä toitotettu korvaan!… Mutta onhan minullakin historiallinen nimi!… Käsitäthän… ettei ihminen himoitse sitä, mitä hänellä on… Hän haluaa vain sitä, mitä hänellä ei ole!…

— Mitä sinä sitten haluat?…

Tyttö mietti hetkisen, sitten hän lausui päättävästi:

— Paljon rakkautta… Taikka, jos sitä on liian vaikea saada, paljon, paljon rahaa!… Silloin ei enää olisi ainoatakaan köyhää Pont-sur-Sarthessa… saisittepa nähdä!… Ja sitten, minä ostaisin tauluja… ja kauniita hevosia… ja joka ilta annettaisiin konsertteja… Ah, minun luonani ei kellään olisi kuivaa, sen lupaan!…

— "Kuivaa"… Mitä se on!… Mitähän äitisi sanoisi, jos kuulisi sinun puheesi?…

— Mitä tahansa… Mutta hänpä ei kuulekaan! Palvelija avasi oven:

— Rouva markiisitar haluaa ennen päivällistä lausua pari sanaa herra markiisille ja herra kreiville… Hän pyytää myöskin, että neiti menisi vaihtamaan pukua…

— Vaihtamaan pukua? — huudahti Coryse kummissaan. — Tuleeko meille vieraita?…

Sitten hän jatkoi kääntyen nauraen isänsä ja setänsä puoleen.

— Se on varmasti herra d'Aubières!… Ja äiti on antava teille määräyksensä, mitä teidän on tehtävä jotta hän loistaisi… Kas niin!… Lentäkäähän!… Minä menen sillävälin pukeutumaan vanhaan vaaleanpunaiseen pukuuni… Se on tosin rumempi ja likaisempi kuin tämä… mutta se on kuitenkin "iltapuku!…"

Hän katseli herra de Brayta, — joka lähti huoneesta veljensä seuraamana, — ja sopersi silmät taas tulvillaan kyyneleitä:

— Samantekevää!… Onni on minulle nurja, kun ainoat, jotka minua rakastavat, eivät oikeastaan kuulu minulle ensinkään…

Ja isäpuolensa kääntyessä vastaamaan, lisäsi hän vilkkaasti:

— "Ainoat"!… En ollut oikeudenmukainen sanoessani niin!… Unohdin Albert-sedän ja Mathilda-tädin, jotka rakastavat minua niin paljon!… ja jotka todellakin ovat minulle jotakin!…

Samassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä äkkiä juolahti jotakin. Hän kumartui nopeasti ja livahtaen ovea auki pitävän herra de Brayn käsivarren alitse huusi tälle nauraen:

— Todellakin!… Minuthan on tänään pyydetty heidän luoksensa päivällisille!…

Sitten hän koroitti äänensä lisäten mahtipontisesti:

— Ilmoita se "minun äidilleni". Hän on kenties unohtanut sen…

Ja tyttönen hävisi juosten portaita alas.

II.

Untuva oli samaa vauhtia syöksynyt huoneeseensa asti, paiskannut hatun vaaleaan pörröpäähänsä ja pudoten pommina tarjoiluhuoneeseen hyökännyt vanhan Jeanin kimppuun, joka paraikaa koetti kiroillen tunkea suuria käsiään liian ahtaisiin pumpulikäsineisiin.

— Kas niin!… Nopeasti!… Saata minut Mathilda-tädin luokse!…

— Mutta, neiti, ettekö te muista!… Tulee vieraita päivällisille… Minun on mentävä ovelle… Ja ne ovat paikalla täällä…

— Sinä ehdit mainiosti!… olet tuossa tuokiossa takaisin… Me juoksemme koko matkan…

— Juoksemme… juoksemme!… — mutisi vanha kuski — … Juokseminen tulee käymään loistavasti… tässä helteessä!…

Käsineet olivat vihdoinkin paikoillaan ukon hitaasti työnneltyä sikin sokin sattuneet sormensa kömpelösti ja rauhallisesti oikeisiin asemiinsa, ja Coryse tarttui hänen käsivarteensa ravistaen häntä kiivaasti:

— Kas niin!… Kiiruhda nyt!… On sinun syysi, jos minä joudun kiinni!…

Miesparka jäi seisomaan sormet harillaan ja kysyi ällistyneenä:

— Kiinni?… Eikö teillä ole lupaa?…

— On minulla… vaikken ole sitä oikeastaan saanut… No, emmekö jo lähde!…

— Panen veikkaa, ettei se ole totta… Ei teillä ole lupaa?…

— On, on!… Kyllä minulla on… isältä…

— Se ei merkitse mitään!… Markiisin luvat ovat saman arvoiset kuin hänen käskynsäkin… toisin sanoen, nollan arvoiset…

Ruokasaliin pysähtyi tyttö hämmästyneenä: — Kas vaan! — sanoi hän nähdessään katetun pöydän, — Onko päivällisille kutsuttu muitakin vieraita?… Luulin herra d'Aubièresin tulevan yksinään… Jean, minne sinä nyt menet?…

— Hakemaan hattuani, joka riippuu vaunuvajassa… Saavutan neidin heti paikalla…

Hän sai Corysen kiinni tämän harpatessa pihamaan poikki pitkin askelin ja alkoi sitten astella pari metriä neitinsä takana. Äkkiä kääntyi Coryse tokaisten:

— Tunnethan sinä herra d'Aubièresin?… Sano, mitä pidät hänestä?…

— Minusta hän on aika muhkea eversti…

— Niinkö, Jean-kulta!… Katso, tahdotaan, että menisin naimisiin hänen kanssaan!…

— Älkäähän nyt!… sanoi vanha kuski niin koomillisen kauhistuneena, että tyttönen purskahti nauramaan sen nähdessään. — Se on mahdotonta!… Hänhän voisi miltei olla isänne!…

— Vaikkakin… Se on heidän tahtonsa joka tapauksessa… Rouva markiisitar sitä haluaa…

— Niin! — sanoi kunnon ukko, joka tunsi emäntänsä maun, — hänellä on hieno nimi, tuolla Aubièresin herra herttualla!…

— Tulehan toki tänne… minun rinnalleni…?komensi Coryse, josta oli epämukavaa kääntää päätänsä kävellessään. — Sinä pakotat minut vääntämään niskani nurin!…

— En minä voi kävellä neidin rinnalla… Rouva markiisitar on nimenomaan sen kieltänyt… "kadulla… on saattajan astuttava viisi askelta neidin jäljessä…", sanoi hän.

— Niin, noiden muiden… mutta ei sinun, joka olet aivan kuin lastenhoitajani… eikö totta?… Pitäisikö nyt ruveta noudattamaan sääntöjä sinunkin suhteesi?… Kas! mehän olemme jo perillä!…

Jean katseli vanhaa graniittirakennusta, jonka raskaat, harmaat ääriviivat kohosivat heidän edessään Palatsitorin varrella, ja mutisi vetäisten syvään henkeään:

— Siinäpä kelpo talo!… Siellä ihmisen oli hyvä olla… ja hyvä oli isäntäväkikin!… Ei silti, että tahtoisin sanoa mitään pahaa herra markiisista… En ollenkaan!… Kukapa olisi häntä parempi!… Mutta usein hän ei voikaan tehdä sitä, mikä häntä haluttaa! Herra ja rouva de Launay sitävastoin tekivät aina, mitä heitä halutti… Mutta toinen halusikin aina samaa kuin toinenkin…

— Kadutko sinä siis… että jätit heidät?…

— Enkä kadu… Kas, minähän jätin heidät ollakseni teidän luonanne, ja niinhän minä nyt olenkin… Mutta, kun te olette mennyt naimisiin Aubièresin herra herttuan… tai jonkun toisen kanssa… niin en jää kauemmaksi tänne… rouva markiisittaren takia…

Ja kun Untuva ei vastannut mitään, jatkoi hän:

— Teen väärin puhuessani teille näin!… Ensinnäkin, koska hän joka tapauksessa on teidän mammanne… ja toiseksi, koska teillä olisi paljon enemmän syytä valittaa kuin minulla… sillä minä voin pötkiä tieheni, milloin vain tahdon… jota te ette voi!…

Ja hetken äänettömyyden jälkeen kysyi ukko jatkaen ajatuksenjuoksuaan:

— Luuletteko, että herra ja rouva de Launay ottavat minut vielä takaisin?… Kyllähän he tietävät, että minä jätin heidät vain seuratakseni teitä, neiti Coryse… Ja heistä eivät heidän hevosensa ole minun lähtöni jälkeen enää olleet yhtä kauniit, yhtä lihavat, yhtä kiiltävät kuin ennen ja niin edespäin…

— Mutta tiedäthän sinä, että sinä aina seuraat minua Jean-ukko… ja että minä otan sinut mukaani lähtiessäni…

Tyttö oli jo nostanut ajoportin kolkutinta ja astunut suunnattoman kynnyksen yli. Silmät täynnä kyyneliä kumartui kuski hänen puoleensa liikutettuna ja onnellisena:

— Oikeinko totta?… Tahdotteko te vielä palvelukseenne tällaista ukkoa, joka ei enää ole kaunis eikä hieno?…

— Tahdon… Sinä miellytät minua sellaisenasi, rakas lapsenpiika!… Mutta et sinä kaunis olekaan!…

Päästäen ovenpuoliskon irti hän huusi vanhukselle:

— Mutta livistä jo tiehesi!… sinulla ei ole montakaan minuuttia!…

Ja hän jatkoi nauraen, välittämättä miesparan kauhistuksesta:

— Saat luultavasti lämpimän vastaanoton kotona, ettäs tiedät!…

Untuvan tulo Launayn ruokasaliin, missä setä ja täti jo istuivat pöydän ääressä, herätti suurta huomiota. Mathilda-täti ja Albert-setä nousivat huudahtaen ihastuksesta ja palvelijakin uskalsi murahtaa tyytyväisenä.

* * * * *

Asian laita oli se, että kaikki jumaloivat Untuvaa tässä vanhassa talossa, missä hän oli viettänyt aikaisimman lapsuutensa, ja minne hän vieläkin riemulla palasi aina kun hänen vain onnistui paeta kodistaan.

Untuva oli ollut kymmenen vuoden vanha, kun hänen äitinsä mentyään uusiin naimisiin anasti hänet noilta vanhuksilta, jotka olivat tottuneet pitämään häntä omana lapsenaan. Ero oli heille hirveä; samoin pikku tytöllekin, joka pelkäsi tulevaisuutta.

Hänen äitinsä oli torunut ja töykkinyt häntä lapsuudesta saakka, vanha setä ja vanha täti olivat aina vain hellineet ja hoivanneet tyttöstänsä ja sittemmin oli hän saanut lakkaamatta heittelehtiä hyväilyjen ja sättimisten välillä rouva d'Avesnesin asuessa Pont-sur-Sarthessa, joten Coryse, joka pohjaltaan oli iloluontoinen, oli vähitellen hautoessaan kaikkia mietteitään muuttunut alakuloiseksi ja eli ainaisen levottomuuden vallassa.

Hän oli ruvennut jo aivan pienenä askartelemaan päällään istuessaan pikkaraisessa tuolissaan haarniskoitujen ja asestettujen esi-isiensä kuvien liikkumattomien katseitten alla, molempien vanhusten välissä, jotka eivät irroittaneet silmiään hänen kiharapäästään.

Hän mietti, kuinka hauskaa oli elää ja nauraa, kieriskellä suuren salin matolla taikka nurmikolla synkässä puutarhassa, joka hänestä tuntui olevan tulvillaan aurinkoa ja iloa. Hän ajatteli, miten hupaista oli jutella koirien, hevosten, lintujen, lelujen ja kukkien kanssa. Mutta hän tiesi myöskin, että on loppu pitkällä ilollakin. Jonakin päivänä, kenties jo huomenna, on hän illemmalla kuuleva ison holviportin avautuvan ja raskaiden vaunujen tutusti kolisten vierivän sisälle. Silloin on Albert-setä kallistava raskaan ruumiinsa hänen puoleensa ja sanova suudellen häntä hieman säälivästi:

— Untuva, äitisi on tullut kotiin… sinun pitää mennä Claudinen kanssa häntä vastaan.

Hänelle ei enää edeltäkäsin ilmoitettu äidin tulosta. Setä ja täti olivat huomanneet, ettei hän sen uutisen kuultuaan enää voinut nukkua eikä syödä kunnolla. Hänellä oli lakkaamattomia itkunpuuskia, mutta ratkaisevana hetkenä hän hillitsi itsensä ja alistui kohtaloonsa, koska kerran niin "piti".

Ja hän ajatteli edelleen, miten hänen silloin oli totellen setäänsä pienellä kädellään tartuttava Claudinen esiliinan nurkkaan ja päättävästi laskeuduttava alas portaita kuivin silmin, vääntämättä suutansakaan hoitajattaren liikutettuna rohkaistessa häntä karkealla äänellään:

— Kas niin, pikku Untuvani!… koeta nyt malttaa mielesi!…

Sitten hän oli kuulevinaan, kuinka hän vastaisi säikähtyneenä:

— Varo sinäkin, ettet vain millään muotoa sinuttele minua!… Ja sinun täytyy kutsua minua neidiksi… Tiedäthän sen olevan hänen tahtonsa… Voi!… Ethän vaan, Herran tähden, unohda sitä!…

Asian laita oli se, että vaikkakin nuo hänen oman päänsä yli satavat huudot ja kohtaukset kiusasivat häntä hirveästi, oli hänestä muihin suunnattu pauhailu kuitenkin vielä kamalampi.

Nähtyään Mathilda-tädin hiljaa vetistelevän huoneessaan, tai erotetun palvelijan vetävän matka-arkkuaan portaita alas saattoi hän sen johdosta maata yöt läpeensä silmät avoinna ja leuka väristen.

Ja kaikkea tätä surkeutta ennustivat nuo suuret vaunut, joiden kolinan hän aina oli kuulevinaan, leikkiessäänkin, tai matkata varakuorman ääriviivat, jotka hän oli näkevinään kaikkialla, vedessä, tulessa ja kukissakin, joita hän niin mielellään vaipui katselemaan hartaana ja liikkumattomana.

Ja vuosi vuodelta oli Untuva näin elänyt samalla kertaa surren ja iloiten. Hän ei voinut kahdeksan tai yhdeksän hyvän, rauhoitetun kuukauden aikana unohtaa noita harvoja menneitä tai tulevia huonoja päiviä; ja hän taivutti jo edeltäkäsin notkean ja jäntevän pikku selkänsä odottaen jotain hirvittävää iskua, jonka tiesi tulevaksi.

Tieto äidin avioliitosta ei sinänsä liikuttanut Corysea suurestikaan, mutta hän kauhistui huomatessaan olevansa pakotettu jättämään vanhan talon, missä oli kasvanut, ja vanhukset, jotka olivat häntä kasvattaneet. Hän tunsi ulkonäöltä markiisi de Brayn, jonka hän oli useasti tavannut ratsastelemassa veljensä Marcin seurassa, ja markiisi oli hänestä tähän asti näyttänyt hyvin "hienolta" ja siivolta. Mutta huomatessaan markiisin aikovan naida hänen äitinsä päätti Coryse heidän olevan samaa maata ja arveli viimeisen päivänsä tulleen.

Tyttönen, joka kykeni ihmeellisesti hillitsemään itsensä, milloin katsoi sen tarpeelliseksi, ei näyttänyt pelkoaan ja tyytyi panemaan äänettömän vastalauseensa. Hän ei tuhlannut sanaakaan rouva d'Avesnesille, joka korein lausein julisti hänelle menevänsä uusiin naimisiin vain äidinrakkauden ja hänen tulevaisuutensa tähden. Ja kun häntä etsittiin esiteltäväksi herra de Braylle, joka oli saapunut vierailulle herrasväki Launayn luokse, kiiruhti hän piiloutumaan puutarhan perälle hortensiaryhmään, mistä häntä oli mahdoton löytää.

Kalpeana, huulet tiukasti suljettuina, silmät kovina, seisoi hän synkässä kirkossa äidin vihkiäisissä, käsittäen hämärästi, että sillä hetkellä haihtui viimeinenkin muisto isäraukasta, jota hän ei ollut tuntenut, mutta joka kenties olisi häntä rakastanut. Ja tyttönen astui uuteen kotiinsa sydän suruisena ja täynnä katkeruutta.

Herra de Bray mieltyi heti alun pitäen Untuvaan, mutta ymmärtäen, mitä tytön mielessä liikkui, hän ei koettanut jouduttaa hetkeä, joka veisi heidät lähemmäksi toisiaan. Hänen vaimonsa töykeä luonteenlaatu kiirehti kuitenkin tätä lähestymistä.

Markiisittaren pauhinan, kyynelten, huutojen ja suurten liikkeiden karkoittamina nämä kaksi iloista ja hyvää olentoa etsivät vaistomaisesti tukea toisistaan. Yhä useammin he, huomaamatta sitä itsekään, koettivat pysyä yhdessä, eikä Untuva lopuksi enää kyennyt olemaan vähääkään iloinen ja rauhallinen muulloin kuin isäpuolen läsnäollessa.

Lapsi oli tottunut aina peittämään pelkonsa äitiänsä kohtaan. Hän suoristi selkänsä kuullessaan huudot, tekeytyen kiusoittavan kylmäkiskoiseksi ja nostaen koppavasti nenänsä pystyyn, samalla kuitenkin tuntien hampaittensa kalisevan ja pienten jalkainsa tärisevän.

Mutta eräänä iltana tyttösen voimat pettivät. Rouva de Brayn ajaessa häntä sättien takaa pitkin muuatta käytävää, hän äkkiä istahti portaiden kaidepuulle ja liuvuttuaan alas syöksyi suinpäin kirjastoon. Siellä hän luullen olevansa yksin nojautui hengästyneenä ja hädissään ovea vasten kuunnellen, etsikö äiti vielä häntä.

Veljensä luona asuva Marc de Bray poltteli savukettaan kirjastossa vaipuneena suureen nojatuoliin lampun valopiirin ulkopuolella. Hän puhutteli ystävällisesti tyttöä. Tämä kääntyi heti tyytymättömänä, hänet kun oli yllätetty tällaisella heikkouden ja masennuksen hetkellä.

— Kas! — sanoi hän vihaisella äänellä. — Oletteko tekin täällä?…

Marc vastasi hieman pilkallisesti:

— Miksipä ei… neiti Corysande!… Olenhan minä!… Häiritsenkö teitä?…

Untuva ei milloinkaan valehdellut. Hän lähestyi Marcia ja sanoi äkäisesti:

— Häiritsette!… Te näitte minun pelkäävän… enkä minä pidä siitä!…

Marc purskahti nauramaan katsellen ystävällisesti tyttöä:

— Sinäpä olet todellakin soma Untuva!… Jos sinä pelkäisit kummitusta… tai kanuunanlaukausta… niin sanoisin sen olevan hyvin sopimatonta Avesnesien jälkeläiselle… Mutta nythän on kysymys äidistäsi!… Voi!… pikku tyttöparka!… Minäkin pelkään häntä… minä… tällainen vanha viiksiniekka!… Mitä arvelet, voinko minä siis ymmärtää sinun tunteesi?…

— Ohhoh!… sopersi Coryse luottavaisempana. — Pelkäättekö tekin?… Sitä ei voisi huomata…

— Ei voisikaan hänen läsnäollessaan… Se tuottaisi hänelle liiaksi huvia… Mutta jäljestäpäin minä otan hyvitystä ja vapisen kuin haavan lehti! Se on totisen totta!… Tänäänkin aamiaispöydässä, kun hän hyökkäsi Josef-paran kimppuun en minä tahtonut sanoa mitään… vaan hillitsin mieleni… ja leukapieleni iskeytyivät kiinni suussani olevaan luumuun… En sano muuta!… Näithän itse, mitenkä minä sitten pakenin eteiseen pakahtuakseni siellä kaikessa rauhassa…

Sitten hän jatkoi vakavana:

— Katsohan Untuva… Sinun pitäisi kertoa pikku huolesi veljelleni…

— Mitä ihmettä!… — huudahti Coryse ällistyneenä.

— Juuri veljelleni!… Sinun olisi uskottava hänelle surusi ja pelkosi…

Tyttö vastasi välinpitämättömästi:

— Mitäpä hän niille voisi?…

— Hyvänen aika!… Onhan hän sentään isäntä talossa!…

Untuvan silmät lensivät selälleen:

— Hänkö?… Eihän toki!… Marc de Bray räjähti nauramaan:

— Niin, tiedänhän minä, ettei sitä juuri voi huomata!… Isäpuolesi kammoaa näet väittelyjä ja kohtauksia… ja taipuu mieluummin, kun on kysymys hänestä itsestään…

— No, entä sitten?…

— Katsohan… On aivan toista, jos asia koskee sinua… sekä sinun isäsi, hänen entisen ystävänsä, muiston että sinun itsesikin tähden… sillä hän on hyvin kiintynyt sinuun…

Nähdessään Untuvan liikahtavan, korosti hän: — Niin juuri, kiintynyt… Minäkin pidän sinusta paljon, usko pois, pikku Untuva… On oma syysi, ettemme me ole ennemmin puhuneet siitä, sillä ei ole helppo käsitellä tuollaista pientä siiliä, joka kääriytyy kokoon nähdessään jo kaukaa jonkun vastenmielisen olion lähestyvän… Ja veljensä astuessa sisälle huusi Marc:

— Kuule, Pierre… Sanopa Untuvalle, että me olemme hänen ystäviään… Aavistukseni sanoo, että hän tänä iltana uskoo sinua…

Sinä päivänä puhkesi suuri rakkaus lapsen sulkeutuneessa sydämessä, ja hänen elämänsä muuttui rauhallisemmaksi.

* * * * *

— Miten sinä tänään pääsit tänne, oma Untuvani?… kysyi Albert-setä ihastuneena; — luulin teillä olevan vieraita päivällisellä?…

Tyttö räpäytti silmäänsä irvistäen hassunkurisesti katupojan tavoin.

— Tarkoitatte herra d'Aubièresia, vai kuinka?… — sanoi hän tarttuen härkää sarvista.

Ja äkkiä hän kysäisi odottamatta heidän vastaustaan:

— Ottaisitteko te minun sijassani hänet, tuon herra d'Aubièresin nimittäin, sanokaa?…

— Mutta Untuva!… änkytti Mathilda-täti arasti osoittaen katseellaan palvelijaa, joka hääräili pöydän luona varustaen Untuvalle sijaa pöydässä.

— Joutavia!… Mitä se tekee?… Herra d'Aubières kosi minua luultavasti neljän tienoissa… Minulle se ilmoitettiin kello viisi… Tänä iltana tietää sen jo osa kaupunkia… ja huomenna on äitini kertova sen lopullekin… Aika suuri kaupunki… tämä Pont-sur-Sarthe!… Ja kuuluuhan siinä olevankin kahdeksankymmentätuhatta asukasta!… Mutta se ei estä juorua nopeasti leviämästä… Tiedättehän tekin jo, että herra d'Aubières tahtoo naida minut?…

— Kyllä — virkkoi herra de Launay — me tiedämme sen äitisi kautta… joka tuli kertomaan meille siitä, ja kutsumaan meidät luokseen täksi illaksi…

— Kas vaan!… Mainiota!… He tahtovat esittää hänet suvulle… pakottaa minut myöntymään!…

— Mutta eihän häntä tarvitse esittää meille… Me tutustuimme häneen jo silloin, kun hänet määrättiin tänne… ja siitä on jo aikaa…

— Siitä on vuosi!… sillä muistan selvästi, miten Marc setä ensimmäisen kerran toi hänet meille päivällisille, ja minä istuin hänen vieressään… Minulla oli silloin vielä lyhyet hameet… Hän puhui minulle koko ajan vain hevosista ja metsästyksestä… Kylläpä se päivällinen oli rutikuiva!…

— Untuva! — sanoi rouva de Launay moittivasti. — Sinä käytit taas niin rumaa sanaa!…

Tyttö hämmästyi:

— Rumaa sanaa?… Mitä sanaa?… Oi!… Kutsutteko te "rutikuivaa" rumaksi sanaksi?… Kylläpä te sitten olette huolellinen, Mathilda-täti!…

— Mitä sinä et ole!… Äitisi on oikeassa moittiessaan sinun tapojasi ja kieltäsi… Niin… Sinulla on nulikan tavat ja sinä puhut niinkuin katupojat…

— Herranen aika!… hehän olivatkin ainoat, joiden puhetta minä viitsin pienenä kuunnella… Ei ole minun syyni, etten minä koskaan osannut sanoa sanaakaan de Lussyn serkuille… tai kenraalin "pikku neideille" — kuten Claudinen oli tapana sanoa — jotka tulivat seurustelemaan kanssani puettuina silkkihameisiin ja hiukset käherrettyinä!… Turhaan minä kiusasin mielikuvitustani… istuin heidän edessään kädet heiluen ja nauraen vimmatusti… ja olin vihainen itselleni… mutta en voinut sille mitään!… He puhuttelivat minua aivan niinkuin minua oli opetettu puhumaan… enkä minä ymmärtänyt heitä!… He tekivät viittauksia!… ja minä menin aivan pyörälle päästäni!… Minusta se oli niin hullua!… Oli aivan kuin me olisimme esittäneet jotakin huvinäytelmää… Eikö niin, Albert-setä?… Ymmärrättehän te?…

— Ymmärrän… ymmärrän… Mutta älä puhu niin paljon… ja syö paistiasi muuten se jäähtyy…

— Se on hyvää joka tapauksessa!… häränpaisti on, niin hyvää!… sitäkään me emme koskaan syö kotona!…

— Se kai ei maistu äidillesi?…

— Ei se johdu siitä, ettei häränpaisti maistuisi hänelle!… Mutta hän ei tahdo, että sitä tarjotaan… Hän sanoo, että se on rahvaan ruokaa… Ja kaikki, mikä on rahvaanomaista… olkoon sitten ruokaa tai jotain muuta…

— Hyvä!… Syö nyt vain…

— Asiasta toiseen, ettehän te ole vielä antaneet minulle tuota hyvää neuvoa?…

— Minkä suhteen?…

— No, herra d'Aubièresin tietysti…

— Et sinä saa hänen suhteensa lapseni, — sanoi Albert-setä, — kysyä neuvoa muilta kuin itseltäsi… Herra d'Aubières on äitisi mieleen… Sinun on sitten päätettävä, miellyttääkö hän sinua…

— Hän on miellyttänyt minua… ehdottomasti. Tähän hetkeen saakka… Mutta en ole koskaan katsonut häntä tältä kannalta… ja rupeanpa luulemaan… että jos katsoisin…

Mathilda-täti keskeytti hänen puheensa:

— Sinun täytyy tavata häntä vielä… monta kertaa… se on helppoa, koska hän käy niin usein sinun vanhempiesi luona… ja tutkia häntä tarkoin… ja sitten…

— Mitä minun on sitten tehtävä?…

— No niin, silloin sinä jo tiedät, mitä sinun on vastattava hänelle…

— Ja minä vastaan: "heleijaa!…"

— Heleijaa?…

Untuva purskahti nauramaan.

— Voi, kuinka on hullunkurista kuulla teidän sanovan heleijaa!… Te ette saa siihen tarpeeksi pontta!…

— Pontta?…

— Niin!… Heleijaa!!! Se merkitsee: "pötkikää tiehenne!…" tai jotain senkaltaista… joten se on sanottava paljon mehukkaammin… Ymmärrättekö?…

— Käsitäthän, ettei minun iälläni voi enää oppia sanomaan heleijaa?…

— Se kävi kuitenkin oikein hyvin!… Teidän tapoihinne ei kuulu olla pennin edestä teennäinen, Matilda-täti!… Ja te käytätte joskus lausetapoja… jotka eivät suinkaan ole "rutikuivia", kaikella kunnialla sanoen!…

— Minäkin olen erehtyväinen!…

— Ette suinkaan!… Sellaisina hetkinä minä juuri pidänkin teistä eniten!… Ja katsokaa!… Herra d'Aubièresissäkin… minua miellyttää hänen luonnollisuutensa… Olen varma siitä, ettei minun puhetapani loukkaa häntä hitustakaan… Uskokaa pois…

— Entä — kysyi herra ne Launay — mikä on sitten isäsi ja setäsi mielipide tästä avioliitosta?…

— Isä ei puhu liikoja… Hän tyytyi laulamaan herra d'Aubièresin ylitystä… Marc-setä puolestaan kehoitti minua koettamaan päästä selville tunteistani… ja sitten, kun he luulivat, etten minä kuunnellut… kun minä itkin nurkassa…

Vanhukset kysyivät yhtaikaa säikähtyneinä:

— Itkitkö sinä?…

— Herranen aika! Asettukaapa minun asemaani… Se ei ole lystiä!… Enhän minä sitäpaitsi itkenyt sentähden… Syy oli aivan toinen!… Mutta se ei kuulu tähän… Kun he siis luulivat, etten minä kuunnellut heitä… luettelivat he joukon tuttaviaan, jotka rakastivat toisiaan huolimatta kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden vuoden ikäerosta…

— Puhuivatko he meistäkin?…

— Eivät…

— Katsohan, Untuva! Minä täytin eilen kahdeksankymmentäyksi vuotta, ja tätisi on vasta kuusikymmentä…

— Niinkö! — ja kuitenkin te minun mielestäni sovitte mainiosti yhteen!… — vastasi Untuva tarttuen vanhan setänsä käsivarteen astuakseen saliin.

— Olen tilannut vaunut puoli yhdeksäksi… — sanoi rouva de Launay. — Minun täytyy mennä pukeutumaan…

— Vaunut?… Tällaisella ilmalla?… ja kahtasataa metriä varten?… Mutta äkkiä hän oivalsi:

— Tuo ei mitenkään voi olla teidän oma keksintönne!… Lyön vetoa, ettei se ole teidän keksintönne?…

— Se on todellakin äitisi toivomus…

— Että teidän on saavuttava vaunuissa… koska teillä on kauniit hevoset… ja kaikki näkevät ne, kun vieraat lähtevät yhtaikaa!… Hän tahtoo häikäistä herra d'Aubièresin silmät… tunnen tuon!… Se on noita hänen ikuisia juoniaan ja kujeitaan!…

Launayn vanhusten pukeutuessa istui Untuva korkeassa nojatuolissa katsellen hellin silmäyksin suurta salia, missä hän oli muinoin niin usein leikitellyt. Hän rakasti tuota vanhaa empiirityylistä huonekalustoa vaskisfinksineen ja sen utrechtilaisia samettipäällyksiä kanariankeltaisin juovin; pieniä mataloita lattiaan päättyviä, valkoiseen laudoitukseen kätkettyjä kaappeja, joiden päällä hän oli säilyttänyt lelujaan; kaunista Ludvig XVI:n aikaista laudoitusta, joka oli niin puhdas ja hymyilevä puistoissa kisailevine satyyreineen ja nymfeineen, joita Claudine nimitti "miehiksi ja naisiksi, jotka kutittavat toisiaan seinällä"; vanhaa pöytäkelloa kotkineen, ja noita ikäviä ja ihastuttavia Sèvresin maljakoita…

Täällä Untuva eli uudestaan aikaisimman lapsuutensa suloiset päivät, ja hänen äänensä oli vakuuttava, kun hän huokasi vanhusten kutsuessa häntä lähtemään:

— Oi!… Kylläpä täällä sentään on hirveän hyvä olla!…

Heidän saavuttuaan Brayien asuntoon syöksyi hän sedän ja tädin ohitse ylös portaita huutaen:

— Sanokaa, että tulen heti!… Minun täytyy muuttaa pukua!… Saan toruja, jos astun sisään tällaisena!… Otan tuon ikivanhan vaaleanpunaisen hameeni!…

III.

Astuttuaan sisään kirkkaasti valaistuun salonkiin Coryse pysähtyi ovelle tarkastaen likinäköisesti siristetyin silmin suurena piirinä istuvaa keskustelevaa seuraa. Hän seisoi hetken epäröiden, tietämättä, ketä hänen oli ensiksi tervehdittävä. Sitten hän asteli erään vanhan, hiljaisen naisen luokse, jolla oli hieno, kulunut profiili, ja niiasi sangen kunnioittavasti, ainakin jos sitä vertasi hänen jokapäiväisiin tapoihinsa.

Coryse oli useammastakin syystä mieltynyt kreivitär de Jarvilleen. Hän oli tytön mielestä hyvin hienostunut, huolimatta ulkonaisesta vaatimattomuudestaan, ja Coryse piti häntä todellakin viisaana ja hyväsydämisenä. Ja sitäpaitsi vihasi rouva de Bray tätä vanhaa naista, miehensä etäistä sukulaista, joka synkisti hänen salonkiaan nukkavieruine hameineen ja kasvoineen, jotka muistuttivat vanhaa haalistunutta muotokuvaa. Jo tämä vihakin olisi riittänyt herättämään Untuvassa ystävällisiä tunteita häntä kohtaan.

— Corysande, — sanoi markiisitar lyhyesti, — menehän tervehtimään rouva de Bassignyta!…

Rouva de Bassigny oli everstin rouva ja Untuvan kauhistus. Hän oli hyvin rikas ja hyvin mahtipontinen nainen, joka huvikseen kiusasi ja nöyryytti kaikkia upseeriperheitä Pont-sur-Sarthessa ja rankaisi poikamiehiä, jotka laiminlöivät hänen vastaanottopäivänsä.

Lapsukainen kääntyi ja vastasi miltei nenäkkään huolimattomasti:

— Heti paikalla… kunhan vain olen tervehtinyt rouva de Jarvillea…

Markiisitar loi tyttäreensä raivoisan katseen, kun taas herra d'Aubières kiinnitti häneen ystävällisesti siniset silmänsä, jotka olivat tulvillaan rakkautta ja tyytyväisyyttä.

Hänkään ei voinut sietää husaarivirkaveljensä vaimoa ja hän ihastui nähdessään, miten luontevasti Untuva syrjäytti hänet. Tämä kuivettunut nainen — jolla oli, everstin sanojen mukaan, kynnet kyynärpäissä ja ruoto selässä, joka oli ilkeä kuin syyhy, lörpöttelevä kuin harakka ja juoruileva kuin ovenvartia, joka panetteli kauniita naisia ja pilkkasi rumia ja köyhiä, — oli hänestä kerrassaan hirveä. Ollen liian rehellinen voidakseen kokonaan peittää tämän vastenmielisyytensä herra d'Aubières oli tyytynyt täyttämään kohteliaisuuden alkeellisimmat vaatimukset, ja sillä hyvä.

Rouva de Bassigny oli ensi aluksi kohdellut häntä rajattoman rakastettavasti toivoen voivansa houkutella luokseen tämän hienokäytöksisen vanhanpojan, joka kantoi niin suurta nimeä. Hänen kunnianhimonaan oli ennen kaikkea luoda elegantein ja suosituin salonki Pont-sur-Sarthessa ja hän ymmärsi heti, että Aubièresin herttuan läsnäolo oli välttämätön tämän salongin maineelle. Herttua on merkillisyys jokaisessa ympäristössä, mutta maaseudulla hän on ihme.

Eversti d'Aubièresin saapuessa paikkakunnalle sanoivat ihmiset toisilleen: "Hän on varmaankin vain joku noita keisarikunnan herttuoita", ja katselivat häntä uteliaina. Mutta kun he saivat kuulla, että vanha herra de Blamont oli kirjaston aateliskalenterista todennut, että Aubièresien arvonimi polveutui ajalta ennen vuoden 1667 revisionia, niin uteliaisuus muuttui ihailuksi. Ja kun herttua, joka lisäksi ei ollut aivan varaton, esiintyi hyvin edukseen; kun tällä mainiolla ratsastajalla oli kauniita hevosia, hienot vaunut ja pieni talo uusimmassa kaupunginosassa lähellä asemaa "vain itseään varten", täynnä — kuten kerrottiin — sieviä pikkuesineitä, niin hänestä oli tullut Pont-sur-Sarthen kaikkien äitien, leskien ja naikkosten huomion ja toiveiden esine.

Mutta huolimatta niistä ystävyydenosoituksista, joita eversti ja rouva de Bassigny syytivät hänen ylitseen, pysyi hän kylmänä ja jäykkänä ollen kohtelias eikä mitään muuta.

Rouva de Brayta seurasi parempi onni kuin hänen ystävätärtään, joten hänellä oli ilo esittää Aubièresin herttua salongissaan. Herra d'Aubières oli Marcin läheinen ystävä, ja tämä toi hänet mukanaan, tarvitsematta tällä kertaa peljätä markiisittaren kohtelevan ylimielisesti näin loistavaa toveria.

Ja vaikka kaikki kauneimmat naiset — niihin luettuna myöskin rouva de Bray, joka, joskin jo lakastumaisillaan, vielä oli sangen viehättävä — liehittelivät häntä niin että siihen kyllästyi, ei herttua kuullut eikä nähnyt muuta kuin tuota samalla kertaa solakkaa ja tukevaa, uneksivaa ja poikamaista tytönheilakkaa, joka naureskeli hänen kanssaan luottavaisen hellänä, välittämättä lainkaan sievistä nuorista miehistä, jotka koristivat hänen äitinsä salonkia. Hän arvasi osan Untuvan elämää hämmentävistä pikku vastoinkäymisistä, loput kertoi Marc-setä hänelle; ja huomaamatta hän neljänkymmenenkolmen vuoden vanhana rakastui viisitoistavuotiaaseen lapseen, joka näyttäen pienet oravanhampaansa nauroi niin somasti hänelle vasten kasvoja.

Herra d'Aubières piti itseään mielettömänä huomatessaan, mitä hänen liian nuorekkaassa sydämessään tapahtui…

Sittemmin hän jonkin aikaa haaveiltuaan tästä avioliitosta, joka ensiksi oli näyttänyt hänestä niin mahdottomalta, rupesi vähitellen arvelemaan: "Miksikä ei?…"

Ja tänä iltana oli tuo miesparka suunnattoman pelokas ja tuskainen. Hän etsi Untuvan katsetta lukeakseen siitä, mitä tyttö arveli hänen pyynnöstään, jota hän suuressa vaatimattomuudessaan nyt piti kovin itserakkaana ja naurettavana.

Mutta Untuva väisti itsepäisesti hänen silmiään. Tervehdittyään summittaisesti rouva de Bassignyta jutteli hän nyt varakreivi de Barfleurin, pienen, hennon ja kaidan nuoren miehen kanssa, jolla oli matala otsa ja taaksetyöntynyt leuka mutta joka kuului seudun vanhimpaan sukuun ja oli muuan Pont-sur-Sarthen keikareita. Ja vaikkakin tämä keskustelu näytti olevan, päättäen Corysen hajamielisestä ja ikävystyneestä ilmeestä, vailla kaikkea mielenkiintoa, rupesi herra d'Aubières, harmissaan siitä, että hänen valittunsa ajatteli muita, kuitenkin tuntemaan vaistomaista vastenmielisyyttä tuota viatonta nuorukaista kohtaan.

Yhtäkkiä huudahti muuan pitkä, hyvin kaunis nuori tyttö, Geneviève de Lussy, Avesnesien serkku:

— Untuva… Miksi sinä et ollut tänään koulussa?…

— Mitä? — kysyi rouva de Bray hämmästyneenä. — Mitä?… Eikö hän mennytkään kouluun?…

Coryse jätti äkkiä pikku Barfleurin punastuen vahvasti ja sanoi lähestyen äitiään:

— En minä mennyt kouluun… Minä jäin puutarhaan…

Hän kääntyi rukoilevin silmin herra de Brayiin ja lisäsi:

— Oli niin ihmeen kaunis ilma!…

— Minne te sitten menitte?…

Aina viisivuotiaaksi asti oli markiisitar teititellyt tytärtään, joka vastasi samoin hänellekin. Hän oli niin määrännyt väittäen sinuttelemisen vanhempain ja lasten kesken olevan peräisin vallankumouksesta. Se ei ollut hienoa ja se tasoitti luokkarajat, j.n.e…. Mutta sittemmin palattuaan eräältä matkaltaan oli hän julistanut, että keskinäinen sinutteleminen oli paljon hellempää, että se korosti läheistä suhdetta ja luottavaisuutta, ja että nykyjään kaikki Faubourg Saint Germainin rouvat sinuttelivat lapsiaan ja antoivat heidän sinutella itseään. Ja äkkiä hän oli vaatinut että Corysenkin oli sinuteltava häntä. Pikku raukka, joka mielellään olisi käyttänyt vieläkin jäykempää sanaa kuin "te", tottui vain vaivoin tähän sinuttelemiseen, joka oli niin vieras hänen sydämelleen ja huulilleen. Rouva de Braykin unohti sen yhtäpäätä. Keskustelun kuumeessa hän joskus huusi Untuvalle "te" entiseen tapaan, ja tyttö, joka oli päässyt oikeaan äänilajiin, kuten hän itse sanoi, jatkoi riemulla vanhaan malliin. Hän vastasi nyt:

— Mielelläni kerron sen teille… Jäin puutarhaan…

— Vetelehtimään!…

— Enpä…

— Mitä te sitten teitte?…

— Katselin kukkia…

— Sitähän minä sanoin!…

Ja hän kääntyi serkun puoleen hyvin mahtipontisesti, ikäänkuin aikoen ottaa selvän asioista valvoakseen tyttärensä opintoja ja antaakseen hänen korvata laiminlyödyn tunnin:

— Mitä teillä oli tänään koulussa, Geneviève?…

— Koulussako?… — alkoi nuori tyttö etsiskellen hetken muististaan. — Siellä puhuttiin kasvien lisääntymisestä…

Ja keskellä hämmästynyttä hiljaisuutta hän jatkoi:

— Ilmisiittiökasvien lisääntymisestä… Marc-setä kohautti olkapäitään mutisten puoliääneen:

— Untuva tekee oikein itse tutkiessaan kukkia puutarhassa… Se ei ainakaan ole sopimatonta!…

Markiisitar taas, jolla ei ollut aavistustakaan enemmän fanerogameista kuin muistakaan kasveista, ja joka ei ollut ymmärtänyt sanaakaan, sanoi opettavalla ja suojelevalla äänellä palaten sinuttelemiseen:

— Kuulithan, Coryse?…

Tyttö ei vastannut mitään. Geneviève jatkoi kääntyen hänen puoleensa:

— Keskiviikkona me luemme Britannicusta koulussa…

— Silloin minäkin tulen!… — huudahti Untuva, — Pidän niin paljon Racinesta!…

Pikku Barfleur tiesi että maailmanmiehen on jokaisessa keskustelussa, olkoon kysymys mistä tahansa, sanottava sanansa. Hän kysyi välinpitämättömällä ja kohteliaalla äänellä:

— Ja miksi pitää neiti niin paljon Racinesta?…

— En tiedä… — vastasi Untuva välinpitämättömästi hänkin.

Sitten hän mietittyään hetken selitti:

— Kenties siksi, että minua on tahdottu pakottaa pitämään Corneillesta…

Marc de Bray purskahti nauramaan; ja hänen kälynsä kääntyi raivoissaan hänen puoleensa:

— Voisi todellakin luulla, että te koetatte tehdä hänet vielä naurettavammaksi ja sietämättömämmäksi kuin hän nyt jo on…

— Minäkö!… virkkoi Marc-setä ällistyneenä.

— Niin, te juuri!… te, joka nauratte kaikille hänen typeryyksilleen… ja näytätte pitävän niitä hupaisina!…

Hän aikoi jatkaa korottaen jo äänensä kesken hiljaisuutta. Mutta Untuva, harmissaan siitä, että häntä täten julkisesti arvosteltiin, ehdotti nenä pystyssä taisteluun valmiina:

— Kenties olisi parasta jatkaa keskustelua… eikä kiinnittää huomiota minuun?…

Salin puutarhaan vievä ovi oli auki. Odottamatta ehdotuksensa tekemää vaikutusta juoksi hän ulos ja astui alas penkereelle, missä häntä odotti Gribouille, hänen paras ystävänsä, suunnaton vanttera verikoira, säyseä, mutta julman näköinen.

Yö oli kirkas, vaikkakaan kuuta ei näkynyt. Se oli tuollainen kostea, tuoksuava yö, joita Coryse rakasti. Gribouillen seuraamana poistui hän rakennuksen luota suunnaten askeleensa puutarhan perukkaan. Valkoisten petuniain voimakas tuoksu houkutteli häntä. Saavuttuaan tuon pitkän kukkalavan luokse, joka loisti kalpeana keskellä tummaa nurmikkoa, kumartui hän sieraimet avoinna kukkia kohti, ja hänet valtasi halu kieritellä hyvänhajuisten kukkien päällä, jotta voisi paremmin hengittää niiden tuoksua. Mutta hän ajatteli:

— Minä tekisin niille pahaa!…

Sillä Untuva, joka varmasti uskoi kukkien kärsivän, kosketteli niitä vain äärettömän keveästi ja hellän hienotunteisin käsin.

Askelten ääni käytävällä sai Gribouillen murisemaan; ja heti hän arvasi pimeässä lähestyvän tulijan olevan herra d'Aubièresin. Herttua kysyi erottaessaan epäselvästi Untuvan muodostaman vaaleamman täplän:

— Oletteko te siellä, neiti Coryse?… — Olen, herra d'Aubières… Epäröivällä äänellä jatkoi herra d'Aubières:

— Sallitteko minun hetkisen puhella kanssanne?…

— Kyllä…

— Onko… onko teille kerrottu, että… että… Untuva sääli hänen pulaansa.

— On… Tiedän, että te olette tänään pyytänyt kättäni…

Herra d'Aubières mutisi tukehtuneesti:

— Ja mitä te siitä sanotte?…

— Voi!… Tämähän on niin outoa minulle, sen kai käsitätte!… Hämmästyin tietysti ensiksi hieman… tai paljonkin, jos puhun totta!…

— Miten niin?… Ettekö te ole jo aikaisemmin huomannut, että olen rakastanut teitä jo hyvin kauan?…

Tyttö vastasi vilpittömästi:

— Oi!… En ensinkään!…

— Niin on kuitenkin asianlaita!… Rakastuin teihin heti tultuani teidät tuntemaan…

— Nyt te liioittelette!… Olen varma siitä, etten minä suinkaan miellyttänyt teitä ensi näkemältä… Oi! ei!

— Ensi näkemältä?…

— Juuri ensi näkemältä… päivällispöydässä… Istuin silloin teidän vieressänne… Kylläpä mahdoin näyttää teistä typerältä!… Mutta ette tekään ollut sen hauskempi… metsästys- ja hevosjuttuinenne… ja niin edespäin…

— Mutta… — änkytti miesparka hämillään — enhän tiennyt, mistä olisin voinut keskustella teidän kanssanne… ja…

— Joka tapauksessa olen teille kiitollinen siitä, ettette puhunut minulle virkatehtävistänne… Se olisi vielä puuttunut!…

— Kylläpä te teette pilaa minusta!… Pidättekö te siis minua naurettavana… ikävänä?…

Untuva kielsi vilkkaasti:

— Oi! En… En suinkaan!… En koskaan!… Minähän pidän teistä niin paljon… Olen niin iloinen nähdessäni teidät…

Herttua kysyi onnellisena: — No, mutta, eikö siis…

— Niin, nähdessäni teidät… sattumalta… mutta jos näkisin teitä aina, aina, joka hetki…

— Ettekö te siis huoli minusta?…

Untuvan teki mieli vastata tähän suoraan kysymykseen aivan yksinkertaisesti "en". Silloin kaikki ainakin olisi lopussa, eikä siihen enää myöhemmin palattaisi. Mutta hän kuuli katkonaisessa ääniraukassa väräjävän siksi paljon levottomuutta ja näki puoleensa kumartuvassa korkeassa varjossa niin harrasta rukousta, ettei hän rohjennut tuottaa noin suurta surua tälle ystävälle, joka tuntui rakastavan häntä niin paljon. Hän vastasi siis ystävällisesti:

En minä sano sitä vielä… Olen hyvin ylpeä, hyvin kiitollinen teidän hellyydestänne, mutta minä olen vain pieni tyttö!… Olen niin vähäisen ajatellut vakavia asioita… Antakaa minun miettiä… Älkää pyytäkö minua heti paikalla vastaamaan: tahdon tai en tahdo… sillä, silloin… vastaisin: en tahdo…

— Olen odottava päätöstänne… mutta sallitteko minun sillä välin hieman puhua puolestani?…

Ja huomatessaan Corysen lähenevän rakennusta käänsi eversti hänet takaisin tarttumalla kevyesti hänen käsivarteensa.

— Rukoilen teitä… Myöntäkää minulle vielä pari minuuttia… Äitinnehän juuri lähettikin minut tänne tapaamaan teitä…

Untuva huudahti vakuutettuna:

— Oh, sitähän minä arvelinkin!… Ja hän lisäsi itsekseen:

— Hän ei voi milloinkaan jättää minua rauhaan!… Herra d'Aubières jatkoi kauniilla matalalla äänellään hyvin liikutettuna:

— Pidätte kai minua vanhana?… Mutta minä tarjoan teille hyvin nuoren sydämen… sydämen, joka ei ole koskaan kuulunut kenellekään muulle…

— Oi!… virkkoi Coryse kummissaan, — ette kai te ole elänyt noin vanhaksi rakastamatta ketään, vai kuinka?…

Hän vastasi vakavasti:

— En ole koskaan rakastanut ketään… ainakaan sillä tunteella, jota minä nimitän rakkaudeksi!…

— Mitä te siis nimitätte siksi?…

— Nimitän rakkaudeksi vain koko sydämeni ja elämäni antamista toiselle…

— No, eikö sitä sitten aina sanota rakkaudeksi?…

— Ei aina… Ei… Se riippuu… — änkytti herra d'Aubières hädissään.

— Kuulkaa, — katkaisi Coryse jyrkästi hänen puheensa — Tahdon vain sanoa teille, etten usko teitä… oi!… en lainkaan!…

— Ettekö te usko minua?… Miksi te ette usko minua?…

— Kas!… Voi!… Sitä on niin vaikea kertoa teille… Asian laita on se, että minä… eräänä päivänä… keväällä… ollessani ratsastamassa Marc-sedän kanssa Crisvillen metsässä… näin teidät kaukana… jonkun naisen seurassa… Tunsin teidät heti… Pont-sur-Sarthessa ei ole toista teidän pituistanne… Te olitte jalan… ja teidän takananne kulkivat vaunut… tuollaiset pienet, hullunkuriset vaunut, joita näkee Palatsitorin asemalla seisomassa… Nainen… hän oli tuollainen, josta ei kukaan saa puhua… lukuunottamatta äitiäni ja rouva de Bassignyta, jotka nimittävät niitä "naikkosiksi"… ja jotka tekevät kierroksia kadulla ja sirkuksessa välttääkseen koskettaa heitä… ikäänkuin he polttaisivat… Pyydän anteeksi, että puhun näin jostakin, jota te rakastatte…

— Minäkö!… huudahti herttua puolittain nauraen, puolittain epätoivoissaan.

— Niin, tai jota te ainakin rakastitte…

Ja Untuva jatkoi järkähtämättä:

— Silloin minä siis sanoin Marc-sedälle: "katso tuolla on herra d'Aubières sellaisen naisen kanssa, josta ei saa puhua!…" Oi, niin! minä unohdin kertoa teille… että Paul de Lussykin, Genevièven veli, hän, joka lukee lakitiedettä… tunnettehan hänet?… hänetkin oli tuo sama nainen saanut tyhmyyksiin… ja hänen omaisensa tahtoivat, että hän menisi kihloihin vakaantuakseen… Georgette Guibray, meidän kenraalimme tytär oli kerran näyttänyt Genevièville puistossa tuon naisen… sanoen hänelle: "Katsopa, tuo on se nainen, joka on tehnyt veljelle kepposet…" Geneviève taas näytti hänet minulle, ja päivällispöydässä pyysin minä, että isä selittäisi tämän asian… Voi herranen aika, millainen melu siitä syntyi!… Näen sen vieläkin!… Äitini hyppäsi pystyyn… Hän uhkasi minua lautasliinallaan sanoen minua "häpeämättömäksi tytöksi!"… Minä puolestani aivan kalpenin… Enhän ymmärtänyt, mitä pahaa siinä oli ollut… Sitten, päivällisen jälkeen, vei isä minut tupakkahuoneeseen, ja sanoi, etten minä milloinkaan saisi puhua noin… ainakaan äitini läsnäollessa… ja ettei minun muutenkaan pitäisi kiinnittää mitään huomiota "kokottien" olemassaoloon… joilla on oma omituinen maailmansa heilläkin… Ja illalla mennessäni nukkumaan uudistui sama juttu äitini kanssa… Silloinpa minä sain tuimimmat torat ikimuistoisista ajoista asti!… Mutta minun kertomukseni kai ikävystyttää teitä?…

— Ei suinkaan… Haluaisin vain selittää teille…

— Odottakaahan, kunnes minä olen lopettanut… Minä siis sanoin Marc-sedälle: "Katso, tuollahan on herra d'Aubières sellaisen naisen kanssa, josta ei saa puhua…" mutta hän vastasi minulle: "Älä puhu joutavia!… Sinä olet likinäköinen kuin myyrä, etkä voi nähdä mitään noin kauas…" jonkatähden tarjouduin nelistämään sinne katsomaan… Mutta hän ei suostunut siihen… Ja kun me tulemme ensimmäiselle poikkitielle, kääntää hän minut sinne, etten minä enää voisi katsella tietä pitkin… Siinä kaikki sillä kertaa…

— Haluaisin vain…

— Ei kertomus vielä ole lopussa!… Kuukauden kuluttua olin taas ratsastamassa, tällä kertaa ukko Jeanin kanssa… ja näin teidät jälleen saman naisen kanssa miltei samalla paikalla… Kas, silloin mietin minä mielessäni:… "koska en ole sellainen kuin äitini ja rouva de Bassigny enkä myöskään pelkää polttavani itseäni, niin haluan nyt tarkastaa noita ihmisiä lähemmin…" ja lähdin nelistämään… "Neiti Coryse, — sanoi ukko Jean minulle. — Tie tulee yhä huonommaksi… Pelkään että hevoset kompastuvat näihin kiviin!… Eiköhän olisi parasta palata takaisin samaa tietä kuin tulimmekin…" En tietysti ottanut sitä kuuleviin korviinkaan… mutta samassa te nousettekin tuohon hassunkuriseen ajopeliinne ja kiidätte Crisvilleen päin… Sanoin heti Jeanille… "Nyt tahdon nähdä, minne he menevät…" mutta hän vastasi minulle: "On tekoja, jotka on parempi jättää tekemättä!…"

— Ja sitten?

— Sitten minä kadotin teidät näkyvistäni eräällä poikkitiellä… mutta löysin teidät kuitenkin uudestaan… Crisvillen majatalossa… Hevosenne söi kauroja, ja te seisoitte ensimmäisen kerroksen ikkunassa… kokotin kanssa… Silloin minä ajattelin…

— Mitä te ajattelitte?…

— Koska herra d'Aubières piiloutuu metsikköön ja majataloon sellaisen naisen kanssa, jonka seurassa hänen ei sovi näyttäytyä, niin siitä voi vetää vain sen johtopäätöksen, että hän tahtoo välttämättömästi kuitenkin tavata tätä naista… Ja jos hän tahtoo häntä kaikella muotoa tavata, niin se osoittaa, että hän rakastaa samaista naista, kuten Paul de Lussykin häntä rakasti… ja vielä enemmänkin… koska hän… on eversti… vakava ja iäkäs mies…

Ja herttuan tehdessä liikkeen hän sanoi:

— Niin… Olettehan te iäkäs… ainakin kahdenkymmenenkahden vuoden vanhan Paulin rinnalla?… Ja koska nyt siis tällainen eversti ja herttua suostuu tekemään samoja tyhmyyksiä kuin Paul… niin sen voi selittää vain siten, että hän…

— On aivan kauheasti ikävissään Pont-sur-Sarthessa… ja pakotettu etsimään välttämätöntä huviaan mistä piiristä tahansa… En voi selittää teille seikkoja, joita teidän ei pidäkään ymmärtää, mutta uskallan kuitenkin vakuuttaa, että mitä hyvänsä te olettekin nähnyt tai kuullut minun typerästä elämästäni, en minä kuitenkaan ole arvoton rakastamaan teitä ja tulemaan mieheksenne… Ensi kohtaamiseemme saakka en minä kertaakaan ole edes aikonut lahjoittaa nimeäni ja sydäntäni muille… joten minä nyt tarjoan teille, huolimatta "korkeasta iästäni", hyvin nuoren ja hyvin puhtaan rakkauden…

Puristaen pientä kättä, jota hän ei ollut päästänyt kainalostaan, kuiskasi hän:

— Rukoilen teitä… Antakaa minun vielä toivoa…

— Syy, miksi en heti vastaa teille myöntävästi — sanoi Coryse avomielisesti — on se, että tahdon mennä naimisiin vain sellaisen miehen kanssa, jota rakastan, tai jota tunnen voivani rakastaa enemmän kuin ketään muuta… Minä inhoan maailmaa, inhoan!… Minua kauhistuttavat nuo irvistelyt ja saivarrukset!… Tähän saakka en ole tosiaankaan rakastanut ketään muita kuin Launayn setää ja tätiä, isää, Marc-setää, vanhaa Jeania, hoitajaani, Gribouillea ja kukkiani… Ja vaikka tunteeni miestäni kohtaan eivät olisikaan rakkautta, jota en vielä tunne, niin täytyy niiden kuitenkin olla hellät ja kestävät…

Herra d'Aubières oli pysähtynyt. Hän tarttui tyttösen käsiin ja sanoi kohottaen ne huulilleen:

— Tulisin sanomattoman onnettomaksi, jos minun pitäisi luopua teistä…

Hän veti tytön luokseen ja Untuva salli sen tapahtua, sillä häneen koski tuo väräjävä ääni ja syvä, vilpitön hellyys.

— Untuva — sopersi hän — minun pikku Untuvani!…

Coryse nojautui uneksien hänen olkapäätänsä vastaan, kysyen itseltään, eikö hän kerran voisi rakastaa tätä miestä, joka rakasti häntä niin kiihkeästi, ja joka näytti niin hyvältä.

Mutta herra d'Aubières, kiihtyneenä tuon pienen notkean ja niin luottavaisesti antautuvan ruumiin kosketuksesta, pimeyden raukaisemana ja huumaantuneena tällaisena yön hetkenä kukista nousevista tuoksuista, joutui kokonaan suunniltaan. Rajulla liikkeellä hän sulki Corysen syliinsä peittäen hurjilla suudelmilla hänen tukkansa ja otsansa. Tyttönen riistäytyi irti kiivaasti, miltei kauhistuneena. Ja herttua, joka jo oli ehtinyt malttaa mielensä, änkytti hämmentyneenä ja katkerasti katuen tekoaan:

— Antakaa minulle anteeksi… Rakastan teitä niin sanomattoman paljon!…

Untuva vastasi yksinkertaisesti toinnuttuaan säikähdyksestä, jota hän viattomuudessaan ei voinut selittää:

— Minäkin pyydän teiltä anteeksi… Mutta asianlaita on se… nähkääs… etten minä siedä suutelemista…

IV.

— Oletteko nähnyt Untuvaa tänä aamuna?… — kysyi herra de Bray markiisittarelta tämän astuessa vähän ennen aamiaista kirjastoon, missä veljekset istuivat jutellen keskenään.

— En ole… entä te?…

— Minäpä tapasin hänet kello 9:n aikaan Rue des Benedictinsillä… sanoi Marc-setä, hän lensi minkä jalat kantoivat vanhan Jeanin seuraamana…

Markiisitar, jonka suuttumus jo oli noussut, huusi:

— Mitä!… Onko hän mennyt ulos!… ulos ilman lupaa?…

— Kenties hän oli matkalla messuun?… huomautti herra de Bray rauhoittavasti.

— Messuunko?… Hän ei käy siellä milloinkaan!… paitsi sunnuntaisin…

Marc, joka seisoi ikkunan ääressä, ilmoitti:

— Tuolla hän tuleekin… Hän on jo pihalla ja Luce myöskin…

"Luce" oli paronitar de Givry, herra de Grayn serkku. Hän astui kirjastoon seurassaan Untuva, joka kulki nenä pystyssä välinpitämättömän näköisenä.

Malttamatta edes tervehtiä nuorta rouvaa alkoi markiisitar vihaisena kysellä tuolla nalkuttavalla ja terävällä äänellä, mikä aina sai Corysen ummistamaan puoleksi silmänsä:

— Mistä sinä tulet?…

— Saint Marcienista… — vastasi tyttö.

— Mitä sinä siellä teit?… Ethän sinä koskaan käy messussa!…

— Minäpä en ollutkaan messussa…

— No, missä sinä sitten olit?…

— Kävin tapaamassa apotti Châtelia…

— Miksi?…

— Siksi, että halusin puhella hänen kanssaan eräästä asiasta…

— Vai niin… sanoi rouva de Bray levottomana. — Mitä hän sitten vastasi sinulle?…

— Mutta eiköhän olisi tarpeen ensiksi kertoa, mitä minä häneltä kysyin, ennenkuin ilmaisen, mitä hän vastasi?…

Ja tyttönen lopetti nauraen:

— Vaikka siitä kai syntyisi liian pitkä juttu…!

Markiisitar kääntyi rouva de Givryn puoleen:

— Tapasitteko te siis toisenne apotti Châtelin rippituolissa?…

— Emme… — vastasi nuori rouva hieman vaivaantuneena. — Apotti Châtel ei ole enää minun rippi-isäni…

— Niinkö! — virkkoi markiisi ihmeissään — Onko se mahdollista?… Sinähän et ennen liikuttanut sormeakaan juoksematta kysymään häneltä mihin suuntaan sitä on liikutettava!… Sinähän puhuit hänestä alinomaa… — liiaksikin, meidän kesken sanoen… Mitä siis nyt on tapahtunut?…

Luce de Givry oli kookas, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen, luiseva, tummaverinen ja kaikkea suloutta vailla oleva nainen, joka oli tunnettu Pont-sur-Sarthessa ankarasta, ahdasmielisestä ja ikävystyttävästä hurskaudestaan. Hän oli kuitenkin varsin suvaitsevainen eikä välittänyt lainkaan siitä, mitä sellaiset ihmiset tekivät tai jättivät tekemättä, jotka ajattelivat ja elivät toisin kuin hän itse. Hän oli aina menossa ja jakoi aikansa hyvien töiden ja maailman kesken, rakastaen viimeksimainittua intohimoisesti, vaikkakin se — kuten Marc de Bray mm sattuvasti sanoi — palkitsi hänen rakkautensa mustalla kiittämättömyydellä. Tämä ei johtunut hänen rumuudestaan tai tyhmyydestään, vaan yksinomaan siitä, että hänellä oli niin sanomattoman monta naurettavaa puolta eikä pisaraakaan viehkeyttä ja nuorekkuutta. Naisia ärsytti hänen jäykkä ja todellinen hyveellisyytensä, ja miehet taas eivät voineet unohtaa hänen ulkomuotoaan, joten loppujen lopuksi ainoastaan sukulaiset pitivät häntä arvossa ja rakastivat häntä hänen kauniiden luonteenominaisuuksiensa ja välittömän hyvyytensä takia.

— Toistahan vielä kerran, mitä äsken sanoit Pierrelle?… pyysi Marc-setä, teeskennellen hämmästystä.

Rouva de Givry toisti tottelevaisesti:

— Hän ei ole enää rippi-isäni…

— Oletteko te riitaantuneet?…

— Emme suinkaan… mutta hän itse ei enää halua…

— Mistä lähtien?… — kysyi Untuva, hänkin hyvin kummissaan.

— Tanssiaisistani… niistä, jotka minä pidin kilpa-ajojen jälkeen…

— Mitä sinun tanssiaisesi kuuluivat häneen?… — sanoi Marc. — Onko hän niin typerä, että hän sekaantuu sellaisiin asioihin?…

— Oi, ei!… — kielsi Luce vilkkaasti — Se ei ole hänen, apottiparan, syy!… vaan minun!… Minähän itse menin hänen luokseen iltaa ennen tanssiaisia pyytämään lupaa niiden pitämiseen…

— Entä sitten?…

— No, hän sanoi minulle: "Lapseni, nuo asiat eivät koske ensinkään minuun!"…

— Hän on viisas mies…

— Olin itsepäinen, mutta hän ei tahtonut kuulla mitään… vaan sanoi minulle: "Älkää pyytäkö minulta, papilta, lupaa sellaisen huvitilaisuuden toimeenpanemiseen kodissanne, jota Kirkko ei hyväksy… Minä en voi kehoittaa teitä sellaiseen… — Mutta mieheni tahtoo, että me pitäisimme nämä tanssiaiset… — No, pitäkää sitten tanssiaisenne… ja tulkaa jälestäpäin minun luokseni kertomaan pitäneenne ne… niin asia kenties sitten järjestyy… — En tahdo toimeenpanna tanssiaisia ilman teidän lupaanne… — Totta tosiaan, lapseni, tepä saatatte minut naurettavaan asemaan!…"

— Hän oli oikeassa, tuo miesparka! — sanoi Marc de Bray nauraen.

— Hän on hölmö!… — julisti markiisitar, joka ei hyväksynyt muita pappeja kuin jesuittoja.

Suuttuneena siitä, että näin arvosteltiin hänen vanhaa, rakastettua apottiaan, Coryse huudahti:

— Hänkö hölmö!… Ei ikinä tässä maailmassa! Eihän hänen tehtävänsä ole yllyttää Pont-sur-Sarthen asukkaita hyppelemään, vai mitä luulette?… Ja kääntyen rouva de Givryn puoleen hän kysyi:

— Mutta Luce, on olemassa muuan seikka, jota en ensinkään ymmärrä… Sinä käyt yhtäpäätä tanssiaisissa… Sinähän et teekään muuta!… Luulin, että olit saanut luvan siihen?…

— Mutta olenhan minä saanutkin…

— No, mitä kummia?…

— Sitähän minä juuri sanoinkin apotti Châtelille… "Mutta miksi te siis sallitte minun käydä tanssiaisissa?…" ja hän vastasi minulle: "Lapseni, sehän on vallan toista… Tanssiaiset ovat sellainen tilaisuus, missä ihminen on alttiimpi kiusauksille kuin muulloin…"

— Eihän!… virkkoi Untuva miettiväisenä.

— … Mutta pitäessänne kodissanne tanssiaisia, te kiihoitatte ja ikäänkuin helpotatte kiusausta… te olette tavallanne rikostoveri ja vastuunalainen… Kun te sitävastoin itse menette tanssiaisiin, niin minä voin aivan luottavaisesti sallia sen ollen varma siitä, että te ette ole kenellekään muulle kiusauksena, vielä vähemmin teette itse syntiä… Mikä sinua naurattaa? — jatkoi rouva de Givry kääntyen Marcin puoleen, joka vääntelehti tuolissaan. — Mutta minä olin aivan kauhuissani!… Kutsukirjeet olivat lähetetyt… Oli vain kaksi päivää jäljellä!… Palasin kotiin ja ilmoitin Hubertille ja äidille, että me emme voikaan pitää tanssiaisia, koska apotti Châtel ei ole antanut minulle lupaa…

— He kai aivan tyrmistyivät?… — kysyi Coryse myöskin nauraen.

— Oi, älä kysykään!… Äiti sanoi, että minä olin hullu puhuessani siitä apotille… Hubert puolestaan oli raivostunut!… Hän huusi minulle: "Olkoon sitten niin!… älkäämme pitäkö näitä tanssiaisia… Mutta, koska kerran suruaika on ohitse, enkä minä salli, että me otamme vastaan kohteliaisuudenosoituksia maksamatta niitä takaisin, niin me emme myöskään tästä lähtien käy missään… kuuletteko… emme missään!… Minulle se on yhdentekevää, sillä minä en pidä seuraelämästä!… mutta teille?…" Olin epätoivoissani!… Ja sitten hyvä Jumala sääli minua… Hän antoi minun keksiä mennä kelpo isä de Ragonin luokse:

— Vai niin! — virkkoi Coryse irvistäen.

— Ja isä de Ragon oli ihastuttava… Hän sanoi minulle, kun olin kertonut hänelle apotti Châtelin kiellon…

— Mainiota!… mumisi Untuva — Oliko se nyt olevinaan kielto!…

— Joka tapauksessa, kun olin siis hänelle selittänyt, minkä johdosta olin tullut kysymään häneltä neuvoa, vastasi hän: Mitä sanoo evankeliumi, lapseni?… Se sanoo, että vaimon on oltava miehellensä alamainen … Miehennehän tahtoo teitä pitämään nuo tanssiaiset… Pitäkää ne siis… Se on Jumalankin tahto…

Coryse kiivastui:

— Kylläpä sekin on keksintö, sekoittaa hyvä Jumala tuollaiseen!… Sanokaapa minulle, eikö teistäkin ole naurettavaa heittää sellaisia asioita hänen niskoilleen!…

— Olin innoissani… — jatkoi rouva de Givry — juoksin heti apotti Châtelin luokse… kertomaan hänelle että olin ripittäytynyt isä de Ragonille… ja saanut häneltä luvan… Hän kysyi silloin minulta: "Lapseni, oletteko te siis tyytyväinen isä de Ragoniin?" En uskaltanut liian selvästi ilmaista ihailuani isä de Ragonia kohtaan enkä sanoa, kuinka hyvää hänestä oikeastaan ajattelin… peläten loukkaavani apotti Châtelia… vaan vastasin vain "olen", koska en tahtonut valehdellakaan… Mutta silloin sanoi apotti: "No, palatkaa sitten hänen luokseen!… Olisin sanomattoman kiitollinen, jos sen tekisitte… sillä en tiedä ketään muuta, jonka ripit olisivat niin rutikuivat kuin teidän!…" Ajatelkaa!… Hän sanoi todellakin rutikuivat!…

— Hän on oppinut sen minulta!… huusi Coryse nauraen. — Apottiparka!… Hän on niin hyvä ja hullunkurinen!…

— Kuule, Luce… — neuvoi Marc de Bray. — Jos olet viisas, niin et liiaksi levitä tätä juttua…

— Miksi niin?… kysyi rouva de Givry viattomasti.

— Siksi, että ihmiset muuten nauravat sinulle… ja apotille… — lisäsi hän arvellen nuoren rouvan varmemmin vaikenevan pelosta vahingoittaa rippi-isäänsä kuin pelosta vahingoittaa itseään.

Markiisitar huudahti:

— Apotti Châtel on alhais-syntyinen!… Hän ei ymmärrä mitään!… Hän ei ole vähääkään hienotunteinen… tai tietoinen maailman vaatimuksista… ja Coryse on tietysti valinnut juuri hänet rippi-isäkseen…

— Apotti Châtel ei ole rippi-isäni… — vastasi Untuva — tai oikeastaan hän ei ole sitä enää…

— Milloin jätit hänet, jos saan luvan kysyä?…

— Noin kolme tai neljä vuotta sitten… kun minua ei enää pidetty silmällä, ja minä sain kulkea yksinäni Jeanin kanssa… melkein heti ensimmäisen ripilläkäyntini jälkeen…

— Ohhoh!… virkkoi rouva de Bray ällistyneenä huomatessaan tietävänsä niin vähän tyttärensä toimista. — Ja kuitenkin juoksette te yhtämittaa hänen luonaan… Mitä te siellä teette… ellei hän enää ole rippi-isänne?

— Hän on uskottuni… Pidän hänestä oikein paljon… Minusta hän on luotettava ja oikeudenmukainen… ja minä kerron hänelle pienet hommani… ne nimittäin, mitkä sopivat kerrottaviksi…

— Mutta, — kysyi markiisitar suuttuneena, — kelle te sitten nykyjään ripittäydytte?…

— En kellekään…

Ja äidin liikahtaessa hän jatkoi:

Tai kaikille, jos niin tahdotte?… Menen milloin toisen milloin toisen luo… Saint Marcieniin, Tuomiokirkkoon, Uuteen kappeliin, Notre-Dame-du-Lysiin… Toisin sanoen, minä kierrän kaikissa kirkoissa… Ja koska joka kirkossa on keskimäärin kolme pappia, niin kyllä niitä riittää!… Ripittäydyn noin kuudesti vuodessa… joten kestää kauan, ennenkuin pääsen loppuun, ja silloinhan voin alkaa taas alusta…

— Tyttöhän on hullu!… aivan hullu!… — sanoi markiisitar kärsivän näköisenä. — Hän juoksentelee sinne tänne… sen sijaan että valitsisi itselleen viisaan opastajan…

— " Opastajan! …" Kas, sitähän minä juuri tahdon välttää!… — selitti Untuva päättävästi. — Teen, mitä katson velvollisuudekseni… mutta teen sen oman pääni mukaan… On säädetty, että meidän tulee ripittäytyä… mutta tämä säädös ei sisällä sitä, että meidän tulisi perehdyttää elämäämme… tutustuttaa ajatuksiimme ja vikoihimme… ketään, joka tuntee meidät ja tapaa meitä kirkon ulkopuolellakin!… Minua inhoittaa, kun ihmiset sekoittavat ulkonaiset ja jumalalliset asiat… tällaiseksi sopaksi… Pidän sitä luonnottomana ja vastenmielisenä…

— Tuohan on mieletöntä!… — virkkoi markiisitar. — Silloinhan me emme voisi käyttää samaa lääkäriäkään useampia kertoja… ja meidän pitäisi välttää häntä muualla maailmassa…

— Se on aivan toista…

— Päinvastoin se on aivan sama asia… Toiselle me näytämme sielumme… toiselle ruumiimme… Ja se on vielä pahempaa!…

— Jopa nyt jotakin!… Minä puolestani, jos nyt olisi välttämätöntä näyttää jompikumpi, näyttäisin paljon mieluummin ruumiini kuin sieluni…

— Vaietkaa toki… — kirkui rouva de Bray, nousten ja levittäen kätensä tavalla, jonka hän oli oppinut lempinäytelmistään. — Vaietkaa toki!… Te olette kamala olento!… Tyttö vailla häveliäisyyttä!…

Coryse vastasi järkkymättömänä:

— Sitä en ole… vaikkakin minulle merkitsee toista tuo sana: häv… Ei… Se on hassua!… En voi koskaan pakottautua käyttämään tuota sanaa… Se on minusta ruma sana… Aioin vain sanoa, että luultavasti minä käsitän kainouden toisin kuin te…

— Vaietkaa toki!… Rukoilemalla rukoilen teitä vaikenemaan!…

Kun "rukoilemalla rukoileminen" houkutteli pilkallisen hymyn Marc-sedän hyville, vilpittömille kasvoille, suuntausi kälyn raivo häneen:

— Ah! naurakaa te vaan, minun puolestani!… Ah! Se sopii teille!… Tehän olettekin suureksi osaksi edesvastuussa Corysanden kielenkäytöstä ja tavoista!…

Ja kun Marc tapansa mukaan vaikeni, yltyi vain markiisittaren suuttumus:

— Niin juuri… Älkää kieltäkökään!… Te olette syypää siihen, että minun ponnistukseni tämän tytön suhteen kokonaan epäonnistuvat… Tiedänhän, että hänellä on huono luonne, mutta…

— Jätän teidät syömään aamiaistanne — sanoi rouva de Givry haluten poistua ennen kohtausta, jonka aavisti syntyvän.

Ja kääntyen arkana puolittain Coryseen päin, jolle hän — peläten rouva de Brayta — ei uskaltanut suoraan kohdistaa sanojaan, lisäsi hän lempeästi:

— Olen onneton… Minä kai olen syynä tähän… aloin puhua apotti Châtelista ja silloin… sen johdosta kai… puhe kääntyi tähän…

— Mitä vielä!… — vastasi Untuva nenäkkäästi luoden silmäyksen äitiinsä, — puhe kääntyy tähän aina… Sinä et ole suinkaan välttämätön!…

Hän aikoi poistua serkkunsa selän takana, mutta markiisitar kutsui hänet takaisin äänellä, jonka viha teki terävämmäksi kuin koskaan ennen:

— Jääkää!… Tahdon puhua kanssanne… Sanomatta sanaakaan palasi Untuva tuolinsa luokse.

— No?… kysyi rouva de Bray. — Minkä vastauksen saamme me antaa herttua d'Aubièresille?…

— Ette mitään… Vastaan hänelle itse… — virkkoi tyttönen rauhallisesti.

— Minäpä olen kuitenkin teidän äitinne… ja minulla on mielestäni täysi oikeus saada tietää, mitä te vastaatte?…

— Aivan niin… En voi suostua menemään naimisiin herra d'Aubièresin kanssa… ja olen siitä hyvin suruissani… sillä pidän hänestä sangen paljon…

— Mutta tuohan on järjetöntä!… Tällaista tilaisuutta ei toiste tarjoudu…

— Sanon vielä kerran, että menettelisin hyvin pahoin vastatessani myöntävästi vastoin parempaa tietoani… Olen miettinyt sitä… Päätökseni on horjumaton…

— Onko apotti Châtel pannut tuon sinun päähäsi?…

— Apotti Châtel, jolle ilmoitin, mitä itse olin ajatellut… hyväksyi sen, mutta hän ei ole pannut mitään minun päähäni… Päinvastoin… Hän neuvoi minua odottamaan, ennenkuin ottaisin ratkaisevan askeleen… Mutta sitten kerroin hänelle…

Markiisitar oli hetkisen seisonut mietteissään kuulematta tyttärensä puhetta. Äkkiä hän tehden tuollaisen hänelle ominaisen ihmeellisen kokokäännöksen muuttui korkealentoiseksi ja helläksi:

— Corysande!… Armas tyttäreni!… Sinä olet ainokaiseni tässä maailmassa!… Sinä olet ainoa rakkauteni!… ainoa iloni!… Olen elänyt vain sinua varten!… Siitä hetkestä, jolloin sinä synnyit, en ole koskaan ajatellut mitään muuta!…

Vaikkakin Untuva oli sangen tottunut äitinsä lyyrillisiin vaihdoksiin, yllättyi hän kuitenkin aina hieman tästä suuresta julkeudesta, joka vasten hänen tahtoaan saattoi hänet ymmälle ja tuntui hänestä niin naurettavalta. Hän kuunteli suu puoliavoinna, silmät välkkyen ja ohimot tykyttäen hillittyä naurunhalua. Hän painoi päänsä alas peläten räjähtävänsä nähdessään markiisin ällistyksen ja Marc-sedän ilvehtivät kasvot, eikä vastannut mitään.

Markiisitar jatkoi:

— Sinä olet aina ollut syvästi kiittämätön, tiedän sen — enkä minä koeta sinua muuttaa… En siis toivo, että tekisit, mitä teet, minun tai kenenkään muunkaan takia… mutta omaa parastasi katsoen rukoilen sinua harkitsemaan asiaa… olemaan tekemättä kevytmielisesti tätä päätöstä…

— En missään tapauksessa tee kevytmielistä päätöstä — sanoi Untuva vakavasti.

— Sinähän teet sen neuvottelematta kenenkään kanssa…

— Enpä suinkaan… Ja kaikki, joilta olen pyytänyt neuvoa, ovat vastanneet, että… tällä kertaa… on minun noudatettava vain omaa mieltäni…

Markiisitar risti kätensä ja pyysi traagillisella äänellä:

— Vannotan sinua viimeisen kerran odottamaan, ennenkuin annat vastauksesi… keskustelemaan sitä ennen jonkun valistuneen henkilön kanssa…

Ja kuin ohimennen hän jatkoi:

— Esimerkiksi isä de Ragonin!…

— Loiskis!… Siinä me nyt olemme!… — virkkoi Coryse puolittain nauraen, puolittain harmissaan. — Luuletko hänen nytkin keksivän jonkin ylevän ratkaisun — kuten Lucen tanssiaisiin?…

— Pitääkö minun ryömiä polvillani sinun edessäsi…

— Ei, kiitos… Se ei ole tarpeen!… Voi, hyvä Jumala!… Ei kannata pitää tuollaista meteliä sen tähden… Menen tapaamaan isä de Ragonia, jos niin tahdot!… Se on minusta yhdentekevää!… Lucen ja hyvän Jumalan väliset asiat olivat vain kovin paljon helpommat hänen järjestää kuin minun ja herra d'Aubièresin!…

— Lupaatko minulle, että menet vielä tänään isä de Ragonin puheille?…

— Lupaan…

— Ja kuuntelet hänen neuvojaan?…

— Kuuntelen mielelläni… mutta eri asia on, seuraanko niitä…

— Mitä sinä sanoit hänelle eilen illalla?…

— Kenelle?…

— Herra d'Aubièresille…

— Sanoin hänelle totuuden… Että pidän hänestä paljon… mutta en siten, että haluaisin tulla hänen vaimokseen… Että joka tapauksessa tahtoisin miettiä… harkita asiaa…

— Entä hän sitten?…

— Mitä, hänkö?

— Niin, mitä hän sanoi sinulle?…

— Hän, hän suuteli minua… Sepä vasta oli epämiellyttävää!…

— Se johtui siitä, että se oli ensimmäinen kerta… ja sinä säikähdyit…

— Minäkö!… En minä säikähtynyt vähääkään… Se tuntui vain niin kamalalta, siinä kaikki!… Ja osoittaahan sekin, että minä uskalsin sen sanoa hänelle, etten minä ollut säikähtynyt, vai kuinka…

— Voi! sanoitko sen hänelle?…

— Aubières-parka! mutisi Marc-setä nauraen. Palvelija ilmoitti:

— Rouva markiisitar, pöytä on katettu…

Heti aamiaisen jälkeen, Corysen tarjotessa kahvia, pujahti rouva de Bray salakähmää ulos kirjastosta.

— Kas!… — sanoi tyttönen huomatessaan tämän paon. — Hän menee nyt valmistamaan isä de Ragonia!… mutta se ei hyödytä mitään!… Ensi silmäykseltä… tunsin vastenmielisyyttä isä de Ragonia kohtaan… Hänellä on niin viekas naama… ja hän hymyileekin kuin vanha kiemailija, joka ei tahdo näyttää mustia hampaitaan…

Markiisi, joka aina oli hyväntahtoinen, huomautti:

— Ei saa tuntea vastenmielisyyttä ketään kohtaan ilman tiettyä syytä…

— Mutta tiedänhän minä syyni…

— Tiedätkö?… Mikä se sitten on?…

— Se, että minä en kunnioita häntä…

Marc-setä ja herra de Bray purskahtivat nauramaan. Untuvan tapa ilmaista, että hän "ei kunnioittanut" tätä hyvin viisasta ja kaikkivaltiasta miestä, joka ohjasi kaikkia naisia ja useimpia miehiäkin Pont-sur-Sarthessa, tuntui heistä sanomattoman koomilliselta.

Tyttönen punastui:

— Te teette pilaa minusta… — hän sanoi — näenhän sen heti!… "Kunnioittaa" kuuluu naurettavalta! vanhanaikaiselta!… Se on korskeilevaa!… Mutta minä en tiedä toista sanaa, mikä ilmaisisi minun ajatukseni…

Herra de Bray puolusteli:

— Ei kukaan, pikku Untuvani… suinkaan tee pilaa sinusta!… Mutta, nyt kun olemme yksinämme… niin sinä kai sanot, mitä apotti Châtel kertoi sinulle?… sanothan?…

— Itsehän minä pikemmin kerroin hänelle jotain…

— Mitä sitten?…

— No… eilisillan jutun…

— Kosimisenko?…

— Ei… vaan herra d'Aubièresin suutelemisen…

— Ah!… Mainiota!… Kerrassaan mainiota!… En tiennyt sinun nimittävän sitä jutuksi …

— Hyvänen aika!… Sehän oli hyvin tärkeätä minulle!… sillä juuri silloin kun herra d'Aubières teki sen… olin minä miltei aikeissa vastata "tahdon"… olin aivan tekemäisilläni sen!… Oi, hetki vain!… Kaikki meni myttyyn!…

— Mutta miksi?…

— Siksi tietenkin, että se oli minusta niin hirvittävää, sanoinhan sen!… Ja koska minun mielestäni vaimon on alistuttava miehensä suudeltavaksi, milloin tätä vain haluttaa… niin en voinut suostua sellaiseen… En mitenkään… se oli mahdotonta!…

— Siitäkö sinä puhuit apotille?… — kysyi Marc, jota juttu huvitti suuresti.

— Juuri siitä!…

— Ja missä muodossa sinä esitit asian?…

— Sanoin hänelle: "Herra apotti… herra d'Aubières pyytää kättäni, j.n.e…. Kotiväkeni tahtoo, että annan myöntävän vastauksen…"

— Pyydän anteeksi… — keskeytti herra de Bray hänet vilkkaasti — En minä ole koskaan tahtonut…

— Kyllä hän ymmärsi, etten minä tarkoittanut sinua!… hän tietää kenestä puhun sanoessani "kotiväki"… No, minä pyysin siis hänen neuvoaan, ja hän vastasi minulle: "Rakas tyttöseni, koska kerran teidän vanhempanne toivovat tätä avioliittoa, niin teidän on siis vain tutkisteltava omaa sydäntänne ja mieltänne… ne neuvovat teille, mitä teidän on vastattava, paljon paremmin kuin minä…" Minä sanoin: "Minun mieleni vastaa heti 'tahdon'… ja sydämeni laita on miltei sama… mutta katsokaa!… Herra d'Aubières suuteli minua puitten alla… puutarhassa… eilen illalla…" Ja sitten minä tahdoin selittää parhaani mukaan, minkä vaikutuksen se teki minuun… mutta apotti Châtel keskeytti minut heti alussa… "Riittää jo, lapseni!… riittää jo… ei ole tarpeen minun tietää enempää…" Miksi sinä naurat, Marc-setä?…

— Siksi, että sinä olet hassu kertoessasi siitä apottiparalle… jolle tuollaiset jutut eivät sovellu…

— Mutta hänhän päinvastoin on olemassa vain sitä varten!… Ja minä tahdoin ehdottomasti saada selittää hänelle, miten kummallinen se tunne oli, joka valtasi minut sinä hetkenä…

— Voi, tahdoitko sinä siis ehdottomasti kertoa hänelle?…

— Tahdoin… Sanoin hänelle, etten milloinkaan ollut kokenut mitään sellaista… en edes uudenvuodenpäivänä… jolloin minä kuitenkin suutelen aika iljettäviä ihmisiä…

— Minkä ihmeen takia sinä sanoit apotti Châtelille suutelevasi iljettäviä ihmisiä uudenvuodenpäivänä?… — kysyi herra de Bray hämmästyneenä.

— Koska se on totta!… Ensiksikin rouva de Clairvillea… joka aina suutelee minua suoraan kostean harsonsa lävitse… entä serkku La Balue sitten!… Sanopa, onko hän sinusta maukas, tuo La Balue!… Hänellä tosin ei ole märkää harsoa, mutta hän kuolaa… ja se on vielä pahempaa!… No, kaikesta huolimatta luulen kuitenkin pitäväni enemmän siitä kuin herra d'Aubièresin suudelmasta eilen illalla.

— Puhutko tosissasi?…

— Tosissaniko?… Ihan tosissani!… Jos luulet minun tahtovan laskea leikkiä, niin erehdyt ihanasti!… Minua ei hitustakaan haluta tällä kertaa!…

Ja hän kysyi äkkiä:

— Mitä kello on?…

— Kaksi…

— Mitä!… Nytkö jo!… Minun täytyy juosta, lupasinhan tavata isä de Ragonia!…

— Ehdit vielä hyvästi!… En luule hänen olevan rippituolissaan ennen kello neljää.

— Mutta minäpä en menekään hänen rippituoliinsa!… Pyydän keskustelua vastaanottohuoneessa… Hänen rippituoliinsa pyrkiessäni saisin odottaa iankaikkisesti… Kello neljähän on juuri kaikkien noiden vihkivesisammakoiden luvattu aika…

Hui, hai!…

Hän lähti pitkin harppauksin kirjastosta, ja he kuulivat hänen kutsuvan kirkkaalla äänellään ukko Jeania.

Marc-setä, joka oli taas käynyt vakavaksi, sanoi veljelleen:

— Saatpa nähdä… kun Untuva kerran menee naimisiin Aubièresin tai jonkun toisen kanssa… miten kamalasti me vielä tulemme häntä kaipaamaan!…

V.

Kun Untuva saapui jesuiittaintalolle, läheni kello jo kolmea. Rajuilma oli tulossa, taivas synkkeni, ja ilma kävi painostavaksi.

— Jää sinä vain puutarhaan… — hän sanoi ukko Jeanille, joka astui vastaanottohuoneeseen katsoen ympärilleen epäluuloisin silmäyksin, — siellä sinun on hauskempi odottaa…

Jean vastasi vitkastellen:

— Mutta jos rupeaa satamaan?…

— No, tule sisälle, jos rupeaa satamaan… mutta miksi sinä kävelet noin?… Luulisi, että pelkäät sudenkuoppia…

— En minä pelkää… mutta en tunne olevani oikealla paikallani täällä… On aivan kuin seinät kuuntelisivat puhettamme… Selkäpiitäni karmii… Entä tämä saakelin lattia sitten!…

— Mainiota!… Kiroilehan hieman!… Se kaikuu niin hauskalta tässä talossa…

— Tällä lattialla ei mies voi pysyä pystyssä!… Ohhoh!… Pääsin kuin pääsinkin matolle!…

— Herranen aika!… Sinähän käyt kuin luistimilla!…

Untuva työnsi ulos vanhan palvelijan, joka ihan hämmentyi liukkaalla parketilla pienten, neliskulmaisten, sinne tänne siroitettujen mattopahasten keskellä, ja huusi nauraen hänen jälkeensä:

— Kas niin…! Laputa nyt tiehesi!… Muuten saat vielä aikaan onnettomuuden!…

Jeanin poistuttua alkoi Untuva kävellä edestakaisin vastaanottohuoneessa, jossa hän nyt seisoi ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut ennen käynyt Pont-sur-Sarthen jesuittain uudessa komeassa asunnossa muualla kuin kappelissa, minne äiti oli puoliväkisin vienyt hänet mukanaan johonkin hienoon iltarukoukseen. Rouva de Bray oli sitä mieltä — eikä muuten siinä erehtynytkään — että vaikkakin jokaiselle oli eduksi usein nähdä jesuiittoja, niin oli kuitenkin hänelle vielä edullisempaa usein tulla nähdyksi heidän seurassaan. Koko ylhäinen seurapiiri — nuoriso mukaan luettuna — tungeskeli näissä rukoushetkissä, joissa ne hienoston herroista ja naisista, joilla oli kaunis ääni, esittivät laulua, ja jesuiitta-isien kappelin tribuuni oli nähnyt monen avioliiton alkuvaiheet ja useiden rakkaussuhteiden kehittymisen.

Coryse oli alussa ollut hyvin tyytymätön ollessaan pakotettu käymään tällaisissa ikävissä tilaisuuksissa, joita hän sitäpaitsi piti sangen epäpyhinä, mutta vähitellen olivat nuo hänen silmäinsä edessä punoutuvat pikku juonet alkaneet häntä huvittaa. Hän huomasi heti tuon käynnissä olevan sekä hengellisen että maailmallisen kilpailun. Hän tiesi, että sitä isää, joka oli eniten "kysytty", muut isät kadehtivat harmissaan hänen menestyksestään; ja että se ja se hieno ja varakas katumuksentekijätär pääsi mihin aikaan hyvänsä rippituoliin, joka oli vain määrättyinä tunteina avoinna vaatimattomammille syntisille.

Ja odottaessaan isä de Ragonia — suosituinta hienonmaailman isää —, joka mielellään odotutti itseään, Untuva vertasi tätä suurta, hymyilevää palatsia, jonka englantilainen mukavuus oli kätketty rakastettavan ja itsetietoisen vakavuuden taakse, siihen synkkään ja likaiseen taloon, mihin kirkkoherra kolmine apulaisineen oli ahdettu. Hän ajatteli lapsen teräväjärkisyydellä, että joskin Pont-sur-Sarthen "hienoon maailmaan" kuuluvat ihmiset tunsivat hyvästi tien tänne, niin köyhät tunsivat varmasti vielä paremmin tien tuohon toiseen paikkaan. Hänestä tuntui siltä kuin ne suuret summat, mitkä tänne kertyivät testamenttien, lahjojen ja keräysten muodossa, eivät koskaan jättäisi tätä rakennusta, kun sitävastoin nuo suurella vaivalla kootut vähäiset almut vain valuisivat tuon pienen, harmaan talon lävitse siellä alhaalla…

Untuva halveksi vaistomaisesti ihmisiä, jotka "panivat kirstun pohjaan". Tuo sana kartuttaa, jota hän kuuli lausuttavan ympärillään maaseudulle ominaisella kunnioituksella, oli hänestä inhoittava ja vastenmielinen, ja hän tuumi, että tässä uudenuutukaisessa talossa luultavasti kartutettiin paljon ja lahjoitettiin pois hyvin vähän, ainakin köyhille. Hän katseli harppaillessaan edestakaisin vastaanottohuoneessa valkoisen muurin aukkoja, ja hänestä ne muistuttivat pankin kassaluukkuja. Ja jesuiitat, jotka tavantakaa nopeasti kulkivat liukuvin ja arvokkain askelin pitkän huoneen poikki näyttivät hänestä pikemmin kauppapalvelijoita kuin hengenmiehiltä. Tässä luostarissa kaikki puhui hänelle maailmasta eikä mikään Jumalasta.

Jonkun ajan kuluttua tuli Coryse kärsimättömäksi.

— Tämäpä nyt on!… Enhän minä voi odottaa ikuisesti!… Kello on kohta neljä!… Minun on mentävä kouluun!…

Hän astui ikkunan luo ja näki Jeanin nukahtaneen eräälle puutarhapenkille. Vanha kuski oli ensiksi istunut kunnollisesti suorana kuin muinoin pukillaan, nyt hän painostavan ilman vaikutuksesta vaipui hiljaa kokoon jalat ojennettuina ja pää nuokkuen. Ja isät, jotka aika-ajoin kulkivat ohitse matkalla kappeliin, käänsivät ihmetellen terävät ja hieman hermostunee kasvonsa tuota vanhaa miestä kohden, joka nukkui penkillä juopuneen asennossa. Heidän mykkä harminsa huvitti suunnattomasti tyttöä, eikä hän enää ollut ensinkään ikävissään, kun samalla kertaa kuivahko ja lempeä ääni hänen takaansa sai hänet kääntämään päänsä.

— Tekö siellä olettekin, lapseni?… Mutta minä en voi nyt ottaa teitä vastaan…

— Niinkö!… — sanoi Untuva. — Luulin äitini kysyneen, voisinko tulla?…

Ja kääntyen ovelle päin lisäsi hän rakastettavasti ja ikäänkuin keventyneenä:

— Mutta ellei se sovi teille, niin minä poistun… Isä de Ragon pysähdytti hänet kädenliikkeellä:

— En voi ottaa teitä vastaan täällä…

— Pyydän anteeksi, äitini…

— Niin… rouva äitinne tietää minun joskus keskustelleen hänen kanssaan vastaanottohuoneessa… Mutta vaikkakin se sallittiin hänelle… poikkeustapauksissa… niin se ei ole sallittu teille…

Kun tyttönen ei vastannut mitään, jatkoi hän entisellä selvällä ja vaaleakaikuisella äänellään:

— Rouva äitinne sanoi minulle, lapseni… että te haluaisitte neuvotella kanssani eräästä sangen tärkeästä kysymyksestä…

— Oi!… Niin tahdonkin!… Tai oikeastaan… hän sitä tahtoo…

— No niin… Olen kuuleva teitä heti rippituolissani…

— Mutta… — vastusti Untuva. — En minä tullut ripittäytymään…

— Vähät siitä!… Rippilapseni odottavat jo minua… En voi enää viivytellä…

Coryse säikähtyi tietäen saavansa odottaa tuntikaupalla tuossa uudessa, hirvittävän uudessa kappelissa, missä loistavat kultaukset kirkuivat lehväköynnösten räikeää vihreyttä vastaan, kappelissa, missä silmä ei voinut levätä ainoassakaan lempeässä tai rauhallisessa näyssä; missä ihmisen oli mahdoton vaipua hartauteen tai rukoilla kuiskinan ja kahinan keskessä. Ja pelko auttoi häntä keksimään keinon, joka saattaisi päästää hänet pälkähästä.

— Vai niin!… Hyvä on!… Odotan siis kappelissa!… Oi! siellä on niin hauska odottaa… Kaikki naiset puhuvat niin äänekkäästi!…

Arvattavasti ei isä de Ragon ollut varsin halukas luovuttamaan Untuvan pilkallisille korville tuon "vihkivesi-sammakoiden" joukon tunnustuksia, kuten tyttö oli heitä sangen epäkunnioittavasti nimittänyt, sillä äkkiä hän muutti mieltään sanoen, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut:

— Samapa se… Voin kuulla teitä täällä… koska te nähtävästi toivotte sitä…

Ja muuttaen äänensä hän jatkoi raukeasti ja hiljaa:

— Kuulen teitä, tyttäreni… Mitä teillä on sanottava?…

Coryse vastasi päättävästi:

— Minullako?… Ei niin mitään!… Luulin, että te sanoisitte minulle jotakin?…

Isä de Ragon, joka oli tottuneempi puolusteluun kuin hyökkäykseen, epäröi hetkisen, mutta alistui sitten tähän äänilajiin:

— Rouva äitinne on ilmoittanut minulle Aubièresin herttuan pyytävän teidän kättänne… ja teidän nähtävästi suhtautuvan hänen kosintaansa… joskaan ei kielteisesti… niin kuitenkin…

— Oi! voitte varsin hyvin sanoa kielteisesti!…

Jesuiitta ei ollut koskaan lausunut Untuvalle tämän seuratessa rouva de Brayta muuta kuin joitakin jokapäiväisiä tervehdyssanoja, joihin tyttö puolestaan oli vastannut joko yksitavuisesti tai vaikenemalla. Hän ällistyi sentähden hieman tästä vapaasta kielenkäytöstä, johon hänen tavalliset vieraansa eivät olleet häntä totuttaneet.

Syntyi hetken hiljaisuus.

— Entä sitten?… kysyi Untuva suorasukaisesti.

— Niin — jatkoi isä de Ragon, jota tämä asiallinen kysely hämmensi — yllämainittu kosinta… joka imartelisi jokaista nuorta tyttöä, on teille, ei ainoastaan mairitteleva, vaan myöskin odottamaton… Teillä ei ole omaisuutta…

— Tiedän sen!…

— Aubièresin herttua arvelee, että vaikkakaan hän ei ole rikas, hänellä kuitenkin on riittävästi kahdelle… Hän osoittaa… pyytäessään kättänne… kaunista epäitsekkyyttä…

— Tiedän senkin!… ja olen herra d'Aubièresille hyvin kiitollinen… Pidänkin muuten hänestä oikein paljon…

— Pidättekö siis hänestä?…

— Kaikesta sydämestäni… Hän on ehdottomasti meillä kävijöistä se, josta pidän eniten…

— Mutta siinä tapauksessa en voi käsittää…

— Mitä ihmettä, ettekö te voi käsittää sitä?… Ja minusta se on päivänselvää!… Minä pidän herra d'Aubièresta samoin kuin pidän rouva de Jarvillesta, esimerkiksi… tai apotti Châtelista… Pidän heistä pitääkseni… enkä mennäkseni naimisiin, tuhat tulimmaista!…

— Lapseni, huomaan, että te ette tiedä, mitä avioliitto on…

— Niin, kyllä onkin totta, etten sitä tiedä!… Mutta voinhan toki kuvitella, mitä se on… Ainahan ihminen kuvittelee jos jotakin, eikö totta?… Ja minä tahdon… mennessäni naimisiin… rakastaa tulevaa miestäni toisin kuin nyt rakastan herra d'Aubièresia ja apotti Châtelia… ja niin edespäin!…

— Niin… Te olette hieman tuntehikas… kuten kaikki nuoret tytöt…

— Minäkö?… — huudahti Untuva harmistuneena, — minä en ole pennin edestä tuntehikas!…

Hän mietti hetkisen ja oikaisi äskeisen lausuntonsa vasten tahtoaan hieman hämmentyneenä:

— Paitsi kenties silloin, jos on kysymys kukkasista… ja taivaasta… ja puroista… On totta, että minä niin mielelläni paneudun pitkäkseni maahan ja uneksin katsellen kaikkea tuota… Mutta vaikkakin otaksuisimme, että minä siis olen tuntehikas mitä luontoon tulee… ja eläimiinkin, jos niin tahdotte… niin ihmisten suhteen?… oh! pahuus olkoon… minä en missään tapauksessa ole tuntehikas!…

Perinjuurin hämmästyneenä tällaisesta puheesta isä de Ragon kysyi, hymyillen hyväntahtoisen halveksivasti ohuilla ja nyrpistyneillä huulillaan:

— Kuka on teitä oikeastaan kasvattanut, rakas lapseni?…

Tyttö vastasi olematta huomaavinaan pistosta:

— Nykyjään isä ja Marc-setä kasvattavat minua… Aikaisemmin se oli setä ja täti de Launayn huolena…

Ja jesuiitan haeskellessa nimeä muististaan toistaen itsekseen: "de Launay"?… lisäsi Untuva nauraen:

— Oi, teidän ei kannata vaivata päätänne!… He eivät käy teidän luonanne!… He eivät ole sellaista väkeä!… He ovat kaksi rauhallista ja yksinkertaista vanhusta… jotka elävät syrjässä… käyden vain kirkossaan!… Mutta suokaa anteeksi… Te sanoitte… silloin kun minä katkaisin puheenne… että minä olin tuntehikas… Sen tähdenhän minä juuri keskeytinkin teidät…

— Aioin vain sanoa teille, että kaikki nuoret tytöt muodostavat itselleen jonkinlaisen ihanteen… ihanteen, jota he yrittävät sovelluttaa joka paikkaan… ja jota he eivät tapaa milloinkaan elävässä elämässä…

— Minulla ei ole mitään ihannetta…

— Se on hyvä, oikein hyvä!… sillä silloin te voitte harkita vapaasti ja täysin kylmäjärkisesti kaunista tulevaisuutta, joka avautuu teille, jos menette naimisiin d'Aubièresin herttuan kanssa…

— Kaunista tulevaisuutta?… Kaikkea vielä?… Minähän en koskaan ole tahtonut sotilasta!… Niin juuri… En siedä sotilaita!… Tarkoitan tietysti upseereja… sillä jos on sotamies, niin eihän se ole kenenkään oma vika!… Minä päinvastoin säälin heitä niin!… ja rakastan heitä!… En voi kohdata heitä helteisinä päivinä haluamatta pyytää heitä sisälle juomaan jotakin…

Isä de Ragon tarkasteli Untuvaa ihmetellen ja ajatteli, että rouva de Bray oli aivan oikeassa sanoessaan, ettei tyttö ollut sellainen "kuin muut ihmiset". Hän jatkoi yhä kylmemmin ja täsmällisemmin:

— Totta tosiaan, lapseni, teidän puheenne on hyvin merkillistä!…

Coryse selitti aivan sievästi ja vilpittömästi: — Niin… tiedän sen kyllä!… Te olette ihan oikeassa… Mutta minä en voi sitä estää!… Se on aivan vaistomaista!… Pyydän teiltä anteeksi… Ymmärrän varsin hyvästi, että se loukkaa teitä… Se loukkaa apotti Châteliakin… joten on aivan luonnollista, ettei se miellytä teitä…

Ja katsoen jesuiitaan hän päätti puheensa:

— Se johtuu siitä, että te olette maailmanmies!… kun minä sitävastoin…

— Kas niin, — sanoi jesuiitta, jota alkoi vasten tahtoaan naurattaa. — Oletteko siis taipuvainen, lapseni, harkitsemaan asiaa, ennenkuin vastaatte kieltävästi tähän kosintaan?… kuulemaan minun neuvojani?…

— Harkitseminen on aivan hyödytöntä!… ensinnäkin sentähden, että minä aina nukahdan harkitessani jotakin… ja toiseksi, koska asianlaita on se, että kuta enemmän minä harkitsen, sitä varmemmin minä vastaan kieltävästi… Ei siis kannata panna minua harkitsemaan asiaa… Ja mitä teidän neuvojenne seuraamiseen tulee, niin… haluatteko, että puhun suuni puhtaaksi…

— Haluan… puhukaa vain suoraan?

— No niin, en oikeastaan tiedä, minkä tähden minun pitäisi seurata teidän neuvojanne?… Te ette tunne minua… Te olette nähnyt minua hyvin harvoin… koko minun olentoni on luultavasti teille hirvittävästi vastenmielinen…

Ja huomatessaan jesuiitan yrittävän tehdä kieltävän liikkeen jatkoi hän:

— Niin juuri!… Tiedänhän sen erinomaisen hyvin!… Minä en miellytä teitä, eikä teillä ole mitään syytä tuntea harrastusta minun asioihini… Mitä te minulle sanotte, sen sanotte aivan yksinkertaisesti sentähden, että äitini on pyytänyt teitä sanomaan ne sanat…

— Puhun vakaumukseni mukaan…

— Olkoonpa niinkin… mutta vakaumuksenne perustuu äitini selityksiin, ja hän on sanonut teille, että koska minä olen köyhä, niin en voi odottaa pääseväni hyviin naimisiin… ja että tämä nyt kyseessäoleva avioliittotarjous on loistava… jonka johdosta, edellyttäen etten minä ole rikas, te neuvotte minua menemään naimisiin sellaisen herran kanssa, jota en voi rakastaa tai ainakaan en voi rakastaa niin, kuin minä tahtoisin rakastaa tulevaa elämänkumppaniani…

— Lapseni, te erehdytte… Neuvon teitä menemään Aubièresin herttualle vain sen tähden, että hän on hyvin arvossapidetty ja ylhäissyntyinen… sekä myöskin erinomaisen hyväsydäminen mies… Antaisin saman neuvon, vaikka te olisitte hyvin rikaskin…

— Kaikkea vielä!… Ei tässä maailmassa!… Ensinnäkin, jos minä olisin hyvin rikas, te… sen sijaan, että pakottaisitte minut ottamaan herra d'Aubièresin, niin säästäisitte minut…

Hänen pysähtyessään kysyi isä de Ragon:

— Kenelle minä säästäisin teidät?…

— Jollekin entiselle oppilaallenne, joka olisi joutunut rahapulaan… tai pelannut… tai muuta sellaista… Niin!… Siitä alkaen kuin olen ruvennut kiinnittämään huomiota ympäristööni… olen nähnyt sen aina olevan tapana tässä kaupungissa… ja olen iloinnut siitä, ettei minulla ole ollut rahoja!… Oi!… Te osaatte kyllä auttaa omianne!… Te ette ole huonoja ystäviä!…

Peläten puhuneensa liikaa kohotti Untuva katseensa miltei arasti jesuiitan puoleen. Mutta hienot, vakavat kasvot olivatkin heltyneet.

— No niin — sanoi hän katsellen tyttöstä sangen mieltyneesti. Ellen erehdy, pystytte juuri te parhaiten panemaan arvoa sellaisille ihmisille, jotka eivät ole "huonoja ystäviä", kuten te sanotte… Luulisinpa teidän ihailevan niitä, jotka auttavat toisia?…

— Pidänkin heistä, jos he ovat yksilöitä, mutta en, jos on kysymys yhdistyksistä…

Isä de Ragon jäi sanattomana katselemaan Untuvaa.

Koko Pont-sur-Sarthessa oleskelunsa aikana oli tämä kuusitoistavuotias koulutyttö ensimmäinen hänen kohtaamansa "ajatteleva" olento.

Huomatessaan tyttösen, joka piti hänen vaikenemistaan lähtömerkkinä, aikovan poistua hän kysyi:

— Te olette varmaankin lukenut paljon?…

— En ole… paljoakaan…

— Siinä tapauksessa olette te paljon ajatellut vakavia asioita.

— Toisinaan… hevosen selässä… Etenkin ratsastaessani minä tuumin sellaisia… Silloin en voi nukahtaa mietteisiini… Ja sentähden minä käytän tilaisuutta miettiäkseni… mutta vain vaistomaisesti…

— Ja… onko siis näiden mietteiden tuloksena vastenmielisyys veljeskuntaamme kohtaan?…

— Tavallaan!… Se ei minusta ensinkään tee minkään veljeskunnan vaikutusta… ainakaan ei hengellisen veljeskunnan… Dominikaaneja, maristeja, kapusiineja, oratooriomunkkeja j.n.e., j.n.e., kutsuisin minä veljeskunniksi… sillä he syventyvät Jumalaan, he saarnaavat, he tekevät vain sellaista, mikä minusta onkin hengenmiesten tehtävä… Te puolestanne olette aivankuin jonkinlainen yhdistys… Te harrastatte avioliittoja, politiikkaa, vähän kaikkea… Sanalla sanoen… minä pelkään teitä!… Ja kuitenkaan en minä, Jumala tietäköön, ole arimpia…

— Vakuutan teille, lapseni, että me työskentelemme vain ihmiskunnan onneksi ja autuudeksi…

— Sen onneksi… maan päällä, myönnän mielelläni!… Mutta autuudeksi?… En usko teidän siitä paljoakaan välittävän… Ja mitä sitten teidän ihmiskuntaanne tulee, niin se rajoittuu vain hienoon maailmaan… Aivan samoin kuin äitinikin ihmiskunta… Tunnen tuon!…

— Huomaan teillä olevan vahvat ennakkoluulot meitä vastaan… Mutta te olette väärässä, lapseni…

— Oi!… vakuutti Untuva kohteliaasti — yhtäpaljon vastustan vapaamuurarejakin, esimerkiksi… Vihaan ylipäänsä kaikkia, jotka liittoutuvat voittaakseen eristäytyneet…

— Tuollainen viha voi viedä pitkälle…

— Niin voikin!… Kas, kun minä ollessani hyvin pieni… kävin hoitajani kanssa ostoksilla, ja kuulin sivukatujen pikkukauppias-parkojen valittelevan… niin, miltei itkevän, kertoessaan, että suurten kauppapuotien ilmestyttyä Benediktiinienkadulle ja Carnot'n torille heidän liikkeensä eivät enää menestyneet… näin, miten vähitellen sulettiin yhä useampia entisiä kauppoja… kuulin puhuttavan tämän ja tuon kauppiaan vararikosta… niin minä olin aivan raivoissani noille suunnattomille kauppahuoneille, jotka murskasivat kaikki pienet liikkeet… ja monena iltana rukoillessani minä huusin kaikin voimin Jumalaa, että hän päättäisi kerrankin hävittää yöllä kaiken tuon…

— Mutta sehän oli hirvittävä ajatus…

— Mahdollisesti!… En puolustakaan sitä!… Mutta joka tapauksessa ajattelin niin!… En tietystikään kertonut sitä Albert-sedälle ja Mathilda-tädille… se ei kuulunut heihin… Ei mitenkään!… Enhän minä sitäpaitsi siihen aikaan milloinkaan ilmaissut ajatuksiani kenellekään…

— Tuskinpa te teette sitä nytkään, vai kuinka?…

— Oi! kyllä!… Nyt minä voin kertoa tuollaiset asiat apotti Châtelille ja Marc-sedälle…

— Ah! tosiaankin!… virkkoi jesuiitta hymyillen väkinäisesti. — Herra de Brayhan on sosialisti… tai on ainakin esiintynyt sellaisena viime vaaleissa?…

— Se ei ole totta… — sanoi Untuva jyrkästi, hän ei sietänyt sitä, että ihmiset arvostelivat Marc-setää. — Te sotkette!… Herra de Bray ei ole, vaikkakin hän on sosialisti, kuten te sitä nimitätte… koettanut sen avulla tulla valituksi… Hän esiintyi ilman päällekirjoitusta…

— Ja epäonnistui…

Niissä vaaleissa oli juuri "isien" suosikki tullut valituksi. Untuva vastasi kiukustuneena:

— Niinpä niinkin… Valituksi tulemiseen tarvitaan paljon rahaa…

Sitten hän nousi seisomaan odottamatta jesuiitan lopettamismerkkiä, — isä olikin aivan unohtautunut kuuntelemaan tämän pienen uudenajan olion puhetta, joka niin suuresti erosi hänen tähänastisista kokemuksistaan —, ja lisäsi hieman veitikkamaisesti:

— Mutta en uskalla pidättää teitä enää!… Teillähän oli niin kiire… Ja varmaankin kaikki nuo naiset kappelissa vapisevat kärsimättömyydestä…

Isä de Ragonkin nousi, Untuvan aikoessa väistyä syrjään päästääkseen hänet ensimmäisenä ovesta sanoi hän hymyillen hyvin kohteliaasti:

— Ei mitenkään… Te ette ole enää pieni tyttö… ja pian te kenties jo olette "rouva herttuatar"…

— Se ihmetyttäisi minua suuresti!… — vastasi Untuva heilauttaen kiharaa tukkaansa, joka lainehti hänen vyötäistensä alapuolelle. — Se osa ei sovi minulle…

Isä de Ragon kysyi:

— En nähnyt ketään ovenvartian tuvassa… Ettehän te toki kuitenkaan ole tullut tänne yksinänne?…

— Oi! en!… En ole sentään kasvatettu aivan amerikkalaisesti!… Hoitajani on täällä mukanani…

Ja näyttäen ukko Jeania, joka yhä nukkui penkillään valuneena miltei maahan saakka, hän sanoi:

— Eikö hän ole koristeellinen, tuo minun hoitajani!…

Kun Untuva oli sulkenut portin, kääntyi hän katsomaan kappelin suurta kelloa ja mutisi nauraen:

— Puoli kuusi!… Kylläpä minä olen antanutkin noiden vihkivesisammakoiden odottaa!…

VI.

Kun rouva de Bray astui ruokasaliin, istuivat muut jo päivällispöydässä. Hänen perheensä oli jo aikoja sitten lakannut odottelemasta häntä aterioille. Talon emäntä saapui hyvin harvoin ajoissa; milloin oli ostoksia, milloin vieraskäyntejä, milloin kello oli pysähtynyt ja kaikkein tavallisimmin olivat vaunut syynä hänen myöhästymiseensä. Asetuttuaan paikalleen hän kysyi omituisen ystävällisellä äänellä Coryselta:

— No?… oletko tyytyväinen isä de Ragoniin?…

— Olenpa niinkin… varsin tyytyväinen!… vastasi tyttönen huolettomasti.

Mutta mietittyään hetkisen hän lisäsi:

— Mutta en tiedä onko hän yhtä tyytyväinen minuun…

— Mitä sinä sitten sanoit hänelle?… — kysyi herra de Bray hieman levottomana.

— Paljon asioita… Keskustelu hyppelehti sinne tänne…

— Menen tapaamaan häntä huomisaamuna, sanoi markiisitar kylmemmin, — ja hän kertoo minulle, mitä on tapahtunut…

— Niin, mutta… — Untuva huomautti hiljaisesti, — minähän voisin yhtä hyvin itse kertoa sen teille… sillä siellä ei tottapuhuen tapahtunut mitään…

— Niinkö… Sepä merkillistä!…

— Miksi se muka olisi merkillistä?…

— Koska sinä näytät noin hämmentyneeltä…

— Minäkö!… En ikinä!… Miksi minun muka pitäisi näyttää hämmentyneeltä?…

— Enhän minä tiedä…

— Minä vielä vähemmin!… Te tahdoitte, että minä menisin keskustelemaan isä de Ragonin kanssa… Menin siis sinne… Me keskustelimme… Siinä kaikki!…

— Mitään epämiellyttävää ei siis tapahtunut?…

— Ei suinkaan… Hän on hyvin kohtelias… liiaksikin!… Samoin minäkin… En tosin liiaksi, mutta sentään tarpeeksi… jos sitäkään!… Luulen, nimittäin, ettei hän oikein hyväksynyt mitään siitä, mitä hänelle sanoin… eikä hänkään saanut minua sanoillaan vakuutetuksi, se on varmaa… Mutta muuten olemme me aivan kuin ennenkin…

— Toisin sanoen… — kysyi rouva de Bray käyttäen palvelijan poissaoloa hyväkseen, — sinä et siis vielä ole päättänyt mennä naimisiin Aubièresin herttuan kanssa?…

— Olen päinvastoin päättänyt olla ottamatta häntä…

Ja kääntyen Marc-sedän puoleen hän lisäsi:

— Annan hänelle vastaukseni tänä iltana… Etkö sanonut hänen tulevan?…

— Ei missään nimessä!… huusi markiisitar julmistuneena. — Te ette saa vastata hänelle tänä iltana!… On järjetöntä kieltäytyä sellaisesta harkisematta asiaa!…

— Mutta minähän olen harkinnut sitä!… minähän en ole muuta tehnytkään kuin harkinnut… Eilisestä alkaen olen harkinnut aivan menehtyäkseni!…

— Teidän täytyy vielä odottaa, ennenkuin annatte vastauksenne Aubièresin herttualle…

— Mitä minun muka täytyisi odottaa?… Ei… minä en tahdo kiusata häntä turhalla toivolla… Se on nytkin jo kestänyt liian kauan…

— Kiellän teitä puhumasta hänen kanssaan tänään!… — sanoi markiisitar käskevästi nousten seisomaan.

Ja nähdessään, ettei Untuva tullutkaan saliin, vaan nousi ylös portaita, hän kysyi:

— No?… Minne te menette?…

— Huoneeseeni…

— Teidän on jäätävä tänne…

Tyttönen lensi tulipunaiseksi ja vastasi suorasukaisesti:

— Minusta se on samantekevä!… Mutta, jos jään tänne, niin silloin minä myöskin sanon herra d'Aubièresille sanottavani… ja ilmoitan hänelle lopullisesti päättäneeni, etten milloinkaan… en milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin…

— Olette hullu!…

— Sitä te ette sano minulle ensimmäistä kertaa!…

— Kas, siinähän hän onkin!… — huudahti markiisitar äkkiä kehoittaen suurella kädenliikkeellä heitä kuulemaan, miten ovikello kilisi…

— Oi!… Sen parempi!… — huokasi Untuva. — Haluan sydämeni pohjasta vapautua tästä taakasta!…

Hän meni sisäänastuvaa everstiä vastaan, ja sanoi hänelle kevyesti:

— Herra d'Aubières, haluaisin puhua kanssanne… Tahdotteko tulla puutarhaan, kuten eilen illalla?…

Ja kulkiessaan hymyillen alas portaita lisäsi hän matalalla äänellä:

— … Mutta suutelematta minua…

Eversti seurasi häntä tottelevaisesti. Hän oli hyvin kiihoittunut, mutta ymmärsi kuitenkin rakkaudestaan huolimatta, mikä häntä odotti. Ennenkuin Coryse oli ehtinyt avata suutansakaan, kysyi hän liikuttavalla äänellään arasti:

— Tarkoituksenne on ilmoittaa minulle, ettette te tahdo, eikö niin?

— Niin… — änkytti Untuva kärsien kovasti ajatellessaan suurta surua, joka hänen nyt täytyi aiheuttaa. — Olen kovin paljon ajatellut eilisillan jälkeen… ja ymmärrän, etten voi mennä teidän kanssanne naimisiin… Pidän teistä paljon, sittenkin!… Pidän teistä sydämeni pohjasta… ja olen aivan onneton siitä, että minun on annettava teille tällainen vastaus… Mutta parempi on sanoa se ennemmin kuin vasta jälkeenpäin, eikö totta?…

Herttua ei vastannut mitään. Coryse ei voinut nähdä häntä pimeässä, mutta hän tuli kovin alakuloiseksi, arvatessaan vastauksensa koskeneen kovasti herttuaan.

— Rukoilen teitä… — pyysi hän pannen lempeästi kätensä herra d'Aubièresin käsivarrelle… Älkää tulko noin surulliseksi!… Ensinnäkin minä en ansaitse sitä!… Olen kiivas, tyhmä ja huonosti kasvatettu… Minulla on "kaikki Avesnes-suvun viat", kuten äidilläni on tapana sanoa!… Ja toiseksi en minä yhtään kelpaisi everstin rouvaksi!… enkä maailman-naiseksi missään suhteessa… En osaisi sopivasti keskustella… en ottaa vastaan… en olla rakastettava epämiellyttäviä henkilöitä kohtaan… enkä uskotella typerille pitäväni heitä erittäin henkevinä… Minä en ole mikään nainen… olen villi… luotu elämään vain kukkien ja eläinten parissa…

Äkkiä hänen äänensä vaihtoi väriä, ja hän huudahti:

— Niin eläimet!… Missä kummassa on Gribouille?… En ole nähnyt sitä aamiaisen jälkeen… Onkohan se karannut?…

Ja hän lähti juoksemaan ruohokentän poikki talleihin päin. Hetken kuluttua palasi hän yhä juosten, jäljessään Gribouille, joka pyrki hyppäämään hänen olkapäilleen.

— Suokaa anteeksi… — virkkoi hän aivan hengästyneenä. — Suokaa anteeksi, että minä jätin teidät näin… Mutta pelkäsin niin Gribouillen puolesta!… Eihän se ole riittävä syy!… Minun ei olisi pitänyt… kesken vakavaa keskustelua… Mutta, nyt te näette… sellainen minä juuri olenkin!… Kun herttua ei vastannut, kysyi hän tunkien katseellaan pimeyteen:

— Ettekö te enää ole siellä?…

— Kyllä… — änkytti hän tukahtuneella äänellä, kyllä… minä olen täällä…

Hän oli istuutunut lehtokujan viereen muutamalle ruohokummulle. Untuva lähestyi häntä arvaten hänen itkevän.

— Mitä!… sanoi hän tuskaisena. — Mitä!… Itkettekö te?…

Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että tämä mies joka aina oli hänestä tuntunut niin suurelta… miltei vanhalta, voisi itkeä.

Hämmästyneenä ja kuohuksissaan istahti tyttö hänen viereensä.

— Jumalan tähden!… — virkkoi hän itsekin itku kurkussa. — Jumalan tähden!… Jumalan tähden!…

Hän ei keksinyt muuta sanottavaa. Hän joutui aivan pyörälle päästään. Hän piti itseään hirvittävän pahana ja typeränä kiusatessaan tätä hyvää olentoa, joka nyyhkytti hiljalleen hänen vieressään.

Coryse ei voinut sietää ajatusta, että joku kärsisi hänen puolestaan tai hänen tähtensä. Hän kärsi tuhat kertaa mieluummin itse. Ja äkkiä hänen päähänsä juolahti jotakin:

"Totisesti, olkoon menneeksi!… Kerron hänelle, mitä nyt ajattelen… Ja sitten… jos hän kuitenkin tahtoo… menen hänen kanssaan naimisiin…"

— Kuulkaahan… — hän sanoi heleällä äänellään, joka liikutti niin syvästi herttuaa, — kuulkaahan minua hetkinen… ja koettakaa ymmärtää minua… jos suinkin vain voitte… Olen kyllä tekevä parhaani, mutta luultavasti se ei sittenkään tule oikein selväksi… On niin vaikeata puhua kaikesta tästä!… Ja jos me emme olisi pimeässä vaan auringossa… jos minä näkisin teidän kasvonne, ja te näkisitte minut… niin en uskaltaisi sinä ilmoisna ikänä!… Mutta ensiksi, pyydän teitä… Lakatkaa itkemästä noin… Se on minusta niin hirveää!…

Ja kun herttua vastaamatta sanaakaan jatkoi itkuaan, polvistui Untuva äkkiä hänen eteensä:

— Pyydän, lakatkaa itkemästä!…

Hän kietoi kätensä herra d'Aubièresin kaulaan ja suudellen hellästi hänen kosteaa poskipartaansa toisti äärettömän rukoilevalla äänellä:

— Pyydän, lakatkaa jo!… Lupaan tehdä kaikki, mitä tahdotte… kaikki…

Unohtaen eilisillan painautui hän herttuaa vastaan viattomana ja lempeänä. Herra d'Aubières työnsi hänet luotaan miltei tylysti:

— Ei… ei… menkää pois!…

Untuva nousi heti hämmästyneenä mutisten surullisesti:

— Oi!… Niin… Ymmärrän… Te teette samoin kuin minä eilen…

Ja hän istahti arasti vaieten herttuan viereen. Tämä vastasi vieläkin väräjävin äänin:

— En suinkaan… Älkää luulko sitä, rakas, pieni Coryseni… Asianlaita on se… Te ette voi ymmärtää minua… Olen hermostunut… onneton… En tiedä mitä teen tai mitä puhun… Olen nähnyt niin kaunista unta… ja putoan niin korkealta…

Tyttö kysyi levottomana:

— En kai minä ole syynä siihen… että te olette nähnyt kaunista unta?… tarkoitan, ettenhän minä suinkaan liene uskotellut teille tahtovani mennä naimisiin kanssanne?… tai koettanut saada teitä pitämään minusta toisin kuin kiltistä tytöstä pidetään… vai kuinka?…

— Ette suinkaan!…

— Sepä hyvä!… Katsokaa, jos olisin tehnyt sen… tietysti huomaamattani… niin olisin onneton… perin onneton… sillä minusta on katalaa kiemailla ihmisille, ja iskeä silmää… luulotellakseen heille, että he ovat miellyttäviä… tai että itse haluaa heitä miellyttää… eikä sitten välittää heistä hitustakaan… katalaa… juuri katalaa!…

Ja hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

— Niin näen aina meneteltävän ympärilläni… Mutta minä en tahdo tehdä niin…

— Te sanoitte äsken — virkkoi herttua, joka vähitellen alkoi palautua entiselleen, — aikovanne ilmoittaa minulle, minkätähden ette tahdo tulla vaimokseni…

— Niin… mutta en oikein uskalla selittää teille sitä!… En tiedä elämästä muuta, kuin mitä voin arvata, eikä se ole paljoa… Mutta kuitenkin kuulen keskusteluja… Siinä kuiskaillaan… Siinä mainitaan erinäisiä nimiä… Ja kun meillä on tanssiaiset, niin huomaan pientä lemmenpeliä… paljon pieniä luvattomuuksia… En puhu nuorista tytöistä… Nuoret tytöt tehkööt, mitä haluavat… Se ei ole ensinkään sopimatonta, eikö totta, koska he eivät ole naimisissa?… Ei… Puhun rouvista… Jotkut heistä pettävät miehiään… Ja tuo pettäminen… En oikein tiedä missä se alkaa ja mihin se loppuu… mutta pidän sitä hyvin pahana…

— Epäilemättä se onkin pahaa!…

— No niin, siinä näette!… Katsokaa, minä olen aivan varma siitä, että jos nyt menisin teidän kanssanne naimisiin… niin minä joskus tulisin pettämään teidät…

— Mutta… — änkytti herra d'Aubières ällistyneenä — kuinka te voitte olla noin varma siitä?…

— Varmako?… Niin varma kuin kukaan voi olla, kun on kyseessä sellaiset asiat!… Katsokaahan, tähän mennessä en noina ole vielä koskaan tavannut ketään, josta olisin ajatellut: "Tuon kanssa menisin mielelläni naimisiin!…"

— Entä sitten?…

— No!… mitä sanoisitte, jos tuo ajatus vasta ollessani naimisissa juolahtaisi päähäni jonkun herran kulkiessa ohitseni?… Eikö se olisi kauheaa?… Siinä me sitten olisimme!…

Surustaan huolimatta alkoi herttuaa naurattaa; mutta hän vastasi vakavasti:

— Tuo on tapahtunut monelle vaimolle…

— Ja mitä sitten?…

— Sitten ovat he antamatta ajatustensa aherrella uudessa tulokkaassa turvautuneet mieheensä… Ja jos hän on ollut hyvä aviomies, kuten minä tulisin olemaan…

— Siitä olen varma!… sanoi Untuva vakuutettuna. — Mutta luuletteko olevan hyötyä siitä, että mies on hyvä, jos hänellä ei ole hyvä vaimo?…

— Ja miksi ette te muka voisi olla hyvä pikku vaimo… rehellinen ja uljas?…

— Niin, mikään ei estäisikään… ellen vain tapaisi…

— Ketä?…

— Tuota herraa, jota luultavasti en koskaan tapaakaan… mutta, joka missään tapauksessa ei ole Aubièresin herttua…

Ja herra d'Aubièresin tehdessä liikkeen lisäsi hän vilkkaasti:

— Niin… Pidän teistä paljon, hyvin paljon!… Olen jo ennenkin sanonut sen teille… Mutta uskon, etten ensinkään, en hitustakaan pidä teistä niinkuin miehestään tulisi pitää… Ja olen varma siitä, että sinä päivänä, jolloin tapaisin hänet, josta pitäisin sillä tavalla… minä heittäisin kaikki tyynni!… Oi, suinpäin!… Siinä te siis näette… Olen hävytön sanoessani tämän teille… Mutta olisin vielä hävyttömämpi, jos ottaisin teidät sanomatta mitään… Jos te siis nyt, saatuanne tietää syyn kieltävään vastaukseeni kuitenkin tahdotte saada minut… niin te ainakin tiedätte, mikä teitä odottaa… Te ette silloin voi moittia minua mistään… Sanon "moittia minua mistään", mutta se on vain puhetapa… sillä… lopultakin… olen varma siitä, että te ette olisi hyvillänne… Mutta missään tapauksessa en minä kuitenkaan silloin olisi ollut kavala ja tekopyhä… Ymmärrättekö?… — Ymmärrän nyt — sanoi herra d'Aubières lempeästi — että te tulisitte hyvin onnettomaksi minun rinnallani ja että minä puolestani tulisin kauhistuttavan onnettomaksi nähdessäni teidän olevan onneton… Minun täytyy koettaa unohtaa se, johon olen puolen vuoden kuluessa kohdistanut kaikki ajatukseni, kaikki iloni, kaikki toiveeni… Te olette hyvin hienolla ja hyvin selvällä tavalla tehnyt minulle tiettäväksi, että olen vanha hupsu…

— Oletteko te vihainen minulle?… — kysyi Coryse säikähtyneenä. — Varmaankin te olette vihainen minulle?

— En ole… Vakuutan teille, etten ole vihainen… — mutisi miesparka liikutuksen tukehduttamalla äänellä.

Hän yritti nousta, mutta vaipui syvemmälle multaan.

— Mitä nyt!… — virkkoi hän huomatessaan hämmästyksekseen vajoavansa joka liikkeellä.

Gribouille nähdessään hänen yrityksensä arvasi heidän nyt aikovan palata sisälle ja alkoi tanssia hänen edessään raivoisasti haukkuen.

Herttua koki nojata käteensä, mutta se tunki pehmeään maahan samalla kuin hänen ruumiinsa tuntui uppoavan yhä enemmän.

— En käsitä, missä minä olen!… — sanoi hän Untuvalle, joka odotti häntä lehtokujan päässä. On aivan kuin minä istuisin jossakin kuopassa… Ja kuta enemmän koetan nousta sieltä, sitä syvemmälle minä vaivun…

Untuva ojensi kätensä ja herttua tarttui niihin hypähtäen jaloilleen. Mutta tyttökin oli lähestyessään tuntenut maan vaipuvan jalkojensa alla.

— Mitä kummaa tämä on?… — virkkoi hän koskettaen paikkaa, minkä herra d'Aubières juuri oli jättänyt.

Sitten hän suoristihe nauraen:

— Oi!… Sehän on kukkien hautausmaa!… Te olette istunut sen päällä!… Ja minä olen juuri tänä aamuna pitänyt hautajaiset… Se on aivan pehmeä…

Herttua kysyi:

— Mikä hautausmaa…

— Kukkien hautausmaa… Niin… Älkää puhuko siitä kotona… He pilkkaisivat minua… Tiedänhän sen olevan tyhmää… Mutta minä rakastan kukkia niin kovasti!… En voi nähdä, mitenkä ne peittyvät lokaan kuollessaan…

Untuvalla oli todellakin ollut aikaisimmasta nuoruudestaan saakka hautausmaa, minne hän hautasi kuihtuneet kukkansa. Hän ei voinut nähdä niiden viruvan kaduilla ja tunkioilla. Ajatus, että joku kukkanen tahraantuisi, että jalat sitä tallaisivat, hameet laahaisivat tai tomuluudat lakaisisivat, oli hänestä sietämätön. Talvella hän poltti ne huoneensa suuressa takassa viritettyään siihen suunnattoman valkean, mikä söi ne yhtenä humauksena. Mutta kesällä, kun tätä apukeinoa ei ollut, hautasi hän ne huolellisesti puutarhan perälle salaa peläten äitinsä toruja ja Marc-sedän leikinlaskua.

— Ettehän te vain kerro sitä kellekään?… — toisti hän hyvin levottomana; — lukuunottamatta Gribouillea ei kukaan tiedä sitä, ei kukaan… Ja minä suuttuisin hirveästi, jos he rupeaisivat minua pilkkaamaan… En mistään suuttuisi niinkuin siitä… Sillä minä tietäisin heidän olevan oikeassa… Sehän onkin naurettavaa…

— Olkaa huoleti, neiti Coryse. En ole kertova ainoallekaan ihmiselle kukkien hautausmaasta…

Ja hän lisäsi alakuloisesti:

— Pieni hautausmaaparka!… Minäkin, vaikkakaan en juuri muistuta kukkasia, olen tullut siihen haudatuksi tänä iltana… lopullisesti haudatuksi…

— Voi sentään!… — huudahti Coryse — rupeatteko te taasen miettimään tuota kaikkea!…

— En… Mutta ettekö te tahtoisi päästää minua ulos puutarhaportista?… En viitsisi palata talon kautta… Näyttäisin paisuneine silmineni hyvin naurettavalta… Tulen kuitenkin huomenna aamupäivällä tapaamaan Marcia…

— Pidättekö te paljon Marc-sedästä?…

— Hyvin paljon… Me olemme lapsuuden tovereita…

— Oletteko te samanikäiset?…

— Hän on kolme vuotta minua nuorempi…

— Se ei merkitse mitään!…

— Ei merkitsekään… Olette oikeassa… Mutta suudellessaan viimeisen kerran Untuvan kiinteää ja notkeaa pikku kätöstä sanoi herra d'Aubières itseksensä:

— Sittenkin!… Se merkitsee sittenkin paljon… Se on kolme vuotta vähemmän!…

Palatessaan saliin katseli tyttönen lampun ääressä lukevaa Marc-setää ikäänkuin näkisi hänet nyt ensimmäisen kerran ja vastaamatta herra ja rouva de Brayn huolestuneisiin kysymyksiin herttuan katoamisesta, hän ajatteli:

— Marc-setä ei näytä kolmea vaan kymmentä vuotta nuoremmalta kuin herra d'Aubières!…

VII.

Seuraavana aamuna venyi Untuva nurmikolla leikitellen Gribouillen kanssa odottaessaan kouluunmenoaikaa, kun Marc-setä lähestyi häntä sanoen äkäisellä äänellä:

— Aubières on matkustanut!… Tyttö ponnahti pystyyn:

— Matkustanut?… Minne?

— Pariisiin… hieman virkistymään… Se on kyllä hänelle tarpeen, poikaparalle!…

— Oi!… — huokasi Untuva. — Sinä säikähdytit minua!… Luulin hänen matkustaneen ikipäiviksi pois!…

— Olisiko se surettanut sinua?…

— Luonnollisesti!…

— Aubièresin suru säälittää minuakin suuresti… Mutta sittenkin… Nyt kun kaikki on lopussa… voinen minä sanoa sinulle Untuvani… että minun mielestäni sinä olet menetellyt oikein…

— Sepä hauskaa!… Entä isä?…

— Hänkin on samaa mieltä…

— Silloinhan on kaikki hyvin!… Tuletko ratsastamaan tänä aamuna?

— En… Minun täytyy kirjoittaa muutamia kirjeitä… en ole vielä edes kertonut sinulle suurta uutistani… Täti de Crisville on kuollut!…

— Niinkö!… — virkkoi tyttö välinpitämättömänä. — Hän ei ollut minun tätini… En tuntenut häntä!… Etkä muuten sinäkään… Hänhän oli aina etelässä…

— En olekaan tavannut häntä usein… mutta olin kuitenkin hänen kummipoikansa…

Ja Marc-setä jatkoi levollisesti:

— Sain juuri tietää hänen jättäneen minulle koko omaisuutensa…

— Koko omaisuutensa!… huudahti Coryse hämmästyneenä. — Mutta eikö hän ole se täti jota kutsuttiin täti Carabas'ksi!… joka on niin hirveän rikas!

— Hän "oli" hirveän rikas, täti parka!… Untuva hyppäsi Marc-sedän kaulaan samalla kuin Gribouille matkien tätä liikettä hyppäsi vuorostaan hänen jaloilleen.

— Oi!… Kuinka minä olen iloinen!!!… kuinka minä olen iloinen siitä, että juuri sinä ne sait!… Sinulle sopii niin mainiosti olla rikas!…

— Päästähän minut!… Minä kuristun! — sanoi Marc de Bray ankarasti koettaen puolustautua. — Olenhan sanonut sinulle ainakin sata kertaa, että sinä olet jo liian iso käyttäytyäksesi noin lapsellisesti!… Se ei käy laatuun!…

— Anteeksi!… Unohdan, aina!… Ja mitä sinä nyt aiot tehdä, sano, kaikella tuolla rahalla… ensi aluksi?…

— Ensi aluksi aion matkustaa…

— Oi!… sopersi lapsi kauhistuneena. — Aiotko sinäkin matkustaa?…

Ja nojaten päätänsä Marc-sedän olkaan hän alkoi hiljaa itkeä.

— Kylläpä sinä olet hupsu… — virkkoi setä kärsimättömänä.

Untuva vastasi epäselvällä äänellä:

— Suo anteeksi!… Kas, minä olen niin hermostunut… En tiedä, mistä se johtuu!… Juuri hiljan lähti herra d'Aubières, joka piti minusta niin paljon… ja nyt lähdet sinäkin…

Hänen kyyneleensä vuotivat yhä runsaammin, ja hän lopetti:

— Katso, minulla ei ole joka sormelleni ihmisiä, jotka pitävät minusta, senhän tiedät…

— Älä nyt Untuva… Enhän minä lähde ikiajoiksi!… En matkusta maapallon ympäri, ole varma siitä!… Ranska riittää minulle… Muualla minä sairastan "spleeniä"!…

— Minkätähden sinä sanot "spleen"… koti-ikävän asemasta?… Eihän se nimitys ole mitenkään häpeällinen… En siedä ihmisten puhuvan englantia!…

— Huomaan ilokseni sinun jo voivan paremmin, Untuva!… Pikku luonteesi on taasen entisellään… Niin… Toru minua vain niin paljon kuin sinua haluttaa!… Mutta nauraa sinun myöskin täytyy… Muuta en pyydä…

— Nytpä sinä voitkin aikaansaada suuria politiikassa… Tällä kertaa tuo viime vaalien pikku piimänaama ei tulekaan läpäisemään… Nuo rahatpa saapuivat oikeaan aikaan!… Vielä on kuukausi jäljellä ensi vaaleihin… Sinä ehdit vielä kukistaa tuon "kelpo isien" oppilaan!… joka valehtelee työläisille… joka valehtelee yläluokalle… joka valehtelee lakkaamatta!… Niin… Sinä olet kukistava hänet… Ja sepä onkin minulle mieleen!… Marc-setä kysyi nauraen:

— Johtuuko se harrastuksesta minua vaiko vastenmielisyydestä kilpailijaani kohtaan?…

— Kummastakin!… Entä armeliaisuus sitten?… Etköhän sinä nyt tule harjoittamaan sitä oikein laajalti?… Sinähän jakelit almuja jo ennenkuin sinä olit rikas…

— Mistä sinä sen tiedät?…

— Tunnen sinun köyhäsi!… Ja kun minä käyn heidän luonaan, niin he puhuvat sinusta koko ajan… Sentähden minä siellä kuljenkin… Sillä muuten olisi kyllä parempi valita sellaisia, joilla ei ole sinua, eikö niin?…

— Mistä johtuu, että vaikkakin he puhuvat minusta sinulle, he eivät koskaan kerro minulle mitään sinusta?…

— Minähän olen kieltänyt heitä!… Olen sanonut heille: "Jos hän saa tietää, että minä käyn teidän luonanne… että hän voi sattua tapaamaan minut omilla käynneillään, niin te ette enää koskaan saa häntä nähdä… ette koskaan… sillä hän piilottelee antaessaan, kuten toiset varastaessaan…" Eikö totta?…

— Kuinka kummallinen pikku tyttö sinä oletkaan!… Jospa äitisi…

— Ah niin!… Tietääkö hän jo?…

— Mitä?…

— Että sinä perit?…

— Tietää…

Untuva purskahti nauramaan.

— Voi, nyt hän saa pitkän nenän!… Sillä tähän asti on hänellä aina ollut tapana sanoa, että täti Carabas tulee antamaan omaisuutensa hyväntekeväisyyslaitoksille, vaikkakin hän on sydämensä salaisuudessa toivonut että isä ja sinä sen saisitte!… Ja, koska nyt on vain puolet hänen toivostaan toteutunut… ja lisäksi vain sen huonompi puoli… niin mahtanee hän olla innoissaan…

Sitten palaten tuohon asiaan, mikä eniten kiinnitti hänen mieltänsä, kysyi hän surumielisesti:

— Tänäänkö sinä jo siis matkustat?…

— Joiksikin päiviksi ainoastaan… järjestämään asioitani… Mutta minä palaan pian…

— Niin… Palaakin pian!… Sinulla ei ole liikaa aikaa vaaleihin!… Mutta minäpä tulenkin puhumaan puolestasi!… Voi Jean-ukko raukkaa!… Kylläpä hän nyt saa ruveta ravaamaan niin jalan kuin ratsainkin!…

Ja varakreivin hymyillessä hän jatkoi:

— Teetkö sinä pilaa minun työstäni?… Erehdyt suuresti siinä tapauksessa!… Minä olen sangen suosittu henkilö täällä… sangen suosittu…

Sitten hän hyppäsi toiseen asiaan:

— Kylläpä tulee olemaan hauska nähdä nyt niiden naamat, jotka eivät pidä sinusta… Ja sellaisia on paljon…

— Mitä… Onko heitä paljon?

— Oi, on! Ainakin Pont-Sur-Sarthessa!… En puhu Pariisista… Sillä niiden kolmen kuukauden kuluessa, mitkä me vietämme Pariisissa, en ehdi saada aavistustakaan siitä, mitä sinä hommaat, saati sitten pidetäänkö sinusta siellä vai eikö… Täällä on aivan toista… Minä näen, mitä täällä tapahtuu…

— Mitä sinä sitten näet?…

— Että… ellei ota lukuun muutamia ystäviä… kaikki ihmiset vihaavat sinua…

— Enhän minä ole kuitenkaan tehnyt mitään, mikä voisi aiheuttaa heidän vihansa!…

— Oletpa!… Olet tehnyt kaiken, mitä tarvitaankin!… Sinä vetäydyt yksinäisyyteen, ja Pont-sur-Sarthessa ei sitä anneta anteeksi… eikä muuten muuallakaan!…

— Mutta, enhän minä vetäydy yksinäisyyteen…

— Vetäydytpä!… Välität viisi vierailuista, päivällisistä, klubeista, tanssiaisista, matineeoista, jesuiittain rukoushetkistä, puutarhajuhlista… välität viisi rouva de Bassignyn torstai-vastaanotoista… viisi kaikesta, mikä ikävystyttää sinua… ja sinä teet peräti oikein, tuhat tulimmaista!… Mutta älä vain luulottele niillä keinoin saavuttavasi tyhmeliinien suosiota…

— Niin, minä olenkin elänyt kuin karhu pesässään… Se on väärin…

— Miksi se muka olisi väärin?… Mitä se sinuun kuuluu?… Nythän sinua sitäpaitsi tullaan jumaloimaan, mitä hyvänsä vain teetkin!… Ja nytpä sinua tullaan houkuttelemaan naimisiinkin… Sanohan?… Ei kai se ole salaisuus?…

— Mikä?

— Sinun perintösi?…

— Ei!… Vaikkakaan en itse viitsi toitottaa sitä kaupungilla, niin en kuitenkaan surisi, jos se tulisi muuten tietyksi…

— Kas vain!… — virkkoi Untuva kummastuneena. — Tahdotko sinä, joka et koskaan välitä tekemästäsi vaikutuksesta… siis nyt, että ihmiset saisivat tietää sinun tulleen rikkaaksi?…

— Tahdon, mutta vain siksi, etten halua kuulla heidän… nähdessään minun käyttävän paljon rahaa vaaleihin… väittävän jonkun yhdistyksen tukevan minua… Tuo tapa politikoida toisten rahoilla sydämistyttää minua suuresti… Se on minusta peräti vastenmielistä…

— En ymmärrä, mikä yhdistys voisi auttaa sinua… kun sinä esiinnyt itsenäisine aatteinesi… liittymättä mihinkään puolueeseen?…

— Aivan oikein… Mutta he sanoisivat niin joka tapauksessa…

— Sama se!… — julisti Coryse silmät säteillen veitikkamaisuutta. — Minä toimitan itselleni suurenmoisen huvin tänä aamuna!… Mitä kello on?…

Marc-setä katseli kelloaan:

— Neljännestä vailla yhdeksän…

— Silloin ehdin vielä, jos kiiruhdan… Hän huusi kaikin voimin:

— Jean!…

Vanha kuski näyttäytyi tallin ovella, missä hänellä oli tapana oleskella aina, milloin hänen pieni emäntänsä ei kaivannut hänen palveluksiaan.

— Pukeudu joutuun!… Meidän täytyy lähteä heti kohta!… Meidän on kiire… Minun on ehdittävä Girondinien torille kymmenessä minuutissa…

Sisäkkö kulki pihan poikki matkalla ulkohuoneisiin; Coryse huusi:

— Onko rouva markiisitar mennyt ulos?…

— Ei ole, neiti…

— Sepä mainiota!… — mutisi tyttönen. Pelkäsin hänen jo olevan siellä ennen minua…

Ja heittäen Marc-sedälle lentosuukkosen hän hävisi nauraen.

Neljännestunnin kuluttua soitti Untuva jesuiittain ovikelloa.

— Eikö isä de Ragon ole paraikaa messussa?… kysyi hän portinvartia-veljeltä ovella.

— On… mutta hän lopettaa tuossa tuokiossa… Kellohan on kohta yhdeksän!…

Coryse ei mennytkään kappeliin, vaan jäi puutarhaan odottamaan. Hän asteli reippaasti edestakaisin puettuna vaaleanpunaiseen batistipukuunsa, ja hänen iloiset kasvonsa loistivat suuren, ruusujen peittämän italialaisen olkihatun alla. Hän piti tarkasti silmällä kirkon ovea ajatellen tyytyväisenä:

— Hän menee… luultavasti… ensiksi sakaristoon… mutta sieltä hän ei pääse muuta tietä pois kuin tästä minun ohitseni… eikä hän silloin ole livahtava käsistäni!… Sillävälin tapaan kaikki naiset ja syötän pienen uutiseni monelle heistä… Sepä tulee olemaan hauskaa!…

Unohtaen kokonaan, missä oli, otti hän pari tanssiaskelta kopistaan katselevan portinvartia-veljen suureksi hämmästykseksi. Ukko Jeaniakin, joka kuitenkin tunsi Untuvan tavat, kummastutti tämä ilonpurkaus niin, että hän puhkesi ihmeissään kysymään:

— Mikä teitä vaivaa tänä aamuna, neiti Coryse?… Tyttö pysähtyi toinen jalka ilmassa ja vastasi nauraen:

— Sanon sen sinulle kotimatkalla… Jos sinua haluttaa, voit nyt odotellessasi taas nukahtaa eiliselle penkillesi… Koeta sentään paneutua hieman sirompaan asentoon…

Kappelin oven sulkeutuessa paukahtaen käänsi Coryse nopeasti päätänsä ja näki pikku Barfleurin tulevan messusta. Tulija oli puettu siniseen, rajattoman lyhyeen ja pieneen takkiin ja mitä värikkäimpiin, suuriruutuisiin housuihin. Suunnaton kaulahuivi kohosi niskassa hyvin korkealle peittäen miltei kokonaan paidankauluksen. Tässä puvussa hän oli Untuvan mielestä vielä tavallista hintelämpi ja vaivaisempi. Mies ei muuten ollut ensinkään ruma, ja hänen ulkonäkönsä oli varsin soma, vaikkakin hänen takkinsa oli liian kireä ja puku ylen muodikas.

Coryse meni häntä vastaan sanoakseen vain yksinkertaisen hyvänpäivänsä, mutta tämä nuori herra käyttäytyi sanomattoman soveliaasti tervehtien häntä pysähtymättä, nähdessään tytön olevan yksinään. Sitten hän asettui seisomaan noin viidenkymmenen metrin päähän Untuvasta aikoen nähtävästi hankin odottaa messun päättymistä.

— Hän vahtii rouva Delormea!… — ajatteli Untuva, joka jo aikoja sitten oli huomannut, että rouva Delorme, erään pont-sur-sarthelaisen notaarin kaunis rouva, oli mieltynyt pikku Barfleuriin.

Rouva Delorme ilmestyikin pihalle ennen pitkää, ja pikku mies lähestyi häntä hämmästyneenä ikäänkuin hän ei olisi voinut aavistaakaan tapaavansa nuorta rouvaa näillä seuduin.

— Messu ei vielä voi olla lopussa… He ovat poistuneet ennen muuta seurakuntaa saadakseen puhella rauhassa…

Ja nähdessään kaunottaren taivuttavan soreaa vartaloaan tuon pienen miespahasen puoleen, joka tuskin ulottui hänen olkapäähänsä, ajatteli Coryse.

— Kuinka hullunkurista kaikki sentään onkaan!… Herra Delorme on sata kertaa komeampi kuin varakreivi!… En käsitä, mikä häntä mahtaa miellyttää tuossa miehessä?… Pikku Barfleurilla ei ole älyä, sydäntä eikä edullista ulkomuotoa… Hän on ilkeä ja tyhmä… Mutta ehkäpä rouva Delormea viehättää hänen aateliskirjansa… Kaikki kunnioittavat sittenkin sitä, vaikka kuinka väittäisivätkin halveksivansa aateluutta… Ahaa!… Rouva Delorme poistuu siis ensimmäisenä… Barfleur saavuttaa hänet sitten ulkopuolella… joten heillä on tilaisuus vielä kadulla tai puistossa pitää pieni puheluhetki… aivan sattumalta…

Hän seurasi silmillään nuorta naista, joka poistui keinuttaen notkeaa vartaloaan, katseli hänen hienoja vyötäisiään ja pyöreitä lanteitaan ja mietti mielessään:

— Lienee suloista olla noin kaunis!… Minäkin haluaisin olla kaunis!…

Rouva de Bray oli niin usein saarnannut Coryselle hänen rumuuttaan ja kömpelyyttään, että tyttö uskoi siihen vakavasti.

Äänten sorina keskeytti hänen mietteensä. Rouva de Bassigny astui ulos kappelista seurassaan pari kolme paikkakuntalaista ihailijatartaan.

— Ohhoh!… — arveli Coryse. — Nyt lienee pikku jutelmani paikallaan!…

Ja hän kulki hitaasti, pää painuksissa ryhmää vastaan näyttäen perin syventyneeltä omaan hommaansa kieritellessään edellään pientä kiveä kenkänsä kärjellä.

— Kas!… Tässähän on neiti Untuva!… — huudahti rouva de Bassigny. — Kuinka voitte neiti Untuva?…

— Erinomaisesti, hyvä rouva… — vastasi Coryse, joka heti äkkäsi heidän tarkkaavaiset katseensa.

Hän olikin tällä hetkellä suuren uteliaisuuden kohteena. Juttu kosimisesta, rukkasista ja herra d'Aubièresin lähdöstä, — tämä oli nimittäin nähty kello yhdeksän aamulla siviilipuvussa, matkalaukku vaunuissaan ajamassa asemalle — liikuskeli jo Pont-sur-Sarthessa. Ja rouva de Bassigny oli kertonut sen messussa seuralaisilleen ihmetellen suuresti, miten "tuo tyttö, jolla ei ole penniäkään, antaa rukkaset herttualle, jolla on korkoja kaksikymmentäviisituhatta."

Kaikki olivat kateellisia tyttöparalle ja harmittelivat sekä kosintaa että rukkasia.

— Mitenkähän osaisin tarpeeksi hienosti syöttää hänelle Marc-sedän perinnön?… — tuumi Untuva everstinrouvan tuikeasti tarkastaessa häntä. — Se ei ole helppoa!… Johdannon täytyy näyttää aivan luonnolliselta…

— Olen kovin iloinen tavatessani teidät, neiti Coryse — sanoi rouva de Bassigny rakastettavasta. Nythän voin pyytää teitä viemään äidillenne sanan, jonka muuten olisin lähettänyt hänelle kotiinpäästyäni… Aikomukseni on nimittäin kutsua hänet sekä teidät ja herra de Bray meille päivällisille torstaina kello viisi… Herra Marc on myöskin tervetullut… jos hän vain suostuu tulemaan… vaikken juuri usko hänen suovan meille sitä kunniaa…

Untuva tarttui heti tarjottuun tilaisuuteen ja katsellen mitä tarkimmin rouva de Bassignyta voidakseen selvästi seurata pienintäkin ilmevaihetta hänen kasvoillaan vastasi kirkkaalla äänellä:

— Setäni ei mielellään käy vieraisilla… eikä missään tapauksessa voi saapua torstaina… sillä hän matkustaa pois…

— Aubièresin herttuan kanssako?… — kysyi everstin rouva ilkeästi.

Untuva ei ollut ymmärtävinään, vaan vastasi tyynesti:

— Ei… Hän matkustaa aivan yksinään… Hänen tätinsä, rouva de Crisville, on kuollut ja…

— Niinkö!… Hän on varmaankin kuollut Paussa?… — keskeytti rouva de Bassigny.

Ja kääntyen erääseen mukana olevaan naiseen ehdotti hän:

— Kuulkaa!… Tehän aiotte ostaa linnan… Crisville tulee luultavasti nyt myytäväksi… Se sijaitsee liian korkealla sopiakseen sairashuoneeksi tai orpokodiksi…

Kaikki Pont-sur-Sarthen asukkaat luulivat rouva de Crisvillen säätäneen koko omaisuutensa hyväntekeväisyyslaitoksille.

— Eipä suinkaan!… — sanoi Untuva viattoman näköisenä. — En usko setäni myyvän Crisvilleä… Luulen päinvastoin hänen aikovan itse asua siinä…

Ja tyttö lisäsi ohimennen:

— Hän nimittäin perii kaiken…

— Mitä?… Hänkö?… Herra de Bray?… — änkytti rouva de Bassigny tyrmistyneenä. — Eikö tätinne jätä jälkeensä vähintään viisi tai kuusi miljoonaa?…

— Hän on Marc-sedän täti eikä minun… ja luulen hänellä sitäpaitsi olleen vielä enemmän!… oikaisi suurella varmuudella Untuva, jolla ei ollut aavistustakaan markiisitar de Carabas'n perinnön suuruudesta.

— Vielä enemmän?… — toisti rouva de Bassigny ällistyneenä ja äkeissään.

Väki alkoi poistua kappelista. Everstin rouva sanoi jäähyväiset Coryselle ja kiiruhti tulevia vastaan innoissaan saadessaan kertoa tällaisen uutisen. Untuva huomasi etäältäkin kasvojen synkkenevän kertojan päästessä pitemmälle.

— He ovat saaneet nokilleen! — ajatteli hän. Tein viisaasti tullessani tänne…

Äkkiä hän ryntäsi kappelia kohden. Hän oli nähnyt isä de Ragonin lähestyvän säännöllisin ja hiljaisin askelin.

— Häntä minä en saa päästää käsistäni!… Tyttö kiiruhti jesuitan luokse ja kysyi kohteliaasti:

— Sallitteko minun lausua teille pari sanaa?…

Ja, kun jesuiitta heitti levottoman katseen muutamiin muihin henkilöihin, jotka myöskin näyttivät odottavan häntä, vakuutti Untuva:

— Oi!… Nyt en tarvitse pitkää aikaa!… Eilen lörpöttelin aivan liiaksi…

— Ette suinkaan, lapseni… eilinen puheenne on päinvastoin suuresti kiinnittänyt mieltäni…

— Olette kovin hyvä… Mutta minä tiedän tehneeni väärin puhellessani sedästäni ja hänen politiikastaan… ja tahtoisin pyytää teitä olemaan kertomatta äidilleni — joka tänään tulee teitä tapaamaan silloista keskusteluamme…

— Vakuutan teille… virkkoi isä de Ragon kuivahkosti käyden kärsimättömäksi — että te suunnattomasti liioittelette keskustelumme merkitystä…

— Enpä niinkään!… Minähän uskottelin teille… taikka miltei uskottelin… ettei setäni tällä kertaa asettuisikaan herra de Bernayn vastaehdokkaaksi, koska hän ei ollut tarpeeksi rikas…

— Aivan niin!… Entä sitten?…

— No, siinä uskossa minä silloin olin… Mutta nyt hän asettuukin ehdokkaaksi, koska hän onkin tarpeeksi rikas…

— Niinkö!… — virkkoi jesuiitta synkistyen.

Ja unohtaen äkkiä elämässään aina noudattamansa varovaiset ja viisaat periaatteet kysäisi hän muitta mutkitta:

— Mistä hän sitten nyt on saanut rahoja? Untuva vastasi viattomasti:

— Hän on tätinsä, eilen kuolleen rouva de Crisvillen ainoa perijä…

Isä de Ragon aivan jähmettyi hämmästyksestä jääden seisomaan suu selällään. Vanha rouva de Crisville oli — ennenkuin sairaalloisuus oli pakoittanut hänet muuttamaan Pauhon — kuulunut isä de Ragonin rippilapsiin, ja tämä tiesi itse sanelleensa hänelle koko testamentin, missä jesuiittoja ei suinkaan oltu unohdettu. Ja nyt tämä vanhus kuoli hänen vaikutuspiirinsä ulkopuolella, jättäen täyttämättä nämä puolinaiset lupaukset, mitkä oli häneltä niin suurella vaivalla houkuteltu, säätäen omaisuutensa sellaiselle henkilölle… oikealle sosialistille, joka jo edeltäkäsin oli varakas; vaaralliselle miehelle, jota hän täten tietämättään auttoi taistelussa kaikkea sitä vastaan, mitä hänen olisi pitänyt kunnioittaa ja tukea!

Viimein hän kysyi pikemmin itsekseen kuin Untuvalta, joka innoissaan ahmi häntä silmillään:

— Tuo omaisuus on kaiketi aivan suunnaton?…

— Suunnaton!… vahvisti tyttö suloisella äänellä. — Eikö hän omista puoli departementtia?… Kuin kaikuna toisti Coryse vielä kerran:

— Puoli departementtia… vähintään!… Jesuiitta rupesi äkkiä epäilemään, että Coryse teki pilaa hänestä. Mutta katsahtaessaan tyttöön hän näki tuon veitikan seisovan hänen rinnallaan huolimattomassa ja melkein kömpelössä asennossa jatkuvasti hymyillen, joten hän rauhoittui. Ja hänen mieleensä juolahti äkkiä, että "Untuva", josta kukaan ei ollut tähän asti välittänyt, voisi nyt tulla rikkaaksi perijättäreksi. Varakreivi de Brayn kiintymys veljensä tytärpuoleen oli yleisesti tunnettu Pont-sur-Sarthessa, ja tiedettiin hänen rakastavan Avesnesin pikku neitiä kuin omaa lastansa. Jesuiitta muuttuikin silmänräpäyksessä hyvin isälliseksi sanoen Coryselle. — Iloitsen suuresti, sangen suuresti onnesta, minkä Jumala on teille lähettänyt!… Näen siinä tosiaan Jumalan sormen!… Eilen te ylenmääräisen hienotunteisena… epäillen… peläten, ettei teistä tulisi kylliksi hyvä aviovaimo… hylkäsitte Aubièresin herttuan, joka pyysi kättänne ja olisi ottanut teidät köyhänäkin… ja tänään Herra palkitsee tekonne… sallien teidän nyttemmin seurata vain sydämenne ääntä…

— Mutta… — sanoi Untuva, joka ei ensinkään käsittänyt, mihin hän pyrki. — En yhtään ymmärrä, kuinka se seikka, että setäni on perinyt tätinsä, saattaisi vaikuttaa minun elämääni niin, että minä tästä lähtien muka voisin seurata vain sydämeni ääntä… jos nimittäin sydämelläni sattuisi olemaan jotain sanottavaa…

— Onhan kuitenkin selvä — mutisi isä de Ragon puhuen vieläkin puoleksi itseksensä — että varakreivi de Bray on antava kelpo myötäjäiset lapselle, josta hän pitää kuin omastaan… ja että hän… vanhanapoikana… vailla läheisiä sukulaisia…

Untuva purskahti nauramaan:

— Voi! Miten erinomaista!… Te arvelette siis minun nyt yhtäkkiä muuttuneen "edulliseksi kaupaksi"… Ja minä kun olin niin tyhmä, että luulin herra d'Aubièresin kosinnan jollain tavoin lisänneen arvoani… Niin… Huomasinhan ihmisten sen jälkeen katselevan minua miltei kunnioittavan uteliaasti… Millaista se nyt tuleekaan olemaan?… Kunnianosoituksia!… Rahaa!… Kaikki vain minulle!… Olen muuttuva aivan toiseksi!…

Keskustelun kuluessa oli jesuiitta vaihtanut yhä vielä puunsa alla seisovan Barfleurin kanssa ystävällisiä tervehdyksiä.

— Tuolla on Hughues de Barfleur — hän sanoi äkkiä viitaten nuoreen mieheen — muuan entisiä oppilaitani…

Tyttö vastasi välinpitämättömästi:

— Tiedän… Tunnen hänet…

— Hän on uskollinen sielu… — jatkoi isä de Ragon. — Hän saapuu tänne joka päivä kuulemaan pyhää messua… Hänen mielensä on niin puhdas, ja hän tekee vain sitä, mikä on Jumalalle mieleen…

— En ikinä usko… — huusi tyttö vihasta kuohuen — että meidän hyvää Jumalaamme miellyttää niin hirveästi kuin te väitätte se, että herra de Barfleur tulee tänne liehakoimaan rouva Delormea!…

Jesuiitta hämmästyi suuresti ja teki pahastuneena kieltävän kädenliikkeen. Tähän hetkeen saakka ei hän ollut epäillyt mitään, mutta tyttösen sopimaton huomautus loi äkkiä kirkkaan valon lukemattomiin mitättömiin pikkuseikkoihin. Hän päätti kuitenkin vielä yrittää torjua epäluulot ja auttaa entistä oppilastaan sekä vastasi mitä mairittelevimmalla äänellä:

— Tuollaiset huomautukset eivät sovi nuoren tytön suuhun… Ettekä te nähtävästi myöskään kykene oikein arvostelemaan ympäristöänne… Hughues de Barfleur ei voi olla kiintynyt… sanottuun henkilöön… kahdestakin syystä… Ensinnäkin puolustavat hänen periaatteensa häntä tuollaisia taipumuksia vastaan… ja toiseksi olen miltei vakuutettu siitä, että hänen tunteensa suuntautuvat nykyjään aivan toisaalle…

— Niinkö!… — virkkoi Coryse hajamielisenä.

— Niin!… Poikaparka näkyy kadottaneen sydämensä!… Hän on rakastunut, luulen minä, erääseen nuoreen tyttöön, joka toistaiseksi ei ole kiinnittänyt mitään huomiota häneen…

— Nuoreen tyttöön?… toisti Untuva ihmeissään, hapuillen muististaan tuttaviaan. — Nuoreen tyttöön?… Se on mahdotonta!…

Mutta äkkiä hänelle selvisi asia, ja hän purskahti nauramaan kysyen:

— Minuunko ehkä?… Oi!… Tämähän on suurenmoista!!!…

Ja hän lisäsi tarkastaen ihaillen jesuiittaa:

— Kas vaan!… Tepä ette ainakaan hukkaa aikaa, se on varma!…

Isä de Ragon katseli häntä huulet vieläkin hymyssä, mutta silmä kovana. Silloin Untuva katui:

— Suokaa anteeksi, että minä näin rupesin nauramaan!… Mutta minusta se oli niin hullunkurista!… Silloinhan samat rahat, mitkä nyt vahingoittavat herra de Bernayta, hyödyttäisivät taas herra de Barfleuria… Ne pysyisivät talossa… Oi!… On aivan turha selittää… Olen jo ymmärtänyt!…

— Neiti d'Avesnes!… — julisti jesuiitta terävästi — rouva äitinne on oikeassa sanoessaan teitä huonosti kasvatetuksi tytöksi…

— Hän on oikeassa ajatellessaan… mutta ei sanoessaan niin… — vastasi Untuva lempeästi.

Hän niiasi poistuvalle isälle ja etsi silmillään vanhaa Jeania, joka istui yhä liikkumattomana penkillään. Untuva pani koneellisesti huulensa suppuun, mutta pysähtyi säikähtyneenä ajatellen:

— Oi!… Jumalani!… Aioin juuri tapani mukaan viheltää!… siitäpä vasta olisi syntynyt juttu!…

Astuttuaan ulos jesuiittain talosta hän lähti juoksujalkaa liikkeelle unohtaen vanhan palvelijan, joka hänen takanaan vaivaloisesti siirteli kankeita jalkojaan. Hän halusi kertoa hauskan uutisensa apotti Châtelille, tietäen sen varmasti ilahduttavan häntäkin suuresti.

Place de Palais'n nurkassa seisoi muuan kukkaskauppias pikku kärryineen. Untuva osti ruusuja häneltä ja jatkoi juosten matkaansa Saint-Marcienin pappilaan.

Jos tuomiokirkonkaan pappila ei ollut komea, niin oli Saint-Marcienin suorastaan kurja. Se oli pieni hökkeli, joka oli rakennettu pimeän ja likaisen kujan varrelle vanhan basilikan kylkeen. Hökkelistä vasemmalle sijaitsi vaivainen istutus, vailla hajuakaan niin kutsutusta "papin puutarhasta". Apotti Châtel, joka rakasti kukkia, oli kuitenkin taitavasti muuttanut pikku tilkkusensa huonoa maata tuoksuvaksi kukkakoriksi.

Palvelija oli torilla. Apotti itse avasi oven Untuvalle. Hänellä oli toisessa kädessään hillopurkki — tällä hetkellä täynnä liimaa — ja toisessa suunnaton pörröinen pensseli, joka oli kadottanut huomattavan määrän karvojaan.

— Pyydän anteeksi, että otan teidät vastaan tässä asussa… — selitti hän Untuvalle, joka tervehti häntä reippaasti — mutta, katsokaa, olin juuri paperoimassa vastaanottohuonetta…

Ja hän viittasi kapeisiin tapettiliuskoihin, jotka kosteuden irroittamina riippuivat surkeina pitkin muuria.

Kalusto oli yksinkertainen. Sen muodostivat kuusi korituolia, hyvin kuoppainen nojatuoli, ihmeellinen, hieno ja harvinainen kello madonsyömästä puusta ja alabasterinen Pyhän Neitsyen kuva seinällä sekä sen edessä pieni jalusta maljakkoineen.

— Toin teille ruusuja Pyhää Neitsyttänne varten… — sanoi Untuva asettaen kukkaset pieneen maljakkoon. — Niille täytyy vain kiireesti antaa vettä…

— Niin… aivan heti…

— Ei… Silmänräpäyksessä!… Katsokaa!… Olisi raakamaista antaa niiden odottaa tässä helteessä, herra apotti!… Ja kai tekin ymmärrätte, ettei Pyhä Neitsyt toivo kenenkään kärsivän hänen tähtensä… vai kuinka?…

— Olette oikeassa!… virkkoi pappi myöntyväisenä ja meni täyttämään maljakkoa pienestä puutarhan keskellä sijaitsevasta kaivosta.

Coryse mietiskeli katsellen apottia:

— Ei hän olekaan hieno!… Kaikkein vähimmin ylimyksellinen!… Lempeine, punaisine kasvoineen ja valkeine hiuksineen muistuttaa hän miltei tomaattia pumpulissa!… Mutta hän miellyttää minua kuitenkin… sillä hänellä on niin kaunis ja hyvälle altis sielu!… Sen sijaan, että koettaisi vastustaa vähäväkisten ystäviä vaaleissa… tai naittaa hunningolle joutuneita pikku keikareita… hän huolehtii köyhistä ja hyvästä Jumalasta!… Hänpä ei välitäkään juoruista!… eikä juonista!… eikä rakkausjutuista!… eikä koko höskästä!…

Ja kun apotti palasi kantaen huolellisesti liian täyttä maljakkoa, jonka laitojen ylitse vesi lainehti muodostaen puroja pitkin hänen kiiltävää kaapuaan, huusi Untuva hänelle iloisesti:

— Herra apotti!… Olen niin tyytyväinen!…

— Kas vaan!… — virkkoi apotti onnellisena. — Tuopa kuuluu toiselta kuin eilen aamulla!…

Hän oli ottanut ruusut ja järjesteli niitä suurilla, kankeilla käsillään maljakkoon hyvin kömpelösti, mutta koettaen olla äärettömän varovainen. Päätettyään tämän työn istahti hän Corysea vastapäätä.

— Herra apotti… tästä aamusta lukien on Marc-setä hirvittävän rikas…

— Miten niin, lapseni?…

— Herranen aika!… Ette kai luule hänen ryöstäneen postivaunua?… Ei… Hän on perinyt rouva de Crisvillen…

— Onko rouva Crisville kuollut?…

— On kuin onkin, herra apotti!…

— Oi!… Ihmisparka!… Hänhän oli niin antelias… niin hyvä köyhille!…

— Marc-setä tulee olemaan yhtä hyvä kuin hänkin… saattepa nähdä, mitä kaikkea me vielä nappaammekaan köyhillemme…

— Jumala suokoon, lapseni!…

— Mutta… — virkkoi tyttö tyytymättömänä, — tuntuu kuin te epäilisitte sitä…

— En juuri epäilekään… Mutta… Kuitenkin… Ei olisi ihmeellistä, jos herra Marc välittäisi vähemmän taivaallisista asioista kuin hänen tätinsä… Kas, hän on vielä nuori…

— Nuori!… — huudahti Coryse hämmästyneenä — onko Marc-setä muka nuori?…

— Mutta hyvänen aika!… Eihän hän ole vanhakaan…

— Enhän väitäkään häntä ikivanhaksi!… mutta ei hän ole myöskään nuori… Hän ei ole enempää kuin kolmea vuotta nuorempi herra d'Aubièresia… joka ainakin on vanha.

— Niin, mitä hänestä nyt kuuluu?…

— Oi!… — sanoi Coryse helpotuksesta huokaisten — hän lähti tänä aamuna!…

— Lähti?…

— Ei ainiaaksi sentään!… Hän palaa vielä… Mutta jos minä olisin tietänyt teidät näin kylmäkiskoiseksi… niin enpä tosiaan olisi viitsinyt raapustaa vanhaa Jean-parkaani tänne kolmenkymmenenviiden asteen kuumuudessa… ja te olisitte saanut kuulla uutisen samalla kertaa kuin muutkin ihmiset…

— Mutta, lapsukaiseni, te käsitätte minut väärin… Iloitsen… sydämeni pohjasta… setänne myötäkäymisestä… ja myös siitä, että se tuottaa teille niin suurta mielihyvää…

— Sepä hyvä!… Nyt voin siis mennä!… Kello lienee jo kaksitoista!…

Untuvan tepsuttaessa kotiinpäin hehkuvassa päivänpaisteessa mutisi apotti Châtel järjestellessään vielä viimeisen kerran ruusujaan vastaanottohuoneen Pyhän Neitsyen jalkojen juuressa:

— Jumalani, varjele tätä lasta, joka sinua rakastaa!… Jumalani, tee hänet onnelliseksi!…

VIII.

Kuule!… — huusi Untuva Marc-sedälle, joka vihdoinkin oli palannut pari viikkoa kestäneeltä matkaltaan. — Kaikki ihmiset ovat äkeissään sinulle… Vaalijulistuksesi on myllertänyt koko Pont-sur-Sarthen… Saatpa nähdä, kuinka he murjottavat!…

— Siitä en välitä!…

— Niin… Sen tiedän… Mutta minä, minä tulen aivan sairaaksi kuullessani kaikkien ihmisten tällä tavoin käyvän kimppuusi!…

— Keitä ovat sitten nuo kaikki ihmiset?…

— Herranen aika!… Kaikki kantavieraamme… Kaikki nuo vanhat, rutikuivat sielut, jotka käyvät meillä… Vaikka oikeastaan teen väärin puhuessani vanhoista, sillä nuoret ovat vielä kahta vertaa ikävämmät!… Ja äiti sitten!… Toissapäivänä oli hän kotiintullessaan aivan suunniltaan… luettuaan joka seinälle naulatun juttusi…

— Mitä hän sanoi?…

— Hän toimeenpani kohtauksen isän kanssa!… Oi!… Oikein tuollaisen todellisen, komean kohtauksen!…

— Vieläkö tavallista komeamman?…

— Paljon komeamman!…

— Pierre-parka!… — nauroi varakreivi.

— Hyi!… Olet ilkeä nauraessasi noin!… Isä on niin hyvä… niin hyvä!…

— Sen myönnän… Toista olisi ollut, jos olisi ollut kysymys minusta…

— Niin… Tai minusta… Untuva mietti hetkisen ja lausui sitten:

— Se osoittaa vain sitä, että hän on parempi kuin me molemmat yhteensä!…

— Sanohan, Untuva… — kysyi Marc-setä. — Etkö luule, että asiain nykyisillään ollessa minun vähäpätöisyyteni elämä tulee muodostumaan ylen ihanaksi tässä talossa?…

— Asiain nykyisillään ollessa?…

— Sanoithan äitisi olevan raivoissaan minulle…

— Oi!… Se on selvä!…

— No, kyllä hän siinä tapauksessa tulee kohtelemaan minua sangen yliolkaisesti…

— Päinvastoin!…

— Varmasti!… Ei hän ole muutenkaan häikäillyt minua… Ja nyt ovat vaalitkin ovella…

— Niin… Mutta älä unohda kolikoitasi!…

— Mitä sanot?…

— Vain sen, että vaikkakaan hän ei pidä sinun vaalihommistasi, niin on hän kuitenkin hurmaantunut sinun kolikkoihisi… Hän osaa panna arvoa rahalle, kuten tiedät…

— Vai niin!…

— Älä sano "vai niin!"… Se on aivan totta!…

Hetken vaitiolon jälkeen kysyi tyttö:

— Oletko jo toimittanut asiasi?…

— Jotakuinkin!…

— Ja oletko sinä nyt rikas?…

— Upporikas…

— Sepä hyvä!… Kas, herra de Bernay toimiskelee pontevasti!… Häntä meidän on pelättävä… sillä Charlie ei tule onnistumaan…

— Mistä sinä sen tiedät?…

— Minulle on kerrottu…

— Kuka on kertonut?…

— Sulattojen työmiehet… Marc-setä purskahti nauramaan:

— Oletko sinä siis keskustellut sulattojen työmiesten kanssa?… Aubières-parka on oikeassa… Sinä olet todellakin kummallinen ja kelpo pikku nainen!

— Oi!… Tapasitko sinä herra d'Aubièresin?…

— Tapasin…

— Tuleeko hän pian takaisin?…

— Hän palannee kai kilpa-ajoihin…

Soitettiin aamiaiselle. Rouva de Bray tuli vihurina salonkiin. Ihastuneen näköisenä, suu leveässä hymyssä kiiruhti hän lankoansa vastaan:

— Rakas Marcini!… minulle kerrottiin juuri teidän jo palanneen…

Ja odottamatta vastausta hän jatkoi:

— Olen ihastunut nähdessäni teidät jälleen!… Me kaipasimme teitä sanomattomasti näinä viikkoina… Eikö totta, Untuva?…

Markiisitar ei milloinkaan muulloin ollut rakastettava lankoaan kohtaan tai nimittänyt tytärtänsä "Untuvaksi", paitsi tahtoessaan jonkun vastatulleen silmissä käydä hyväilevän hellästä. Marc katsoi häntä hyvin hämmästyneenä, mutta alensi heti katseensa nähdessään äitinsä takana naureskelevan Corysen veitikkamaisen ilmeen.

— Oletteko jo nähnyt Pierreä?… — kysyi rouva de Bray.

— Olen… tapasin hänet saapuessani… Markiisitar jatkoi hymyillen:

— Kertoiko hän, minkä hirvittävän vaikutuksen teidän vaalijulistuksenne on täällä tehnyt?…

— Ei!…

— Niin… Marc-parka… Te ette saata käsittääkään, mikä huomio — muuten sangen epämieluisa huomio — on tällä hetkellä keskittynyt nimeenne…

— Pyydän anteeksi… koska se on teidänkin nimenne…

— Mitä siitä!… Sodassahan on kaikki luvallista!… Olen jo alistunut siihen… Mutta myönnän kuitenkin… puhuakseni suoraan… alussa olleeni tyrmistynyt… peräti tyrmistynyt…

Ja hän jatkoi kääntyen huoneeseen astuvan miehensä puoleen:

— Eikö totta?… Olenhan minä nyt jo toipunut tuon metelin jälkeen, minkä Marcin julistus aikaansai… ja oikein uljaasti alistunut kohtalooni?…

— Ainakin omien sanojenne mukaan… — vastasi herra de Bray laimeasti.

Matkalla ruokasaliin kuiskasi Untuva Marc-sedän korvaan:

— Katsopa nyt!… Barometri näyttää kaunista ilmaa… Enkö sitä sanonutkin… Muista kolikoltasi!…

— Coryse, — virkkoi markiisitar istuutuessaan, — en tiedä olenko muistanut ilmoittaa sinulle, että me syömme lauantaina päivällistä Barfleureilla…

— Et ole… Vaikkei sinulla muuten ennenkään ole ollut tapana ilmoittaa minulle, milloin te olette ulkona päivällisillä…

— Sinut on myöskin kutsuttu…

— Samantekevä… koska en kuitenkaan tule sinne!…

— Miksi sinä et tulisi sinne?… - kysyi rouva de Bray hieman vaivaantuneena.

— Ensinnäkin siksi, etten minä milloinkaan käy tuollaisilla päivällisillä… ja toiseksi, koska on kerran päätetty, ettei minua viedä suureen maailmaan ennenkuin talvella jälkeen kahdeksannentoista syntymäpäiväni… eli siis vasta kahden vuoden kuluttua…

— Tämähän ei suinkaan ole suurta maailmaa…

— Onpa!… Sinne täytyy pukeutua… näyttäytyä… ikävystyä… Ja sitähän minä juuri kutsunkin suureksi maailmaksi!…

— Olen jo vastaanottanut kutsun sinun puolestasi…

— Se oli aivan turhaa… sillä sinähän olet luvannut minulle, ettei minun kahdeksanteentoista syntymäpäivääni saakka tarvitse… paitsi silloin kun meillä on kutsut kotona… tehdä tuollaisia päivätöitä… En muuten yhtään ymmärrä, miksi minun lauantaina pitää mennä Barfleurein päivällisille, mutta ei tänään rouva de Bassignyn luo…

Ja hän lisäsi nauraen:

— Vaikka rouva de Bassigny kutsui minut henkilökohtaisesti jesuiittain puutarhassa… Oi!… Tiedätkö?… Hän kutsui sinutkin, Marc-setä… epäillen kuitenkin suuresti, ettet sinä soisi heille sitä kunniaa…

— Se osoittaa hänellä olevan valoisiakin hetkiä… Enhän minä muutenkaan menisi rouva de Bassignyn luo, saatikka sitten nyt… kun tätini juuri on kuollut…

Untuva loi ilvehtivän katseen äitinsä hameeseen. Se oli malvanvärinen, mutta niin vivahdusrikas, että se joskus näytti miltei vaaleanpunaiselta.

— Oi!… — virkkoi markiisitar — eihän suruaika tädin kuoleman jälkeen kestä kuin kolme kuukautta… ja nyt on jo kulunut ainakin pari viikkoa!… Aioinkin juuri… rakas Marcini… kysyä teiltä… olisiko teillä mitään sitä vastaan, että me toimeenpanisimme tanssiaiset täällä kilpa-ajosunnuntaina…

— Ei suinkaan… edellyttäen, ettei minun tarvitse silloin näyttäytyä…

— Mutta… ellette te näyttäydy… niin se tuntuu paheksumiselta…

— En tiedä miltä se tuntunee, mutta minä en mene tanssiaisiin kuukauden kuluttua perintötätini kuolemasta… Se olisi — puhumattakaan sydämettömyydestä — ehdottomasti todistus huonosta käytöstavasta…

Markiisitar vastasi terävällä äänellä: — Koska meillä puolestamme ei ole samaa syytä pidättymiseen kuin sinulla… ja koska minä aion toimeenpanna nämä tanssiaiset Corysen tähden…

— Minun tähteni!… — huudahti tyttönen hämmästyneenä — minun, joka vihaan seuraelämää…? enkä edes osaa tanssia oikein!… Tanssiaiset minun tähteni!… Oi! Herra Jumala!…

— Senpä tähden juuri, että sinä oppisit käyttäytymään seurassa… rupeaisit pitämään siitä…

Tällä kertaa Untuva aivan sydämistyi:

— Älkää huoliko!… Kukaan ei kuitenkaan usko minun tähteni toimeenpantuihin tanssiaisiin!… Kaikki tietävät kuitenkin, etten minä merkitse mitään täällä kotona!… ja että jos täällä jotakin tehdään, niin sitä ei ainakaan tehdä minun tähteni!…

— Sinä olet kiittämätön ja nenäkäs tyttö!… huusi rouva de Bray korottaen ääntänsä, kunnes se näytti väreilevän hänen silmäripsissään.

— Minäkö?… En ole kiittämätön!… — vastasi Untuva rauhallisesti. — Mutta minusta olisi paljon parempi ilmaista Marc-sedälle… ja koko maailmallekin… totuus…

— Mikä se sitten muka on?…

— Totuus on se, että me pidämme nämä tanssiaiset vain häikäistäksemme täkäläisten alkuasukkaiden silmiä näyttämällä heille prinssin…

Marc de Bray kysyi kummissaan:

— Minkä prinssin?…

— Oi!… Sehän on totta!… — huusi Coryse iloisesti. — Sinä et tiedäkään sitä vielä!… Sinähän tulit juuri!… Kas! Jo viikon ajan on Pont-sur-Sarthessa asunut prinssi!… Todellinen prinssi!… Ei mikään paperiprinssi!… vaan tuleva hallitsija… ellei hänen isänsä vain sitä ennen romahda…

— Miksi tuota prinssiä kutsutaan?…

— Kreivi d'Axeniksi… matkalla…

— Aivan oikein!… Ja mitä tuo kreivi d'Axen sitten tekee täällä?…

Markiisitar yritti vastata, mutta Untuva ehätti ennen:

— Ei kukaan tiedä oikein tarkalleen… Sanotaan hänen aikovan ottaa osaa kenttäharjoituksiin… tai täydentävän ranskankielentaitoaan… vaikka hän puhuu ranskaa paremmin kuin kenkään meistä…

Varakreivi kysyi vain sanoakseen jotakin: — Millainen hän muuten on?…

— Hurmaava!… — vastasi rouva de Bray vilkkaasti.

Untuva sanoa sutkautti yhtä nokkelasti:

— Riippuu mausta!… Hän on kengän korkuinen… ja musta… pikimusta… Herra Carnotkin on vaaleaverinen hänen rinnallaan!… Mutta kun häntä saa puhutella Armolliseksi prinssiksi ja Teidän Korkeudeksenne… niin voinet arvata ihmisten olevan ihastuksissaan!…

— Häntä puhutellaan kuten tuleekin… — keskeytti herra de Bray, joka huomasi myrskyn olevan nousemassa ja halusi pysähdyttää alkaneen keskustelun.

— Minustakin se on aivan luonnollista… — sanoi Coryse — ja minäkin puhuttelen häntä siten… vastatessani hänelle… Mutta on ihmisiä, joita sellainen erikoisesti huvittaa ja ihmisiä, joita se ei huvita…

Ja katsoen äitiinsä hän lisäsi:

— Itse puolestani en… totta tosiaan… pidä mistään alentumisesta!…

Markiisittaren luonteessa oli lukemattomia pieniä heikkouksia, mutta Corysea loukkasi niistä eniten juuri tuo hänen ylimielisyytensä vähäisiä ja hänen mateleva nöyryytensä isoisia kohtaan. Useinkin, kun markiisitar muserrettuaan palvelijan tai työläisen älynsä etevämmyydellä — jota hänen tyttärensä sivumennen sanoen ehdottomasti kieltäytyi tunnustamasta — valitteli heidän typeryyttään, noiden "palkkalaisten", kuten hän heitä nimitti matkien rouva de Favartin halveksivaa puhetapaa, vastasi Untuva naurusuin, vaikkakin harmistuneena:

— Voi, äiti!… Jos hän täyttäisi teidän vaatimuksenne, olisi hän luultavasti lähettiläs eikä palvelija!…

Pikku Coryse oli tosin sitä mieltä, että prinssejä oli kohdeltava kunnioittavasti, jos sattumalta joutui heidän läheisyyteensä, mutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten toiset ihmiset saattoivat etsimällä etsiä sellaisia tilaisuuksia. Hän vihasi kursailua ja viihtyi parhaiten yksinään tai vertaistensa seurassa. Hänen mielipiteensä oli sitäpaitsi se, että jos nykyaikaiset prinssit kerran unohtivat olevansa prinssejä, niin oli muiden aivan turha vaivautua sitä muistamaan.

Kreivi d'Axenin saavuttua Pont-sur-Sartheen oli markiisitar aivan uinut onnessa ylpeillen sanomattomasti siitä, että "Hänen Korkeutensa" oli ollut tervehdyskäynnillä heidän luonaan. Herra d'Aubières, joka oli ollut pari vuotta sitten sotilaslähettinä prinssin isän hallitsemassa pikku valtakunnassa, oli suositellut prinssille de Brayn perhettä; ja markiisitar, jonka Pariisissa oli täytynyt puuhailla hiki hatussa tutustuakseen muutamiin kovin suosittuihin prinsseihin, jotka eivät kuitenkaan kiinnittäneet suurtakaan huomiota hänen juonittelevaan olemukseensa, ja jonka hovimuodot ja -kumarrukset — hänen erikoisalansa — olivat jääneet kokonaan käyttämättä Pont-sur-Sarthessa, oli luullut taivaan auenneen kun hän oli avannut miehelleen osoitetun kirjeen, missä eversti ilmoitti pikku perintöprinssin saapumisen.

Tällä kertaa olivat Pont-sur-Sarthen hienoimmatkin salongit jääneet alakynteen: sillä kreivi d'Axen ei tuntenut muita kaupungin asukkaita kuin neljä kenraalia, pormestarin ja kuvernöörin. Ja säälimättä rouva de Bassignyta, joka muuten oli hänen paras ystävättärensä ja joka kierteli esittelykysymystä kuin kissa kuumaa puuroa, oli rouva de Bray sanonut välinpitämättömällä äänellä "olevansa hyvin pahoillaan sen johdosta, ettei hän voinut kutsua ystäviään kotiinsa tapaamaan Hänen Korkeuttaan, mutta tämä ei halunnut tehdä uusia tuttavuuksia."

Markiisitar ei tietystikään tahtonut jakaa muille Hänen Korkeuttaan, jonka Sallimus oli näin antanut hänen käsiinsä!

Pont-sur-Sarthessa oli monta hyvin eleganttia naista ja muutamat heistä olivat sangen kauniitakin. Oli pelättävissä, että pikku prinssi kerran päästyään alkuun hylkäisi katalasti Brayn talon. Hän itse viimein pakotti markiisittaren luopumaan tästä puolustusasemasta.

Muutamana iltana ollessaan vierailulla talossa hän sanoi herra de Braylle:

— Pyytäisin teitä… jos se vain on mahdollista… ottamaan minut mukaanne Barfleurin linnassa pidettäviin tanssiaisiin…

Markiisitar hätkähti:

— Tanssiaisiin… Mihin tanssiaisiin?…

— Tanssiaisiin, jotka Barfleurit luultavasti toimeenpanevat kilpa-ajosunnuntaina, kuulin niistä puhuttavan syödessäni tänään päivällistä ravintolassa… Se ei ole vielä varma, mutta…

— Mutta — huudahti rouva de Bray kipakasti. — Eiväthän he voi pitää tanssiaisia silloin… koska me olemme määränneet tanssiaisemme juuri samaksi päiväksi!…

Aikaisemmin ei oltu mainittu sanaakaan tanssiaisista. Markiisi ja Untuva katselivat toisiaan hämmästyneinä tästä julkeudesta, mutta rouva de Brayta ei heidän läsnäolonsa mitenkään häirinnyt. Hän jatkoi kääntyen miehensä puoleen:

— Eikö totta… Olemmehan me jo aikoja sitten valinneet sen päivän… Eiväthän he voi ottaa sitä meiltä?…

Ja seuraavana päivänä lähetettiin kutsukortit. Vaikkakin hänen täytyi toimeenpannessaan nämä tanssiaiset hieman jakaa pikku prinssiä, oli hänellä kuitenkin kunnia näyttää tunteneensa hänet "ennen kaikkia muita".

* * * * *

Peläten keskustelun saavan vaarallisen käänteen koetti markiisi rohkeasti kutsua koirat jäljiltä.

— Ellei Untuva tule Barfleurille lauantaina, täytyy meidän kirjoittaa epuu… — sanoi hän arasti vaimolleen.

Markiisitar vastasi päättävästi:

— Kyllä hän tulee…

— Minä en voi tulla… vaikka tahtoisinkin… — selitti tyttönen rauhallisesti. — Minulla ei ole pukua…

— Mitä, eikö sinulla muka ole pukua?… Entä pompadouri-pukusi?… Mitä tämä merkitsee?…

— Se merkitsee sitä, että minulla on ollut… jo kaksi vuotta sitten… jonkinlainen iltapuku… pikkukukallisesta pumpulimusliinista… ja sitä kai sinä nimität "pompadouri-puvuksi…"

— Entä sitten?…

— No… Koska minä olen kasvanut kaksi päätä kahden vuoden kuluessa… ja koska se ei ole kasvanut minun mukanani, niin se nyt ulottuu vain pohkeisiini… joten minulla ei siis kuitenkaan ole pukua…

— Hametta voi jatkaa…

— Sitä on jatkettu jo kolme kertaa… Nyt se ei enää käy laatuun…

— Miksi sinulla ei koskaan ole mitään, mihin pukeutua?… Uskomatonta… ettei sinulla olisi yhtään pukua!

— Onhan minulla niitä… neljäkin…

— Se ei riitä…

— Mutta tuhat tulimmaista!… huusi Untuva harmissaan. — Minunhan on huviteltava sadan markan vaaterahoilla kuussa… ja ostettava niillä kenkäni, hansikkani, hattuni, ratsastuspukuni y.m…. ja lisäksi vielä hameenikin!…

Herra de Bray keskeytti hänen puheensa:

— Tilaa, mitä haluat… ja lähetä minulle lasku. — Kiitos, isä!… Teetän itselleni valkoisen puvun prinssitanssiaisiin…

Markiisitar kohotti vihaisen ja terävän äänensä:

— Kiellän teitä sanomasta niitä prinssitanssiaisiksi!…

Ja vaiettuaan hetkisen lisäsi hän:

— Sinä siis tulet noille päivällisille?

— Oi! En suinkaan!… vastusti Untuva. — En millään muotoa!…

Rouva de Bray sai uuden päähänpiston:

— Siinä tapauksessa… on sinun ratsastettava Barfleurien luo…

— Miksi niin?…

— Sanomaan rouva de Barfleurille, ettet voi tulla heille lauantaina… koska olet päivällisillä sinä päivänä de Launay-tädin luona… ja että minä en muistanut sitä vastaanottaessani kutsun sinun puolestasi…

— Mainiota… — vastasi Coryse nauraen. — Olen ymmärtänyt!… Minun on siis keksittävä pieni juttu, missä koko maailma on esiintyvä — te, Mathilda-täti, Albert-setä… niin koko maailma…

Ja nousten pöydästä hän jatkoi:

— Sallittehan minun poistua pukeutumaan… Jos minun pitää vielä ratsastaa Barfleurien luo ja ehtiä takaisin kouluun, on minun kiireesti laputettava…

— Olkoon menneeksi… — sanoi markiisitar majesteettisesti. — Sallin sinun tällä kertaa nousta pöydästä ennen aamiaisen loppua… jos et vain kuvittele saavasi toiste tehdä samoin…

— Minä puolestani… — huudahti Coryse yrmeänä — jään hyvin mielelläni tänne istumaan loppuun saakka!… Ei minua ensinkään haluta lähteä sinne, eikä myöskään palata niin ajoissa, että ehtisin kouluun!… Voinkin muuten vallan hyvin jäädä kotiin… Se on paljon yksinkertaisempaa!… Lähetetään vain Jean-ukko viemään kirjettä… Tosiaankin… — kysyi hän välkkyvin silmin — miksi on juuri minun mentävä sinne?… Se on hyvin kummallista!…

Ja hän istuutui äkkiä uudelleen.

— Te menette sinne!… komensi markiisitar yhä kiihtyneempänä.

— Enpä mene… Jään mieluummin kotiin!… Teillä on varmaankin jokin salainen syy lähettää minut näin matkalle…

Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten korostaen:

— … Barfleurien luo?…

— Ei suinkaan… — vakuutti rouva de Bray lentäen hyvin punaiseksi.

Tälläkin kertaa yritti markiisi solmia rauhaa:

— Lähdehän toki Untuva!… Näethän mamman toivovan sitä…

— Hm!… — virkkoi Coryse potkaisten isäänsä varoittavasti pöydän alitse.

Se oli liian myöhäistä. Markiisitar oli kuullut, ja sana "mamma" kykeni saattamaan hänet suunniltaan. Hän kääntyi raivoissaan miehensä puoleen:

— Totta tosiaan… — alkoi hän. — Te…

— Hm!… hm!… hm!… hm!… — hyräili Untuva kohoavin soinnuin.

Markiisitar kääntyi jälleen häneen päin:

— Menkää!… ja totelkaa viivyttelemättä käskyäni… Kuuletteko?…

— Kyllä… — vastasi Coryse taittaen lautasliinansa kokoon tahallisen hitaasti.

Ja astuessaan ulos mutisi hän pienten terävien hampaittensa välistä, jotka hieman kiristyivät vihasta:

— Oi!… Olisipa herra d'Aubières edes vähän nuorempi!…

IX.

Barfleurin linna oli peräisin Ludvig XV:n ajalta ja rakennettu tiilestä ja graniitista. Kun Coryse saapui sen pihalle, näki hän rouva de Barfleurin istuvan suuren pöydän ääressä eräässä alakerran ikkunassa. Hän oli niin syventynyt hillopurkkiensa peittämiseen, ettei hän kuullut hevosten kavioiden kapsetta. Untuva, joka ensiksi oli aikonut ratsastaa suoraan ikkunan luo ja sanoa siitä sanottavansa, rupesi kuitenkin epäilemään, että se kenties olisi liian epäkohteliasta ja jättikin hevosensa talliin saatuaan siellä kuulla varakreivittären olevan kotona.

Palvelija pyysi häntä astumaan biljardihuoneeseen, missä hän sai odottaa hirveän pitkältä tuntuvan ajan. Kulkiessaan edestakaisin tuossa suuressa, autiossa huoneessa, jota ei ainoakaan taulu, korukapine tai kukkanen kaunistanut, ajatteli hän vimmoissaan:

— Kylläpä tämä on!… Aikookohan mamma Barfleur peittää kaikki hillopurkkinsa ennenkuin hän tulee tervehtimään minua?…

Viimein ilmestyi hänen eteensä sama palvelija, joka oli vienyt hänet sisällekin.

— Suvaitseeko neiti d'Avesnes seurata minua?… Etsin rouva varakreivitärtä puistosta… vaikka hän istuikin salissa…

Coryse ajatteli: — Eipä… vaan tarjoiluhuoneessa!… Mutta luultavasti Hänestä oli sopimatonta, että ihmiset sen tietävät!…

Ja hän asteli palvelijan perässä läpi monilukuisten, autioiden huoneiden.

— Huh!… — virkkoi hän väristen. — Kuinka ikävännäköistä!… Isä de Ragon ja mamma Barfleur erehtyvät suuresti luullessaan minun huolivan " Voikimpaleesta! "… Sillä sitä he aivan varmasti luulevat!… Oi!… Ei!… Ei!… Ei!…

Aubièresin herttua oli kerran Pont-sur-Sarthessa olonsa alkuaikoina eräissä tanssiaisissa kysynyt Marc-sedältä osoittaen ovenpieleen nojaavaa pikku Barfleuria:

— Kuka on tuo mies-pahanen, joka ei ole voikimpaletta suurempi?…

Ja sen jälkeen olivat sekä Brayn perhe että muutamat muutkin kaupunkilaiset ruvenneet itsepintaisesti käyttämään hänestä tätä liikanimeä.

Palvelija vei Corysen erääseen pieneen salonkiin, joka oli hieman paremmin kalustettu ja komeampi kuin muu linna.

Pitkä ja laiha varakreivitär istui ikkunan luona puettuna punaiseen, keltapilkulliseen silkkihameeseen ja oli lukevinaan La Gaulois'ta. Untuva oivalsi heti syyn pitkään odotukseensa:

— Ei ole ihme, että olen saanut odottaa… sillä hillohame oli harmaa!… Hän on kömpinyt parhaimpiin vaatteisiinsa näyttäytyessään minulle… Huomio!… Untuvaa liehakoidaan… sen jälkeen kun Marc-setä on saanut perinnön…

— Rakas lapseni… — virkkoi varakreivitär nousten seisomaan nähdessään Corysen — taivaastako te olette pudonnut?…

Ja odottamatta vastausta hän jatkoi:

— Niin suloisena ratsastuspuvussanne!…

— Suloisena!… — mutisi Untuva katsellen hämmästynein silmin jänteviä käsivarsiaan, pitkiä käsiään ja koko olentoaan, jota vielä vaivasi lapsuuden kömpelyys. — Sitäpä ei minulle koskaan sanota kotona, ei milloinkaan!…

Rouva de Barfleur ei antanut perään:

— Niin, juuri suloisena!… suloisena ja ihastuttavana!…

Hän vetäisi kerran pitkästä, vanhoilla kanavaompeluksilla koristetusta silkkinauhasta, mikä teki soittokellon virkaa.

— Hughues-parkani tulee olemaan aivan lohduton ollessaan poissa kotoa näin sievän pikku vierailun aikana!… Hän on mennyt katsomaan hevosia suureen hakaan järven rannalle… Lähetän heti sanan hänelle…

— Se on vallan turha, rouva de Barfleur… — sanoi Untuva vilkkaasti. — Minun on kuitenkin heti poistuttava… ehtiäkseni kouluun kello neljäksi…

Palvelija astui sisään:

— Ilmoittakaa herra varakreiville, että täällä on vieraita…

— Tulin vain — selitti Coryse — sanomaan, että äitini erehtyi ottaessaan puolestani vastaan kutsun teille lauantaiksi… Hän ei muistanut, että minä olin luvannut juuri sinä päivänä syödä päivällistä täti de Launayn luona…

— Mitä?… — huudahti rouva de Barfleur. — Sehän on mahdotonta!… Emmehän me tule toimeen ilman teitä!… Ettekö te voisi saada tätiänne taipumaan… tai ehkä sallitte minun järjestää…

Untuva ei vastannut mitään. Hän kuunteli vain, miten palvelija voimainsa takaa soitti suurella kellolla nuorta linnanherraa kotiin, ja ajatteli:

— Hän tarvitsee vähintään neljännestunnin ehtiäkseen tänne virralta… ja jo viiden minuutin kuluttua olen minä hävinnyt…

— Pyydän teitä… pikku Coryseni, — jankutti rouva de Barfleur. — Luvatkaa keksiä jokin keino… Teistä tulisi näiden päivällisten sielu ja ilo…

— Minusta!… keskeytti tyttö ällistyneenä. — Minustako?… Mutta minähän en puhu sanaakaan, ellen ole sillä tuulella…

Rouva de Barfleur kysyi:

— Miksi te sitten ette voisi lauantaina olla sillä tuulella, rakas tyttöseni?…

— Suokaa anteeksi!… — huudahti nopeasti Untuva lentäen tulipunaiseksi. — Puhuin tyhmyyksiä!… Tarkoitin vain, etten koskaan, vaikken tiedä mistä se voi johtua, ole hyvällä tuulella vieraiden seurassa… Minulta kai puuttuu itseluottamusta… Näettehän nyt itsekin, miten huonosti minä käyttäydyn…

— Päinvastoin… Te olette hyvin suloinen nuori tyttö… niin koruton… ja suora…

— Oi!… Se tosiaan pitää paikkansa!… Ja Coryse jatkoi nousten tuoliltaan:

— Minun täytyy nyt lähteä… On jo aika palata kotiin…

— Voittehan toki odottaa vielä hetkisen… Onhan meidän sitä ennen saatava jotakin suuhummekin…

— Kiitän teitä… Mutta olen nyt jo hieman myöhästynyt…

Varakreivitär nousi myös pystyyn, ja kun Untuva ihmetellen tätä tavatonta kohteliaisuutta pyysi häntä jäämään paikoilleen, vastasi rouva de Barfleur:

— Haluaisin nähdä teidät hevosen selässä… Poikani on kertonut teidän ratsastavan aivan hurmaavasti…

— Ohoo!… — tuumi tyttö. — Olinpa kuin olinkin oikeassa!… He ovat kaikki liittoutuneet!…

Ukko Jeanin paraikaa tuodessa hevosia portaiden eteen saapui varakreivi de Barfleurkin juoksujalkaa pihalle. Hän tarttui Untuvan ojentamaan käteen ja painoi sille huulensa kunnioittavasti kumartaen. Tottumattomana tällaiseen oli tyttö purskahtaa nauramaan. Mutta verratessaan äidin ja pojan nykyistä käytöstä heidän tapoihinsa viisi päivää sitten valtasi hänet syvä vastenmielisyys, ja hän oli huudahtamaisillaan ääneensä "kylläpä he ovat aika tomppeleita!…"

Kun Coryse lähestyi Josephinea, suurta, puhdasveristä tammaa, jota hän aina käytti retkillään, syöksyi varakreivi esiin ja tarjosi molemmat yhteenliitetyt kätensä Untuvalle astinlaudaksi. Tyttö mittasi kiireestä kantapäähän tuota hintelää nuorta miestä, joka taivutti hänen edessään surkeaa pikku selkäänsä ja ohutta kaulaansa suunnattamme paineen; silmäili hänen kapeita käsivarsiaan, joiden ympärillä ylen englantilaisen puvun suuriruutuiset hihat riippuivat tyhjinä laskoksina, ja sanoi itsekseen: "hän pudottaa minut varmasti maahan."

Hän koetti esittää kieltonsa niin ystävällisesti kuin mahdollista sekä mitä suloisimmalla äänellä ja vastasi viitaten Jeaniin, joka piteli hevosia:

— Ei kiitos!… Mutta ettekö tahtoisi hetkisen pidellä toista hevosta?… Olen niin kömpelö… En osaa nousta hevosen selkään, ellei Jean auta minua… Minä putoaisin, jos nojaisin teihin…

Ja kun varakreivi oli itsepäinen jatkoi hän:

— Pyydän teitä!… Ette voi uskoa, miten raskas olen… Aivan kuin lyijypala!…

Hän asetti kengänkärkensä Jean-ukon käteen ja lensi ylös, niin keveästi, että näytti siltä kuin hän olisi kohonnut metrin satulan yläpuolelle. Sitten hän ratsasti pois tervehtien äitiä ja poikaa, ja hänen notkea vartalonsa heilahteli Josephinen pitkien askelten tahdissa. Päästyään ulos puistosta käänsi Untuva hevosensa metsikköön. Häntä halutti laukata pitkin sen kauniita vihreitä polkuja ja pudistaa yltään suuttumus, joka pyrki nousemaan päähän ja sydämeen.

Miksei häntä voitu jättää rauhaan hetkeksikään?… Vielä kaksi viikkoa sitten häntä kiusattiin ottamaan herra d'Aubières; ja nyt jo tahdottiin hänet naittaa pikku Barfleurille… Eikä tämä ajatus vaivannut häntä vain tuon odotettavissa olevan kamppailun takia, vaan se loukkasi myöskin hänen itserakkauttaan. Herra d'Aubièresin pyytäessä hänen kättänsä oli Untuva, vaikkakaan hän ei pitänyt herttuaa minään ihmeotuksena, kuitenkin tuntenut ylpeyttä ja kiitollisuutta tuon tarjouksen johdosta. Herra de Barfleurin kosinta oli sitävastoin hänestä suorastaan alentava.

Hänhän tiesi vallan hyvin, ettei Voikimpale hänen ollessaan köyhä ollut kohdistanut häneen sen enempää huomiota kuin hyvästi kasvatetun nuorukaisen aina on pakko kohdistaa vanhempiensa kodissa tapaamaansa nuoreen tyttöön. Sitäpaitsi oli hänestä tuo ruma nuorukainen suunnattomine viiksineen ja ohuine jalkoineen, jotka ainaisesta satulassa istumisesta olivat hirveästi taipuneet, aivan ilettävä. Hän oli aina pitänyt Aubièresin herttuaa "suurena Aubièresina", mutta varakreivi de Barfleuria "pikku Barfleurina". Ja sekin jo riitti!

Untuva, ollen itse terve ja voimakas, kammoksui vaistomaisesti kaikkea raihnaisuutta ja sairautta.

Ja seuratessaan suurta, nurmettunutta, Pont-sur-Sarthen tielle johtavaa rataa, mietti hän:

— Minua oikein inhoittaa tuo mies!… Ja jos hänen päähänsä joskus pistäisi suudella minua niinkuin herra d'Aubières teki, niin kylläpä minä antaisin hänen molemmille korvilleen… En voisi pidättäytyä… No, se siitä!… Mutta tämä juttu voi tulla ihanan ikäväksi muutenkin!… Jos minä vielä kerran annan rukkaset, niin äiti murskaa minut… Parasta olisi, jos ne tulisivat Barfleureilta käsin… Oi! millainen peto tuo isä de Ragon olikaan!… Hänpä tämän kaiken on järjestänytkin!… Olin oikeassa kavahtaessani jesuiittoja!…

Hän pysähtyi saapuessaan auringonpaahteessa valkeana lepäävälle tielle.

— Kamala taipale täältä Pont-sur-Sartheen!… Eiköhän tuo polku, joka vie sulattimojen taitse, olisi varjoisampi… Tähän aikaan ei siellä ole kovin pahaa rähinää… Toivottavasti Josephine suostuu tulemaan sitä tietä…

Hän käänsi tamman — joka jo höristeli korviaan kuunnellen alhaalta nousevaa kumeaa melua — pienelle, miltei kohtisuoraan alas metsän ja pajojen väliin vievälle polulle. Muutamassa polun mutkassa näki hän erään herrasmiehen seisovan noin sata metriä heidän edessään keskustellen metsänreunassa maassa istuskelevien työmiesten kanssa.

— Voi!… sanoi hän, kääntyen ukko Jeanin puoleen. — Jopa nyt jotakin!… En ehdi enää tunnille… Tuossa istuvat jo työmiehet syömässä… Kello on neljä!…

Ja hän jatkoi räpäyttäen silmäänsä:

— Kas!… Eiköhän tuo vain ole kreivi d'Axen?…

— On kuin onkin, neiti Coryse… Se on varmasti hän!…

Polku mutkitteli, ja Untuva kadotti ryhmän näkyvistään. Mutta kohdakkoin heidän lähestyessään kohosi puhelu alhaalta heidän korviinsa:

— Niin… — sanoi prinssin ääni, ja Untuva tunsi heti sen musikaalisen soinnun. — Tuo uskontunnustus on kerrassaan hyvä… ja jos minulla olisi oikeus valita tällä paikkakunnalla… niin en epäilisi antaa ääntäni sille, joka on kirjoittanut tuollaisen julistuksen…

Untuva kääntyi juuri tien taipeessa.

— Oi!… — huudahti hän. — Tehän siellä olettekin Armollinen…

Hän pysähtyi aavistaen heikosti, ettei prinssi halunnut tulla tunnetuksi, ja tämä kiittikin tyttöä kädenliikkeellä vastaten:

— Minäpä juuri, neitiseni!…

— Katsokaas, herra… — sanoi nauraen muuan työmiehistä — tuossa on neiti, joka on aivan samaa mieltä kuin tekin… aivan samaa mieltä!…

— Mistä on kysymys?… — kysyi Coryse.

— Tämä herra sanoo, kuten tekin, että hän meidän sijassamme äänestäisi herra de Brayta…

— Jumaliste!… — virkkoi Untuva vakuuttavasti — se on totta, ellette te kenties halua herra de Bernayta uudelleen edustajaksenne?…

— Ka, ei nyt sentään… Hänestä me emme huoli!…

— Mitä sitten?… Tiedättehän te, ettei Charlie voi tulla valituksi…

— Tiedämme toki!… Mutta minua puolestani häiritsee se, että herra de Bray on varakreivi…

— Häntä se myöskin häiritsee… — sanoi Untuva. — Mutta eihän se ole hänen vikansa!…

— Miksi hän sitten kirjoitti julistuksensa alle "varakreivi" de Bray?…

— Herranen aika!… Sentähden, että se on hänen nimensä tietysti!… Pitäisikö hänen teidän mielestänne muka viekastella?… esiintyä muuna kuin mitä hän on?…

Untuva näki äkkiä maassa työmiesten keskellä paljon pulloja, makkaroita ja juustoja ja hän sanoi:

— Hei, miten te täällä herkuttelette!… Muuan musta ja karvainen työmies nousi ja sanoi osoittaen kreivi d'Axenia:

— Tuo herrahan meitä kestitsee… Emmehän me muuten!… Ja hän jatkoi:

— Me pidimme hänen hevostaan hänen käväistessään tehtaita katsomassa…

Ukko Jean katseli punaisena ja hikisenä himoitsevin silmin pulloja. Coryse huomasi sen ja sanoi eräälle miehistä viitaten palvelijaansa:

— Jos tahdotte olla oikein kiltti… niin antakaa hänelle lasillinen juotavaa… Hänen on niin kuuma!…

Työmies ryntäsi pullon kimppuun ja pyyteli anteeksi:

— Me olisimme heti tarjonneet… mutta emme rohjenneet… sillä tavallisesti eivät lakeijat… isäntäväen läsnäollessa…

— Hän ei ole lakeijani… — vastasi Untuva nauraen — hän on minun hoitajani… Tulehan juomaan hoitajani!…

Ukko Jean tuli lähemmäksi:

— Minäpä en kieltäydykään… — sanoi hän ihastuneen näköisenä — sillä minun on hirveästi jano… Janottaahan teitäkin, neiti Coryse, vai kuinka?…

— Jos teille maistuu lasillinen… niin älkää kursailko… — ehdotti pulloa pitelevä työmies.

— Maistuupa hyvinkin… — sanoi Untuva, ojentaen kätensä.

—… Vartokaahan hetkinen… Lasi on ensiksi huuhdottava…

Hän juoksi tehtaan sisäänkäytävän vieressä sijaitsevan kaivon luo ja palasi hetken kuluttua kysyen:

— Haluatteko olutta vai viiniä?…

— Viiniä…

Untuva kohotti lasinsa sanoen kirkkaalla äänellä:

— Terveydeksenne!… Työmiehet nousivat seisomaan:

— Ennemminhän tässä olisi juotava tuon herran terveydeksi, joka tarjoaa meille… — huomautti muuan miehistä osoittaen kreivi d'Axenia.

— Minä puolestani… — vastasi prinssi — ehdotan juotavaksi teidän ehdokkaanne terveydeksi!…

— Mainiota!… — huusi Untuva vallattomasti. — Marc-sedän terveydeksi siis!…

Eräs työmiehistä kysyi:

— Kas vaan… Oletteko te niin muodoin herra de Brayn veljentytär?…

— Olen!… — virkkoi Untuva katsoen prinssiin, joka nauroi hänen hajamielisyydelleen.

Työmies lisäsi:

— Oi!… Kyllä me tunnemme teidät!… mutta meillä ei ollut aavistustakaan teidän nimestänne!… Kaupunkilaiskakarathan tuntevat teidät parhaiten…

Ja kääntyen kreivi d'Axenin puoleen hän jatkoi: — Nähkääs, tällä neidillä on aina ratsastaessaan lantteja taskussaan heitä varten… Ja jouluna hän toi heille leikkikaluja kukkurapäisen vaunullisen… niin että he saivat enemmän kuin jaksoivat rikkoakaan…

Hänen pienet, kovat silmänsä heltyivät hieman, kun hän lopetti:

— Jos kaikki rikkaat olisivat sellaisia kuin neiti ja herra… niin kävisi kaikki paremmin kuin nykyjään!… Mutta onpa niitäkin, jotka eivät tahdo tietää mitään kurjuudesta… Minä ainakin tunnen monta sellaista…

— Tunnen minäkin!… virkkoi Untuva ajatellen vaistomaisesti äitiään.

Sitten hän kääntyi heti kreivi d'Axenin puoleen kysyen:

— Aikooko Armoll… herra d'Axen palata Pont-sur-Sartheen?…

— Aion… Sallitteko minun ratsastaa osan matkasta seurassanne?…

— Mielelläni…

Ja Untuva ehdotti äkkiä:

— Emmekö kuitenkin siinä tapauksessa seuraisi metsäpolkua… Täällä on niin paljon irtonaisia kiviä…

Heidän peittyessään metsään kuuli Coryse jonkun työmiehen selittävän:

— Eivätköhän vain nuo lapsukaiset ole kihlaantuneita!…

Untuva kääntyi nauraen prinssiin:

— He taitavat puhua meistä, Armollinen herra!… Prinssi kumarsi kohteliaasti:

— Valitan suuresti, että he erehtyvät…

— Valitatteko te sitä?… No, kylläpä kohteliaisuus sentään on aika kaunista!… Voitteko kuvitella, miltä minä näyttäisin kuningattarena?… Kuinka hassua!… Oi! Herra Jumala!… Mitä te tekisitte minulla?…

Ja hetken kuluttua hän jatkoi:

— Ja mitä minäkään tekisin teillä?… Prinssi purskahti nauramaan:

— Kuinka vanha te olette, neiti Coryse?…

— Täytin kuusitoista vuotta toukokuun keskivaiheilla… Entä te Armollinen herra?…

— Tulen kahdenkymmenenneljän vuoden vanhaksi kahdeksan päivän kuluttua.

Hän tunsi äkkiä omantunnonvaivoja ja kysäisi:

— Sanokaapa!… Salliiko markiisitar teidän ratsastella nuorten miesten seurassa?…

— Oi, ei suinkaan!…

— Mutta nythän minä…

— Tekö!… Oi! Tehän olette prinssi… Prinssi ei ole mikään nuori mies!… Hän ei merkitse mitään!…

Tyttö punastui ja paransi änkyttäen: — Toisin sanoen… Tarkoitan, että hän merkitsee liian paljon… merkitäkseen jotakin…

Ja haluten vaihtaa keskustelunaihetta hän uteli:

— Sanokaapa, Armollinen herra… Ettekö pelkää tulevanne pidätetyksi ja lähetetyksi rajan yli… ajaessanne näin… vaikka olette muukalainen… vastustuspolitiikkaa?…

— Oi!… Minun vastustuspolitiikkani on kovin vaaratonta!… Olen vain sanonut työmiehille, että heidän sijassaan äänestäisin setäänne…

— Vähätpä siitä, mitä te olette sanonut!… Mutta teidän sijassanne olisin varovaisempi!… Olisin iloinen, jos herra d'Aubières palaisi… Hän voisi sanoa teille, mitä teidän tulisi tehdä tai jättää tekemättä… Minun mielestäni te olette joka tapauksessa hieman liian nuori!…

— Välitättekö te siis minun puuhistani?… — kysyi prinssi nauraen sydämensä pohjasta.

— Sekä välitän… että en välitä…

— Onhan sekin jo jotakin!… Kylläpä ihminen voi erehtyä!… Olisin voinut vannoa, — ja minulla on kuitenkin aika tarkka "vainu", jos niin saa sanoa, — että te ette suhtautunut minuun ainoastaan välinpitämättömästi, vaan suorastaan vihamielisestikin…

— Se on totta!… — huudahti Coryse suorasukaisesti. — Aivan totta!… Tähän päivään asti… jolloin te yhdellä iskulla muutuitte minun silmissäni oikein kelpo pojaksi…

— Olemmeko siis nyt ystäviä?…

— Olkaamme vaan… Mutta hän korjasi heti:

— Olemme, Armollinen herra!… Suokaa anteeksi… Minä en osaa puhutella teitä sopivasti…

— Osaattepa!…

— Enpä osaa!… En sano tarpeeksi usein: Armollinen herra… enkä koskaan: Teidän Korkeutenne…

— Älkää huoliko siitä!… Mutta koska me siis nyt olemme ystäviä, niin ettekö tahtoisi selittää minulle, miksi me emme olleet sitä aikaisemmin?… tai oikeammin, miksi te ette ennen pitänyt minusta… sillä minä puolestani olen aina ollut mieltynyt teihin…

— Oi… Kerron sen mielelläni… Kas, asianlaita on se, että minä aina epäilen vaistomaisesti ulkomaalaisia… ja inhoan protestantteja… ja te olitte kumpaakin… joten ymmärrätte kai?…

— Ymmärränhän toki… Mutta sanokaapa, mistä te oikeastaan syytätte ulkomaalaisia?

— No… Vain siitä, että he eivät ole ranskalaisia…

— Entä protestantteja?…

— Vaikka mistä!… Minusta he ovat juonittelevia, valheellisia, tekopyhiä… vieläpä itaroitakin!… Luonnollisesti on kuitenkin poikkeuksia…

— Luonnollisesti… Kuten minäkin, esimerkiksi…

Untuva naurahti:

— Muita myöskin… Mutta minä puhunkin koko protestanttien joukosta… tai lähemmin määriteltynä Ranskan protestanteista… sillä enhän tunnekaan muita…

— Ja minä kun luulin… nähdessäni, miten vihamielisesti te suhtauduitte minuun… teidän pitävän minua vakoojana…

— Kaikkea vielä, Armollinen herra!… Kylläpä te erehdyitte!… Tietäkää… etten minä ylipäänsä suurestikaan usko noihin vakoojiin… sillä usein he eivät loppujen lopuksi olekaan vakoojia… Miltei sama juttu kuin nuo vesikauhuiset koirat, joita poliisit tappavat saadakseen tapporahoja… ja jotka eivät ole sen vesikauhuisempia kuin minäkään, eläinparat!…

Ja palaten asiaan, joka eniten kiinnitti hänen mieltänsä, Untuva lausui:

— Joka tapauksessa… teette te jumalattoman kauniisti… puuhaillessanne Marc-sedän puolesta!…

— Ei kannata kiittää minua siitä… sillä minun on tunnustettava teille, että kuulemanne keskustelu johtui aivan sattumasta… Nuo miehet olivat huolehtineet hevosestani käydessäni tehtaalla… enkä minä oikein tietänyt, kuka heistä oli pidellyt sitä… jonkatähden pelkäsin aikaansaavani taistelun palkitsemalla yhtä heistä… ja menin päätien varrella olevaan majataloon ja tuotin sieltä heille syötävää ja juotavaa… Sitten he pyysivät minuakin juomaan… ja siinä juodessani heidän kanssaan juttelin ehdokkaista, joiden julistukset olivat naulatut tehtaan seinille… Ettekö siis myönnä, ettei minun kiihoitustyöni niinmuodoin ollut suurenkaan arvoinen?…

— Onhan se kuitenkin jotakin!… Ja pian saatte itse nähdä, kuinka mainio mies tuo Marc-setä on!… Olen varma siitä, ettei teillä nyt hänen palattuaan enää tule olemaan niin kamalan kuivaa meillä kuin tähän asti…

— Mutta… — yritti prinssi vastustaa — Eihän minulla milloinkaan…

Untuva keskeytti hänet.

— Älkää huoliko!… Ette te kuitenkaan saa minua uskomaan, ettei teillä muka olisi ollut ikävä!… Mutta eikö Marc-sedän sosialistinen julistus siis todellakaan loukkaa teitä?… Sillä onhan se kovasti sosialistinen…

— Mutta minähän olen itsekin sosialisti!…

— Niinkö!… — virkkoi tyttönen ihmeissään. — Mutta älkää vaan levittäkö sitä tietoa liiaksi Pont-sur-Sarthessa… Se vahingoittaisi teidän mainettanne!… Mutta jos te siis olette sosialisti… niin ettekö pelkää sen tulevaisuudessa hieman häiritsevän hallitustoimianne?…

— Toivon, ettei toki niin hullusti sentään käyne!… Mutta jos se häiritsee, niin voinhan luopua hallituksesta… Ymmärrättekö?…

— Ymmärrän, Armollinen herra…

— Se on varsin helppoa!… sillä minulla on kuusi veljeä!… Mutta ettekö tekin… neiti Coryse… ollut paraikaa vaalikiertueella, kun minä kohtasin teidät?…

— En ollutkaan!… Minut oli lähetetty Barfleureille sanan viejänä!…

— Vai niin!… Eikö herra de Barfleur ole muuan lyhyt ja hyvin hoikka herrasmies?

— Oi! On… hoikka hän ainakin on…

— Ja näyttää perin englantilaiselta?…

— Pont-sur-sarthelais-englantilaiselta…

— Omistaahan tuo herra komean linnan?…

— Hyvin komean… Tai oikeastaan se on hänen äitinsä…

— Onko äiti sitten miellyttävä?…

— Voi! Ei suinkaan!… Hän on suuri ja teeskennelty… ja laiha!… ja majesteettinen nainen!… Hän näyttää pysyväisesti haikeamieliseltä… aivan kuin häntä olisi kohdannut suuri onnettomuus… Minua haluttaa aina puhellessani hänen kanssaan äkkiä huutaa hänelle: "Senkin kovaonninen ruhtinatar"… ja tuota pikku herraa nimitetään näillä seuduin " Voikimpaleeksi "…

Kun kreivi d'Axen rupesi nauramaan, selitti Untuva:

— En ole ilkeä enkä pilkanhaluinen, tietäkää se!… en ensinkään… Mutta minä en voi sietää Barfleureja!…

— Onko heitä muitakin kuin äiti ja poika?…

— Hyvät ihmiset!… Eikö se muka riitä?…

— Minä kai saan tavata heidät rouva äitinne toimeenpanemissa tanssiaisissa kilpa-ajopäivänä?…

— Varmasti… mutta, mitä te siitä välitätte?…

— Olen utelias näkemään… Pariisin jälkeen… seuraelämää maaseudulla…

— Kylläpä te silloin tulette pettymään!… Jospa te tietäisitte, kuinka se on pikkumaista… ja juoruilevaa… ja kuolettavan ikävää!… Mutta tehän olettekin tuon kaiken yläpuolella…

— Enhän minä ole minkään yläpuolella…

— No, ulkopuolella sitten, jos niin tahdotte… Ja kuulkaa… Luulen sittenkin olevan parasta, ettette te Armollinen herra, kerro kellekään meidän ratsastelleen näin kahdenkesken…

— Ah, pelkäättekö te juoruja?…

— Oi! Kaikkea vielä!… Mutta pelkään saavani toruja äidiltäni, jos hän saa kuulla tästä!…

— Mitä minun siis tulee tehdä?…

— Vaieta… Minä puolestani kerron vain, jos minulta kysytään… Ja koska minulta ei tulla kysymäänkään… niin…

— Ei tosiaankaan ole luultavaa, että kukaan arvaa meidän kohdanneen toisemme…

— Jos he sen arvaavat… niin silloin meidän on tunnustettava:

— Silloin meidän on tunnustettava…

— Päätetty!… Ja nyt täytyy meidän erota, ennenkuin metsä loppuu!… Pyydän siis vielä kerran anteeksi Armollinen herra, kaikkia hairahduksiani keskustelun kuluessa!…

Ja hän lopetti nauraen:

— Ja sitten on minulla kunnia mitä nöyrimmin tervehtiä Teidän Korkeuttanne…

Pikku prinssi paljasti päänsä suurella liikkeellä ja vastasi myöskin naurusuin:

— Kunnioittavin tervehdykseni, neiti Untuva!…

X.

Seuraavan viikon kuluessa ei Untuva voinut ottaa askeltakaan tapaamatta pikku Barfleuria. Varakreivi kävi päälle päätteeksi vielä yhtäpäätä Brayien luona muka äitinsä asioilla. Eräänä iltana tullessaan alas päivällisille Untuva näki taas tuon herrasmiehen seisovan heidän salissaan herra ja rouva de Brayn välissä. Untuva oli tosin huomannut hänen kuuden aikaan saapuvan pienissä vaunuissaan, mutta oli luullut vieraan sittemmin lähteneen, joten hän nyt jäi hämmästyneenä seisomaan ovensuuhun.

— Herra de Barfleur on ystävällisesti suostunut syömään päivällistä kanssamme… — sanoi markiisitar, joka näytti olevan mainiolla tuulella. — Me viemme hänet illalla kotiin vaunuissamme…

Herra ja rouva de Braylla oli tapana kesäiseen aikaan lähteä päivällisen jälkeen pienelle ajelulle vaunuissaan, joihin usein sijoitettiin näitä retkiä vihaava Untuvakin. Istuessaan vaunuissa vastapäätä vanhempiaan ei hän uskaltanut peuhata eikä nauraa, vaan kökötti siinä jäykkänä ja ikävissään kuten aina äitinsä läsnäollessa ja odotti peljättyä kohtausta.

Pikku Barfleurin ilmestyminen näytti hämmästyttävän sisään astuvaa Marc de Braytakin niin suuresti, että Corysea rupesi naurattamaan. Ja markiisittaren kulkiessa varakreivin käsikynkässä ruokasaliin, kuiskasi Untuva Marc-sedälle, joka oli käynyt todellakin synkän näköiseksi:

— Oliko tämä sinullekin yllätys, Marc-setä?… Setä vastasi välittämättä lainkaan veljensä huolestuneista silmäyksistä:

— Kas vaan, kuuluuko Voikimpale nykyjään perheeseen?…

— Ei vielä!… — virkkoi Untuva nauraen — mutta siihen hän pyrkii!…

Marc-setä pysähtyi paikalla:

— Mitä sinä tarkoitat?… — kysyi hän jyrkästi.

Herra de Bray rukoili puoliääneen tyrkkien heitä edellään:

— Menkäähän toki sisään, lapseni… menkää, menkää!…

— Mitä tämä merkitsee?… — virkkoi markiisitar terävästi viitaten tuolinsa vieressä seisovaan vieraaseen. — Miksi te viivyttelitte?… Herra de Barfleurin on jo täytynyt odottaa teitä…

Varakreivi, joka oli asetettu istumaan Corysea vastapäätä, alkoi heti inhoittavan itsepäisesti ihastuneena ahmia tyttöä silmillään. Untuva, joka oli likinäköinen, ei huomannut sitä ensinkään, mutta Marc de Brayta kiusasi tämä teeskentely. Hänen hermostuneisuutensa tuli ajan pitkään niin ilmeiseksi, että hänen vieressään istuva Untuva, joka tarkasti seurasi setänsä kasvojenilmeitä, kysäisi äkkiä:

— Mikä sinua vaivaa tänä iltana, setä?… Sinä näytät niin äkäiseltä!…

Marc vastasi kiivaasti:

— Ei minua vaivaa mikään… Tai ehkä minulla on päänsärkyä…

Mutta huolimatta tästä luulotellusta päänsärystään hän alkoi niin innokkaasti laverrella veljentyttären kanssa, ettei tämä enää ehtinyt kertaakaan kääntää päätänsä muuanne.

Markiisitar oli hyvin tyytymätön Untuvan käytökseen, jota hän piti suojattinsa tahallisena laiminlyömisenä, ja yritti useampia kertoja saada tytärtänsä ottamaan osaa yleiseen keskusteluun, mutta tyttö väisteli taitavasti. Huomatessaan, etteivät tällaiset keinot auttaneet teki rouva de Bray avoimen hyökkäyksen:

— Coryse!… Sinä käyttäydyt perin sopimattomasti!… Tehän nauratte niin, ettemme me voi kuulla omaa puhettamme!…

Tyttönen vaikeni jättäen alkamansa lauseen kesken eikä enää avannut suutansa. Markiisitar selitteli:

— Enhän minä kiellä sinua puhumasta… vastaamasta herra de Barfleurille, joka sanoo…

Untuva vastasi lempeästi ja kohteliaasti:

— Herra de Barfleur puhuu vain metsästyksestä ja kilpa-ajoista… ja minä inhoan sellaista enkä ymmärrä niitä lainkaan…

— Mistä te sitten haluaisitte puhella, neiti Coryse?… — kysyi pikku Barfleur kärkkäästi.

Tyttö vastasi yhä edelleen kainosti ja sävyisästi:

— En mistään, hyvä herra… Vaikenen hyvin mielelläni…

— Eipä siltä näyttänyt äskettäin!… — huomautti rouva de Bray pistävästi.

Coryse vastasi:

— Se on totta… Minä melusinkin liiaksi… Pyydän anteeksi…

Ja hän painoi päänsä alas katsoen itsepintaisesti lautasensa pohjaan virkkamatta enää sanaakaan koko päivällisen aikana.

Untuva tarjosi vielä kahvin biljardihuoneessa, mutta sitten hän juoksi portaille ja heittäytyi suureen bambupuiseen nojatuoliin jääden sinne keinumaan katsellen kalpeita, vaalealla taivaanlaella kimmeltäviä tähtiä. Markiisitar keskeytti hänen haaveilunsa astuessaan portaille hattu kädessään:

— Mitä… etkö sinä ole vielä valmis?… mutta vaunuthan ovat jo esillä!… Kylläpä sinä olet huolimaton… ja löperö!…

— Pyh!… — vastasi tyttönen liikahtamatta — Lähtekää te vain!… Kyllä minä olen valmis silloin, kun te palaatte hakemaan kaikkea mitä te olette unohtaneet…

Marc-setä purskahti avoimesti nauramaan, ja herra de Braykin käänsi päänsä salatakseen huuliensa vastahakoisen hymyn. Markiisitar kysyi aivan sinipunaisena uhkaavasti Untuvalta:

— Mitä te sanotte?…

Tyttö toisti levollisena:

— Sanon vain, että teillä on tapana jok'ainoa ilta palata välillä kotiin hakemaan jotakin, mitä olette unohtanut…

Jatko lausuttiin puoliääneen:

— Ja tänä iltana te tulette luultavasti palaamaan kaksikin kertaa…

Untuva vihjasi täten erääseen markiisittaren pikku heikkouteen, jota tämä ei epäillyt kenenkään huomanneen luullen varmasti kykenevänsä hämmentämään kaikkien arvostelijain silmät.

Rouva de Bray, joka ihaili loistoa ja komeutta, sanalla sanoen kaikkea, mikä hänen mielestään oli omiaan häikäisemään ja lumoamaan "kansaa", oli hirveästi ahdistanut miestänsä, kunnes tämä oli rouvansa mieliksi suostunut vaihtamaan valitsemansa somat ja yksinkertaiset ajopelit ja liverit toisiin. Uudet vaunut — punaisine pyörineen ja helakansinisine koreineen, joihin oli leikattu korkokuviksi suunnattomat vaakunat, — näyttivät naurettavilta arkioloissa, mutta markiisitar ei ollut milloinkaan niin onnellinen kuin ajaessaan Pont-sur-Sarthea päästä päähän näissä silmiinpistävissä ajopeleissä. Siitäpä syystä juuri oli Corysen oltava mukana näillä ikävillä retkillä. Jos hän jäi kotiin oli markiisittaren tyydyttävä "Victoriaan", jonka ulkoasu oli paljon vaatimattomampi. Kun rouva de Bray istuen teennäisessä asennossa koreissa vaunuissaan, joiden valjaissa loisti helyjä, ketjuja, renkaita ja vaakunoita, liukui Palatsitorin ravintoloiden ohitse "vermuutti"- ja "kahvitunteina", oli hänen mielihyvänsä korkeimmillaan. Kello kuudelta ja kahdeksalta nuo jalkakäytävälle sijoitetut pöydät, jotka tunkivat ajotielle asti, kihisivät ihmisiä. Pont-sur-Sarthen upseerit ja herrasmiehet tapasivat toisensa "Gilbertillä", kaupungin hienoimmassa ravintolassa, tai "café Perault'ssa". Ja käyttämättä milloinkaan kaunista, hieman yksinäistä makadamisoitua tietä, mikä johti suoraan kaupungin ulkopuolelle, käski rouva de Bray aina ajaa hirvittävän liukkailla pikku mukulakivillä lasketun torin halki. Vaunujen etääntyessä hänen lempipaikastaan, oli markiisittarella tapana äkkiä hätkähtää ja antaa paluukäsky.

Untuva osasi ulkoa nuo huudahdukset: "Oi! Jumalani!… minähän olen taas unohtanut päivänvarjoni!…" tai "vaippani", tai "puuhkani", tai "nenäliinani…", mitkä soivat hänen äidilleen tilaisuuden vielä toisen ja kolmannenkin kerran vieriä vaunuissaan rakkaiden kahviloittensa ohitse.

Coryse inhosi tätä näytelmää, ja uteliaiden kasvojen kääntyessä vaunuja kohden, sapelien ja kannusten kilahdellessa, kun upseerit nousivat tervehtimään, sulki hän silmänsä ajatellen tyytymättömänä:

— Kylläpä nuo ihmiset mahtavat ilvehtiä meidän kustannuksellamme!…

Ja hän, joka oli niin yksinkertainen ja koruton, raivosi ollessaan pakotettu ottamaan osaa äitinsä naurettaviin puuhiin.

Sekä markiisi että hänen veljensä olivat tietystikin huomanneet nämä "valelähdöt", kuten kuski ja palvelijat niitä nimittivät, mutta he eivät olleet koskaan uskoneet toisilleen huomioitaan, joten Untuvan vastaus hämmästytti ja huvitti heitä.

Markiisitar astui tyttärensä eteen, ja kysyi kalpeana ja sihisevällä äänellä kumartuen niin lähelle, että huulet miltei koskivat tytön julkeaa pikku nenää:

— Miksi minä tänä iltana muka palaisin kaksikin kertaa?… Sano?…

— Siksi — vastasi Coryse tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei pikku Barfleur, joka oli hakevinaan hattuaan salin perältä, voinut kuulla heidän puhettaan — että tänä iltana teillä on tilaisuus näytellä " Voikimpalettakin "…

Mutta tätä sanoessaan hän tuli ajatelleeksi, miten hänen piakkoin oli kuljettava koko tuon ihmislauman lävitse istuen varakreivin rinnalla sinisissä vaunuissa. Pont-sur-sarthelaiset saisivat siitä aivan tarpeeksi aihetta naimajuoruihinsa, ja sitä tahtoi Coryse välttää mistä hinnasta hyvänsä.

Tähän mennessä ei Corysen itsetietoisuus vielä milloinkaan ollut herännyt. Omissa silmissään hän oli yhä edelleen vain "Untuva-pahanen" ja "tyttöriepu", josta kukaan ei välittänyt. Mutta herra d'Aubièresin kosinta ja isä de Ragonin viittaukset olivat opettaneet hänelle, että hän nyt oli nuori neitonen, jota edellinen rakasti ja jolle jälkimmäisen holhotti aikoi uskotella rakkauttansa.

Untuva sanoi siis jo ennenkuin hänen äitinsä oli ehtinyt päästä kohtauksen alkuun:

— Älkää muuten välittäkö minusta… En tule mukaan… Olen niin väsynyt…

— Se ei ole totta!… Te ette ole koskaan väsynyt!…

— Samapa tuo!… Se olikin tekosyy… Minä en kuitenkaan… jos puhumme suoraan… missään tapauksessa lähde ulos tänä iltana…

— Lähdettepä…

— Sallikaa minun jäädä kotiin!… — Menkää ottamaan hattunne…

Kun Untuva ei liikahtanutkaan, tarttui markiisitar kiivaasti hänen ranteisiinsa.

Tyttö tempasi kätensä irti ja sanoi hiljaa:

— Tämähän on naurettavaa… tällainen pieni perhekohtaus vieraan läsnäollessa…

Markiisitar kääntyi herra de Barfleuriin päin muuttaen äkkiä jännitetyn ilmeensä hymyilyksi:

— Oi!… Herra de Barfleur kuuluu miltei taloon!…

— Se on mahdollista!… — vastasi tyttö haluten selvittää tilanteen — mutta hän ei sentään kuulu perheeseen… ja muuan teidän tavallisimmista sananlaskuistanne sanoo, että pyykki on pestävä…

— Hyvä on!… Hyvä on!…

Hetken vaitiolon jälkeen, jonka kuluessa markiisi ja Voikimpale seisoivat päällystakit käsivarrella ja kepit kädessä, odotellen lähtömerkkiä, alkoi markiisitar jälleen puhua suloisella äänellä:

— Minähän kehohan sinua seuraamaan meitä vain sentähden, ettei ole sopivaa sinun täten jäädä yksinäsi kotiin…

— Jään joka tapauksessa tänne!… Enhän minä muuten olekaan yksinäni, koska Marc-setä on kotona…

— Setäsi saattaa lähteä ulos…

Marc de Bray vastasi kuivasti:

— Tiedäthän varsin hyvästi, rakas kälyni, ettei minulla ole ollut tapana lähteä ulos iltaisin…

— Uskon siis Corysanden teidän huostaanne…

Marc-setä vastasi hieman hermostuneena kohauttaen olkapäitään:

— Olkaa huoleti, kyllä minä paimennan häntä… ja varjelen häntä tahraantumasta ja leikkimästä tulella…

Ja kun pikku Barfleur kumartui Untuvan koneellisesti ojennetun käden ylitse ja suuteli sitä hieman pitkään, tarttui setä tyttöä käsivarsista ja pyöräytti hänet ympäri sanoen:

— Kas niin!… tulehan nyt, Untuva!…

* * * * *

Kun he istuivat kahdenkesken pienessä salongissa, sanoi Coryse veitikkamaisesti Marc-sedälle:

— Sepä otti lujalle, eikö totta?… Enkä minä kuitenkaan ollut välttämätön tänä iltana… koska heitä muutenkin oli kolme, joten heidän oli pakko käyttää vaunuja…

Ja samalla hän jatkoi, nähdessään setänsä istuutuvan lähelle lamppua ja avaavan sanomalehdet:

— Jos sinulla on töitä… niin älä suinkaan luule olevasi pakotettu jäämään tänne minun seurakseni…

— Aioin juuri sanoa sinulle samaa…

— Oi!… minun käsityöni luistaa yhtä hyvästi täällä kuin muuallakin!… Mutta sinähän tavallisesti… kun isä on ulkona iltaisin… teet työtä omassa huoneessasi…

— Setä vastasi nauraen:

— Niinpä niinkin… Mutta silloin… ja miltei jok'ainoana iltanahan isäsi onkin poissa… et sinä olekaan näin nimenomaan uskottu minun huostaani…

Coryse meni hakemaan suurta silkkistä käsityötään, jonka lukemattomia eriskummallisia eläimiä ja sotureita hän jäljensi Bayeux'n malliluonnoksista, ja istuutui Marc-sedän rinnalle.

Hetken kuluttua keskeytti setä lukemisensa ja katseli sanomalehtensä ylitse pientä pörröistä päätä, joka tarkkaavaisena kumartui kirjavien silkkiensä ylitse.

— Untuva… — sanoi hän äkkiä. — Kun minä ennen päivällistä kysyin, kuuluiko tuo nuori keikari nykyjään perheeseen… ja sinä vastasit: "Ei vielä, mutta siihen hän pyrkii…"

— Niin… — virkkoi tyttönen kohottaen päätänsä.

— No… — jatkoi Marc hieman epäröiden. — En oikein ymmärtänyt, mitä sinä noilla sanoillasi tarkoitit?…

— Tarkoitin vain sitä, että Voikimpale haluaa naida minut…

Varakreivi hypähti pystyyn:

— Sitähän minä juuri pelkäsinkin!… Mutta enhän voinut ajatella… Ja kuinka sinä puhut siitä noin rauhallisesti?… Naida sinut!… Miten naurettavaa?… Mutta sehän olisi aivan hullua!… aivan luonnotonta!…

— Rauhoituhan toki… Ei hän minua saa… — vastasi Untuva nauraen.

— Ah!… — mutisi Marc-setä jälleen kirkastuen. — Sepä onni!…

Tyttö katseli häntä hellästi:

— Sinä olet tosiaankin kovin hyvä, huolehtiessasi näin minusta!…

Hän istui hetkisen ääneti ja jatkoi sitten:

— Mutta sinähän juuri oletkin syynä siihen,… että hän tahtoo naida minut…

— Minäkö?…

— Sinä juuri… sillä siitä alkaen kuin ihmiset saivat kuulla sinun perinnöstäsi… alkoi sellainen huhu liikkua, että minä muka olisin hyvin rikas… että sinä antaisit minulle myötäjäiset… ja testamenttaisit minulle kaiken omaisuutesi…

— Se onkin totta!…

— Entä sinun lapsesi?…

— Minun lapseni!?… Eihän minulla ole lapsia?…

— Ei vielä… Mutta kunhan sinä menet naimisiin…

— Minä en mene naimisiin, oma Untuvani… Pelkäisin saavani sellaisen vaimon kuin…

Hän oli sanomaisillaan "kuin äitisi", mutta pysähtyi jatkaen:

— … kuin moni tutuistani on saanut… Ei… Minä olen varovainen ja jään vanhaksipojaksi…

— Oi!… Kuinka hauskaa!… Siinä tapauksessa, jos sinä vain sallit…

— Mistä on kysymys?…

— Niin minä muutan asumaan sinun luoksesi… Hoidan sitten sinun talouttasi… Sillä vaikka minäkään en halua mennä naimisiin… niin en kuitenkaan missään tapauksessa jää tänne täytettyäni kaksikymmentäyksi vuotta…

Ja nähdessään Marc-sedän liikahtavan hän jatkoi:

— En päiväksikään… vaikka isäraukka onkin niin hyvä… ja vaikka hän tuleekin kaipaamaan minua suuresti… Sillä tiedän varmasti, että toiselta puolen tulee minun poissaoloni tasoittamaan monta vaikeutta hänen elämässään… Mutta siitä huolimatta uskon hänen ikävöivän omaa Untuvaansa…

Hämmästyneenä kysyi varakreivi:

— Sinä sanoit lähteväsi pois täältä… Minne sinä sitten aiot lähteä?…

— Olen aina ajatellut pyytää Mathilda-tätiä ja Albert-setää ottamaan minut takaisin… Mutta, voi, kuinka onnellinen minä olisin, jos sinä huolisit minusta!… Pidän sinusta niin paljon… niin paljon… vielä enemmän kuin isästäkin… Ehkä se on pahoin… mutta en voi sitä estää…

Ja hän lopetti lämpimällä äänellään painautuen väristen hellyydestä setäänsä vastaan:

— Katso, minä aivan jumaloin sinua!…

Marc mutisi hieman kalpeana työntäen nojatuoliaan taaksepäin:

— En minä ansaitse sinun jumaloimistasi, pikku Untuvani…

— Ansaitsetpas!…

— Sinä et tule hoitamaan vanhan jörön setäsi taloutta, vaan sinä tulet menemään naimisiin… ja saamaan sitten joukon kirkuvia pienokaisia… jotka korvaavat ihanasti Gribouillen ja ukko Jeanin…

Untuva vastasi vakavana:

— Tahdotko tietää, setä, jotakin?… Olen aivan varma siitä, etten milloinkaan mene naimisiin… niin, aivan varma… En osaa selittää, mitä minussa liikkuu… Mutta sen vain tiedän, ettei kukaan voisi houkutella minua sellaiseen…

— Eikö kukaan?… mitä sinä siitä tiedät?… Onhan Aubières-parka tosin pitkä ja komea poika… viisas ja hyväsydäminen… mutta hän alkaa jo hieman ränsistyä… ja mitä tuohon toiseen tulee, niin hän on oikea pikku hirviö…

Coryse purskahti nauramaan:

— Sanohan tuo rouva Delormelle!…

— Kas!… oletko sinäkin perehtynyt juoruihin?… Tiedä se, että rouva Delorme — joka sivumennen sanoen on aika tallukka — ei ole rakastunut itse Barfleuriin, vaan hänen nimeensä… arvoonsa… hänen englantilaisiin pukuihinsa… hänen hevosiinsa ja hänen linnaansa…

— Aivan niin!… mutta onhan tuokin sentään jotakin… jotakin, johon joku muukin kuin hän voisi rakastua… Toisin on minun laitani, katsos… minä tunnen, etten koskaan voisi rakastua kehenkään…

Marc kysyi levottomana:

— Kenties sinä jo rakastat jotakuta?…

— En ikinä!… — huudahti Untuva niin vakuuttavasti, että Marc setä hymyili täydellisesti rauhoittuneena.

Tyttö toisti:

— Niin… kukaan ei miellytä minua!… tarkoitan tietysti siten, että haluaisin mennä naimisiin hänen kanssaan… ei edes Paul de Lussy, jota pidetään niin kauniina… eikä herra de Trêne, josta kaikki kilpailevat… Pyh, minä en vaan huolisi heistä!… Tiedän kyllä puheeni olevan tyhmää… ja ymmärrän, ettei tyttö, joka on sennäköinen kuin minä…

— Sennäköinen kuin sinä?… — kysyi Marc ymmällään. — Mitä sillä tarkoitat?…

— Herranen aika!… Että olen ruma tietysti… Setä änkytti aivan ällistyneenä:

— Ruma?… Sinäkö ruma?… Untuva vastasi alakuloisena:

— Oi! Kyllä minä sen tiedän!… Ja se surettaa minua suuresti!…

— Onko äitisi sanonut sinua rumaksi?… Mutta sinähän olet kaunis… Kuuletko?… Hyvin kaunis!…

— Sinä sanot niin vain ilahduttaaksesi minua… tai kenties sinä luulet sitä todeksikin… sentähden, että sinä pidät minusta…

— Kuulehan Untuva… — sanoi Marc-setä. Toistan sinulle aivan vakavasti vielä kerran, että sinä olet ja että sinä ennen kaikkea tulet olemaan kahden tai kolmen vuoden kuluttua hyvin kaunis nainen… Luuletko sinä todellakin, että Aubières, jolla on ollut…

Hänen pysähtyessään Coryse kysyi:

— Mitä hänellä on ollut?…

— Aioin sanoa… että luuletko sinä, että Aubières, joka on asiantuntija, olisi niin hullaantunut sinuun, ellet sinä olisi kaunis?… Ei… Täytyyhän sinun saada tietää totuus… Ja sinä voit uskoa vanhan setäsi sanoihin!…

— Hurraa, — huudahti tyttönen iloisena. — "Untuva" on siis kaunotar!… oikea kaunotar!… Oi! kuinka se on hullunkurista!… ja miten hauskaa!… ja miten hyvä sinä olit sanoessasi sen minulle!… Mutta se ei ole estävä minua hoitamasta sinun talouttasi… päinvastoin…

Ja hän jatkoi mielistellen:

— Sallithan sinä, Marc-setä?… Rukoilen sinua!… Sallithan sinä?… Ja jääthän sinä tänne siihen asti?… Ethän enää jätä minua yksinäni?… Jospa voisit aavistaa, miten hirveät nämä viisi päivää ovat olleet… En voi elää näkemättä sinua!… En ensinkään!…

Coryse liukui alas matalalta tuoliltaan ja istuutui lapsellisesti lattialle nojaten varakreivin polviin pienen päänsä, joka lampun kalpeassa valossa kimalteli kuin hopeavaahto; ja hän rukoili hartaasti silmät tulvillaan kyyneleitä:

— Ethän sinä enää lähde pois?… Sano… Ethän?…

Marc yritti nousta miltei rajusti, mutta Untuva pakotti hänet istuutumaan uudelleen kietomalla lujasti kätensä hänen ympärilleen kysyen:

— Työnnätkö sinä minut pois?… Miksi sinä olet tuollainen minua kohtaan… Sano?… Olen huomannut sen jo monta kertaa… Sinä et enää ole sama kuin ennen… Silloin… sinä nostit minut polvillesi… ja suutelit minua…

Setä vastasi tylysti:

— "Silloin" sinä olit lapsi… Nyt sinä et enää ole siinä iässä…

Untuvan punaisia poskia pitkin vieri kaksi suurta pyöreää kyyneltä, ja hän sopersi:

— Ihminen ei koskaan ole siinä iässä, ettei häntä voisi rakastaa…

— Mutta rakastanhan minä sinua… oikein paljon… — vakuutti Marc de Bray hyvin liikutettuna. — Nousehan vain ylös… Istu omalle tuolillesi!…

Hänen yrittäessään irtaantua tytöstä kilahti porttikello lyhyesti, ikäänkuin hyvin aran ja epäröivän käden vetämänä. Marc-setä työnsi Untuvan kiivaasti luotaan:

— Tuhat tulimmaista! Nousehan toki!… Tuo on aivan sopimatonta… Saattaa tulla vieraita!…

Untuva nousi ja vastasi taas iloisena:

— Vieraita?… Mikä vieras soittaisi tuolla tavoin?… noin kainosti?… Tuollainen soitto muistuttaa pikemmin keittäjättären ihailijoita…

Palvelija astui sisään:

— Herra kreivi d'Axen…

— Rouva markiisitar ei ole kotona!… — huusi Coryse.

— Pyytäkää häntä astumaan sisälle!… — määräsi Marc ikäänkuin keventyneenä.

— Oi!… — virkkoi Untuva kummissaan. — Otatko sinä hänet vastaan?…

Ja hän lisäsi pahoilla mielin:

— Meillä oli niin hauska kahdenkesken!…

Sitten hän äkkiä silmäsi setäänsä levottomana:

— Mikä sinua vaivaa?… Sinä olet kalpea… kalmankalpea… En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena!…

— Ei minua vaivaa mikään… — vastasi Marc hämillään. — Se johtuu kuumuudesta… Kohta se on jo ohitse…

Ja hän meni sisään astuvaa prinssiä vastaan Untuvan seuratessa häntä sinisillä silmillään, joiden katse oli muuttunut sangen miettiväiseksi.

— Armollinen herra… Kälyni on ulkona… joten veljentyttäreni täytyy esittää minut Teidän Korkeudellenne…

Kun tyttönen seisoi omissa ajatuksissaan kuin naulittuna lattiaan, herätti setä hänet:

— Coryse!… Etkö kuullut?… Untuva juoksi iloisena heidän luokseen.

— Oi!… Sano sinä vain minua Untuvaksi!… Hänen Korkeutensa tietää sen ennestään!… Teidän Korkeutenne, tämä on Marc-setä!… hän, jonka hyväksi te puuhailette maaseudulla…

Ja hän lisäsi kääntyen hämmästyneenä kuuntelevan varakreivin puoleen:

— Voi! sinähän et tiedäkään!… Sehän on totta!… En ole vielä tavannut sinua kahdenkesken eilisen jälkeen!… Kas!… Voitko kuvitella, että minä löysin… palatessani Barfleureilta… Armollisen herran suurella touhulla selittämässä sulattojen työmiehille, että heidän pitäisi äänestää sinua… Ja sitten hän vielä oikein voiteli selityksensä…

— Totta tosiaan — alkoi Marc. — Minä…

Untuva keskeytti hänet:

— Niin… Mutta kuule… Et saa kertoa kotona, että minä tapasin Armollisen herran ja ratsastin hänen kanssaan… metsässä… Minä nimittäin vielä ratsastinkin hänen kanssaan…

Hän kääntyi prinssiin ja lopetti:

— Kas, Marc-setä on aivan toista kuin muut… Hänelle voi kertoa kaikki… kaikki!…

Nähdessään varakreivin kuuntelevan vakavana ja kulmakarvat hieman koholla, mikä oli hänen tapansa osoittaa tyytymättömyyttään, lisäsi hän alakuloisena:

— Paitsi tänään!… Tänään en ymmärrä häntä… Hän ei ole enää entisellään…

— Saavuin vain… — sanoi prinssi — kiittämään rouva de Brayta vasta saamastani ystävällisestä kirjeestä…

— Hei!… huudahti Untuva vallattomasti lisäten itsekseen: "Äiti mahtaa lähettää hänelle ainakin pari kirjettä päivässä!"…

— Hän kirjoitti — jatkoi kreivi d'Axen — ketä hän oli aikonut kutsua tanssiaisiinsa ja kysyi halusinko kenties tavata joitakin muitakin henkilöitä… Tässä on kutsuluettelo, joka seurasi kirjettä…

Hän pani pöydälle kirjekuoren ja nousi.

— Nyt en tahdo enää häiritä teitä…

— Mutta — tenäsi Marc-setä niin vilkkaasti, että Coryse hämmästyi. — Ellei teillä ole muuta tekemistä tänä iltana… niin olisimme iloisia…

Untuva poistui antamaan määräyksensä teestä; hän pistäytyi samalla panemaan Gribouillen levolle ja katsomaan, olivatko hänen kukkasensa saaneet vettä. Kun hän hetken kuluttua palasi, olivat herrat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät he kiinnittäneet mitään huomiota häneen.

Prinssin poistuttua kello yhdeltätoista kysäisi Coryse Marc-sedältä, joka palasi portilta vierasta saattamasta:

— Mitä pidit hänestä?

— Hän tuntuu olevan viisas ja hauska mies… Mutta äkkiä hänen mieleensä iski epäilys:

— Niin!… Miksi sinä oikeastaan kuvasit hänet aivan toisenlaiseksi?…

— Miten toisenlaiseksi?…

— No! Sinähän sanoit: "Hän ei ole kenkää korkeampi… ja pikimusta!…"

— Herranen aika!… Eikö se sitten muka ole totta?… Onhan hän ruma!… Ainakin minun mielestäni…

— Niinkö!… Ja kuka sitten on kaunis… sinun mielestäsi?…

— Hyvä Jumala!… Enpä todellakaan tiedä… Niin… Tiedänhän sentään… Sinä tietysti!…

— Minäkö???…

— Sinä juuri… Enhän silti väitä, että sinä olisit aivan kreikkalaisen kuvapatsaan kaltainen… En suinkaan… Mutta minusta sinä olet hyvä sellaisenasi!… Sillä ensinnäkin minä vihaan pikkaraisia… ja hinteliä… samoin kuin kovin nuoria miehiä… Minusta nuo nuoret miehet eivät ole minkään arvoisia!… Mies näyttää joltakin vasta kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisenä…

— Lempo soikoon!… Mikä vahinko Aubières-paralle, ettet sinä vielä hieman venyttänyt ikärajaa!… Joka tapauksessa oli tuo pikku prinssi minun mielestäni sangen onnistunut!…

— Minusta myöskin!… Mutta vasta meidän ratsastusretkemme jälkeen minä sen huomasin…

Marc-setä kohotti taaskin kulmakarvojaan:

— Niin!… Puhukaamme vielä hieman… tästä ratsastusretkestä!… Äitisi on todellakin joskus aivan oikeassa!… Sinä käyttäydyt sangen huonosti kasvatetun pienen tytön tavoin… Sopiiko nyt… sinun iälläsi… juoksennella metsissä… yksinään nuoren miehen kanssa?…

— Oi!… Hänhän on kuningas!…

— Se ei paranna asiaa!… kuningaskin on mies!… — Kuinka tahtoo!… Enkä minä… sitäpaitsi… ollut ypö yksinäni…

— Et tosiaankaan!… Olihan sinulla ukko Jean kanssasi, vai kuinka?… tuo vanha pässinpää!…

Tyttönen mutisi alakuloisena:

— Sinä olet ilkeä!… Hyvä Jumala!… niin ilkeä!…

— Ilkeä?… Senkötähden, että minä en ihaile kaikkia sinun keksintöjäsi?… Siksikö, etten minä yllytä sinua armastelemaan metsissä kaikenlaisten maankiertäjien kanssa?…

Untuva nauroi:

— Kas vaan, onko hän nyt maankiertäjä?… Äskettäin hän vielä oli sangen onnistunut!…

Varakreivi menetti kokonaan malttinsa:

— Minäpä olenkin nyt saanut tarpeekseni sinun hullutuksistasi!… Saattaa olla totta, että minä olen lellitellyt sinua… nauranut kujeillesi… mitkä eivät enää ole ensinkään hauskoja!… ja että minä olen kiihoittanut sinun huonoja taipumuksiasi… Mutta jos se on totta… jos minä olen jossakin suhteessa syypää nykyisiin tapahtumiin… niin minä nyt kadun menettelyäni!… kadun katkerasti!…

Tuntui siltä kuin kyyneleet olisivat samentaneet hänen karkean äänensä. Untuva koetti tarttua hänen käsiinsä, mutta hän tempasi ne kiivaasti irti.

Untuva seisoi allapäin hänen edessään ja änkytti hiljaa koettaen peittää syvää liikutustaan:

— Mutta, sehän on mahdotonta!… Sinuthan on vaihdettu matkalla, Marc-setä!…

XI.

Herra de Bray oli saanut kamalan nuhan juuri siksi päiväksi, jolloin heidän piti mennä Barfleurien päivälliskutsuille. Hänen nenänsä oli turvoksissa, samoin huulet, ja silmätkin olivat paisuneet umpeen. Hän ilmoittikin vaimolleen tuntevansa kuumeen nousevan sekä olevansa pakotettu jäämään kotiin ja paneutumaan makuulle seuraavaksi päiväksi, mutta markiisitar kauhistui:

— Emmehän me mitenkään voi tehdä tuollaista tepposta Barfleureille!… Rouva de Barfleur sanoi minulle, että sinne tulee juuri neljätoista henkeä…

— Entä sitten?…

— No… jos sinä nyt jäät pois, niin pöydässä istuu kolmetoista!… kolmetoista!… ja on aivan mahdotonta kutsua lisää vieraita, kun peruutus saadaan vasta pari tuntia ennen päivällisen alkua, eikö totta?…

— Olen hyvin pahoillani… mutta tunnen olevani niin sairas, etten millään voi mennä…

Ja hän lisäsi nauraen:

— Te luulette, että jos pöydässä istuu kolmetoista henkeä, niin yksi näistä kolmestatoista on kuoleva vuoden kuluessa… ja minä puolestani taas olen vakuutettu siitä, että vaikka meitä olisi neljäkintoista, niin minä kuolisin varmasti, jos lähtisin ulos tässä tilassa…

— Jospa Coryse edes tahtoisi tulla teidän sijastanne?… — ehdotti markiisitar.

— Ei ikinä!… — huusi tyttönen lujasti. Herra de Bray pyysi kauniisti:

— Pikku Untuvani… Etkö tahtoisi olla niin hirveän kiltti!…

— En tule!… Älkää kiusatko minua!…

Ja luullen löytäneensä loistavan tekosyyn hän selitti:

— Sitäpaitsi… täytyy minun syödä päivällistä Marc-sedän kanssa… muuten hän on aivan yksinään… koska sinä sanot meneväsi nukkumaan…

Marc-setä, joka tähän asti ei ollut näyttänyt seuraavan keskustelua ympärillään, virkkoi nyt kiivaasti:

— Kaikkea vielä!… Älä välitä minusta!… Sepä oli ihmeellinen keksintö!… Luulisi, totta tosiaan, että minä kaipaan lastenhoitajaa!…

— Mutta sinähän olet aina sanonut, että on ikävää istua yksinään pöydässä…

— En ole koskaan sanonut mitään sellaista!…

— Oi!… — virkkoi Untuva ymmällään. — Sinä et ole sanonut sitä vain kerran… vaan satakin kertaa…

— No, siinä tapauksessa en ole tietänyt, mitä sanoin!… Ja kuulehan nyt, Untuva… Etkö tahtoisi olla oikein kiltti tyttö ja mennä näille päivällisille äitisi kanssa?… Mene nyt… Minun mielikseni!… Lapsi katseli häntä ylen ihmeissään ja miltei epäluuloisesti.

— Mitä tämä merkitsee, — ajatteli hän — toissapäivänä hän puhui niin jyrkästi pikku Barfleurista… ja tästä naimahankkeesta… ja ylipäänsä kaikesta… ja nyt hän tahtoo lähettää minut sinne!… minut, joka en muuten käy missään… niin että näyttäisi aivan siltä kuin minä juoksisin hänen perässään…

Ja hän vastasi:

— En voi missään tapauksessa mennä Barfleureille tänään…

— Miksi et?… — kysyi rouva de Bray.

— Sanoin sen teille jo kerran aikaisemminkin… Minulla ei ole hametta…

— Mutta isäsihän lupasi sinulle uuden puvun…

— Tilasin sen vasta huomiseksi… Se ei ole vielä valmis…

— No… siinä tapauksessa on pompaduurihameesi nopeasti korjattava…

— Nykyjään, kun ihmiset ovat jo kahden vuoden kuluessa tottuneet näkemään minut puettuna pitkiin hameisiin… niin he varmaankin hämmästyisivät hieman… ja syystäkin…

Ja hän lisäsi nauraen…

— Sillä, ellette te pane pompaduurihameeseeni jalkahihnoja… niin polveni tulevat näkymään, kun istuudun…

Marc-setä nousi:

— Pane hattu päähäsi… ja seuraa minua… Lupaan hankkia sinulle heti sopivan puvun…

— Mutta… — virkkoi Coryse hangoitellen vieläkin vastaan. — Sinäpä sitten innokkaasti puuhaat minua sinne… No, menen siis… koska sinä niin haluat…

Ja lähtiessään salongista hän loi moittivan silmäyksen Marc-setään, joka vältti hänen katsettaan:

— Huomaan, ettei hän halua jäädä minun kanssani kahdenkesken kotiin, kuten toissailtana… Mutta Herra tietäköön, mikä siihen voi olla syynä?…

Varakreivi vei Untuvan Pont-sur-Sarthen parhaimmalle ompelijalle, ompelijalle, jonka tyttö tunsi vain nimeltä ja jonka portaita hän nousi suurella kunnioituksella.

Jo Corysen käyttövarojen pienuuskin esti häntä tilaamasta pukujaan rouva Bertiniltä, mutta ei markiisitarkaan käyttänyt tätä suurta ompelijatarta. Ollen kokonaan vailla makua, kykenemätön erottamaan hyvin leikatun hameen siroutta huonosti tehdyn hameen rumuudesta; ymmärtämättä värien ja koristeiden hienompia vivahduksia ja pannen painoa ainoastaan kankaan laatuun, hän rajoittui pukukysymyksissä vain siihen, mikä "tekee tehon" tai mikä "ei tee tehoa". Sanottuaan jostakin hameesta tai koristeesta: "tuo ei tee mitään vaikutusta!" oli sen tuomio lausuttu, huolimatta siitä, että se saattoi olla hyvinkin viehättävä; ja nähdessään jonakin päivänä tuon saman koristeen jonkun hyvästi puetun naisen hameessa hän huudahti: "Miten ihmeellistä! Rouva X… joka tuhlaa niin paljon rahaa pukuihinsa… käyttää aina koristeita, mitkä eivät tee mitään vaikutusta!…" Hänen mielestään olivat ne räätälit ja ompelijattaret, jotka maksattivat kalliin hinnan taidostaan, "varkaita". Hän otti lukuun vain kankaan kauppahinnan ja metrimäärän, mikä pukuun tarvittiin, joten olisi ollut aivan turha vaiva selittää hänelle, että kuosi sittenkin oli pääasia.

Samoin oli laita, jos oli kysymys taiteesta. Hän ei koskaan — omien sanojensa mukaan — voinut käsittää, miten rikkaat ihmiset, vaikkakin he olisivat upporikkaita, voivat olla niin hulluja, että he maksoivat viisitoistatuhatta frangia jostakin muotokuvasta, kun niitä oli saatavissa kahdellakin tuhannella, vieläpä usein "paljon kauniimpiakin!" Romaani, joka ei ollut tulvillaan tapahtumia ja juonia, oli hänestä "sangen tyhjänpäiväinen". Ja hän julisti mielihyvällä, ettei hän voinut ymmärtää "miten ihmiset saattoivat pitää Lotista, jolla ei ollut pisaraakaan mielikuvitusta."

Rouva de Bray osti siis itse kankaansa ja antoi Pont-sur-Sarthen huonojen ompelijattarien neuloa pukunsa, jotka tietysti siten tulivat kamaliksi. Untuva menetteli samaten ja tuli samaan tulokseen. Hän valitsi kuitenkin ainekset paremmin ja käytti yksinkertaista mallia, aina samaa, jonkinlaista venäläistä puseroa, jonka laajuus miltei täydellisesti peitti hänen pikku vartalonsa sirot muodot.

Kun Marc-setä astui veljentyttären seuraamana rouva Bertinin salonkiin, hämmästyi Coryse suuresti huomatessaan myyjättärien tuntevan hänen setänsä. Ja heti alkoi hänen pikku päässään ajatus askarrella.

"Mitä kumman tekemistä on Marc-sedällä voinut olla tällaisen ompelijattaren kanssa?… ompelijattaren, joka ei neulo rouva de Braylle eikä Luce de Givrylle, — joka pukeutuu sanomattoman yksinkertaisesti, — eikä edes rouva de Bassignylle, — joka pelkää tapaavansa kokotteja?…"

Ja heidän odotellessaan rouva Bertiniä, jolla paraikaa oli koettelu, kysyi Untuva uteliaana:

— Tuntevatko he sinut täällä?… Miten he voivat tuntea sinut?…

— Minä olen käynyt… Minä… Minä olen… Minähän suunnittelin pukuja Lussacin tanssiaisiin… viime vuonna… ja…

Untuva oikaisi:

— Sinä suunnittelit puvun… etkä "pukuja"!… Niin… Kyllä nyt muistan… Sinä suunnittelit rouva de Lironin puvun…

— Sen juuri… ja muitakin…

— Etpä… Vain sen etkä mitään muita… Siitä juoruiltiin paljon siihen aikaan…

— Älä puhu niin kovasti!…

— Kukaan ei kuule meitä!… — virkkoi Untuva osoittaen neitejä, jotka kulkivat edestakaisin salin halki.

Seisottuaan hetkisen vaiti, ajatuksiinsa syventyneenä, hän mutisi äkkiä aivan kuin jatkaen itsekseen alkamaansa keskustelua:

— Hänkin pettää miestänsä, tuo rouva de Liron!…

— Mutta vaikene toki!… — huusi Marc-setä katsoen levottomana ympärilleen. — Suu kiinni, herran tähden!…

Ja hän lisäsi suuttuneena:

— Nuorten tyttöjen ei sovi puhella asioista, joita he eivät ymmärrä… ja joita heidän ei sovi ymmärtääkään…

— Tiedän varsin hyvästi, ettei minun sovi ymmärtää yhtään mitään… Enkä minä muuten paljoa ymmärräkään… Mutta täytyyhän minun kuulla, eikö totta?… ellen pane pumpulia korviini, kuten serkku La Balue…

— Nuori tyttö ei kuule mitään, ellei hän halua kuunnella!…

— Oi! tuopa nyt on roskaa!… Minä en koskaan kuuntele ja kuitenkin minä kuulen aina!… Ja joskus olisin paljon mieluummin kuulematta!… kuten esimerkiksi silloin… kun puhuttiin rouva de Lironista…

— Kiellän sinua mainitsemasta nimiä!… Täällä voi olla joku palvelija tai kamarineitsyt tai muita ihmisiä hänen talostaan…

— Ja luuletko sinä, ettei hänen kotiväkensä tiedä… mitä heidän "rouvansa" tekee?…

— Joka tapauksessa on perin turhaa… että he kuulevat sinun puhuvan siitä…

— Ja vielä pahempaa, jos he kuulevat sinun sitä tekevän…

Untuva lisäsi vielä ilmeisesti hermostuneena:

— En muuten voi käsittää, miksi sinä koko ajan puhut rouva de Lironista?…

Marc-setä katsahti häneen ymmällään:

— Puhunko minä hänestä?… Minäkö nyt muka puhun hänestä?…

Ovi avautui erääseen koettelusaliin, ja pikku rouva de Liron tuli sisään kuin tuulispää kietoutuneena vaaleanpunaiseen harsopilveen rouva Bertin kintereillään.

— Minulle kerrottiin teidän olevan täällä!… Enkä minä tahtonut antaa teidän poistua tulematta tervehtimään teitä!…

Hän pudisti varakreivin kättä ja sanoi kääntyen Untuvan puoleen:

— Hyvää päivää, neiti Coryse… Sitten hän jatkoi palaten Marciin:

— Aiotteko te tilata itsellenne hameen?… Marc vastasi hieman epävarmasti ja hämillään:

— Tulin veljentyttäreni takia…

Pikku rouva de Liron räjähti nauramaan avaten suunsa, jotta hänen tummahkot hampaansa näkyivät:

— Te siis leikitte mammaa!… Miten liikuttavaa!…

Mutta nähdessään varakreivin väkinäisen hymyn hän kiiruhti lisäämään:

— Onnittelen teitä joka tapauksessa!… Tyttärennehän on ihastuttava!…

Untuva ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän tarkasteli ahnaasti nuorta naista.

Tämä oli hyvin kaunis, täyteläinen ja hymykuoppainen pieni rouva, jonka ruskeat hiukset kähertyivät somasti matalan ja hienopiirteisen otsan yläpuolella. Silmät olivat suuret, suklaanruskeat ja hyvin hellät, nenä suora, suu pienen pieni, — ihastuttava, ellei hän avannut sitä, — ja hänen ihonsa oli mainio. Hänen hartiansa kohosivat valkoisina ja pyöreinä mahdollisimman avokaulaisesta puvusta. Käsivarsien yläosa ei ollut aivan yhtä täydellinen, ja hänen litteät ja värittömät korvansa kallistuivat liiaksi taaksepäin eivätkä sopeutuneet tukanrajaan.

Untuva käsitti, että rouva de Liron oli, — vaikkei tyttö omasta puolestaan pitänyt tuosta tyypistä — hyvin kaunis ja sangen kiehtova.

Kun Marc ei sanonut mitään, jatkoi tuo kaunis rouva:

— Toivottavasti te valitsette hänelle jotakin vaaleanpunaista, eikö niin?… Vaaleanpunainen sopii parhaiten tuohon hipiään!… Asiasta toiseen!… Ettekö tahtoisi olla niin kohtelias ja sanoa, mitä te pidätte puvustani…

Marc vastasi huulet supussa:

— Se on hyvin onnistunut!…

— Eipä tosiaankaan luulisi, päättäen tavasta, millä te sen sanotte!… Se on tilattu huomiseksi… kälynne tanssiaisiin… Niin!… Sehän on totta!… Me kai tapaamme toisemme tänä iltana Barfleurien päivällisillä?…

— En mielelläni käy vieraisilla, kuten tiedätte Ja nykyisin on minulla sitäpaitsi suruaika!…

— Ai!… Tosiaankin!… En ole vielä tavannutkaan teitä matkanne jälkeen…

— Palasin vasta toissapäivänä… enkä voi vielä käydä vierailuilla…

— Tiedän sen!…

Rouva de Liron kiiruhti äkkiä tarkastamaan lähemmin erääseen nojatuoliin heitettyä kangaskappaletta, ja kulkiessaan varakreivin ohi kuiskasi tälle hyvin nopeasti ja hiljaa:

— Mutta tehän olisitte voinut tavata minua muuten…

Marc-setä loi syrjäsilmäyksen Untuvaan koettaen arvata, oliko tämä kuullut mitään.

Tyttönen näytti seisovan tunteettomana, kasvot kalmankalpeina, huulet lujasti suljettuina ja silmät maassa, liikkumattomana kuin kuvapatsas. Ohimoiden kiihkeä tykytys vain ilmaisi eloa, ja Marc ajatteli:

— Hän on vaipunut haaveiluihinsa eikä ole huomannut mitään…

Rouva de Liron kysyi palatessaan katsomasta tuota kangasta:

— Mutta eivätkö veljenne ja kälynne kuitenkin tule Barfleureille tänä iltana?…

— Veljeni on sairas… Kälyni menee veljentyttäreni kanssa…

— Ai!… ai!… Sehän tulee olemaan… ellen erehdy… neiti Corysen ensi esiintyminen suuressa maailmassa… Olen ihastunut saadessani tavata hänet illalla…

Untuva kumarsi jäykästi ajatellen:

— Pyh, minäpä olen aivan toista mieltä!… Tuo talo tuntuu minusta nyt vieläkin pahemmalta loukolta kuin ennen… kun tiedän hänenkin tulevan sinne!…

Marc-setä kääntyi ompelijan puoleen:

— Sanokaapa minulle rouva Bertin… milloin saisin puhutella teitä?… Minulla on hyvin kiire… Tarvitsisin puvun veljentyttärelleni… jo kello viideksi… Ja nyt on kello puoli kaksi…

— Mutta… huudahti pikku rouva de Liron. — Minähän voin luovuttaa teille rouva Bertinin… En enää tarvitse häntä!…

Ja hän palasi huoneeseensa.

— Mitä te niinmuodoin, — virkkoi Marc-setä — voitte nyt tehdä minulle?…

— Tehdä?… Käsitättehän te toki herra varakreivi, ettei teille voi tehdä pukua kello viideksi… Meidän täytyy vain koettaa sopisiko jokin mallipuvuistamme neiti d'Avesnesille… Ja jos sitten löydämme jonkin mukiinmenevän… niin me korjaamme sen illaksi…

— Mutta teidän mallipukunnehan ovat käytetyitä!…

— Herranen aika!… Niitähän on vain koetettu meidän neitosillemme, jotta ostajat saisivat paremmin nähdä… Mutta niiden joukossa on aivan vastatulleitakin…

Ja katsellen Corysea hän ehdotti:

— Meillä on pieni vaaleanpunainen hame, joka…

— Ei!… — huudahti Untuva jyrkästi. — Ei vaaleanpunaista!… Minä en tahdo!…

Rouva de Lironhan oli juuri sanonut Marc-sedälle: "Toivottavasti te valitsette hänelle jotain vaaleanpunaista…" Ja sen jälkeen olisi Untuva suostunut mihin muuhun väriin tahansa paitsi vaaleanpunaiseen.

Rouva Bertin kysyi:

— Onko neidillä ehkä jokin väri, jota te erikoisesti haluaisitte?…

— Minusta se on samantekevää, — sanoi Untuva. — Tehkää, mitä tahdotte, kunhan ette vain tuo vaaleanpunaista…

Ja hän lisäsi:

— Pidän kuitenkin sangen paljon valkeasta… Muuan tytöistä otti esiin valkean silkkimusliinipuvun. Rouva Bertin avasi oven erääseen sivuhuoneeseen ja kysyi annettuaan Corysen kulkea edellään:

— Eikö herra varakreivi suvaitse tulla mukaan?…

Marc-setä seurasi ompelijatarta ja istuutui koetteluhuoneen nurkkaan. Untuva oli jo riisunut vanhan hameensa ja seisoi nyt lattialla hentona ja sirona pienessä lyhyessä alushameessaan ja silkkisissä trikooliiveissään, joihin hän kiinnitti sukkansa.

Vanha setä de Laynay, joka oli huolehtinut lapsukaisen ruumiillisesta kasvatuksesta, ei ollut suvainnut kureliivejä, sukkanauhoja eikä korkeita kenkiä.

Hän väitti näiden vaatekappaleitten olevan rumia ja epäterveellisiä. Ei mikään — vakuutti hän vahingoita niin suuresti vartaloa ja ihoa kuin kureliivit ja sukkanauhat, eikä mikään turmele nilkkaa ja jalkarintaa siinä määrin kuin korkeat kengät. Hän myönsi, että kureliivejä ja korkeita kenkiä saataisiin käyttää salaamaan virheellisyyksiä, mutta sukkanauhat hän tuomitsi ehdottomasti. Untuva oli siis kasvanut vapaasti, ja kun hänen äitinsä oli ottanut hänet kahdentoistavuotiaana luokseen ja tahtonut oman käsityskantansa mukaan "muodostaa hänen vartalonsa", oli tyttönen, joka ei kyennyt alistumaan mihinkään kahleisiin, taistellut niin kiihkeästi sitä vastaan, että äidin oli täytynyt taipua. Untuvalla olikin syytä kieltäytyä "rumentamasta itseään tahallaan".

— Tahdon — sanoi hän — olla oma itseni… ja tyytyä hyvän Jumalan minulle antamaan vartaloon… joka on oma vartaloni… enkä tahdo jäljitellä muita!… En väitä olevani parempi kuin muut, mutta pidän itsestäni enemmän sellaisena kuin nyt olen!… En ainakaan nyt näytä jäykältä kuin mikäkin keppi!…

Ja heittäen syrjäsilmäyksen rouva Lironin vartaloon hän tuumi:

— Minusta suuri rinta ja leveät lanteet yhtyneinä kapeisiin vyötäisiin ovat hirvittävät!… Ne muistuttavat keskeltä kokoonkuristettua tyynyä…

Kun Untuva oli pukeutunut tuohon koruttomaan hamoseen, jonka monet ilmavat reunukset riippuivat suorina laskoksina hänen ympärillään ja jonka rypytetty pusero erinomaisesti soveltui hänen sirolle ja jäntevälle vartalolleen, huudahti rouva Bertin:

— Tämä puku on mainio!… Se ei kaipaa kolmea neulanpistostakaan!… Kaikki somistaakin kaunotarta… Ja neidin vartalo on aivan ihanteellinen!… Eikö totta, herra varakreivi?…

— Epäilemättä… — änkytti Marc. Untuvan muodonvaihdos oli pannut hänen päänsä aivan pyörälle.

Tyttö oli sanomattomasti muuttunut entisestään seisoessaan nyt siinä puettuna tuohon siroon ja hyvin neulottuun hameeseen, joka jätti näkyviin hänen ihanan kiinteät, vaaleanpunaiset hartiansa ja vielä kapeahkot, mutta jalopiirteiset käsivartensa, ja Marc-setä ajatteli itsekseen puolittain ihastuneena, puolittain pahoillaan:

— Ihmiset eivät tule tuntemaan häntä tänä iltana!…

Samassa ovi avautui, ja rouva de Liron pisti päänsä sisään kysyen:

— Ettekö te tarvitse viisaita neuvoja?…

— Emme, kiitos!… — vastasi Marc kuivasti, mutta punastui kuitenkin aika tavalla.

Nuori rouva oli ehtinyt nähdä Corysen, ja tämä näky aivan kivetti hänet. Hänen kauniille kasvoilleen kohosi ilkeän ällistynyt ilme, ja paiskaten oven kiivaasti kiinni hän huusi varakreiville:

— Kas, kas… Teilläpä ei näytäkään olevan ikävä!…

Coryse ummisti kirkkaat silmänsä puolittain ja sanoi lempeästi:

— Tuo rouva de Liron tuntuu olevan hieman meluava!…

Mutta tepsuttaessaan neljännestuntia myöhemmin Girondinein katua pitkin setänsä rinnalla lausui Untuva mainitsematta nuoren rouvan nimeä varmana siitä, että setäkin ajatteli samaa henkilöä:

— Kylläpä hän kohtelee sinua tuttavallisesti!… Marc vastasi tylysti:

— Hän kohtelee kaikkia yhtä tuttavallisesti!… Tyttönen pudisti päätään niin että kiharat hulmusivat, ja mutisi vakavana:

— Oh!… Sehän on yhdentekevää!… Mutta tuttavallisuudessakin voi olla eri vivahduksia.

XII.

Marc-sedän aavistus kävi toteen: Ihmiset eivät olleet tuntea hienosti puettua Untuvaa, ja hänen tulonsa Barfleurien salonkiin muistutti riemukulkua. Niin vaatimaton kuin hän omasta puolestaan olikin, pani hän kuitenkin merkille tekemänsä tehon ja oli purskahtaa nauramaan vasten rouva de Bassignyn kasvoja nähdessään hänen tyhmän-nyrpeän ilmeensä.

— Kauneuteni harmittaa häntä — ajatteli Untuva.

Mutta markiisitar oli aivan hurmaantunut tyttärensä menestyksestä. Hän oli pikemmin turhamainen ja tyhmä kuin varsinaisesti ilkeä, josta johtui, että kaikki, mikä jollakin tavoin kohotti hänen arvoaan tai kiinnitti häneen yleistä huomiota, miellytti häntä suuresti. Markiisitarta mairittelikin Untuvan saavuttama suosio aika lailla, ja hän nautti suunnattomasti parhaimman ystävättärensä, rouva de Bassignyn ja pikku rouva de Lironin pitkistä nenistä sekä katseli nyttemmin varsin suopeasti Untuvaa, joka seisoi suuren ryhmän keskipisteenä kuunnellen hämillään ja ujostellen imartelujen tulvaa.

Barfleurit totesivat tämän muutoksen sangen suurella levottomuudella. Silloin kun Untuvan ainoana etuna oli hänen rikkautensa, olivat he luulleet hänen olevan helposti saatavissa, mutta nyt, kun hän sitäpaitsi esiintyi kaunottarenakin, rupesivat he pelkäämään kieltävää vastausta. Rouva de Barfleur, joka peräti sydämistyi nähdessään, miten herra de Trêne, — kaunis husaari, "josta kaikki kilpailivat", — herra de Bernay, — eroava oikeistoedustaja, — ja kreivi de Liron, — rouva de Lironin lanko ja seudun rikkain nuorimies, — tungeskelivat pikku neiti d'Avesnesin ympärillä, kutsuikin sentähden Corysen suloisesti luokseen ja pakotti tytön istumaan viereensä voidakseen paremmin vartioida häntä. Untuva totteli nöyrästi. Hänestä oli samantekevää, istuiko hän siellä vai täällä, kun hänellä ei kuitenkaan ollut puhekumppanina Marc-setää eikä isää eikä ketään muutakaan ystävää.

Hänen serkkunsa Geneviève de Lussy oli tosin veljineen saapuvilla, mutta Coryse ei ollut lähemmin kiintynyt Genevièveen, kauniiseen, hyvin pirteään tyttöön, joka oli kaksi vuotta häntä vanhempi ja jo taituri kaikissa seuraelämän juonissa ja kiemailussa.

Viimein rouva de Barfleur kuullessaan pihahiekalla vaununpyörien ratinan huudahti:

— Kas!… Siinä hän on!… Pelkäsin jo, ettei hän olisikaan palannut!…

Untuva, joka välinpitämättömänä odotti viimeisen vieraan tuloa, hämmästyi suuresti nähdessään Aubièresin herttuan astuvan sisään. Ja iloissaan siitä, että tapasi taas hyvän ystävänsä, hän hypähti pystyyn ja juoksi häntä vastaan:

— Oi! kuinka hauska on nähdä teitä!…

Eversti oli pysähtynyt kummastuneena eikä tuntenut heti tuota hienoa naista, joka otti hänet vastaan niin ystävällisesti. Ja kun hän tarkasteltuaan hetken noita liehuvia hiuksia ja avoimesti hymyileviä, rakkaita pikku kasvoja vähitellen oivalsi "Untuvan" itsensä seisovan edessään, kävi hänen vakavien kasvojensa hämmästynyt ilme niin huomattavaksi, että Coryse arvaten syyn siihen huudahti:

— Mitä?… Ettekö tekään… tekään… tunne minua?…

Silloin vasta Coryse äkkäsi kaikkien uteliaina katselevan häntä ja kuuli rouva de Bassignyn sanovan kääntyen markiisittaren puoleen:

— Katsokaapa!… Tyttärenne ei näytä tosiaankaan murjottelevan entisille kosijoilleen!…

Rouva de Bray, joka oli hyvin pahoillaan tyttärensä käytöksestä, vastasi:

— Hän on naurettavan lapsellinen ikäisekseen!…

Ja Coryse ajatteli: "Tällä kertaa he ovatkin oikeassa morkatessaan minua… Käyttäydyin todellakin säädyttömästi…"

Aubièresin herttua puolestaan oli jäänyt seisomaan paikalleen hieman kiihoittuneena ja hämillään. Hän ei ollut ensinkään odottanut näkevänsä Untuvaa täällä — tyttöhän ei koskaan ottanut osaa pitoihin — eikä hän missään tapauksessa ollut odottanut kohtaavansa Untuvaa täysikasvuisena naisena, hienosti puettuna neitosena, joka ei ollut säilyttänyt lapsennäöstään muuta kuin hartioilla liehuvat, pitkät kiharansa.

Mutta katsellessaan kauemmin tyttöstä tunsi hän vähitellen rauhoittuvansa. Hän alistui nyt helpommin kohtaloonsa tavatessaan rakastettunsa niin muuttuneena entisestään.

Hän oli joskus luullut olevansa hyvin lähellä köyhää pikku Untuvaa, mutta nyt tunsi hän etääntyvänsä äärettömän kauas neiti d'Avesnesista, joka oli tullut rikkaaksi. Coryse oli hänestä nyt kuin jonkun muinoin, kauan, kauan aikaa sitten rakastetun olennon maallinen ilmestys…

Hän tarkasteli Untuvaa ihmetellen ja miltei kunnioittavan uteliaasti, ja vähitellen hän huomasi tuon kiihkeän rakkauden, mikä oli vetänyt häntä "Untuvan" puoleen, hälvenevän.

— Mikä teitä vaivaa tänä iltana, herra eversti?… — kysyi rouva de Bassigny pisteliäästi. — Väsyttikö matkustaminen teitä?…

— Ei suinkaan, hyvä rouva… Mistä te teitte sen johtopäätöksen?…

— No!… Tehän olette niin merkillisen näköinen!…

Eversti kumarsi:

— Luultavasti olen aina tällainen… Ainakaan ei väsymys ole siihen syynä…

Rouva de Barfleur, joka ei voinut — vaikkakin häntä suuresti halutti — asettaa Corysea istumaan poikansa viereen, oli tahtonut kuitenkin välttää kauniin Trênen ja herra de Bernayn, noiden naimakelpoisten miesten ja myötäjäismetsästäjien vaarallista naapuruutta. Hän oli sentähden määrännyt pikku neiti d'Avesnesille paikan vaarattoman d'Aubièresin herttuan ja herra de Lironin välissä.

Koko päivällisten aikana oli Untuva, joka oli ylen tyytyväinen saadessaan istua everstin vieressä, vilkkaasti jutellut heidän yhteisistä ystävistään: Marc-sedästä, Gribouillesta ja Josephinesta, mutta myöskin maalauksesta ja taidekysymyksistä, sillä herra d'Aubières oli paljon sivistyneempi ja järkevämpi kuin tavalliset maailmanmiehet. Ja loppupuolella, kun yleinen keskustelu oli muuttunut kovaääniseksi eikä kukaan enää kiinnittänyt huomiotaan heihin, oli Untuva hiljaa kertonut hänelle Bartleurien liehakoimisesta, isä de Ragonin viittauksista ja noista pienistä juonista, joita vastaan hänen oli taisteltava.

— Entä — oli herttua kysynyt. — Mitä sanoo Marc kaikesta tästä?…

— Hänestä se on idiottimaista, tietysti… Ja kuitenkin… tahtoi hän itse, että minä ottaisin osaa näihin päivällisiin… ja lahjoitti minulle puvunkin tätä tilaisuutta varten… En tiedä, mikä Marc-setää vaivaa… mutta hän on muuttunut viime aikoina… Hän ei ole enää minua kohtaan sama kuin ennen…

— Miten se ilmenee?…

— En voi sitä oikein selittää… Hän on niin oikullinen… Hän toruu minua ilman syytä… Se ei ole mitään… mutta kuitenkin jotakin…

— Huomisaamuna menen häntä katsomaan… Otin häneltä niin ohimennen hyvästit paetessani…

— Niin… — kysyi Untuva kohottaen ujosti kirkkaat silmänsä herttuaa kohden. — Ettehän te enää ole pahoillanne?…

— Herttua vastasi avomielisesti:

— Valehtelisin sanoessani, etten "enää ole pahoillani"… Mutta luulen kuitenkin nyt loppujen lopuksi tulleeni järkiini… ja kiitän teitä siitä, että te ajattelitte meidän kummankin puolesta…

— Sepä hyvä!…

Ja hetken kuluttua Untuva jatkoi:

— Tehän sanoitte tulevanne Marc-setää tapaamaan huomenna… Eikö huomenna ole juuri kilpa-ajosunnuntai?…

— On… mutta minä käväisen teillä jo varhain aamulla…

— Oletteko kuullut puhuttavan huomisista tanssiaisistamme?… Sellainen harmi minulle vielä siinäkin!… Mutta kuulkaa!… Kun on kysymys tanssiaisista… niin tahdon sanoa teille, että tuo lähettämänne prinssi on erinomainen… Sanoin "kun on kysymys" siksi, että nuo tanssiaiset toimeenpannaan vain hänen tähtensä…

— Onko minun pikku prinssini siis teistä erinomainen?…

— On… nykyisin!… Alussa hän oli minusta kuolettavan ikävä… mutta nyt olemme tulleet oikein hyviksi ystäviksi…

Aterian jälkeen pyysi rouva de Barfleur Untuvaa auttamaan hänen poikaansa kahvintarjoilussa ja kääntyi sitten seuran puoleen:

— Sallivatko arvoisat naiset, että herrat tupakoivat täällä?… Siinä tapauksessa saamme pitää heidät seurassamme…

Coryse, joka oli toivonut tupakan vapauttavan hänet Voikimpaleesta, — jonka kaihoavat katseet ja salakähmäiset lausetavat olivat sanomattomasti kiusanneet häntä, — irvisti ja kiiruhti istuutumaan syrjäiseen nurkkaan, sillä välin kuin seuratapoihin perehtynyt ja sukkela Geneviève de Lussy käytti tilaisuutta säädylliseen kiemailuun vallaten pikku rouva de Lironin avulla herrojen ryhmän keskustan. Jonkun ajan kuluttua viittasi rouva de Bray Untuvaa luokseen ja kuiskasi hänelle äkäisesti mutta hiljaa:

— Älä nyt mökötä tuossa nurkassa puhumatta sanaakaan!… kuin mikäkin kalkkuna!…

— Mistä minun pitäisi sitten puhua?…

— Mistä tahansa!… Ei sovi noin vetäytyä pois keskustelusta!…

Tyttö palasi neuvottomana paikalleen. Hän ei osannut puhua vain puhuakseen, ja koska hän aikaisemmin oli harrastanut vain opintojaan ja lapsellisia hommiaan tai kirjallisuutta, oli hän aivan ymmällä koettaessaan nyt ottaa osaa puhtaaseen seurakeskusteluun.

Hän istui yhä edelleen ääneti etsien turhaan tilaisuutta sanoa jonkun sanan. Viimein hän luopui yrityksestä ja alkoi ajatella muita asioita välittämättä äitinsä raivoisista katseista.

Haaveillessaan paraikaa Marc-sedästä, joka tällä hetkellä arvattavasti luki sanomalehtiään, tai keittoaan syövästä Gribouillesta huomasi hän jotain erikoista liikettä salissa. Keskustelu oli kääntynyt muutaman Untuvaa vastapäätä riippuvan Henrik IV:tä esittävän kuvan alkuperään, ja pikku Barfleur oli ottanut suunnattoman lampun, jota hän vain vaivoin näytti jaksavan kantaa, sekä kiiveten tuolille koettanut mahdollisimman hyvästi valaista maalausta. Kuninkaan kasvot erottuivat luisevina ja tarmokkaina taustasta näyttäen ikäänkuin astuvan ulos vanhasta tummasta kankaasta.

Silloin Untuva katsoessaan noita rumia mutta miellyttäviä kasvoja, huudahti rakastettavasti.

— Tuhat tulimmaista!… Hänelläpä ei ainakaan ole innoittavaa protestanttinaamaa… tuolla Henrik IV:llä!!!…

Syntyi viileä hiljaisuus, ja Untuva, joka heti huomasi sen, muisti Lironien olevan protestantteja. Haluten suunnata ajatukset toisaalle jatkoi hän:

— Hänen syynsä on kuitenkin, että minulla on niin naurettava nimi!…

Pikku Barfleur kysyi kärkkään kohteliaasti:

— Mitä?… Mikä nimi?…

— No, Corysande!… Nimenihän on Corysande!… Ettekö tiedä sitä?…

— Tiedän, hyvä neiti!… Mutta eihän se suinkaan ole mikään naurettava nimi… Se on päinvastoin varsin viehättävä…

— Älkää viitsikö!… Se on makuasia!…

— Mutta miten voi Henrik IV olla syypää siihen, että teille on annettu nimi, joka ei teitä miellytä?…

— Se on vain tavallaan hänen syynsä… sillä minä sain sen kauniin Corysanden muistoksi…

Ja nähdessään, ettei Voikimpaleella ollut aavistustakaan asiasta toisti hän:

— Kauniin Corysanden!… Ettekö tiedä?… Pikku Barfleur vastasi epävarmasti:

— Tiedänhän minä!…

— Niinkö!… Mutta te ette ainakaan näytä kovin tietävältä… Kas, tuo kaunis Corysande oli kreivitär de Guiche!… ja hän oli erään d'Avesnesin kummitäti… vuonna 1589… ja siitä alkaen… ovat kaikki Avesnesit ristineet tyttärensä Corysandeksi… Se on tullut perintätavaksi!…

— Erinomaista!… mutta minä en vieläkään käsitä, mitä yhteyttä Henrik IV:llä on sen kanssa…

— Sanoinhan jo!… ettette te ainakaan näytä kovin tietävältä!… — huudahti Untuva nauraen. — Henrik IV:llä on paljon yhteyttä tämän jutun kanssa… sillä juuri kauniin Corysanden kuuluisuuden tähdennän Avesnesit olivat niin kovin ylpeitä saadessaan hänet tyttärensä kummiksi… että tuo nimi tuli oikein perinnöksi… Ja kauniin Corysanden kuuluisuushan taasen johtui… Henrik IV:n… Eikö totta?…

— Tietysti… tietysti!… — keskeytti rouva de Barfleur vilkkaasti, peläten, kuten aina, poikansa tyhmyyden tulevan päivänvaloon.

Vaikkakin hän itse oli sangen tietämätön, ymmärsi hän kuitenkin vaaran suuruuden, hänellä kun oli suuressa määrässä naisten erinomaista, hiljaista tarkkatuntoisuutta tällaisissa kysymyksissä.

Aubièresin herttua katseli muita muotokuvia ja kysyi osoittaen muuatta keisarikauden kenraalia:

— Kuka tuo on?…

— Tuoko? — vastasi Voikimpale silmäillen välinpitämättömästi esi-isäänsä, herkulesmaista, vantteraa miestä, joka nojasi sapeliinsa kenraali Fournier-Sarlovèze de Gros'n asennossa. — Tuo on minun iso-isäni…

— Oi!… — virkkoi Untuva ihmeissään. — Hän ei ole yhtään teidän näköisenne!…

Ja tarkastellen kenraali de Barfleuria edelleenkin hyväntahtoisen kunnioittavasti hän lisäsi:

— En ensinkään ihmettele, että tuollaiset miehet saivat suuria aikaan!…

— Vahinko vain… — lausui Voikimpale opettavaisesti — että nuo suuret teot tapahtuivat Bonaparten kunniaksi…

— Ettekö tarkoita: Ranskan kunniaksi?… oikaisi Untuva.

En suinkaan! — vakuutti pikku Barfleur onnellisena keksiessään puheenaiheen. — Ne hyödyttivät yksinomaan Bonapartea… ja Bonaparte tulee aina olemaan maailman silmissä vain anastaja… Ranskan vihollinen…

— Tarkoitatte kai "hienon maailman" silmissä?… — huudahti Coryse, ja hänen pienet korvansa lehahtivat tulipunaisiksi. — Onko hän muka ollut Ranskan vihollinen?… Keisari!… Kuinka nuo Coblentzista palaavat raukat uskaltavat mainita häntä sillä nimellä?… nuo, jotka iloitsivat nähdessään Ranskan vihollislaumojen vallassa!… vain sentähden, että he niiden avulla saavuttivat päämääränsä!… Ludvig XVIII:n!…

Pikku Barfleur julisti mahtipontisesti:

— Ludvig XVIII oli suuri kuningas!…

— Suuri kuningas!… — virkkoi Coryse pakahtumaisillaan — suuri kuningas?… Tuollainen pannukakku!… Mutta se onkin totta puhuen teistä sivuasia… Loppujen lopuksi te välitätte viisi koko Ludvig XVIII:sta!… Te puolustatte kuningasta samaten kuin te käytte messussa… Se kuuluu hyvään tapaan, ja kuningasmielisyys kuuluu hyvään tapaan… sillä kaikki bonapartistit ovat köyhiä ja suuria suupaltteja…

— Kiitän bonapartistien puolesta… neiti Coryse!… — virkkoi Aubièresin herttua kumartaen naurusuin.

Rouva de Bray syöksähti Untuvan luo ja kuiskasi hänelle toruen:

— Suu kiinni!… Kaikkihan nauravat sinulle!…

Tyttö vastasi suorasukaisesti:

— Se ei ihmetytä minua!… Mutta miksi he suvaitsevat käydä minun keisarini kimppuun?… Ja käskithän sinä sitäpaitsi minun puhua… mistä hyvänsä… kunhan vain puhuisin…

Peläten jälkeläisensä taas takertuvan uuteen keskusteluun ehdotti rouva de Barfleur istuutuen pianon ääreen:

— Täällähän on kolme tanssikelpoista naista… Kenties nuorisoa haluttaisi pistää valssiksi?…

Kaunis Trêne, herra de Bernay ja kreivi de Liron ryntäsivät viivana Untuvaa kohden. Mutta pikku Barfleur, joka seisoi lähimpänä, kietoi kiireesti käsivartensa tytön vyötäisille.

Coryse tuntiessaan varakreivin käsivarren ympärillään oikaisi solakan vartalonsa ja sanoi yrittäen vetäytyä edemmäksi:

— Ei… Minä…

— Hän aikoi sanoa: "minä tahdon tanssia herra d'Aubièresin kanssa", ja viitata herttuaa avukseen, mutta ehti ajoissa huomata sen olevan hyödytöntä. Vaikkakaan hänellä ei ollut paljoakaan käsitystä kohteliaisuuden vaatimuksista, ymmärsi hän kuitenkin olevansa pakotettu tanssimaan ainakin kerran talon isännän kanssa.

Ja hän virkkoi Voikimpaleen luopuessa ällistyneenä otteestaan:

— Anteeksi… Kyllähän minä… mielelläni!… Jos Barfleurien jälkeläinen puhui huonosti, niin hän tanssi sitä paremmin, ja Untuva nautti suuresti tuntiessaan liukuvansa tanssittajansa viemänä suunnattoman salin halki. Ensi tilassa johti varakreivi hänet huonosti valaistuun galleriaan, missä hänen sanojensa mukaan oli enemmän liikkuma-alaa.

— Mutta… kaikki muut?… — virkkoi Untuva katsoen, seurasivatko Geneviève de Lussy ja rouva de Liron heitä.

Varakreivi pysähtyi kurkistaen ulos ovesta kutsuakseen tanssijoita sinne.

— He tulevat heti!… — sanoi hän.

Ja tarttuen Corysea vyötäisistä lähti hän uudelleen liikkeelle.

Mutta he jäivät kahdenkesken tanssimaan suureen, autioon huoneeseen. Rouva de Liron tanssi vain katselijoiden takia, ja rouva de Lussy, joka tunsi tyttärensä, ei sallinut hänen poistua äidillisten katseittensa ulottuvilta.

— Pidetäänkö häntä hyvin kauniina… tuota rouva de Lironia?… — kysyi Untuva äkkiä.

Aamuisen kohtauksen jälkeen vainosi nuoren rouvan kuva Untuvaa, niin ettei hän voinut olla puhumatta hänestä.

Pikku Barfleur vastasi hajamielisesti:

— Ainakin setänne, herra de Bray pitää häntä kauniina!…

— Niinkö!… — virkkoi Coryse vakavana.

— Entä te itse, neiti Coryse… Mitä te pidätte hänestä?…

— Minusta hän on liian pyylevä… Mutta mikä on teidän oma mielipiteenne sitten?…

— Minunko?… — vastasi Voikimpale puristaen Corysea hieman olkaansa vastaan. — Minähän en katsokaan häntä… En näe muita kuin teitä!… Ja te olette kaunis!… niin kaunis!…

Ja hän jatkoi hyvin hiljaa:

— Ja minä rakastan teitä!…

Untuva ei ollut kuullut mitään. Hän antautui kokonaan taitavan tanssittajan johtaman valssin tarjoamaan nautintoon nojaten luottavaisesti pikku Barfleurin käsivarteen.

Tämän sanattoman myöntymyksen rohkaisemana kumartui varakreivi tytön puoleen ja kuiskasi koettaen tehdä äänensävynsä niin kiihkeäksi kuin suinkin:

— Rakastan sinua!!!…

Hän puhui niin läheltä, että tyttönen tunsi hiuksensa lehahtavan hänen henkäyksestään.

Untuva pysähtyi heti hämillään ja huudahti, riuhtaisten itsensä kiivaasti irti, säikähtyneenä ja harmissaan:

— Tämäpä on jo liikaa!…

XIII.

— Teidän täytyy… — huusi markiisitar rynnäten kirjastoon, missä herra de Bray istui Marcin kanssa poltellen savukkeita — teidän täytyy sanoa Corysandelle, että hänen on tultava kilpa-ajoja katsomaan… Hän ei tahdo tulla sinne!…

— Mutta — sanoi Untuva, joka astui sisään äitinsä jäljessä. — En voi ensinkään ymmärtää, miksi minun tällä kertaa on mentävä kilpa-ajoihin?… Eihän minua ole muina vuosina koskaan otettu mukaan…

— Ei… Mutta muina vuosina olit sinä vielä lapsi…

Markiisi päätti avata suunsa:

— Menehän toki Untuva!… Sinähän rakastat hevosia…

— Mutta minä en rakasta kilpa-ajoja juuri sentähden, että rakastan hevosia. Minusta ei ole hauska katsella, miten joku niistä pyristelee maassa jalka katkenneena… kuten Auteuilissa… kaksi vuotta sitten… kun olin siellä sinun kanssasi…

— Eihän tuollaista vahinkoa tarvitse tapahtua joka kerta…

— Sitten voi tapahtua jokin muu onnettomuus… Se on minusta samantekevä!… On minulla… sitäpaitsi… toinenkin syy olla menemättä kilpa-ajoihin…

— Pienen tytön ei sovi sanoa: "minulla on syy olla menemättä", — huomautti herra de Bray. Coryse oikaisi tottelevaisesti:

— Syy pyytää, saisinko olla menemättä kilpa-ajoihin, sitten…

— No!… Mikä on siis tuo syy?…

— Se, että minulla on aina niin ikävä suuressa ihmisjoukossa!… Minusta on paljon hauskempi olla yksinäni ja rauhassa… eläinteni luona…

Hän katseli hellästi isäpuoltansa ja setäänsä lisäten:

— Tai teidän seurassanne… Totta tosiaan!… Aamulla messu!… aivan kohta kilpa-ajot!… ja illalla tanssiaiset!… Se on liikaa yhden päivän osalle!…

Rouva de Bray huudahti kohottaen silmänsä taivasta kohden:

— Messukin!… Hän asettaa messun kilpa-ajojen ja tanssiaisten rinnalle!…

Untuva äkämystyi:

— Asetan kuin asetankin!… ainakin silloin, kun on kysymys tämänaamuisesta messusta… jolloin te ette tahtonut antaa minun mennä Saint-Marcieniin… sillä tekosyyllä, että Jeania tarvittiin kotona… tanssiaisvalmistuksiin…

— Entä sitten?…

— Sitten te otitte minut kanssanne jesuiittojen luo… eikä heidän messunsa ole mikään messu!… Se on seurahuvi…aamulla!… Siellä tervehditään… Odotellaan ystäviä puutarhaportilla… Tänäänkin me puhuttelimme ainakin viittäkymmentä henkilöä!…

— Mutta puhutteluhan sinäkin heitä… En siis käsitä, miksi sinä valitat?…

— Mutta… tuhat tulimmaista!… Sitähän minä juuri valitankin!…

— En voi ymmärtää, miten kukaan saattaa pitää ikävänä kohdata hienoston jäseniä, jotka…

— Se on makuasia!… Minusta se on hirveää!… Ja nähtyäni "hienoston" tänä aamuna messussa ja illalla tanssiaisissa… olen saanut siitä ehdottomasti tarpeekseni!… Sitä paitsi nukahdan varmasti vielä keskelle salia illan kuluessa, jos minun on pakko mennä kilpa-ajoihin… ja viettää koko päivä näin kamalan kuivasti…

— Tuo lapsi ei ihmisty koskaan!… — huokasi markiisitar masentuneena. — Luovun kaikista yrityksistä!

Ja hän poistui kovasti kahisten.

— Huh!… — sanoi Untuva oikoen jäseniään leposohvalla suuren koiran tavoin. — Onnistuipahan sittenkin!…

— En oikein ymmärrä… — alkoi herra de Bray — miksi sinä et tahdo seurata äitiäsi kilpa-ajoihin…

— Mitä!… Etkö ymmärrä sitä?… No, miksi et sitten itse mene sinne?…

— Se on aivan eri asia!… Minulla on kamala nuha… Nousin juuri sängystä… Olen tuskin vieläkään seurakelpoinen…

— Ja minä puolestani olen vielä aivan tylsä eilisten päivällisten jälkeen!…

Marc-setä kysyi:

— Niin, tosiaankin?… Millaista noilla päivällisillä sitten olikaan?…

— Ikävää!… Mutta onneksi oli herra d'Aubières siellä… sillä ilman häntä…

— Kas!… — virkkoi markiisi. — Onko Aubières siis palannut?…

— On… — vastasi Marc-setä. — Hän käväisi meilläkin tänään sinun ollessasi ulkona… Hän tuli sinua tapaamaan… pyytääkseen anteeksi, ettei hän viime käynnillään palannut hyvästelemään teitä… käveltyään puutarhassa Untuvan kanssa… Hän ei nimittäin ollut silloin oikein kunnossa… miesparka!…

Ja hän lisäsi nauraen:

— Sillä tiedätkö, mitä Untuva oli sanonut hänelle heidän kävellessään?… Älä yritäkään arvata!… Se on mahdotonta!… Hän sanoi vain hyvin herttaisesti: "Toivoisin teidän tietävän, minkätähden en halua mennä kanssanne naimisiin… Katsokaa, syy on se… että jos naisin teidät, niin tulisin varmasti joskus pettämään teidät!…"

— Jopa nyt jotakin! — virkkoi herra de Bray purskahtaen hänkin nauramaan.

Coryse kohautti olkapäitään.

— Se siis oli tyhmää!… Kenties olisi ollut parempi antaa hänen luulla vaikka mitä!…

— Herranen aika!… — sanoi Marc-setä. — En tiedä, miten hän enää olisi voinut luulla mitään vielä pahempaa…

Untuva kysyi levottomana:

— Onko hän vihainen minulle?…

— Hänkö?… Oi! Suuri Jumala!… Se ei ikinä juolahtaisi poikaparan päähän!…

— Sepä hyvä!… Ajattelinkin: "Hän ei voi olla suuttunut… koska hän oli päivällisillä niin kiltti minulle…" Istuin nimittäin hänen vieressään!…

— Kaikki sujui siis hyvin?…

— Eikö äiti ole kertonut teille mitään?…

— En ole tavannut häntä muualla kuin aamiaispöydässä… Olithan itse läsnä silloin… ja tiedät, ettei ollut yhtään puhetta eilispäivästä…

— Katsokaahan… Minä iskin sittenkin pari kertaa kirveeni kiveeni… Ensinnäkin Henrik IV:n tähden…

— Henrik IV:n tähden?… — kysyi herra de Bray ymmällään.

— Niin… sillä… kun he katselivat hänen kuvaansa, sanoin minä, ettei hänellä ollut tuollaista protestanttinaamaa… eikä se… Lironithan olivat läsnä… kuulunut oikein hauskalta…

— Mitä siitä!… — sanoi Marc-setä — ellet tehnyt sen pahempaa!…

— Teinpä niinkin!… toisenkin tyhmyyden… Mutta se oli äitini vika… Hän oli kutsunut minut luokseen käskeäkseen minua puhumaan… puhumaan, vaikkei minulla olisikaan mitään sanottavaa… joten minä siis… heti keksittyäni jotakin… iskin siihen käsiksi…

— Sitten seurasi siis toinen kivi?… — kysyi Marc-setä hyvin uteliaana.

— Se ei oikeastaan ollut kivikään… Mutta minä suutuin… ja sanoin sellaista, mitä ei olisi pitänyt sanoa… Se johtui Napoleonista…

— Oi!… — virkkoi herra de Bray kauhistuneena. — He ahdistivat siis Napoleonia!…

— Niin… Ja sinähän tiedät, etten minä pahastu mistään niinkuin siitä…

— Etkö sinä siis käyttäytynyt siivosti?…

— En… tai miten haluaa… Se riippuu asianhaaroista…

Ja hän lausui hetken vaitiolon jälkeen:

— Joka tapauksessa… käyttäydyin minä kuitenkin siivommin kuin talon isäntä!…

— Mitä?… — kysyi markiisi ihmeissään — Herra de Barfleurhan on itse moitteettomuus…

— Eipä olekaan… ainakaan minun seurassani!… — Mitä hän teki sinulle?…

Punastuen muistellessaan illan tapahtumia vastasi Coryse vieläkin äkeissään:

— Hän sinutteli minua!… Pidätkö sinä sitä sopivana?…

— Sinutteli?… virkkoi Marc harmissaan. — Miten se tapahtui?… Sinutteliko hän tosiaankin sinua?…

— Herranen aika!… Miten ihmiset yleensä sinuttelevat!… Se tapahtui meidän tanssiessamme valssia… Hän johti minut galleriaan… väittäen siellä olevan enemmän tilaa… Ja miten sitten taas kävikään?… Ai niin!… Hän sanoi ensiksi rouva de Lironin olevan pyylevän… tai… ei… Minä sotken… Minähän niin sanoinkin… Ja hän sanoi, että minä olen kaunis… ettei kukaan ole niin kaunis kuin minä…

Hänen pysähtyessään kysyi Marc-setä levottomana:

— Entä sitten?

— Sitten… yht'äkkiä… pom!… kumartui hän minua kohden… ja sanoi minulle…

Matkien pikku Barfleurin käyttämää tunnetäyteistä ja "maalailevaa" äänensävyä mutisi hän:

— Minä rakastan sinua!!!…

Väritys oli niin hullunkurinen, että Marc-setä huolimatta pahastumisestaan purskahti nauramaan.

Coryse kääntyi vihoissaan setäänsä ja isäpuoleensa päin kysyen:

— Onko se teistä siis sopivaa… onko?

Aina sovinnollinen herra de Bray koetti nytkin selvittää asiaa sanoen lempeästi:

— Englantilaisethan sinuttelevat Jumalaa!… Untuva vastasi rohkeasti:

— He ovatkin aika moukkia!…

— Mutta Untuva!… — virkkoi markiisi pahoillaan huomautuksensa huonosta menestyksestä. — Sinun puhetapasi on todellakin…

— Suokaa anteeksi… En voi sitä estää… Ja mietittyään hetkisen hän kysyi:

— Tuleeko tämä ilveily jatkumaan vielä kauankin?…

— Mikä ilveily?…

"— No… tuo barfleurilainen juttu tietysti… Enhän minä tahdo asettua millekään jalustalle… En mitenkään!… Mutta enpä totta tosiaan myöskään nauti siitä, että ihmiset uskovat minun aikovan mennä naimisiin " Voikimpaleen " kanssa!…

Markiisi mutisi arasti:

— Hänhän on niin kiltti!…

— Kiltti… — sanoi tyttönen kiukustuneena — kiltti!… ainakin hän on kovin kummallinen!… ja sairaaloisen näköinen!… ja naurettavasti puettu!… Ja hän pirskottaa vaatteisiinsa hajuvettä… varmasti… vieläpä valkeaa heliotrooppia!… Sellainen hän on!…

— Jumalani!… Kyllä nuori mies voi erinäisten asianhaarain vallitessa käyttää hajuvettäkin ilman että…

— Eipäs!… — huusi Untuva, joka vähitellen yltyi. — Miehellä ei ole oikeutta haista muulle kuin tupakalle!…

Ja hän jatkoi kääntyen Marc-sedän puoleen:

— Se naurattaa sinua!… Onko se sinusta muka hullunkurista?… Sinäkin… sinäkin olet nyttemmin niin paha minulle!… Sinä olet muuttunut jo aikoja sitten… mutta vasta viime päivinä on se puhjennut kukkaansa… Nyt muistan!… Se alkoi sinä iltana, jolloin tuo inhoittava pikku Barfleur söi meillä päivällistä…

Kun varakreivi aikoi puolustautua, jatkoi hän yhä kiihtyen:

— Oi, enhän väitä, ettet sinä voisi joskus olla hyväkin minulle!… Annathan sinä minulle lahjoja… tanssipuvunkin… joka on niin soma… Siihen pukeudun tänäkin iltana… sillä se on paljon tyylikkäämpi kuin isän puku… Niin… Annathan sinä lahjoja… Mutta rakkaus!… Se on nyt lopussa!…

— Älä lörpöttele!…

— On, totisesti on!… Sanopa ensinnäkin,… voisitko sinä… jos muka rakastaisit minua… sallia minun mennä naimisiin pikku Barfleurin kaltaisen apinan kanssa… Voisitko?…

— Enhän minä ole sanallakaan…

— Et olekaan… Mutta oletko muka sitä sitten vastustanut?… Enkä minä huoli apinasta!… Enkä kestään ihmisestä!…

Hän astui Marc-sedän eteen ja jatkoi katkerasti:

— Sitä paitsi on kaikki sinun syytäsi… tuo jankuttaminen… ja naittamisvimma!… Niin!… Se on sinun roskarahojesi syy!… Jos niitä ei olisi… niin minut jätettäisiin rauhaan nurkkaani… kuten ennenkin…

Ja peittäen kasvonsa käsiinsä hän purskahti epätoivoiseen itkuun.

— Anna hänen olla!… — sanoi Marc-herra de Braylle, joka aikoi mennä lohduttamaan tyttöä. — Hän on hermostunut… Menkäämme pois… ja jättäkäämme hänet itkemään… Se on rauhoittava häntä…

Heidän poistuessaan kirjastosta kääntyi markiisi katsomaan itkevää Untuvaa ja mutisi:

— Hänellä ei ole milloinkaan ennen ollut hermoja, lapsiparalla!… Tuo ei ole luonnollista!… Eihän hän vain liene rakastunut…

— Oletko hullu?… — huudahti Marc hirveästi säikähtyneenä. — Kehen hän muka voisi olla rakastunut?…

Ja hän jatkoi huolestuneena:

— Eihän vain Trêneen, ainakaan?… tuohon keikariin, joka tulee lyömään vaimoaan ja tuhlaamaan hänen myötäjäisensä… tai Bernayhen?… hänhän inhoaa tekopyhiä… tai Liro niin?… tuollaiseen tyhmyriin!…

Kun veli ei sanonut mitään, huusi hän kiivaasti:

— Kehen siis?… Kehen?… Kehen?… Herra de Bray vastasi järkkymättömän levollisena:

— Miten kummassa minä voisin sen tietää?…

XIV.

— Minnehän Marc-setä on hävinnyt?… kysyi Untuva astuessaan illalla salonkiin pari minuuttia ennen vieraiden saapumista. — Olen etsinyt häntä kaikkialta… Häntä ei löydy mistään…

— Tiedäthän hänen piiloutuvan tänä iltana… — sanoi markiisi. — Mitä sinä hänestä tahdot?…

— Näyttäisin hänelle pukuni… Hän on nähnyt sen vain päivänvalossa… ja se kaunistaa minua vielä enemmän näin iltasella…

— Voithan näyttää sen hänelle joskus toiste… Tänään hän on hyvin kärttyinen…

Ja hän lisäsi nauraen:

— Tuntuu siltä kuin kaikki ihmiset olisivat tänään hermostuneita…

— Se on totta… — sanoi Coryse. — Huomasin päivällistä syödessä, ettei hän ollut oikein hyvällä tuulella… Mistä luulet sen johtuvan?…

— Hänellä on niin paha luonteenlaatu… selitti markiisi…

— Voi!… puolusti Untuva häntä innokkaasti. — Ei ikinä!…

Sitten hän palasi alkuperäiseen aikeeseensa:

— Menen vielä häntä etsimään…

— Älä mene!… — virkkoi rouva de Bray pahatuulisena. — Sinun täytyy jäädä tänne… Vieraat alkavat saapua tuossa tuokiossa…

Tyttösen iloiset kasvot synkistyivät:

— Oi! hyvä Jumala!… Sehän on totta!… Kello on kymmenen!… Ketkähän tulevat ensiksi?… Panen vetoa, että kaikkein ikävimmät ovat myöskin täsmällisimmät!… Kas vain!… Enkö sitä sanonutkin!… Siinä ovat jo Bassignyt!…

Rouva de Bassigny astui todellakin ensimmäisenä sisään kovasti kuristettuna hopeanhohtavaan hameeseensa. Häntä seurasi eversti myöskin ahtautuneena hieman liian tiukkaan virkapukuun, joka tuki selkää kohoten suureksi laskokseksi hartiain kohdalla. Rouva de Bassignyta näytti suuresti harmittavan heidän aikainen saapumisensa. Hänestä se ei ollut hienoa ja hän pani tämän seuraälyn puutteen everstin niskoille.

Sitten hän kysyi terävällä äänellä Coryselta "eikö edellisen illan poliittinen keskustelu ollut häirinnyt hänen untansa?…", ja tyttönen vastasi, että hänellä oli "niin erinomainen unenlahja, että hän aina nukahti heti, ikävimpienkin kutsujen jälkeen"… kunnes uudet tulijat keskeyttivät tämän uhkaavan keskustelun.

Pikku Barfleur astui sisään äitinsä hameenhelmojen suojassa ilmeisesti levottomana eilisen tunnustuksensa seurauksista. Hän myönsi itselleen erehtyneensä laskelmissaan perustaessaan kosintansa "intohimoiseen tunnustukseen".

Untuvan välinpitämättömästä käytöksestä päätti hän, että tyttö oli unohtanut koko jutun, ja rauhoittui täydellisesti sekä saavutti jälleen kadotetun itseluottamuksensa. Hän juoksenteli taasen edestakaisin huoneissa kaakattaen kaikkialla ja täyttäen ilman perhoskeveällä mitättömyydellään.

Kreivi d'Axenin tulo vaikutti häneen kuin kylmä suihku. Aluksi hän tarkasteli nöyrästi tätä "oikeata prinssiä", jonka läsnäolo herätti hänessä suurta kunnioitusta, mutta pian hän unohti prinssin "kilpakosijan" tähden.

Tämä kelpo pikku mies, joka kuitenkin oli sekä nuorempi että kenties rumempikin kuin hän itse, vähensi huomattavasti hänen loistoaan.

Orkesterin soittaessa alkusäveliä yritti Voikimpale kiiruhtaa Corysen luo, mutta saapui paikalle juuri sillä hetkellä, jolloin tyttö livahti tiehensä kreivi d'Axenin viemänä. Hän totesi alakuloisena prinssin tanssivan valssia niin ihmeteltävän hyvästi kuin vain hänen kotiseutunsa kansa sitä tanssii.

Prinssi ei saavuttanut tänä iltana ainoastaan asemansa, uteliaisuuden ja seurasääntöjen oikeudenmukaisesti hänelle tarjoamaa etusijaa, vaan häntä seurasi myöskin ansiokkaan miehen henkilökohtainen menestys. Ja se masensi pikku Barfleurin perinpohjin.

Hän juoksi rouva de Lironin luo, joka juuri oli saapunut miehensä ja lankonsa seurassa loistavan ihanana vaaleanpunaisessa hameessaan, jonka Untuva oli jo nähnyt ompelijan luona, — ja pyysi häntä "tähän valssiin"…

Mutta pikku rouva de Lironin korkein halu oli näyttäytyä kreivi d'Axenille "parhaimmassa valossaan", ja hän tiesi, etteivät naiset esiinny edukseen tanssiessaan pienten miesten kanssa. Siksi hän ei ollut oikein hyvillään tästä sopimattomasta hätäilystä, vaan vastasi:

— Voi!… Aivan heti!… Tulin juuri!… Sallikaa minun edes hengähtää!…

Sitten hän lausui kääntyen markiisin puoleen:

— Onko siis totta… ettei teidän karhumainen veljenne ole saapuvilla?…

— On… niin totta kuin tosi on!…

— Eikö hän aio ensinkään näyttäytyä?…

— Ei…

Pikku rouva kohotti silmänsä kattoon:

— Onko hän tuolla ylhäällä?… Tämän pauhinan yläpuolella?…

— On…

— Kuuluuko se häneen… missä setä on?… — ajatteli Coryse katsellen timanttirivan alla säteilevää nuorta rouvaa.

Tämä vilkas-silmäinen, karkeapiirteinen, pyylevä nukke ei miellyttänyt Untuvaa missään suhteessa. Mutta nähdessään, kuinka ihastuneita kaikki muut olivat häneen, koetti hän turhaan etsiä syytä tähän ihailuun ja mietti mielessään:

— Hän on kai hyvin kaunis!…

Aubièresin herttua lähestyi häntä:

— Mitä te mietiskelette… neiti Untuva?… Tehän näytätte pieneltä salaliittolaiselta…

Coryse punastui:

— En mitään…

— Kas vaan!… Te olette kuitenkin niin syvämietteisen näköinen… sanoisin synkän… jos noin ilkeätä mustaa sanaa voisi teihin sovittaa…

Ja tytön hämmentyneenä änkyttäessä jotain tyhjänpäiväistä vastausta kysyi hän hellästi:

— Onko teillä suruja?… Onko jokin seikka käynyt vastoin toiveitanne?

— Ei suinkaan!… Ei minulla ole suruja… ensinkään… — sanoi Untuva vilkkaasti.

Ja haluten katkaista tämän kyselyn, joka jostain tuntemattomasta syystä vaivasi häntä, kysyi hän vuorostaan:

— Onhan varma, että Marc-setä tulee valituksi…

— Niinpä luulisi!… Mutta hän itse ei näytä suuresti välittävän koko vaalihommasta… Tapasin hänet tänä aamuna… eikä hän puhunut sanaakaan vaaleista… aivan kuin hän olisi unohtanut niiden olevan jo sunnuntaina… Hänkin on käynyt niin synkäksi viime aikoina…

— Niinkö!… — virkkoi tyttönen levottomana.

Ja heti juolahti hänen mieleensä epäilys:

— Onkohan rouva de Liron syynä hänen synkkyyteensä?…

Eversti huomasi Corysen epävarman katseen ja huulien pienen puristuksen.

— Nyt te taas olette kaukana täältä… neiti Coryse… — sanoi hän — hyvin kaukana… pilvien yläpuolella…

Tyttö vastasi tietämättä tarkalleen, mitä sanoi:

— Olkaa huoleti!… Kyllä minä pysyn maanpäällä!…

He olivat vähitellen lähestyneet suuria avonaisia puutarhaovia. Yö oli myrskyäennustava, ja painostava kuumuus ympäröi heitä.

— Täällähän tukehtuu!… virkkoi Untuva ravistaen tuuheaa tukkaansa.

Ja hän meni ulos herra d'Aubièresin seuraamana.

— Hei!… — huudahti herttua katsoen ylöspäin. — Tuollahan se Marc-junkkari onkin!… Hän kulkee edestakaisin huoneessaan… aavistamatta meidän näkevän häntä täältä alhaalta…

Untuva kohotti katseensa samaan suuntaan ja näki Marc-sedän korkean hahmon tummana ikkunan valaistussa neliössä.

— Kas vain!… Siellähän hän onkin!… Rouva de Liron ilmestyi myöskin puutarhaan herra de Brayn käsikynkässä. Hänkin näki varakreivin ja huudahti iloisesti:

— Eikö teistäkin olisi hirveän hauskaa… jos me kaikki menisimme ylös tervehtimään veljeänne?…

— Mutta… — vastasi markiisi hämillään. — En oikein tiedä…

— Oi kyllä!… Tehkäämme niin… Tulettahan te!… Se olisi niin hupaista!… Me tanssimme ketjussa ylös hänen luokseen…

Ja hän kääntyi everstin puoleen:

— Suostuttehan te ainakin… herra d'Aubières?…

— En suostu, hyvä rouva… Pelkäisin ystäväni Marcin heittävän minut ulos ovesta…

— Mutta luuletteko?… — kysyi nuori rouva hymyillen — luuletteko hänen heittävän minutkin ulos?…

Odottamatta vastausta kysäsi hän herra de Braylta:

— Jos minä kuitenkin menisin sinne… aivan hiljaa… kirjastonportaita myöten… Eikö se olisi hyvä pila… vai mitä luulette?…

— Kerrassaan loistava!… — mutisi Untuva sanomattoman nenäkkäällä äänenpainolla.

— Seuratkaa minua… herra de Bray… Olkaa niin hyvä!…

— Tulisin mielelläni, rouvaseni… mutta minulla on yhtä ja toista puuhattava täällä… — selitteli markiisi, jota kiusasi nuoren rouvan tyrkyttämän osan näytteleminen. — Mutta… Aubièreshan voi seurata teitä…

— Portaille saakka… — nauroi herttua tarjoten käsivartensa.

Coryse jäi seisomaan yksinään.

Kaunis Trêne tuli ulos hyvin solakkana husaarin univormussaan.

— Viimeinkin saan tervehtiä teitä… neiti Coryse!…

Untuva, joka juuri oli aikonut rynnätä herra d'Aubièresin ja rouva de Lironin perässä, pysähtyi vihoissaan häiritsemisestä.

— Mutta… Olettehan te jo tervehtinyt minua!… virkkoi hän lyhyesti, mutta sangen kovalla äänellä. Marc-sedän hahmo, joka oli hetkeksi hävinnyt, ilmestyi taas parvekkeelle jääden sinne seisomaan liikkumattomana.

— Tervehdin teitä saapuessani… mutta en ole vielä saanut onnitella teitä kauniin pukunne johdosta…

Kun Coryse ei vastannut, jatkoi hän salaperäisellä äänellä, joka oli tulvillaan mauttomia typeryyksiä:

— Tai oikeastaan… En tiedä, onko teidän pukunne niin kaunis… En tahtoisi sanoa teille kuluneita imarteluja… neitiseni… toistan samaa, mitä te arvattavasti olette kuullut jo sata kertaa eilisillan jälkeen… mutta te olette…

— Ihastuttava… — keskeytti Untuva nauraen hänen puheensa. — Eikö totta… Onhan se päätetty asia!…

Ja palaen halusta livistää tiehensä lisäsi hän nopeasti:

— … ja ellei teillä ole muuta sanottavaa… Ällistyneenä vastasi herra de Trêne:

— Mutta… Aikomukseni oli myöskin pyytää teitä tanssimaan…

— Minkä tanssin haluatte?…

— Minkä vain armollisesti annatte… Ehkä seuraavan valssin… jos suvaitsette…

— Seuraavan olen luvannut tanssia kreivi d'Axenin kanssa…

— Taas!…

— Miksi te sanotte "taas"?… — virkkoi Coryse harmissaan. — Lasketteko te, kuinka monta kertaa minä tanssin kunkin kanssa?…

Äkkiä hän vaikeni. Marc-setä näytti kumartuvan alas parvekkeen kaidepuun yli ikäänkuin paremmin kuullakseen heidän puhettaan. Mutta hän ei rohjennut katsoa ylös peläten ilmaisevänsä setänsä läsnäolon.

Kaunis Trêne jatkoi…

— Lähinnä seuraavan sitten?…

— Se on luvattu herra d'Aubièresille… mutta te voitte saada neljännen valssin tästä lukien… jos haluatte…

Kreivi d'Axen saapui paikalle juoksujalkaa:

— Tämä on minun valssini… neiti Untuva!…

Oli kuin Marc-sedän suuri varjo ikkunassa olisi liikahtanut levottomasti, ja Coryse ajatteli:

— Voisinpa lyödä vetoa siitä,… että hän nyt rypistää kulmakarvojaan…

— Neiti… pyysi herra de Trêne — saanko kunnian tulla esitetyksi Hänen Korkeudelleen kreivi d'Axenille…

Untuva siirsi vastahakoisesti katseensa pois ikkunasta kääntyen prinssiin päin:

— Salliiko Teidän Korkeutenne?…

Kun prinssi teki myöntävän liikkeen, sopersi hän hyvin nopeasti:

— Herra de Trêne…

— Hauska tutustua… herra de Trêne, — sanoi kreivi d'Axen ojentaen upseerille kätensä. — Meistä tulee… ensi viikolla… rykmenttitoverit… Olen saanut luvan ottaa osaa kenttäharjoituksiin… ja tulen luultavasti seuraamaan teidän rykmenttiänne…

Sitten hän kietoi käsivartensa Untuvan vyötäisille.

— Emmekö voisi tanssia tällä mainiolla porrastasanteella?… Soitto kuuluu tänne varsin hyvästi… ja salissa ihminen tukehtuu!…

Untuva lähti tanssimaan uskaltamatta vastustaa, mutta epäili kuitenkin käytöksensä jostakin salaperäisestä syystä pahoittavan Marc-setää, joka yhä seisoi liikkumattomana parvekkeellaan.

Viimein prinssi pysähtyi ja virkkoi Coryselle:

— Kaipaan suuresti setäänne tänä iltana…

— Hän on vetäytynyt huoneeseensa… sillä hänen tätinsä on kuollut… — änkytti Untuva luoden syrjäsilmäyksen ikkunaan.

— Hän on ihana mies!… Olen suunnattomasti mieltynyt häneen!… Olemme näinä viime päivinä tehneet monta kävely- ja ratsastusretkeä yhdessä…

— Merkillistä!… — ajatteli tyttönen hämmästyneenä. — Hän ei ole kertonut minulle mitään siitä… eikä maininnut sanaakaan prinssistä tuon illan jälkeen…

Kreivi d'Axen jatkoi:

— Herra de Bray on älykkäin ihminen, jonka tunnen… ja hänellä on erinomaisen jalo luonne…

— Niin, eikö totta Teidän Korkeutenne?… — huusi Untuva, jota halutti hypähtää hänen kaulaansa kiitokseksi.

— Olisin hyvin iloinen… — jatkoi prinssi jos harjoitukset loppuisivat niin ajoissa, että voisin matkustaa hänen kanssaan…

— Matkustaa?… — kysyi tyttönen tuskaisena — Minne te matkustaisitte?…

— Mutta…eikö hän sitten ole kertonut teille?

— On… On… — virkkoi Untuva tahtoen tietää enemmän. — Hän on kertonut minulle jotakin mutta…

— Herra de Brayhan aikoo heti vaalien jälkeen lähteä matkoille noin kahden kuukauden ajaksi.

— Niinkö!…

— Hän tahtoo nähdä kurjuutta oikein läheltä tutkia useita seikkoja… Sanalla sanoen… hän tahtoo tehdä paljon hyvää ja sitä hän osaakin… Setänne… neiti Coryse… on muuan noita harvinaisia miehiä, jotka koko elinikänsä sirottelevat ympärilleen hyviä töitä, joita he sitten salaavat ikäänkuin ne olisivat rikoksia…

— Niin… Olen jo ennenkin sanonut sen hänelle!… — mutisi Coryse ponnistaen kaikki voimansa ollakseen itkemättä.

Uutinen Marc-sedän matkahankkeista mursi hänen mielensä. Jos Marc-setä nyt tulee edustajaksikin niin hänen täytyy heti matkalta palattuaan taas lähteä Pariisiin, minne Brayn perhe ei muuta ennenkuin keväällä, joten Untuva ei enää saa nähdä häntä milloinkaan… ei milloinkaan!

Samassa kääntyi varakreivi, joka tähän asti oli nojannut parvekkeen kaidepuuhun, äkkiä ympäri. Joku vieras oli nähtävästi tullut hänen huoneeseensa.

— Se on hän!… — ajatteli Untuva kiivaasti pamppailevin sydämin.

Ja kun valssi juuri päättyi, kiitti Untuva nopeasti prinssiä ja livahti tiehensä paikkojaan etsivien tanssijoiden lomitse.

Päästyään kirjastoon hän kiiruhti varakreivin huoneisiin vieviä tammiportaita myöten toiseen kerrokseen palaen halusta nähdä, kuulla, päästä millä keinoin tahansa varmuuteen. Mutta äkkiä hän pysähtyi masentuneena.

— Ei!… — virkkoi hän — se olisi rumaa!… Tiedänhän minä sitä paitsi jo kaiken, mitä tarvitseekin!…

Tyllin ja silkin kahina ilmaisi hänelle jonkun laskeutuvan portaita hänen yläpuolellaan. Syöksyen nopeasti takaisin hän piilottautui portaiden käänteeseen.

Rouva de Liron kulki hänen ohitsensa loistavan kauniina ja astui salonkiin huutaen äänekkäästi näyttääkseen, ettei hän salannut käyntiään:

— Oi!… — Ajatelkaapa!… Hän ei ollut ensinkään mielissään!… Hän miltei suuttui minulle!…

— Hän valehtelee!… — ajatteli Untuva. — Marc-setä oli tietysti ihastunut… Tuon hän sanoo vain näön vuoksi…

Ja hänkin kiipesi nyt vuorostaan varakreivin luo ja avasi oven naputtamatta.

Marc-setä istui kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päätään käsiinsä eikä kuullut hänen tuloaan, kunnes Untuva raivosta vavisten kysyi häneltä ohuesti:

— Mitä hän täällä teki?…

Kuullessaan veljentyttärensä äänen nousi Marc tyytymättömänä.

— Mitä asiaa sinulla sitten on?

Kun Untuva näki setänsä itkettyneet kasvot, ei hän enää tuntenut muuta kuin rajatonta sääliä rakastettua setäänsä kohtaan. Hän unohti kaiken ja toisti vain hämmentyneenä ja kauhuissaan:

— Itketkö sinä?… Miksi sinä itket?… Hyvä Jumala!…

Ja hän jatkoi arasti:

— Itketkö sinä hänen tähtensä?…

Silloin varakreivi puuskahti:

— En tiedä, ketä sinä nimität "häneksi"… mutta pyydän sinua palaamaan takaisin tanssimaan ja hakkailemaan!… Mene kuuntelemaan tuon hölmömäisen Trênen imarteluja… ja puutarhaan tanssimaan valssia kreivi d'Axenin kanssa, koska se kerran sinua huvittaa… Mutta jätä minut rauhaan!…

Untuva sopersi:

— Rauhaan?… Itkemäänkö?…

— Vaikka itkemäänkin!… Onhan se minun oma asiani!…

Untuvan katse osui kahteen suureen, avonaiseen matkakirstuun pukuhuoneen lattialla. Säikähtyneenä kysyi hän:

— Matkustatko sinä jo aikaisemmin?…

— Aikaisemmin kuin koska?… Kuinka sinä sitä paitsi ensinkään tiedät minun matka-aikeistani?…

— Kreivi d'Axen…

Marc nauroi ivallisesti:

— Kas vain!… Keskusteletteko te minusta tanssiessanne?…

— Keskustelemme!… Hän kertoi sinun aikovan matkustaa tehdäksesi hyvää…

Ja kun setä ei vastannut, kysyi hän värisevällä äänellä, joka ilmaisi koko hänen hirveän tuskansa:

— Entä minä?… Mitä minä sitten teen?…

Katsomatta Untuvaan vastasi Marc terävästi:

— Herranen aika!… Et kai luule minun voivan ottaa sinua mukaani… tai jäävän tänne sinua hoitamaan?…

— Voi!… virkkoi Untuva surkeasti orvokkisilmien verhoutuessa kyyneliin. — Kuinka sinä voit puhutella minua noin… Marc-setä!… Kuinka sinä voit puhutella minua noin rumasti!…

— Miksi sinä sitten kiusaat minua tällä tavalla?…

Untuva ei hetkeen vastannut mitään, seisoi vain liikkumattomana, punertavin poskin keskellä huonetta lumivalkoisessa hameessaan, jonka laskokset riippuivat suorina hänen lanteillaan seuraten hänen nuoren, jäntevän vartalonsa puhtaita viivoja. Hänen ympärillään aaltoileva vaalea hiuskiehkura, joka liehui avoimen ikkunan kautta puhaltavassa tuulessa, teki hänet keijukaisen tai jonkin muun oudon ja ylimaallisen olennon näköiseksi. Ja Marc nosti päätänsä ja katseli häntä vasten tahtoaan silmäyksin, joiden pohjalta säteili rajaton hellyys.

Untuva, joka likinäköisyytensä takia ei huomannut tätä katsetta, kysyi mietittyään hyvin pitkään:

— Sinä siis lähdet täältä… prinssin sanojen mukaan… tekemään hyviä töitä…

Marc kohautti olkapäitään ja tyttönen jatkoi:

— Mutta minä voisin… ilmoittaa sinulle hyvän työn… jota sinun ei tarvitse etsiä kaukaakaan…

Ja kun Marc ei vastannut, kuiskasi hän heikosti kuin henkäys:

— Ja sen voisit tehdä… vain naimalla minut…

Varakreivi astui kalveten lähemmäksi häntä:

— Mitä sinä sanoit?…

— Kuulit sen varsin hyvästi… Marc lausui käheällä äänellä:

— Sinun pilasi on julma… eikä suinkaan hauska!…

— Pilani?… — huudahti Untuva epätoivoisena. — Oi, Jumalani!… Minähän rakastan sinua yli kaiken… Ja on hetkiä, jolloin minusta tuntuu ikäänkuin sinäkin rakastaisit minua enemmän kuin mitään muuta… Sentähden sanon sinulle: "Nai minut!"

— Untuva!… — virkkoi hiljaa Marc-setä vetäen tyttösen syliinsä. — Oma Untuvani!… Oi, niin, minä rakastan sinua!… Rakastan sinua!… Rakastan sinua!… Rakastan sinua!…

— Sinä suostut siis!…

Marc peitti hänet suudelmilla sanomatta sanaakaan. Untuva huokasi väristen:

— Oi! miten hyvältä tuntuukaan… kun sinä suutelet minua!…

Sitten hän purskahti nauramaan:

— Etkö usko, että he saavat pitkän nenän… tuolla alhaalla… kun kuulevat tämän uutisen!?…

Marc-setä katseli Untuvaa epäillen vieläkin onneaan. Kumartuen lähelle hänen kasvojaan mutisi hän suudellen:

— Voi! pikku Untuva!… Jospa tietäisit, kuinka onneton minä olen ollut!… ja epätoivoinen!… ja mustasukkainen!…

— Mustasukkainen?… Oi!… Sepä sitten oli peräti turhaa!…

Ja pusertautuen hurjasti Marcia vastaan sopersi hän hyväilevän hellästi:

— … sillä olisipa kumma, jos voisin milloinkaan pettää sinut!…