E-text prepared by Tapio Riikonen

Note: Project Gutenberg has Volume I of this work. See https://www.gutenberg.org/ebooks/53484

SATUJA JA TARINOITA II

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1920.

SISÄLLYS:

Villit joutsenet.
Paratiisin puutarha.
Lentävä matka-arkku.
Haikarat.
Metallisika.
Ystävyyden liitto.
Ruusu Homeron haudalta.
Nukku-Matti.
Ruusunhaltia.
Sikopaimen.
Tattari.
Enkeli.
Satakieli.
Kihlatut.
Ruma ankanpoikanen.
Kuusi.
Lumikuningatar.

Villit joutsenet.

Kaukana täältä, siellä, minne pääskyset lentävät, kun meillä on talvi, asui kuningas, jolla oli yksitoista poikaa ja yksi tytär, Elisa. Nuo yksitoista veljeä — prinssejä he olivat — kävivät koulua tähti rinnassa ja sapeli vyöllä. He kirjoittivat kultataululle timanttirihvelillä ja lukivat yhtä hyvin ulkoa kuin sisältä, saattoi heti kuulla, että he olivat prinssejä. Sisar, Elisa, istui pienellä peililasista laitetulla jakkaralla ja hänellä oli kuvakirja, joka oli maksanut puolen kuningaskuntaa.

Oi, noilla lapsilla oli niin hyvä, mutta niin ei ollut aina oleva.

Heidän isänsä, joka oli koko maan kuningas, meni naimisiin pahan kuningattaren kanssa, joka ei ollut lapsiraukoille ensinkään hyvä. Jo ensimäisenä päivänä saattoivat he selvään huomata sen. Koko linnassa vallitsi suuri loisto ja lapset leikkivät vieraisilla. Mutta sensijaan, että he muuten saivat kaikki leivokset ja paistetut omenat mitä vain oli, antoi hän heille vain hiekkaa teekupissa ja sanoi, että he voivat olla pitävinään sitä jonakin.

Viikkoa myöhemmin pani hän pienen sisar Elisan maalle joidenkin talonpoikaisihmisten luo, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai kuninkaalle uskotelluksi niin paljon prinssi raukoista, ettei hän enää ensinkään välittänyt heistä.

— Lentäkää maailmalle ja pitäkää huolta itsestänne! sanoi paha kuningatar. — Lentäkää suurina lintuina ilman ääntä!

Mutta hän ei kuitenkaan saanut tehdyksi niin pahaa, kuin hän halusi, heistä tuli yksitoista kaunista valkeaa joutsenta. Oudosti kirkuen lensivät ne linnan ikkunoista yli puiston ja metsän.

Oli vielä varsin varhainen aamu, kun ne kulkivat sivu siitä, missä sisar Elisa makasi talonpojan tuvassa. Siinä ne liihoittelivat katon yli, kääntelivät pitkiä kaulojaan ja räpyttelivät siipiään, mutta kukaan ei nähnyt eikä kuullut sitä. Niiden täytyi taas lähteä liikkeelle, korkealle pilviä kohti, kauas maailmalle. Ne lensivät suureen pimeään metsään, joka ulottui rantaan asti.

Pieni Elisa raukka seisoi talonpojan tuvassa, leikitellen vihreällä lehdellä, muuta leikkikalua ei hänellä ollut. Ja hän pisti läven lehteen, tirkisteli siitä ylös aurinkoa kohti ja silloin tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt veljiensä kirkkaat silmät, ja joka kerta kun lämpimät auringonsäteet loistivat hänen poskilleen, ajatteli hän kaikkia heidän suudelmiaan.

Toinen päivä meni niinkuin toinenkin. Kun tuuli puhalsi läpi suurten ruusupensaiden talon ulkopuolella, niin se kuiskasi ruusuille: kuka saattaa olla kauniimpi kuin te? Mutta ruusut pudistivat päitään ja sanoivat: Elisa on! Ja kun vanha vaimo sunnuntaina istui ovella ja luki virsikirjaansa, niin tuuli käänsi lehtiä ja sanoi kirjalle: kuka saattaa olla hurskaampi sinua? — Elisa on! sanoi virsikirja, ja se oli aivan totta, mitä ruusut ja virsikirja sanoivat.

Kun hän oli viidentoista vanha, piti hänen tulla kotiin. Ja kun kuningatar näki, miten kaunis hän oli, kävi hän hänelle suuttuneeksi ja vihamieliseksi. Mielellään hän olisi muuttanut hänet villiksi joutseneksi, niinkuin veljetkin, mutta sitä ei hän uskaltanut heti, koska tietysti kuningas tahtoi nähdä tyttärensä.

Varhaisena aamuna meni kuningatar saunaan — se oli rakennettu marmorista ja koristettu pehmeillä tyynyillä ja mitä kauneimmilla matoilla —, ja hän otti kolme rupisammakkoa, suuteli niitä ja sanoi yhdelle: asetu Elisan pään päälle, kun hän tulee kylpyyn, jotta hän kävisi yhtä kömpelöksi kuin sinä! Asetu hänen otsalleen, sanoi hän toiselle, jotta hän kävisi rumaksi kuin sinä, niin ettei hänen isänsä tunne häntä! Lepää hänen sydämellään, kuiskasi hän kolmannelle, anna hänen saada häijy luonne, niin että hän kärsii siitä! Sitten hän asetti rupisammakot kirkkaaseen veteen, joka heti kävi vihreähtävän väriseksi, kutsui Elisan, riisui hänet ja antoi hänen astua alas veteen. Ja hänen painuessaan veteen, asettui yksi rupikonnista hänen hiuksiinsa, toinen hänen otsalleen ja kolmas rinnalle, mutta Elisa ei ensinkään tuntunut sitä huomaavan. Niin pian kuin hän nousi, ui kolme punaista unikukkaa vedessä. Jolleivät eläimet olisi olleet myrkyllisiä ja noidan suutelemia, niin ne olisivat muuttuneet punaisiksi ruusuiksi, mutta kukkasiksi ne kuitenkin tulivat levätessään hänen päänsä päällä ja hänen sydämellään. Hän oli liian hurskas ja viaton, noituudella ei voinut olla mitään valtaa häneen.

Kun paha kuningatar näki sen, hieroi hän hänet saksanpähkinän mehulla niin, että hän kävi aivan tumman ruskeaksi, siveli kauniit kasvot haisevalla voiteella ja vanutti kauniit hiukset. Oli mahdotonta tuntea kaunista Elisaa.

Kun siis hänen isänsä näki hänet, pelästyi hän aivan ja sanoi, ettei se ollut hänen tyttärensä. Kukaan muukaan ei tahtonut tuntea häntä paitsi kahlekoira ja pääskyset, mutta ne olivat eläinparkoja eikä niillä ollut mitään sanomista.

Silloin itki Elisa raukka ja ajatteli seitsemää veljeään, jotka kaikki olivat poissa. Suruissaan hiipi hän ulos linnasta, kulki koko päivän yli vainioiden ja soiden, suureen metsään. Hän ei ensinkään tietänyt minne hän pyrki, mutta hän oli kovin suruissaan ja ikävöi veljiään. He olivat varmaan hekin, niinkuin hän, ajetut maailmalle. Heidät hän tahtoi koettaa löytää.

Vain lyhyen ajan hän oli ollut metsässä, kun yö joutui. Hän oli aivan joutunut pois tiestä ja polulta. Silloin hän laskeutui alas pehmeälle sammalelle, luki ehtoorukouksensa ja nojasi päänsä kantoa vastaan. Oli niin hiljaista, ilma oli niin lauha ja yltympäri ruohossa ja suolla loisti vihreän tulen lailla yli sata kiiltomatoa. Kun hän kädellään hiljaa kosketti yhtä oksaa, putosivat loistavat hyönteiset kuin tähdenlennot alas hänen puoleensa.

Koko yön hän näki unta veljistään: he leikkivät taas lapsina, kirjoittivat timanttirihveleillä kultatauluille ja katselivat kaunista kuvakirjaa, joka oli maksanut puolen valtakuntaa. Mutta taululle eivät he kirjoittaneet, niinkuin ennen, vain nollia ja viivoja, ei, vaan mitä rohkeimpia urotöitä, joita he olivat suorittaneet, kaikkea, mitä he olivat kokeneet ja nähneet. Ja kuvakirjassa oli kaikki elävää, linnut lauloivat ja ihmiset astuivat ulos kirjasta ja puhuivat Elisalle ja hänen veljilleen, mutta kun hän käänsi lehteä, juoksivat he heti takaisin, jotta ei kuviin syntyisi sekamelskaa.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Tosin ei hän saattanut sitä nähdä, korkeat puut levittivät oksansa niin tiheinä ja lujina, mutta säteet leikittelivät siellä ulkona kuin löyhyttelevä kultaharso. Vihanta tuoksui ja linnut olivat istuutumaisillaan hänen hartioilleen. Hän kuuli veden loiskivan, siellä oli monta suurta lähteensilmää, jotka kaikki laskivat lammikkoon, missä oli mitä kaunein hiekkapohja. Tosin siellä yltympäri kasvoi tiheitä pensaita, mutta yhteen kohtaan olivat hirvet tehneet suuren aukon, ja siitä meni Elisa veden luo, joka oli niin kirkasta, että jollei tuuli olisi liikuttanut oksia ja pensaita niin, että ne liikkuivat, olisi hänen täytynyt uskoa, että ne olivat maalatut alas pohjaan, niin selvänä kuvastui joka lehti, selvä sellainen, jonka läpi aurinko paistoi, että sellainen, joka oli kokonaan varjossa.

Niin pian kuin hän näki omat kasvonsa, hän aivan pelästyi, niin ruskeat ja rumat ne olivat, mutta kun hän kasteli pienen kätensä ja hankasi silmiä ja otsaa, niin loisti valkea iho taas esiin. Silloin hän riisui kaikki vaatteensa ja astui raikkaaseen veteen. Kauniimpaa kuninkaanlasta kuin hän oli ei ollut tässä maailmassa.

Kun hän taas oli pukeutunut ja palmikoinut pitkät hiuksensa, meni hän kumpuavan lähteen luo, joi kourastaan ja asteli kauemma metsään, itsekään tietämättä minne. Hän ajatteli veljiään, ajatteli hyvää Jumalaa, joka varmaankaan ei heitä häntä. Hän, joka antaa villien metsäomenain kasvaa ravitsemaan nälkäisiä, hän näytti hänellekin sellaisen puun; oksat notkuivat hedelmiä. Täällä hän söi päivällisateriansa, asetti tukia puun oksien alle ja meni niin metsän pimeimpään osaan. Siellä oli niin hiljaista, että hän kuuli omat askeleensa, kuuli jokaisen pienen lakastuneen lehden kahinan, kun ne taipuivat hänen jalkansa alla. Ei lintuakaan siellä näkynyt, ei auringonsädekään voinut tunkea suurten tiheäin puunoksien läpi. Korkeat rungot olivat niin likellä toisiaan, että kun hän katsoi suoraan eteenpäin, näytti siltä, kuin pystyaita aivan toisen vieressä, olisi ympäröinyt häntä. Oi, täällä vallitsi hiljaisuus, jommoista ei hän milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Yö tuli pimeä, ei ainoakaan pieni kiiltomato loistanut suosta, alakuloisena pani hän nukkumaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin puunoksat hänen päänsä päällä olisivat menneet syrjään ja Jumala lempein silmin olisi katsellut häneen ja pienet enkelit olisivat kurkistelleet hänen päänsä päällitse ja hänen käsivarsiensa alatse.

Kun hän aamulla heräsi, ei hän tietänyt, oliko hän nähnyt tuon kaiken unissaan vai oliko se todella niin.

Hän kulki muutamia askelia eteenpäin, silloin kohtasi hän vanhan vaimon, jolla oli marjoja kopassa, vanhus antoi hänelle muutamia niistä. Elisa kysyi, eikö hän ollut nähnyt viidentoista prinssin ratsastavan metsän läpi.

— Ei, sanoi vanhus, — mutta eilen minä näin yhdentoista joutsenen, kultakruunut päässä, uivan alas jokea tässä aivan likellä.

Ja hän vei Elisan kappaleen kauemma, töyrään luo. Tämän alapuolella kiemurteli joki. Puut sen varsilla levittivät pitkät, lehtevät oksansa vastatusten, ja missä ne eivät luonnollisen kasvunsa mukaisesti voineet ulottua yhteen, siellä olivat ne repineet juuret irti maasta ja kumartuivat veden yli, oksat punoutuneina toisiinsa.

Elisa sanoi hyvästi vanhukselle ja meni jokea pitkin sinne, missä tämä laski suureen, avonaiseen meren rantaan.

Koko kaunis meri lepäsi nuoren tytön edessä, mutta ei ainoaakaan purjehtijaa näkynyt vesillä, ei ainoaakaan venettä ollut näkyvissä, miten hän siis pääsisi kauemma? Hän katseli lukemattomia pieniä kiviä rannalla, vesi oli hionut ne kaikki pyöreiksi. Lasi, ranta, kivet, kaikki mikä oli ajautunut maihin, oli saanut muodon vedeltä, joka kuitenkin oli paljon pehmeämpää kuin hänen hieno kätensä. Se vyöryy väsymättömänä ja niin tasaantuu se, mikä on kovaa — minä tahdon olla yhtä väsymätön! Kiitos opetuksestanne, te kirkkaat vyöryvät laineet! Kerran, sen sanoo minulle sydämeni, kannatte te minut rakkaiden veljieni luo!

Maihin ajautuneilla kaisloilla lepäsi yksitoista valkoista höyhentä, hän kokosi ne vihkoksi. Niillä oli vesipisaroita, olivatko ne kastetta vaiko kyyneliä, sitä ei kukaan saattanut nähdä. Yksinäistä oli siellä rannalla, mutta hän ei tuntenut sitä. Sillä meri tarjosi ikuista vaihtelua, niin, muutaman tunnin kuluessa enemmän kuin sisäjärvet voivat tarjota koko vuonna. Kun tuli suuri musta pilvi, niin tuntui siltä kuin meri olisi tahtonut sanoa: myöskin minä voin näyttää synkältä! Ja silloin puhalsi tuuli ja aallot käänsivät valkoisen puolen ulospäin. Mutta kun pilvet hohtivat punaisina ja tuuli nukkui, niin oli meri kuin ruusunlehti, milloin se oli vihreä, milloin valkoinen. Mutta miten hiljaisena se lepäsikin, niin vallitsi rannalla kuitenkin hiljainen liikunta. Vesi kohoili heikosti kuin nukkuvan lapsen rinta.

Kun aurinko oli laskemaisillaan, näki Elisa yhdentoista villin joutsenen, kultakruunut päässä, lentävän maata kohti. Ne liitelivät toinen toisensa takana, se oli kuin pitkä valkoinen nauha. Silloin nousi Elisa töyräälle ja piiloutui pensaan taakse. Joutsenet asettuivat aivan hänen likelleen ja räpyttelivät suuria, valkoisia siipiään.

Samassa kun aurinko oli painunut veden taakse, putosi äkkiä joutsenhahmo ja siinä seisoi yksitoista kaunista prinssiä, Elisan veljet. Häneltä pääsi suuri huuto, sillä vaikka ne olivat muuttuneet paljon, tiesi hän, että ne olivat ne, tunsi, että niiden täytyi olla ne. Ja hän juoksi heidän syliinsä, kutsui heitä nimeltä, ja he tulivat niin onnellisiksi, kun näkivät ja tunsivat pienen sisarensa, joka nyt oli niin suuri ja kaunis. He nauroivat ja he itkivät, ja pian olivat he kertoneet toisilleen, miten paha heidän äitipuolensa oli ollut heille kaikille.

— Me veljekset, sanoi vanhin, — lennämme villeinä joutsenina niin kauan kuin aurinko on taivaalla. Kun se on alhaalla, saamme me inhimillisen hahmomme. Sentähden täytyy meidän aina auringonlaskussa katsoa, että meillä on tuki jalkaamme varten, sillä jos me silloin lennämme ylhäällä pilviä kohti, täytyy meidän ihmisinä syöksyä syvyyteen. Täällä me emme asu, meren toisella puolen on yhtä kaunis maa kuin tämä. Mutta tie sinne on pitkä, meidän täytyy kulkea yli suuren meren eikä tiellämme ole yhtään saarta, jolla voisimme olla yötä, vain yksinäinen luoto kohoaa keskellä merta. Se ei ole suurempi kuin että me kylki kyljessä voimme levätä sillä. Jos meri sattuu olemaan myrskyinen, niin pärskyy vesi korkealle meidän ylitsemme, mutta kuitenkin kiitämme Jumalaa luodosta. Sillä vietämme me yön ihmishahmossamme, ilman sitä emme milloinkaan voisi käydä katsomassa rakasta isänmaatamme, sillä vuoden kaksi pisintä päivää käytämme me lentoomme. Vain kerran vuodessa on meidän sallittu käydä isänkodissamme, yksitoista päivää uskallamme viipyä täällä, lentää yli tämän suuren metsän, mistä me saatamme nähdä linnan, missä synnyimme ja missä isämme asuu, nähdä kirkon korkean tornin, kirkon, minne äitimme on haudattu. Täällä tuntuu meistä siltä kuin puut ja pensaat olisivat sukua kanssamme, täällä kiitävät villit hevoset tasankojen poikki, niinkuin me näimme lapsuudessamme, täällä laulaa miilunpolttaja ne vanhat laulut, joiden mukaan me lapsina tanssimme, täällä on isänmaamme, tänne meitä vetää ja täällä olemme löytäneet sinut, sinä rakas pieni sisar. Kaksi päivää vielä uskallamme viipyä täällä, sitten meidän täytyy rientää pois yli meren, kauniiseen maahan, joka ei ole isänmaamme. Miten saamme sinut mukaan? Meillä ei ole laivaa eikä venettä!

— Kuinka minä voisin pelastaa teidät? sanoi sisar.

Ja he puhelivat keskenään miltei koko yön, silmät ummistettiin vain muutamaksi tunniksi.

Elisa heräsi joutsensiipien havinaan, niiden humistessa hänen ylitsensä. Veljet olivat taas muuttuneet ja lensivät suurissa kaarissa ja vihdoin kauas pois, mutta yksi heistä, nuorin, jäi paikalle. Ja joutsen laski päänsä hänen helmaansa ja hän taputti sen valkoisia siipiä. Koko päivän he olivat yhdessä. Illemmällä tulivat muut takaisin ja kun aurinko oli alhaalla, seisoivat he luonnollisessa hahmossaan.

— Huomenna me lennämme täältä, emme uskalla palata ennen kuin kokonaisen vuoden mentyä, mutta sinua emme voi näin jättää. Onko sinulla rohkeutta seurata? Minun käsivarteni on kylliksi väkevä kantamaan sinut metsän halki, eikö meillä sitten kaikilla olisi kyllin väkevät siivet kantaaksemme sinut yli meren!

— Niin, ottakaa minut mukaan! sanoi Elisa.

Koko yön he viettivät punomalla verkkoa taipuisasta pajunkuoresta ja sitkeästä kaislasta, ja siitä tuli suuri ja luja. Siihen laskeutui Elisa ja kun aurinko tuli esiin ja veljet muuttuivat villeiksi joutseniksi, tarttuivat ne nokkineen verkkoon ja lensivät korkealle pilviä kohti, mukanaan rakas sisar, joka vielä nukkui. Auringonsäteet lankesivat aivan hänen kasvoilleen, sentähden lensi yksi joutsenista hänen päänsä yläpuolella, jotta sen leveät siivet voisivat antaa varjoa.

He olivat kaukana maasta, kun Elisa heräsi. Hän luuli vielä näkevänsä unta, niin kummalliselta hänestä tuntui, että häntä kannettiin meren poikki, ilmojen halki. Hänen vieressään oli oksa mitä kauneimpine kypsine marjoineen ja kimppu hyvänmakuisia juuria. Ne oli nuorin veli koonnut ja pannut hänen viereensä, ja hän hymyili hänelle kiitollisena, sillä hän tunsi, että hän se oli, joka lensi aivan hänen päänsä yläpuolella, varjostaen siivillään.

He olivat niin korkealla, että ensimäinen laiva, jonka he allaan näkivät, oli kuin valkoinen lokki, joka lepäsi veden päällä. Suuri pilvi oli heidän takanaan, se oli kokonainen vuori ja sitä vastaan näki Elisa oman ja yhdentoista joutsenen varjot, niin jättiläiskokoisina ne siinä lensivät. Se oli komeampi taulu kuin mitä hän koskaan oli nähnyt. Mutta sitä myöten kuin aurinko nousi ja pilvi heidän takanaan piteni, katosi liitelevä varjokuva.

Koko päivän lensivät he eteenpäin kuin humiseva nuoli ilman halki, mutta se tapahtui kuitenkin hitaammin kuin tavallista, heillä oli nyt sisar kannettavanaan. Rajuilma nousi, ilta läheni. Tuskissaan näki Elisa auringon laskevan eikä vielä saattanut erottaa yksinäistä luotoa meressä. Hänestä tuntui siltä kuin joutsenet olisivat voimakkaammin liikuttaneet siipiään. Oi, hän oli syypää siihen, etteivät ne kyllin nopeasti päässeet eteenpäin. Kun aurinko on laskenut, muuttuvat ne ihmisiksi, syöksyvät mereen ja hukkuvat. Silloin hän sydämensä pohjasta rukoili Jumalaa, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa. Musta pilvi tuli likemmä, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa, väkevät tuulenpuuskat ennustivat myrskyä, pilvet olivat yhtenä ainoana suurena, uhkaavana aaltona, joka lyijynraskaana kiiti eteenpäin. Salama seurasi salamaa.

Nyt oli aurinko aivan meren äärellä. Elisan sydän vapisi. Silloin kiitivät joutsenet alaspäin niin äkkiä, että hän luuli putoavansa, mutta samassa ne taas liitelivät. Aurinko oli puoleksi alhaalla vedessä, vasta silloin näki hän pienen luodon allansa, se ei näyttänyt suuremmalta kuin hylje, joka nosti päätään vedestä. Aurinko laski niin nopeasti, nyt se oli kuin tähti vain. Silloin sattui hänen jalkansa kiinteään kamaraan, aurinko sammui niinkuin viimeinen kipuna palavassa paperissa, käsi kädessä näki hän veljesten seisovan ympärillään, mutta enempää tilaa kuin juuri heille ja hänelle ei siinä myöskään ollut. Meri hyrskyi luotoa vastaan ja huuhtoi kuin rankkasade heidän ylitseen. Taivas loisti alati loimuavassa tulessa ja ukkosen jyrähdykset seurasivat toisiaan. Mutta sisar ja veljet pitelivät toisiaan käsistä ja veisasivat virren, mistä he saivat lohdutusta ja rohkeutta.

Päivän koittaessa oli ilma puhdas ja tyven. Niin pian kuin aurinko nousi, lensivät joutsenet, vieden Elisan pois saarelta. Meri kävi vielä voimakkaana, näytti, heidän ollessaan korkealla ilmassa, siltä kuin valkoinen vaahto tummanvihreällä merellä olisi ollut miljoonia joutsenia, jotka ajelehtivat vedessä.

Kun aurinko nousi korkeammalle, näki Elisa edessään, puoleksi uiden ilmassa, vuoriston, tuntureillaan loistavia jääröykkiöitä, ja keskellä sitä varmaankin penikulmanpituisen linnan, toinen uljas pilaristo toisensa päällä. Alapuolella keinui palmumetsiä ja loistokukkia, suuria kuin myllynpyörät. Hän kysyi, oliko tuo se maa, mihin hän oli matkalla, mutta joutsenet pudistivat päitään, sillä se, mitä hän näki, oli Fata Morganan kaunis, alati vaihteleva pilvilinna. Sinne he eivät uskaltaneet viedä ketään ihmistä. Elisa tuijotti siihen. Silloin romahtivat vuoret, metsät ja linnat ja siinä seisoi kaksikymmentä uljasta kirkkoa, kaikki korkeine tornineen ja suippoine ikkunoineen toistensa kaltaisina. Hän luuli kuulevansa urkujen soivan, mutta se oli meri, jonka hän kuuli. Nyt oli hän aivan lähellä kirkkoja, silloin tuli näistä kokonainen laivasto, joka purjehti hänen allansa. Hän katsahti alas ja se olikin vain meriusvaa, joka kiiti veden poikki. Niin, alituista vaihtelua hänellä oli silmien edessä, ja nyt hän näki sen todellisen maan, mihin hän oli matkalla. Siellä kohoilivat kauniit siniset vuoret setrimetsineen, kaupunkeineen ja linnoineen. Hyvän aikaa ennen kuin aurinko laski, istui hän tunturilla suuren rotkon edessä, joka kasvoi hienoja vihreitä köynnöskasveja, näytti siltä kuin ne olisivat olleet kirjailtuja mattoja.

— Saadaanpa nyt nähdä mitä unta sinä yöllä näet täällä! sanoi nuorin veli ja osoitti hänelle hänen makuuhuoneensa.

— Kunhan saisinkin nähdä unta siitä, miten voisin pelastaa teidät! sanoi Elisa.

Ja tämä ajatus askarteli hänessä elävänä, hän rukoili Jumalalta hartaasti hänen apuaan, niin yksinpä unessakin jatkoi hän rukoilemistaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi lentänyt korkealle ilmaan, Fata Morganan pilvilinnalle, ja haltiatar tuli häntä vastaan kauniina ja sädehtivänä, ja kuitenkin muistutti hän aivan sitä vanhaa vaimoa, joka oli antanut hänelle marjoja metsässä ja kertonut hänelle joutsenista, joilla oli päässä kultakruunut.

— Sinun veljesi voidaan pelastaa! sanoi hän, — mutta onko sinulla rohkeutta ja kestävyyttä? Tosin on meri pehmeämpi kuin sinun hienot kätesi ja muuttaa kuitenkin kovien kivien muodon, mutta se ei tunne sitä tuskaa, minkä sinun kätesi tulevat tuntemaan. Sillä ei ole sydäntä, se ei kärsi sitä hätää ja tuskaa, mikä sinun täytyy kestää. Näetkö tämän tulinokkosen, jota minä pidän kädessäni? Tätä lajia kasvaa paljon rotkon ympärillä, missä sinä nukut. Ainoastaan nämä täällä ja ne, jotka kasvavat kirkkomaan haudoilla, kelpaavat käytettäviksi, huomaa se. Ne sinun pitää poimia, vaikka ne polttaisivat ihosi rakoille. Vaivaa nokkoset jaloillasi, niin saat pellavia. Siitä sinun pitää punoa ja kutoa yksitoista pitkähihaista panssaripaitaa, viskaa ne yhdentoista villin joutsenen päälle, niin laukeaa noituuden valta. Mutta huomaa, että siitä hetkestä lähtien, jolloin sinä alat työsi ja siihen asti kuin se on täytetty, et saa puhua, vaikka vuosia kuluisi välillä. Ensi sana, jonka lausut, menee kuin tappava tikari veljiesi sydämeen. Sinun kielestäsi riippuu heidän henkensä. Huomaa kaikki tämä!

Ja samassa kosketti hän nokkosella hänen kättään. Se oli kuin polttavaa tulta, Elisa heräsi siihen. Oli valkoinen päivä ja aivan likellä sitä paikkaa, missä hän oli nukkunut, oli samanlainen nokkonen kuin se, minkä hän oli nähnyt unissaan. Silloin hän lankesi polvilleen, kiitti Jumalaa ja läksi ulos rotkosta, alkaakseen työnsä. Hienoine käsineen hän kävi kiinni ilkeihin nokkosiin, ne olivat kuin tulta. Suuria rakkoja ne polttivat hänen käsiinsä ja käsivarsiinsa, mutta mielellään kärsi hän sen, kunhan vain saattoi pelastaa rakkaat veljet. Hän vaivasi joka nokkosen paljaine jalkoineen ja punoi sitten vihreän pellavan.

Kun aurinko oli laskenut, tulivat veljet, ja he pelästyivät tavatessaan hänet niin mykkänä. He luulivat pahan äitipuolen lähettäneen uuden noituuden. Mutta kun he näkivät hänen kätensä, ymmärsivät he, mitä hän teki heidän tähtensä, ja nuorin veli itki ja minne hänen kyyneleensä putosivat, siellä ei Elisa tuntenut mitään kipua, sieltä katosivat polttavat rakot.

Yön hän vietti työssään, sillä hänellä ei ollut rauhaa, ennenkuin hän oli pelastanut rakkaat veljet. Koko seuraavan päivän, kun joutsenet olivat poissa, istui hän yksinäisyydessään, mutta ei milloinkaan ollut aika lentänyt niin nopeasti. Yksi panssaripaita oli jo valmiina, nyt hän aloitti seuraavaa.

Silloin soivat metsästystorvet vuorten välissä, hän aivan pelästyi. Ääni tuli likemmäksi, hän kuuli koirien haukkuvan. Säikähdyksissään riensi hän rotkoon, sitoi nokkoset, jotka oli koonnut ja häkilöinyt, kimppuun ja istuutui sille.

Samassa juoksi suuri koira esiin ryteiköstä, ja heti jälessä toinen ja vieläkin yksi. Ne haukkuivat lujaan, juoksivat takaisin ja tulivat taas esiin. Ei kestänyt montakaan minuuttia, kun kaikki metsästäjät seisoivat rotkon edustalla ja kaunein heistä oli maan kuningas. Hän astui Elisan luo, ei ikinä hän ollut nähnyt ihanampaa tyttöä.

— Kuinka sinä olet tullut tänne, sinä kaunis lapsi? sanoi hän.

Elisa pudisti päätään, hän ei uskaltanut puhua, hänen veljiensä pelastus ja elämä oli kysymyksessä. Hän piiloitti kätensä esiliinan alle, jottei kuningas näkisi, mitä hänen täytyi kärsiä.

— Tule minun mukaani, sanoi hän, — tänne et sinä saa jäädä! Jos sinä olet yhtä hyvä kuin sinä olet kaunis, niin minä puetan sinut silkkiin ja samettiin, panen kultakruunun päähäsi ja sinä saat elää ja olla komeimmassa linnassani! Ja niin hän nosti hänet hevosensa selkään. Elisa itki ja väänteli käsiään, mutta kuningas sanoi: — Minä tahdon vain sinun onneasi, kerran sinä minua kiität siitä! Ja niin hän kiidätti vuorten välitse ja piteli häntä edessään hevosen selässä, ja metsästäjät laskettivat perässä.

Kun aurinko laski, lepäsi komea kuningaskaupunki kirkkoineen ja kupukattoineen heidän edessään, ja kuningas vei hänet linnaan, missä suuret suihkuvedet loiskuivat korkeissa marmorisaleissa, missä seinät ja katot upeilivat täynnä maalauksia. Mutta hänen silmänsä eivät nähneet niitä, hän itki ja suri. Tahdottomana salli hän naisten pukea itsensä kuninkaallisiin vaatteihin, punoa helmiä hiuksiinsa ja vetää hienot hansikkaat palaneihin sormiinsa.

Kun hän seisoi siinä kaikessa loistossaan, oli hän niin häikäisevän kaunis, että hovi kumarsi hänen edessään entistä syvempään, ja kuningas valitsi hänet morsiamekseen, vaikka arkkipiispa ravisti päätään ja kuiskasi, että kaunis metsätyttö varmaan oli noita, joka häikäisi heidän silmänsä ja lumosi kuninkaan sydämen.

Mutta kuningas ei kuunnellut sitä, hän antoi musiikin soida, kantaa esiin mitä kallisarvoisimpia ruokia, hän antoi kauneimpien tyttöjen tanssia Elisan ympärillä, ja hänet vietiin läpi lemuavien puutarhojen komeihin saleihin. Mutta ei hymykään tullut hänen huulilleen tai hänen silmiinsä, suru pysyi siellä ikuisena perintönä ja omaisuutena. Nyt avasi kuningas pienen huoneen aivan sen vieressä, missä hänen piti nukkua. Se oli koristettu kallisarvoisilla vihreillä matoilla ja muistutti aivan rotkoa, missä hän oli ollut. Lattialla oli se pellavakimppu, minkä hän oli kehrännyt nokkosista, ja katossa riippui panssaripaita, joka oli kudottu valmiiksi. Kaiken tämän oli yksi metsästäjistä ottanut mukaansa harvinaisuutena.

— Täällä sinä saatat uneksia olevasi entisessä kodissasi! sanoi kuningas. — Tässä on se työ, joka siellä kiinnitti mielesi. Nyt, keskellä loistoasi saattaa sinua huvittaa muistella tuota aikaa.

Kun Elisa näki tämän, joka oli niin likellä hänen sydäntään, värähti hymy hänen suupielissään ja veri palasi kasvoille. Hän ajatteli veljiensä pelastamista, suuteli kuninkaan kättä ja kuningas painoi hänet sydäntään vastaan ja käski kaikkien kirkonkellojen kuuluttaa hääjuhlaa. Kaunis mykkä tyttö metsästä oli maan kuningatar.

Silloin kuiskasi arkkipiispa pahoja sanoja kuninkaan korvaan, mutta ne eivät tunkeneet hänen sydämeensä, häät piti vietettämän, arkkipiispan itsensä täytyi laskea kruunu hänen päähänsä, ja hän painoi pahansuovasti ahtaan renkaan niin syvään otsalle, että teki kipeää. Elisan sydämen ympärillä oli kuitenkin raskaampi rengas: suru veljistä, hän ei tuntenut ruumiillista tuskaa. Hänen suunsa oli mykkä, veisihän ainoakin sana hänen veljiltänsä hengen, mutta hänen silmissään eli syvä rakkaus hyvään kauniiseen kuninkaaseen, joka teki kaikkensa ilahuttaaksensa häntä. Koko sydämellään kävi hän hänelle päivä päivältä alttiimmaksi, oi, kunhan hän saisikin uskoutua hänelle, kertoa hänelle kärsimyksensä! Mutta mykkänä hänen täytyi olla, mykkänä täytyi hänen täyttää tehtävänsä. Sentähden hiipi hän yöllä hänen rinnaltaan, meni pieneen salakammioon, joka oli koristettu luolaksi, ja hän kutoi panssaripaidan toisensa jälkeen valmiiksi. Mutta kun hän aloitti seitsemännen, niin ei hänellä enään ollut pellavia.

Kirkkomaalla tiesi hän kasvavan niitä nokkosia, joita hänen tuli käyttää, mutta hänen itsensä täytyi ne poimia. Kuinka hän pääsisi sinne?

— Oi, mitä onkaan kipu minun sormissani sen tuskan rinnalla, mitä sydämeni kärsii! ajatteli hän. — Minun täytyy uskaltaa! Jumala ei kiellä minulta apuaan!

Hengen hädässä, ikäänkuin hän olisi ollut ryhtymässä huonoon tekoon, hiipi hän tähtikirkkaana yönä alas puutarhaan, meni pitkien puukujien läpi yksinäisiä katuja kirkkomaalle. Siellä näki hän yhdellä leveimmistä hautakivistä piirissä istumassa vamppyyreja, inhoittavia naisolentoja, jotka riisuivat ryysynsä ikäänkuin olisivat aikoneet, kylpeä ja sitten ne pitkine laihoine sormineen kaivoivat vastapeitettyjä hautoja, ottivat esiin ruumiit ja söivät niiden lihaa. Elisan täytyi mennä aivan niiden ohi ja ne kiinnittivät häneen pahat silmänsä, mutta hän luki rukouksensa, kokosi polttavat nokkoset ja kantoi ne kotiin linnaan.

Vain yksi ainoa ihminen oli nähnyt hänet, arkkipiispa: hän oli ylhäällä, kun muut nukkuivat. Nyt oli toki se, mitä hän väitti, osottautunut todeksi: kuningattaren laita ei ollut, niinkuin piti. Hän oli noita, sentähden hän oli lumonnut kuninkaan ja koko kansan.

Rippituolissa sanoi hän kuninkaalle, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän epäili, ja kun nuo kovat sanat läksivät hänen huuliltaan, pudistivat puuhun veistetyt pyhäinkuvat päätään ikäänkuin sanoakseen: se ei ole niin, Elisa on viaton. Mutta arkkipiispa selitti sen toisin, hän arveli, että ne todistivat Elisaa vastaan, että ne pudistivat päätään hänen syntinsä vuoksi. Silloin vieri kaksi raskasta kyyneltä alas kuninkaan poskea, hän meni kotiin epäilys sydämessään. Ja hän oli öisin nukkuvinaan, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta, hän huomasi, kuinka Elisa nousi, joka yö hän tämän uudisti ja joka kerta seurasi kuningas ja näki hänen katoavan salakammioonsa.

Päivä päivältä kävi hänen katsantonsa synkemmäksi, Elisa näki sen, mutta ei ymmärtänyt miksi, se teki hänet kuitenkin levottomaksi ja mitä hän sydämessään kärsikään veljien tähden! Kuninkaalliselle sametille ja purppuralle vuosivat hänen katkerat kyyneleensä, ne lepäsivät siinä kuin kimmeltävät timantit, ja kaikki, jotka näkivät upean loiston, toivoivat olevansa kuningatar. Pian oli hänen työnsä kuitenkin päättymäisillään, ainoastaan yksi panssaripaita vielä puuttui. Mutta pellavaa ei hänellä myöskään enään ollut eikä ainoaakaan nokkosta. Yhden kerran, vain tämän viimeisen, täytyi hänen sentähden mennä kirkkomaalle poimimaan muutamia kourallisia. Hän ajatteli tuskissaan yksinäistä kulkuaan ja kauheita vamppyyreja, mutta hänen tahtonsa oli yhtä luja kuin hänen luottamuksensa Jumalaan.

Elisa meni, mutta kuningas ja arkkipiispa seurasivat. He näkivät hänen ristikkoportin luona katoavan kirkkomaalle, ja kun he sitä likenivät, istuivat vamppyyrit hautakivellä samanlaisina kuin Elisa oli ne nähnyt, ja kuningas kääntyi pois. Sillä näiden joukossa kuvitteli hän näkevänsä hänet, jonka pää vielä tänä iltana oli levännyt hänen rinnallaan.

— Kansa hänet tuomitkoon! sanoi hän, ja kansa tuomitsi:

— Hänet on poltettava punaisissa liekeissä!

Muhkeista kuningassaleista vietiin hänet pimeään, kosteaan loukkoon, missä tuuli puhalsi sisään ristikoilla varustetuista ikkunoista. Sametin ja silkin asemasta antoivat he hänelle sen pellavakimpun, jonka hän oli koonnut, sille hän saattoi laskea päänsä. Kovien, polttavien panssaripaitojen, jotka hän oli kutonut, piti olla patjana ja peitteenä, mutta mitään rakkaampaa eivät he olisi voineet hänelle lahjoittaa, hän kävi taas kiinni työhönsä ja rukoili Jumalaansa. Ulkopuolella lauloivat katupojat pilkkalauluja hänestä, ei yksikään sielu lohduttanut häntä ystävällisellä sanalla.

Silloin humahti illan tullen aivan lähellä ristikkoa joutsenensiipi. Se oli nuorin veljeksistä, hän oli löytänyt sisaren. Ja Elisa nyyhki ääneen ilosta, vaikka hän tiesi, että tuleva yö ehkä oli viimeinen, mikä hänellä oli elettävänä. Mutta nythän työ olikin miltei täytetty ja hänen veljensä olivat täällä.

Arkkipiispa tuli viettämään viimeistä hetkeä hänen luonaan, sen hän oli luvannut kuninkaalle, mutta Elisa pudisti päätään, pyysi katsein ja ilmein, että hän lähtisi: tänä yönähän hänen täytyi päättää työnsä, muuten olisi kaikki ollut turhaa, kaikki tuska, kyyneleet ja unettomat yöt. Arkkipiispa meni pois, lausuen pahoja sanoja häntä vastaan, mutta Elisa raukka tiesi, että hän oli viaton, ja jatkoi työtään.

Pienet hiiret juoksivat lattialla, ne kuljettivat nokkoset hänen jalkainsa juureen toki hiukkasen auttaakseen, ja rastas istuutui ikkunan ristikon ääreen ja lauloi koko yön niin iloisesti kuin se saattoi, jottei hän menettäisi rohkeuttaan.

Aamu vasta koitti, vasta tunnin perästä aurinko nousee. Silloin seisoivat nuo yksitoista veljestä linnan portilla, vaatien, että heidät vietäisiin kuninkaan eteen, mutta se ei saattanut tapahtua, vastattiin, olihan vielä yö, kuningas nukkui eikä häntä uskaltanut herättää. He pyysivät, he uhkasivat, vartija tuli, niin, jopa itse kuningaskin astui ulos ja kysyi, mitä tämä merkitsee. Silloin nousi aurinko, mitään veljiä ei näkynyt, mutta yli linnan lensi yksitoista villiä joutsenta.

Ulos kaupungin portista tulvi koko kansa, se tahtoi nähdä noitaa poltettavan. Kurja hevonen veti rattaita, missä hän istui. Hänen ylleen oli annettu mekko paksua säkkikangasta, hänen kauniit pitkät hiuksensa riippuivat valloillaan sorjan pään ympärillä, hänen poskensa olivat kalmankalpeat, hänen huulensa liikkuivat hiljaa, sormien punoessa vihreää pellavaa. Ei matkalla kuolemaansakaan hän päästänyt käsistään aloitettua työtä: kymmenen panssaripaitaa oli hänen jalkainsa juuressa, yhdennettätoista hän kutoi. Roskaväki pilkkasi häntä.

— Kas noitaa, kuinka se mutisee! Virsikirjaa ei hän pitele käsissään, ei, vaan rumaa noituuttaan hän jatkaa, repikää se hänen käsistään tuhansiksi kappaleiksi!

Ja he tunkeutuivat kaikki hänen kimppuunsa ja aikoivat repiä sen rikki. Silloin tulla viiletti yksitoista valkeaa joutsenta. Ne asettuivat hänen ympärilleen rattaille ja räpyttelivät suuria siipiään. Silloin väistyi joukko kauhistuksissaan syrjään.

— Se on merkki taivaasta! Hän on varmaan viaton! kuiskasivat monet, mutta he eivät uskaltaneet sanoa sitä ääneen.

Nyt tarttui pyöveli hänen käteensä. Silloin viskasi hän kiireesti yksitoista paitaa joutsenten päälle, ja siinä seisoi yksitoista kaunista prinssiä, mutta nuorimmalla oli joutsenensiipi toisen käsivarren sijasta, sillä hänen panssaripaidastaan puuttui hiha, Elisa ei ollut saanut sitä valmiiksi.

— Nyt minä uskallan puhua! sanoi hän. — Minä olen viaton!

Ja kansa joka näki, mitä oli tapahtunut, kumarsi häntä kuin pyhimystä, mutta hän vaipui tajuttomana veljesten käsivarsille, niin olivat jännitys, hätä ja tuska häneen vaikuttaneet.

— Niin, viaton hän on! sanoi vanhin veli ja nyt hän kertoi kaikki mitä oli tapahtunut, ja hänen puhuessaan levisi miljoonien ruusujen tuoksu, sillä jokainen halko roviossa oli ottanut juuria ja työntänyt oksia. Siinä oli tuoksuva pensasaita, niin korkea ja suuri punaisine ruusuineen. Ylinnä oli valkoinen hohtava kukka, joka loisti kuin tähti. Sen taittoi kuningas, pani sen Elisan rintaan. Silloin hän heräsi, sydämessään rauha ja autuus.

Ja kirkonkellot soivat itsestään ja linnut tulivat suurissa parvissa. Kulku takaisin linnaan muodostui hääkulkueeksi, jommoista ei vielä kukaan kuningas ollut nähnyt.

Paratiisio puutarha.

Oli kuninkaanpoika — ei kenelläkään ollut niin monta ja niin kaunista kirjaa kuin hänellä. Kaikki, mitä oli tapahtunut tässä maailmassa, sen hän saattoi lukea opikseen ja nähdä kuvattuna kauniissa tauluissa. Jokaisesta kansasta ja jokaisesta maasta hän saattoi saada tietoja, mutta mistä paratiisin puutarha oli löydettävissä, siitä ei siellä sanottu sanaakaan, ja sitä, juuri sitä hän enimmän ajatteli.

Hänen isoäitinsä oli kertonut hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni, mutta kun hänen juuri piti alkaa koulunkäyntinsä, että jokainen kukka paratiisin puutarhassa oli makein leivos, heteet hienointa viiniä. Yhdestä saattoi lukea historiaa, toisesta maantietoa tai taulukkoja, ei tarvinnut muuta kuin syödä leivosta, niin osasi läksynsä. Kuta enemmän söi, sitä enemmän sai päähänsä historiaa, maantietoa ja taulukkoja.

Sen hän silloin uskoi. Mutta sitä mukaan kuin hän varttui suuremmaksi pojaksi, oppi enemmän ja tuli paljon viisaammaksi, ymmärsi hän kyllä, että paratiisin puutarhassa mahtoi vallita aivan toisenlainen ihanuus.

— Oi, minkätähden Eeva poimikaan hyvän- ja pahantiedon puusta! Minkätähden Aatami söi kiellettyä hedelmää! Jos minä olisin ollut hänen sijassaan, niin ei se olisi tapahtunut! Ei koskaan synti olisi tullut maailmaan.

Sen hän sanoi silloin ja sen hän sanoi vielä, kun hän oli seitsemäntoista vuotias. Paratiisin puutarha täytti kaiken hänen ajatuksensa.

Eräänä päivänä hän meni metsään. Hän meni yksin, sillä se oli hänen suurin huvinsa.

Ilta tuli, pilvet kokoontuivat, tuli sellainen sade, että olisi luullut koko taivaan olevan yhtenä ainoana sulkuna, mistä vesi syöksyi. Oli niin pimeää kuin muutoin on yöllä syvimmässä kaivossa. Milloin hän luisui märkään heinään, milloin hän kompastui alastomiin kiviin, jotka törröttivät esiin kalliopohjalta. Kaikki valui vettä, prinssi raukan ylle ei jäänyt kuivaa lankaakaan. Hänen täytyi kavuta korkeiden kivilohkareiden yli, missä vesi tirsui esiin paksusta sammaleesta. Hän oli nääntymäisillään. Silloin kuuli hän kummallisen kohinan ja edessään hän näki suuren, valaistun luolan. Keskellä paloi tuli, jossa olisi voinut paistaa vaikkapa hirven, ja se tehtiinkin: mitä komein hirvi korkeine sarvineen oli pistetty vartaaseen ja sitä kierrettiin hitaasti ympäri kahden kuusen välissä. Vanhanpuoleinen vaimo, pitkä ja roteva kuin naiseksi puettu mies, istui tulen ääressä ja viskasi siihen halon toisensa jälkeen.

— Tule sinä vain likemmä! sanoi hän, — istu tulen ääreen, että vaatteesi kuivuvat.

— Tässä käy paha veto! sanoi prinssi ja istuutui lattialle.

— Vielä pahemmaksi käy, kun poikani tulevat kotiin! vastasi vaimo. —
Olet täällä tuulten luolassa, poikani ovat taivaan neljä tuulta.
Ymmärrätkö sen?

— Missä sinun poikasi ovat? kysyi prinssi.

— Niin, ei ole helppo vastata, kun kysytään tyhmästi, sanoi vaimo. — Minun poikani ovat omissa hoteissaan, he lyövät pitkääpalloa pilvien kanssa tuolla ylhäällä suuressa tuvassa.

Ja sitten hän viittasi ylös ilmaan.

— Vai niin! sanoi prinssi. — Te puhutte muuten hiukan kovasti ettekä ole niin hempeä kuin ne naiset, joita olen tottunut näkemään ympärilläni!

— Niin, heillä kai ei ole muuta tekemistä. Minun täytyy olla kova, jos mielin pitää poikani kurissa. Mutta siihen minä pystyn, vaikka heillä onkin jäykät niskat. Näetkö nuo neljä säkkiä, jotka riippuvat seinällä? Niitä he pelkäävät yhtä paljon, kuin sinä olet peljännyt vitsaa peilin takana. Minä saatan taivuttaa pojat, sen sinulle sanon, ja sitten he joutuvat pussiin. Siinä ei tehdä mitään verukkeita. Siellä he istuvat eivätkä pääse juoksentelemaan, ennenkuin minä katson hyväksi. Mutta tuossapa onkin yksi heistä!

Se oli Pohjatuuli, joka astui sisään, tuoden mukanaan jäisen kylmyyden. Suuria rakeita hyppeli pitkin lattiaa ja lumihiutaleita tuprutteli yltympäri. Hän oli puettu karhunnahkaisiin housuihin ja takkiin. Hylkeennahkainen lakki ulottui korvien yli. Pitkät jääpuikot riippuivat hänen parrassaan ja rae toisensa jälkeen vieri alas takinkauluksesta.

— Älkää heti menkö tulen ääreen, sanoi prinssi. — Voitte helposti saada kylmää kasvoihinne ja käsiinne!

— Kylmää! sanoi Pohjatuuli ja nauroi ääneensä. — Kylmää! Sehän juuri on suurin huvini. Mikä koipeliini sinä muuten olet? Mitenkä sinä olet tullut tuulien luolaan?

— Hän on minun vieraani! sanoi vanhus, — ja jollet sinä tyydy siihen selitykseen, niin voit joutua pussiin! Nyt tiedät päätökseni.

Kas se auttoi ja Pohjatuuli kertoi, mistä hän tuli ja missä hän nyt oli ollut melkein koko kuukauden.

— Jäämereltä minä tulen, sanoi hän. — Olen ollut Beeren-Eilandilla venäläisten valaanpyytäjien kanssa.

Istuin ja nukuin vuorilla, kun he purjehtivat Nordkapista. Kun minä välillä vähän heräsin, lenteli myrskylintu kintereilläni. Se on hullunkurinen lintu, se tekee väkevän lyönnin siivillään ja sitten se pitää niitä liikuttamatta levällään ja sillä on silloin tarpeeksi vauhtia.

— Älä vain kerro niin laajalti, sanoi tuulien äiti. — Ja sitten sinä siis tulit Beeren-Eilandille?

— Siellä on ihanaa! Siellä on tanssipermanto niin sileä kuin lautanen! Puoleksi sulanutta, sammalensekaista lunta, teräviä kiviä ja valaitten ja jääkarhujen luurankoja siellä oli. Ne olivat kuin jättiläisten käsiä ja jalkoja homeisen vihannan peitossa. Ei olisi luullut auringon koskaan paistaneen niihin. Minä hiukan puhalsin pois sumua, jotta voisi nähdä majan. Se oli laivahylyistä tehty ja valaannahalla päällystetty talo. Lihapuoli oli ulospäin, se oli täynnä punaista ja vihreää. Katolla istui möristen elävä jääkarhu. Minä menin rannalle, katselin linnunpesiä, katselin alastomia poikasia, jotka huusivat ja töllistelivät. Silloin minä puhalsin noihin tuhansiin kitoihin ja ne oppivat sulkemaan suunsa. Alimpana piehtaroivat mursut kuin mitkäkin elävät sisälmykset tai jättiläismadot, joilla on sianpää ja kyynäränpituiset hampaat!

— Sinä kerrot hyvin, poikaseni! sanoi äiti. — Vesi kihoaa suuhuni, kun sinua kuuntelen.

— Sitten lähdettiin saalistamaan. Harppuuni pistettiin mursun rintaan, niin että höyryävä verisäde suihkuna nousi yli jään. Silloin ajattelin minäkin leikkiäni: minä puhalsin, annoin purjehtijoideni, vuorenkorkuisten jäätunturien, litistellä veneitä. Hui, kuinka vinguttiin ja huudettiin, mutta minä vinguin lujemmin! Kuolleita valaanruumiita, kirstuja ja touveja heidän täytyi tyhjentää jäälle! Minä ravistelin lumihiutaleita heidän ympärilleen ja annoin heidän litistyneissä aluksissaan ajelehtia saaliineen eteläänpäin maistamaan suolavettä. He eivät koskaan enään tule Beeren-Eilandille!

— Sinä olet siis tehnyt pahaa! sanoi tuulien äiti.

— Mitä hyvää minä olen tehnyt, sen saavat toiset kertoa! sanoi Pohjatuuli. — Mutta tässähän on veljeni lännestä, hänestä pidän enimmän heistä kaikista. Hän maistuu mereltä ja tuo mukanaan ihanan viileyden!

— Onko se pieni Zefyr? kysyi prinssi.

— On kyllä se Zefyr! sanoi vanhus, — mutta mikään pieni hän ei kuitenkaan ole. Ennen vanhaan oli hän kaunis poika, mutta nyt se on ohi!

Hän oli villi-ihmisen näköinen, mutta hänellä oli yllään pudotussuoja, jottei hän loukkaantuisi. Kädessään hän piti mahonkinuijaa, joka oli hakattu amerikkalaisesta mahonkimetsästä. Vähempi ei kelvannut.

— Mistä sinä tulet? kysyi hänen äitinsä.

— Aarniometsistä, sanoi hän, — missä piikkiset lianit muodostavat aidan joka puun väliin, missä vesikäärme makaa märässä ruohossa ja ihmiset tuntuvat tarpeettomilta.

— Mitä sinä siellä teit?

— Minä katselin syvää jokea, näin, kuinka se syöksyi kalliosta, muuttui vaahdoksi ja lensi pilviä kohti kannattamaan taivaankaarta. Minä näin villin puhvelin uivan joessa, mutta virta tempasi sen mukaansa. Se ajelehti villisorsien parven mukana, joka lensi ilmaan siellä, missä vesi syöksyi alas. Puhvelin täytyi mennä alas, siitä minä pidin ja puhalsin sellaisen myrskyn, että ikivanhat puut purjehtivat alas ja muuttuivat lastuiksi.

— Ja muuta et sinä ole toimittanutkaan? kysyi vanhus.

— Olen tehnyt kuperkeikkoja Savanneissa, olen taputellut villejä hevosia ja ravistanut maahan kokospähkinöitä. Niin, niin, minulla on tarinoita kerrottavana, mutta ei pidä sanoa kaikkea, mitä tietää. Sen sinä kyllä tiennet, vanhus!

Ja sitten hän suuteli äitiänsä, niin että tämä miltei oli kaatumaisillaan takaperin. Hän oli totisesti hurja poika.

Nyt tuli Etelätuuli, yllään turbaani ja liehuva beduiniviitta.

— Täälläpä on aika kylmä täällä sisällä! sanoi hän ja viskasi puita tuleen. — Huomaa, että Pohjatuuli on saapunut ensiksi.

— Täällä on niin kuuma, että voisi paistaa jääkarhun! sanoi
Pohjatuuli.

— Itse olet jääkarhu! sanoi Etelätuuli.

— Tahdotteko päästä pussiin? kysyi vanhus. — Istu tuohon kivelle ja kerro, missä olet ollut.

— Afrikassa, äitini! vastasi hän. — Minä olin hottentottien kanssa jalopeuranajoissa kafferien maassa. Mitä ruohoa siellä kasvaakaan tasangolla — vihreää kuin olivi! Siellä tanssi gnuuhärkä ja kamelikurki juoksi kilpaa minun kanssani, mutta minä olen kuitenkin nopeampi kintuistani. Minä tulin erämaahan, keltaisen hiekan ääreen, joka on samanlaista kuin meren pohjalla. Minä kohtasin karavaanin! He teurastivat viimeisen kamelinsa saadakseen vettä juodakseen, mutta he saivat vain vähän. Aurinko poltti ylhäältä päin ja hiekka paistoi alhaalta päin. Ei mitään rajoja ollut laajalla erämaalla. Silloin minä piehtaroin hienossa, irrallisessa hiekassa ja tuiskutin sitä ylös suurina pylväinä. Se se oli tanssia! Olisitpa nähnyt, kuinka alakuloisena dromedaari seisoi ja kauppias veti kauhtanan päänsä yli. Hän heittäytyi maahan minun eteeni niinkuin Allahin, Jumalansa, eteen. Nyt ne ovat haudatut, hiekkapyramiidi kohoaa heidän kaikkien yllään. Kun minä kerran puhallan sen pois, niin haalistaa aurinko valkoiset luut. Silloin voivat matkustajat nähdä, että täällä ennen on ollut ihmisiä, muuten ei sitä uskoisi erämaassa.

— Sinä olet siis vain tehnyt pahaa! sanoi äiti. — Mars pussiin!

Ja ennenkuin Etelätuuli tiesikään, oli hän ottanut häntä vyötäisistä ja pistänyt hänet pussiin. Se kieritteli pitkin permantoa, mutta hän istuutui sen päälle ja sitten sen täytyi pysyä paikallaan.

— Onpa sillä muorilla reippaita poikia! sanoi prinssi.

— Onpa niinkin, vastasi vanhus, — ja kurittaa heitä minä osaan!
Tuossapa tulee neljäs.

Se oli Itätuuli, hän oli puettu kiinalaiseksi.

— Vai tulet sinä siltä kulmalta, sanoi äiti. — Minä luulin sinun olleen paratiisin puutarhassa.

— Sinne minä lennän vasta huomenna! sanoi Itätuuli. — Huomenna on kulunut sata vuotta siitä, kuin minä olin siellä. Minä tulen nyt Kiinasta, missä olen tanssinut posliinitornin ympärillä, niin että kaikki kellot soivat. Alhaalla kadulla saivat virkamiehet selkäänsä. Bamburuokoja suomittiin heidän selkiinsä ja he olivat väkeä ensimäisestä aina yhdeksänteen arvoasteeseen asti. He huusivat: "paljon kiitoksia, isällinen hyväntekijäni!" mutta he eivät sillä tarkoittaneet mitään ja minä helistelin kelloja ja lauloin tsing, tsang, tsu!

— Sinäpä olet rasavilli! sanoi vanhus. — Hyvä on, että huomenna lähdet paratiisin puutarhaan, aina se edistää kehitystäsi. Juo sitten kelpo lailla viisauden kaivosta ja tuo mukaasi pieni pullollinen minulle!

— Sen minä teen, sanoi Itätuuli. — Mutta minkätähden sinä nyt olet pistänyt eteläisen veljeni pussiin? Ota hänet esiin! Hänen pitää kertoa minulle Fenix-linnusta. Siitä linnusta tahtoo prinsessa paratiisin puutarhassa aina kuulla, kun minä joka sadas vuosi käyn tervehdyksellä. Avaa pussi, niin olet herttaisin äitini ja minä lahjoitan sinulle kaksi taskullista teetä, niin vihreänä ja tuoreena kuin poimin sen paikalla.

— No, teen tähden ja koska olet lellipoikani, avaan pussin!

Sen hän teki ja Etelätuuli kömpi ulos, mutta hän näytti aivan nololta, kun vieras prinssi oli sen nähnyt.

— Tuossa saat palmunlehden prinsessalle! sanoi Etelätuuli. — Sen lehden on vanha Fenix-lintu, ainoa, joka oli maailmassa, antamat minulle. Hän on nokallaan piirtänyt siihen koko elämäkertansa, ne sata vuotta, jotka hän eli. Nyt prinsessa itse voi lukea sen. Minä näin, kuinka Fenix-lintu itse pisti tulen pesäänsä ja istui siinä ja paloi kuin hindun vaimo. Kuinka kuivat oksat paukkuivatkin, siinä sitä oli sauhua ja tuoksua. Viimein leimahti kaikki liekkiin, vanha Fenix-lintu muuttui tuhaksi, mutta hänen munansa oli hehkuvan punaisessa tulessa, se halkesi, kovasti paukahtaen, ja poikanen lensi ulos. Nyt oli se kaikkien lintujen hallitsija ja ainoa Fenix-lintu maailmassa. Hän on puraissut läven palmunlehteen, jonka sinulle annoin, se on hänen tervehdyksensä prinsessalle.

— Otetaanpas nyt jotakin syötävää! sanoi tuulien äiti, ja sitten istuutuivat he kaikki syömään paistettua hirveä ja prinssi istui Itätuulen vieressä ja sentähden heistä pian tuli hyvät ystävät.

— Kuule, sanoppas minulle nyt, sanoi prinssi, — mikä prinsessa se on, josta täällä niin paljon puhutaan ja missä sijaitsee paratiisin puutarha?

— Hohhoo! sanoi Itätuuli. — Jos sinä tahdot sinne, niin lennä minun kanssani huomenna. Mutta muuten voin sanoa sinulle, ettei siellä ole ollut ketään ihmistä sitten Aatamin ja Eevan ajan. Heidäthän sinä kyllä tunnet piplian historiasta?

— Tietysti, sanoi prinssi.

— Silloin kun heidät karkoitettiin, vaipui paratiisin puutarha alas maahan, mutta se säilytti lämpöisen auringonpaisteensa, lauhan ilmansa ja kaiken ihanuutensa. Haltijatarten kuningatar asuu siellä, siellä on Autuuden saari, minne ei kuolema koskaan tule. Kuinka ihanaa siellä onkaan olla! Istu selkääni huomenna, niin otan sinut mukaani. Arvelen sen kyllä käyvän päinsä, mutta nyt et enään saa puhua, sillä minä tahdon nukkua.

Ja sitten nukkuivat he kaikki.

Varhain aamulla heräsi prinssi ja hämmästyi aika lailla, kun aurinko jo oli korkealla pilvien yläpuolella. Hän istui Itätuulen selässä, joka uskollisesti piteli häntä kiinni. He olivat niin korkealla ilmassa, että metsät ja maat, joet ja järvet näyttivät olevan kuin suurella värillisellä kartalla.

— Hyvää huomenta, sanoi Itätuuli. — Muuten voisit vielä vähän nukkua, sillä ei ole paljonkaan nähtävää lakealla maalla allamme. Jollei sinua haluta laskea kirkkoja! Ne kohoavat kuin liitupisteet alhaalla vihreällä laudalla.

Hän kutsui peltoja ja niittyjä vihreäksi laudaksi.

— Oli epäkohteliasta, etten saanut sanoa hyvästiä äidillesi ja veljillesi, sanoi prinssi.

— Nukkuva saa anteeksi, sanoi Itätuuli ja sitten lensivät he vieläkin nopeammin eteenpäin. Sen saattoi kuulla metsien latvoista: kun he lensivät niiden yli, kohisivat kaikki oksat ja lehdet. Sen saattoi kuulla merestä ja järvistä, sillä missä he lensivät, siellä vyöryivät aallot korkeammalle ja suuret laivat kumarsivat syvään alas veteen kuin uivat joutsenet.

Illemmällä, kun tuli pimeä, kävi suurten kaupunkien hauskasti: tulet syttyivät siellä alhaalla, milloin siellä, milloin täällä. Oli aivan niinkuin silloin, kun on polttanut paperipalan ja näkee monet pienet tulikipunat, kuinka ne ovat lapsia ja lähtevät koulusta. Ja prinssi taputti käsiään, mutta Itätuuli pyysi häntä lakkaamaan ja mieluummin pitelemään kiinni, muuten hän helposti saattoi pudota ja jäädä riippumaan johonkin kirkontornin huippuun.

Kotka mustissa metsissä kyllä lensi keveästi, mutta Itätuuli lensi keveämmin. Kasakka pienellä hevosellaan kiiti kiitämällä tasankojen yli, mutta toisin kiiti prinssi.

— Nyt sinä saatat nähdä Himalajan! sanoi Itätuuli. — Se on korkein vuori Aasiassa. Nyt me pian tulemme paratiisin puutarhaan.

Sitten käänsivät he etelään päin ja pian tuoksuivat yrtit ja kukkaset. Viikunat ja kranaattiomenat kasvoivat villeinä ja villissä viiniköynnöksessä oli sinisiä ja punaisia rypäleitä. Tässä he molemmat astuivat alas ja panivat pitkäkseen pehmeään nurmeen, missä kukkaset nyökyttivät tuulelle ikäänkuin sanoakseen: tervetuloa takaisin!

— Olemmeko me nyt paratiisin puutarhassa? kysyi prinssi.

— Ei, emme suinkaan! vastasi Itätuuli. — Mutta nyt me pian tulemme sinne. Näetkö tunturiseinän tuossa ja suuren luolan, missä viiniköynnökset riippuvat kuin suuret vihreät uutimet. Siitä meidän on mentävä. Kääriydy minun viittaani, täällä polttaa aurinko, mutta vain askel, ja on jäätävän kylmä. Lintu, joka kiitää luolan halki, pitää toista siipeään täällä lämpöisessä kesässä ja toista tuolla kylmässä talvessa.

— Sekö siis on tie paratiisin puutarhaan? kysyi prinssi.

Nyt he menivät luolaan, hui kuinka siellä oli jäätävän kylmä, mutta sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Itätuuli levitti siipensä ja ne loistivat kuin kirkkain tuli. Mutta mikä luola! Suuret kivilohkareet, joista vesi vuoti, riippuivat heidän yläpuolellaan mitä omituisimmissa muodoissa. Milloin siellä oli niin ahdasta, että heidän täytyi kulkea nelinryömin, milloin niin korkeaa ja avaraa kuin ulkoilmassa. Oli kuin hautakappeleja mykkine urkupiippuineen ja kivettyneine lippuineen.

— Varmaan me käymme kuoleman tietä paratiisin puutarhaan, sanoi prinssi, mutta Itätuuli ei vastannut sanaakaan, viittasi eteenpäin ja mitä kaunein sininen valo loisti heitä vastaan. Kivilohkareet yläpuolella muuttuivat muuttumistaan sumuksi, jotta vihdoin oli kirkasta kuin valkoinen pilvi kuun paisteessa. Nyt he olivat mitä kauneimmassa lauhassa ilmassa, se oli raikas kuin ilma vuorilla, tuoksuva kuin keskellä laakson ruusuja.

Siellä virtasi joki, kirkas kuin itse ilma ja kalat olivat kuin kulta ja hopea. Purppuranpunaiset ankeriaat, joista niiden kiemurrellessa kirposi sinisiä tulikipunoita, leikittelivät siellä alhaalla vedessä ja leveät lumpeenlehdet olivat taivaankaaren väriset. Itse kukka oli punakeltainen palava liekki, jolle vesi antoi ravintoa, niinkuin öljy saa lampun lakkaamatta palamaan. Luja silta marmorista, mutta niin taidokkaasti ja hienosti veistetty ikäänkuin se olisi ollut pitseistä ja lasihelmistä, johti veden yli Autuuden saareen, missä paratiisin puutarha kukoisti.

Itätuuli otti prinssin käsivarsilleen ja kantoi hänet siitä yli. Siinä lauloivat kukkaset ja lehdet mitä kauneimpia lauluja hänen lapsuudestaan, mutta niin valtavan kauniisti, ettei yksikään ihmisääni täällä voi niin laulaa.

Olivatko ne palmupuita vaiko jättiläiskokoisia vesikasveja, jotka täällä kasvoivat? Niin meheviä ja suuria puita ei prinssi koskaan ennen ollut nähnyt. Pitkinä kiehkuroina riippui täällä mitä kummallisimpia köynnöskasveja, jommoisia väreineen ja kultineen tapaa kuvattuina ainoastaan vanhojen pyhien kirjojen reunoilla, tai punoutuvat ne alkukirjainten läpi. Oli mitä kummallisimpia yhdistelmiä lintuja, kukkasia ja kiemuroita. Nurmessa aivan likellä seisoi ryhmä riikinkukkoja, levitettyine loistavine pyrstöineen. Niin, kyllä se niin oli! Ei, kun prinssi koski niihin, huomasi hän, etteivät ne olleet eläimiä, vaan kasveja: ne olivat suuria takkiaisia, jotka täällä loistivat kuin riikinkukon kaunis pyrstö. Jalopeura ja tiikeri juoksivat kuin pehmeät kissat keskellä vihreitä pensastoja, jotka lemusivat kuin öljypuun kukkaset ja jalopeura ja tiikeri olivat kesyt. Villi metsäkyyhky, hohtava kuin kaunein helmi, räpytteli siivillään jalopeuraa harjalle, ja antilopi, joka muuten on niin arka, seisoi nyökyttäen päätään, ikäänkuin sekin olisi tahtonut leikkiä mukana.

Nyt tuli paratiisin haltiatar. Hänen vaatteensa paistoivat kuin aurinko ja hänen kasvonsa olivat lempeät kuin iloisen äidin, kun hän on oikein onnellinen lapsestaan. Hän oli nuori ja suloinen ja mitä kauneimmat tytöt, jokaisella loistava tähti hiuksissa, seurasivat häntä.

Itätuuli antoi hänelle kirjoitetun lehden Fenix-linnulta ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta. Hän otti prinssiä kädestä ja vei hänet linnaansa, missä seinät olivat saman väriset kuin komeimmat tulppaninlehdet, kun niitä pitelee aurinkoa vastaan. Itse katto oli suuri, loistava kukka, ja kuta enemmän siihen tuijotti, sitä syvemmältä näytti sen kalkki. Prinssi meni ikkunaan ja katseli yhdestä ruudusta: silloin näki hän hyvän- ja pahantiedon puun käärmeineen, ja Aatami ja Eeva seisoivat aivan vieressä.

— Eivätkö he ole karkoitetut? kysyi hän, ja haltijatar hymyili ja selitti hänelle, että joka ruutuun oli aika näin polttanut kuvansa, mutta ei sillä tavalla kuin se tavallisesti nähdään, ei, siinä oli elämää, puiden lehdet liikkuivat, ihmiset tulivat ja menivät kuin peilikuvassa. Ja prinssi katseli toisesta ruudusta, ja siellä oli Jaakopin uni, missä tikapuut nousivat aivan taivaan sisään asti ja enkelit suurin siivin liitelivät ylös ja alas. Niin, kaikki, mitä oli tapahtunut tässä maailmassa, eli ja liikkui lasiruuduissa. Niin taidokkaita maalauksia saattoi ainoastaan aika polttaa.

Haltiatar hymyili ja johdatti hänet suureen korkeaan saliin. Sen seinät näyttivät olevan läpikuultavia maalauksia, toiset kasvot toisia kauniimmat. Miljoonat onnelliset siellä hymyilivät ja lauloivat niin, että kaikki suli yhdeksi säveleksi. Kaikkein ylimmät olivat niin pieniä, että ne näyttivät pienemmiltä kuin pienin ruusunnuppu, kun se pisteenä piirretään paperille. Ja keskellä salia seisoi suuri puu riippuvine, rehevine oksineen. Kultaisia omenia, suuria ja pieniä riippui kuin mitäkin appelsiineja vihreiden lehtien välissä. Se oli hyvän- ja pahantiedon puu, jonka hedelmästä Aatami ja Eeva olivat syöneet, jokaisesta lehdestä valui hehkuvan punainen kastepisara. Tuntui siltä, kuin puu olisi itkenyt verisiä kyyneliä.

— Nouskaamme nyt veneeseen! sanoi haltiatar. — Siellä paisuvan veden päällä nautimme virvokkeita. Vene keinuu, ei kuitenkaan pääse paikalta, mutta kaikki maailman maat liukuvat silmiemme ohi.

Ja kummallista oli nähdä, kuinka koko ranta liikkui. Tässä tulivat korkeat lumenpeittämät alpit pilvineen, tummine kuusineen. Torvi soi niin syvän alakuloisesti ja paimen joikui kauniisti laaksossa. Nyt taivuttivat banaanipuut pitkät, riippuvat oksansa alas veneen yli, sysimustat joutsenet uivat vedessä ja mitä kummallisimmat eläimet ja kukkaset näyttäytyivät rantapenkerellä. Se oli Uusi Hollanti, viides maanosa, joka, näköaloineen sinisille vuorille, liukui ohitse. Kuuli pappien laulun ja näki villien tanssin rumpujen ja luutuubain soidessa. Egyptin pyramiidit, jotka kohosivat pilvien sekaan, sortuneet pilarit ja puoleksi hiekkaan haudatut sfinksit purjehtivat ohitse. Revontulet paloivat yli Pohjolan lumitunturien, se oli ilotulitusta, jonka vertaista ei kukaan saattanut saada aikaan. Prinssi oli niin ylen onnellinen, niin, näkihän hän satoja kertoja enemmän kuin me tässä kerromme.

— Ja ainiaaksiko minä voin jäädä tänne? kysyi hän.

— Se riippuu sinusta itsestäsi, sanoi haltiatar. — Jollet sinä, niinkuin Aatami, anna johdattaa itseäsi kiusaukseen tekemään sitä, mikä on kiellettyä, niin voit ainiaaksi jäädä tänne.

— Minä en koske omenoihin hyvän- ja pahantiedon puussa! sanoi prinssi.
— Täällähän on tuhansia yhtä kauniita hedelmiä kuin ne.

— Koettele itseäsi, ja jollet ole tarpeeksi luja, niin seuraa Itätuulta, joka toi sinut. Hän lentää nyt takaisin eikä palaa sataan vuoteen. Se aika tulee tällä paikalla kulkemaan sinulta, ikäänkuin se olisi vain sata tuntia, mutta se on pitkä aika kiusaukselle ja synnille. Joka ilta kun minä lähden luotasi, täytyy minun huutaa sinulle: tule mukaan! Minun täytyy viitata sinulle kädelläni, mutta jää paikoillesi. Älä lähde mukaan, sillä silloin sinun ikäväsi joka askeleelta käy suuremmaksi: sinä tulet saliin, missä hyvän- ja pahantiedon puu kasvaa; minä nukun sen lemuavien, riippuvien oksien alla, sinä painut minun ylitseni ja minun täytyy hymyillä, mutta jos sinä painat suudelman minun suulleni, niin vaipuu paratiisi syvälle maahan ja on sinulta mennyttä. Erämaan tikerä tuuli tulee puhaltamaan ympärilläsi, kylmä sade pisaroimaan hiuksistasi. Suru ja tuska ovat olevat osasi.

— Minä jään tänne! sanoi prinssi.

Ja Itätuuli suuteli häntä otsalle ja sanoi:

— Ole luja, niin tapaamme taas täällä sadan vuoden perästä. Hyvästi, hyvästi! ja Itätuuli levitti suuret siipensä, ne loistivat kuin ohrasalamat syksyllä tai revontulet kylmänä talvena.

— Hyvästi, hyvästi! helähteli kukkasista ja puista.

Haikarat ja pelikaanit lensivät jonoissa kuin hulmuavat nauhat ja saattoivat puutarhan rajalle.

— Nyt alkavat meidän tanssimme! sanoi haltiatar. — Lopussa, kun minä tanssin sinun kanssasi, tulet näkemään, kun aurinko laskee, että minä viittaan sinulle. Sinä tulet kuulemaan minun huutavan sinulle: tule mukaan! Mutta älä tee sitä. Sadan vuoden aikana täytyy minun joka ilta toistaa se. Joka kerta, kun tuo aika on ohi, voitat sinä enemmän voimaa, lopulta et sinä koskaan ajattele sitä. Tänä iltana on ensi kerta. Nyt olen varoittanut sinua!

Ja haltiatar vei hänet suureen saliin, joka oli valkoisista, läpikuultavista liljoista. Keltaiset heteet jokaisessa olivat pieni kultaharppu, joka helisi kieliäänin ja huilusävelin. Mitä kauneimmat tytöt, kevyet ja solakat, yllään hulmuavat harsot, niin että sirot jäsenet näkyivät, liitelivät tanssissa ja lauloivat, miten ihanaa on elää, etteivät he koskaan kuole ja että paratiisin puutarha ikuisesti tulee kukoistamaan.

Ja aurinko laski, koko taivas muuttui kullaksi, joka antoi liljoille kauneimpien ruusujen hohteen. Ja prinssi joi vaahtoavaa viiniä, jonka neidot hänelle ojensivat, ja hän tunsi autuutta, jommoista hän ei milloinkaan ollut tuntenut. Hän näki, kuinka salin tausta avautui ja hyvän- ja pahantiedon puu seisoi hohteessa, joka häikäisi hänen silmiään. Laulu sieltä oli pehmoinen ja suloinen niinkuin hänen äitinsä ääni ja hän tuntui laulavan: lapseni, rakas lapseni!

Silloin viittasi haltiatar ja huusi niin lempeästi: Seuraa minua! Seuraa minua! Ja hän syöksyi häntä vastaan, unohti lupauksensa, unohti sen jo ensimäisenä iltana, ja haltiatar viittasi ja hymyili. Lemu, hyvänhajuinen lemu ympärillä, kävi väkevämmäksi, harput soivat paljon kauniimmin ja tuntui siltä, kuin miljoonat hymyilevät päät salissa, missä puu kasvoi, olisivat nyökyttäneet ja laulaneet: Kaikki pitää tuntea! Ihminen on maan herra. Eikä hyvän- ja pahantiedon puun oksilta enään pudonnut verisiä kyyneliä, hänestä tuntui, että ne olivat tuikkivia tähtiä. Seuraa minua! Seuraa minua! soivat vapisevat äänet ja joka askeleella paloivat prinssin posket kuumempina, hänen verensä liikkui voimakkaampana.

— Minun täytyy! sanoi hän. — Eihän se ole mikään synti, ei voi olla sitä. Miksei saisi seurata kauneutta ja iloa! Tahdon nähdä hänen nukkuvan, eihän mitään ole menetetty, kun vain olen suutelematta häntä. Ja sitä en tee, olen väkevä, minulla on luja tahto!

Ja haltiatar heitti yltään sädehtivän pukunsa, käänsi oksat syrjään ja hetkisen perästä oli hän siellä sisällä peitossa.

— En vielä ole tehnyt syntiä, sanoi prinssi, — enkä tule tekemäänkään.

Ja sitten hän veti oksat syrjään. Siellä hän jo nukkui, kauniina niinkuin yksin haltiatar paratiisin puutarhassa voi olla. Hän hymyili unessa, prinssi painui hänen puoleensa ja näki kyynelten vapisevan hänen silmäripsiensä välissä.

— Itketkö minun tähteni? kuiskasi hän. — Älä itke, sinä ihana nainen. Vasta nyt minä ymmärrän paratiisin onnen, se virtaa läpi vereni, läpi ajatukseni, keruhimin voiman ja ikuisen elämän tunnen maallisessa ruumiissani. Tulkoon minulle ikuinen yö, yksi minuutti sellainen kuin tämä — siinä on yllin kyllin rikkautta!

Ja hän suuteli kyynelen hänen silmistään, hänen suunsa kosketti hänen suutaan.

Silloin jyrähti ukkonen niin syvään ja hirvittävästi, ettei kukaan ennen ole sellaista kuullut ja kaikki luhistui kokoon: kaunis haltiatar, kukoistava paratiisi vaipui, se vaipui niin syvään, niin syvään, prinssi näki sen vaipuvan mustaan yöhön. Pienenä tuikkivana tähtenä loisti se kaukana poissa. Kuolonkylmyys meni hänen jäsentensä läpi, hän sulki silmänsä ja makasi kauan kuin kuollut.

Kylmä sade putosi hänen kasvoilleen, tikerä tuuli puhalsi hänen päänsä ympärillä, silloin kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin. Mitä minä olen tehnyt! huokasi hän. Olen tehnyt syntiä niinkuin Aatami, tehnyt syntiä, niin että paratiisi on vaipunut syvälle tuonne alas! Ja hän avasi silmänsä, hän näki tähden kaukana poissa, tähden, joka tuikki kuin vaipunut paratiisi, sen hän vielä näki. Se oli kointähti taivaalla.

Hän nousi ja oli suuressa metsässä tuulien luolan luona. Ja tuulien äiti istui hänen rinnallaan, hän näytti suuttuneelta ja nosti käsivartensa ilmaan.

— Heti ensi iltana! sanoi hän. — Sen minä kyllä arvasin. Niin, jos sinä olisit minun poikani, niin sinä nyt pääsisit pussiin.

— Sinne hän joutuukin! sanoi Kuolema. Se oli voimakas vanha mies, kädessä viikate, hartioilla suuret mustat siivet. — Ruumisarkkuun hänet pannaan, mutta ei nyt. Minä vain merkitsen hänet, antaa hänen vielä hetken kulkea pitkin maailmaa, sovittaa syntiään, tulla hyväksi ja paremmaksi — kerran minä tulen! Kun hän silloin vähimmin odottaa, pistän hänet mustaan ruumisarkkuun, nostan sen pääni päälle ja lennän ylös tähteä kohden. Sielläkin kukkii paratiisin puutarha ja jos hän on hyvä ja hurskas, niin saa hän astua sinne sisään, mutta jos hänen ajatuksensa on paha ja sydän vielä täynnä syntiä, niin vaipuu hän kirstuineen vieläkin syvemmälle kuin paratiisi vaipui, ja vain joka tuhannes vuosi noudan minä hänet jälleen, jotta hän joko vaipuisi syvemmälle tai jäisi tähdelle, tuikkivalle tähdelle tuolla ylhäällä.

Lentävä matka-arkku.

Oli kerran kauppias, hän oli niin rikas, että hän saattoi laskea koko kadun, ja melkeinpä pienen kadun lisäksi, hopearahoilla. Mutta sitä ei hän tehnyt, hän tiesi käyttää rahansa toisin. Jos hän antoi pois killingin, sai hän taalarin takaisin, sellainen kauppias hän oli — ja sitten hän kuoli.

Poika sai nyt kaikki nämä rahat, ja hän eli iloisesti, meni joka yö naamiohuveihin, teki paperileijoja riikintaalarin seteleistä ja heitti järvellä voileipiä kultarahoilla kivien asemasta. Niin saattavat rahat piankin mennä, ja sen ne tekivätkin. Vihdoin ei hänellä enään ollut kuin neljä killinkiä eikä muita vaatteita kuin pari tohveleja ja yönuttu. Nyt eivät hänen ystävänsä enään välittäneet hänestä, koskapa he eivät enään saattaneet kävellä kadulla yhdessä, mutta yksi heistä, joka oli hyvä, lähetti hänelle vanhan matka-arkun ja sanoi: — Pane kokoon tavarasi! Niin, olihan se hyvin hyvä, mutta hänellä ei ollut mitään kokoon pantavaa. Niin asettui hän itse matka-arkkuun.

Se oli hullunkurinen matka-arkku. Niin pian kuin painoi lukkoa, osasi matka-arkku lentää. Sen se teki. Heti paikalla lensi se, vieden hänet ylös savupiipun läpi, korkealle pilvien yli, kauemma ja kauemma pois. Pohja ritisi ja hän pelkäsi, että se menisi kappaleiksi, sillä silloinpa hän olisi tehnyt aika kuperkeikan. Herra varjele! ja niin hän tuli turkkilaisten maahan. Matka-arkun piiloitti hän metsään kuivien lehtien alle ja meni sitten kaupunkiin. Sen hän hyvin saattoi tehdä, sillä turkkilaisten luonahan kaikki kävivät niinkuin hän, yönutussa ja tohveleissa. Sitten hän tapasi erään imettäjän, joka kantoi pientä lasta.

— Kuuleppas, sinä turkkilaisimettäjä, sanoi hän, — mikä suuri linna se on tässä ihan likellä kaupunkia, missä ikkunat ovat niin korkealla?

— Siellä asuu kuninkaan tytär, sanoi imettäjä, — hänelle on ennustettu, että hän erään rakastetun tähden tulee hyvin onnettomaksi ja sentähden ei ketään päästetä hänen luokseen elleivät kuningas ja kuningatar ole mukana.

— Kiitos! sanoi kauppiaanpoika ja sitten hän meni metsään, istuutui matka-arkkuunsa, lensi ylös katolle ja ryömi ikkunasta sisään prinsessan luo.

Hän oli pitkänään sohvalla ja nukkui, hän oli niin kaunis, että kauppiaanpojan täytyi suudella häntä. Hän heräsi ja pelästyi kovasti, mutta kauppiaanpoika sanoi, että hän on turkinjumala, joka on tullut ilmojen halki hänen luokseen, ja se miellytti prinsessaa.

Niin istuivat he toistensa rinnalla ja kauppiaanpoika kertoi tarinoita hänen silmistään: ne olivat mitä kauneimpia tummia järviä ja ajatukset uivat niissä kuin merenneidot. Ja hän kertoi hänen otsastaan: se oli lumivuori mitä uhkeimpine saleineen ja kuvineen, ja hän kertoi haikarasta, joka tuo suloisia pieniä lapsia.

Niin, ne olivat kyllä kauniita tarinoita! Sitten hän kosi prinsessaa ja prinsessa myöntyi heti.

— Mutta teidän täytyy tulla tänne lauantaina, sanoi hän, — silloin tulevat kuningas ja kuningatar luokseni juomaan teevettä. He tulevat olemaan hyvin ylpeät siitä, että minä saan turkinjumalan, mutta katsokaa, että te osaatte oikein kauniin sadun, sillä siitä vanhempani hyvin paljon pitävät. Äitini tahtoo siveellistä ja ylhäistä ja isäni hauskaa, niin että voi nauraa.

— Niin, minä en tuokaan mitään muuta morsiuslahjaa kuin sadun! sanoi kauppiaanpoika ja sitten he erosivat, mutta prinsessa antoi hänelle miekan, johon oli upotettu kultarahoja ja varsinkin niitä hän saattoi käyttää.

Nyt hän lensi pois, osti uuden yönutun ja istui metsässä ja teki satua. Sen piti olla valmiina lauantaiksi, eikä se sentään ole niinkään helppoa.

Niin hän valmistui ja niin oli lauantai.

Kuningas, kuningatar ja koko hovi odottivat, teevesi valmiina, prinsessan luona. Hänet otettiin hyvin herttaisesti vastaan.

— Olkaa sitten hyvä ja kertokaa satu, sanoi kuningatar, — sellainen, joka on syvämietteinen ja opettavainen.

— Mutta jolle sentään voi nauraa! sanoi kuningas.

— Kyllä tietysti! sanoi kauppiaanpoika ja kertoi.

Kuunnellaan sitä nyt tarkkaan.

— Oli kerran tulitikkupuntti, ne olivat niin tavattoman ylpeitä siitä, että ne olivat ylhäistä syntyperää. Niiden sukupuu, nimittäin se suuri honka, josta he jokainen olivat pieni tikku, oli ollut suuri vanha puu metsässä. Tulitikut viruivat nyt hyllyllä tuluksien ja vanhan rautaisen padan välillä ja niille he kertoivat nuoruudestaan. "Niin, kun me olimme vihreällä oksalla", sanoivat ne, "silloin me todella olimme vihreällä oksalla: joka aamu ja ilta timantteja, se oli kastetta, koko päivän meillä oli auringonpaistetta, kun aurinko paistoi, ja kaikkien pienten lintujen täytyi kertoa meille tarinoita. Me saatoimme hyvin huomata, että me myöskin olimme rikkaita, sillä lehtipuut olivat puettuina vain kesällä, mutta meidän perheellä oli varaa vihreihin vaatteisiin sekä kesällä että talvella. Mutta sitten tulivat puunhakkaajat, se oli suuri vallankumous ja meidän perheemme hajaantui. Kantaherra sai paikan suurmastona komeassa laivassa, joka saattoi purjehtia maan ympäri, jos tahtoi. Muut oksat joutuivat muualle, ja meidän tehtävänämme on sytyttää kynttilä alhaiselle joukolle. Sentähden olemme me ylhäiset väet joutuneet tänne keittiöön."

— Niin, minun laitani on toinen, sanoi rautapata, jonka vieressä tulitikut viruivat. — Siitä asti kun minä jouduin maailmalle, on minua kuurattu ja keitetty moneen keitaan. Minä pidän huolta vankasta puolesta ja olen, totta puhuen, ensimäinen tässä talossa. Minun ainoa iloni on näin aterian jälkeen levätä kauniina ja puhtaana hyllyllä ja pitää järkevää keskustelua kumppanien kanssa. Mutta jos luen pois vesiämpärin, joka silloin tällöin joutuu alas pihalle, niin me kaikki aina elämme sisällä. Ainoa uutisten tuojamme on torikoppa, mutta se puhuu niin levottomasti hallituksesta ja kansasta. Niin, tässä oli tuonoin vanha ruukku, joka pelästyksissään putosi alas ja meni kappaleiksi. Se on terve mieleltään, sanon teille!

— Nyt sinä puhut liikaa! sanoivat tulukset ja teräs iski piikiveen, niin että säkenöi. — Emmekö nyt vietä hauskaa iltaa?

— Niin, puhutaanpa siitä, kuka on ylhäisin! sanoivat tulitikut.

— Ei, minä en siedä puhua itsestäni, sanoi saviruukku, — pannaanpa toimeen iltahuvit! minä alan, kerron jotakin sellaista, jonka jokainen on kokenut, siihen voi niin mukavasti syventyä ja se on niin huvittavaa: Itämeren luona, tanskalaisten pyökkien keskellä…!

— Se on kaunis alku! sanoivat kaikki lautaset, — siitä tulee varmaan tarina, josta minä pidän!

— Niin, siellä vietin minä nuoruuteni hiljaisen perheen luona. Huonekalut vahattiin, lattia pestiin, joka toinen viikko pantiin puhtaat uutimet!

— Te kerrotte kovin mieltäkiinnittävästi, sanoi lattiaharja. — Kuulee heti, että nainen kertoo, jotain sellaista siistiä henkii kertomuksestanne.

— Niin, sen tuntee! sanoi vesiämpäri ja sitten se iloissaan teki pienen hypyn, niin että lattialla sanoi loiskis.

Ja ruukku jatkoi kertomustaan ja loppu oli yhtä hyvä kuin alku.

Kaikki lautaset kalisivat ilosta ja lattiaharja otti vihreää persiljaa hiekkasäiliöstä ja seppelöi ruukun, sillä se tiesi, että tämä suututtaisi muita. Jos minä tänään seppelöin hänet, ajatteli se, niin hän huomenna seppelöi minut.

— Nyt minä tanssin! sanoi hiilihanko ja tanssi. Ja Herra varjele, kuinka se osasi nostaa ilmaan yhtä jalkaansa. Vanha tuolinpäällinen nurkassa repesi sitä katsellessaan. — Seppelöikää nyt minutkin! sanoi hiilihanko, ja se seppelöitiinkin.

— Tuo on sentään vain roskaväkeä! ajattelivat tulitikut.

Nyt piti teekeittiön laulaa, mutta se sanoi olevansa kylmettynyt. Se ei voinut, paitsi kiehuessaan, mutta tämä oli paljasta ylhäismielisyyttä. Se ei tahtonut, paitsi silloin kun se seisoi pöydällä herrasväen luona.

Ikkunalla oli vanha hanhenkynä, jolla palvelustytön oli tapana kirjoittaa. Siinä ei ollut mitään merkillistä, paitsi että se oli kastettu liian syvälle mustepulloon, mutta siitä se nyt ylpeili.

— Jollei teekeittiö tahdo laulaa, sanoi se, — niin olkoon ilman. Ulkopuolella riippuu häkissä satakieli, se osaa laulaa, se tosin ei ole oppinut mitään, mutta älkäämme siitä puhuko mitään pahaa tänä iltana.

— Minusta se on hyvin sopimatonta, sanoi teepannu, joka oli kyökkilaulajatar ja teekeittiön sisarpuoli, — että tuollaista vierasta lintua kuunnellaan! Onko se isänmaallista? Annan torikopan päättää.

— Minua vain suututtaa, sanoi torikoppa, — minua suututtaa niin sanomattomasti kuin ikinä saattaa ajatella. Onko tämä sopiva tapa viettää iltaa? Eikö olisi viisaampaa panna talo oikein nurin? Jokainen joutuisi silloin paikalleen ja minä johtaisin koko joukkoa. Siitä tulisi toista!

— Niin, ruvetaanpa hulluttelemaan! sanoivat he kaikki.

Samassa avautui ovi. Se oli palvelustyttö, ja sitten he pysyivät paikoillaan, ei kukaan äännähtänytkään. Mutta ei ollut ainoaakaan ruukkua, joka ei olisi tietänyt, mihin se pystyisi ja kuinka ylhäinen se oli.

— Niin, jos minä olisin tahtonut, ajattelivat he, — niin siitä kyllä olisi tullut hauska ilta.

Palvelustyttö otti tulitikut, teki niillä tulen — Herra varjele, kuinka ne räiskivät ja loimusivat.

— Nyt toki, ajattelivat ne, — voi jokainen nähdä, että me olemme ensimäiset! Mikä loisto meissä on, mikä valo!

Ja sitten ne olivat palaneet loppuun.

— Se oli kaunis satu! sanoi kuningatar. — Minä aivan tunsin olevani kyökissä tulitikkujen luona. Niin, kyllä sinä saat tyttäremme.

— Tietysti! sanoi kuningas. — Saat tyttäremme maanantaina. Sillä nyt he sinuttelivat häntä, koska hänen piti kuulua sukuun.

Häät olivat siis määrätyt pidettäviksi ja illalla ennen niitä valaistiin koko kaupunki juhlallisesti. Pullia ja rinkelejä lenteli ilmassa, katupojat seisoivat varpaisillaan, hurrasivat ja viheltelivät hyppysiinsä. Oli erinomaisen komeaa.

— Niin, minun kai myöskin pitää koettaa tehdä jotakin, ajatteli kauppiaanpoika ja niin hän osti raketteja, paukuttajia ja kaikkea mahdollista ilotulitusta, pani sen matka-arkkuunsa ja lensi niine päivineen ilmaan.

Ritsis, sitä menoa! ja kuinka se leimusi.

Kaikki turkkilaiset hyppäsivät ilmaan sen nähdessään, niin että heidän tohvelinsa lentelivät heidän korvissaan. Sellaista ilmanäkyä eivät he koskaan ennen olleet nähneet. Nyt toki he saattoivat ymmärtää, että se oli turkinjumala itse, jonka piti saada prinsessa.

Niin pian kuin kauppiaanpoika matka-arkkuineen taas tuli alas metsään, ajatteli hän: menenpä sentään kaupunkiin kuulemaan, miltä se näytti ja olihan aivan luonnollista, että hänellä oli siihen halu.

Voi kuitenkin, mitä ihmiset kertoivat! Jok'ikinen, jolta hän kysyi, oli nähnyt sen omalla tavallaan, mutta kaunista se oli ollut heistä kaikista.

— Minä näin itse turkinjumalan, sanoi yksi, — hänellä oli silmät kuin tuikkivat tähdet ja parta kuin vaahtoavat vedet!

— Hän lensi tuliviitassa, sanoi toinen. — Mitä kauneimmat enkelilapset kurkistelivat poimuista.

Niin, kauniita asioita hän kuuli ja seuraavana päivänä piti hänen viettää häitä.

Nyt hän palasi metsään istuutuakseen matka-arkkuunsa. Mutta missä se oli? Matka-arkku oli palanut. Kipinä ilotulituksesta oli jäänyt siihen, se oli syttynyt tuleen ja matka-arkku oli tuhkana. Hän ei enään voinut lentää, ei enään päästä morsiamensa luo.

Prinsessa seisoi koko päivän katolla ja odotti. Hän odottaa vieläkin, mutta kauppiaanpoika kiertää maailmaa ja kertoo satuja, mutta ne eivät enää ole niin hauskoja kuin se, jonka hän kertoi tulitikuista.

Haikarat.

Viimeisen talon katolla pienessä kaupungissa oli haikaranpesä. Haikaraemo istui pesällä neljän pienen poikasensa luona, jotka pistivät esiin päitään pienine mustine nokkineen, sillä se ei vielä ollut käynyt punaiseksi. Vähän matkaa siitä, katonharjalla, seisoi suorana ja ryhdikkäänä haikaraisä. Hän oli vetänyt toisen jalkansa ylös alleen, jotta hänellä toki olisi jotakin epämukavuutta, kun hän siinä seisoi vahtimiehenä. Olisi luullut häntä puusta veistetyksi, niin hiljaa hän seisoi. Varmaan näyttää hyvin ylhäiseltä, että vaimollani on pesän ääressä vahtimies, ajatteli hän. Eiväthän he voi tietää, että minä olen hänen miehensä, varmaan he luulevat, että minä olen komennettu tänne seisomaan. Se näyttää niin uljaalta! Ja niin hän jäi seisomaan toisella jalallaan.

Alhaalla kadulla leikki koko joukko lapsia ja kun he näkivät haikarat, niin lauloi yksi rohkeimmista pojista, ja sitten kaikki yhdessä, vanhan runon haikaroista, mutta ne lauloivat sen nyt sellaisena kuin hän sen muisti.

Haikarainen haikaa, täällä viettää aikaa! Vaimollas on pesässään neljä suurta poikaa. Yksi nuoraan nostetaan, toinen piikkiin pistetään, kolmas tuleen työnnetään, neljäs nurin käännetään!

— Kuulkaahan vain, mitä pojat laulavat! sanoivat pienet haikaranpojat.
— He sanovat, että meidät pitää hirttää ja polttaa.

— Siitä ei teidän pidä välittää, sanoi haikaraemo. — Älkää vain kuunnelko, niin ei se tee mitään.

Mutta pojat jatkoivat laulamistaan ja he osoittivat sormillaan haikaroita. Vain yksi poika, hänen nimensä oli Pekka, sanoi, että oli synti tehdä pilkkaa eläimistä, eikä ensinkään tahtonut olla mukana. Haikaraemokin lohdutti poikasiaan.

— Älkää välittäkö siitä, sanoi hän. — Katsokaa vain kuinka levollisena teidän isänne seisoo, ja lisäksi yhdellä jalalla!

— Meitä niin pelottaa! sanoivat poikaset ja vetivät päät syvälle alas pesään.

Seuraavana päivänä, kun lapset taas kokoontuivat leikkimään ja näkivät haikarat, alkoivat he laulunsa:

Yksi nuoraan nostetaan, toinen piikkiin pistetään, kolmas tuleen työnnetään…

— Hirtetäänkö meidät ja poltetaan? kysyivät haikaranpojat.

— Ei suinkaan! sanoi äiti. — Teidän pitää oppia lentämään, minä kyllä harjoitan teidät. Sitten me lähdemme niitylle ja käymme tervehtimässä sammakkoja. He kumartavat meille vedestä, he laulavat koaks, koaks! ja sitten me syömme heidät, siitä vasta tulee hauskaa.

— Ja mitä sitten? kysyivät haikaranpojat.

— Sitten kokoontuvat kaikki haikarat, jotka ovat tässä maassa ja sitten alkavat syysmanööverit. Silloin pitää osata hyvin lentää, se on erittäin tärkeää, sillä sen, joka ei osaa lentää, pistää kenraali nokallaan kuoliaaksi. Katsokaakin sentähden, että opitte jotakin, kun harjoitus alkaa.

— Sittenhän meidät kuitenkin pistetään piikkiin, niinkuin pojat sanoivat, ja kuulkaa: nyt ne taas sanovat sen!

— Kuunnelkaa minua eikä heitä, sanoi haikaraemo. — Suurten manööverien jälkeen lennämme lämpimiin maihin, oi, niin kauas täältä, yli vuorten ja metsien. Egyptiin me lennämme, missä on kolmikulmaisia kivitaloja, huippu ulottuu pilvien yläpuolelle, niitä sanotaan pyramiideiksi ja ne ovat vanhemmat kuin yksikään haikara saattaa ajatella. Siellä on joki, joka tulvii niin, että maa muuttuu liejuksi. Kävellään liejussa ja syödään sammakkoja.

— Oi, sanoivat kaikki poikaset.

— Niin, siellä on niin kaunista. Ei tehdä muuta koko päivänä kuin syödään, ja sillaikaa kun meillä on niin hyvä, ei tässä maassa ole ainoaakaan vihreää lehteä puissa. Täällä on niin kylmä, että pilvet jäätyvät kappaleiksi ja putoavat alas pieninä valkoisina palasina.

Hän tarkoitti lunta, mutta eihän hän voinut selittää sitä selvemmin.

— Jäätyvätkö myöskin pahat pojat kappaleiksi? kysyivät haikaranpojat.

— Ei, kappaleiksi eivät he jäädy, mutta jäätymäisillään he ovat ja heidän täytyy istua kököttää pimeässä huoneessa. Te sensijaan voitte lentää vieraaseen maahan, missä on kukkia ja lämmintä auringonpaistetta.

Nyt oli jo kulunut joku aika ja poikaset olivat niin suuret, että ne saattoivat olla seisoallaan pesässä ja katsella ympärilleen. Haikaraemo lensi joka päivä kotiin, tuoden suloisia sammakkoja, pieniä käärmeitä ja kaikkia haikarannamusia, mitä hän saattoi löytää. Oi, hauskalta näytti, kun hän teki niille temppuja. Pään hän laski aivan pyrstölle, nokallaan hän rämisteli ikäänkuin se olisi ollut pieni raikku, ja sitten hän kertoi heille tarinoita, kaikki tyyni suolta.

— Kuulkaa, nyt teidän pitää oppia lentämään! sanoi eräänä päivänä haikaraemo, ja niin piti kaikkien neljän poikasen lähteä katonharjalle. Oi, kuinka ne horjuilivat, kuinka ne siivillään pitivät tasapainoa ja kuitenkin olivat putoamaisillaan!

— Katsokaa nyt minua! sanoi äiti, — näin teidän täytyy pitää pää, näin teidän täytyy panna jalat! Yksi, kaksi! Yksi, kaksi! Tämän pitää auttaa teidät eteenpäin maailmassa.

Sitten hän lensi pienen matkaa ja poikaset tekivät pienen kömpelön hyppäyksen — loiskis! siinä ne makasivat, sillä ne olivat ruumiiltaan liian painavat.

— Minä en tahdo lentää! sanoi yksi poikanen ja ryömi takaisin alas pesään. — Minä en viitsi päästä lämpimiin maihin!

— Tahdotko sinä sitten kuolla viluun täällä, kun tulee talvi? Pitääkö poikien tulla hirttämään ja pistämään ja polttamaan sinua. — Nyt minä kutsun teidät!

— Oi ei! sanoi haikaranpoika ja sitten se taas hyppäsi katolle niinkuin muut.

Kolmantena päivänä osasivat he todella hiukkasen lentää ja silloin he luulivat myöskin voivansa istua lepäämässä ilman varassa. He koettivat, mutta loiskis! siinä he putosivat. Silloin heidän taas täytyi liikuttaa siipiä. Nyt tulivat pojat alhaalla kadulla ja lauloivat lauluaan:

Haikarainen haikaa!

— Lennämmekö alas ja nokimme silmät heidän päästään? sanoivat poikaset.

— Ei, antakaa sen olla tekemättä! sanoi äiti. — Kuunnelkaa vain minua, se on paljon tärkeämpää. Yksi, kaksi, kolme! Nyt lennämme oikealle, yksi, kaksi, kolme! Nyt vasemmalle! Kas se oli hyvin hyvästi. Viimeinen siivenlyönti oli niin kaunis ja oikea, että te saatte luvan huomenna tulla minun kanssani suolle! Sinne tulee useita miellyttäviä haikaraperheitä lapsineen, näyttäkää nyt, että minun lapseni ovat kilteimmät, ja sitten, että te nostatte pään pystyyn, se näyttää hyvältä ja herättää kunnioitusta!

— Mutta emmekö sitten saa kostaa pahoille pojille? kysyivät haikaranpojat.

— Antaa niiden huutaa niin paljon kuin tahtovat! Te lennätte kuitenkin pilviä kohti, tulette pyramiidien maahan, kun heitä palelee eikä heillä ole ainoaakaan vihreää lehteä tai makeaa omenaa.

— Niin, kostaa meidän pitää! kuiskasivat he toisilleen ja sitten harjoiteltiin taas.

Kaikista pojista kadulla ei kukaan ollut pahempi laulamaan pilkkalauluja kuin juuri se, joka oli alkanut, ja se oli aivan pieni naskali, hän varmaan ei ollut enempää kuin kuuden vuoden vanha. Haikaranpojat kyllä luulivat, että hän oli sadan vuoden vanha, sillä olihan hän niin paljon suurempi kuin heidän äitinsä ja isänsä, ja mistäpä he olisivat tienneet kuinka vanhoja lapset ja isot ihmiset saattavat olla. Koko heidän kostonsa piti kohdata tuota poikaa. Haikaranpoikaset olivat kovin ärtyneet ja kuta suuremmiksi he tulivat, sitä vähemmin tahtoivat he sietää sitä. Äidin täytyi vihdoin luvata heille, että heidän kyllä piti saada kostaa, mutta hän ei tahtonut, että se tapahtuisi ennenkuin viimeisenä päivänä, jolloin he olivat maassa.

— Katsotaan ensin, kuinka te käyttäydytte suurissa manöövereissä! Jos teidän käy huonosti, niin että kenraali pistää nokkansa rintaanne, niin ovat pojat sittenkin oikeassa, ainakin jollakin tavalla. Katsotaanpa nyt!

— Niin, sen saat nähdä! sanoivat poikaset ja sitten he oikein koettivat! He harjoittivat joka päivä ja lensivät niin kauniisti ja keveästi, että sitä ilokseen katseli.

Nyt tuli syksy. Kaikki haikarat alkoivat kokoontua lentääkseen lämpöisiin maihin, siksi aikaa kuin meillä on talvi. Ne ne olivat manööverit! Yli metsien ja kaupunkien heidän piti lentää vain nähdäkseen, kuinka hyvin he osasivat lentää. Suuri matkahan oli edessä. Haikaranpojat toimittivat tehtävänsä niin kauniisti, että he saivat "erinomaisen hyvä ynnä sammakko ja käärme". Se oli kaikkein paras arvosana, ja sammakon ja käärmeen he saattoivat syödä, ja sen he tekivätkin.

— Nyt me kostamme! sanoivat he.