SATUJA JA TARINOITA II

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1920.

SISÄLLYS:

Villit joutsenet. Paratiisin puutarha. Lentävä matka-arkku. Haikarat. Metallisika. Ystävyyden liitto. Ruusu Homeron haudalta. Nukku-Matti. Ruusunhaltia. Sikopaimen. Tattari. Enkeli. Satakieli. Kihlatut. Ruma ankanpoikanen. Kuusi. Lumikuningatar.

Villit joutsenet.

Kaukana täältä, siellä, minne pääskyset lentävät, kun meillä on talvi, asui kuningas, jolla oli yksitoista poikaa ja yksi tytär, Elisa. Nuo yksitoista veljeä — prinssejä he olivat — kävivät koulua tähti rinnassa ja sapeli vyöllä. He kirjoittivat kultataululle timanttirihvelillä ja lukivat yhtä hyvin ulkoa kuin sisältä, saattoi heti kuulla, että he olivat prinssejä. Sisar, Elisa, istui pienellä peililasista laitetulla jakkaralla ja hänellä oli kuvakirja, joka oli maksanut puolen kuningaskuntaa.

Oi, noilla lapsilla oli niin hyvä, mutta niin ei ollut aina oleva.

Heidän isänsä, joka oli koko maan kuningas, meni naimisiin pahan kuningattaren kanssa, joka ei ollut lapsiraukoille ensinkään hyvä. Jo ensimäisenä päivänä saattoivat he selvään huomata sen. Koko linnassa vallitsi suuri loisto ja lapset leikkivät vieraisilla. Mutta sensijaan, että he muuten saivat kaikki leivokset ja paistetut omenat mitä vain oli, antoi hän heille vain hiekkaa teekupissa ja sanoi, että he voivat olla pitävinään sitä jonakin.

Viikkoa myöhemmin pani hän pienen sisar Elisan maalle joidenkin talonpoikaisihmisten luo, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai kuninkaalle uskotelluksi niin paljon prinssi raukoista, ettei hän enää ensinkään välittänyt heistä.

— Lentäkää maailmalle ja pitäkää huolta itsestänne! sanoi paha kuningatar. — Lentäkää suurina lintuina ilman ääntä!

Mutta hän ei kuitenkaan saanut tehdyksi niin pahaa, kuin hän halusi, heistä tuli yksitoista kaunista valkeaa joutsenta. Oudosti kirkuen lensivät ne linnan ikkunoista yli puiston ja metsän.

Oli vielä varsin varhainen aamu, kun ne kulkivat sivu siitä, missä sisar Elisa makasi talonpojan tuvassa. Siinä ne liihoittelivat katon yli, kääntelivät pitkiä kaulojaan ja räpyttelivät siipiään, mutta kukaan ei nähnyt eikä kuullut sitä. Niiden täytyi taas lähteä liikkeelle, korkealle pilviä kohti, kauas maailmalle. Ne lensivät suureen pimeään metsään, joka ulottui rantaan asti.

Pieni Elisa raukka seisoi talonpojan tuvassa, leikitellen vihreällä lehdellä, muuta leikkikalua ei hänellä ollut. Ja hän pisti läven lehteen, tirkisteli siitä ylös aurinkoa kohti ja silloin tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt veljiensä kirkkaat silmät, ja joka kerta kun lämpimät auringonsäteet loistivat hänen poskilleen, ajatteli hän kaikkia heidän suudelmiaan.

Toinen päivä meni niinkuin toinenkin. Kun tuuli puhalsi läpi suurten ruusupensaiden talon ulkopuolella, niin se kuiskasi ruusuille: kuka saattaa olla kauniimpi kuin te? Mutta ruusut pudistivat päitään ja sanoivat: Elisa on! Ja kun vanha vaimo sunnuntaina istui ovella ja luki virsikirjaansa, niin tuuli käänsi lehtiä ja sanoi kirjalle: kuka saattaa olla hurskaampi sinua? — Elisa on! sanoi virsikirja, ja se oli aivan totta, mitä ruusut ja virsikirja sanoivat.

Kun hän oli viidentoista vanha, piti hänen tulla kotiin. Ja kun kuningatar näki, miten kaunis hän oli, kävi hän hänelle suuttuneeksi ja vihamieliseksi. Mielellään hän olisi muuttanut hänet villiksi joutseneksi, niinkuin veljetkin, mutta sitä ei hän uskaltanut heti, koska tietysti kuningas tahtoi nähdä tyttärensä.

Varhaisena aamuna meni kuningatar saunaan — se oli rakennettu marmorista ja koristettu pehmeillä tyynyillä ja mitä kauneimmilla matoilla —, ja hän otti kolme rupisammakkoa, suuteli niitä ja sanoi yhdelle: asetu Elisan pään päälle, kun hän tulee kylpyyn, jotta hän kävisi yhtä kömpelöksi kuin sinä! Asetu hänen otsalleen, sanoi hän toiselle, jotta hän kävisi rumaksi kuin sinä, niin ettei hänen isänsä tunne häntä! Lepää hänen sydämellään, kuiskasi hän kolmannelle, anna hänen saada häijy luonne, niin että hän kärsii siitä! Sitten hän asetti rupisammakot kirkkaaseen veteen, joka heti kävi vihreähtävän väriseksi, kutsui Elisan, riisui hänet ja antoi hänen astua alas veteen. Ja hänen painuessaan veteen, asettui yksi rupikonnista hänen hiuksiinsa, toinen hänen otsalleen ja kolmas rinnalle, mutta Elisa ei ensinkään tuntunut sitä huomaavan. Niin pian kuin hän nousi, ui kolme punaista unikukkaa vedessä. Jolleivät eläimet olisi olleet myrkyllisiä ja noidan suutelemia, niin ne olisivat muuttuneet punaisiksi ruusuiksi, mutta kukkasiksi ne kuitenkin tulivat levätessään hänen päänsä päällä ja hänen sydämellään. Hän oli liian hurskas ja viaton, noituudella ei voinut olla mitään valtaa häneen.

Kun paha kuningatar näki sen, hieroi hän hänet saksanpähkinän mehulla niin, että hän kävi aivan tumman ruskeaksi, siveli kauniit kasvot haisevalla voiteella ja vanutti kauniit hiukset. Oli mahdotonta tuntea kaunista Elisaa.

Kun siis hänen isänsä näki hänet, pelästyi hän aivan ja sanoi, ettei se ollut hänen tyttärensä. Kukaan muukaan ei tahtonut tuntea häntä paitsi kahlekoira ja pääskyset, mutta ne olivat eläinparkoja eikä niillä ollut mitään sanomista.

Silloin itki Elisa raukka ja ajatteli seitsemää veljeään, jotka kaikki olivat poissa. Suruissaan hiipi hän ulos linnasta, kulki koko päivän yli vainioiden ja soiden, suureen metsään. Hän ei ensinkään tietänyt minne hän pyrki, mutta hän oli kovin suruissaan ja ikävöi veljiään. He olivat varmaan hekin, niinkuin hän, ajetut maailmalle. Heidät hän tahtoi koettaa löytää.

Vain lyhyen ajan hän oli ollut metsässä, kun yö joutui. Hän oli aivan joutunut pois tiestä ja polulta. Silloin hän laskeutui alas pehmeälle sammalelle, luki ehtoorukouksensa ja nojasi päänsä kantoa vastaan. Oli niin hiljaista, ilma oli niin lauha ja yltympäri ruohossa ja suolla loisti vihreän tulen lailla yli sata kiiltomatoa. Kun hän kädellään hiljaa kosketti yhtä oksaa, putosivat loistavat hyönteiset kuin tähdenlennot alas hänen puoleensa.

Koko yön hän näki unta veljistään: he leikkivät taas lapsina, kirjoittivat timanttirihveleillä kultatauluille ja katselivat kaunista kuvakirjaa, joka oli maksanut puolen valtakuntaa. Mutta taululle eivät he kirjoittaneet, niinkuin ennen, vain nollia ja viivoja, ei, vaan mitä rohkeimpia urotöitä, joita he olivat suorittaneet, kaikkea, mitä he olivat kokeneet ja nähneet. Ja kuvakirjassa oli kaikki elävää, linnut lauloivat ja ihmiset astuivat ulos kirjasta ja puhuivat Elisalle ja hänen veljilleen, mutta kun hän käänsi lehteä, juoksivat he heti takaisin, jotta ei kuviin syntyisi sekamelskaa.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Tosin ei hän saattanut sitä nähdä, korkeat puut levittivät oksansa niin tiheinä ja lujina, mutta säteet leikittelivät siellä ulkona kuin löyhyttelevä kultaharso. Vihanta tuoksui ja linnut olivat istuutumaisillaan hänen hartioilleen. Hän kuuli veden loiskivan, siellä oli monta suurta lähteensilmää, jotka kaikki laskivat lammikkoon, missä oli mitä kaunein hiekkapohja. Tosin siellä yltympäri kasvoi tiheitä pensaita, mutta yhteen kohtaan olivat hirvet tehneet suuren aukon, ja siitä meni Elisa veden luo, joka oli niin kirkasta, että jollei tuuli olisi liikuttanut oksia ja pensaita niin, että ne liikkuivat, olisi hänen täytynyt uskoa, että ne olivat maalatut alas pohjaan, niin selvänä kuvastui joka lehti, selvä sellainen, jonka läpi aurinko paistoi, että sellainen, joka oli kokonaan varjossa.

Niin pian kuin hän näki omat kasvonsa, hän aivan pelästyi, niin ruskeat ja rumat ne olivat, mutta kun hän kasteli pienen kätensä ja hankasi silmiä ja otsaa, niin loisti valkea iho taas esiin. Silloin hän riisui kaikki vaatteensa ja astui raikkaaseen veteen. Kauniimpaa kuninkaanlasta kuin hän oli ei ollut tässä maailmassa.

Kun hän taas oli pukeutunut ja palmikoinut pitkät hiuksensa, meni hän kumpuavan lähteen luo, joi kourastaan ja asteli kauemma metsään, itsekään tietämättä minne. Hän ajatteli veljiään, ajatteli hyvää Jumalaa, joka varmaankaan ei heitä häntä. Hän, joka antaa villien metsäomenain kasvaa ravitsemaan nälkäisiä, hän näytti hänellekin sellaisen puun; oksat notkuivat hedelmiä. Täällä hän söi päivällisateriansa, asetti tukia puun oksien alle ja meni niin metsän pimeimpään osaan. Siellä oli niin hiljaista, että hän kuuli omat askeleensa, kuuli jokaisen pienen lakastuneen lehden kahinan, kun ne taipuivat hänen jalkansa alla. Ei lintuakaan siellä näkynyt, ei auringonsädekään voinut tunkea suurten tiheäin puunoksien läpi. Korkeat rungot olivat niin likellä toisiaan, että kun hän katsoi suoraan eteenpäin, näytti siltä, kuin pystyaita aivan toisen vieressä, olisi ympäröinyt häntä. Oi, täällä vallitsi hiljaisuus, jommoista ei hän milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Yö tuli pimeä, ei ainoakaan pieni kiiltomato loistanut suosta, alakuloisena pani hän nukkumaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin puunoksat hänen päänsä päällä olisivat menneet syrjään ja Jumala lempein silmin olisi katsellut häneen ja pienet enkelit olisivat kurkistelleet hänen päänsä päällitse ja hänen käsivarsiensa alatse.

Kun hän aamulla heräsi, ei hän tietänyt, oliko hän nähnyt tuon kaiken unissaan vai oliko se todella niin.

Hän kulki muutamia askelia eteenpäin, silloin kohtasi hän vanhan vaimon, jolla oli marjoja kopassa, vanhus antoi hänelle muutamia niistä. Elisa kysyi, eikö hän ollut nähnyt viidentoista prinssin ratsastavan metsän läpi.

— Ei, sanoi vanhus, — mutta eilen minä näin yhdentoista joutsenen, kultakruunut päässä, uivan alas jokea tässä aivan likellä.

Ja hän vei Elisan kappaleen kauemma, töyrään luo. Tämän alapuolella kiemurteli joki. Puut sen varsilla levittivät pitkät, lehtevät oksansa vastatusten, ja missä ne eivät luonnollisen kasvunsa mukaisesti voineet ulottua yhteen, siellä olivat ne repineet juuret irti maasta ja kumartuivat veden yli, oksat punoutuneina toisiinsa.

Elisa sanoi hyvästi vanhukselle ja meni jokea pitkin sinne, missä tämä laski suureen, avonaiseen meren rantaan.

Koko kaunis meri lepäsi nuoren tytön edessä, mutta ei ainoaakaan purjehtijaa näkynyt vesillä, ei ainoaakaan venettä ollut näkyvissä, miten hän siis pääsisi kauemma? Hän katseli lukemattomia pieniä kiviä rannalla, vesi oli hionut ne kaikki pyöreiksi. Lasi, ranta, kivet, kaikki mikä oli ajautunut maihin, oli saanut muodon vedeltä, joka kuitenkin oli paljon pehmeämpää kuin hänen hieno kätensä. Se vyöryy väsymättömänä ja niin tasaantuu se, mikä on kovaa — minä tahdon olla yhtä väsymätön! Kiitos opetuksestanne, te kirkkaat vyöryvät laineet! Kerran, sen sanoo minulle sydämeni, kannatte te minut rakkaiden veljieni luo!

Maihin ajautuneilla kaisloilla lepäsi yksitoista valkoista höyhentä, hän kokosi ne vihkoksi. Niillä oli vesipisaroita, olivatko ne kastetta vaiko kyyneliä, sitä ei kukaan saattanut nähdä. Yksinäistä oli siellä rannalla, mutta hän ei tuntenut sitä. Sillä meri tarjosi ikuista vaihtelua, niin, muutaman tunnin kuluessa enemmän kuin sisäjärvet voivat tarjota koko vuonna. Kun tuli suuri musta pilvi, niin tuntui siltä kuin meri olisi tahtonut sanoa: myöskin minä voin näyttää synkältä! Ja silloin puhalsi tuuli ja aallot käänsivät valkoisen puolen ulospäin. Mutta kun pilvet hohtivat punaisina ja tuuli nukkui, niin oli meri kuin ruusunlehti, milloin se oli vihreä, milloin valkoinen. Mutta miten hiljaisena se lepäsikin, niin vallitsi rannalla kuitenkin hiljainen liikunta. Vesi kohoili heikosti kuin nukkuvan lapsen rinta.

Kun aurinko oli laskemaisillaan, näki Elisa yhdentoista villin joutsenen, kultakruunut päässä, lentävän maata kohti. Ne liitelivät toinen toisensa takana, se oli kuin pitkä valkoinen nauha. Silloin nousi Elisa töyräälle ja piiloutui pensaan taakse. Joutsenet asettuivat aivan hänen likelleen ja räpyttelivät suuria, valkoisia siipiään.

Samassa kun aurinko oli painunut veden taakse, putosi äkkiä joutsenhahmo ja siinä seisoi yksitoista kaunista prinssiä, Elisan veljet. Häneltä pääsi suuri huuto, sillä vaikka ne olivat muuttuneet paljon, tiesi hän, että ne olivat ne, tunsi, että niiden täytyi olla ne. Ja hän juoksi heidän syliinsä, kutsui heitä nimeltä, ja he tulivat niin onnellisiksi, kun näkivät ja tunsivat pienen sisarensa, joka nyt oli niin suuri ja kaunis. He nauroivat ja he itkivät, ja pian olivat he kertoneet toisilleen, miten paha heidän äitipuolensa oli ollut heille kaikille.

— Me veljekset, sanoi vanhin, — lennämme villeinä joutsenina niin kauan kuin aurinko on taivaalla. Kun se on alhaalla, saamme me inhimillisen hahmomme. Sentähden täytyy meidän aina auringonlaskussa katsoa, että meillä on tuki jalkaamme varten, sillä jos me silloin lennämme ylhäällä pilviä kohti, täytyy meidän ihmisinä syöksyä syvyyteen. Täällä me emme asu, meren toisella puolen on yhtä kaunis maa kuin tämä. Mutta tie sinne on pitkä, meidän täytyy kulkea yli suuren meren eikä tiellämme ole yhtään saarta, jolla voisimme olla yötä, vain yksinäinen luoto kohoaa keskellä merta. Se ei ole suurempi kuin että me kylki kyljessä voimme levätä sillä. Jos meri sattuu olemaan myrskyinen, niin pärskyy vesi korkealle meidän ylitsemme, mutta kuitenkin kiitämme Jumalaa luodosta. Sillä vietämme me yön ihmishahmossamme, ilman sitä emme milloinkaan voisi käydä katsomassa rakasta isänmaatamme, sillä vuoden kaksi pisintä päivää käytämme me lentoomme. Vain kerran vuodessa on meidän sallittu käydä isänkodissamme, yksitoista päivää uskallamme viipyä täällä, lentää yli tämän suuren metsän, mistä me saatamme nähdä linnan, missä synnyimme ja missä isämme asuu, nähdä kirkon korkean tornin, kirkon, minne äitimme on haudattu. Täällä tuntuu meistä siltä kuin puut ja pensaat olisivat sukua kanssamme, täällä kiitävät villit hevoset tasankojen poikki, niinkuin me näimme lapsuudessamme, täällä laulaa miilunpolttaja ne vanhat laulut, joiden mukaan me lapsina tanssimme, täällä on isänmaamme, tänne meitä vetää ja täällä olemme löytäneet sinut, sinä rakas pieni sisar. Kaksi päivää vielä uskallamme viipyä täällä, sitten meidän täytyy rientää pois yli meren, kauniiseen maahan, joka ei ole isänmaamme. Miten saamme sinut mukaan? Meillä ei ole laivaa eikä venettä!

— Kuinka minä voisin pelastaa teidät? sanoi sisar.

Ja he puhelivat keskenään miltei koko yön, silmät ummistettiin vain muutamaksi tunniksi.

Elisa heräsi joutsensiipien havinaan, niiden humistessa hänen ylitsensä. Veljet olivat taas muuttuneet ja lensivät suurissa kaarissa ja vihdoin kauas pois, mutta yksi heistä, nuorin, jäi paikalle. Ja joutsen laski päänsä hänen helmaansa ja hän taputti sen valkoisia siipiä. Koko päivän he olivat yhdessä. Illemmällä tulivat muut takaisin ja kun aurinko oli alhaalla, seisoivat he luonnollisessa hahmossaan.

— Huomenna me lennämme täältä, emme uskalla palata ennen kuin kokonaisen vuoden mentyä, mutta sinua emme voi näin jättää. Onko sinulla rohkeutta seurata? Minun käsivarteni on kylliksi väkevä kantamaan sinut metsän halki, eikö meillä sitten kaikilla olisi kyllin väkevät siivet kantaaksemme sinut yli meren!

— Niin, ottakaa minut mukaan! sanoi Elisa.

Koko yön he viettivät punomalla verkkoa taipuisasta pajunkuoresta ja sitkeästä kaislasta, ja siitä tuli suuri ja luja. Siihen laskeutui Elisa ja kun aurinko tuli esiin ja veljet muuttuivat villeiksi joutseniksi, tarttuivat ne nokkineen verkkoon ja lensivät korkealle pilviä kohti, mukanaan rakas sisar, joka vielä nukkui. Auringonsäteet lankesivat aivan hänen kasvoilleen, sentähden lensi yksi joutsenista hänen päänsä yläpuolella, jotta sen leveät siivet voisivat antaa varjoa.

He olivat kaukana maasta, kun Elisa heräsi. Hän luuli vielä näkevänsä unta, niin kummalliselta hänestä tuntui, että häntä kannettiin meren poikki, ilmojen halki. Hänen vieressään oli oksa mitä kauneimpine kypsine marjoineen ja kimppu hyvänmakuisia juuria. Ne oli nuorin veli koonnut ja pannut hänen viereensä, ja hän hymyili hänelle kiitollisena, sillä hän tunsi, että hän se oli, joka lensi aivan hänen päänsä yläpuolella, varjostaen siivillään.

He olivat niin korkealla, että ensimäinen laiva, jonka he allaan näkivät, oli kuin valkoinen lokki, joka lepäsi veden päällä. Suuri pilvi oli heidän takanaan, se oli kokonainen vuori ja sitä vastaan näki Elisa oman ja yhdentoista joutsenen varjot, niin jättiläiskokoisina ne siinä lensivät. Se oli komeampi taulu kuin mitä hän koskaan oli nähnyt. Mutta sitä myöten kuin aurinko nousi ja pilvi heidän takanaan piteni, katosi liitelevä varjokuva.

Koko päivän lensivät he eteenpäin kuin humiseva nuoli ilman halki, mutta se tapahtui kuitenkin hitaammin kuin tavallista, heillä oli nyt sisar kannettavanaan. Rajuilma nousi, ilta läheni. Tuskissaan näki Elisa auringon laskevan eikä vielä saattanut erottaa yksinäistä luotoa meressä. Hänestä tuntui siltä kuin joutsenet olisivat voimakkaammin liikuttaneet siipiään. Oi, hän oli syypää siihen, etteivät ne kyllin nopeasti päässeet eteenpäin. Kun aurinko on laskenut, muuttuvat ne ihmisiksi, syöksyvät mereen ja hukkuvat. Silloin hän sydämensä pohjasta rukoili Jumalaa, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa. Musta pilvi tuli likemmä, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa, väkevät tuulenpuuskat ennustivat myrskyä, pilvet olivat yhtenä ainoana suurena, uhkaavana aaltona, joka lyijynraskaana kiiti eteenpäin. Salama seurasi salamaa.

Nyt oli aurinko aivan meren äärellä. Elisan sydän vapisi. Silloin kiitivät joutsenet alaspäin niin äkkiä, että hän luuli putoavansa, mutta samassa ne taas liitelivät. Aurinko oli puoleksi alhaalla vedessä, vasta silloin näki hän pienen luodon allansa, se ei näyttänyt suuremmalta kuin hylje, joka nosti päätään vedestä. Aurinko laski niin nopeasti, nyt se oli kuin tähti vain. Silloin sattui hänen jalkansa kiinteään kamaraan, aurinko sammui niinkuin viimeinen kipuna palavassa paperissa, käsi kädessä näki hän veljesten seisovan ympärillään, mutta enempää tilaa kuin juuri heille ja hänelle ei siinä myöskään ollut. Meri hyrskyi luotoa vastaan ja huuhtoi kuin rankkasade heidän ylitseen. Taivas loisti alati loimuavassa tulessa ja ukkosen jyrähdykset seurasivat toisiaan. Mutta sisar ja veljet pitelivät toisiaan käsistä ja veisasivat virren, mistä he saivat lohdutusta ja rohkeutta.

Päivän koittaessa oli ilma puhdas ja tyven. Niin pian kuin aurinko nousi, lensivät joutsenet, vieden Elisan pois saarelta. Meri kävi vielä voimakkaana, näytti, heidän ollessaan korkealla ilmassa, siltä kuin valkoinen vaahto tummanvihreällä merellä olisi ollut miljoonia joutsenia, jotka ajelehtivat vedessä.

Kun aurinko nousi korkeammalle, näki Elisa edessään, puoleksi uiden ilmassa, vuoriston, tuntureillaan loistavia jääröykkiöitä, ja keskellä sitä varmaankin penikulmanpituisen linnan, toinen uljas pilaristo toisensa päällä. Alapuolella keinui palmumetsiä ja loistokukkia, suuria kuin myllynpyörät. Hän kysyi, oliko tuo se maa, mihin hän oli matkalla, mutta joutsenet pudistivat päitään, sillä se, mitä hän näki, oli Fata Morganan kaunis, alati vaihteleva pilvilinna. Sinne he eivät uskaltaneet viedä ketään ihmistä. Elisa tuijotti siihen. Silloin romahtivat vuoret, metsät ja linnat ja siinä seisoi kaksikymmentä uljasta kirkkoa, kaikki korkeine tornineen ja suippoine ikkunoineen toistensa kaltaisina. Hän luuli kuulevansa urkujen soivan, mutta se oli meri, jonka hän kuuli. Nyt oli hän aivan lähellä kirkkoja, silloin tuli näistä kokonainen laivasto, joka purjehti hänen allansa. Hän katsahti alas ja se olikin vain meriusvaa, joka kiiti veden poikki. Niin, alituista vaihtelua hänellä oli silmien edessä, ja nyt hän näki sen todellisen maan, mihin hän oli matkalla. Siellä kohoilivat kauniit siniset vuoret setrimetsineen, kaupunkeineen ja linnoineen. Hyvän aikaa ennen kuin aurinko laski, istui hän tunturilla suuren rotkon edessä, joka kasvoi hienoja vihreitä köynnöskasveja, näytti siltä kuin ne olisivat olleet kirjailtuja mattoja.

— Saadaanpa nyt nähdä mitä unta sinä yöllä näet täällä! sanoi nuorin veli ja osoitti hänelle hänen makuuhuoneensa.

— Kunhan saisinkin nähdä unta siitä, miten voisin pelastaa teidät! sanoi Elisa.

Ja tämä ajatus askarteli hänessä elävänä, hän rukoili Jumalalta hartaasti hänen apuaan, niin yksinpä unessakin jatkoi hän rukoilemistaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi lentänyt korkealle ilmaan, Fata Morganan pilvilinnalle, ja haltiatar tuli häntä vastaan kauniina ja sädehtivänä, ja kuitenkin muistutti hän aivan sitä vanhaa vaimoa, joka oli antanut hänelle marjoja metsässä ja kertonut hänelle joutsenista, joilla oli päässä kultakruunut.

— Sinun veljesi voidaan pelastaa! sanoi hän, — mutta onko sinulla rohkeutta ja kestävyyttä? Tosin on meri pehmeämpi kuin sinun hienot kätesi ja muuttaa kuitenkin kovien kivien muodon, mutta se ei tunne sitä tuskaa, minkä sinun kätesi tulevat tuntemaan. Sillä ei ole sydäntä, se ei kärsi sitä hätää ja tuskaa, mikä sinun täytyy kestää. Näetkö tämän tulinokkosen, jota minä pidän kädessäni? Tätä lajia kasvaa paljon rotkon ympärillä, missä sinä nukut. Ainoastaan nämä täällä ja ne, jotka kasvavat kirkkomaan haudoilla, kelpaavat käytettäviksi, huomaa se. Ne sinun pitää poimia, vaikka ne polttaisivat ihosi rakoille. Vaivaa nokkoset jaloillasi, niin saat pellavia. Siitä sinun pitää punoa ja kutoa yksitoista pitkähihaista panssaripaitaa, viskaa ne yhdentoista villin joutsenen päälle, niin laukeaa noituuden valta. Mutta huomaa, että siitä hetkestä lähtien, jolloin sinä alat työsi ja siihen asti kuin se on täytetty, et saa puhua, vaikka vuosia kuluisi välillä. Ensi sana, jonka lausut, menee kuin tappava tikari veljiesi sydämeen. Sinun kielestäsi riippuu heidän henkensä. Huomaa kaikki tämä!

Ja samassa kosketti hän nokkosella hänen kättään. Se oli kuin polttavaa tulta, Elisa heräsi siihen. Oli valkoinen päivä ja aivan likellä sitä paikkaa, missä hän oli nukkunut, oli samanlainen nokkonen kuin se, minkä hän oli nähnyt unissaan. Silloin hän lankesi polvilleen, kiitti Jumalaa ja läksi ulos rotkosta, alkaakseen työnsä. Hienoine käsineen hän kävi kiinni ilkeihin nokkosiin, ne olivat kuin tulta. Suuria rakkoja ne polttivat hänen käsiinsä ja käsivarsiinsa, mutta mielellään kärsi hän sen, kunhan vain saattoi pelastaa rakkaat veljet. Hän vaivasi joka nokkosen paljaine jalkoineen ja punoi sitten vihreän pellavan.

Kun aurinko oli laskenut, tulivat veljet, ja he pelästyivät tavatessaan hänet niin mykkänä. He luulivat pahan äitipuolen lähettäneen uuden noituuden. Mutta kun he näkivät hänen kätensä, ymmärsivät he, mitä hän teki heidän tähtensä, ja nuorin veli itki ja minne hänen kyyneleensä putosivat, siellä ei Elisa tuntenut mitään kipua, sieltä katosivat polttavat rakot.

Yön hän vietti työssään, sillä hänellä ei ollut rauhaa, ennenkuin hän oli pelastanut rakkaat veljet. Koko seuraavan päivän, kun joutsenet olivat poissa, istui hän yksinäisyydessään, mutta ei milloinkaan ollut aika lentänyt niin nopeasti. Yksi panssaripaita oli jo valmiina, nyt hän aloitti seuraavaa.

Silloin soivat metsästystorvet vuorten välissä, hän aivan pelästyi. Ääni tuli likemmäksi, hän kuuli koirien haukkuvan. Säikähdyksissään riensi hän rotkoon, sitoi nokkoset, jotka oli koonnut ja häkilöinyt, kimppuun ja istuutui sille.

Samassa juoksi suuri koira esiin ryteiköstä, ja heti jälessä toinen ja vieläkin yksi. Ne haukkuivat lujaan, juoksivat takaisin ja tulivat taas esiin. Ei kestänyt montakaan minuuttia, kun kaikki metsästäjät seisoivat rotkon edustalla ja kaunein heistä oli maan kuningas. Hän astui Elisan luo, ei ikinä hän ollut nähnyt ihanampaa tyttöä.

— Kuinka sinä olet tullut tänne, sinä kaunis lapsi? sanoi hän.

Elisa pudisti päätään, hän ei uskaltanut puhua, hänen veljiensä pelastus ja elämä oli kysymyksessä. Hän piiloitti kätensä esiliinan alle, jottei kuningas näkisi, mitä hänen täytyi kärsiä.

— Tule minun mukaani, sanoi hän, — tänne et sinä saa jäädä! Jos sinä olet yhtä hyvä kuin sinä olet kaunis, niin minä puetan sinut silkkiin ja samettiin, panen kultakruunun päähäsi ja sinä saat elää ja olla komeimmassa linnassani! Ja niin hän nosti hänet hevosensa selkään. Elisa itki ja väänteli käsiään, mutta kuningas sanoi: — Minä tahdon vain sinun onneasi, kerran sinä minua kiität siitä! Ja niin hän kiidätti vuorten välitse ja piteli häntä edessään hevosen selässä, ja metsästäjät laskettivat perässä.

Kun aurinko laski, lepäsi komea kuningaskaupunki kirkkoineen ja kupukattoineen heidän edessään, ja kuningas vei hänet linnaan, missä suuret suihkuvedet loiskuivat korkeissa marmorisaleissa, missä seinät ja katot upeilivat täynnä maalauksia. Mutta hänen silmänsä eivät nähneet niitä, hän itki ja suri. Tahdottomana salli hän naisten pukea itsensä kuninkaallisiin vaatteihin, punoa helmiä hiuksiinsa ja vetää hienot hansikkaat palaneihin sormiinsa.

Kun hän seisoi siinä kaikessa loistossaan, oli hän niin häikäisevän kaunis, että hovi kumarsi hänen edessään entistä syvempään, ja kuningas valitsi hänet morsiamekseen, vaikka arkkipiispa ravisti päätään ja kuiskasi, että kaunis metsätyttö varmaan oli noita, joka häikäisi heidän silmänsä ja lumosi kuninkaan sydämen.

Mutta kuningas ei kuunnellut sitä, hän antoi musiikin soida, kantaa esiin mitä kallisarvoisimpia ruokia, hän antoi kauneimpien tyttöjen tanssia Elisan ympärillä, ja hänet vietiin läpi lemuavien puutarhojen komeihin saleihin. Mutta ei hymykään tullut hänen huulilleen tai hänen silmiinsä, suru pysyi siellä ikuisena perintönä ja omaisuutena. Nyt avasi kuningas pienen huoneen aivan sen vieressä, missä hänen piti nukkua. Se oli koristettu kallisarvoisilla vihreillä matoilla ja muistutti aivan rotkoa, missä hän oli ollut. Lattialla oli se pellavakimppu, minkä hän oli kehrännyt nokkosista, ja katossa riippui panssaripaita, joka oli kudottu valmiiksi. Kaiken tämän oli yksi metsästäjistä ottanut mukaansa harvinaisuutena.

— Täällä sinä saatat uneksia olevasi entisessä kodissasi! sanoi kuningas. — Tässä on se työ, joka siellä kiinnitti mielesi. Nyt, keskellä loistoasi saattaa sinua huvittaa muistella tuota aikaa.

Kun Elisa näki tämän, joka oli niin likellä hänen sydäntään, värähti hymy hänen suupielissään ja veri palasi kasvoille. Hän ajatteli veljiensä pelastamista, suuteli kuninkaan kättä ja kuningas painoi hänet sydäntään vastaan ja käski kaikkien kirkonkellojen kuuluttaa hääjuhlaa. Kaunis mykkä tyttö metsästä oli maan kuningatar.

Silloin kuiskasi arkkipiispa pahoja sanoja kuninkaan korvaan, mutta ne eivät tunkeneet hänen sydämeensä, häät piti vietettämän, arkkipiispan itsensä täytyi laskea kruunu hänen päähänsä, ja hän painoi pahansuovasti ahtaan renkaan niin syvään otsalle, että teki kipeää. Elisan sydämen ympärillä oli kuitenkin raskaampi rengas: suru veljistä, hän ei tuntenut ruumiillista tuskaa. Hänen suunsa oli mykkä, veisihän ainoakin sana hänen veljiltänsä hengen, mutta hänen silmissään eli syvä rakkaus hyvään kauniiseen kuninkaaseen, joka teki kaikkensa ilahuttaaksensa häntä. Koko sydämellään kävi hän hänelle päivä päivältä alttiimmaksi, oi, kunhan hän saisikin uskoutua hänelle, kertoa hänelle kärsimyksensä! Mutta mykkänä hänen täytyi olla, mykkänä täytyi hänen täyttää tehtävänsä. Sentähden hiipi hän yöllä hänen rinnaltaan, meni pieneen salakammioon, joka oli koristettu luolaksi, ja hän kutoi panssaripaidan toisensa jälkeen valmiiksi. Mutta kun hän aloitti seitsemännen, niin ei hänellä enään ollut pellavia.

Kirkkomaalla tiesi hän kasvavan niitä nokkosia, joita hänen tuli käyttää, mutta hänen itsensä täytyi ne poimia. Kuinka hän pääsisi sinne?

— Oi, mitä onkaan kipu minun sormissani sen tuskan rinnalla, mitä sydämeni kärsii! ajatteli hän. — Minun täytyy uskaltaa! Jumala ei kiellä minulta apuaan!

Hengen hädässä, ikäänkuin hän olisi ollut ryhtymässä huonoon tekoon, hiipi hän tähtikirkkaana yönä alas puutarhaan, meni pitkien puukujien läpi yksinäisiä katuja kirkkomaalle. Siellä näki hän yhdellä leveimmistä hautakivistä piirissä istumassa vamppyyreja, inhoittavia naisolentoja, jotka riisuivat ryysynsä ikäänkuin olisivat aikoneet, kylpeä ja sitten ne pitkine laihoine sormineen kaivoivat vastapeitettyjä hautoja, ottivat esiin ruumiit ja söivät niiden lihaa. Elisan täytyi mennä aivan niiden ohi ja ne kiinnittivät häneen pahat silmänsä, mutta hän luki rukouksensa, kokosi polttavat nokkoset ja kantoi ne kotiin linnaan.

Vain yksi ainoa ihminen oli nähnyt hänet, arkkipiispa: hän oli ylhäällä, kun muut nukkuivat. Nyt oli toki se, mitä hän väitti, osottautunut todeksi: kuningattaren laita ei ollut, niinkuin piti. Hän oli noita, sentähden hän oli lumonnut kuninkaan ja koko kansan.

Rippituolissa sanoi hän kuninkaalle, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän epäili, ja kun nuo kovat sanat läksivät hänen huuliltaan, pudistivat puuhun veistetyt pyhäinkuvat päätään ikäänkuin sanoakseen: se ei ole niin, Elisa on viaton. Mutta arkkipiispa selitti sen toisin, hän arveli, että ne todistivat Elisaa vastaan, että ne pudistivat päätään hänen syntinsä vuoksi. Silloin vieri kaksi raskasta kyyneltä alas kuninkaan poskea, hän meni kotiin epäilys sydämessään. Ja hän oli öisin nukkuvinaan, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta, hän huomasi, kuinka Elisa nousi, joka yö hän tämän uudisti ja joka kerta seurasi kuningas ja näki hänen katoavan salakammioonsa.

Päivä päivältä kävi hänen katsantonsa synkemmäksi, Elisa näki sen, mutta ei ymmärtänyt miksi, se teki hänet kuitenkin levottomaksi ja mitä hän sydämessään kärsikään veljien tähden! Kuninkaalliselle sametille ja purppuralle vuosivat hänen katkerat kyyneleensä, ne lepäsivät siinä kuin kimmeltävät timantit, ja kaikki, jotka näkivät upean loiston, toivoivat olevansa kuningatar. Pian oli hänen työnsä kuitenkin päättymäisillään, ainoastaan yksi panssaripaita vielä puuttui. Mutta pellavaa ei hänellä myöskään enään ollut eikä ainoaakaan nokkosta. Yhden kerran, vain tämän viimeisen, täytyi hänen sentähden mennä kirkkomaalle poimimaan muutamia kourallisia. Hän ajatteli tuskissaan yksinäistä kulkuaan ja kauheita vamppyyreja, mutta hänen tahtonsa oli yhtä luja kuin hänen luottamuksensa Jumalaan.

Elisa meni, mutta kuningas ja arkkipiispa seurasivat. He näkivät hänen ristikkoportin luona katoavan kirkkomaalle, ja kun he sitä likenivät, istuivat vamppyyrit hautakivellä samanlaisina kuin Elisa oli ne nähnyt, ja kuningas kääntyi pois. Sillä näiden joukossa kuvitteli hän näkevänsä hänet, jonka pää vielä tänä iltana oli levännyt hänen rinnallaan.

— Kansa hänet tuomitkoon! sanoi hän, ja kansa tuomitsi:

— Hänet on poltettava punaisissa liekeissä!

Muhkeista kuningassaleista vietiin hänet pimeään, kosteaan loukkoon, missä tuuli puhalsi sisään ristikoilla varustetuista ikkunoista. Sametin ja silkin asemasta antoivat he hänelle sen pellavakimpun, jonka hän oli koonnut, sille hän saattoi laskea päänsä. Kovien, polttavien panssaripaitojen, jotka hän oli kutonut, piti olla patjana ja peitteenä, mutta mitään rakkaampaa eivät he olisi voineet hänelle lahjoittaa, hän kävi taas kiinni työhönsä ja rukoili Jumalaansa. Ulkopuolella lauloivat katupojat pilkkalauluja hänestä, ei yksikään sielu lohduttanut häntä ystävällisellä sanalla.

Silloin humahti illan tullen aivan lähellä ristikkoa joutsenensiipi. Se oli nuorin veljeksistä, hän oli löytänyt sisaren. Ja Elisa nyyhki ääneen ilosta, vaikka hän tiesi, että tuleva yö ehkä oli viimeinen, mikä hänellä oli elettävänä. Mutta nythän työ olikin miltei täytetty ja hänen veljensä olivat täällä.

Arkkipiispa tuli viettämään viimeistä hetkeä hänen luonaan, sen hän oli luvannut kuninkaalle, mutta Elisa pudisti päätään, pyysi katsein ja ilmein, että hän lähtisi: tänä yönähän hänen täytyi päättää työnsä, muuten olisi kaikki ollut turhaa, kaikki tuska, kyyneleet ja unettomat yöt. Arkkipiispa meni pois, lausuen pahoja sanoja häntä vastaan, mutta Elisa raukka tiesi, että hän oli viaton, ja jatkoi työtään.

Pienet hiiret juoksivat lattialla, ne kuljettivat nokkoset hänen jalkainsa juureen toki hiukkasen auttaakseen, ja rastas istuutui ikkunan ristikon ääreen ja lauloi koko yön niin iloisesti kuin se saattoi, jottei hän menettäisi rohkeuttaan.

Aamu vasta koitti, vasta tunnin perästä aurinko nousee. Silloin seisoivat nuo yksitoista veljestä linnan portilla, vaatien, että heidät vietäisiin kuninkaan eteen, mutta se ei saattanut tapahtua, vastattiin, olihan vielä yö, kuningas nukkui eikä häntä uskaltanut herättää. He pyysivät, he uhkasivat, vartija tuli, niin, jopa itse kuningaskin astui ulos ja kysyi, mitä tämä merkitsee. Silloin nousi aurinko, mitään veljiä ei näkynyt, mutta yli linnan lensi yksitoista villiä joutsenta.

Ulos kaupungin portista tulvi koko kansa, se tahtoi nähdä noitaa poltettavan. Kurja hevonen veti rattaita, missä hän istui. Hänen ylleen oli annettu mekko paksua säkkikangasta, hänen kauniit pitkät hiuksensa riippuivat valloillaan sorjan pään ympärillä, hänen poskensa olivat kalmankalpeat, hänen huulensa liikkuivat hiljaa, sormien punoessa vihreää pellavaa. Ei matkalla kuolemaansakaan hän päästänyt käsistään aloitettua työtä: kymmenen panssaripaitaa oli hänen jalkainsa juuressa, yhdennettätoista hän kutoi. Roskaväki pilkkasi häntä.

— Kas noitaa, kuinka se mutisee! Virsikirjaa ei hän pitele käsissään, ei, vaan rumaa noituuttaan hän jatkaa, repikää se hänen käsistään tuhansiksi kappaleiksi!

Ja he tunkeutuivat kaikki hänen kimppuunsa ja aikoivat repiä sen rikki. Silloin tulla viiletti yksitoista valkeaa joutsenta. Ne asettuivat hänen ympärilleen rattaille ja räpyttelivät suuria siipiään. Silloin väistyi joukko kauhistuksissaan syrjään.

— Se on merkki taivaasta! Hän on varmaan viaton! kuiskasivat monet, mutta he eivät uskaltaneet sanoa sitä ääneen.

Nyt tarttui pyöveli hänen käteensä. Silloin viskasi hän kiireesti yksitoista paitaa joutsenten päälle, ja siinä seisoi yksitoista kaunista prinssiä, mutta nuorimmalla oli joutsenensiipi toisen käsivarren sijasta, sillä hänen panssaripaidastaan puuttui hiha, Elisa ei ollut saanut sitä valmiiksi.

— Nyt minä uskallan puhua! sanoi hän. — Minä olen viaton!

Ja kansa joka näki, mitä oli tapahtunut, kumarsi häntä kuin pyhimystä, mutta hän vaipui tajuttomana veljesten käsivarsille, niin olivat jännitys, hätä ja tuska häneen vaikuttaneet.

— Niin, viaton hän on! sanoi vanhin veli ja nyt hän kertoi kaikki mitä oli tapahtunut, ja hänen puhuessaan levisi miljoonien ruusujen tuoksu, sillä jokainen halko roviossa oli ottanut juuria ja työntänyt oksia. Siinä oli tuoksuva pensasaita, niin korkea ja suuri punaisine ruusuineen. Ylinnä oli valkoinen hohtava kukka, joka loisti kuin tähti. Sen taittoi kuningas, pani sen Elisan rintaan. Silloin hän heräsi, sydämessään rauha ja autuus.

Ja kirkonkellot soivat itsestään ja linnut tulivat suurissa parvissa. Kulku takaisin linnaan muodostui hääkulkueeksi, jommoista ei vielä kukaan kuningas ollut nähnyt.

Paratiisio puutarha.

Oli kuninkaanpoika — ei kenelläkään ollut niin monta ja niin kaunista kirjaa kuin hänellä. Kaikki, mitä oli tapahtunut tässä maailmassa, sen hän saattoi lukea opikseen ja nähdä kuvattuna kauniissa tauluissa. Jokaisesta kansasta ja jokaisesta maasta hän saattoi saada tietoja, mutta mistä paratiisin puutarha oli löydettävissä, siitä ei siellä sanottu sanaakaan, ja sitä, juuri sitä hän enimmän ajatteli.

Hänen isoäitinsä oli kertonut hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni, mutta kun hänen juuri piti alkaa koulunkäyntinsä, että jokainen kukka paratiisin puutarhassa oli makein leivos, heteet hienointa viiniä. Yhdestä saattoi lukea historiaa, toisesta maantietoa tai taulukkoja, ei tarvinnut muuta kuin syödä leivosta, niin osasi läksynsä. Kuta enemmän söi, sitä enemmän sai päähänsä historiaa, maantietoa ja taulukkoja.

Sen hän silloin uskoi. Mutta sitä mukaan kuin hän varttui suuremmaksi pojaksi, oppi enemmän ja tuli paljon viisaammaksi, ymmärsi hän kyllä, että paratiisin puutarhassa mahtoi vallita aivan toisenlainen ihanuus.

— Oi, minkätähden Eeva poimikaan hyvän- ja pahantiedon puusta! Minkätähden Aatami söi kiellettyä hedelmää! Jos minä olisin ollut hänen sijassaan, niin ei se olisi tapahtunut! Ei koskaan synti olisi tullut maailmaan.

Sen hän sanoi silloin ja sen hän sanoi vielä, kun hän oli seitsemäntoista vuotias. Paratiisin puutarha täytti kaiken hänen ajatuksensa.

Eräänä päivänä hän meni metsään. Hän meni yksin, sillä se oli hänen suurin huvinsa.

Ilta tuli, pilvet kokoontuivat, tuli sellainen sade, että olisi luullut koko taivaan olevan yhtenä ainoana sulkuna, mistä vesi syöksyi. Oli niin pimeää kuin muutoin on yöllä syvimmässä kaivossa. Milloin hän luisui märkään heinään, milloin hän kompastui alastomiin kiviin, jotka törröttivät esiin kalliopohjalta. Kaikki valui vettä, prinssi raukan ylle ei jäänyt kuivaa lankaakaan. Hänen täytyi kavuta korkeiden kivilohkareiden yli, missä vesi tirsui esiin paksusta sammaleesta. Hän oli nääntymäisillään. Silloin kuuli hän kummallisen kohinan ja edessään hän näki suuren, valaistun luolan. Keskellä paloi tuli, jossa olisi voinut paistaa vaikkapa hirven, ja se tehtiinkin: mitä komein hirvi korkeine sarvineen oli pistetty vartaaseen ja sitä kierrettiin hitaasti ympäri kahden kuusen välissä. Vanhanpuoleinen vaimo, pitkä ja roteva kuin naiseksi puettu mies, istui tulen ääressä ja viskasi siihen halon toisensa jälkeen.

— Tule sinä vain likemmä! sanoi hän, — istu tulen ääreen, että vaatteesi kuivuvat.

— Tässä käy paha veto! sanoi prinssi ja istuutui lattialle.

— Vielä pahemmaksi käy, kun poikani tulevat kotiin! vastasi vaimo. — Olet täällä tuulten luolassa, poikani ovat taivaan neljä tuulta. Ymmärrätkö sen?

— Missä sinun poikasi ovat? kysyi prinssi.

— Niin, ei ole helppo vastata, kun kysytään tyhmästi, sanoi vaimo. — Minun poikani ovat omissa hoteissaan, he lyövät pitkääpalloa pilvien kanssa tuolla ylhäällä suuressa tuvassa.

Ja sitten hän viittasi ylös ilmaan.

— Vai niin! sanoi prinssi. — Te puhutte muuten hiukan kovasti ettekä ole niin hempeä kuin ne naiset, joita olen tottunut näkemään ympärilläni!

— Niin, heillä kai ei ole muuta tekemistä. Minun täytyy olla kova, jos mielin pitää poikani kurissa. Mutta siihen minä pystyn, vaikka heillä onkin jäykät niskat. Näetkö nuo neljä säkkiä, jotka riippuvat seinällä? Niitä he pelkäävät yhtä paljon, kuin sinä olet peljännyt vitsaa peilin takana. Minä saatan taivuttaa pojat, sen sinulle sanon, ja sitten he joutuvat pussiin. Siinä ei tehdä mitään verukkeita. Siellä he istuvat eivätkä pääse juoksentelemaan, ennenkuin minä katson hyväksi. Mutta tuossapa onkin yksi heistä!

Se oli Pohjatuuli, joka astui sisään, tuoden mukanaan jäisen kylmyyden. Suuria rakeita hyppeli pitkin lattiaa ja lumihiutaleita tuprutteli yltympäri. Hän oli puettu karhunnahkaisiin housuihin ja takkiin. Hylkeennahkainen lakki ulottui korvien yli. Pitkät jääpuikot riippuivat hänen parrassaan ja rae toisensa jälkeen vieri alas takinkauluksesta.

— Älkää heti menkö tulen ääreen, sanoi prinssi. — Voitte helposti saada kylmää kasvoihinne ja käsiinne!

— Kylmää! sanoi Pohjatuuli ja nauroi ääneensä. — Kylmää! Sehän juuri on suurin huvini. Mikä koipeliini sinä muuten olet? Mitenkä sinä olet tullut tuulien luolaan?

— Hän on minun vieraani! sanoi vanhus, — ja jollet sinä tyydy siihen selitykseen, niin voit joutua pussiin! Nyt tiedät päätökseni.

Kas se auttoi ja Pohjatuuli kertoi, mistä hän tuli ja missä hän nyt oli ollut melkein koko kuukauden.

— Jäämereltä minä tulen, sanoi hän. — Olen ollut Beeren-Eilandilla venäläisten valaanpyytäjien kanssa.

Istuin ja nukuin vuorilla, kun he purjehtivat Nordkapista. Kun minä välillä vähän heräsin, lenteli myrskylintu kintereilläni. Se on hullunkurinen lintu, se tekee väkevän lyönnin siivillään ja sitten se pitää niitä liikuttamatta levällään ja sillä on silloin tarpeeksi vauhtia.

— Älä vain kerro niin laajalti, sanoi tuulien äiti. — Ja sitten sinä siis tulit Beeren-Eilandille?

— Siellä on ihanaa! Siellä on tanssipermanto niin sileä kuin lautanen! Puoleksi sulanutta, sammalensekaista lunta, teräviä kiviä ja valaitten ja jääkarhujen luurankoja siellä oli. Ne olivat kuin jättiläisten käsiä ja jalkoja homeisen vihannan peitossa. Ei olisi luullut auringon koskaan paistaneen niihin. Minä hiukan puhalsin pois sumua, jotta voisi nähdä majan. Se oli laivahylyistä tehty ja valaannahalla päällystetty talo. Lihapuoli oli ulospäin, se oli täynnä punaista ja vihreää. Katolla istui möristen elävä jääkarhu. Minä menin rannalle, katselin linnunpesiä, katselin alastomia poikasia, jotka huusivat ja töllistelivät. Silloin minä puhalsin noihin tuhansiin kitoihin ja ne oppivat sulkemaan suunsa. Alimpana piehtaroivat mursut kuin mitkäkin elävät sisälmykset tai jättiläismadot, joilla on sianpää ja kyynäränpituiset hampaat!

— Sinä kerrot hyvin, poikaseni! sanoi äiti. — Vesi kihoaa suuhuni, kun sinua kuuntelen.

— Sitten lähdettiin saalistamaan. Harppuuni pistettiin mursun rintaan, niin että höyryävä verisäde suihkuna nousi yli jään. Silloin ajattelin minäkin leikkiäni: minä puhalsin, annoin purjehtijoideni, vuorenkorkuisten jäätunturien, litistellä veneitä. Hui, kuinka vinguttiin ja huudettiin, mutta minä vinguin lujemmin! Kuolleita valaanruumiita, kirstuja ja touveja heidän täytyi tyhjentää jäälle! Minä ravistelin lumihiutaleita heidän ympärilleen ja annoin heidän litistyneissä aluksissaan ajelehtia saaliineen eteläänpäin maistamaan suolavettä. He eivät koskaan enään tule Beeren-Eilandille!

— Sinä olet siis tehnyt pahaa! sanoi tuulien äiti.

— Mitä hyvää minä olen tehnyt, sen saavat toiset kertoa! sanoi Pohjatuuli. — Mutta tässähän on veljeni lännestä, hänestä pidän enimmän heistä kaikista. Hän maistuu mereltä ja tuo mukanaan ihanan viileyden!

— Onko se pieni Zefyr? kysyi prinssi.

— On kyllä se Zefyr! sanoi vanhus, — mutta mikään pieni hän ei kuitenkaan ole. Ennen vanhaan oli hän kaunis poika, mutta nyt se on ohi!

Hän oli villi-ihmisen näköinen, mutta hänellä oli yllään pudotussuoja, jottei hän loukkaantuisi. Kädessään hän piti mahonkinuijaa, joka oli hakattu amerikkalaisesta mahonkimetsästä. Vähempi ei kelvannut.

— Mistä sinä tulet? kysyi hänen äitinsä.

— Aarniometsistä, sanoi hän, — missä piikkiset lianit muodostavat aidan joka puun väliin, missä vesikäärme makaa märässä ruohossa ja ihmiset tuntuvat tarpeettomilta.

— Mitä sinä siellä teit?

— Minä katselin syvää jokea, näin, kuinka se syöksyi kalliosta, muuttui vaahdoksi ja lensi pilviä kohti kannattamaan taivaankaarta. Minä näin villin puhvelin uivan joessa, mutta virta tempasi sen mukaansa. Se ajelehti villisorsien parven mukana, joka lensi ilmaan siellä, missä vesi syöksyi alas. Puhvelin täytyi mennä alas, siitä minä pidin ja puhalsin sellaisen myrskyn, että ikivanhat puut purjehtivat alas ja muuttuivat lastuiksi.

— Ja muuta et sinä ole toimittanutkaan? kysyi vanhus.

— Olen tehnyt kuperkeikkoja Savanneissa, olen taputellut villejä hevosia ja ravistanut maahan kokospähkinöitä. Niin, niin, minulla on tarinoita kerrottavana, mutta ei pidä sanoa kaikkea, mitä tietää. Sen sinä kyllä tiennet, vanhus!

Ja sitten hän suuteli äitiänsä, niin että tämä miltei oli kaatumaisillaan takaperin. Hän oli totisesti hurja poika.

Nyt tuli Etelätuuli, yllään turbaani ja liehuva beduiniviitta.

— Täälläpä on aika kylmä täällä sisällä! sanoi hän ja viskasi puita tuleen. — Huomaa, että Pohjatuuli on saapunut ensiksi.

— Täällä on niin kuuma, että voisi paistaa jääkarhun! sanoi Pohjatuuli.

— Itse olet jääkarhu! sanoi Etelätuuli.

— Tahdotteko päästä pussiin? kysyi vanhus. — Istu tuohon kivelle ja kerro, missä olet ollut.

— Afrikassa, äitini! vastasi hän. — Minä olin hottentottien kanssa jalopeuranajoissa kafferien maassa. Mitä ruohoa siellä kasvaakaan tasangolla — vihreää kuin olivi! Siellä tanssi gnuuhärkä ja kamelikurki juoksi kilpaa minun kanssani, mutta minä olen kuitenkin nopeampi kintuistani. Minä tulin erämaahan, keltaisen hiekan ääreen, joka on samanlaista kuin meren pohjalla. Minä kohtasin karavaanin! He teurastivat viimeisen kamelinsa saadakseen vettä juodakseen, mutta he saivat vain vähän. Aurinko poltti ylhäältä päin ja hiekka paistoi alhaalta päin. Ei mitään rajoja ollut laajalla erämaalla. Silloin minä piehtaroin hienossa, irrallisessa hiekassa ja tuiskutin sitä ylös suurina pylväinä. Se se oli tanssia! Olisitpa nähnyt, kuinka alakuloisena dromedaari seisoi ja kauppias veti kauhtanan päänsä yli. Hän heittäytyi maahan minun eteeni niinkuin Allahin, Jumalansa, eteen. Nyt ne ovat haudatut, hiekkapyramiidi kohoaa heidän kaikkien yllään. Kun minä kerran puhallan sen pois, niin haalistaa aurinko valkoiset luut. Silloin voivat matkustajat nähdä, että täällä ennen on ollut ihmisiä, muuten ei sitä uskoisi erämaassa.

— Sinä olet siis vain tehnyt pahaa! sanoi äiti. — Mars pussiin!

Ja ennenkuin Etelätuuli tiesikään, oli hän ottanut häntä vyötäisistä ja pistänyt hänet pussiin. Se kieritteli pitkin permantoa, mutta hän istuutui sen päälle ja sitten sen täytyi pysyä paikallaan.

— Onpa sillä muorilla reippaita poikia! sanoi prinssi.

— Onpa niinkin, vastasi vanhus, — ja kurittaa heitä minä osaan! Tuossapa tulee neljäs.

Se oli Itätuuli, hän oli puettu kiinalaiseksi.

— Vai tulet sinä siltä kulmalta, sanoi äiti. — Minä luulin sinun olleen paratiisin puutarhassa.

— Sinne minä lennän vasta huomenna! sanoi Itätuuli. — Huomenna on kulunut sata vuotta siitä, kuin minä olin siellä. Minä tulen nyt Kiinasta, missä olen tanssinut posliinitornin ympärillä, niin että kaikki kellot soivat. Alhaalla kadulla saivat virkamiehet selkäänsä. Bamburuokoja suomittiin heidän selkiinsä ja he olivat väkeä ensimäisestä aina yhdeksänteen arvoasteeseen asti. He huusivat: "paljon kiitoksia, isällinen hyväntekijäni!" mutta he eivät sillä tarkoittaneet mitään ja minä helistelin kelloja ja lauloin tsing, tsang, tsu!

— Sinäpä olet rasavilli! sanoi vanhus. — Hyvä on, että huomenna lähdet paratiisin puutarhaan, aina se edistää kehitystäsi. Juo sitten kelpo lailla viisauden kaivosta ja tuo mukaasi pieni pullollinen minulle!

— Sen minä teen, sanoi Itätuuli. — Mutta minkätähden sinä nyt olet pistänyt eteläisen veljeni pussiin? Ota hänet esiin! Hänen pitää kertoa minulle Fenix-linnusta. Siitä linnusta tahtoo prinsessa paratiisin puutarhassa aina kuulla, kun minä joka sadas vuosi käyn tervehdyksellä. Avaa pussi, niin olet herttaisin äitini ja minä lahjoitan sinulle kaksi taskullista teetä, niin vihreänä ja tuoreena kuin poimin sen paikalla.

— No, teen tähden ja koska olet lellipoikani, avaan pussin!

Sen hän teki ja Etelätuuli kömpi ulos, mutta hän näytti aivan nololta, kun vieras prinssi oli sen nähnyt.

— Tuossa saat palmunlehden prinsessalle! sanoi Etelätuuli. — Sen lehden on vanha Fenix-lintu, ainoa, joka oli maailmassa, antamat minulle. Hän on nokallaan piirtänyt siihen koko elämäkertansa, ne sata vuotta, jotka hän eli. Nyt prinsessa itse voi lukea sen. Minä näin, kuinka Fenix-lintu itse pisti tulen pesäänsä ja istui siinä ja paloi kuin hindun vaimo. Kuinka kuivat oksat paukkuivatkin, siinä sitä oli sauhua ja tuoksua. Viimein leimahti kaikki liekkiin, vanha Fenix-lintu muuttui tuhaksi, mutta hänen munansa oli hehkuvan punaisessa tulessa, se halkesi, kovasti paukahtaen, ja poikanen lensi ulos. Nyt oli se kaikkien lintujen hallitsija ja ainoa Fenix-lintu maailmassa. Hän on puraissut läven palmunlehteen, jonka sinulle annoin, se on hänen tervehdyksensä prinsessalle.

— Otetaanpas nyt jotakin syötävää! sanoi tuulien äiti, ja sitten istuutuivat he kaikki syömään paistettua hirveä ja prinssi istui Itätuulen vieressä ja sentähden heistä pian tuli hyvät ystävät.

— Kuule, sanoppas minulle nyt, sanoi prinssi, — mikä prinsessa se on, josta täällä niin paljon puhutaan ja missä sijaitsee paratiisin puutarha?

— Hohhoo! sanoi Itätuuli. — Jos sinä tahdot sinne, niin lennä minun kanssani huomenna. Mutta muuten voin sanoa sinulle, ettei siellä ole ollut ketään ihmistä sitten Aatamin ja Eevan ajan. Heidäthän sinä kyllä tunnet piplian historiasta?

— Tietysti, sanoi prinssi.

— Silloin kun heidät karkoitettiin, vaipui paratiisin puutarha alas maahan, mutta se säilytti lämpöisen auringonpaisteensa, lauhan ilmansa ja kaiken ihanuutensa. Haltijatarten kuningatar asuu siellä, siellä on Autuuden saari, minne ei kuolema koskaan tule. Kuinka ihanaa siellä onkaan olla! Istu selkääni huomenna, niin otan sinut mukaani. Arvelen sen kyllä käyvän päinsä, mutta nyt et enään saa puhua, sillä minä tahdon nukkua.

Ja sitten nukkuivat he kaikki.

Varhain aamulla heräsi prinssi ja hämmästyi aika lailla, kun aurinko jo oli korkealla pilvien yläpuolella. Hän istui Itätuulen selässä, joka uskollisesti piteli häntä kiinni. He olivat niin korkealla ilmassa, että metsät ja maat, joet ja järvet näyttivät olevan kuin suurella värillisellä kartalla.

— Hyvää huomenta, sanoi Itätuuli. — Muuten voisit vielä vähän nukkua, sillä ei ole paljonkaan nähtävää lakealla maalla allamme. Jollei sinua haluta laskea kirkkoja! Ne kohoavat kuin liitupisteet alhaalla vihreällä laudalla.

Hän kutsui peltoja ja niittyjä vihreäksi laudaksi.

— Oli epäkohteliasta, etten saanut sanoa hyvästiä äidillesi ja veljillesi, sanoi prinssi.

— Nukkuva saa anteeksi, sanoi Itätuuli ja sitten lensivät he vieläkin nopeammin eteenpäin. Sen saattoi kuulla metsien latvoista: kun he lensivät niiden yli, kohisivat kaikki oksat ja lehdet. Sen saattoi kuulla merestä ja järvistä, sillä missä he lensivät, siellä vyöryivät aallot korkeammalle ja suuret laivat kumarsivat syvään alas veteen kuin uivat joutsenet.

Illemmällä, kun tuli pimeä, kävi suurten kaupunkien hauskasti: tulet syttyivät siellä alhaalla, milloin siellä, milloin täällä. Oli aivan niinkuin silloin, kun on polttanut paperipalan ja näkee monet pienet tulikipunat, kuinka ne ovat lapsia ja lähtevät koulusta. Ja prinssi taputti käsiään, mutta Itätuuli pyysi häntä lakkaamaan ja mieluummin pitelemään kiinni, muuten hän helposti saattoi pudota ja jäädä riippumaan johonkin kirkontornin huippuun.

Kotka mustissa metsissä kyllä lensi keveästi, mutta Itätuuli lensi keveämmin. Kasakka pienellä hevosellaan kiiti kiitämällä tasankojen yli, mutta toisin kiiti prinssi.

— Nyt sinä saatat nähdä Himalajan! sanoi Itätuuli. — Se on korkein vuori Aasiassa. Nyt me pian tulemme paratiisin puutarhaan.

Sitten käänsivät he etelään päin ja pian tuoksuivat yrtit ja kukkaset. Viikunat ja kranaattiomenat kasvoivat villeinä ja villissä viiniköynnöksessä oli sinisiä ja punaisia rypäleitä. Tässä he molemmat astuivat alas ja panivat pitkäkseen pehmeään nurmeen, missä kukkaset nyökyttivät tuulelle ikäänkuin sanoakseen: tervetuloa takaisin!

— Olemmeko me nyt paratiisin puutarhassa? kysyi prinssi.

— Ei, emme suinkaan! vastasi Itätuuli. — Mutta nyt me pian tulemme sinne. Näetkö tunturiseinän tuossa ja suuren luolan, missä viiniköynnökset riippuvat kuin suuret vihreät uutimet. Siitä meidän on mentävä. Kääriydy minun viittaani, täällä polttaa aurinko, mutta vain askel, ja on jäätävän kylmä. Lintu, joka kiitää luolan halki, pitää toista siipeään täällä lämpöisessä kesässä ja toista tuolla kylmässä talvessa.

— Sekö siis on tie paratiisin puutarhaan? kysyi prinssi.

Nyt he menivät luolaan, hui kuinka siellä oli jäätävän kylmä, mutta sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Itätuuli levitti siipensä ja ne loistivat kuin kirkkain tuli. Mutta mikä luola! Suuret kivilohkareet, joista vesi vuoti, riippuivat heidän yläpuolellaan mitä omituisimmissa muodoissa. Milloin siellä oli niin ahdasta, että heidän täytyi kulkea nelinryömin, milloin niin korkeaa ja avaraa kuin ulkoilmassa. Oli kuin hautakappeleja mykkine urkupiippuineen ja kivettyneine lippuineen.

— Varmaan me käymme kuoleman tietä paratiisin puutarhaan, sanoi prinssi, mutta Itätuuli ei vastannut sanaakaan, viittasi eteenpäin ja mitä kaunein sininen valo loisti heitä vastaan. Kivilohkareet yläpuolella muuttuivat muuttumistaan sumuksi, jotta vihdoin oli kirkasta kuin valkoinen pilvi kuun paisteessa. Nyt he olivat mitä kauneimmassa lauhassa ilmassa, se oli raikas kuin ilma vuorilla, tuoksuva kuin keskellä laakson ruusuja.

Siellä virtasi joki, kirkas kuin itse ilma ja kalat olivat kuin kulta ja hopea. Purppuranpunaiset ankeriaat, joista niiden kiemurrellessa kirposi sinisiä tulikipunoita, leikittelivät siellä alhaalla vedessä ja leveät lumpeenlehdet olivat taivaankaaren väriset. Itse kukka oli punakeltainen palava liekki, jolle vesi antoi ravintoa, niinkuin öljy saa lampun lakkaamatta palamaan. Luja silta marmorista, mutta niin taidokkaasti ja hienosti veistetty ikäänkuin se olisi ollut pitseistä ja lasihelmistä, johti veden yli Autuuden saareen, missä paratiisin puutarha kukoisti.

Itätuuli otti prinssin käsivarsilleen ja kantoi hänet siitä yli. Siinä lauloivat kukkaset ja lehdet mitä kauneimpia lauluja hänen lapsuudestaan, mutta niin valtavan kauniisti, ettei yksikään ihmisääni täällä voi niin laulaa.

Olivatko ne palmupuita vaiko jättiläiskokoisia vesikasveja, jotka täällä kasvoivat? Niin meheviä ja suuria puita ei prinssi koskaan ennen ollut nähnyt. Pitkinä kiehkuroina riippui täällä mitä kummallisimpia köynnöskasveja, jommoisia väreineen ja kultineen tapaa kuvattuina ainoastaan vanhojen pyhien kirjojen reunoilla, tai punoutuvat ne alkukirjainten läpi. Oli mitä kummallisimpia yhdistelmiä lintuja, kukkasia ja kiemuroita. Nurmessa aivan likellä seisoi ryhmä riikinkukkoja, levitettyine loistavine pyrstöineen. Niin, kyllä se niin oli! Ei, kun prinssi koski niihin, huomasi hän, etteivät ne olleet eläimiä, vaan kasveja: ne olivat suuria takkiaisia, jotka täällä loistivat kuin riikinkukon kaunis pyrstö. Jalopeura ja tiikeri juoksivat kuin pehmeät kissat keskellä vihreitä pensastoja, jotka lemusivat kuin öljypuun kukkaset ja jalopeura ja tiikeri olivat kesyt. Villi metsäkyyhky, hohtava kuin kaunein helmi, räpytteli siivillään jalopeuraa harjalle, ja antilopi, joka muuten on niin arka, seisoi nyökyttäen päätään, ikäänkuin sekin olisi tahtonut leikkiä mukana.

Nyt tuli paratiisin haltiatar. Hänen vaatteensa paistoivat kuin aurinko ja hänen kasvonsa olivat lempeät kuin iloisen äidin, kun hän on oikein onnellinen lapsestaan. Hän oli nuori ja suloinen ja mitä kauneimmat tytöt, jokaisella loistava tähti hiuksissa, seurasivat häntä.

Itätuuli antoi hänelle kirjoitetun lehden Fenix-linnulta ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta. Hän otti prinssiä kädestä ja vei hänet linnaansa, missä seinät olivat saman väriset kuin komeimmat tulppaninlehdet, kun niitä pitelee aurinkoa vastaan. Itse katto oli suuri, loistava kukka, ja kuta enemmän siihen tuijotti, sitä syvemmältä näytti sen kalkki. Prinssi meni ikkunaan ja katseli yhdestä ruudusta: silloin näki hän hyvän- ja pahantiedon puun käärmeineen, ja Aatami ja Eeva seisoivat aivan vieressä.

— Eivätkö he ole karkoitetut? kysyi hän, ja haltijatar hymyili ja selitti hänelle, että joka ruutuun oli aika näin polttanut kuvansa, mutta ei sillä tavalla kuin se tavallisesti nähdään, ei, siinä oli elämää, puiden lehdet liikkuivat, ihmiset tulivat ja menivät kuin peilikuvassa. Ja prinssi katseli toisesta ruudusta, ja siellä oli Jaakopin uni, missä tikapuut nousivat aivan taivaan sisään asti ja enkelit suurin siivin liitelivät ylös ja alas. Niin, kaikki, mitä oli tapahtunut tässä maailmassa, eli ja liikkui lasiruuduissa. Niin taidokkaita maalauksia saattoi ainoastaan aika polttaa.

Haltiatar hymyili ja johdatti hänet suureen korkeaan saliin. Sen seinät näyttivät olevan läpikuultavia maalauksia, toiset kasvot toisia kauniimmat. Miljoonat onnelliset siellä hymyilivät ja lauloivat niin, että kaikki suli yhdeksi säveleksi. Kaikkein ylimmät olivat niin pieniä, että ne näyttivät pienemmiltä kuin pienin ruusunnuppu, kun se pisteenä piirretään paperille. Ja keskellä salia seisoi suuri puu riippuvine, rehevine oksineen. Kultaisia omenia, suuria ja pieniä riippui kuin mitäkin appelsiineja vihreiden lehtien välissä. Se oli hyvän- ja pahantiedon puu, jonka hedelmästä Aatami ja Eeva olivat syöneet, jokaisesta lehdestä valui hehkuvan punainen kastepisara. Tuntui siltä, kuin puu olisi itkenyt verisiä kyyneliä.

— Nouskaamme nyt veneeseen! sanoi haltiatar. — Siellä paisuvan veden päällä nautimme virvokkeita. Vene keinuu, ei kuitenkaan pääse paikalta, mutta kaikki maailman maat liukuvat silmiemme ohi.

Ja kummallista oli nähdä, kuinka koko ranta liikkui. Tässä tulivat korkeat lumenpeittämät alpit pilvineen, tummine kuusineen. Torvi soi niin syvän alakuloisesti ja paimen joikui kauniisti laaksossa. Nyt taivuttivat banaanipuut pitkät, riippuvat oksansa alas veneen yli, sysimustat joutsenet uivat vedessä ja mitä kummallisimmat eläimet ja kukkaset näyttäytyivät rantapenkerellä. Se oli Uusi Hollanti, viides maanosa, joka, näköaloineen sinisille vuorille, liukui ohitse. Kuuli pappien laulun ja näki villien tanssin rumpujen ja luutuubain soidessa. Egyptin pyramiidit, jotka kohosivat pilvien sekaan, sortuneet pilarit ja puoleksi hiekkaan haudatut sfinksit purjehtivat ohitse. Revontulet paloivat yli Pohjolan lumitunturien, se oli ilotulitusta, jonka vertaista ei kukaan saattanut saada aikaan. Prinssi oli niin ylen onnellinen, niin, näkihän hän satoja kertoja enemmän kuin me tässä kerromme.

— Ja ainiaaksiko minä voin jäädä tänne? kysyi hän.

— Se riippuu sinusta itsestäsi, sanoi haltiatar. — Jollet sinä, niinkuin Aatami, anna johdattaa itseäsi kiusaukseen tekemään sitä, mikä on kiellettyä, niin voit ainiaaksi jäädä tänne.

— Minä en koske omenoihin hyvän- ja pahantiedon puussa! sanoi prinssi. — Täällähän on tuhansia yhtä kauniita hedelmiä kuin ne.

— Koettele itseäsi, ja jollet ole tarpeeksi luja, niin seuraa Itätuulta, joka toi sinut. Hän lentää nyt takaisin eikä palaa sataan vuoteen. Se aika tulee tällä paikalla kulkemaan sinulta, ikäänkuin se olisi vain sata tuntia, mutta se on pitkä aika kiusaukselle ja synnille. Joka ilta kun minä lähden luotasi, täytyy minun huutaa sinulle: tule mukaan! Minun täytyy viitata sinulle kädelläni, mutta jää paikoillesi. Älä lähde mukaan, sillä silloin sinun ikäväsi joka askeleelta käy suuremmaksi: sinä tulet saliin, missä hyvän- ja pahantiedon puu kasvaa; minä nukun sen lemuavien, riippuvien oksien alla, sinä painut minun ylitseni ja minun täytyy hymyillä, mutta jos sinä painat suudelman minun suulleni, niin vaipuu paratiisi syvälle maahan ja on sinulta mennyttä. Erämaan tikerä tuuli tulee puhaltamaan ympärilläsi, kylmä sade pisaroimaan hiuksistasi. Suru ja tuska ovat olevat osasi.

— Minä jään tänne! sanoi prinssi.

Ja Itätuuli suuteli häntä otsalle ja sanoi:

— Ole luja, niin tapaamme taas täällä sadan vuoden perästä. Hyvästi, hyvästi! ja Itätuuli levitti suuret siipensä, ne loistivat kuin ohrasalamat syksyllä tai revontulet kylmänä talvena.

— Hyvästi, hyvästi! helähteli kukkasista ja puista.

Haikarat ja pelikaanit lensivät jonoissa kuin hulmuavat nauhat ja saattoivat puutarhan rajalle.

— Nyt alkavat meidän tanssimme! sanoi haltiatar. — Lopussa, kun minä tanssin sinun kanssasi, tulet näkemään, kun aurinko laskee, että minä viittaan sinulle. Sinä tulet kuulemaan minun huutavan sinulle: tule mukaan! Mutta älä tee sitä. Sadan vuoden aikana täytyy minun joka ilta toistaa se. Joka kerta, kun tuo aika on ohi, voitat sinä enemmän voimaa, lopulta et sinä koskaan ajattele sitä. Tänä iltana on ensi kerta. Nyt olen varoittanut sinua!

Ja haltiatar vei hänet suureen saliin, joka oli valkoisista, läpikuultavista liljoista. Keltaiset heteet jokaisessa olivat pieni kultaharppu, joka helisi kieliäänin ja huilusävelin. Mitä kauneimmat tytöt, kevyet ja solakat, yllään hulmuavat harsot, niin että sirot jäsenet näkyivät, liitelivät tanssissa ja lauloivat, miten ihanaa on elää, etteivät he koskaan kuole ja että paratiisin puutarha ikuisesti tulee kukoistamaan.

Ja aurinko laski, koko taivas muuttui kullaksi, joka antoi liljoille kauneimpien ruusujen hohteen. Ja prinssi joi vaahtoavaa viiniä, jonka neidot hänelle ojensivat, ja hän tunsi autuutta, jommoista hän ei milloinkaan ollut tuntenut. Hän näki, kuinka salin tausta avautui ja hyvän- ja pahantiedon puu seisoi hohteessa, joka häikäisi hänen silmiään. Laulu sieltä oli pehmoinen ja suloinen niinkuin hänen äitinsä ääni ja hän tuntui laulavan: lapseni, rakas lapseni!

Silloin viittasi haltiatar ja huusi niin lempeästi: Seuraa minua! Seuraa minua! Ja hän syöksyi häntä vastaan, unohti lupauksensa, unohti sen jo ensimäisenä iltana, ja haltiatar viittasi ja hymyili. Lemu, hyvänhajuinen lemu ympärillä, kävi väkevämmäksi, harput soivat paljon kauniimmin ja tuntui siltä, kuin miljoonat hymyilevät päät salissa, missä puu kasvoi, olisivat nyökyttäneet ja laulaneet: Kaikki pitää tuntea! Ihminen on maan herra. Eikä hyvän- ja pahantiedon puun oksilta enään pudonnut verisiä kyyneliä, hänestä tuntui, että ne olivat tuikkivia tähtiä. Seuraa minua! Seuraa minua! soivat vapisevat äänet ja joka askeleella paloivat prinssin posket kuumempina, hänen verensä liikkui voimakkaampana.

— Minun täytyy! sanoi hän. — Eihän se ole mikään synti, ei voi olla sitä. Miksei saisi seurata kauneutta ja iloa! Tahdon nähdä hänen nukkuvan, eihän mitään ole menetetty, kun vain olen suutelematta häntä. Ja sitä en tee, olen väkevä, minulla on luja tahto!

Ja haltiatar heitti yltään sädehtivän pukunsa, käänsi oksat syrjään ja hetkisen perästä oli hän siellä sisällä peitossa.

— En vielä ole tehnyt syntiä, sanoi prinssi, — enkä tule tekemäänkään.

Ja sitten hän veti oksat syrjään. Siellä hän jo nukkui, kauniina niinkuin yksin haltiatar paratiisin puutarhassa voi olla. Hän hymyili unessa, prinssi painui hänen puoleensa ja näki kyynelten vapisevan hänen silmäripsiensä välissä.

— Itketkö minun tähteni? kuiskasi hän. — Älä itke, sinä ihana nainen. Vasta nyt minä ymmärrän paratiisin onnen, se virtaa läpi vereni, läpi ajatukseni, keruhimin voiman ja ikuisen elämän tunnen maallisessa ruumiissani. Tulkoon minulle ikuinen yö, yksi minuutti sellainen kuin tämä — siinä on yllin kyllin rikkautta!

Ja hän suuteli kyynelen hänen silmistään, hänen suunsa kosketti hänen suutaan.

Silloin jyrähti ukkonen niin syvään ja hirvittävästi, ettei kukaan ennen ole sellaista kuullut ja kaikki luhistui kokoon: kaunis haltiatar, kukoistava paratiisi vaipui, se vaipui niin syvään, niin syvään, prinssi näki sen vaipuvan mustaan yöhön. Pienenä tuikkivana tähtenä loisti se kaukana poissa. Kuolonkylmyys meni hänen jäsentensä läpi, hän sulki silmänsä ja makasi kauan kuin kuollut.

Kylmä sade putosi hänen kasvoilleen, tikerä tuuli puhalsi hänen päänsä ympärillä, silloin kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin. Mitä minä olen tehnyt! huokasi hän. Olen tehnyt syntiä niinkuin Aatami, tehnyt syntiä, niin että paratiisi on vaipunut syvälle tuonne alas! Ja hän avasi silmänsä, hän näki tähden kaukana poissa, tähden, joka tuikki kuin vaipunut paratiisi, sen hän vielä näki. Se oli kointähti taivaalla.

Hän nousi ja oli suuressa metsässä tuulien luolan luona. Ja tuulien äiti istui hänen rinnallaan, hän näytti suuttuneelta ja nosti käsivartensa ilmaan.

— Heti ensi iltana! sanoi hän. — Sen minä kyllä arvasin. Niin, jos sinä olisit minun poikani, niin sinä nyt pääsisit pussiin.

— Sinne hän joutuukin! sanoi Kuolema. Se oli voimakas vanha mies, kädessä viikate, hartioilla suuret mustat siivet. — Ruumisarkkuun hänet pannaan, mutta ei nyt. Minä vain merkitsen hänet, antaa hänen vielä hetken kulkea pitkin maailmaa, sovittaa syntiään, tulla hyväksi ja paremmaksi — kerran minä tulen! Kun hän silloin vähimmin odottaa, pistän hänet mustaan ruumisarkkuun, nostan sen pääni päälle ja lennän ylös tähteä kohden. Sielläkin kukkii paratiisin puutarha ja jos hän on hyvä ja hurskas, niin saa hän astua sinne sisään, mutta jos hänen ajatuksensa on paha ja sydän vielä täynnä syntiä, niin vaipuu hän kirstuineen vieläkin syvemmälle kuin paratiisi vaipui, ja vain joka tuhannes vuosi noudan minä hänet jälleen, jotta hän joko vaipuisi syvemmälle tai jäisi tähdelle, tuikkivalle tähdelle tuolla ylhäällä.

Lentävä matka-arkku.

Oli kerran kauppias, hän oli niin rikas, että hän saattoi laskea koko kadun, ja melkeinpä pienen kadun lisäksi, hopearahoilla. Mutta sitä ei hän tehnyt, hän tiesi käyttää rahansa toisin. Jos hän antoi pois killingin, sai hän taalarin takaisin, sellainen kauppias hän oli — ja sitten hän kuoli.

Poika sai nyt kaikki nämä rahat, ja hän eli iloisesti, meni joka yö naamiohuveihin, teki paperileijoja riikintaalarin seteleistä ja heitti järvellä voileipiä kultarahoilla kivien asemasta. Niin saattavat rahat piankin mennä, ja sen ne tekivätkin. Vihdoin ei hänellä enään ollut kuin neljä killinkiä eikä muita vaatteita kuin pari tohveleja ja yönuttu. Nyt eivät hänen ystävänsä enään välittäneet hänestä, koskapa he eivät enään saattaneet kävellä kadulla yhdessä, mutta yksi heistä, joka oli hyvä, lähetti hänelle vanhan matka-arkun ja sanoi: — Pane kokoon tavarasi! Niin, olihan se hyvin hyvä, mutta hänellä ei ollut mitään kokoon pantavaa. Niin asettui hän itse matka-arkkuun.

Se oli hullunkurinen matka-arkku. Niin pian kuin painoi lukkoa, osasi matka-arkku lentää. Sen se teki. Heti paikalla lensi se, vieden hänet ylös savupiipun läpi, korkealle pilvien yli, kauemma ja kauemma pois. Pohja ritisi ja hän pelkäsi, että se menisi kappaleiksi, sillä silloinpa hän olisi tehnyt aika kuperkeikan. Herra varjele! ja niin hän tuli turkkilaisten maahan. Matka-arkun piiloitti hän metsään kuivien lehtien alle ja meni sitten kaupunkiin. Sen hän hyvin saattoi tehdä, sillä turkkilaisten luonahan kaikki kävivät niinkuin hän, yönutussa ja tohveleissa. Sitten hän tapasi erään imettäjän, joka kantoi pientä lasta.

— Kuuleppas, sinä turkkilaisimettäjä, sanoi hän, — mikä suuri linna se on tässä ihan likellä kaupunkia, missä ikkunat ovat niin korkealla?

— Siellä asuu kuninkaan tytär, sanoi imettäjä, — hänelle on ennustettu, että hän erään rakastetun tähden tulee hyvin onnettomaksi ja sentähden ei ketään päästetä hänen luokseen elleivät kuningas ja kuningatar ole mukana.

— Kiitos! sanoi kauppiaanpoika ja sitten hän meni metsään, istuutui matka-arkkuunsa, lensi ylös katolle ja ryömi ikkunasta sisään prinsessan luo.

Hän oli pitkänään sohvalla ja nukkui, hän oli niin kaunis, että kauppiaanpojan täytyi suudella häntä. Hän heräsi ja pelästyi kovasti, mutta kauppiaanpoika sanoi, että hän on turkinjumala, joka on tullut ilmojen halki hänen luokseen, ja se miellytti prinsessaa.

Niin istuivat he toistensa rinnalla ja kauppiaanpoika kertoi tarinoita hänen silmistään: ne olivat mitä kauneimpia tummia järviä ja ajatukset uivat niissä kuin merenneidot. Ja hän kertoi hänen otsastaan: se oli lumivuori mitä uhkeimpine saleineen ja kuvineen, ja hän kertoi haikarasta, joka tuo suloisia pieniä lapsia.

Niin, ne olivat kyllä kauniita tarinoita! Sitten hän kosi prinsessaa ja prinsessa myöntyi heti.

— Mutta teidän täytyy tulla tänne lauantaina, sanoi hän, — silloin tulevat kuningas ja kuningatar luokseni juomaan teevettä. He tulevat olemaan hyvin ylpeät siitä, että minä saan turkinjumalan, mutta katsokaa, että te osaatte oikein kauniin sadun, sillä siitä vanhempani hyvin paljon pitävät. Äitini tahtoo siveellistä ja ylhäistä ja isäni hauskaa, niin että voi nauraa.

— Niin, minä en tuokaan mitään muuta morsiuslahjaa kuin sadun! sanoi kauppiaanpoika ja sitten he erosivat, mutta prinsessa antoi hänelle miekan, johon oli upotettu kultarahoja ja varsinkin niitä hän saattoi käyttää.

Nyt hän lensi pois, osti uuden yönutun ja istui metsässä ja teki satua. Sen piti olla valmiina lauantaiksi, eikä se sentään ole niinkään helppoa.

Niin hän valmistui ja niin oli lauantai.

Kuningas, kuningatar ja koko hovi odottivat, teevesi valmiina, prinsessan luona. Hänet otettiin hyvin herttaisesti vastaan.

— Olkaa sitten hyvä ja kertokaa satu, sanoi kuningatar, — sellainen, joka on syvämietteinen ja opettavainen.

— Mutta jolle sentään voi nauraa! sanoi kuningas.

— Kyllä tietysti! sanoi kauppiaanpoika ja kertoi.

Kuunnellaan sitä nyt tarkkaan.

— Oli kerran tulitikkupuntti, ne olivat niin tavattoman ylpeitä siitä, että ne olivat ylhäistä syntyperää. Niiden sukupuu, nimittäin se suuri honka, josta he jokainen olivat pieni tikku, oli ollut suuri vanha puu metsässä. Tulitikut viruivat nyt hyllyllä tuluksien ja vanhan rautaisen padan välillä ja niille he kertoivat nuoruudestaan. "Niin, kun me olimme vihreällä oksalla", sanoivat ne, "silloin me todella olimme vihreällä oksalla: joka aamu ja ilta timantteja, se oli kastetta, koko päivän meillä oli auringonpaistetta, kun aurinko paistoi, ja kaikkien pienten lintujen täytyi kertoa meille tarinoita. Me saatoimme hyvin huomata, että me myöskin olimme rikkaita, sillä lehtipuut olivat puettuina vain kesällä, mutta meidän perheellä oli varaa vihreihin vaatteisiin sekä kesällä että talvella. Mutta sitten tulivat puunhakkaajat, se oli suuri vallankumous ja meidän perheemme hajaantui. Kantaherra sai paikan suurmastona komeassa laivassa, joka saattoi purjehtia maan ympäri, jos tahtoi. Muut oksat joutuivat muualle, ja meidän tehtävänämme on sytyttää kynttilä alhaiselle joukolle. Sentähden olemme me ylhäiset väet joutuneet tänne keittiöön."

— Niin, minun laitani on toinen, sanoi rautapata, jonka vieressä tulitikut viruivat. — Siitä asti kun minä jouduin maailmalle, on minua kuurattu ja keitetty moneen keitaan. Minä pidän huolta vankasta puolesta ja olen, totta puhuen, ensimäinen tässä talossa. Minun ainoa iloni on näin aterian jälkeen levätä kauniina ja puhtaana hyllyllä ja pitää järkevää keskustelua kumppanien kanssa. Mutta jos luen pois vesiämpärin, joka silloin tällöin joutuu alas pihalle, niin me kaikki aina elämme sisällä. Ainoa uutisten tuojamme on torikoppa, mutta se puhuu niin levottomasti hallituksesta ja kansasta. Niin, tässä oli tuonoin vanha ruukku, joka pelästyksissään putosi alas ja meni kappaleiksi. Se on terve mieleltään, sanon teille!

— Nyt sinä puhut liikaa! sanoivat tulukset ja teräs iski piikiveen, niin että säkenöi. — Emmekö nyt vietä hauskaa iltaa?

— Niin, puhutaanpa siitä, kuka on ylhäisin! sanoivat tulitikut.

— Ei, minä en siedä puhua itsestäni, sanoi saviruukku, — pannaanpa toimeen iltahuvit! minä alan, kerron jotakin sellaista, jonka jokainen on kokenut, siihen voi niin mukavasti syventyä ja se on niin huvittavaa: Itämeren luona, tanskalaisten pyökkien keskellä…!

— Se on kaunis alku! sanoivat kaikki lautaset, — siitä tulee varmaan tarina, josta minä pidän!

— Niin, siellä vietin minä nuoruuteni hiljaisen perheen luona. Huonekalut vahattiin, lattia pestiin, joka toinen viikko pantiin puhtaat uutimet!

— Te kerrotte kovin mieltäkiinnittävästi, sanoi lattiaharja. — Kuulee heti, että nainen kertoo, jotain sellaista siistiä henkii kertomuksestanne.

— Niin, sen tuntee! sanoi vesiämpäri ja sitten se iloissaan teki pienen hypyn, niin että lattialla sanoi loiskis.

Ja ruukku jatkoi kertomustaan ja loppu oli yhtä hyvä kuin alku.

Kaikki lautaset kalisivat ilosta ja lattiaharja otti vihreää persiljaa hiekkasäiliöstä ja seppelöi ruukun, sillä se tiesi, että tämä suututtaisi muita. Jos minä tänään seppelöin hänet, ajatteli se, niin hän huomenna seppelöi minut.

— Nyt minä tanssin! sanoi hiilihanko ja tanssi. Ja Herra varjele, kuinka se osasi nostaa ilmaan yhtä jalkaansa. Vanha tuolinpäällinen nurkassa repesi sitä katsellessaan. — Seppelöikää nyt minutkin! sanoi hiilihanko, ja se seppelöitiinkin.

— Tuo on sentään vain roskaväkeä! ajattelivat tulitikut.

Nyt piti teekeittiön laulaa, mutta se sanoi olevansa kylmettynyt. Se ei voinut, paitsi kiehuessaan, mutta tämä oli paljasta ylhäismielisyyttä. Se ei tahtonut, paitsi silloin kun se seisoi pöydällä herrasväen luona.

Ikkunalla oli vanha hanhenkynä, jolla palvelustytön oli tapana kirjoittaa. Siinä ei ollut mitään merkillistä, paitsi että se oli kastettu liian syvälle mustepulloon, mutta siitä se nyt ylpeili.

— Jollei teekeittiö tahdo laulaa, sanoi se, — niin olkoon ilman. Ulkopuolella riippuu häkissä satakieli, se osaa laulaa, se tosin ei ole oppinut mitään, mutta älkäämme siitä puhuko mitään pahaa tänä iltana.

— Minusta se on hyvin sopimatonta, sanoi teepannu, joka oli kyökkilaulajatar ja teekeittiön sisarpuoli, — että tuollaista vierasta lintua kuunnellaan! Onko se isänmaallista? Annan torikopan päättää.

— Minua vain suututtaa, sanoi torikoppa, — minua suututtaa niin sanomattomasti kuin ikinä saattaa ajatella. Onko tämä sopiva tapa viettää iltaa? Eikö olisi viisaampaa panna talo oikein nurin? Jokainen joutuisi silloin paikalleen ja minä johtaisin koko joukkoa. Siitä tulisi toista!

— Niin, ruvetaanpa hulluttelemaan! sanoivat he kaikki.

Samassa avautui ovi. Se oli palvelustyttö, ja sitten he pysyivät paikoillaan, ei kukaan äännähtänytkään. Mutta ei ollut ainoaakaan ruukkua, joka ei olisi tietänyt, mihin se pystyisi ja kuinka ylhäinen se oli.

— Niin, jos minä olisin tahtonut, ajattelivat he, — niin siitä kyllä olisi tullut hauska ilta.

Palvelustyttö otti tulitikut, teki niillä tulen — Herra varjele, kuinka ne räiskivät ja loimusivat.

— Nyt toki, ajattelivat ne, — voi jokainen nähdä, että me olemme ensimäiset! Mikä loisto meissä on, mikä valo!

Ja sitten ne olivat palaneet loppuun.

— Se oli kaunis satu! sanoi kuningatar. — Minä aivan tunsin olevani kyökissä tulitikkujen luona. Niin, kyllä sinä saat tyttäremme.

— Tietysti! sanoi kuningas. — Saat tyttäremme maanantaina. Sillä nyt he sinuttelivat häntä, koska hänen piti kuulua sukuun.

Häät olivat siis määrätyt pidettäviksi ja illalla ennen niitä valaistiin koko kaupunki juhlallisesti. Pullia ja rinkelejä lenteli ilmassa, katupojat seisoivat varpaisillaan, hurrasivat ja viheltelivät hyppysiinsä. Oli erinomaisen komeaa.

— Niin, minun kai myöskin pitää koettaa tehdä jotakin, ajatteli kauppiaanpoika ja niin hän osti raketteja, paukuttajia ja kaikkea mahdollista ilotulitusta, pani sen matka-arkkuunsa ja lensi niine päivineen ilmaan.

Ritsis, sitä menoa! ja kuinka se leimusi.

Kaikki turkkilaiset hyppäsivät ilmaan sen nähdessään, niin että heidän tohvelinsa lentelivät heidän korvissaan. Sellaista ilmanäkyä eivät he koskaan ennen olleet nähneet. Nyt toki he saattoivat ymmärtää, että se oli turkinjumala itse, jonka piti saada prinsessa.

Niin pian kuin kauppiaanpoika matka-arkkuineen taas tuli alas metsään, ajatteli hän: menenpä sentään kaupunkiin kuulemaan, miltä se näytti ja olihan aivan luonnollista, että hänellä oli siihen halu.

Voi kuitenkin, mitä ihmiset kertoivat! Jok'ikinen, jolta hän kysyi, oli nähnyt sen omalla tavallaan, mutta kaunista se oli ollut heistä kaikista.

— Minä näin itse turkinjumalan, sanoi yksi, — hänellä oli silmät kuin tuikkivat tähdet ja parta kuin vaahtoavat vedet!

— Hän lensi tuliviitassa, sanoi toinen. — Mitä kauneimmat enkelilapset kurkistelivat poimuista.

Niin, kauniita asioita hän kuuli ja seuraavana päivänä piti hänen viettää häitä.

Nyt hän palasi metsään istuutuakseen matka-arkkuunsa. Mutta missä se oli? Matka-arkku oli palanut. Kipinä ilotulituksesta oli jäänyt siihen, se oli syttynyt tuleen ja matka-arkku oli tuhkana. Hän ei enään voinut lentää, ei enään päästä morsiamensa luo.

Prinsessa seisoi koko päivän katolla ja odotti. Hän odottaa vieläkin, mutta kauppiaanpoika kiertää maailmaa ja kertoo satuja, mutta ne eivät enää ole niin hauskoja kuin se, jonka hän kertoi tulitikuista.

Haikarat.

Viimeisen talon katolla pienessä kaupungissa oli haikaranpesä. Haikaraemo istui pesällä neljän pienen poikasensa luona, jotka pistivät esiin päitään pienine mustine nokkineen, sillä se ei vielä ollut käynyt punaiseksi. Vähän matkaa siitä, katonharjalla, seisoi suorana ja ryhdikkäänä haikaraisä. Hän oli vetänyt toisen jalkansa ylös alleen, jotta hänellä toki olisi jotakin epämukavuutta, kun hän siinä seisoi vahtimiehenä. Olisi luullut häntä puusta veistetyksi, niin hiljaa hän seisoi. Varmaan näyttää hyvin ylhäiseltä, että vaimollani on pesän ääressä vahtimies, ajatteli hän. Eiväthän he voi tietää, että minä olen hänen miehensä, varmaan he luulevat, että minä olen komennettu tänne seisomaan. Se näyttää niin uljaalta! Ja niin hän jäi seisomaan toisella jalallaan.

Alhaalla kadulla leikki koko joukko lapsia ja kun he näkivät haikarat, niin lauloi yksi rohkeimmista pojista, ja sitten kaikki yhdessä, vanhan runon haikaroista, mutta ne lauloivat sen nyt sellaisena kuin hän sen muisti.

Haikarainen haikaa, täällä viettää aikaa! Vaimollas on pesässään neljä suurta poikaa. Yksi nuoraan nostetaan, toinen piikkiin pistetään, kolmas tuleen työnnetään, neljäs nurin käännetään!

— Kuulkaahan vain, mitä pojat laulavat! sanoivat pienet haikaranpojat. — He sanovat, että meidät pitää hirttää ja polttaa.

— Siitä ei teidän pidä välittää, sanoi haikaraemo. — Älkää vain kuunnelko, niin ei se tee mitään.

Mutta pojat jatkoivat laulamistaan ja he osoittivat sormillaan haikaroita. Vain yksi poika, hänen nimensä oli Pekka, sanoi, että oli synti tehdä pilkkaa eläimistä, eikä ensinkään tahtonut olla mukana. Haikaraemokin lohdutti poikasiaan.

— Älkää välittäkö siitä, sanoi hän. — Katsokaa vain kuinka levollisena teidän isänne seisoo, ja lisäksi yhdellä jalalla!

— Meitä niin pelottaa! sanoivat poikaset ja vetivät päät syvälle alas pesään.

Seuraavana päivänä, kun lapset taas kokoontuivat leikkimään ja näkivät haikarat, alkoivat he laulunsa:

Yksi nuoraan nostetaan, toinen piikkiin pistetään, kolmas tuleen työnnetään…

— Hirtetäänkö meidät ja poltetaan? kysyivät haikaranpojat.

— Ei suinkaan! sanoi äiti. — Teidän pitää oppia lentämään, minä kyllä harjoitan teidät. Sitten me lähdemme niitylle ja käymme tervehtimässä sammakkoja. He kumartavat meille vedestä, he laulavat koaks, koaks! ja sitten me syömme heidät, siitä vasta tulee hauskaa.

— Ja mitä sitten? kysyivät haikaranpojat.

— Sitten kokoontuvat kaikki haikarat, jotka ovat tässä maassa ja sitten alkavat syysmanööverit. Silloin pitää osata hyvin lentää, se on erittäin tärkeää, sillä sen, joka ei osaa lentää, pistää kenraali nokallaan kuoliaaksi. Katsokaakin sentähden, että opitte jotakin, kun harjoitus alkaa.

— Sittenhän meidät kuitenkin pistetään piikkiin, niinkuin pojat sanoivat, ja kuulkaa: nyt ne taas sanovat sen!

— Kuunnelkaa minua eikä heitä, sanoi haikaraemo. — Suurten manööverien jälkeen lennämme lämpimiin maihin, oi, niin kauas täältä, yli vuorten ja metsien. Egyptiin me lennämme, missä on kolmikulmaisia kivitaloja, huippu ulottuu pilvien yläpuolelle, niitä sanotaan pyramiideiksi ja ne ovat vanhemmat kuin yksikään haikara saattaa ajatella. Siellä on joki, joka tulvii niin, että maa muuttuu liejuksi. Kävellään liejussa ja syödään sammakkoja.

— Oi, sanoivat kaikki poikaset.

— Niin, siellä on niin kaunista. Ei tehdä muuta koko päivänä kuin syödään, ja sillaikaa kun meillä on niin hyvä, ei tässä maassa ole ainoaakaan vihreää lehteä puissa. Täällä on niin kylmä, että pilvet jäätyvät kappaleiksi ja putoavat alas pieninä valkoisina palasina.

Hän tarkoitti lunta, mutta eihän hän voinut selittää sitä selvemmin.

— Jäätyvätkö myöskin pahat pojat kappaleiksi? kysyivät haikaranpojat.

— Ei, kappaleiksi eivät he jäädy, mutta jäätymäisillään he ovat ja heidän täytyy istua kököttää pimeässä huoneessa. Te sensijaan voitte lentää vieraaseen maahan, missä on kukkia ja lämmintä auringonpaistetta.

Nyt oli jo kulunut joku aika ja poikaset olivat niin suuret, että ne saattoivat olla seisoallaan pesässä ja katsella ympärilleen. Haikaraemo lensi joka päivä kotiin, tuoden suloisia sammakkoja, pieniä käärmeitä ja kaikkia haikarannamusia, mitä hän saattoi löytää. Oi, hauskalta näytti, kun hän teki niille temppuja. Pään hän laski aivan pyrstölle, nokallaan hän rämisteli ikäänkuin se olisi ollut pieni raikku, ja sitten hän kertoi heille tarinoita, kaikki tyyni suolta.

— Kuulkaa, nyt teidän pitää oppia lentämään! sanoi eräänä päivänä haikaraemo, ja niin piti kaikkien neljän poikasen lähteä katonharjalle. Oi, kuinka ne horjuilivat, kuinka ne siivillään pitivät tasapainoa ja kuitenkin olivat putoamaisillaan!

— Katsokaa nyt minua! sanoi äiti, — näin teidän täytyy pitää pää, näin teidän täytyy panna jalat! Yksi, kaksi! Yksi, kaksi! Tämän pitää auttaa teidät eteenpäin maailmassa.

Sitten hän lensi pienen matkaa ja poikaset tekivät pienen kömpelön hyppäyksen — loiskis! siinä ne makasivat, sillä ne olivat ruumiiltaan liian painavat.

— Minä en tahdo lentää! sanoi yksi poikanen ja ryömi takaisin alas pesään. — Minä en viitsi päästä lämpimiin maihin!

— Tahdotko sinä sitten kuolla viluun täällä, kun tulee talvi? Pitääkö poikien tulla hirttämään ja pistämään ja polttamaan sinua. — Nyt minä kutsun teidät!

— Oi ei! sanoi haikaranpoika ja sitten se taas hyppäsi katolle niinkuin muut.

Kolmantena päivänä osasivat he todella hiukkasen lentää ja silloin he luulivat myöskin voivansa istua lepäämässä ilman varassa. He koettivat, mutta loiskis! siinä he putosivat. Silloin heidän taas täytyi liikuttaa siipiä. Nyt tulivat pojat alhaalla kadulla ja lauloivat lauluaan:

Haikarainen haikaa!

— Lennämmekö alas ja nokimme silmät heidän päästään? sanoivat poikaset.

— Ei, antakaa sen olla tekemättä! sanoi äiti. — Kuunnelkaa vain minua, se on paljon tärkeämpää. Yksi, kaksi, kolme! Nyt lennämme oikealle, yksi, kaksi, kolme! Nyt vasemmalle! Kas se oli hyvin hyvästi. Viimeinen siivenlyönti oli niin kaunis ja oikea, että te saatte luvan huomenna tulla minun kanssani suolle! Sinne tulee useita miellyttäviä haikaraperheitä lapsineen, näyttäkää nyt, että minun lapseni ovat kilteimmät, ja sitten, että te nostatte pään pystyyn, se näyttää hyvältä ja herättää kunnioitusta!

— Mutta emmekö sitten saa kostaa pahoille pojille? kysyivät haikaranpojat.

— Antaa niiden huutaa niin paljon kuin tahtovat! Te lennätte kuitenkin pilviä kohti, tulette pyramiidien maahan, kun heitä palelee eikä heillä ole ainoaakaan vihreää lehteä tai makeaa omenaa.

— Niin, kostaa meidän pitää! kuiskasivat he toisilleen ja sitten harjoiteltiin taas.

Kaikista pojista kadulla ei kukaan ollut pahempi laulamaan pilkkalauluja kuin juuri se, joka oli alkanut, ja se oli aivan pieni naskali, hän varmaan ei ollut enempää kuin kuuden vuoden vanha. Haikaranpojat kyllä luulivat, että hän oli sadan vuoden vanha, sillä olihan hän niin paljon suurempi kuin heidän äitinsä ja isänsä, ja mistäpä he olisivat tienneet kuinka vanhoja lapset ja isot ihmiset saattavat olla. Koko heidän kostonsa piti kohdata tuota poikaa. Haikaranpoikaset olivat kovin ärtyneet ja kuta suuremmiksi he tulivat, sitä vähemmin tahtoivat he sietää sitä. Äidin täytyi vihdoin luvata heille, että heidän kyllä piti saada kostaa, mutta hän ei tahtonut, että se tapahtuisi ennenkuin viimeisenä päivänä, jolloin he olivat maassa.

— Katsotaan ensin, kuinka te käyttäydytte suurissa manöövereissä! Jos teidän käy huonosti, niin että kenraali pistää nokkansa rintaanne, niin ovat pojat sittenkin oikeassa, ainakin jollakin tavalla. Katsotaanpa nyt!

— Niin, sen saat nähdä! sanoivat poikaset ja sitten he oikein koettivat! He harjoittivat joka päivä ja lensivät niin kauniisti ja keveästi, että sitä ilokseen katseli.

Nyt tuli syksy. Kaikki haikarat alkoivat kokoontua lentääkseen lämpöisiin maihin, siksi aikaa kuin meillä on talvi. Ne ne olivat manööverit! Yli metsien ja kaupunkien heidän piti lentää vain nähdäkseen, kuinka hyvin he osasivat lentää. Suuri matkahan oli edessä. Haikaranpojat toimittivat tehtävänsä niin kauniisti, että he saivat "erinomaisen hyvä ynnä sammakko ja käärme". Se oli kaikkein paras arvosana, ja sammakon ja käärmeen he saattoivat syödä, ja sen he tekivätkin.

— Nyt me kostamme! sanoivat he.

— Tietysti! sanoi haikaraemo. — Se, mitä minä olen ajatellut, on juuri oikein. Minä tiedän, missä lampi on, missä kaikki pienet ihmislapset makaavat, kunnes haikara tulee ja tuo ne vanhemmille. Herttaiset pienet lapset nukkuvat ja näkevät niin kaunista unta, etteivät sittemmin koskaan tule näkemään sellaista. Kaikki vanhemmat tahtovat mielellään tuollaisen pienen lapsen ja kaikki lapset tahtovat sisaren tai veljen. Nyt me lennämme lammelle, tuomme yhden jokaiselle niistä lapsista, jotka eivät ole laulaneet tuota pahaa laulua ja tehneet pilkkaa haikaroista, sillä ne lapset eivät saa yhtään!

— Mutta se, joka alkoi laulaa, tuo paha, ilkeä poika, huusivat nuoret haikarat, — mitä me teemme hänelle?

— Lammikossa makaa pieni kuollut lapsi, se on uneksinut itsensä kuoliaaksi, sen me otamme hänelle, niin hän saa itkeä sitä, että olemme tuoneet hänelle kuolleen pienen veljen. Mutta entä tuo hyvä poika, ettehän toki ole unohtaneet häntä, joka sanoi: on synti tehdä pilkkaa eläimistä! Hänelle me viemme sekä veljen että sisaren ja koska tuon pojan nimi oli Pekka, niin kutsuttakoon teitäkin kaikkia Pekaksi.

Ja tapahtui, niinkuin haikaraäiti sanoi, ja niin tuli kaikkien haikaroiden nimeksi Pekka ja Pekka se on vieläkin.

Metallisika.

Firenzen kaupungissa, ei kaukana Piazza del granducasta, kulkee pieni poikkikatu, luulen, että sitä sanotaan Porta rossaksi. Tällä kadulla eräänlaisen myymälän edessä, missä kaupataan vihanneksia, tavataan taidokkaasti ja hyvin tehty metallisika. Raikas, kirkas vesi lirisee eläimen suusta, joka vanhuuttaan on aivan tumman vihreä. Ainoastaan kärsä loistaa, ikäänkuin se olisi kiilloitettu ja niin se onkin: monet sadat lapset ja köyhät ihmiset, jotka käyvät siihen käsiksi, ja panevat suunsa eläimen suulle juodakseen, sen ovat kiilloittaneet. Se on soma kuva, kun näkee kauniin puolialastoman pojan, joka panee raikkaan suunsa kärsää vastaan, syleilevän siromuotoista eläintä.

Jokainen, joka tulee Firenzeen, kyllä löytää paikan, hänen tarvitsee vain kysyä ensimäiseltä kerjäläiseltä, jonka hän näkee, metallisikaa, ja hän löytää sen.

Oli myöhäinen talvi-ilta, vuoret olivat lumen peitossa, mutta oli kuutamo ja kuutamo Italiassa antaa valaistuksen, joka on yhtä hyvä kuin pimeä talvipäivä pohjolassa, niin, se on parempikin, sillä ilma loistaa, ilma nostaa, kun taas pohjoisessa kylmä, harmaa lyijykatto painaa meitä maahan, kylmään, märkään maahan, joka kerran on painava meidän arkkuammekin.

Herttuan linnanpuutarhassa, pinjapuun katoksen alla, missä tuhannet ruusut talvisaikaan kukkivat, oli muuan pieni repaleinen poika istunut koko päivän, poika, joka saattoi olla Italian kuva, niin kaunis, niin hymyilevä ja kuitenkin niin kärsivä. Hän oli nälissään ja janoissaan, ei kukaan antanut hänelle ropoakaan, ja kun tuli pimeä ja puutarha piti suljettaman, ajoi portinvartia hänet pois. Kauan seisoi hän uneksien sillalla, joka vei yli Arnon ja katseli tähtiä, jotka tuikkivat vedessä hänen ja uljaan marmorisillan välillä.

Hän suuntasi askeleensa metallisian luo, polvistui puoleksi, kietoi kätensä sen kaulaan, asetti pienen suunsa sen hohtavaa kärsää vastaan ja joi suurin siemauksin raikasta vettä. Aivan vieressä oli muutamia salaatin lehtiä ja pari kastanjaa, niistä tuli hänen illallisensa. Ei ollut ainoaakaan ihmistä kadulla, hän oli aivan yksin, hän istuutui metallisian selkään, kumartui eteenpäin, niin että hänen pieni kiharainen päänsä lepäsi eläimen selällä, ja ennenkuin hän tiesikään, hän nukkui.

Oli keskiyö, metallisika liikahti. Hän kuuli, että se sanoi aivan selvästi: — Sinä pieni poika, pidä kiinni, sillä nyt minä juoksen. Ja sitten se läksi juosten viemään häntä. Se oli hullunkurinen ratsastus. Ensin he tulivat Piazza del granducalle ja metallihevonen, joka kantoi herttuan kuvapatsasta, hirnui ääneen. Kirjavat aseet vanhalla raatihuoneella loistivat kuin läpikuultavat kuvat ja Michel-Angelon David heilutti linkoaan. Kummallinen elämä täällä liikkui! Metalliryhmät, jotka esittivät Perseusta ja Sabinitarten ryöstöä seisoivat liiankin elävinä. Kuolinhuuto kajahti niistä yli uljaan, yksinäisen torin.

Palazzo degli Uffizin luona, holvikäytävässä, missä aatelisto paaston aikana kokoontuu viettämään laskiaisiloa, pysähtyi metallisika.

— Pidä kiinni! sanoi eläin, — pidä kiinni, sillä nyt mennään ylös portaita.

Pienokainen ei vielä lausunut sanaakaan, hän puoleksi vapisi, puoleksi oli onnellinen.

He astuivat pitkään galleriaan, hän tunsi sen hyvin, hän oli ollut täällä ennen. Seinillä upeili tauluja, täällä seisoi pystykuvia ja rintakuvia, kaikki mitä ihanimmassa valossa, ikäänkuin olisi ollut päivä. Mutta komeinta oli, kun ovi erääseen sivuhuoneeseen aukeni. Niin, tämän ihanuuden täällä muisti pienokainen. Tänä yönä esiintyi kuitenkin kaikki kauneimmassa loistossaan.

Täällä seisoi alaston, kaunis nainen, niin sorjana jommoiseksi vain luonnon ja marmorin suuri mestari voivat muovata hänet. Hän liikutti sorjia jäseniään, delfiinit hyppelivät hänen jalkainsa juuressa, kuolemattomuus loisti hänen silmistään. Maailma kutsuu häntä Mediciläiseksi Venukseksi. Molemmin puolin häntä upeili marmoripatsaita, kauniita miehiä. Toinen hioi miekkaa, häntä sanottiin Hiojaksi. Taistelevat gladiaattorit muodostivat toisen ryhmän. Miekkaa teroitettiin, urhot taistelivat kauneudenjumalattaren puolesta.

Kaikki tämä loisto ikäänkuin lumosi pojan. Seinät säteilivät väreissä ja kaikki siellä oli elämää ja liikettä. Kaksinkertaisena näyttäytyi Venuksen kuva, maallisen Venuksen, niin täyteläisenä ja tulisena, jommoisena Tizian oli nähnyt hänet. Kahden kauniin naisen kuvat! Ihanat, verhoamattomat jäsenet ojentuivat pehmeillä päänalaisilla, rinta kohoili ja pää liikkui niin, että runsaat kiharat putoilivat alas pyöreille olkapäille, tummien silmien lausuessa hehkuvia ajatuksia. Mutta ei mikään kaikista kuvista kuitenkaan uskaltanut astua kokonaan ulos kehyksestä. Itse kauneudenjumalatarkin, gladiaattorit ja hioja pysyivät paikoillaan, sillä sädekehä, joka loisti madonnan, Jeesuksen ja Johanneksen pään ympärillä, pidätti heitä. Pyhät kuvat eivät enää olleet kuvia, ne olivat nuo pyhät itse.

Mikä loisto ja mikä ihanuus salista saliin! Ja pienokainen näki ne kaikki. Metallisika kulki käyden läpi kaiken tämän upeuden ja ihanuuden. Toinen näky karkoitti toisen, vain yksi kuva oikein tarttui mieleen ja enimmän niiden iloisten, onnellisten lasten vuoksi, jotka siinä olivat. Pienokainen oli kerran päivänvalossa nyökännyt niille.

Monet varmaan helposti kulkevat tämän kuvan ohitse ja kuitenkin käsittää se kokonaisen runouden aarteen: se on Kristus, joka astuu alas Tuonelaan, mutta hänen ympärillään ei näy kidutettuja, ei, ne ovat pakanoita. Firenzeläinen Angiolo Bronzino on maalannut tämän kuvan. Ihaninta on siinä lasten varmuus siitä, että he tulevat taivaaseen. Kaksi pienokaista jo syleilee toisiaan, muuan pienokainen ojentaa kätensä toiselle, joka on alempana ja osoittaa itseään ikäänkuin hän sanoisi: minä pääsen taivaaseen! Kaikki vanhemmat seisovat epävarmoina, toivoen, tai kumartuvat nöyrästi rukoillen Herran Jeesuksen puoleen.

Tätä kuvaa katseli poika kauemmin kuin mitään muuta. Metallisika lepäsi hiljaa sen edessä. Kuului hiljainen huokaus. Tuliko se kuvan vaiko eläimen rinnasta? Poika nosti käden hymyileviä lapsia kohti — silloin läksi eläin lennättämään häntä, lennättämään läpi avonaisen esisalin.

— Kiitos ja kunnia sinulle, sinä kaunis eläin! sanoi pieni poika ja taputti metallisikaa, joka kopu! kopu! juosten vei häntä alas portaita.

— Kiitos ja kunnia itsellesi! sanoi metallisika. — Minä olen auttanut sinua ja sinä olet auttanut minua, sillä vain viaton lapsi selässäni minä saan voimia juosta. Niin, näetkö, uskallanpa mennä yksin lampun säteen alle neitsyt Maarian kuvan edessä. Minä saatan kantaa sinut kaikkialle, kirkkoon vain en. Mutta sen ulkopuolelta, kun sinä olet luonani, minä voin katsella sisään avonaisesta ovesta. Älä astu alas selästäni, jos sinä sen teet, niin minä makaan kuolleena, jommoisena sinä näet minun olevan päivällä Porta rossa kadulla.

— Minä jään luoksesi, siunattu eläin! sanoi pienokainen ja sitten mentiin huimaavaa vauhtia läpi Firenzen katujen avonaiselle paikalle Santacrocen kirkon edustalla.

Suuri kaksoisovi lensi auki, tulet loistivat alttarilta, läpi kirkon, ulos yksinäiselle torille.

Kummallinen valo virtasi eräästä hautapatsaasta vasemmassa sivukäytävässä, tuhannet liikkuvat tähdet muodostivat ikäänkuin sädekehän sen ympärille. Vaakunakiipi upeili haudalla: punaiset tikapuut sinisellä pohjalla, se näytti hehkuvan kuin tuli. Se oli Galilein hauta. Se on yksinkertainen muistopatsas, mutta punaiset tikapuut sinisellä pohjalla ovat merkitsevä vaakunakilpi, se on kuin taiteen oma, sillä siellä kulkee tie aina ylöspäin hehkuvia tikapuita myöten, mutta taivaaseen. Kaikki hengen profeetat kulkevat taivaaseen niinkuin profeetta Elias.

Kirkon käytävässä oikealla näytti jokainen kuvapatsas upeilla sarkofaageiila alkaneen elää. Tuolla seisoi Michel Angelo, tuolla Dante, laakeriseppele otsan ympärillä. Alfieri, Machiavelli — kylki kyljessä lepäävät täällä nämä suurmiehet, Italian ylpeys. [Aivan vastapäätä Galilein hautaa on Michel Angelon hauta. Muistopatsaalle on asetettu hänen rintakuvansa ja sitäpaitsi kolme kuvaa: veistotaide, maalaustaide ja rakennustaide. Aivan likellä on Danten hauta (itse ruumis on Ravennassa). Muistopatsaassa nähdään Italia, hän viittaa Danten jättiläiskokoiseen kuvapatsaaseen, Runous itkee poismennyttä. Pari askelta täältä on Alfierin hautapatsas, joka on koristettu laakereilla, lyyralla ja naamioilla. Italia itkee hänen arkullaan. Machiavelli on viimeinen tässä näiden kuuluisien suurten miesten sarjassa.] Se on uhkea kirkko, paljon kauniimpi, joskaan ei niin suuri, kuin Firenzen marmorinen tuomiokirkko.

Tuntui siltä, kuin marmorivaatteet olisivat liikkuneet, kuin nuo suuret hahmot vielä enemmän olisivat nostaneet päätään ja laulun ja sävelten soidessa yössä katsoneet ylös kirjavaa, säteilevää alttaria kohden, missä valkopukuiset pojat heiluttivat kultaisia suitsutusastioita. Väkevä tuoksu virtasi kirkosta avonaiselle paikalle.

Poika ojensi kätensä kynttiläin loistoa kohden ja samassa läksi metallisika menemään. Hänen täytyi painautua kiinni siihen, tuuli vinkui hänen korvissaan, hän kuuli kirkonportin narisevan saranoillaan, kun se suljettiin, mutta samassa hän tuntui menettävän tajuntansa, hän tunsi jäätävää kylmyyttä — ja avasi silmänsä.

Oli aamu, hän istui puoleksi luisuneena alas metallisian selästä, joka seisoi siinä, missä sen aina oli tapana seisoa, Porta rossan kadulla.

Pelko ja ahdistus täyttivät pojan mielen, kun hän ajatteli häntä, jota hän kutsui äidiksi, häntä, joka eilen oli lähettänyt hänet ulos ja sanonut, että hänen pitää hankkia rahaa — hänellä ei ollut mitään. Nälkä hänen oli ja jano, vielä kerran kietoi hän kätensä metallisian kaulaan, suuteli sitä kärsälle, nyökkäsi sille päätään ja lähti sitten vaeltamaan yhdelle kapeimmista kaduista, kadulle, joka tuskin oli tarpeeksi leveä hyvin kuormitetulle aasille. Suuri raudoitettu ovi oli puoleksi auki, siitä hän nousi kiviportaita, joiden seinät olivat likaiset ja joilla kaidepuuna oli kiiltävä nuora, ja tuli avonaiselle parvekkeelle, jolle oli ripustettu rääsyjä. Täältä johtivat portaat pihalle, missä kaivosta oli johdettu paksuja rautalankoja kaikkiin talon kerroksiin ja toinen vesiämpäri toisensa vieressä liiteli, pyörän vinkuessa ja ämpärien hyppiessä ilmassa niin, että vesi läiskyi alas pihamaalle. Taas noustiin ylös ränstyneitä kiviportaita. Kaksi merisotilasta — ne olivat venäläisiä — juoksi iloisesti alas ja olivat ne miltei kaatamaisillaan nurin poikaraukan. Ne tulivat yöllisistä huveistaan. Ei nuori, mutta lujarakenteinen naisolento, jolla oli suuri musta tukka, seurasi:

— Mitä sinä tuot kotiin? sanoi hän pojalle.

— Älä ole vihainen! pyysi poika, — en saanut mitään, en ensinkään mitään! Ja hän kävi kiinni äidin hameeseen, ikäänkuin olisi tahtonut suudella sitä. He astuivat huoneeseen. Sitä emme käy kuvaamaan. Vain niin paljon sanottakoon, että siellä seisoi korvallinen ruukku, jossa oli hiilivalkea, marito, joksi sitä sanotaan. Nainen otti sen käsivarrelleen, lämmitti hyppysiään ja sysäsi poikaa kyynärpäällään.

— Onpa sinulla rahaa! sanoi hän.

Lapsi itki, hän potkaisi sitä, se vaikeroi ääneen.

— Oletko vaiti tai minä halkaisen rähisevän pääsi! sanoi hän ja heilutti hiilivalkearuukkua, joka hänellä oli kädessään. Poika kyyristyi parkaisten maahan. Silloin astui naapurivaimo ovesta sisään, hänelläkin oli maritonsa käsivarrellaan.

— Felicita, mitä sinä teet lapselle?

— Lapsi on minun! vastasi Felicita. — Minä voin tappaa sen, jos tahdon, ja sinut myöskin, Gianina! ja hän heilutti hiilivalkearuukkuaan. Toinen nosti torjuen ilmaan omansa ja molemmat ruukut töytäsivät yhteen, niin että sirpaleet, tuli ja tuhka lensivät pitkin huonetta. Mutta poika oli samassa hetkessä oven ulkopuolella, pihan toisessa päässä ja poissa talosta. Lapsi raukka juoksi niin, että hän lopulta ei saanut henkeään kulkemaan. Hän pysähtyi Santa Crocen kirkon luona, jonka suuri ovi viime yönä oli avautunut hänelle, ja hän meni sinne sisään. Kaikki säteili. Hän polvistui ensimäisen haudan luona vasemmalla, se oli Michel Angelon, ja pian hän nyyhkytti ääneen. Ihmisiä tuli ja meni, messu luettiin, kukaan ei välittänyt pojasta. Ainoastaan vanhanpuoleinen porvari pysähtyi, katsoi häntä ja meni sitten pois niinkuin muutkin.

Nälkä ja jano vaivasivat pienokaista, hän oli aivan voimaton ja sairas. Hän ryömi seinän ja marmoripatsaan väliseen nurkkaan ja vaipui uneen. Oli iltapuolta, kun hän taas heräsi siihen, että joku ravisti häntä. Hän karkasi ylös, ja sama vanha porvari seisoi hänen edessään.

— Oletko kipeä? Missä kotisi on? Oletko ollut täällä koko päivän? Monta muuta kysymystä vanhus hänelle teki. Niihin vastattiin ja vanha mies otti hänet mukaansa pieneen taloon, joka oli aivan likellä, erään sivukadun varrella. Huone, mihin he tulivat, oli hansikkaantekijän työhuone. Vaimo istui ahkerasti neuloen, kun he tulivat. Pieni valkoinen bolognalaiskoira, jonka karva oli keritty niin lyhyeksi, että näkyi ruusunpunainen iho, hyppäsi pöydälle ja juoksi pienen pojan eteen.

— Nuo hellanteltut tuntevat toisensa, sanoi vaimo ja taputti koiraa ja poikaa. Tämä sai syödäkseen ja juodakseen noiden hyvien ihmisten luona ja he sanoivat, että hänen oli lupa jäädä sinne yöksi. Seuraavana päivänä aikoi isä Guiseppe puhua hänen äitinsä kanssa. Hän sai pienen pahaisen vuoteen, mutta se oli kuninkaallisen komea hänelle, jonka usein täytyi nukkua kovalla kivipermannolla. Hän nukkui hyvin ja näki unta ihanista kuvista ja metallisiasta.

Isä Guiseppe läksi ulos seuraavana aamuna eikä lapsi raukka ollut siitä ensinkään iloissaan, sillä hän tiesi, että tämä oli lähtenyt ulos viedäkseen häntä hänen äitinsä luo, ja hän itki ja suuteli pientä vilkasta koiraa, ja vaimo nyökytti päätään niille molemmille.

Entä mitä tietoja toi isä Guiseppe? Hän puhui paljon vaimonsa kanssa ja hän nyökytti päätään ja taputti poikaa.

— Se on kaunis lapsi! sanoi hän. — Hänestä kyllä voi tulla oivallinen hansikkaantekijä, niinkuin sinä olet! Ja sormet hänellä on hienot ja taipuisat. Madonna on varmaan määrännyt hänet hansikkaantekijäksi!

Ja poika jäi tähän taloon ja vaimo itse opetti hänet neulomaan. Hän söi hyvin, hän nukkui hyvin, hän kävi iloiseksi ja alkoi ärsyttää Bellissimaa, jonka niminen pieni koira oli. Vaimo uhkasi sormellaan, torui ja oli suuttunut, ja se koski pojan sydämeen. Ajatuksissaan istui hän pienessä huoneessaan, joka antoi kadulle päin, siellä kuivattiin nahkoja. Paksut rautakanget olivat ikkunoiden edessä, hän ei voinut nukkua, metallisika oli hänen ajatuksissaan ja äkkiä kuuli hän ulkopuolelta: kopo! kopo! Niin, se oli varmaan se! Hän juoksi ikkunaan, mutta siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli jo ohi.

— Auta herraa kantamaan hänen värilaatikkoaan! sanoi rouva aamulla pojalle, kun nuori naapuri, maalari, tuli itse kantaen laatikkoa ja suurta, kokoonkäärittyä liinakangasta. Lapsi otti laatikon, seurasi maalaria ja he suuntasivat kulkunsa galleriaan, astuivat ylös samoja portaita, jotka hän hyvin tunsi tuosta yöstä, jolloin hän ratsasti metallisian selässä. Hän tunsi kuvapatsaat ja kuvat, kauniin marmori-Venuksen ja ne, jotka olivat värilliset. Hän näki taasen jumalanäidin, Jeesuksen ja Johanneksen.

Nyt he pysähtyivät Bronzinon maalauksen eteen, missä Kristus astuu alas tuonelaan ja lapset ympärillä hymyilevät, suloisen varmoina taivaasta. Köyhä lapsi hymyili hänkin, sillä hän oli täällä taivaassaan.

— Niin, mene nyt kotiin! sanoi maalari hänelle, kun hän jo oli seisonut niin kauan, että tämä oli pystyttänyt maalaustelineensä.

— Saanko minä nähdä teidän maalaavan? sanoi poika. — Saanko minä katsoa, kuinka te saatte kuvan tuohon valkealle kangaskappaleelle?

— Nyt en minä maalaa, vastasi mies ja otti esiin mustan liitunsa; nopeasti liikkui käsi, silmä mittasi suurta kuvaa, ja vaikka syntyikin vain ohut viiva, niin seisoi Kristus siinä kuitenkin, liidellen niinkuin värillisessäkin kuvassa.

— Mutta mene toki! sanoi maalari, ja poika taivalsi hiljaa kotiin päin, istuutui pöydälle ja — oppi neulomaan hansikkaita.

Mutta koko päivän olivat ajatukset taulusalissa, ja sentähden pisti hän sormiinsa, käyttäytyi kömpelösti, mutta ei myöskään ärsyttänyt Bellissimaa. Kun tuli ilta ja portti kadulle sattui olemaan auki, hiipi hän ulos. Oli kylmä, mutta tähtikirkasta, niin kaunista ja kirkasta. Hän taivalsi läpi katujen, joilla jo oli hiljaista ja pian hän seisoi metallisian edessä. Hän kumartui alas sitä kohden, suuteli sen kiiltävää kärsää ja istuutui sen selkään.

— Sinä armas eläin, sanoi hän, — kuinka minä olen sinua ikävöinyt! Yöllä meidän täytyy tehdä pieni ratsastusretki.

Metallisika makasi liikkumatonna ja raikas vesi syöksyi suusta. Pienokainen istui ratsastajana, silloin veti joku häntä vaatteista, hän katsoi syrjään — Bellissima, pieni, alaston Bellissima se oli. Koira oli hiipinyt mukaan talosta ja seurannut pienokaista tämän sitä huomaamatta. Bellissima haukahteli ikäänkuin sanoakseen: katso, minä olen mukana, miksi sinä istut täällä? Ei tulta syöksyvä lohikäärmekään olisi voinut pelästyttää poikaa enemmän kuin pieni koira tällä paikalla. Bellissima kadulla ja pukeutumatta, niinkuin vanha äiti sanoi. Mitä nyt tuleekaan? Koiraa ei koskaan talvisaikaan päästetty ulos panematta sen ylle pientä lampaannahkaa, joka oli leikattu ja ommeltu sitä varten. Nahka voitiin sitoa punaisella nauhalla kiinni kaulan ympäri, siinä oli nauharuusu ja tiuku, ja samoin sidottiin se kiinni vatsan alle. Koira oli miltei kuin pieni vohla, kun se talvisaikaan tässä puvussa sai tassutella ulos rouvan kanssa. Bellissima oli mukana ja pukemattomana! Mitä tästä tuleekaan? Kaikki mielikuvat olivat kadonneet, kuitenkin suuteli poika metallisikaa, otti Bellissiman käsivarrelleen. Eläin värisi vilusta ja sentähden juoksi poika minkä jaksoi.

— Mitä sinä siellä kuljetat? huusi kaksi santarmia, jotka tulivat häntä vastaan, ja Bellissima haukkui. — Mistä sinä olet varastanut tuon kauniin koiran? kysyivät he ja ottivat sen häneltä.

— Oi, antakaa se minulle takaisin! vaikeroi poika.

— Jollet sinä ole sitä varastanut, niin voit kotona sanoa, että koiran saattaa noutaa poliisikamarista, ja he mainitsivat paikan ja lähtivät, vieden mukanaan Bellissiman.

Olipa siinä nyt kerrakseen hätää ja kauhistusta. Hän ei tietänyt, pitikö hänen hypätä Arnoon vaiko mennä kotiin ja tunnustaa kaikki. Varmaan he lyövät kuoliaaksi, ajatteli hän. Mutta minä tahdon mielelläni tulla tapetuksi, minä tahdon kuolla, niin minä pääsen Jeesuksen luo ja madonnan luo! Ja hän meni kotiin, pääasiassa tullakseen tapetuksi.

Ovi oli suljettu, hän ei ulottunut kolkuttimeen, kadulla ei ollut ketään, mutta siinä oli irtonainen kivi ja sillä hän jyskytti.

— Kuka siellä on? huudettiin sisältä.

— Minä! sanoi hän. — Bellissima on poissa! Avatkaa minulle ja lyökää minut sitten kuoliaaksi!

Pelästyttiin kauheasti, varsinkin pelästyi rouva Bellissima raukan takia. Hän katsahti heti seinälle, missä koiran verhon piti riippua — pieni lampaannahka riippui siellä.

— Bellissima poliisikamarissa! huudahti hän. — Sinä paha lapsi, kuinka sinä sait sen ulos? Se paleltuu. Tuo hieno eläin raakojen sotilaiden luona!

Ja isän piti heti lähteä liikkeelle. Vaimo vaikeroi ja poika itki. Kaikki väki talossa tuli koolle, maalari niinikään. Hän otti pojan polviensa väliin, kyseli häneltä ja katkelmina ja pätkittäin sai hän esiin koko tarinan metallisiasta ja galleriasta. Sitä ei ollut hyvä ymmärtää, maalari lohdutti pienokaista, puhui vanhukselle hänen puolestaan, tämä ei rauhoittunut ennenkuin isä tuli Bellissiman kanssa, joka oli ollut sotamiesten käsissä. Siitä vasta riemu nousi, ja maalari taputti poika raukkaa ja antoi hänelle kourallisen kuvia.

Oi, ne olivat erinomaisia palasia, koomillisia päitä! Mutta ennen kaikkea: siinä oli ilmielävänä metallisika itse. Oi, mikään ei saattanut olla ihanampaa! Parilla viivalla oli se pantuna paperille ja talokin takana oli hahmoiteltu.

— Joka sentään osaisi piirustaa ja maalata! Silloin voisi saada koko maailman luokseen!

Seuraavana päivänä, ensimäisenä yksinäisenä hetkenä, tarttui pienokainen lyijykynään ja erään kuvan valkoiselle puolelle koetti hän jäljitellä metallisian piirrosta. Ja se onnistui. Hiukan viistoon, hiukan ylösalaisin, toinen jalka paksuksi, toinen ohueksi, mutta sen saattoi kuitenkin ymmärtää. Itse hän riemuitsi siitä. Lyijykynä vain ei tahtonut luistaa oikein niin hyvin kuin sen piti, sen hän kyllä huomasi. Mutta seuraavana päivänä seisoi siinä metallisika toisen vieressä, ja se oli sata kertaa parempi. Kolmas oli niin hyvä, että jokainen saattoi tuntea sen.

Mutta hansikkaanneulominen kävi huonosti ja hitaasti edistyivät asiaintoimitukset kaupungilla. Sillä metallisika oli nyt opettanut hänelle, että kaikki kuvat täytyi voida siirtää paperille, ja Firenzen kaupunki on kokonainen kuvakirja, jos sitä tahtoo selailla. Piazza della Trinitalla seisoo kapea pylväs ja sen päässä Oikeuden jumalatar sidotuin silmin ja kädessä vaaka. Pian oli se paperilla ja hansikkaan tekijän pieni poika se hänet oli sinne pannut. Taulukokoelma kasvoi, mutta kaikki siinä oli vielä kuolleita, elottomia esineitä. Silloin hyppeli eräänä päivänä Bellissima hänen edessään. Ole hiljaa, sanoi hän, niin tulet kauniiksi ja pääset mukaan kuviini! Mutta Bellissima ei tahtonut pysyä hiljaa, niin että se täytyi sitoa kiinni. Pää ja häntä sidottiin, se haukkui ja hyppeli, nyöriä täytyi vetää kireämmälle. Silloin tuli rouva.

— Sinä jumalaton poika! Eläin raukka! siinä kaikki, mitä hän sai sanotuksi ja hän työnsi pojan syrjään, potkaisi häntä, karkoitti hänet talostaan. Hän oli kiittämättömin heittiö, jumalattomin lapsi. Ja itkien hän suuteli pientä, puoleksi tukehtunutta Bellissimaansa.

Maalari tuli samassa ylös portaita ja — tässä on tarinan käännekohta.

1834 oli Academia delle artessa Firenzessä näyttely. Kahden vierekkäin asetetun maalauksen eteen kerääntyi joukko katselijoita. Pienimmässä maalauksessa oli esitetty pieni iloinen poika, joka istui ja piirsi. Mallina oli hänellä pieni valkoinen, lyhyeksi keritty villakoira, mutta eläin ei tahtonut pysyä hiljaa ja oli sentähden sidottu kiinni nuoralla, sekä päästään että hännästään. Siinä oli eloa ja totuutta, jonka täytyi vaikuttaa jokaiseen. Maalari oli, kerrottiin, nuori firenzeläinen, jonka sanottiin pienenä lapsena löydetyn kadulta, ja jonka vanha hansikkaantekijä oli kasvattanut, itse hän oli oppinut piirustamaan. Muuan nyt kuuluisa maalari oli keksinyt tämän kyvyn, kun poika kerran aiottiin karkoittaa siitä syystä, että hän oli sitonut kiinni rouvan lemmikin, pienen villakoiran, ja pitänyt tätä mallinaan.

Hansikkaantekijän pojasta oli tullut suuri maalari, sen osoitti tämä kuva, sen osoitti varsinkin suurempi vieressä. Siinä oli vain yksi ainoa kuvio, rääsyinen, kaunis poika, joka istuallaan nukkui kadulla, hän nojasi metallisikaan Porta rossan kadulla. [Metallisika on jäljennös, alkuperäinen on antiikkinen ja marmorista. Se sijaitsee Palazzo degli Ufficin gallerian sisäänkäytävässä.] Kaikki katselijat tunsivat paikan. Lapsen kädet lepäsivät sian pään päällä. Pienokainen nukkui turvallisesti, lamppu madonnankuvan luona loi voimakkaan valon lapsen kalpeille, ihanille kasvoille. Se oli kaunis maalaus, suuri kultainen kehys ympäröi sitä ja kehyksen kulmaan oli ripustettu laakeriseppele, mutta vihreiden lehtien väliin punoutui musta nauha, siitä riippui pitkä suruharso.

Nuori taiteilija oli näinä päivinä — kuollut!

Ystävyyden liitto.

Me olemme hiljan tehneet pienen matkan ja ikävöimme jo suurempaa. Minne? Spartaan? Mykeneen? Delfiin? On satoja paikkoja, joiden nimiä mainitessa sydän sykkii matkustamishalusta. Kuljetaan hevosella ylös vuoripolkuja, läpi viidakkojen ja pensaiden. Yksityinen matkustaja kulkee eteenpäin kuin kokonainen karavaani. Itse ratsastaa hän edeltä argojatineen, kuormahevonen kuljettaa matka-arkkua, telttaa ja muonavaroja, pari sotamiestä seuraa, häntä suojellakseen. Ei mikään majatalo hyvin valmistettuine vuoteineen odota häntä väsyttävän päivänmatkan jälkeen, teltta on usein hänen kattonaan suuressa villissä luonnossa, argojati keittää siellä pilafin[se valmistetaan kanasta, riisistä ja pippurista] illalliseksi. Tuhannet sääsket parveilevat pienen teltan ympärillä, se on surullinen yö ja huomenna käy tie yli voimakkaasti tulvineiden jokien. Istu lujasti hevosesi selässä, ettet huuhtoudu pois!

Minkä palkinnon saa näistä vaivoista? Mitä suurimman, runsaimman! Luonto ilmoittaa itsensä koko suuruudessaan, jokainen läikkä on historiallinen, silmät ja ajatus nauttivat. Runoilija saattaa laulaa siitä, maalari kuvata sen runsain kuvin, mutta todellisuuden tuoksua, joka ikuisesti tunkeutuu ja jää katselijan ajatukseen, eivät ne saata ilmaista.

Yksinäinen paimen ylhäällä tunturilla saattaisi ehkä yksinkertaisella kuvauksella jostakin elämänsä tapahtumasta paremmin kuin matkakuvaaja avata silmäsi, sinun, joka muutamin yksinkertaisin piirtein tahdot nähdä hellenien maan.

Anna hänen siis puhua! Eräästä tavasta, kauniista, omituisesta tavasta tulee paimen tuolla kalliolla kertomaan meille: ystävyyden liitosta.

Meidän talomme oli tehty savesta, mutta ovenpielet olivat rihlattuja marmoripylväitä, löydettyjä siitä, missä talo rakennettiin. Katto ulottui miltei maahan, se oli mustanruskea ja ruma, mutta kun se tehtiin, oli se kukkivaa oleanderia ja tuoreita laakerinoksia, vuorten takaa tuotuja. Ahdasta oli talomme ympärillä, kallioseinät kohosivat jyrkkinä, alastomina ja mustan värisinä. Ylinnä niiden päällä riippui usein pilviä kuin mitäkin valkoisia eläviä olentoja. En koskaan kuullut siellä laululintua, eivät koskaan tanssineet siellä miehet säkkipillin sävelten mukaan, mutta paikka oli pyhä ammoisista ajoista, nimikin muistuttaa siitä, Delfiksihän sitä sanotaan! Tummat, vakavat vuoret lepäsivät kaikki lumen peitossa. Ylin, joka hohti kauvimmin punaisessa ilta-auringossa, oli Parnassos, puro likellä meidän taloamme kumpusi sieltä ja oli sekin kerran pyhä. Nyt sotkee sitä aasi jalkoineen. Kuitenkin juoksee virta eteenpäin ja käy taasen kirkkaaksi. Kuinka minä muistankaan joka läikän ja pyhän, syvän hiljaisuuden siellä! Keskellä majaa sytytettiin tuli ja kun kuuma tuhka hehkui läjänä, paistettiin siinä leipä. Kun lumi lepäsi majamme ympärillä, niin että se miltei oli peitossa, silloin tuntui äitini iloisimmalta, silloin piti hän päätäni käsiensä välissä, suuteli otsaani ja lauloi lauluja, joita hän ei muutoin milloinkaan laulanut, sillä turkkilaiset, meidän herramme, eivät kärsineet niitä. Ja hän lauloi: Olympon huipulla, matalassa kuusimetsässä, asusti vanha hirvi, sen silmät olivat kyynelistä raskaat, punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä se itki, ja metsäkauris kulki ohi: mikä sinua vaivaa, koska niin itket, itket punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä? — Turkkilainen on tullut kaupunkiimme, hänellä on villejä koiria metsästystänsä varten, mahtava joukko. — Minä ajan ne saarten yli, sanoi nuori metsäkauris, minä ajan ne saarten yli, syvään mereen. — Mutta ennenkuin ilta tuli, oli metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja kuollut. Ja kun äitini näin lauloi, kävivät hänen silmänsä kosteiksi ja kyynel viipyi pitkissä silmäripsissä, mutta hän salasi sen ja käänsi tuhassa mustan leipämme. Silloin pusersin minä käteni nyrkkiin ja sanoin: me lyömme turkkilaisen kuoliaaksi! Mutta hän toisti laulua: minä ajan ne saarten yli, syvään mereen. Mutta ennenkuin ilta tuli, oli metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja kuollut. Monta yötä ja päivää olimme me olleet yksin majassamme, silloin tuli isäni. Minä tiesin, että hän tuo minulle näkinkengänkuoria Lepantonlahdelta, tai terävän ja kiiltävän veitsen. Hän toi meille tällä kertaa lapsen, pienen, alastoman tytön, jota hän piti lampaannahkaturkkinsa alla. Lapsi oli köytetty nahkaan, ja ainoa, mitä hänellä oli, kun hän siitä päästettynä lepäsi äitini sylissä, oli kolme hopearahaa, jotka olivat sidotut hänen mustaan tukkaansa. Ja isäni kertoi turkkilaisista, jotka olivat surmanneet lapsen vanhemmat, hän kertoi meille niin paljon, että minä näin siitä unta koko yön. Isäni itsekin oli haavoittunut, äiti sitoi hänen käsivartensa, haava oli syvä. Paksu lampaannahkaturkki oli jäätynyt kankeaksi verestä. Pienen tytön piti olla sisareni, hän oli niin kaunis, niin hohtavan kirkas, äitini silmä ei ollut lempeämpi kuin hänen silmänsä. Anastasian, joksi häntä nimitettiin, piti olla minun sisareni, sillä hänen isänsä oli vihitty minun isääni, vihitty vanhan tavan mukaan, tavan, jota me vieläkin noudatamme. He olivat nuoruutensa aikana solmineet veljeyden, valinneet kauneimman ja siveimmän tytön koko paikkakunnalla vihkimään heidät ystävyyden liittoon. Minä kuulin niin usein tuosta kauniista, omituisesta tavasta.

Nyt oli pienokainen minun sisareni. Hän istui sylissäni, minä toin hänelle kukkia ja tunturilinnun höyheniä, me joimme yhdessä Parnasson vettä, me nukuimme päät vieretysten majan laakerikaton alla, äitini vielä monena talvena laulaessa punaisista, vihreistä ja vaalean sinisistä kyynelistä. Mutta minä en vielä ymmärtänyt, että oman kansani tuhatlukuiset surut kuvastuivat näissä kyynelissä.

Eräänä päivänä tuli kolme frankkilaista miestä, toisin puettua kuin me. He kuljettivat sänkyjänsä ja telttojansa hevosten selässä ja enemmän kuin kaksikymmentä sapeleilla ja kivääreillä aseistettua turkkilaista seurasi heitä, sillä he olivat pashan ystäviä ja heillä oli hänen kirjeensä. He tulivat vain katsomaan meidän vuoriamme, lumessa ja pilvissä nousemaan Parnassolle ja katselemaan omituisia mustia, jyrkkiä kallioita majamme ympärillä. He eivät voineet mahtua siihen eivätkä he myöskään sietäneet savua, joka katon alatse meni ulos matalasta ovesta. He pystyttivät telttansa ulos ahtaalle alueelle majamme luona, paistoivat lampaita ja lintuja ja anniskelivat makeita, väkeviä viinejä, mutta turkkilaiset eivät uskaltaneet juoda niitä.

Kun he lähtivät, seurasin minä heitä kappaleen matkaa ja pieni sisareni Anastasia riippui, vuohennahkaan ommeltuna, selässäni. Yksi frankkilaisista herroista asetti minut kalliota vastaan ja piirsi minut ja hänet niin elävinä kuin me siinä seisoimme, me olimme kuin yksi ainoa olento. En koskaan ollut ajatellut sitä, mutta Anastasia ja minähän olimmekin kuin yksi, aina hän lepäsi sylissäni ja riippui selässäni, ja jos minä näin unta, niin oli hän unissani.

Kaksi yötä myöhemmin tuli muita ihmisiä majaamme, he olivat aseistetut veitsillä ja kivääreillä. He olivat albanilaisia, reipasta väkeä, niinkuin äitini sanoi. He viipyivät vain lyhyen ajan, sisareni Anastasia istui yhden polvella. Kun tämä oli mennyt, oli hänellä kaksi eikä kolme hopearahaa hiuksissaan. He panivat tupakkaa paperiliuskoihin ja polttivat sitä ja vanhin puhui tiestä, joka heidän piti valita ja oli siitä epävarma. "Jos minä syljen ylöspäin", sanoi hän, "niin se putoaa kasvoihini, jos syljen alaspäin, niin se putoaa partaani." Mutta yksi tie täytyi valita. He menivät ja isäni seurasi. Vähän myöhemmin kuulimme laukauksia, taas paukahti. Sotamiehiä tuli majaamme, he ottivat äitini, minut ja Anastasian. Rosvot olivat saaneet suojaa meillä, sanoivat he, isäni oli seurannut heitä, sentähden täytyi meidän lähteä pois. Minä näin rosvojen ruumiit, minä näin isäni ruumiin ja minä itkin, kunnes nukuin. Kun heräsin, olimme me vankilassa, mutta huone ei ollut köyhempi kuin huone omassa majassamme, ja minä sain sipulia ja pihkaista viiniä, jota he kaatoivat tervatusta säkistä. Parempaa ei meillä kotonakaan ollut.

Kuinka kauan me olimme vangittuina, en tiedä, mutta monta yötä ja päivää kului. Kun me läksimme ulos, oli pyhä pääsiäisjuhlamme ja minä kannoin Anastasiaa selässäni, sillä äitini oli sairas. Vain hitaasti hän saattoi käydä ja oli pitkä matka, ennenkuin me pääsimme alas merelle — se oli Lepanton lahti. Me astuimme kirkkoon, joka säteili kultapohjaisine kuvineen. Enkelejä ne olivat, oi, niin kauniita. Mutta minusta tuntui kuitenkin, että meidän pieni Anastasiamme oli yhtä kaunis. Keskellä lattiaa oli arkku täynnä ruusuja, Herra Kristus siellä lepäsi kauniina kukkasina, sanoi äitini, ja pappi julisti: Kristus on ylösnoussut! Kaikki ihmiset suutelivat toisiaan, jokainen piti sytytettyä kynttilää kädessään, itsekin sain yhden, pieni Anastasia toisen, säkkipillit soivat, miehet tanssivat käsi kädessä ulos kirkosta ja ulkopuolella kirkkoa paistoivat naiset pääsiäislampaita. Meidät kutsuttiin aterioimaan. Minä istuin tulen ääressä, poika, vanhempi minua, kietoi kätensä kaulaani, suuteli minua ja sanoi: Kristus on ylösnoussut! Sillä lailla kohtasimme toisemme ensi kerran, Aphtanides ja minä.

Äitini osasi kutoa kalaverkkoja, se tuotti täällä rannikolla hyvää ansiota ja me jäimme pitkäksi aikaa meren ääreen — kauniin meren, joka maistui kyyneliltä ja muistutti vihreine väreineen hirven itkua. Milloin se oli punainen, milloin vihreä ja taasen sininen.

Aphtanides osasi ohjata venettä ja minä istuin pienen Anastasian kanssa veneessä, joka kulki veden päällä niinkuin pilvi kulkee ilmassa. Kun sitten aurinko laski, kävivät vuoret tummemman sinisiksi, toinen vuorijono kurkisti toisen yli ja kauimpana kohosi Parnassos lumineen, ilta-auringossa hohti vuorenhuippu kuin hehkuva rauta, näytti siltä kuin valo olisi tullut sisäpuolelta, sillä se hohti kauan sinisessä, loistavassa ilmassa, kauan senjälkeen kuin aurinko oli laskenut. Valkoiset vesilinnut räpyttelivät siivillään vesipeilissä, muuten oli täällä yhtä hiljaista kuin Delphin luona mustien tunturien välissä. Minä makasin selälläni veneessä, Anastasia istui rintani päällä ja tähdet ylhäällä loistivat vielä voimakkaammin kuin lamput kirkossamme. Ne olivat samat tähdet ja ne seisoivat aivan samalla kohtaa pääni päällä kuin silloin, kun minä istuin Delphissä majamme ulkopuolella. Vihdoin minusta tuntui, että olin siellä vielä — silloin polskahti vedessä ja vene keikahti kovasti. Minä huudahdin ääneen, sillä Anastasia oli pudonnut veteen, mutta Aphtanides oli yhtä nopea ja pian nosti hän hänet ylös minun luokseni. Me riisuimme hänen vaatteensa, pusersimme niistä veden ja puimme sitten taas hänen ylleen, saman teki Aphtanides itselleen, ja me viivyimme siellä, kunnes vaatteet taasen olivat kuivat, eikä kukaan tietänyt, minkä pelon olimme kestäneet pienen kasvatussisaren tähden, jonka elämään Aphtanideellä nyt oli osansa.

Tuli kesä. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että lehtipuut kuihtuivat. Minä ajattelin viileitä vuoriamme, raikasta vettä siellä. Äitinikin ikävöi ja eräänä iltana vaelsimme taas takaisin. Kuinka siellä oli äänetöntä ja hiljaista! Me kuljimme korkean tymianin läpi, joka vielä lemusi, vaikka aurinko oli polttanut sen lehdet. Emme kohdanneet ainoaakaan paimenta, emme kulkeneet ainoankaan majan ohitse. Kaikki oli hiljaista ja yksinäistä, ainoastaan tähdenlento kertoi, että tuolla ylhäällä taivaassa oli elämää. En tiedä, loistiko itse kirkas, sininen ilma, vai tähtienkö säteet. Me näimme selvään kaikki vuorten ääriviivat. Äitini teki tulen, paistoi sipulit, joita hän kuljetti mukanaan ja minä ja pieni sisko makasimme tymianissa, pelkäämättä pahaa Smidrakia[kreikkalainen taikausko antaa tämän hirviön syntyä teurastetun lampaan halkaisemattomasta vatsasta, joka viskataan maahan], jonka kurkusta liekki leimuaa, puhumattakaan sudesta ja sakaalista. Istuihan äitini luonamme ja sen luulin minä riittävän.

Me saavuimme vanhaan kotiimme, mutta maja oli soraläjänä. Täytyi rakentaa uusi. Pari naista auttoi äitiäni ja muutamissa päivissä olivat seinät pystytetyt ja uusi katto oleanderista pantu niiden päälle. Äitini punoi nahasta ja puunkuoresta useita pullonkoteloja, minä kaitsin pappien pientä karjaa. [Talonpojasta, joka osaa lukea, tulee usein pappi, ja häntä kutsutaan kaikkeinpyhimmäksi herraksi. Rahvas suutelee maata hänet kohdatessaan.] Anastasia ja pienet kilpikonnat olivat leikkikumppanejani.

Eräänä päivänä saimme vieraaksemme rakkaan Aphtanideen. Hän oli halunnut kovin mielellään nähdä meitä, sanoi hän, ja hän viipyi kokonaista kaksi päivää luonamme.

Kuukauden kuluttua hän palasi ja kertoi meille aikovansa laivalla Patrakseen ja Korfuun. Meille hänen ensin piti heittää hyvästit. Suuren kalan hän toi muassaan äidilleni. Hän tiesi kertoa niin paljon, ei ainoastaan kaloista alhaalla Lepanto-lahden luona, vaan kuninkaista ja sankareista, jotka kerran olivat hallinneet Kreikassa, niinkuin turkkilaiset nyt.

Olen nähnyt ruusupuun tekevän nuppua ja tämän päivissä ja viikoissa tulevan kehittyneeksi kukaksi. Se tuli siksi, ennenkuin minä aloin ajatella, kuinka suuri, kaunis ja punoittava se oli. Samoin kävi minun Anastasiaan nähden. Hän oli kaunis, täysikasvuinen tyttö, minä voimakas nuorukainen. Sudentaljat äitini ja Anastasian vuoteilla olin itse nylkenyt eläimistä, jotka pyssyni oli kaatanut. Vuosia oli vierinyt.

Silloin tuli eräänä iltana Aphtanides, solakkana kuin ruoko, voimakkaana ja ruskeana. Hän suuteli meitä kaikkia ja tiesi kertoa suuresta merestä, Maltan linnoitusvarustuksista ja Egyptin omituisista haudoista. Se kuului kummalta kuin joku pappien legenda. Minä katselin eräänlaisella kunnioituksella häneen.

— Kylläpä sinä tiedät paljon! sanoin, — kylläpä sinä osaat kertoa!

— Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle kaikista kauneinta! sanoi hän. — Olet kuvannut minulle jotakin, joka ei koskaan ole mennyt mielestäni, kauniin vanhan tavan ystävyyden liitosta, tavan, jota minua oikein haluttaa seurata. Veli, menkäämme mekin, niinkuin sinun ja Anastasian isä tekivät, kirkkoon. Kaunein ja viattomin tyttö on Anastasia, sisko, vihkiköön hän meidät yhteen! Kenelläkään ei sentään ole kauniimpaa tapaa kuin meillä kreikkalaisilla!

Anastasia punastui kuin tuore ruusunlehti. Äitini suuteli Aphtanidesta.

Tunnin kävelyn päässä majastamme, siellä, missä multa peittää tunturit ja yksityiset puut luovat varjoa, oli pieni kirkko. Hopealamppu riippui alttarin edessä.

Minulla oli yllä parhaimmat vaatteeni, valkoiset tostanellit valuivat runsaina poimuina alas lanteita, punainen takki sujui ahtaana ja ruumiinmukaisena, fetsini tupsussa oli hopeaa. Vyössäni olivat veitsi ja pistolit. Aphtanideella oli yllään sininen pukunsa, sellainen, jommoista kreikkalaiset merimiehet käyttävät, hopealaatta jumalanäiteineen riippui hänen rinnallaan, hänen vyönsä oli kallisarvoinen, jommoisia ainoastaan rikkaat herrat voivat kantaa. Jokainen kyllä näki, että me molemmat aioimme juhlaan. Astuimme pieneen yksinäiseen kirkkoon, missä ilta-aurinko ovesta loisti palavaan lamppuun ja kirjaville kultapohjaisille kuville. Me polvistuimme alttarin portaille ja Anastasia asettui eteemme. Pitkä, valkea hame riippui irrallaan ja keveästi hänen kauniiden jäsentensä ympärillä. Hänen valkoista kaulaansa ja rintaansa peitti vanhoista ja uusista rahoista yhteen liitetty verkko, rahat muodostivat kokonaisen suuren kauluksen. Hänen mustat hiuksensa olivat kiinnitetyt päälaelle yhteen ainoaan solmuun, jota piteli pieni myssy, tehty hopea- ja kultarahoista, jotka olivat löydetyt vanhoista temppeleistä. Kauniimpaa koristusta ei millään kreikkalaisella tytöllä ollut. Hänen kasvonsa loistivat, hänen silmänsä olivat kuin kaksi tähteä.

Luimme kaikki kolme hiljaa rukouksemme ja hän kysyi meiltä: — Tahdotteko olla ystävät elämässä ja kuolemassa? Me vastasimme: — Tahdomme. — Tahdotteko te, mitä ikinä tapahtuneekin, muistaa: minun veljeni on osa minusta! Minun salaisuuteni on hänen, minun onneni on hänen! Uhrautuvaisuutta, kestävyyttä, kaikkea varaan hänelle kuin omalle sielulleni! — Ja me toistimme myöntymyksemme ja hän laski kätemme toistemme käsiin, suuteli meitä otsalle ja taas me hiljaa rukoilimme. Silloin astui pappi esiin alttarin ovesta, siunasi meidät kaikki kolme ja laulu, muiden kaikkeinpyhimpien herrojen laulamana, kaikui alttariseinän takana. Ikuinen ystävyydenliitto oli tehty. Kun me nousimme, näin minä äitini kirkon ovella itkevän syvään ja hartaasti.

Kuinka iloista olikaan meidän pienessä majassamme ja Delphin lähteiden varsilla! Illalla, ennenkuin Aphtanideen oli lähdettävä pois, istuimme, hän ja minä mietteissämme kallion reunalla. Hänen kätensä oli kietoutunut vyötäisteni ympäri, minun käteni hänen kaulaansa. Me puhelimme Kreikanmaan hädästä, miehistä, joihin saattoi luottaa. Jokainen ajatus sielussamme oli selvänä meidän molempien edessä. Silloin minä tartuin hänen käteensä.

— Yksi vielä sinun pitää tietää, yksi, jonka tähän hetkeen asti vain Jumala ja minä tiedämme: koko minun sieluni on rakkautta, se on rakkautta voimakkaampaa kuin rakkaus äitiini ja sinuun!

— Ja ketä sinä rakastat? kysyi Aphtanides ja hänen kasvonsa ja kaulansa punastuivat.

— Minä rakastan Anastasiaa! sanoin, — ja hänen kätensä vapisi kädessäni ja hän kävi valkoiseksi niinkuin ruumis. Minä näin sen, minä ymmärsin sen, ja minä luulen myöskin, että minun käteni vapisi. Minä kumarruin hänen puoleensa, suutelin häntä otsalle ja kuiskasin: — En ole koskaan sanonut sitä hänelle, hän ehkä ei rakasta minua! Veli, muista, että olen nähnyt hänet joka päivä, hän on kasvanut minun rinnallani, kasvanut kiinni sieluuni!

— Ja sinun omasi hän olkoon! sanoi hän, — sinun! En saata valehdella sinulle enkä sitä tahdokaan: minäkin rakastan häntä! Mutta huomenna lähden pois. Näemme toisemme vuoden kuluttua, silloin te olette naimisissa, eikö niin? Minulla on hiukan rahoja, ne ovat sinun. Sinä saat ottaa ne, sinun pitää ottaa ne!

Hiljaa me kuljimme yli tunturin. Oli myöhäinen ilta, kun seisoimme äitini majan luona.

Anastasia piteli lamppua meitä vastaan, kun astuimme sisään. Äitini ei ollut siellä. Anastasia katsoi kumman surumielisesti Aphtanideeseen.

— Huomenna sinä lähdet luotamme, sanoi hän. — Voi, kuinka se on minusta ikävää!

— Vai on se sinusta ikävää! sanoi hän ja minusta tuntui, että siinä oli yhtä suuri tuska kuin omani. En voinut puhua, mutta hän tarttui hänen käteensä ja sanoi: — veljemme tässä rakastaa sinua, pidätkö sinä hänestä? Juuri hänen vaikenemisessaan on hänen rakkautensa!

Anastasia vapisi ja purskahti itkuun. Silloin näin minä vain hänet, ajattelin vain häntä. Kiersin käteni hänen vyötäriensä ympäri ja sanoin:

— Niin, minä rakastan sinua!

Silloin painoi hän suunsa minun suutani vastaan, hänen kätensä lepäsivät kaulani ympärillä. Mutta lamppu oli pudonnut lattialle, oli yhtä pimeää ympärillämme kuin rakkaan Aphtanides-raukan sydämessä.

Ennen päivän koittoa hän nousi, suuteli meitä kaikkia jäähyväisiksi ja läksi pois. Äidilleni hän oli antanut kaikki rahansa meitä varten. Anastasia oli minun morsiameni ja muutamia päiviä myöhemmin vaimoni.

Ruusu Homeroksen haudalta.

Kaikissa Itämaiden lauluissa heläjää satakielen rakkaus ruusuun. Äänettöminä, tähtikirkkaina öinä esittää siivekäs laulaja tuoksuvalle armaalleen serenaadinsa.

Ei kaukana Smyrnasta, korkeiden plataanien alla, missä kauppias ajaa kuormitettuja kamelejaan, jotka ylpeinä nostavat pitkiä kaulojaan ja kömpelösti tallaavat maata, joka on pyhä, näin minä kukkivan ruusupensaan. Villit kyyhkyset lensivät korkeiden puiden oksien lomitse ja niiden siivet hohtivat, auringonsäteen liukuessa niiden yli, ikäänkuin ne olisivat olleet helmiäistä.

Ruusupensaassa oli yksi kukka kaikkien joukossa kaunein ja sille lauloi satakieli rakkautensa tuskan. Mutta ruusu oli äänetön, ei kastepisaraakaan levännyt säälin kyyneleenä sen lehdillä. Oksan mukana se kumartui muutamien suurten kivien yli.

— Tässä lepää maan suurin laulaja! sanoi ruusu. — Yli hänen hautansa minä tahdon tuoksua, sille minä tahdon sirottaa lehteni, kun myrsky irroittaa ne! Iliadin laulaja tuli maaksi tässä maassa, mistä minä versoan — minä, ruusu Homeroksen haudalta, olen liian pyhä kukkiakseni köyhälle satakielelle!

Ja satakieli lauloi itsensä kuoliaaksi.

Kamelin ajaja tuli kuormitettuine kameleineen ja mustine orjineen. Hänen pieni poikansa löysi kuolleen linnun, hän hautasi pienen laulajan suuren Homeroksen hautaan. Ja ruusu värisi tuulessa. Ilta tuli, ruusu sulki tiukempaan lehtensä ja näki unta, että oli kaunis aurinkoinen päivä. Tuli joukko vieraita frankkilaisia miehiä, he olivat tehneet pyhiinvaellusretken Homeroksen haudalle. Vieraiden joukossa oli laulaja pohjolasta, sumujen ja revontulten kodista. Hän taittoi ruusun, litisti sen tiukasti kirjaan ja vei sen sillä lailla mukaansa toiseen maanosaan, kaukaiseen isänmaahansa. Ja ruusu kuihtui surusta ja lepäsi ahtaassa kirjassa, jonka hän avasi kodissaan, ja hän sanoi: tässä on ruusu Homeroksen haudalta.

Kas tämän unen näki kukka ja se heräsi ja värisi tuulessa. Kastepisara putosi sen lehdiltä laulajan haudalle, ja aurinko nousi, tuli kuuma päivä, ja ruusu hehkui kauniimpana kuin ennen, se oli lämpöisessä Aasiassaan. Silloin kuului askelia, tuli vieraita frankkilaisia, samanlaisina kuin ruusu oli nähnyt ne unessaan, ja vieraiden joukossa oli runoilija pohjolasta. Hän taittoi ruusun, painoi suudelman sen raikkaalle suulle ja vei sen mukanaan sumujen ja revontulten kotiin.

Muumiona lepää nyt kukkaisruumis hänen Iliaassaan ja kuin unessa kuulee se hänen avaavan kirjan ja sanovan:

Tässä on ruusu Homeroksen haudalta!

Nukku-Matti.

Koko maailmassa ei ole ketään, joka osaa niin paljon satuja kuin Nukku-Matti — hän vasta osaa kertoa!

Tuossa iltapuolella, kun lapset somasti istuvat pöydän ääressä tai pienellä jakkarallaan, tulee Nukku-Matti. Hän tulee hyvin hiljaa ylös portaita, sillä hän kulkee sukkasillaan, hän avaa aivan hiljaa oven ja hyit! sitten hän ruiskauttaa lämmintä maitoa silmiin, niin hiukan, niin hiukan, mutta kuitenkin aina niin tarpeeksi, etteivät he voi pitää silmiä auki eivätkä sentähden nähdä häntä. Hän hiipii aivan taakse, puhaltaa hiljaa heidän niskaansa ja niin käyvät heidän päänsä raskaiksi, oi niin! Mutta se ei tee kipeää, sillä Nukku-Matti tarkoittaa juuri hyvää lapsille. Hän vain tahtoo, että he olisivat hiljaa ja sitä he ovat parhaiten, kun heidät saa sänkyyn. Heidän pitää olla hiljaa, jotta hän voi kertoa heille satuja.

Kun lapset nyt nukkuvat, istuutuu Nukku-Matti vuoteelle. Hän on hyvissä vaatteissa, hänen takkinsa on silkkiä, mutta mahdotonta on sanoa, minkä värinen se on, sillä se hohtaa vihreältä, punaiselta ja siniseltä aina sitä mukaa, kuin hän kääntyy. Molemmissa kainaloissaan on hänellä sateenvarjo, toisessa on kuvia ja sen hän nostaa hyvien lapsien ylle, ja niin näkevät he koko yön unissaan mitä kauneimpia satuja. Ja toinen sateenvarjo hänellä on, jossa ei ole yhtään mitään, ja sen hän nostaa pahankuristen lasten ylle, niin he nukkuvat niin hullusti eivätkä ole aamulla, kun heräävät, nähneet vähintäkään unta.

Nyt me saamme kuulla, kuinka Nukku-Matti koko viikon tuli joka ilta erään pienen pojan luo, jonka nimi oli Jalmari, ja mitä hän kertoi hänelle! Niitä on kokonaista seitsemän satua, sillä viikossa on seitsemän päivää.

Maanantai.

— Kuuleppas nyt! sanoi Nukku-Matti illalla, kun oli saanut Jalmarin vuoteeseen, — nyt minä koristan! Ja sitten muuttuivat kaikki kukkaset ruukuissa suuriksi puiksi, jotka ojensivat pitkiä oksiaan katon alatse ja pitkin seinää, niin että koko huone näytti mitä kauneimmalta huvihuoneelta, ja kaikki oksat olivat täynnä kukkasia ja joka kukka oli kauniimpi kuin ruusu, tuoksui niin hyvältä, ja jos halusi syödä sen, oli se makeampi kuin sokerihillo. Hedelmät loistivat niinkuin kulta ja sitten oli pullia, jotka olivat rusinoista halkeamaisillaan, se oli suurenmoista! Mutta samassa alkoi niin hirveästi valittaa pöytälaatikossa, missä Jalmarin koulukirjat olivat.

— Mitä tuo nyt on? sanoi Nukku-Matti ja meni pöydän luo ja veti auki laatikon. Rihvelitaulussa natisi ja paukkui, sillä laskuesimerkkiin oli tullut väärä luku, niin että se oli menemäisillään hajalle. Rihveli juoksi ja hyppeli rihmassaan, ikäänkuin se olisi ollut pieni koira, joka tahtoi korjata laskuesimerkkiä, mutta ei voinut! Ja sitten vaikeroi Jalmarin kirjoitusvihossa, oi, sitä oli oikein kauhea kuunnella! Pitkin reunaa seisoivat joka lehdellä kaikki suuret kirjaimet, jokaisella vieressään pieni, kokonainen rivi alaspäin, se oli sellainen mallikirjoitus ja sen vieressä taas seisoi muutamia kirjaimia, jotka luulivat olevansa mallikirjainten näköisiä, sillä ne oli Jalmari kirjoittanut. Ne olivat melkein niinkuin ne olisivat kaatuneet lyijykynäviivan yli, jonka päällä niiden piti seisoa.

— Kas sillä lailla teidän pitää pysytellä! sanoi mallikirjoitus. — Kas noin, sivulle, nopealla käänteellä!

— Oi, me tahtoisimme mielellämme, sanoivat Jalmarin kirjaimet, — mutta me emme voi, me olemme niin huonot!

— Sitten teidän pitää saada lapsenpulveria! sanoi Nukku-Matti.

— Oi ei! huusivat ne ja sitten ne seisoivat niin suorina, että sitä ilokseen katseli.

— Niin, nyt emme saa kertoa satuja! sanoi Nukku-Matti, — nyt minun täytyy harjoitella niitä: yks, kaks! yks, kaks! ja sitten hän harjoitteli kirjaimia ja ne seisoivat niin suorina ja terveinä kuin ikinä mikään mallikirjoitus saattaa seisoa.

Mutta kun Nukku-Matti meni ja Jalmari aamulla katsoi niitä, olivat ne yhtä surkeat kuin ennen.

Tiistai.

Niin pian kuin Jalmari oli vuoteessa, kosketti Nukku-Matti taikaruiskullaan kaikkiin esineihin huoneessa, ja heti alkoivat ne puhua ja kaikki puhuivat ne itsestään, lukuunottamatta sylkilaatikkoa, joka seisoi äänetönnä ja harmitteli, että ne saattoivat olla niin turhamaisia ja puhua vain itsestään, ajatella vain itseään eikä omistaa ajatustakaan sille, joka kuitenkin seisoi niin vaatimattomana nurkassa ja salli sylkeä itseensä.

Piirongin yläpuolella riippui suuri maalaus kullatuissa kehyksissä. Se oli maisema, näkyi korkeita vanhoja puita, kukkasia nurmella ja suuri järvi jokineen, joka juoksi metsän taakse, monien linnojen ohi, kauvas aavaan mereen.

Nukku-Matti kosketti taikaruiskullaan maalaukseen ja niin alkoivat linnut siinä laulaa, puiden oksat liikkua ja pilvet oikein lähtivät lentoon, saattoi nähdä niiden varjon maiseman yllä.

Nyt nosti Nukku-Matti pienen Jalmarin ylös kehystä kohden ja Jalmari pisti jalat maalaukseen, keskelle korkeaa nurmea ja siinä hän seisoi. Aurinko paistoi puiden oksien lomitse häneen. Hän juoksi alas veden luo, istuutui pieneen veneeseen, joka oli siinä. Se oli punaiseksi ja valkoiseksi maalattu, purjeet hohtivat kuin hopea, ja kuusi joutsenta, kaikilla kultakruunut kaulalla ja loistava sininen tähti päässä, veti venettä vihreiden metsien ohi, missä puut kertoivat ryöväreistä ja noidista, ja kukkaset kauniista pienistä keijukaisista ja mitä perhoset olivat kertoneet heille.

Mitä kauneimmat kalat, joiden suomukset olivat kuin hopea ja kulta, uivat veneen jäljestä. Väliin ne tekivät hyppäyksen, niin että vedessä taas pani "loiskis", ja sinisiä ja punaisia lintuja lensi kahtena pitkänä jonona perässä, hyttyset tanssivat ja turilas sanoi: pum, pum. He tahtoivat kaikki seurata Jalmaria ja jokaisella oli tarina kerrottavana.

Se se vasta oli purjehdusretki! Milloin olivat metsät niin tiheät ja pimeät, milloin ne olivat kuin kaunein puutarha auringonpaisteineen ja kukkineen, ja siellä oli suuria linnoja lasista ja marmorista. Parvekkeilla seisoi prinsessoja ja kaikki he olivat pieniä tyttöjä, jotka Jalmari hyvin tunsi, hän oli ennen leikkinyt heidän kanssaan. He ojensivat kätensä ja jokainen piteli mitä kauneinta sokeriporsasta, minkä ikinä joku torttumuija saattoi myydä, ja Jalmari tarttui, ohi purjehtiessaan, sokeriporsaan toiseen päähän ja prinsessa piteli lujasti kiinni, ja niin sai kumpikin palasensa, hän pienimmän, Jalmari kaikkein suurimman! Joka linnan luona seisoi vartijoina pieniä prinssejä, ne tekivät kunniaa kultasapeleilla ja antoivat sataa rusinoita ja tinasotamiehiä. Ne olivat oikeita prinssejä!

Milloin purjehti Jalmari läpi metsien, milloin ikäänkuin suurten salien tai kylien läpi. Hän kulki myöskin sen kylän läpi, missä hänen lapsenpiikansa asui, hän, joka oli kantanut häntä, kun hän oli aivan pieni poika ja joka oli pitänyt niin paljon hänestä, ja hän nyökytti ja viittaili ja lauloi sen kauniin runon, jonka hän itse oli sepittänyt ja lähettänyt Jalmarille:

Sua, Jalmari, kullan murunen, sua muistelen aina, aina, sun purppuraposkias, joille en ma enää suukkosta paina! Sun ensi sanas ma kuulla sain, näin kyynelet eron hetken. Sa, enkeli tarhoista taivaan, ain' Isä siunatkoon elos retken!

Ja kaikki linnut lauloivat mukana, kukkaset tanssivat varsissaan ja vanhat puut nyökkäsivät, ikäänkuin Nukku-Matti olisi kertonut satuja heillekin.

Keskiviikko.

Oi, kuinka kaatamalla ulkona satoikin! Jalmari saattoi kuulla sen unissaan ja kun Nukku-Matti avasi ikkunan, ulottui vesi ikkunanpieleen asti. Ulkona lainehti kokonainen järvi, mutta talon luona oli mitä kaunein sää.

— Tahdotko lähteä purjehtimaan, pikku Jalmari? kysyi Nukku-Matti. — Silloin voit tänä yönä käväistä vieraissa maissa ja tulla aamuksi takaisin.

Ja niin Jalmari yhtäkkiä oli pyhävaatteet yllään kauniissa laivassa, ja heti tuli ihana ilma, ja he purjehtivat pitkin katuja, kiersivät kirkon, ja nyt oli ympärillä vain suurta, aavaa merta. He purjehtivat niin kauan, ettei maata enää erottanut, ja näkivät parven haikaroita, nekin olivat matkalla kotoa päin lämpimiin maihin. Haikarat lensivät perätysten ja ne olivat jo lentäneet kauas, kauas! Yksi niistä oli niin väsynyt, että sen siivet tuskin enää kannattivat sitä, se oli viimeisenä jonossa ja pian se jäi kauas toisten jälkeen. Vihdoin se vaipui siivet levällään alemmaksi ja alemmaksi; se räpytti vielä pari kertaa siipiään, mutta ei siitä ollut apua. Nyt sen jalat koskettivat laivan köysiä, nyt se luisui alas purjetta pitkin ja tupsis! Siinä se seisoi kannella.

Silloin laivapoika otti ja pani sen kanakoppiin kanojen, hanhien ja kalkkunain joukkoon. Haikararukka seisoi alakuloisena niiden keskellä.

— Mokomakin! sanoivat kanat.

Ja kalkkunakukko pöyhistihe niin paksuksi kuin saattoi ja kysyi kuka se oli. Ja hanhet kulkivat takaperin, tuuppivat toisiaan ja sanoivat: — Väistyhän tieltä!

Ja haikara kertoi lämpimästä Afrikasta, pyramideista ja kamelikurjesta, joka juoksi kuin villi hevonen aavikon halki, mutta hanhet eivät ymmärtäneet mitä se sanoi, tuuppivat vain toisiaan ja tuhisivat: — Sovitaankos siitä, että hän on tyhmä!

— Tietysti hän on tyhmä! sanoi kalkkunakukko ja rupesi kuhertamaan.

Silloin haikara vaikeni kokonaan ja ajatteli Afrikkaansa.

— Teilläpä on sirot ja ohuet jalat! sanoi kalkkuna. — Paljonko kyynärä maksaa?

— Krat, krat, krat, hihittivät hanhet, mutta haikara ei ollut kuulevinaan.

— Voitte kernaasti yhtyä nauruun, sillä se oli hyvin sukkelasti sanottu! huomautti kalkkuna. — Tai se oli ehkä hänelle liian yksinkertaista? Oi, oi, hän on kovin yksitotinen. Olkaamme edelleenkin mielenkiintoisia itseksemme! Ja kanat kukersivat ja hanhet kaakattivat: — Kik, kak, kik, kak! Ja niillä oli hirveän hauskaa.

Mutta Jalmari meni kanalaan, avasi oven, kutsui haikaraa, ja se hyppäsi ulos kannelle hänen luokseen. Nyt se oli levännyt ja näytti kuin se olisi nyökyttänyt Jalmarille kiitokseksi. Sitten se levitti siipensä ja lensi lämpimiin maihin, mutta kanat kukersivat, hanhet kaakattivat ja kalkkunakukon pää lehahti aivan tulipunaiseksi.

— Huomenna keitämme teistä lientä! sanoi Jalmari, ja sitten hän heräsi pienessä sängyssään. Ihmeellisen matkan Nukku-Matti olikin järjestänyt hänelle siksi yöksi.

Torstai

Tiedätkö mitä! sanoi Nukku-Matti. — Älä nyt pelästy, tässä näet pienen hiiren! Ja sitten hän piti Jalmarin edessä kättään, jossa oli kevyt herttainen eläin. — Se on tullut kutsumaan sinua häihin. Tänä yönä kaksi pientä hiirtä aikoo kuulemma astua aviosäätyyn. Ne asuvat äitisi ruokakomeron permannon alla, missä niillä on kaunis huoneisto.

— Mutta kuinka minä voin päästä lattian pienen hiirenläven kautta? kysyi Jalmari.

— Anna minun hoitaa se asia! sanoi Nukku-Matti, — kyllä minä saan sinut pieneksi! ja sitten hän taikaruiskullaan kosketti Jalmariin, joka heti kävi pienemmäksi ja pienemmäksi, lopulta ei hän ollut niinkään suuri kuin sormi. — Nyt sinä voit lainata tinasotamiehen vaatteet, arvelen, että ne sopivat ja sitten näyttää niin muhkealta, että on yllä univormu, kun on seurassa!

— Tietysti! sanoi Jalmari ja sitten hän silmänräpäyksessä oli puettu mitä somimman tinasotamiehen tavoin.

— Ettekö tee hyvin ja istuudu äitinne sormustimeen, sanoi pieni hiiri, — niin minulla on oleva kunnia vetää teitä.

— Hyvänen aika, pitääkö neidin itsensä nähdä se vaiva! sanoi Jalmari ja sitten he ajoivat hiirenhäihin.

Ensin tulivat he lattian alle pitkään käytävään, joka ei ollut sen korkeampi kuin että he juuri saattoivat ajaa siellä sormustimella, ja koko käytävä oli valaistu laholla puulla.

— Eikö täällä tuoksu ihanalta? sanoi hiiri, joka veti häntä. — Koko käytävä on voideltu silavankamaralla. Ei voi olla ihanampaa.

Nyt he tulivat hääsaliin. Täällä seisoivat oikealla kaikki naishiiret ja he huiskuttelivat ja tirskuilivat, ikäänkuin he olisivat tehneet toisistaan pilkkaa. Vasemmalla seisoivat kaikki mieshiiret ja sivelivät käpälällä viiksiään, mutta keskellä lattiaa nähtiin morsiuspari. He seisoivat koverretussa juustonkuoressa ja suutelivat toisiaan niin hirveän paljon, sillä olivathan he kihloissa ja nyt heidän heti piti mennä naimisiin.

Tuli yhä useampia ja useampia vieraita. Toinen hiiri oli polkemaisillaan toisen kuoliaaksi, ja morsiuspari oli asettunut keskelle ovea, niin ettei voinut päästä ulos eikä sisään. Koko huone oli niinkuin käytäväkin voideltu silavankamaralla, siinä koko kestitys, mutta jälkiruuaksi näytettiin hernettä, johon muuan perheen pieni hiiri oli purrut morsiusparin nimen, nimittäin ensi kirjaimen. Mutta se oli jotakin aivan erinomaista.

Kaikki hiiret sanoivat, että ne olivat kauniit häät ja että keskustelu oli ollut hyvä.

Ja sitten ajoi Jalmari kotiin taas. Hän oli tosin ollut ylhäisessä seurassa, mutta niinpä hänen olikin täytynyt oikein käpertymällä käpertyä kokoon, tekeytyä pieneksi ja pukeutua tinasotamiehen univormuun.

Perjantai.

— On uskomatonta, kuinka monet vanhemmista ihmisistä haluavat saada minua käsiinsä! sanoi Nukku-Matti, — varsinkin ne, jotka ovat tehneet jotakin pahaa. "Hyvä, pikku Matti", sanovat ne minulle, "me emme voi ummistaa silmiämme ja niin me makaamme kaiken yön ja näemme kaikki pahat tekomme, jotka kuin ilkeät, pienet noidat istuvat vuoteen laidalla ja ruiskuttavat päällemme kuumaa vettä. Jos sinä toki tulisit ja ajaisit ne pois, jotta me saisimme hyvän unen!" Ja sitten he huokaavat hyvin syvään: "Me tahdomme mielellämme vaikkapa maksaakin. Hyvää yötä, Matti! Rahat ovat ikkunalla!" Mutta minä en tee sitä rahasta, sanoi Nukku-Matti.

— Mitä me nyt teemme tänä yönä? kysyi Jalmari.

— Niin, minä en tiedä, onko sinulla halua taas yöllä tulla häihin, ne ovat toisenlaiset kuin eilen. Sisaresi suuri nukke, joka on miehen näköinen ja jota kutsutaan Hermaniksi, aikoo naida nuken, jonka nimi on Bertta. Sitäpaitsi on nuken syntymäpäivä ja sentähden on määrä tulla niin paljon lahjoja.

— Niin, sen minä kyllä tiedän! sanoi Jalmari, — aina kun nuket tarvitsevat uusia vaatteita, niin minun sisareni antaa niiden viettää nimipäiviä tai häitä. Se on varmaan tapahtunut sata kertaa!

— Niin, mutta tänä yönä ovat satayhdennet häät ja kun satayksi on mennyt, niin on kaikki ohi! Sentähden ne tulevatkin niin suurenmoisiksi. Katsoppa vain!

Ja Jalmari katsoi pöydälle. Siellä seisoi pieni pahvitalo valaistuine ikkunoineen ja kaikki tinasotamiehet tekivät kunniaa ulkopuolella. Morsiuspari istui lattialla ja nojasi pöydänjalkaan, hyvin miettivänä, ja siihenhän sillä saattoi olla syytä. Mutta Nukku-Matti, yllään isoäidin musta hame, vihki heidät. Kun vihkiminen oli ohi, virittivät kaikki huonekalut huoneessa seuraavan kauniin laulun, jonka lyijykynä oli kirjoittanut. Se sopi iltarummun säveleeseen:

Häälaulu suuri soikohon nyt onneks sulhon, morsion; he seisoo lailla kepakon, he puuta, nahkaa pulskint' on! Puut, nahat — hurraa soikohon nyt niille, hurraa ponneton!

Ja nyt he saivat lahjoja, mutta he olivat kieltäytyneet kaikesta syötävästä, sillä heillä oli kyllin rakkaudestaan.

— Asummeko nyt maalla vai matkustammeko ulkomaille? kysyi sulhanen ja sitten kysyttiin neuvoa pääskyseltä, joka oli matkustanut paljon, ja vanhalta pihakanalta, joka viisi kertaa oli hautonut munista poikasia. Ja pääskynen kertoi kauniista lämpöisistä maista, missä viinirypäleet riippuivat suurina ja painavina, missä ilma oli niin lauha ja vuorilla oli värejä, jommoisia täällä ei ensinkään tunneta.

— Niillä ei kuitenkaan ole meidän vihreäkaaliamme! sanoi kana. — Minä olin erään kesän kaikkine poikasineni maalla. Siellä oli hiekkakuoppa, jossa me saimme kulkea raappimassa, ja sitten meillä oli pääsy puutarhaan, missä oli vihreäkaalia. Oi, kuinka se oli vihreää! En saata ajatella mitään kauniimpaa.

— Mutta toinen kaalintynkähän on samanlainen kuin toinenkin, sanoi pääskynen, — ja sitten täällä usein on niin ruma ilma!

— Niin, siihen on tottunut! sanoi kana.

— Mutta täällä on kylmä, jäätyy!

— Se on hyvä kaalille! sanoi kana. — Sitäpaitsi meillä myöskin saattaa olla lämmin. Eikö meillä neljä vuotta sitten ollutkin kesä, joka kesti viisi viikkoa, täällä oli niin kuuma, ettei voinut hengittää! Ja sitten ei meillä ole kaikkia niitä myrkyllisiä eläimiä, joita heillä on ulkomailla! Ja meillä ei ole ryöväreitä. Se on heittiö, jonka mielestä meidän maamme ei ole kaunein. Hän todella ei ansaitse olla täällä! Ja sitten kana itki. — Minäkin olen matkustanut! Olen matkustanut pytyssä yli kaksitoista penikulmaa! Matkustaminen ei ensinkään ole hauskaa!

— Niin, kana on ymmärtäväinen vaimo! sanoi nukke Bertta, — minä en myöskään pidä matkustamisesta vuorilla, sillä se on vain ylös ja sitten alas! Ei, me muutamme alas hiekkakuopan luo ja kävelemme kaalitarhassa.

Ja siinä sitä pysyttiin.

Lauantai.

— Saanko minä nyt satuja? sanoi pieni Jalmari, niin pian kuin Nukku-Matti oli saanut hänet vuoteeseen.

— Tänä iltana meillä ei ole siihen aikaa, sanoi Matti ja levitti kauneimman sateenvarjonsa hänen ylitsensä. — Katso nyt näitä kiinalaisia! Ja koko sateenvarjo oli kuin suuri kiinalainen malja sinisine puineen ja suippeine siltoineen, joilla seisoi pieniä kiinalaisia, nyökyttäen päitään. — Meidän täytyy huomiseksi kauniisti puhdistaa koko maailma, sanoi Matti. — Onhan silloin pyhä päivä, on sunnuntai. Minun täytyy mennä kirkontorniin katsomaan, kiilloittavatko kirkontontut kelloja, että ne voivat kauniisti kaikua. Minun täytyy mennä vainioille katsomaan, puhaltavatko tuulet tomun pois heiniltä ja lehdiltä, ja mikä tuottaa suurimman työn: minun pitää ottaa alas kaikki tähdet kiilloittaakseni ne. Minä otan ne esiliinaani, mutta ensin on jokainen numeroitava ja lävet, missä ne ovat kiinni siellä ylhäällä, ovat numeroitavat, jotta ne joutuvat oikeille paikoilleen taas, muutoin ne eivät pysy kiinni ja meille tulee liian monta tähdenlentoa, kun toinen putoaa toisen jälkeen!

— Kuulkaa, tiedättekö mitä, herra Nukku! sanoi vanha muotokuva, joka riippui seinällä siellä, missä Jalmari makasi, — minä olen Jalmarin isoisä. Kiitos teille siitä, että kerrotte pojalle satuja, mutta te ette saa sekoittaa hänen käsitteitään. Ei tähtiä voi ottaa alas kiilloitettaviksi. Tähdet ovat palloja niinkuin meidän maammekin, ja se niissä juuri on hyvä!

— Kiitoksia, sinä vanha isoisä! sanoi Nukku-Matti, — kiitoksia! Sinähän olet perheen pää, sinä olet "Ikä"-Pää, mutta minä olen iäkkäämpi kuin sinä. Minä olen vanha pakana. Roomalaiset ja kreikkalaiset kutsuvat minua Unenjumalaksi. Minä olen päässyt ylhäisimpiin koteihin ja pääsen niihin vieläkin. Minä olen seurustellut sekä pienten että suurten kanssa. Nyt voit sinä kertoa! ja sitten Nukku-Matti läksi ja otti sateenvarjon mukaansa.

— Nytpä ei enää näy uskaltavan lausua mielipidettään! sanoi vanha muotokuva.

Ja sitten Jalmari heräsi.

Sunnuntai.

— Hyvää iltaa! sanoi Nukku-Matti ja Jalmari nyökytti päätään, mutta juoksi sitten ja käänsi isoisän muotokuvan seinää vastaan, ettei se sekaantuisi puheeseen niinkuin eilen.

— Nyt sinun pitää kertoa minulle satuja: "Viidestä herneestä, jotka asuivat yhdessä herneenpalossa", ja "ukonluusta, joka kosi kananluuta", ja "parsinneulasta, joka oli olevinaan niin hieno, että kuvitteli olevansa silmäneula."

— Ihminen voi myöskin saada hyvää liian paljon! sanoi Nukku-Matti. Mieluimmin minä näytän sinulle jotakin, senhän tiedät! Näytän sinulle veljeni, hänen nimensä on myöskin Nukku-Matti, mutta hän ei koskaan tule kenenkään luo muuta kuin yhden kerran, ja kun hän tulee, niin hän ottaa heidät mukaansa hevosensa selkään ja kertoo heille satuja. Hän osaa vain kaksi: yhden, joka on niin ihmeen kaunis, ettei kukaan maailmassa voi kuvitella sitä, ja toisen, joka on niin ruma ja hirvittävä — niin, sitä ei osaa kuvata! Ja sitten nosti Nukku-Matti pienen Jalmarin ikkunaan ja sanoi: tuolla näet veljeni, toisen Nukku-Matin. Häntä sanotaan myöskin Kuolemaksi. Näetkö, hän ei ensinkään näytä niin pahalta kuin kuvakirjoissa, missä hän on luita ja nikamia. Ei, hänen takissaan on hopeakirjailua, se on mitä kaunein husaariunivormu! Musta samettiviitta leijailee takana hevosen päällitse. Kas, kuinka hän ratsastaa nelistäen.

Ja Jalmari näki, kuinka tuo Nukku-Matti antoi mennä ja otti sekä nuoria että vanhoja ihmisiä hevosen selkään. Muutamia hän asetti etupuolelle ja toisia hän asetti takapuolelle, mutta aina kysyi hän ensin: "Kuinka on arvostelukirjan laita?" — "Hyvin!" sanoivat he kaikki. — "Niin, antakaapa minun itseni katsoa!" sanoi hän ja sitten heidän täytyi näyttää hänelle kirja. Ja kaikki ne, joilla oli "Hyvin hyvä" ja "Erinomaisen hyvä", pääsivät ennemmin hevosen selkään ja saivat kuulla kauniin sadun, mutta niiden, joilla oli "Välttävän hyvä" ja "Välttävä", heidän täytyi joutua takapuolelle ja he saivat ruman sadun. He vapisivat ja itkivät, he tahtoivat hypätä hevosen selästä, mutta he eivät voineet, sillä he olivat heti paikalla kasvaneet siihen kiinni.

— Mutta Kuolemahan on kaunein Nukku-Matti! sanoi Jalmari. — Häntä en minä pelkää!

— Ei sinun pidäkään peljätä! sanoi Nukku-Matti, — katso vain, että sinulla on hyvä arvostelukirja!

— Niin, se on opettavaista! sanoi isoisän muotokuva, — auttaa se sentään, että sanoo mielipiteensä!

Ja sitten hän oli tyytyväinen.

Kas se on tarina Nukku-Matista. Nyt voit itse illalla kertoa enemmän.

Ruusunhaltija.

Keskellä puutarhaa kasvoi orjantappurapuu, se oli aivan täynnä ruusuja ja yhdessä näistä, kaikkein kauneimmassa, asui haltija. Hän oli niin pikkuruikkuisen pieni, ettei mikään ihmissilmä saattanut nähdä häntä. Jokaisen lehden takana ruusussa oli hänellä makuukamari, hän oli niin sirotekoinen ja kaunis kuin jokin lapsi ikinä saattoi olla ja hänen siipensä ulottuivat olkapäistä alas jalkoihin asti. Oi, mikä tuoksu olikaan hänen olennossaan ja kuinka seinät olivat kirkkaat ja kauniit! Nehän olivat vaalean punaisia, hienoja orjantappuranlehtiä.

Koko päivän huvitteli hän lämpöisessä auringonpaisteessa, lensi kukasta kukkaan, tanssi lentävän perhosen siivillä ja mittasi, kuinka monta askelta hänen täytyi astua päästäkseen kaikkien niiden maanteiden ja polkujen yli, joita oli yhdessä ainoassa lehmuksenlehdessä. Sitä, mitä me kutsumme lehden suoniksi, piti hän maanteinä ja polkuina. Niin, ne olivat hänelle oikein ikuisia teitä! Ennenkuin hän valmistui, meni aurinko mailleen, hän olikin alkanut niin myöhään.

Tuli niin kylmä, kaste lankesi ja tuuli puhalsi. Nyt kyllä oli paras päästä kotiin. Hän riensi minkä voi, mutta ruusu oli sulkeutunut, hän ei päässyt sisään, ei ainoakaan ruusu ollut avoinna. Pieni haltija-raukka pelästyi, hän ei ollut koskaan ennen ollut yöllä ulkona, aina nukkunut makeasti tyynten ruusunlehden takana. Oi, varmaan tämä on hänen kuolemansa!

Puutarhan toisessa päässä tiesi hän olevan lehtimajan kauniine kaprifolioineen, kukkaset näyttivät suurilta maalatuilta sarvilta. Yhteen näistä päätti hän astua ja nukkua aamuun asti.

Hän lensi sinne. Hiljaa! Siellä sisällä oli kaksi ihmistä, nuori kaunis mies ja mitä ihanin neito. He istuivat vieretysten ja toivoivat, ettei heidän ikinä tarvitsisi erota. He pitivät kovin paljon toisistaan, paljon enemmän kuin parhaimmat lapset voivat pitää äidistään ja isästään.

— Meidän täytyy kuitenkin erota! sanoi nuori mies. — Sinun veljesi ei ole minulle suopea, sentähden lähettää hän minut asialle niin kauas vuorten ja järvien taakse. Hyvästi, suloinen morsiameni, sillä sitä sinä minulle kuitenkin olet!

Ja sitten he suutelivat toisiaan ja nuori neito itki ja antoi hänelle ruusun. Mutta ennenkuin hän ojensi sen hänelle, painoi hän sille suudelman, niin lujasti ja hellästi, että kukkanen avautui. Silloin lensi pieni haltija sinne sisään ja nojasi päänsä hienoja, lemuavia seiniä vastaan. Mutta hän saattoi kyllä kuulla, että sanottiin: hyvästi, hyvästi! Ja hän tunsi, että ruusu sai paikkansa nuoren miehen rinnalla — oi, kuinka sydän siellä sisällä sykkikään! Pieni haltija ei ensinkään voinut vaipua uneen, niin se sykki.

Kauan ei ruusu levännyt hiljaa rinnalla, mies otti sen esiin ja yksinään kulkiessaan läpi pimeän metsän suuteli hän kukkaa, oi, niin usein ja voimakkaasti, että pieni haltija oli puristumaisillaan kuoliaaksi. Hän saattoi lehden läpi tuntea, kuinka miehen huulet paloivat ja itse ruusukin oli avautunut niinkuin voimakkaimmassa keskipäivän auringossa.

Silloin tuli siellä toinen mies, tumma ja suuttunut. Hän oli kauniin tytön paha veli. Hän otti esiin veitsen, terävän ja suuren, ja toisen suudellessa ruusua, pisti paha mies hänet kuoliaaksi, leikkasi poikki hänen päänsä ja hautasi sen yhdessä ruumiin kanssa pehmoiseen maahan niinipuun alle.

— Nyt hän on unohdettu ja poissa, ajatteli paha veli, — hän ei koskaan enää tule takaisin. Hänen piti tehdä pitkä matka, yli vuorten ja metsäin, silloin voi helposti menettää henkensä ja sen hän on tehnyt. Hän ei enään tule ja minulta ei sisareni koskaan uskalla kysyä häntä.

Sitten raapi hän jalallansa kuihtuneita lehtiä aukilapioidun maan päälle ja palasi kotiin pimeässä yössä. Mutta hän ei mennyt yksinään, niinkuin hän luuli: pieni haltija seurasi mukana. Se istui kuihtuneessa, kokoon käärityssä lehmuksenlehdessä, joka oli pudonnut pahan miehen hiuksiin hänen kaivaessaan hautaa. Hattu oli nyt pantu päähän, siellä sisällä oli pimeää ja haltija vapisi pelosta ja vihasta inhoittavan teon johdosta.

Aamun koittaessa tuli paha mies kotiin. Hän otti hatun päästään ja meni sisaren makuuhuoneeseen. Siellä nukkui kaunis, kukoistava tyttö ja näki unta hänestä, josta hän niin paljon piti ja jonka hän luuli kulkevan vuorten yli ja metsäin halki. Ja paha veli kumartui hänen puoleensa ja hymyili ilkeästi, niinkuin piru saattaa hymyillä. Silloin putosi kuihtunut lehti hänen hiuksistaan alas vuoteen peitteelle, mutta hän ei huomannut sitä, vaan meni pois nukkuakseen hiukkasen siinä aamun koitossa. Mutta haltija hiipi kuihtuneesta lehdestä, meni nukkuvan tytön korvaan ja kertoi hänelle kuin unessa hirveän murhan, kuvasi paikan, missä veli oli surmannut hänet ja mihin hän oli pannut hänen ruumiinsa, kertoi kukoistavasta niinipuusta aivan vieressä ja sanoi: — jotta sinä et luulisi sitä, mitä sinulle olen kertonut, pelkäksi uneksi, niin tapaat vuoteeltasi kuihtuneen lehden. Ja sen hän tapasi, kun hän heräsi.

Oi, mitä katkeria kyyneleitä hän itkikään! Eikä hän uskaltanut kenellekään uskoa suruaan. Ikkuna oli kaiken päivää auki, pieni haltija olisi helposti päässyt puutarhaan ruusujen ja kaikkien muiden kukkasten luo, mutta hän ei hennonut jättää murheellista. Ikkunalla oli kuukausiruusupuu, yhteen sen kukkasista hän asettui ja katseli tyttö raukkaa. Hänen veljensä tuli monta kertaa huoneeseen ja hän oli hyväntuulinen ja häijy, mutta sisar ei uskaltanut lausua sanaakaan suuresta sydänsurustaan.

Niin pian kuin tuli yö, hiipi hän talosta, meni metsään sille paikalle, missä niinipuu oli, repi lehdet pois maasta, kaivoi maata ja löysi heti surmatun. Oi, kuinka hän itkikään ja rukoili Jumalaa, että hänkin pian saisi kuolla.

Mielellään hän olisi vienyt ruumiin mukaansa kotiin, mutta sitä ei hän voinut. Niin otti hän kalpean pään suljettuine silmineen, suuteli kylmää suuta ja varisti mullan hänen kauniista hiuksistaan. — Tämän minä tahdon pitää! sanoi hän, ja pantuaan maata ja lehtiä kuolleen ruumiin päälle, otti hän pään mukaansa kotiin ja pienen oksan siitä jasmiinipuusta, joka kukoisti metsässä, missä hänet oli murhattu.

Niin pian kuin hän oli huoneessa, nouti hän ensimäisen kukkaruukun, jonka löysi. Siihen hän pani kuolleen pään, toimitti multaa päälle ja istutti sitten jasmiininoksan ruukkuun.

— Hyvästi, hyvästi! kuiskasi pieni haltija. Hän ei enää kestänyt nähdä tätä surua ja lensi sentähden puutarhaan ruusunsa luo. Mutta se oli kukkinut loppuun, vain muutamia kalpeita lehtiä riippui vihreän kiulukan ympärillä.

— Oi, kuinka pian sentään kaikki kaunis ja hyvä katoaa! huokasi haltija. Vihdoin löysi hän vielä yhden ruusun, siitä tuli hänen talonsa, sen hienojen, tuoksuvien lehtien takana saattoi hän elää ja olla.

Joka aamu lensi hän tyttö raukan ikkunan luo ja siellä tämä aina seisoi kukkaruukun ääressä ja itki. Katkerat kyyneleet putosivat jasmiininoksalle ja kun hän päivä päivältä kävi kalpeammaksi ja kalpeammaksi, kävi oksa tuoreemmaksi ja vihannammaksi. Vesa kasvoi esiin toisensa perästä, tuli pieniä valkoisia kukannuppuja ja hän suuteli niitä, mutta paha veli torui ja kysyi, oliko hän tullut hulluksi. Hän ei voinut sietää eikä käsittää, että hän aina itki tuon kukkaruukun ääressä. Eihän hän tietänyt, mitkä silmät siellä olivat suljettuina ja mitkä punaiset huulet siellä olivat muuttuneet maaksi. Ja tyttö taivutti päänsä kukkaruukkua vastaan ja pieni ruusunhaltija tapasi hänet siinä uinumassa. Silloin astui hän hänen korvaansa, kertoi illasta lehtimajassa, ruusun tuoksusta ja haltijain rakkaudesta. Tyttö näki niin suloista unta ja hänen nähdessään unta, haihtui elämä pois. Hän oli kuollut rauhallisen kuoleman, hän oli taivaassa sen luona, jota hän rakasti.

Ja jasmiinikukkaset avasivat suuret valkoiset kellonsa, ne lemusivat niin ihmeellisen suloisesti, muulla tavoin eivät ne voineet itkeä kuollutta.

Mutta paha veli katseli kaunista, kukoistavaa puuta, otti sen perintötavarana ja pani sen makuuhuoneeseensa, aivan vuoteen viereen, koska se oli kaunis katsella ja tuoksu oli niin makea ja suloinen. Pieni ruusunhaltija seurasi mukana, lensi kukasta kukkaan, asuihan jokaisessa pieni sielu, ja tälle kertoi hän surmatusta nuoresta miehestä, jonka pää nyt oli maana maan alla, kertoi pahasta veljestä ja sisar-raukasta.

— Me tiedämme sen! sanoi joka sielu kukkasissa, — me tiedämme sen! Emmekö me ole kasvaneet esiin surmatun silmistä ja huulista? Me tiedämme sen, me tiedämme sen! Ja sitten ne niin kummasti nyökkäsivät päätään.

Ruusunhaltija ei voinut käsittää, miten ne saattoivat olla niin levolliset. Ja hän lensi mehiläisten luo, jotka keräsivät hunajaa, kertoi heille tarinan pahasta veljestä, ja mehiläiset sanoivat sen kuningattarelleen, joka käski, että heidän kaikkien seuraavana aamuna piti surmata murhaaja.

Mutta sitä edellisenä yönä — se oli ensimäinen yö sisaren kuoleman jälkeen, — kun veli nukkui vuoteessaan aivan likellä tuoksuvaa jasmiinipuuta, avautui jokainen kukkamalja, ja näkymättöminä, mutta varustettuina myrkyllisillä keihäillä, astuivat kukkaissielut esiin, ja he asettuivat ensin hänen korvansa juureen ja kertoivat hänelle pahoja unia, lensivät sitten hänen huuliensa yli ja pistivät hänen kieltään noilla myrkyllisillä keihäillä.

— Nyt me olemme kostaneet kuolleen! sanoivat he ja vetäytyivät takaisin jasmiinin valkoisiin kelloihin.

Kun tuli aamu ja makuuhuoneen ikkuna yhtäkkiä kiskaistiin auki, lensi ruusunhaltija mehiläiskuningattaren ja koko mehiläisparven kanssa sisään surmaamaan häntä.

Mutta hän oli jo kuollut. Ihmisiä seisoi vuoteen ympärillä ja he sanoivat: jasmiinin tuoksu on surmannut hänet!

Silloin ymmärsi ruusunhaltija kukkasten koston ja hän kertoi sen mehiläisten kuningattarelle, ja tämä surisi koko parvineen kukkaruukun ympärillä. Mehiläisiä ei saatu karkoitetuiksi. Silloin nosti muuan nuori mies pois kukkaruukun ja yksi mehiläisistä pisti häntä käteen, niin että hän pudotti ruukun ja se meni rikki.

Silloin näkivät he valkoisen pääkallon ja he tiesivät, että vainaja vuoteessa oli murhamies.

Ja mehiläiskuningatar surisi ilmassa ja lauloi kukkasten kostosta ja ruusunhaltijasta ja siitä, että pienimmänkin lehden takana asuu yksi, joka voi kertoa ja kostaa pahan.

Sikopaimen.

Oli kerran köyhä prinssi. Hänellä oli kuningaskunta, joka oli aivan pieni, mutta aina se sentään oli niin suuri, että sen varassa saattoi mennä naimisiin, ja naimisiin hän tahtoi.

Täytyikin tietysti olla rohkea poika uskaltaessaan sanoa keisarin tyttärelle: huolitkos sinä minusta? Mutta hän uskalsi kuin uskalsikin, sillä hänen nimensä oli laajalti kuulu, oli satoja prinsessoja, jotka olisivat sanoneet kiitoksia, mutta tämäpä ei tehnyt sitä.

Kuulkaahan nyt.

Prinssin isän haudalla kasvoi ruusupuu, oi, mikä ihana ruusupuu. Se kukki ainoastaan joka viides vuosi ja silloinkin yhden ainoan kukan, mutta se oli ruusu, joka tuoksui niin suloisesti, että kun haistoi sitä, niin unohti kaikki surunsa ja huolensa, ja sitten oli prinssillä satakieli, joka osasi laulaa, ikäänkuin kaikki kauniit sävelet olisivat asustaneet sen pienessä kurkussa. Tämä ruusu ja tämä satakieli piti prinsessan saada ja sentähden ne pantiin suuriin hopeakoteloihin ja lähetettiin hänelle.

Keisari kannatti ne edellänsä suureen saliin, missä prinsessa leikki "vieraisilla" hovinaistensa kanssa. Muuta eivät he toimittaneet. Ja kun prinsessa näki suuret kotelot lahjoineen, taputti hän käsiään ilosta.

— Kunpa se vain olisi pieni kisimirri! sanoi hän, mutta sieltä tulikin tuo ihana ruusu.

— Ei, mutta kuinka se on ihastuttavasti tehty! sanoivat kaikki hovinaiset.

— Se on enemmän kuin ihastuttava! sanoi keisari, — se on kaunis!

Mutta prinsessa tunnusteli sitä ja silloin hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

— Hyi pappa! sanoi hän, — se ei ole keinotekoinen, se on oikea!

— Hyi! sanoivat kaikki hoviväet, — se on oikea!

— Katsotaan nyt ensin, mitä toisessa kotelossa on, ennenkuin suututaan! tuumi keisari, ja sitten tuli satakieli esiin. Se lauloi niin kauniisti, ettei siitä ihan heti voinut sanoa mitään pahaa.

— Superbe! charmant! sanoivat hovinaiset, sillä he puhuivat koko joukko ranskaa, toinen toistaan hullummin.

— Kuinka tuo lintu tuo mieleeni keisarinna vainajan pelirasian! sanoi vanha kavaljeeri. — Oi niin, ihan sama ääni, sama esitystapa!

— Niin! sanoi keisari, ja sitten hän itki kuin pieni lapsi.

— En minä sittenkään uskoisi, että se on oikea! sanoi prinsessa.

— Kyllä se on oikea lintu, sanoivat ne, jotka olivat tuoneet sen.

— No, antakaa linnun sitten lentää, sanoi prinsessa, eikä hän millään muotoa tahtonut sallia prinssin tulla.

Mutta prinssi ei säikähtänyt. Hän vatkasi kasvoihinsa ruskeaa ja mustaa, painoi hatun päähänsä ja koputti.

— Hyvää päivää, keisari! sanoi hän, — enkös minä pääsisi palvelukseen tänne linnaan?

— Jaa, tänne on niin paljon hakijoita! sanoi keisari, — mutta jahka minä ajattelen! Minä tarvitsen jonkun paimentamaan sikoja! Sillä niitä meillä on paljon!

Ja sitten prinssi otettiin kuninkaalliseksi sikopaimeneksi. Hän sai huonon pienen kamarin alhaalla sikolätin luona, ja siellä hänen täytyi olla. Mutta koko päivän hän istui ja teki työtä, ja kun tuli ilta, oli hän saanut valmiiksi herttaisen pienen padan, sen ympärillä oli tiukuja, ja niin pian kuin pata kiehui, helisivät ne niin kauniisti ja soittivat vanhaa nuottia:

Oi, sa rakas Augustin, kaikki on pois, pois, pois!

Mutta kaikkein merkillisintä oli sentään, että kun piti sormea padan höyryssä, niin heti voi haistaa, mitä ruokaa keitettiin jokaisessa kaupungin uunissa. Kas, se oli sittenkin toista kuin jokin ruusu.

Nyt tuli prinsessa kaikkien hovinaistensa kanssa kävelylle, ja kun hän kuuli sävelen, jäi hän seisomaan ja näytti niin tyytyväiseltä, sillä hänkin osasi soittaa: Ah, sa rakas Augustin! Se oli ainoa, mitä hän osasi, mutta sen hän soitti yhdellä sormella.

— Sehän on se, minkä minä osaan! sanoi hän, — mahtaa olla sivistynyt sikopaimen! Kuulkaas, menkää sisään ja kysykää häneltä, mitä tuo soittokone maksaa.

Ja sitten piti yhden hovinaisen juosta sisään, mutta hän otti puukengät jalkaansa.

— Mitä sinä tahdot tuosta padasta? sanoi hovinainen.

— Minä tahdon kymmenen suudelmaa prinsessalta! sanoi sikopaimen.

— Herra varjelkoon! sanoi hovinainen.

— Niin, vähemmästä ei voi antaa! sanoi sikopaimen.

— No, mitä hän sanoo? kysyi prinsessa.

— Sitä minä todella en voi sanoa! sanoi hovinainen, — se on niin hirveää!

— Kuiskaa sitten! — Ja sitten hän kuiskasi.

— Hänhän on hävytön! sanoi prinsessa ja läksi heti — mutta kun hän oli mennyt vähän matkaa, helisivät tiuvut taas niin kauniisti:

Ah, sa rakas Augustin, kaikki on pois, pois, pois!

— Kuulkaas, sanoi prinsessa, — kysykää, tahtooko hän kymmenen suudelmaa minun hovinaisiltani.

— Ei kiitos! sanoi sikopaimen, — kymmenen suudelmaa prinsessalta, tai minä pidän padan.

— Tämä on kauhean ikävää! sanoi prinsessa, — mutta teidän täytyy seisoa minun edessäni, ettei kukaan näe!

Ja hovinaiset asettuivat hänen eteensä, ja sitten he levittivät hameensa, ja sitten sikopaimen sai nuo kymmenen suudelmaa, ja prinsessa sai padan.

No, siitäkös tuli ilo! Koko illan ja koko päivän piti padan kiehua. Ei ollut ainoaakaan uunia koko kaupungissa, josta he eivät olisi tietäneet, mitä siinä keitettiin, niinhyvin kamariherran kuin suutarin luona. Hovinaiset tanssivat ja taputtivat käsiään.

— Me tiedämme, kuka saa makeaa soppaa ja pannukakkuja! Me tiedämme, kuka saa puuroa ja pannupaistia! Kuinka se on mielenkiintoista!

— Erittäin mielenkiintoista! sanoi ylihovimestaritar.

— Niin; mutta pysykää hiljaa, sillä minä olen keisarin tytär!

— Herra varjelkoon! sanoivat he kaikki.

Sikopaimen, nimittäin prinssi, mutta hehän eivät tietäneet muuta, kuin että hän oli oikea sikopaimen, ei päästänyt päivää kulumaan hukkaan, ja niin hän teki raikun. Kun hän huiskutti sitä, soivat kaikki valssit, galoppaadit ja polskat, joita maailman luomisesta asti oli tunnettu.

— Mutta sehän on superbe! sanoi prinsessa, astuessaan ohi, — en ole koskaan kuullut kauniimpaa sävellystä! Kuulkaas! menkää sisään ja kysykää häneltä, mitä tuo soittokone maksaa. Mutta minä en suutele!

— Hän tahtoo sata suudelmaa prinsessalta, sanoi se hovinainen, joka oli ollut sisällä kysymässä.

— Minä luulen, että hän on hullu! sanoi prinsessa, ja sitten hän meni. Mutta kun hän oli mennyt vähän matkaa, niin hän jäi seisomaan. — Pitää suosia taidetta! sanoi hän, — minä olen keisarin tytär! Sanokaa hänelle, että hän saa kymmenen suudelmaa, niinkuin eilen, loput hän voi ottaa hovinaisiltani!

— Niin, mutta me emme tahdo! sanoivat hovinaiset.

— Mitä tyhjää! sanoi prinsessa, — kun minä voin suudella häntä, niin tekin voitte! Muistakaa, että minä annan teille ruuan ja palkan! — Ja niin täytyi hovinaisen taas mennä sisään hänen luokseen.

— Sata suudelmaa prinsessalta, sanoi hän, — tai kumpikin pitää omansa.

— Seisokaa edessä!!! sanoi prinsessa ja sitten asettuivat kaikki hovinaiset eteen ja sitten sikopaimen suuteli.

— Mikä ihmeen kansankokous tuolla sikolätin luona on! sanoi keisari, joka oli astunut ulos parvekkeelle. Hän hieroi silmiään ja pani lasit nenälleen. — Hovinaisethan ne siellä pitävätkin hauskaa! Kyllä minun täytyy mennä heidän luokseen! — ja sitten hän veti ylös tohveliensa kannantaustat, sillä hän oli astunut linttaan nämä kenkänsä.

Voi sentään, mikä kiire hänellä olikin!

Niin pian kuin hän pääsi pihaan, kulki hän aivan hiljaa, ja hovinaisilla oli niin paljon tekemistä suudelmien laskemisessa, jotta kaikki kävisi rehellisesti eikä hän saisi liian monta, mutta ei myöskään liian vähän, että he eivät ensinkään huomanneet keisaria. Hän nousi varpailleen.

— Vai niin! sanoi hän, kun näki, että he suutelivat. Ja sitten hän löi heitä tohvelillaan päähän, juuri kun sikopaimen sai kahdeksannenkymmenennen kuudennen suudelmansa. — Ulos! sanoi keisari, sillä hän oli suuttunut, ja sekä prinsessa että sikopaimen ajettiin ulos hänen keisarikunnastaan.

Siinä prinsessa nyt seisoi ja itki, sikopaimen torui, ja sade tulvi taivaasta.

— Voi, minua kurjaa ihmistä! sanoi prinsessa, — olisinpa vain ottanut sen kauniin prinssin! Voi, kuinka minä olen onneton!

Ja sikopaimen meni puun taakse, pyyhki mustan ja ruskean kasvoistaan, riisui rumat vaatteet ja astui esiin prinssinpuvussaan, niin kauniina, että prinsessan täytyi niiata.

— Minä olen oppinut sinua halveksimaan, sinä siinä! sanoi hän. — Sinä et huolinut rehellistä prinssiä! Sinä et välittänyt ruususta etkä satakielestä, mutta sikopaimenta sinä saatoit suudella leikkikalun takia! Pidä hyvänäsi nyt!

Ja sitten hän meni kuningaskuntaansa, sulki oven ja työnsi salvan eteen. Prinsessa sai seisoa ulkopuolella ja laulaa:

Ah, sa rakas Augustin, kaikki on pois, pois, pois!

Tattari.

Usein, kun ukonilman jälkeen astuu pellon ohitse, jossa kasvaa tattaria, näkee, että se on palanut aivan mustaksi. Näyttää siltä kuin tulenliekki olisi käynyt sen yli ja talonpoika sanoo silloin: sen se on saanut salamalta! Mutta miksi se on saanut sen? Minäpä kerron, mitä harmaavarpunen sanoi minulle ja harmaavarpunen kuuli sen vanhalta salavalta, joka kasvoi tattaripellon luona ja kasvaa vieläkin. Se on sellainen kunnianarvoisa, suuri salava, mutta ryppyinen ja vanha, se on keskeltä haljennut ja revelmästä kasvaa esiin ruohoa ja karhunvatukanköynnöksiä. Puu taipuu eteenpäin ja oksat riippuvat aivan maahan asti, ikäänkuin ne olisivat vihreitä pitkiä hiuksia.

Kaikilla vainioilla yltympäri kasvoi viljaa, sekä ruista, ohraa että kauraa, niin, tuota kaunista kauraa, joka kypsänä ollessaan näyttää siltä, kuin koko joukko pieniä keltaisia kanarilintuja istuisi samalla oksalla. Vilja kasvoi rehevänä ja kuta painavampaa se oli, sitä syvemmä se kumartui hurskaassa nöyryydessä.

Mutta siellä oli myöskin tattaripelto ja tuo pelto oli aivan vanhan salavan edessä. Tattari ei ensinkään kumartunut niinkuin muu vilja, se nosti päätään ylpeänä ja kankeana.

— Minä olen aivan yhtä rehevä kuin tähkä, sanoi se, — minä olen sitäpaitsi paljon kauniimpi. Kukkani ovat kauniit kuin omenapuun kukat, ilokseen katselee minua ja omaisiani. Tunnetko mitään muhkeampaa kuin me, sinä vanha salava?

Ja salava nyökkäsi päätään ikäänkuin sanoakseen: kyllä minä tunnen! Mutta tattari oikaisi itseään pelkkää ylpeyttään ja sanoi: tuo tyhmä puu, se on niin vanha, että sen vatsassa kasvaa ruohoa!

Nyt nousi hirveä ilma. Kaikki kedon kukkaset käärivät kokoon lehtensä tai taivuttivat hienoiset päänsä, myrskyn kiitäessä niiden ylitse. Mutta tattari nosti ylpeänä päätään.

— Taivuta pääsi niinkuin me! sanoivat kukkaset.

— Sitä minun ei ensinkään tarvitse tehdä! sanoi tattari.

— Taivuta pääsi niinkuin me! huusi vilja, — nyt tulla viillättää myrskyn enkeli! Hänellä on siivet, jotka ulottuvat pilvistä hamaan maahan asti ja hän hakkaa sinut poikki, ennenkuin ennätät pyytää häntä armahtamaan sinua.

— Niin, mutta minä en tahdo taipua! sanoi tattari.

— Sulje kukkasi ja taivuta lehtesi! sanoi vanha salava. — Älä katsele salamaan, kun pilvi purkautuu, sillä salaman iskiessä saattaa katsahtaa Jumalan taivaaseen, mutta tuo näky voi tehdä ihmisetkin sokeiksi, miten sitten kävisikään meidän, maan kasvien, jos me uskaltaisimme tehdä sen, me, jotka olemme paljoa vähäpätöisemmät.

— Paljoa vähäpätöisemmät? sanoi tattari. — Nytpä minä juuri tahdonkin katsahtaa Jumalan taivaaseen!

Ja se teki sen ylimielisenä ja ylpeänä. Tuntui siltä, kuin koko maailma olisi ollut tulessa, niin salamoi.

Kun paha ilma sitten oli ohi, seisoivat kukkaset ja viljat tyynessä, puhtaassa ilmassa niin sateen virkistäminä, mutta tattari oli salamassa palanut sysimustaksi, se oli nyt kuollut, hyödytön kasvi maassa.

Ja vanha salava liikutteli oksiaan tuulessa ja vihreiltä lehdiltä putoili suuria vesipisaroita, ikäänkuin puu olisi itkenyt, ja varpuset kysyivät: — Miksi sinä itket? Täällähän on niin ihanaa. Katso, kuinka aurinko paistaa, katso kuinka pilvet vaeltavat, huomaatko tuoksun kukkasista ja pensaista! Miksi itket, vanha salava?

Ja salava kertoi tattarin ylpeydestä, ylimielisyydestä ja rangaistuksesta. Se seuraa aina. Minä, joka kerron tarinan, olen kuullut sen varpusilta. Ne kertoivat sen minulle eräänä iltana, kun minä pyysin niiltä satua.

Enkeli.

"Joka kerta kuin hyvä lapsi kuolee, tulee Jumalan enkeli alas maahan, ottaa kuolleen lapsen käsivarsilleen, levittää suuret valkeat siivet, lentää yli kaikkien niiden paikkojen, joista lapsi on pitänyt, ja poimii koko pivollisen kukkia, jotka se tuo ylös Jumalalle, jotta ne siellä kukoistaisivat vieläkin kauniimmin kuin maan päällä. Hyvä Jumala painaa kaikki kukkaset sydäntään vastaan, mutta sitä kukkasta, joka on hänelle rakkain, hän suutelee ja se saa silloin äänen ja voi laulaa mukana tuossa suuressa autuudessa."

Kas, kaiken tämän kertoi muuan Jumalan enkeli kantaessaan kuollutta lasta pois taivaaseen, ja lapsi kuuli sen ikäänkuin unessa. Ja he kiitivät yli niiden paikkojen kodissa, missä pienokainen oli leikkinyt ja he lensivät läpi puutarhojen, joissa oli kauniita kukkia.

— Mitkä me nyt otamme ja istutamme taivaaseen? kysyi enkeli.

Ja siellä oli solakka, suloinen ruusupuu, mutta paha käsi oli taittanut rungon, niin että kaikki oksat, täynnä suuria puolipuhjenneita nuppuja, riippuivat lakastuneina yltympäri.

— Puu-raukka! sanoi lapsi, — ota se, jotta se voisi kukoistaa Jumalan luona!

Ja enkeli otti sen, mutta suuteli lasta sen sanojen tähden, ja pienokainen avasi puoleksi silmänsä. He poimivat reheviä loistokukkia, mutta ottivat myöskin halveksittuja päivänkakkaroita ja villejä orvokkeja.

— Nyt meillä on kukkia! sanoi lapsi ja enkeli nyökkäsi, mutta he eivät vielä lentäneet ylös Jumalan luo. Oli yö, oli aivan hiljaista, he pysähtyivät suureen kaupunkiin, he liitelivät eräällä kapeimmista kaduista, missä oli kokonaisia läjiä olkia, tuhkaa ja romua. Siellä oli ollut muuttopäivä, siellä oli lautasten palasia, kipsikappaleita, rääsyjä ja vanhoja hatunkoppia, kaikkinaista, mikä näytti hyvinkin roskaiselta.

Ja enkeli viittasi keskellä sekamelskaa alas muutamaan kukkaruukun sirpaleeseen ja maakimpaleeseen, joka oli pudonnut ruukusta ja jota erään suuren kuihtuneen kedonkukkasen juuret pitivät koossa, kukkasen, joka ei kelvannut mihinkään ja joka sentähden oli viskattu kadulle.

— Sen me otamme mukaan! sanoi enkeli. — Minäpä kerron sinulle meidän lentäessämme!

Ja sitten he lensivät ja enkeli kertoi:

— Tuolla alhaalla, sillä kapealla kadulla, matalassa kellarissa asui köyhä sairas poika. Aivan pienestä asti oli hän aina ollut vuoteen omana. Kun hän oli kaikkein terveimmillään, saattoi hän kainalosauvojen avulla kulkea edestakaisin pienen huoneen mitan, siinä kaikki. Muutamina päivinä kesällä lankesivat auringonsäteet puolen tunnin ajan kellarin eteiseen, ja kun sitten pieni poika istui siinä, antaen lämpöisen auringon paistaa itseensä ja näki punaisen veren hentojen sormiensa läpi, joita hän piti ylhäällä kasvojensa edessä, niin sanottiin: niin, tänään hän on ollut ulkona! Hän tunsi metsän sen ihanassa kevätvihannassa vain siitä, että naapurin poika toi hänelle ensimäisen pyökinoksan ja sitä hän piteli päänsä päällä ja uneksi silloin olevansa pyökkien alla, missä aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Eräänä kevätpäivänä toi naapurin poika hänelle myöskin kedonkukkia, ja näiden joukossa oli sattumalta yksi, jolla oli juuri ja sentähden se istutettiin kukkaruukkuun ja asetettiin ikkunaan aivan vuoteen luo. Ja kukkanen oli istutettu onnea antavin käsin, se kasvoi, teki uusia vesoja ja kukki joka vuosi. Siitä tuli sairaan pojan kaunein puutarha, hänen pieni aarteensa tässä maailmassa. Hän kasteli ja hoiti sitä ja piti huolta, että se sai joka auringonsäteen, viimeiseen asti, joka liukui alas matalasta ikkunasta. Ja kukka kasvoi kiinni hänen uniinsakin, sillä häntä varten se kukoisti, levitti tuoksuaan ja ilahutti silmää. Sitä kohti kääntyi hän kuolemassa, kun Jumala häntä kutsui. — Vuoden on hän nyt ollut Jumalan luona, vuoden on kukkanen seisonut unohdettuna ikkunassa ja kuihtunut ja sentähden se on muutossa viskattu rikkaromun mukana kadulle. Ja se on se kukka, köyhä, kuihtunut kukka, jonka me olemme ottaneet mukaan vihkoon, sillä se kukka on tuottanut iloa enemmän kuin komein kukka kuningattaren puutarhassa.

— Mutta mistä sinä tiedät kaiken tämän? kysyi lapsi, jota enkeli kantoi ylös taivasta kohti.

— Minä tiedän sen! sanoi Enkeli. — Olinhan minä itse tuo sairas pieni poika, joka kulki kainalosauvojen varassa. Kyllä minä kukkani tunnen!

Ja lapsi avasi kokonaan silmänsä ja katseli enkelin kauniisiin, iloisiin kasvoihin ja samassa silmänräpäyksessä olivat he Jumalan taivaassa, missä vallitsee ilo ja autuus. Ja Jumala painoi kuolleen lapsen sydämelleen ja silloin se sai siivet niinkuin toinenkin enkeli ja lensi käsikkäin hänen kanssaan. Ja Jumala painoi kaikki kukkaset sydämelleen, mutta köyhää, kuihtunutta kedonkukkaa hän suuteli ja se sai äänen ja lauloi kaikkien enkeleiden kanssa, jotka liitelivät Jumalan ympärillä, muutamat aivan likellä, toiset ulkopuolella näitä, suurissa piireissä, yhä kauemma, pois äärettömyyteen, mutta kaikki yhtä onnellisina. Ja kaikki he lauloivat, suuret ja pienet, tuo hyvä, hurskas lapsi ja köyhä kedonkukka, joka oli maannut kuihtuneena, viskattuna rikkojen joukkoon, muuttopäivän romun sekaan ahtaalla, pimeällä kadulla.

Satakieli.

Kiinassa, senhän sinä kyllä tiedät, on keisari kiinalainen ja kaikki, jotka hänellä on ympärillään, ovat kiinalaisia. Siitä on nyt monta vuotta, mutta juuri sentähden kannattaa kuulla tarinan, ennenkuin sen unohtaa. Keisarin linna oli komein maailmassa, kauttaaltaan hienosta posliinista, niin kallisarvoisesta, mutta niin hauraasta, niin arasta, että oikein täytyi varoa sitä koskettamasta. Puutarhassa näki mitä ihmeellisimpiä kukkia ja kaikkein komeimpiin oli köytetty hopeakelloja, jotka soivat, jotta ei mentäisi niiden ohi huomaamatta kukkaa. Niin, kaikki oli niin tarkkaan laskettua keisarin puutarhassa ja se ulottui niin kauas, ettei edes puutarhurikaan tietänyt, mihin se loppui. Jos jatkoi kävelemistä, tuli mitä kauneimpaan metsään, jossa oli korkeita puita ja syviä järviä. Metsä ulottui aivan alas mereen, joka oli sininen ja syvä. Suuret laivat saattoivat purjehtia aivan oksien alle ja näissä asui satakieli, joka lauloi niin ihanasti, että köyhä kalastajakin, jolla oli niin paljon muuta tekemistä, pysähtyi ja kuunteli, kun hän yöllä oli ulkona kokemassa kalaverkkoja ja silloin kuuli satakielen. Herra Jumala, kuinka se on kaunista! sanoi hän, mutta sitten hänen täytyi hoitaa askareitaan ja hän unohti linnun. Mutta seuraavana yönä, kun se taas lauloi ja kalastaja tuli sinne ulos, sanoi hän saman: Herra Jumala, kuinka se sentään on kaunista!

Kaikista maailman maista saapui matkustajia keisarin kaupunkiin ja he ihailivat sitä, linnaa ja puutarhaa, mutta kun he saivat kuulla satakielen, sanoivat he kaikki: se on sentään paras.

Ja matkustajat kertoivat siitä, kun he tulivat kotiin, ja oppineet kirjoittivat monta kirjaa kaupungista, linnasta ja puutarhasta, mutta satakieltä he eivät unohtaneet, se asetettiin kaikkein ylimmä. Ja ne, jotka osasivat runoilla, kirjoittivat mitä kauneimpia runoja, kaikki tyyni satakielestä metsässä syvän järven rannalla.

Nuo kirjat kiersivät ympäri maailmaa ja muutamat joutuivat sitten vihdoin keisarin luo. Hän istui kultatuolissaan, luki ja luki, joka hetki nyökkäsi hän päätään, sillä häntä huvitti kuulla noita komeita kuvauksia kaupungista, linnasta ja puutarhasta. "Mutta satakieli on kuitenkin kaikkein paras!" kirjoitettiin siinä.

— Mitä kummaa! sanoi keisari. — Satakieli! Sitähän en ensinkään tunne. Onko täällä sellainen lintu keisarikunnassani, päälle päätteeksi vielä puutarhassani? Sitä en ole koskaan kuullut. Sellainen asia täytyy lukea!

Ja sitten hän kutsui kavaljeerinsa, joka oli niin ylhäinen, että kun joku, joka oli alhaisempi häntä, uskalsi puhua hänelle tai kysyä jotakin, niin ei hän vastannut muuta kuin: P! Ja se ei merkitse mitään.

— Täällähän kuuluu olevan hyvin merkillinen lintu, jota kutsutaan satakieleksi! sanoi keisari. — Sanotaan, että se on kaikkein paras suuressa valtakunnassani. Miksei minulle koskaan ole sanottu mitään siitä?

— Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. — Sitä ei koskaan ole esitetty hovissa.

— Minä tahdon, että se tulee tänne illalla laulamaan minulle! sanoi keisari. — Koko maailma tietää, mitä minulla on, enkä minä sitä tiedä!

— Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. — Minä etsin sitä, minä löydän sen!

Mutta mistä se oli löydettävissä? Kavaljeeri juoksi ylös alas kaikki portaat, läpi salien ja käytävien. Ei kukaan kaikista niistä, jotka hän kohtasi, ollut kuullut puhuttavan satakielestä. Ja kavaljeeri juoksi taas keisarin luo ja sanoi, että se varmaan mahtaa olla satu, niiden tekemä, jotka kirjoittavat kirjoja.

— Teidän keisarillisen majesteettinne ei pidä uskoa mitä kirjoitetaan. Se on keksintöä ja sellaista, jota sanotaan velhotaidoksi!

— Mutta sen kirjan, missä minä olen tämän lukenut, sanoi keisari, — on minulle lähettänyt suurivaltias Japanin keisari, ja niin ei se saata olla valhetta. Minä tahdon kuulla satakielen. Sen pitää olla täällä tänä iltana. Sillä on korkein suosioni. Ja jollei se tule, niin koputetaan koko hovia vatsaan, heti kun se on syönyt illallisen!

— Tsing-pe! sanoi kavaljeeri ja juoksi taas ylös ja alas kaikkia portaita, läpi kaikkien salien ja käytävien. Ja puoli hovia juoksi mukana, sillä he eivät tahtoneet, että heitä koputettaisiin vatsaan. Kyllä nyt kysyttiin merkillistä satakieltä, jonka koko maailma tunsi, mutta hovissa ei kukaan.

Vihdoin tapasivat he pienen köyhän tytön kyökissä. Hän sanoi:

— Oi, Jumala, satakieli! sen tunnen hyvin. Niin, kyllä se osaa laulaa! Joka ilta on minulla lupa viedä vähän jätteitä pöydästä kotiin kipeälle äiti-raukalleni. Hän asuu alhaalla rannassa, ja kun minä sitten palaan takaisin, olen väsynyt ja lepään metsässä, niin kuulen satakielen laulavan. Vedet nousevat siinä silmiini. On niinkuin äitini suutelisi minua!

— Pieni kyökkipiika! sanoi kavaljeeri, — minä hankin sinulle vakinaisen toimen kyökissä ja luvan nähdä keisarin syövän, jos osaat johdattaa meidät satakielen luo, sillä se on saanut kutsun illaksi.

Ja sitten he kaikki läksivät metsään, missä satakielen oli tapana laulaa. Puoli hovia oli mukana. Heidän paraikaa kulkiessaan alkoi lehmä ammua.

— Oi! sanoivat hovijunkkarit, — nyt se on käsissämme. Onpa sentään ihmeellinen voima tuollaisessa pienessä eläimessä. Minä olen aivan varmaan kuullut sen ennen!

— Ei, lehmäthän siellä ammuvat! sanoi pieni kyökkipiika. — Me olemme vielä kaukana paikalta.

Sammakot kurnuttivat nyt suossa.

— Kaunista! sanoi kiinalainen hovisaarnaaja. — Nyt minä kuulen sen, tuo muistuttaa pieniä kirkonkelloja.

— Ei, sammakothan siellä! sanoi pieni kyökkipiika. — Mutta nyt minä luulen, että me pian saamme kuulla sen.

Sitten alkoi satakieli laulaa.

— Se se on! sanoi pieni tyttö. — Kuulkaa, kuulkaa! Ja tuolla se istuu! Ja sitten hän viittasi pieneen harmaaseen lintuun ylhäällä oksalla.

— Onko se mahdollista? sanoi kavaljeeri. — Sellaiseksi nyt en koskaan olisi sitä ajatellut. Kuinka se näyttää halvalta, varmaan se on menettänyt värinsä nähdessään luonaan niin paljon ylhäisiä ihmisiä.

— Pieni satakieli! huusi pieni kyökkipiika aivan ääneen. — Armollinen keisarimme soisi niin mielellään, että sinä laulaisit hänelle!

— Suurimmalla mielihyvällä! sanoi satakieli ja lauloi niin, että oli ilo kuunnella.

— On kuin kuulisi lasikellojen soivan! sanoi kavaljeeri. — Ja entä sitten tuo pieni kurkku, kuinka se toimii! On kummallista, ettemme koskaan ole kuulleet sitä ennen. Se tulee saavuttamaan suuren succés'n hovissa!

— Laulanko vielä kerran keisarille? sanoi satakieli, joka luuli, että keisari oli mukana.

— Oivallinen pieni satakieleni, sanoi kavaljeeri, — minulla on suuri ilo kutsua teidät hovijuhlaan illalla, jolloin te tulette lumoamaan hänen keisarillisen armonsa erinomaisella laulullanne.

— Se soveltuu parhaiten luonnon helmaan! sanoi satakieli, mutta seurasi kuitenkin mielellään, kun kuuli, että keisari sitä halusi.

Linna oli pantu oikein juhla-asuun. Seinät ja lattiat, jotka olivat posliinia, loistivat monien tuhansien kultalamppujen valossa. Mitä kauneimpia kukkasia, jotka saattoivat helistä oikein hyvin, oli asetettu käytäviin. Siellä oli juoksua ja vetoa, mutta niinpä soivat nyt juuri kaikki kellot, niin ettei voinut kuulla sanaakaan.

Keskelle suurta salia, missä keisari istui, oli asetettu kultaorsi ja sillä piti satakielen istua. Koko hovi oli siellä ja pieni kyökkipiika oli saanut luvan seisoa oven takana, koska hänellä nyt oli todellisen kyökkipiian arvonimi. Kaikki olivat he parhaimmassa juhla-asussaan ja kaikki he katsoivat pieneen harmaaseen lintuun, jolle keisari nyökytti päätään.

Ja satakieli lauloi niin kauniisti, että kyyneleet nousivat keisarin silmiin, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan ja silloin lauloi satakieli vieläkin kauniimmin, se meni oikein sydämeen. Ja keisari oli kovin iloinen ja hän sanoi, että satakielen pitää saada hänen kultatohvelinsa kannettavaksi kaulassa. Mutta satakieli kiitti, se oli jo saanut palkintoa tarpeeksi.

— Minä olen nähnyt kyyneliä keisarin silmissä, se on minulle runsain aarre. Keisarin kyynelissä on ihmeellinen voima. Jumala tietää, että olen tarpeeksi palkittu!

Ja sitten se taas lauloi suloisella, hartaalla äänellään.

— Se on suloisinta kiemailua, mitä tunnen! sanoivat naiset ympärillä, ja sitten he ottivat vettä suuhunsa nielläkseen, kun joku puhui heille. He luulivat hekin olevansa satakieliä. Niin, lakeijat ja kamarineidit antoivat tietää, että hekin olivat tyytyväiset, ja se merkitsee paljon, sillä he ovat kaikkein vaikeimmat tyydyttää. Niin, satakieli todella oikein onnistui!

Sen piti nyt jäädä hoviin, sillä piti olla oma häkkinsä sekä vapaus kävellä kaksi kertaa päivällä ja kerran yöllä. Se sai mukaansa kaksitoista palvelijaa, jokainen oli pannut silkkinauhan sen jalan ympäri ja jokainen piti lujasti kiinni. Siitä kävelystä ei ollut ensinkään huvia.

Koko kaupunki puhui tuosta merkillisestä linnusta ja jos kaksi ihmistä kohtasi toisensa, niin ei toinen sanonut muuta kuin: — sat —! ja toinen sanoi: — … kieli! Ja sitten he huokasivat ja ymmärsivät toisensa, niin, yksitoista ruokakauppiaan lasta sai nimensä linnun mukaan, mutta yhdelläkään niistä ei ollut ainoaa säveltä rinnassaan.

Eräänä päivänä tuli keisarille suuri käärö, jonka päälle oli kirjoitettuna: Satakieli.

— Tuossapa nyt saamme uuden kirjan kuuluisasta linnustamme! sanoi keisari. Mutta se ei ollut mikään kirja, se oli pieni taitonäyte: rasiassa oli keinotekoinen satakieli, jonka tuli olla elävän kaltainen, mutta johon oli kauttaaltaan upotettu timantteja, rubiineja ja safiireja. Niin pian kuin keinotekoinen lintu vedettiin, osasi se laulaa yhden niistä kappaleista, jotka oikea lauloi, ja sitten meni pyrstö ylös ja alas ja kimmelsi hopeaa ja kultaa. Kaulassa riippui pieni nauha ja siihen oli kirjoitettu: Japanin keisarin satakieli on köyhä Kiinan keisarin satakielen rinnalla.

— Se on kaunista! sanoivat he kaikki, ja se, joka oli tuonut keinotekoisen linnun, sai heti keisarillisen satakielen-tuojan arvonimen.

— Nyt niiden pitää laulaa yhdessä. Siitäpä tulee duetto!

Ja sitten niiden piti laulaa yhdessä, mutta se ei oikein tahtonut käydä, sillä oikea satakieli lauloi omalla tavallaan ja keinotekoinen lintu kulki valsseilla.

— Siinä ei ole mitään syytä, sanoi pelimestari, — se pysyy ehdottomasti tahdissa ja on kokonaan minun kouluani!

Sitten piti keinotekoisen linnun laulaa yksinään. Sen menestys oli yhtä suuri kuin oikeankin ja sittenhän se oli niin paljon kauniimpi katsella: se kimmelsi kuin rannerenkaat ja rintaneulat.

Kolme ja kolmekymmentä kertaa lauloi se yhden ja saman kappaleen eikä se kuitenkaan ollut väsyksissä. Ihmiset olisivat mielellään kuulleet sen taas uudestaan, mutta keisari arveli, että nyt pitää elävänkin satakielen taas vähän laulaa. Mutta missä se oli? Ei kukaan ollut huomannut, että se oli lentänyt ulos avonaisesta ikkunasta, pois vihreihin metsiinsä.

— Mutta mitä tämä on! sanoi keisari. Ja kaikki hoviväki moitti mukana, että satakieli oli hyvin kiittämätön eläin. — Meillä on toki paras lintu! sanoivat he ja sitten piti keinotekoisen linnun taasen laulaa, ja kolmannenkymmenennen neljännen kerran saivat he kuulla saman kappaleen, mutta he eivät vielä kokonaan osanneet sitä, koska se oli niin vaikea, ja pelimestari kehui lintua niin erinomaiseksi, niin, jopa hän vakuutti, että se oli parempi kuin oikea satakieli, eikä vain vaatteiden ja monien kauniiden timanttien puolesta, vaan myöskin sisällisesti.

— Sillä katsokaa, hyvät herrasväet, keisari ennen kaikkia! Oikeasta satakielestä ei koskaan voi laskea, mitä siitä tulee, mutta keinotekoisessa linnussa on kaikki määrättyä! Niin tulee olemaan eikä toisella tavalla. Kaikki voi selittää, sen voi hajoittaa ja näyttää inhimilliselle ajattelulle, kuinka valssit sijaitsevat, kuinka ne käyvät ja kuinka toinen seuraa toista.

— Aivan kuin minun suustani! sanoivat he kaikki, ja pelimestari sai luvan seuraavana sunnuntaina näyttää linnun kansalle. Heidän piti myöskin kuulla sen laulavan, sanoi keisari. Ja he kuulivat sen ja he kävivät niin tyytyväisiksi, ikäänkuin he olisivat juoneet itsensä hyväntuulisiksi teevedestä, sillä se nyt on aivan kiinalaista, ja kaikki sanoivat silloin: E! ja nostivat ilmaan sen sormen, jota sanotaan nuolusormeksi ja sitten he nyökkäsivät. Mutta köyhä kalastaja, joka oli kuullut oikean satakielen, sanoi:

— Kyllähän se kuuluu kauniilta ja muistuttaa myöskin, mutta jotakin puuttuu, en tiedä mitä!

Oikea satakieli oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta.

Keinotekoisen linnun paikka oli silkkityynyllä aivan keisarin vuoteen ääressä. Kaikki lahjat, jotka se oli saanut, kulta ja jalokivet, olivat sen ympärillä, ja arvonimeltä oli se kohonnut korkeakeisarilliseksi yöpöytälaulajaksi arvoluokkaa yksi vasemmalle puolelle, sillä keisari laski sen puolen olevan ylhäisimmän, millä sydän oli ja sydän sijaitsee vasemmalla puolella keisarillakin. Ja pelimestari kirjoitti kaksikymmentä viisi nidettä keinotekoisesta linnusta. Se oli niin oppinutta ja pitkää ja täynnä kaikkein vaikeimpia kiinalaisia sanoja, ja kaikki ihmiset sanoivat lukeneensa ja ymmärtäneensä sen, sillä muutenhan he olisivat olleet tyhmät ja heitä olisi koputettu vatsaan.

Niin meni kokonainen vuosi: keisari, hovi ja kaikki muut kiinalaiset osasivat ulkoa jokaisen pienen kulahduksen keinotekoisen linnun laulussa, mutta juuri sentähden pitivät he nyt kaikkein enimmin siitä. He saattoivat itse laulaa mukana ja sen he tekivät. Katupojat lauloivat: Tsitsitshii! Klukklukkluk! Ja keisari lauloi sen. Niin, varmaan se oli kaunista!

Mutta eräänä iltana, juuri kun keinotekoinen lintu lauloi ja keisari makasi vuoteessa ja kuunteli sitä, pani linnun sisässä: Svup! Jokin meni rikki. Kaikki pyörät hyrräsivät ja sitten pysähtyi musiikki.

Keisari hypähti heti vuoteesta ja kutsutti henkilääkärinsä, mutta mitäpä hän voi auttaa! Sitten he antoivat tuoda kellosepän ja monen puhumisen ja katsomisen perästä sai hän linnun kutakuinkin kuntoon, mutta hän sanoi, että sitä piti hyvin säästää, sillä sen tapit olivat kovin kuluneet eikä ollut mahdollista panna uusia sillä lailla, että musiikki saattoi käydä varmasti. Oli suuri suru! Vain kerran vuodessa uskallettiin antaa keinotekoisen linnun laulaa ja sekin oli liikaa. Mutta sitten piti pelimestari pienen puheen, käyttäen noita vaikeita sanoja ja lausui, että kaikki oli yhtä hyvin kuin ennenkin, ja niin oli kaikki yhtä hyvin kuin ennenkin.

Nyt oli viisi vuotta kulunut ja maa sai todella suuren surun, sillä pohjaltaan pitivät he kaikki keisaristaan: nyt hän oli sairas eikä voinut elää, niin sanottiin, uusi keisari oli jo valittu ja kansa seisoi ulkona kadulla ja kysyi kavaljeerilta, kuinka heidän keisarinsa voi.

— P! sanoi hän ja ravisti päätään.

Kylmänä ja kalpeana makasi keisari suuressa, muhkeassa vuoteessaan. Koko hovi luuli häntä kuolleeksi ja jokainen heistä juoksi pois tervehtimään uutta keisaria. Kamaripalvelijat juoksivat ulos puhumaan tästä ja linnanpiiat pitivät suuria kahviseuroja. Kaikkiin saleihin ja käytäviin oli levitetty verkaa, jottei kuulisi kenenkään käyvän ja sentähden oli siellä niin hiljaista, niin hiljaista. Mutta keisari ei vielä ollut kuollut. Kankeana ja kalpeana makasi hän komeassa sängyssä, jolla oli pitkät samettiverhot ja raskaat kultatupsut. Korkealla ylhäällä oli ikkuna auki ja kuu paistoi keisariin ja keinotekoiseen lintuun.

Keisari raukka tuskin saattoi hengittää, oli kuin jokin olisi istunut hänen rintansa päällä. Hän avasi silmänsä ja silloin hän näki, että se oli Kuolema, joka istui hänen rintansa päällä ja oli ottanut päähänsä hänen kultakruununsa ja piti toisessa kädessään keisarin kultasapelia, toisessa hänen mahtavaa lippuaan. Ja yltympäri, suurten samettisten vuodeuudinten poimuista pisti esiin kummallisia päitä, toiset hyvin rumia, toiset suloisen lempeitä: ne olivat kaikki keisarin hyvät ja huonot teot, jotka katselivat häneen nyt, kun Kuolema istui hänen sydämensä päällä.

— Muistatko sen? kuiskasi toinen toisensa jälkeen. — Muistatko sen? Ja sitten ne kertoivat hänelle niin paljon, että hiki tunki esiin hänen otsaltaan.

— Sitä en koskaan ole tietänyt! sanoi keisari. — Soittoa, soittoa! Suuri kiinalainen rumpu! huusi hän, — etten toki kuulisi kaikkea, mitä ne sanovat!

Ja ne jatkoivat ja Kuolema nyökkäsi, niinkuin kiinalainen, kaikkeen, mitä sanottiin.

— Soittoa, soittoa! huusi keisari. — Sinä pieni, suloinen kultalintu, laula toki, laula! Minä olen antanut sinulle kultaa ja kalleuksia, olen itse ripustanut kultatohvelini kaulaasi, laula toki, laula!

Mutta lintu pysyi hiljaa, ei ollut ketään vetämässä sitä eikä se muutoin laulanut. Mutta Kuolema jäi katselemaan keisariin, suurilla tyhjillä silmäkuopillaan ja siellä oli niin hiljaista, niin hirvittävän hiljaista.

Silloin kajahti samassa aivan likellä ikkunaa mitä kaunein laulu: pieni, elävä satakieli istui oksalla ulkopuolella. Se oli kuullut keisarinsa hädästä ja oli sentähden tullut laulamaan hänelle lohdutusta ja toivoa. Ja sitä myöten kuin se lauloi, kävivät haamut kalpeammiksi ja kalpeammiksi, veri joutui yhä vilkkaampaan liikkeeseen keisarin heikossa ruumiissa ja itse Kuolemakin kuunteli ja sanoi: — Jatka, pieni satakieli, jatka!

— Kyllä, jos annat minulle muhkean kultasapelin! Kyllä, jos annat minulle upean lipun! Jos annat minulle keisarin kruunun!

Ja Kuolema antoi jokaisen kalleuden yhdestä laulusta, ja satakieli jatkoi vielä lauluaan, ja se lauloi hiljaisesta hautausmaasta, missä valkoiset ruusut kasvavat, missä seljapuu lemuaa ja missä jälkeenjääneiden kyyneleet kostuttavat tuoretta nurmea. Silloin alkoi Kuolema ikävöidä puutarhaansa ja liiteli kylmänä valkoisena sumuna ikkunasta.

— Kiitos, kiitos! sanoi keisari, — sinä taivainen pieni lintu, minä kyllä tunnen sinut! Minä karkoitin sinut maasta ja valtakunnasta ja sinä lauloit pahat näyt vuoteeni luota, sait Kuoleman pois sydämeltäni. Kuinka minä palkitsenkaan sinua?

— Sinä olet palkinnut minut! sanoi satakieli. — Sain kyyneleet nousemaan silmiisi, kun ensi kerran lauloin. Sitä en koskaan unohda! Ne ovat niitä jalokiviä, jotka virvoittavat laulajan sydäntä. Mutta nuku nyt ja parane ja voimistu! Minä laulan sinulle!

Ja se lauloi. Ja keisari meni uneen, niin lempeä ja virvoittava oli tuo uni.

Aurinko paistoi häneen ikkunoista, kun hän voimistuneena ja terveenä heräsi. Kukaan hänen palvelijoistaan ei vielä ollut palannut, sillä he luulivat, että hän oli kuollut, mutta satakieli istui vielä ja lauloi.

— Sinun täytyy aina pysyä luonani! sanoi keisari. — Sinun pitää laulaa vain, kun itse tahdot, ja keinotekoisen linnun minä lyön tuhansiksi kappaleiksi.

— Älä tee sitä! sanoi satakieli, — sehän on tehnyt sen hyvän, minkä se saattoi tehdä. Pidä se niinkuin ennenkin. Minä en voi elää ja olla linnassa, mutta anna minun tulla, kun itse haluan, silloin minä illoin istun oksalla tuolla ikkunan luona ja laulan sinulle, että kävisit iloiseksi ja samalla miettiväksi. Minä laulan sekä onnellisista että niistä, jotka kärsivät. Minä laulan pahasta ja hyvästä, jota ympärilläsi pidetään salassa. Pieni laululintu lentää ympäri, lentää köyhän kalastajan luo, talonpojan katolle, jokaisen luo, joka on kaukana sinusta ja hovistasi. Minä rakastan sydäntäsi enemmän kuin kruunuasi, ja kuitenkin ympäröi kruunua jokin pyhä tuoksu! Minä tulen, minä laulan sinulle — mutta yksi sinun täytyy luvata minulle.

— Kaikki! sanoi keisari ja seisoi siinä kuninkaallisessa puvussaan, johon hän itse oli pukeutunut, ja piteli sapelia, joka oli raskasta kultaa, ylös rintaansa kohti.

— Yhtä sinulta pyydän: älä kerro kenellekään, että sinulla on pieni lintu, joka sanoo sinulle kaikki, niin käy vielä paremmin!

Ja sitten lensi satakieli pois.

Palvelijat tulivat katsomaan kuollutta keisariaan. Niin, siinä he seisoivat, ja keisari sanoi:

— Hyvää huomenta!

Kihlatut.

Hyrrä ja pallo olivat laatikossa muiden leikkikalujen joukossa, ja sitten sanoi hyrrä pallolle:

— Emmekö menisi kihloihin, kun kuitenkin olemme yhdessä laatikossa?

Mutta pallo, joka oli neulottu sahvianinahasta ja oli yhtä paljon olevinaan kuin hieno neiti, ei viitsinyt vastata sellaiseen.

Seuraavana päivänä tuli pieni poika, joka omisti leikkikalut. Hän maalasi hyrrän punaisella ja keltaisella ja löi keskelle sitä messinkinastan. Näyttipä todella komealta, kun hyrrä pyöri.

— Katsokaa minua! sanoi se pallolle. — Mitä te nyt sanotte? Emmekö menisi kihloihin, me sovimme niin hyvin yhteen: te hypitte ja minä tanssin. Onnellisemmaksi kuin me kaksi ei kukaan voi tulla.

— Vai niin te luulette! sanoi pallo. — Te varmaan ette tiedä, että minun isäni ja äitini ovat olleet sahvianitohvelit ja että minulla on korkki ruumiissani.

— Niin, mutta minä olen mahonkipuuta, sanoi hyrrä, — ja itse pormestari on sorvannut minut, hänellä on oma sorvinpenkki, ja siitä oli hänelle suuri huvi.

— Niin, voinko minä luottaa siihen? sanoi pallo.

— Älköön piiska ikinä sattuko minuun, jos valehtelen! sanoi hyrrä.

— Te puhutte hyvin kauniisti puolestanne! sanoi pallo, — mutta minä en kuitenkaan voi, minä olen miltei kuin puoleksi kihloissa erään pääskysen kanssa. Joka kerta kun minä nousen ilmaan, pistää se pään pesästä ja sanoo: — Tahdotteko, tahdotteko? Ja nyt minä sisällisesti olen vastannut myöntävästi ja se on miltei kuin olla puolikihloissa. Mutta minä lupaan teille, etten koskaan unohda teitä.

— Niin, onhan se jo sekin jotain! sanoi hyrrä ja sitten he eivät puhuneet toisilleen.

Seuraavana päivänä otettiin pallo esiin. Hyrrä näki, kuinka se lensi korkealle ilmaan niinkuin lintu, viimein ei sitä ensinkään voinut nähdä. Joka kerta tuli se taas takaisin, mutta teki aina korkean hyppäyksen, kun kosketti maata. Ja se johtui joko kaihosta tai siitä, että sillä oli korkki ruumiissa. Yhdeksännellä kerralla jäi pallo sille tielleen eikä enää tullut takaisin. Ja poika etsi ja etsi, mutta poissa se oli.

— Minä kyllä tiedän, missä se on! huokasi hyrrä, — se on pääskysen pesässä ja naimisissa pääskysen kanssa!

Kuta enemmän hyrrä sitä ajatteli, sitä enemmän se mieltyi palloon. Juuri siksi, ettei hän voinut saada häntä, lisääntyi rakkaus. Se, että hän oli ottanut toisen, se siinä juuri oli ärsyttävää. Ja hyrrä pyöri ympäri ja hyöri, mutta aina se vain ajatteli palloa, joka sen ajatuksissa kävi yhä kauniimmaksi ja kauniimmaksi. Niin kului monta vuotta — ja sitten se oli vanhaa rakkautta.

Eikä hyrrä enää ollut nuori. Mutta sitten se eräänä päivänä kullattiin kokonaan. Ei koskaan se ollut näyttänyt niin kauniilta: se oli nyt kultahyrrä ja hyppi niin, että hyrisi. Niin, se se oli jotakin! Mutta yhtäkkiä se hyppäsi liian korkealle ja — poissa se oli!

Etsittiin ja etsittiin, yksin kellaristakin, mutta sitä ei löytynyt.

Missä se oli?

Se oli hypännyt rikkatynnyriin, missä oli kaikenlaista, kaalintynkiä, rikkoja ja soraa, jota oli pudonnut alas kattokourusta.

— Nyt minä totisesti olen joutunut hyvään paikkaan. Täällä kultaus pian voi lähteä minusta. Ja mitä roskajoukkoa se onkaan, jonka sekaan olen joutunut! ja sitten se vilkuili pitkään kaalintynkään, joka oli leikattu poikki liian likeltä, ja omituiseen pyöreään esineeseen, joka oli vanhan omenan näköinen. Mutta se ei ollutkaan omena, se oli vanha pallo, joka monta vuotta oli maannut kattokourussa likoamassa.

— Jumalan kiitos, tänne tulee sentään jokin vertainen, jonka kanssa voi puhua! sanoi pallo ja katseli kullattua hyrrää. — Minä olen oikeastaan sahviania, neidonkädet ovat minut neuloneet ja minulla on korkki ruumiissani, mutta sitä ei kukaan näkisi minusta! Minä olin viettämäisilläni häitä erään pääskysen kanssa, mutta sitten minä putosin kattokouruun ja siellä minä olen maannut viisi vuotta likoamassa. Se on pitkä aika — on kuin onkin — neidolle!

Mutta hyrrä ei sanonut mitään, hän ajatteli vanhaa kultaansa ja kuta enemmän hän kuuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se oli tämä.

Silloin tuli palvelustyttö ja aikoi kääntää nurin tynnyrin.

— Hei vain, siinähän on kultahyrrä! sanoi hän.

Ja hyrrä joutui takaisin huoneeseen ja suureen arvoon ja kunniaan, mutta pallosta ei kuulunut mitään, eikä hyrrä enää koskaan puhunut vanhasta rakkaudestaan. Se menee ohi, kun kulta on maannut viisi vuotta vesikourussa likoamassa, niin, häntä ei koskaan tunne, kun hänet tapaa rikkatynnyrissä.

Ruma ankanpoikanen.

Oli niin kaunista maalla, oli kesä. Ohra kohosi keltaisena, kaura vihreänä, heinä oli nostettu rukoihin alhaalla vihreällä niityllä ja siellä käveli haikara pitkine punaisine jalkoineen ja puheli egyptiä, sillä sen kielen hän oli oppinut äidiltään. Vainioiden ja niittyjen ympärillä oli suuria metsiä ja keskellä metsiä syviä järviä. Niin, oli todella kaunista maalla! Keskellä auringonpaistetta oli vanha herraskartano, ympärillään syvät kanavat ja muurista alas veteen kasvoi suuria takkiaislehtiä, jotka olivat niin korkeat, että pienet lapset saattoivat seisoa pystyssä suurimpien alla. Siellä oli yhtä eksyttävää kuin tiheimmässä metsässä ja täällä makasi ankka pesässään. Hänen piti hautoa ilmoille pienet poikasensa, mutta nyt hän miltei oli kyllästynyt siihen siksi, että sitä kesti niin kauan ja hän harvoin sai vieraita. Muut ankat uiskentelivat mieluummin kanavissa kuin juoksivat ylös istumaan takkiaislehden alle ja juttelemaan hänen kanssaan.

Vihdoin risahti muna toisensa jälkeen. Pip, pip! pani sieltä. Kaikki munankeltuaiset olivat ruvenneet elämään ja pistivät ulos päänsä.

— Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi emo, ja niin ne kiirehtivät, minkä jaksoivat ja katselivat joka taholle vihreiden lehtien alla ja äiti antoi niiden katsella niin paljon kuin halutti, sillä vihreä tekee hyvää silmille.

— Kuinka sentään maailma on suuri! sanoivat kaikki poikaset. Sillä niillä oli nyt kyllä aivan toisella tavalla tilaa kuin silloin, kun ne makasivat munassa.

— Luuletteko te, että se on koko maailma! sanoi äiti. — Se ulottuu kauas toiselle puolelle puutarhan, aina papin maille asti. Mutta siellä en ole koskaan ollut! Olettehan te kai kaikki täällä? Ja sitten hän kohotti itseään. — Ei, kaikki eivät ole luonani! Suurin muna makaa vielä tuolla. Kuinka kauan se tulee kestämään? Nyt minä olen kyllästynyt tähän! Ja sitten hän taas asettui hautomaan.

— No, kuinka käy? sanoi muuan vanha ankka, joka tuli vierailulle.

— Tämä yksi muna kestää niin kauan! sanoi hautova ankka. — Siihen ei tahdo tulla läpeä. Mutta katsohan noita toisia! En ole koskaan nähnyt niin kauniita poikasia. Ne muistuttavat kaikki isäänsä. Senkin hunttio, hän ei tule edes tervehtimään minua.

— Annappas minun katsoa sitä munaa, joka ei tahdo puhjeta! sanoi vanhus. — Usko pois, että se on kalkkunanmuna. Sillä lailla minuakin kerran petettiin, ja minulla oli suru ja tuska niistä poikasista, sillä ne pelkäävät vettä, sen voin sinulle vakuuttaa. Minä en saanut niitä veteen! Minä hoputin ja komensin, mutta se ei auttanut! Annappas minun katsoa sitä munaa! Niin, se on kalkkunanmuna. Anna sinä sen olla ja opeta toiset lapset uimaan!

— Minä haudon sitä kuitenkin vielä hiukan! sanoi ankka. — Koska olen hautonut niin kauan, niin voin hautoa loppuunkin.

— Tee niin hyvin! sanoi vanha ankka ja sitten hän meni.

Vihdoin halkesi suuri muna. Pip, pip! sanoi poikanen ja vieri maahan. Hän oli suuri ja ruma. Ankka katseli häntä.

— Onpa tuo hirveän suuri poikanen! sanoi hän. — Ei kukaan noista muista ole tuon näköinen. Ei suinkaan tuo toki liene kalkkunanpoikanen. No, sen asian perille me pian pääsemme! Veteen hänen pitää mennä, vaikka minun itseni pitäisi potkia hänet menemään.

Seuraavana päivänä oli herttainen, ihana ilma, aurinko paistoi kaikkiin vihreihin takkiaisiin. Ankkaemo koko perheineen tuli esiin alhaalla kanavan luona. Loiskis! hyppäsi hän veteen. — Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi hän ja poikanen toisensa perästä polskahti veteen. Vesi läikähti niiden päiden yli. Mutta ne pääsivät samassa taas ylös ja pysyivät niin kauniisti pinnalla. Jalat kävivät itsestään ja kaikki ne olivat vesillä, yksinpä ruma harmaa poikanenkin oli mukana!

— Ei, se ei ole mikään kalkkuna! sanoi hän. — Kas, kuinka kauniisti se käyttää jalkojaan, kuinka suorana se pitää itseään! Se on minun oma poikaseni. Oikeastaan se on aika kaunis, kun sitä oikein katselee. Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! Tulkaa nyt minun kanssani, niin minä vien teidät maailmalle ja esittelen teidät ankkatarhassa. Mutta pysytelkää aina minun likelläni, ettei kukaan astu teidän päällenne, ja varokaa kissaa!

Ja sitten he tulivat ankkatarhaan. Siellä oli hirveä melu, sillä siellä oli kaksi perhettä, jotka tappelivat ankeriaanpäästä ja sitten kissa sai sen.

— Kas, niin käy maailmassa! sanoi ankkaemo ja nuoli nokkaansa, sillä hänkin olisi mielellään ottanut ankeriaanpään. — Käyttäkää nyt jalkojanne! sanoi hän. — Katsokaa, että osaatte pitää kiirettä ja niiatkaa kauloillanne vanhalle ankalle tuolla. Hän on etevin kaikista täällä. Hän on espanjalaista rotua, sentähden hän on lihava, ja te näette, että hänellä on punainen riepu jalan ympärillä. Se on jotakin erinomaisen kaunista ja suurin kunnianosoitus, minkä ankka voi saada. Se merkitsee sitä, ettei tahdota hukata häntä ja että sekä eläinten että ihmisten täytyy tuntea hänet. Pitäkää kiirettä: — ei jalat yhteen! Hyvin kasvatettu poikanen panee jalat kauas toisistaan niinkuin isä ja äiti. Kas noin! Niiatkaa nyt kauloillanne ja sanokaa: kaa!

Ja sen he tekivät. Mutta toiset ankat ympärillä katselivat niihin ja sanoivat aivan ääneen: — Kas noin, nyt me saamme tuon joukon lisää! Ikäänkuin ei meitä olisi tarpeeksi. Ja hyi, miltä tuo yksi poikanen näyttää! Häntä me emme kärsi! Ja heti lensi yksi ankka esiin ja puri sitä niskaan.

— Antaa hänen olla! sanoi äiti, — eihän hän tee kenellekään mitään!

— Niin, mutta hän on liian suuri ja erikoinen! sanoi se ankka, joka oli purrut, — ja sentähden häntä pitää kurittaa!

— Emännällä on kauniita lapsia! sanoi vanha ankka, jolla oli riepu jalan ympärillä. — Kaikki ovat kauniita, paitsi tuo yksi, se ei ole onnistunut! Soisinpa, että te voisitte tehdä sen uudelleen.

— Se ei käy päinsä, teidän armonne! sanoi ankkaemo. — Hän ei ole kaunis, mutta hän on erinomaisen hyväluontoinen ja ui yhtä kauniisti kuin kuka hyvänsä noista muista, niin, minä uskallan sanoa enemmänkin. Arvelen, että hän kehittyy kauniiksi, tai että hän aikaa myöten käy vähän pienemmäksi. Hän on maannut munassa liian kauan ja sentähden ei hän ole saanut oikeaa muotoa. Ja sitten hän nyppi häntä niskaan ja oikoi hänen vartaloaan. — Sitäpaitsi hän on urosankka, sanoi hän, — ja silloin se ei merkitse niin paljon. Minä luulen, että hänestä tulee voimakas, hän kyllä pitää puoliansa!

— Toiset poikaset ovat herttaiset! sanoi vanhus. — Olkaa nyt kuin kotonanne ja jos löydätte ankeriaanpään, niin voitte tuoda sen minulle.

Ja sitten he olivat kuin kotonaan.

Mutta sitä poikas-raukkaa, joka viimeksi oli lähtenyt munasta ja joka oli niin ruman näköinen, purivat, tönivät ja pilkkasivat sekä ankat että kanat. Hän on liian suuri! sanoivat ne kaikki, ja kalkkunakukko, joka oli syntynyt kannukset jalassa ja joka sentähden luuli olevansa keisari, pullistihe kuin laiva täysissä purjeissa, astui suoraan häntä kohti ja sitten se kukersi ja kävi aivan punaiseksi päästään. Poikas-raukka tuskin tiesi, missä uskaltaisi seisoa tai kulkea, se oli kovin suruissaan siitä, että oli niin ruma ja koko ankkatarhan pilkkana.

Niin kävi ensimäisenä päivänä ja sitten vain paheni pahenemistaan. Kaikki ahdistivat poikas-raukkaa, yksinpä hänen sisaruksensakin olivat pahoja häntä kohtaan ja he sanoivat aina: — Kunpa kissa ottaisi sinut, senkin ilkeä kummitus! Ja äiti sanoi: — Olisitpa kaukana täältä! Ja ankat purivat häntä ja kanat nokkivat häntä ja palvelustyttö, jonka oli määrä antaa eläimille ruokaa, potkaisi häntä.

Silloin hän juoksi ja lensi aidan yli. Pienet linnut lensivät peloissaan pensaista ilmaan. Ne tekevät sen siitä syystä, että minä olen niin ruma! ajatteli poikanen ja sulki silmänsä, mutta juoksi kuitenkin eteenpäin. Sitten se tuli suurelle suolle, missä villisorsat asuivat. Siellä se makasi koko yön, se oli niin väsynyt ja suruissaan.

Aamulla lensivät villisorsat ylös ja ne katselivat uutta toveria. — Mikä sinä olet miehiäsi? kysyivät ne, ja poikanen kääntelihe joka taholle ja tervehti niin hyvin kuin taisi.

— Sinä olet herttaisen ruma! sanoivat villisorsat, — mutta se on meille samantekevää, kunhan et nai meidän perheeseemme.

Tuo raukka, hän totisesti ei ajatellut naimista, kunhan hänellä vain oli lupa maata kaislikossa ja särpiä vähän suovettä.

Siellä hän makasi kokonaista kaksi päivää, silloin tuli kaksi villihanhea tai oikeammin villiä uroshanhea, sillä ne olivat molemmat koiraksia. Siitä ei ollut pitkäkään aika, kun he olivat lähteneet pesästä ja sentähden he olivat niin ollakseen.

— Kuuleppa, toveri! sanoivat he, — sinä olet niin ruma, että minä oikein pidän sinusta. Tahdotko lähteä mukaan ja ruveta muuttolinnuksi? Aivan tässä likellä, toisessa suossa on muutamia suloisia, herttaisia villihanhia, kaikki neitosia, jotka osaavat sanoa: Kaa! Sinulla saattaa olla menestystä, niin ruma kuin oletkin!

— Pif, paf! kuului samassa ylhäältä ja molemmat villihanhet putosivat kuolleina alas kaislikkoon ja vesi kävi veripunaiseksi. Pif, paf! kuului taas ja kokonaisia laumoja villihanhia lensi ylös kaislikosta ja sitten pamahti taas. Oli suuri metsästys. Metsästäjät olivat suon ympärillä, niin, muutamat istuivat ylhäällä puunoksillakin, jotka ojentuivat kauas kaislojen yli. Sininen sauhu kulki pilvenä tummien puiden sekaan ja riippui kaukana veden päällä. Metsästyskoirat tulivat liejuun, loiskis, loiskis! Kaislat ja ruo'ot häälyivät joka puolelle, poikasraukka pelkäsi kauheasti, se käänteli päätään saadakseen sen siiven alle ja samassa seisoi sen ääressä hirvittävän suuri koira. Kieli roikkui kidasta ja silmät loistivat hirveän ilkeästi. Se asetti kitansa aivan alas poikasta kohti, näytti terävät hampaat — ja loiskis! Se meni eikä ottanutkaan sitä.

— Oi, Jumalan kiitos, huokasi poikanen, — minä olen niin ruma, ettei koirakaan viitsi purra minua!

Ja sitten se makasi aivan hiljaa, haulien viuhuessa kaisloissa ja laukaus pamahti toisensa jälkeen.

Vasta myöhemmin päivällä hiljeni, mutta poikasraukka ei vieläkään uskaltanut nousta, se odotti vielä monta tuntia, ennenkuin katseli ympärilleen, ja sitten se kiirehti suosta pois minkä jaksoi. Se juoksi vainioiden ja niittyjen poikki, tuuli niin, että oli vaikea päästä paikaltaan.

Illemmällä saapui se köyhälle pienelle talonpoikaismökille. Se oli niin kurja, ettei se itsekään tietänyt, mille puolelle kaatuisi, ja niin se jäi seisomaan. Tuuli humisi poikasen ympärillä niin, että sen täytyi istuutua pyrstölleen, pitääkseen vastaan. Ja pahemmaksi ja pahemmaksi kävi. Silloin hän huomasi, että mökin ovi oli mennyt pois toiselta saranaltaan ja riippui niin vinossa, että hän raosta saattoi livahtaa huoneeseen, ja sen hän tekikin.

Täällä asui vanha vaimo kissansa ja kanansa kanssa. Ja kissa, jota hän kutsui Kisimirriksensä, osasi kyömistää selkää ja kehrätä. Niinikään se kipenöitsi, mutta silloin sitä täytyi silittää vastakarvaan. Kanalla oli aivan pienet, matalat jalat ja sentähden sitä kutsuttiin Lyhytkoiveksi. Se muni ja vaimo piti siitä kuin omasta lapsestaan.

Aamulla huomattiin heti vieras poikanen ja kissa rupesi kehräämään ja kana kaakattamaan.

— Mitä ihmettä! sanoi vaimo ja katseli ympärilleen, mutta hän ei nähnyt hyvin ja sitten hän luuli, että poikanen oli lihava ankka, joka oli eksynyt. — Sehän on mainio saalis! sanoi hän, — nyt minä saan ankanmunia, jollei se vain ole urosankka. Siitä täytyy saada selvä.

Ja sitten otettiin ankanpoikanen kokeelle kolmen viikon ajaksi, mutta munia ei kuulunut. Ja kissa oli herra talossa ja kana oli rouva ja aina ne sanoivat: Me olemme maailma! Sillä he luulivat, että he olivat puoli siitä ja lisäksi paras osa. Poikasesta näytti, että saattoi olla toista mieltä, mutta sitä ei kana sietänyt.

— Osaatko munia? kysyi hän.

— En!

— No, pidä sitten suusi kiinni!

Ja kissa sanoi:

— Osaatko kyömistää selkää, kehrätä ja kipinöidä.

— En!

— No, sitten ei sinulla saa olla mitään mielipidettä, kun järkevät ihmiset puhuvat.

Ja poikanen kyyrötti nurkassa ja oli pahalla tuulella. Silloin se tuli ajatelleeksi raikasta ilmaa ja auringonpaistetta. Sille tuli niin ihmeellinen halu liukua veden päällä. Viimein ei se enää voinut pidättää itseään, sen täytyi sanoa se kanalle.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi tämä. — Sinulla ei ole mitään tekemistä, sentähden saat päähäsi oikkuja. Muni taikka kehrää, niin se menee ohitse!

— Mutta on niin ihanaa liukua veden päällä! sanoi poikanen, — niin ihanaa saada sitä päänsä yli ja sukeltaa alas pohjaan.

— On sekin huvia, sanoi kana. — Sinä olet tullut hulluksi. Kysy kissalta, hän on viisain kaikista, jotka minä tunnen, liukuuko hän mielellään veden pinnalla tai sukeltaako pohjaan. Itsestäni en tahdo puhuakaan. Kysy vaikka isäntäväeltämmekin, vanhalta vaimolta. Viisaampaa kuin hän ei ole maailmassa! Luuletko sinä, että häntä haluttaa liukua veden päällä ja saada vettä päänsä yli?

— Te ette ymmärrä minua! sanoi poikanen.

— No, jollemme me ymmärrä sinua, niin kuka sitten ymmärtäisi sinut! Ethän toki väittäne olevasi viisaampi kuin kissa ja vaimo, minusta puhumattakaan! Älä sinä ole olevinasi, lapsi, ja kiitä Luojaasi kaikesta hyvästä, mitä sinulle on tehty! Etkö ole joutunut lämpöiseen huoneeseen ja eikö sinulla ole seuraa, jolta voit jotakin oppia, mutta sinä horiset eikä ole hauska seurustella kanssasi! Minua voit uskoa, tarkoitan parastasi, sanon sinulle epämiellyttävyyksiä ja siitä tunnetaan tosi ystävät. Pidä nyt vain huolta siitä, että munit ja opit kehräämään tai kipenöitsemään.

— Minä luulen, että lähden kauas maailmalle! sanoi poikanen.

— Niin, tee se! sanoi kana.

Ja niin poikanen läksi. Se liukui veden päällä, se sukelsi pohjaan, mutta kaikki eläimet halveksivat sitä sen rumuuden tähden.

Nyt tuli syksy, lehdet metsässä kävivät keltaisiksi ja ruskeiksi, tuuli tarttui niihin niin, että ne tanssivat pitkin maita ja ylhäällä ilmassa näytti kylmältä. Pilvet riippuivat raskaina, täynnä rakeita ja lumihiutaleita ja aidalla istui korppi ja huusi viluissaan: au, au, niin, ihan palelee, kun sitä ajattelee. Ankanpoika raukan todella ei ollut hyvä olla.

Eräänä iltana — aurinko laski niin kauniisti — tuli kokonainen parvi kauniita suuria lintuja esiin pensaista, ankanpoikanen ei koskaan ollut nähnyt niin kauniita, ne olivat aivan hohtavan valkoiset ja niillä oli pitkät, joustavat kaulat. Ne olivat joutsenia, ne päästivät varsin kummallisen äänen, levittivät mahtavat, pitkät siipensä ja lensivät kylmiltä seuduilta pois lämpimämpiin maihin, avonaisille järville. Ne kohosivat niin korkealle, niin korkealle, että ruman pienen ankanpoikasen mieli kävi kummalliseksi. Se kieppui ympäri vedessä kuin pyörä, ojensi kaulansa korkealle ilmaan niiden perässä ja päästi äänen, niin kovan ja kummallisen, että se itsekin säikähti sitä. Oi, se ei saattanut unohtaa noita kauniita lintuja, noita onnellisia lintuja ja niin pian kuin ei se enään nähnyt niitä, sukelsi se alas pohjaan asti ja kun se taas kohosi ylös, oli se ikäänkuin suunniltaan. Se ei tietänyt, mikä lintujen nimi oli, ei, minne ne lensivät, mutta kuitenkin se piti niistä tavalla, jolla se ei koskaan ollut pitänyt mistään. Se ei ensinkään kadehtinut niitä, kuinka sen olisi johtunut mieleenkään toivoa itselleen sellaista kauneutta, se olisi ollut iloinen, kun sorsat vain olisivat sietäneet sitä joukossaan — tuo ruma eläin raukka!

Ja talvi kävi niin kylmäksi, niin kylmäksi. Ankanpoikasen täytyi uiskennella vedessä estääkseen sitä kokonaan jäätymästä kiinni. Mutta joka yö kävi aukko, missä se ui, ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Se jäätyi niin, että jääkuori ritisi. Ankanpoikasen täytyi aina liikuttaa jalkojaan, jottei vesi sulkeutuisi. Vihdoin se väsyi, makasi aivan hiljaa ja jäätyi kiinni.

Varhain aamulla tuli talonpoika, hän näki sen, meni ja löi puukengällään jään kappaleiksi ja kantoi sen sitten kotiin vaimolleen. Siellä se saatettiin virkoamaan.

Lapset tahtoivat leikitellä sen kanssa, mutta ankanpoikanen luuli, että ne tahtoivat tehdä sille pahaa ja syöksyi kauhuissaan suoraan maitovatiin, niin että maito läikähti huoneeseen. Vaimo huusi ja hosui käsiään ilmaan ja silloin se lensi kaukaloon, missä voi oli, ja sitten jauhotynnyriin ja ylös taas. No, kyllä se oli sen näköinen! Vaimo huusi ja hosui sitä hiilipihdeillä ja lapset juoksivat kumoon toisensa saadakseen kiinni ankanpojan ja he nauroivat ja he huusivat. Hyvä oli, että ovi oli auki, ulos se karkasi pensaiden väliin vastasataneeseen lumeen. — Siellä se makasi kuin horroksissa.

Mutta kävisi liian surulliseksi kertoa kaikesta siitä hädästä ja kurjuudesta, jota sen täytyi kestää kovana talvena. Se makasi suossa kaislojen keskellä, kun aurinko taas alkoi paistaa lämpöisesti. Leivoset lauloivat, oli kaunis kevät.

Silloin se yhtäkkiä nosti siipensä, ne humisivat voimakkaammin kuin ennen ja kantoivat häntä lujasti eteenpäin. Ja ennenkuin hän tiesikään, oli hän suuressa puutarhassa, missä omenapuut kukkivat, missä sireenit tuoksuivat, keinuttaen pitkiä, vihreitä oksiaan alas kiemurtelevia kanavia kohti. Oi, täällä oli niin kaunista, niin keväisen raikasta! Ja suoraan vastaan tuli tiheiköstä esiin kolme kaunista valkeaa joutsenta. Ne pöyhistivät sulkansa ja liukuivat kevyesti pitkin vettä. Ankanpoikanen tunsi mahtavat eläimet ja hänet valtasi kumma surumielisyys.

— Minä lennän noiden kuninkaallisten lintujen luo ja ne tulevat nokkimaan minut kuoliaaksi sentähden, että minä, joka olen niin ruma, uskallan lähestyä niitä. Mutta se on yhdentekevää! Parempi joutua niiden surmattavaksi kuin sorsien nypittäväksi, kanojen nokittavaksi, palvelustytön potkittavaksi, joka hoitaa kanatarhaa, ja kokea kovaa talvella. Ja se lensi veteen ja ui komeita joutsenia kohden. Nämä näkivät sen ja viillättivät humisevin höyhenin sitä vastaan. — Surmatkaa minut vain! sanoi eläin raukka ja taivutti päänsä alas vedenpintaa kohti ja odotti kuolemaa. Mutta mitä se näkikään kirkkaassa vedessä? Se näki allansa oman kuvansa, mutta se ei enää ollutkaan kömpelö, tummanharmaa lintu, ruma ja ilkeä, se oli itsekin joutsen.

Ei tee mitään, vaikka onkin syntynyt ankkatarbassa, kunhan vain on levännyt joutsenen munassa!

Se oikein iloitsi kaikesta hädästä ja vastuksesta, mitä se oli kokenut, nyt se juuri ymmärsi arvioida onnensa, kaiken kauneuden, mikä sitä odotti. Ja suuret joutsenet uivat sen ympärillä ja sivelivät sitä nokallaan.

Puutarhassa tuli muutamia pieniä lapsia, ne heittivät leipää ja jyviä veteen ja pienin huusi:

— Tuolla on uusi! Ja toiset lapset riemuitsivat mukana: — Niin, tänne on tullut uusi! Ja he taputtivat käsiään ja tanssivat ympärillä, juoksivat hakemaan isää ja äitiä ja veteen viskattiin leipää ja leivoksia ja kaikki he sanoivat: — Uusi on kaunein! Niin nuori ja niin kaunis! Ja vanhat joutsenet kumarsivat sitä.

Silloin se tunsi käyvänsä aivan ujoksi ja pisti pään siipien alle, se ei itsekään tietänyt, miten sen oli. Se oli ylen onnellinen, mutta ei ensinkään ylpeä, sillä hyvä sydän ei käy ensinkään ylpeäksi. Se muisteli, miten sitä oli ahdistettu ja halveksittu, ja nyt se kuuli kaikkien sanovan, että se oli kaunein kaikista noista kauniista linnuista. Ja sireenit kumartuivat oksineen aivan alas veteen sen luo ja aurinko paistoi lämpöisesti ja leppeästi. Silloin humisivat sen sulat, notkea kaula kohosi ja sydämestään se riemuitsi:

— Näin suurta onnea en osannut uneksiakaan, kun olin ruma ankanpoikanen!

Kuusi.

Metsässä kasvoi kaunis kuusi. Sillä oli hyvä paikka, aurinkoa se sai, ilmaa oli tarpeeksi ja ympärillä kasvoi monta suurempaa toveria, sekä kuusia että mäntyjä. Mutta pieni kuusi oli kiihkeä kasvamaan, se ei ajatellut lämmintä aurinkoa eikä raikasta ilmaa, se ei välittänyt talonpoikaislapsista, jotka kulkivat puhellen, kun he olivat poimimassa mansikoita tai vadelmia. Usein he tulivat koko ruukku täynnä ja heillä oli heinänkorsiin pujotettuja mansikoita, sitten he asettuivat pienen puun vierelle ja sanoivat: — Oi, kuinka herttaisen pieni se on! Tätä ei puu ensinkään tahtonut kuulla.

Seuraavana vuonna se oli kasvanut pitkän kasvaimen pitemmäksi ja vuotta myöhemmin taas se oli työntänyt paljoa pitemmän. Sillä kuusesta saattaa aina sen vuosikerrosten mukaan nähdä, kuinka monta vuotta se on kasvanut.

— Oi, kunpa minä sentään olisin tuollainen suuri puu kuin nuo toiset, huokasi pieni puu, — niin minä voisin levittää oksani kauas ympärilleni ja latvallani katsella kauas maailmaan! Linnut rakentaisivat silloin pesiä oksieni väliin, ja kun tuulisi, voisin minä nyökäyttää yhtä ylhäisesti kuin nuo toiset tuolla!

Se ei ensinkään iloinnut auringonpaisteesta ja linnuista tai punaisista pilvistä, jotka illoin, aamuin purjehtivat sen yli.

Jos oli talvi ja lumi lepäsi ympärillä säihkyvän valkoisena, niin tulla hyppeli usein jänis ja loikkasi suoraa päätä pienen puun yli — oi, se oli niin harmillista! Mutta kaksi talvea kului ja kolmantena oli puu niin suuri, että jäniksen täytyi kiertää se. Oi, kasvaa, kasvaa, tulla suureksi ja vanhaksi, se se sentään on ainoa onni tässä maailmassa, ajatteli puu.

Syksyllä tulivat aina puunhakkaajat ja kaatoivat muutamia suurimpia puita. Se tapahtui joka vuosi ja nuori kuusi, joka nyt oli aika pitkä, vapisi sitä katsellessaan, sillä suuret, komeat puut putosivat naristen ja rytisten maahan. Oksat hakattiin pois, ne näyttivät aivan paljailta, pitkiltä ja kapeilta. Niitä oli miltei mahdoton tuntea, mutta sitten ne pantiin vankkureille ja hevoset vetivät ne metsästä.

Minne ne vietiin? Mikä niitä odotti?

Keväällä, kun pääskynen ja haikara tulivat, kysyi puu niiltä:

— Tiedättekö minne ne vietiin? Oletteko kohdanneet ne?

Pääskyset eivät tietäneet mitään, mutta haikara näytti miettivältä, nyökkäsi päätään ja sanoi:

— Kyllä, minä luulen. Kohtasin muutamia uusia laivoja, kun lensin Egyptistä. Laivoissa oli mahtavia mastopuita. Uskallan sanoa, että ne olivat niitä, ne lemusivat kuuselta. Voin sanoa terveisiä, ne ylpeilevät, ne ylpeilevät!

— Oi, kunpa minäkin olisin tarpeeksi suuri lentääkseni meren yli. Mimmoinen on oikeastaan tuo meri ja mitä se muistuttaa?

— Kävisi liian pitkäksi sitä kuvata! sanoi haikara ja sitten se meni.

— Iloitse nuoruudestasi! sanoivat auringonsäteet. — Iloitse terveestä kasvustasi, nuoresta elämästä, joka sinussa on!

Ja tuuli suuteli puuta ja kaste itki kyyneliä sen yli, mutta sitä ei kuusi ymmärtänyt.

Joulunaikaan kaadettiin aivan nuoria puita, puita, jotka usein eivät olleet edes niin suuria tai sen ikäisiä kuin tämä kuusi, jolla ei ollut lepoa eikä rauhaa, mutta joka aina tahtoi pois. Nämä nuoret puut, ja ne olivat juuri kaikkein kauneimmat, saivat aina pitää oksansa, ne pantiin vankkureille ja hevoset läksivät vetämään niitä metsästä.

— Minne ne viedään? kysyi kuusi. — Ne eivät ole suuremmat kuin minä, vieläpä siellä oli yksi, joka oli paljoa pienempi. Miksi ne saivat pitää kaikki oksansa? Minne ne ovat matkalla?

— Sen tiedämme me, sen tiedämme me! visersivät harmaat varpuset. — Me olemme kaupungissa kurkistaneet sisään kaikista ruuduista, me tiedämme, minne ne ovat matkalla! Oi, ne joutuvat mitä suurimpaan loistoon ja ihanuuteen, mitä ajatella voi. Me olemme kurkistaneet sisään ikkunasta ja nähneet, että ne asetetaan keskelle lämmintä huonetta ja koristetaan mitä kauneimmilla tavaroilla, sekä kullatuilla omenilla, piparikakuilla, leikkikaluilla ja monilla sadoilla kynttilöillä!

— Entä sitten? kysyi kuusi ja värisi kaikkia oksiaan myöten. — Entä sitten? Mitä sitten tapahtuu?

— Niin, enempää emme ole nähneet. Se oli suurenmoista!

— Olenkohan minä syntynyt käymään tätä loistavaa tietä? riemuitsi puu. Se on vieläkin parempaa kuin kulkea meren yli. Kuinka minä kärsin ikävästä! Olisipa sentään joulu! Nyt minä olen korkea ja pitkä niinkuin nuo muut, jotka vietiin pois viime vuonna. Oi, jospa vain olisin vankkureilla! Olisinpa vain lämpöisessä huoneessa kaikkine sen loistoineen ja ihanuuksineen! Ja sitten —? Niin, sitten tulee jotakin vielä parempaa, vielä kauniimpaa, minkätähden ne muutoin niin koristaisivat minut! Täytyy tulla jotakin vielä suurempaa, vielä ihanampaa. Mutta mitä? Oi, minä kärsin! Minä kaipaan! En itsekään tiedä, mikä minun on.

— Iloitse minusta! sanoivat ilma ja auringonvalo. — Iloitse terveestä nuoruudestasi vapaassa luonnossa!

Mutta se ei ensinkään iloinnut. Se kasvoi kasvamistaan. Kesät, talvet se seisoi vihreänä, tummanvihreänä se seisoi. Ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: se on kaunis puu. Ja joulun aikaan kaadettiin se ensimäisenä kaikista. Kirves iski syvään ytimen läpi, puu kaatui huoaten maahan, se tunsi sellaista tuskaa, sellaista voimattomuutta, ettei se ensinkään voinut ajatella mitään onnea. Se oli suruissaan siitä, että sen piti erota kotoa, paikalta, missä se oli kasvanut, tiesihän se, ettei se enää koskaan näkisi rakkaita, vanhoja tovereita, pieniä pensaita ja kukkia ympärillään, niin, ehkäpä ei edes lintuja. Lähtö ei ensinkään ollut miellyttävä.

Puu tuli tajuihinsa vasta, kun se pihamaalla, missä se yhdessä muiden puiden kanssa oli purettu kuormasta, kuuli miehen sanovan: Se on komea. Emme tarvitse mitään muuta kuin tämän.

Nyt tuli kaksi palvelijaa täydessä juhla-asussa ja kantoi kuusen suureen, kauniiseen saliin. Pitkin seiniä riippui muotokuvia ja suuren posliiniuunin luona seisoi ldinalaisia vaaseja, jalopeurat kansissa. Siellä oli keinutuoleja, silkkisohvia, suuria pöytiä täynnä kuvakirjoja ja leikkikaluja sata kertaa satojen taalarien arvosta — ainakin sanoivat lapset niin. Ja kuusi pystytettiin suureen hiekalla täytettyyn tynnyriin, mutta kukaan ei saattanut nähdä, että se oli tynnyri, siliä sen ympärille pantiin vihreää kangasta ja se seisoi suurella kirjavalla matolla. Oi, kuinka puu vapisi! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Sekä palvelijat että neidit kulkivat ja koristivat sitä. Oksille ripustivat he pieniä, värillisestä paperista leikattuja verkkoja. Joka nurkka oli täytetty konvehdeilla. Kullatut omenat ja saksanpähkinät riippuivat ikäänkuin ne olisivat olleet kiinni kasvaneita, ja yli sata punaista, sinistä ja valkeaa pientä kynttilää kiinnitettiin oksiin. Nuket, jotka näyttivät yhtä eläviltä kuin ihmiset — puu ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaisia — liitelivät vihannassa ja ylimmä latvaan pantiin suuri tähti katinkullasta. Se oli komeaa, oikein erinomaisen komeaa!

— Illalla, sanoivat he kaikki, — illalla se tulee loistamaan!

— Oi, ajatteli puu, — olisipa vain ilta! Kunpa kynttilät pian sytytettäisiin. Ja mitähän sitten tapahtuu? Tuleekohan puita metsästä minua katselemaan? Lentävätköhän harmaat varpuset ikkunaan? Kasvankohan minä kiinni ja seison helyissäni talvet ja kesät?

Niin, kyllähän se oli asioista selvillä, mutta sillä oli oikein kuorensärky pelkästä ikävästä ja kuorensärky on puulle yhtä paha kuin päänsärky meille muille.

Nyt sytytettiin kynttilät. Mikä loisto, mikä komeus! Puu värisi siitä kaikkia oksiaan myöten niin, että kynttilät sytyttivät vihannan. Oikein kirveli.

— Herra varjelkoon! huusivat neidit ja sammuttivat kiireesti.

Nyt ei puu uskaltanut edes väristä. Oi, se oli kauheaa! Se niin pelkäsi kadottavansa jotakin komeudestaan, se oli aivan pyörällä päästään kaikessa tuossa loistossa. Ja nyt avautuivat molemmat kaksoisovet ja joukko lapsia törmäsi sisään, ikäänkuin ne olisivat aikoneet kaataa nurin koko puun. Vanhemmat ihmiset tulivat tyynesti jälessä. Pienokaiset seisoivat aivan ääneti — mutta vain hetkisen, sitten ne taas riemuitsivat, niin että raikui. He tanssivat puun ympärillä ja lahja toisensa perästä poimittiin.

— Mitä ne tekevät? ajatteli puu. Mitä nyt tulee tapahtumaan? Ja kynttilät paloivat aivan oksiin asti ja sitä myöten, kuin ne paloivat loppuun, sammutettiin ne ja sitten saivat lapset luvan ryöstää puun. Oi, ne syöksyivät sen kimppuun niin, että kaikki oksat risahtelivat. Jollei se olisi kultatähden kärjestä ollut köytetty kiinni kattoon, niin se olisi mennyt nurin.

Lapset tanssivat komeine leikkikaluineen ympärillä, kukaan ei enään katsonut puuhun, paitsi vanha lapsenpiika, joka kävi kurkistelemassa oksien väliin, mutta hän teki sen vain nähdäkseen, eikö sinne vielä olisi unohtunut viikuna tai omena.

— Kerro satu! Kerro satu! huusivat lapset ja vetivät pienen paksun miehen puun luo, ja hän istuutui aivan sen alle, sillä sitten me olemme luonnon helmassa, sanoi hän, ja puulle saattaa tehdä kummallisen hyvää kuunnella mukana. Mutta minä kerron vain yhden sadun. Tahdotteko kuulla sadun Ivede Avedesta vaiko Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessani?

Ivede-Avedesta! huusivat toiset, Klumpe-Dumpesta! huusivat toiset. Oli huutoa ja kirkunaa, ainoastaan kuusi vaikeni kokonaan ja ajatteli: enkö minä ensinkään joudu mukaan, eikö minun pidä mitään tehdä? Sehän oli ollut mukana, oli tehnyt, mitä sen piti tehdä.

Ja mies kertoi Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessan. Ja lapset taputtivat käsiään ja huusivat: kerro! kerro! He tahtoivat myöskin kuulla Ivede-Aveden, mutta he saivat vain sadun Klumpe-Dumpesta. Kuusi seisoi aivan hiljaa ja mietteissään, eivät koskaan olleet linnut metsässä kertoneet sellaista. Klumpe-Dumpe putosi alas portaita ja sai kuitenkin prinsessan! Niin, niin, sillä tavalla käy maailmassa! ajatteli kuusi ja uskoi, että se oli totta, koska se, joka kertoi, oli sellainen mukava mies. Niin, niin, kuka tietää, ehkä minäkin putoan alas portaita ja saan prinsessan! Ja se iloitsi siitä, että se seuraavana päivänä ehkä puetaan kynttilöihin, leikkikaluihin, kultaan ja hedelmiin.

— Huomenna minä en vapise! ajatteli se. — Iloitsen oikein koko loistostani. Huomenna saan taas kuulla sadun Klumpe-Dumpesta ja ehkä Ivede-Avedestakin. Ja puu seisoi hiljaa ja miettiväisenä koko yön. Aamulla tulivat renki ja piika sisään.

— Nyt loisto taas alkaa! ajatteli puu, mutta he laahasivat sen ulos huoneesta, ylös portaita, ullakolle, ja sinne pimeään nurkkaan, minne ei mikään päivä paistanut, he sen asettivat. Mitä tämä merkitsee? ajatteli puu. Mitähän minä täällä teen? Mitähän minä täällä saan kuulla? Ja se nojasi seinää vastaan ja seisoi ja ajatteli ja ajatteli. Ja hyvää aikaa sillä oli, sillä kului päiviä ja öitä. Ei ketään tullut sinne ylös ja kun sinne vihdoin joku tuli, niin hän tuli asettaakseen joitain suuria laatikoita nurkkaan. Puu seisoi aivan piilossa, olisi saattanut luulla, että se oli aivan unohdettu.

— Nyt on talvi tuolla ulkona, ajatteli puu. Maa on kova ja lumen peitossa, ihmiset eivät voi istuttaa minua. Sentähden minun varmaan pitää seisoa täällä levossa kevääseen asti. Kuinka hyvin se on ajateltu! Kuinka sentään ihmiset ovat hyviä! Kunhan täällä ei vain olisi niin pimeää ja niin kauhean yksinäistä! Ei edes pientä jänistä! Siellä metsässä oli sentään niin hauskaa, kun oli lunta maassa ja jänis juoksi ohi, niin jopa silloinkin, kun se hyppäsi ylitseni, mutta siitä en silloin pitänyt. Täällä ylhäällä on sentään hirveän yksinäistä.

— Pii, pii! sanoi samassa pieni hiiri ja livahti esiin. Ja sitten tuli vielä toinen pienoinen. Ne nuuskiskelivat kuusta ja livahtelivat sen oksien välitse.

— On julman kylmä! sanoivat pienet hiiret. — Muuten täällä on ihanat olot. Eikös ole, sinä vanha kuusi?

— Minä en ole ensinkään vanha, sanoi kuusi, — on monta, jotka ovat paljoa vanhemmat kuin minä.

— Mistä sinä tulet? kysyivät hiiret, — ja mitä sinä tiedät? Ne olivat kuin olivatkin hirveän uteliaita. — Kerro meille toki kauneimmasta paikasta maan päällä. Oletko ollut siellä? Oletko ollut ruokasäiliössä, missä on juustoja hyllyillä ja riippuu kinkkuja katossa, missä tanssitaan talikynttilöillä ja missä mennään laihoina sisään ja tullaan lihavina ulos.

— Sitä en tunne, sanoi puu, — mutta metsän tunnen, missä aurinko paistaa ja missä linnut laulavat. Ja sitten se kertoi kaikki nuoruudestaan eivätkä pienet rotat olleet koskaan ennen kuulleet sellaista. Ja ne kuuntelivat ja sanoivat:

— Kuinka paljon sinä oletkaan nähnyt! Kuinka sinä olet ollut onnellinen!

— Minäkö! sanoi kuusi ja mietti sitä, mitä itse oli kertonut. — Niin, ne olivat oikeastaan hyvin hauskoja aikoja! Mutta sitten se kertoi jouluaatosta, jolloin se oli ollut koristettuna leivoksilla ja kynttilöillä.

— Oi, sanoivat pienet hiiret, — kuinka sinä olet ollut onnellinen, sinä vanha kuusi!

— Minä en ole ensinkään vanha, sanoi puu, — tänä talvenahan minä olen tullut metsästä. Olen parhaassa iässäni, olen vain hiukan tanakka-kasvuinen.

— Kuinka sinä kerrot kauniisti! sanoivat pienet hiiret, ja seuraavana yönä tulivat ne mukanaan neljä muuta pientä hiirtä, joiden piti saada kuulla puun kertovan, ja kuta enemmän se kertoi, sitä selvemmin se muisti kaikki ja siitä tuntui: ne olivat sentään aika hauskoja aikoja! Mutta ne voivat palata, ne voivat palata! Klumpe-Dumpe putosi alas portaita ja sai kuitenkin prinsessan, ehkä minäkin voin saada prinsessan. Ja sitten ajatteli kuusi erästä pientä herttaista koivua, joka kasvoi metsässä. Se oli kuuselle oikea kaunis prinsessa.

— Kuka on Klumpe-Dumpe? kysyivät pienet hiiret. Ja sitten kertoi kuusi koko sadun, se muisti jokikisen sanan. Ja pienet hiiret olivat vähällä juosta ylös puunlatvaan pelkästä ihastuksesta. Seuraavana yönä tuli vielä useampia hiiriä ja sunnuntaina vielä kaksi suurta rottaa. Mutta ne sanoivat, ettei tarina ollut hauska, ja se suretti pieniä hiiriä, sillä nyt se oli heistäkin vähemmän hauska.

— Osaatteko te vain sen yhden tarinan? kysyivät rotat.

— Vain sen yhden, vastasi puu — kuulin sen onnellisimpana iltanani, mutta silloin en ajatellut kuinka onnellinen olin.

— Se oli erinomaisen huono tarina. Ettekö osaa mitään silavasta ja talikynttilöistä? Ettekö mitään ruokasäiliötarinoita?

— En! sanoi puu.

— No, kiitoksia sitten! sanoivat rotat ja menivät kotiinsa.

Pienet hiiretkin jäivät vihdoin tulematta ja silloin huokasi puu: oli sentään aika herttaista, kun ne istuivat ympärilläni, nuo vilkkaat pikku hiiret ja kuuntelivat, mitä heille kerroin. Nyt on sekin mennyttä! Mutta minäpä muistan pitää hauskaa nyt, kun minut taas otetaan esiin.

Mutta milloin se tapahtui? Niin, eräänä aamuna, kun ihmisiä tuli ullakolle penkomaan. Laatikot muutettiin, puu otettiin esiin. He paiskasivat sen kyllä hiukan kovakouraisesti permannolle, mutta heti rupesi muuan mies laahaamaan sitä portaita kohti, mistä päivä paistoi.

— Nyt alkaa elämä uudelleen! ajatteli puu. Se tunsi raikkaan ilman, ensimäisen auringonsäteen — ja nyt se oli ulkona pihamaalla! Kaikki kävi niin nopeasti, puu aivan unohti katsella itseänsä, ympärillä oli niin paljon nähtävää. Pihamaa oli puutarhan vieressä ja siellä kukoisti kaikki. Ruusut riippuivat tuoreina ja lemuten yli pienen aitauksen, lehmukset kukkivat ja pääskyset lentelivät ja sanoivat: kvirrevirrevit, minun mieheni on tullut! Mutta ne eivät tarkoittaneet kuusta.

— Nyt minä alan elää! riemuitsi se ja levitti oksansa levälleen. Oi, ne olivat kaikki kuihtuneet ja keltaiset! Se makasi nurkassa rikkaruohojen ja nokkosten joukossa. Kultapaperitähti oli vielä ylhäällä latvassa ja kimmelteli kirkkaimmassa auringonpaisteessa.

Pihamaalla leikki pari niistä iloisista lapsista, jotka jouluna olivat tanssineet puun ympärillä ja riemuinneet siitä. Yksi pienimmistä juoksi ja repäisi pois kultatähden.

— Kas, mitä tuossa rumassa, vanhassa joulupuussa vielä on! sanoi hän ja polki oksia niin, että hänen saappaidensa alla ritisi.

Ja puu katseli kaikkea kukkaisloistoa ja raikkautta puutarhassa, se katseli itseään ja toivoi, että se olisi saanut jäädä pimeään nurkkaansa ullakolla. Se ajatteli raikasta nuoruuttaan metsässä, hauskaa jouluaattoa ja pieniä hiiriä, jotka iloisina olivat kuunnelleet tarinaa Klumpe-Dnmpesta.

— Mennyttä, mennyttä! sanoi puu raukka. Kunpa minä edes olisin iloinnut silloin, kun voin! Mennyttä, mennyttä!

Ja talonmies tuli ja hakkasi puun pieniksi kappaleiksi, siinä oli niitä koko kasa. Kauniisti hulmahti tuli suuren kattilan alla. Ja samalla huokasi syvään, jokainen huokaus oli kuin pieni laukaus. Sentähden juoksivat lapset, jotka leikkivät, sisään ja asettuivat tulen eteen, tuijottivat siihen ja huusivat: — Pif, paf! Mutta joka laukaukselta, joka oli syvä huokaus, ajatteli puu kesäpäivää metsässä, talviyötä siellä, kun tähdet tuikkivat. Se ajatteli jouluaattoa ja Klumpe-Dumpea, ainoaa satua, minkä se oli kuullut ja minkä se osasi kertoa — ja sitten oli puu palanut loppuun.

Pojat leikkivät pihamaalla ja pienimmällä oli rinnassa kultatähti, jota puu oli kantanut onnellisimpana iltanaan. Nyt se oli mennyttä ja puu oli mennyttä ja tarina mennyttä. Mennyttä, mennyttä, ja niin käy kaikkien tarinoiden!

Lumikuningatar.

Seitsentarinainen satu.

Ensimäinen tarina kertoo peilistä ja sirpaleista.

Kas niin, nyt me alamme. Kun olemme päässeet tarinan loppuun, tiedämme enemmän kuin me nyt tiedämme, sillä oli paha peikko — se oli kaikkein pahimpia peikkoja, se oli "Perkele". Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä ja kaunis, mikä siihen kuvastui, hävisi siinä miltei olemattomiin, mutta mikä oli kelvotonta ja näytti rumalta, se astui esiin ja kävi vieläkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat siinä keitetyn pinaatin näköiset ja parhaimmat ihmiset kävivät inhoittaviksi tai seisoivat päällään, ilman vatsaa. Kasvot vääntyivät niin, ettei niitä tuntenut ja jos ihmisessä oli kesakko, sai olla varma siitä, että se levisi nenän ja suun yli. Se oli erinomaisen huvittavaa, sanoi "Perkele". Jos hyvä harras ajatus kävi läpi ihmisen mielen, tuli peiliin sellainen irvistys, että peikkoperkeleen piti nauraa taitavaa keksintöään. Kaikki ne, jotka kävivät peikkokoulua — sillä hän piti peikkokoulua — kertoivat laajalti, että oli tapahtunut ihme. Vasta nyt, arvelivat he, saattoi oikein nähdä, miltä maailma ja ihmiset näyttävät. He juoksuttivat peiliä ympäri maailman ja vihdoin ei ollut yhtään maata eikä ihmistä, joka ei olisi siinä vääristetty. Nyt tahtoivat he myöskin lentää ylös taivasta kohti, tehdäkseen pilkkaa itse enkeleistäkin ja "Jumalasta". Kuta korkeammalle he peiliä lennättivät, sitä voimakkaammin se nauroi, tuskin he voivat pitää siitä kiinni. Yhä korkeammalle ja korkeammalle he lensivät, likemmä Jumalaa ja enkeleitä. Silloin värisi peili nauraessaan niin hirvittävästi, että se karkasi niiden käsistä ja syöksyi alas maahan, missä se meni sadaksi miljoonaksi, biljoonaksi ja vielä useammaksi kappaleeksi, ja nyt se tuotti paljoa suurempaa onnettomuutta kuin ennen. Sillä muutamat kappaleet olivat tuskin hiekkajyvästen kokoiset ja nämä lensivät ympäri maailmaa, ja missä ne sattuivat ihmisten silmiin, siellä ne pysähtyivät sinne ja silloin näkivät nuo ihmiset kaikki vääristettynä ja heillä oli silmää nähdä vain se, mikä jossakin asiassa oli nurjaa, sillä jokainen pieni peilinsärö oli säilyttänyt saman voiman, mikä koko peilillä oli. Muutamat ihmiset saivat vielä sydämeensä pienen pellinpalasen ja se oli varsin kauheaa, siitä sydämestä tuli kuin jääkimpale. Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että ne käytettiin ikkunalaseiksi, mutta sen ruudun läpi ei ollut hyvä katsella ystäviään. Muutamat palaset joutuivat silmälaseihin, ja huonosti kävi, kun ihmiset panivat ne nenälleen oikein nähdäkseen ja ollakseen oikeamieliset. Paholainen nauroi niin, että hänen vatsansa repesi ja se kutkutti häntä niin suloisesti. Mutta ulkona lenteli vielä ilmassa pieniä lasisirpaleita. Nyt me saamme kuulla!

Toinen tarina. Pieni poika ja pieni tyttö.

Suuressa kaupungissa, missä on niin monta taloa ja ihmistä, ettei jää tarpeeksi tilaa jokaisen saada pientä puutarhaa ja missä sentähden useimpien täytyy tyytyä kukkasiin kukkaruukuissa — siellä oli kuitenkin kaksi köyhää lasta, joilla oli jonkun verran suurempi puutarha kuin kukkaruukku. He eivät olleet veli ja sisar, mutta he pitivät yhtä paljon toisistaan kuin jos olisivat olleet sitä. Vanhemmat asuivat aivan lähellä toisiaan, he asuivat kahdessa ullakkokamarissa. Siinä, missä katto toisen naapurin talosta sattui yhteen toisen kanssa ja vesikouru kulki pitkin katonrajaa, siinä antoi molemmista taloista ulos pieni ikkuna. Ei tarvinnut muuta kuin asettua hajareisin kourulle, niin pääsi toisesta ikkunasta toiseen.

Molemmat vanhemmat pitivät ulkona suurta puulaatikkoa ja siinä kasvoi kyökkikasveja, joita he tarvitsivat, ja pieni ruusupuu. Kummassakin laatikossa oli yksi, se kasvoi niin kauniisti. Nyt keksivät vanhemmat asettaa laatikot sillä tavalla poikkipäin yli kourun, että ne miltei ulottuivat toisesta ikkunasta toiseen ja aivan muistuttivat kahta kukkalavaa. Herneenvarret riippuivat alas laatikkojen yli ja ruusupuut kasvoivat pitkiä oksia, kietoutuivat ikkunoiden ympäri, kumartuivat toisiaan vastaan: siinä oli miltei kuin vihannasta ja kukkasista tehty kunniaportti. Kun laatikot olivat hyvin korkeat ja lapset tiesivät, etteivät he saaneet nousta niille, niin saivat he usein luvan astua ulos toistensa luo, istua pienillä jakkaroillaan ruusujen alla, ja siellä he nyt hauskasti leikkivät.

Talvellahan se ilo oli ohi. Ikkunat olivat usein aivan jäässä, mutta sitten he lämmittivät kuparirahoja uunissa, asettivat kuuman rahan jäätyneelle ruudulle ja niin tuli siitä oivallinen tirkistysreikä, ihan pyöreä, ihan pyöreä. Sen takaa katseli suloinen lempeä silmä, yksi kummastakin ikkunasta. Ne olivat pieni poika ja pieni tyttö. Pojan nimi oli Kai ja tytön nimi Gerda. Kesällä saattoivat he yhdellä hyppäyksellä päästä toistensa luo, talvella täytyi heidän ensin kulkea monet portaat alas ja monet portaat ylös. Ulkona tuiskutti lunta.

— Valkeat mehiläiset parveilevat, sanoi vanha isoäiti.

— Onko niillä myöskin mehiläiskuningatar? kysyi pieni poika, sillä hän tiesi, että oikeiden mehiläisten joukossa on sellainen.

— On niillä, sanoi isoäiti. — Hän lentää siellä, missä ne parveilevat sakeimmillaan. Hän on suurin heistä kaikista eikä hän koskaan pysähdy maahan, hän lentää takaisin ylös mustaan pilveen. Monena talviyönä lentää hän läpi kaupungin katujen ja kurkistaa sisään ikkunoista, ja silloin ne jäätyvät niin kummallisiksi, ikäänkuin niissä olisi kukkasia.

— Niin, sen minä olen nähnyt, sanoivat molemmat lapset ja sitten he tiesivät, että se oli totta.

— Saako lumikuningatar tulla tänne sisään? kysyi pieni tyttö.

— Tulkoon vain, sanoi poika, — niin minä panen hänet lämpöiselle kaakeliuunille ja sitten hän sulaa.

Mutta isoäiti silitti hänen hiuksiaan ja kertoi toisia tarinoita.

Illalla, kun pieni Kai oli kotona ja puoleksi riisuttuna, nousi hän tuolille ikkunan luona ja katseli ulos pienestä reiästä. Pari lumihiutaletta putosi siellä ulkona ja yksi näistä, kaikkein suurin, jäi toisen kukkalaatikon laidalle. Lumihiutale kasvoi kasvamistaan, vihdoin siitä tuli kokonainen nainen, puettuna hienoimpaan valkoiseen harsoon, joka oli kuin kokoonpantu miljoonista tähdentapaisista untuvista. Hän oli kovin kaunis ja hieno, mutta jäästä, häikäisevästä, kimmeltävästä jäästä. Kuitenkin oli hän elävä. Silmät tuijottivat kuin kaksi kirkasta tähteä, mutta niissä ei ollut mitään rauhaa tai lepoa. Hän nyökkäsi ikkunaan päin ja viittasi kädellään. Pieni poika pelästyi ja hyppäsi alas tuolilta. Silloin tuntui siltä, kuin suuri lintu olisi ulkopuolella lentänyt ikkunan ohitse.

Seuraavana päivänä tuli kirkas pakkanen — ja sitten tuli suoja ja sitten tuli kevät. Aurinko paistoi, vihanta pilkisti esiin, pääskyset tekivät pesää, ikkunat avattiin ja pienet lapset istuivat taas pienessä puutarhassaan korkealla katonräystäällä kaikkien kerrosten päällä.

Ruusut kukkivat sinä kesänä aivan erinomaisesti. Pieni tyttö oli oppinut virren ja siinä luettiin ruusuista ja niitä ruusuja ajatellessa ajatteli hän omiaan. Ja hän lauloi sen pienelle pojalle, ja poika lauloi sen niinikään:

Ruusuja laaksossa hohtaa, rakas Jeesus siell' lapset kohtaa.

Ja pienokaiset pitelivät toisiaan kädestä, suutelivat ruusuja ja katselivat Jumalan kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja puhelivat sille, ikäänkuin Jeesuslapsi olisi ollut siinä. Ihania suvipäiviä ne olivat, suloista oli olla ulkona raikkaiden ruusupuiden luona, jotka eivät koskaan näyttäneet aikovan lakata kukkimasta.

Kai ja Gerda istuivat ja katselivat kuvakirjaa, jossa oli eläimiä ja lintuja. Silloin — kello löi juuri viisi suuressa kirkontornissa — sanoi Kai: Ai, minun sydämeeni pisti! Ja nyt tuli jotakin silmääni.

Pieni tyttö tarttui häntä kaulaan. Kai siristeli silmiään: ei, ei mitään voinut nähdä.

— Minä luulen, että se on poissa! sanoi hän. Mutta se ei ollut poissa. Se oli juuri yksi noita lasisirpaleita, jotka lensivät peilistä, taikapeilistä — me kyllä muistamme tuon ilkeän lasin, joka teki, että kaikki suuri ja hyvä, joka kuvastui siinä, kävi pieneksi ja rumaksi, mutta paha ja huono astui oikein esiin ja jokainen vika kävi heti huomattavaksi. Kai raukka, hän oli saanut sirpaleen myöskin suoraan sydämeensä. Pian se oli käyvä ikäänkuin jäämöhkäleeksi. Nyt ei enää tehnyt kipeää, mutta siellä se oli.

— Miksi sinä itket? kysyi hän. — Silloin sinä olet ruman näköinen. Eihän minua mikään vaivaa. Hyi! huusi hän samassa, — tuo ruusu tuossa on madon syömä! Ja kas, tuo tuossahan on aivan viisto! Ne ovat todella ilkeitä ruusuja. Muistuttavat ihan laatikoita, joissa kasvavat. Ja sitten hän jalallaan lujasti tönäisi laatikkoa ja repäisi pois molemmat ruusut.

— Kai, mitä sinä teet! huusi pieni tyttö, ja kun hän näki hänen kauhunsa, repi hän irti vielä yhden ruusun ja juoksi sitten sisään omasta ikkunastaan, pois herttaisen pienen Gerdan luota.

Kun Gerda sitten tuli ja toi kuvakirjan, sanoi hän, että se oli sylilapsia varten. Ja jos isoäiti kertoi satuja, niin pani hän aina joukkoon mutta — niin, jos hän vain saattoi päästä likettyville, niin kulki hän hänen perässään, pani silmälasit nenälleen ja puhui niinkuin hän. Se oli aivan kuin olisi ollut isoäiti, ja sitten ihmiset nauroivat häntä. Pian hän osasi matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä koko sillä kadulla. Kaikkea, mikä heissä oli erikoista eikä kaunista, sitä osasi Kai jäljitellä, ja sitten sanoivat ihmiset: sillä pojalla on varmaan erinomainen pää! Mutta se johtui siitä lasisirpaleesta, jonka hän oli saanut silmäänsä, siitä lasisirpaleesta, joka oli sydämessä. Sentähden kiusasi hän pientä Gerdaakin, joka koko sielustaan piti hänestä.

Hänen leikkinsä kävivät nyt aivan toisenlaisiksi kuin ennen, ne olivat niin järkevät. Eräänäkin talvipäivänä, kun lumihiutaleita tuprutti, tuli hän, kädessään suuri polttolasi, piteli levällään sinistä takinlievettään ja antoi lumihiutaleiden pudota sille.

— Katso nyt lasiin, Gerda, sanoi hän ja jokainen lumihiutale tuli paljon suuremmaksi ja oli komean kukan tai kymmensärmäisen tähden näköinen. Se oli kaunista katsella.

— Näetkö, kuinka taidokasta! sanoi Kai. — Se on paljon mielenkiintoisempaa kuin oikeat kukkaset. Eikä niissä ole ainoaakaan virhettä, ne ovat aivan säännölliset, kunhan vain eivät sula!

Vähän myöhemmin tuli Kai, kädessä suuret kintaat ja kelkka selässä. Hän huusi aivan Gerdan korvaan: — Minä olen saanut luvan laskettaa suurella torilla, missä muut leikkivät! Ja sen tiensä hän meni.

Torilla köyttivät usein rohkeat pojat kelkkansa talonpojan rattaihin ja ajoivat hyvän matkaa mukana. Hauskasti se meni. Heidän paraikaa leikkiessään tuli reki. Se oli maalattu aivan valkoiseksi ja siinä istui joku kääriytyneenä karvaiseen valkoiseen turkkiin ja päässä valkoinen karvalakki. Reki kiersi torin kahteen kertaan ja Kai sai nopeasti köytetyksi kelkkansa siihen kiinni, ja nyt hän ajoi mukana. Kulku kävi nopeammin ja nopeammin suoraan seuraavalle kadulle. Se, joka ajoi, käänsi päätään, nyökkäsi ystävällisesti Kaille, tuntui siltä, kuin he olisivat tunteneet toisensa. Joka kerta kun Kai aikoi irroittaa kelkkansa, nyökkäsi tuo henkilö taas ja niin Kai jäi istumaan. He ajoivat suoraan ulos kaupungin portista. Nyt alkoi lunta tulla niin vyörymällä, ettei pieni poika voinut nähdä käden mittaa eteensä, kiitäessään eteenpäin. Silloin päästi hän nopeasti irti nuoran, päästäkseen eroon reestä, mutta se ei auttanut, hänen pienet ajoneuvonsa riippuivat siinä kiinni ja mentiin tuulen vauhdilla. Silloin huusi hän aivan ääneen, mutta kukaan ei kuullut häntä ja lumi pyrysi ja reki lensi eteenpäin. Välistä se pomppasi ilmaan, tuntui siltä, kuin se olisi kiitänyt yli ojien ja aitojen. Hän oli aivan pelästyksissään, hän olisi tahtonut lukea isämeitänsä, mutta hän ei muistanut muuta kuin ison kertomataulun.

Lumihiutaleet kävivät suuremmiksi ja suuremmiksi. Vihdoin olivat ne kuin suuria valkoisia kanoja. Yhtäkkiä singahtivat ne syrjään, reki pysähtyi ja se henkilö, joka ajoi, nousi. Turkki ja lakki olivat paljasta lunta. Nainen se oli, pitkä ja solakka, häikäisevän valkoinen, se oli lumikuningatar.

— Meidän matkamme on kulunut onnellisesti, sanoi hän, — mutta kuinka noin palelet? Hiivi minun karhunnahkaturkkiini! Ja hän asetti hänet rekeen viereensä, kiersi turkin hänen ympärilleen, tuntui siltä, kuin hän olisi vaipunut lumihankeen.

— Vieläkö sinua palelee? kysyi hän ja sitten hän suuteli häntä otsalle. Hui, se oli kylmempää kuin jää, se meni suoraan hänen sydämeensä, joka jo puoleksi oli jääkimpale. Tuntui siltä, kuin hän olisi ollut kuolemaisillaan. Mutta vain hetken, sitten tuntui oikein hyvältä. Hän ei enään huomannut pakkasta ympärillään.

— Kelkkani! älkää unohtako kelkkaani! Sen hän ensinnä muisti. Ja kelkka sidottiin erään valkoisen kanan kannettavaksi ja se lensi perässä, kelkka selässä. Lumikuningatar suuteli Kaita vielä kerran ja silloin hän oli unohtanut pienen Gerdan, isoäidin ja kaikki siellä kotona.

— Nyt et saa useampia suudelmia, sanoi lumikuningatar, — sillä silloin suutelisin sinut kuoliaaksi!

Kai katsoi häneen, hän oli hyvin kaunis. Viisaampia, kauniimpia kasvoja ei saattanut ajatella. Nyt ei hän tuntunut olevan jäätä niinkuin silloin, kun hän istui ikkunan takana ja viittasi hänelle. Hänen silmissään hän oli täydellinen, hän ei ensinkään pelännyt, hän kertoi hänelle, että hän osasi päässälaskua, päässälaskua murtoluvuillakin, että hän tiesi maiden neliöpenikulmat ja "kuinka monta asukasta", ja lumikuningatar hymyili kaiken aikaa. Silloin tuntui Kaista, ettei se, mitä hän tiesi, kuitenkaan riittänyt, ja hän katsoi ylös suureen, suureen tyhjyyteen ja lumikuningatar lensi hänen kanssaan, lensi korkealle ylös mustalle pilvelle ja myrsky humisi ja kohisi, tuntui siltä, kuin se olisi laulanut vanhoja lauluja. He lensivät yli metsien ja järvien, yli merten ja maiden. Alla humisi kylmä tuuli, sudet ulvoivat, lumi säihkyili, sen yli lensivät suuret, kirkuvat varikset, mutta yläpuolella paistoi kuu suurena ja kirkkaana ja siihen katseli Kai pitkän, pitkän talviyön. Päivän nukkui hän lumikuningattaren jalkain juuressa.

Kolmas tarina. Kukkatarha vaimon luona, joka osasi noitua.

Mutta mimmoista oli pienellä Gerdalla, kun ei Kai enään tullut? Missä hän mahtoi olla? Ei kukaan tietänyt, ei kukaan osannut antaa neuvoja. Pojat kertoivat vain nähneensä hänen sitovan kelkkansa kiinni komeaan rekeen, joka ajoi kadulle ja ulos kaupungin portista. Ei kukaan tietänyt, missä hän oli, monta kyyneltä vuosi, pieni Gerda itki katkerasti ja kauan. Sitten he sanoivat, että Kai oli kuollut, hän oli vaipunut jokeen, joka virtasi aivan kaupungin likellä. Oi, ne olivat oikein pitkiä, pimeitä talvipäiviä.

Nyt tuli kevät ja aurinko paistoi lämpöisemmin.

— Kai on kuollut ja poissa, sanoi pieni Gerda.

— Sitä en usko, sanoi auringonpaiste.

— Hän on kuollut ja poissa! sanoi tyttö pääskysille.

— Sitä en usko! vastasivat ne ja vihdoin ei pieni Gerdakaan sitä uskonut.

— Minä otan jalkaani uudet punaiset kenkäni, sanoi hän eräänä aamuna, — niitä ei Kai koskaan ole nähnyt, ja sitten menen joelle ja kysyn siltä.

Ja oli hyvin varhaista. Hän suuteli vanhaa isoäitiä, joka nukkui, pani jalkaansa punaiset kengät ja läksi aivan yksin ulos portista joelle.

— Onko totta, että sinä olet ottanut pienen leikkiveljeni? Minä lahjoitan sinulle punaiset kenkäni, jos annat hänet minulle takaisin.

Ja aallot nyökkäsivät hänen mielestään niin kummallisesti. Silloin hän otti punaiset kenkänsä, rakkaimman omaisuutensa, ja viskasi ne molemmat jokeen, mutta ne putosivat aivan rantaan ja pienet kalat kantoivat ne heti hänelle maihin, tuntui siltä, kuin ei joki olisi tahtonut ottaa hänen rakkainta omaisuuttaan, koska ei sillä ollut pientä Kaita. Mutta Gerda luuli nyt, ettei hän heittänyt kenkiä tarpeeksi kauas ja niin hän kömpi veneeseen, joka oli kaislikossa, hän meni aivan äärimmäiseen päähän asti ja heitti kengät. Mutta vene ei ollut sidottu kiinni ja hänen liikkeidensä vaikutuksesta se liukui pois maalta. Hän huomasi sen ja kiirehti pääsemään pois, mutta ennenkuin hän ehti takaisin, oli vene jo yli kyynärän verran vesillä ja nyt se nopeasti liukui eteenpäin.

Silloin pelästyi pieni Gerda suuresti ja rupesi itkemään, mutta kukaan ei kuullut häntä paitsi harmaat varpuset ja ne eivät voineet kantaa häntä maihin. Mutta ne lensivät pitkin rantaa ja lauloivat ikäänkuin lohduttaakseen häntä: — Täällä me olemme, täällä me olemme! Vene kulki virran mukana, hänen pienet punaiset kenkänsä uivat perässä, mutta ne eivät voineet saavuttaa venettä, joka alkoi kulkea kiivaammin.

Kaunista oli molemmilla rannoilla, kauniita kukkia, vanhoja puita ja rinteitä, joilla oli lampaita ja lehmiä, mutta ei ihmisiä näkyvissä.

— Ehkäpä virta vie minut pienen Kain luo, ajatteli Gerda ja sitten hän tuli paremmalle mielelle, nousi seisomaan ja katseli monta tuntia noita kauniita, vihreitä rantoja. Sitten hän tuli suurelle kirsikkatarhalle, missä oli punainen talo kummallisine punaisine ja sinisine ikkunoineen, muuten siinä oli olkikatto ja ulkopuolella kaksi puusotamiestä, jotka tekivät kunniaa niille, jotka purjehtivat ohitse.

Gerda huusi heille. Hän luuli, että ne olivat eläviä, mutta ne tietysti eivät vastanneet. Hän tuli aivan likelle niitä, virta ajoi veneen suoraan maata kohti.

Gerda huusi vieläkin lujemmin ja silloin tuli talosta vanha, vanha vaimo, nojaten koukkusauvaansa. Hänen päässään oli suuri lierilakki, johon oli maalattu mitä kauneimpia kukkasia.

— Sinä pieni lapsi raukka! sanoi vanha vaimo, — kuinka sinä oletkaan joutunut suurelle, väkevälle virralle, ajautunut kauas maailmalle? Ja sitten astui vanhus aivan veteen, iski koukkusauvansa kiinni veneeseen, veti sen maihin ja nosti pois pienen Gerdan.

Ja Gerda iloitsi päästessään kuivalle maalle, mutta pelkäsi sentään hiukkasen vierasta, vanhaa vaimoa.

— Tule toki ja kerro minulle, kuka sinä olet ja kuinka sinä olet tullut tänne! sanoi hän.

Ja Gerda kertoi hänelle kaikki ja vanhus ravisti päätään ja sanoi: hm! hm! ja kun Gerda oli sanonut hänelle kaikki ja kysynyt, eikö hän ollut nähnyt pientä Kaita, niin sanoi vaimo, ettei hän ollut kulkenut siitä ohi, mutta hän kyllä tulee, tytön ei pidä olla suruissaan, vaan maistaa hänen kirsikoitaan, katsella hänen kukkasiaan, ne ovat kauniimmat kuin mikään kuvakirja, ne saattavat kertoa kokonaisen sadun. Sitten otti hän Gerdaa kädestä, he menivät pieneen taloon ja vanha vaimo sulki oven.

Ikkunat olivat korkealla ja lasit olivat punaiset, siniset ja keltaiset. Päivänvalo paistoi sinne kummallisesti, kaikkinaisin värein, mutta pöydällä oli mitä kauneimpia kirsikoita ja Gerda söi niin paljon kuin tahtoi, sillä sen hän sai tehdä. Ja hänen syödessään suki vanhus hänen hiuksiaan kultakammalla ja hiukset kähertyivät ja paistoivat herttaisen keltaisesti pienten ystävällisten kasvojen ympärillä, jotka olivat pyöreät ja muistuttivat ruusua.

— Tuollaista suloista pientä tyttöä minä oikein olen ikävöinyt! sanoi vanhus. — Saatpa nähdä, kuinka hyvin me molemmat tulemme sopimaan yhteen! Ja sitä myöten kuin hän suki, unohti Gerda enemmän ja enemmän kasvinveljensä Kain. Sillä vanhus osasi noitua, mutta paha noita ei hän ollut, hän noitui vain hiukkasen omiksi huvikseen ja nyt hän mielellään halusi pitää pienen Gerdan. Sentähden meni hän puutarhaan, ojensi koukkusauvansa kaikkia ruusupuita kohti, ja miten kauniisti ne kukoistivatkaan, vaipuivat ne kuitenkin kaikki alas mustaan multaan eikä saattanut nähdä, missä ne olivat kasvaneet. Vanhus pelkäsi, että kun Gerda näkisi ruusut, hän ajattelisi omiaan ja muistaisi pienen Kain ja juoksisi tiehensä.

Nyt hän vei Gerdan kukkatarhaan. Olipa siellä tuoksua ja ihanuutta! Kaikkia mahdollisia kukkia, joka vuodenajan kukkia siellä kasvoi upeimmassa kukoistuksessaan. Ei mikään kuvakirja voinut olla kirjavampi ja kauniimpi. Gerda juoksi iloissaan ja leikki, kunnes aurinko laski korkeiden kastanjapuiden taakse. Silloin sai hän kauniin vuoteen punaisine silkkityynyineen, ne olivat täytetyt sinisillä orvokeilla ja hän makasi ja näki niin kauniita unia kuin ikinä joku kuningatar hääpäivänään.

Seuraavana päivänä hän taas sai leikkiä kukkasten kanssa lämpimässä auringonpaisteessa — niin kului monta päivää. Gerda tunsi joka kukan, mutta vaikka niitä olikin niin monta, niin hänestä tuntui, että yksi puuttui, mutta mikä, sitä hän ei tietänyt. Silloin istuu hän eräänä päivänä ja katselee vanhan vaimon lierilakkia maalattuine kukkineen ja kaikkein kaunein siinä oli juuri ruusu. Sen oli vanhus unohtanut poistaa hatusta, kun hän toimitti toiset alas maahan. Mutta sellaista se on, kun ei pidä ajatuksiaan koossa.

— Kuinka, sanoi Gerda, — eikö täällä ole ruusuja? ja hän juoksi lavojen väliin, etsi ja etsi, mutta ei löytänyt yhtään. Silloin hän istuutui itkemään. Mutta hänen kyyneleensä putosivat juuri siihen, mihin ruusut olivat vaipuneet, ja kun lämpöiset kyyneleet kostuttivat maata, nousi puu yhtäkkiä yhtä kukoistavana kuin se oli vaipunutkin ja Gerda syleili sitä, suuteli ruusuja ja ajatteli kauniita ruusuja kotona ja samalla pientä Kaita.

— Oi, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni tyttö. — Minunhan piti löytää Kai. Ettekö te tiedä, missä hän on? kysyi hän ruusuilta. — Uskotteko, että hän on kuollut ja poissa?

— Kuollut ei hän ole, sanoivat ruusut. — Me olemme olleet maassa, kaikki kuolleet ovat siellä, mutta Kai ei ollut siellä!

— Kiitos! sanoi pieni Gerda ja hän meni toisten kukkien luo ja katsahti niiden kupuun ja kysyi: — Ettekö te tiedä, missä pieni Kai on?

Mutta jokainen kukka seisoi auringossa, nähden unessa oman satunsa tai tarinansa, niitä sai Gerda kuulla monta, monta, mutta kukaan ei tietänyt mitään Kaista.

Ja mitä sanoi sitten Tulililja?

— Kuuletko rummun: pum! pum! On vain kaksi ääntä, aina: pum! pum! Kuule naisten surulaulua! Kuule pappien huutoja! Pitkässä punaisessa hameessaan seisoo hinduvaimo roviolla, liekit hulmuavat hänen kuolleen miehensä ympärillä, mutta hinduvaimo ajattelee sitä elävää täällä joukossa, häntä, jonka silmät polttivat kuumemmin kuin liekit, häntä, jonka silmien tuli kohtaa hänen sydäntänsä enemmän kuin ne liekit, jotka pian polttavat hänen ruumiinsa tuhkaksi. Saattavatko sydämen liekit kuolla rovion liekeissä?

— Sitä en ensinkään ymmärrä, sanoi pieni Gerda.

— Se on minun satuni, sanoi Tulililja.

Mitä sanoo Pyöräkello?

— Kapean kalliotien päällä riippuu vanha ritarilinna. Tuuhea muratti kasvaa pitkin sen vanhoja punaisia muureja, lehti lehden vieressä parvekkeen ympäri, ja siellä seisoo kaunis tyttö. Hän kumartuu kaidepuun yli ja katselee alas tietä pitkin. Ei yksikään ruusu riipu oksassaan raikkaampana kuin hän. Ei yksikään omenankukka liitele, kun tuuli kantaa sen puusta, kevyemmin kuin hän. Kuinka komea silkkipuku kahiseekin! Eikö hän toki tule?

— Kaitako tarkoitat? kysyi pieni Gerda.

— Puhun vain sadustani, unelmastani, vastasi Pyöräkello.

Mitä sanoo pieni Lumikello:

— Puiden välissä riippuu nuorassa pitkä lauta. Se on keinu. Kaksi somaa pikkutyttöä — hameet ovat valkoiset kuin lumi, vihreät silkkinauhat hulmuavat hatuista — istuvat ja keinuvat. Veli, joka on heitä suurempi, seisoo keinussa, hän pitää käsivarttaan nuoran ympärillä pysyäkseen paikallaan, sillä toisessa kädessä hänellä on pieni malja, toisessa liitupiippu, hän puhaltaa saippuakuplia. Keinu käy ja kuplat lentelevät kauniisti vaihtelevin värein. Viimeinen riippuu vielä piipun varressa, notkuen tuulessa. Keinu käy. Pieni musta koira, köykäinen kuin kupla, nousee takajaloilleen ja tahtoo mukaan keinuun. Keinu lentää, koira menee nurin, haukkuu ja on vihainen, se ilvehtii, kuplat särkyvät — keinuva lauta, särkyvä, vaahtokuva on lauluni!

— Saattaa kyllä olla kaunista se, mitä sinä kerrot, mutta sinä sanot sen niin surullisesti etkä ensinkään mainitse Kaita. Mitä sanovat Hyasintit?

— Oli kolme kaunista sisarta, läpikuultavaa ja hienoa. Ensimäisen hame oli punainen, toisen sininen, kolmannen aivan valkoinen. Käsi kädessä tanssivat he hiljaisen järven luona kirkkaassa kuutamossa. He eivät olleet keijukaisia, he olivat ihmislapsia. Tuoksui kovin suloisesti ja tytöt hävisivät metsään. Tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kolme ruumisarkkua — niissä lepäsivät kauniit tytöt — solui metsän tiheiköstä yli järven. Kiiltomadot lensivät loistaen ympärillä niinkuin pienet, liitelevät valot. Nukkuvatko tanssivat tytöt, vai ovatko he kuolleet? Kukkaistuoksu kertoo, että he ovat ruumiina. Iltakello soittaa kuolleille.

— Sinä teet minut aivan surulliseksi, sanoi pieni Gerda. — Sinä lemuat niin voimakkaasti, minun täytyy ajatella kuolleita tyttöjä. Oi, onko sitten todella Kai kuollut? Ruusut ovat olleet alhaalla maassa ja ne sanovat: ei!

— Piu, pau! soittivat Hyasintin kellot. — Me emme soita pienelle Kaille, häntä emme tunne. Me laulamme vain laulumme, ainoan, jonka osaamme.

Ja Gerda meni Voikukan luo, joka paistoi kiiltävien vihreiden lehtien joukosta.

— Sinä olet pieni kirkas aurinko! sanoi Gerda. — Sanoppa minulle, tiedätkö, mistä minä löydän leikkiveljeni.

Ja Voikukka paistoi niin kauniisti ja katsoi taas Gerdaan. Minkä laulun mahtoikaan Voikukka osata laulaa? Se ei sekään ollut Kaista.

Eräällä pienellä pihamaalla paistoi Jumalan aurinko niin lämpöisesti ensimäisenä kevätpäivänä. Auringonsäteet liukuivat alas naapurin valkoista seinää, aivan vieressä kasvoivat ensimäiset keltaiset kukat, tuo hohtava kulta lämpöisissä auringonsäteissä. Vanha isoäiti oli ulkona tuolissaan, tyttärentytär, köyhä kaunis palvelustyttö tuli kotiin lyhyeltä vierailulta. Hän suuteli isoäitiä. Siinä oli kultaa, sydämen kultaa tuossa hartaassa suudelmassa, kultaa huulilla, kultaa pohjalla, kultaa tuolla ylhäällä aamuhetkenä. Kas, siinä minun pieni tarinani! sanoi Voikukka.

— Voi minun vanhaa isoäiti-raukkaani! huokasi Gerda. — Niin, hän varmaan ikävöi minua, on suruissaan minusta, niinkuin oli pikku Kaista. Mutta minä tulen pian takaisin kotiin ja sitten minä tuon Kain mukanani. Ei auta kysyä kukkasilta, ne osaavat vain oman laulunsa, ne eivät anna minulle tietoa! Ja sitten hän köytti ylös pienen hameensa voidakseen juosta nopeammin. Mutta valkoinen Narsissi löi häntä jalkaan hänen juostessaan sen yli. Silloin hän jäi seisomaan, katseli pitkään kukkaa ja kysyi: — Tiedätkö ehkä jotakin? Ja hän kumartui aivan sen ääreen. Ja mitä se sanoi?

— Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni! sanoi valkoinen Narsissi. — Oi, oi, kuinka minä lemuan! Ylhäällä, pienessä ullakkokamarissa, seisoo, puoleksi pukeutuneena, pieni tanssijatar. Hän seisoo milloin yhdellä jalalla, milloin kahdella, hän potkii koko maailmalle, hän on pelkkää silmänlumetta. Hän kaataa vettä teekannusta vaatekappaleelle, jota hän pitelee, se on kureliivi — siisteys on hyvä asia! Valkoinen hame riippuu naulassa, se on sekin pesty teekannussa ja kuivattu katolla. Sen hän pukee ylleen, saframinkeltainen liina kaulaan, niin paistaa hame valkoisemmalta. Jalat ilmaan! Kas kuinka hän keikailee kuin kukka varressaan! Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni!

— Siitä minä en ensinkään välitä! sanoi Gerda, — sellaista ei pidä kertoa minulle! Ja sitten hän juoksi toiseen päähän puutarhaa.

Ovi oli lukittu, mutta hän rynkytti ruostunutta ripaa niin, että se irtaantui ja ovi aukeni ja sitten juoksi pieni Gerda paljain jaloin maailmalle. Hän katsoi kolme kertaa taakseen, mutta kukaan ei tullut hänen perässään. Vihdoin hän ei enään voinut juosta ja istuutui suurelle kivelle ja kun hän katseli ympärilleen, oli kesä mennyt, oli myöhäinen syys, sitä ei ensinkään saattanut huomata siellä kauniissa puutarhassa, missä aina oli auringonpaistetta ja kaikkien vuodenaikojen kukkia.

— Herranen aika, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni Gerda. — Onhan tullut syksy! Nyt en saa levätä. Ja hän nousi lähteäkseen.

Oi, kuinka hänen pienet jalkansa olivat arat ja väsyneet ja ympärillä näytti kylmältä ja raa'alta. Pitkät salavanlehdet olivat aivan keltaiset ja sumu tippui vetenä alas niistä. Lehti putosi toisensa jälkeen, ainoastaan oratuomi seisoi marjoissaan ja niin tuimana, että suu meni ryppyyn. Oi, kuinka täällä ulkona maailmassa oli harmaata ja raskasta!

Neljäs tarina. Prinssi ja prinsessa.

Gerdan täytyi taas levätä. Silloin hyppäsi lumella, aivan vastapäätä sitä paikkaa, missä hän istui, suuri varis. Se oli kauan istunut ja katsellut häntä ja käännellyt päätään. Nyt se sanoi: — Kraa, kraa! hyvää päivää, hyvää päivää! Paremmin se ei voinut sitä sanoa, mutta se tarkoitti pienen tytön parasta ja kysyi, minne hän oli menossa niin yksinään maailmalle. Sanan yksinään ymmärsi Gerda hyvin hyvästi ja tunsi oikein, kuinka paljon se sisälsi, ja sitten hän kertoi varikselle koko elämänsä ja vaelluksensa ja kysyi, eikö se ollut nähnyt Kaita.

Ja varis nyökkäsi varsin miettiväisenä ja sanoi: — Ehkä olisin, ehkä olisin!

— Mitä? Luuletko! huusi pieni tyttö ja oli miltei litistämäisillään variksen kuoliaaksi, niin hän suuteli sitä.

— Siivolla, siivolla! sanoi varis. — Minä luulen, että se saattaa olla pieni Kai. Mutta nyt hän varmaan on unohtanut sinut prinsessan takia.

— Asuuko hän jonkun prinsessan luona? kysyi Gerda.

— Kraa, kuulehan! sanoi varis, — mutta minun on vaikea puhua sinun kieltäsi. Ymmärrätkö variksenkieltä, niin kerron paremmin.

— En, sitä en ole oppinut, sanoi Gerda, — mutta isoäiti osasi sitä ja P-kieltä hän osasi. Kunpa minäkin olisin oppinut sen!

— Ei tee mitään! sanoi varis, — minä kerron niin hyvin kuin voin, mutta huonoa siitä joka tapauksessa tulee, ja sitten se kertoi kaikki, mitä tiesi.

— Siinä kuningaskunnassa missä me nyt istumme, asuu prinsessa, joka on niin hirvittävän viisas, mutta hän on myöskin lukenut kaikki sanomalehdet, mitä on maailmassa, ja unohtanut ne taas, niin viisas hän on. Tässä hiljan istahtaa hän valtaistuimelle eikä se kuulu olevankaan erittäin hauskaa, silloin hän sattuu hyräilemään erästä laulua, se oli juuri tämä laulu: "Miksen naimisiin ma menis?" Kuulkaas, siinä on jotakin varteenotettavaa, sanoo hän ja sitten hän tahtoi mennä naimisiin, mutta hän tahtoi miehen, joka ymmärsi vastata, kun hänelle puhui, miehen, joka ei vain seisonut ja näyttänyt ylhäiseltä, sillä se on kovin ikävää. Nyt antoi hän rummuttaa kokoon kaikki hovinaiset ja kun he kuulivat, mitä hän tahtoi, niin kävivät he kovin tyytyväisiksi. — Siitä minä pidän, sanoivat he, — sellaista minäkin tässä hiljan ajattelin. — Saat uskoa, että joka sana, jonka sanon, on totta! sanoi varis. — Minulla on kesy kulta, joka kulkee vapaasti linnassa ja hän on kertonut minulle kaikki!

Hänen kultansa oli tietysti myöskin varis, sillä vakka kantensa löytää ja variksella se aina on varis.

— Sanomalehdet ilmestyivät heti laidassaan sydämiä ja prinsessan nimikirjaimet. Siitä ymmärrettiin, että jokaisella nuorella miehellä, joka oli hauskan näköinen, oli vapaus tulla linnaan ja puhua prinsessan kanssa, ja sen, joka puhui niin, että saattoi kuulla hänen olevan kotonaan siellä, ja joka puhui parhaiten, sen tahtoi prinsessa ottaa miehekseen. Niin, niin, sanoi varis. Saat uskoa, se on niin totta kuin se, että istun tässä, että kansaa tulvi paikalle, oli tavaton tungos ja juokseminen, mutta ei onnistunut, ei ensimäisenä eikä toisena päivänä. He osasivat kaikki hyvin puhua, kun olivat ulkona kadulla, mutta kun he tulivat sisään linnanportista ja näkivät kaartin hopeassa ja pitkin portaita lakeijoja kullassa ja suuret valaistut salit, niin he ällistyivät. Ja kun he seisoivat valtaistuimen edessä, missä prinsessa istui, eivät he osanneet sanoa muuta kuin viimeisen sanan, minkä hän oli sanonut, ja sitä ei hän viitsinyt kuulla uudestaan. Tuntui siltä, kuin ihmiset siellä sisällä olisivat saaneet nuuskaa vatsalleen ja menneet tainnoksiin, kunnes ne tulivat takaisin kadulle, niin, silloin he saattoivat puhua. Minä olin itse sisällä ja näin sen! sanoi varis. Niiden tuli sekä nälkä että jano, mutta linnasta eivät he saaneet edes lasillista haaleaa vettä. Tosin muutamat viisaimmat olivat ottaneet mukaansa voileipää, mutta eivät jakaneet naapurinsa kanssa. He ajattelivat kuin ajattelivatkin: antaa hänen vain näyttää nälkäiseltä, niin ei prinsessa ota häntä.

— Mutta Kai, pieni Kai! kysyi Gerda. — Milloin hän tuli? Oliko hän noiden monien joukossa?

— Maltahan, maltahan! Nyt me juuri tulemme häneen. Oli kolmas päivä, silloin tuli sinne pieni mies ilman hevosta ja vaatteita, marssien aivan tyynesti ylös linnaan. Hänen silmänsä loistivat kuin sinun silmäsi, hänellä oli kauniit pitkät hiukset, mutta muuten huonot vaatteet.

— Se oli Kai! riemuitsi Gerda. — Oi, minä olen siis löytänyt hänet! Ja hän taputti käsiään.

— Hänellä oli pieni reppu selässä! sanoi varis.

— Ei, se oli varmaan hänen kelkkansa! sanoi Gerda, — sillä kelkka mukanaan hän läksi pois!

— Se on mahdollista! sanoi varis,— minä en niin tarkkaan katsonut. Mutta sen tiedän kesyn kultani kautta, että kun hän tuli sisään linnanportista ja näki henkivartioston hopeassa ja lakeijat pitkin portaita kullassa, niin ei hän vähääkään ällistynyt. Hän nyökkäsi ja sanoi niille: mahtaa olla ikävää seisoa portaissa, minä menen mieluummin sisään! Siellä loistivat salit kynttilöissään. Salaneuvokset ja korkeudet kulkivat paljainjaloin ja kantoivat kultavateja — siinä olisi kyllä saattanut käydä juhlalliseksi! Hänen saappaansa narisivat hirveästi, mutta hän ei kuitenkaan pelästynyt.

— Se on aivan varmaan Kai! sanoi Gerda. — Minä tiedän, että hänellä oli uudet saappaat, minä kuulin niiden narisevan isoäidin huoneessa.

— Niin, kyllä ne narisivat! sanoi varis, — ja rohkeasti astui hän suoraan prinsessan eteen, joka istui helmellä, joka oli niin suuri kuin rukinpyörä. Ja kaikki hovinaiset ja niiden piiat ja piikojen piiat, ja kaikki kavaljeerit ja niiden palvelijat ja palvelijoiden palvelijat, jotka pitivät renkiä, seisoivat määräasennossa ympärillä. Ja kuta likempänä ovea he seisoivat, sitä ylpeämmiltä he näyttivät. Palvelijoiden palvelijan renkiin, joka aina käy tohveleissa, tuskin uskaltaa katsoa, niin ylpeänä hän seisoo ovella.

— Se mahtaa olla kauheaa! sanoi pieni Gerda. — Ja Kai sai kuitenkin prinsessan?

— Jollen minä olisi ollut varis, olisin ottanut hänet, vaikka olenkin kihloissa. Hän kuului puhuneen yhtä hyvin kuin minä puhun, kun puhun variksenkieltä, sen olen kuullut kesyltä kullaltani. Hän oli rohkea ja kaunis, hän ei ollut ensinkään tullut kosimaan, vaan ainoastaan kuulemaan prinsessan viisautta, ja sen hän havaitsi hyväksi ja prinsessa puolestaan havaitsi hänet hyväksi.

— Aivan varmaan se oli Kai, sanoi Gerda, — hän oli niin viisas, hän osasi päässälaskua murtoluvuilla. Oi, etkö veisi minua linnaan?

— Kyllä, se on helposti sanottu! sanoi varis. — Mutta miten me sen teemme? Minäpä puhun siitä kesyn kultani kanssa, hän varmaan voi antaa meille neuvon. Sillä sen minä sinulle sanon, että sellainen pieni tyttö kuin sinä ei koskaan saa lupaa oikein päästä sisään!

— Kyllä minä saan! sanoi Gerda. — Kun Kai kuulee että minä olen täällä, tulee hän heti ja noutaa minut!

— Odota minua tuolla lätin luona! sanoi varis, käänteli päätään ja lensi pois.

Vasta kun oli pimeä ilta, tuli varis taas takaisin.

— Erinomaista, erinomaista! sanoi se. — Hän lähettää sinulle paljon terveisiä ja tässä on sinulle pieni leipä, hän otti sen kyökistä, siellä on leipää tarpeeksi ja varmaan sinun on nälkä. Ei ole mahdollista, että sinä pääset linnaan, sinähän olet paljain jaloin. Hopeaan puettu kaarti ja kultaan puetut lakeijatkaan eivät sitä sallisi. Mutta älä itke, sinä kyllä pääset sinne kuitenkin. Kultani tietää pienet takaportaat, jotka johtavat makuuhuoneeseen ja hän tietää, mistä ottaa avaimen.

Ja he menivät puutarhaan, suureen puukujaan, missä lehti putosi toisensa jälkeen, ja kun kynttilät linnassa sammutettiin, toinen toisensa jälkeen, vei varis pienen Gerdan erään takaoven luo, joka oli raollaan.

Oi, kuinka Gerdan sydän sykki levottomuudesta ja ikävästä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut tekemäisillään jotain pahaa ja hänhän vain tahtoi tietää, oliko se pieni Kai. Kyllä, sen täytyi olla hän. Hän kuvitteli elävästi mielessään hänen viisaita silmiään, hänen pitkiä hiuksiaan. Hän aivan saattoi nähdä, kuinka hän hymyili, kun he istuivat kotona ruusujen alla. Varmaan hän tulee iloiseksi, kun näkee Gerdan, kuulee, minkä pitkän matkan hän on kulkenut hänen tähtensä, ja saa tietää, kuinka suruissaan kaikki kotona olivat, kun ei hän palannut. Oi sitä pelkoa ja iloa!

Nyt he olivat portaissa. Siellä paloi kaapilla pieni lamppu. Keskellä lattiaa seisoi kesy varis, käännellen päätään joka taholle ja katseli Gerdaa, joka niiasi, niinkuin isoäiti oli opettanut.

— Sulhaseni on puhunut teistä niin kauniisti, pieni neitiseni, sanoi kesy varis. — Teidän vita'nne, niinkuin sitä sanotaan, on sekin hyvin liikuttava. Otatteko lampun, niin minä kuljen edellä. Me kuljemme tästä suoraan, niin emme tapaa ketään.

— Täällä taitaa tulla joku heti perässä! sanoi Gerda ja hänen ohitsensa suhahti. Näytti olevan ikäänkuin varjoja seinää vastaan, hevosia liehuvin harjoin ja ohuin jaloin, metsästyspalvelijoita, herroja ja naisia ratsain.

— Ne ovat vain unia, sanoi varis, — ne tulevat noutamaan korkeiden herrasväkien ajatuksia metsästysretkelle. Hyvä onkin, niin voitte paremmin katsella heitä vuoteessa. Mutta näyttäkääkin, että jos pääsette arvoon ja kunniaan, osoitatte kiitollista mieltä.

— Eihän siitä kannata puhua, sanoi metsävaris.

Nyt he tulivat ensimäiseen saliin, se oli ruusunpunaista silkkiä taidokkaine kukkineen, jotka ylenivät pitkin seiniä. Täällä suhisivat jo unet heidän ohitsensa, mutta he kulkivat niin nopeasti, ettei Gerda saanut nähdä korkeaa herrasväkeä. Toinen sali kävi toistaan komeammaksi, tahtoi oikein ällistyttää, ja nyt he olivat makuuhuoneessa. Sen katto muistutti suurta palmua, jonka lehdet ovat lasia ja keskellä lattiaa riippui paksussa kultavarressa kaksi vuodetta, jotka kumpikin olivat liljan muotoiset. Toinen oli valkoinen, siinä makasi prinsessa, toinen punainen ja siitä piti Gerdan etsiä pientä Kaita. Hän taivutti syrjään muuatta punaista lehteä ja silloin hän näki vallan ruskean niskan. Oi, se oli Kai! Hän huusi aivan ääneen hänen nimensä, valaisi häntä lampulla — unet humisivat taas ratsain huoneeseen —, hän heräsi, käänsi päätään ja — se ei ollutkaan pieni Kai!

Vain prinssin niska muistutti häntä, mutta nuori ja kaunis hän oli. Ja valkoisesta liljavuoteesta kurkisti prinsessa ja kysyi, mikä oli. Silloin itki pieni Gerda ja kertoi koko tarinansa ja kaikki, mitä varikset olivat tehneet hänen hyväkseen.

— Sinä pieni raukka! sanoivat prinssi ja prinsessa ja he kehuivat variksia ja sanoivat, etteivät olleet niille ensinkään suuttuneet, mutta heidän ei kuitenkaan pitäisi tehdä tätä toiste. Joka tapauksessa oli niiden saatava palkinto.

— Tahdotteko lentää vapaina? kysyi prinsessa, — tai tahdotteko vakinaisen toimen hovivariksina sekä kaikki, mikä jää kyökistä?

Ja molemmat varikset niiasivat ja pyysivät vakinaista tointa, sillä he ajattelivat vanhuuttaan ja sanoivat: hyvä on vanhan miehen omistaa jotakin, niinkuin heidän sanansa kuuluivat.

Ja prinssi nousi vuoteestaan ja antoi Gerdan nukkua siinä ja enempää ei hän voinut tehdä. Gerda liitti pienet kätensä yhteen ja ajatteli: kuinka sentään ihmiset ja eläimet ovat hyviä. Ja sitten hän sulki silmänsä ja nukkui makeasti. Kaikki unet lensivät taas sisään ja ne olivat Jumalan enkelien näköiset ja ne vetivät kelkkaa ja siinä istui Kai ja nyökkäsi päätään. Mutta kaikki oli vain unennäköä ja sentähden se olikin poissa heti, kun hän heräsi.

Seuraavana päivänä puettiin hänet kiireestä kantapäähän asti silkkiin ja samettiin. Hän sai tarjouksen jäädä linnaan hyville päiville, mutta hän pyysi ainoastaan saada pienet rattaat ja hevosen eteen, ja parin pieniä saappaita, sitten hän taas ajaa maailmalle etsimään Kaita.

Hän sai sekä saappaat että puuhkan. Hänet puettiin hyvin kauniiksi ja kun hänen piti lähteä, seisoivat oven luona uudet vaunut puhdasta kultaa. Prinssin ja prinsessan vaakuna paistoi vaunusta kuin tähti. Kuski, palvelijat ja esiratsastajat — sillä esiratsastajia oli myöskin — istuivat, päässään kultakruunut. Prinssi ja prinsessa auttoivat hänet itse vaunuihin ja toivottivat hänelle kaikkea onnea. Metsävaris, joka nyt oli mennyt naimisiin, seurasi mukana ensimäiset kolme penikulmaa. Se istui hänen vierellään, sillä se ei sietänyt ajaa takaperin. Toinen varis seisoi portilla ja räpytti siipiään. Se ei seurannut mukana, sillä se poti päänkipua siitä lähtien, kun se oli saanut vakinaisen toimen ja liian paljon syömistä. Sisältä olivat vaunut päällystetyt sokeririnkeleillä ja istuimessa oli hedelmiä ja piparpähkinöitä.

— Hyvästi, hyvästi! huusivat prinssi ja prinsessa ja pikku Gerda itki ja varis itki. Niin kuluivat ensimäiset penikulmat. Silloin heitti variskin hyvästit ja se oli raskas hyvästijättö. Se lensi puuhun ja räpytteli mustia siipiään niin kauan, kuin se saattoi nähdä vaunut, jotka paistoivat kuin kirkkain auringonpaiste.

Viides tarina. Pieni ryövärityttö.

He ajoivat pimeän metsän läpi, mutta vaunut loistivat kuin soihtu, se pisti ryövärien silmään, sitä eivät he voineet sietää.

— Se on kultaa, se on kultaa! huusivat he, syöksyivät esiin, kävivät kiinni hevosiin, löivät kuoliaaksi pienet ratsumiehet, kuskin ja palvelijat ja vetivät nyt pienen Gerdan esiin vaunuista.

— Hän on lihava, hän on kaunis, hän on syötetty pähkinänsydämillä! sanoi vanha ryöväriakka, jolla oli pitkä tuuhea parta ja sellaiset kulmakarvat, että ne riippuivat silmien päällä. — Hän on yhtä hyvä kuin pieni syöttölammas. Ai, kuinka makealta hän tulee maistumaan! Ja sitten hän veti tupesta kiiltävän veitsensä ja se välkkyi niin, että hirvitti.

— Ai! sanoi akka samassa. Häntä oli purrut korvaan hänen oma pieni tyttärensä, joka riippui hänen selässään ja oli niin raju ja hurja, että sitä ilokseen katseli. — Senkin ilkeä vekara! sanoi äiti eikä hänellä ollut aikaa teurastaa Gerdaa.

— Hänen pitää leikkiä minun kanssani! sanoi pieni ryövärityttö. — Hänen pitää antaa minulle puuhkansa, kaunis hameensa, nukkua minun kanssani minun vuoteessani! Ja sitten hän taas puri niin, että ryöväriakka hypähti ilmaan ja kieppui ympäri ja kaikki ryövärit nauroivat ja sanoivat: — Kas kuinka hän tanssii pentunsa kanssa.

— Minä tahdon vaunuihin! sanoi pieni ryövärityttö ja hänen täytyi ja hän halusi saada tehdä tahtonsa, sillä hän oli kovin hemmoteltu ja itsepäinen. Hän ja Gerda istuivat vaunuissa ja sitten he ajoivat kivien ja kantojen yli syvemmälle metsään. Pieni ryövärityttö oli yhtä suuri kuin Gerda, mutta tanakampi, hartevampi ja iholtaan tumma. Silmät olivat aivan mustat, ne näyttivät miltei surullisilta. Hän otti pientä Gerdaa vyötäisistä ja sanoi: — Ne eivät teurasta sinua, niin kauan kuin en minä suutu sinuun! Sinä olet kai prinsessa?

— En, sanoi pieni Gerda ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli kokenut ja kuinka paljon hän piti pikku Kaista.

Ryövärityttö katsoi häneen varsin vakavana, nyökytti hiukan päätään ja sanoi: — Ne eivät saa teurastaa sinua, vaikka minä suuttuisinkin sinuun, silloin minä kyllä teen sen itse! Ja sitten hän pyyhki Gerdan silmät ja pisti sitten molemmat kätensä somaan puuhkaan, joka oli pehmoinen ja lämmin.

Nyt pysähtyivät vaunut. He olivat keskellä ryövärilinnan pihaa. Seinä oli haljennut ylhäältä alas asti, korpit ja varikset lentelivät avonaisista rei'istä ja suuret verikoirat, joista jokainen oli sen näköinen kuin se olisi voinut niellä ihmisen, hyppivät korkealle ilmaan, mutta eivät haukkuneet, sillä se oli kielletty.

Suuressa, vanhassa nokisessa salissa paloi keskellä kivilattiaa suuri tuli. Savu kiiri kattoa pitkin ja sai itse etsiä tiensä ulos. Suuressa juomanpanokattilassa kiehui keitto ja sekä jäniksiä että kaniineja käänneltiin vartaissa.

— Sinun pitää yöllä nukkua minun kanssani täällä kaikkien pikkueläinteni kanssa! sanoi ryövärityttö. He saivat syömistä ja juomista ja menivät sitten muutamaan nurkkaan, missä oli olkia ja mattoja. Ylhäällä istui rimoilla ja orsilla liki sata kyyhkystä, jotka kaikki näyttivät nukkuvan, mutta käännähtivät kuitenkin vähän, kun pikkutytöt tulivat.

— Ne ovat kaikki minun, sanoi pieni ryövärityttö ja kävi nopeasti kiinni yhteen likimmistä, piteli sitä jaloista ja ravisti sitä niin, että se räpytteli siipiään. — Suutele sitä! huusi hän ja löi sillä Gerdaa kasvoihin. — Tuossa istuvat metsälurjukset! jatkoi hän ja viittasi säleiden taakse, joita oli lyöty aika määrä korkealle reiän eteen muurissa.

— Ne ovat metsälurjuksia nuo kaksi! Ne lentävät heti pois, jolleivät ole oikein lukittuina. Ja tässä seisoo minun vanha rakkahimpani "pää"! ja hän veti sarvesta poroa, jolla oli kiiltävä kuparirengas kaulassa ja joka oli kytkettynä. Häntäkin meidän täytyy pitää kytkyessä, muuten hän karkaa luotamme. Joka ikinen ilta kutkutan minä häntä kaulaan terävällä veitselläni, sitä hän niin pelkää! Ja pieni tyttö veti pitkän veitsen muurinhalkeamasta ja antoi sen liukua poron kaulan yli. Eläin raukka potki takajaloillaan ja ryövärityttö nauroi ja veti sitten Gerdan mukaansa vuoteeseen.

— Aiotko pitää veitsen vieressäsi, kun nukut? kysyi. Gerda ja katseli siihen hiukan peloissaan.

— Minä nukun aina veitsi vieressäni, sanoi pieni ryövärityttö. — Ei koskaan tiedä, mitä voi sattua. Mutta kerro minulle nyt taas, mitä äsken kerroit pienestä Kaista ja miksi olet lähtenyt maailmalle.

Ja Gerda kertoi uudestaan, ja metsäkyyhkyset kuhersivat ylhäällä häkissä, muut kyyhkyset nukkuivat. Pieni ryövärityttö pani kätensä Gerdan kaulaan, piti veistä toisessa kädessään ja nukkui niin, että sen saattoi kuulla. Mutta Gerda ei ensinkään voinut sulkea silmiään, hän ei tietänyt, oliko hänen määrä elää vaiko kuolla. Ryövärit istuivat tulen ympärillä, lauloivat ja joivat, ja ryöväriakka heitteli kuperkeikkoja. Oi, pienen tytön oli varsin hirmuista katsella sitä.

Silloin sanoivat metsäkyyhkyset: kur, kur, me olemme nähneet pienen Kain. Valkoinen kana kantoi hänen rekeänsä. Hän istui lumikuningattaren vaunuissa, jotka kulkivat läpi metsän, kun me makasimme pesässä. Hän puhalsi meihin poikasiin ja kaikki ne kuolivat, paitsi me kaksi. Kur, kur!

— Mitä te sanotte siellä ylhäällä? huusi Gerda, — minne lumikuningatar matkusti? Tiedättekö siitä jotakin?

— Luultavasti hän matkusti Lapinmaahan, sillä siellä on aina lunta ja jäätä, kysy vain porolta, joka seisoo kytkettynä nuoraan.

— Siellä on jäätä ja lunta, siellä on suloista ja hyvä olla! sanoi poro, — siellä juostaan vapaasti suurissa, hohtavissa laaksoissa. Siellä on lumikuningattaren kesäteltta, mutta hänen vakituinen linnansa on ylhäällä pohjoisnavan puolella, sillä saarella, jota sanotaan Huippuvuoriksi.

— Oi Kai, pieni Kai! huokasi Gerda.

— Nyt sinun pitää olla hiljaa, sanoi ryövärityttö, — muuten saat veitsen vatsaasi!

Aamulla kertoi Gerda hänelle kaikki, mitä metsäkyyhkyset olivat sanoneet ja pieni ryövärityttö näytti kovin vakavalta, mutta nyökkäsi päätään ja sanoi: — Sama se, sama se!

— Tiedätkö, missä Lapinmaa on? kysyi hän porolta.

— Kuka sen paremmin tietäisi kuin minä? sanoi eläin, ja silmät sen päässä pyörivät. — Siellä minä olen syntynyt ja kasvanut, siellä olen juossut lumikentillä.

— Kuuleppas! sanoi ryövärityttö Gerdalle, — sinä näet, että kaikki meidän miesväkemme ovat poissa, mutta muori on vielä täällä ja hän jää tänne, mutta aamulla juo hän suuresta pullosta ja ottaa sitten pienen unen päälle. Silloin minä teen jotakin hyväksesi! Samassa hän hyppäsi sängystä, karkasi äidin kaulaan, vetäisi häntä leukaparrasta ja sanoi: — oma suloinen kilipukkini, hyvää huomenta!

Ja äiti näpäytti häntä nenään, niin että se kävi sekä punaiseksi että siniseksi, mutta se tapahtui kaikki rakkaudesta.

Kun äiti sitten oli juonut pullostaan ja otti pienet unet, meni ryövärityttö poron luo ja sanoi:

— Minulla olisi ihmeellinen halu vielä monta kertaa kutittaa sinua terävällä veitsellä, sillä silloin sinä olet niin hauska, mutta sama se: minä irroitan sinun nuorasi ja autan sinut ulos, että pääset juoksemaan Lapinmaahan, mutta sinun pitää ottaa jalat allesi ja viedä tämä pieni tyttö lumikuningattaren linnaan, missä hänen leikkiveljensä on. Olethan sinä kuullut, mitä hän kertoi, sillä hän puhui varsin ääneen, ja sinä kuuntelet!

Poro hypähti korkealle ilosta. Ryövärityttö nosti pienen Gerdan sen selkään ja oli niin varovainen, että sitoi hänet kiinni, vieläpä antoi pienen tyynyn hänen istuttavakseen.

— Sama se, sanoi hän, — tuossa saat karvaiset saappaasi, sillä tulee kylmä, mutta puuhkan pidän minä, se on liian kaunis! Kuitenkaan ei sinun pidä palella. Tässä saat äitini suuret kintaat, ne ulottuvat kyynärpäihisi asti — pistä kätesi niihin! Nyt sinä käsistäsi olet ilkeän äitini näköinen!

Ja Gerda itki ilosta.

— Minä en voi sietää, että sinä irvistät! sanoi pieni ryövärityttö. — Nythän sinun juuri pitäisi näyttää tyytyväiseltä! Ja tuossa sinä saat kaksi leipää ja yhden kinkun, niin et näe nälkää! Molemmat sidottiin taakse poron selkään. Pieni ryövärityttö avasi oven, houkutteli sisään kaikki suuret koirat ja sitten leikkasi hän nuoran poikki veitsellään ja sanoi porolle: — Lähde laputtamaan! Mutta pitele taiten pientä tyttöä!

Ja Gerda ojensi kädet suurine kintaineen ryövärityttöä kohden ja sanoi hyvästi ja sitten läksi poro menemään yli kivien ja kantojen, läpi suuren metsän, yli soiden ja arojen, minkä jaksoi. Sudet ulvoivat ja korpit vaakkuivat. Hyit, hyit! kuului taivaalta. Tuntui siltä, kuin olisi aivastanut punaista.

— Ne ovat minun vanhat revontuleni! sanoi poro. — Kas, kuinka ne loistavat! Ja sitten se juoksi entistä nopeammin, yötä ja päivää. Leivät syötiin, kinkku niinikään, ja sitten he olivat Lapinmaassa.

Kuudes tarina. Lappalaismuija ja ruijalaismuija.

He pysähtyivät pienen talon ääreen. Se oli kovin surkea, katto ulottui maahan asti ja ovi oli niin matala, että perheen täytyi ryömiä vatsallaan, kun se aikoi ulos tai sisään. Täällä ei ollut ketään kotona paitsi vanha lappalaismuija, joka seisoi ja paistoi kalaa merenrasvalampun ääressä. Ja poro kertoi koko Gerdan tarinan, mutta ensin omansa, sillä siitä tuntui, että se oli paljon tärkeämpää, ja Gerda oli vilusta niin pökerryksissään, ettei voinut puhua.

— Voi teitä raukkoja! sanoi lappalaismuija, — sitten teillä vielä on pitkät juostavat. Teidän täytyy mennä toista sataa penikulmaa Ruijaan, sillä siellä viettää lumikuningatar maalaiselämää ja polttaa bengalitulta jokikinen ilta. Minäpä kirjoitan pari sanaa kuivalle kalliokalalle — paperia minulla ei ole — sen minä annan mukaanne ruijalaismuijalle, hän voi antaa teille parempia neuvoja kuin minä!

Ja kun nyt Gerda oli lämmennyt ja saanut syödäkseen ja juodakseen, niin kirjoitti lappalaismuija pari sanaa kuivalle kalliokalalle, ja poro läksi juoksemaan. Hyit, hyit! pani ylhäällä ilmassa, ja sitten he tulivat Ruijaan ja koputtivat ruijalaismuijan savupiippuun, sillä hänellä ei ollut edes ovea.

Siellä oli sellainen kuumuus, että ruijalaismuija itse käveli miltei alasti. Pieni hän oli ja väriltään aivan harmaa. Hän irroitti heti pienen Gerdan vaatteet, veti pois kintaat ja saappaat, sillä muuten hänelle olisi tullut liian kuuma, pani poron otsalle kappaleen jäätä ja luki sitten, mitä oli kirjoitettu kalliokalaan. Hän luki sen kolmeen kertaan ja sitten hän osasi sen ulkoa ja pani kalan ruokapataan, sillä saattoihan sen hyvin syödä eikä hän koskaan heittänyt mitään hukkaan.

Nyt kertoi poro ensin oman tarinansa, sitten pienen Gerdan, ja ruijalaismuija tirkisteli viisailla silmillään, mutta ei sanonut mitään.

— Sinä olet hyvin viisas, sanoi poro. — Minä tiedän, että sinä neulomalangalla voit köyttää kiinni kaikki taivaan tuulet. Kun laivuri irroittaa yhden solmun, saa hän hyvää tuulta, kun hän irroittaa toisen, tuulee tuimasti, ja kun hän irroittaa kolmannen ja neljännen, niin tuulee niin, että metsät kaatuvat. Etkö antaisi pienelle tytölle sellaista juomaa, että hän voi saada kahdentoista miehen voimat ja voittaa lumikuningattaren.

— Kahdentoista miehen voimat, sanoi ruijalaismuija. — Olisihan sitä siinä! Ja sitten hän meni hyllylle, otti esiin suuren kokoonkäärityn nahan ja kääri sen auki. Siinä oli kirjoitettuna ihmeellisiä kirjaimia ja ruijalaismuija luki niin, että vesi virtasi hänen otsaltaan.

Mutta poro pyysi taas niin hartaasti pienen Gerdan puolesta ja Gerda katseli niin rukoilevin silmin, jotka olivat täynnä kyyneliä, ruijalaismuijaan, että tämä taas alkoi tirkistellä silmillään ja veti poron nurkkaan, missä hän kuiskasi sille, sillaikaa kuin se sai tuoretta jäätä päälaelleen:

— Pieni Kai on aivan oikein lumikuningattaren luona ja pitää kaikkea siellä mielensä ja ajatustensa mukaisena ja uskoo, että se on paras osa maailmaa, mutta se johtuu siitä, että hän on saanut lasinpalan sydämeensä ja pienen lasisirpaleen silmäänsä. Ne täytyy ensin saada pois, muuten ei hänestä koskaan tule ihmistä ja lumikuningatar on pitävä hänet vallassaan!

— Mutta etkö sinä voi antaa pienelle Gerdalle jotakin sellaista juomaa, että hän saa kaikki tyyni valtaansa?

— Minä en voi antaa hänelle suurempaa valtaa kuin hänellä jo on. Etkö näe, kuinka suuri se on? Etkö näe kuinka ihmisten ja eläinten täytyy palvella häntä, kuinka hyvin hän on paljain jaloin päässyt eteenpäin maailmassa? Älköön hän meiltä saako tietää valtaansa, se on hänen sydämessään, se on siinä, että hän on suloinen, viaton lapsi. Jollei hän itse pääse lumikuningattaren luo ja saa lasia pois pieneltä Kailta, emme me voi auttaa! Kaksi penikulmaa täältä alkaa lumikuningattaren puutarha, sinne voit viedä pienen tytön. Laske hänet maahan suuren pensaan luo, joka punaisine marjoineen seisoo lumessa, älä pidä pitkiä puheita ja joudu tänne takaisin! Ja sitten nosti ruijalaismuija pienen Gerdan poron selkään, joka juoksi minkä jaksoi.

— Oi, saappaani jäivät, kintaani jäivät! huusi pieni Gerda. Hän huomasi sen vasta purevassa pakkasessa. Mutta poro ei uskaltanut pysähtyä, se juoksi, kunnes tuli suuren pensaan luo, jossa oli punaisia marjoja. Siellä se laski Gerdan maahan, suuteli häntä suulle ja suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas eläimen poskia, ja sitten se juoksi minkä jaksoi, jälleen takaisin. Siinä seisoi Gerda raukka ilman kenkiä, ilman kintaita, keskellä kauheaa, jääkylmää Ruijaa.

Hän juoksi eteenpäin niin pian kuin taisi. Siellä tuli koko rykmentti lumihiutaleita, mutta ne eivät pudonneet alas taivaasta, se oli aivan kirkas ja loisti revontulia. Lumihiutaleet juoksivat pitkin maata ja kuta likemmä ne tulivat, sitä suuremmiksi ne kävivät. Gerda kyllä muisti, kuinka suurilta ja kummallisilta ne olivat näyttäneet silloin, kun hän näki lumihiutaleet auringonlasin läpi, mutta täällä olivat ne vielä paljoa suuremmat ja hirvittävämmät, ne olivat eläviä, ne olivat lumikuningattaren etuvartijoita. Niillä oli mitä kummallisimpia muotoja, toiset olivat kuin ilkeitä suuria piikkisikoja, toiset taas kuin kokonaisia käärmekimppuja, joista niiden päät pistivät esiin ja toiset kuin pieniä, paksuja karhuja, joilla oli karvat pystyssä. Kaikki olivat hohtavan valkoisia, kaikki ne olivat eläviä lumihiutaleita.

Silloin rukoili pieni Gerda isämeitänsä ja pakkanen oli niin kova, että hän saattoi nähdä oman hengityksensä. Sauhuna nousi se hänen suustaan, huuru tiheni tihenemistään ja muodostui pieniksi kirkkaiksi enkeleiksi, jotka kasvamistaan kasvoivat, koskettaessaan maata. Ja kaikilla niillä oli kypärä päässä ja peitset ja kilvet käsissä. Niitä tuli yhä useampia ja kun Gerda oli lopettanut isämeitänsä, oli hänen ympärillään kokonainen legiona. Ne hakkasivat peitsineen kauheita lumihiutaleita, niin että ne särkyivät sadoiksi kappaleiksi ja pieni Gerda kulki aivan turvallisesti ja rohkeasti eteenpäin. Enkelit taputtivat hänen jalkojaan ja käsiään ja silloin hän vähemmän tunsi, miten kylmä oli ja astui reippaasti lumikuningattaren linnaa kohti.

Mutta katsokaamme nyt ensin, kuinka Kain on. Hän kyllä ei ajatellut pientä Gerdaa ja kaikkein vähimmin sitä, että tämä seisoi linnan ulkopuolella.

Seitsemäs tarina. Mitä tapahtui lumikuningattaren linnassa ja mitä sitten tapahtui.

Linnan seinät olivat tuiskuavaa lunta ja ikkunat ja ovet viiltävää tuulta. Siellä oli toista sataa salia, aivan sen mukaan kuin lunta tuiskusi. Suurin ulottui monen penikulman päähän, kaikki väkeväin revontulten valaisemina, ja ne olivat suuret, tyhjät, jäätävän kylmät ja hohtavat. Ei koskaan tänne eksynyt mitään huvitusta, ei edes pieniä karhuntanssiaisia, joissa myrsky olisi saanut soittaa ja jääkarhut kävellä takajaloillaan ja näyttää hienoja tapoja; ei koskaan pientä seuraleikkiä suutillikkoineen ja käsille-läjäyttelemisineen; ei koskaan pieniä kahvikestejä valkoisten kettuneitojen kesken. Tyhjää, avaraa ja kylmää oli lumikuningattaren saleissa. Revontulet leimusivat niin säännöllisesti, että saattoi laskea, milloin ne olivat korkeimmillaan ja milloin ne olivat matalimmillaan. Keskellä tyhjää, loppumatonta lumisalia oli jäätynyt järvi, se oli halkeillut tuhansiksi kappaleiksi, mutta jokainen kappale oli niin aivan toisen näköinen, että se oli kokonainen taitoteos. Ja keskellä sitä istui lumikuningatar, kun hän oli kotona, ja sitten hän sanoi, että hän istuu järjen peilissä ja että se on ainoa ja paras tässä maailmassa.

Pieni Kai oli aivan sininen vilusta, niin, miltei musta, mutta hän ei kuitenkaan huomannut sitä, sillä olihan lumikuningatar suudellut vilunväristykset pois hänestä ja hänen sydämensä oli miltei kuin jääkimpale. Hän kulki ja kuljetteli muutamia teräviä, litteitä jääkimpaleita, joita hän asetteli kaikin mahdollisin tavoin, sillä hän tahtoi saada siitä esille jotakin. Se oli aivan samanlaista kuin jos meillä muilla on pieniä puupalasia ja me muodostamme niistä kuvioita, joita kutsutaan Kiinalaiseksi peliksi. Kai kulki hänkin ja pani kokoon kuvioita, mitä kummallisimpia, se oli Järjen-Jääpeliä. Hänen silmissään olivat kuviot aivan erinomaisia ja mitä tärkeimmän arvoisia. Sen teki se lasisirpale, joka oli hänen silmässään! Hän muodosti kokonaisia kuvioita, jotka olivat jokin kirjoitettu sana, mutta ei koskaan hän voinut saada muodostetuksi sitä sanaa, jota hän juuri tahtoi, sanaa Iäisyys, ja lumikuningatar oli sanonut: jos sinä voit keksiä sen kuvion, niin pääset omaksi herraksesi ja minä lahjoitan sinulle koko maailman ja parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut.

— Nyt minä lennän pois lämpimiin maihin! sanoi lumikuningatar, — minä tahdon päästä kurkistelemaan mustiin patoihin! — ne olivat tulta suitsuttavia vuoria, Etna ja Vesuvius, joiksi niitä kutsutaan. — Minäpä vähän valkaisen niitä, se kuuluu asiaan, se tekee hyvää sitruunien ja viinirypäleiden jälkeen! Ja sitten lensi lumikuningatar ja Kai istui aivan yksin monta penikulmaa suuressa, tyhjässä jääsalissa ja katseli jääpalasia ja ajatteli ja ajatteli niin, että hänessä paukkui. Aivan kankeana ja hiljaa hän istui, olisi saattanut luulla hänen paleltuneen kuoliaaksi.

Silloin tapahtui, että pieni Gerda astui linnaan suuresta portista, joka oli tehty viiltävistä tuulista. Mutta hän luki iltarukouksen ja silloin asettuivat tuulet, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet nukkua, ja hän astui suureen, tyhjään, kylmään saliin. Silloin näki hän Kain, hän tunsi hänet, hän karkasi hänen kaulaansa, piteli häntä lujasti ja huusi: Kai, pieni Kai kulta, minä olen siis löytänyt sinut!

Mutta Kai istui aivan hiljaa, jäykkänä ja kylmänä. Silloin itki pieni Gerda kuumia kyyneliä, ne putosivat hänen rinnalleen, ne tunkivat hänen sydämeensä, ne sulattivat jääkimpaleen ja kuluttivat pienen peilinkappaleen sieltä sisältä. Hän katsoi Gerdaan ja Gerda veisasi virren:

Ruusuja laaksossa hohtaa, rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!

Silloin purskahti Kai itkuun. Hän itki niin, että peilinsirpale vieri silmästä, hän tunsi Gerdan ja riemuitsi: Gerda, pieni Gerda kulta! Missä sinä oletkaan ollut niin kauan? Ja missä minä olen ollut? Ja hän katseli ympärilleen. Kuinka täällä on kylmää, kuinka täällä on tyhjää ja avaraa! Ja hän turvasi Gerdaan ja Gerda nauroi ja itki ilosta. Oli niin onnellista, että jääsirpaleetkin tanssivat ilosta ja kun ne väsyivät ja asettuivat, lepäsivät ne juuri niinä kirjaimina, jotka lumikuningatar oli käskenyt hänen keksiä hänen ollakseen oma herransa ja jotta hän antaisi hänelle koko maailman ja parin uusia luistimia.

Ja Gerda suuteli hänen poskiaan ja ne tulivat kukoistaviksi, hän suuteli hänen silmiään ja ne loistivat niinkuin hänenkin silmänsä. Hän suuteli hänen käsiään ja jalkojaan ja hän oli terve ja reipas. Lumikuningatar sai mielellään tulla kotiin, Kain vapautuskirje oli valmiiksi kirjoitettuna loistavin jääkappalein.

Ja he ottivat toisiaan käsistä ja läksivät suuresta linnasta. He puhuivat isoäidistä ja ruusuista ylhäällä katolla. Ja missä he kulkivat, siellä aivan tyyntyivät tuulet ja aurinko tunki esiin. Ja kun he tulivat pensaalle, jolla oli ne punaiset marjat, seisoi poro siellä ja odotti. Sen mukana oli toinen nuori poro, jonka udar oli täynnä ja se antoi lapsille lämpimän maitonsa ja suuteli heitä suulle. Sitten veivät he Kain ja Gerdan ensin ruijalaismuijan luo, jonka kuumassa huoneessa he lämmittelivät ja saivat kotimatkaa koskevat tiedot, sitten lappalaismuijan luo, joka oli neulonut heille uudet vaatteet ja pannut kuntoon rekensä.

Ja poro ja nuori poro juoksivat vierekkäin ja seurasivat maan rajalle asti. Siellä pilkisti esiin ensimäinen vihanta, siellä he heittivät hyvästit porolle ja lappalaismuijalle. Hyvästi! sanoivat he kaikki. Ja ensimäiset pienet linnut alkoivat visertää, metsä oli vihreillä nupuilla ja sieltä tuli, ratsastaen komealla hevosella, jonka Gerda tunsi — se oli ollut kultavaunujen edessä — nuori tyttö, päässä punainen lakki ja edessään pistooleja. Se oli pieni ryövärityttö, joka oli ikävystynyt olemaan kotona ja nyt aikoi ensin pohjoiseen ja sitten toiselle suunnalle, jollei häntä tyydyttänyt siellä. Hän tunsi heti Gerdan ja Gerda tunsi hänet — siinä sitä oli iloa!

— Sinäpä olet aika veitikka kiertelemään! sanoi hän pienelle Kaille. — Tahtoisinpa tietää, ansaitsetko, että sinun tähtesi juostaan maailman ääreen.

Mutta Gerda taputti ryövärityttöä poskelle ja kysyi prinssiä ja prinsessaa.

— Ne ovat lähteneet vieraille maille, sanoi ryövärityttö.

— Entä varis? kysyi pieni Gerda.

— Niin, varis on kuollut, vastasi ryövärityttö. — Kesy kulta on tullut leskeksi ja kulkee musta villalanganpätkä jalan ympärillä. Hän valittaa surkeasti, ja kaikki tyyni on roskaa! Mutta kerro nyt minulle, miten sinun on käynyt ja kuinka sinä sait hänet käsiisi.

Ja Gerda ja Kai kertoivat molemmat.

— Ja hip-hap-hurre-tusselurre! sanoi ryövärityttö, otti heitä molempia kädestä ja lupasi, että jos hän kerran sattuisi kulkemaan heidän kaupunkinsa läpi, niin hän tulisi heitä tervehtimään, ja sitten hän ratsasti maailmalle. Mutta Kai ja Gerda astuivat käsikädessä ja heidän astellessaan oli kaunis kukkiva ja vihannoiva kevät. Kirkonkellot soivat ja he tunsivat korkeat tornit, suuren kaupungin, se oli se, missä he asuivat. Ja he astuivat kaupunkiin ja isoäidin ovelle ja ylös portaita, huoneeseen, missä kaikki oli samalla paikalla kuin ennen ja kello sanoi: tiki-taki! ja viisari kiersi. Mutta heidän astuessaan sisään ovesta he huomasivat tulleensa täysikasvuisiksi ihmisiksi. Ruusut katonräystäällä kukkivat sisään avonaisista ikkunoista ja siinä seisoivat pienet lapsentuolit, ja Kai ja Gerda istuutuivat kukin omalleen ja pitelivät toisiaan käsistä. Kuin pahan unen olivat he unohtaneet kylmän, tyhjän loiston lumikuningattaren luona. Isoäiti istui Jumalan kirkkaassa auringonpaisteessa ja luki ääneen raamatusta: jollette tule kuin lapsiksi, niin ette tule Jumalan valtakuntaan!

Ja Kai ja Gerda katselivat toisiaan silmiin ja yhtäkkiä ymmärsivät he vanhan virren:

Ruusuja laaksossa hohtaa, rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!

Siinä he istuivat molemmat, täysikasvaneina ja kuitenkin lapsina, lapsina sydämeltään. Ja oli suvi, lämmin, suloinen suvi.