UNTUVAN AVIOLIITTO
Kirj.
GYP [Sibylle de Riquetti de Mirabeau]
Ranskankielestä suomentanut
Elsa Soini
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.
I.
— Upseerinrouva!… Onpa sekin ammatti!… Yhtä mielelläni rupeaisin opettajattareksi!…
Markiisitar de Bray kohautti olkapäitään:
— Kunhan vain saat tietää, kenestä on kysymys…
— Olkoon vaikka herra de Trénestä, jota pidetään niin erinomaisena, minä vaan en huolisi hänestä, joten…
— Etkö sinä muka huolisi hänestä?… Todellako?… Sinun ei käy kuitenkaan, oleminen turhantarkka, sillä…
— "… sillä sinun isäsi ei ole jättänyt jälkeensä muuta kuin velkoja, etkä sinä omista penniäkään…" Oi! tunnen tuon virren!… Sinä olet veisannut sitä minulle niin usein, etten ensi hädässä sitä unohda, ole varma siitä!…
— No niin, siis!…
— Siis!… Vaikka en omistaisi penniäkään… en kuitenkaan menisi naimisiin vasten tahtoani…
— Semminkin — sanoi herra de Bray arasti — kun sinä, joskaan et ole rikas, kuitenkin saat hyvät myötäjäiset.
— Myötäjäiset?… — huudahti lapsi hämmästyneenä — Saanko minä sinulta myötäjäiset?…
Hänen lempeät, vaaleanharmaat silmänsä, jotka hymyilivät ruskeiden, ihmeteltävän pitkien ja tuuheiden silmäripsien lomitse, suuntautuivat hellästi isäpuoleen.
Rouva de Bray, jota keskustelu rupesi hermostuttamaan, lisäsi kylmästi:
— On aivan turha ilmoittaa hänelle sellaista, mitä hänen ei tarvitse tietää… ja tehdä hänet vielä vaativaisemmaksi…
— Mitä, olenko minä muka vaativainen?… huusi Coryse suuttuneena. — Missä suhteessa vaativainen?… Kolme kuukautta sitten täytin kuusitoista vuotta… eikä kukaan ole vielä kosinut minua, mikäli minä tiedän?…
— Onpahan!… Muuan henkilö kosii sinua nyt… ja sinä annat kieltävän vastauksen tietämättä edes kuka hän on…
— Sen tähden, että minä en tahdo mennä naimisiin upseerin kanssa… En ikinä!… Tunnen nuo täkäläiset upseerinrouvat!… niistä ei ole puutetta näissä neljässä rykmentissä… enkä mistään hinnasta haluaisi olla heidän sijassaan!… Se ei sovi minun luonteelleni… En ole kylliksi kohtelias… Tiedän, että jos minun everstilläni olisi sellainen vaimo kuin rouva de Bassigny, esimerkiksi… niin minua ei voitaisi millään pakottaa menemään tervehdyskäynnille hänen luokseen, ei millään!…
Ja kääntyen salin perälle kuin etsiäkseen sieltäpäin tukea hän kysyi:
— Enkö olekin oikeassa, Marc-setä?…
Antamatta Marc-sedälle aikaa vastata, rouva de Bray selitti:
— Tämä ei ole setäsi asia… Tahdotko sinä vai etkö kuulla minua hetkisen?…
Ja hän ilmoitti juhlallisella äänellä:
— Henkilö, joka osoittaa sinulle sen kunnian, että pyytää sinua vaimokseen, on Aubièresin herttua.
Markiisitar pysähtyi odottaen tyttärensä ihmettelynhuudahdusta. Corysen sirot pikku kasvot ilmaisivatkin ääretöntä kummastusta, ja hänen äitinsä piti sitä ihastuksen puuskana sekä kysyi voitonriemuisin ilmein:
— Entä nyt, mitä sinä nyt sanot?…
— No niin, — vastasi tyttönen purskahtaen nauramaan — sanon vain, että minä olen aivan kuin puusta pudonnut!…
Ja välittämättä äitinsä uhkaavista katseista hän jatkoi rauhallisesti:
— Niin… Hän on vähintään neljänkymmenen vuoden vanha, tuo herra d'Aubières, koska hän jo on eversti… Sitä paitsi saattaa hän olla häijy… Ja olen kuullut alinomaa sanottavan, että hänellä on kovin vähän omaisuutta!…
Markiisitar mittasi tytärtään kiireestä kantapäähän ja sanoi halveksivasti:
— Kas! se vielä puuttui!… Nyt hän tahtoo saada rahojakin!…
Coryse ravisti harvinaisen vaaleaa päätänsä.
— Oi! en suinkaan!… Rahoista minä en välitä… siinä tapauksessa nimittäin, etten ole herttua… herttuatar, aioin tietysti sanoa… Katsokaa… Suuri arvonimi ja köyhyys tekevät yhdessä vain naurettavan vaikutuksen… Enhän toki tarkoita sentään, että minä omasta puolestani kiiruhtaisin kätkemään arvonimen, jos minulla olisi sellainen syntymästäni, kellariini vain sentähden, etten ole rikas… En!… Tuo arvonimeni kyllä varmaankin kiusaisi minua… mutta kantaisin sitä joka tapauksessa… koska se ei olisi oma vikani… Mutta eihän hänen herttuallinen arvonsa sitä paitsi ole ainoa syy kieltooni…
— Hänen ammattinsa tähdenkö sinä siis?… — Ennen kaikkea herran itsensä tähden…
— Mutta sinähän olet sanonut ainakin sata kertaa, että herra d'Aubières on ihastuttava… ja että sinä pidät hänestä paljon…
— Pidänkin hänestä totisesti aika lailla!… mutta en mennäkseni naimisiin hänen kanssaan!… Hän on ensinnäkin minun mielestäni niin vanha… ja toiseksi luulisin elämän hänen rinnallaan tulevan ikäväksi…
Markiisitar loi mieheensä epäystävällisen katseen ja vastasi:
— Naimisiin ei mennäkään hauskuuden takia!…
— Vai niin!… Mutta minäpä menenkin naimisiin yksinomaan sen takia!…
— Tyttöhän on hullu!… Ei kannata puhua!… Minä poistun, se on viisainta!…
Ja nousten tavalla, jota hän itse piti hyvin ylhäisenä, mutta joka olikin sangen koomillinen, astui markiisitar pitkin askelin ulos salongista.
Oven sulkeuduttua paukahtaen hänen jälkeensä sanoi herra de Bray lempeästi:
— Sinä teet pahoin, Coryse pienoiseni, kun…
Coryse, joka huolimatta äitinsä äänekkäästä lähdöstä oli pysynyt aivan rauhallisena istuessaan vanhan, haalistuneella silkillä päällystetyn nojatuolin pohjalla, johon hän kokonaan katosi, kavahti vilkkaasti pystyyn:
— Minkätähden sinä kutsut minua Coryseksi?… Mikset sinä sano Untuva. Oletko siis sinäkin vihainen minulle?…
— En minä ole vihainen, mutta…
— Oletpa, sinä olet vihainen!… Näen sen selvästi, näen kuin näenkin!… Mitä muuten aioit äsken sanoa, silloin kun keskeytin sinut?…
— En mitään… En enää muista…
— Minäpä muistan… Sinä sanoit minun muka tekevän pahoin?…
— Kun väittelet tuolla tavoin äitisi kanssa…
— Mitä?… Pitäisikö minun antaa naittaa itseni vasten tahtoani… puolustamatta?…
— Ei mitenkään…
— Mitä sinä sitten tarkoitat?…
— Tarkoitan, että… että eihän… eihän…
— Näethän nyt!… Sinä höpertelet!…
— Mutta…
— Sinä höpertelet, juuri höpertelet!… Minäpä haastankin sinut selittämään asiaa… On vain kaksi mahdollisuutta. Joko minä en alistu tähän ja siinä tapauksessa väittelen, tai en väittele ja silloin taas alistun kaikkeen…
— Sinähän voisit oikeastaan väitelläkin… mutta toisessa äänilajissa, ja ennen kaikkea toisilla sanoilla… Sinun kielenkäyttösi ärsyttää äitiäsi…
— Niin… Kyllä minä tiedän… Hän rakastaa ylevää tyyliä!…
Kaikki lapsen silmissä loistanut hellyys ja rajaton hyvyys katosi, ja hän lisäsi jäykällä äänellä:
— Hänhän onkin hyvin hienostunut!… Herra de Bray sanoi huolestuneen näköisenä:
— Sinä tuotat minulle paljon, paljon surua…
— Jumalani!… Minähän en tahtoisi milloinkaan tuottaa sinulle surua!… Minä rakastan sinua niin!…
— Minäkin rakastan sinua suuresti…
— Miksi siis kuitenkin tahdot lähettää minut pois… naittaa minut?…
— Mutta enhän minä tahdo sinua…
— Tahdotpas!… sinä tahdot… Ja minä olen vain kuudentoista ja puolen vuoden vanha!… Rukoilen sinua!… Jätä minut rauhaan!… Anna minun elää täällä vielä…
Hän keskeytti puheensa ja laskien sormillaan jatkoi:
— … viisi vuotta… ei aivan viittäkään vuotta… Sitten menen tieheni… Lupaan sen sinulle… Lupaan sen sinulle…
Lempeät sinisilmät himmenivät, ja lasihelmien kaltaiset pyöreät kyynelet vierivät muuttamatta muotoaan pitkin Corysen raikkaita poskia.
Corysande d'Avesnes, jota kutsuttiin Coryseksi tai vielä tavallisemmin Untuvaksi, oli jäntevä ja notkea tyttönen, lähempänä lasta kuin neitosta. Hänellä oli vielä jäljellä lapsuuden kulmikkuus ja epäsuhtaisuus sekä pienokaisten läpikuultava iho — iho, jonka alla virtasi punertava hohde. — Hänen sopusuhtaiset ja vilkkaat, ehkä hieman kömpelötkin, suurta koiranpenikkaa muistuttavat liikkeensä kiusasivat hänen äitiään miltei yhtä paljon kuin hänen huolimaton puhetapansa.
Markiisitar de Bray, ollen sangen itserakas, piti yleensä kaikkia niitä, joiden kanssa hän yhteiskunnallisen asemansa tähden oli pakotettu seurustelemaan, alempina ja mitättöminä olio-raukkoina, joille hän teki suuren kunnian alentumalla heidän tasolleen. Hän oli koko elinikänsä halveksinut ja kiusannut noita yksinkertaisia ja hyviä ihmisiä, jotka häntä ympäröivät. Hänen ensimmäinen uhrinsa oli kreivi d'Avesnes, Corysen isä, joka oli keksinyt kuolla jo kahden vuoden avioliiton jälkeen, sitä ennen hankittuaan maailmalla vastapainoa sietämättömälle kotielämälleen. Hänen leskensä, jolle ei ollut jäänyt varoja, oli sijoittunut tyttärineen erään sedän ja tädin luokse, jotka jumaloivat lasta ja kasvattivat häntä aina äidin toiseen avioliittoon saakka. Mitä rouva d'Avesnesiin tuli, kävi hän setä ja täti de Launayn kodissa vain lyhyillä vierailuilla. Hän matkusteli alinomaa viettäen aikansa Pariisissa tai ystäviensä luona, koska hän ei voinut — omien sanojensa mukaan — tottua maalaiselämään.
Eräällä tällaisella käynnillään Pont-sur-Sarthessa hän kohtasi herra de Brayn. Tämä oli melko rikas ja sangen komea mies. Rouva d'Avesnes alkoi jo vanheta ja ymmärsi, että hänen kauneutensa, joka riippui vain hänen tuoreudestaan ja loistostaan, saattoi äkkiarvaamatta kadota. Sen sijaan, että hän olisi asettunut samoihin suhteisiin markiisiin kuin niin moneen muuhunkin, hän johdatti vähitellen viimeisen ihailijansa hyvin varovaisesti ja hyvin taitavasti avioliittoon. Hän tyytyi hallitsemaan Pont-sur-Sarthessa, koska ei voinut loistaa muualla, ja meni naimisiin herra de Brayn kanssa julistaen kuuluvasti tekevänsä tämän uhrauksen vain turvatakseen tyttärensä tulevaisuuden.
Ja nyt alkoi tuolle miesraukalle sama hirveä elämä, huutoja ja äänettömyyttä, kohtauksia ja sovintoja, kuin hänen edeltäjälleen sekä täti ja setä de Launaylle, jotka kärsivät kaiken rakkaudesta pikku "Untuvaan" ja joista oli hirveintä joutua tytöstä eroon.
Mutta rouva de Bray säästi kuitenkin tyttärelleen pahimmat juonittelunsa. Tämän lapsen luonteenlaatu loukkasi lakkaamatta hänen paikoitellen ahdasmielisiä, paikoitellen suunnattoman laveita periaatteitaan. Silmittömästi ihaillen aateluutta, — kuten myös rahojakin saatuaan itse niitä, — rakastaen yli kaiken komeutta ja teennäisyyttä, ei hän antanut anteeksi Coryselle tämän yksinkertaisia tapoja ja välitöntä luonnetta, joita hän ei ensinkään ymmärtänyt. Kun markiisittarella ei suoraan sanoen ollut mitään synnynnäistä sivistystä, oli hän luonut sen itselleen monilukuisten erilaisten ja tyhjänpäiväisten esikuvien mukaan. Hän oli ammentanut puheensa teatterista ja mielipiteensä romaaneista. Ja ollen pohjaltaan vailla ajatuksen ja tunteen hienoutta hän sovitti huonosti käytäntöön kaiken tuon, mitä hän ei ollut oikein hyvin käsittänyt, ja sai aikaan — yrittäessään esimerkiksi esiintyä traagillisena — suunnattoman koomillisen vaikutuksen, joka ärsytti Untuvaa mielettömiin riemunpurkauksiin.
Rouva de Bray, jonka käytöstapa ja ulkonäkö olivat hyvin hienostumattomat, moitti lakkaamatta tytärtään sivistymättömyydestä ja siitä, ettei tämä omannut hitustakaan tuota arvokkuutta, joka oli "Avesnesein sukuperintöä".
* * * * *
Herra de Bray, kokonaan ymmällään nähdessään Corysen aivan vastoin tapojaan itkevän, ajatteli vain hänen lohduttamistaan parhaansa mukaan.
— Älähän, pikku Untuva… Ole nyt järkevä… Kaikki vielä järjestyy…
Tyttö vastasi pudistaen masentuneena pörröttynyttä päätänsä:
— Kaikki järjestyy, jos minä menen naimisiin herra d'Aubièresin kanssa, eikö niin?… No!… Ei mikään olisi minusta sen parempaa, ei mikään!… ellen tietäisi, että niin menetellessäni tekisin pahasti ja että saattaisin hänet onnettomaksi… Muuten ottaisin hänet paikalla… jotta minusta päästäisiin…
— Kuinka sinä voit puhua noin rumasti?
— Enhän tarkoita sinua… sen tiedät hyvästi…
— Mutta eihän äitisikään toivo sinun lähtevän…
— Eikö!… Hänhän ei muuta ajattelekaan! Hän pelkää kovasti, etten minä mene naimisiin… ja ennen kaikkea, etten minä tee hyviä kauppoja!… Eikä se johdu hänen halustaan tehdä minut onnelliseksi… mitä vielä… sehän on sivuasia… vaan yksinomaan hänen turhamaisuudestaan… Hän tahtoo tyydytyksekseen tuntea olevansa joidenkin ihmisten kadehtima… musertaa muut Pont-sur-Sarthen asujaimet… ja tehdä kiusaa ystävilleen… Se on ainoa syy…
— Olen hyvin pahoillani kuullessani sinun puhuvan tuolla tavoin äidistäsi…
— En mahda sille mitään!… en voi olla sanomatta mitä ajattelen!…
— Aivan oikein, mutta sinä et saa ajatella niin…
— Ja, kuinka sinä luulet minun voivan olla sitä ajattelematta? — Kuinka minä sinun mielestäsi voisin uskoa, että hän rakastaa minua?… Onko hän koskaan ennen sinun taloontuloasi kiinnittänyt huomiotansa minuun muuten kuin toruakseen minua… Tai toruakseen niitä, joiden hän syytti hemmottelevan minua?… Olisiko ilman Launayn setää ja tätiä ja myöhemmin sinua kukaan koskaan hoitanut ja hyväillyt minua?… Niin tosiaankin!… Hyväiltiinhän minua!… kaksi kertaa vuodessa!… hänen lähtiessään ja palatessaan matkoiltaan… Se tapahtui ajoportin alla… missä minä seisoin takertuneena hoitajani hameeseen… vavisten tietäessäni hänen astuvan sisälle taloon, joka oli niin rauhallinen hänen ollessaan poissa!… Oi, nepä olivat juhlallisia kohtauksia! "Oma Corysandeni!… rakastettu tyttäreni!…" Olisi voinut luulla meidän esittävän jotakin näytelmäkappaletta, ja hänen juuri löytäneen minut jonkin maanalaisen holvin pohjalta… Hän rutisti minua kureliiviään vastaan niin, että henki oli katketa!… Kaikki tapahtui vain palvelijoiden ja kuormavaunukuskin tähden, joka purki matkatavaroita… Mutta hehän tunsivat hänet ennestään, joten hän ei puijannut heitäkään!… Yhtäkaikki tarjosi hän heille säännöllisesti tämän pikku kohtauksen…
Ja lapsi, jälleen iloisena, lopetti puheensa heittäytyen hyväntahtoiseksi:
— Hänhän ei koskaan ole osannut olla luonnollinen, kuten tiedät…
— Sinä liioittelet, jos jotain pikku puutteita olisikin…
— Minäkö liioittelen?… mutta ethän toki tarkoita totta sanoillasi!… sinä, joka et ole vähintäkään teennäinen… joka et hitustakaan välitä siitä, minkä vaikutuksen teet…
— Sinua huvittaa hangoitella mammaasi vastaan pikkuasioissa…
— "Mammaasi"!… Varohan!… hän voisi kuulla!…
Ja kun herra de Bray katsahti levottomana ovea kohden, huusi hän:
— Myönnä, että pelästyit!… jatkaen juhlallisella äänellä:
— … sillä sinä unohdit, että sana: "mamma" kuuluu kansan suuhun… ja on jätettävä portinvartioille — Ylhäissyntyiset ihmiset käyttävät toista sanaa…
— Kun tämä pikku seikka kerran on hänen heikkoutensa… niin miksi et voisi olla hänelle mieliksi?
— Mutta minähän olen hänelle mieliksi! Sitä juuri olenkin, tuhat tulimmaista!… Puhutellessani häntä, en kutsu häntä miksikään… Vältän sitä… Mutta puhuessani hänestä sanon "äitini" niin että raikuu… Suuni on täynnä sitä… mutta ei sydämeni!… Oh! se ei ole minun vikani, ei yhtään… Olen koettanut parastani!… etenkin sinun astuttua isäraukkani paikalle!… Sinä olet ollut niin hyvä pienelle villille ja rumalle tytölle, joka aluksi ei tahtonut edes nähdä sinua… Ja minä olen ensi hetkestä alkaen rakastanut sinua niin paljon, että olisin tahtonut sinun mieliksesi rakastaa vaimoasikin… mutta minkäs teet!… En ole voinut!…
— Mutta sinähän puhut hirvittäviä asioita!…
— Kuinka niin?.— enkö minä ole kiintynyt häneen aivan tarpeeksi?… Olisin suruissani, jos hänelle tapahtuisi jotain pahaa, enkä toivo hänelle muuta kuin hyvää… Mutta hengitän helpommin hänen ollessaan poissa näkyvistäni, se on varma!…
Nähdessään isäpuolensa kasvojen synkistyvän jatkoi hän:
— Mutta ymmärräthän,… etten ole kenellekään muulle kuin sinulle puhunut näistä asioista…
— Hyvä sekin! — änkytti miesparka allapäin.
— Aivan totta!… minä en luota kehenkään muuhun kuin sinuun…
Hän loi olkapäänsä ylitse silmäyksen kreivi de Brayiin, joka keinui hiljaa bambutuolissaan, ja jatkoi:
— Ja Marc-setään!… Miksi sinä et sano mitään, Marc-setä?…
Marc-setä, pitkä ja hieno mies, vastasi pehmeähköllä äänellään:
— Koska minulla ei ole mitään sanomista… Äitisi käski sitä paitsi minun vaikenemaan, ennenkuin edes ehdin avata suutani… joten…
— Kuulin sen!… Mutta nyt, kun hän on poissa?…
— Hänen mentyään olet sinä, Untuva-parka, sanonut jos jotakin, mikä miltei lähenee totuutta… ja, koska en saa myöntää sinun olevan oikeassa, niin minä vaikenen…
— Sinä olet hyvä, sinäkin!…
— Ah! erinomaisen hyvä!… mutta jätä minut rauhaan, senkin otus!… — lisäsi hän nousten äkkiä seisomaan pudottaen maahan Corysen, joka oli kiivennyt pikkulapsen tavoin hänen polvelleen.
Tyttö kysyi hämmästyneenä:
— Miksi sinä työnnät minut luotasi?…
— Siksi, että sinä olet jo liian suuri tuollaiseen kujeiluun… mitä tapoja nuo ovat olevinaan… sinun iälläsi?…
— Mitkä tavat?… Enkö nyt enää saa istua oman setäni polvella?…
Sitten hän virkkoi hyvin hillitysti mutta samalla veitikkamaisesti:
— Voi!… jospa sinä et olisi minun setäni!…
— Herranen aika, — vastasi Marc de Bray yrmeästi — enhän minä olekaan oikea setäsi!…
— Hyi!… — sanoi tyttönen moittivasti — kuinka sinä voit puhua noin ilkeästi minulle!…
Ja heittäytyen luonteenomaisella liikkeellään sohvalle kuin suuri kissanpoikanen rupesi hän katkerasti nyyhkyttämään, nenä tyynyyn haudattuna.
— Jätähän tuo!… pyysi Marc-setä kiihtyneenä. — Mikä tyttöstä tänään vaivaa?… Eiväthän hänen kyyneleensä tavallisesti niinkään heru, ja nyt hän vetistelee yhtäpäätä!… Hän on aivan sietämätön!…
— Sinun täytyy olla hieman kärsivällinen, — sanoi herra de Bray. — Tämä naimajuttu on hermostuttanut häntä…
— Sen ymmärrän vallan hyvin!…
— Varo, ettei hän vain kuule sinua… Silloin hän lopullisesti heittää hiiteen koko Aubières-paran!…
— Entä sitten? Et kai sinä sentään voi sallia hänen alistuvan tuollaiseen luonnottomuuteen, vai kuinka?…
— Hänen äitinsä pitää siitä kovasti kiinni…
— Hän on hullu!… Aubières on kaksikymmentäviisi vuotta Untuvaa vanhempi!…
— Mikäli juoruihin on luottamista… on pikku rouva de Liron rakastunut sinuun ja teidän välillänne on kahdenkymmenen vuoden ikäero!…
— Jos edellytämme tuon juorun puhuvan totta, niin mitä se todistaa?… Vain sitä, että hän on tänään rakastunut minuun… Mutta kuka takaa huomisesta?…
— Ajattele vielä esimerkiksi omaa äitiämme… joka oli kaksikymmentäviisi vuotta nuorempi miestänsä, mutta siitä huolimatta rakasti häntä lämpimästi koko elinikänsä…
— Hyvänen aika!… Käsitäthän, että tuollaisia esimerkkejä löydetään vain oman perheen keskuudesta… onneksi!… Mutta sydämeni pakahtuu kuullessani Untuva-paran itkevän tuolla tavoin…
Hän lähestyi leposohvaa ja sanoi hellästi silitellen nyyhkytysten puistattamaa punertavaa pikku niskaa:
— Anna minulle anteeksi, pikku Untuva, että pahoitin mielesi…
Tyttönen kohotti tyynystä kiihtyneet kasvonsa ja kysyi:
— Miksi sinä sitten olit niin paha?… Miksi sinä sanoit minulle, ettet sinä ole oikea setäni?…
— Sentähden, etten sitä ole, vaikkakin rakastan sinua kuin setä!… Olen vain äitisi miehen veli… En ole ensinkään sukua sinulle… Voisin naidakin sinut… ellen olisi yhtä vanha kuin ystäväni d'Aubières, jolle sinä niin sievästi annat matkapassit…
— Eihän! — virkkoi tyttö hämmästyneenä. — Oletko sinä yhtä vanha kuin herra d'Aubières?…
Ja hän lisäsi nauraen:
— Mutta sinä olet kuitenkin vähemmän "ränsistynyt" kuin hän — kuten täkäläiset ihmiset sanovat… — Kas… muutamia päiviä sitten, kun juttelin kadulla erään ukon kanssa, käytti hän tätä sanaa kertoessaan, että hänen vaimonsa oli hieman raihnainen…
Markiisi kysyi levottomana:
— Oletko sinä keskustellut kadulla jonkun ukon kanssa?… Mikä ukko se oli?…
— Tapasin hänet tullessani kotiin koulusta vanhan Jeanin seurassa… Hän saattoi olla kadunlakaisija… tai lumppu-ukko…
— Olisipa vain äitisi nähnyt sinun puhelevan tuon miehen kanssa, niin…
— Niin hän olisi kirkunut?… Tiedän sen varsin hyvästi… Mutta hänpä ei nähnyt minua…
Ja kääntyen äkkiä Marc-sedän puoleen hän kysyi:
— Kas niin!… Olepa nyt sitten oikea setäni tai älä… niin joka tapauksessa olen viisi vuotta nimittänyt sinua siksi ja luullut sinun sitä olevan… kuten myöskin luulen… ellei siitä ehdoin tahdoin huomauteta minulle… että isä on oma isäni, eikö niin?… joten sinä siis voit huoleti nyt antaa minulle hyvän neuvon… Onko minun vai eikö minun ole mentävä naimisiin herra d'Aubièresin kanssa?…
— Tämä on sangen pulmallinen kysymys!…
— Sano vain, mitä sinä tekisit, jos olisit minun asemassani!…
— Sinun asemassasi… Jumalani!… Koettaisin kai päästä selville omista…
— Mutta senhän tähden juuri, että minä olen koettanut päästä selville tunteistani, minä…
— Ennenkuin vastaisin kieltävästi, minä odottaisin, kunnes olisin vielä pari kertaa tavannut d'Aubièresia… harkitsisin asiaa…
— Vai niin!… Sinä uskot siis, että minä tavatessani häntä useammin muuttaisin mieleni?… No, minäpä luulen päinvastaista…
— Aubières on älykäs… kelpo mies ja hyvin kasvatettu… Hän voi vain voittaa lähemmin tutustuttaessa… Olematta rikas on hänellä sentään kaunis omaisuus… puhumattakaan historiallisesta nimestä…
— Voi, tuhat tulimmaista!… Tiedänhän minä, että se on historiallinen!… Kyllä minulle on sitä kylliksi saarnattu… yhtäpäätä toitotettu korvaan!… Mutta onhan minullakin historiallinen nimi!… Käsitäthän… ettei ihminen himoitse sitä, mitä hänellä on… Hän haluaa vain sitä, mitä hänellä ei ole!…
— Mitä sinä sitten haluat?…
Tyttö mietti hetkisen, sitten hän lausui päättävästi:
— Paljon rakkautta… Taikka, jos sitä on liian vaikea saada, paljon, paljon rahaa!… Silloin ei enää olisi ainoatakaan köyhää Pont-sur-Sarthessa… saisittepa nähdä!… Ja sitten, minä ostaisin tauluja… ja kauniita hevosia… ja joka ilta annettaisiin konsertteja… Ah, minun luonani ei kellään olisi kuivaa, sen lupaan!…
— "Kuivaa"… Mitä se on!… Mitähän äitisi sanoisi, jos kuulisi sinun puheesi?…
— Mitä tahansa… Mutta hänpä ei kuulekaan! Palvelija avasi oven:
— Rouva markiisitar haluaa ennen päivällistä lausua pari sanaa herra markiisille ja herra kreiville… Hän pyytää myöskin, että neiti menisi vaihtamaan pukua…
— Vaihtamaan pukua? — huudahti Coryse kummissaan. — Tuleeko meille vieraita?…
Sitten hän jatkoi kääntyen nauraen isänsä ja setänsä puoleen.
— Se on varmasti herra d'Aubières!… Ja äiti on antava teille määräyksensä, mitä teidän on tehtävä jotta hän loistaisi… Kas niin!… Lentäkäähän!… Minä menen sillävälin pukeutumaan vanhaan vaaleanpunaiseen pukuuni… Se on tosin rumempi ja likaisempi kuin tämä… mutta se on kuitenkin "iltapuku!…"
Hän katseli herra de Brayta, — joka lähti huoneesta veljensä seuraamana, — ja sopersi silmät taas tulvillaan kyyneleitä:
— Samantekevää!… Onni on minulle nurja, kun ainoat, jotka minua rakastavat, eivät oikeastaan kuulu minulle ensinkään…
Ja isäpuolensa kääntyessä vastaamaan, lisäsi hän vilkkaasti:
— "Ainoat"!… En ollut oikeudenmukainen sanoessani niin!… Unohdin Albert-sedän ja Mathilda-tädin, jotka rakastavat minua niin paljon!… ja jotka todellakin ovat minulle jotakin!…
Samassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä äkkiä juolahti jotakin. Hän kumartui nopeasti ja livahtaen ovea auki pitävän herra de Brayn käsivarren alitse huusi tälle nauraen:
— Todellakin!… Minuthan on tänään pyydetty heidän luoksensa päivällisille!…
Sitten hän koroitti äänensä lisäten mahtipontisesti:
— Ilmoita se "minun äidilleni". Hän on kenties unohtanut sen…
Ja tyttönen hävisi juosten portaita alas.
II.
Untuva oli samaa vauhtia syöksynyt huoneeseensa asti, paiskannut hatun vaaleaan pörröpäähänsä ja pudoten pommina tarjoiluhuoneeseen hyökännyt vanhan Jeanin kimppuun, joka paraikaa koetti kiroillen tunkea suuria käsiään liian ahtaisiin pumpulikäsineisiin.
— Kas niin!… Nopeasti!… Saata minut Mathilda-tädin luokse!…
— Mutta, neiti, ettekö te muista!… Tulee vieraita päivällisille… Minun on mentävä ovelle… Ja ne ovat paikalla täällä…
— Sinä ehdit mainiosti!… olet tuossa tuokiossa takaisin… Me juoksemme koko matkan…
— Juoksemme… juoksemme!… — mutisi vanha kuski — … Juokseminen tulee käymään loistavasti… tässä helteessä!…
Käsineet olivat vihdoinkin paikoillaan ukon hitaasti työnneltyä sikin sokin sattuneet sormensa kömpelösti ja rauhallisesti oikeisiin asemiinsa, ja Coryse tarttui hänen käsivarteensa ravistaen häntä kiivaasti:
— Kas niin!… Kiiruhda nyt!… On sinun syysi, jos minä joudun kiinni!…
Miesparka jäi seisomaan sormet harillaan ja kysyi ällistyneenä:
— Kiinni?… Eikö teillä ole lupaa?…
— On minulla… vaikken ole sitä oikeastaan saanut… No, emmekö jo lähde!…
— Panen veikkaa, ettei se ole totta… Ei teillä ole lupaa?…
— On, on!… Kyllä minulla on… isältä…
— Se ei merkitse mitään!… Markiisin luvat ovat saman arvoiset kuin hänen käskynsäkin… toisin sanoen, nollan arvoiset…
Ruokasaliin pysähtyi tyttö hämmästyneenä: — Kas vaan! — sanoi hän nähdessään katetun pöydän, — Onko päivällisille kutsuttu muitakin vieraita?… Luulin herra d'Aubièresin tulevan yksinään… Jean, minne sinä nyt menet?…
— Hakemaan hattuani, joka riippuu vaunuvajassa… Saavutan neidin heti paikalla…
Hän sai Corysen kiinni tämän harpatessa pihamaan poikki pitkin askelin ja alkoi sitten astella pari metriä neitinsä takana. Äkkiä kääntyi Coryse tokaisten:
— Tunnethan sinä herra d'Aubièresin?… Sano, mitä pidät hänestä?…
— Minusta hän on aika muhkea eversti…
— Niinkö, Jean-kulta!… Katso, tahdotaan, että menisin naimisiin hänen kanssaan!…
— Älkäähän nyt!… sanoi vanha kuski niin koomillisen kauhistuneena, että tyttönen purskahti nauramaan sen nähdessään. — Se on mahdotonta!… Hänhän voisi miltei olla isänne!…
— Vaikkakin… Se on heidän tahtonsa joka tapauksessa… Rouva markiisitar sitä haluaa…
— Niin! — sanoi kunnon ukko, joka tunsi emäntänsä maun, — hänellä on hieno nimi, tuolla Aubièresin herra herttualla!…
— Tulehan toki tänne… minun rinnalleni…?komensi Coryse, josta oli epämukavaa kääntää päätänsä kävellessään. — Sinä pakotat minut vääntämään niskani nurin!…
— En minä voi kävellä neidin rinnalla… Rouva markiisitar on nimenomaan sen kieltänyt… "kadulla… on saattajan astuttava viisi askelta neidin jäljessä…", sanoi hän.
— Niin, noiden muiden… mutta ei sinun, joka olet aivan kuin lastenhoitajani… eikö totta?… Pitäisikö nyt ruveta noudattamaan sääntöjä sinunkin suhteesi?… Kas! mehän olemme jo perillä!…
Jean katseli vanhaa graniittirakennusta, jonka raskaat, harmaat ääriviivat kohosivat heidän edessään Palatsitorin varrella, ja mutisi vetäisten syvään henkeään:
— Siinäpä kelpo talo!… Siellä ihmisen oli hyvä olla… ja hyvä oli isäntäväkikin!… Ei silti, että tahtoisin sanoa mitään pahaa herra markiisista… En ollenkaan!… Kukapa olisi häntä parempi!… Mutta usein hän ei voikaan tehdä sitä, mikä häntä haluttaa! Herra ja rouva de Launay sitävastoin tekivät aina, mitä heitä halutti… Mutta toinen halusikin aina samaa kuin toinenkin…
— Kadutko sinä siis… että jätit heidät?…
— Enkä kadu… Kas, minähän jätin heidät ollakseni teidän luonanne, ja niinhän minä nyt olenkin… Mutta, kun te olette mennyt naimisiin Aubièresin herra herttuan… tai jonkun toisen kanssa… niin en jää kauemmaksi tänne… rouva markiisittaren takia…
Ja kun Untuva ei vastannut mitään, jatkoi hän:
— Teen väärin puhuessani teille näin!… Ensinnäkin, koska hän joka tapauksessa on teidän mammanne… ja toiseksi, koska teillä olisi paljon enemmän syytä valittaa kuin minulla… sillä minä voin pötkiä tieheni, milloin vain tahdon… jota te ette voi!…
Ja hetken äänettömyyden jälkeen kysyi ukko jatkaen ajatuksenjuoksuaan:
— Luuletteko, että herra ja rouva de Launay ottavat minut vielä takaisin?… Kyllähän he tietävät, että minä jätin heidät vain seuratakseni teitä, neiti Coryse… Ja heistä eivät heidän hevosensa ole minun lähtöni jälkeen enää olleet yhtä kauniit, yhtä lihavat, yhtä kiiltävät kuin ennen ja niin edespäin…
— Mutta tiedäthän sinä, että sinä aina seuraat minua Jean-ukko… ja että minä otan sinut mukaani lähtiessäni…
Tyttö oli jo nostanut ajoportin kolkutinta ja astunut suunnattoman kynnyksen yli. Silmät täynnä kyyneliä kumartui kuski hänen puoleensa liikutettuna ja onnellisena:
— Oikeinko totta?… Tahdotteko te vielä palvelukseenne tällaista ukkoa, joka ei enää ole kaunis eikä hieno?…
— Tahdon… Sinä miellytät minua sellaisenasi, rakas lapsenpiika!… Mutta et sinä kaunis olekaan!…
Päästäen ovenpuoliskon irti hän huusi vanhukselle:
— Mutta livistä jo tiehesi!… sinulla ei ole montakaan minuuttia!…
Ja hän jatkoi nauraen, välittämättä miesparan kauhistuksesta:
— Saat luultavasti lämpimän vastaanoton kotona, ettäs tiedät!…
Untuvan tulo Launayn ruokasaliin, missä setä ja täti jo istuivat pöydän ääressä, herätti suurta huomiota. Mathilda-täti ja Albert-setä nousivat huudahtaen ihastuksesta ja palvelijakin uskalsi murahtaa tyytyväisenä.
* * * * *
Asian laita oli se, että kaikki jumaloivat Untuvaa tässä vanhassa talossa, missä hän oli viettänyt aikaisimman lapsuutensa, ja minne hän vieläkin riemulla palasi aina kun hänen vain onnistui paeta kodistaan.
Untuva oli ollut kymmenen vuoden vanha, kun hänen äitinsä mentyään uusiin naimisiin anasti hänet noilta vanhuksilta, jotka olivat tottuneet pitämään häntä omana lapsenaan. Ero oli heille hirveä; samoin pikku tytöllekin, joka pelkäsi tulevaisuutta.
Hänen äitinsä oli torunut ja töykkinyt häntä lapsuudesta saakka, vanha setä ja vanha täti olivat aina vain hellineet ja hoivanneet tyttöstänsä ja sittemmin oli hän saanut lakkaamatta heittelehtiä hyväilyjen ja sättimisten välillä rouva d'Avesnesin asuessa Pont-sur-Sarthessa, joten Coryse, joka pohjaltaan oli iloluontoinen, oli vähitellen hautoessaan kaikkia mietteitään muuttunut alakuloiseksi ja eli ainaisen levottomuuden vallassa.
Hän oli ruvennut jo aivan pienenä askartelemaan päällään istuessaan pikkaraisessa tuolissaan haarniskoitujen ja asestettujen esi-isiensä kuvien liikkumattomien katseitten alla, molempien vanhusten välissä, jotka eivät irroittaneet silmiään hänen kiharapäästään.
Hän mietti, kuinka hauskaa oli elää ja nauraa, kieriskellä suuren salin matolla taikka nurmikolla synkässä puutarhassa, joka hänestä tuntui olevan tulvillaan aurinkoa ja iloa. Hän ajatteli, miten hupaista oli jutella koirien, hevosten, lintujen, lelujen ja kukkien kanssa. Mutta hän tiesi myöskin, että on loppu pitkällä ilollakin. Jonakin päivänä, kenties jo huomenna, on hän illemmalla kuuleva ison holviportin avautuvan ja raskaiden vaunujen tutusti kolisten vierivän sisälle. Silloin on Albert-setä kallistava raskaan ruumiinsa hänen puoleensa ja sanova suudellen häntä hieman säälivästi:
— Untuva, äitisi on tullut kotiin… sinun pitää mennä Claudinen kanssa häntä vastaan.
Hänelle ei enää edeltäkäsin ilmoitettu äidin tulosta. Setä ja täti olivat huomanneet, ettei hän sen uutisen kuultuaan enää voinut nukkua eikä syödä kunnolla. Hänellä oli lakkaamattomia itkunpuuskia, mutta ratkaisevana hetkenä hän hillitsi itsensä ja alistui kohtaloonsa, koska kerran niin "piti".
Ja hän ajatteli edelleen, miten hänen silloin oli totellen setäänsä pienellä kädellään tartuttava Claudinen esiliinan nurkkaan ja päättävästi laskeuduttava alas portaita kuivin silmin, vääntämättä suutansakaan hoitajattaren liikutettuna rohkaistessa häntä karkealla äänellään:
— Kas niin, pikku Untuvani!… koeta nyt malttaa mielesi!…
Sitten hän oli kuulevinaan, kuinka hän vastaisi säikähtyneenä:
— Varo sinäkin, ettet vain millään muotoa sinuttele minua!… Ja sinun täytyy kutsua minua neidiksi… Tiedäthän sen olevan hänen tahtonsa… Voi!… Ethän vaan, Herran tähden, unohda sitä!…
Asian laita oli se, että vaikkakin nuo hänen oman päänsä yli satavat huudot ja kohtaukset kiusasivat häntä hirveästi, oli hänestä muihin suunnattu pauhailu kuitenkin vielä kamalampi.
Nähtyään Mathilda-tädin hiljaa vetistelevän huoneessaan, tai erotetun palvelijan vetävän matka-arkkuaan portaita alas saattoi hän sen johdosta maata yöt läpeensä silmät avoinna ja leuka väristen.
Ja kaikkea tätä surkeutta ennustivat nuo suuret vaunut, joiden kolinan hän aina oli kuulevinaan, leikkiessäänkin, tai matkata varakuorman ääriviivat, jotka hän oli näkevinään kaikkialla, vedessä, tulessa ja kukissakin, joita hän niin mielellään vaipui katselemaan hartaana ja liikkumattomana.
Ja vuosi vuodelta oli Untuva näin elänyt samalla kertaa surren ja iloiten. Hän ei voinut kahdeksan tai yhdeksän hyvän, rauhoitetun kuukauden aikana unohtaa noita harvoja menneitä tai tulevia huonoja päiviä; ja hän taivutti jo edeltäkäsin notkean ja jäntevän pikku selkänsä odottaen jotain hirvittävää iskua, jonka tiesi tulevaksi.
Tieto äidin avioliitosta ei sinänsä liikuttanut Corysea suurestikaan, mutta hän kauhistui huomatessaan olevansa pakotettu jättämään vanhan talon, missä oli kasvanut, ja vanhukset, jotka olivat häntä kasvattaneet. Hän tunsi ulkonäöltä markiisi de Brayn, jonka hän oli useasti tavannut ratsastelemassa veljensä Marcin seurassa, ja markiisi oli hänestä tähän asti näyttänyt hyvin "hienolta" ja siivolta. Mutta huomatessaan markiisin aikovan naida hänen äitinsä päätti Coryse heidän olevan samaa maata ja arveli viimeisen päivänsä tulleen.
Tyttönen, joka kykeni ihmeellisesti hillitsemään itsensä, milloin katsoi sen tarpeelliseksi, ei näyttänyt pelkoaan ja tyytyi panemaan äänettömän vastalauseensa. Hän ei tuhlannut sanaakaan rouva d'Avesnesille, joka korein lausein julisti hänelle menevänsä uusiin naimisiin vain äidinrakkauden ja hänen tulevaisuutensa tähden. Ja kun häntä etsittiin esiteltäväksi herra de Braylle, joka oli saapunut vierailulle herrasväki Launayn luokse, kiiruhti hän piiloutumaan puutarhan perälle hortensiaryhmään, mistä häntä oli mahdoton löytää.
Kalpeana, huulet tiukasti suljettuina, silmät kovina, seisoi hän synkässä kirkossa äidin vihkiäisissä, käsittäen hämärästi, että sillä hetkellä haihtui viimeinenkin muisto isäraukasta, jota hän ei ollut tuntenut, mutta joka kenties olisi häntä rakastanut. Ja tyttönen astui uuteen kotiinsa sydän suruisena ja täynnä katkeruutta.
Herra de Bray mieltyi heti alun pitäen Untuvaan, mutta ymmärtäen, mitä tytön mielessä liikkui, hän ei koettanut jouduttaa hetkeä, joka veisi heidät lähemmäksi toisiaan. Hänen vaimonsa töykeä luonteenlaatu kiirehti kuitenkin tätä lähestymistä.
Markiisittaren pauhinan, kyynelten, huutojen ja suurten liikkeiden karkoittamina nämä kaksi iloista ja hyvää olentoa etsivät vaistomaisesti tukea toisistaan. Yhä useammin he, huomaamatta sitä itsekään, koettivat pysyä yhdessä, eikä Untuva lopuksi enää kyennyt olemaan vähääkään iloinen ja rauhallinen muulloin kuin isäpuolen läsnäollessa.
Lapsi oli tottunut aina peittämään pelkonsa äitiänsä kohtaan. Hän suoristi selkänsä kuullessaan huudot, tekeytyen kiusoittavan kylmäkiskoiseksi ja nostaen koppavasti nenänsä pystyyn, samalla kuitenkin tuntien hampaittensa kalisevan ja pienten jalkainsa tärisevän.
Mutta eräänä iltana tyttösen voimat pettivät. Rouva de Brayn ajaessa häntä sättien takaa pitkin muuatta käytävää, hän äkkiä istahti portaiden kaidepuulle ja liuvuttuaan alas syöksyi suinpäin kirjastoon. Siellä hän luullen olevansa yksin nojautui hengästyneenä ja hädissään ovea vasten kuunnellen, etsikö äiti vielä häntä.
Veljensä luona asuva Marc de Bray poltteli savukettaan kirjastossa vaipuneena suureen nojatuoliin lampun valopiirin ulkopuolella. Hän puhutteli ystävällisesti tyttöä. Tämä kääntyi heti tyytymättömänä, hänet kun oli yllätetty tällaisella heikkouden ja masennuksen hetkellä.
— Kas! — sanoi hän vihaisella äänellä. — Oletteko tekin täällä?…
Marc vastasi hieman pilkallisesti:
— Miksipä ei… neiti Corysande!… Olenhan minä!… Häiritsenkö teitä?…
Untuva ei milloinkaan valehdellut. Hän lähestyi Marcia ja sanoi äkäisesti:
— Häiritsette!… Te näitte minun pelkäävän… enkä minä pidä siitä!…
Marc purskahti nauramaan katsellen ystävällisesti tyttöä:
— Sinäpä olet todellakin soma Untuva!… Jos sinä pelkäisit kummitusta… tai kanuunanlaukausta… niin sanoisin sen olevan hyvin sopimatonta Avesnesien jälkeläiselle… Mutta nythän on kysymys äidistäsi!… Voi!… pikku tyttöparka!… Minäkin pelkään häntä… minä… tällainen vanha viiksiniekka!… Mitä arvelet, voinko minä siis ymmärtää sinun tunteesi?…
— Ohhoh!… sopersi Coryse luottavaisempana. — Pelkäättekö tekin?… Sitä ei voisi huomata…
— Ei voisikaan hänen läsnäollessaan… Se tuottaisi hänelle liiaksi huvia… Mutta jäljestäpäin minä otan hyvitystä ja vapisen kuin haavan lehti! Se on totisen totta!… Tänäänkin aamiaispöydässä, kun hän hyökkäsi Josef-paran kimppuun en minä tahtonut sanoa mitään… vaan hillitsin mieleni… ja leukapieleni iskeytyivät kiinni suussani olevaan luumuun… En sano muuta!… Näithän itse, mitenkä minä sitten pakenin eteiseen pakahtuakseni siellä kaikessa rauhassa…
Sitten hän jatkoi vakavana:
— Katsohan Untuva… Sinun pitäisi kertoa pikku huolesi veljelleni…
— Mitä ihmettä!… — huudahti Coryse ällistyneenä.
— Juuri veljelleni!… Sinun olisi uskottava hänelle surusi ja pelkosi…
Tyttö vastasi välinpitämättömästi:
— Mitäpä hän niille voisi?…
— Hyvänen aika!… Onhan hän sentään isäntä talossa!…
Untuvan silmät lensivät selälleen:
— Hänkö?… Eihän toki!… Marc de Bray räjähti nauramaan:
— Niin, tiedänhän minä, ettei sitä juuri voi huomata!… Isäpuolesi kammoaa näet väittelyjä ja kohtauksia… ja taipuu mieluummin, kun on kysymys hänestä itsestään…
— No, entä sitten?…
— Katsohan… On aivan toista, jos asia koskee sinua… sekä sinun isäsi, hänen entisen ystävänsä, muiston että sinun itsesikin tähden… sillä hän on hyvin kiintynyt sinuun…
Nähdessään Untuvan liikahtavan, korosti hän: — Niin juuri, kiintynyt… Minäkin pidän sinusta paljon, usko pois, pikku Untuva… On oma syysi, ettemme me ole ennemmin puhuneet siitä, sillä ei ole helppo käsitellä tuollaista pientä siiliä, joka kääriytyy kokoon nähdessään jo kaukaa jonkun vastenmielisen olion lähestyvän… Ja veljensä astuessa sisälle huusi Marc:
— Kuule, Pierre… Sanopa Untuvalle, että me olemme hänen ystäviään… Aavistukseni sanoo, että hän tänä iltana uskoo sinua…
Sinä päivänä puhkesi suuri rakkaus lapsen sulkeutuneessa sydämessä, ja hänen elämänsä muuttui rauhallisemmaksi.
* * * * *
— Miten sinä tänään pääsit tänne, oma Untuvani?… kysyi Albert-setä ihastuneena; — luulin teillä olevan vieraita päivällisellä?…
Tyttö räpäytti silmäänsä irvistäen hassunkurisesti katupojan tavoin.
— Tarkoitatte herra d'Aubièresia, vai kuinka?… — sanoi hän tarttuen härkää sarvista.
Ja äkkiä hän kysäisi odottamatta heidän vastaustaan:
— Ottaisitteko te minun sijassani hänet, tuon herra d'Aubièresin nimittäin, sanokaa?…
— Mutta Untuva!… änkytti Mathilda-täti arasti osoittaen katseellaan palvelijaa, joka hääräili pöydän luona varustaen Untuvalle sijaa pöydässä.
— Joutavia!… Mitä se tekee?… Herra d'Aubières kosi minua luultavasti neljän tienoissa… Minulle se ilmoitettiin kello viisi… Tänä iltana tietää sen jo osa kaupunkia… ja huomenna on äitini kertova sen lopullekin… Aika suuri kaupunki… tämä Pont-sur-Sarthe!… Ja kuuluuhan siinä olevankin kahdeksankymmentätuhatta asukasta!… Mutta se ei estä juorua nopeasti leviämästä… Tiedättehän tekin jo, että herra d'Aubières tahtoo naida minut?…
— Kyllä — virkkoi herra de Launay — me tiedämme sen äitisi kautta… joka tuli kertomaan meille siitä, ja kutsumaan meidät luokseen täksi illaksi…
— Kas vaan!… Mainiota!… He tahtovat esittää hänet suvulle… pakottaa minut myöntymään!…
— Mutta eihän häntä tarvitse esittää meille… Me tutustuimme häneen jo silloin, kun hänet määrättiin tänne… ja siitä on jo aikaa…
— Siitä on vuosi!… sillä muistan selvästi, miten Marc setä ensimmäisen kerran toi hänet meille päivällisille, ja minä istuin hänen vieressään… Minulla oli silloin vielä lyhyet hameet… Hän puhui minulle koko ajan vain hevosista ja metsästyksestä… Kylläpä se päivällinen oli rutikuiva!…
— Untuva! — sanoi rouva de Launay moittivasti. — Sinä käytit taas niin rumaa sanaa!…
Tyttö hämmästyi:
— Rumaa sanaa?… Mitä sanaa?… Oi!… Kutsutteko te "rutikuivaa" rumaksi sanaksi?… Kylläpä te sitten olette huolellinen, Mathilda-täti!…
— Mitä sinä et ole!… Äitisi on oikeassa moittiessaan sinun tapojasi ja kieltäsi… Niin… Sinulla on nulikan tavat ja sinä puhut niinkuin katupojat…
— Herranen aika!… hehän olivatkin ainoat, joiden puhetta minä viitsin pienenä kuunnella… Ei ole minun syyni, etten minä koskaan osannut sanoa sanaakaan de Lussyn serkuille… tai kenraalin "pikku neideille" — kuten Claudinen oli tapana sanoa — jotka tulivat seurustelemaan kanssani puettuina silkkihameisiin ja hiukset käherrettyinä!… Turhaan minä kiusasin mielikuvitustani… istuin heidän edessään kädet heiluen ja nauraen vimmatusti… ja olin vihainen itselleni… mutta en voinut sille mitään!… He puhuttelivat minua aivan niinkuin minua oli opetettu puhumaan… enkä minä ymmärtänyt heitä!… He tekivät viittauksia!… ja minä menin aivan pyörälle päästäni!… Minusta se oli niin hullua!… Oli aivan kuin me olisimme esittäneet jotakin huvinäytelmää… Eikö niin, Albert-setä?… Ymmärrättehän te?…
— Ymmärrän… ymmärrän… Mutta älä puhu niin paljon… ja syö paistiasi muuten se jäähtyy…
— Se on hyvää joka tapauksessa!… häränpaisti on, niin hyvää!… sitäkään me emme koskaan syö kotona!…
— Se kai ei maistu äidillesi?…
— Ei se johdu siitä, ettei häränpaisti maistuisi hänelle!… Mutta hän ei tahdo, että sitä tarjotaan… Hän sanoo, että se on rahvaan ruokaa… Ja kaikki, mikä on rahvaanomaista… olkoon sitten ruokaa tai jotain muuta…
— Hyvä!… Syö nyt vain…
— Asiasta toiseen, ettehän te ole vielä antaneet minulle tuota hyvää neuvoa?…
— Minkä suhteen?…
— No, herra d'Aubièresin tietysti…
— Et sinä saa hänen suhteensa lapseni, — sanoi Albert-setä, — kysyä neuvoa muilta kuin itseltäsi… Herra d'Aubières on äitisi mieleen… Sinun on sitten päätettävä, miellyttääkö hän sinua…
— Hän on miellyttänyt minua… ehdottomasti. Tähän hetkeen saakka… Mutta en ole koskaan katsonut häntä tältä kannalta… ja rupeanpa luulemaan… että jos katsoisin…
Mathilda-täti keskeytti hänen puheensa:
— Sinun täytyy tavata häntä vielä… monta kertaa… se on helppoa, koska hän käy niin usein sinun vanhempiesi luona… ja tutkia häntä tarkoin… ja sitten…