Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

SATUJA JA TARINOITA I

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1914.

SISÄLLYS.

1. Tulukset.
2. Iso Niilo ja Pikku Niilo.
3. Todellinen prinsessa.
4. Pikku Iidan kukkaset.
5. Peukalo-Liisa.
6. Paha poika.
7. Matkatoveri.
8. Pieni merenneito.
9. Keisarin uudet vaatteet.
10. Onnettaren kalossit.
11. Satakauno.
12. Vakaa tinasotamies.

TULUKSET.

Maantietä tulla marssi sotamies: yks, kaks! yks, kaks! Hänellä oli reppu selässä ja sapeli vyöllä, sillä hän oli ollut sodassa ja palasi nyt kotiin. Maantiellä hän äkkiä tapasi vanhan noita-akan. Olipa se ilkeän näköinen! Sen alahuuli ulottui rinnalle asti ja se virkkoi: "hyvää iltaa, sotamies! Onpa sinulla komea sapeli ja suuri reppu. Sinäpä olet aika sotamies! Nyt sinä voit saada niin paljon rahaa kuin ikinä tahdot!"

"Kiitoksia vain, vanha noita-akka!" vastasi sotamies.

"Näetkös tuon suuren puun?" puheli akka ja osoitti puuta, joka kasvoi siinä likellä. "Se on sisältä ontto! Nouseppas nyt latvaan, niin näet aukon. Kun pujahdat siitä sisään, pääset syvälle puuhun. Minä sidon nuoran vyöllesi ja vedän sinut ylös, kun vain huudat!"

"Mitä minä siellä puussa teen?" kysyi sotamies.

"Menet noutamaan rahoja!" vastasi noita. "Katso, kun sinä pääset puun pohjalle, avautuu eteesi pitkä käytävä. Siellä on hyvin valoisaa, sillä siellä palaa satoja lamppuja. Näet kolme ovea, avaa ne, avaimet ovat ovessa. Kun tulet ensimäiseen huoneeseen, näet keskellä lattiaa suuren kirstun ja sen päällä istumassa koiran. Sillä koiralla on kahvikupin kokoiset silmät, mutta älä sitä pelästy. Minä annan matkaasi siniruutuisen esiliinani. Levitä se lattialle, mene sitten vain rohkeasti koiran kimppuun ja nosta se esiliinalle, avaa kirstu ja ota niin monta killinkiä kuin tahdot. Kirstussa on paljasta kuparirahaa. Mutta jos sinä mieluummin tahdot hopeaa, voit mennä seuraavaan huoneeseen; siellä istuu koira, jonka silmät ovat kuin myllynkivet, mutta älä sitä säikähdä, nosta vain elukka esiliinalleni ja ota rahaa! Mutta jos sinä nyt tahtoisitkin kultaa, voit sitäkin saada miten paljon hyvänsä, jos menet kolmanteen huoneeseen. Sen huoneen rahakirstua vartioi koira, jonka silmät ovat kuin kellotapulit. Se se vasta on koira! Mutta älä sitäkään säikähdä! nosta se vain esiliinalleni istumaan, ei se tee sinulle pahaa. Ja ota sitten kirstusta kultaa niin paljon kuin haluttaa!"

"Ei kuulu hullummalta!" sanoi sotamies. "Mutta mitä minun sitten pitää antaa vastalahjaksi sinulle, vanha noita? Sillä kyllä kai sinä minulta jotakin tahdot!"

"Ei", sanoi noita, "en minä tahdo sinulta penninkään vertaa! ainoa mitä pyydän on, että tuot minulle vanhat tulukset, jotka mummoni unohti puuhun, kun hän viimein siellä kävi!"

"No! sido sitten nuora vyölleni!" sanoi sotamies.

"Kas noin!" virkkoi noita, "ja tässä on sinikirjava esiliinani".

Sotamies kapusi nyt puuhun, pudottautui aukkoon ja joutui siihen suureen käytävään, jossa paloi satoja lamppuja.

Hän avasi ensimäisen oven. Hui! siinä se oli vastassa koira, jonka silmät olivat suuret kuin kahvikupit. Se istui tuijottamassa suoraan tulijaan.

"Oletpa sinä aika veitikka!" sanoi sotamies, nosti koiran noita-akan esiliinalle ja mätti taskunsa täyteen kuparirahoja. Sitten hän lukitsi kirstun, nosti koiran paikoilleen ja meni toiseen huoneeseen. Hei vain! Siellä se istui koira, jonka silmät olivat kuin myllynkivet.

"Älä sinä katsele minuun noin tiukasti!" sanoi sotamies, "voit katsella silmäsi puhki!" ja sitten hän nosti koiran noita-akan esiliinalle. Mutta kun hän näki kirstun täynnä hopearahaa, heitti hän pois kaikki kuparirahat ja mätti taskunsa ja reppunsa täyteen hopeaa. Sitten hän astui kolmanteen huoneeseen. Kauhistus! Sen koiran silmät olivat todella kuin kellotapulit ja kieppuivat päässä kuin pyörät.

"Hyvää iltaa!" sanoi sotamies ja teki kunniaa, sillä tällaista koiraa ei hän vielä iässään ollut nähnyt. Vähän aikaa hän sitä tarkasteli, mutta sitten hän tuumi: "jo minä sinut nyt tunnen", nosti sen lattialle ja avasi kirstun. Hyvänen aika sentään kuinka siellä oli paljon kultaa! jo hän sillä kullalla olisi voinut ostaa koko Helsingin ja kaikki maailman sokeriporsaat, tinasotamiehet, piiskat ja kiikkuhevoset. Olipa siinä rahaa! Sotamies tyhjensi taskuistaan ja repustaan kaikki hopearahat ja pani kultaa sijaan. Taskut, repun, lakin ja saappaat hän mätti niin täyteen, että töin tuskin pääsi kävelemään. Kyllä hänellä nyt oli rahaa! Hän nosti koiran kirstun kannelle, läiskäytti lukon kiinni ja huusi puun aukkoon:

"Vedäppäs minut nyt ylös, vanha noita!"

"Onko sinulla tulukset?" kysyi noita.

"Tottakin!" sanoi sotamies, "ne minä ihan unohdin". Ja sitten hän meni niitä noutamaan. Noita veti hänet ylös, ja pian hän seisoi maantiellä, taskut, reppu ja lakki täynnä rahaa.

"Mitä sinä teet näillä tuluksilla?" kysyi sotamies.

"Se ei kuulu sinuun!" sanoi noita. "Olethan sinä saanut rahaa! Anna nyt vain tulukset minulle!" —

"Kaikkia kanssa!" sanoi sotamies, "tunnusta paikalla mitä sinä teet tuluksilla, taikka minä vedän sapelin tupestani ja panen pääsi poikki!"

"En sano", intti noita.

Silloin veti sotamies häneltä pään poikki. Tuossa hän nyt makasi hengettömänä. Mutta sotamies köytti kaikki rahansa hänen esiliinaansa, nosti mytyn selkäänsä, pisti tulukset taskuunsa ja lähti tallustelemaan kaupunkiin.

Kaunis kaupunki se olikin. Kauneimpaan majataloon hän asettui asumaan ja kaikkein parhaimmat huoneet ja herkut hän tilasi. Olihan hän nyt rikas, hänellä kun oli niin paljon rahaa.

Palvelija, jonka piti harjata hänen saappaansa, kyllä ihmetteli, että niin rikkaalla herralla oli niin hullunkuriset vanhat saappaat. Mutta eihän hän vielä ollut ehtinyt uusia hankkia. Seuraavana päivänä hän sai sekä saappaat että kauniit vaatteet! Hän oli nyt ylhäinen herra, ja kaupunkilaiset kertoivat hänelle kaupunkinsa komeudesta ja kuninkaastaan ja hänen ihanasta tyttärestään, prinsessasta.

"Kuinka hänet saisi nähdä?" kysyi sotamies.

"Ei häntä saa nähdä ensinkään!" sanoivat kaikki, "hän asuu suuressa kuparilinnassa monien muurien ja tornien takana! Hänen luoksensa ei pääse kukaan muu kuin kuningas, sillä hänestä on ennustettu, että hän joutuu naimisiin halvan sotamiehen kanssa, ja sitä ei kuningas voi sietää."

"Kyllä minä vain tahtoisin hänet nähdä!" ajatteli sotamies, mutta turhahan se toivo oli.

Iloista elämää hän vietti, kävi teatterissa, ajoi kuninkaan puistoon ja jakoi köyhille paljon rahaa. Se oli kauniisti tehty! tiesihän hän omasta kokemuksesta kuinka ilkeää on olla ilman rahaa! — Hän oli nyt rikas mies, kävi kauneissa vaatteissa ja sai paljon ystäviä, jotka kaikki vakuuttivat, että hän on mainio mies ja oikein hieno herra. Olihan se sotamiehestä hauskaa kuulla! Mutta kun hän joka päivä pani rahaa menemään eikä koskaan saanut rahaa takaisin, niin ei hänellä lopulta ollut jälellä kuin kaksi killinkiä. Jo täytyi hänen muuttaa pois niistä kauneista huoneista, joissa oli asunut, ja asettua pikkuruikkuiseen kamariin katon rajassa, itse harjata saappaansa ja paikata niitä parsinneulalla. Eikä kukaan hänen ystävistään tullut häntä tervehtimään, kun olisi täytynyt kiivetä niin korkealle.

Sattuipa tulemaan oikein pimeä ilta, eikä hänellä ollut varaa edes kynttilää ostaa, mutta äkkiä hän muisti jossakin nähneensä pienen kynttilänpätkän. Tottakin! tuluksissa, jotka hän oli noutanut ontosta puusta, silloin kun noita oli häntä auttanut. Hän sai käsiinsä tulukset ja kynttilänpätkän, mutta samassa hetkessä, jolloin hän iski tulta ja kipinät lensivät kivestä, meni ovi auki, ja se koira, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset ja jonka hän oli nähnyt puun sisässä, seisoi hänen edessään ja kysyi: "Mitä minun herrani käskee?"

"Mitä kummaa!" sanoi sotamies. "Ovatpa ne lystikkäät tulukset. Saanko minä sitten tosiaan mitä vain tahdon? Hankippa minulle vähän rahaa", puhui hän koiralle. Ja paikalla hävisi koira tipo tiehensä, mutta palasi samassa kantaen suussaan suurta rahapussia.

Jo ymmärsi sotamies mitkä erinomaiset tulukset hän oli saanut. Kun yhden kerran iski, tuli koira, joka oli istunut kuparikirstun päällä, kun iski kaksi kertaa, tuli koira, joka vartioi hopearahoja, ja kun kolme kertaa iski, tuli koira, jonka hallussa oli kulta. — Jo muutti sotamies taas kauneisiin huoneisiin ja sai hyvät vaatteet. Ja paikalla tunsivat ystävät hänet ja pitivät hänestä taas niin kovin paljon. —

Kerran hän tuli ajatelleeksi: "on se sentään hullunkurista, ettei sitä prinsessaa nyt saa nähdä. Kaikki kehuvat hänen kauneuttaan! mutta mitä koko kauneudesta, kun hänen alituisesti täytyy istua suuressa kuparilinnassa kaikkien niiden tornien takana. — Enkö minä nyt millään saisi häntä nähdä? — — Missä tulukseni ovatkaan?" ja samassa hän iski tulta. Heti paikalla tuli koira, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset.

"Tosin nyt on keskiyö", sanoi sotamies, "mutta minä tahtoisin niin kovin mielelläni nähdä prinsessan, vain pikkuruikkuisen silmänräpäyksen!"

Koira katosi paikalla, ja ennenkuin sotamies desikään, oli se jo palannut ja tuonut mukanaan prinsessan. Prinsessa istui nukkuen koiran selässä. Ihanainen hän oli, jokainen saattoi nähdä, että hän oli todellinen prinsessa; sotamies ei voinut pidättyä, hänen täytyi suudella häntä, sillä hän oli todellinen sotamies.

Sitten koira taas lennätti pois prinsessan, mutta aamulla, kun kuningas ja kuningatar joivat teetä, kertoi prinsessa yöllä nähneensä niin kummallista unta jostakin koirasta ja sotamiehestä. Hän oli ratsastanut koiran selässä, ja sotamies oli suudellut häntä.

"Se on todella korea juttu!" sanoi kuningatar.

Muuan vanha hovinainen pantiin seuraavaksi yöksi valvomaan prinsessan vuoteen ääreen. Pitihän siitä saada selvä, oliko se nyt unta vai mitä se oikein oli.

Sotamies rupesi taas niin ikävöimään sitä ihanaa prinsessaa, ja yöllä meni koira häntä noutamaan. Se juoksi minkä pääsi, mutta vanha hovinainen veti jalkaansa korkeavartiset saappaat ja juoksi perässä. Hän näki heidän häviävän suureen taloon ja ajatteli: "nyt minä tiedän paikan". Sitten hän veti liidunpalasella ristin porttiin ja läksi kotiin nukkumaan. Pian toi koira prinsessan takaisin. Mutta kun se näki, että sen talon portille, missä sotamies asui, oli piirretty risti, otti se liidunpalasen ja veti ristin joka porttiin koko kaupungissa. Tämä temppu olikin aika sukkela, sillä eihän hovinainen enää voinut löytää oikeaa porttia, kun kaikilla porteilla oli risti.

Varhain aamulla tulivat kuningas, kuningatar, vanha hovinainen ja kaikki upseerit katsomaan missä prinsessa oli käynyt.

"Tuolla!" virkkoi kuningas nähdessään portin, jolla oli risti.

"Eipäs, vaan tuolla, ukkoseni!" sanoi kuningatar, joka näki toisen ristillä varustetun portin.

"Tuolla, tuolla!" sanoivat kaikki ja osoittivat eri portteja, joilla oli risti. Mutta pian he kyllä huomasivat, ettei kannattanut etsiä.

Kuningatar oli erinomaisen viisas nainen. Hän osasi muutakin kuin nukkena ajella vaunuissa. Hän otti suuret, kultaiset saksensa, leikkasi palasiksi suuren silkkikankaan ja ompeli soman, pienen pussin; pussin hän täytti pienillä, hienoilla tattariryyneillä ja köytti prinsessan selkään. Sitten puhkasi hän pussiin pienen läven, jotta ryynit pääsivät tippumaan pitkin tietä, missä prinsessa vain kulki.

Yöllä koira taas tuli noutamaan prinsessaa ja kiidätti hänet selässään sotamiehen luo, joka piti hänestä niin kovasti ja joka niin sydämensä pohjasta olisi tahtonut olla prinssi, saadakseen hänet vaimokseen.

Koira ei laisinkaan huomannut, että ryynejä tippui pitkin tietä linnasta aina siihen ikkunaan asti, josta hän kiidätti prinsessan sotamiehen huoneeseen. Aamulla kuningas ja kuningatar kyllä näkivät missä heidän tyttärensä oli ollut. Ja he ottivat sotamiehen kiinni ja sulkivat hänet tyrmään.

Siellä hän sitten istui. Hui kuinka siellä olikin pimeää ja ikävää. Ja lisäksi hänelle sanottiin: "huomenna sinut hirtetään!" Ei sitä uutista mielellään kuullut. Ja tuluksensa hän oli unohtanut kotiin asuntoonsa. Aamulla hän pienen ikkunansa rautaristikon läpi näki ihmisten rientävän kaupungin ulkopuolelle katsomaan kuinka hänet hirtetään. Hän kuuli rumpujen pärinän ja näki sotamiesten marssivan. Kaikki ihmiset olivat liikkeellä. Muitten muassa näki hän suutarinsällin, nahkaesiliina vyöllä ja tohvelit jalassa. Pojan nelistäessä eteenpäin lensi toinen tohveli muuria vastaan, jonka takana sotamies istui tirkistämässä rautaristikon läpi.

"Hoi, suutarinsälli! Älä pidä niin kiirettä", virkkoi sotamies, "ei siitä toimituksesta mitään tule ennenkuin minä tästä lähden liikkeelle; mutta etkö sinä tahtoisi juosta entiseen asuntooni noutamaan tuluksiani. Saat neljä killinkiä, mutta pidäkin kiirettä!" Suutarinsällin teki mieli neljää killinkiä ja hän juosta lippasi hakemassa tulukset, antoi ne sotamiehelle, ja — kuulkaas nyt kuinka kävikään! — Kaupungin ulkopuolelle oli pystytetty suuri hirsipuu, ja sotamiehiä ja satoja tuhansia ihmisiä seisoi ympärillä. Kuningas ja kuningatar olivat istumassa kauniilla valtaistuimella vastapäätä tuomaria ja koko raatia.

Sotamies seisoi jo tikapuilla, mutta kun nuora piti pantaman hänen kaulaansa, huomautti hän, että aina oli tapana antaa rikollisen lausua joku toivomus. Hänen teki niin kovasti mieli polttaa piipullinen tupakkaa, viimeinen piipullinen tässä maailmassa.

Eihän kuningas nyt tahtonut kieltää näin pientä pyyntöä, ja niin veti sotamies esiin tuluksensa ja iski tulta, yks, kaks, kolme! siinä seisoivat kaikki koirat, se, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset, se, jonka silmät olivat kuin myllynkivet, ja se, jonka silmät olivat kuin kellotapulit.

"Auttakaa minua nyt, etteivät hirtä minua!" sanoi sotamies, ja samassa karkasivat koirat tuomarien ja raadin kimppuun, kävivät kiinni toisen jalkoihin, toisen nenään ja viskasivat heidät monen sylen korkeuteen niin että he pudotessaan menivät vallan mäsäksi.

"En minä tahdo!" sanoi kuningas, mutta suurin koira otti sekä hänet että kuningattaren ja viskasi heidät samaa tietä kuin kaikki muutkin; silloin säikähtyivät sotamiehet, ja koko kansa huusi: "sotamies kulta, rupea sinä kuninkaaksemme ja ota kaunis prinsessa vaimoksesi!"

Sitten panivat he sotamiehen kuninkaan vaunuihin, ja kaikki kolme koiraa juoksi edellä huutaen: "eläköön!" ja pikkupojat vihelsivät ja sotamiehet tekivät kunniaa. Prinsessa pääsi ulos kuparilinnasta ja tuli kuningattareksi, ja siitä hän kyllä oli mielissään! Häitä juotiin kahdeksan päivää, ja koiratkin istuivat pöydässä ja mulkoilivat silmillään.

ISO-NIILO JA PIKKU-NIILO.

Samassa kylässä asui kaksi Niilo-nimistä miestä, mutta toisella oli neljä hevosta ja toisella vain yksi ainoa. Jotta nyt ihmiset voisivat erottaa nämä miehet toisistaan, sanoivat he sitä, jolla oli neljä hevosta, Isoksi-Niiloksi ja sitä, jolla oli yksi hevonen, Pikku-Niiloksi. Kuulkaamme nyt kuinka näiden molempien kävi, sillä tämä on tosi tapaus!

Kaiken viikkoa täytyi Pikku-Niilon kyntää Isolle-Niilolle ja lainata hänelle ainoaa hevostaan; Iso-Niilo kyllä sitten pani kaikki neljä hevostaan auttamaan Pikku-Niiloa, mutta vain kerran viikossa, nimittäin sunnuntaina. Pois tieltä! kuinka Pikku-Niilo paukutti piiskaansa viidelle hevoselle, olivathan ne sinä yhtenä päivänä miltei hänen omansa. Aurinko paistoi niin kauniisti, kirkonkellot kutsuivat jumalanpalvelukseen, pyhävaatteissaan, virsikirja kainalossa kulkivat ihmiset kuulemaan papin saarnaa ja he katsahtivat Pikku-Niiloon, joka kynti viidellä hevosella, ja Pikku-Niilo oli niin tyytyväinen, että vain läiskäytti piiskaansa ja huusi: "hei vain, kaikki hevoseni!"

"Et sinä niin saa sanoa", virkkoi Iso-Niilo, "yksi ainoa hevonenhan on sinun!"

Mutta kun joku kirkkoväestä taas meni sivutse, unohti Pikku-Niilo, ettei hän saisi sanoa sillä lailla, ja huusi: "hei, kaikki hevoseni!"

"Niin, kyllä minä nyt pyydän, että lakkaat!" sanoi Iso-Niilo, "sillä jos sinä vielä kerran noin sanot, isken minä hevostasi kalloon, niin että se kuolee siihen paikkaan, ja silloin se on mennyttä kalua!"

"En minä totisesti enää sano niin!" vakuutti Pikku-Niilo, mutta kun ihmisiä taas kulki ohitse ja he nyökyttivät hänelle hyvää päivää, kävi hän tavattoman hyvälle päälle ja hänestä tuntui niin uljaalta kyntää maitaan näin viidellä hevosella; ja hän läiskäytti piiskaa ja huusi: "hei vain, viisi hevostani!"

"Kyllä minä sinun hevosesi heijaan!" sanoi Iso-Niilo, otti nuijan ja iski Pikku-Niilon ainoaa hevosta otsaan, niin että se kaatui nurin ja kuoli siihen paikkaan.

"Voi, voi, nyt ei minulla ole hevosta ensinkään!" sanoi Pikku-Niilo ja rupesi itkemään. Hän nylki hevosen, otti nahan ja vei sen ullakolle kuivamaan. Sitten hän pisti nahan säkkiin, otti säkin selkäänsä ja läksi kaupunkiin myymään hevosnahkaansa.

Kaupunkiin oli pitkä matka, ja tie vei suuren, pimeän metsän läpi. Sattuipa vielä tulemaan hirveän paha ilma; hän käveli eksyksiin ja ennenkuin hän löysi oikean tien, oli ilta ja mahdoton ehtiä kotiin tai kaupunkiin ennen yötä.

Aivan tien vieressä oli iso talonpoikaistalo, ikkunaluukut olivat suljetut, mutta yläraosta pääsi tunkeutumaan tulta. "Tuolta minä kai saan yösijan", ajatteli Pikku-Niilo ja meni koputtamaan oveen.

Emäntä tuli avaamaan, mutta kuultuaan mitä asiaa oli, käski mennä pois, sillä isäntä ei ollut kotona eikä hän silloin ruvennut ottamaan vastaan vieraita.

"Minun täytyy sitten maata ulkona", sanoi Pikku-Niilo, ja emäntä sulki oven.

Ihan talon vieressä oli suuri heinäsuova, ja sen ja rakennuksen välille oli tehty pieni vaja, jota peitti tasainen olkikatto.

"Tuolla minä voinkin maata!" sanoi Pikku-Niilo huomatessaan katoksen. "Siellähän on mukava vuode, ei suinkaan haikara karkaa puremaan minua kinttuihin." Katolla seisoi nimittäin elävä haikara. Sillä oli siellä pesä.

Pikku-Niilo kapusi katolle ja kääntelihe siellä, päästäkseen oikein hyvään asentoon. Puuluukut ikkunoiden edessä eivät ylhäältä olleet tiiviit, ja hän saattoi aivan hyvin nähdä tupaan.

Suurella, katetulla pöydällä oli viiniä, paistia ja sellaista koreata kalaa. Emäntä ja lukkari istuivat kahden pöydässä ja emäntä kaasi lukkarille viiniä ja lukkari pisti poskeensa kalaa, sillä siitä herkusta hän piti.

"Kunpa minäkin saisin jotakin suuhuni!" sanoi Pikku-Niilo ja oikoi päätään ikkunaa kohti. Hyvät ihmiset sentään mikä korea kaakkukin siellä komeili! Olipa ne aika kemut!

Samassa kuului kavioiden kapsetta maantieltä. Joku likeni taloa ratsain. Emännän mies sieltä palasi kotiin.

Perin hyvä mies hän oli, mutta hänessä oli sellainen omituinen tauti, ettei hän koskaan sietänyt nähdä lukkareja; niin pian kuin lukkari sattui hänen silmiinsä, hän kerrassaan raivostui. Juuri sentähden oli lukkari tullut tervehtimään vaimoa silloin kun tiesi miehen olevan poissa. Ja hyvä vaimo oli pannut pöytään parasta mitä hänellä oli. Kun he nyt kuulivat miehen tulevan, pelästyivät he suuresti, ja vaimo pyysi lukkaria kömpimään suureen kirstuun, joka seisoi tyhjänä nurkassa. Lukkari suostui, sillä tiesihän hän, ettei mies raukka voinut sietää lukkareja. Vaimo piilotti kiireesti viinit ja herkut leivinuuniinsa, sillä jos mies olisi ne nähnyt, olisi hän paikalla ruvennut kyselemään niiden tarkoitusta.

"Voi kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo nähdessään ruokien katoavan.

"Onko siellä joku?" kysyi isäntä ja rupesi katselemaan Pikku-Niilon mutkiin. "Miksi sinä siellä makaat? Tule pois tupaan!"

Nyt kertoi Pikku-Niilo kävelleensä eksyksiin ja pyysi yösijaa.

"Kyllä sitä on!" sanoi isäntä, "mutta ensin meidän täytyy saada vähän haukattavaa!"

Emäntä otti heidät molemmat ystävällisesti vastaan, kattoi pitkän pöydän ja pani heidän eteensä suuren vadillisen puuroa. Isännän oli nälkä ja hän söi hyvällä ruokahalulla, mutta Pikku-Niilo, joka tiesi sen korean paistin, kalan ja kakun olevan uunissa, ei saanut niitä pois mielestään.

Pöydän alle jalkojensa juureen hän oli laskenut säkkinsä, missä hevosnahka oli, sillä tiedämmehän että hän oli lähtenyt matkalle juuri myydäkseen nahan kaupungissa. Puuro ei tahtonut maistua miltään, ja tuontuostakin hän polki säkkiä, jotta kuiva nahka narisi.

"Oletko hiljaa!" sanoi Pikku-Niilo säkilleen, mutta polki sitä samalla, jotta se narisi entistä kovemmin.

"Mitä kummaa sinun pussissasi on?" kysyi isäntä.

"Noita siellä on!" vastasi Pikku-Niilo, "se sanoo ettei meidän pidä syödä puuroa, kun se on loihtinut uunin täyteen paistia, kalaa ja pannukakkuja."

"Mitä kummaa!" sanoi isäntä, avasi kiireesti uunin suun ja näki paikalla kaikki herkut, jotka vaimo oli piilottanut, mutta jotka hän luuli säkissä istuvan noidan loihtineen heitä varten. Vaimo ei uskaltanut sanoa mitään, vaan pani paikalla ruuat pöytään, ja miehet söivät sekä kalaa että paistia ja pannukakkuja. Pian rupesi Pikku-Niilo polkemaan pussiaan, jotta nahka narisi.

"Mitä se nyt sanoo?" kysyi isäntä.

"Kertoo vain", selitti Pikku-Niilo, "loihtineensa meille kolme pulloa viiniä. Ne ovat nekin uunissa!"

Vaimon täytyi jo tuoda esiin piilottamansa viinipullotkin, ja isäntä joi ja kävi hyvin iloiseksi. Hänen rupesi kovasti tekemään mieli samallaista noitaa, jommoinen Pikku-Niilon pussissa oli.

"Osaakos hän loihtia esiin pirunkin?" kysyi isäntä. "Minä olen nyt niin hyvällä päällä, että voisin sitäkin katsoa silmiin!"

"Osaa kyllä", vastasi Pikku-Niilo, "minun noitani voi mitä minä vain tahdon. Mitäs arvelet? Kuuletkos!" kysyi hän ja potkaisi pussia, jotta narahti. "Kai sinä kuulet että hän vastaa myöntävästi. Mutta piru on niin ruman näköinen, ettei sitä kannata ruveta katselemaan."

"Ei tämä poika pelkää. Mutta minkä näköinen se oikein mahtanee olla?"

"Niin, kyllä se on kuin lukkari ilmi elävänä!"

"Hyi olkoon!" sanoi isäntä, "onpa se sitten aika ruma! Katsokaas, se on sellaista, etten minä saata kärsiä lukkareja! Mutta olkoon menneeksi, kun minä tiedän että se on vain piru, niin kai se sentään menee. Ei tämä mies pelkää! mutta älköön vain tulko liian likelle."

"Jahka minä nyt kysyn noidaltani", sanoi Pikku-Niilo, polki pussia ja kallisti korvansa pussiin päin.

"Mitä sanoo?"

"Sanoo vain, että teidän sopii mennä tuonne nurkkaan raottamaan kirstua, niin saatte nähdä eikö piru istua kökötä siellä. Mutta pitäkää lujasti kiinni kannesta, ettei se pääse ulos."

"Tulkaa te auttamaan!" sanoi isäntä ja likeni kirstua, jonne emäntä oli kätkenyt ilmielävän lukkarin. Siellä se raukka istui ja oli kauhean peloissaan.

Isäntä raotti kantta ja kurkisti kirstuun. "Hui!" huusi hän ja pomppasi pois kirstulta. "Jo minä sen näin, ihan se oli kuin meidän lukkari, kauhealta se näytti!"

Jo piti pistää ryypyksi, ja juomista jatkui myöhään yöhön.

"Tuo noita sinun täytyy myydä minulle", sanoi isäntä. "Saat pyytää siitä miten paljon hyvänsä. Niin, annanpa paikalla vaikka koko nelikollisen rahaa!"

"En minä sellaiseen voi suostua", selitti Niilo. "Käsitäthän että minulla on noidastani paljon hyötyä."

"Mutta minä tahtoisin sen niin kovin mielelläni", selitti isäntä ja pyysi pyytämistään.

"No", sanoi Pikku-Niilo vihdoin viimein, "olkoon menneeksi, koska sinä olit niin hyvä, että annoit minulle yösijan. Sinä saat noidan, jos annat minulle nelikollisen rahaa, mutta muistakin, että annat sen kukkurallaan."

"Saat kun säätkin", sanoi isäntä, "mutta ota tuo kirstu mukaasi, sillä minä en hetkeäkään tahdo pitää sitä kattoni alla, jos piru vielä kököttää siellä."

Pikku-Niilo antoi isännälle säkkinsä kuivine nahkoineen ja sai siitä koko nelikollisen rahaa ihan kukkurapäin. Sitäpaitsi isäntä antoi hänelle suuret käsirattaat, jotta hän saisi kuljettaa pois sekä rahat että kirstun.

"Hyvästi!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi viemään rahojaan ja suurta kirstua, missä lukkari yhä vielä istua kökötti.

Metsän tuolla puolen oli suuri, syvä joki, jossa virta kävi niin kovana, että töin tuskin saattoi uida vastavirtaan. Joen poikki vei suuri, uusi silta; Pikku-Niilo seisahtui keskelle siltaa ja rupesi puhumaan. Hän puhui tahallaan niin ääneen, että lukkari kuulisi kirstuun:

"Mitä hullua minä tällä kirstulla teen? Se pahus painaa niinkuin siinä olisi kiviä! Johan minä vallan väsyn, kun sitä tässä raahustan. Minäpä heitän sen jokeen; ajelehtikoon sitten meille kotiin tai minne tahtoo."

Hän kävi toisella kädellään kiinni kirstuun, ikäänkuin viskatakseen sitä veteen.

"Älä veikkonen!" huusi lukkari kirstusta. "Päästä minut ulos!"

"Hyi!" sanoi Pikku-Niilo ja oli pelästyvinään. "Siellä se vielä istuu! Kyllä minun nyt paikalla täytyy hukuttaa se jokeen!"

"Voi älä, älä!" huusi lukkari, "minä annan sinulle nelikollisen rahaa, jos sinä vain päästät minut pois!"

"No, se on toinen asia!" sanoi Pikku-Niilo ja avasi kirstun. Lukkari luikahti paikalla ulos, työnsi tyhjän kirstun veteen, riensi kotiinsa ja antoi Pikku-Niilolle koko nelikollisen rahaa. Toisen nelikollisenhan hän jo oli saanut isännältä, joten hänen käsirattaansa nyt olivat ihan täynnä rahaa!

"Siitä hevosesta minä vasta sain hyvän hinnan!" puheli hän kotiin päästyään itsekseen ja kokosi kaikki rahat suureen kasaan keskelle lattiaa. "Kyllä Isoa-Niiloa nyt harmittaa, kun hän saa tietää kuinka se ainoa hevoseni on minua rikastuttanut. Mutta en minä sentään viitsi hänelle suoraan kertoa tätä."

Hän lähetti pojan lainaamaan Isolta-Niilolta nelikonmittaa.

"Mitähän hän sillä tekee?" tuumi Iso-Niilo ja veti mitan pohjaan tervaa, jotta siihen tarttuisi jotakin mitattavasta tavarasta. Ja siihen tarttui kun tarttuikin, sillä kun mitta tuli kotiin, riippui siinä kolme uuden uutukaista hopearahaa.

"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo ja karkasi paikalla Pikku-Niilon kimppuun: "mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?"

"Hevosnahastani vain. Minä myin sen illalla!"

"Olipa se hyvä hinta!" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen ja iski kaikkia neljää hevostaan kalloon. Sitten hän nylki ne ja kuljetti nahat kaupunkiin.

"Nahkoja kaupan, nahkoja kaupan! ostakaa pois nahkoja!" huuteli hän pitkin katuja.

Kaikki suutarit ja nahkurit riensivät kysymään mitä hän niistä tahtoi.

"Nelikollisen rahaa kappaleelta!" vastasi Iso-Niilo. "Oletko hullu?" kysyivät kaikki. "Luuletko että meillä on rahaa nelikoittain?"

"Nahkoja, nahkoja! ostakaa pois nahkoja!" huusi hän huutamistaan, ja määräsi kaikille, jotka kysyivät hintaa, nelikollisen rahaa kappaleelta.

"Hän tekee meistä pilkkaa", päättelivät kaikki, ja suutarit kävivät kiinni hihnoihinsa ja nahkurit esiliinoihinsa ja kaikki he rupesivat hutkimaan Isoa-Niiloa.

"Vai nahkoja, vai nahkoja!" matkivat he. "Kyllä me nahkasi kärvennämme! Mars matkaasi meidän kaupungistamme!" huusivat he. Jo tuli kiire Isolle-Niilolle. Sellaista selkäsaunaa ei hän vielä ikinä ollut saanut.

"No niin!" sanoi hän kotiin tullessaan. "Kyllä Pikku-Niilo saa maksaa tästä kepposesta. Minä lyön hänet kuoliaaksi!".

Mutta sillaikaa oli Pikku-Niilolta muori sattunut kuolemaan. Häijy ja ilkeä hän kyllä oli ollut, mutta Niilo tuli kuitenkin surulliseksi, pani kuolleen lämpimään sänkyynsä ja koetti saada häntä virkoamaan. Hän päätti antaa hänen nukkua sängyssään koko yön ja asettui itse istumaan tuolille nurkkaan. Oli hän siellä istunut ennenkin. Keskellä yötä avautui ovi, ja Iso-Niilo astui sisään kirves kädessä. Hän kyllä tiesi missä Pikku-Niilon vuode sijaitsi. Hän suuntasi askeleensa suoraan sitä kohti ja iski kuollutta mummoa otsaan, luullen häntä Pikku-Niiloksi.

"Kas niin!" virkkoi hän, "nyt et enää petä minua!" Ja hän läksi sitten kotiin.

"Onpa siinä häijy mies!" tuumi Pikku-Niilo. "Tahtoi lyödä minut kuoliaaksi. Olipa hyvä, että mummo raukka jo oli kuollut, muuten hän olisi hänet tappanut!"

Niilo puetti sitten vanhan isoäitinsä pyhävaatteisiin, lainasi naapurin hevosen, valjasti sen vankkurien eteen ja asetti vanhan mummon peräistuimelle, jottei hän ajaessa putoaisi. Sitten he läksivät ajaa jyryyttämään metsän läpi. Auringon noustessa tulivat he suurelle majatalolle. Siinä pysäytti Pikku-Niilo hevosen ja läksi saamaan jotakin suuhunsa. Majatalon isännällä oli paljon, paljon rahaa ja hyvä mies hän myöskin oli, mutta tuittupäinen. Hänessä oli oikein ruutia ja pippuria.

"Hyvää huomenta!" sanoi hän Pikku-Niilolle. "Oletpa sinä tänään aikaiseen liikkeellä. Ja pyhävaatteissa!"

"Niin", vastasi Pikku-Niilo, "olen menossa kaupunkiin vanhan mummoni kanssa. Eukko istuu tuolla rattailla, enkä minä saa häntä sisään. Viekääpäs te hänelle lasillinen simaa, mutta puhukaa hyvin ääneen, sillä hän on huonokuuloinen."

"Vien kyllä!" vastasi majatalon isäntä ja kaasi suuren lasin täyteen simaa. Sitten hän vei sen kuolleelle mummolle, joka oli asetettu vankkureihin istumaan.

"Poikanne lähetti teille lasin simaa!" virkkoi majatalon isäntä, mutta kuollut ei vastannut sanaakaan, istui vain aivan hiljaa.

"Ettekö kuule!" huusi majatalon isäntä minkä jaksoi, "poikanne lähetti teille lasillisen simaa!"

Hän toisti sanansa ja toisti ne vielä toisenkin kerran, mutta kun ei akka liikahtanut paikaltaan, suuttui hän ja viskasi lasin hänen silmilleen, jotta sima valui alas kasvoja ja koko akka meni nurin. Hänet oli nimittäin vain asetettu istumaan millään lailla kiinni sitomatta.

"Hyvät ihmiset!" huusi Pikku-Niilo, karkasi ulos ja kävi kiinni majatalon isännän rintapieliin. "Nyt sinä olet tappanut isoäitini! Katso nyt, eikös olekin suuri reikä hänen otsassaan!"

"Voi, voi sitä onnettomuutta!" huusi majatalon isäntä ja väänteli käsiään. "Semmoista siitä tulee, kun minä olen niin tuittupäinen! Pikku-Niilo kulta, minä annan sinulle kokonaisen nelikollisen rahaa ja pidän sinun isoäidillesi niin komeat hautajaiset, etten omalle isoäidilleni voisi parempia pitää. Mutta pidä sinä vain suusi kiinni, muuten panevat minulta pään poikki, ja se olisi aika ilkeää!"

Pikku-Niilo sai nelikollisen rahaa, ja majatalon isäntä piti hänen isoäidillensä niin komeat hautajaiset, ettei hän omalle isoäidilleen olisi voinut parempia pitää.

Kun Pikku-Niilo taas oli päässyt kotiin kaikkine rahoineen, lähetti hän pojan pyytämään Isolta-Niilolta lainaksi nelikonmittaa.

"Mitä kummaa?" sanoi Iso-Niilo, "minähän löin hänet kuoliaaksi! Kyllä minun nyt täytyy lähteä tutkimaan kuinka tämän asian laita on!" ja niin hän itse läksi viemään nelikonmittaa Pikku-Niilolle.

"Mistä kummasta sinä olet saanut kaikki nämä rahat?" kysyi hän, ja hänen silmänsä menivät pystyyn, kun hän näki miten paljon rahaa oli tullut lisää.

"Mummoni sinä tapoit etkä minua!" selitti Pikku-Niilo. "Minä myin hänet ja sain hänestä nelikollisen!"

"Olipa siinä hintaa!" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen ja löi paikalla kuoliaaksi isoäitinsä. Sitten hän asetti hänet vankkureihin, ajoi kaupunkiin, missä apteekkari asui, ja kysyi häneltä halusiko hän ostaa kuolleen ihmisen.

"Kuka se sitten on, ja mistä te olette sen saanut?" kysyi apteekkari.

"Se on isoäitini!" selitti Iso-Niilo. "Minä olen lyönyt hänet kuoliaaksi ja tahdon hänestä nelikollisen rahaa!"

"Jumala varjelkoon!" sanoi apteekkari. "Jo te nyt laskette lorua! Älkää toki sellaisia puhuko, sillä tehän saatatte päänne menettää!" Ja sitten rupesi apteekkari selittämään hänelle kuinka kauhean pahasti hän oli tehnyt ja kuinka häijy ihminen hän oli ja että hänen pitäisi saada rangaistus. Silloin pelästyi Iso-Niilo niin, että hän paikalla syöksyi ulos apteekista, hyppäsi suoraa päätä rattaille, läiskäytti piiskaa ja ajoi kotiin. Mutta apteekkari ja kaikki muut luulivat häntä hulluksi ja antoivat hänen sentähden mennä menojaan.

"Kyllä minä nyt sinulle maksan!" sanoi Iso-Niilo päästyään maantielle, "niin, niin, Pikku-Niilo, kyllä minä nyt sinulle maksan!" Ja tultuaan kotiin otti hän suurimman säkin minkä saattoi löytää, läksi Pikku-Niilon luo ja sanoi: "Nyt sinä taas olet narrannut minua! Ensin minä tapoin kaikki hevoseni ja sitten vanhan isoäitini. Se on kaikki sinun syysi. Mutta et sinä enää minua narraa!" ja sitten hän hyökkäsi Pikku-Niilon niskaan, pisti hänet säkkiinsä, nosti säkin selkäänsä ja huusi mennessään: "Nyt minä vien sinut veteen ja hukutan sinut!"

Joelle oli hyvän matkaa, ja Pikku-Niilo painoi selässä aika lailla.
Tie vei aivan kirkon ohi, urut soivat ja kansa veisasi kauniisti.
Iso-Niilo päästi taakkansa kirkon oven eteen ja tunsi, että tekisi
hyvää poiketa kuulemaan virttä ennenkuin jatkaa matkaa. Eihän
Pikku-Niilo voi päästä mihinkään, kaikki ihmisethän ovat kirkossa. Ja
Iso-Niilo meni kirkkoon.

"Voi nyt kuitenkin! voi nyt kuitenkin!" voivotteli Pikku-Niilo säkissä. Hän kääntelihe ja vääntelihe, mutta ei mitenkään saanut auki sidettä. Samassa tulla kuhnusteli tietä myöten vanha paimenukko. Hänen hiuksensa olivat lumivalkeat, hänen kädessään oli pitkä sauva ja hän ajoi karjalaumaa. Härät ja lehmät sotkivat jalkoihinsa säkin, jossa Pikku-Niilo istui, niin että se meni kumoon.

"Voi nyt kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo, "minä olen niin nuori ja minun täytyy jo lähteä taivaan valtakuntaan!"

"Ja minä poloinen!" sanoi paimenukko, "olen niin vanha enkä vielä pääse sinne!"

"Päästä auki säkki!" huusi Pikku-Niilo, "ja tule tänne minun sijaani, niin pääset paikalla taivaan valtakuntaan."

"Kovin mielelläni!" sanoi paimen ja päästi auki säkin, josta
Pikku-Niilo paikalla pötkähti maantielle.

"Pidätkö sinä nyt huolta karjasta?" sanoi vanhus painuessaan säkkiin. Pikku-Niilo sitoi säkin suun kiinni ja läksi tiehensä lehmineen ja härkineen.

Hetkisen perästä astui Iso-Niilo kirkosta ja otti säkin selkäänsä. Se tuntui aika keveältä, sillä vanha paimen ei painanut puoliakaan siitä mitä Pikku-Niilo. "Kuinka hän on käynyt keveäksi!" tuumi Iso-Niilo. "Varmaankin sentähden, että kuuntelin veisuuta." Sitten hän meni joelle. Se oli suuri ja syvä, hän viskasi säkin paimenineen päivineen veteen ja huusi, luullen Pikku-Niiloa hukuttavansa: "Kas niin, nyt et enää minua puijaa!" Sitten hän kääntyi kotimatkalle, mutta tienhaarassa tuli Pikku-Niilo karjoineen häntä vastaan.

"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo, "minähän olen hukuttanut sinut!"

"Olet kyllä!" sanoi Pikku-Niilo. "Eihän siitä vielä ole puolta tuntiakaan, kun sinä heitit minut jokeen!"

"Mutta mistä sinä olet saanut tuon kauniin karjan?" kysyi Iso-Niilo.

"Se on veden karjaa", selitti Pikku-Niilo, "minä kerron sinulle koko jutun juurta jaksain, ja kiitos vain siitä, että hukutit minut, sillä onni on potkaissut minua, ja usko pois, että minä nyt olen rikas mies! — Kovasti minua pelotti siellä säkissä, kun tuuli vinkui korvissani ja sinä sillalta heitit minut kylmään veteen. Painuin paikalla pohjaan, mutta ei minuun yhtään sattunut, sillä siellä pohjalla kasvaa niin hienoa, laheaa nurmea. Minä putosin siihen nurmeen, ja säkin suu avautui paikalla, ja edessäni seisoi ihana neito valkeissa vaatteissa, vihreä seppele kosteilla hiuksilla. Neito tarttui käteeni ja sanoi: vihdoinkin, Pikku-Niilo! Tuosta saat karjaa ensi aluksi. Penikulman päässä seisoo aika lauma, ja sen sinä myöskin saat! — Samassa minä huomasin, että veden väet käyttävät jokea valtamaantienään. Pohjalla ajeltiin ja astuttiin edestakaisin, mereltä sisämaahan, aina sinne saakka missä joki loppuu. Siellä oli niin ihmeen herttaista, kukat olivat niin kauniit, nurmi niin raikasta, ja uidessaan suhahtivat kalat korvien sivutse aivan niinkuin täällä linnut. Kaunista siellä oli kansa, ja lihavaa karja, joka haukkaili pientareilla ja pieleksissä."

"Mutta minkätähden sinä niin pian palasit tänne meidän luoksemme?" kysyi Iso-Niilo. "Sitä minä en olisi tehnyt sinun sijassasi, koska siellä vedessä kerran oli niin kaunista!"

"Katsoppas", sanoi Pikku-Niilo, "siinähän se sukkeluus juuri onkin! Johan minä kerroin sinulle vedenneidon sanoneen, että penikulman matkan päässä tiellä — ja tiellä hän tietysti tarkoittaa jokea, sillä muuta tietä ei ole — seisoo kokonainen karjalauma minua odottamassa. Mutta minäpä tiedänkin, että joki tekee mutkia ja että niistä tulee aika kierto. Kuka hullu sitä rupeaa kulkemaan, kun tästä pääsee maalle ja voi kulkea suoraan takaisin joelle. Sillä laillahan minä oikaisen miltei puoli penikulmaa ja pääsen pikemmin vesikarjani luo!"

"Voi sinua onnen poikaa!" sanoi Iso-Niilo, "luuletko, että minäkin saan vesikarjaa, jos tulen joen pohjalle?"

"Se on varma se!" sanoi Pikku-Niilo, "mutta en minä jaksa säkissä retuuttaa sinua joelle asti, sinä painat niin paljon. Kävele omin jaloin sinne asti ja astu sitten säkkiin, niin minä mielelläni heitän sinut veteen."

"Paljon kiitoksia vain!" sanoi Iso-Niilo, "mutta jollen minä saakaan sieltä joen pohjalta vesikarjaa, niin minä annan sinulle selkään aika lailla!"

"Älä nyt veikkonen kuitenkaan!"

Sitten he läksivät joelle. Karjan oli jano ja kun se veden näki, karkasi se aika kyytiä juomaan.

"Onpa nyt kiire!" sanoi Pikku-Niilo. "Tekee kai mieli takaisin pohjalle!"

"Auta sinä minua ensin!" sanoi Iso-Niilo, "sillä muuten saat selkääsi!" Sitten hän ryömi suureen säkkiin, joka oli ollut härän selässä. "Pane kivi mukaan, pelkään, etten muuten painu pohjaan!" kehotti Iso-Niilo.

"Kyllä sinä painut", vastasi Pikku-Niilo, mutta pani varmuuden vuoksi suuren kiven säkkiin, sitoi kiinni suun ja työnsi säkin menemään. Loiskis! jo putosi Iso-Niilo jokeen ja meni paikalla pohjaan.

"Pelkään pahasti, ettei hän löydä karjaa!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi ajamaan kotiin lehmiään.

TODELLINEN PRINSESA.

Oli kerran prinssi, joka tahtoi puolisokseen prinsessaa, mutta ei hän olisi huolinut kuin todellisesta prinsessasta. Ja hän kiersi maat ja mantereet ja etsi etsimistään, mutta aina tuli esteitä vastaan. Prinsessoja oli yllin kyllin, mutta ei hän koskaan saanut selville olivatko he todellisia prinsessoja. Aina tahtoi olla jotakin, joka ei ollut aivan paikoillaan. Hän palasi kotiin murheellisena, sillä hän olisi niin mielellään tahtonut todellisen prinsessan.

Eräänä iltana oli hirveä rajuilma. Ukkonen jyrisi ja salamat sinkoilivat, satoi kuin kaatamalla. Kerrassaan kamalaa oli. Äkkiä koputettiin kaupungin porttiin, ja vanha kuningas meni avaamaan. — Portin takana seisoi prinsessa. Mutta herranen aika sentään kuinka sade ja rajuilma olivat häntä runnelleet! Virtana valui vesi hänen vaatteistaan ja hiuksistaan, vettä meni sisään kengän kärjistä ja tirsui ulos kantapäistä. Ja prinsessa sanoi olevansa todellinen prinsessa.

"Pian se nähdään!" ajatteli vanha kuningatar. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, vaan meni makuuhuoneeseen, mätti sängystä kaikki makuuvaatteet ja pani pohjalle herneen. Sitten hän otti kaksikymmentä aluspatjaa, latoi ne herneen päälle ja pani vielä aluspatjojen päälle kaksikymmentä untuvapatjaa. Tässä vuoteessa tuli prinsessan nukkua yönsä.

Aamulla häneltä kysyttiin kuinka hän oli nukkunut.

"Voi, voi, niin kauhean huonosti!" sanoi prinsessa. "Tuskin olen koko yönä ummistanut silmiäni. Jumala ties mitä sängyssä olikaan! Jotakin kovaa allani oli, sen vain tiedän. Koko ruumiini on sinelmiä täynnä. Tämä on aivan kauheaa!"

Johan sen toki ymmärsi, että hän oli todellinen prinsessa, koska hän kahdenkymmenen aluspatjan ja kahdenkymmenen untuvapatjan alta oli huomannut herneen. Niin herkkäihoinen saattoi olla ainoastaan todellinen prinsessa.

Prinssi otti hänet nyt vaimokseen, sillä tiesihän hän saavansa todellisen prinsessan. Mutta herne vietiin museoon, ja siellä se on tänäkin päivänä, jollei joku ole vienyt sitä.

Sen pituinen se!

PIKKU IIDAN KUKKASET.

"Kukka raukkani ovat aivan kuolleet!" valitti pikku Iida. "Illalla ne olivat niin kauniit, ja nyt riippuvat kaikki lehdet lakastuneina! Miksi ne ovat kuihtuneet?" kysyi hän ylioppilaalta, joka istui sohvassa. Iida piti ylioppilaasta, sillä hän osasi kauniita satuja ja leikkeli kaikellaisia hauskoja kuvia, kuten sydämiä, joissa pienet naiset tanssivat, kukkasia ja suuria linnoja, joitten ovia saattoi avata. Ylioppilas oli kovin hauska mies.

"Miksi kukkaset tänään näyttävät niin huonoilta?" kysyi Iida toistamiseen ja näytti ylioppilaalle kukkavihkoa, joka todella oli aivan kuihtunut.

"Niin, koetappas nyt arvata mikä niitä vaivaa?" sanoi ylioppilas. "Kukkaset ovat yöllä olleet tanssiaisissa ja sentähden eivät ne nyt jaksa pitää päitään pystyssä!"

"Mutta eiväthän kukkaset osaa tanssia!" sanoi pikku Iida.

"Osaavat kyllä", sanoi ylioppilas, "kun vain tulee pimeä ja me muut nukumme, niin ne rupeavat iloisesti hyppelemään. Ne pitävät miltei joka yö tanssiaisia!"

"Eivätkö lapset pääse niihin tanssiaisiin?"

"Pääsevät kyllä", sanoi ylioppilas, "pikkuruikkuiset hanhenruohot ja kielot kyllä pääsevät!"

"Missä kauneimmat kukat tanssivat?" kysyi pikku Iida.

"Etkö ole käynyt ulkopuolella kaupunkia sillä suurella linnalla, missä kuningas kesäisin asuu ja missä on niin kaunis puutarha ja paljon, paljon kukkia? Olethan nähnyt joutsenet, jotka uivat luoksesi, kun sirottelet niille leivänmurusia. Siellä pidetään tanssiaisia, se on varma se!"

"Olin minä eilen siellä puutarhassa äidin kanssa", sanoi Iida, "mutta puut olivat aivan paljaina eikä näkynyt yhtään kukkia. Missä ne ovat? Kesällä niitä oli niin paljon!"

"Ne ovat sisällä linnassa!" sanoi ylioppilas. "Katsoppas, heti kun kuningas ja hänen hovilaisensa muuttavat tänne kaupunkiin, rientävät kukkaset puutarhasta linnaan pitämään lystiä. Näkisitpäs vain!

"Kaksi kauneinta ruusua nousee valtaistuimelle kuninkaaksi ja kuningattareksi.

"Kaikki punaiset esikot asettuvat sivuille ja kumartelevat siinä. He ovat kamariherroja. Paikalle saapuu mitä ihanimpia kukkasia, ja suuret tanssit alkavat; siniset orvokit ovat olevinaan merikadetteja, he tanssittavat hyasintteja ja krokuksia ja sanovat heitä neideiksi. Tulpanit ja suuret, keltaiset liljat ovat vanhoja rouvia, jotka valvovat, että tanssitaan somasti ja sopivaisesti!"

"Mutta", kysyi pikku Iida, "eikö kukaan tee kukkasille pahaa, kun he tanssivat kuninkaan linnassa?"

"Kukaan ei oikeastaan tiedä että he tanssivat kuninkaan linnassa!" vastasi ylioppilas. "Joskus yöllä tulee kyllä vanha linnanhallia, jonka on määrä vartioida linnaa. Hän kantaa suurta avainkimppua, ja heti kun kukkaset kuulevat avainten helisevän, vaikenevat he, hiipivät piiloon pitkien uutimien taa ja vain kurkistavat esiin sieltä. 'Kyllä minun nenääni tuntuu, että täällä on kukkasia!' sanoo vanha linnanhaltia, mutta ei näe mitään."

"Kuinka hauskaa!" sanoi pikku Iida ja taputti käsiään. "Mutta enkö minäkään näkisi kukkasia?"

"Näkisit kyllä", sanoi ylioppilas. "Kun sinä nyt taas tulet linnalle, niin kurkista vain sisään ikkunasta. Kyllä sinä ne näet. Minä kurkistin tänään. Sohvalla loikoili pitkä, keltainen narsissi, joka kuvitteli olevansa hovineiti!"

"Voivatko kasvitieteellisen puutarhan kukat päästä sinne? Voivatko ne kulkea sen pitkän matkan?"

"Se on varma se!" sanoi ylioppilas, "sillä ne voivat lentääkin, jos tahtovat. Olethan sinä nähnyt perhosia, punaisia, keltaisia ja valkeita perhosia. Ne ovat ihan kukkasten näköisiä ja kukkasia ne ovat olleetkin, sillä ne ovat varrestaan ponnahtaneet korkealle ilmaan, räpytelleet lehtiään niinkuin mitäkin siipiä ja lähteneet lentoon. Ja koska ne ovat käyttäytyneet hyvin, ei niiden ole tarvinnut palata kotiin istumaan kiinni varteensa, vaan ne ovat saaneet luvan lähteä lentämään päivälläkin, ja vihdoin ovat lehdet muuttuneet oikeiksi siiviksi. Senhän sinä itsekin olen nähnyt.

"Ehkäpä kasvitieteellisen puutarhan kukat eivät koskaan ole olleetkaan kuninkaan linnassa. Ehkeivät ne laisinkaan tiedä kuinka hauskaa siellä on öisin. Mutta minäpä keksin keinon. Kyllä hämmästyy naapurinne kasvitieteen professori, joka asuu tässä vieressä, tiedäthän?

"Kun sinä nyt tulet hänen puutarhaansa, pitää sinun kertoa jollekin kukkaselle, että linnassa on suuret tanssiaiset. Se kukka kertoo uutisen toisille kukkasille, ja sitten ne kaikki lähtevät lentoon. Kun professori tulee puutarhaan, ei hän tapaa siellä ainoaakaan kukkaa. Silloin professori miettimään minne ne ovatkaan joutuneet."

"Mutta kuinka kukkanen voi kertoa toisille kukkasille. Eiväthän kukkaset osaa puhua!"

"Ei, eivät osaakaan!" vastasi ylioppilas; "mutta ne viittovat toisilleen. Etkö ole huomannut, että kun vähänkään tuulee, kukkaset nyökyttävät päitään ja liikuttavat vihreitä lehtiään. Se on yhtä selvää kieltä kuin puhuminenkin!"

"Ymmärtääkö professori sitten viittomiskieltä?" kysyi Iida.

"Ymmärtää tietysti! Yhtenä aamuna hän tulee puutarhaansa ja näkee suuren nokkosen liikuttelevan lehtiään kauniille punaiselle neilikalle. Nokkonen sanoo: sinä olet niin kaunis, ja minä pidän sinusta niin paljon! mutta sellaista ei professori saata kärsiä. Heti paikalla hän lyö nokkosta sormille lehdet ovat nimittäin nokkosen sormia — mutta silloin hän polttaa hyppysensä, ja senjälkeen ei hän enää koskaan tohdi koskea nokkoseen!"

"Sepä hauskaa!" sanoi pikku Iida hymyillen.

"Ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia!" sanoi ikävä vanha kanslianeuvos, joka oli tullut Iidan vanhempia tervehtimään ja istui sohvassa; hän ei voinut kärsiä ylioppilasta ja torui torumistaan nähdessään hänen leikkelevän niitä hauskoja, hullunkurisia kuvia: milloin hän leikkasi miehen, joka riippui hirsipuussa, sydän kourassa — hän oli ollut sydämenvaras; milloin hän leikkasi vanhan noitaämmän, joka ratsasti luudalla ja kantoi miestään nenänsä päällä. Sitä ei kanslianeuvos voinut kärsiä, vaan intti inttämistään: "ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää mielikuvitusta!"

Mutta pikku Iidan mielestä ylioppilas kuitenkin oli kertonut hyvin hauskoja juttuja hänen kukkasistaan, ja hänen täytyi alituisesti niitä ajatella.

Kukkasten päät riippuivat aivan rentoina, raukat olivat niin väsyksissä, kun olivat tanssineet koko yön. Varmaan ne olivat kipeinä.

Iida vei ne somalle, pienelle pöydälle muitten leikkikalujensa joukkoon. Koko pöytälaatikko oli täynnä leluja.

Pienessä sängyssä makasi Iidan nukke, Sofia, mutta Iida sanoi sille: "nyt sinun täytyy nousta, Sofia, ja tyytyä nukkumaan tämän yön laatikossa, sillä katso, nämä kukkasraukat ovat kipeät. Ehkä ne paranevat, kun saavat nukkua sängyssäsi!" Iida nosti nuken sängystä, mutta se oli äreän näköinen eikä virkkanut sanaakaan, sillä sitä harmitti, kun se ei saanut pysyä sängyssään.

Iida pani kukkaset nuken sänkyyn, veti pienen peitteen niiden päälle, käski niiden nukkua kiltisti ja lupasi keittää niille teetä, että ne paranisivat ja huomenna pääsisivät pystyyn. Ja hän veti tarkasti uutimet pienen sängyn eteen, jottei päivä paistaisi silmiin.

Hän ei koko iltana saanut mielestään ylioppilaan kertomuksia ja ennen maatapanoa hiipi hän ikkunan luo kurkistamaan uudinten taa, missä äidin kauniit kukkaset, hyasintit ja tulpanit kasvoivat. "Kyllä minä tiedän, että te yöllä menette tanssiaisiin!" kuiskasi hän. Mutta kukkaset eivät olleet ymmärtävinään mitään eivätkä lehteäkään liikauttaneet. Mutta pikku Iida tiesi kun tiesikin heidän salaisuutensa.

Sängyssään hän vielä pitkän aikaa ajatteli miten hauskaa olisi nähdä kauniitten kukkasten tanssivan kuninkaan linnassa. "Ovatkohan minun kukkaseni todella olleet mukana?"

Mutta sitten hän vaipui uneen. Yöllä hän taas heräsi. Hän oli nähnyt unta kukkasista ja ylioppilaasta, jota kanslianeuvos torui siitä, että hän ajoi lapsen päähän hullutuksia. Makuukamarissa oli kaikki ihan hiljaa, pöydällä paloi yölamppu, ja isä ja äiti nukkuivat.

"Makaavatkohan kukkaseni Sofian sängyssä?" virkkoi hän itsekseen. "Minä tahtoisin niin mielelläni tietää sen!" Hän kurotti hiukkasen päätään ja katsahti oveen, joka oli raollaan. Viereisessä huoneessa olivat sekä kukkaset että kaikki hänen lelunsa. Hän kuunteli. Jo rupesi tuntumaan siltä kuin olisi soitettu pianoa, mutta aivan hiljaa ja kauniimmin kuin hän koskaan oli kuullut soitettavan.

"Nyt kukkaset varmaan tanssivat!" virkkoi hän. "Voi kuinka mielelläni minä tahtoisin nähdä." Mutta hän ei uskaltanut nousta, jotteivät isä ja äiti heräisi. "Kun ne tulisivat tänne!" sanoi hän; mutta kukkaset eivät tulleet, musiikki vain soi soimistaan ja niin ihmeen kauniisti. Ei hän enää saanut olluksi, kun se oli niin kaunista, vaan hän kapusi pienestä sängystään, hiipi hiljaa ovelle ja kurkisti viereiseen huoneeseen. Voi, voi sitä iloa mikä häntä odotti!

Ei näkynyt mitään yölamppua, mutta kuitenkin oli ihan valoisaa. Kuu paistoi ikkunasta keskelle lattiaa. Oli kirkasta kuin päivällä. Kaikki hyasintit ja tulpanit seisoivat kahdessa pitkässä rivissä permannolla, ikkunalla ei näkynyt muuta kuin tyhjiä ruukkuja. Lattialla tanssivat kukkaset kauniisti karkeloiden, järjestyivät oikein piireiksi ja pitelivät pyöriessään kiinni toisiaan viheriöistä lehdistä. Soittokoneen ääressä istui suuri, keltainen lilja, jonka Iida varmaan oli kesällä nähnyt. Sillä hän muisti selvästi ylioppilaan sanoneen: "hyvät ihmiset, kuinka se on neiti Liinan näköinen!" ja silloin olivat kaikki nauraneet kilpaa hänen kanssaan. Mutta nyt huomasi Iidakin, että pitkä, keltainen kukka oli neiti Liinan näköinen, soittaessa teki se ihan samallaisia temppuja, kallisti pitkiä, kellertäviä kasvojaan milloin millekin puolelle ja nyökytti tahtia kauniille soitolle.

Ei kukaan huomannut pikku Iidaa. Hän näki suuren, sinisen krokuksen hyppäävän keskelle pöytää, jolla leikkikalut olivat, menevän pienen sängyn ääreen ja vetävän uutimet syrjään. Siellä makasivat kipeät kukkaset, mutta ne nousivat paikalla ja viittoivat muille haluavansa ottaa osaa tanssiin. Vanha keltamatara, jolta alahuuli oli mennyt poikki, nousi sekin ja rupesi kumartelemaan kauneille kukkasille. Eivät ne enää näyttäneet ensinkään sairailta, vaan juoksivat iloisesti muiden joukkoon.

Samassa kolahti, ikäänkuin pöydältä olisi pudonnut jotakin, ja Iida huomasi, että virpi oli hypännyt maahan. Se oli nähtävästi mielestään kukkanen sekin. Aika soma se olikin: latvassa istui pieni vahanukke, päässä samallainen musta, leveäröytäinen hattu kuin kanslianeuvoksella. Virpi tepasteli kolmella punaisella puujalallaan kukkasten joukossa ja polki aika lailla, sillä se tanssi masurkkaa. Sitä tanssia eivät muut kukkaset osanneetkaan, sillä se vaatii kovaa poljentaa, ja muut kukkaset olivat siihen aivan liian köykäiset.

Äkkiä lehahti vahanukke virven latvassa hyvin suureksi ja pitkäksi, kiepahti paperikukkasten yläpuolelle ja huusi: "ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää mielikuvitusta!" Ja vahanukke kävi aivan yhtä keltaiseksi ja laihaksi kuin kanslianeuvos leveäröytäinen hattu päässään. Mutta paperikukkaset pieksivät hänen laihoja, ohkaisia sääriään, ja äkkiä hän kutistui kokoon ja muuttui pieneksi vahanukeksi vain. Hauskaa sitä oli katsella. Ihan pikku Iidan täytyi hymyillä. Virpi tanssi tanssimistaan, ja kanslianeuvoksen täytyi myöskin tanssia. Hän koetti venyä suureksi ja pitkäksi, hän koetti kutistua pieneksi hattupäiseksi vahanukeksi — ei auttanut: piti vain tanssia. Jo rupesivat muut kukkaset rukoilemaan hänen puolestaan, varsinkin ne, jotka olivat nukkuneet Sofian sängyssä, ja silloin virpi vihdoin jätti hänet rauhaan.

Samassa rupesi laatikosta, missä Iidan nukke, Sofia, kaikellaisten muitten leikkikalujen joukossa makasi, kuulumaan koputusta. Keltamatara karkasi silloin pöydän kulmalle, paneutui pitkäkseen vatsalleen ja sai laatikon hiukan raolleen. Nyt nousi Sofia ja katseli kummissaan ympärilleen. "Täällä näkyy olevan tanssiaiset!" sanoi hän. "Miksei minulle ole annettu mitään tietoa?"

"Tahdotko tanssia minun kanssani?" kysyi keltamatara.

"Kuka mokoman kanssa viitsisi tanssia!" vastasi Sofia ja käänsi hänelle selkänsä. Sitten hän istuutui laatikkoon odottamaan, että kukkaset tulisivat pyytämään häntä tanssiin, mutta kun ei ketään kuulunut, yskähti hän tuontuostakin: hm, hm, hm! Mutta sittenkään ei kuulunut ketään. Keltamatara tanssi ypö yksinään, eikä se näyttänyt ensinkään hullulta.

Kun ei kukaan kukkasista ollut näkevinään Sofiaa, pudotti hän itsensä laatikosta lattialle, jotta kolisi ja helisi. Silloin riensivät kaikki kukkaset hänen ympärilleen kysymään oliko häneen sattunut ja kaikki olivat hänelle kovin ystävälliset, varsinkin ne, jotka olivat nukkuneet hänen sängyssään. Mutta ei häneen ollut ensinkään sattunut, ja kaikki Iidan kukkaset kiittivät siitä kauniista sängystä ja pitivät Sofiaa hyvänä. Hänet vietiin keskelle lattiaa, minne kuu paistoi, ja kaikki muut kukkaset karkeloivat ympärillä. Sofia oli hyvillään ja ilmoitti, että kukkaset vastakin saavat käyttää hänen sänkyään, hän voi varsin hyvin nukkua pöytälaatikossa.

Mutta kukkaset vastasivat: "kiitoksia vain, mutta me emme elä niin kauan! Huomenna me jo olemme kuolleet. Mutta pyydä pikku Iidaa hautaamaan meidät puutarhaan, missä kanarialintu lepää, niin me kesäksi virkoamme ja kasvamme entistä kauniimmiksi."

"Ette te saa kuolla!" sanoi Sofia ja suuteli kukkasia. Samassa avautui salin ovi, ja suuri joukko kauniita kukkia karkeloi huoneeseen. Iida ei saattanut käsittää mistä ne tulivat, varmaan kuninkaan linnasta.

Etunenässä asteli kaksi ihanaa ruusua, pienet kultakruunut päässänsä. Ne olivat kuningas ja kuningatar. Sitten tuli suloisia leukoijia ja neilikkoja, jotka kumartelivat joka taholle. Soittokuntakin oli mukana: suuret unikukat ja pionit puhalsivat hernepalkoihin, jotta olivat ihan tulipunaiset kasvoiltaan. Sinikellot ja pienet valkeat lehmänkielot helisivät, ikäänkuin olisivat kantaneet kulkusia kaulassaan. Se oli herttaista soittoa. Tuli paljon muitakin kukkia, ja kaikki ne karkeloivat, siniset orvokit, punaiset ja valkeat satakaunot ja kielot, kaikki yhtenä ryöppynä. Ja kukkaset suutelivat toisiaan. Kaunista sitä oli katsella!

Vihdoin sanoivat kukkaset toisilleen hyvää yötä, ja silloin pikku
Iidakin hiipi sänkyynsä ja näki unta kukkasten tanssiaisista.

Seuraavana aamuna hän ensi työkseen riensi pienelle pöydälle katsomaan vieläkö kukkaset olivat paikoillaan. Hän veti pienen sängyn uutimet syrjään: siellä ne kaikki olivat, mutta paljoa kuihtuneempina kuin eilen.

Sofia makasi pöytälaatikossa, minne Iida oli pannut hänet, ja näytti olevan aivan unen pöpperössä.

"Muistatko mitä sinun piti pyytää minua tekemään", sanoi pikku Iida, mutta Sofia loi häneen vain tyhmän katseen eikä vastannut sanaakaan.

"Et sinä ole ensinkään kiltti tyttö", sanoi Iida, "vaikka ne kaikki tanssittivat sinua".

Sitten hän otti pienen paperirasian, jonka kanteen oli piirretty kauniita linnunkuvia, avasi sen ja pani kuolleet kukkaset sinne. "Tästä te saatte kauniin arkun", sanoi hän, "ja kun serkut Norjasta tulevat meille, niin me hautaamme teidät puutarhaan, ja kesäksi te virkoatte ja kasvatte entistä kauniimmiksi!"

Norjalaiset serkut olivat reippaita poikia, toisen nimi oli Joonas, toisen Aatto. He olivat isältään saaneet uudet kaaripyssyt ja ne he olivat ottaneet mukaansa näyttääkseen ne Iidalle. Iida kertoi heille kuolleista kukkasistaan ja pyysi heitä tulemaan mukaan hautajaisiin. Molemmat pojat astuivat edellä kaaripyssyt olalla, ja perässä tuli Iida kantaen kaunista rasiaa, missä kuolleet kukkaset olivat. Puutarhaan kaivettiin pieni hauta, Iida suuteli kukkasia ja laski ne sitten rasioineen päivineen hautaan. Mutta Aatto ja Joonas ampuivat kaaripyssyillään kunnialaukaukset, sillä heillä ei ollut kiväärejä eikä tykkejä.

PEUKALO-LIISA.

Oli kerran vaimo, jonka niin kovasti teki mieli pientä lapsukaista, mutta hän ei käsittänyt mistä hän sellaisen saisi. Hän meni vanhan noita-akan luo ja sanoi: "minä tahtoisin niin kovin mielelläni pienen lapsen, etkö sinä neuvoisi minulle mistä minä sen saisin?"

"Ehkäpä tästä suoriudutaan!" sanoi noita-akka. "Minä annan sinulle siemenen — sellaisia siemeniä ei heitetäkään joka miehen peltoon eikä viskata kanojen syötäviksi. Pistä se kukkaruukkuun, niin saat nähdä kuinka käy."

"Paljon kiitoksia!" sanoi vaimo ja antoi noita-akalle kaksitoista killinkiä. Sitten hän meni kotiin ja pisti siemenen multaan. Pian siitä kasvoi suuri, kaunis kukka, joka oli ihan tulpanin näköinen, mutta lehdet olivat vielä tiiviisti koossa, ikäänkuin kukka olisi ollut nupulla.

"Kuinka kaunis kukka", sanoi vaimo ja suuteli kukan koreita, keltaisia ja punaisia lehtiä, mutta juuri hänen suudellessaan kuului aika paukahdus, ja kukkanen avautui. Silloin saattoi nähdä, että se oli oikea tulpani, mutta vihreällä istuimella keskellä kukkaa istui pikkuriikkuinen tyttönen. Hän oli niin siron siro ja niin hennon hento, eikä hän ollut kuin peukalon pituinen. Sentähden häntä sanottiinkin Peukalo-Liisaksi.

Kehdokseen sai tyttönen komean, kiillotetun pähkinänkuoren; patjoina oli sinisiä orvokinlehtiä ja tyynynpäällisenä ruusunlehti. Tässä kätkyessä vietti tyttönen yön, mutta päivisin hän leikki pöydällä, jolle vaimo oli asettanut lautasen. Lautasella oli kukkaseppele, jonka varret ulottuivat veteen, mutta keskellä uiskenteli suuri tulpanin lehti, ja sen päällä sai Peukalo-Liisa istua ja siinä hän purjehti laidasta laitaan. Airoina hänellä oli kaksi valkoista jouhta. Kauniilta se näytti. Peukalo-Liisa osasi myöskin laulaa, laulaa niin vienosti ja suloisesti, ettei sitä sanoin saata kuvata.

Eräänä yönä, kun hän nukkui somassa sängyssään, hyppäsi ruma sammakko sisään ikkunasta, jonka ruutu oli rikki. Se oli suuri, märkä, ilkeä sammakko ja se pomppasi suoraa päätä pöydälle, jolla Peukalo-Liisa nukkui punaisen ruusunlehden alla.

"Mutta tuostapa poikani saa korean morsiamen!" virkkoi sammakko, kävi kiinni pähkinänkuoreen, jossa Peukalo-Liisa nukkui, ja hyppäsi saaliineen päivineen ikkunasta puutarhaan.

Siellä kulki suuri, leveä joki, jonka rannat olivat soiset ja liejuiset. Niillä rannoilla asui sammakko poikineen. Hyi kuinka se poikakin oli ruma, aivan emänsä näköinen! "Koaks, koaks, brekke-ke-keks!" sen se sai suustaan, kun näki suloisen tyttösen pähkinänkuoressa.

"Älä puhu niin ääneen, ettei hän herää!" neuvoi vanha sammakko, "hän voi tästä vielä lähteä karkuun, hänhän on kevyt kuin joutsenen untuva. Me panemme hänet leveälle lumpeen lehdelle, siellähän se pikkuinen keijukainen on kuin saaressa, sieltä ei hän pääse karkuun ja me saamme rauhassa panna kuntoon vieraskamarin tuolla liejussa. Aijai kuinka teidän siellä tulee hyvä olla!"

Joessa kasvoi paljon lumpeita. Niiden leveät, vihreät lehdet ikäänkuin uiskentelivat veden pinnalla. Suurin lehti oli etempänä muita, ja sinne kuljetti vanha sammakko Peukalo-Liisan pähkinänkuorineen.

Kun tyttö raukka varhain aamulla heräsi ja huomasi missä oli, purskahti hän katkeraan itkuun. Joka taholla suuren vihreän lehden ympärillä oli vettä, hän ei laisinkaan saattanut päästä maihin.

Mutta vanha emäsammakko istua kökötti liejussa ja koristeli kamariaan kaisloilla ja keltaisilla ulpukankukilla, jotta se olisi oikein somana vastaanottaakseen miniän. Sitten hän ilkeän poikansa kanssa uida pulikoi lehdelle, jolla Peukalo-Liisa seisoi. He tulivat noutamaan hänen somaa pientä sänkyään, sillä se oli pantava paikoilleen morsiuskamariin ennen morsiamen tuloa. Vanha emäsammakko niiasi syvään Peukalo-Liisalle ja sanoi: "tässä on nyt minun poikani, sinun tuleva miehesi. Te saatte niin hauskan asunnon tuolla alhaalla mudassa!"

"Koaks, koaks! brekke-ke-keks!" sanoi poika. Muuta ei se saanut suustaan.

Sitten he ottivat soman pienen sängyn ja uivat tiehensä. Mutta Peukalo-Liisa jäi yksin istumaan vihreälle lehdelle ja siinä hän itki katkerasti, sillä hän ei olisi tahtonut asua ilkeän emäsammakon luona eikä ottaa hänen poikaansa miehekseen. Pienet kalat, jotka uiskentelivat vedessä, olivat nähneet emäsammakon ja kuulleet mitä se sanoi. Sentähden nekin nyt nostelivat päitään; niiden teki niidenkin mieli nähdä tyttöä. Heti ensi näkemältä oli hän niiden mielestä niin ihmeen herttainen, ja ne surivat kovasti, että hänen piti joutua ilkeän sammakkoväen käsiin. Mutta ei! Niin ei ikinä saa käydä. Ja kalat kokoontuivat vihreän varren ympärille, jonka päässä Peukalo-Liisan lehti kasvoi, ja nirsivät hampaillaan poikki varren. Ja lehti lipui alas virtaa ja kuljetti Peukalo-Liisaa kauas pois. Ei saattanut sammakko enää saada kiinni.

Peukalo-Liisa purjehti monen kaupungin ohitse, ja pikkulinnut istuivat pensaissa, katselivat häntä ja visersivät: "mikä suloinen neitonen!" Lehti lipui yhä kauemma, ja vihdoin joutui Peukalo-Liisa ulkomaille.

Kaunis, pieni, valkea perhonen liiteli hyvän aikaa hänen ympärillään ja istuutui vihdoin lehdelle, sillä Peukalo-Liisa miellytti sitä suuresti. Ja tyttö puolestaan oli matkaansa hyvin tyytyväinen, sillä täällä ei sammakko voinut häntä saavuttaa. Ja kuinka kaunista niillä seuduin oli! Päivä paistoi veteen, joka kimmelsi kuin kulta. Tyttö otti nauhan vyöltään, köytti sen toiseen päähän perhosen ja kiinnitti toisen pään lehteen. Siten solui lehti eteenpäin entistä nopeammin, ja Peukalo-Liisa, joka seisoi lehdellä, solui mukana.

Samassa tulla huristi siihen suuri turilas, ja kun se äkkäsi hänet, kietoi se kyntensä hänen hennon vartalonsa ympäri ja lennätti hänet puuhun. Mutta vihreä lehti purjehti alas jokea, ja perhonen lensi mukana, sillä se oli köytetty kiinni lehteen eikä päässyt irti.

Herranen aika kuinka Peukalo-Liisa pelästyi, kun turilas rupesi kuljettamaan häntä puuhun! Ja kauniin, valkean perhosen kohtalo häntä eniten suretti, sillä hänhän oli köyttänyt sen kiinni lehteen, sehän ei päässyt irti, senhän täytyi kuolla nälkään. Mutta siitä ei turilas välittänyt vähääkään. Se laski hänet suurimmalle lehdelle minkä puusta löysi, antoi hänen syötäväkseen kukkasten makeaa mehua ja kehui häntä kovin kauniiksi, vaikkei hän ensinkään olekaan turilaan näköinen. Sitten tulivat toiset turilaat, jotka puussa asuivat, vieraisiin; ne tarkastelivat Peukalo-Liisaa, ja turilasneidot liikuttelivat tuntosarviaan ja sanoivat: "voi, voi vaivaista, eihän hänellä ole kuin kaksi jalkaa!"

"Hänellähän ei ole tuntosarvia!" jatkoivat he sitten. "Hänhän on niin kaitainen vyötäisiltään, hyi, ihanhan hän on ihmisen näköinen! Hyi kuinka hän on ruma!" sanoivat turilas-herrat yhdestä suusta. Ja kuitenkin oli Peukalo-Liisa niin ihmeen ihana! Sitä mieltä oli ollut sekin turilas, joka hänet ryösti, mutta kun kaikki muut moittivat häntä rumaksi, rupesi sekin uskomaan häntä rumaksi eikä enää laisinkaan huolinut hänestä. Menköön minne hyvänsä! He raahasivat hänet alas puusta ja panivat satakaunon lehdelle; siihen hän jäi itkemään rumuuttaan, itkemään sitä, ettei turilaillekaan kelvannut, ja kuitenkin oli hän niin kaunis, ettei sitä sanoin saata kuvaella, niin hienoinen ja heleä kuin ihanaisin ruusunlehti.

Koko kesän asui Peukalo-Liisa raukka aivan yksinään suuressa metsässä. Hän punoi vuoteensa heinänkorsista ja asetti sen suuren takkiaislehden alle sateensuojaan. Hänen ruokanaan oli kukkasten makea mehu ja juomanaan kaste, joka aamuisin lepäsi lehdillä. Niin kului kesä ja syksy, mutta sitten tuli talvi, kylmä, pitkä talvi. Kaikki linnut, jotka niin kauniisti olivat laulelleet hänelle, lensivät tiehensä, puut ja kukkaset lakastuivat; suuri takkiaislehti, jonka alla hän oli asunut, käpertyi kokoon niin ettei jälelle jäänyt kuin keltainen, kuihtunut varsi. Ja Peukalo-Liisaa paleli niin kauheasti, sillä hänen vaatteensa olivat kaikki risoina ja hän oli niin pieni ja hento; varmaankin tyttö raukan täytyi paleltua kuoliaaksi. Rupesi satamaan lunta, ja jokainen lumihiutale oli hänelle kuin meille kokonainen lapiollinen lunta, sillä me olemme suuret, mutta hän oli vain peukalon pituinen. Hän koetti kääriytyä kuihtuneeseen lehteen, mutta ei se lämmittänyt. Hän värisi vilusta.

Aivan likellä sitä metsää, johon hän oli joutunut, oli suuri viljavainio. Mutta vilja oli aikoja sitten korjattu, ja vain kuiva, alaston sänki nousi routaisesta maasta. Peukalo-Liisa kulki sänkipellossa kuin missäkin metsässä. Hän värisi vilusta. Vihdoin saapui hän peltohiiren asunnolle. Sängen juurelta johti pieni oviaukko alas maahan. Siellä asui peltohiiri lämpöisessä, rauhallisessa pirtissään, joka oli täynnä jyviä. Sitäpaitsi sillä oli keittiö ja ruoka-aitta. Pikku Peukalo-Liisa raukka pysähtyi ovelle kuten köyhä kerjäläistyttö ainakin ja anoi jyväkipinää, sillä hän ei kahteen päivään ollut saanut mitään syödäkseen.

"Voi sinua raukkaa!" sanoi peltohiiri, joka pohjaltaan oli hyväsydäminen, vanha peltohiiri, "tule sinä vain lämpöiseen pirttiini ja syö minun kanssani!"

Peltohiiri rupesi pitämään Peukalo-Liisasta.

"Sinä säätkin jäädä luokseni koko talveksi", sanoi se, "mutta sinun pitää siistiä ja puhdistaa pirttini ja kertoa minulle satuja, sillä niistä minä kovin paljon pidän." Peukalo-Liisa teki niinkuin se hyvä, vanha peltohiiri käski, ja viihtyi hyvin.

"Pian meille tulee vieraita!" selitti peltohiiri eräänä päivänä, "naapurini käy tavallisesti joka viikko minua tervehtimässä. Hän on paljoa paremmissa varoissa kuin minä, hänellä on suuria saleja ja hän käy hyvin kauniissa mustassa samettiturkissa. Jos sinä saisitkin hänet mieheksesi, niin ei sinulla olisi hätää. Mutta hän ei näe mitään. Kerro sinä hänelle kauneimmat sadut mitä ikinä osaat!"

Ei Peukalo-Liisa viitsinyt ruveta hänelle kertomaan mitään, eikä hän huolinut peltohiiren naapuria miehekseen, sillä se oli myyrä. Tulihan hän tervehtimään, tuli mustassa samettiturkissaan, ja peltohiiri kehui hänen rikkauttaan ja oppiaan. Hänen talonsa oli kaksikymmentä kertaa suurempi kuin peltohiiren ja kovin oppinut hän oli, mutta aurinkoa ja kauniita kukkasia ei hän voinut kärsiä ja niistä hän aina puhui pahaa, sillä hän ei koskaan ollut niitä nähnyt. Peukalo-Liisan piti laulaa hänelle, ja hän lauloi sekä: "Lennä, lennä leppälintu!" että "Minä seison korkealla vuorella", ja myyrä rakastui häneen hänen kauniin äänensä tähden. Mutta ei hän mitään sanonut, hän oli kovin vakava mies.

Aivan hiljan oli hän kaivanut maahan pitkän käytävän, joka johti hänen taloltaan peltohiiren talolle, ja sinne kehotti hän peltohiirtä ja Peukalo-Liisaa lähtemään kävelylle, kun vain halutti. Samalla huomautti hän, ettei heidän pidä pelästyä kuollutta lintua, joka makaa käytävässä. Se on todella aivan oikea lintu sulkineen, siipineen, nokkineen päivineen. Varmaan se on kuollut aikoja sitten, aivan talven alussa. Ovat sattuneet kuoppaamaan juuri hänen käytävänsä kohdalle.

Myyrä pisti hampaisiinsa kappaleen lahoa puuta, sellaista, joka loistaa pimeässä, ja läksi heidän edellään pitkään, pimeään käytävään. Kun he tulivat sille kohdalle, missä kuollut lintu makasi, nosti myyrä leveän nokkansa lakeen ja puhkaisi siihen suuren reiän, jotta valo pääsi tunkemaan sisään. Keskellä permantoa makasi kuollut pääskynen, kauniit siivet painettuina kylkiä vastaan, jalat ja pää höyhenten suojassa. Varmaan se raukka oli kuollut viluun. Peukalo-Liisan kävi lintua niin kovin sääli, hän rakasti kaikkia pikkulintuja, olivathan ne koko kesän laulaneet ja viserrelleet hänen ilokseen. Mutta myyrä potkaisi lintua jalkatyngällään ja sanoi: "eipäs enää vikise! Olisi sekin ollut surkeaa, jos olisi pitänyt syntyä linnuksi. Minun lapsistani, Jumalan kiitos, ei tule lintuja. Eihän tuolla tuollaisella lintu raukalla ole muuta kuin se ainainen lirulorunsa, ja se totta maar ei elätä. Kun talvi tulee, on nälkäkuolema edessä!"

"Te olette järkevä mies, ja kyllä se niin on kuin sanotte", huomautti peltohiiri. "Mitä on linnulla lirulorustaan hyötyä, kun talvi tulee? Näe nälkää ja vilua. Mutta komealtahan sen sanovat kuuluvan!"

Peukalo-Liisa ei puhunut mitään, mutta kun hänen seuralaisensa kääntyivät selin lintuun, kumartui hän sen puoleen, siirsi syrjään höyheniä, joitten peitossa pää oli, ja suuteli sulkeutuneita silmiä. "Ehkäpä juuri tämä lintunen kesällä minulle niin kauniisti lauloi", ajatteli hän. "Kuinka paljon iloa se minulle tuotti, rakas, kaunis lintu!"

Myyrä tukki läven, josta päivä oli pilkistänyt sisään, ja saattoi naiset kotiin. Mutta yöllä ei Peukalo-Liisa laisinkaan voinut nukkua. Vihdoin nousi hän vuoteeltaan ja punoi heinistä suuren, kauniin peitteen, jonka vei käytävään ja levitti kuolleen linnun päälle. Sitten hän pani pehmeää pumpulia, jota oli tavannut peltohiiren pirtistä, linnun kupeille, jottei sen tulisi kolkoksi levätä kylmässä maassa.

"Hyvästi, herttainen, pieni lintu!" lausui hän. "Hyvästi! ja kiitos siitä, että niin kauniisti lauloit kesällä, kun puut kaikki olivat vihreät ja armas aurinko meitä lämmitti!" Hän painoi päänsä linnun rintaa vastaan, mutta säikähti samassa pahanpäiväisesti, sillä tuntui siltä kuin siellä olisi sykähtänyt. Linnun sydän siellä todella olikin sykähtänyt. Sillä lintu ei ollutkaan kuollut, se oli maannut horroksissa ja virkosi, kun se pääsi lämpöiseen.

Syksyllä lentävät kaikki pääskyset pois lämpöisiin maihin, mutta jos joku sattuu myöhästymään, niin sen käy huonosti: se kohmettuu, putoaa kuin kuolleena maahan, jää siihen paikkaan ja peittyy kylmään lumeen.

Peukalo-Liisa vallan vapisi, niin kauheasti hän oli pelästynyt, sillä hänen rinnallaan, joka oli vain peukalon pituinen, oli lintu hirmuisen suuri. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mieltänsä, järjesteli pumpulia pääskysraukan ympärille ja nouti omasta vuoteestaan mintunlehden linnun pään peitteeksi.

Seuraavana yönä hän taasen hiipi linnun luo ja silloin hän jo tapasi sen ilmi elävänä. Niin voimaton se kuitenkin! oli, että se vain hetkisen jaksoi katsella Peukalo-Liisaa, joka seisoi laho puupalanen kädessään, sillä eihän hänellä muuta lyhtyä ollut.

"Kiitos sinulle, sinä suloinen lapsukainen!" sanoi sairas pääskynen, "sinä olet minua niin lämmittänyt, että pian saan takaisin voimani ja pääsen lentämään lämpöiseen auringonpaisteeseen!"

"Voi, voi!" huokasi tyttö, "ulkona on kylmä, maa roudassa ja lunta sataa! Pysy sinä lämpöisessä sängyssäsi, kyllä minä hoidan sinua!"

Hän nouti kukkasen lehdellä pääskyselle vettä, ja juodessaan kertoi pääskynen, että orjantappurapensas oli haavoittanut sen toisen siiven. Sentähden ei se ollut päässyt lentämään niin nopeasti kuin muut pääskyset, jotka lensivät kauas pois lämpöisiin maihin. Vihdoin se oli pudonnut alas maahan, mutta enempää ei se muistanut eikä se ensinkään tietänyt minne se oli joutunut.

Koko talven se viipyi piilossa käytävässä, ja Peukalo-Liisa piti sitä hyvänä ja rakasti sitä. Myyrä ja peltohiiri eivät saaneet vähääkään vihiä asiasta, sillä eiväthän he voineet kärsiä köyhää pääskysparkaa.

Kun kevät tuli ja auringon lämpö alkoi tuntua maan sisään, sanoi pääskynen hyvästi Peukalo-Liisalle. Tyttö avasi läven, jonka myyrä oli tehnyt käytävän lakeen, päivä paistoi leppoisesti, ja pääskynen kysyi eikö tyttö tahtoisi lähteä mukaan: sopii istuutua selkään, sitten lähdetään lentoon ja kiidetään vihreään metsään. Mutta Peukalo-Liisa tiesi, että vanha peltohiiri olisi tullut surulliseksi, jos hän olisi lähtenyt.

"En saata lähteä!" sanoi Peukalo-Liisa. "Hyvästi sitten, hyvästi, sinä hyvä, herttainen tyttö!" lausui pääskynen ja kiiti auringonpaisteeseen. Peukalo-Liisa jäi katselemaan sen menoa ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, sillä hän piti niin kovin paljon pääskysraukasta.

"Kvivit, kvivit!" viserteli lintu ja lensi vihreään metsään. —

Peukalo-Liisa oli kovin suruissaan. Hän ei hetkeksikään päässyt lämpöiseen auringonpaisteeseen. Pian kylvettiin peltokin, joka oli heidän asuntonsa päällä, ja vilja kasvoi niin korkeaksi, että se pienelle, peukalon pituiselle tyttö raukalle oli kuin kokonainen synkkä metsä.

"Tänä kesänä sinun pitää neuloa myötäjäisesi!" selitti peltohiiri Peukalo-Liisalle, sillä naapuri, myyräjörö, joka alituisesti herrasteli mustassa samettiturkissa, oli nyt kosinut. "Sinulla pitää olla sekä villa- että liinavaatetta! Sinulla pitää olla sekä pito- että makuuvaatetta, kun tulet myyrän vaimoksi!" Peukalo-Liisan piti kehrätä värttinällä, ja peltohiiri palkkasi neljä hämähäkkiä, jotka yöt päivät kutoivat ja kehräsivät. Joka ilta tuli myyrä tervehtimään ja jutteli silloin aina, että kunhan kesä nyt kuluu loppuun, niin ei auringon paahde enää tunnu niin pahasti maan sisään; sehän polttaa maan kovaksi kuin kivi. Niin, kesän kuluttua piti Peukalo-Liisan ja myyrän viettää häitä, mutta Peukalo-Liisa ei ollut ensinkään hyvillään, sillä eihän hän vähääkään välittänyt ikävästä myyrästä. Joka aamu, kun aurinko nousi, ja joka ilta, kun se laski, hiipi hän ovelle katsomaan. Ja kun tuuli hajoitti viljan latvoja ja sininen taivas tuli näkyviin, huomasi tyttö kuinka valoisaa ja kaunista maan päällä sentään oli, ja hänet valtasi halu nähdä rakkaan pääskysensä. Mutta eihän sitä kuulunut, varmaan se lenteli kaukana poissa, kauniissa, vihreässä metsässä.

Kun syksy sitten tuli, olivat Peukalo-Liisan myötäjäiset ihan valmiina.

"Neljän viikon perästä juodaan häitäsi!" sanoi peltohiiri. Mutta Peukalo-Liisa purskahti itkuun ja selitti, ettei hän huoli ikävää myyrää.

"Jonnin joutavia!" sanoi peltohiiri, "älä sinä rupea tästä uppiniskaiseksi, taikka näytän valkeat hampaani! Sinä saat niin komean miehen. Sellaista turkkia kuin hänen samettiturkkinsa ei ole itse kuningattarellakaan. Hänellä on tuvat, aitat tavaraa täynnä. Kiitä sinä Jumalaa, että saat sellaisen miehen!"

Häät olivat ovella. Myyrä oli jo saapunut noutamaan Peukalo-Liisaa; heidän piti asua syvällä maan sisässä, Peukalo-Liisan ei koskaan pitänyt saada nähdä lämmintä aurinkoa, sillä sitä ei hänen sulhasensa kärsinyt. Lapsi raukka oli kovin suruissaan, kun piti sanoa hyvästi ihanalle auringolle, jota toki peltohiiren luona oli saanut katsella edes ovensuusta.

"Jää hyvästi, kirkas aurinko!" sanoi hän, ojensi kätensä ilmaan ja astui pari askelta peltohiiren asunnon ulkopuolelle. Oli nimittäin syksy, vilja oli korjattu, ja peltoa peitti vain kuiva sänki. "Hyvästi, hyvästi!" toisteli hän ja kietoi käsivartensa pienen, punaisen kukan ympäri. "Vie rakkaalle pääskyselle terveiseni, jos näet sen!"

"Kvivit, kvivit!" kuului samassa hänen päänsä päältä, ja kun hän silmänsä nosti, näki hän pääskysen tulla viilettävän. Suuresti se ilostui, kun se Peukalo-Liisan näki. Tyttö rupesi sitten uskomaan hänelle surujaan, ettei hän ensinkään huolisi ilkeää myyrää miehekseen ja että hänen täytyy asua syvällä maan sisässä, minne ei päivä milloinkaan paista. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun.

"Nyt tulee kylmä talvi", sanoi pääskynen, "minä lennän kauas pois, lämpöisiin maihin. Tahdotko tulla mukaan? Istu selkääni, ota vyösi ja köytä itsesi lujasti kiinni, niin lennämme tiehemme ja jätämme ilkeän myyrän ja hänen pimeän pirttinsä oman onnensa nojaan. Lennämme vuorten yli lämpöisiin maihin, missä päivä paistaa leppeämmin kuin täällä ja missä on ikuinen kesä ja kauniita kukkia. Tule vain mukaani, sinä herttainen pieni Peukalo-Liisa, joka pelastit henkeni, kun makasin tainnoksissa pimeässä maakuopassa!"

"Minä seuraan sinua!" sanoi Peukalo-Liisa, asettui linnun selkään, ojensi jalkansa sen levitetyille siiville ja köytti itsensä vyöllään kiinni tukevimpaan sulkaan. Lintu kohosi korkealle ilmaan ja lähti lentämään metsien ja järvien poikki, yli suurten vuorien, joilla lepää ikuista lunta. Peukalo-Liisaa paleli kylmässä ilmassa, mutta hän keksi keinon, painautui linnun lämpöisiin höyheniin ja pisti pienen päänsä esiin katselemaan kaikkea maailman kauneutta.

Vihdoin he saapuivat lämpöisiin maihin. Aurinko paistoi siellä paljoa kirkkaammin kuin täällä, taivas kaarteli kahta korkeampana, ja muureilla ja aidoilla kasvoi koreita vihreitä ja sinertäviä viinirypäleitä. Metsässä riippui sitruuneja ja appelsiineja, myrtit ja rosmarinit lemusivat, maantiellä juoksenteli kauniita lapsia, ja heidän leikkitovereinaan oli suuria, kirjavia perhosia. Mutta pääskynen lensi vieläkin etelämmäksi, ja luonto kävi yhä kauniimmaksi. Komeitten, vihreiden puitten siimeksessä, sinisen järven rannalla, oli hohtavan valkea marmorilinna. Ammoisista ajoista oli se siinä seisonut, ja viiniköynnös kierteli ylös korkeita pilareja. Räystään alla oli paljon pääskysenpesiä; siellä oli senkin pääskysen asunto, joka kuljetti Peukalo-Liisaa.

"Tässä minä asun!" sanoi pääskynen; "mutta ehkä sinun tekee mielesi poimia kukkasia. Ota kaunein, minä lasken sinut maahan. Saat nähdä, että tulet viihtymään, sinä saat mitä ikinä tahdot."

"Kuinka hauskaa!" huudahti tyttö ja leipoi pieniä käsiään.

Suuri valkoinen marmoripilari oli kaatunut maahan ja taittunut kolmesta kohden. Marmorikappaleitten välissä kasvoi ihania, suuria, valkeita kukkia. Pääskynen valitsi leveän lehden ja asetti Peukalo-Liisan sille istumaan. Mutta hyvänen aika kuinka Peukalo-Liisa hämmästyi! Keskellä kukkaa istui pieni mies, joka oli niin läpikuultavan valkoinen, että olisi luullut hänen olleen lasista. Hänen päässään oli mitä kaunein kultainen kruunu, ja hänen olkapäillään välkkyi mitä ihanimmat siivet. Eikä hän ollut yhtään suurempi kuin Peukalo-Liisa.

Hän oli sen kukkasen enkeli.