SATUJA JA TARINOITA I

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1914.

SISÄLLYS.

1. Tulukset. 2. Iso Niilo ja Pikku Niilo. 3. Todellinen prinsessa. 4. Pikku Iidan kukkaset. 5. Peukalo-Liisa. 6. Paha poika. 7. Matkatoveri. 8. Pieni merenneito. 9. Keisarin uudet vaatteet. 10. Onnettaren kalossit. 11. Satakauno. 12. Vakaa tinasotamies.

TULUKSET.

Maantietä tulla marssi sotamies: yks, kaks! yks, kaks! Hänellä oli reppu selässä ja sapeli vyöllä, sillä hän oli ollut sodassa ja palasi nyt kotiin. Maantiellä hän äkkiä tapasi vanhan noita-akan. Olipa se ilkeän näköinen! Sen alahuuli ulottui rinnalle asti ja se virkkoi: "hyvää iltaa, sotamies! Onpa sinulla komea sapeli ja suuri reppu. Sinäpä olet aika sotamies! Nyt sinä voit saada niin paljon rahaa kuin ikinä tahdot!"

"Kiitoksia vain, vanha noita-akka!" vastasi sotamies.

"Näetkös tuon suuren puun?" puheli akka ja osoitti puuta, joka kasvoi siinä likellä. "Se on sisältä ontto! Nouseppas nyt latvaan, niin näet aukon. Kun pujahdat siitä sisään, pääset syvälle puuhun. Minä sidon nuoran vyöllesi ja vedän sinut ylös, kun vain huudat!"

"Mitä minä siellä puussa teen?" kysyi sotamies.

"Menet noutamaan rahoja!" vastasi noita. "Katso, kun sinä pääset puun pohjalle, avautuu eteesi pitkä käytävä. Siellä on hyvin valoisaa, sillä siellä palaa satoja lamppuja. Näet kolme ovea, avaa ne, avaimet ovat ovessa. Kun tulet ensimäiseen huoneeseen, näet keskellä lattiaa suuren kirstun ja sen päällä istumassa koiran. Sillä koiralla on kahvikupin kokoiset silmät, mutta älä sitä pelästy. Minä annan matkaasi siniruutuisen esiliinani. Levitä se lattialle, mene sitten vain rohkeasti koiran kimppuun ja nosta se esiliinalle, avaa kirstu ja ota niin monta killinkiä kuin tahdot. Kirstussa on paljasta kuparirahaa. Mutta jos sinä mieluummin tahdot hopeaa, voit mennä seuraavaan huoneeseen; siellä istuu koira, jonka silmät ovat kuin myllynkivet, mutta älä sitä säikähdä, nosta vain elukka esiliinalleni ja ota rahaa! Mutta jos sinä nyt tahtoisitkin kultaa, voit sitäkin saada miten paljon hyvänsä, jos menet kolmanteen huoneeseen. Sen huoneen rahakirstua vartioi koira, jonka silmät ovat kuin kellotapulit. Se se vasta on koira! Mutta älä sitäkään säikähdä! nosta se vain esiliinalleni istumaan, ei se tee sinulle pahaa. Ja ota sitten kirstusta kultaa niin paljon kuin haluttaa!"

"Ei kuulu hullummalta!" sanoi sotamies. "Mutta mitä minun sitten pitää antaa vastalahjaksi sinulle, vanha noita? Sillä kyllä kai sinä minulta jotakin tahdot!"

"Ei", sanoi noita, "en minä tahdo sinulta penninkään vertaa! ainoa mitä pyydän on, että tuot minulle vanhat tulukset, jotka mummoni unohti puuhun, kun hän viimein siellä kävi!"

"No! sido sitten nuora vyölleni!" sanoi sotamies.

"Kas noin!" virkkoi noita, "ja tässä on sinikirjava esiliinani".

Sotamies kapusi nyt puuhun, pudottautui aukkoon ja joutui siihen suureen käytävään, jossa paloi satoja lamppuja.

Hän avasi ensimäisen oven. Hui! siinä se oli vastassa koira, jonka silmät olivat suuret kuin kahvikupit. Se istui tuijottamassa suoraan tulijaan.

"Oletpa sinä aika veitikka!" sanoi sotamies, nosti koiran noita-akan esiliinalle ja mätti taskunsa täyteen kuparirahoja. Sitten hän lukitsi kirstun, nosti koiran paikoilleen ja meni toiseen huoneeseen. Hei vain! Siellä se istui koira, jonka silmät olivat kuin myllynkivet.

"Älä sinä katsele minuun noin tiukasti!" sanoi sotamies, "voit katsella silmäsi puhki!" ja sitten hän nosti koiran noita-akan esiliinalle. Mutta kun hän näki kirstun täynnä hopearahaa, heitti hän pois kaikki kuparirahat ja mätti taskunsa ja reppunsa täyteen hopeaa. Sitten hän astui kolmanteen huoneeseen. Kauhistus! Sen koiran silmät olivat todella kuin kellotapulit ja kieppuivat päässä kuin pyörät.

"Hyvää iltaa!" sanoi sotamies ja teki kunniaa, sillä tällaista koiraa ei hän vielä iässään ollut nähnyt. Vähän aikaa hän sitä tarkasteli, mutta sitten hän tuumi: "jo minä sinut nyt tunnen", nosti sen lattialle ja avasi kirstun. Hyvänen aika sentään kuinka siellä oli paljon kultaa! jo hän sillä kullalla olisi voinut ostaa koko Helsingin ja kaikki maailman sokeriporsaat, tinasotamiehet, piiskat ja kiikkuhevoset. Olipa siinä rahaa! Sotamies tyhjensi taskuistaan ja repustaan kaikki hopearahat ja pani kultaa sijaan. Taskut, repun, lakin ja saappaat hän mätti niin täyteen, että töin tuskin pääsi kävelemään. Kyllä hänellä nyt oli rahaa! Hän nosti koiran kirstun kannelle, läiskäytti lukon kiinni ja huusi puun aukkoon:

"Vedäppäs minut nyt ylös, vanha noita!"

"Onko sinulla tulukset?" kysyi noita.

"Tottakin!" sanoi sotamies, "ne minä ihan unohdin". Ja sitten hän meni niitä noutamaan. Noita veti hänet ylös, ja pian hän seisoi maantiellä, taskut, reppu ja lakki täynnä rahaa.

"Mitä sinä teet näillä tuluksilla?" kysyi sotamies.

"Se ei kuulu sinuun!" sanoi noita. "Olethan sinä saanut rahaa! Anna nyt vain tulukset minulle!" —

"Kaikkia kanssa!" sanoi sotamies, "tunnusta paikalla mitä sinä teet tuluksilla, taikka minä vedän sapelin tupestani ja panen pääsi poikki!"

"En sano", intti noita.

Silloin veti sotamies häneltä pään poikki. Tuossa hän nyt makasi hengettömänä. Mutta sotamies köytti kaikki rahansa hänen esiliinaansa, nosti mytyn selkäänsä, pisti tulukset taskuunsa ja lähti tallustelemaan kaupunkiin.

Kaunis kaupunki se olikin. Kauneimpaan majataloon hän asettui asumaan ja kaikkein parhaimmat huoneet ja herkut hän tilasi. Olihan hän nyt rikas, hänellä kun oli niin paljon rahaa.

Palvelija, jonka piti harjata hänen saappaansa, kyllä ihmetteli, että niin rikkaalla herralla oli niin hullunkuriset vanhat saappaat. Mutta eihän hän vielä ollut ehtinyt uusia hankkia. Seuraavana päivänä hän sai sekä saappaat että kauniit vaatteet! Hän oli nyt ylhäinen herra, ja kaupunkilaiset kertoivat hänelle kaupunkinsa komeudesta ja kuninkaastaan ja hänen ihanasta tyttärestään, prinsessasta.

"Kuinka hänet saisi nähdä?" kysyi sotamies.

"Ei häntä saa nähdä ensinkään!" sanoivat kaikki, "hän asuu suuressa kuparilinnassa monien muurien ja tornien takana! Hänen luoksensa ei pääse kukaan muu kuin kuningas, sillä hänestä on ennustettu, että hän joutuu naimisiin halvan sotamiehen kanssa, ja sitä ei kuningas voi sietää."

"Kyllä minä vain tahtoisin hänet nähdä!" ajatteli sotamies, mutta turhahan se toivo oli.

Iloista elämää hän vietti, kävi teatterissa, ajoi kuninkaan puistoon ja jakoi köyhille paljon rahaa. Se oli kauniisti tehty! tiesihän hän omasta kokemuksesta kuinka ilkeää on olla ilman rahaa! — Hän oli nyt rikas mies, kävi kauneissa vaatteissa ja sai paljon ystäviä, jotka kaikki vakuuttivat, että hän on mainio mies ja oikein hieno herra. Olihan se sotamiehestä hauskaa kuulla! Mutta kun hän joka päivä pani rahaa menemään eikä koskaan saanut rahaa takaisin, niin ei hänellä lopulta ollut jälellä kuin kaksi killinkiä. Jo täytyi hänen muuttaa pois niistä kauneista huoneista, joissa oli asunut, ja asettua pikkuruikkuiseen kamariin katon rajassa, itse harjata saappaansa ja paikata niitä parsinneulalla. Eikä kukaan hänen ystävistään tullut häntä tervehtimään, kun olisi täytynyt kiivetä niin korkealle.

Sattuipa tulemaan oikein pimeä ilta, eikä hänellä ollut varaa edes kynttilää ostaa, mutta äkkiä hän muisti jossakin nähneensä pienen kynttilänpätkän. Tottakin! tuluksissa, jotka hän oli noutanut ontosta puusta, silloin kun noita oli häntä auttanut. Hän sai käsiinsä tulukset ja kynttilänpätkän, mutta samassa hetkessä, jolloin hän iski tulta ja kipinät lensivät kivestä, meni ovi auki, ja se koira, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset ja jonka hän oli nähnyt puun sisässä, seisoi hänen edessään ja kysyi: "Mitä minun herrani käskee?"

"Mitä kummaa!" sanoi sotamies. "Ovatpa ne lystikkäät tulukset. Saanko minä sitten tosiaan mitä vain tahdon? Hankippa minulle vähän rahaa", puhui hän koiralle. Ja paikalla hävisi koira tipo tiehensä, mutta palasi samassa kantaen suussaan suurta rahapussia.

Jo ymmärsi sotamies mitkä erinomaiset tulukset hän oli saanut. Kun yhden kerran iski, tuli koira, joka oli istunut kuparikirstun päällä, kun iski kaksi kertaa, tuli koira, joka vartioi hopearahoja, ja kun kolme kertaa iski, tuli koira, jonka hallussa oli kulta. — Jo muutti sotamies taas kauneisiin huoneisiin ja sai hyvät vaatteet. Ja paikalla tunsivat ystävät hänet ja pitivät hänestä taas niin kovin paljon. —

Kerran hän tuli ajatelleeksi: "on se sentään hullunkurista, ettei sitä prinsessaa nyt saa nähdä. Kaikki kehuvat hänen kauneuttaan! mutta mitä koko kauneudesta, kun hänen alituisesti täytyy istua suuressa kuparilinnassa kaikkien niiden tornien takana. — Enkö minä nyt millään saisi häntä nähdä? — — Missä tulukseni ovatkaan?" ja samassa hän iski tulta. Heti paikalla tuli koira, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset.

"Tosin nyt on keskiyö", sanoi sotamies, "mutta minä tahtoisin niin kovin mielelläni nähdä prinsessan, vain pikkuruikkuisen silmänräpäyksen!"

Koira katosi paikalla, ja ennenkuin sotamies desikään, oli se jo palannut ja tuonut mukanaan prinsessan. Prinsessa istui nukkuen koiran selässä. Ihanainen hän oli, jokainen saattoi nähdä, että hän oli todellinen prinsessa; sotamies ei voinut pidättyä, hänen täytyi suudella häntä, sillä hän oli todellinen sotamies.

Sitten koira taas lennätti pois prinsessan, mutta aamulla, kun kuningas ja kuningatar joivat teetä, kertoi prinsessa yöllä nähneensä niin kummallista unta jostakin koirasta ja sotamiehestä. Hän oli ratsastanut koiran selässä, ja sotamies oli suudellut häntä.

"Se on todella korea juttu!" sanoi kuningatar.

Muuan vanha hovinainen pantiin seuraavaksi yöksi valvomaan prinsessan vuoteen ääreen. Pitihän siitä saada selvä, oliko se nyt unta vai mitä se oikein oli.

Sotamies rupesi taas niin ikävöimään sitä ihanaa prinsessaa, ja yöllä meni koira häntä noutamaan. Se juoksi minkä pääsi, mutta vanha hovinainen veti jalkaansa korkeavartiset saappaat ja juoksi perässä. Hän näki heidän häviävän suureen taloon ja ajatteli: "nyt minä tiedän paikan". Sitten hän veti liidunpalasella ristin porttiin ja läksi kotiin nukkumaan. Pian toi koira prinsessan takaisin. Mutta kun se näki, että sen talon portille, missä sotamies asui, oli piirretty risti, otti se liidunpalasen ja veti ristin joka porttiin koko kaupungissa. Tämä temppu olikin aika sukkela, sillä eihän hovinainen enää voinut löytää oikeaa porttia, kun kaikilla porteilla oli risti.

Varhain aamulla tulivat kuningas, kuningatar, vanha hovinainen ja kaikki upseerit katsomaan missä prinsessa oli käynyt.

"Tuolla!" virkkoi kuningas nähdessään portin, jolla oli risti.

"Eipäs, vaan tuolla, ukkoseni!" sanoi kuningatar, joka näki toisen ristillä varustetun portin.

"Tuolla, tuolla!" sanoivat kaikki ja osoittivat eri portteja, joilla oli risti. Mutta pian he kyllä huomasivat, ettei kannattanut etsiä.

Kuningatar oli erinomaisen viisas nainen. Hän osasi muutakin kuin nukkena ajella vaunuissa. Hän otti suuret, kultaiset saksensa, leikkasi palasiksi suuren silkkikankaan ja ompeli soman, pienen pussin; pussin hän täytti pienillä, hienoilla tattariryyneillä ja köytti prinsessan selkään. Sitten puhkasi hän pussiin pienen läven, jotta ryynit pääsivät tippumaan pitkin tietä, missä prinsessa vain kulki.

Yöllä koira taas tuli noutamaan prinsessaa ja kiidätti hänet selässään sotamiehen luo, joka piti hänestä niin kovasti ja joka niin sydämensä pohjasta olisi tahtonut olla prinssi, saadakseen hänet vaimokseen.

Koira ei laisinkaan huomannut, että ryynejä tippui pitkin tietä linnasta aina siihen ikkunaan asti, josta hän kiidätti prinsessan sotamiehen huoneeseen. Aamulla kuningas ja kuningatar kyllä näkivät missä heidän tyttärensä oli ollut. Ja he ottivat sotamiehen kiinni ja sulkivat hänet tyrmään.

Siellä hän sitten istui. Hui kuinka siellä olikin pimeää ja ikävää. Ja lisäksi hänelle sanottiin: "huomenna sinut hirtetään!" Ei sitä uutista mielellään kuullut. Ja tuluksensa hän oli unohtanut kotiin asuntoonsa. Aamulla hän pienen ikkunansa rautaristikon läpi näki ihmisten rientävän kaupungin ulkopuolelle katsomaan kuinka hänet hirtetään. Hän kuuli rumpujen pärinän ja näki sotamiesten marssivan. Kaikki ihmiset olivat liikkeellä. Muitten muassa näki hän suutarinsällin, nahkaesiliina vyöllä ja tohvelit jalassa. Pojan nelistäessä eteenpäin lensi toinen tohveli muuria vastaan, jonka takana sotamies istui tirkistämässä rautaristikon läpi.

"Hoi, suutarinsälli! Älä pidä niin kiirettä", virkkoi sotamies, "ei siitä toimituksesta mitään tule ennenkuin minä tästä lähden liikkeelle; mutta etkö sinä tahtoisi juosta entiseen asuntooni noutamaan tuluksiani. Saat neljä killinkiä, mutta pidäkin kiirettä!" Suutarinsällin teki mieli neljää killinkiä ja hän juosta lippasi hakemassa tulukset, antoi ne sotamiehelle, ja — kuulkaas nyt kuinka kävikään! — Kaupungin ulkopuolelle oli pystytetty suuri hirsipuu, ja sotamiehiä ja satoja tuhansia ihmisiä seisoi ympärillä. Kuningas ja kuningatar olivat istumassa kauniilla valtaistuimella vastapäätä tuomaria ja koko raatia.

Sotamies seisoi jo tikapuilla, mutta kun nuora piti pantaman hänen kaulaansa, huomautti hän, että aina oli tapana antaa rikollisen lausua joku toivomus. Hänen teki niin kovasti mieli polttaa piipullinen tupakkaa, viimeinen piipullinen tässä maailmassa.

Eihän kuningas nyt tahtonut kieltää näin pientä pyyntöä, ja niin veti sotamies esiin tuluksensa ja iski tulta, yks, kaks, kolme! siinä seisoivat kaikki koirat, se, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset, se, jonka silmät olivat kuin myllynkivet, ja se, jonka silmät olivat kuin kellotapulit.

"Auttakaa minua nyt, etteivät hirtä minua!" sanoi sotamies, ja samassa karkasivat koirat tuomarien ja raadin kimppuun, kävivät kiinni toisen jalkoihin, toisen nenään ja viskasivat heidät monen sylen korkeuteen niin että he pudotessaan menivät vallan mäsäksi.

"En minä tahdo!" sanoi kuningas, mutta suurin koira otti sekä hänet että kuningattaren ja viskasi heidät samaa tietä kuin kaikki muutkin; silloin säikähtyivät sotamiehet, ja koko kansa huusi: "sotamies kulta, rupea sinä kuninkaaksemme ja ota kaunis prinsessa vaimoksesi!"

Sitten panivat he sotamiehen kuninkaan vaunuihin, ja kaikki kolme koiraa juoksi edellä huutaen: "eläköön!" ja pikkupojat vihelsivät ja sotamiehet tekivät kunniaa. Prinsessa pääsi ulos kuparilinnasta ja tuli kuningattareksi, ja siitä hän kyllä oli mielissään! Häitä juotiin kahdeksan päivää, ja koiratkin istuivat pöydässä ja mulkoilivat silmillään.

ISO-NIILO JA PIKKU-NIILO.

Samassa kylässä asui kaksi Niilo-nimistä miestä, mutta toisella oli neljä hevosta ja toisella vain yksi ainoa. Jotta nyt ihmiset voisivat erottaa nämä miehet toisistaan, sanoivat he sitä, jolla oli neljä hevosta, Isoksi-Niiloksi ja sitä, jolla oli yksi hevonen, Pikku-Niiloksi. Kuulkaamme nyt kuinka näiden molempien kävi, sillä tämä on tosi tapaus!

Kaiken viikkoa täytyi Pikku-Niilon kyntää Isolle-Niilolle ja lainata hänelle ainoaa hevostaan; Iso-Niilo kyllä sitten pani kaikki neljä hevostaan auttamaan Pikku-Niiloa, mutta vain kerran viikossa, nimittäin sunnuntaina. Pois tieltä! kuinka Pikku-Niilo paukutti piiskaansa viidelle hevoselle, olivathan ne sinä yhtenä päivänä miltei hänen omansa. Aurinko paistoi niin kauniisti, kirkonkellot kutsuivat jumalanpalvelukseen, pyhävaatteissaan, virsikirja kainalossa kulkivat ihmiset kuulemaan papin saarnaa ja he katsahtivat Pikku-Niiloon, joka kynti viidellä hevosella, ja Pikku-Niilo oli niin tyytyväinen, että vain läiskäytti piiskaansa ja huusi: "hei vain, kaikki hevoseni!"

"Et sinä niin saa sanoa", virkkoi Iso-Niilo, "yksi ainoa hevonenhan on sinun!"

Mutta kun joku kirkkoväestä taas meni sivutse, unohti Pikku-Niilo, ettei hän saisi sanoa sillä lailla, ja huusi: "hei, kaikki hevoseni!"

"Niin, kyllä minä nyt pyydän, että lakkaat!" sanoi Iso-Niilo, "sillä jos sinä vielä kerran noin sanot, isken minä hevostasi kalloon, niin että se kuolee siihen paikkaan, ja silloin se on mennyttä kalua!"

"En minä totisesti enää sano niin!" vakuutti Pikku-Niilo, mutta kun ihmisiä taas kulki ohitse ja he nyökyttivät hänelle hyvää päivää, kävi hän tavattoman hyvälle päälle ja hänestä tuntui niin uljaalta kyntää maitaan näin viidellä hevosella; ja hän läiskäytti piiskaa ja huusi: "hei vain, viisi hevostani!"

"Kyllä minä sinun hevosesi heijaan!" sanoi Iso-Niilo, otti nuijan ja iski Pikku-Niilon ainoaa hevosta otsaan, niin että se kaatui nurin ja kuoli siihen paikkaan.

"Voi, voi, nyt ei minulla ole hevosta ensinkään!" sanoi Pikku-Niilo ja rupesi itkemään. Hän nylki hevosen, otti nahan ja vei sen ullakolle kuivamaan. Sitten hän pisti nahan säkkiin, otti säkin selkäänsä ja läksi kaupunkiin myymään hevosnahkaansa.

Kaupunkiin oli pitkä matka, ja tie vei suuren, pimeän metsän läpi. Sattuipa vielä tulemaan hirveän paha ilma; hän käveli eksyksiin ja ennenkuin hän löysi oikean tien, oli ilta ja mahdoton ehtiä kotiin tai kaupunkiin ennen yötä.

Aivan tien vieressä oli iso talonpoikaistalo, ikkunaluukut olivat suljetut, mutta yläraosta pääsi tunkeutumaan tulta. "Tuolta minä kai saan yösijan", ajatteli Pikku-Niilo ja meni koputtamaan oveen.

Emäntä tuli avaamaan, mutta kuultuaan mitä asiaa oli, käski mennä pois, sillä isäntä ei ollut kotona eikä hän silloin ruvennut ottamaan vastaan vieraita.

"Minun täytyy sitten maata ulkona", sanoi Pikku-Niilo, ja emäntä sulki oven.

Ihan talon vieressä oli suuri heinäsuova, ja sen ja rakennuksen välille oli tehty pieni vaja, jota peitti tasainen olkikatto.

"Tuolla minä voinkin maata!" sanoi Pikku-Niilo huomatessaan katoksen. "Siellähän on mukava vuode, ei suinkaan haikara karkaa puremaan minua kinttuihin." Katolla seisoi nimittäin elävä haikara. Sillä oli siellä pesä.

Pikku-Niilo kapusi katolle ja kääntelihe siellä, päästäkseen oikein hyvään asentoon. Puuluukut ikkunoiden edessä eivät ylhäältä olleet tiiviit, ja hän saattoi aivan hyvin nähdä tupaan.

Suurella, katetulla pöydällä oli viiniä, paistia ja sellaista koreata kalaa. Emäntä ja lukkari istuivat kahden pöydässä ja emäntä kaasi lukkarille viiniä ja lukkari pisti poskeensa kalaa, sillä siitä herkusta hän piti.

"Kunpa minäkin saisin jotakin suuhuni!" sanoi Pikku-Niilo ja oikoi päätään ikkunaa kohti. Hyvät ihmiset sentään mikä korea kaakkukin siellä komeili! Olipa ne aika kemut!

Samassa kuului kavioiden kapsetta maantieltä. Joku likeni taloa ratsain. Emännän mies sieltä palasi kotiin.

Perin hyvä mies hän oli, mutta hänessä oli sellainen omituinen tauti, ettei hän koskaan sietänyt nähdä lukkareja; niin pian kuin lukkari sattui hänen silmiinsä, hän kerrassaan raivostui. Juuri sentähden oli lukkari tullut tervehtimään vaimoa silloin kun tiesi miehen olevan poissa. Ja hyvä vaimo oli pannut pöytään parasta mitä hänellä oli. Kun he nyt kuulivat miehen tulevan, pelästyivät he suuresti, ja vaimo pyysi lukkaria kömpimään suureen kirstuun, joka seisoi tyhjänä nurkassa. Lukkari suostui, sillä tiesihän hän, ettei mies raukka voinut sietää lukkareja. Vaimo piilotti kiireesti viinit ja herkut leivinuuniinsa, sillä jos mies olisi ne nähnyt, olisi hän paikalla ruvennut kyselemään niiden tarkoitusta.

"Voi kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo nähdessään ruokien katoavan.

"Onko siellä joku?" kysyi isäntä ja rupesi katselemaan Pikku-Niilon mutkiin. "Miksi sinä siellä makaat? Tule pois tupaan!"

Nyt kertoi Pikku-Niilo kävelleensä eksyksiin ja pyysi yösijaa.

"Kyllä sitä on!" sanoi isäntä, "mutta ensin meidän täytyy saada vähän haukattavaa!"

Emäntä otti heidät molemmat ystävällisesti vastaan, kattoi pitkän pöydän ja pani heidän eteensä suuren vadillisen puuroa. Isännän oli nälkä ja hän söi hyvällä ruokahalulla, mutta Pikku-Niilo, joka tiesi sen korean paistin, kalan ja kakun olevan uunissa, ei saanut niitä pois mielestään.

Pöydän alle jalkojensa juureen hän oli laskenut säkkinsä, missä hevosnahka oli, sillä tiedämmehän että hän oli lähtenyt matkalle juuri myydäkseen nahan kaupungissa. Puuro ei tahtonut maistua miltään, ja tuontuostakin hän polki säkkiä, jotta kuiva nahka narisi.

"Oletko hiljaa!" sanoi Pikku-Niilo säkilleen, mutta polki sitä samalla, jotta se narisi entistä kovemmin.

"Mitä kummaa sinun pussissasi on?" kysyi isäntä.

"Noita siellä on!" vastasi Pikku-Niilo, "se sanoo ettei meidän pidä syödä puuroa, kun se on loihtinut uunin täyteen paistia, kalaa ja pannukakkuja."

"Mitä kummaa!" sanoi isäntä, avasi kiireesti uunin suun ja näki paikalla kaikki herkut, jotka vaimo oli piilottanut, mutta jotka hän luuli säkissä istuvan noidan loihtineen heitä varten. Vaimo ei uskaltanut sanoa mitään, vaan pani paikalla ruuat pöytään, ja miehet söivät sekä kalaa että paistia ja pannukakkuja. Pian rupesi Pikku-Niilo polkemaan pussiaan, jotta nahka narisi.

"Mitä se nyt sanoo?" kysyi isäntä.

"Kertoo vain", selitti Pikku-Niilo, "loihtineensa meille kolme pulloa viiniä. Ne ovat nekin uunissa!"

Vaimon täytyi jo tuoda esiin piilottamansa viinipullotkin, ja isäntä joi ja kävi hyvin iloiseksi. Hänen rupesi kovasti tekemään mieli samallaista noitaa, jommoinen Pikku-Niilon pussissa oli.

"Osaakos hän loihtia esiin pirunkin?" kysyi isäntä. "Minä olen nyt niin hyvällä päällä, että voisin sitäkin katsoa silmiin!"

"Osaa kyllä", vastasi Pikku-Niilo, "minun noitani voi mitä minä vain tahdon. Mitäs arvelet? Kuuletkos!" kysyi hän ja potkaisi pussia, jotta narahti. "Kai sinä kuulet että hän vastaa myöntävästi. Mutta piru on niin ruman näköinen, ettei sitä kannata ruveta katselemaan."

"Ei tämä poika pelkää. Mutta minkä näköinen se oikein mahtanee olla?"

"Niin, kyllä se on kuin lukkari ilmi elävänä!"

"Hyi olkoon!" sanoi isäntä, "onpa se sitten aika ruma! Katsokaas, se on sellaista, etten minä saata kärsiä lukkareja! Mutta olkoon menneeksi, kun minä tiedän että se on vain piru, niin kai se sentään menee. Ei tämä mies pelkää! mutta älköön vain tulko liian likelle."

"Jahka minä nyt kysyn noidaltani", sanoi Pikku-Niilo, polki pussia ja kallisti korvansa pussiin päin.

"Mitä sanoo?"

"Sanoo vain, että teidän sopii mennä tuonne nurkkaan raottamaan kirstua, niin saatte nähdä eikö piru istua kökötä siellä. Mutta pitäkää lujasti kiinni kannesta, ettei se pääse ulos."

"Tulkaa te auttamaan!" sanoi isäntä ja likeni kirstua, jonne emäntä oli kätkenyt ilmielävän lukkarin. Siellä se raukka istui ja oli kauhean peloissaan.

Isäntä raotti kantta ja kurkisti kirstuun. "Hui!" huusi hän ja pomppasi pois kirstulta. "Jo minä sen näin, ihan se oli kuin meidän lukkari, kauhealta se näytti!"

Jo piti pistää ryypyksi, ja juomista jatkui myöhään yöhön.

"Tuo noita sinun täytyy myydä minulle", sanoi isäntä. "Saat pyytää siitä miten paljon hyvänsä. Niin, annanpa paikalla vaikka koko nelikollisen rahaa!"

"En minä sellaiseen voi suostua", selitti Niilo. "Käsitäthän että minulla on noidastani paljon hyötyä."

"Mutta minä tahtoisin sen niin kovin mielelläni", selitti isäntä ja pyysi pyytämistään.

"No", sanoi Pikku-Niilo vihdoin viimein, "olkoon menneeksi, koska sinä olit niin hyvä, että annoit minulle yösijan. Sinä saat noidan, jos annat minulle nelikollisen rahaa, mutta muistakin, että annat sen kukkurallaan."

"Saat kun säätkin", sanoi isäntä, "mutta ota tuo kirstu mukaasi, sillä minä en hetkeäkään tahdo pitää sitä kattoni alla, jos piru vielä kököttää siellä."

Pikku-Niilo antoi isännälle säkkinsä kuivine nahkoineen ja sai siitä koko nelikollisen rahaa ihan kukkurapäin. Sitäpaitsi isäntä antoi hänelle suuret käsirattaat, jotta hän saisi kuljettaa pois sekä rahat että kirstun.

"Hyvästi!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi viemään rahojaan ja suurta kirstua, missä lukkari yhä vielä istua kökötti.

Metsän tuolla puolen oli suuri, syvä joki, jossa virta kävi niin kovana, että töin tuskin saattoi uida vastavirtaan. Joen poikki vei suuri, uusi silta; Pikku-Niilo seisahtui keskelle siltaa ja rupesi puhumaan. Hän puhui tahallaan niin ääneen, että lukkari kuulisi kirstuun:

"Mitä hullua minä tällä kirstulla teen? Se pahus painaa niinkuin siinä olisi kiviä! Johan minä vallan väsyn, kun sitä tässä raahustan. Minäpä heitän sen jokeen; ajelehtikoon sitten meille kotiin tai minne tahtoo."

Hän kävi toisella kädellään kiinni kirstuun, ikäänkuin viskatakseen sitä veteen.

"Älä veikkonen!" huusi lukkari kirstusta. "Päästä minut ulos!"

"Hyi!" sanoi Pikku-Niilo ja oli pelästyvinään. "Siellä se vielä istuu! Kyllä minun nyt paikalla täytyy hukuttaa se jokeen!"

"Voi älä, älä!" huusi lukkari, "minä annan sinulle nelikollisen rahaa, jos sinä vain päästät minut pois!"

"No, se on toinen asia!" sanoi Pikku-Niilo ja avasi kirstun. Lukkari luikahti paikalla ulos, työnsi tyhjän kirstun veteen, riensi kotiinsa ja antoi Pikku-Niilolle koko nelikollisen rahaa. Toisen nelikollisenhan hän jo oli saanut isännältä, joten hänen käsirattaansa nyt olivat ihan täynnä rahaa!

"Siitä hevosesta minä vasta sain hyvän hinnan!" puheli hän kotiin päästyään itsekseen ja kokosi kaikki rahat suureen kasaan keskelle lattiaa. "Kyllä Isoa-Niiloa nyt harmittaa, kun hän saa tietää kuinka se ainoa hevoseni on minua rikastuttanut. Mutta en minä sentään viitsi hänelle suoraan kertoa tätä."

Hän lähetti pojan lainaamaan Isolta-Niilolta nelikonmittaa.

"Mitähän hän sillä tekee?" tuumi Iso-Niilo ja veti mitan pohjaan tervaa, jotta siihen tarttuisi jotakin mitattavasta tavarasta. Ja siihen tarttui kun tarttuikin, sillä kun mitta tuli kotiin, riippui siinä kolme uuden uutukaista hopearahaa.

"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo ja karkasi paikalla Pikku-Niilon kimppuun: "mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?"

"Hevosnahastani vain. Minä myin sen illalla!"

"Olipa se hyvä hinta!" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen ja iski kaikkia neljää hevostaan kalloon. Sitten hän nylki ne ja kuljetti nahat kaupunkiin.

"Nahkoja kaupan, nahkoja kaupan! ostakaa pois nahkoja!" huuteli hän pitkin katuja.

Kaikki suutarit ja nahkurit riensivät kysymään mitä hän niistä tahtoi.

"Nelikollisen rahaa kappaleelta!" vastasi Iso-Niilo. "Oletko hullu?" kysyivät kaikki. "Luuletko että meillä on rahaa nelikoittain?"

"Nahkoja, nahkoja! ostakaa pois nahkoja!" huusi hän huutamistaan, ja määräsi kaikille, jotka kysyivät hintaa, nelikollisen rahaa kappaleelta.

"Hän tekee meistä pilkkaa", päättelivät kaikki, ja suutarit kävivät kiinni hihnoihinsa ja nahkurit esiliinoihinsa ja kaikki he rupesivat hutkimaan Isoa-Niiloa.

"Vai nahkoja, vai nahkoja!" matkivat he. "Kyllä me nahkasi kärvennämme! Mars matkaasi meidän kaupungistamme!" huusivat he. Jo tuli kiire Isolle-Niilolle. Sellaista selkäsaunaa ei hän vielä ikinä ollut saanut.

"No niin!" sanoi hän kotiin tullessaan. "Kyllä Pikku-Niilo saa maksaa tästä kepposesta. Minä lyön hänet kuoliaaksi!".

Mutta sillaikaa oli Pikku-Niilolta muori sattunut kuolemaan. Häijy ja ilkeä hän kyllä oli ollut, mutta Niilo tuli kuitenkin surulliseksi, pani kuolleen lämpimään sänkyynsä ja koetti saada häntä virkoamaan. Hän päätti antaa hänen nukkua sängyssään koko yön ja asettui itse istumaan tuolille nurkkaan. Oli hän siellä istunut ennenkin. Keskellä yötä avautui ovi, ja Iso-Niilo astui sisään kirves kädessä. Hän kyllä tiesi missä Pikku-Niilon vuode sijaitsi. Hän suuntasi askeleensa suoraan sitä kohti ja iski kuollutta mummoa otsaan, luullen häntä Pikku-Niiloksi.

"Kas niin!" virkkoi hän, "nyt et enää petä minua!" Ja hän läksi sitten kotiin.

"Onpa siinä häijy mies!" tuumi Pikku-Niilo. "Tahtoi lyödä minut kuoliaaksi. Olipa hyvä, että mummo raukka jo oli kuollut, muuten hän olisi hänet tappanut!"

Niilo puetti sitten vanhan isoäitinsä pyhävaatteisiin, lainasi naapurin hevosen, valjasti sen vankkurien eteen ja asetti vanhan mummon peräistuimelle, jottei hän ajaessa putoaisi. Sitten he läksivät ajaa jyryyttämään metsän läpi. Auringon noustessa tulivat he suurelle majatalolle. Siinä pysäytti Pikku-Niilo hevosen ja läksi saamaan jotakin suuhunsa. Majatalon isännällä oli paljon, paljon rahaa ja hyvä mies hän myöskin oli, mutta tuittupäinen. Hänessä oli oikein ruutia ja pippuria.

"Hyvää huomenta!" sanoi hän Pikku-Niilolle. "Oletpa sinä tänään aikaiseen liikkeellä. Ja pyhävaatteissa!"

"Niin", vastasi Pikku-Niilo, "olen menossa kaupunkiin vanhan mummoni kanssa. Eukko istuu tuolla rattailla, enkä minä saa häntä sisään. Viekääpäs te hänelle lasillinen simaa, mutta puhukaa hyvin ääneen, sillä hän on huonokuuloinen."

"Vien kyllä!" vastasi majatalon isäntä ja kaasi suuren lasin täyteen simaa. Sitten hän vei sen kuolleelle mummolle, joka oli asetettu vankkureihin istumaan.

"Poikanne lähetti teille lasin simaa!" virkkoi majatalon isäntä, mutta kuollut ei vastannut sanaakaan, istui vain aivan hiljaa.

"Ettekö kuule!" huusi majatalon isäntä minkä jaksoi, "poikanne lähetti teille lasillisen simaa!"

Hän toisti sanansa ja toisti ne vielä toisenkin kerran, mutta kun ei akka liikahtanut paikaltaan, suuttui hän ja viskasi lasin hänen silmilleen, jotta sima valui alas kasvoja ja koko akka meni nurin. Hänet oli nimittäin vain asetettu istumaan millään lailla kiinni sitomatta.

"Hyvät ihmiset!" huusi Pikku-Niilo, karkasi ulos ja kävi kiinni majatalon isännän rintapieliin. "Nyt sinä olet tappanut isoäitini! Katso nyt, eikös olekin suuri reikä hänen otsassaan!"

"Voi, voi sitä onnettomuutta!" huusi majatalon isäntä ja väänteli käsiään. "Semmoista siitä tulee, kun minä olen niin tuittupäinen! Pikku-Niilo kulta, minä annan sinulle kokonaisen nelikollisen rahaa ja pidän sinun isoäidillesi niin komeat hautajaiset, etten omalle isoäidilleni voisi parempia pitää. Mutta pidä sinä vain suusi kiinni, muuten panevat minulta pään poikki, ja se olisi aika ilkeää!"

Pikku-Niilo sai nelikollisen rahaa, ja majatalon isäntä piti hänen isoäidillensä niin komeat hautajaiset, ettei hän omalle isoäidilleen olisi voinut parempia pitää.

Kun Pikku-Niilo taas oli päässyt kotiin kaikkine rahoineen, lähetti hän pojan pyytämään Isolta-Niilolta lainaksi nelikonmittaa.

"Mitä kummaa?" sanoi Iso-Niilo, "minähän löin hänet kuoliaaksi! Kyllä minun nyt täytyy lähteä tutkimaan kuinka tämän asian laita on!" ja niin hän itse läksi viemään nelikonmittaa Pikku-Niilolle.

"Mistä kummasta sinä olet saanut kaikki nämä rahat?" kysyi hän, ja hänen silmänsä menivät pystyyn, kun hän näki miten paljon rahaa oli tullut lisää.

"Mummoni sinä tapoit etkä minua!" selitti Pikku-Niilo. "Minä myin hänet ja sain hänestä nelikollisen!"

"Olipa siinä hintaa!" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen ja löi paikalla kuoliaaksi isoäitinsä. Sitten hän asetti hänet vankkureihin, ajoi kaupunkiin, missä apteekkari asui, ja kysyi häneltä halusiko hän ostaa kuolleen ihmisen.

"Kuka se sitten on, ja mistä te olette sen saanut?" kysyi apteekkari.

"Se on isoäitini!" selitti Iso-Niilo. "Minä olen lyönyt hänet kuoliaaksi ja tahdon hänestä nelikollisen rahaa!"

"Jumala varjelkoon!" sanoi apteekkari. "Jo te nyt laskette lorua! Älkää toki sellaisia puhuko, sillä tehän saatatte päänne menettää!" Ja sitten rupesi apteekkari selittämään hänelle kuinka kauhean pahasti hän oli tehnyt ja kuinka häijy ihminen hän oli ja että hänen pitäisi saada rangaistus. Silloin pelästyi Iso-Niilo niin, että hän paikalla syöksyi ulos apteekista, hyppäsi suoraa päätä rattaille, läiskäytti piiskaa ja ajoi kotiin. Mutta apteekkari ja kaikki muut luulivat häntä hulluksi ja antoivat hänen sentähden mennä menojaan.

"Kyllä minä nyt sinulle maksan!" sanoi Iso-Niilo päästyään maantielle, "niin, niin, Pikku-Niilo, kyllä minä nyt sinulle maksan!" Ja tultuaan kotiin otti hän suurimman säkin minkä saattoi löytää, läksi Pikku-Niilon luo ja sanoi: "Nyt sinä taas olet narrannut minua! Ensin minä tapoin kaikki hevoseni ja sitten vanhan isoäitini. Se on kaikki sinun syysi. Mutta et sinä enää minua narraa!" ja sitten hän hyökkäsi Pikku-Niilon niskaan, pisti hänet säkkiinsä, nosti säkin selkäänsä ja huusi mennessään: "Nyt minä vien sinut veteen ja hukutan sinut!"

Joelle oli hyvän matkaa, ja Pikku-Niilo painoi selässä aika lailla. Tie vei aivan kirkon ohi, urut soivat ja kansa veisasi kauniisti. Iso-Niilo päästi taakkansa kirkon oven eteen ja tunsi, että tekisi hyvää poiketa kuulemaan virttä ennenkuin jatkaa matkaa. Eihän Pikku-Niilo voi päästä mihinkään, kaikki ihmisethän ovat kirkossa. Ja Iso-Niilo meni kirkkoon.

"Voi nyt kuitenkin! voi nyt kuitenkin!" voivotteli Pikku-Niilo säkissä. Hän kääntelihe ja vääntelihe, mutta ei mitenkään saanut auki sidettä. Samassa tulla kuhnusteli tietä myöten vanha paimenukko. Hänen hiuksensa olivat lumivalkeat, hänen kädessään oli pitkä sauva ja hän ajoi karjalaumaa. Härät ja lehmät sotkivat jalkoihinsa säkin, jossa Pikku-Niilo istui, niin että se meni kumoon.

"Voi nyt kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo, "minä olen niin nuori ja minun täytyy jo lähteä taivaan valtakuntaan!"

"Ja minä poloinen!" sanoi paimenukko, "olen niin vanha enkä vielä pääse sinne!"

"Päästä auki säkki!" huusi Pikku-Niilo, "ja tule tänne minun sijaani, niin pääset paikalla taivaan valtakuntaan."

"Kovin mielelläni!" sanoi paimen ja päästi auki säkin, josta Pikku-Niilo paikalla pötkähti maantielle.

"Pidätkö sinä nyt huolta karjasta?" sanoi vanhus painuessaan säkkiin. Pikku-Niilo sitoi säkin suun kiinni ja läksi tiehensä lehmineen ja härkineen.

Hetkisen perästä astui Iso-Niilo kirkosta ja otti säkin selkäänsä. Se tuntui aika keveältä, sillä vanha paimen ei painanut puoliakaan siitä mitä Pikku-Niilo. "Kuinka hän on käynyt keveäksi!" tuumi Iso-Niilo. "Varmaankin sentähden, että kuuntelin veisuuta." Sitten hän meni joelle. Se oli suuri ja syvä, hän viskasi säkin paimenineen päivineen veteen ja huusi, luullen Pikku-Niiloa hukuttavansa: "Kas niin, nyt et enää minua puijaa!" Sitten hän kääntyi kotimatkalle, mutta tienhaarassa tuli Pikku-Niilo karjoineen häntä vastaan.

"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo, "minähän olen hukuttanut sinut!"

"Olet kyllä!" sanoi Pikku-Niilo. "Eihän siitä vielä ole puolta tuntiakaan, kun sinä heitit minut jokeen!"

"Mutta mistä sinä olet saanut tuon kauniin karjan?" kysyi Iso-Niilo.

"Se on veden karjaa", selitti Pikku-Niilo, "minä kerron sinulle koko jutun juurta jaksain, ja kiitos vain siitä, että hukutit minut, sillä onni on potkaissut minua, ja usko pois, että minä nyt olen rikas mies! — Kovasti minua pelotti siellä säkissä, kun tuuli vinkui korvissani ja sinä sillalta heitit minut kylmään veteen. Painuin paikalla pohjaan, mutta ei minuun yhtään sattunut, sillä siellä pohjalla kasvaa niin hienoa, laheaa nurmea. Minä putosin siihen nurmeen, ja säkin suu avautui paikalla, ja edessäni seisoi ihana neito valkeissa vaatteissa, vihreä seppele kosteilla hiuksilla. Neito tarttui käteeni ja sanoi: vihdoinkin, Pikku-Niilo! Tuosta saat karjaa ensi aluksi. Penikulman päässä seisoo aika lauma, ja sen sinä myöskin saat! — Samassa minä huomasin, että veden väet käyttävät jokea valtamaantienään. Pohjalla ajeltiin ja astuttiin edestakaisin, mereltä sisämaahan, aina sinne saakka missä joki loppuu. Siellä oli niin ihmeen herttaista, kukat olivat niin kauniit, nurmi niin raikasta, ja uidessaan suhahtivat kalat korvien sivutse aivan niinkuin täällä linnut. Kaunista siellä oli kansa, ja lihavaa karja, joka haukkaili pientareilla ja pieleksissä."

"Mutta minkätähden sinä niin pian palasit tänne meidän luoksemme?" kysyi Iso-Niilo. "Sitä minä en olisi tehnyt sinun sijassasi, koska siellä vedessä kerran oli niin kaunista!"

"Katsoppas", sanoi Pikku-Niilo, "siinähän se sukkeluus juuri onkin! Johan minä kerroin sinulle vedenneidon sanoneen, että penikulman matkan päässä tiellä — ja tiellä hän tietysti tarkoittaa jokea, sillä muuta tietä ei ole — seisoo kokonainen karjalauma minua odottamassa. Mutta minäpä tiedänkin, että joki tekee mutkia ja että niistä tulee aika kierto. Kuka hullu sitä rupeaa kulkemaan, kun tästä pääsee maalle ja voi kulkea suoraan takaisin joelle. Sillä laillahan minä oikaisen miltei puoli penikulmaa ja pääsen pikemmin vesikarjani luo!"

"Voi sinua onnen poikaa!" sanoi Iso-Niilo, "luuletko, että minäkin saan vesikarjaa, jos tulen joen pohjalle?"

"Se on varma se!" sanoi Pikku-Niilo, "mutta en minä jaksa säkissä retuuttaa sinua joelle asti, sinä painat niin paljon. Kävele omin jaloin sinne asti ja astu sitten säkkiin, niin minä mielelläni heitän sinut veteen."

"Paljon kiitoksia vain!" sanoi Iso-Niilo, "mutta jollen minä saakaan sieltä joen pohjalta vesikarjaa, niin minä annan sinulle selkään aika lailla!"

"Älä nyt veikkonen kuitenkaan!"

Sitten he läksivät joelle. Karjan oli jano ja kun se veden näki, karkasi se aika kyytiä juomaan.

"Onpa nyt kiire!" sanoi Pikku-Niilo. "Tekee kai mieli takaisin pohjalle!"

"Auta sinä minua ensin!" sanoi Iso-Niilo, "sillä muuten saat selkääsi!" Sitten hän ryömi suureen säkkiin, joka oli ollut härän selässä. "Pane kivi mukaan, pelkään, etten muuten painu pohjaan!" kehotti Iso-Niilo.

"Kyllä sinä painut", vastasi Pikku-Niilo, mutta pani varmuuden vuoksi suuren kiven säkkiin, sitoi kiinni suun ja työnsi säkin menemään. Loiskis! jo putosi Iso-Niilo jokeen ja meni paikalla pohjaan.

"Pelkään pahasti, ettei hän löydä karjaa!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi ajamaan kotiin lehmiään.

TODELLINEN PRINSESA.

Oli kerran prinssi, joka tahtoi puolisokseen prinsessaa, mutta ei hän olisi huolinut kuin todellisesta prinsessasta. Ja hän kiersi maat ja mantereet ja etsi etsimistään, mutta aina tuli esteitä vastaan. Prinsessoja oli yllin kyllin, mutta ei hän koskaan saanut selville olivatko he todellisia prinsessoja. Aina tahtoi olla jotakin, joka ei ollut aivan paikoillaan. Hän palasi kotiin murheellisena, sillä hän olisi niin mielellään tahtonut todellisen prinsessan.

Eräänä iltana oli hirveä rajuilma. Ukkonen jyrisi ja salamat sinkoilivat, satoi kuin kaatamalla. Kerrassaan kamalaa oli. Äkkiä koputettiin kaupungin porttiin, ja vanha kuningas meni avaamaan. — Portin takana seisoi prinsessa. Mutta herranen aika sentään kuinka sade ja rajuilma olivat häntä runnelleet! Virtana valui vesi hänen vaatteistaan ja hiuksistaan, vettä meni sisään kengän kärjistä ja tirsui ulos kantapäistä. Ja prinsessa sanoi olevansa todellinen prinsessa.

"Pian se nähdään!" ajatteli vanha kuningatar. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, vaan meni makuuhuoneeseen, mätti sängystä kaikki makuuvaatteet ja pani pohjalle herneen. Sitten hän otti kaksikymmentä aluspatjaa, latoi ne herneen päälle ja pani vielä aluspatjojen päälle kaksikymmentä untuvapatjaa. Tässä vuoteessa tuli prinsessan nukkua yönsä.

Aamulla häneltä kysyttiin kuinka hän oli nukkunut.

"Voi, voi, niin kauhean huonosti!" sanoi prinsessa. "Tuskin olen koko yönä ummistanut silmiäni. Jumala ties mitä sängyssä olikaan! Jotakin kovaa allani oli, sen vain tiedän. Koko ruumiini on sinelmiä täynnä. Tämä on aivan kauheaa!"

Johan sen toki ymmärsi, että hän oli todellinen prinsessa, koska hän kahdenkymmenen aluspatjan ja kahdenkymmenen untuvapatjan alta oli huomannut herneen. Niin herkkäihoinen saattoi olla ainoastaan todellinen prinsessa.

Prinssi otti hänet nyt vaimokseen, sillä tiesihän hän saavansa todellisen prinsessan. Mutta herne vietiin museoon, ja siellä se on tänäkin päivänä, jollei joku ole vienyt sitä.

Sen pituinen se!

PIKKU IIDAN KUKKASET.

"Kukka raukkani ovat aivan kuolleet!" valitti pikku Iida. "Illalla ne olivat niin kauniit, ja nyt riippuvat kaikki lehdet lakastuneina! Miksi ne ovat kuihtuneet?" kysyi hän ylioppilaalta, joka istui sohvassa. Iida piti ylioppilaasta, sillä hän osasi kauniita satuja ja leikkeli kaikellaisia hauskoja kuvia, kuten sydämiä, joissa pienet naiset tanssivat, kukkasia ja suuria linnoja, joitten ovia saattoi avata. Ylioppilas oli kovin hauska mies.

"Miksi kukkaset tänään näyttävät niin huonoilta?" kysyi Iida toistamiseen ja näytti ylioppilaalle kukkavihkoa, joka todella oli aivan kuihtunut.

"Niin, koetappas nyt arvata mikä niitä vaivaa?" sanoi ylioppilas. "Kukkaset ovat yöllä olleet tanssiaisissa ja sentähden eivät ne nyt jaksa pitää päitään pystyssä!"

"Mutta eiväthän kukkaset osaa tanssia!" sanoi pikku Iida.

"Osaavat kyllä", sanoi ylioppilas, "kun vain tulee pimeä ja me muut nukumme, niin ne rupeavat iloisesti hyppelemään. Ne pitävät miltei joka yö tanssiaisia!"

"Eivätkö lapset pääse niihin tanssiaisiin?"

"Pääsevät kyllä", sanoi ylioppilas, "pikkuruikkuiset hanhenruohot ja kielot kyllä pääsevät!"

"Missä kauneimmat kukat tanssivat?" kysyi pikku Iida.

"Etkö ole käynyt ulkopuolella kaupunkia sillä suurella linnalla, missä kuningas kesäisin asuu ja missä on niin kaunis puutarha ja paljon, paljon kukkia? Olethan nähnyt joutsenet, jotka uivat luoksesi, kun sirottelet niille leivänmurusia. Siellä pidetään tanssiaisia, se on varma se!"

"Olin minä eilen siellä puutarhassa äidin kanssa", sanoi Iida, "mutta puut olivat aivan paljaina eikä näkynyt yhtään kukkia. Missä ne ovat? Kesällä niitä oli niin paljon!"

"Ne ovat sisällä linnassa!" sanoi ylioppilas. "Katsoppas, heti kun kuningas ja hänen hovilaisensa muuttavat tänne kaupunkiin, rientävät kukkaset puutarhasta linnaan pitämään lystiä. Näkisitpäs vain!

"Kaksi kauneinta ruusua nousee valtaistuimelle kuninkaaksi ja kuningattareksi.

"Kaikki punaiset esikot asettuvat sivuille ja kumartelevat siinä. He ovat kamariherroja. Paikalle saapuu mitä ihanimpia kukkasia, ja suuret tanssit alkavat; siniset orvokit ovat olevinaan merikadetteja, he tanssittavat hyasintteja ja krokuksia ja sanovat heitä neideiksi. Tulpanit ja suuret, keltaiset liljat ovat vanhoja rouvia, jotka valvovat, että tanssitaan somasti ja sopivaisesti!"

"Mutta", kysyi pikku Iida, "eikö kukaan tee kukkasille pahaa, kun he tanssivat kuninkaan linnassa?"

"Kukaan ei oikeastaan tiedä että he tanssivat kuninkaan linnassa!" vastasi ylioppilas. "Joskus yöllä tulee kyllä vanha linnanhallia, jonka on määrä vartioida linnaa. Hän kantaa suurta avainkimppua, ja heti kun kukkaset kuulevat avainten helisevän, vaikenevat he, hiipivät piiloon pitkien uutimien taa ja vain kurkistavat esiin sieltä. 'Kyllä minun nenääni tuntuu, että täällä on kukkasia!' sanoo vanha linnanhaltia, mutta ei näe mitään."

"Kuinka hauskaa!" sanoi pikku Iida ja taputti käsiään. "Mutta enkö minäkään näkisi kukkasia?"

"Näkisit kyllä", sanoi ylioppilas. "Kun sinä nyt taas tulet linnalle, niin kurkista vain sisään ikkunasta. Kyllä sinä ne näet. Minä kurkistin tänään. Sohvalla loikoili pitkä, keltainen narsissi, joka kuvitteli olevansa hovineiti!"

"Voivatko kasvitieteellisen puutarhan kukat päästä sinne? Voivatko ne kulkea sen pitkän matkan?"

"Se on varma se!" sanoi ylioppilas, "sillä ne voivat lentääkin, jos tahtovat. Olethan sinä nähnyt perhosia, punaisia, keltaisia ja valkeita perhosia. Ne ovat ihan kukkasten näköisiä ja kukkasia ne ovat olleetkin, sillä ne ovat varrestaan ponnahtaneet korkealle ilmaan, räpytelleet lehtiään niinkuin mitäkin siipiä ja lähteneet lentoon. Ja koska ne ovat käyttäytyneet hyvin, ei niiden ole tarvinnut palata kotiin istumaan kiinni varteensa, vaan ne ovat saaneet luvan lähteä lentämään päivälläkin, ja vihdoin ovat lehdet muuttuneet oikeiksi siiviksi. Senhän sinä itsekin olen nähnyt.

"Ehkäpä kasvitieteellisen puutarhan kukat eivät koskaan ole olleetkaan kuninkaan linnassa. Ehkeivät ne laisinkaan tiedä kuinka hauskaa siellä on öisin. Mutta minäpä keksin keinon. Kyllä hämmästyy naapurinne kasvitieteen professori, joka asuu tässä vieressä, tiedäthän?

"Kun sinä nyt tulet hänen puutarhaansa, pitää sinun kertoa jollekin kukkaselle, että linnassa on suuret tanssiaiset. Se kukka kertoo uutisen toisille kukkasille, ja sitten ne kaikki lähtevät lentoon. Kun professori tulee puutarhaan, ei hän tapaa siellä ainoaakaan kukkaa. Silloin professori miettimään minne ne ovatkaan joutuneet."

"Mutta kuinka kukkanen voi kertoa toisille kukkasille. Eiväthän kukkaset osaa puhua!"

"Ei, eivät osaakaan!" vastasi ylioppilas; "mutta ne viittovat toisilleen. Etkö ole huomannut, että kun vähänkään tuulee, kukkaset nyökyttävät päitään ja liikuttavat vihreitä lehtiään. Se on yhtä selvää kieltä kuin puhuminenkin!"

"Ymmärtääkö professori sitten viittomiskieltä?" kysyi Iida.

"Ymmärtää tietysti! Yhtenä aamuna hän tulee puutarhaansa ja näkee suuren nokkosen liikuttelevan lehtiään kauniille punaiselle neilikalle. Nokkonen sanoo: sinä olet niin kaunis, ja minä pidän sinusta niin paljon! mutta sellaista ei professori saata kärsiä. Heti paikalla hän lyö nokkosta sormille lehdet ovat nimittäin nokkosen sormia — mutta silloin hän polttaa hyppysensä, ja senjälkeen ei hän enää koskaan tohdi koskea nokkoseen!"

"Sepä hauskaa!" sanoi pikku Iida hymyillen.

"Ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia!" sanoi ikävä vanha kanslianeuvos, joka oli tullut Iidan vanhempia tervehtimään ja istui sohvassa; hän ei voinut kärsiä ylioppilasta ja torui torumistaan nähdessään hänen leikkelevän niitä hauskoja, hullunkurisia kuvia: milloin hän leikkasi miehen, joka riippui hirsipuussa, sydän kourassa — hän oli ollut sydämenvaras; milloin hän leikkasi vanhan noitaämmän, joka ratsasti luudalla ja kantoi miestään nenänsä päällä. Sitä ei kanslianeuvos voinut kärsiä, vaan intti inttämistään: "ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää mielikuvitusta!"

Mutta pikku Iidan mielestä ylioppilas kuitenkin oli kertonut hyvin hauskoja juttuja hänen kukkasistaan, ja hänen täytyi alituisesti niitä ajatella.

Kukkasten päät riippuivat aivan rentoina, raukat olivat niin väsyksissä, kun olivat tanssineet koko yön. Varmaan ne olivat kipeinä.

Iida vei ne somalle, pienelle pöydälle muitten leikkikalujensa joukkoon. Koko pöytälaatikko oli täynnä leluja.

Pienessä sängyssä makasi Iidan nukke, Sofia, mutta Iida sanoi sille: "nyt sinun täytyy nousta, Sofia, ja tyytyä nukkumaan tämän yön laatikossa, sillä katso, nämä kukkasraukat ovat kipeät. Ehkä ne paranevat, kun saavat nukkua sängyssäsi!" Iida nosti nuken sängystä, mutta se oli äreän näköinen eikä virkkanut sanaakaan, sillä sitä harmitti, kun se ei saanut pysyä sängyssään.

Iida pani kukkaset nuken sänkyyn, veti pienen peitteen niiden päälle, käski niiden nukkua kiltisti ja lupasi keittää niille teetä, että ne paranisivat ja huomenna pääsisivät pystyyn. Ja hän veti tarkasti uutimet pienen sängyn eteen, jottei päivä paistaisi silmiin.

Hän ei koko iltana saanut mielestään ylioppilaan kertomuksia ja ennen maatapanoa hiipi hän ikkunan luo kurkistamaan uudinten taa, missä äidin kauniit kukkaset, hyasintit ja tulpanit kasvoivat. "Kyllä minä tiedän, että te yöllä menette tanssiaisiin!" kuiskasi hän. Mutta kukkaset eivät olleet ymmärtävinään mitään eivätkä lehteäkään liikauttaneet. Mutta pikku Iida tiesi kun tiesikin heidän salaisuutensa.

Sängyssään hän vielä pitkän aikaa ajatteli miten hauskaa olisi nähdä kauniitten kukkasten tanssivan kuninkaan linnassa. "Ovatkohan minun kukkaseni todella olleet mukana?"

Mutta sitten hän vaipui uneen. Yöllä hän taas heräsi. Hän oli nähnyt unta kukkasista ja ylioppilaasta, jota kanslianeuvos torui siitä, että hän ajoi lapsen päähän hullutuksia. Makuukamarissa oli kaikki ihan hiljaa, pöydällä paloi yölamppu, ja isä ja äiti nukkuivat.

"Makaavatkohan kukkaseni Sofian sängyssä?" virkkoi hän itsekseen. "Minä tahtoisin niin mielelläni tietää sen!" Hän kurotti hiukkasen päätään ja katsahti oveen, joka oli raollaan. Viereisessä huoneessa olivat sekä kukkaset että kaikki hänen lelunsa. Hän kuunteli. Jo rupesi tuntumaan siltä kuin olisi soitettu pianoa, mutta aivan hiljaa ja kauniimmin kuin hän koskaan oli kuullut soitettavan.

"Nyt kukkaset varmaan tanssivat!" virkkoi hän. "Voi kuinka mielelläni minä tahtoisin nähdä." Mutta hän ei uskaltanut nousta, jotteivät isä ja äiti heräisi. "Kun ne tulisivat tänne!" sanoi hän; mutta kukkaset eivät tulleet, musiikki vain soi soimistaan ja niin ihmeen kauniisti. Ei hän enää saanut olluksi, kun se oli niin kaunista, vaan hän kapusi pienestä sängystään, hiipi hiljaa ovelle ja kurkisti viereiseen huoneeseen. Voi, voi sitä iloa mikä häntä odotti!

Ei näkynyt mitään yölamppua, mutta kuitenkin oli ihan valoisaa. Kuu paistoi ikkunasta keskelle lattiaa. Oli kirkasta kuin päivällä. Kaikki hyasintit ja tulpanit seisoivat kahdessa pitkässä rivissä permannolla, ikkunalla ei näkynyt muuta kuin tyhjiä ruukkuja. Lattialla tanssivat kukkaset kauniisti karkeloiden, järjestyivät oikein piireiksi ja pitelivät pyöriessään kiinni toisiaan viheriöistä lehdistä. Soittokoneen ääressä istui suuri, keltainen lilja, jonka Iida varmaan oli kesällä nähnyt. Sillä hän muisti selvästi ylioppilaan sanoneen: "hyvät ihmiset, kuinka se on neiti Liinan näköinen!" ja silloin olivat kaikki nauraneet kilpaa hänen kanssaan. Mutta nyt huomasi Iidakin, että pitkä, keltainen kukka oli neiti Liinan näköinen, soittaessa teki se ihan samallaisia temppuja, kallisti pitkiä, kellertäviä kasvojaan milloin millekin puolelle ja nyökytti tahtia kauniille soitolle.

Ei kukaan huomannut pikku Iidaa. Hän näki suuren, sinisen krokuksen hyppäävän keskelle pöytää, jolla leikkikalut olivat, menevän pienen sängyn ääreen ja vetävän uutimet syrjään. Siellä makasivat kipeät kukkaset, mutta ne nousivat paikalla ja viittoivat muille haluavansa ottaa osaa tanssiin. Vanha keltamatara, jolta alahuuli oli mennyt poikki, nousi sekin ja rupesi kumartelemaan kauneille kukkasille. Eivät ne enää näyttäneet ensinkään sairailta, vaan juoksivat iloisesti muiden joukkoon.

Samassa kolahti, ikäänkuin pöydältä olisi pudonnut jotakin, ja Iida huomasi, että virpi oli hypännyt maahan. Se oli nähtävästi mielestään kukkanen sekin. Aika soma se olikin: latvassa istui pieni vahanukke, päässä samallainen musta, leveäröytäinen hattu kuin kanslianeuvoksella. Virpi tepasteli kolmella punaisella puujalallaan kukkasten joukossa ja polki aika lailla, sillä se tanssi masurkkaa. Sitä tanssia eivät muut kukkaset osanneetkaan, sillä se vaatii kovaa poljentaa, ja muut kukkaset olivat siihen aivan liian köykäiset.

Äkkiä lehahti vahanukke virven latvassa hyvin suureksi ja pitkäksi, kiepahti paperikukkasten yläpuolelle ja huusi: "ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää mielikuvitusta!" Ja vahanukke kävi aivan yhtä keltaiseksi ja laihaksi kuin kanslianeuvos leveäröytäinen hattu päässään. Mutta paperikukkaset pieksivät hänen laihoja, ohkaisia sääriään, ja äkkiä hän kutistui kokoon ja muuttui pieneksi vahanukeksi vain. Hauskaa sitä oli katsella. Ihan pikku Iidan täytyi hymyillä. Virpi tanssi tanssimistaan, ja kanslianeuvoksen täytyi myöskin tanssia. Hän koetti venyä suureksi ja pitkäksi, hän koetti kutistua pieneksi hattupäiseksi vahanukeksi — ei auttanut: piti vain tanssia. Jo rupesivat muut kukkaset rukoilemaan hänen puolestaan, varsinkin ne, jotka olivat nukkuneet Sofian sängyssä, ja silloin virpi vihdoin jätti hänet rauhaan.

Samassa rupesi laatikosta, missä Iidan nukke, Sofia, kaikellaisten muitten leikkikalujen joukossa makasi, kuulumaan koputusta. Keltamatara karkasi silloin pöydän kulmalle, paneutui pitkäkseen vatsalleen ja sai laatikon hiukan raolleen. Nyt nousi Sofia ja katseli kummissaan ympärilleen. "Täällä näkyy olevan tanssiaiset!" sanoi hän. "Miksei minulle ole annettu mitään tietoa?"

"Tahdotko tanssia minun kanssani?" kysyi keltamatara.

"Kuka mokoman kanssa viitsisi tanssia!" vastasi Sofia ja käänsi hänelle selkänsä. Sitten hän istuutui laatikkoon odottamaan, että kukkaset tulisivat pyytämään häntä tanssiin, mutta kun ei ketään kuulunut, yskähti hän tuontuostakin: hm, hm, hm! Mutta sittenkään ei kuulunut ketään. Keltamatara tanssi ypö yksinään, eikä se näyttänyt ensinkään hullulta.

Kun ei kukaan kukkasista ollut näkevinään Sofiaa, pudotti hän itsensä laatikosta lattialle, jotta kolisi ja helisi. Silloin riensivät kaikki kukkaset hänen ympärilleen kysymään oliko häneen sattunut ja kaikki olivat hänelle kovin ystävälliset, varsinkin ne, jotka olivat nukkuneet hänen sängyssään. Mutta ei häneen ollut ensinkään sattunut, ja kaikki Iidan kukkaset kiittivät siitä kauniista sängystä ja pitivät Sofiaa hyvänä. Hänet vietiin keskelle lattiaa, minne kuu paistoi, ja kaikki muut kukkaset karkeloivat ympärillä. Sofia oli hyvillään ja ilmoitti, että kukkaset vastakin saavat käyttää hänen sänkyään, hän voi varsin hyvin nukkua pöytälaatikossa.

Mutta kukkaset vastasivat: "kiitoksia vain, mutta me emme elä niin kauan! Huomenna me jo olemme kuolleet. Mutta pyydä pikku Iidaa hautaamaan meidät puutarhaan, missä kanarialintu lepää, niin me kesäksi virkoamme ja kasvamme entistä kauniimmiksi."

"Ette te saa kuolla!" sanoi Sofia ja suuteli kukkasia. Samassa avautui salin ovi, ja suuri joukko kauniita kukkia karkeloi huoneeseen. Iida ei saattanut käsittää mistä ne tulivat, varmaan kuninkaan linnasta.

Etunenässä asteli kaksi ihanaa ruusua, pienet kultakruunut päässänsä. Ne olivat kuningas ja kuningatar. Sitten tuli suloisia leukoijia ja neilikkoja, jotka kumartelivat joka taholle. Soittokuntakin oli mukana: suuret unikukat ja pionit puhalsivat hernepalkoihin, jotta olivat ihan tulipunaiset kasvoiltaan. Sinikellot ja pienet valkeat lehmänkielot helisivät, ikäänkuin olisivat kantaneet kulkusia kaulassaan. Se oli herttaista soittoa. Tuli paljon muitakin kukkia, ja kaikki ne karkeloivat, siniset orvokit, punaiset ja valkeat satakaunot ja kielot, kaikki yhtenä ryöppynä. Ja kukkaset suutelivat toisiaan. Kaunista sitä oli katsella!

Vihdoin sanoivat kukkaset toisilleen hyvää yötä, ja silloin pikku Iidakin hiipi sänkyynsä ja näki unta kukkasten tanssiaisista.

Seuraavana aamuna hän ensi työkseen riensi pienelle pöydälle katsomaan vieläkö kukkaset olivat paikoillaan. Hän veti pienen sängyn uutimet syrjään: siellä ne kaikki olivat, mutta paljoa kuihtuneempina kuin eilen.

Sofia makasi pöytälaatikossa, minne Iida oli pannut hänet, ja näytti olevan aivan unen pöpperössä.

"Muistatko mitä sinun piti pyytää minua tekemään", sanoi pikku Iida, mutta Sofia loi häneen vain tyhmän katseen eikä vastannut sanaakaan.

"Et sinä ole ensinkään kiltti tyttö", sanoi Iida, "vaikka ne kaikki tanssittivat sinua".

Sitten hän otti pienen paperirasian, jonka kanteen oli piirretty kauniita linnunkuvia, avasi sen ja pani kuolleet kukkaset sinne. "Tästä te saatte kauniin arkun", sanoi hän, "ja kun serkut Norjasta tulevat meille, niin me hautaamme teidät puutarhaan, ja kesäksi te virkoatte ja kasvatte entistä kauniimmiksi!"

Norjalaiset serkut olivat reippaita poikia, toisen nimi oli Joonas, toisen Aatto. He olivat isältään saaneet uudet kaaripyssyt ja ne he olivat ottaneet mukaansa näyttääkseen ne Iidalle. Iida kertoi heille kuolleista kukkasistaan ja pyysi heitä tulemaan mukaan hautajaisiin. Molemmat pojat astuivat edellä kaaripyssyt olalla, ja perässä tuli Iida kantaen kaunista rasiaa, missä kuolleet kukkaset olivat. Puutarhaan kaivettiin pieni hauta, Iida suuteli kukkasia ja laski ne sitten rasioineen päivineen hautaan. Mutta Aatto ja Joonas ampuivat kaaripyssyillään kunnialaukaukset, sillä heillä ei ollut kiväärejä eikä tykkejä.

PEUKALO-LIISA.

Oli kerran vaimo, jonka niin kovasti teki mieli pientä lapsukaista, mutta hän ei käsittänyt mistä hän sellaisen saisi. Hän meni vanhan noita-akan luo ja sanoi: "minä tahtoisin niin kovin mielelläni pienen lapsen, etkö sinä neuvoisi minulle mistä minä sen saisin?"

"Ehkäpä tästä suoriudutaan!" sanoi noita-akka. "Minä annan sinulle siemenen — sellaisia siemeniä ei heitetäkään joka miehen peltoon eikä viskata kanojen syötäviksi. Pistä se kukkaruukkuun, niin saat nähdä kuinka käy."

"Paljon kiitoksia!" sanoi vaimo ja antoi noita-akalle kaksitoista killinkiä. Sitten hän meni kotiin ja pisti siemenen multaan. Pian siitä kasvoi suuri, kaunis kukka, joka oli ihan tulpanin näköinen, mutta lehdet olivat vielä tiiviisti koossa, ikäänkuin kukka olisi ollut nupulla.

"Kuinka kaunis kukka", sanoi vaimo ja suuteli kukan koreita, keltaisia ja punaisia lehtiä, mutta juuri hänen suudellessaan kuului aika paukahdus, ja kukkanen avautui. Silloin saattoi nähdä, että se oli oikea tulpani, mutta vihreällä istuimella keskellä kukkaa istui pikkuriikkuinen tyttönen. Hän oli niin siron siro ja niin hennon hento, eikä hän ollut kuin peukalon pituinen. Sentähden häntä sanottiinkin Peukalo-Liisaksi.

Kehdokseen sai tyttönen komean, kiillotetun pähkinänkuoren; patjoina oli sinisiä orvokinlehtiä ja tyynynpäällisenä ruusunlehti. Tässä kätkyessä vietti tyttönen yön, mutta päivisin hän leikki pöydällä, jolle vaimo oli asettanut lautasen. Lautasella oli kukkaseppele, jonka varret ulottuivat veteen, mutta keskellä uiskenteli suuri tulpanin lehti, ja sen päällä sai Peukalo-Liisa istua ja siinä hän purjehti laidasta laitaan. Airoina hänellä oli kaksi valkoista jouhta. Kauniilta se näytti. Peukalo-Liisa osasi myöskin laulaa, laulaa niin vienosti ja suloisesti, ettei sitä sanoin saata kuvata.

Eräänä yönä, kun hän nukkui somassa sängyssään, hyppäsi ruma sammakko sisään ikkunasta, jonka ruutu oli rikki. Se oli suuri, märkä, ilkeä sammakko ja se pomppasi suoraa päätä pöydälle, jolla Peukalo-Liisa nukkui punaisen ruusunlehden alla.

"Mutta tuostapa poikani saa korean morsiamen!" virkkoi sammakko, kävi kiinni pähkinänkuoreen, jossa Peukalo-Liisa nukkui, ja hyppäsi saaliineen päivineen ikkunasta puutarhaan.

Siellä kulki suuri, leveä joki, jonka rannat olivat soiset ja liejuiset. Niillä rannoilla asui sammakko poikineen. Hyi kuinka se poikakin oli ruma, aivan emänsä näköinen! "Koaks, koaks, brekke-ke-keks!" sen se sai suustaan, kun näki suloisen tyttösen pähkinänkuoressa.

"Älä puhu niin ääneen, ettei hän herää!" neuvoi vanha sammakko, "hän voi tästä vielä lähteä karkuun, hänhän on kevyt kuin joutsenen untuva. Me panemme hänet leveälle lumpeen lehdelle, siellähän se pikkuinen keijukainen on kuin saaressa, sieltä ei hän pääse karkuun ja me saamme rauhassa panna kuntoon vieraskamarin tuolla liejussa. Aijai kuinka teidän siellä tulee hyvä olla!"

Joessa kasvoi paljon lumpeita. Niiden leveät, vihreät lehdet ikäänkuin uiskentelivat veden pinnalla. Suurin lehti oli etempänä muita, ja sinne kuljetti vanha sammakko Peukalo-Liisan pähkinänkuorineen.

Kun tyttö raukka varhain aamulla heräsi ja huomasi missä oli, purskahti hän katkeraan itkuun. Joka taholla suuren vihreän lehden ympärillä oli vettä, hän ei laisinkaan saattanut päästä maihin.

Mutta vanha emäsammakko istua kökötti liejussa ja koristeli kamariaan kaisloilla ja keltaisilla ulpukankukilla, jotta se olisi oikein somana vastaanottaakseen miniän. Sitten hän ilkeän poikansa kanssa uida pulikoi lehdelle, jolla Peukalo-Liisa seisoi. He tulivat noutamaan hänen somaa pientä sänkyään, sillä se oli pantava paikoilleen morsiuskamariin ennen morsiamen tuloa. Vanha emäsammakko niiasi syvään Peukalo-Liisalle ja sanoi: "tässä on nyt minun poikani, sinun tuleva miehesi. Te saatte niin hauskan asunnon tuolla alhaalla mudassa!"

"Koaks, koaks! brekke-ke-keks!" sanoi poika. Muuta ei se saanut suustaan.

Sitten he ottivat soman pienen sängyn ja uivat tiehensä. Mutta Peukalo-Liisa jäi yksin istumaan vihreälle lehdelle ja siinä hän itki katkerasti, sillä hän ei olisi tahtonut asua ilkeän emäsammakon luona eikä ottaa hänen poikaansa miehekseen. Pienet kalat, jotka uiskentelivat vedessä, olivat nähneet emäsammakon ja kuulleet mitä se sanoi. Sentähden nekin nyt nostelivat päitään; niiden teki niidenkin mieli nähdä tyttöä. Heti ensi näkemältä oli hän niiden mielestä niin ihmeen herttainen, ja ne surivat kovasti, että hänen piti joutua ilkeän sammakkoväen käsiin. Mutta ei! Niin ei ikinä saa käydä. Ja kalat kokoontuivat vihreän varren ympärille, jonka päässä Peukalo-Liisan lehti kasvoi, ja nirsivät hampaillaan poikki varren. Ja lehti lipui alas virtaa ja kuljetti Peukalo-Liisaa kauas pois. Ei saattanut sammakko enää saada kiinni.

Peukalo-Liisa purjehti monen kaupungin ohitse, ja pikkulinnut istuivat pensaissa, katselivat häntä ja visersivät: "mikä suloinen neitonen!" Lehti lipui yhä kauemma, ja vihdoin joutui Peukalo-Liisa ulkomaille.

Kaunis, pieni, valkea perhonen liiteli hyvän aikaa hänen ympärillään ja istuutui vihdoin lehdelle, sillä Peukalo-Liisa miellytti sitä suuresti. Ja tyttö puolestaan oli matkaansa hyvin tyytyväinen, sillä täällä ei sammakko voinut häntä saavuttaa. Ja kuinka kaunista niillä seuduin oli! Päivä paistoi veteen, joka kimmelsi kuin kulta. Tyttö otti nauhan vyöltään, köytti sen toiseen päähän perhosen ja kiinnitti toisen pään lehteen. Siten solui lehti eteenpäin entistä nopeammin, ja Peukalo-Liisa, joka seisoi lehdellä, solui mukana.

Samassa tulla huristi siihen suuri turilas, ja kun se äkkäsi hänet, kietoi se kyntensä hänen hennon vartalonsa ympäri ja lennätti hänet puuhun. Mutta vihreä lehti purjehti alas jokea, ja perhonen lensi mukana, sillä se oli köytetty kiinni lehteen eikä päässyt irti.

Herranen aika kuinka Peukalo-Liisa pelästyi, kun turilas rupesi kuljettamaan häntä puuhun! Ja kauniin, valkean perhosen kohtalo häntä eniten suretti, sillä hänhän oli köyttänyt sen kiinni lehteen, sehän ei päässyt irti, senhän täytyi kuolla nälkään. Mutta siitä ei turilas välittänyt vähääkään. Se laski hänet suurimmalle lehdelle minkä puusta löysi, antoi hänen syötäväkseen kukkasten makeaa mehua ja kehui häntä kovin kauniiksi, vaikkei hän ensinkään olekaan turilaan näköinen. Sitten tulivat toiset turilaat, jotka puussa asuivat, vieraisiin; ne tarkastelivat Peukalo-Liisaa, ja turilasneidot liikuttelivat tuntosarviaan ja sanoivat: "voi, voi vaivaista, eihän hänellä ole kuin kaksi jalkaa!"

"Hänellähän ei ole tuntosarvia!" jatkoivat he sitten. "Hänhän on niin kaitainen vyötäisiltään, hyi, ihanhan hän on ihmisen näköinen! Hyi kuinka hän on ruma!" sanoivat turilas-herrat yhdestä suusta. Ja kuitenkin oli Peukalo-Liisa niin ihmeen ihana! Sitä mieltä oli ollut sekin turilas, joka hänet ryösti, mutta kun kaikki muut moittivat häntä rumaksi, rupesi sekin uskomaan häntä rumaksi eikä enää laisinkaan huolinut hänestä. Menköön minne hyvänsä! He raahasivat hänet alas puusta ja panivat satakaunon lehdelle; siihen hän jäi itkemään rumuuttaan, itkemään sitä, ettei turilaillekaan kelvannut, ja kuitenkin oli hän niin kaunis, ettei sitä sanoin saata kuvaella, niin hienoinen ja heleä kuin ihanaisin ruusunlehti.

Koko kesän asui Peukalo-Liisa raukka aivan yksinään suuressa metsässä. Hän punoi vuoteensa heinänkorsista ja asetti sen suuren takkiaislehden alle sateensuojaan. Hänen ruokanaan oli kukkasten makea mehu ja juomanaan kaste, joka aamuisin lepäsi lehdillä. Niin kului kesä ja syksy, mutta sitten tuli talvi, kylmä, pitkä talvi. Kaikki linnut, jotka niin kauniisti olivat laulelleet hänelle, lensivät tiehensä, puut ja kukkaset lakastuivat; suuri takkiaislehti, jonka alla hän oli asunut, käpertyi kokoon niin ettei jälelle jäänyt kuin keltainen, kuihtunut varsi. Ja Peukalo-Liisaa paleli niin kauheasti, sillä hänen vaatteensa olivat kaikki risoina ja hän oli niin pieni ja hento; varmaankin tyttö raukan täytyi paleltua kuoliaaksi. Rupesi satamaan lunta, ja jokainen lumihiutale oli hänelle kuin meille kokonainen lapiollinen lunta, sillä me olemme suuret, mutta hän oli vain peukalon pituinen. Hän koetti kääriytyä kuihtuneeseen lehteen, mutta ei se lämmittänyt. Hän värisi vilusta.

Aivan likellä sitä metsää, johon hän oli joutunut, oli suuri viljavainio. Mutta vilja oli aikoja sitten korjattu, ja vain kuiva, alaston sänki nousi routaisesta maasta. Peukalo-Liisa kulki sänkipellossa kuin missäkin metsässä. Hän värisi vilusta. Vihdoin saapui hän peltohiiren asunnolle. Sängen juurelta johti pieni oviaukko alas maahan. Siellä asui peltohiiri lämpöisessä, rauhallisessa pirtissään, joka oli täynnä jyviä. Sitäpaitsi sillä oli keittiö ja ruoka-aitta. Pikku Peukalo-Liisa raukka pysähtyi ovelle kuten köyhä kerjäläistyttö ainakin ja anoi jyväkipinää, sillä hän ei kahteen päivään ollut saanut mitään syödäkseen.

"Voi sinua raukkaa!" sanoi peltohiiri, joka pohjaltaan oli hyväsydäminen, vanha peltohiiri, "tule sinä vain lämpöiseen pirttiini ja syö minun kanssani!"

Peltohiiri rupesi pitämään Peukalo-Liisasta.

"Sinä säätkin jäädä luokseni koko talveksi", sanoi se, "mutta sinun pitää siistiä ja puhdistaa pirttini ja kertoa minulle satuja, sillä niistä minä kovin paljon pidän." Peukalo-Liisa teki niinkuin se hyvä, vanha peltohiiri käski, ja viihtyi hyvin.

"Pian meille tulee vieraita!" selitti peltohiiri eräänä päivänä, "naapurini käy tavallisesti joka viikko minua tervehtimässä. Hän on paljoa paremmissa varoissa kuin minä, hänellä on suuria saleja ja hän käy hyvin kauniissa mustassa samettiturkissa. Jos sinä saisitkin hänet mieheksesi, niin ei sinulla olisi hätää. Mutta hän ei näe mitään. Kerro sinä hänelle kauneimmat sadut mitä ikinä osaat!"

Ei Peukalo-Liisa viitsinyt ruveta hänelle kertomaan mitään, eikä hän huolinut peltohiiren naapuria miehekseen, sillä se oli myyrä. Tulihan hän tervehtimään, tuli mustassa samettiturkissaan, ja peltohiiri kehui hänen rikkauttaan ja oppiaan. Hänen talonsa oli kaksikymmentä kertaa suurempi kuin peltohiiren ja kovin oppinut hän oli, mutta aurinkoa ja kauniita kukkasia ei hän voinut kärsiä ja niistä hän aina puhui pahaa, sillä hän ei koskaan ollut niitä nähnyt. Peukalo-Liisan piti laulaa hänelle, ja hän lauloi sekä: "Lennä, lennä leppälintu!" että "Minä seison korkealla vuorella", ja myyrä rakastui häneen hänen kauniin äänensä tähden. Mutta ei hän mitään sanonut, hän oli kovin vakava mies.

Aivan hiljan oli hän kaivanut maahan pitkän käytävän, joka johti hänen taloltaan peltohiiren talolle, ja sinne kehotti hän peltohiirtä ja Peukalo-Liisaa lähtemään kävelylle, kun vain halutti. Samalla huomautti hän, ettei heidän pidä pelästyä kuollutta lintua, joka makaa käytävässä. Se on todella aivan oikea lintu sulkineen, siipineen, nokkineen päivineen. Varmaan se on kuollut aikoja sitten, aivan talven alussa. Ovat sattuneet kuoppaamaan juuri hänen käytävänsä kohdalle.

Myyrä pisti hampaisiinsa kappaleen lahoa puuta, sellaista, joka loistaa pimeässä, ja läksi heidän edellään pitkään, pimeään käytävään. Kun he tulivat sille kohdalle, missä kuollut lintu makasi, nosti myyrä leveän nokkansa lakeen ja puhkaisi siihen suuren reiän, jotta valo pääsi tunkemaan sisään. Keskellä permantoa makasi kuollut pääskynen, kauniit siivet painettuina kylkiä vastaan, jalat ja pää höyhenten suojassa. Varmaan se raukka oli kuollut viluun. Peukalo-Liisan kävi lintua niin kovin sääli, hän rakasti kaikkia pikkulintuja, olivathan ne koko kesän laulaneet ja viserrelleet hänen ilokseen. Mutta myyrä potkaisi lintua jalkatyngällään ja sanoi: "eipäs enää vikise! Olisi sekin ollut surkeaa, jos olisi pitänyt syntyä linnuksi. Minun lapsistani, Jumalan kiitos, ei tule lintuja. Eihän tuolla tuollaisella lintu raukalla ole muuta kuin se ainainen lirulorunsa, ja se totta maar ei elätä. Kun talvi tulee, on nälkäkuolema edessä!"

"Te olette järkevä mies, ja kyllä se niin on kuin sanotte", huomautti peltohiiri. "Mitä on linnulla lirulorustaan hyötyä, kun talvi tulee? Näe nälkää ja vilua. Mutta komealtahan sen sanovat kuuluvan!"

Peukalo-Liisa ei puhunut mitään, mutta kun hänen seuralaisensa kääntyivät selin lintuun, kumartui hän sen puoleen, siirsi syrjään höyheniä, joitten peitossa pää oli, ja suuteli sulkeutuneita silmiä. "Ehkäpä juuri tämä lintunen kesällä minulle niin kauniisti lauloi", ajatteli hän. "Kuinka paljon iloa se minulle tuotti, rakas, kaunis lintu!"

Myyrä tukki läven, josta päivä oli pilkistänyt sisään, ja saattoi naiset kotiin. Mutta yöllä ei Peukalo-Liisa laisinkaan voinut nukkua. Vihdoin nousi hän vuoteeltaan ja punoi heinistä suuren, kauniin peitteen, jonka vei käytävään ja levitti kuolleen linnun päälle. Sitten hän pani pehmeää pumpulia, jota oli tavannut peltohiiren pirtistä, linnun kupeille, jottei sen tulisi kolkoksi levätä kylmässä maassa.

"Hyvästi, herttainen, pieni lintu!" lausui hän. "Hyvästi! ja kiitos siitä, että niin kauniisti lauloit kesällä, kun puut kaikki olivat vihreät ja armas aurinko meitä lämmitti!" Hän painoi päänsä linnun rintaa vastaan, mutta säikähti samassa pahanpäiväisesti, sillä tuntui siltä kuin siellä olisi sykähtänyt. Linnun sydän siellä todella olikin sykähtänyt. Sillä lintu ei ollutkaan kuollut, se oli maannut horroksissa ja virkosi, kun se pääsi lämpöiseen.

Syksyllä lentävät kaikki pääskyset pois lämpöisiin maihin, mutta jos joku sattuu myöhästymään, niin sen käy huonosti: se kohmettuu, putoaa kuin kuolleena maahan, jää siihen paikkaan ja peittyy kylmään lumeen.

Peukalo-Liisa vallan vapisi, niin kauheasti hän oli pelästynyt, sillä hänen rinnallaan, joka oli vain peukalon pituinen, oli lintu hirmuisen suuri. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mieltänsä, järjesteli pumpulia pääskysraukan ympärille ja nouti omasta vuoteestaan mintunlehden linnun pään peitteeksi.

Seuraavana yönä hän taasen hiipi linnun luo ja silloin hän jo tapasi sen ilmi elävänä. Niin voimaton se kuitenkin! oli, että se vain hetkisen jaksoi katsella Peukalo-Liisaa, joka seisoi laho puupalanen kädessään, sillä eihän hänellä muuta lyhtyä ollut.

"Kiitos sinulle, sinä suloinen lapsukainen!" sanoi sairas pääskynen, "sinä olet minua niin lämmittänyt, että pian saan takaisin voimani ja pääsen lentämään lämpöiseen auringonpaisteeseen!"

"Voi, voi!" huokasi tyttö, "ulkona on kylmä, maa roudassa ja lunta sataa! Pysy sinä lämpöisessä sängyssäsi, kyllä minä hoidan sinua!"

Hän nouti kukkasen lehdellä pääskyselle vettä, ja juodessaan kertoi pääskynen, että orjantappurapensas oli haavoittanut sen toisen siiven. Sentähden ei se ollut päässyt lentämään niin nopeasti kuin muut pääskyset, jotka lensivät kauas pois lämpöisiin maihin. Vihdoin se oli pudonnut alas maahan, mutta enempää ei se muistanut eikä se ensinkään tietänyt minne se oli joutunut.

Koko talven se viipyi piilossa käytävässä, ja Peukalo-Liisa piti sitä hyvänä ja rakasti sitä. Myyrä ja peltohiiri eivät saaneet vähääkään vihiä asiasta, sillä eiväthän he voineet kärsiä köyhää pääskysparkaa.

Kun kevät tuli ja auringon lämpö alkoi tuntua maan sisään, sanoi pääskynen hyvästi Peukalo-Liisalle. Tyttö avasi läven, jonka myyrä oli tehnyt käytävän lakeen, päivä paistoi leppoisesti, ja pääskynen kysyi eikö tyttö tahtoisi lähteä mukaan: sopii istuutua selkään, sitten lähdetään lentoon ja kiidetään vihreään metsään. Mutta Peukalo-Liisa tiesi, että vanha peltohiiri olisi tullut surulliseksi, jos hän olisi lähtenyt.

"En saata lähteä!" sanoi Peukalo-Liisa. "Hyvästi sitten, hyvästi, sinä hyvä, herttainen tyttö!" lausui pääskynen ja kiiti auringonpaisteeseen. Peukalo-Liisa jäi katselemaan sen menoa ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, sillä hän piti niin kovin paljon pääskysraukasta.

"Kvivit, kvivit!" viserteli lintu ja lensi vihreään metsään. —

Peukalo-Liisa oli kovin suruissaan. Hän ei hetkeksikään päässyt lämpöiseen auringonpaisteeseen. Pian kylvettiin peltokin, joka oli heidän asuntonsa päällä, ja vilja kasvoi niin korkeaksi, että se pienelle, peukalon pituiselle tyttö raukalle oli kuin kokonainen synkkä metsä.

"Tänä kesänä sinun pitää neuloa myötäjäisesi!" selitti peltohiiri Peukalo-Liisalle, sillä naapuri, myyräjörö, joka alituisesti herrasteli mustassa samettiturkissa, oli nyt kosinut. "Sinulla pitää olla sekä villa- että liinavaatetta! Sinulla pitää olla sekä pito- että makuuvaatetta, kun tulet myyrän vaimoksi!" Peukalo-Liisan piti kehrätä värttinällä, ja peltohiiri palkkasi neljä hämähäkkiä, jotka yöt päivät kutoivat ja kehräsivät. Joka ilta tuli myyrä tervehtimään ja jutteli silloin aina, että kunhan kesä nyt kuluu loppuun, niin ei auringon paahde enää tunnu niin pahasti maan sisään; sehän polttaa maan kovaksi kuin kivi. Niin, kesän kuluttua piti Peukalo-Liisan ja myyrän viettää häitä, mutta Peukalo-Liisa ei ollut ensinkään hyvillään, sillä eihän hän vähääkään välittänyt ikävästä myyrästä. Joka aamu, kun aurinko nousi, ja joka ilta, kun se laski, hiipi hän ovelle katsomaan. Ja kun tuuli hajoitti viljan latvoja ja sininen taivas tuli näkyviin, huomasi tyttö kuinka valoisaa ja kaunista maan päällä sentään oli, ja hänet valtasi halu nähdä rakkaan pääskysensä. Mutta eihän sitä kuulunut, varmaan se lenteli kaukana poissa, kauniissa, vihreässä metsässä.

Kun syksy sitten tuli, olivat Peukalo-Liisan myötäjäiset ihan valmiina.

"Neljän viikon perästä juodaan häitäsi!" sanoi peltohiiri. Mutta Peukalo-Liisa purskahti itkuun ja selitti, ettei hän huoli ikävää myyrää.

"Jonnin joutavia!" sanoi peltohiiri, "älä sinä rupea tästä uppiniskaiseksi, taikka näytän valkeat hampaani! Sinä saat niin komean miehen. Sellaista turkkia kuin hänen samettiturkkinsa ei ole itse kuningattarellakaan. Hänellä on tuvat, aitat tavaraa täynnä. Kiitä sinä Jumalaa, että saat sellaisen miehen!"

Häät olivat ovella. Myyrä oli jo saapunut noutamaan Peukalo-Liisaa; heidän piti asua syvällä maan sisässä, Peukalo-Liisan ei koskaan pitänyt saada nähdä lämmintä aurinkoa, sillä sitä ei hänen sulhasensa kärsinyt. Lapsi raukka oli kovin suruissaan, kun piti sanoa hyvästi ihanalle auringolle, jota toki peltohiiren luona oli saanut katsella edes ovensuusta.

"Jää hyvästi, kirkas aurinko!" sanoi hän, ojensi kätensä ilmaan ja astui pari askelta peltohiiren asunnon ulkopuolelle. Oli nimittäin syksy, vilja oli korjattu, ja peltoa peitti vain kuiva sänki. "Hyvästi, hyvästi!" toisteli hän ja kietoi käsivartensa pienen, punaisen kukan ympäri. "Vie rakkaalle pääskyselle terveiseni, jos näet sen!"

"Kvivit, kvivit!" kuului samassa hänen päänsä päältä, ja kun hän silmänsä nosti, näki hän pääskysen tulla viilettävän. Suuresti se ilostui, kun se Peukalo-Liisan näki. Tyttö rupesi sitten uskomaan hänelle surujaan, ettei hän ensinkään huolisi ilkeää myyrää miehekseen ja että hänen täytyy asua syvällä maan sisässä, minne ei päivä milloinkaan paista. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun.

"Nyt tulee kylmä talvi", sanoi pääskynen, "minä lennän kauas pois, lämpöisiin maihin. Tahdotko tulla mukaan? Istu selkääni, ota vyösi ja köytä itsesi lujasti kiinni, niin lennämme tiehemme ja jätämme ilkeän myyrän ja hänen pimeän pirttinsä oman onnensa nojaan. Lennämme vuorten yli lämpöisiin maihin, missä päivä paistaa leppeämmin kuin täällä ja missä on ikuinen kesä ja kauniita kukkia. Tule vain mukaani, sinä herttainen pieni Peukalo-Liisa, joka pelastit henkeni, kun makasin tainnoksissa pimeässä maakuopassa!"

"Minä seuraan sinua!" sanoi Peukalo-Liisa, asettui linnun selkään, ojensi jalkansa sen levitetyille siiville ja köytti itsensä vyöllään kiinni tukevimpaan sulkaan. Lintu kohosi korkealle ilmaan ja lähti lentämään metsien ja järvien poikki, yli suurten vuorien, joilla lepää ikuista lunta. Peukalo-Liisaa paleli kylmässä ilmassa, mutta hän keksi keinon, painautui linnun lämpöisiin höyheniin ja pisti pienen päänsä esiin katselemaan kaikkea maailman kauneutta.

Vihdoin he saapuivat lämpöisiin maihin. Aurinko paistoi siellä paljoa kirkkaammin kuin täällä, taivas kaarteli kahta korkeampana, ja muureilla ja aidoilla kasvoi koreita vihreitä ja sinertäviä viinirypäleitä. Metsässä riippui sitruuneja ja appelsiineja, myrtit ja rosmarinit lemusivat, maantiellä juoksenteli kauniita lapsia, ja heidän leikkitovereinaan oli suuria, kirjavia perhosia. Mutta pääskynen lensi vieläkin etelämmäksi, ja luonto kävi yhä kauniimmaksi. Komeitten, vihreiden puitten siimeksessä, sinisen järven rannalla, oli hohtavan valkea marmorilinna. Ammoisista ajoista oli se siinä seisonut, ja viiniköynnös kierteli ylös korkeita pilareja. Räystään alla oli paljon pääskysenpesiä; siellä oli senkin pääskysen asunto, joka kuljetti Peukalo-Liisaa.

"Tässä minä asun!" sanoi pääskynen; "mutta ehkä sinun tekee mielesi poimia kukkasia. Ota kaunein, minä lasken sinut maahan. Saat nähdä, että tulet viihtymään, sinä saat mitä ikinä tahdot."

"Kuinka hauskaa!" huudahti tyttö ja leipoi pieniä käsiään.

Suuri valkoinen marmoripilari oli kaatunut maahan ja taittunut kolmesta kohden. Marmorikappaleitten välissä kasvoi ihania, suuria, valkeita kukkia. Pääskynen valitsi leveän lehden ja asetti Peukalo-Liisan sille istumaan. Mutta hyvänen aika kuinka Peukalo-Liisa hämmästyi! Keskellä kukkaa istui pieni mies, joka oli niin läpikuultavan valkoinen, että olisi luullut hänen olleen lasista. Hänen päässään oli mitä kaunein kultainen kruunu, ja hänen olkapäillään välkkyi mitä ihanimmat siivet. Eikä hän ollut yhtään suurempi kuin Peukalo-Liisa.

Hän oli sen kukkasen enkeli.

Jokaisessa kukkasessa asui pieni mies tai nainen, ja tämä oli heidän kaikkien kuninkaansa.

"Hyvänen aika kuinka hän on kaunis!" kuiskasi Peukalo-Liisa pääskyselle.

Pieni prinssi pelästyi aika lailla pääskystä, sillä olihan se kokonainen jättiläislintu hänen rinnallaan, joka oli niin kovin pieni ja hento. Mutta kun hän näki Peukalo-Liisan, ihastui hän, sillä niin kaunista tyttöä ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt. Sentähden otti hän kultaisen kruunun päästään ja laski sen tytön päähän, tiedusteli hänen nimeänsä ja kysyi tahtoiko hän tulla hänen vaimokseen ja kaikkien kukkasten kuningattareksi. Oli tämä kosija sentään toista kuin sammakon poika ja myyrä mustassa samettiturkissaan! Peukalo-Liisa antoikin myöntävän vastauksen kauniille prinssille, ja jokaisesta kukkasesta astui nyt esiin mies tai nainen ja he olivat niin kauniit, että oikein silmää hiveli. Jokainen riensi tuomaan Peukalo-Liisalle lahjaansa, mutta kauneimman lahjan antoi suuri, valkoinen kärpänen, sillä se antoi parin kauniita siipiä; ne kiinnitettiin paikalla Peukalo-Liisan olkapäihin, ja hänkin saattoi nyt lennellä kukkasesta kukkaseen. Suuri riemu vallitsi kukkasten valtakunnassa, ja pääskynen istui pesällään ja viserteli niin kauniisti kuin ikinä taisi. Sen sydämessä vallitsi kuitenkin suru, sillä se piti Peukalo-Liisasta niin paljon, ettei se koskaan olisi tahtonut erota hänestä.

"Emme me enää tahdo sanoa sinua Peukalo-Liisaksi!" sanoi kukkasten enkeli hänelle. "Se on niin ruma nimi, ja sinä olet niin kaunis. Me annamme sinulle nimen Kevätär."

"Hyvästi, hyvästi!" visersi pääskynen, lensi pois lämpöisistä maista ja palasi takaisin pohjoiseen. Siellä on mies, joka osaa kertoa kaikellaisia tarinoita. Tämän miehen räystään alla oli pääskysen pesä, ja pääskynen viserteli miehelle visertelemistään "kvivit, kvivit!" Ja sen suusta on tämäkin tarina kotoisin.

PAHA POIKA.

Oli kerran vanha runoilija, oikein hyvä, vanha runoilija.

Kerran illalla, kun hän istui huoneessaan, nousi hirveä rajuilma. Satoi aivan kaatamalla, mutta vanha runoilija istui tyynessä, lämpöisessä kodissaan lietensä ääressä, jossa tuli loimotti ja omenat paistua ritisivät.

"Ihmisraukkoja, joiden täytyy olla ulkona tässä ilmassa! Kyllä he kastuvat aivan läpimäriksi!" surkutteli hän, sillä hän oli hyväsydäminen runoilija.

"Oi avatkaa! minua niin palelee, minä olen niin märkä!" huusi ulkoa pieni lapsi. Se itki ja koputti oveen, sade vain tulvasi kaatamalla taivaasta ja tuuli täristeli ikkunaruutuja.

"Voi sinua, pieni raukka!" sanoi vanha runoilija ja läksi avaamaan ovea.

Siellä seisoi pieni, alastoin poika, ja vesi valui hänen pitkistä, keltaisista hiuksistaan. Hän värisi vilusta. Jollei hän olisi päässyt sisään, olisi hänen täytynyt kuolla rajuilmaan.

"Sinä pieni raukka!" surkutteli vanha runoilija ja tarttui hänen käteensä. "Tule sinä luokseni, kyllä minä sinut lämmitän! Saat viiniä ja omenia, sillä sinä olet herttainen poika!"

Herttainen hän todella olikin. Hänen silmänsä loistivat kuin tähdet, ja keltaiset hiukset kähertyivät kauniiksi kiharoiksi, vaikka olivatkin niin märät, että niistä vesi valui. Hän oli kuin pieni enkeli, mutta kylmä oli tehnyt hänet aivan kalpeaksi ja koko hänen ruumiinsa värisi. Hänen kädessään oli kaunis kaaripyssy, mutta senkin oli sade aivan tärvellyt. Somien nuolien värit olivat kosteudessa lionneet aivan sekaisin.

Vanha runoilija istuutui lieden ääreen, otti pienen pojan syliinsä, kiersi veden hänen hiuksistaan, lämmitti hänen käsiään käsissään ja kuumensi hänelle makeaa viiniä. Ja poika virkosi, hänen poskensa rupesivat punottamaan, hän hypähti lattialle ja alkoi tanssia vanhan runoniekan ympärillä.

"Oletpa sinä iloinen poika!" virkkoi vanhus. "Mikä sinun nimesi on?"

"Nimeni on Amor!" vastasi poika. "Etkö tunne minua? Tuolla näet kaaripyssyni. Sillä minä ammun niin että helisee! Katsoppas, nyt tulee kaunis ilma. Kuu paistaa jo!"

"Mutta kaaripyssysi on mennyt ihan pilalle!" huomautti vanha runoilija.

"Se on paha se!" sanoi pieni poika, otti kaaripyssyn käteensä ja rupesi sitä tarkastamaan.

"Oi, se on jo kuivanut, ei sitä mikään vaivaa! Jousi on kireällä, minäpä koetan!"

Sitten jännitti hän jousen, asetti nuolen paikoilleen, tähtäsi ja ampui suoraan hyvän, vanhan runoilijan sydämeen.

"Näetkö nyt, että kaaripyssyni on kunnossa!" sanoi hän sitten, nauroi ja juoksi matkoihinsa.

Sitä pahaa poikaa! Menee haavoittamaan vanhaa runoilijaa, joka on ottanut hänet lämpöiseen huoneeseensa, ollut hänelle niin hyvä ja antanut hänelle makeaa viiniä ja kauneimman omenansa.

Hyvä vanha runoilija makasi itkien maassa, nuoli oli todella lävistänyt hänen sydämensä. "Hyi", virkkoi hän, "kuinka paha poika se Amor on! Minäpä kerron tämän kaikille hyville lapsille, jotta he ymmärtävät olla varoillaan eivätkä mene leikkimään hänen kanssansa, sillä hän tekee heille paljasta kiusaa!"

Kaikki hyvät lapset, sekä pojat että tytöt, joille hän tapauksen kertoi, pitivätkin varansa ja karttoivat häijyä Amoria, mutta lopulta narrasi hän heidät kuitenkin, sillä hän on niin perin viisas ja viekas veitikka! Kun ylioppilaat tulevat luennoiltaan, juoksee hän heidän rinnallaan kirja kainalossa, yllä mustat vaatteet. Häntä on mahdoton tuntea, ja he käyvätkin kiinni hänen käsivarteensa luullen häntä ylioppilaaksi, mutta samassa pistää hän nuolensa heidän rintaansa. Kun tytöt tulevat papin luota ja seisovat kirkossa, lähtee hän ahdistamaan heitäkin. Niin, alituisesti hän ahdistelee ihmisiä! Hän istuutuu suureen kattokruunuun teatterissa ja hulmahtaa siellä täyteen liekkiin. Ihmiset luulevat että lamppu se siellä vain palaa, mutta pian he kyllä huomaavat jotakin outoa. Hän juoksentelee puistoissa ja kävelypaikoilla, niin, kerran on hän ampunut nuolensa suoraan sinun isäsi ja äitisi sydämeen! Kysy vain heiltä, kyllä he tietävät kertoa. Se Amor on niin paha poika, älä milloinkaan ryhdy kauppoihin hänen kanssaan. Hän ahdistelee kaikkia ihmisiä. Ajattelehan, kun hän kerran ampui nuolensa vanhan mummosikin rintaan, mutta siitä on kauan, se haava on jo parantunut; mutta ei hän sitä koskaan unohda. Hyi sitä pahaa Amoria!

Mutta nythän sinä hänet tunnet! Nyt tiedät mikä paha poika hän on!

MATKATOVERI.

Johannes raukka oli hyvin suruissaan, sillä hänen isänsä oli kuolemaisillaan. He olivat kahden pienessä huoneessa; lamppu paloi kituen pöydällä, sillä öljy oli vähissä. Oli jo myöhäinen ilta. —

"Sinä olet ollut hyvä poika, Johannes!" virkkoi sairas isä. "Kyllä Jumala auttaa sinua eteenpäin maailmassa!" ja hän loi häneen vakavat, lempeät silmänsä, veti syvältä henkeään ja kuoli. Näytti siltä kuin hän vain olisi nukkunut. Mutta Johannes itki katkerasti, sillä eihän hänellä ollut ainoaakaan omaista maailmassa, ei isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta. Johannes raukka! Hän virui polvillaan vuoteen ääressä, suuteli kuolleen isänsä kättä, ja suolaiset kyyneleet valuivat vuolaina hänen silmistään. Vihdoin painuivat hänen silmänsä umpeen, ja hän nukkui pää sängyn kovaa laitaa vastaan.

Hän näki kummallista unta: aurinko ja kuu tulivat kumartamaan häntä, hänen isänsä oli terveenä ja reippaana ja nauroi kuten hänen tapansa oli, kun hän oli oikein hyvällä tuulella. Kaunis tyttö, kultakruunu päässään, ojensi Johannekselle kätensä. Hänellä oli niin pitkät, kauniit hiukset, ja Johanneksen isä sanoi: "näetkös minkä kauniin morsiamen olet saanut? Hän on ihanin tyttö koko maailmassa!" Siihen Johannes heräsi. Kaikki unen kauneus oli poissa, hänen isänsä makasi kylmänä vuoteessaan, he olivat kahden. Johannes raukka!

Seuraavalla viikolla haudattiin kuollut, ja Johannes asteli likinnä arkkua. Hän ei enää saanut nähdä hyvää isäänsä, josta hän niin paljon oli pitänyt. Hän kuuli mullan kumisten putoavan kirstun kannelle; sen viimeinen nurkka oli vielä näkyvissä, mutta kun seuraava lapiollinen putosi hautaan, hävisi sekin. Silloin oli hänen sydämensä särkymäisillään, niin surullinen hän oli. Haudan partaalla veisattiin virttä, kauniisti helisivät sävelet, ja kyyneleet puhkesivat Johanneksen silmiin. Hän itki, ja se huojensi hänen suruansa. Aurinko paistoi leppoisasti vihantiin puihin, se ikäänkuin sanoi: "älä ole suruissasi, Johannes! katsoppa kuinka kaunis sininen taivas on, siellä ylhäällä asuu nyt isäsi ja hän rukoilee hyvää Jumalaa, että menestyisit maan päällä!"

"Minä tahdon aina olla hyvä!" sanoi Johannes, "niin minäkin pääsen taivaaseen isäni luo. Oi sitä iloa, kun taas saamme nähdä toisemme! Kuinka paljon minulla silloin onkin kertomista, ja hän opettaa minulle paljon uusia asioita ja näyttää minulle taivaan ihanuutta, niinkuin hän teki täällä maan päälläkin. Oi sitä iloa!"

Mielikuvat olivat niin elävät, että Johanneksen täytyi hymyillä, vaikka kyyneleet vielä valuivat alas poskia. Kastanjoissa visertelivät pienet linnut: "kvivit, kvivit!" Ne lauloivat iloisesti, vaikka olivatkin hautajaisissa, mutta tiesiväthän ne, että kuollut nyt oli taivaassa ja että hänellä oli paljoa kauniimmat siivet kuin niillä. Ne tiesivät että hän nyt oli onnellinen, sillä hän oli ollut hyvä ihminen täällä maan päällä, ja siitä ne iloitsivat. Johannes näki niiden lentävän vihreistä puista avaraan maailmaan, ja hänetkin valtasi halu lähteä lentoon. Ensin hän kuitenkin veisti suuren puuristin isänsä haudalle, ja kun hän eräänä iltana vei sen hautausmaalle, huomasi hän, että hauta oli hiekoitettu ja koristettu kukkasilla. Vieraat ihmiset sen olivat tehneet, sillä hekin pitivät hänen rakkaasta isästään, joka nyt oli kuollut.

Varhain seuraavana aamuna kokosi Johannes tavaransa pieneen myttyyn, kätki vyöhönsä koko perintönsä, viisikymmentä taaleria ja pari hopeakillinkiä, ne hän oli päättänyt ottaa mukaansa maailmalle. Ensin hän kuitenkin meni kirkkomaalle isänsä haudalle, luki siellä isämeidän ja lausui: "jää hyvästi, rakas isä! Minä koetan aina pysyä hyvänä ihmisenä, ja rukoilethan sinäkin hyvältä Jumalalta menestystä tielleni!"

Maassa Johanneksen ympärillä heloittivat kukkaset raikkaina ja herttaisina, päivä paistoi lämpöisesti ja tuulessa nyökyttelivät kukkaset päitään ikäänkuin sanoakseen: "tervetuloa tänne luonnon helmaan! Eikö täällä ole kaunista!" Mutta Johannes kääntyi vielä kerran katsomaan vanhaa kirkkoa, jossa hänet pienenä lapsena oli kastettu ja jossa hän joka sunnuntai oli vanhan isänsä kanssa kuunnellut saarnaa ja veisannut virttä. Äkkiä huomasi hän kirkontontun ilmestyvän kellotapulin luukulle. Hänen päässään oli pieni, punainen piippalakki ja hän varjosti kädellään kasvojaan, sillä aurinko pisti häntä silmiin. Johannes nyökäytti hänelle jäähyväisiä, ja pikku tonttu liehutti punaista lakkiaan, laski käden sydämelleen ja heitti hänelle monta monituista lentosuudelmaa, sillä hän tahtoi osoittaa toivottavansa hänelle onnellista matkaa ja kaikkea hyvää.

Johannes ajatteli ihmeellistä, avaraa maailmaa ja kaikkea sen kauneutta, jota hän nyt kävi katselemaan. Hän kulki kulkemistaan ja tuli kauemma kuin koskaan ennen. Kylät, joitten läpi hän vaelsi, ja ihmiset, jotka tulivat vastaan, olivat aivan tuntemattomat, hän oli kaukana maailmalla, vieraitten parissa.

Ensi yö täytyi hänen nukkua heinäsuovassa maassa, sillä muuta vuodetta ei ollut tarjona. Mutta se oli hänestä aivan erinomainen, ei olisi kuningaskaan voinut viettää yötään mukavammin. Koko seutu jokineen, heinärukoineen, yllä sininen taivas, muodosti kauniin makuukamarin. Vihreä, puna- ja valkeakukallinen nurmi oli lattiamattona, seljapensaat ja orjantappuratiheiköt olivat kukkavihkoina, ja pesuvatina oli koko joki puhtaine, kirkkaine vesineen, jossa kaislat kahisivat, toivottaen sekä hyvää iltaa että hyvää huomenta. Kuu riippui suurena yölamppuna sinisessä katossa, eikä se lamppu sytyttänyt uutimia tuleen. Johannes saattoi huoleti nukkua, ja hän nukkuikin makeasti eikä herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla ja kaikki pienet linnut visertelivät vastaan: "hyvää huomenta! hyvää huomenta! Etkö sinä vielä ole pystyssä?"

Kirkonkellot soivat, oli sunnuntai, kansa kulki kuulemaan saarnaa, ja Johannes seurasi heitä. Hän veisasi virren, kuunteli Jumalan sanaa ja kuvitteli olevansa kotikirkossa, jossa hänet oli kastettu ja jossa hän oli veisannut virsiä isänsä kanssa.

Kirkkomaalla oli paljon hautoja, ja muutamat olivat korkean heinän peitossa. Johannes tuli muistaneeksi isänsä hautaa. Varmaan sekin oli joutuva saman kohtalon alaiseksi, kun ei hän enää voinut olla sitä hoitamassa ja koristamassa. Silloin painui hän maahan, rupesi nyhtämään pois heinää, pystytti kaatuneita puuristejä ja asetti paikoilleen seppeleet, jotka tuuli oli kuljettanut pois. "Ehkä joku tekee saman palveluksen isäni haudalle, kun en minä enää voi sitä hoitaa", ajatteli hän.

Hautausmaan portilla seisoi kerjäläisukko sauvaansa nojaten. Johannes antoi hänelle hopeakillinkinsä ja jatkoi sitten tyytyväisenä, iloisella mielellä matkaansa avaraan maailmaan.

Illemmällä nousi hirveä rajuilma. Johannes koetti kyllä rientää katon alle, mutta pian yllätti hänet pimeä yö. Vihdoin viimein saapui hän pienelle kirkolle, joka ypö yksinään yleni kukkulalla. Onneksi oli ovi raollaan, joten Johannes saattoi livahtaa sisään. Sinne hän päätti jäädä, kunnes rajuilma asettuisi.

"Istuudunpa johonkin nurkkaan!" tuumi hän. "Olenkin aika väsyksissä ja tarvitsen lepoa!" Ja hän painui istumaan, pani kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa. Eikä aikaakaan, kun hän nukkui ja näki makeita unia, vaikka ulkona salamoi ja jyrisi.

Keskiyön aikana hän heräsi, rajuilma oli mennyt menojaan, ja kuu paistoi ikkunasta suoraan häneen. Keskellä kirkon lattiaa oli avoin ruumisarkku, jossa kuollut mies odotti hautaamistaan. Ei Johannes pelännyt vähääkään, sillä hänellä oli hyvä omatunto ja tiesihän hän, etteivät kuolleet tee pahaa kenellekään; elävät, pahat ihmiset ne tuottavat harmia ja kiusaa. Kaksi elävää, pahaa ihmistä seisoi paraikaa kuolleen miehen ääressä, joka oli tuotu kirkkoon odottamaan hautaustaan. He eivät tahtoneet antaa hänen maata kirstussaan, vaan tekivät hänelle kiusaa ja aikoivat heittää kuolleen miesraukan ulos kirkon ovesta.

"Miksi te teette noin?" kysyi Johannes. "Se on pahasti tehty, antakaa hänen nukkua Jeesuksen nimessä."

"Kaikkia tässä vielä!" sanoivat ilkeät ihmiset, "hän on pettänyt meitä! Hän otti meiltä velaksi rahaa eikä voinut maksaa velkaansa ja nyt hän päälle päätteeksi on kuollut, niin ettemme saa häneltä ainoatakaan killinkiä. Saakoon nyt kostonsa, maatkoon kuin koira kirkon oven edessä!"

"Ei minulla ole kuin viisikymmentä taaleria", sanoi Johannes, "se on koko perintöni, mutta sen minä mielelläni annan teille, jos rehellisesti lupaatte jättää kuolleen miesraukan rauhaan. Kyllä minä tulen toimeen ilman näitä rahoja, minulla on terveet, vahvat jäsenet, ja Jumala kyllä pitää murheen minusta".

"No", virkkoivat häijyt ihmiset, "koska kerran sinä maksat hänen velkansa, niin emme me enää tee hänelle pahaa, se on varma se!" ja he ottivat Johanneksen rahat, nauroivat hänen hyvyyttään ja menivät matkaansa. Mutta Johannes suori ruumiin paikoilleen kirstuun, pani sen kädet ristiin, siunasi itsensä ja kulki reippaasti halki suuren metsän.

Kun kuu pääsi pilkistämään esiin puitten takaa, saattoi nähdä herttaisten pienten keijukaisten leikkivän. Iloisesti he karkeloivat; Johanneksen läsnäolo ei häirinnyt heitä vähääkään, tiesiväthän he, että hän oli hyvä, viaton ihminen, ja yksin pahat ihmiset eivät saa nähdä keijukaisia. Toiset heistä olivat vain sormen pituiset, ja kultaiset kammat pitelivät heidän pitkiä, keltaisia hiuksiaan. Parittain he kiikkuivat suurten kastehelmien päällä, joita kimmelteli lehdissä ja korkeassa nurmessa. Välistä sattui pisara vierähtämään, ja silloin menivät keijukaiset nurin narin korkeaan heinään. Silloinkos muu pikkuväki nauramaan ja kaarestamaan! Se oli hirveän hauskaa! Keijukaiset lauloivat, ja Johannes tunsi kaikki heidän kauniit laulunsa, olihan hänkin pienenä poikana ne oppinut. Suuret, kirjavat hämähäkit, päässä hopeiset kruunut, kutoivat pensaasta pensaaseen pitkiä, riippuvia siltoja ja palatseja, ja kun kaste lankesi maille, välkkyivät ne kuin lasi kirkkaassa kuutamossa. Tätä kesti auringon nousuun asti. Silloin kätkeytyivät keijukaiset kukkien nuppuihin, tuuli kävi käsiksi heidän siltoihinsa ja linnoihinsa ja ne lensivät ilmaan kuin suuret hämähäkinverkot.

Kun Johannes oli päässyt metsästä, kuuli hän voimakkaan miesäänen huutavan: "Hoi, mies, minne matka?"

"Maailmalle vain!" vastasi Johannes. "Minulla ei ole isää eikä äitiä, olen vain köyhä mies, mutta Jumala kyllä pitää murheen minusta!"

"Minä olen minäkin menossa maailmalle!" sanoi vieras mies. "Emmekö kulkisi yhtä matkaa?"

"Kuljetaan vain!" sanoi Johannes, ja sitten he kulkivat yhdessä. Pian he tulivat ystäviksi, sillä he olivat molemmat hyviä ihmisiä. Mutta Johannes kyllä huomasi, että vieras oli häntä paljoa viisaampi. Hän oli kiertänyt maat, mantereet ja tiesi kertoa kaikista asioista.

Aurinko oli jo korkealla, kun he istuivat suuren puun juurelle syömään aamiaistaan. Samassa tuli siihen vanha akka. Voi, voi, kuinka hän oli raihnas ja käveli kumarassa sauvansa varassa. Hänen selässään oli kimppu risuja, jotka hän oli kerännyt metsästä, esiliinan nurkat olivat kietaistut ylös, ja Johannes näki, että mytystä pisti esiin kolme tukevaa vitsaa; sananjalkoja ja pajunoksia ne olivat. Kun hän oli päässyt heidän kohdalleen, luiskahti hänen jalkansa ja hän päästi tuskallisen huudon, sillä hänen jalkansa oli mennyt poikki. Vanhaa muija raukkaa!

Johannes ehdotti, että he heti lähtisivät kantamaan häntä kotiin, mutta vieras avasi matkalaukkunsa, otti esiin ruukun ja kertoi, että hänellä on voidetta, joka heti paikalla parantaa vaimon jalan, niin että hän itse voi kävellä kotiin ikäänkuin ei jalka olisi ollutkaan poikki. Mutta hän puolestaan tahtoi, että muija lahjoittaa hänelle vitsat, jotka hän oli köyttänyt esiliinaansa.

"Hyvin maksettu!" virkkoi muija ja nyökäytti oudosti päätään. Ei hän mielellään olisi tahtonut luopua vitsoistaan, mutta ei ollut hauskaa sekään, että jalka oli poikki. Hän antoi siis miehelle vitsat, ja heti kun tämä oli hieronut jalkaa voiteella, nousi muori ja käveli paljoa reippaammin kuin ennen. Sellaista se voide sai aikaan. Mutta sitä ei ollutkaan kaupan apteekissa.

"Mitä sinä teet vitsoilla?" kysyi Johannes matkatoveriltaan.

"Ovathan ne kauniita kukkavihkoja!" vastasi toveri. "Minä pidän niistä, minä olen sellainen lystikäs veitikka!"

He kulkivat hyvän matkaa eteenpäin.

"Kas, mikä rajuilma tuolta on tulossa!" virkkoi Johannes ja osoitti taivasta. "Nousee paksuja, pahoja pilviä!"

"Eivät ne ole pilviä", selitti matkatoveri, "ne ovat vuoria, suuria, kauniita vuoria. Kun nousee niille, pääsee pilvien yläpuolelle raikkaaseen ilmaan. Siellä vasta on ihanaa! Huomenna me varmaan jo olemme kaukana, kaukana maailmalla!"

Mutta eivät vuoret olleet niin likellä kuin näytti. Kokonaisen päivän matka oli vielä sinne, missä mustat metsät kohosivat suoraan taivasta kohti ja kivet olivat suuria kuin kokonaiset kylät. Vaivalloista oli päästä vuorten yli, sentähden Johannes ja hänen matkatoverinsa menivätkin majataloon lepäämään ja kokoamaan voimia huomispäivän matkaa varten.

Majatalon suuressa tarjoilukamarissa oli koolla paljon kansaa, sillä sinne oli tullut mies, joka näytteli nukketeatteria. Hän oli juuri saanut teatterinsa pystyyn, ja ihmiset olivat asettuneet ympärille katselemaan näytäntöä. Vanha, lihava teurastaja oli vienyt parhaimman paikan ja istuutunut aivan lavan eteen. Hänen suuri verikoiransa — hyi sentään kuinka se näytti ahneelta! — istui hänen rinnallaan, silmät suurina päässä, kuten kaikilla muillakin.

Näytäntö alkoi. Kappale oli kaunis, siinä esiintyi kuningas ja kuningatar, he istuivat samettisilla valtaistuimilla, heidän päässään oli kultaiset kruunut ja heidän vaatteensa päättyivät pitkiin laahustimiin, sillä siihen heillä kyllä oli varaa. Herttaisia puunukkeja, joitten silmät olivat lasista ja ylähuulessa kasvoi komeat viikset, seisoi ovilla päästämässä raitista ilmaa huoneeseen. Kappale oli hyvin kaunis eikä ensinkään surullinen, mutta juuri kun kuningattaren piti astua permannon poikki, tapahtui, että — niin, mikä sen suuren verikoiran päähän lieneekään pälkähtänyt! mutta kun ei lihava teurastaja pidellyt sitä kiinni, hypätä lotkautti se lavalle ja otti hennon kuningattaren juuri vyötäisten kohdalta suuhunsa, jotta naksahti. Se oli kauhean näköistä!

Mies raukka, joka piti teatteria, kävi kovin surulliseksi, sillä kuningatar oli ollut hänen kaunein nukkensa, ja nyt oli ilkeä verikoira purrut siltä pään poikki. Mutta kun ihmiset olivat poistuneet, lupasi Johanneksen matkatoveri panna kuningattaren kuntoon. Hän otti esiin ruukkunsa ja voiteli nukkea samalla voiteella, joka oli parantanut vanhan vaimo raukan katkenneen jalan. Nukke parani paikalla, kun sitä oli voideltu, vieläpä osasi itsestään liikuttaa jäseniään. Ei? tarvinnut ensinkään nykiä nuoraa, nukke oli kuin elävä ihminen, ainoastaan puhelahja puuttui. Nukketeatterin omistaja tuli kovin hyvilleen, eihän hänen enää tarvinnut hoitaa kuningatarta, hän tanssi omin neuvoin. Kukaan muu ei ollut niin taitava.

Tuli yö, ja kaikki majatalon väki oli jo pannut levolle, kun joku äkkiä alkoi valittaa ja huokaella. Huokaukset olivat niin hirveän syvät ja niitä jatkui jatkumistaan, kunnes ihmiset vihdoin nousivat katsomaan mikä oli hätänä. Teatterin omistaja riensi teatterilleen, sillä sieltä tuntuivat huokaukset tulevan. Kaikki puunuket makasivat päälletysten, sekaisin sekä kuningas että hänen sotamiehensä ja ne ne niin surkeasti vaikeroivat ja tuijottivat eteensä suurilla lasisilla silmillään. Ne ikävöivät nekin sitä voitelua, joka oli parantanut kuningattaren, niiden teki niidenkin mieli liikkua omin voimin.

Kuningatar heittäytyi polvilleen maahan, ojensi kauniin kultakruununsa ilmaan ja rukoili: "ota tämä, kunhan vain voitelet puolisoni ja hovini väen!" Mies raukka, joka omisti teatterin ja kaikki nuket, heltyi itkemään, sillä hänen kävi niitä niin kovin sääli. Hän lupasi heti Johanneksen matkatoverille kaikki seuraavan teatteri-illan tulot, kunhan hän vain voitelisi edes neljä tai viisi hänen kauneimmista nukeistaan. Matkatoveri selitti, ettei hän muuta vaadi kuin suuren sapelin, joka riippuu miehen vyöllä, ja sen saatuaan voiteli hän kuusi nukkea. Nämäpäs paikalla karkeloimaan niin sirosti ja sorjasti, että kaikki elävät tyttölapset, jotka sen näkivät, yltyivät tanssimaan mukaan. Kuski ja kyökkipiika, renki ja kamarineitsyt, kaikki vieraat tanssivat, yksin tulivarjostin ja hiilihankokin yrittivät tanssia, mutta menivät nurin heti kun läksivät liikkeelle. Oli sitä sinä yönä iloa ja riemua.

Seuraavana aamuna jättivät Johannes ja hänen matkatoverinsa majatalon ja läksivät korkeille vuorille, vaeltamaan suurten kuusimetsien halki. He tulivat niin korkealle, että kirkontornit vuorten alla pilkoittivat vain pieninä punaisina marjoina vihannasta. Heidän eteensä avautui laajoja aloja, he saattoivat nähdä penikulmien päähän seutuja, joissa eivät koskaan olleet käyneet. Näin paljon ihanaa maailmaa ei Johannes vielä ikinä ollut yhtaikaa nähnyt, ja aurinko paistoi lämpöisesti raikkaan sinisestä korkeudesta, vuoristosta kaikuivat metsästystorvet niin iloisesti ja ystävällisesti, että Johanneksen silmiin nousi ilonkyyneliä. "Oi hyvä Jumala!" puhkesi hän puhumaan. "Tahtoisin suudella sinua, kun sinä olet meille kaikille niin hyvä, kun sinä olet antanut meille kaiken maailman kauneuden!"

Matkatoveri seisoi niinikään ristissä käsin ja silmäili metsää ja kyliä, jotka uivat lämpöisessä auringonpaisteessa. Samassa alkoi heidän päänsä päältä kuulua kummallisen kaunista helinää, ja kun he silmänsä nostivat, näkivät he suuren, valkoisen joutsenen leijailevan ilmassa. Kaunis se oli ja lauloi niin haikeasti, etteivät he koskaan olleet kuulleet linnun laulavan sillä lailla. Mutta laulu heikkeni heikkenemistään, valkea pää painui rintaa vastaan, ja hiljalleen vaipui lintu heidän jalkainsa juureen. Sorja lintu oli kuollut.

"Kuinka kauniit siivet!" huudahti matkatoveri. "Näin suuria, valkeita siipiä ei aina saa rahallakaan, minäpä korjaan ne haltuuni. Nyt näet, että tarvitsen sapelia!" Ja yhdellä iskulla irroitti hän molemmat kuolleen joutsenen siivet ja päätti panna ne talteen.

He kulkivat monta monituista penikulmaa vuoristossa, ja vihdoin tuli heidän eteensä suuri kaupunki, jonka sadat kirkontornit hohtivat kuin hopea auringossa. Keskellä kaupunkia oli komea, punaisella kullalla katettu marmorilinna, ja siinä asui kuningas.

Johannes ja hänen matkatoverinsa eivät tahtoneet suoraa päätä mennä kaupunkiin, vaan pysähtyivät ulkopuolelle kaupunkia majataloon pukeutumaan. He tahtoivat nimittäin olla siistin näköiset, kun tulivat kadulle. Isäntä tiesi kertoa, että kuningas oli hyvä mies, joka ei suonut kenellekään ihmiselle pahaa, mutta hänen tyttärensä — Herra varjelkoon kuinka paha prinsessa hän oli! Kauneutta hänellä oli yllin kyllin, ei kukaan voinut olla miellyttävämpi ja herttaisempi kuin hän, mutta vähät siitä, kun hän oli niin paha. Oikea noita hän oli, jonka tähden moni kaunis prinssi oli menettänyt henkensä. — Kaikilla ihmisillä oli oikeus kosia häntä, hän oli antanut siihen luvan. Kuka hyvänsä sai tulla kosimaan, yhdentekevä oliko hän prinssi vaiko kerjäläinen: prinsessa teki hänelle kolme kysymystä, ja hänen piti osata vastata niihin. Jos hän osasi vastata, piti prinsessan mennä naimisiin hänen kanssaan ja hänen piti hänen isänsä kuoltua päästä koko maan kuninkaaksi; mutta jollei hän osannut vastata prinsessan arvoituksiin, piti hänet mestattaman tai hirtettämän, niin häijy se kaunis prinsessa oli. Hänen isänsä, vanha kuningas, suri sitä suuresti, mutta eihän hän voinut mitään hänen pahuudelleen, sillä hän oli sanonut, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä tyttärensä kosijoiden kanssa, tehköön niinkuin itse tahtoo. Ei kukaan prinsseistä, jotka olivat tulleet kosimaan prinsessaa ja joiden oli pitänyt vastata prinsessan arvoituksiin, ollut suoriutunut onnellisesti. Kaikki olivat joutuneet mestauslavalle tai hirttonuoraan. Kuka oli käskenyt heidän tulla kosimaan, olivathan he tietäneet mikä heitä odotti! Vanha kuningas suri tätä kurjuutta niin, että hän ja hänen sotamiehensä viruivat kokonaisen päivän vuodessa polvillaan rukoilemassa, että prinsessa tulisi hyväksi, mutta siitä ei tullut mitään. Vanhat juopot akat värjäsivät viinan mustaksi ennenkuin joivat sitä. He surivat sillä tavalla, ja enempää eivät he voineet tehdä.

"Sitä pahaa prinsessaa!" sanoi Johannes, "hänen pitäisi saada vitsaa, se tekisi hänelle hyvää. Olisinpa minä vanhan kuninkaan sijassa, niin kyllä prinsessa kyytinsä näkisi!"

Samassa kuului ulkoa eläköön-huutoja. Prinsessa ratsasti ohitse ja hän oli todella niin kaunis, että ihmiset unohtivat hänen pahuutensa ja korottivat eläköönhuutoja. Hänen rinnallaan ratsasti kaksitoista ihanaa neitoa. Heidän yllään oli valkoiset silkkivaatteet, he kantoivat käsissään valkoista tulpania ja heidän hevosensa olivat sysimustat. Prinsessan hevonen oli maidonkarvainen, sen siiat koristetut timanteilla ja rubineilla, mutta prinsessan puku oli puhdasta kultaa ja piiska hänen kädessään välkkyi kuin auringon säde. Olisi luullut taivaan pienten tähtösten asettuneen kultakruunuun hänen päälaelleen, ja hänen viittansa oli ommeltu kokoon tuhansien perhosten heleistä siivistä. Itse hän kuitenkin oli kauniimpi kuin kaikki hänen vaatteensa.

Kun Johannes hänet näki, lensivät hänen kasvonsa tulipunaisiksi eikä hän tahtonut saada sanaa suustaan: prinsessahan oli aivan samallainen kuin se kaunis, kruunupää tyttö, josta hän oli nähnyt unta isänsä kuolinyönä. Ihanainen hän oli hänen silmissään, eikä hän saattanut olla pitämättä hänestä. Ei hän ikinä ollut mikään paha noita, joka hirtättää tai mestauttaa ihmisiä, kun eivät he voi arvata mitä hän vaatii. "Onhan jokaisella, köyhimmällä kerjäläiselläkin, oikeus kosia häntä", mietti Johannes. "Minäpä lähden linnaan. En saata vastustaa haluani!"

Kaikki kehottivat häntä luopumaan aikeestaan; varmaan häntä odottaa sama kohtalo kuin kaikkia muita. Matkatoveri kielsi hänkin häntä menemästä, mutta Johannes arveli, että kaikki käy hyvin harjasi vaatteensa, kiillotti kenkänsä, pesi kätensä ja kasvonsa, kampasi kauniit keltaiset hiuksensa ja läksi yksinään linnaan.

"Sisään!" virkkoi vanha kuningas, kun Johannes koputti oveen.

Johannes avasi oven, ja vanha kuningas astui häntä vastaan, yllä yönuttu, jalassa koruompeluilla neulotut tohvelit, päässä kultakruunu ja toisessa kädessä valtikka, toisessa kultaomena.

"Odotappas hiukan!" virkkoi hän ja työnsi omenan kainaloonsa, voidakseen ojentaa Johannekselle kätensä. Mutta kun hän sai kuulla, että Johannes tuli kosimaan prinsessaa, purskahti hän niin katkeraan itkuun, että sekä omena että valtikka putosivat lattialle ja hänen täytyi pyyhkiä silmiään yönuttuun. Vanha kuningas raukka!

"Saat nähdä", virkkoi hän, "että sinun käy aivan niinkuin kaikkien muidenkin. Tule nyt tänne katsomaan!" Ja hän vei Johanneksen prinsessan puutarhaan. Kauhean näköistä siellä oli! Joka puussa riippui kolme, neljä kuninkaanpoikaa, jotka olivat kosineet prinsessaa, mutta eivät olleetkaan suoriutuneet hänen arvoituksistaan. Tuuli kolisteli luurankoja, jotta pienet linnut pelästyivät eivätkä koskaan uskaltaneet tulla puutarhaan. Kukkaskeppeinä oli käytetty ihmisluita, ja kukkaruukuista irvisteli pääkalloja. Oli sitä siinäkin prinsessalle puutarhaa!

"Nyt näet!" sanoi vanha kuningas. "Sinun käy niinkuin kaikkien näiden muidenkin. Heitä sinä ne tuumat! Minä tulen kerrassaan onnettomaksi, se minuun niin kovasti koskee!"

Johannes suuteli hyvän vanhan kuninkaan kättä ja vakuutti, että kaikki käy hyvin. Hän pitää kauniista prinsessasta niin kovasti.

Samassa ratsasti prinsessa kaikkine naisineen linnan pihaan, ja kuningas ja Johannes menivät häntä tervehtimään. Oi kuinka hän oli kaunis! Hän ojensi Johannekselle kätensä, ja Johannes rupesi pitämään hänestä entistä enemmän, ei hän ikinä ollut sellainen ilkeä, paha noita, jommoiseksi ihmiset häntä sanoivat. He astuivat saliin, ja palvelijapojat tarjosivat heille hilloa ja pähkinöitä, mutta vanha kuningas oli niin suruissaan, ettei hän saanut syödyksi mitään; sitäpaitsi olivat pähkinät hänelle liian kovat purra.

Päätettiin, että Johannes seuraavana aamuna palaisi linnaan, silloin kokoontuvat tuomarit ja koko raati kuulemaan kuinka hän osaa vastata arvoituksiin. Jos hän onnistuu, pitää hänen vielä kaksi kertaa palata arvaamaan, mutta kukaan ei vielä ensi kerralla ollut arvannut oikein, ja sentähden oli heidän täytynyt heittää henkensä.

Johannes ei laisinkaan surrut kohtaloaan, hän oli päinvastoin hyvällä tuulella, ajatteli kaunista prinsessaa ja luotti siihen, että hyvä Jumala kyllä auttaa häntä. Miten? Sitä hän tosin ei aavistanut eikä tahtonut sitä ajatellakaan. Juoksujalan riensi hän majataloon, missä matkatoveri häntä odotti.

Johanneksella riitti loppumattomiin juttua prinsessan kauneudesta ja herttaisuudesta. Nyt jo ikävöi hän huomista päivää, jolloin pääsisi linnaan koettamaan onneaan.

Mutta matkatoveri pudisti päätään ja oli hyvin suruissaan. "Minä pidän sinusta niin paljon!" sanoi hän, "me olisimme vielä voineet kulkea yhdessä, ja nyt minun jo täytyy kadottaa sinut! Voi sinua, sinä rakas Johannes raukka! Tekisi mieleni itkeä, mutta en tahdo häiritä iloasi nyt, kun ehkä olemme viimeistä iltaa yhdessä. Ollaan oikein, oikein iloisia! Huomenna, kun sinä olet poissa, on minulla kyllä aikaa itkeä!"

Kaikki kaupunkilaiset olivat jo saaneet tietää, että prinsessalle oli tullut uusi kosija, ja kaikkialla vallitsi sentähden suuri suru. Teatteri suljettiin, torttumuijat verhosivat sokeriporsaansa suruharsoihin, kuningas ja papit viruivat polvillaan kirkossa, kaikki surivat ja murehtivat, sillä eihän Johanneksen saattanut käydä paremmin kuin muidenkaan kosijoiden.

Illalla valmisti matkatoveri suuren maljallisen punssisekoitusta ja kehoitti Johannesta olemaan hyvällä tuulella ja juomaan prinsessan maljan. Mutta kun Johannes oli juonut kaksi lasia, tuli hänen niin uni, etteivät silmät pysyneet auki, hän nukkui siihen paikkaan. Hiljaa nosti matkatoveri hänet silloin tuolilta ja laski hänet sänkyyn, mutta pimeän yön tultua otti hän ne suuret siivet, jotka oli joutsenesta hakannut, ja sitoi ne omaan selkäänsä. Vanhan akan lahja tuli niinikään hyvään tarpeeseen: hän pisti taskuunsa tukevimman vitsan, avasi sitten ikkunan, lentää loikautti kaupunkiin, suoraa päätä linnaan ja vetäytyi kippuraan istumaan juuri prinsessan makuukamarin ikkunan alle.

Kaupungissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kellon lyödessä neljännestä vaille kaksitoista avautui äkisti ikkuna, ja prinsessa lensi ulos. Hänen yllään oli suuri valkoinen viitta, selässä pitkät mustat siivet ja hän kiiti kaupungin päällitse suurelle vuorelle päin, joka oli kaukana kaupungin takana. Matkatoveri tekeytyi näkymättömäksi niin ettei häntä laisinkaan saattanut erottaa, seurasi prinsessaa ja piiskasi häntä vitsallaan niin että veri tirsui esiin. Hei vain sitä lentoa ilmojen halki, kun tuuli tarttui prinsessan viittaan, levitti sen suureksi purjeeksi liehumaan ja kuu paistoi sen läpi.

"Kylläpä nyt tulee rakeita! Kylläpä nyt tulee rakeita!" vaikeroi prinsessa joka kerta kun vitsa häneen sattui, mutta se selkäsauna teki hänelle aika hyvää. Vihdoin hän saapui vuorelle ja koputti. Olisi luullut ukkosen käyvän, kun vuori avautui ja prinsessa suhahti sisään, mutta matkatoveri seurasi, sillä olihan hän näkymätön, kukaan ei saattanut häntä erottaa. He tulivat pitkään, pitkään käytävään, jonka seinät säihkyivät ja räiskyivät, sillä tuhannet tulenkarvaiset, mulkosilmäiset hämähäkit juoksentelivat ylös alas muuria.

Sitten he tulivat suureen saliin, joka oli rakennettu kullasta ja hopeasta, seinillä hohti jättiläiskokoisia, sinisiä ja punaisia kukkasia, mutta niitä kukkasia ei ollut hyvä poimia, sillä varsina oli iljettäviä, myrkyllisiä käärmeitä ja kukkasina tulisia liekkejä, jotka pursuivat käärmeiden kidasta. Koko katto oli täynnä kiiltomatoja ja taivaansinisiä yölepakkoja, jotka räpyttelivät ohuita siipiään. Näytti se kovin kummalliselta! Keskellä lattiaa oli valtaistuin, jota kannatti neljä hevosen luurankoa. Valjaat niiden selässä olivat tehdyt tulipunaisista hämähäkeistä, itse valtaistuin oli maidonkarvaisesta lasista, ja istumapatjoina oli pieniä, mustia hiiriä, jotka pureskelivat toistensa häntiä. Katos valtaistuimen päällä oli ruusunpunaista hämähäkinverkkoa, täynnä pieniä, herttaisia kärpäsiä, jotka kimmeltelivät kuin jalokivet. Keskellä valtaistuinta istui ruma, vanha peikko, päässä kruunu ja kädessä valtikka. Hän suuteli prinsessan otsaa, istutti hänet rinnalleen kallisarvoiselle valtaistuimelle, ja nyt alkoi soitto helistä. Suuret mustat heinäsirkat puhalsivat huuliharppua ja pöllö paukutteli omaa vatsaansa, sillä rumpua ei ollut. Hullunkurinen se konsertti oli.

Pikkuruikkuiset tontut tanssivat pitkin salia virvatuli tuikkien hiippalakissa. Ei kukaan saattanut nähdä matkatoveria, hän oli asettunut valtaistuimen taakse ja kuuli ja näki kaikki mitä tapahtui. Jo astui hoviväkikin saliin, hienoilta ja ylhäisiltä he kaikki näyttivät, mutta kun likemmin rupesi tarkastamaan, niin kyllä huomasi mitä he oikeastaan olivat: luudantynkiä, joiden neniin peikko oli pistänyt kaalinpäitä. Sitten hän oli loihtinut niihin elämää ja puettanut ne koreisiin vaatteisiin. Mutta vähät siitä, eihän tällä hoviväellä ollut muuta tekemistä kuin olla salin koristeena.

Kun vähän aikaa oli tanssittu, kertoi prinsessa peikolle, että oli ilmaantunut uusi kosija, ja kysyi mitä hän huomenna ajattelee, kun kosija tulee linnaan.

"Kuuleppas!" sanoi peikko, "minä tiedän! Ota jotakin oikein helppoa, niin hän ei keksi sitä. Ajattele toista kenkääsi. Sitä ei hän arvaa. Paneta sitten häneltä pää poikki ja muista, kun huomenna tulet luokseni, tuoda minulle hänen silmänsä, sillä ne minä tahdon syödä suuhuni!"

Prinsessa niiasi syvään ja lupasi muistaa silmät.

Peikko avasi sitten vuoren, ja prinsessa lensi kotiin, mutta matkatoveri lensi hänen kintereillään ja piiskasi häntä niin, että prinsessa vain voihki ja valitteli raesadetta. Hän lensi minkä pääsi ja livahti vihdoin sisään makuukamarinsa ikkunasta, mutta matkatoveri riensi takaisin majataloon, missä Johannes vielä nukkui, irroitti siipensä ja pani levolle. Olisi sitä vähemmästäkin voinut väsyä.

Kun Johannes varhain aamulla heräsi, nousi matkatoverikin ja kertoi yöllä nähneensä niin kummallista unta prinsessasta ja hänen toisesta kengästään. Hän kehotti Johannesta kysymään eikö prinsessa vain ollut ajatellut toista kenkäänsä.

Vuoressahan hän oli kuullut sen asian peikon omasta suusta, mutta ei hän tahtonut kertoa Johannekselle yöllisestä retkestään, kehotti häntä vain kysymään eikö prinsessa ollut ajatellut toista kenkäänsä.

"Samahan se on mitä minä kysyn", sanoi Johannes, "ehkä sinun unesi puhuu totta. Minä olen kun olenkin aina luottanut siihen, että Jumala pitää murheen minusta. Varmuuden vuoksi sanon sinulle kuitenkin hyvästi, sillä jos minä arvaan väärin, en koskaan enää näe sinua!"

Sitten he suutelivat toisiaan, ja Johannes läksi linnaan.

Koko sali oli täpösen täynnä ihmisiä, tuomarit istuivat nojatuoleissa, pään alla untuvatyynyt, sillä heillä oli paljon päänvaivaa. Vanha kuningas nousi ja kuivasi silmiään valkoiseen nenäliinaan.

Prinsessa astui saliin, hän oli vielä kauniimpi kuin eilen, tervehti herttaisesti kaikkia, ojensi Johannekselle kätensä ja virkkoi: "huomenta nyt!"

Johanneksen piti sitten arvata mitä hän oli ajatellut, Herranen aika kuinka lempeästi hän Johannekseen katsoi, mutta samassa hetkessä, jolloin hän kuuli sanan "kenkä", kävi hän kalman kalpeaksi ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Johannes oli kun olikin arvannut oikein, sille ei mahtanut mitään.

Huh hei sentään kuinka vanha kuningas tuli iloiseksi! Hän heitti kuperkeikkaa jotta helisi, ja kaikki kansa taputti käsiään sekä kuninkaalle että Johannekselle, joka ensi kerran oli arvannut oikein.

Matkatoveri iloitsi ja riemuitsi, kun hän kuuli että kaikki oli käynyt hyvin; mutta Johannes pani kätensä ristiin ja kiitti hyvää Jumalaa, joka varmaan vastakin auttaa häntä. Seuraavana päivänä piti taaskin arvattaman.

Ilta kului samalla lailla kuin eilinenkin. Kun Johannes oli nukkunut, riensi matkatoveri prinsessan perässä vuoreen ja piiskasi häntä vielä pahemmin kuin viime kerralla, sillä hänellä oli nyt matkassa kaksi vitsaa. Kukaan ei nähnyt häntä, ja hän kuuli kaikki.

Prinsessa päätti ajatella hansikastaan, ja sen kertoi matkatoveri muka unena Johannekselle. Johannes osasi siis nytkin oikeaan, ja linnassa syntyi suuri ilo ja riemu.

Koko hovi heitti kuperkeikkaa, kuten kuningas oli tehnyt ensi kerralla; mutta prinsessa pani sohvalle pitkäkseen eikä tahtonut puhua sanaakaan.

Kaikki riippui nyt kolmannesta kerrasta: jos Johannes arvaa oikein, saa hän kauniin prinsessan ja perii kuninkaan kuoltua koko valtakunnan; jos hän arvaa väärin, menettää hän henkensä ja peikko syö hänen kauniit siniset silmänsä.

Illalla meni Johannes aikaiseen levolle, luki ehtoorukouksensa ja nukkui rauhallisesti; mutta matkatoveri sitoi siivet selkäänsä, köytti sapelin vyölleen, otti mukaansa kolme vitsaa ja lensi linnaan.

Yö oli sysimusta, myrsky raivosi niin että tiilet irtaantuivat katoista, ja puut, joitten oksilla luurangot roikkuivat, taipuivat kuin ruo'ot tuulessa; salamoja sinkoili lakkaamatta, koko yö kului ainoana ukkosen jyrinänä. Äkkiä avautui ikkuna, ja prinsessa lensi ulos. Hän oli kalman kalpea ja nauroi rajuilmalle. Se ei hänen mielestään ollut tarpeeksi tuima, hänen valkea viittansa hulmusi purjeena ilmassa, mutta matkatoveri ruoski häntä kolmella vitsallaan niin että veri tippui maahan eikä hän lopulta tahtonut päästä minnekään. Vihdoin viimein hän saapui vuorelle.

"Kuinka siellä sataa ja tuulee", sanoi hän; "en ikinä ole ollut tällaisessa ilmassa."

"Taitaa tulla liian paljon hyvää", sanoi peikko.

Prinsessa riensi sitten kertomaan, että Johannes toisellakin kertaa oli arvannut oikein. Jos hän vielä huomenna suoriutuu samalla tavalla, niin on hän päässyt voitolle, eikä prinsessa koskaan enää saa tulla vuoreen, ei hän koskaan enää saa tehdä sellaisia taikatemppuja kuin tähän asti. Hän oli kovin suruissaan.

"Ei hän arvaa oikein", lohdutti peikko. "Kyllä minä keksin sellaisen asian, jota ei hän koskaan ole ajatellut! Taikka on hän suurempi noita kuin minä. Mutta nyt pidetään lystiä!" ja sitten hän tarttui prinsessan käsiin, ja he kieppuivat kilpaa tonttujen ja männinkäisten kanssa pitkin salia. Punaiset hämähäkit juoksentelivat iloisesti ylös alas seinää ja tulikukkaset näyttivät säihkyvän.

Pöllö löi rumpua, lampaankaritsat määkivät ja mustat heinäsirkat puhalsivat huuliharppua. Tanssiaiset olivat kerrassaan hauskat!

Kun he olivat tarpeekseen tanssineet, täytyi prinsessan palata linnaan, jottei häntä kaivattaisi. Peikko lupasi lähteä saattamaan, sitenhän he saisivat olla yhdessä vielä vähän aikaa.

He läksivät liikkeelle rajuilmaan, ja matkatoveri antoi vitsojensa paukuttaa heidän selkänahkaansa. Eipä peikkokaan koskaan ollut nähnyt tällaista raesadetta. Linnan edustalla sanoi hän prinsessalle hyvästi ja kuiskasi samassa hänen korvaansa: "ajattele minun päätäni", mutta matkatoveri kuuli hänen sanansa, ja samalla hetkellä, jolloin prinsessa suhahti sisään makuukamarinsa ikkunasta ja peikko aikoi kääntyä paluumatkalle, kävi hän kiinni hänen pitkään mustaan partaansa ja hakkasi sapelilla poikki hänen ruman päänsä hartioita myöten. Se kävi niin pian, ettei peikko ehtinyt pelästyäkään. Ruumiin viskasi matkatoveri veteen kaloille, mutta pään hän vain kastoi veteen, köytti sen sitten silkkiseen nenäliinaansa, vei sen majataloon ja pani levolle.

Seuraavana aamuna antoi hän Johannekselle mytyn, mutta kielsi häntä avaamasta sitä ennenkuin prinsessa kysyi mitä hän oli ajatellut.

Linnan suureen saliin oli kokoontunut niin paljon kansaa, että he seisoivat likistyksissä kuin oljet lyhteessä. Raatiherrat istuivat tuoleissaan, pään alla pehmeät tyynyt, ja vanha kuningas oli pukeutunut uusiin vaatteisiin, kultakruunu ja valtikka olivat kiillotetut kirkkaiksi, näytti oikein komealta; mutta prinsessa istui kalpeana mustissa vaatteissa, ikäänkuin hän olisi aikonut hautajaisiin.

"Mitä minä olen ajatellut?" virkkoi hän Johannekselle. Tämä irroitti silloin nenäliinan solmut ja pelästyi itsekin, kun näki kauhean peikonpään. Kaikki ihmiset säpsähtivät, sillä se oli niin hirmuisen näköinen, mutta prinsessa istui liikkumattomana kuin kivipatsas eikä saanut sanaa suustaan. Vihdoin viimein hän nousi ja ojensi Johannekselle kätensä, sillä olihan hän arvannut oikein. Katsomatta oikealle tai vasemmalle huokasi hän syvään: "nyt sinä olet minun herrani! Tänä iltana vietämme häitä!"

"No se käy aivan minun mieleni mukaan!" huudahti vanha kuningas, "juuri niin minäkin tekisin!"

Koko kansa huusi eläköön, musiikki soitti kaduilla, kellot soivat, ja torttumuijat ottivat pois suruharsot sokeriporsaistansa, sillä nyt oli ilon ja riemun aika.

Keskelle toria kannettiin kolme suurta, paistettua härkää, jotka olivat täytetyt hanhilla ja kanoilla. Kuka hyvänsä saattoi mennä leikkaamaan itselleen kimpaleen. Suihkulähteet ruiskuttivat makeinta viiniä, ja jos meni leipurilta ostamaan killingin rinkeliä, sai kaupanpäällisiksi kuusi suurta pullaa, ja niissä pullissa oli rusinoita.

Illalla oli koko kaupunki juhlallisesti valaistu, sotamiehet panivat tykit paukkumaan ja pojat ampuivat nallipyssyillä, linnassa syötiin ja hypättiin. Kaikki kauniit, ylhäiset herrat ja naiset tanssivat, ja kauas saattoi kuulla kuinka he lauloivat:

"Tässä niin moni sorja neito pyörii ympäri permannon, rumpalimarssi, raiu, kaiu, käänny, kukka karkelon. Hei heipparalla, ettei kestä kengät alla!"

[Runot Otto Mannisen suomentamat.]

Mutta prinsessahan yhä oli noita eikä ensinkään pitänyt Johanneksesta. Tämä johtui äkkiä matkatoverin mieleen ja sentähden antoi hän Johannekselle kolme joutsenen sulkaa ja pienen pullollisen tippoja. Sitten hän käski Johanneksen toimittaa morsiusvuoteen viereen suuren vesiammeen: kun prinsessa yrittää nousta sänkyyn, pitää hänen työntää hänet ammeeseen ja kastaa hänet veteen kolme kertaa. Sitä ennen ovat joutsenen sulat ja tipat kuitenkin heitettävät veteen. Kun tämä kaikki on tehty, pääsee prinsessa noituudesta ja rupeaa rakastamaan sulhastaan.

Johannes teki niinkuin matkatoveri oli neuvonut. Kun hän upotti prinsessan veteen, parkasi hän pahasti ja päristeli suurena, sysimustana joutsenena hänen käsissään, silmät kiiluen päässä; mutta kun Johannes toisen kerran nosti häntä vedestä, oli joutsen jo käynyt valkoiseksi, paitsi että kaulassa vielä oli musta rengas. Johannes rukoili hartaasti Jumalaa ja upotti linnun kolmannen kerran veteen. Samassa silmänräpäyksessä muuttui se kauniiksi prinsessaksi. Hän oli entistäänkin ihanaisempi ja kiitti kyynelsilmin Johannesta siitä että oli päässyt noituudesta vapaaksi.

Seuraavana aamuna tuli vanha kuningas ja koko hänen hovinsa onnittelemaan nuorta paria, ja onnittelua kesti pitkin päivää. Kaikkein viimeiseksi tuli matkatoveri, sauva kädessä ja laukku selässä. Johannes suuteli häntä moneen kertaan ja pyysi häntä jäämään luokseen, olihan koko hänen onnensa matkatoverin ansio. Mutta matkatoveri ravisti päätään ja virkkoi lempeällä, ystävällisellä äänellä: "ei, minun tehtäväni on nyt lopussa. Olen vain maksanut velkani. Muistatko sitä kuollutta miestä, jolle pahat ihmiset tahtoivat tehdä kiusaa? Sinä annoit kaikki mitä sinulla oli hankkiaksesi hänelle haudan lepoa. Se kuollut olen minä!"

Ja samassa hän hävisi.

Häitä kesti kokonaisen kuukauden. Johannes ja prinsessa rakastivat toisiaan suuresti, ja vanha kuningas eli vielä kauan tyytyväisenä ja onnellisena. Hänen pienet lapsenlapsensa saivat ratsastaa hänen polvellaan ja pitää hänen valtikkaansa leikkikalunaan; mutta Johannes oli koko valtakunnan kuningas.

PIENI MERENNEITO.

Kaukana merellä on vesi sinistä kuin kauneimman ruiskukan lehdet ja läpikuultavaa kuin kirkkain lasi, mutta hyvin, hyvin syvää. Ei tapaisi pohjaa mikään ankkurinköysi, ja monta kirkontornia saisi latoa päälletysten ennenkuin ne ulottuisivat vedenpinnan yläpuolelle. Siellä syvällä asuu veden väki.

Ei pidä luullakaan, että siellä olisi pelkkiä valkeita, alastomia hiekkakenttiä. Ei, siellä kasvaa mitä kummallisimpia puita ja ruohoja, ja niiden varret ja lehdet ovat niin notkeat, että veden herkinkin liikunta panee ne väreilemään ikäänkuin ne eläisivät. Kalat, sekä pienet että suuret, viilettävät oksien lomitse niinkuin täällä ylhäällä linnut ilmassa. Syvimmässä syvänteessä on merenkuninkaan linna, muurit korallia, korkeat, suippeat ikkunat kirkkainta merikultaa ja katto näkinkengänkuoria, jotka tuulen mukaan avautuvat ja sulkeutuvat. Kaunista se on katsella, sillä jokaisessa näkinkengänkuoressa on hohtava helmi. Saisipa vain joku kuningatar yhdenkään sellaisen omakseen, niin kauneimmaksi koristukseksi kruunuunsa kiinnittäisi.

Meren kuningas oli monta vuotta elänyt leskenä, ja hänen vanha äitinsä hoiti hänen talouttaan. Se oli älykäs nainen, mutta ylpeä suuresta syntyperästään ja koristi pyrstöään kahdellatoista osterilla, kun muut ylhäiset naiset saivat käyttää vain kuutta osteria. Muuten ansaitsi hän kaikin puolin kiitosta, sillä hän hoiti hellästi lapsenlapsiaan, meren pieniä prinsessoja.

Heitä oli kuusi, kauniita lapsia kaikki. Kaunein oli kuitenkin nuorin, hänen hipiänsä oli puhdas ja herkkä kuin ruusunlehti, silmät siniset kuin syvin metsäjärvi, mutta ei hänellä enempää kuin muillakaan ollut jalkoja: ruumis päättyi kalan pyrstöön.

Kaiken päivää leikkivät prinsessat linnan suurissa saleissa, joitten seinät kasvoivat eläviä kukkasia. Suuret merikultaiset akkunat avattiin, ja kalat uida viilättivät sisään, aivan niinkuin meillä pääskyset voivat lentää huoneisiin, kun avaamme akkunan. Samalla tavalla uivat kalat pienten prinsessojen luo, söivät heidän käsistään ja antoivat heidän silittää selkäänsä.

Linnan edustalla oli suuri puutarha, jossa kasvoi tulipunaisia ja tumman sinisiä puita; hedelmät hehkuivat kullankarvaisina ja kukkaset kuumottivat kuin polttava tuli, lehdet ja varret aaltoilivat alituisesti. Maanpinta oli hienoisen hiekan peitossa ja paistoi sinertävänä kuin tulikiven liekki.

Kaikki siellä alhaalla väreili kummallisessa sinertävässä hohteessa. Olisi luullut seisovansa korkealla ilmassa ja näkevänsä taivaan päänsä päällä. Ei ensinkään olisi uskonut olevansa meren pohjalla. Rasvatyvenellä saattoi nähdä auringon, se oli kuin purppurainen kukka, jonka kuvusta tulvimalla tulvii valoa.

Jokaisella prinsessalla oli puutarhassa erityinen tilkkusensa, jota hän mielensä mukaan sai penkoa, kuokkia ja kaivaa. Yksi järjesti kukkalavansa valaskalan muotoiseksi, toinen tahtoi lavansa pienen vedenneidon kaltaiseksi, mutta nuorin sisarista muokkasi lavansa pyöreäksi kuin aurinko ja istutti siihen kukkasia, jotka paistoivat punaisina kuin aurinko. Se oli omituinen lapsi, hiljainen ja miettiväinen. Kun sisaret koristelivat lavojaan kaikellaisilla kummallisilla kapineilla, joita haaksirikkoisista laivoista oli painunut meren pohjalle, niin ei nuorin tahtonut maatilkkuselleen muuta kuin ruusunpunaisia kukkasia, jotka muistuttivat ylhäällä loistavaa aurinkoa, sekä erään marmorikuvan, joka haaksirikossa oli joutunut meren pohjalle. Se oli kaunis, kirkkaasta, valkoisesta kivestä hakattu poika, ja sen juurelle istutti hän ruusunpunaisen itkuraidan, joka kasvoi niin rehevästi, että tuoreet oksat varjostivat koko kuvan. Ne ulottuivat miltei siniseen hiekkapohjaan asti, missä varjot kävivät sinipunertaviksi, ja vaippuivat oksien liikkeiden mukaan. Näytti siltä kuin latva ja juuret olisivat leikkineet jonkinlaista suudelmaleikkiä.

Hänen suurin ilonsa oli kuulla kerrottavan maan päällä asuvista ihmisistä. Vanhan isoäidin piti kertoa mitä ikinä tiesi laivoista ja kylistä, ihmisistä ja eläimistä. Se neitoa erityisesti viehätti, että kukkaset maan päällä lemusivat — eivät lemunneet täällä meren pohjalla ja että metsät olivat vihreät ja että kalat, jotka liikkuivat oksien välissä, osasivat laulaa niin ääneen ja niin kauniisti, että oikein sydän riemusta sykki. Isoäiti nimitti pieniä lintuja kaloiksi, sillä eivät tytöt muutoin olisi häntä ymmärtäneet, eiväthän he ikinä olleet lintua nähneet.

"Kun te tulette viidentoista vuoden vanhoiksi", sanoi isoäiti, "saatte sukeltaa meren pinnalle, istua kuutamossa kalliolla ja katsella suuria laivoja, jotka purjehtivat ohi, metsiä ja kyliä!"

Sinä vuonna täytti vanhin sisarista viisitoista vuotta, mutta toiset — niin, heidän välillään oli aina vuosi, nuorimman piti siis odottaa kokonaista viisi vuotta ennenkuin hänen oli lupa nousta merenpohjalta katsomaan miltä maan päällä näyttää. Mutta jokainen lupasi kertoa toisille mitä hän ensimäisenä päivänä oli nähnyt ja mikä hänestä oli ollut kauneinta. Sillä isoäiti ei kertonut heille laisinkaan tarpeeksi, oli niin paljon asioita, joita heidän teki mieli tietää.

Kukaan ei niin kiihkeästi ikävöinyt viidettätoista syntymäpäiväänsä kuin se, jonka täytyi odottaa kauimmin ja joka oli niin hiljainen ja miettiväinen.

Monena monituisena yönä seisoi hän avoimen ikkunan ääressä tähystelemässä ylöspäin tummansiniseen veteen, jossa kalat räpyttelivät eviään ja pyrstöjään. Hän saattoi nähdä sekä kuun että tähdet, tosin ne valaisivat hyvin kalpeasti, mutta veden läpi näyttivät ne paljoa suuremmilta kuin meidän silmiimme. Jos sitten äkkiä musta varjo liiti niiden päällitse, ymmärsi vedenneito valaskalan olevan liikkeellä tai laivan purjehtivan siitä paikasta. Laivassa oli tietysti paljon ihmisiä, mutta varmaan ei kukaan heistä tullut ajatelleeksi, että kaunis, pieni vedenneito seisoi syvällä meren pohjalla ojennellen valkeita käsivarsiaan keulaa kohti.

Nyt oli vanhin prinsessa viidentoista vuoden vanha ja sai nousta veden pinnalle.

Palatessaan tiesi hän kertoa tuhansia asioita, ja kaikista ihaninta oli hänen mielestään ollut levätä kuutamossa hiekkasärkällä ja katsella rannalla lepäävää suurta kaupunkia. Tulet tuikkivat siellä tuhansina tähtinä, soitto helisi, ihmisäänet ja rattaiden räminä suli ainoaksi pauhaavaksi meluksi, tornit ja huiput kohoilivat taivasta kohti, kirkonkellot soivat. Hän ikävöi sanomattomasti kaikkea tätä juuri siitä syystä, ettei hän voinut sinne päästä.

Oi kuinka hartaasti nuorin sisko kuunteli! Ja kun hän illalla seisoi avoimen ikkunan ääressä tähystelemässä tummansiniseen veteen, oli suuri kaupunki ja sen hälinä kaiken aikaa hänen mielessään, ja hän oli kuulevinaan kirkonkellojen soiton kajahtelevan meren pohjalle asti.

Seuraavana vuonna sai toinen siskoista nousta veden pinnalle ja uida minne halutti. Hän sattui joutumaan juuri auringonlaskuun, ja sitä kuvaa piti hän kauneimpana. Koko taivas oli rusottanut kullassa, ja entä pilvet! niiden kauneutta ei hän saattanut kielin kuvata. Ruusunkarvaisina ja sinipunertavina olivat ne vaeltaneet hänen päänsä päällitse, mutta vielä nopeammin oli kiitänyt villien joutsenten parvi. Pitkänä, valkoisena harsona olivat ne lentäneet veden poikki, johon aurinko kuvastui. Impi läksi uimaan sitä vastaan, mutta se upposi, ja iltarusko sammui sekä meren pinnalta että pilvistä.

Seuraavana vuonna oli kolmannen siskon vuoro. Hän oli kaikista rohkein ja ui leveään virtaan, joka juoksi mereen. Hän näki vihreitä ylänköjä, joilla kasvoi viinirypäleitä. Linnat ja puutarhat pilkistivät esiin upeista metsistä. Hän kuuli lintujen laulavan, ja päivä paistoi niin kuumasti, että hänen ihan täytyi sulkeltaa syvälle jäähdyttämään polttavia kasvojaan. Lahdenpoukamassa hän tapasi joukon pieniä ihmislapsia; ne juoksentelivat ilkoisen alasti ja pulikoivat vedessä. Hänen teki mieli leikkiä niiden kanssa, mutta ne läksivät peloissaan pakoon, ja sitten siihen tuli pieni, musta elävä. Se oli koira, mutta eihän hän koskaan ollut koiraa nähnyt, ja se rupesi haukkumaan häntä niin hirveästi, että hän peloissaan etsi turvaa aavalta mereltä, mutta ei hän milloinkaan voinut unohtaa upeita metsiä, vihantoja ylänköjä ja kauniita lapsia, jotka osasivat uida vedessä, vaikkei niillä kalanpurstoa ollutkaan.

Neljäs sisar ei ollut niin rohkea. Hän pysähtyi keskelle aavaa merta, ja hänen mielestään oli juuri siellä kaikkein kauneinta; saattoi nähdä penikulmien päähän joka suunnalle, ja taivas kaartelihe suurena lasikupuna pään päällä. Hän oli nähnyt laivojakin, mutta hyvin kaukaa, ja ne olivat olleet aivan kuin kalalokit. Delfinit olivat niin hauskasti heitelleet kuperkeikkaa ja suuret valaskalat puhaltaneet vettä sieramistaan; olisi luullut satojen suihkulähteiden ruiskuttavan niiden ympärillä.

Tuli viidennen sisaren vuoro. Hänen syntymäpäivänsä oli talvella, ja sentähden sattui hän näkemään kaikellaista, jota eivät toiset sisarukset olleet nähneet ensimäisellä retkellään. Meri näytti aivan vihreältä, ja siellä täällä uiskenteli suuria jäävuoria; jokainen niistä oli kuin helmi, kertoi tyttö, ja samalla paljoa suurempi kuin ihmisten rakentamat kirkontornit. Jäävuoret olivat eriskummallisen muotoisia ja hohtivat kuin timantit. Se, jonka impi valitsi istumasijakseen, oli suurimpia, ja merenkulkijat pelästyivät ja tekivät pitkän kierroksen, kun näkivät jäävuorella olennon, joka liehutteli pitkiä hapsiaan tuulessa. Mutta illemmällä peittyi taivas raskaaseen pilveen, ukkonen jyrisi, salamat välkkyivät ja mustat aallot nostelivat suuria jäävuoria korkealle ilmaan. Salamoiden väkevässä valossa ne hohtivat ja paistoivat. Kaikilla laivoilla reivattiin purjeita, ihmiset olivat pelossa ja vavistuksessa, mutta impi istui tyynenä kiikkuvalla jäävuorellaan katsellen salamoja, jotka risteillen iskivät välkkyvään veteen.

Jokainen sisaruksista oli ensimäisellä retkellään haltioissaan, kaikki oli niin uutta ja niin kaunista. Mutta sitten, kun heidän täysikasvaneina neitoina oli lupa nousta veden pinnalle milloin halutti, kävi se huvi heille ihan yhdentekeväksi. Heidän oli ikävä kotiin ja muutaman kuukauden perästä selittivät he, että alhaalla meren pohjalla kuitenkin oli kaikista kauneinta ja kotoisinta.

Usein iltaisin nousivat sisarukset käsi kädessä pitkässä jonossa veden pinnalle. Heillä oli kaunis lauluääni, kauniimpi kuin yhdelläkään ihmisellä, ja kun myrsky alkoi käydä ja he arvelivat haaksirikkoja olevan tulossa, läksivät he laulaen uimaan laivojen edellä. Laulaen he kertoivat kuinka kaunista meren pohjalla on, merimiesten ei ensinkään pidä peljätä, hyvä siellä on olla. Mutta merimiehet eivät ymmärtäneet sanoja, vaan luulivat myrskyn ulvovan, eivätkä he myöskään saanet nähdä merenpohjan ihanuutta, sillä kun laiva upposi, hukkuivat ihmiset ja saapuivat ruumiina merenkuninkaan linnaan.

Eräänäkin iltana, kun sisaret käsi kädessä läksivät meren pohjalta ja pikku sisko jäi seuraamaan heitä katseillaan, näytti siltä kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mutta vedenneito ei taida vuodattaa kyyneliä ja sentähden kärsii hän paljoa enemmän.

"Oi, jospa minä olisin viidentoista vuoden vanha!" huudahti hän. "Minä tiedän, että tulen rakastamaan ihmisiä, jotka hyörivät ja pyörivät tuolla ylhäällä, ja koko heidän maailmaansa!"

Vihdoin viimein hänkin oli viidentoista vanha.

"Kas nyt olet sinä täysi ihminen", virkkoi hänen mummonsa, leskikuningatar. "Tuleppa tänne, niin koristan sinut kuten sisaresikin!" ja mummo laski hänen hiuksilleen seppeleen valkeita liljoja, mutta jokaisena liljanlehtenä oli päärlynpuolikas; ja vanhuksen käskystä imeytyi kahdeksan suurta osteria prinsessan pyrstöön, hänen ylhäisen sukuperänsä merkiksi.

"Se tekee niin kipeää!" valitti pieni merenneito.

"Täytyy sitä arvonsa tähden vähän kärsiäkin!" vastasi vanhus.

Voi kuinka mielellään hän olisi varistanut yltään koko komeuden, raskaat seppeleet ja kaikki muut! Punaiset kukkaset hänen omasta puutarhastaan olisivat sopineet hänelle paljoa paremmin, mutta ei hän uskaltanut mennä vaihtamaan. "Hyvästi!" lausui hän ja nousi kevyenä ja kirkkaana kuin kupla veden pinnalle.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen, kun hän nosti päätään merestä, mutta pilvet hehkuivat vielä kultaisina ja ruusunkarvaisina, ja punertavasta ilmasta loisti kirkas iltatähti. Ilma oli raikas ja lauha ja meri rasvatyven. Vedessä lepäsi suuri, kolmimastoinen laiva. Yksi ainoa purje oli nostettuna, sillä ei tuntunut tuulenhengähdystäkään, ja touveilla ja raakapuilla istuskeli merimiehiä. Soitto helisi ja laulu soi ja illan hämärtyessä sytytettiin satoja lyhtyjä. Olisi luullut kaikkien kansallisuuksien nostaneen lippunsa liehumaan, sellainen värien vilinä oli ilmassa. Pieni merenneito ui kajutan ikkunalle, ja aina kun vesi nosti häntä ilmaan, saattoi hän nähdä sisään kirkkaista ikkunoista. Siellä oli paljon ihmisiä kauneissa vaatteissa, mutta kaikista kaunein oli kuitenkin nuori prinssi suurine, mustine silmineen. Ei hän saattanut olla paljoa vanhempi kuin kuusitoista vuotta; tänään oli hänen syntymäpäivänsä, ja juuri sen kunniaksi juhlittiin. Merimiehet tanssivat kannella, ja kun nuori prinssi astui esiin, nousi satoja raketteja ilmaan. Ne loistivat kuin kirkas päivä, ja pieni merenneito pelästyi niin, että oikein piti sukeltaa syvälle; pian nosti hän kuitenkin taasen päätään, ja silloin tuntui siltä kuin kaikki taivaan tähdet olisivat sadelleet hänen luokseen. Ei hän koskaan ollut nähnyt sellaista ilotulitusta. Suuret auringot pyörivät avaruudessa, komeita tulikaloja liiteli sinisessä ilmassa ja koko tämä loisto kertautui tyynessä, kirkkaassa vedessä. Itse laivalla oli niin valoisaa, että saattoi erottaa pienimmänkin touvin, saatikka sitten ihmiset. Oi kuinka se nuori prinssi oli kaunis! Hän kävi painamassa kaikkien käsiä, hymyili ja nauroi, ja soitto helisi ihanassa yössä.

Oli jo myöhäistä, mutta pieni vedenneito vain ei voinut kääntää silmiään laivasta ja kauniista prinssistä. Kirjavat lyhdyt sammutettiin, rakettien rätinä ja tykkien pauke taukosi, mutta meren syvyydestä alkoi kuulua kohinaa ja tohinaa. Impi yhä vain viipyi aalloilla, kiikkui ylös, alas ja katseli sisään kajutan ikkunasta. Mutta laivan vauhti yltyi yltymistään, purje toisensa perästä hulmahti levälleen, aaltojen voima yhä kasvoi, suuria pilviä nousi taivaalle, tuolla kaukana välähteli jo salamoja. Kova rajuilma oli tulossa, sentähden menivät merimiehet ottamaan alas purjeita. Suuri laiva kiikkui ja lensi myrskyisellä merellä, aallot kohoilivat suurina, mustina vuorina, jotka joka hetki yrittivät vyöryä mastojen päällitse, mutta joutsenena sukelsi laiva korkeitten aaltojen halki ja nousi pian taas veden pinnalle, joka kohosi kuin valliksi. Hauskaa leikkiä tämä pienen vedenneidon mielestä oli, mutta toisin ajattelivat merimiehet. Laiva rytisi ja ratisi, paksut lautaukset taipuivat, kun meri väkevänä hyökkäsi alusta vastaan, masto taittui kuin ruoko, koko haaksi keikahti kallelleen ja vettä tunki ruumaan. Nyt huomasi pieni vedenneito, että vaara oli tarjolla, sillä hänenkin täytyi ruveta pitämään varaansa, kun laivasta oli lähtenyt hirsiä ja laudanpätkiä, jotka ajelehtivat vedessä. Hetkiseksi tuli niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä mitään, mutta salaman välähdellessä oli niin valoisaa, että hän erotti kaikki laivalla. Ihmiset siellä tepastelivat mullin mallin. Nuorta prinssiä hän etsimistään etsi ja löysikin hänet: kun laiva meni kappaleiksi, näki hän hänen vaipuvan meren syvyyteen. Ensi hetkessä hän suuresti ilostui, sillä nythän poika oli tulossa hänen kotiseudulleen, mutta samassa hän muisti, etteivät ihmiset elä vedessä ja että prinssi ainoastaan kuolleena saattaa tulla hänen isänsä linnaan. Ei, hän ei saa kuolla! Laudanpätkien ja hirsien lomitse, joita uiskenteli aalloilla, läksi neito uimaan. Hän kokonaan unohti, että ne olisivat voineet hänet murskata, sukelsi syvälle veteen, nousi taas aaltojen harjoille ja pääsi vihdoin nuoren prinssin luo, joka oli uinut ihan väsyksiin myrskyssä. Hänen käsivartensa ja jalkansa olivat jo jäykistyneet, kauniit silmät raukesivat, hänen olisi täytynyt kuolla, jollei pieni vedenneito olisi ennättänyt avuksi. Hän piteli hänen päätään vedenpinnan yläpuolella ja jättäytyi sitten aaltojen ajeltavaksi.

Aamusella oli rajuilma asettunut. Laivasta ei näkynyt jälkeäkään, aurinko nousi hehkuvana, punaisena pallona ylös vedestä. Prinssin poskille valui silloin ikäänkuin eloa, mutta hänen silmänsä pysyivät ummessa. Merenneito suuteli hänen korkeaa, kaunista otsaansa ja sitaisi märkiä hiuksia hänen kasvoiltaan. Hän muistutti marmorikuvaa hänen pienessä puutarhassaan, ja hän suuteli häntä suutelemistaan ja toivoi niin hartaasti, että hän jäisi eloon.

Vihdoin rupesi näkymään mannermaata, korkeita, sinisiä vuoria, joitten huipuilla loisti valkeita lumitäpliä, ikäänkuin joutsenparvi olisi laskeutunut sinne lepäämään. Alhaalla rannalla oli kauniita, vihreitä metsiä, ja aivan veden partaalla oli kirkko tai luostari, ei hän tietänyt kumpiko, mutta rakennus se joka tapauksessa oli. Sitruuna- ja appelsiinipuita kasvoi puutarhassa, ja portin edessä seisoi korkeita palmuja. Meri muodosti sillä kohdalla pienen poukaman, joka lepäsi rasvatyvenenä, mutta aina luodolle asti, johon meri oli ajanut hienoa, valkoista hiekkaa, oli hyvin syvää. Luodolle kuljetti nyt impi kauniin prinssin. Hän laski hänet hiekalle ja katsoi, että pää tuli korkealle lämpöiseen päiväpaisteeseen.

Samassa ruvettiin suuressa, valkeassa rakennuksessa soittamaan kelloja, ja joukko nuoria tyttöjä astui puutarhan poikki.

Pieni vedenneito poistui silloin etemmä, ui korkean kiven taakse, joka äkkijyrkkänä kohosi vedestä, pani vaahtoa hiuksiinsa ja rinnalleen, jott'ei kukaan erottaisi häntä, ja jäi katsomaan kuka tulisi prinssin luo.

Ei aikaakaan, kun paikalle asteli nuori tyttö. Hän näytti ensi hetkessä suuresti pelästyvän, mutta nouti sitten ihmisiä, ja vedenneito näki, että prinssi virkosi eloon. Hän hymyili kaikille, jotka seisoivat ympärillä, mutta immelle, joka liikkui lahdella, ei hän hymyillyt, mutta eihän hän tietänytkään, että hän oli hänen henkensä pelastanut. Impi tuli hyvin surulliseksi, ja kun prinssi vietiin suureen rakennukseen, sukelsi hän murheissaan mereen ja riensi isänsä linnaan.

Hän oli aina ollut hiljainen ja miettinyt omia asioitaan, mutta nyt hän kävi entistä umpimielisemmäksi. Sisaret kyselivät mitä hän oli nähnyt ensi retkellään maailmassa, mutta ei hän kertonut mitään.

Monena monituisena iltana ja aamuna nousi hän sille paikalle, minne hän oli jättänyt prinssin. Hän näki hedelmien kypsyvän puutarhassa, näki kuinka ne korjattiin. Hän näki lumen sulavan korkeilta vuorilta, mutta prinssiä ei hän nähnyt ja sentähden hän päivä päivältä murheellisempana palasi kotiin. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli kaunis marmorikuva pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla hän istui, käsivarret kietoutuneina kuvan ympäri, joka oli prinssin näköinen. Mutta kukkiaan ei hän enää hoitanut, ne rehottivat ainoana rytönä pitkin lavoja ja käytäviä ja punoivat pitkiä varsiaan ja lehviään puiden oksiin, jotta puutarhassa oli miltei pimeä.

Vihdoin ei impi enää saattanut kestää yksinäistä tuskaansa, vaan kertoi surunsa yhdelle sisaristaan, ja samalla saivat kaikki sisaret sen tietää. Muille ei sitä sitten uskottukaan paitsi parille toiselle merenneidolle, jotka eivät kertoneet sitä kuin likeisimmille ystävättärilleen. Yksi näistä tiesi kuka prinssi oli, hänkin oli nähnyt laivan ja kaiken sen komeuden; hän tiesi missä prinssin kuningaskunta oli.

"Tule, pikku sisko!" sanoivat prinsessat, laskivat käsivarret toistensa olkapäille, nousivat pitkänä jonona ylös merestä ja pysähtyivät sinne, missä tiesivät prinssin linnan olevan.

Se oli kiiltävän kellertävästä kivestä, portaat olivat marmorista, ja yhdet portaat johtivat suoraan mereen. Katosta kohoili komeita, kullattuja kupuja, pylväikkö kiersi ympäri rakennuksen, ja pylväitten välillä seisoi marmorikuvia, jotka näyttivät aivan eläviltä. Korkeitten, kirkkaiden ikkunaruutujen läpi saattoi nähdä upeita saleja, kallisarvoisia silkkiverhoja, mattoja ja maalauksia. Oikein silmiä hiveli, kun niitä katseli. Keskellä avarinta salia loiski suuri suihkulähde. Vesisäde kohosi korkealle laessa olevaa lasikupua kohti, ja sen läpi paistoi aurinko veteen ja ihanille kasveille, jotka rehottivat suuressa säiliössä.

Nyt tiesi impi missä prinssi asui ja monena iltana ja yönä nousi hän veden pinnalle. Hän ui paljoa likemmä kuin muut sisaret olivat uskaltaneet uida, jopa kulki kapeaa kanavaa pitkin aina muhkean marmoriparvekkeen alle asti. Siitä lankesi pitkä varjo veteen, ja sen suojaan hän asettui katselemaan nuorta prinssiä, joka luuli olevansa ypö yksin kirkkaassa kuutamossa.

Monena iltana näki impi hänen lähtevän purjehtimaan. Vene oli muhkea, soitto helisi ja liput liehuivat. Impi tähysteli vihreästä kaislikosta, ja tuuli tarttui hänen pitkään, hopeankarvaiseen huntuunsa. Jos joku sattui sen näkemään, luuli hän joutsenen levittävän siipiään.

Monena monituisena yönä, kun kalastajat olivat tuulastamassa merellä, kuuli hän heidän puhelevan nuoresta prinssistä. Hyvää he hänestä puhuivat, ja impi iloitsi että oli pelastanut hänen henkensä, kun hän puolikuolleena ajelehti aalloilla. Hän muisteli kuinka turvallisesti hänen päänsä oli levännyt hänen rinnallaan ja kuinka hellästi hän oli häntä suudellut. Prinssi ei sitä aavistanut, hän ei saattanut edes uneksiakaan veden immestä.

Ihmiset kävivät hänelle yhä rakkaammiksi, ja yhä hartaammin hän halusi saada astua heidän joukkoonsa. Heidän maailmansa tuntui hänestä paljoa suuremmalta kuin hänen maailmansa. Hehän saattoivat laivoilla kiitää meren poikki, hehän saattoivat nousta korkeille vuorille, aina pilvien yläpuolelle asti, ja heidän maansa metsineen ja viljelyksineen ulottuivat etemmä kuin hänen silmänsä kantoi. Oli niin paljon asioita, joita hän ei ymmärtänyt ja joista hän olisi tahtonut saada selvää, mutta sisaret eivät osanneet vastata kaikkiin kysymyksiin, sentähden kysyi hän vanhalta mummolta, ja mummo tunsi hyvästi korkeamman maailman eli kuten hän sanoi, vedenpäällisen maailman asiat.

"Jolleivät ihmiset huku", kysyi pieni vedenneito, "niin elävätkö he aina? Eivätkö he kuole kuten me, jotka asumme meren pohjalla?"

"Kyllä", selitti vanhus, "he kuolevat ja heidän elinaikansa on vielä lyhyempi kuin meidän. Me saatamme elää kolmensadan vuoden vanhoiksi, mutta kun tämä elämämme lakkaa, ei meistä jää jälelle muuta kuin vaahtoa veden pinnalle. Me emme saa levätä edes haudassa, rakkaittemme joukossa. Meillä ei ole kuolematonta sielua, me emme koskaan herää uuteen elämään, me olemme kuin vihreä ruoko: kun se on taitettu, ei se enää koskaan saata vihannoida. Mutta ihmisillä on sielu, joka elää iankaikkisesti, elää sittenkin, kun ruumis on haudattu maahan. Läpi kirkkaan ilman kohoaa sielu ylös loistavien tähtien luo! Kuten me sukellamme ylös merestä näkemään ihmisten maita, niin hekin sukeltavat ihaniin tuntemattomiin seutuihin, joita emme me koskaan saa nähdä."

"Miksemme me ole saaneet kuolematonta sielua?" sanoi pieni merenneito suruissaan. "Minä antaisin mielelläni pois kaikki vuosisatani, kunhan vain päivänkin saisin olla ihmisenä ja sitten tulla osalliseksi taivaallisesta maailmasta!"

"Älä nyt sellaisia ajattele!" sanoi vanhus. "Meidän elämämme on kun onkin paljoa onnellisempaa ja huolettomampaa kuin ihmisten elämä!"

"Vai pitää minun siis kuolla ja ajelehtia vaahtona veden päällä! En siis enää saa kuulla aaltojen laulua, en nähdä kauniita kukkasia enkä punaista aurinkoa! Enkö minä sitten millään lailla voi saada omakseni kuolematonta sielua?"

"Et!" vastasi vanhus. "Yhden ainoan neuvon tiedän: jos joku ihminen rakastuisi sinuun niin, että olisit hänelle kalliimpi isää ja äitiä, jos hän koko sielullaan ja mielellään kiintyisi sinuun ja antaisi papin liittää oikean kätensä sinun käteesi ja lupaisi olla sinulle uskollinen ajassa ja iankaikkisuudessa, silloin valuisi hänen sielunsa sinun ruumiiseesi ja silloin sinäkin tulisit osalliseksi ihmisten onnesta. Hän antaisi sinulle sielun eikä kuitenkaan kadottaisi omaa sieluansa. Mutta ei siitä voi tulla mitään. Sillä sitä, mitä me täällä meressä pidämme kauniina, sitä pidetään maan päällä rumana: ne eivät kärsisi kalanpyrstöäsi, ne ovat sellaisia tyhmyrejä. Vasta se olento on kaunis, jolla on kävelyneuvoina kaksi tyngäntölppöä, sellaista, jommoisia ne sanovat jaloiksi!"

Pieni vedenneito huokasi ja loi surullisen katseen kalanpyrstöönsä.

"Ollaan me vain iloisia!" virkkoi vanhus. "Tanssitaan ja temmelletään elinaikamme umpeen, onhan sitä kolmessasadassakin vuodessa aikaa. Sitten laskeudutaan tyytyväisinä nauttimaan pitkää lepoa. Tänä iltana on hovissa tanssiaiset!"

Kas niissä hovitansseissa oli komeutta ja loistoa! Ei maan päällä ikinä sellaista nähdä. Suuren tanssisalin seinät ja katto olivat paksusta, kirkkaasta lasista. Satoja jättiläiskokoisia, ruusunkarvaisia ja ruohonpäisiä simpukankuoria oli asetettu riveihin molemmin puolin, ja niissä paloi sinertävä liekki, joka valaisi koko salin ja paistoi seinien läpi ulos asti, jotta merikin oli häikäisevän valoisana. Kaloja, sekä suuria että pieniä, vilisi vedessä. Saattoi nähdä kuinka ne uiskentelivat lasimuuria vastaan. Toisten evät paistoivat purppurankarvaisina, toisten kuin kulta ja hopea. — Keskellä salia vilisi leveä virta, ja siinä tanssi veden väki, sekä miehet että neidot oman ihanan laulunsa tahdissa. Sellaisia ääniä ei olekaan ihmisten lapsilla maan päällä. Pieni merenneito lauloi kauniimmin kuin kaikki muut, ja hän sai osakseen paljon suosiota. Hetkisen hän tunsikin ilon täyttävän sydämensä, sillä hän tiesi, että hänen äänensä oli kauniimpi kuin kenenkään meressä ja maan päällä. Mutta samassa muistui vedenpäällinen maailma taas hänen mieleensä. Hän ei saattanut unohtaa sitä kaunista prinssiä, ja hänet valtasi suuri suru, kun hän muisti, ettei hänellä ollutkaan kuolematonta sielua kuten prinssillä. Hiljaa hiipi hän ulos isänsä linnasta ja laulun helistessä ja ilon soidessa istui hän murhemieliä pienessä puutarhassaan. Äkkiä kuuli hän metsästystorven toitotuksen vetten läpi. "Siellä hän nyt purjehtii, hän, jota minä rakastan enemmän kuin isää ja äitiä, jossa minun aatokseni alituisesti asuu ja jonka käsiin tahtoisin elämäni onnen uskoa", mietti impi. "Kaikki tahdon panna alttiiksi voittaakseni hänet ja kuolemattoman sielun! Sisareni tanssivat paraikaa isäni linnassa — minä, minä lähden meren vanhan noita-akan luo. Olen aina pelännyt häntä, mutta ehkäpä hän tietää neuvoa!"

Ja pieni merenneito astui ulos puutarhastaan ja suuntasi kulkunsa kohisevia pyörteitä kohti, joitten takana noita asui. Sitä tietä ei hän ikinä ollut kulkenut, ei siellä näkynyt ainoatakaan kukkaa, ei merkkiäkään meriruohosta; vain alaston, harmaa hiekka siellä huuhtoutui pyörteitä kohti. Vesi pärskyi ja kohisi kuin myllynrattaissa ja tempasi mukaansa syvyyteen kaikki mitä eteen sattui. Kammottavien kuilujen keskitse piti immen kulkea päästäkseen noidan alueelle, pitkän matkaa täytyi hänen kahlata kulisevassa, kuumassa liejussa, jota noita piti turvesuonaan. Sen takana oli hänen talonsa kummallisessa metsässä. Kaikki puut siellä olivat polyyppeja, puoleksi eläimiä, puoleksi kasveja. Näytti siltä kuin maassa olisi kasvanut satapäisiä käärmeitä. Puiden oksat vongertelivat pitkinä, niljaisina käsivarsina, joitten sormina oli kiemurtelevia käärmeitä. Niiden joka nivel, juuresta äärimäiseen latvaan asti, liikkui ja luikerteli, ja kaikkeen, mitä meressä vastaan sattui, ne imeytyivät kiinni eivätkä ikinä päästäneet saalistaan. Kauhuissaan jäi pieni merenneito katsomaan, hänen sydämensä takoi, hän oli niin peloissaan että oli kääntymäisillään takaisin, mutta samassa muisti hän prinssin ja ihmissielun, ja hänen mielenmalttinsa palasi. Hän kiersi pitkät, liehuvat hiuksensa lujasti pään ympäri, jotteivät polyypit ulottuisi tarttumaan niihin, pani kätensä ristiin rinnalle ja karkasi, kuten kala kiitää veden halki, hirveitten polyyppien ohitse, satojen kiemurtelevien käsivarsien ja sormien kurottautuessa häntä tavoittelemaan. Hän ehti huomata, että jokainen peto oli saanut jonkun saaliin ja että sadat pienet käsivarret pitelivät sitä kuin pihdeissä. Ihmiset, jotka olivat hukkuneet mereen ja vajonneet syvälle pohjaan, irvistelivät valkeina luurankoina polyyppien sylistä. Niissä oli laivojen peräsimiä, matka-arkkuja ja kaikellaisten vedenpäällisten eläinten luurankoja. Erään pienen merenneidonkin ne olivat ottaneet kiinni ja kiduttaneet kuoliaaksi, ja sitä oli nuoren meriprinsessan mielestä miltei kamalinta katsella.

Hän tuli nyt metsään liejuiselle aukealle, jossa suuret, lihavat vesikäärmeet vongertelivat, jotta ilkeä, kellertävä vatsanahka paistoi. Keskelle aukeaa oli tehty rakennus hukkuneitten ihmisten valjenneista luista. Siellä istui merinoita syöttämässä sammakkoa. Se popsi hänen suustansa niinkuin ihmiset syöttävät pienelle kanarialinnulle sokeria. Noita-akka nimitteli ilkeitä, lihavia vesikäärmeitä pieniksi puluikseen, ja ne kellivät hänen pullean, rahkaisen povensa päällä.

"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot!" virkkoi merinoita. "Sinä olet tyhmä! Mutta käyköön vain niinkuin tahdot, tule vain onnettomaksi, kaunis prinsessa! Sinä tahdot vaihtaa kalanpyrstösi ihmisten jalkatynkiin, jotta nuori prinssi rakastuisi sinuun ja antaisi sinulle kuolemattoman sielun!" Ja samassa noita-akka päästi sellaisen naurun rymäkän, että sammakko ja käärmeet putosivat ja jäivät maahan kierittelemään. "Sinä osut tänne viime tingassa", jatkoi noita. "Huomenna, auringon noustua olisi ollut myöhäistä. En olisi voinut auttaa sinua ennenkuin vuoden perästä. Minä valmistan sinulle juoman. Sinun pitää ennen auringon nousua uida maihin, istuutua rannalle ja juoda juomani. Silloin jakautuu pyrstösi kahtia ja kutistuu jaloiksi, jommoisia ihmiset pitävät niin kauniina. Mutta se koskee, tekee kipeää, ikäänkuin terävää miekkaa pistettäisiin sydämeesi. Mutta kaikki, jotka sinut näkevät, vakuuttavat että olet kaunein ihmislapsi. Kevyt, keinuva käyntisi pysyy entisellään, ei yksikään tanssijatar pysty kilpailemaan sinun kanssasi. Mutta joka kerta kun maahan astut, koskee jalkoihisi ikäänkuin olisit veitsenterään astunut ja veresi olisi purskahtamaisillaan esiin. Oletko sinä valmis kärsimään nämä kaikki, niin minä autan sinua?"

"Olen!" vastasi pieni merenneito vapisevin huulin ja ajatteli prinssiä ja kuolematonta sielua.

"Mutta huomaa", sanoi noita-akka, "ettet enää koskaan voi muuttua merenneidoksi, jos nyt rupeat ihmiseksi! Et enää koskaan voi veden halki vaeltaa siskojesi luo ja isäsi linnalle, ja jollet voita prinssin koko rakkautta niin, että hän sinun tähtesi unohtaa isän ja äidin, koko mielellään kiintyy sinuun ja antaa papin liittää teidän kätenne yhteen, niin että teistä tulee mies ja vaimo, niin et ikinä saa kuolematonta sielua! Jos hän toisen nai, tapahtuu hänen hääpäivänsä jälkeisenä aamuna, että sinun sydämesi särkyy ja sinä haihdut vaahdoksi veteen."

"Minä olen valmis!" sanoi pieni merenneito kalman kalpeana.

"Mutta minä vaadin maksoa!" virkkoi noita-akka, "enkä tyydykään vähään. Kenelläkään veden väestä ei ole niin kaunista ääntä kuin sinulla. Sillä äänellä sinä luulet prinssin lumoavasi, mutta se ääni sinun pitää antaa minulle. Se on sinun paras omaisuutesi, ja sen minä vaadin kalliista juomastasi! Sillä minun täytyy sekoittaa siihen omaa vertani, muutoin ei juoma tule väkeväksi kuin kaksiteräinen miekka!"

"Mutta jos sinä viet ääneni", lausui pieni merenneito, "niin mitä minulle sitten jää?"

"Kauneutesi", vastasi noita, "keinuva käyntisi ja ilmehikkäät silmäsi. Jo sinä niilläkin ihmissydämen lumoat. No, joko pelästyit? Ojenna pois tänne pieni kielesi, niin minä leikkaan sen itselleni, ja sinä saat tehoisan juomani!"

"Olkoon niin!" vastasi pieni merenneito, ja noita pani kattilan tulelle ja rupesi valmistamaan taikajuomaa. "Siisteys on hyvä asia!" huomautti hän, köytti käärmeitä kimpuiksi ja hankasi niillä kattilaa. Sitten raapasi hän rintaansa ja päästi mustaa vertansa tippuman kattilaan. Höyry kohoili kummallisissa kiehkuroissa, ihan sitä täytyi pelätä ja vavista. Noita mätti yhtä mittaa uusia aineita kattilaan, ja kun keitos vihdoin kiehui, pihahteli se niin oudosti, että olisi luullut krokotiilin itkevän. Vihdoin juoma valmistui ja oli kaunista kuin kirkkain vesi.

"Tuoss' on nyt!" virkkoi noita ja leikkasi poikki pienen merenneidon kielen. Hän oli siis nyt mykkä, ei osannut laulaa eikä puhua.

"Jos polyypit yrittäisivät ruveta sinua tavoittelemaan, kun menet metsäni halki", neuvoi noita-akka, "niin viskaa niiden päälle pieni pisara tätä juomaa, silloin niiden käsivarret ja sormet särkyvät sadoiksi sirpaleiksi!" Mutta ei pienen vedenneidon tarvinnut hänen neuvoaan seurata, sillä polyypit vetäytyivät peloissaan pakoon, kun näkivät välkkyvän juoman, joka loisti hänen käsissään kuin hohtava tähti. Pian pääsi hän metsän halki, suon poikki ja ohi kohisevien pyörteiden.

Hän näki jo isänsä linnan. Soihdut olivat sammutetut suuresta tanssisalista. Varmaan kaikki nukkuivat. Hän ei uskaltanut mennä heitä katsomaan, olihan hän nyt mykkä ja aikeissa jättää heidät ainiaaksi. Hänen sydämensä oli särkymäisillään surusta. Hän hiipi puutarhaan, taittoi kaikkien sisartensa taimilavasta kukkasen, heitti tuhansia lentosuudelmia linnaan päin ja riensi nousemaan maan päälle, halki tummansinisen veden.

Aurinko ei vielä ollut noussut, kun hän näki prinssin linnan ja asettui leveille marmoriportaille. Kuu paistoi heleästi. Pieni merenneito joi polttavan katkeran juoman ja tunsi ikäänkuin kaksiteräisen miekan lävistävän hennon ruumiinsa. Samassa hän pyörtyi ja makasi pitkän aikaa kuin kuolleena. Kun aurinko alkoi valaa säteitään mereen, heräsi hän ja tunsi ruumiissaan polttavaa tuskaa, mutta samassa hän huomasi, että kaunis, nuori prinssi seisoi ihan hänen vieressään. Hän katseli häntä sysimustilla silmillään, ja kun neito loi katseensa maahan, huomasi hän, että hänen kalanpyrstönsä oli poissa ja sijaan oli tullut kaksi kaunista, valkoista jalkaa. Somempia jalkoja totisesti ei kenelläkään tytöllä saattanut olla! Mutta hän oli aivan alasti ja levitti sentähden pitkät hiuksensa ympärilleen. Prinssi kysyi kuka hän oli ja mistä hän oli tullut, ja neito loi häneen lempeät, tummansiniset silmänsä — eihän hän osannut puhua.

Silloin tarttui prinssi hänen käteensä ja johdatti hänet linnaan. Noita oli ennustanut oikein: kun hän jalkansa maahan laski, oli kuin hän olisi astunut terävien naskalien nenille tai veitsen terään, mutta hän kärsi sen kaiken mielellään. Prinssin taluttamana liikkui hän keveästi kuin kupla, ja sekä prinssi että kaikki muut ihmettelivät hänen kevyttä, keinuvaa käyntiään.

Hänet puettiin kalleisiin silkkikankaisiin ja harsokudoksiin, hän oli kauniimpi kuin kaikki muut linnassa, mutta hän pysyi mykkänä, ei osannut puhua eikä laulaa. Kauniita orjattaria, yllään silkki- ja kultahelyjä, tuli laulamaan ja karkeloimaan prinssille ja hänen kuninkaallisille vanhemmilleen. Yksi heistä lauloi kauniimmin kuin kaikki muut, ja prinssi taputti käsiään ja hymyili hänelle. Silloin tuli pieni merenneito surulliseksi, sillä hän tiesi, että hän olisi osannut laulaa paljoa kauniimmin. Hän ajatteli: "oi, jospa hän tietäisi, että minä saadakseni olla hänen luonaan olen ikipäiviksi luopunut äänestäni!"

Orjattaret liitelivät kauniissa karkelossa ja ihana soitto säesti heidän askeleitaan. Äkkiä kohotti pieni merenneito hienoja valkeita käsivarsiaan, nousi varpailleen ja alkoi liidellä lattian poikki. Sillä lailla ei kukaan vielä ollut tanssinut, joka liike korotti hänen kauneuttaan ja hänen silmäinsä kieli koski sydämeen enemmän kuin orjattarien laulu.

Kaikki olivat ihastuksissaan, varsinkin prinssi, joka nimitti häntä pieneksi löytölapsekseen. Ja neito tanssi tanssimistaan, vaikka hänen jalkansa sattui ikään kuin terävän veitsen kärkeen, joka kerta kun hän sen maahan laski.

Prinssi sanoi, että hän aina tahtoo pitää hänet luonaan, ja hän sai nukkua samettipatjalla hänen ovensa edessä.

Hän neulotti neidolle miehen vaatteet, jotta hän voisi istua satulassa ja olla hänen toverinaan ratsastusretkillä. He kulkivat halki leimuavien metsien, joissa vihreät oksat lehahtivat vasten kasvoja ja pikkulinnut visersivät tuoreitten lehväin takana. Neito kiipeili prinssin kanssa korkeille vuorille, ja vaikka hänen hennoista jaloistaan tihkui verta, niin että muutkin sen huomasivat, hymyili hän vain ja seurasi prinssiä, kunnes he näkivät pilvien uiskentelevan jalkainsa juuressa kuni lintuparvien, jotka muuttavat vieraille maille.

Kotona prinssin linnassa, kun joutui yö ja kaikki nukkuivat, läksi hän leveille marmoriportaille. Tuntui suloiselta, kun viileä merivesi huuhteli polttavia jalkoja. Silloin ajatteli hän omaisiaan meren syvyydessä.

Eräänä yönä nousivat hänen sisarensa käsi kädessä veden pinnalle. Uidessaan lauloivat he niin surullista laulua, ja impi viittasi heille, ja he tunsivat hänet ja kertoivat kuinka paljon surua hän oli tuottanut heille kaikille. Sittemmin tulivat he joka yö häntä tervehtimään, ja yhtenä yönä näki hän kaukaa vanhan isoäidin, joka ei moneen monituiseen vuoteen ollut käynyt veden pinnalla, ja merenkuninkaan kruunu päässä. He ojensivat käsivartensa hänen puoleensa, mutta eivät uskaltaneet uida niin likelle maata kuin sisaret.

Päivä päivältä kävi impi prinssille rakkaammaksi. Hän rakasti häntä hyvänä, herttaisena lapsena, mutta ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään, että hän sopisi hänen kuningattarekseen. Ja hänen täytyi päästä hänen vaimokseen, muuten ei hän saattanut saada kuolematonta sielua, vaan hänen täytyi hänen hääaamunaan muuttua vaahdoksi veteen.

"Enkö ole sinulle kaikista rakkain?" näyttivät pienen merenneidon silmät kysyvän, kun prinssi sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen kaunista otsaansa.

"Olet, rakkain olet", sanoi prinssi, "sillä sinulla on puhtain sydän, sinä olet minulle uskollisempi kuin kukaan muu ja sitten sinä muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran näin ja jota varmaan en koskaan tapaa.

"Olin ollut laivalla, joka meni haaksirikkoon, aallot kuljettivat minut rantaan pyhän temppelin juurelle, jonka palveluksessa oli paljon nuoria tyttöjä. Nuorin heistä löysi minut rannasta ja pelasti henkeni. Näin hänet vain kaksi kertaa, mutta hän on ainoa tässä maailmassa, jota voisin rakastaa, ja sinä olet niin hänen näköisensä, että miltei karkoitat hänen kuvansa sielustani. Hän on pyhän temppelin oma, ja sentähden on lempeä kohtaloni varmaan lähettänyt sinut luokseni. Emme koskaan eroa!"

"Oi, hän ei tiedä, että minä olen pelastanut hänen henkensä!" ajatteli pieni merenneito. "Minähän hänet kannoin meren poikki metsään ja temppelin juurelle, minä istuin hyrskyjen takana tähystelemässä eikö ihmisiä tulisi. Minä näin sen kauniin tytön, jota hän rakastaa enemmän kuin minua!" Ja merenneito huokasi syvästi, sillä itkeä ei hän saattanut. "Tyttö on pyhän temppelin oma, sanoi prinssi, hän ei koskaan lähde maailmalle, he eivät koskaan kohtaa toisiaan, minä olen hänen luonaan, näen hänet joka päivä, hoidan häntä, rakastan häntä, uhraan hänelle elämäni!"

Mutta nyt ruvettiin kertomaan, että prinssi aikoo viettää häitä naapurikuninkaan kauniin tyttären kanssa. Sentähden varustaa hän matkalle niin komeaa laivaa. Tosin hän on matkustavinaan katsomaan naapurikuninkaan maita, mutta oikeastaan hän tietysti tahtoo nähdä naapurikuninkaan tyttären, ja suuri seurue tulee lähtemään hänen mukaansa. Pieni merenneito ravisti päätään näille puheille; hän tunsi prinssin ajatukset paremmin kuin kukaan muu. "Minun täytyy lähteä", oli prinssi sanonut, "minun täytyy nähdä tuo kaunis prinsessa, vanhempani vaativat sitä, mutta eivät he pakota minua kihlaamaan häntä ja ottamaan häntä vaimokseni. En saata rakastaa häntä! Hän ei ole sen kauniin tytön näköinen, jonka näin temppelissä ja jota sinä muistutat. Jos minä jonkun valitsisin morsiamekseni, niin valitsisin sitten sinut, sinä mykkä löytölapseni, jonka silmät puhuvat niin kaunista kieltä!" ja prinssi suuteli hänen punaisia huuliaan, leikitteli hänen pitkillä hiussuortuvillaan ja laski päänsä hänen rinnalleen. Silloin haaveili neidon sydän ihmisonnea ja kuolematonta sielua.

"Kuuleppas, mykkä lapseni, ethän pelkää merta!" puheli prinssi heidän seisoessaan komealla laivalla, joka vei heitä naapurikuninkaan maille. Sitten hän rupesi kertomaan myrskyistä ja tyynistä säistä, oudoista kaloista, jotka elävät syvyydessä, ja kaikellaisista kummista mitä sukeltajat ovat nähneet meren pohjalla. Neito hymyili hänen kertomuksilleen, tunsihan hän meren pohjan paremmin kuin kukaan muu.

Kuutamoyönä, kun kaikki nukkuivat ja perämies yksin valvoi ruorin ääressä, istui impi kannella, tuijotti kirkkaaseen veteen ja luuli näkevänsä isänsä linnan. Ylinnä seisoi vanha isoäiti hopeinen kruunu päässä ja tuijotti läpi vuolaitten vesien laivan keulaan. Siskot tulla liihottelivat veden pinnalle, katselivat surullisesti nuorimpaan sisareensa ja vääntelivät valkeita käsiään. Impi viittoi heille ja hymyili. Hän olisi niin mielellään kertonut, että hän eli onnellisena ja että hänen kävi hyvin, mutta samassa tuli laivapoika, sisaret sukelsivat syvälle, ja poika jäi siihen luuloon, että oli nähnyt aalloilla vain valkoista vaahtoa.

Seuraavana aamuna purjehti laiva naapurikuninkaan komean pääkaupungin satamaan. Kirkonkellot soivat ja korkeissa torneissa puhallettiin pasunoihin. Sotamiehet liehuttivat lippuja ja heidän painettinsa välkkyivät. Päivät kuluivat juhlahumussa. Tanssiaisia ja kutsuja oli yhtä mittaa, mutta prinsessa ei vielä ollut saapuvilla. Hän oli kasvatettu pyhässä temppelissä, kerrottiin, ja että hän siellä oli oppimassa kaikkea mikä kuuluu kuninkaallisiin hyviin tapoihin. Vihdoin viimein hän tuli kotiin.

Pieni merenneito oli kovin uteliaana odottanut häntä. Mitenkähän kaunis hän olikaan? Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut nähnyt kauniimpaa olentoa. Hipiä oli hieno ja herkkä, ja pitkien, mustien silmäripsien takaa hymyili tummansininen, uskollinen silmäpari.

"Sinä", huudahti prinssi, "sinä minut pelastit, kun minä ruumiina makasin rannalla!" ja hän sulki syliinsä kainon morsiamensa. "Oi, minä olen niin ylen onnellinen!" sanoi hän pienelle merenneidolle. "Olen saanut enemmän kuin olen osannut toivoakaan, elämäni onnen olen saavuttanut. Iloitse onnestani, sillä sinä pidät minusta enemmän kuin kaikki muut!"

Ja pieni merenneito suuteli hänen kättänsä, ja hänen sydämensä oli särkymäisillään. Olihan prinssin hääaamu tuottava hänelle kuoleman. Vaahdoksi oli hän vaihtuva veden pinnalle.

Kaikki kirkonkellot soivat, ja airueet ratsastivat pitkin katuja julistamassa kansalle, että kihlaus oli tapahtunut. Alttarilla paloi lemuavaa öljyä kallisarvoisissa hopealampuissa. Papit heiluttivat suitsutusastioita, ja sulhanen ja morsian liittivät yhteen kätensä ja vastaanottivat piispan siunauksen.

Pieni merenneito oli silkkivaatteissa ja kultaisissa helyissä. Hän piteli morsiamen laahustinta, mutta eivät hänen korvansa kuulleet juhlallista soittoa eivätkä hänen silmänsä nähneet pyhää toimitusta, hän ajatteli kuolinyötään ja kaikkea mitä hän oli kadottanut maan päällä.

Vielä samana iltana astui morsiuspari laivaan, tykit paukkuivat ja liput liehuivat. Keskelle laivaa oli pystytetty kuninkaallinen teltta kullasta ja purppurasta. Siellä, pehmeillä, suloisilla patjoilla oli morsiuspari viettävä tyynen, vilpoisen yön.

Purjeet pullistuivat tuulessa, ja köykäisesti, kiikkumatta ja keinumatta viilsi laiva kirkkaan meren pintaa.

Pimeän tullessa sytytettiin kirjavia lyhtyjä, ja merimiehet tanssivat hauskoja tansseja kannella. Pieni merenneito muisteli sitä iltaa, jolloin hän ensi kerran oli noussut merestä ja sattunut näkemään samaa iloa ja riemua. Hän heittäytyi tanssin pyörteisiin, hän liiteli niinkuin pääskynen, jota ajetaan takaa, ja kaikki ihailivat ja ylistivät häntä, ei hän vielä koskaan ollut tanssinut niin kauniisti. Hänen hentoihin jalkoihinsa pisteli, ikäänkuin niitä olisi veitsillä viileskelty, mutta hän ei sitä tuntenut; tuskallisemmin viileskeli hänen sydäntään. Hän tiesi että hän nyt viimeistä iltaa näkee hänet, jonka tähden hän on heittänyt omaisensa ja kotinsa, luopunut kauniista äänestään ja joka päivä kärsinyt äärettömiä tuskia, joista ei prinssillä ole ollut aavistustakaan. Tämä on viimeinen yö, jolloin hän hengittää samaa ilmaa kuin hän, viimeinen yö, jolloin hän näkee syvän meren ja tähtitaivaan; hänen edessään on ikuinen yö, yö ilman ajatuksia ja ilman unelmia; hänellä ei ole sielua eikä hän voi sitä saada.

Mutta laivalla jatkui iloa ja riemua, vaikka keskiyö jo aikoja sitten oli mennyt. Merenneito tanssi tanssimistaan, vaikka kuolema asui hänen sydämessään. Prinssi suuteli ihanaa morsiantaan, ja morsian leikitteli hänen mustilla suortuvillaan, ja käsi kädessä läksivät he levolle komeaan telttaan.

Jo hiljeni kannelta hälinä, ainoastaan perämies seisoi peräsimensä ääressä. Pieni merenneito laski valkoiset käsivartensa kaidepuulle ja käänsi kasvonsa itää kohti. Hän tähysteli aamuruskoa, tiesihän hän, että auringon ensi säde oli tuova hänelle surman. Äkkiä näki hän siskojensa nousevan merestä, kalpeat he olivat niinkuin hän itsekin. Eivät liehuneet enää heidän kauniit hapsensa tuulessa — ne olivat leikatut poikki.

"Me annoimme ne noidalle, jotta hän pelastaisi sinun henkesi. Hän antoi meille veitsen, katso, tässä! Näetkö kuinka se on terävä? Ennen auringon nousua pitää sinun työntää se prinssin sydämeen, ja kun hänen lämmin verensä tirskuu sinun jaloillesi, kasvavat ne kokoon kalanpyrstöksi. Sinä muutut jälleen merenneidoksi, pääset takaisin veteen meidän luoksemme ja saat elää kolmesataa vuotta ennenkuin haihdut elottomaksi, suolaiseksi vaahdoksi mereen. Joudu, sillä jommankumman, sinun tai hänen täytyy kuolla ennenkuin aurinko nousee! Vanha mummomme suree harmaat hapset päästään, ja meidän hiuksemme leikkasivat noidan sakset. Surmaa prinssi ja palaa kotiin! Joudu, etkö näe punaista viirua taivaalla? Muutaman silmänräpäyksen perästä nousee aurinko taivaalle ja sinun täytyy kuolla!" Ja sisaret päästivät haikean huokauksen ja hävisivät aaltoihin.

Pieni merenneito siirsi syrjään teltan purppuraverhot ja näki morsiamen ihanan pään lepäävän prinssin rinnalla. Hän kumartui prinssin puoleen, painoi hänen kauniille otsalleen suudelman, silmäili taivasta, jolla aamurusko paloi, ja katsahti vuoroin terävään veitseensä, vuoroin prinssiin, joka unissaan kuiskasi morsiamensa nimeä. Ainoastaan hän oli hänen mielessään, ja veitsi merenneidon käsissä alkoi vavista — mutta samassa heitti hän sen menemään kauas aaltoihin, ja sillä paikalla, mihin se putosi, välkähti vesi punaisena ikäänkuin siitä olisi tihkunut veripisaroita. Merenneito loi prinssiin viimeisen sammuvan silmäyksen, syöksyi sitten laivalta mereen ja tunsi ruumiinsa haihtuvan vaahdoksi.

Samassa nousi aurinko vedestä, sen lempeät säteet sattuivat kylmään, kuolleeseen vaahtoon, eikä pieni vedenneito tuntenut kuoleman kauhua, hän näki vain kirkkaan auringon, ja hänen päänsä päällä liiteli satoja läpikuultavia, ihania olentoja. Hän saattoi niiden läpi nähdä laivan valkoiset purjeet ja taivaan punertavat pilvet, niiden ääni oli kuin sointuva sävel, mutta niin utumaisen hieno, ettei yksikään ihmiskorva saattanut sitä kuulla enempää kuin yksikään ihmissilmä saattoi niitä nähdä. Ei niillä ollut siipiä, mutta ne liitelivät oman keveytensä kantamina ilman halki. Pieni merenneito huomasi, että hänellä oli samallainen ruumis kuin heillä, se kohosi kohoamistaan vaahdosta.

"Minne minä joudun?" kysyi hän, ja hänen äänensä helisi aivan kuin noiden muidenkin olentojen ääni, mutta ei sitä olisi voinut mihinkään soittoon pukea, niin hienon hienoa se oli.

"Ilman impien iloon!" vastattiin hänelle. "Merenneidolla ei ole kuolematonta sielua eikä hän voi sitä saada, jollei hän voita ihmisen eheää rakkautta! Vieraan miehen rakkaudesta riippuu hänen iankaikkinen elämänsä. Ilman immillä ei myöskään ole kuolematonta sielua, mutta he voivat hyvällä elämän vaelluksella ansaita kuolemattomuuden. Me lennämme kuumiin maihin, missä ruttoinen ilma surmaa ihmisiä, ja löyhyttelemme sinne raikkautta. Me levitämme kukkien lemua ilmaan ja tuomme kirvoitusta ja terveyttä.

"Kun me kolmesataa vuotta olemme koettaneet tehdä hyvää, saatamme saada kuolemattoman sielun ja tulla osallisiksi ihmisten iankaikkisesta onnesta.

"Sinä pieni merenneito parka olet koko sydämestäsi pyrkinyt samaa päämäärää kohti, sinä olet kärsinyt ja kilvoitellut, sinä olet kohonnut ilman henkien maille, nyt saatat hyvillä töillä kolmensadan vuoden kuluttua ansaita kuolemattoman sielun."

Ja pieni merenneito korotti kirkkaat kätensä Jumalan aurinkoa kohti ja ensi kerran eläessään tunsi hän kyynelten puhkeavan silmiinsä. — Laivalla ei iloittu eikä riemuittu, hän näki prinssin ja hänen kauniin morsiamensa etsivän kadonnutta. Surullisina tuijottivat he vaahtokupliin, ikäänkuin olisivat aavistaneet, että hän oli syöksynyt aaltoihin.

Näkymättömänä suuteli merenneito morsiamen otsaa, hymyili sulhaselle ja nousi sitten muitten ilman impien joukossa punertavan pilven laidalle, joka purjehti ilmassa.

"Kolmensadan vuoden perästä me saamme liidellä Jumalan valtakuntaan!"

"Saamme jo aikaisemminkin!" kuiskasi yksi immistä. "Näkymättöminä liitelemme ihmisten koteihin, joissa asuu lapsia, ja aina kun tapaamme hyvän lapsen, joka tuottaa vanhemmilleen iloa ja on heidän rakkautensa arvoinen, lyhentää Jumala koetusaikaamme. Lapsi ei tiedä milloin me lennämme huoneen läpi, mutta joka kerta kun sitä katsellessamme huulillemme puhkeaa ilon hymy, vähenee yksi päivä kolmestasadasta vuodestamme. Jos me taas näemme tottelemattoman lapsen, täytyy meidän vuodattaa surun kyyneliä, ja joka kyynel tekee koetusaikamme päivää pitemmäksi!"

KEISARIN UUDET VAATTEET.

Monta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti kauneista, uusista vaatteista niin hirveän paljon, että hän kulutti kaikki rahansa koreilemiseen. Ei hän välittänyt sotamiehistään eikä teatterista, ja kun hän läksi ajelemaan puistoihin, läksi hän vain näyttääkseen uusia vaatteitaan. Joka tunti muutti hän takkia, ja kun muissa maissa sanottiin: "kuningas on hallitushommissa", sanottiin tässä maassa: "keisari on pukupuuhissa!" —

Suuressa kaupungissa, missä keisari asui, vietettiin iloista elämää. Joka päivä kävi siellä paljon vieraita, ja eräänä päivänä ilmestyi sinne kaksi petkuttajaa. He ilmoittivat olevansa kankureja ja kehuivat kutovansa mitä kauneinta kangasta. Sekä värit että malli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka kankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli kykenemätön hoitamaan virkaansa tai harvinaisen typerä, ei saattanut ensinkään nähdä niitä.

"Ne ne vasta ovat vaatteet", ajatteli keisari. "Niissä vaatteissahan minä heti paikalla saan selville mitkä miehet valtakunnassani eivät kykene virkojaan hoitamaan; minä saatan heti erottaa kuka on viisas, kuka typerä. Kudottakoon minulle sitä kangasta kiireen kautta!" Ja hän antoi — petkuttajille paljon käsirahaa, jotta he vain ryhtyisivät työhönsä.

He panivatkin kuntoon kahdet kangaspuut ja olivat kovasti tekevinään työtä, mutta ei heidän kangaspuillaan ollut minkäänlaisia loimia eikä kuteita. Siitä huolimatta he yhtämittaa vaativat hienointa silkkiä ja kalleinta kultaa, mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa ja hosuivat tyhjien kangaspuiden ääressä myöhään yöhön asti.

"Olisipa hauska tietää kuinka kangas edistyy!" arveli keisari, mutta muisti samassa, ettei se, joka on typerä taikka kykenemätön hoitamaan virkaansa, saata nähdä koko kangasta, ja se tuntui hiukan ilkeältä. Ei hän toki pelännyt itsensä puolesta, mutta hän päätti kuitenkin lähettää jonkun toisen ottamaan selkoa asiasta. Koko kaupunki tiesi mikä kumma taika kankaassa oli, ja jokaisen teki mieli nähdä kuinka typerä tai kykenemätön hänen naapurinsa oli.

"Minäpä lähetän vanhan kunnon ministerini kankurien luo!" päätteli keisari. "Hän osaa parhaiten arvostella miltä kangas näyttää, sillä hän on viisas mies ja kykenee hoitamaan virkaansa paremmin kuin kukaan muu!" —

Vanha, viisas ministeri meni saliin, missä petkuttajat istuivat tyhjien kangaspuitten ääressä. "Taivas varjelkoon!" ajatteli vanha ministeri ja avasi silmänsä selkosen selälleen, "minähän en näe mitään!" Mutta sitä ei hän sanonut.

Petkuttajat kehottivat häntä astumaan likemmä ja kysyivät eikö malli ja värit olleet kauniit?

Sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita, ja vanha ministeri raukka avasi silmiään entistä suuremmiksi, mutta ei saattanut nähdä mitään, sillä kangaspuut olivat kun olivatkin tyhjät.

"Auta armias!" ajatteli hän, "olisinko minä todella typerä? Sitä en ikinä olisi uskonut, eikä ihmisten pidä saada sitä tietää! Enkö minä kykene hoitamaan virkaani? Ei, tämä ei käy laatuun, minä en saata kertoa etten näe kangasta!"

"No, te ette sano mitään kankaastamme!" huomautti toinen kutojista.

"Oi, se on hyvin kaunista! erinomaisen herttaista!" sanoi vanha ministeri ja tirkisteli tirkistelemistään silmälasiensa takaa. "Oi tätä mallia ja näitä värejä! niin, kyllä minä sanon keisarille, että kangas erittäin paljon miellyttää minua!"

"No, sepä hauskaa se!" sanoivat kankurit ja mainitsivat sekä värien että mallien nimet. Vanha ministeri kuunteli korvat pystyssä, jotta voisi kertoa kaikki keisarille, ja hän kertoikin.

Petkuttajat vaativat yhä enemmän rahaa, silkkiä ja kultaa. Niitä tarvittiin muka kankaaseen. Mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa. Kankaaseen ei tullut ainoatakaan lankaa, mutta miehet kutoa helskyttivät minkä ehtivät tyhjää.

Pian keisari taas lähetti erään taitavan virkamiehen katsomaan edistyikö työ ja joko kangas pian tulisi valmiiksi.

Hänen kävi aivan samalla tavalla kuin ministerin: hän katseli katselemistaan, mutta eihän hän nähnyt mitään, koska ei ollut muuta nähtävää kuin tyhjät kangaspuut.

"Eikö kangas ole kaunista?" sanoivat petkuttajat ja näyttelivät ja selittelivät olemattoman mallin kauneutta.

"Typerä minä en ole!" mietti mies itsekseen. "Olenko siis kykenemätön hoitamaan virkaani? Se se puuttui! mutta siitä ei pidä olla tietävinään!" ja sitten hän yltyi kehumaan kangasta, jota ei hän nähnyt, ja vakuutti iloitsevansa värien ja mallin kauneudesta.

"Niin, kangas on todella erinomaisen herttaista!" kertoi hän keisarille.

Kaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin tuosta mainiosta kankaasta.

Jo teki keisarin itsensäkin mieli nähdä kangas niin kauan kuin se vielä oli kuteilla. Hän vei mukaansa joukon mainioita miehiä, muitten muassa ne molemmat taitavat virkamiehet, jotka ennen olivat käyneet tarkastamassa kangasta, ja läksi viekkaitten petkuttajien luo. Miehet kutoivat minkä jaksoivat, mutta ilman loimia ja kuteita.

"Eikö se nyt ole erinomaista!" sanoivat molemmat taitavat virkamiehet. "Teidän majesteettinne suvaitsee vain katsella tätä mallia, näitä värejä!" ja sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita, sillä he luulivat, että toki muut näkivät kankaan.

"Mitä kummaa!" ajatteli keisari; "minähän en näe mitään! sehän on kauheaa! olenko minä typerä? Enkö minä kelpaa keisariksi? Kovempi kolaus ei olisi voinut minua kohdata!" — "Oi, se on erittäin kaunista!" sanoi keisari. "Ilmoitan kaikkein korkeimman tyytyväisyyteni!" ja hän nyökytti ystävällisesti päätään ja katseli tyhjiä kangaspuita. Hän ei tahtonut sanoa, ettei hän nähnyt mitään.

Koko hänen seurueensa katsoa tirkisteli, mutta ei nähnyt enempää kuin edellisetkään. Kaikki he kuitenkin keisarin mukana vakuuttivat: "oi, se on erittäin kaunista!" ja kehottivat keisaria käyttämään uusia vaatteita siinä suuressa juhlakulkueessa, joka piakkoin pantaisiin toimeen.

"Se on erinomaista, ihanaa, suuremmoista!" kuului suusta suuhun, ja kaikki olivat kankaaseen erittäin mieltyneet.

Keisari antoi molemmille petkuttajille napinlävessä kannettavan ritarimerkin sekä kankurijunkkarin arvonimen.

Juhlan piti alkaa aamupäivällä, ja koko edellisen yön valvoivat petkuttajat ja tekivät työtä kuudentoista kynttilän valossa.

Kansa saattoi nähdä, että keisarin uusilla vaatteilla oli kiire. Kankurit olivat ottavinaan kankaan kangaspuilta, leikkelivät ilmaa suurilla saksilla, neuloivat neulalla, jonka silmässä ei ollut lankaa, ja sanoivat vihdoin: "Kas, nyt ovat vaatteet valmiit!"

Keisari ja hänen ensimäiset hoviherransa tulivat paikalle, petkuttajat nostivat toisen kätensä ilmaan ikäänkuin jotakin esinettä pidellen ja sanoivat: "kas, tässä housut! tässä takki! tässä viitta" ja niin edespäin. "Ne ovat kevyet kuin hämähäkin verkko! Luulisi pukevansa tyhjää ylleen. Mutta sehän se juuri on niiden ansio!"

"Niin kyllä!" sanoivat hoviherrat, mutta eivät nähneet mitään, sillä eihän siinä ollut mitään nähtävää!

"Jos keisarillinen majesteetti suvaitsisi kaikkein armollisimmin riisuutua!" sanoivat petkuttajat, "niin me tässä suuren peilin edessä puettaisimme majesteetin uusiin vaatteisiin."

Keisari riisui kaikki vaatteensa, ja petkuttajat olivat kappale kappaleelta ojentavinaan hänelle uusia vaatteita, jotka he muka olivat neuloneet. He kietaisivat kätensä hänen ympärilleen ikäänkuin sitoakseen laahustinta hänen vyölleen, ja keisari kiertelihe ja kääntelihe peilin edessä.

"Hyvänen aika kuinka ne istuvat! Nehän sopivat kuin valetut!" kuului kuin yhdestä suusta. "Mikä malli! mitkä värit! Se on verraton puku!"

"Kunniateltta, jota juhlakulkueessa kannetaan teidän majesteettinne pään päällä, on valmiina!" ilmoitti juhlamenojen yliohjaaja.

"Niin, johan minä olen kunnossa!" virkkoi keisari. "Eivätkö ne nyt istu hyvin?" ja hän käänsihe vielä kerran peilin edessä ikäänkuin oikein ihaellakseen komeuttaan.

Kamariherrat, joitten piti kantaa laahustinta, hapuilivat käsillään niinkuin olisivat nostaneet laahustinta lattiasta ja sitten he kulkivat kädet ojollaan. He eivät uskaltaneet näyttää, etteivät he nähneet mitään.

Ja keisari asteli juhlakulkueessa kauniin kunniateltan alla, ja kaikki ihmiset kaduilla ja ikkunoissa sanoivat: "Herranen aika kuinka koreat keisarin uudet vaatteet ovat! Kuinka kaunis laahustin viitassa on! Voipa sentään, kuinka ne istuvat!" Ei kukaan tahtonut ilmaista, ettei hän nähnyt mitään, sillä olisihan hän samalla ilmaissut olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta.

"Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!" sanoi pieni lapsi. "Herranen aika, kuulkaa nyt mitä se viaton lapsi sanoo!" virkkoi isä, ja lapsen sanoja kuiskattiin suusta suuhun.

"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! Tuolla on pieni lapsi, joka sanoo, ettei hänellä ole vaatteita ensinkään!"

"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään!" huusi vihdoin koko kansa. Ja keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli kun ajattelikin: "kyllä minun nyt täytyy kestää tämä loppuun asti!"

Ja hän ojensihe entistä ylpeämmäksi, ja kamariherrat kantoivat laahustinta, jota ei ensinkään ollut.

ONNETTAREN KALOSSIT,

I. Alku.

Köpenhaminassa, Östergaden varrella, talossa likellä Kongens Nytorvia oli koolla suuri seura. Täytyyhän kutsuja silloin tällöin pitää, sittenpähän ihmiset taas puolestaan kutsuvat luokseen. Toiset vieraista istuivat jo pelipöytien ääressä, toiset odottivat mitä emäntä keksisi heidän huvikseen. Niin pitkälle oli päästy, ja johan se keskustelukin alkoi luistaa. Vihdoin jouduttiin puhumaan keskiajasta, ja muutamat pitivät sitä paljoa parempana kuin nykyaikaa. Oikeusneuvos Knap puolusti tätä mielipidettä niin kiihkeästi, että talon emäntä paikalla asettui hänen puolelleen, ja molemmat vastustivat kiivaasti Orstediä, joka almanakassa puhuessaan vanhoista ja uusista ajoista pääasiassa antaa nykyajalle etusijan. Oikeusneuvos piti kuningas Hannun aikaa parhaimpana ja onnellisimpana.

Puhuttiin sekä myötä että vastaan. Keskustelu taukosi vain hetkiseksi, kun sanomalehti tuli, mutta eihän siinä ollut mitään, jota olisi kannattanut lukea. Mutta jättäkäämmepä seura juttelemaan ja lähtekäämmepä etehiseen, minne päällysvaatteet, kepit, sateenvarjot ja kalossit ovat sijoitetut. Siellä istui kaksi naista, toinen nuori, toinen vanha. Ensi hetkessä luuli, että he olivat tulleet saattamaan herrasväkeään, jotakin vanhaa neitiä tai leskirouvaa, mutta likemmin tarkastaessa huomasi paikalla, etteivät he olleet tavallisia palvelustyttöjä. Heidän kätensä olivat hienot, heidän ryhtinsä todella kuninkaallinen, ja vaatteet olivat nekin omaa rohkeaa tyyliään. He olivat haltiattaria. Nuorempi tosin ei ollut itse Onnetar, vaan erään Onnettaren kamarineitsyen palvelustyttö, jonka tehtävä on jaella maailmalle onnen pieniä antimia. Vanhempi näytti niin tavattoman vakavalta, se oli Surutar. Hän toimittaa aina itse omassa korkeassa persoonassaan kaikki asiansa, sittenpähän tietää, että ne tulevat täsmällisesti toimitetuiksi.

He kertoivat toisilleen, miten olivat päivänsä viettäneet. Onnettaren kamarineitsyen palvelustyttö oli käynyt vain pienillä asioilla. Hän kertoi pelastaneensa uuden hatun sateesta ja hankkineensa eräälle rehelliselle miehelle terveisiä ylhäiseltä nollalta. Merkillisempi asia oli vielä toimittamatta.

"Niin", virkkoi hän, "voinhan minä kertoa, että tänään on syntymäpäiväni ja että minulle päivän kunniaksi on uskottu kalossit, jotka minun pitää antaa ihmiskunnalle. Näillä kalosseilla on se ominaisuus, että jokainen, joka saa ne jalkaansa, oitis siirtyy siihen paikkaan ja aikaan, jossa hän mieluinten tahtoo olla. Joka toivomus sekä aikaan että paikkaan nähden täyttyy silmänräpäyksessä, ja ihminen tulee siis kerrankin onnelliseksi tässä maailmassa!"

"Kyllä kai!" sanoi Surutar. "Ihminen tulee kovin onnettomaksi ja siunaa sitä hetkeä, jolloin hän pääsee irti koko kalosseista!"

"Mitä sinä puhutkaan!" sanoi toinen naisista. "Nyt minä jätän ne tähän ovelle, joku ottaa ne vahingossa ja tulee onnelliseksi!"

Siihen se keskustelu päättyi.

II. Kuinka oikeusneuvoksen kävi.

Oli jo myöhäistä. Oikeusneuvos Knap, joka hengissä vielä eli Hannu kuninkaan ajassa, teki lähtöä kotiin, sattui omien kalossiensa asemasta ottamaan jalkaansa Onnettaren kalossit ja astui Östergadelle. Kalossien taikavoima oli kuitenkin loihtinut hänet kauas Hannu kuninkaan aikaan, ja sentähden vaipuivat hänen jalkansa lokaan ja likaan, sillä eiväthän kadut siihen aikaan olleet lasketut.

"Täällähän on kauhean likaista!" sanoi oikeusneuvos. "Katukäytäviä ei kuulu eikä näy, ja lyhdyt ovat sammuksissa!"

Kuu oli vasta alhaalla, ilma sakeaa, ja pimeys peitti paikat. Likimmässä kulmassa riippui kyllä lyhty neitsyt Maarian kuvan edessä, mutta sen valosta ei ollut paljoakaan apua, oikeusneuvos ei huomannut koko lyhtyä ennenkuin hän oli aivan sen alla ja hänen silmänsä sattuivat kuvaan, jossa äiti seisoi lapsi sylissä.

"Varmaan joku merkillisyysnäyttely", arveli hän. "Ovat unohtaneet kilven yöksi kadulle!"

Pari ihmistä sen ajan puvuissa astui ohitse.

"Olivatpa ne hullunkurisen näköisiä! Tulivat varmaan naamiohuveista!"

Äkkiä alkoivat rummut päristä, pillit soida ja tulisoihdut loistaa. Oikeusneuvos seisahtui ja näki oudon kulkueen. Edellä kävi joukko rumpaleja, jotka aika taitavasti pärryttivät soittimiaan, sitten tuli henkivartioita, kaaripyssyt olalla. Kunniasija kulkueessa oli hengen miehellä. Kummissaan kysyi oikeusneuvos mitä tämä merkitsee ja kuka tämä mies on.

"Se on Själlandin piispa!" vastattiin.

"Voi mun päiviäni, mikä piispalle on tullut?" huokasi oikeusneuvos ja pudisti päätään. Ei se toki voinut olla piispa! Näitä asioita miettien ja katsomatta oikealle tai vasemmalle riensi oikeusneuvos Östergaden kautta Höjbropladsille. Linnan torille vievää siltaa ei löytynyt mistään, häntä vastaan häämötti vain kapean joen ranta, ja vihdoin viimein hän tapasi kaksi miestä, joilla oli vene.

"Tahtooko herra saareen?" kysyivät he.

"Saareenko?" virkkoi oikeusneuvos, joka ei tietänyt missä aikakaudessa eli, "minä olen menossa pienelle Torvegadelle Christianshavniin".

Miehet katsoivat häneen pitkään.

"Sanokaa minulle vain missä silta on!" pyysi hän. "Hävytöntä, ettei lyhtyjä ole sytytetty, ja sittenhän täällä on niin likaista, että luulisi suossa kävelevänsä!"

Jota pitemmältä hän puhui miesten kanssa, sitä vähemmin hän heitä käsitti.

"En minä ymmärrä teidän bornholmilaista murrettanne!" sanoi hän vihdoin viimein ja käänsi heille selkänsä. Siltaa ei hän löytänyt, kaidepuita ei myöskään ollut. "Mutta onhan häpeä minkä näköistä täällä on!" sanoi hän. Hänen aikakautensa ei vielä milloinkaan ollut tehnyt niin kurjaa vaikutusta kuin sinä iltana. "Parasta, että otan ajurin!" ajatteli hän, mutta missä ajurit olivat? Ei näkynyt ainoaakaan. "Minun täytyy lähteä takaisin Kongens Nytorville, siellä toki seisoo ajureja; muuten en ikinä pääse tästä Christianshavniin!"

Hän palasi Östergadelle ja oli jo melkein perillä, kun kuu tuli näkyviin.

"Herranen aika sentään, mitä telineitä tänne on laitettu!" huudahti hän nähdessään portin, joka siihen aikaan oli Östergaden päässä.

Vihdoin viimein löysi hän aukon, josta pääsi meidän päiviemme Nytorville, mutta se oli suurena soisena niittynä; siellä täällä kasvoi pensastynkää, ja niityn poikki kulki leveä kanava eli virta. Vastaiselle rannalle oli rakennettu muutamia kurjia puuhökkelejä hallantilaisia laivureita varten, joista paikka oli saanut nimen Hallanninharju.

"Joko tämä nyt on niinsanottua Fata Morganaa, taikka minä olen päissäni!" vaikeroi oikeusneuvos. "Mitä kummaa tämä on! mitä kummaa tämä on!"

Hän kääntyi takaisin, varmaan hän oli sairas. Kun hän taas tuli kadulle, rupesi hän tarkemmin katselemaan rakennuksia. Useimmat olivat ristikkotekoa ja olkikattoisia.

"Ei, minä en voi ensinkään hyvin!" huokasi hän, "enkä minä kuitenkaan ole juonut kuin yhden ainoan lasin punssia; mutta minä en näy kärsivän sitäkään. Hullua muuten oli tarjota meille punssia ja lämmintä lohta. Sen minä vielä sanon kun sanonkin tirehtöörin rouvalle. Menisinkö paikalla takaisin kertomaan kuinka huonosti jaksan? Mutta se on niin naurettavaa, ja tuskinpa he enää ovat ylhäälläkään!"

Hän rupesi etsimään taloa, mutta sitä ei löytynyt.

"Tämä on sentään kamalaa! Minähän en tunne Östergadea! Eihän täällä ole ainoaa kauppapuotia, vanhoja kurjia hökkelejä vain, kuten Roskildessä tai Ringstedissä! Voi, voi, minä olen kipeä! Siitä ei pääse mihinkään. Missä ihmeessä tirehtöörin talo on? Sitä on mahdoton tuntea! Mutta tuolla on toki väkeä valveella. Voi, minä olen varmaan sairas!"

Hän tuli ovelle, joka oli raollaan ja josta pilkoitti tulta. Se oli senaikuinen majatalo, jonkinlainen oluttupa. Huone muistutti holsteinilaista pirttiä, ja koolla oli kaikenlaista kansaa, laivureita, köpenhaminalaisia porvareja sekä pari oppinutta. Miehet istuivat kannujensa ääressä kiivaassa keskustelussa eivätkä laisinkaan huomanneet tulijaa.

"Anteeksi!" virkkoi oikeusneuvos emännälle, joka tuli häntä vastaan. "Rupesin voimaan pahoin! Ettekö toimittaisi minulle? ajuria, minun pitäisi päästä Christianshavniin!"

Nainen katsoi häneen pitkään ja ravisti päätään; sitten puhutteli hän vierasta saksaksi. Oikeusneuvos arveli, ettei emäntä osaa tanskaa ja käänsi hänkin puheensa saksaksi. Emäntä päätteli sekä puheesta että puvusta, että tulija on ulkomaalainen. Pian hänelle kuitenkin selveni että vieras voi pahoin ja hän riensi ojentamaan hänelle vettä. Se tuli vähän suolalta, vaikka juuri oli kaivosta tuotua.

Oikeusneuvos laski päänsä kätensä varaan, veti syvältä henkeään ja mietti miettimistään, mitä tämä merkillinen ympäristö mahtanee tietää.

"Onko se tämän päivän iltalehti?" kysyi hän sanoakseen jotakin, kun näki emännän liikuttelevan suurta paperia.

Emäntä ei ymmärtänyt mitä vieras tarkoitti, mutta ojensi hänelle kuitenkin paperin. Se oli puupiirros, joka esitti ihmeellistä näköalaa Kölnin kaupungista.

"Se on hyvin vanha!" huomautti oikeusneuvos ja ihastui nähdessään näin vanhan kapineen. "Mutta mistä olettekaan saaneet tuon harvinaisen lehden? Se on hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka koko juttu tietysti on pelkkää lorua. Tuollaiset kangastukset johtuvat revontulista, ei mistään muusta. Sähköstä niitä mahdollisesti myöskin syntyy!"

Ne, jotka istuivat likinnä ja kuulivat hänen puheensa, katsoivat häneen ihmeissään. Yksi miehistä nousi, paljasti kunnioittavasti päänsä ja virkkoi vakavana: "te olette varmaan ratki oppinut mies, monsieur!"

"Enpä laisinkaan!" vastasi oikeusneuvos. "Tiedänhän minä tietysti yhtä ja toista kuten sivistyneen tulee!"

" Modestia['Vaatimattomuus'] on kaunis avu!" virkkoi mies, "tahtoisin vain puheeseenne lisätä mihi secus videtur[latinaa, merkitsee: 'minusta se on toisin'], mutta luovun kyllä judiciumistani[mielipiteestäni]!"

"Rohkenenko kysyä kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi oikeusneuvos.

"Minä olen pyhän raamatun bachalaureus [kandidaatti]!" vastasi mies.

Enempää ei oikeusneuvos kysellyt, miehen arvonimi ja puku olivat täydellisesti sopusoinnussa. Varmaan, päätteli oikeusneuvos, tämä on vanha koulumestari, kummallinen otus, jommoisia vielä voi tavata siellä täällä Jyllandissa.

"Tämä ei ole locus docendi eli opettamisen paikka", alkoi mies, "mutta minä pyytäisin, että te kuitenkin vaivautuisitte puhumaan! Varmaan te olette paljon lukenut klassillisia auktoreja!"

"No niin, olenhan minä jossakin määrin!" vastasi oikeusneuvos. "Luen mielelläni vanhoja hyödyllisiä kirjoituksia, mutta pidän paljon uudemmistakin. Ainoastaan arkipäiväjuttuja minä en kärsi. Niitä tarjoaa todellisuus meille liiankin paljon!"

"Arkipäiväjuttujako?" kysyi bachalaureus.

"Niin, minä tarkoitan näitä uudenaikaisia romaanejamme."

"Oi", hymyili mies, "niissä piilee sentään paljon neroa ja niitä luetaan hovissa; kuningas suosii erittäin romaania herra Iffventistä ja herra Gaudianista, jossa puhutaan kuningas Arturista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan. Tästä romaanista on kuningas suvainnut laskea leikkiä korkeain herrainsa kanssa."

[Holberg kertoo Tanskan valtakunnan historiassaan, että Hannu kuningas, luettuaan romaanin kuningas Arturista, eräänä päivänä leikillä virkkoi tunnetulle Otto Rudille, josta hän paljon piti: "herra Iffvent ja herra Gaudian, joista tässä kirjassa puhutaan, ovat olleet merkillisiä ritareja. Sellaisia ritareja ei meidän aikanamme tavatakaan!" Siihen vastasi Otto Rud: "Jos vain olisi useampia sellaisia kuninkaita kuin kuningas Artur, niin varmaan löytyisi sellaisia ritarejakin kuin herra Iffvent ja herra Gaudian!"]

"En vielä ole lukenut sitä!" sanoi oikeusneuvos, "varmaan Heiberg aivan hiljan on julaissut sen!"

"Ei", vastasi mies, "ei se ole Heibergin, vaan Godfred von Ghemenin julkaisema!"

"Vai niin!" sanoi oikeusneuvos. "Se on hyvin vanha nimi; sehän on ensimäinen kirjanpainaja, joka Tanskassa on elänyt!"

"Niin, se on ensimäinen kirjanpainajamme!" sanoi mies. Keskustelu luisti nyt aika hyvin, kelpo porvarit puhuivat suuresta rutosta, joka oli raivonnut pari vuotta sitten ja tarkoittivat ruttoa v. 1484. Oikeusneuvos luuli heidän tarkoittavan koleraa, ja keskustelu luisti, kuten sanottu, aika hyvin. Vuoden 1490 merisota oli siksi likellä, ettei sitä voitu sivuuttaa, miehet kertoivat englantilaisten merirosvojen kaapanneen laivoja ulkosatamasta, ja oikeusneuvos, joka oli eläytynyt vuoden 1801 tapahtumiin, sadatteli englantilaisia kilpaa heidän kanssaan. Muilla aloilla ei keskustelu menestynyt niin hyvin, yhtä mittaa täytyi kysellä ja selitellä, oivalla bachalaureuksellamme oli kovin vähän tietoja, ja oikeusneuvoksen yksinkertaisimmatkin lausunnot kaikuivat hänen korvissaan kovin rohkeilta ja mahdottomilta. He katselivat toisiinsa, ja kun keskustelu kävi kovin hullunkuriseksi, turvautui bachalaureus latinaan, toivoen, että vieras siten häntä paremmin ymmärtäisi, mutta ei se auttanut vähääkään.

"Kuinka te nyt jaksatte?" kysyi emäntä ja tuuppasi oikeusneuvosta käsivarteen. Silloin hänen tajuntansa palasi, sillä puhuessaan oli hän ehtinyt unohtaa mitä vasta oli tapahtunut.

"Kamala kauhistus, missä minä olen!" huudahti hän, ja hänen päätään huimasi, kun hän sitä ajatteli.

"Klarettia pikariin! Simaa ja Bremenin olutta!" huusi muuan miehistä. "Ja teidän pitää juoda kanssa!"

Kaksi tyttöä tuli huoneeseen. Toisen myssy oli kaksivärinen. He täyttivät tuopit ja niiasivat. Kylmä karmi oikeusneuvoksen selkäpiitä.

"Mitä tämä merkitsee? mitä tämä merkitsee!" huokasi hän, mutta hänen täytyi vain juoda, miehet anastivat hänet kokonaan haltuunsa. Hän oli aivan epätoivoissaan, ja kun yksi miehistä väitti hänen olevan humalassa, ei hän laisinkaan epäillyt hänen sanojaan, vaan ainoastaan rukoili, että he hankkisivat hänelle ajurin. Silloin luulivat miehet hänen haastavan Moskovan kieltä.

Ei hän ikinä ollut ollut näin raa'assa, epähienossa seurassa. Olisi luullut elävänsä pakana-aikana. "Tämä on totisesti elämäni kamalin hetki!" ajatteli hän, mutta samassa pälkähti hänen päähänsä, että nyt on paras kumartua pöydän alle, ryömiä ovelle ja paeta, mutta juuri kun hän oli päässyt ovelle, huomasivat miehet hänen aikeensa, kävivät kiinni hänen jalkoihinsa, ja silloin onneksi — putosivat kalossit hänen jalastaan ja taika lakkasi vaikuttamasta.

Oikeusneuvos näki selvästi edessään kirkkaan katulyhdyn ja sen takana suuren talon. Hän tunsi sekä tämän talon että naapuritalot; Ostergade oli entisessä kunnossaan, hän makasi kadulla jalat porttia vastaan, ja toisella puolella katua torkkui yövartia.

"Taivaan luoja, olenko minä maannut täällä kadulla ja nähnyt unta?" sanoi hän. "Niin, tämä on totisesti Ostergade! Sitä hauskaa kirjavuutta ja valoa! Se punssilasi vasta on osannut vaikuttaa!"

Parin minuutin päästä istui hän jo ajurin rattailla matkalla Christianshavniin. Hän ajatteli kauhistuen äskeistä tuskaansa ja hätäänsä ja ylisti sydämensä pohjasta onnellista todellisuutta, nykyaikaa, joka kaikista puutteistaan huolimatta kuitenkin on paljoa parempi kuin se aika, jossa hän hiljan oli ollut. Oikeusneuvos ylisti nykyaikaa, ja se oli varsin viisaasti tehty.

III. Yövartian seikkailu,

"Tuossa on totisesti kalossit!" virkkoi yövartia. "Varmaan ne ovat luutnantin, joka asuu tuolla yläkerrassa. Ne ovat ihan hänen ovensa edessä!"

Rehellisenä miehenä olisi vartia mielellään soittanut kelloa ja paikalla toimittanut kalossit luutnantille, sillä hänen huoneessaan oli vielä tulta, mutta hän ei tahtonut herättää talon muita asukkaita ja jätti sentähden aikomuksensa täyttämättä.

"Mahtaa tuntua lämpöiseltä, kun on tuollaiset kapineet jalassa!" puheli hän itsekseen. "Nahka on kovin pehmeää!" Ne sopivat hänen jalkaansa erinomaisesti. "Kuinka lystikästä se elämä sentään on! Mies saattaisi panna nukkumaan hyvään sänkyynsä, mutta hänpäs ei vain tee sitä! Hyppää edestakaisin pitkin lattiaa. Onnellinen ihminen! Ei hänellä ole muijaa eikä kakaroita. Joka ilta hän saa olla toverien seurassa. Olisinpa minä hänen sijassaan, niin olisin onnen poika!"

Samassa hetkessä, jolloin hän toivomuksensa lausui, vaikuttivat kalossit hänen jalassaan. Luutnantin koko olento ja ajatusjuoksu siirtyi vartialle. Hän seisoi huoneessaan, kädessä ruusunpunainen paperiliuska, johon oli kirjoitettu runo. Herra luutnantti itse oli sen kirjoittanut, sillä kenpä ei kerran eläessään olisi ollut runotuulella, ja jos silloin on sattunut panemaan ajatuksensa paperille, on runo ollut valmis. Tämä runo kuului:

"Ken rikas ois!"

"Ken rikas ois!" noin usein unelmoin, kun polven korkulainen olla voin. Ken rikas ois! niin pääsis upseeriks, sapelivyöksi, töyhtökypäriks. Ja aika riensi, pääsin upseeriks, mut rikkaaks en — ah, jospa pääsis kerran! Mua auttoi apu Herran!

Ma istuin illan nuorna, iloiten, soi suukon neito seitsenvuotinen, sill' aartehena sadut, tarinat, mull' oli, vaikk'ei kullat, tavarat, mut lapselle vain kelpas tarinat, niit' oli, vaan ei kullan kynnen verran, se tiedossa on Herran!

"Ken rikas ois!" viel' yhä haaveilen, nyt seitsentoistias on neitonen, niin hellä, lempeä, kuin enkel' ois. Jos sydämeni tarun nähdä vois, jos hän kuin muinoin mulle hellä ois! Mut vaiti jään, kun olen köyhä kerran. Se sallimus on Herran!

Jos lohdun, rauhan rikkaus mull' ois, näin sanoiks sydänsuruni ei ois! Sa kallis, jos mua voinet ymmärtää, kevääni haaveet kertoo runo tää! Mut paras, ellet voine ymmärtää, on pysty köyhän tie, saa verta verran, sull' olkoon siunaus Herran!

Niin, sellaisia runoja kirjoittaa ihminen, kun hän on rakastunut, mutta järkevä mies ei niitä painata. Luutnantti, rakkaus ja köyhyys, ne kolme kuuluvat yhteen, ne muodostavat kolmion eli oikeammin sanoen ne ovat puolikas onnen särkynyttä noppaa. Tämän tunsi luutnantti selvästi, sentähden päästi hän päänsä ikkunanpieleen ja huokasi syvään:

"Köyhä yövartia tuolla kadulla on paljoa onnellisempi kuin minä. Hänellä on koti, vaimo ja lapset, jotka itkevät, kun hän suree, ja iloitsevat, kun hän iloitsee. Oi, minä olisin onnellisempi kuin nyt olen, jos voisin muuttua häneksi, sillä hän on onnellisempi kuin minä!"

Samassa silmänräpäyksessä muuttui yövartia taas yövartiaksi, sillä olihan hän Onnettaren kalossien vaikutuksesta muuttunut luutnantiksi, mutta kuten näimme, siinä asemassa viihtynyt paljoa huonommin ja halusi nyt päästä omaksi itsekseen. Yövartia oli siis taasen yövartia.

"Pahaa unta!" virkkoi hän, "mutta hullunkurista se sentään oli! Minä olin olevinani luutnantti, eikä se ollut ensinkään hauskaa. Minun oli ikävä muijaa ja kakaroita, vaikka ne suutelevat niin että ovat viemäisillään silmät päästä".

Yövartia nukkui nukkumistaan, uni ei vielä ottanut lähteäkseen hänen mielestään, kalossit olivat yhä hänen jalassaan. Samassa lensi taivaalta tähti.

"Siinä se meni!" virkkoi hän. "No, kyllä niitä sinne vielä jäi! Mutta olisi noita hauska nähdä likempää, varsinkin kuuta, sillä eihän se toki varise sormien välitse. Ylioppilas, jolle meidän muija pesee pyykkiä, sanoi, että ihminen kuoltuaan lentää tähdestä tähteen. Valhetta se tietysti on, mutta aika hauskalta se voisi tuntua. Saisinpa minä tästä pistäytyä kuussa! Ruumis saisi kernaasti jäädä tänne portaille kököttämään!"

Tässä maailmassa on olemassa asioita, joista ihmisen pitäisi puhua suurella varovaisuudella, ja erittäin suurta varovaisuutta vaaditaan siltä, jonka jalassa on Onnettaren kalossit. Kuulkaapas nyt kuinka yövartian kävi!

Tunnemmehan miltei kaikki höyryvoiman nopeuden. Matkustaessamme rautatiellä tai laivalla meren poikki olemme sitä koettaneet. Ja tämä kulku on kuitenkin kuin laiskiaisen vaellusta tai etanan ryömintää valon lennon rinnalla. Valo kulkee yhdeksäntoista miljoonaa kertaa nopeammin kuin paras kilpajuoksija, ja sähkö voittaa nopeudessa vielä senkin. Kuolema on sähköisku, joka sattuu ihmisen sydämeen. Sähkön siivillä lähtee vapautunut sielu lentoon. Kahdessa minuutissa ja muutamassa sekunnissa tekee auringonvalo yli kahdenkymmenen miljoonan penikulman matkan. Sähkön pikapostilla tekee sielu saman matkan vieläkin lyhyemmässä ajassa. Etäisyys taivaankappalten välillä ei sille merkitse enempää kuin meille etäisyys ystävän asunnolta toisen ystävän asunnolle, vaikka he asuisivat samassa kylässä ja varsin liketysten. Tämä sydämeemme sattuva sähköisku riistää meiltä kuitenkin ruumiimme, niin ettemme voi käyttää sitä maan päällä, jollei jalassamme satu olemaan Onnettaren kalosseja kuten yövartialla oli.

Muutamassa sekunnissa oli yövartia kulkenut viisikymmentäkaksituhatta penikulmaa ja saapunut kuuhun, joka kuten tiedämme on muodostettu paljoa köykäisemmästä aineesta kuin meidän maamme. Meidän kielellämme sanottaisiin, että se on pehmeää kuin vastalangennut lumi. Yövartia joutui vuorenpyörylälle, jommoisia kuussa on lukemattomia, kuten tohtori Mädlerin suuri kuukarttakin osoittaa — totta kai sinä sen tunnet? Sisäpuolelta muodostavat vuorenpyörylät kokonaisen penikulman korkuisia, äkkijyrkkiä seinämiä ja päättyvät ikäänkuin kattilaan. Tämän pohjalla oli kaupunki — jos kaadat munanvalkuaista vesilasiin, niin tiedät, miltä se kaupunki näytti: tornit ja kupukatot olivat pehmeän pyöreät, parvekkeet purjeen muotoiset ja läpikuultavat ja koko kylä vaappui ohuessa ilmassa. Meidän maamme liiteli suurena, tulipunaisena pallona yövartian pään päällä.

Siellä oli monenmoisia luontokappaleita, ja varmaan ne kaikki olivat niitä, joita me sanomme ihmisiksi, mutta he olivat aivan toisen näköisiä kuin me; tietysti heillä myöskin oli oma kielensä, mutta eihän kukaan voi vaatia, että yövartian sielu sitä ymmärtäisi. Se ymmärsi sitä kuitenkin.

Yövartian sielu käsitti erinomaisesti kuun asukkaiden kieltä. He keskustelivat meidän maastamme ja epäilivät, että se oli asuttu. Ilma oli varmaan liian paksua järjellisten kuuasukkaiden hengittää. He olivat sitä mieltä, etteivät elävät olennot voi tulla toimeen muualla kuin kuussa, kuu on vanhojen alkuasukkaiden varsinainen taivaankappale.

Mutta palatkaamme Östergadelle katsomaan kuinka yövartian ruumiin laita on.

Elottomana istui se portailla, lyhty oli pudonnut käsistä, ja silmät tuijottivat kuuhun, etsien rehellistä sielua, joka retkeili siellä.

"Mitä kello on? Vartia hoi!" virkkoi ohikulkija. Mutta vartiapa ei vastannut sanaakaan. Silloin näpäytti kulkija häntä nenälle, ja samassa hetkessä kadotti ruumis tasapainonsa. Se suistui pitkäkseen maahan, sillä olihan ihminen kuollut. Mutta mies, joka oli näpäyttänyt sitä nenälle, pelästyi suuresti. Vartia oli kuollut ja pysyi kuolleena. Asia ilmoitettiin viranomaisille, siitä puhuttiin poikki ja pitkin, ja aamun koittaessa kuljetettiin ruumis sairashuoneelle.

Sielulle olisi voinut tulla aika ikävä kepponen, jos se olisi sattunut palaamaan ja luonnollisesti ruvennut etsimään ruumista Östergadelta. Sitä tietysti ei olisi löytynyt, sielu olisi ehkä ensiksi kavunnut poliisikamariin ja sitten osotekonttoriin ilmoittamaan, että ruumista on etsittävä kuten muutakin kadonnutta tavaraa. Vihdoin viimein olisi sielu ehkä joutunut sairashuoneelle. Mutta rauhoittukaamme! Sielu on sukkelimmillaan, kun se pääsee liikkumaan omin päin, ruumis sen tekee typeräksi.

Kuten sanottu joutui vartian ruumis sairaalaan ja vietiin puhdistushuoneeseen. Siellä riisuttiin tietysti paikalla kalossit, ja silloin täytyi sielun palata. Se osasi suoraa päätä ruumiiseen, ja samassa rupesi mies elämään. Hän vakuutti että viime yö oli ollut kamalin koko hänen elämässään. Ei hän enää hinnalla millään huolisi niitä tunteita takaisin, mutta johan ne olivat olleet ja menneet.

Samana päivänä pyyhittiin hänen nimensä sairaalan kirjoista, mutta kalossit jäivät sairaalaan.

IV. Päämomentti. Lausuntonumero. Sangen omituinen retki.

Jokainen köpenhaminalainen tietää miltä sisäänkäytävä Fredrikin sairaalaan näyttää, mutta siltä varalta, että joku ei-köpenhaminalainen lukisi tämän kertomuksen, teemme siitä lyhyesti selkoa.

Sairaalan ja kadun välillä on jokseenkin korkea aita, ja paksut rautapuikot ovat niin kaukana toisistaan, että kerrotaan hyvin laihojen kandidaattien tuppautuneen raoista kadulle ja tehneen pieniä retkiä kaupungille. Pahinta haittaa tuotti pää. Tässä tapauksessa, kuten usein muutenkin maailmassa, olivat pienet päät parhaimmat. Mutta tämä johdanto alkaakin jo riittää.

Nuorella lääkärinkokelaalla, jota ainoastaan ruumiillisessa merkityksessä saattoi sanoa paksupäiseksi, oli sinä iltana valvontavuoro. Oli rankkasade. Näistä vastuksista huolimatta täytyi hänen päästä ulos, vain neljännestunniksi; siitä sellaisesta asiasta ei kannattanut puhua portinvartialle, kun saattoi pyörähtää rautapuikkojen lomitse. Hänen silmänsä sattuivat kalosseihin, jotka yövartia oli unohtanut; ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään, että ne saattaisivat olla Onnettaren, ne olivat hyvät tässä ilmassa, hän pisti ne jalkaansa. Nyt piti vain tuppautua aidanraosta, hän ei vielä koskaan sitä ollut koettanut. Siinä sitä nyt oltiin.

"Jumala suokoon, että minä ensin saisin pääni mahtumaan!" virkkoi hän, ja paikalla luisti hänen päänsä, vaikka se oli sekä hyvin suuri että hyvin paksu, onnellisesti sisään raosta. Totta kai kalossit siitä pitivät huolta! Mutta ruumiin piti päästä perässä, ja siinä nousi tie pystyyn.

"Voi sentään, minä olen liian paksu!" virkkoi hän. "Luulin päätä pahimmaksi, mutta enhän minä pääse mihinkään!"

Nyt piti hänen reippaasti vetää päänsä takaisin, mutta sepä ei käynytkään. Kaulaa saattoi mukavasti liikuttaa, mutta siihen se loppui. Ensi hetkessä mies raivostui, seuraavassa laskeutui hänen hyvä tuulensa nollan alapuolelle. Onnettaren kalossit olivat saattaneet hänet mitä kamalimpaan asemaan. Olisipa hän ymmärtänyt toivoa pääsevänsä vapaaksi, mutta se ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään, hän vain koetti toimia eikä päässyt paikalta. Satoi kaatamalla, kadulla ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, porttikelloon ei hänen kätensä ylettynyt, millä kummalla hän pääsee irti? Hän saa ehkä seisoa täällä aamuun asti. Silloin haetaan seppä viilaamaan poikki rautatankoja. Mutta se ei tapahdu silmänräpäyksessä, ennen sitä ehtii koko sinitakkinen poikakoulu kadun toisella puolella päästä liikkeelle, kaikki Nybodin matruusit ehtivät saapua katsomaan miestä kaakinpuussa. Ihmisiä tulee kokoontumaan hurjemmin kuin viime vuonna, kun he juoksivat katsomaan jättiläisagavea. "Ohhoh! Veri nousee päähäni niin että minä tulen ihan hulluksi! niin, minä tulen hulluksi! Voi voi, kun pääsisinkin irti, niin ehkä se menisi ohitse!"

Olisipa hän sanonut sen hiukan aikaisemmin! Samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän ajatuksensa lausui, oli hänen päänsä vapaana, ja hän hyökkäsi sisään. Onnettaren kalossit olivat saattaneet hänet sellaiseen hätään, että hän vieläkin oli aivan kuin pyörryksissä.

Mutta älkäämme luulkokaan, että seikkailut päättyvät tähän. Ei, ne tulevat vielä paljoa hullummiksi!

Yö kului, kului seuraava päivä, mutta ei ketään kuulunut kalosseja noutamaan.

Illalla piti eräässä pienessä teatterissa Kannikekadulla olla näytäntö. Sali oli täpösen täynnä. Lausuntonumerojen joukossa oli uusi runo. Kuulkaamme sitä! Sen nimi oli:

Tädin silmälasit

On kuulu viisaus tätimuorin harmaan. Hän "vanhaan aikaan" poltettu ois varmaan. Hän tietää mitä tapahtuu, mi käkee, jo ennalta hän ensi vuoden näkee ja vuodet kymmenet, — se konsti on, mut haastamaan hän niist' on haluton.

Mitähän ensi vuosi myötään tuo? Mit' erikoista mulle, muille suo? Maan, kansan, tieteen, taiteen kuink' on laita? Mut sanoilleen on muori sangen saita. Ma kärtin vain, siit' apu viimein iti. Ei sanaa ensin, sitten saarnan piti. Hän suotta siinä kovistella koki, olenhan mummon kultapoju toki.

"No tällä kertaa tahdon halus täyttää, sa saat mun silmälasejani käyttää", hän alkoi, "mene, minne mieles vie, enimmän missä kansaa koolla lie; siell' ota paikka, mistä hyvin näkee, ja laseillani näillä katso väkeen, niin kaikk' on eessäs, katso vaikka ketä, kuin kortit pöydällä, — mä en sua petä, — ne näyttää, mit' on suotu millekin!"

Ma kiitin, katsomahan kiiruhdin; vaan, mietin, mik' ois paikka parahin? Pääesplanaadi? Siellä vilustuisi! Vai Itälinja? Uh, siell' loass' uisi! Mut teatteri? Sepä maksaa vaivan! Tään illan näytös sattuu parhaiks aivan. — Siis olen tässä — esittäytä saanko, laseja tädin käyttää sallitaanko vain nähdäkseni — älkää menkö pois! — povata tokko niillä teistä vois kuin korteist' ainakin, mit' aika suo? — Kai myöntymyst' on mykkyytenne tuo; ma kiitokseksi kerron, mitä näen. Nyt otan peliin koko herrasväen. Te, minä, kansa, maa, nyt kaikki saamme elomme korteist' ilmi, katsokaamme. (Ja sitten hän asetti silmälasit nenälleen.) Niin, toden totta! ei! jo nauraa saan! Oh, voisittepa tulla katsomaan! Kuin herttalehtiä on julma liuta, ja herttarouvaa ties kuin monta tiuta. Nuo mustat tuoll' on ristiä ja pataa, — käy povaus koht' oikeata rataa! — — Kas tuota patarouvaa arvokasta, hän kovin suosii ruutusotilasta. Oh, tämä katselu jo pyörtää pään! Talossa tuossa paljon rahaa nään ja vierait' aina valtameren takaa. Mut rahoja niit' emme saa me jakaa. Vaan entäs säädyt? Niin, niin, jahka ehtii! Kaikk' aikanansa kyllä tulee lehtiin; ois haitaks ennen aikaa haastaa niistä, parasta luut' en vadista ma riistä. Tai teatteri? — Kuink' on suunta, maku? — Pois johtokunnan kanssa riidan haku! Mut oma vastaisuuteni? Niin, kellä omansa ei ois kovin sydämellä! Mä nään, mä nään… ei, siitä tuppeen suu. mut saatte kuulla, kunhan tapahtuu. Ken onnellisin täällä-olevista? Se osottaa on helpoin ongelmista! Sehän on — ei, se ehkä kainostuttais, ja muita päällisiksi murehuttais! Ken elää kauimmin? — tuo herra, tuoko nainen? Ei, sep' ois virkkaa paha pahimmainen! Povaanko lainkaan? Enkö? — En? — Jos? — En? Jos —? Vieköön se, jos itse tiedän sen! Niin pianhan voin mielipahaa tuottaa! Nyt katson siis, min verran mikin luottaa mun ennusvoimaani. — Kas sitä, vuottaa ma tiesinkin! Vai luottaa? Kautta salin kaikk' uskoo, mun ett' tyhjää täynn' on valin, ett' olen kaupalla vain kilin-kalin. Siis, seura arvoisa, en vaivaa teitä. Saa pitää oman pään, ken sit' ei heitä.

Runo esitettiin erinomaisesti, ja lausuja sai osakseen suurta suosiota. Yleisön joukossa oli nuori lääkäri sairaalasta. Nähtävästi hän jo oli unohtanut yöllisen seikkailunsa, kalossit olivat hänen jalassaan, kukaan ei ollut käynyt niitä noutamassa, kadut olivat likaiset, kalossit tulivat siis hyvään tarpeeseen.

Runo miellytti häntä.

Sisällys antoi paljon ajattelemisen aihetta. Hän olisi aika mielellään tahtonut sellaiset silmälasit. Niiden avulla olisi ehkä voinut katsoa suoraan ihmisten sydämiin; se olisi ollut paljoa huvittavampaa kuin katsoa tulevan vuoden tapahtumia, sillä nehän kyllä aikoinaan saa tietää, kun sen sijaan ihmissydämen sisintä ei koskaan. "Minä ajattelen herroja ja naisia tuolla eturivissä — jos voisi kurkistaa suoraan heidän sydämiinsä. Varmaan tapaisi jonkinlaisen oviaukon ja puodin. Hei vain kuinka minun silmäni lentäisivät puodista toiseen! Tuon naisen sydämestä varmaan tapaisin muotikaupan! Tuon puoti on tyhjä, mutta siivoamisen tarpeessa. Epäilemättä löytyisi kunnollisiakin puoteja! Niin, niin, tiedän yhden puodin, jossa kaikki on kunnollista, mutta siellä on jo kauppapalvelua, se onkin sen puodin ainoa varjopuoli! Muutamista puodeista varmaan huudettaisiin: 'tehkää hyvin ja käykää sisään!' Niin, kun minä voisinkin astua sisään ja herttaisena pienenä ajatuksena lentää sydänten läpi!"

Enempää eivät kalossit tarvinneet. Koko lääkärikokelas hupeni pienen pieneksi ajatukseksi ja lähti sangen omituiselle retkelle, eturivin katselijoiden sydämiin. Ensinnä sattui hän saapumaan naisen sydämeen, mutta hän luuli paikalla tulleensa ortopediseen laitokseen. Ortopediseksi laitokseksihan sanotaan paikkaa, missä tohtori ottaa pois liikoja rustoja ihmisten jäsenistä ja tekee heitä terveiksi. Lääkärikokelas tuli siihen huoneeseen, missä luonnottomat jäsenmuodostumat kipsijäljennöksinä riippuvat seinällä. Oli kuitenkin eroa: kun potilas tulee ortopediseen laitokseen, poistetaan hänestä luonnottomat muodostukset, mutta tähän sydämeen niitä oli kerätty ja täällä niitä säilytettiin, kun sen sijaan ihmisen hyvät ominaisuudet olivat poistetut. Täällä säilytettiin ystävättärien jäljennöksiä, heidän henkisiä ja ruumiillisia puutteitaan.

Pian joutui hän toisen naisen sydämeen, mutta se oli kuin suuri, pyhä kirkko. Viattomuuden valkoinen kyyhky leijaili pääalttarin yllä. Hänet valtasi halu langeta polvilleen, mutta hänen täytyi rientää eteenpäin, seuraavaan sydämeen. Urkujen sävelet soivat yhä vielä hänen korvissaan ja hän tunsi tulleensa uudeksi, paremmaksi ihmiseksi. Hän epäili astuisiko seuraavaan pyhäkköön, hän tunsi, ettei hän ollut siihen kelvollinen. Hän tuli köyhään ullakkokamariin, jossa oli sairas äiti; avoimesta ikkunasta paistoi Jumalan lämmin aurinko, ihanat ruusut heloittivat puulaatikossa katolla, kaksi taivaansinistä lintua ylisti lapsellista iloa ja sairas äiti rukoili siunausta tyttärelleen.

Nelin ryömin kahlasi nuori mies nyt teurastajan puodissa. Se oli täpö täynnä tavaraa, lihaa; lihaa tuli vastaan, minne vain kääntyi. Se sydän kuului rikkaalle, kunnianarvoiselle miehelle, jonka nimi varmaan tavataan osotekalenterista.

Sitten joutui nuori lääkäri hänen puolisonsa sydämeen — se oli vanha, rappeutunut kyyhkyslakka. Aviomiehen kuvaa käytettiin tuuliviirinä, viiri oli yhteydessä ovien kanssa, ja nämä avautuivat ja sulkeutuivat sen mukaan kuin mies liikkui.

Nyt joutui kulkijasielu peilikabinettiin, sellaiseen, jommoisia on Rosenborgin linnassa, mutta nämä peilit suurensivat tavattomasti. Keskellä lattiaa istui, kuten mikäkin Dalai-Lama, asianomaisen henkilön vähäpätöinen Minä, ihmeissään katsellen omaa suuruuttaan.

Nyt tuli kulkijasielu ahtaaseen neularasiaan, joka oli ahdettu täyteen teräviä neuloja. "Se on varmaan vanhan, naimattoman neidon sydän!" ajatteli hän, mutta hän arvasi väärin, sillä asianomainen oli nuori upseeri, mies, joka oli saanut monta kunniamerkkiä ja jolla oli sekä sydäntä että sielua, kuten sanotaan.

Aivan pyörryksissä pääsi vaivainen lääkärinkokelas ulos eturivin viimeisestä sydämestä. Hänen ajatuksiansa oli mahdoton selvittää; hän arveli, että hänen raju mielikuvituksensa oli mahtanut lennättää häntä näin hurjasti.

"Herranen aika sentään", huokasi hän, "minulla on varmaankin taipumusta hulluuteen! Mutta täällä onkin niin mahdottoman kuuma! Veri nousee päähäni!" Hänen mieleensä muistui edellisen illan tapahtumat ja kuinka hänen päänsä oli tarttunut sairaalan rautatankojen väliin. "Sieltä tämä tauti on kotoisin!" päätteli hän. "Sitä pitää ajoissa ruveta parantamaan. Sauna tekisi varmaankin hyvää. Kunpa jo olisinkin pitkänäni lavolla!"

Samassa hän makasi lavolla, mutta täysissä vaatteissaan, saappaat ja kalossit jalassa. Kuumia vesipisaroita tippui katosta suoraan hänen kasvoihinsa.

"Huijui!" huusi hän ja karkasi suinpäin alas, päästäkseen suihkukylpyyn. Saunapalvelijalta pääsi paha parahdus, kun hän näki miehen täysissä tamineissaan siellä.

Lääkärinkokelaalla oli vielä niin paljon mielenmalttia, että hän huomasi kuiskata: "olen lyönyt vetoa!" mutta kun hän pääsi omaan huoneeseensa, toimitti hän ensi työkseen niskaansa suuren espanjalaisen kärpäslaastarin ja selkäänsä toisen samallaisen, jotta hulluus häviäisi.

Seuraavana aamuna oli hänen selkänsä verissä. Sen verran oli hän hyötynyt Onnettaren kalosseista.

V. Kopistin muuttuminen.

Tietysti emme vielä ole unohtaneet yövartiaa. No niin, yövartia muisti vihdoin kalossit, jotka oli löytänyt ja vienyt jalassaan sairashuoneelle. Hän nouti ne pois, mutta kun ei luutnantti eivätkä muutkaan sen kadun asukkaat tunnustaneet niitä omikseen, vei hän ne poliisikamariin.

"Ihan ne ovat kuin minun kalossini!" virkkoi eräs herroista kopisteista tarkastaessaan löydettyä tavaraa ja asetti ne omien kalossiensa viereen. "Tuskinpa suutarin silmä osaisi erottaa niitä toisistaan!"

"Herra kopisti!" sanoi palvelija, joka astui huoneeseen papereja kädessä.

Kopisti kääntyi puhumaan miehen kanssa, mutta kun hän oli mennyt ja kopisti taas katsahti kalosseihin, ei hän tietänyt, oikeanpuoliset vaiko vasemmanpuoliset olivat hänen omansa. "Varmaan ne, jotka ovat märät!" päätteli hän. Silloin hän kuitenkin erehtyi, sillä ne kalossit olivat Onnettaren. Mutta miksei poliisikin voisi erehtyä? Kopisti pani kalossit jalkaansa ja pisti toisia papereja taskuunsa, toisia kainaloonsa. Kotona ne olivat luettavat ja jäljennettävät. Mutta sattuipa juuri olemaan sunnuntaiaamupäivä ja kaunis ilma. Eipä olisi hullummaksi lähteä Fredriksbergiin, mietti kopisti ja ryhtyi tuumasta toimeen.

Tuskinpa saattoi löytyä hiljaisempaa ja ahkerampaa ihmistä kuin tämä nuori mies. Suomme sydämestämme, että hän saa hiukan kävellä, hän istuu niin paljon, että käveleminen tekee hänelle ylen hyvää. Alussa kulki hän ajattelematta mitään, eikä kalosseilla siis ollut tilaisuutta näyttää taikavoimaansa.

Puukujassa tuli häntä vastaan tuttava, nuori runoilija, joka kertoi, että hän seuraavana päivänä lähtee kesämatkalleen.

"No, joko te nyt taas lähdette liikkeelle!" sanoi kopisti. "Teitä onnellista, vapaata ihmistä! Te lennätte minne tahdotte, meillä muilla on kahleet jalassa!"

"Mutta ne kahleet ovat kiinni leipäpuussa!" vastasi runoilija. "Teidän ei tarvitse murehtia huomispäivää, ja kun te tulette vanhaksi, saatte eläkkeen!"

"Teidän ammattinne on kuitenkin paras!" sanoi kopisti. "Huvikseenhan sitä ihminen runoilee; koko maailma teitä mairittelee, ja sitten te olette oma herranne. Koettaisittepa istua tuomarina tutkimassa kaikellaisia rivoja juttuja!"

Runoilija pudisti päätään, kopisti pudisti niinikään päätään, molemmat pitivät oman päänsä ja erosivat.

"Omituista väkeä nuo runoilijat!" sanoi kopisti. "Olisipa hauska syventyä tuollaiseen luonteeseen, itse ruveta runoilijaksi. Olen varma, etten kirjoittaisi sellaisia ruikutuksia kuin muut runoilijat! — — — Mutta onpa nyt oikein runollinen kevätpäivä! Ilma on niin läpikuultavan kirkasta, pilvet niin kauniit, ja vihanta lemuaa ja tuoksuu! En ole moneen vuoteen nauttinut niinkuin tällä hetkellä."

Huomaamme, että hän jo on muuttunut runoilijaksi. Tosin ei sitä saattanut silmin havaita, sillä se on varsin hullu luulo, että runoilija olisi toisen näköinen kuin muut ihmiset; tavallisten ihmisten joukossa voi olla paljoa runollisempia luonteita kuin moni suureksi tunnustettu runoilija onkaan; he eroavat vain siinä, että runoilijalla on parempi henkinen muisti, hän voi pitää kiinni ajatuksesta ja tunteesta, kunnes se kirkkaasti ja elävästi on puhjennut sanaksi, ja sitä eivät muut ihmiset voi. Mutta kun arkiluonteesta tulee lahjakas luonne, on muutos totisesti tapahtunut. Ja tämän muutoksen alaiseksi oli kopisti nyt joutunut.

"Tätä ihanaa ilmaa!" sanoi hän. "Kun sitä hengitän, muistuvat täti Lonen orvokit mieleeni! Niin, silloin olin pieni poika! Hyvä ihme, niitä aikoja en moniin vuosiin ole muistanut! Sitä herttaista vanhaa neitiä! hän asui tuolla pörssin takana. Aina hänellä oli vedessä oksa tai pari vihreää vesaa, vaikka talvi olisi ollut miten kova. Orvokit lemusivat silloinkin, kun minä, voidakseni katsoa ulos, sovittelin kuumennettuja kuparirahoja jäistä ruutua vastaan. Hauska näköala sieltä avautui. Laivat olivat jäätyneet kiinni kanavaan, miehistö oli poissa, ainoana elävänä olentona näkyi vaakkuva varis. Mutta kevättuulien mukana heräsi kanava eloon. Laulun ja eläköön-huutojen kaikuessa sahattiin jää rikki, laivat tervattiin ja taklattiin, sitten ne läksivät vieraille maille. Minä olen jäänyt tänne ja jään ainiaaksi, istun aamusta iltaan poliisikamarissa ja katselen kuinka muut ottavat passia ulkomaanmatkaa varten. Se on minun osani! Niin, niin!" huokasi hän ja seisahtui samassa äkkiä. "Mitä kummia, mikä minun on! Enhän minä ikinä ole ajatellut enkä tuntenut tällaista! Kevätilma mahtaa vaikuttaa tällä tavalla. Se on sekä tuskallista että suloista!" Hän pisti käden taskuunsa, missä paperit olivat. "Nämä johtavat ajatukset toisaalle!" virkkoi hän ja silmäili ensimäistä lehteä. " Sibrith rouva, alkuperäinen murhenäytelmä viidessä näytöksessä", luki hän. "Mitä kummaa! Sehän on omaa käsialaani. Olenko minä kirjoittanut tämän murhenäytelmän? Seikkailu vallilla eli suuri rukouspäivä, ilveily. — Mutta mistä minä olen saanut sen? Joku on pistänyt sen taskuuni. Tässä on kirje!" Niin, se oli teatterin johtokunnalta, kappaleet hyljättiin, eikä kirje suinkaan ollut kohtelias. "Niin! niin!" puheli kopisti ja istuutui penkille. Hänen ajatuksensa olivat niin täynnä elämää, hänen sydämensä kuin vaha; vaistomaisesti otti hän käteensä likimmän kukkasen; se oli pieni, vaatimaton satakauno. Se selittää meille yhdessä minuutissa enemmän kuin kasvientutkija monessa luennossa, se kertoo syntymisensä satua, se kuvaa auringonvalon voimaa, joka on levittänyt hennot lehdet ja pakottanut ne lemuamaan. Mies tuli ajatelleeksi elämän taistelua, joka samalla tavalla herättää eloon tunteet rinnassamme. Ilma ja valo kosivat kukkasta, kukkanen suosii valoa, valoon päin se taipuu; kun valo katoaa, kiertää se kokoon lehtensä ja nukkuu ilman syleilyyn. "Valo minua puettaa ja koristaa!" sanoi kukkanen; "mutta ilma sallii sinun hengittää!" kuiskasi runoilijan ääni.

Vieressä seisoi poika, kepillään pieksäen mutalätäkköä. Vesipisarat pärskyivät puitten vihreille oksille, ja kopisti ajatteli niitä miljoonia näkymättömiä eläimiä, jotka pisaroissa nousivat korkeuteen. Niiden kokoon nähden tuntui korkeus tietysti äärettömältä, aivan niinkuin meistä olisi tuntunut, jos meitä olisi pyörrytetty pilvien korkeuteen. Kopisti ajatteli tätä, ajatteli sitä kummaa muutosta, joka oli tapahtunut koko hänen olennossaan. "Minä nukun ja näen unia", hymyili hän; "kummallista se sittenkin on! Kuinka elävästi ihminen voi nähdä unta ja kuitenkin kaiken aikaa tietää, että se on pelkkää unta. Kunhan minä vain huomenna herätessäni muistaisin tämän kaiken, sillä tällä hetkellä minä olen harvinaisen innostuneessa mielentilassa. Katseeni on niin ihmeellisen selvä, mieleni niin virkeä, mutta jos minä huomenna vielä muistan jotakin tästä, niin varmaan pidän sitä hullutuksena, jommoista olen kokenut joskus ennenkin. Unessa ihminen kuulee ja näkee niin paljon viisasta ja kaunista, mutta sen käy niinkuin maahisten kullan; löydettäessä näyttää se niin kirkkaalta ja kauniilta, mutta päivän valossa ei se ole muuta kuin kiviä ja kuihtuneita lehtiä. Oi", huokasi hän suruissaan ja katseli viserteleviä lintuja, jotka iloisina hyppelivät oksalta oksalle. "Ne ovat paljoa onnellisemmat kuin minä. Lentämisen taito on ihana taito, onnellinen, joka sen on saanut! Jos minä tahtoisin muuttua joksikin, niin tahtoisin muuttua tuollaiseksi pieneksi leivoseksi!"

Samassa lerpahtivat takinliepeet ja hihat siiviksi, vaatteet muuttuivat höyheniksi ja kalossit kynsiksi; hän huomasi sen selvästi ja hymyili itsekseen: "no, kyllä minä nyt huomaan näkeväni unta, mutta enhän minä vielä koskaan ole näin hulluja unia nähnyt;" ja hän lensi vihreälle oksalle ja lauloi, mutta laulussa ei ollut runoutta, sillä runoilijaluonne oli jo poissa. Ei kukaan, joka tahtoo tehdä jotakin kunnollista, voi tehdä monta asiaa yhtaikaa. Kalossitkaan eivät voineet toimittaa kuin yhden asian kerrallaan. Kopisti oli halunnut olla runoilija, hän oli tullut siksi; nyt tahtoi hän olla pieni lintu, mutta kun hän tuli linnuksi, menetti hän edelliset ominaisuutensa.

"Tämä on aika hauskaa", puheli hän, "päivällä minä istun poliisikamarissa keskellä vakavia asiakirjoja, yöllä minä unissani lentelen leivosena Fredriksbergin puistossa. Siitä kannattaisi totisesti kirjoittaa kansantajuinen huvinäytelmä!"

Hän lensi nurmeen, käänteli päätään joka taholle ja nokki notkeita heinän helpeitä, jotka hänen nykyiseen kokoonsa nähden tuntuivat suurilta kun Pohjois-Afrikan palmunoksat.

Äkkiä ympäröi häntä pilkkosen pimeä yö, hänen päälleen oli viskattu esine, joka hänestä tuntui suunnattoman suurelta. Se oli suuri lakki, jonka katupoika oli heittänyt linnun päälle. Käsi pistäytyi lakin alle ja kävi kiinni kopistin selkään ja siipiin niin että hän vikisi. Ensi hädässään huusi hän ääneen: "sinä hävytön nulkki! Minä olen poliisikamarin kopisti!" mutta se kaikui pojan korvissa paljaalta piipatukselta. Hän löi lintua nokkaan ja läksi menemään.

Puukujassa kohtasi hän kaksi koulupoikaa. Inhimillisesti puhuen olivat he ylemmän luokan poikia, mutta henkisesti katsoen istuivat he koulun alimmalla luokalla. He ostivat linnun kahdeksalla killingillä, ja niin joutui kopisti Köpenhaminaan erääseen perheeseen Gothersgaden varrella.

"Hyvä, että tämä kaikki on unta!" puhui kopisti, "muuten minä totisesti suuttuisin! Ensin minä olin runoilija, nyt minä olen leivonen! niin, runoilijaluonto se varmaankin vaikutti, että minä muutuin täksi pieneksi elukaksi! Surkea otus se lintu sentään on, varsinkin, kun se joutuu poikien kynsiin. Olisipa hauska tietää kuinka tämä seikkailu päättyy!"

Pojat kuljettivat hänet hyvin komeaan huoneeseen, ja lihava, hymyilevä rouva otti heidät vastaan, mutta ei hän ensinkään pitänyt siitä, että tuollainen yksinkertainen peltolintu, joksi hän leivosta nimitti, tuotiin sisään. Sen päivän lupasi hän sitä sentään kärsiä, ja pojat saivat panna sen tyhjään häkkiin, joka oli ikkunalla. "Ehkä se voi huvittaa Papupoikaa!" lisäsi hän ja hymyili suurelle, vihreälle papukaijalle, joka itsetietoisena keinuttelihe renkaassaan komeassa messinkihäkissä. "Tänään on Papupojan syntymäpäivä!" virkkoi rouva typerän lapsellisesti, "sentähden on pieni peltolintu tullut onnittelemaan!"

Papupoika ei vastannut sanaakaan, kiikkui vain ylpeästi edestakaisin. Sen sijaan rupesi kaunis kanarialintu, joka viime kesänä oli kuljetettu tänne lämpöisestä, lemuavasta maastaan, täyttä kurkkua laulamaan.

"Kirkuja!" sanoi rouva ja viskasi valkoisen nenäliinan häkin peitteeksi.

"Piipii!" huokasi kanarialintu. "Sitä hirveää lumisadetta!" ja vaikeni siihen huokaukseensa.

Kopisti eli peltolintu, kuten rouva sanoi, joutui pieneen häkkiin aivan likelle kanarialintua, eikä papukaijakaan ollut kaukana. Ainoa inhimillinen liruloru, jonka Papupoika osasi lepertää ja joka usein kuului aika hullunkuriselta, oli: "ei, nyt ollaan ihmisiä!" Muuten sen kirkumista oli yhtä mahdoton ymmärtää kuin kanarialinnun viserrystä. Kopisti, joka nyt itse oli lintu, ymmärsi tietysti toveriansa erittäin hyvin.

"Minä lentelin vihreiden palmujen ja kukkivien mantelipuiden alla!" lauloi kanarialintu. "Veljieni ja siskojeni kanssa minä lentelin yli upeitten kukkien ja peilikirkkaan järven, jonka pohjalla kasvit nyökyttivät päitään. Minä näin monta kaunista papukaijaa, ne kertoivat niin hauskoja juttuja, niin pitkiä ja niin paljon juttuja."

"Ne olivat villejä lintuja!" vastasi papukaija, "niillä ei ollut minkäänlaista sivistystä. Ei, nyt ollaan ihmisiä! — Mikset sinä naura? Koska kerran rouva ja vieraat nauravat, niin kyllä sinunkin kelpaa nauraa. Se osoittaa suurta sivistyksen puutetta, kun ei osaa nauttia sukkeluuksista. Ei, nyt ollaan ihmisiä!"

"Oi, muistatko niitä kauniita tyttöjä, jotka tanssivat levitetyn teltan alla kukkivien puiden juurella? Muistatko makeita hedelmiä ja villien yrttien vilvoittavia mehuja?"

"Muistan kyllä!" vastasi papukaija, "mutta paljoa parempi minun on täällä. Ruoka on hyvää ja kohtelu tuttavallista. Minä tiedän, että minulla on terävä pää, ja muuta en pyydä. Ei, nyt ollaan ihmisiä! Sinä olet runoilijasielu, kuten sanotaan, minulla on laajat tiedot ja älyä; sinä olet niinsanottu nero, mutta sinä et osaa punnita asioita, sinä kohoat noihin korkeisiin luonnon säveliin, ja sentähden viskataan peite häkkisi päälle. Eipäs kohdella minua sillä tavalla, sillä minä olen maksanut enemmän! Minä herätän kunnioitusta nokallani ja osaan vivittää 'vits! vits! vits!' Ei nyt ollaan ihmisiä!"

"Oi sinua, sinä lämmin, kukoistava isänmaani!" visersi kanarilintu. "Ylistää tahdon sinun mustanpuhuvia puistojasi ja tyyniä lahdelmiasi, missä oksat suutelevat kirkasta vedenpintaa, ylistää tahdon välähtelevien veljieni ja siskojeni riemua siellä missä 'erämaan kasvihetteet' [kaktus-kasvit] itävät!"

"Heitä jo tuo ruikutus!" sanoi papukaija. "Sano jotakin, jolle voi nauraa! Nauru on korkeimman henkisen asteen merkki. Osaako koira tai hevonen nauraa? Eivät osaa! Itkeä ne osaavat, mutta naurun lahja on annettu ihmisille yksin. Hohhohhoh!" nauroi Papupoika ja lisäsi sukkeluuteensa: "nyt ollaan ihmisiä!"

"Sinä pieni, harmaa, tanskalainen lintu", virkkoi kanarilintu, "sinäkin olet joutunut vangiksi! Sinun metsissäsi on varmaan kylmä, mutta siellä on toki vapautta. Lähde lentoon! — ovat unohtaneet sulkea häkkisi; yläikkuna on auki. Lennä, lennä!"

Kopisti lähti lentoon, tuossa tuokiossa oli hän häkin ulkopuolella. Samassa narahti viereisen huoneen ovi, ja talon notkea, vihreäsilmä kissa astui huoneeseen ja alkoi pyydystellä häntä. Kanarialintu lentää lekotteli häkissään, papukaija räpytteli siipiään ja huusi: "nyt ollaan ihmisiä!" Kopistin valtasi kuoleman ahdistus, ja kauhuissaan lensi hän ulos ikkunasta, poikki kattojen ja katujen. Vihdoin viimein täytyi hänen pysähtyä lepäämään.

Vastapäätä oleva talo tuntui omituisen kotoiselta; ikkuna oli auki, ja hän lensi sisään. Se oli hänen oma huoneensa, hän istuutui pöydälle.

"Nyt ollaan ihmisiä!" virkkoi hän papukaijan perässä, itsekään ajattelematta mitä oikeastaan sanoi; ja samassa hetkessä oli hän kopisti, mutta istui pöydällä.

"Jumala varjelkoon!" pääsi häneltä, "kuinka minä olen joutunut tänne ja tänne nukkunut! Mutta minä olenkin nähnyt levottomia unia. Hullutusta koko juttu!"

VI. Kalossien paras vaikutus.

Varhain seuraavana aamuna, kun kopisti vielä makasi sängyssään, koputettiin oveen. Samassa kerroksessa asuva naapuri, papiksi lukeva nuori ylioppilas, tuli huoneeseen.

"Lainaappas minulle kalossisi", sanoi hän, "puutarhassa on märkää, mutta aurinko paistaa niin kauniisti, tekisi mieleni vetää siellä muutama savu".

Hän pani kalossit jalkaansa ja oli pian puutarhassa. Siellä kasvoi yksi luumu- ja yksi päärynäpuu. Mutta niinkin pientä puutarhaa pidetään oikeana paratiisina, kun se on keskellä Köpenhaminaa.

Ylioppilas asteli edestakaisin käytävää. Kello oli vasta kuusi, kadulta kuului postitorven toitotus.

"Oi, matkustaminen, matkustaminen", puhkesi hän puhumaan, "se on toki ihaninta maailmassa! Se on toiveitteni korkein määrä! Silloin talttuisi tämä levottomuus, joka minua alituisesti kalvaa. Mutta kauas minä tahtoisin! Tahtoisin nähdä ihanan Schweizin, matkustaa Italiassa ja…"

Niin, hyvä oli, että kalossit paikalla vaikuttivat, sillä muuten olisi hänen matkustuksensa käynyt liian rasittavaksi sekä hänelle itselleen että meille muille. Hän matkusti. Hän kulki keskellä Schweiziä, kahdeksan muun matkustajan kanssa sullottuna samoihin matkavaunuihin. Hänen päätään särki, niskassa oli painostava tunne, ja veri oli pakkautunut jalkoihin, jotka olivat paisuneet niin että saappaat ahdistivat. Hän ei nukkunut eikä ollut valveella, hän vaappui jonkinlaisessa horrostilassa. Hänen oikeassa povitaskussaan oli pankkiosoitus, vasemmassa passi, ja pieneen nahkakukkaroon rinnalle oli neulottu muutamia ranskalaisia kultarahoja. Jokainen uni julisti, että joku näistä kalleuksista oli hukkunut, ja sentähden karkasi hän tuontuostakin kuumeentapaisesti pystyyn ja käsi piirsi heti ensi työkseen kolmion oikealta vasemmalle ja sitten ylös rinnalle koettaakseen olivatko kalleudet tallella. Sateenvarjot, kepit ja hatut kiikkuivat verkossa matkustajien päitten päällä, suuresti tärvellen näköalaa, joka oli erittäin mahtava. Hän koetti tirkistää ikkunaan, ja sydän yhtyi lauluun, jonka vähintäin yksi tunnettu runoilija on Schweizissä sepittänyt, kuitenkaan julkaisematta sitä:

Niin kaunista, kuin sydän konsaan suo, Montblanc on hohtava huippu tuo! Jos kauan vain rahat riittää vois, ah, täällä mun hyvä olla ois!

Suurena, vakavana, mustanpuhuvana seisoi luonto ympärillä. Kuusimetsät näyttivät vain pieniltä kanervapäistäreiltä korkeilla kukkuloilla, joitten huiput hukkuivat pilviin; rupesi satamaan lunta; kylmä tuuli puhalsi.

"Oijoi!" huokasi hän, "olisimmepa alppien toisella puolella, niin olisi kesä ja minä olisin nostanut pankkiosoitukseni. Olen niin levoton rahoistani, etten saata nauttia koko Schweizistä, voi, voi, kun olisinkin toisella puolella!"

Samassa hän oli toisella puolella. Syvällä Italian sisämaassa hän oli, Firenzen ja Rooman välillä. Tracymenes-järvi kiilteli loimuavana kultana tummansinisten vuorten keskellä illan hohteessa; siellä missä Hannibal muinoin löi Flaminiuksen, ojentelivat viinipuut nyt ystävällisesti toisilleen vihantia sormiaan; kauniit puolialastomat lapset kaitsivat sysimustaa sikalaumaa lemuavassa laakerilehdossa tien varrella. Jos tämän maiseman vain saattaisi kuvata koko kauneudessaan, niin kaikki puhkeisivat huutoon: "oi ihana Italia!" mutta niin ei huudahtanut jumaluusopin ylioppilas eikä kukaan hänen kumppaneistaan.

Tuhannet myrkylliset kärpäset ja hyttyset ahdistivat heitä, turhaan löyhyttelivät he kasvojaan myrtinoksilla, kärpäset purivat armottomasti. Vaunuissa ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kasvot eivät olisi olleet paisuksissa ja verillä. Hevosraukat olivat kuin luurankoja, kärpäset istuivat suurina läjinä niiden selässä, ja vain hetkiseksi tuli apua, kun ajaja astui alas kaapimaan pois syöpäläisiä. Aurinko laski, lyhyt, jäinen henkäys heräsi luonnossa, ei se tuntunut ensinkään hyvältä, mutta vuoret ja pilvet hulmahtivat mitä ihanimpaan, heleään, loistavan vihantaan väriin — niin, lähde vain itse katsomaan, paljoa parempi on nähdä omin silmin kuin lukea kertomuksia. Suurenmoista se oli! sitä mieltä olivat matkustajatkin, mutta — vatsa oli tyhjä, ruumis väsyksissä, sydän ikävöi ainoastaan yösijaa, mutta mimmoinen oli yösija oleva? Se tuntui tällä hetkellä paljoa tärkeämmältä kuin luonnon ihanuus.

Tie kulki öljypuumetsän läpi. Olisi luullut kulkevansa kotona, ohi käyrävartisten piilipuiden. Jo tultiin yksinäiselle majatalolle. Pihalle oli kokoontunut puoli tusinaa raajarikkoja kerjäläisiä, reippain heistä oli kuin "nälän vanhin poika, joka hiljan on päässyt täysi-ikäiseksi" [Snarleyyow], mikä pojista oli sokea, minkä jalat olivat kuivuneet, joten hänen täytyi ryömiä käsien varassa, minkä kädet olivat kuihtuneet sormettomiksi. Siinä oli oikein rääsyistä esiin puhjennut kurjuus. "Eccelenza, miserabili!" vaikeroivat pojat ja näyttelivät sairaita jäseniään. Emäntä itse tuli vieraita vastaan paljain jaloin, pää pörrössä ja puettuna likaiseen puseroon. Ovet suljettiin nuoranpätkien avulla. Huoneitten permantona oli ränstynyt, muurattu kivitys; yölepakot lentelivät katonrajassa — ja sitä katkua!

"Niin, kattakaa te vain ruokapöytä talliin!" virkkoi muuan matkustajista, "siellä toki tietää mitä vetää keuhkoihinsa!"

Ikkunat avattiin, jotta saataisiin raikasta ilmaa, mutta nopeammin kuin ilma liikkuivat kuihtuneet käsivarret ja taukoamattomat valitukset: "miserabili, Eccellenza!" Seinät olivat täynnä matkustajain kirjoituksia, puolet moittivat bella Italiaa.

Jo tuli ruoka pöytään: soppana oli pippurilla ja eltaantuneella öljyllä maustettua vettä, samaa öljyä oli salaatissa. Pilaantuneet munat ja paistetut kukonharjat täydensivät ateriaa. Viinissäkin oli sivumaku, se oli oikeaa mikstuuraa.

Yöksi nostettiin matkalaukut oven eteen. Yksi matkustajista valvoi toisten nukkuessa. Tänä yönä oli vartiovuoro jumaluusopin ylioppilaan. Kuinka tukahuttavan kuuma huoneessa oli! Sääsket ynisivät ja pistivät, miserabilit valittivat unissaan pihamaalla.

"Niin, tekeehän matkustaminen hyvää!" huokasi ylioppilas, "kunhan ihmisellä vain ei olisi ruumista! Kun ruumis voisi levätä ja sielu yksin lentää. Sydäntäni painaa ainainen ikävä, se seuraa kaikkialle. Hetken tyydytys ei minulle riitä, minä halajan jotakin parempaa; niin, parempaa, parasta — mutta mitä se on, ja mistä sen löydän? Pääasiassa minä kyllä tiedän mitä tahdon, tahdon saavuttaa onnellisen päämäärän, onnellisimman kaikista!"

Ja samassa hetkessä, jolloin sana oli lausuttu, oli hän kotona. Pitkät, valkeat uutimet peittivät ikkunaa, hän makasi mustassa ruumisarkussa keskellä lattiaa, hän nukkui kuolon hiljaista unta. Hänen toivomuksensa oli täytetty, ruumis lepäsi, henki matkusti. Älä kiitä ketään onnelliseksi ennenkuin hän nukkuu haudassaan, sanoi kerran Solon, ja nyt osottautuivat sanat tosiksi.

Kuollut ruumis on aina kuolemattomuuden sfinksi. Ei antanut tämäkään mustassa kirstussaan lepäävä sfinksi vastausta siihen, minkä elävä olento pari päivää ennen kuolemaansa oli kirjoittanut:

Väkevä kuolo, sydän kammostuu sua mykkää, jonka polku hautaan haipuu. Murtuuko toivon taivas-tikapuu, kukaksi kalmistoos vain nousee kaipuu?

Syvimmän tuskamme muut harvoin ties! Sa, joka yksin olit loppuun saakka, elämä paljon raskahamp' on ies kuin arkullasi mullan musta taakka!

Kaksi olentoa liikkui huoneessa; molemmat ovat meille tutut: toinen oli Surutar, toinen onnettaren airut; he kumartuivat katsomaan kuollutta.

"Katso nyt", sanoi Surutar, "mitä onnea tuottivat kalossisi ihmiskunnalle?"

"Tuottivathan ne ainakin sille, joka tässä nukkuu, pysyväistä hyvää!" vastasi Onnetar.

"Oi ei!" sanoi Surutar; "hän meni pois itsestään, häntä ei kutsuttu! Hänen henkensä voima ei jaksanut kohottaa niitä aarteita, joita hänen oli määrä täällä kohottaa! Tahdon tehdä hänelle hyvän työn!"

Ja Surutar otti kalossit hänen jalastaan. Samassa oli kuoleman uni lopussa, ja herännyt nousi. Surutar hävisi ja kalossit samoin. Varmaan hän on ottanut ne omikseen.

SATAKAUNO.

Kuuleppas nyt!

Maalla, ihan likellä tietä oli pieni talo — varmaan sinä joskus itsekin olet sen nähnyt! Ympärillä oli pieni puutarha ja maalattu aita; pientareella aivan likellä aitaa, keskellä kauneinta vihreää nurmea kasvoi pieni satakauno. Aurinko paistoi siihen yhtä lämpöisesti ja kauniisti kuin suuriin, komeisiin puutarhakukkiin, ja se kasvoi ja varttui. Eräänä aamuna oli se puhjennut täyteen kukkaan, häikäisevän valkoiset lehdet ympäröivät sädekehänä pientä pyöreää aurinkoa, joka oli keskellä. Ei kukkanen tullut ajatelleeksikaan, ettei kukaan ihminen ollut sitä ihailemassa ja että se oli vain köyhä, halpa kedon kukka; ei, se oli tyytyväinen kohtaloonsa, käänsi kasvonsa lämmintä aurinkoa kohti, katseli sen loistoa ja kuunteli leivosta, joka viserteli ilmassa.

Pieni satakauno oli niin onnellinen, aivan kuin olisi ollut suuri pyhäpäivä, ja kuitenkin oli vain maanantai; kaikki lapset olivat koulussa; mutta sillaikaa kun he istuivat penkeillään oppimassa, istui kukkanenkin vihreässä varressaan oppimassa: lämmin aurinko, koko luonto ympärillä opetti sille Jumalan hyvyyttä, ja pieni leivo lauloi niin selvään ja niin kauniisti ilmoille kaikki, mitä hiljaa liikkui satakaunon mielessä. Ja kukkanen katseli jonkinlaisella kunnioituksella onnellista lintua, joka osasi laulaa ja lentää, mutta se ei kuitenkaan ensinkään surrut, ettei se itse osannut.

"Minähän näen ja kuulen!" ajatteli satakauno, "aurinko paistaa minuun ja tuuli suutelee minua. Minä olen sentään kovin onnellinen!"

Aidan sisäpuolella seisoi monta ylpeää, ylhäistä kukkaa. Jota vähemmän niissä oli lemua, sitä enemmän ne koreilivat. Pionit pöyhistivät lehtiään tullakseen suuremmiksi kuin ruusut, mutta koko ei suinkaan aina ole arvon määrääjänä! Tulpanien värit olivat erinomaisen kauniit, ja ne osasivatkin seisoa kenossa kauloin, jotta niitä oikein katseltaisiin. Ne eivät kiinnittäneet vähääkään huomiota nuoreen satakaunoon aidan takana, mutta sen sijaan katseli satakauno niitä ja ajatteli: "kuinka ne ovat rikkaat ja kauniit! varmaan tuo sorja lintu lentää niitä tervehtimään! Jumalan kiitos, että minä seison näin likellä, niin saan nähdä koko komeuden!" Mutta juuri kun satakauno näitä ajatteli, kuului "kvirrevit!" ja leivonen tulla löyhytteli, mutta ei se lentänyt pioneja ja tulpaneja tervehtimään, vaan nurmeen se lensi, suoraan köyhän satakaunon luo, joka pelästyi ja ilostui niin, ettei se tietänyt mitä ajatella.

Pieni lintu hyppeli kukkasen ympärillä ja lauloi: "kuinka nurmi on pehmeää, ja mikä herttainen pieni kultasydän, hopeahelma kukka täällä kasvaa!" Keltainen piste keskellä kukkaa oli todella kuin kulta, ja pienet lehdet ympärillä paistoivat häikäisevän valkoisina.

Ei saata sanoin kuvata kuinka onnellinen pieni satakauno oli! Lintu suuteli sitä nokallaan, lauloi sille ja lensi sitten takaisin siniseen ilmaan. Kului hyvän aikaa ennenkuin kukkanen pääsi takaisin tajuihinsa. Kainostellen, ylen onnellisena katsahti se puutarhakukkiin; olivathan ne nähneet mikä kunnia ja autuus oli tullut sen osaksi, täytyihän niiden käsittää kuinka iloinen se oli. Mutta tulpanien ryhti oli entistä ylpeämpi ja niiden kasvot olivat tavattoman terävät ja punaiset, sillä niitä oli harmittanut. Pionit olivat oikeita paksupäitä. Huu! onneksi ne eivät osanneet puhua, sillä kyllä satakauno silloin olisi saanut kuulla kunniansa. Pieni kukka parka kyllä näki, että ne olivat huonolla tuulella, ja se siihen kovasti koski. Samassa tuli puutarhaan tyttö, kädessä suuri, terävä, kiiltävä veitsi. Hän astui suoraa päätä tulpanien joukkoon ja rupesi leikkelemään niitä poikki. "Uh!" huokasi pieni satakauno, "tämähän on kauheaa, nyt ne ovat mennyttä kalua!" Tyttö katosi ja vei tulpanit mukanaan. Satakauno iloitsi siitä, että se seisoi aidan takana nurmessa, pienenä, köyhänä kukkana. Oikein se kiitti Jumalaa, ja kun aurinko laski, sulki se lehtensä, nukkui ja näki koko yön unta auringosta ja pienestä linnusta.

Seuraavana aamuna, kun kukkanen taas onnellisena ojensi valkoiset lehtensä valoa ja aurinkoa kohti, tunsi se linnun äänen, mutta sen laulu kaikui kovin surulliselta. Niin, leivosraukalla oli syytä suruun, sillä se oli otettu kiinni ja istui nyt häkissä avonaisen ikkunan luona. Se lauloi ajoista, jolloin se vapaana ja onnellisena lenteli ilmassa, lauloi nuoresta, vihreästä, viljavasta maasta, lauloi siipiensä ihanasta lennosta korkeitten ilmojen halki. Lintu raukka ei ollut hyvällä tuulella, vankina istui se häkissään.

Pieni satakauno olisi niin sydämensä pohjasta halunnut auttaa sitä, mutta millä lailla? Oli vaikea keksiä keinoa. Kukkanen miltei unohti kaiken ihanuuden ympärillään, unohti lämpöisen auringonpaisteen, unohti omien lehtiensä kauneuden. Oi, se ei saattanut muuta ajatella kuin vangittua lintua, jonka hyväksi se todella ei saattanut mitään tehdä.

Samassa tuli kaksi pientä poikaa puutarhasta; toisen kädessä oli suuri, terävä veitsi, aivan samallainen kuin se, jolla tyttö oli leikannut poikki tulpanit. He astuivat suoraan satakaunoa kohti, joka todella ei saattanut käsittää mitä he tahtoivat.

"Tästä me leikkaamme leivolle sievän turpeen!" sanoi toinen pojista ja viilsi veitsellään neliön satakaunon ympärille, niin että se jäi keskelle turvetta.

"Revi pois kukkanen!" sanoi toinen pojista. Satakauno vapisi pelosta, sillä olisihan se menettänyt henkensä, jos se olisi revitty ylös maasta, ja silloin sen vasta oikein teki mieli elää, kun se piti turpeessa vietämän häkkiin vangitun leivon luo.

"Ei, anna sen olla!" sanoi toinen poika, "se kasvaa siinä niin kauniisti!" ja satakauno sai jäädä paikoilleen ja joutui häkkiin leivon luo.

Mutta lintu raukka suri ääneen vaikeroiden kadotettua vapauttaan ja räpytti siipiään häkin rautalankoja vastaan. Pieni satakauno ei osannut puhua, ei lausua ainoaakaan lohdutuksen sanaa, vaikka se niin tavattoman mielellään olisi tahtonut. Niin kului koko aamupäivä.

"Täällä ei ole vettä!" sanoi vangittu lintu. "Ovat kaikki lähteneet ulos jättämättä minulle pisarankaan vertaa juomista! Kurkkuni on polttavan kuiva! Sisässäni on tulta ja jäätä, ja ilma on niin raskasta hengittää! Oi, kuolla minun täytyy, jättää lämmin päiväpaiste, raikas, vihreä nurmi, koko Jumalan ihana maailma!" ja lintu kaivoi pienen nokkansa syvälle viileään turpeeseen, saadakseen edes hiukan virkistystä. Silloin sattui sen silmä satakaunoon ja se nyökytti kukkaselle päätään, suuteli sitä nokallaan ja sanoi: "pieni kukka raukka, sinunkin täytyy täällä kuihtua! Sinut ja pienen vihannan nurmitukkosen ovat minulle antaneet koko maailmaan sijaan, jonka omistin vapaassa ilmassa! Jokaista pientä heinänhelvettä pidän vihreänä puuna, jokaista sinun valkeaa lehteäsi tuoksuvana kukkasena! Oi, te vain kerrotte minulle kuinka paljon olen kadottanut!"

"Kun voisinkin häntä lohduttaa!" ajatteli satakauno, mutta se ei osannut liikuttaa lehteäkään Sen hennot lehdet lemusivat kuitenkin paljoa voimakkaammin kuin tavallisesti; sen huomasi lintukin, ja vaikka se oli nääntymäisillään janoon ja vaikka se tuskissaan repi rikki vihreitä heinänhelpeitä, ei se kajonnut kukkaan.

Tuli ilta, mutta ei ketään kuulunut tuomaan lintu raukalle vesipisaraa. Silloin oikaisi se suoraksi sorjat siipensä ja räpytteli niitä tuskallisesti. Sen laulu oli vain surullista piipotusta; pieni pää painui kukkaa vastaan ja linnun sydän särkyi surusta ja ikävästä: ei saattanut kukkakaan kääriä kokoon lehtiään eikä nukkua kuten edellisenä iltana, sen pää nuokkui sairaana, surevana maata kohti.

Vasta seuraavana aamuna tulivat pojat, ja kun he huomasivat linnun kuolleen, itkivät he katkerasti ja kaivoivat sille kauniin haudan, jonka koristivat kukkien lehdillä. Linnun ruumis pantiin kauniiseen, punaiseen rasiaan, ruhtinaallisesti piti se haudattaman, lintu raukka! Kun se eli ja lauloi, unohtivat he sen, antoivat sen istua häkissä, kärsiä ja ikävöidä. Nyt sitä kunnioitettiin ja ikävöitiin.

Mutta turve, jossa satakauno kasvoi, viskattiin maantielle tomuun. Ei kukaan muistanut kukkaa, joka kuitenkin oli rakastanut pientä lintua enemmän kuin kukaan muu ja joka niin mielellään olisi tahtonut lohduttaa sitä!

VAKAA TINASOTAMIES.

Oli kerran viisikolmatta tinasotamiestä. He olivat kaikki veljeksiä, sillä kaikki he olivat syntyneet vanhasta tinalusikasta. Heillä oli kivääri kädessä, niska kenossa, ja heidän univormunsa oli punainen ja sininen, aika kaunis univormu. Kun heidän laatikkonsa kansi avattiin ja heille ensi kertaa puhuttiin ihmiskieltä, kuulivat he sanan: "Tinasotamiehiä!" Sen huusi pieni poika käsiään taputtaen. Hän oli saanut tinasotamiehet syntymäpäivälahjakseen ja rupesi heti asettelemaan niitä pöydälle. Toinen sotamies oli aivan toisen näköinen, yksi ainoa erosi hiukan toisista. Hänellä oli yksi ainoa jalka, sillä hänet oli valettu viimeiseksi ja tina oli loppunut kesken. Hän seisoi kuitenkin yhdellä jalallaan aivan yhtä vakavasti kuin toiset kahdella jalallaan, ja juuri tämän yksijalkaisen elämänvaiheet tulivat merkillisiksi.

Pöydällä, jolle heidät asetettiin, oli paljon muita leikkikaluja. Eniten pisti silmään kaunis paperilinna. Pienistä ikkunoista saattoi nähdä saleihin. Edustalla seisoi vähäisiä puita pienen, pyöreän peilin ympärillä, se oli olevinaan järvi. Vahajoutsenet uiskentelivat järvessä ja katselivat kuviaan veden kalvossa. Kaikki oli siroa ja sievää, mutta kauniimpi kuin mikään muu oli pieni neiti, joka seisoi linnan ovella. Hän oli hänkin tehty paperista, mutta hänen hameensa oli loistavinta silkkiä ja olkapään päällitse kulki kuin vaippana sininen nauha. Keskelle nauhaa oli pistetty paistava paljetti, yhtä suuri kuin hänen koko kasvonsa. Pieni neiti ojensi molempia käsiään ilmaan, sillä hän oli tanssijatar. Toisen jalkansa oli hän nostanut niin korkealle, ettei tinasotamies laisinkaan saattanut sitä nähdä, vaan luuli neidolla olevan yhden ainoan jalan niinkuin hänellä itselläänkin:

"Se tyttö sopisi minun vaimokseni!" ajatteli hän, "mutta hän on ylhäinen neiti, hän asuu linnassa, eikä minulla ole kuin laatikko, jossa meitä jo ennestään asuu viisikolmatta. Ei se asunto kelpaa hänelle, mutta pitää minun joka tapauksessa koettaa päästä hänen tuttavuuteensa!". Ja sitten laskeutui tinasotamies pitkäkseen nuuskarasian taakse, joka oli pöydällä. Sieltä saattoi hän rauhassa katsella hienoa pientä neitiä, joka lakkaamatta seisoi yhdellä jalalla, joutumatta pois tasapainostaan.

Illalla pistettiin kaikki muut tinasotamiehet laatikkoon, ja talonväki pani levolle. Silloin rupesivat leikkikalut leikkimään, heille tuli vieraita, he olivat sotasilla, he pitivät tanssiaisia. Tinasotamiehet rämistelivät laatikossa, sillä heidän teki mieli mukaan, mutta he eivät saaneet auki kantta. Pähkinänmusertaja heitti kuperkeikkaa, kivikynä karkeloi taululla, he pitivät sellaista elämää, että kanarialintu heräsi ja rupesi ottamaan osaa keskusteluun; hän puhui runomitalla. Ainoastaan tinasotamies ja pieni tanssijatar eivät liikahtaneet paikoiltaan. Neiti pysytteli horjumatta varpaansa kärjellä, molemmat käsivarret ilmassa. Tinasotamies seisoi vakaasti toisella jalallaan, eikä hänen silmänsä hetkeksikään hievahtaneet tytöstä.

Jo löi kello kaksitoista. Lupsis! silloin pamahti nuuskarasian kansi auki, mutta ei siellä ollut tupakkaa, ei, sieltä tuli pieni musta peikko, sellainen oikea noitaukko.

"Kuuleppas tinasotamies!" virkkoi peikko, "pidä sinä kurissa silmäsi!"

Mutta tinasotamies ei ollut kuulevinaan.

"Niin, niin, odota sinä vain huomiseen!" sanoi peikko.

Huomispäivä koitti, ja kun lapset nousivat, joutui tinasotamies ikkunalle. Lieneekö sitten noita tehnyt temppujaan vai tullut ristiveto, mutta äkkiä lensi ikkuna auki ja sotamies putosi nurin narin kolmannesta kerroksesta kadulle. Se se oli menoa, hän käänsi jalkansa ilmaan ja jäi päälaelleen seisomaan, painetti kiinni katukivityksessä.

Palvelustyttö ja pieni poika riensivät paikalla etsimään, mutta vaikka he olivat sotkemaisillaan hänet jalkoihinsa, eivät he nähneet häntä. Jos tinasotamies olisi huutanut: tässä minä olen, niin he paikalla olisivat löytäneet hänet, mutta ei hänen mielestään sopinut ruveta huutamaan, kun oli univormussa.

Rupesi satamaan, pisaroiden tulo tiheni tihenemistään, vihdoin satoi kaatamalla. Sateen lakattua tuli kaksi katupoikaa.

"Katsoppas!" virkkoi toinen, "tuolla on tinasotamies! Hän saa lähteä purjehdusmatkalle!"

Sitten he tekivät sanomalehdestä veneen, panivat tinasotamiehen veneeseen ja laskettivat hänet purjehtimaan alas katuojaa. Itse he juoksivat rinnalla ja leipoivat käsiään. Varjelkoon, kuinka suuria laineita katuojassa kävi! Siellä kulki oikea virta, mutta sade olikin ollut hyvin rankka. Paperivene hyppeli ylös, alas; välistä pyörähti se ihan ympäri, niin että tinasotamies tärisi. Mutta hän pysyi kaiken aikaa vakaana, ei räpäyttänyt silmää, ei muuttanut asentoa, vaan makasi kivääri kainalossa.

Äkkiä joutui vene leveän! ojasillan alle. Tuli pimeä ikäänkuin hän olisi maannut omassa laatikossaan.

"Minnekähän minä nyt joudun?" ajatteli hän. "Niin, niin, tämä on peikon syy! Oi, jospa vain pieni neiti istuisi täällä veneessä, niin saisi tulla kahta pahempi pimeys!"

Samassa tuli suuri vesirotta, joka asui ojasillan alla.

"Onko sinulla passia?" kysyi rotta. "Tänne passi!"

Mutta tinasotamies vaikeni ja pusersi entistä lujemmin kivääriä rintaansa vastaan. Vene kiiti eteenpäin, ja rotta jäi paikoilleen huutamaan. Huijui kuinka se kiristeli hampaitaan ja kirkui puupulikoille ja heinänkorsille.

"Ottakaa kiinni! ottakaa kiinni! hän ei ole maksanut tullia! hänellä ei ole passia!"

Mutta virta kiihtyi kiihtymistään, tinasotamies näki jo päivän häämöttävän ja siltapalkkien loppuvan, mutta samassa sattui hänen korvaansa kohina, joka oli omiaan pelästyttämään urhoollisenkin miehen. Katsoppas, siltapalkkien päässä syöksyi katuoja suureen kanavaan ja kulku siitä saattoi hänelle olla yhtä vaarallinen kuin meille lasku suuresta vesiputouksesta.

Hän oli jo joutunut niin likelle, ettei hän enää saattanut pysähtyä. Vene syöksyi eteenpäin, tinasotamies raukka pysyi kankeana kuin seiväs, jokaisen täytyi tunnustaa, että hän silmää räpäyttämättä kesti koetuksensa. Vene kieppui kolme, neljä kertaa ympäri ja tuli sitten täyteen vettä. Uppoaminen oli edessä. Tinasotamies seisoi kaulaa myöten vedessä ja vene upposi uppoamistaan. Paperi suli minkä ehti, vesi peitti jo sotamiehen pään, — silloin ajatteli hän herttaista pientä tanssijatarta, jota hän ei enää milloinkaan saisi nähdä, ja hänen korvissaan kaikui:

#p "Riennä, riennä, sotamies! Kuolemaan sun kulkee ties!" p#

Paperi halkesi, ja tinasotamies syöksyi veteen mutta joutui samassa suuren kalan kitaan.

Hui kuinka tuli pimeä! Kalan vatsassa oli vielä synkempää kuin ojasillan alla, ja sitten siellä oli niin ahdasta. Mutta tinasotamies pysyi vakaana, makasi suorana kuin seiväs, kivääri kainalossa.

Kala hyppi ja kieppui, se teki mitä kamalimpia liikkeitä, vihdoin viimein se pysähtyi ja oli ihan hiljaa. Oli kuin salama olisi iskenyt siihen. Jo paistoi vastaan kirkas päivä, ja joku huusi: "Tinasotamies!" Kala oli joutunut ihmisen pyydykseen, torille ja sieltä keittiöön, missä palvelustyttö halkaisi sen suurella veitsellä. Hän kävi hyppysineen kiinni sotamieheen ja vei hänet sisähuoneeseen. Paikalla riensivät kaikki katsomaan sitä merkillistä miestä, joka oli matkustanut kalan vatsassa. Mutta tinasotamies ei ollut ensinkään ylpeä. He asettivat hänet pöydälle ja — voi ihmettä ja kummaa! Tinasotamies oli palannut samaan huoneeseen, missä hän ennen oli ollut, hän näki samat lapset, ja samat leikkikalut olivat pöydällä. Entisellään oli linnakin ja herttainen pieni tanssijatar. Neiti seisoi yhä toisella jalallaan ja piti toista korkealla ilmassa, hän oli hänkin vakaana pysynyt paikoillaan. Tämä liikutti tinasotamiehen mieltä niin, että hän oli vuodattamaisillaan tinakyyneliä, mutta eihän sellainen olisi sopinut. Hän katsoi neitiin, ja neiti katsoi häneen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään.

Samassa tuli toinen pikkupojista ja viskasi sotamiehen suoraan uuniin. Hänellä ei ollut siihen mitään syytä. Nuuskarasian noita varmaan oli pitänyt peliään.

Tinasotamies seisoi liekkien keskellä hirveässä kuumuudessa. Ei hän itsekään tietänyt tuliko hänessä poltti vaiko rakkaus. Hänen värinsä olivat kokonaan kuluneet; matkan rasitukset vaiko suru häntä olivat kuluttaneet, sitä ei kukaan saattanut sanoa. Hän loi katseensa pieneen neitiin, ja neiti katsoi häneen. Sotamies tunsi sulavansa, mutta seisoi yhä vakaana, kivääri kainalossa. Samassa avasi joku oven, tuulenpuuska kävi kiinni tanssijattareen, ja hän lensi keveänä kuin keijukainen uuniin tinasotamiehen luo, hulmahti tuleen ja hävisi. Tinasotamies suli palloksi, ja kun palvelustyttö seuraavana päivänä otti tuhkaa uunista, tapasi hän hänet pienenä tinasydämenä. Tanssijattaresta ei ollut jälellä muuta kuin paljetti, ja sekin oli palanut sysimustaksi.