Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

SATUJA JA TARINOITA III

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1906.

SISÄLLYS:

30 Seljaemo. 31 Parsinneula. 32 Kello. 33 Isoäiti. 34 Keijukaiskumpu. 35 Punaiset kengät. 35 Hyppyniekat. 37 Paimentyttö ja nokikolari. 38 Holger Danske. 39 Pieni tulitikkutyttö. 40 Kuva linnanvallilta. 41 Vartovin ikkunassa. 42 Vanha katulyhty. 43 Naapurukset. 44 Pieni Tuk. 45 Varjo. 46 Vanha talo. 47 Vesipisara. 48 Onnellinen perhe. 49 Äiti. 50 Kaulus. 51 Pellava. 52 Feniks lintu. 53 Kertomus. 54 Sanaton kirja. 55 Siinä on eroa. 56 Vanha hautakivi. 57 Maailman ihanin ruusu. 58 Vuoden tarina. 59 Viimeisenä päivänä.

SELJAEMO.

Oli kerran pieni poika. Hän oli vilustunut, jalat olivat kastuneet, kukaan ei saattanut käsittää missä, sillä oli ihan kuiva ilma. Äiti riisui hänet, vei hänet sänkyyn ja toimitti teekeittiön pöydälle, jotta hän saisi hyvän kupillisen seljateetä, sillä se lämmittää! Samassa tuli huoneeseen se hauska vanha mies, joka asui talon ylimmässä kerroksessa ja eli aivan yksinään, sillä hänellä ei ollut vaimoa eikä lapsia, mutta hän piti kaikista lapsista ja osasi kertoa niin paljon satuja ja tarinoita, että niitä oikein lystikseen kuunteli.

"Juo nyt teesi!" sanoi äiti, "ehkä sinä sitte saat kuulla sadun."

"Niin, joka tästä vaan osaisi uuden sadun!" sanoi vanhus ja nyökäytti lempeästi päätään. "Mutta missä sen pienokaisen jalat ovat kastuneet?" kysyi hän.

"Niin, missä ovatkaan!" sanoi äiti, "sitä ei kukaan ymmärrä."

"Saanko minä sadun?" kysyi poika.

"Saat, mutta voisitko sinä ensin likimain sanoa minulle — sillä se minun ensin pitäisi saada tietää — kuinka syvä katuoja sillä pienellä kadulla on, josta sinä menet kouluun?"

"Juuri keskelle saappaan vartta", sanoi poika, "mutta silloin minun täytyy pistää jalka siihen syvään reikään!"

"Vai siellä ne jalat siis ovat kastuneet", sanoi vanhus. "Nyt minä mielelläni kertoisin sadun, mutta ne ovat jo kaikki kerrotut!"

"Voittehan te tällä hetkellä laittaa sadun", sanoi pieni poika. "Äiti sanoo että kaikesta mihin te katsotte, syntyy satu ja kaikesta mihin te kajoatte, tulee tarina!"

"Niin, mutta eivät ne sadut ja tarinat kelpaa mihinkään. Ne oikeat ne tulevat itsestään, ne koputtavat otsaani ja sanovat: tässä minä olen!"

"Eikö ne pian koputa?" kysyi pieni poika ja äiti hymyili, pani seljateetä kannuun ja kaasi kiehuvaa vettä päälle.

"Kertokaa! Kertokaa!"

"Niin, kunhan sellainen satu nyt vaan ottaisi tullakseen, mutta ne sadut ovat ylhäistä väkeä, ne tulevat vaan kun itse tahtovat —! Odotappas!" sanoi hän samassa. "Nyt ne tulevat! Pidäppäs nyt varasi, yksi on jo teekannussa!"

Ja pieni poika loi katseensa teekannuun päin, kansi nousi nousemistaan ja tuoreet, valkoiset seljankukat pistivät esiin päänsä, ne sysäsivät suuria, pitkiä oksia, kannun piipustakin niitä levisi joka taholle ja ne kävivät yhä suuremmiksi. Siitä tuli mitä kaunein seljapensas, kokonainen puu, sen oksat ulottuivat sänkyyn asti, ne työnsivät uutimet syrjään; voi niitä kukkia ja sitä tuoksua! ja keskellä puuta istui vanha, ystävällinen vaimo, yllä kummallinen hame; se oli ihan vihriä niinkuin seljapensaan lehdet ja täynnä suuria valkoisia seljankukkia. Ensi hetkessä ei saattanut päättää oliko se kankaasta vaiko elävistä lehdistä ja kukkasista.

"Mikä sen vaimon nimi on?" kysyi pieni poika.

"Niin, roomalaiset ja kreikkalaiset", sanoi vanhus, "kutsuivat häntä Dryadiksi, mutta sitä nimeä emme me ymmärrä. Nyboderissa, merimiesten kaupunginosassa, on hänelle annettu paljon parempi nimi, siellä häntä sanotaan 'Seljaemoksi' ja juuri häneen sinun nyt pitää tutustua; pidä vain korvasi auki ja katsele kaunista seljapuuta!"

Samallainen suuri kukkiva puu kasvaa tuolla Nyboderissa. Se on noussut pienen, köyhän pihamaan nurkasta; tämän puun alla istui eräänä iltapäivänä ihanassa päiväpaisteessa kaksi vanhaa ihmistä, vanha, vanha merimies ja hänen vanha, vanha vaimonsa; heillä oli jo lastenlastenlapsia ja heidän piti pian viettää kultahäitä, mutta he eivät oikein varmasti muistaneet päivää ja Seljaemo istui puussa ja näytti hyvin tyytyväiseltä, aivan niinkuin tässä. "Kyllä minä tiedän koska kultahäät ovat!" sanoi hän, mutta eivät he kuulleet, he puhelivat vanhoista ajoista.

"Niin, muistatko", sanoi vanha merimies, "kun me olimme pienet ja juoksimme ja leikittelimme; juuri tällä samalla pihamaalla, jolla nyt istumme, ja me pistimme tikkuja maahan ja teimme puutarhan."

"Kyllä", sanoi vanha vaimo, "minä sen muistan. Ja me kastelimme tikkuja ja yksi niistä oli seljanoksa, se juurtui, sai vihreitä vesoja ja on nyt kasvanut suureksi puuksi, jonka alla me vanhat ihmiset istumme."

"Niin on!" sanoi mies, "ja tuolla nurkassa seisoi vesisaavi; siinä purjehti minun veneeni, olin itse sen veistänyt. Kuinka kauniisti se purjehti! mutta itse minä pian jouduin purjehtimaan muille vesille."

"Niin, mutta ensinhän me kävimme koulua ja opimme yhtä ja toista!" sanoi vaimo, "ja sitte me pääsimme ripille; me itkimme molemmat; mutta iltapäivällä me käsi kädessä menimme Rundetaarniin ja katselimme tornista avaraa maailmaa Köpenhaminan takana ja vettä; sitte me menimme Frederiksbergiin, missä kuningas ja kuningatar komeissa veneissään soutelivat pitkin kanavia."

"Mutta minä jouduin kun jouduinkin purjehtimaan muille vesille. Ja minä olin poissa vuosikausia ja tein pitkiä matkoja!"

"Ja minä jäin itkemään sinua!" sanoi vaimo, "minä luulin, että sinä olit kuollut ja hukkunut syvään veteen! Monena monituisena yönä nousin katsomaan liikkuiko tuuliviiri; liikkuihan se, mutta sinua ei kuulunut! Muistan selvästi senkin sateisen päivän, kun tunkionajaja tuli sen paikan pihaan missä palvelin. Kävin noutamassa rikkakopan ja seisahduin ovelle; olipa siellä aika ruma ilma! Ja minun siinä seisoessa ilmestyi postinkantaja rinnalleni ja antoi minulle kirjeen; se oli sinulta — olipa se kiertänyt maailmaa! minä avaamaan ja lukemaan! Ja minä itkin ja nauroin; niin iloissani olin! siinä seisoi, että sinä olet lämpöisissä maissa missä kahvi kasvaa! mahtaa se olla ihana maa! Sinä kerroit niin paljon ja minä näin sen kaiken seisoessani siinä sateessa, koppa kädessä. Samassa kiersi joku kädet ympärilleni — —"

— "Mutta sinä annoit hänelle korvapuustin, että läiskähti."

"Enhän minä tietänyt että se olit sinä! Sinä olit tullut yhtaikaa kuin kirjeesikin; ja sinä olit niin kaunis, — ja kaunishan sinä vieläkin olet, — sinulla oli pitkä, keltainen silkkinenäliina taskussa ja päässä kiiltävä hattu; sinä olit niin hieno. Mutta hyvänen aika sentään sitä ilmaa ja missä siivossa katu oli!"

"Ja sitte me menimme naimisiin!" sanoi mies, "muistatkos? ja sitte syntyi ensimäinen pieni poikamme ja sitte Maria ja Niilo ja Pietari ja Hans Christian."

"Niin, ja kaikki he ovat kasvaneet suuriksi ja heistä on tullut kelpo ihmisiä ja kaikki heistä pitävät!"

"Ja heidän lapsillaankin on jo lapsia!" sanoi vanha matruusi; "ne ovat lastenlasten lapsia, se se joltakin kuuluu! — mutta eivätköhän meidän häämme vaan olleet tähän aikaan vuotta —!"

"Olivat kyllä, juuri tänään on kultahääpäivä!" sanoi Seljaemo ja pisti päänsä molempien vanhuksien väliin, ja he luulivat naapurivaimon siellä nyökyttelevän päätään. He katselivat toisiinsa ja istuivat käsi kädessä; hiukan myöhemmin tulivat lapset ja lastenlapset; he kyllä tiesivät että oli kultahääpäivä, he olivat jo aamulla olleet onnittelemassa, mutta vanhat olivat sen unohtaneet, he muistivat vain kaikki mitä tapahtui monta vuotta sitte; ja Seljaemo lemusi väkevästi ja laskeva aurinko paistoi suoraan vanhuksien kasvoihin; he näyttivät molemmat niin punaposkisilta ja pienin lastenlapsista tanssi heidän ympärillään ja pajatteli onnellisena, että illalla pidetään oikein kemut, keitetään potaattia; ja Seljaemo nyökytti päätään ja huusi muitten kanssa "eläköön!" —

"Mutta eihän se ollut mikään satu!" sanoi pieni poika, kuultuaan kertomuksen.

"Vai niin sinä arvelet!" sanoi kertoja, "mutta kysykäämmepä
Seljaemolta!"

"Ei se ollut mikään satu!" sanoi Seljaemo, "mutta nyt tulee satua! Todellisuudesta kehittyy juuri mitä kummallisimpia satuja; muutenhan ei minun kaunis seljapensaanikaan olisi voinut versoa teekannusta;" ja sitte nosti Seljaemo pienen pojan sängystä, painoi hänet syliinsä ja kukkivat seljanoksat lehahtivat heidän ympärilleen niin että he istuivat kuin tuuheimmassa lehtimajassa, ja lehtimaja lähti heidän kanssansa lentoon. Se oli tavattoman kaunista! Seljaemo oli äkkiä muuttunut somaksi pieneksi tytöksi, mutta hame oli vielä samaa vihriää, valkokukkaista kangasta, jota Seljaemollakin oli ollut. Hänellä oli napinlävessä elävä seljankukka ja kullankiharaisissa hiuksissa kokonainen seppele seljankukkia; hänen silmänsä olivat niin suuret ja siniset!Oi, ihanainen hän oli katsella! Hän ja poika antoivat toisilleen suuta ja samassa he olivat yhdenikäiset ja yhtä iloiset.

Käsi kädessä astuivat he lehtimajasta ja tulivat kauniiseen puutarhaan. Tuoreesta nurmikosta tapasivat he isän kepin, joka oli kuiva kuin seiväs; mutta heidän silmissään oli kepissä elämää; heti kun he asettuivat sen selkään muuttui kiiltävä nuppi komeaksi, päristeleväksi pääksi, pitkä musta harja heilui, neljä solakkaa, voimakasta jalkaa kasvoi eläimelle; heillä oli väkevä, virma hevonen; täyttä ravia mentiin pitkin nurmikkoa: hei vaan sitä menoa! — "Nyt me ratsastamme penikulmien päähän!" sanoi poika; "me ratsastamme herraskartanoon, missä viime vuonna kävimme!" ja he ratsastivat pitkin nurmikkoa; ja tuontuostakin huusi pieni tyttö, joka kuten tiedämme ei ollut kukaan muu kuin Seljaemo: "nyt me olemme maalla! näetkö talonpojan pirttiä, siinä on niin suuri leivinuuni että se tielle näyttää jättiläis-munalta; seljapuu ojentaa oksiaan tien yli ja kukko kävelee tunkiolla ja raapiskelee maata kanoille, kas kuinka se pöyhkeilee! — mutta nyt me tulemme kirkolle! se on korkealla mäellä, kahden suuren tammen keskellä, joista toinen on puoleksi kuollut! — nyt me tulemme pajalle, jossa tuli hehkuu ja puolialastomat miehet heiluttavat moukaria niin että säkenet lentelevät. Eteenpäin, eteenpäin, komeaan herraskartanoon!" ja kaikki mitä pieni tyttö luetteli, lensi heidän ohitseen; poika näki sen kaiken, ja kuitenkaan eivät he tehneet muuta kuin kiersivät nurmikkoa. Sitte he leikkivät sivukäytävällä ja piirsivät maahan pienen puutarhan ja tyttö otti seljankukan hiuksistaan, istutti sen hiekkaan ja se rupesi kasvamaan, aivan kuten Nyboderin vanhuksille oli käynyt, kun he olivat pienet ja kuten aikaisemmin on kerrottu. Käsi kädessä kuten vanhukset lapsina, läksivät hekin astelemaan, mutta eivät Rundetaarniin eivätkä Frederiksbergin puutarhaan, vaan pieni tyttö kiersi kätensä pienen pojan kaulaan ja sillä lailla lensivät he ympäri koko Tanskan ja oli kevät ja tuli kesä ja oli syksy ja tuli talvi ja tuhannet kuvat kuvastuivat pojan silmissä ja sydämessä ja kaiken aikaa lauloi pieni tyttö hänelle: "älä milloinkaan unohda tätä!" ja heidän lentäessään lemusi seljapuu kaiken aikaa niin suloisesti ja makeasti; huomasihan poika kyllä ruusut ja raikkaat pyökit, mutta paljon ihmeellisemmin lemusi seljapuu, sillä sen kukat kasvoivat pienen tytön sydämessä ja siihen poika, heidän lentäessään, tuontuostakin nojasi päänsä.

"Ihanaa täällä on keväällä!" sanoi pieni tyttö ja he seisoivat vastapuhjenneessa pyökkimetsässä, heidän jalkainsa juuressa lemusivat vihriät tuoksumaratit ja punertavat vuokot katselivat herttaisina nurmen vihannasta. "Oi, olisipa aina kevät Tanskan lemuavassa pyökkimetsässä!"

"Ihanaa täällä on kesällä!" sanoi tyttö. Ja he kiitivät ohi vanhojen ritariaikaisten herraskartanoiden. Niiden punaiset muurit ja terävähuippuiset päädyt kuvastuivat kanaviin, joissa joutsenet uiskentelivat, kurkistellen vanhoihin, viileisiin puukujiin. Maassa lainehtivat järvenään viljavainiot, ojat olivat täynnä punaisia ja keltaisia kukkia, aidan vierustat kasvoivat villiä humalaa ja kiertokukkia; ja illoin nousi taivaalle suuri, pyöreä kuu, heinäruot niityillä tuoksuivat suloisesti. "Se sellainen ei ikinä mene mielestä!"

"Ihanaa täällä on syksyllä!" sanoi pieni tyttö ja ilma kävi entistään kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, metsä pukeutui mitä herttaisimpaan punaan, kellertävään ja vihantaan. Jahtikoirat karkasivat metsään, kirkuen lensivät lintuparvet yli hiidenkumpujen, joitten vanhoja kiviä karhunvatukat kiertelivät. Meri oli syvän sininen ja purjeet valkoiset ja luhassa istui vanhoja akkoja, tyttöjä ja lapsia eroittelemassa humaloita suureen vasuun; nuoret lauloivat lauluja, mutta vanhat kertoivat satuja vetehisistä ja noidista. "Mitään kauniimpaa ei saata ajatella!"

"Ihanaa täällä on talvella!" sanoi pieni tyttö ja kaikki puut seisoivat huurteessa ja olivat kuin valkoisia koralleja, lumi narisi jalkojen alla, ikäänkuin saappaat aina olisivat olleet uudet ja toinen tähdenlento seurasi toista. Kodeissa sytytettiin joulukuusi, annettiin lahjoja ja oltiin iloisia; maalla soi talonpojan pirtissä viulu, omenaviipaleet lentelivät leikissä, köyhinkin lapsi sanoi: "talvella on sentään ihanaa!"

Niin, ihanaa oli! ja pieni tyttö näytti pojalle kaikki ja kaiken aikaa lemusi seljapuu ja kaiken aikaa liehui punainen lippu valkeine ristineen, lippu, jonka alla Nyboderin vanha merimies oli purjehtinut! — ja poika kasvoi nuorukaiseksi ja hänen täytyi lähteä maailmalle, kauvas kuumiin maihin, missä kahvi kasvaa; mutta jäähyväishetkellä otti pieni tyttö seljankukan rinnaltaan, antoi sen pojalle muistoksi ja se joutui virsikirjaan ja kun hän vieraalla maalla avasi virsikirjan, aukeni se aina siitä missä muistikukka oli ja jota enemmän hän sitä katseli sitä tuoreemmaksi se tuli; hän oli tuntevinaan tuoksua Tanskan metsistä ja selvästi näkevinään pienen tytön kirkkaitten sinisilmien kurkistelevan kukkasen lehtien lomitse, ja tyttö kuiskasi: "täällä on ihanaa keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella!" ja sadat kuvat liitivät läpi hänen mielensä.

Oli kulunut monta vuotta ja hän oli vanha mies ja istui vanhan vaimonsa kanssa kukkivan puun alla; he istuivat käsi kädessä kuten isoisä ja isoäiti Nyboderissa ja he puhelivat, kuten hekin entisistä ajoista ja kultahäistään; sinisilmä pieni tyttö istui, seljankukkaset hiuksissa, puun latvassa, nyökytteli heille päätään ja sanoi: "tänään on kultahääpäivä!" ja sitte irroitti hän kaksi kukkaa seppeleestään, suuteli niitä ja ensin ne paistoivat kuin hopea, sitte kuin kulta ja kun hän laski ne vanhuksien päälaelle, muuttuivat molemmat kukkaset kultakruunuiksi; kuni kuningas ja kuningatar istuivat he molemmat sitte lemuavan puun alla, joka heistä oli aivan kuin seljapuu. Ja mies kertoi vanhalle vaimolleen sadun Seljaemosta, hän kertoi sen sellaisena jommoisena se oli hänelle kerrottu kun hän oli pieni poika ja molempien mielestä oli siinä sadussa paljon joka muistutti heidän omaa satuaan ja se joka sitä muistutti oli heille rakkainta.

"Sellaista se on!" virkkoi pieni tyttö puusta, "toiset sanovat minua Seljaemoksi, toiset Dryadiksi, mutta minun nimeni on oikeastaan Muisto; minä istun puussa ja kasvan kasvamistani, minä muistan, minä tiedän kertoa. Näytäppäs onko kukkasesi vielä tallella!"

Ja vanha mies avasi virsikirjansa, siellä oli kun olikin seljankukka niin tuoreena että olisi luullut sen vasta sinne lasketuksi ja Muisto nyökytti päätään ja vanhukset istuivat kultakruunu päässä ilta-auringon punassa; he ummistelivat silmiään, ja — ja —, niin, siihen se satu päättyikin!

Pieni poika makasi sängyssään, hän ei tietänyt oliko hän nähnyt unta vai oliko satu kerrottu hänelle; teekannu oli pöydällä, mutta ei siinä kasvanut mitään seljapuuta ja vanha mies, joka kertoi satuja, oli juuri menemäisillään ulos ovesta ja hän menikin.

"Kuinka se oli kaunista!" sanoi pieni poika. "Äiti, minä olen ollut kuumissa maissa!"

"Sen minä kyllä uskon!" sanoi äiti. "Kun juo kaksi kupillista kiehuvaa seljateetä, niin tietysti joutuu kuumiin maihin!" ja äiti peitti huolellisesti poikansa, jottei hän kylmettyisi. "Sinä olet nukkunut makeaa unta sillaikaa kuin minä hänen kanssaan väittelin oliko tämä satu vaiko tarina!"

"Entä missä Seljaemo on?" kysyi poika.

"Hän on teekannussa!" sanoi äiti, "ja pysyköön vaan siellä!"

PARSINNEULA.

Oli kerran parsinneula, joka kuvitteli olevansa niin hieno, että se luuli itseään silmäneulaksi.

"Tiedättekö te mitä pitelette!" sanoi parsinneula sormille, jotka ottivat sen rasiasta. "Älkää pudottako minua! jos minä putoan lattialle, niin on mahdollista ettei minua koskaan löydy, niin hieno minä olen!"

"Sen asian laita taitaa olla niin ja näin!" sanoivat sormet ja pusersivat häntä vyötäisistä.

"Näettekö, minulla on seurue!" sanoi parsinneula ja veti perässään pitkää lankaa, jossa kuitenkaan ei ollut solmua.

Sormet ohjasivat neulaa suoraan kyökkipiian tohvelia kohti, päällysnahka oli revennyt, se piti neulottaman kiinni.

"Tämä on alhaista työtä!" sanoi parsinneula. "Minä en ikinä mene lävitse, minä menen poikki, minä menen poikki!" — ja samassa hän meni poikki. "Sanoinhan minä sen!" sanoi parsinneula. "Minä olen liian hieno!"

"Nyt ei se kelpaa mihinkään", arvelivat sormet, mutta kiinni niiden kuitenkin täytyi pitää, kyökkipiika tipautti lakkaa neulan päähän ja pisti sen esiliinaan, rintaansa.

"Kas nyt minä olen rintaneula!" sanoi parsinneula; "tiesinhän minä että vielä pääsisin kunniaan; kas, kun on jotakin, niin aina pysyy jonakin!" ja sitte hän hymyili sisällistä hymyä, sillä kun parsinneula hymyilee, niin ei sitä koskaan saata nähdä päältäpäin; siinä hän nyt istui ylpeänä kuin olisi vaunuissa ajanut, ja silmäili ympärilleen.

"Saanko minä kunnian kysyä, oletteko te kullasta?" kysyi hän naapuriltaan nuppineulalta. "Te olette miellyttävän näköinen ja teillä on oma pää, mutta pieni se on! Koettakaappa saada sitä kasvamaan, sillä ei kaikille voi riittää lakkaa päähän!" ja parsinneula nosti niin ylpeästi päätään, että se putosi esiliinasta pesinpunkkaan, juuri kun kyökkipiika heitti ulos vettä.

"Nyt me lähdemme matkalle!" sanoi parsinneula. "Etten minä vain jäisi sille matkalle!" mutta sille tielle hän kuitenkin jäi.

"Minä olen liian hieno tähän maailmaan", sanoi hän maatessaan katuojassa. "Minulla on hyvä omatunto ja onhan sitä iloa siinäkin!" ja parsinneula pysyttelihe suorana ja hyvällä tuulella.

Sen päällitse uiskenteli kaikellaista tavaraa, tikkuja, olkia, sanomalehdenpalasia. "Kas vaan kuinka he purjehtivat!" sanoi parsinneula. "He eivät tiedä mikä heidän allaan on! minä olen! minä istun täällä. Kas, tuossa kulkee tikku, se nyt ei ajattele mitään muuta maailmassa kuin 'tikkua', nimittäin itseään; tuossa kulkee oljenkorsi, kas kuinka se huojuu, kas kuinka se kieppuu; älä ajattele niin paljon itseäsi, lyöt vielä pääsi siltakiviin! — tuossa seilaa sanomalehti! — sen kirjoitukset ovat aikoja sitte unohdetut ja kuitenkin se levitteleikse! — Minä pysyn tyynenä ja kärsivällisenä! minä tiedän mitä minä olen ja samana minä pysyn!"

Eräänä päivänä huomasi parsinneula likellään jotakin kiiltävää ja luuli sitä timantiksi, mutta se oli pullonsirpale ja koska se kiilsi, puhutteli parsinneula sitä ja esitteli itsensä rintaneulana. "Te olette varmaan timantti!" — "Kyllä, kyllä minä olen jotakin sellaista!" ja molemmat luulivat toisiaan hyvin kallisarvoisiksi ja sitte he puhelivat tämän maailman ylpeydestä.

"Minä puolestani asuin erään neidin rasiassa", sanoi parsinneula, "ja se neiti oli kyökkipiika; hänellä oli kummassakin kädessä viisi sormea, mutta niin ylpeää väkeä kuin nuo viisi sormea en ikinä ole nähnyt eikä niillä kuitenkaan ollut mitään muuta tekemistä kuin pidellä minua, ottaa minut rasiasta ja panna takaisin rasiaan."

"Oliko heissä loistoa?" kysyi pullonsirpale.

"Loistoa!" sanoi parsinneula, "ei, mutta ylpeyttä heissä oli! He olivat kaikki viisi veljeksiä, kaikki syntyisin 'Sormia', kaikki he seisoivat suorina rinnatusten, vaikka olivatkin eri kokoa; laitimmainen heistä, Peukalopukki, oli lyhyt ja paksu, hän kulki rivin ulkopuolella eikä hänen selässään ollut kuin yksi taive eikä hän osannut kumartaa kuin yhden kerran, mutta hän sanoi, että jos hänet hakataan pois, niin ei koko se ihminen kelpaa sotapalvelukseenkaan. Tuomentukki pisti nenänsä joka paikkaan, osoitteli kuuta ja aurinkoa ja oli painamassa kynää kun kirjoitettiin. Holtermanni katseli kaikkia olkainsa takaa. Kultaralli käytti kultasormusta vatsansa ympärillä ja pienellä Pillipiiparilla ei ollut mitään tekemistä, mutta siitä hän oli ylpeä. Koreilemista se oli alusta loppuun asti ja sitte minä hyppäsin pesinpunkkaan."

"Ja täällä me nyt loistamme!" sanoi lasisirpale. Samassa tuli katuojaan enemmän vettä, vesi paisui yli laitojen ja riisti lasisirpaleen mukaansa.

"Kas, nyt se sai ylennystä!" sanoi parsinneula, "minä jään paikoilleni, minä olen liian hieno, mutta siitä minä olen ylpeä ja minun ylpeyttäni täytyy kunnioittaa!" ja se jäi suorana istumaan paikoilleen ja sen päässä liikkui paljon ajatuksia.

"Minä luulen melkein että olen syntynyt auringonsäteistä, niin hieno minä olen; senpätähden se aurinko aina näyttää hakevan minua veden alta. Oi, minä olen niin hieno, ettei äitini löydä minua; jollei vanha silmäni olisi mennyt rikki vaan olisi tallella, niin miltei luulen että itkisin! — en sentään! — itkeminen ei ole hienoa."

Eräänä päivänä tuli muutamia katupoikia ojaan sohrimaan, he löysivät vanhoja nauloja, rahoja ja muuta sellaista. Tuhrutyötä se oli, mutta heitä se huvitti kun huvittikin.

"Aijai!" sanoi yksi pojista. Parsinneula oli pistänyt häntä sormeen.
"Kas vaan poikaa!"

"Minä en ole mikään poika, minä olen neiti!" sanoi parsinneula, mutta kukaan ei kuullut sitä; lakka oli lähtenyt, neula oli mustunut, mutta musta tekee aina kapeamman näköiseksi ja neula luuli itseään entistä hienommaksi.

"Tuollapa tulla seilaa munankuori!" sanoivat pojat ja pistivät parsinneulan kiinni kuoreen.

"Valkeaa ympärillä ja mustaa keskellä!" sanoi parsinneula, "se pukee! toki nyt näkevät minut! — kunhan vaan en tulisi merikipeäksi, sillä silloin minä menen poikki!" Mutta se ei tullut merikipeäksi eikä mennyt poikki.

"Joka tahtoo säilyä meritaudilta hankkikoon vaan rautaisen vatsan ja luulkoon että on vähän enemmän kuin ihminen! minun merikipuni meni jo menojaan! jota hienompi on, sitä enemmän kestää!"

"Ritsis!" sanoi munankuori. Kuormavankkurit olivat ajaneet sen yli. "Hui kuinka likistää!" sanoi parsinneula, "nyt minä kuitenkin tulen merikipeäksi! minä menen poikki, minä menen poikki!" mutta ei se mennyt poikki, vaikka kokonaiset kuormavankkurit kulkivat sen päällitse. Se makasi pitkin päin ja — maatkoon vastakin!

KELLO.

Illoin, ahtailla kaduilla suuressa kaupungissa, kun aurinko laski ja pilvet kullassa hohtivat savupiippujen välillä, kuuli milloin yksi, milloin toinen kummallista ääntä, ikäänkuin kirkonkellon soittoa, mutta sitä eroitti vain hetkisen, sillä siellä oli sellainen rattaiden räminä ja huuto ja se häiritsee. "Iltakellot soivat!" sanottiin, "nyt aurinko laskee!"

Ne, jotka menivät ulkopuolelle kaupunkia, missä talot pienine puutarhoineen ja maatilkkuineen ovat etäämpänä toisistaan, näkivät taivaan vieläkin kauniimpana ja kuulivat kellon äänen paljon selvemmin; tuntui siltä kuin ääni olisi tullut kirkosta syvällä hiljaisessa, lemuavassa metsässä; ja ihmiset käänsivät katseensa sinnepäin ja heidän mielensä kävi juhlalliseksi.

Ajat kuluivat ja ihmiset virkkoivat toisilleen: "onkohan tuolla metsässä kirkko? Kellossa on sentään ihmeellisen kaunis ääni; entäs jos lähtisi tarkastamaan sitä likempää." Ja rikkaat ajoivat ja köyhät kävelivät jalkaisin, mutta tie kävi heille niin kumman pitkäksi ja kun he pääsivät vanhoille piilipuille metsän äärimmäiseen laitaan, istuutuivat he, jäivät katselemaan niiden pitkiin oksiin ja kuvittelivat olevansa luonnon helmassa. Kaupungista tuli sokerileipuri ja pystytti sinne telttansa ja sitte tuli vielä toinenkin sokerileipuri ja ripusti telttansa päälle kellon, ja kestääkseen sadetta, oli se kello tervattu ja läppä puuttui kokonaan. Kun ihmiset palasivat kotiin, sanoivat he, että oli ollut kovin runollista ja se merkitsee jo paljon, vaikkei olisi teevettä saanutkaan. Kolme henkeä vakuutti tunkeneensa syvälle metsään, aina sinne saakka missä se päättyy, ja kaiken aikaa olivat he kuulleet kummallisen kellonsoiton, mutta heidän mielestään se oli kuulunut kylästäpäin; yksi kirjoitti kellosta kokonaisen laulun ja sanoi, että kello soi kuni äidin ääni, kun hän laulaa rakkaalle, kiltille lapselleen. Ei saattanut kuulla kauniimpaa ääntä kuin kellon ääni.

Maan keisarikin huomasi asian ja lupasi sille joka saa selville mistä ääni tulee, "maailman lukkarin" arvonimen, vaikkei kelloa löytyisikään.

Ihmisiä tulvaili nyt, hyvän palkan toivossa, metsään, mutta yksi ainoa toi tullessaan jonkinlaisen selityksen; kukaan ei ollut käynyt tarpeeksi syvällä metsässä, eikä hänkään, mutta hän väitti kuitenkin, että kellonäänen matkaansaattoi hyvin suuri pöllö, joka asusti ontossa puussa. Se oli tuollainen viisauden pöllö, joka yhtä mittaa löi päätänsä puuhun, mutta johtuiko ääni pöllön päästä vaiko ontosta puusta, sitä ei hän vielä varmuudella saattanut sanoa. Ja sitte hänet nimitettiin "maailman lukkariksi" ja joka vuosi kirjoitti hän pienen teoksen pöllöstä; mutta sen enempää ei tiedetty.

Oli konfirmatsionipäivä, pappi oli puhunut niin kauniisti ja lämpöisesti; rippilasten mieli oli heltynyt, olihan päivä heille tärkeä, tulivathan he äkkiä lapsista täysi-ikäisiksi, lapsuussielun piti ikäänkuin muuttaa järkevämpään henkilöön. Oli mitä ihanin päiväpaiste, rippilapset astelivat ulos kaupungista ja metsästä kuului ihmeellisen selvästi suuri, tuntematon kello. Heidät valtasi samassa suuri halu päästä sinne, vain kolme oli, jotka eivät lähteneet mukaan: yhden piti rientää kotiin koettamaan tanssipukuaan, sillä juuri sen puvun ja niiden tanssiaisten tähden hänet tällä kertaa oli konfirmeerattu, muuten ei hän olisi tullut mukaan; toinen oli köyhä poika, joka oli lainannut rippipukunsa ja saappaansa isännän pojalta ja ne olivat määrätyllä kellonlyönnillä jätettävät takaisin; kolmas sanoi, ettei hän koskaan lähde mihinkään tuntemattomaan paikkaan ilman että hänen vanhempansa ovat mukana, että hän aina on ollut kiltti lapsi ja tahtoo rippilapsenakin pysyä sinä. Sellaisesta ei pidä tehdä pilkkaa; — mutta pilkkaa he tekivät.

Kolme rippilapsista ei siis lähtenyt mukaan; muut läksivät kävelemään; päivä paistoi ja linnut lauloivat ja rippilapset yhtyivät lauluun ja he astelivat käsi kädessä, sillä he eivät vielä olleet saaneet virkoja vaan olivat kaikki rippilapsia Jumalan edessä.

Mutta pian väsyi kaksi pienimmistä ja nämä molemmat kääntyivät takaisin kaupunkiin; kaksi tyttöstä istuutui sitomaan seppeleitä, he eivät myöskään tulleet mukaan ja kun toiset pääsivät piilipuille, missä sokurileipuri asui, sanoivat he: "kas nyt me olemme täällä luonnon helmassa; eihän kelloa oikeastaan olekkaan, sehän on vain mielikuvitusta."

Samassa kuului metsästä niin suloinen, juhlallinen kajahdus, että neljä tai viisi rippilapsista kuitenkin päätti mennä syvemmälle metsään. Se oli niin tiheä ja lehtevä, että oli oikein vaikea päästä eteenpäin, tuoksumaratit ja vuokot rehoittivat miltei liian korkeina, kiertokukat ja karhunvatukat riippuivat pitkissä kiehkuroissa puusta puuhun, joissa satakieli lauloi ja päivänsäteet leikittelivät. Oi, ihanaa siellä oli, mutta ei ne sellaiset tiet sovi tytöille, he voivat repiä hameensa. Siellä oli suuria kallionlohkareita, jotka kasvoivat kaikenkarvaista sammalta, raikas lähdevesi kumpuili ja pani kummallisesti ikäänkuin: "kluk, kluk!"

"Eihän se vain liene kello!" sanoi yksi rippilapsista ja paneutui maahan kuuntelemaan. "Sitä täytyy oikein tutkia!" ja sitte hän jäi kuuntelemaan ja antoi muiden mennä.

He tulivat majalle joka oli tehty risuista ja puunkuorista, suuri, villi omenapuu varjosti oksillaan majaa, ikäänkuin se olisi tahtonut ravistaa hedelmiensä koko runsauden katolle, jolla ruusut kukkivat. Pitkät oksat ulottuivat päätyyn saakka ja siinä riippui pieni kello. Senköhän ääni se aina kuului? Kaikki tulivat siihen yksimieliseen johtopäätökseen, paitsi yksi ainoa; hän sanoi että kello on liian hento kuuluakseen niin kauvas kuin he olivat kuulleet, ja toisellaisia ääniä ne olivat jotka niin panivat ihmissydämen heltymään; puhuja oli kuninkaan poika ja muut sanoivat: "semmoiset ovat aina olevinaan viisaammat."

He jättivät hänet siis yksin kulkemaan ja jota kauvemma hän kulki sitä valtavampana täytti metsän yksinäisyydentunne hänen rintansa; mutta yhä vielä kuuli hän pienen kellon, josta toiset niin olivat riemastuneet, ja tuontuostakin kun tuuli tuli sokerileipurin teltalta päin, saattoi hän kuulla kuinka siellä laulettiin teen ääressä; mutta se syvä kellonsoitto se soi paljon väkevämpänä, tuntui siltä kuin urut olisivat säestäneet sitä, ääni tuli vasemmalta, siltä puolelta, jolla sydän on.

Samassa risahti pensaissa ja pieni poika seisoi kuninkaanpojan edessä, pieni poika, jalassa puukengät ja takinhihat niin lyhyet, että oikein saattoi nähdä miten pitkät ranteet hänellä oli. He tunsivat toisensa, poika oli juuri se rippilapsista, joka ei ollut voinut tulla mukaan siksi, että piti toimittaa lainavaatteet ja saappaat takaisin isännän pojalle; se oli nyt tehty ja sitte hän puukengissä ja köyhissä vaatteissaan, yksin oli lähtenyt kulkemaan, sillä kello soi niin voimakkaasti, niin syvältä, että hänen täytyi lähteä.

"Kuljetaan yhdessä!" sanoi kuninkaanpoika. Mutta köyhä poika puukengissä ujosteli, venytteli lyhyitä takinhihojaan ja sanoi pelkäävänsä, ettei hän voi kävellä niin nopeasti ja sitte hän arveli, että kelloa on etsittävä oikealta, sillä puolellahan kaikki suuri ja ihana aina on.

"Sitte eivät tiemme laisinkaan yhdy!" sanoi kuninkaanpoika ja nyökäytti päätään köyhälle pojalle, joka suuntasi kulkunsa metsän pimeimpään ja tiheimpään soppeen, missä orjantappurat repivät rikki hänen köyhät vaatteensa ja hänen kasvonsa, kätensä ja jalkansa verille. Saihan kuninkaanpoikakin muutaman hyvän naarmun, mutta hänen tielleen paistoi kuitenkin aurinko ja häntä me nyt seuraamme, sillä reipas poika hän oli.

"Minä tahdon ja minun täytyy löytää kello, vaikka minä menisin maailman ääriin asti!"

Ilkeät apinat istuivat puissa irvistelemässä. "Annammeko häntä selkään!" sanoivat ne, "annammeko häntä selkään; hän on kuninkaan poika!"

Mutta pysähtymättä riensi hän yhä syvemmälle metsään, missä mitä kummallisimpia kukkasia kasvoi; siellä yleni valkeita liljoja, joitten heteet olivat verenkarvaiset, taivaansinisiä tulpaneja, jotka kimmeltelivät tuulessa, ja omenapuita joitten omenat olivat suurten, loistavien saippuakuplien kaltaiset; ne puut ne vasta mahtoivat välähdellä auringossa! Pitkin ihanaista, vihriää niittyä, jonka nurmikoilla hirvet leikittelivät, kasvoi upeita tammia ja pyökkejä ja jos jonkun puun kuoressa oli revelmä, kasvoi revelmässä pitkiä heiniä ja rönsyjä; oli myöskin suuria metsäisiä alueita, joitten tyynissä lammissa valkeat joutsenet uiskentelivat ja räpyttelivät siipiään. Tuontuostakin seisahtui kuninkaanpoika kuuntelemaan, usein hän kuuli kellon kaikuvan jostakin syvästä järvestä, mutta sitte hän kyllä huomasi, ettei se tullut sieltä, vaan kello soi jossakin vielä syvemmällä metsässä.

Aurinko laski, ilma loisti punaisena kuin tuli, metsään tuli niin syvä, niin syvä hiljaisuus, ja hän lankesi polvilleen, veisasi ehtoovirtensä ja sanoi: "en minä koskaan, koskaan löydä mitä etsin! nyt laskee aurinko, nyt tulee yö, pimeä yö; kerran minä ehkä kuitenkin ehdin nähdä punaisen, pyöreän auringon ennenkuin se kokonaan laskee maan taakse; minäpä nousen noille kallioille, ne ulottuvat suurinten puitten tasalle."

Ja hän kävi kiinni oksiin ja juuriin, kapusi ylös märkiä kiviä, joilla vesikäärmeet kiemurtelivat ja sammakot ikäänkuin haukkuivat häntä; — mutta hän pääsi kun pääsikin ylös ennenkuin aurinko, tältä kukkulalta katsoen, oli kokonaan laskenut; oi sitä loistoa! Meri, suuri, ihana meri, joka vieritti loivia laineitaan rannikkoa kohti, leveni hänen edessään ja suurena, hohtavana alttarina seisoi aurinko siellä missä taivas ja meri yhtyivät ja kaikki suli hehkuviin väreihin. Metsä lauloi ja meri lauloi ja hänen sydämensä yhtyi lauluun. Koko luonto oli suuri, pyhä kirkko, jossa puut ja liitelevät pilvet ovat pilareina, ruohot ja kukkaset samettisina peitteinä, itse taivas suurena kupuna; auringon kadotessa sammuivat sieltä ylhäältä punaiset värit; mutta miljoonia tähtiä syttyi, miljoonat timanttilamput loistivat silloin ja kuninkaanpoika levitti sylinsä kohti taivasta, kohti merta ja metsää, — ja samassa tuli oikeanpuoliselta tieltä se köyhä rippilapsi lyhyissä hihoissaan ja puukengissään; hän oli päässyt perille yhtä aikaiseen, päässyt omaa tietänsä ja he juoksivat toisiaan vastaan ja seisoivat käsi kädessä luonnon ja runouden suuressa kirkossa ja heidän päittensä päällä soi se näkymätön, pyhä kello, autuaat henget liidellä karkeloivat sen ympärillä ja virittivät ilmoille riemuisan hallelujan.

ISOÄITI.

Isoäiti on niin vanha, hänellä on niin paljon ryppyjä ja aivan valkoiset hiukset, mutta hänen silmänsä loistavat kuin kaksi tähteä, niin, ne ovat vielä paljon kauniimmat, ne ovat niin lempeät ja niin hyvää tekee niihin katsella. Ja sitte hän osaa mitä kauneimpia satuja, ja hänellä on vaatteet, joissa on suuria, suuria kukkasia, se on jotakin paksua silkkikangasta, se kahisee. Isoäiti tietää niin paljon, sillä hän on elänyt kauvan ennen isää ja äitiä, se on varma se! Isoäidillä on virsikirja, jossa on paksut hopeahakaset ja sitä hän usein lukee; kirjan sisässä on ruusu, se on ihan litteä ja kuiva, ei se ole niin kaunis kuin ruusut hänen lasissaan ja kuitenkin hymyilee hän sille ruusulle kaikista ystävällisimmin ja hänen silmiinsä tulee kyyneleet. Minkähäntähden isoäiti sillä lailla katselee kuihtunutta ruusua vanhassa kirjassa? Tiedätkö sen? Joka kerta kun isoäidin kyyneleet putoavat kukkaselle, käy väri tuoreemmaksi, ruusu paisuu ja täyttää koko huoneen lemullaan, seinät häviävät kuin sumu ja ympärillä on ihana, vihriä metsä, jonka lehtien lomitse aurinko paistaa ja isoäiti — niin, hän on aivan nuori, hän on kaunis, keltakutrinen, punaposkinen tyttö, suloinen ja herttainen, ei ole ruusua joka hänelle vetäisi vertaa, mutta silmät, lempeät, suloiset silmät, ne ovat yhä vielä isoäidin. Hänen rinnallaan istuu mies nuori, voimakas ja kaunis; hän ojentaa tytölle ruusun ja tyttö hymyilee, — eihän toki isoäiti hymyile sillä tavalla! — kyllä, hymyilee kyllä! Nuorukainen on poissa; monet ajatukset ja kuvat liitävät ohi; kaunis nuorukainen on poissa, ruusu lepää virsikirjassa ja isoäiti — niin, hän istuu taas tuolissaan vanhana, kuihtuneena vaimona ja katselee kuihtunutta ruusua joka lepää kirjassa.

Nyt on isoäiti kuollut. — Hän istui nojatuolissa ja kertoi pitkää, pitkää, kaunista satua: "Ja nyt se loppui", sanoi hän, "ja minä olen hyvin väsynyt, antakaappa minun nyt hiukan nukkua." Ja sitte hän nojausi taaksepäin ja veti syvältä henkeään ja nukkui; mutta hiljaisuus huoneessa kävi yhä syvemmäksi ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri rauha ja onni, tuntui siltä kuin aurinko olisi leikitellyt hänen kasvoillaan ja sitte sanottiin, että hän oli kuollut.

Hänet pantiin mustaan arkkuun, hän lepäsi siinä valkeissa kääriliinoissa, hän oli niin kaunis ja kuitenkin olivat silmät kiinni, mutta kaikki rypyt olivat poissa, hän lepäsi hymy huulilla; hänen hiuksensa olivat niin hopeanvalkoiset, niin kunnianarvoisat, ei ensinkään peloittanut katsella kuollutta, olihan se herttainen, ikihyvä isoäiti. Ja virsikirja pantiin hänen päänsä alle, hän oli itse niin määrännyt ja ruusu lepäsi vanhassa kirjassa; ja sitte isoäiti haudattiin.

Haudalle, ihan kirkonseinän viereen, istutettiin ruusupensas ja se oli täynnä kukkia ja ilmassa lauloi satakieli ja kirkossa soittivat urut kauneimpia virsiä mitä kirjassa kuolleen pään alla ikinä oli. Ja kuu paistoi haudalle; mutta ei kuollut ollut siellä; kuka lapsi hyvänsä saattoi levollisesti yön aikana mennä poimimaan ruusua kirkkomaan aidan luota. Kuollut tietää enemmän kuin kaikki me elävät, kuolleet tietävät, mikä kauhu meidät valtaisi jos tapahtuisi sellainen kumma, että he tulisivat meidän luoksemme; kuolleet ovat paremmat kuin me kaikki, eivätkä he tule. Maata on kirstun päällä, maata kirstun sisässä. Virsikirja lehtineen on tomuna, ruusu kaikkine muistoineen on hajonnut tomuksi; mutta maan päällä kukkii uusia ruusuja, maan päällä laulaa satakieli ja soivat urut; jälkeenjääneet muistelevat vanhaa isoäitiä jolla oli niin lempeät, ikinuoret silmät. Silmät eivät ikinä voi kuolla! meidän silmämme saavat kerran hänet nähdä, nuorena ja kaunoisena kuten silloin, kun hän ensi kerran suuteli raikasta, punaista ruusua, joka nyt on tomuna haudassa.

KEIJUKAISKUMPU.

Muutamat sisiliskot livahtelivat edestakaisin vanhan puun revelmissä.
Ne ymmärsivät toisensa hyvin, sillä ne puhuivat sisiliskonkieltä.

"Kylläpä siellä vanhassa keijukaiskummussa nyt jyllää ja myllää!" sanoi yksi sisiliskoista; "kahteen yöhön en sen lystin takia ole ummistanut silmiäni ja yhtähyvin ottaisin kärsiäkseni hammassärkyä, sillä silloin en myöskään nuku!"

"Siellä sisällä on joku erinomainen homma!" sanoi toinen sisilisko. "Pitivät kumpua neljän punaisen paalun nojassa kukonlauluun asti, se se on tuuloittamista, ja keijukais-immet ovat oppineet uusia tansseja, joissa on poljentaa. On siellä joku erinomainen homma!"

"Niin, minä olen puhutellut kastematoa joka kuuluu tuttavapiiriini", sanoi kolmas sisilisko; "kastemato oli juuri noussut kummusta, jossa se yöt päivät oli kaivellut; oli se kuullut yhtä ja toista, sehän ei, raukka, näe mitään, mutta osaa se siltä tunnustella ja kuunnella. Keijukaiskumpuun odotetaan vieraita, ylhäisiä vieraita, mutta keitä, sitä ei kastemato tahtonut sanoa, tai ei liene tietänyt. Kaikki virvatulet ovat saaneet käskyn panna toimeen niinkutsutun soihtukulkueen ja kaikki kummun kullat ja hopeat — ja niitä siellä on yllin kyllin — kiilloitetaan ja asetetaan kuutamoon."

"Mitä ihmeen vieraita ne ovatkaan?" sanoivat sisiliskot yhteen ääneen. "Mitähän ne oikein puuhaavat? Kas, kuinka siellä hurisee! kas, kuinka siellä surisee!"

Samassa aukeni keijukaiskumpu ja vanha keijukaisneito sipsutteli ulos. Selkää ei hänellä ollut, mutta muuten hän oli hyvin säädyllisissä vaatteissa. Se oli vanhan keijukaiskuninkaan emännöitsijä, hän oli etäistä sukua perheelle ja kantoi merivahasta tehtyä sydäntä otsallaan. Kylläpä hänen jalkansa liikkuivat nopeasti: sip, sip! hitto vie, kuinka hän sipsutteli suoraa päätä suohon Ruisrääkän luo.

"Pyydän teitä Keijukaiskumpuun tänä yönä!" sanoi hän, "mutta ettekö ensin tekisi meille sitä suurta palvelusta että pitäisitte huolta kutsuista! Täytyyhän teistäkin olla jotakin hyötyä, kun ette itse pidä pystyssä taloa! Meille tulee ylen ylhäisiä vieraita, noitaväkeä, joitten sana painaa vaa'assa, ja sentähden tahtoo vanha keijukaiskuningas näyttäytyä!"

"Keitä sitte kutsutaan?" kysyi Ruisrääkkä.

"No niin, suuriin tanssiaisiin saa kuka hyvänsä tulla, ihmisetkin, jos he vaan osaavat puhua unissaan tai tehdä edes joitakin pieniä temppuja meikäläisten tapaan. Mutta ensimäisiin kemuihin täytyy vieraita kutsua ankarasti valikoimalla; me tahdomme vain kaikista hienoimman hienoston. Minä olen riidellyt keijukaiskuninkaan kanssa, sillä minä olen sitä mieltä, ettemme voi kutsua edes Kummituksiakaan. Ahti ja hänen tyttärensä ovat nyt ensinnä kutsuttavat, eivät ne tosin mielellään tule kuivalle maalle, mutta hankitaan heidän jokaisen istuttavaksi märkä kivi tai jotakin vielä parempaa, ja luulisin etteivät he tällä kertaa kieltäydy tulemasta. Kaikki vanhat, ensi luokan hännälliset noidat, Vetehinen ja Tontut ovat kutsuttavat ja luullakseni käy vaikeaksi sivuuttaa Hautasikaa, Manalanhepoa ja Kirkontonttua. Oikeastaanhan he kyllä kuuluvat pappissäätyyn, joka ei ole meikäläisiä, mutta se nyt on kun onkin heidän ammattinsa, he ovat likeistä sukua perheellemme ja he vierailevat meillä säännöllisesti." —

"Hyvä!" sanoi Ruisrääkkä ja lensi toimittamaan kutsuja.

Keijukais-immet tanssivat jo täyttä vauhtia Keijukaiskummulla, he tanssivat käsissä pitkät, sumusta ja kuuvalosta kudotut huivit ja se ilahuttaa sen silmää, joka sellaisesta pitää. Mutta Keijukaiskummussa oli suuri sali oikein perinpohjin siistitty; permanto oli pesty kuuvalolla ja seiniä oli hangattu noidanrasvalla niin että ne paistoivat kuin tulpaninlehdet valoa vastaan. Kyökissä oli runsaasti sammakkoja vartaissa, pienillä lapsensormilla täytettyjä käärmeennahkoja, etanoita ja madonlakeista, kosteista hiirenkuonoista ja katkojuurista valmistettua salattia; Suonhaltijattaren tekemää olutta; kirkasta salpietariviiniä hautakellarista — kaikki erinomaisen hyvää tavaraa; jälkiruokana oli ruostuneita rautanauloja ja kirkonruutuja.

Vanha keijukaiskuningas antoi kiilloittaa kruununsa survotulla krihvelillä, se oli kaikista parasta krihveliä ja keijukaiskuninkaan on hyvin vaikea saada käsiinsä kaikista parasta krihveliä. Makuuhuoneen ikkunoihin pantiin uutimet, ne pantiin kiinni paranvoilla. Kävi siinä surina ja hurina.

"Nyt täytyy vielä polttaa jouhia ja sianharjaksia, sitte minä luulenkin tehneeni kaikki mitä minun tulee!" sanoi vanha keijukaisneiti.

"Isä kulta!" sanoi nuorin tytär, "enkö minä jo saa tietää keitä ylhäiset vieraat ovat?"

"No niin!" sanoi kuningas, "voinhan minä nyt sanoa sen sinulle! Kaksi tyttäristäni saa valmistautua vastaanottamaan kosijoita! Kaksi varmasti joutuu naimisiin. Noita-ukko Norjasta, hän joka asuu vanhassa Dovrefjeldissä ja jolla on monta monituista kraniittilinnaa ja kultalouhos joka on parempi kuin luullaankaan, tulee tänne kahden poikansa kanssa. Pojat tulevat valitsemaan vaimoa. Noita-ukko on sellainen oikea vanha, rehellinen norjalainen ukko, hauska ja suora äijä; minä tunnen hänet vanhastaan, ja silloin me juotiin veljenmaljat; hän oli täällä etelässä päin hakemassa vaimoa, se vaimo on nyt kuollut, se oli Möenin liituvuorikuninkaan tytär. Oi, minun onkin niin ikävä norjalaista noita-ukkoa. Pojat kuuluvat olevan vallattomia, nenäkkäitä hulivilejä, mutta ehkäpä heitä vaan panetellaan, ja kylläpä viisastuvat kunhan vanhenevat. Näyttäkääppä te nyt heille sivistyneitä tapoja!"

"Entä koskas ne tulevat?" kysyi yksi tyttäristä.

"Se riippuu ilmasta ja tuulesta!" sanoi keijukaiskuningas. "He matkustavat säästäväisesti! Tulevat laivalla. Minä olisin tahtonut että he tulisivat Ruotsin kautta, mutta vanhus ei vielä ota kallistuakseen sille puolelle! Hän ei seuraa aikaansa ja sitä minä en voi kärsiä!"

Samassa tulla liehutteli kaksi Virvatulta toinen toistaan nopeammin, joten toinen ensinnä ehti perille.

"Ne tulevat! ne tulevat!" huusivat he.

"Tuokaa tänne kruununi ja päästäkää minut kuuvaloon seisomaan!" sanoi keijukaiskuningas.

Tyttäret nostelivat pitkiä huivejaan ja kumarsivat maahan saakka.

Siellä seisoi sitte noita-ukko Dovresta, hänen kruununsa oli pakotetuista jääpuikoista ja kiilloitetuista kuusenkävyistä; hänen yllään oli karhunnahkaturkki ja korkeavartiset saappaat. Pojat sensijaan kävelivät paljain kauloin ja ilman housunkannattimia, sillä he olivat voiman miehiä.

"Onko tuo nyt kumpu?" kysyi pienin pojista ja osoitti
Keijukaiskumpua. "Meillä Norjassa sitä sanotaan läveksi!"

"Pojat!" sanoi vanhus. "Läpi menee sisäänpäin, kumpu ylöspäin. Eikö teillä ole silmiä päässä!"

Ainoa mikä heitä täällä etelässä hämmästytti, oli että he noin vaan ilman muuta ymmärsivät kieltä.

"Älkää nyt olko olevinanne!" sanoi vanhus, "luulisi etteivät korvantaustanne vielä ole ihan kuivaneet!"

Sitte he astuivat Keijukaiskumpuun, jonne oli kokoontunut hieno seurue; kaikki oli käynyt niin kiireesti että olisi luullut tuulen tuoneen kaikki koolle, ja hauskasti ja jokaisen maun mukaan siellä oli järjestetty. Veden väet istuivat aterialla suurissa vesiammeissa ja sanoivat olevansa aivan kuin kotonaan. Kaikki noudattivat hyviä tapoja, paitsi molemmat nuoret norjalaiset noidat, jotka nostivat jalkansa pöydälle, mutta he luulivat kun luulivatkin, että kaikki puki heitä.

"Pois jalat pöydältä!" sanoi vanha noita ja tottelivathan he, mutta eivät he tehneet sitä ihan heti. Pöytänaapuritartaan he kutittelivat kuusenkävyillä, joita säilyttivät taskussaan ja sitte he istuakseen mukavasti, vetivät saappaat jalastaan ja käskivät vieressään istuvan naisen pidellä niitä, mutta isä, Dovren vanha noita oli aivan toista maata; hän kertoi niin kauniisti Norjan uljaista tuntureista ja koskista, jotka vaahdonvalkeina syöksyvät alas, kumisten kuin ukkonen ja urkujen soitto; hän kertoi lohesta, joka hyppii ylös syöksyvää vettä vastaan, kun Ahti soittaa kultaista kanneltaan. Hän kertoi kirkkaista talvi-illoista, kun kulkuset soivat ja pojat, palava soihtu kädessä, kiitävät yli välkkyvän jään, joka on niin läpikuultava, että he näkevät kalojen jalkainsa alla pelästyvän. Niin, hän osasi kertoa niin että näki ja kuuli kaikki mitä hän sanoi. Luuli kuulevansa sahojen käyvän, poikien ja tyttöjen laulavan lauluja ja tanssivan norjalaisten hyppytanssia. Hei vaan! Äkkiä antoi noita-ukko vanhalle keijukaisneidille aika muiskun — se se vasta oli suudelma eivätkä he kuitenkaan ensinkään olleet perheen suljetussa piirissä.

Nyt piti keijukaistyttöjen esittää sekä yksinkertaista tanssia että tanssia poljennalla ja erinomaisesti se sujui. Sitte tuli taidetanssi eli yksinkarkelo, tuhat tulimmaista, kuinka he osasivat oikoa koipiaan! ei sitä tietänyt mikä oli alkua, mikä loppua, mikä oli kättä ja mikä oli jalkaa, he sulivat yhdeksi ryöpyksi niinkuin höylänlastut ja pyörivät ja kieppuivat niin että Manalanhevon mieltä rupesi kääntämään ja sen täytyi lähteä pois pöydästä.

"Rrrrr!" sanoi noita-ukko, "olipa siinä koivenkeikutusta! Mutta mitäs muuta ne osaavat kuin tanssia, oikoa koipiaan ja lentää tuulispäänä?"

"Saat paikalla tietää!" sanoi keijukaiskuningas ja sitte hän kutsui nuorimman tyttärensä. Hän oli kirkas ja kuultava kuin kuuvalo, hän oli kaikista sisarista hienoisin; hän otti valkoisen varvun suuhunsa ja sitte hän hävitä hipsahti: niin näppärä hän oli.

Mutta noita-ukko sanoi, ettei hän kärsisi vaimollaan sellaista näppäryyttä eikä hän arvellut poikiensakaan siitä pitävän.

Toinen tyttäristä osasi kulkea oman itsensä rinnalla, ikäänkuin hänellä olisi ollut varjo ja noidillahan ei ole varjoa.

Kolmas oli vallan toista maata: hän oli käynyt opissa Suonhaltijattaren oluenpanimossa ja osasi täyttää lepänpahkoja kiiltomadoilla.

"Hänestä tulee hyvä perheenemäntä!" sanoi noitaukko ja sitte hän iski silmää vieraille, sillä hän ei tahtonut juoda niin paljon.

Nyt tuli neljäs keijukaistyttö, hänellä oli suuri, kultainen harppu ja kun hän kosketti ensimäistä kieltä, nostivat kaikki vasenta jalkaa, sillä noitaväki on kurittujalkaista, ja kun hän kosketti toista kieltä, täytyi kaikkien tehdä mitä hän tahtoi.

"Se on vaarallinen vaimoihminen!" sanoi noitaukko, mutta molemmat pojat läksivät ulos Keijukaiskummusta, sillä aika oli käynyt heille pitkäksi.

"Entä mitä seuraava tytär osaa?" kysyi noita-ukko.

"Minä olen oppinut pitämään norjalaisista!" sanoi tyttö, "enkä koskaan mene naimisiin muuta kuin sillä ehdolla että pääsen Norjaan!"

Mutta pienin sisarista kuiskasi noita-ukolle: "Se on vaan siksi, että hän on kuullut norjalaisen laulun, jossa sanotaan, että kun muu maailma hukkuu, niin Norjan tunturit seisovat kuin muistokivet, ja siksi hän tahtoo sinne Norjaan, että hän pelkää maailman loppua."

"Ohhoh!" sanoi vanha noita, "sitäkös se olikin. Mutta mitäs seitsemäs eli viimeinen osaa?"

"Kuudes tulee ennen seitsemännettä!" sanoi keijukaiskuningas, sillä hän osasi laskea, mutta kuudennella ei ollut ensinkään halua tulla esiin.

"Minä osaan sanoa kansalle totuuden!" sanoi hän, "minusta ei kukaan välitä, minä ompelen kuolinvaatteitani ja siinä minulla on yllin kyllin työtä!"

Sitte tuli seitsemäs eli viimeinen ja mitä hän sitte osasi? Kertoa satuja, niin paljon kuin ikinä halutti.

"Tässä ovat viisi sormeani!" sanoi noita-ukko, "kerro minulle jokaisesta!"

Ja keijukaistyttö kävi kiinni hänen ranteeseensa ja noita nauroi niin että kurkussa kulahteli, ja kun tyttö tuli Kultaralliin, jonka vyötäisillä sormus oli, ikäänkuin se olisi tietänyt että kihlajaiset olivat tulossa, sanoi noita-ukko: "Pidä mitä sinulla on, käsi on sinun! Sinut minä itse tahdon vaimokseni!"

Ja keijukaistyttö sanoi, että Kultarallista ja pienestä
Pillipiiparista vielä oli kertomatta.

"Niistä me kuulemme talvella!" sanoi noita-ukko "ja kuusesta me kuulemme ja koivusta ja maahisten lahjoista ja helisevästä pakkasesta! Kyllä sinä saat kertoa, sillä ei siellä pohjolassa kukaan vielä osaa oikein kertoa, ja sitte me yhdessä istumme kivisessä pirtissä, missä honkaiset halot palaa räiskyvät, ja juomme simaa vanhojen norjalaisten kuninkaitten kultaisista sarvista; Ahti on lahjoittanut minulle pari sellaista! Ja meidän siellä istuessa tulee naapuri vieraisiin; hän laulaa sinulle kaikki paimentytön laulut. Kuinka meille tulee hauskaa! Lohi hyppiä polskahtelee kiviseinää vastaan, mutta ei se sisään tule! — Niin, usko pois vaan, hyvä siellä on, siellä rakkaassa vanhassa Norjassa. Mutta missä pojat ovat?"

Niin, missä pojat olivat? He juoksentelivat pitkin maita puhaltelemassa sammuksiin virvatulia, jotka kohteliaasti olivat saapuneet panemaan toimeen soihtukulkuetta.

"Mitäs hyppimistä se on?" sanoi noitaukko, "nyt minä olen ottanut teille äidin, te voitte nyt vuorostanne ottaa tädin!"

Mutta pojat sanoivat että he tyytyvät pitämään puheen ja juomaan veljenmaljat. Naimisiin ei heidän tee mieli mennä. — Ja sitte he pitivät puheita, joivat veljenmaljoja ja pitelivät lasia kyntensä päässä näyttääkseen että olivat juoneet pohjaan asti. Sitte he riisuivat takkinsa ja asettuivat pöydälle nukkumaan, sillä he eivät vähääkään ujostelleet. Mutta noitaukko tanssitti nuorta morsiantaan pitkin huonetta ja vaihtoi hänen kanssaan saappaita, sillä se on hienompaa kuin vaihtaa sormuksia.

"Nyt laulaa kukko!" sanoi vanha keijukaisneiti, joka johti taloudenpitoa. "Nyt meidän täytyy sulkea ikkunaluukut, ettei aurinko polta meitä kuoliaaksi."

Ja kumpu sulkeutui.

Mutta sisiliskot juoksentelivat ylös alas puunrevelmää ja puhuivat keskenään:

"Voi kuinka minä pidin norjalaisesta noitaukosta!"

"Minä pidän enemmän pojista!" sanoi kastemato, mutta sehän ei näe mitään, se eläin raukka.

PUNAISET KENGÄT.

Oli kerran pieni tyttö, niin hentoinen ja herttainen, mutta kesällä täytyi hänen aina käydä paljain jaloin, sillä hän oli köyhä, ja talvisin suurissa puukengissä niin että pieni jalkapöytä kävi niin punaiseksi että hirvitti.

Keskellä kylää asui vanha suutarinmuori; hän neuloi parhaimman taitonsa mukaan vanhoista punaisista tilkuista parin pieniä kenkiä. Kömpelöt ne olivat, mutta tahto oli ollut hyvä ja pienelle tytölle ne olivat aiotut. Pienen tytön nimi oli Karen.

Juuri samana päivänä jolloin hänen äitinsä piti haudattaman, sai hän kengät ja käytti niitä ensi kerran; tosin eivät ne sovi surupukuun, mutta hänellä ei ollut muita ja niin hän paljain kintuin, kengät jalassa, asteli köyhän kirstun perässä.

Samassa tuli suuret, vanhat vaunut ja niissä istui suuri, vanha rouva. Hän katseli pientä tyttöä ja hänen kävi häntä sääli ja hän sanoi papille: "Kuulkaa, antakaappa minulle se pieni tyttö, niin minä olen hyvä hänelle!"

Ja Karen luuli että se oli punaisten kenkien ansio, mutta vanha rouva sanoi niitä hirveiksi ja ne poltettiin, mutta Karen puettiin somiin, puhtaisiin vaatteisiin. Hänen piti oppia lukemaan ja ompelemaan ja ihmiset sanoivat häntä herttaiseksi, mutta peili sanoi: "sinä olet paljon enemmän kuin herttainen, sinä olet kaunis!"

Kerran matkusti kuningatar läpi maan ja hänen mukanaan oli hänen pieni tyttärensä, se oli prinsessa; ja kansaa tulvaili linnan edustalle ja Karen oli mukana joukossa ja pieni prinsessa seisoi valkeissa vaatteissaan akkunassa ja antoi ihmisten katsella itseään; ei hänellä ollut laahustinta eikä kultaista kruunua, mutta hänen jalassaan olivat herttaiset pienet sahvianikengät; olivat ne toista kuin ne, jotka suutarinmuori oli Karenille neulonut. Ei toki maailmassa ole mitään niin herttaista kuin punaiset kengät!

Nyt oli Karen niin vanha että hänen piti päästä ripille; uudet vaatteet hän sai ja uudet kengät hänen myöskin piti saada. Kaupungin rikas suutari otti mittaa hänen pienestä jalastaan; se tapahtui kotona suutarin omassa huoneessaan ja siellä seisoi suuria lasikaappeja, täynnä kauniita kenkiä ja kiiltäviä saappaita. Koreaa se oli, mutta vanha rouva oli huonosilmäinen eikä osannut nauttia siitä; kenkien joukossa oli punaiset kengät, aivan samallaiset kuin prinsessalla oli ollut. Kuinka ne olivat kauniit! Suutari sanoikin, että ne olivat neulotut kreivilliselle lapselle, mutta ne eivät olleet sopineet. "Varmaan se on kiiltonahkaa!" sanoi vanha rouva, "ne niin kiiltävät!"

"Niin, ne kiiltävät!" sanoi Karen; ja ne sopivat ja ne ostettiin; mutta vanha rouva ei tietänyt että ne olivat punaiset, sillä hän ei koskaan olisi antanut Karenin mennä ripille punaisissa kengissä, mutta sen hän nyt teki.

Kaikki ihmiset katselivat hänen jalkojaan ja kun hän asteli pitkin kirkonlattiaa kuorin ovea kohti, tuntui hänestä siltä kuin vanhat kuvatkin, pappien ja papinrouvien kuvat jäykissä kauluksissaan ja pitkissä mustissa vaatteissaan, olisivat tähdänneet silmänsä hänen punaisiin kenkiinsä. Eikä hän ajatellut mitään muuta kuin niitä, kun pappi laski kätensä hänen päälaelleen ja puhui pyhästä kasteesta, liitosta Jumalan kanssa ja siitä että hän tästälähin on suuri, kristitty ihminen. Ja urut soivat juhlallisesti, kirkkaat lapsenäänet lauloivat ja vanha lukkari lauloi, mutta Karen ajatteli vain punaisia kenkiään.

Iltapäivällä kuuli vanha rouva kaikilta ihmisiltä, että kengät olivat olleet punaiset ja hän sanoi, että se oli ollut paha, ettei se sopinut ja että Karenin aina kun hän tästälähin meni kirkkoon, piti mennä mustissa kengissä, vaikka ne olisivat vanhatkin.

Seuraavana sunnuntaina oli rippi ja Karen katseli mustia kenkiään ja katseli punaisia — ja taas hän katseli punaisia — ja otti punaiset jalkaansa.

Oli kaunis, aurinkoinen päivä; Karen ja vanha rouva astelivat polkua viljapellon poikki; siellä oli hiukan tomua.

Kirkonovella seisoi vanha sotamies kainalosauvansa varassa, hänellä oli kummallinen, pitkä parta, se oli enemmän punainen kuin valkoinen, sillä se oli punainen; ja hän kumartui maahan asti ja kysyi vanhalta rouvalta saisiko hän pyyhkiä hänen kenkänsä. Ja Karenkin ojensi hänelle pienen jalkansa. "Kas niitä kauniita tanssikenkiä!" sanoi sotamies, "istukaa lujassa, kun tanssitte!" ja sitte hän löi kädellään pohjiin.

Ja vanha rouva antoi hänelle roposen ja sitte hän Karenin kanssa astui kirkkoon.

Ja kaikki ihmiset katselivat Karenin punaisia kenkiä ja kaikki kuvat katselivat niitä ja kun Karen polvistui alttarin juurelle ja vei kultakalkin huulilleen, ajatteli hän vain punaisia kenkiä ja tuntui siltä kuin ne kaiken aikaa olisivat uiskennelleet kalkissa hänen edessään; eikä hän muistanut veisata virttään eikä hän muistanut lukea isämeitäänsä.

Ihmiset läksivät kirkosta ja vanha rouva astui vaunuihinsa. Karen nosti jo jalkansa, astuakseen hänen perässään, silloin sanoi vanha sotamies joka seisoi vieressä: "kas niitä kauniita tanssikenkiä!" eikä Karen voinut olla ottamatta muutamia tanssiaskelia ja kun hän oli alkanut, jatkoivat jalat yhä tanssimista, ikäänkuin kengät olisivat komentaneet niitä; hän tanssi kirkonnurkan taakse, hän ei voinut lakata, kuskin täytyi juosta perässä ja ottaa hänet kiinni ja hän nosti hänet vaunuihin, mutta jalat tanssivat tanssimistaan niin että hän oikein potki hyvää, vanhaa rouvaa.

Vihdoin viimein saatiin kengät riisutuiksi ja jalat pääsivät lepoon.

Kotona pantiin kengät kaappiin, mutta Karen ei voinut olla katselematta niitä.

Vanha rouva sairastui, ihmiset sanoivat, ettei hän enään voinut elää; häntä täytyi hoitaa ja vaalia eikä kukaan tietysti ollut likempänä kuin Karen; mutta kylässä oli suuret tanssiaiset ja Karen oli kutsuttu niihin; — hän katseli vanhaa rouvaa, joka ei voi elää kauvan, katseli punaisia kenkiä ja hänestä tuntui, ettei se ole syntiä; — hän pani punaiset kengät jalkaansa, saattoihan hän senkin tehdä; — mutta sitte hän meni tanssiaisiin ja rupesi tanssimaan.

Mutta kun hän tahtoi oikealle, tanssivat kengät vasemmalle ja kun hän tahtoi toiseen päähän huonetta, tanssivat kengät toiseen päähän ja alas portaita, pitkin katua, ulos kaupungin portista. Hän tanssi tanssimistaan, hänen täytyi tanssia aina kauvas pimeään metsään asti.

Äkkiä rupesi puitten välistä näkymään hohdetta, hän luuli kuun nousevan, sillä sieltä näkyi kuin kasvot, mutta se olikin se vanha, punapartainen sotamies; hän istua kökötti siellä, nyökytti päätään ja sanoi: "Kas niitä kauniita tanssikenkiä!"

Silloin tyttö kauhistui ja tahtoi viskata luotaan punaiset kengät, mutta ne eivät lähteneet jalasta ja hän riisui sukkansa, mutta kengät olivat kasvaneet kiinni jalkoihin ja hän tanssi tanssimistaan ja hänen täytyi tanssia poikki soiden ja maiden, sekä sateella että päiväpaisteella, sekä yöllä että päivällä, mutta yöllä oli kamalinta.

Hän tanssi hautausmaalle, mutta kuolleet siellä eivät tanssineet, niillä oli parempaakin tekemistä kuin tanssia. Hän olisi tahtonut istuutua köyhän haudalle, missä katkera pietaryrtti kasvaa, mutta ei hän saanut lepoa eikä rauhaa ja kun hän tanssi kohti avointa kirkonovea, näki hän siellä enkelin pitkissä, valkoisissa vaatteissa. Siivet ulottuivat olkapäiltä maahan asti, kasvot olivat vakavat ja ankarat ja käsissään piteli enkeli leveää, loistavaa miekkaa.

"Tanssia sinun täytyy!" sanoi hän, "tanssia punaisilla kengilläsi, kunnes vaalenet kylmäksi ja kalpeaksi, kunnes ihosi lahoaa lysyyn kuin luuranko. Tanssia sinun pitää ovelta ovelle, ja ylpeitten, turhamaisten lasten oviin pitää sinun koputtaa, niin että ne kuulevat sinun tulevan ja pelkäävät! Tanssia sinun pitää, tanssia —"

"Armoa!" huusi Karen. Mutta ei hän kuullut mitä enkeli vastasi, sillä kengät kantoivat häntä ulos ovesta, kauvas kedolle, yli teitten ja polkujen ja alituisesti täytyi hänen tanssia.

Eräänä aamuna tanssi hän oven ohitse, joka oli hänelle hyvin tuttu; sisältä kuului virren veisuuta ja ulos kannettiin kukkasilla koristettua arkkua; silloin hän ymmärsi, että vanha rouva oli kuollut ja tuntui siltä että kaikki nyt ovat hänet hyljänneet ja Jumalan enkeli on hänet kironnut.

Hän tanssi tanssimistaan, hänen täytyi tanssia, tanssia pimeässä yössäkin. Kengät kiidättivät häntä yli kivien ja kantojen, hän loukkasi ruumiinsa verille ja hän tanssi yli nummen ja tuli yksinäiselle, pienelle asumukselle. Siellä tiesi hän pyövelin asuvan ja hän koputti sormellaan ruutuun ja sanoi:

"Tule ulos! — tule ulos! Minä en voi tulla sisään, sillä minä tanssin!"

Ja pyöveli sanoi: "et taida tietää kuka minä olen? Minä lyön pahoilta ihmisiltä pään poikki ja minä huomaan, että kirveeni vapisee!"

"Älä hakkaa poikki päätäni!" sanoi Karen, "sillä silloin en voi katua syntiäni; mutta hakkaa poikki jalkani punaisine kenkineen."

Ja hän tunnusti koko syntinsä ja pyöveli hakkasi pois hänen jalkansa punaisine kenkineen; mutta kengät läksivät tanssittamaan pieniä jalkoja pitkin maita, syvään metsään.

Ja pyöveli veisti hänelle puujalat ja kainalosauvat, opetti hänelle virren, jota syntisten on tapana veisata, ja tyttö suuteli kättä, joka oli kirvestä heiluttanut ja läksi pois poikki nummen.

"Kyllä minä nyt olen tarpeeksi kärsinyt punaisten kenkien takia!" sanoi hän, "nyt minä menen kirkkoon, että kaikki näkevät minut!" ja hän asteli reippaasti kirkon ovea kohti, mutta kun hän pääsi likelle, tanssivat punaiset kengät hänen edessään ja hän pelästyi ja kääntyi takaisin.

Koko viikon oli hän suruissaan ja itki monet raskaat kyyneleet, mutta kun sunnuntai tuli, sanoi hän: "Kas nyt minä olen kärsinyt ja taistellut tarpeeksi! Kyllä minä olen yhtä hyvä kuin moni joka siellä kirkossa istuu ja ylvästelee!" ja rohkeasti astui hän kirkkoa kohti; mutta hän ei päässyt kuin portille, kun hän näki punaisten kenkien tanssivan edessään. Ja hän pelästyi ja kääntyi takaisin ja katui syntiään sydämensä pohjasta.

Ja hän meni pappilaan ja pyysi että hänet otettaisiin sinne palvelukseen, ahkera hän lupasi olla ja tehdä mitä ikinä voi, palkkaan ei hän katso, kunhan vaan saa katon päänsä päälle ja pääsee hyvien ihmisten luo. Ja papinrouvan kävi häntä sääli ja hän otti hänet palvelukseensa. Ja hän oli ahkera ja huolellinen. Hiljaa hän istui kuuntelemassa, kun pappi illoin luki ääneen raamattua. Kaikki lapset pitivät hänestä, mutta kun he rupesivat puhumaan helyistä ja koreista vaatteista ja kun he sanoivat haluavansa olla kauniit kuin kuningattaret, ravisti hän päätään.

Seuraavana sunnuntaina menivät kaikki kirkkoon ja häneltä kysyttiin tahtooko hän mukaan, mutta hän katsahti suruissaan, silmät vesissä, kainalosauvojaan ja toiset läksivät kuulemaan Jumalan sanaa, mutta hän meni yksinään pieneen kamariinsa. Se oli niin pieni ettei sinne mahtunut kuin sänky ja tuoli ja sinne hän istuutui lukemaan virsikirjaansa; ja jota kauvemmin hän nöyrällä mielellä luki, sitä selvempinä toi tuuli hänen korviinsa urkujen sävelet kirkosta, ja hän nosti kyyneltyneet kasvonsa ja sanoi: "oi Jumala, auta minua!"

Silloin rupesi aurinko kirkkaasti paistamaan ja aivan hänen vieressään seisoi valkeissa vaatteissa sama Jumalan enkeli, jonka hän silloin yöllä oli nähnyt kirkon ovella, mutta enkeli ei enään pidellyt kädessään miekkaa, vaan hänen kädessään oli kaunis vihriä oksa, täynnä ruusuja ja sillä kosketti hän kattoa ja katto kohosi niin korkealle ja siihen mihin hän oli koskettanut, syttyi kiiltävä kultatähti; ja hän kosketti seiniä ja ne laajenivat ja hän näki soittavat urut, hän näki pappien ja pappien rouvien vanhat kuvat; kansa istui kauniissa penkeissä ja veisasi virsikirjasta, sillä kirkko itse oli tullut tyttö raukan luo, hänen pieneen, ahtaaseen huoneeseensa, tai oli tyttö tullut kirkkoon; hän istui penkissä muun papinväen joukossa ja virren loputtua, katsahtivat he ympärilleen, nyökäyttivät päätään ja sanoivat: "se oli oikein, että tulit, Karen!"

"Se oli armoa!" sanoi hän.

Ja urut soivat ja lastenäänet kuorissa helisivät lempeästi ja suloisesti. Kirkas päiväpaiste tulvi lämpöisenä ikkunasta penkkiin missä Karen istui; hänen sydämensä tuli niin täyteen aurinkoa, rauhaa ja iloa, että se särkyi; hänen sielunsa lensi auringonsäteen siivillä Jumalan luo ja siellä ei kukaan kysellyt punaisia kenkiä.

HYPPYNIEKAT.

Kirppu, heinäsirkka ja hyppyhanhi eli vetoluu tahtoivat kerran nähdä kuka heistä hyppää korkeimmalle ja sitte he kutsuivat koko maailman ja kaikki muutkin, jotka halusivat tulla, komeutta katsomaan, ja heitä oli kokoontunut huoneeseen kokonaista kolme oivaa hyppyniekkaa.

"Niin, minä annan tyttäreni sille joka hyppää korkeimmalle!" sanoi kuningas, "tuntuisi niin laihalta jos nämä henkilöt hyppäisivät ilmaiseksi!"

Kirppu astui ensinnä esiin, sillä oli hieno esiintymistapa ja se kumarteli joka taholle, sillä siinä oli neitosenverta ja se oli tottunut seurustelemaan ainoastaan ihmisten kanssa, ja se merkitsee tietysti paljon.

Nyt tuli heinäsirkka, se oli koko joukon kömpelömpi, mutta sekin esiintyi aika siististi ja se oli puettu vihriään univormuun, joka oli synnynnäinen; sitäpaitsi tämä henkilö kertoi olevansa hyvin vanhaa sukua ja kotoisin Egyptin maalta; se kertoi että sitä täällä kotona pidettiin suuressa arvossa, se oli otettu suoraan nurmesta ja pantu kolmikerroksiseen korttilinnaan, joka oli rakennettu pelkistä kuvallisista lehdistä. Ne olivat kaikki herrakortteja ja käänsivät kuvallisen puolen sisäänpäin; linnassa oli sekä ovia ja ikkunoita, niitä oli leikelty herttarouvan rintaan. "Minä laulan niin", sanoi heinäsirkka, "että kuusitoista synnynnäistä sirkkaa, jotka pienestä pitäen ovat piiputtaneet eivätkä kuitenkaan ole päässeet korttilinnaan, kuullessaan minun laulavan suuttuivat pahanpäiväisesti ja pelkästä harmista laihtuivat entistä laihemmiksi!"

Sekä kirppu että heinäsirkka tekivät täten laajasti selvää syntyperästään ja ilmoittivat olevansa sitä mieltä, että he kyllä voivat mennä naimisiin prinsessan kanssa.

Hyppyhanhi eli vetoluu ei sanonut mitään, mutta muut sanoivat, että se ajatteli sitä enemmän ja kartanokoira nuukisteli sitä ja takasi sekin, että vetoluu oli hyvää sukua; vanha neuvosmies, joka oli saanut kolme kunniamerkkiä vaikenemisen taidosta, vakuutti tietävänsä, että vetoluussa asuu ennustamisen voima; sen selästä saattaa nähdä tuleeko lauha vaiko ankara talvi ja sitä ei saata nähdä edes allakantekijänkään selästä.

"No niin, minä en sano mitään!" sanoi vanha kuningas, "mutta minulla on aina omat ajatukseni asioista!"

Nyt piti sitte hypättämän. Kirppu hyppäsi niin korkealle ettei kukaan saattanut nähdä sitä ja sitte ruvettiin väittämään, ettei se ollut hypännytkään, mutta se oli alhaista ilkeyttä.

Heinäsirkka ei hypännyt kuin puolet siitä, mutta se hyppäsi suoraan kuninkaan kasvoihin ja kuningas sanoi että se oli inhoittavaa.

Vetoluu pysyi pitkän aikaa paikoillaan ja tuumaili; arveltiin jo, ettei se osaakaan hypätä.

"Ettei se vaan ole ruvennut voimaan pahoin!" sanoi kartanokoira ja sitte se taas nuuhisteli sitä. Ritsis! samassa otti vetoluu pienen, viiston loikkauksen ja hyppäsi suoraa päätä prinsessan syliin, joka istui matalalla kultajakkaralla.

Silloin sanoi kuningas: "korkeimmalle hyppää se joka hyppää ylös tyttäreni syliin, sillä se se on hienoa, mutta sitä ei keksikään mikä pää hyvänsä ja vetoluu on näyttänyt, että sillä on päätä. Sillä on jalat otsassa!"

Ja vetoluu sai prinsessan.

"Minä hyppäsin kuitenkin korkeammalle!" sanoi kirppu. "Mutta olkoon menneeksi! ottakoon mokomankin hanhenluun tikkuineen, nokkineen päivineen! minä hyppäsin korkeimmalle, mutta tässä maailmassa pitää olla suuri ruumis ennenkuin näkevät!"

Ja sitte meni kirppu vieraalle maalle sotapalvelukseen ja siellä se kuuluu saaneen surmansa.

Heinäsirkka istuutui ojaan miettimään tämän maailman menoa ja se sanoi sekin: "ruumis pitää olla, ruumis pitää olla!" ja sitte se veisasi surullista virttään ja siitä me olemme tämän tarinan ottaneet. Eikä sen tarvitse tottakaan olla, vaikka se onkin painettu.

PAIMENTYTTÖ JA NOKIKOLARI.

Oletko koskaan nähnyt oikein vanhaa puukaappia, sellaista joka on mustunut vanhuuttaan ja johon on veistetty kukkasia ja kiehkuroita? Juuri sellainen kaappi seisoi arkihuoneessa, se oli isoäidin perintöä ja leikelty täyteen ruusuja ja tulpaneja; siinä oli kummallisia kiehkuroita ja niiden lomitse pistelivät pienet hirvet esiin päitään ja monihaaraisia sarviaan; mutta keskelle kaappia oli veistetty kokonainen mies, hullunkurisen näköinen hän oli ja kaiken aikaa hän nauraa virnisteli, sillä hymyksi ei sitä voinut sanoa; hänellä oli pukin jalat, päässä pienet sarvet ja pitkä parta. Talon lapset sanoivat häntä aina Pukinjalka-Yli-jaali-kenraali-sotakomendanttikersantiksi, sillä se on vaikeasti lausuttu nimi eikä sitä arvonimeä saakkaan kuka hyvänsä; mutta eipä ollut hänen veistämisensäkään kovin helppoa ollut. Joka tapauksessa hän nyt oli valmis; ja hänen katseensa oli kaiken aikaa käännetty pöytään peilin alla, sillä siellä seisoi soma pieni, porslininen paimentyttö; hänen kenkänsä olivat kullatut, hame somasti sidottu ylös ja pistetty kiinni punaisella ruusulla; sitte hänellä oli kultainen hattu ja paimensauva; herttainen hän oli! Aivan hänen likellään seisoi pieni nokikolari, musta kuin kekäle, mutta muuten porslinista; hän oli yhtä hieno ja puhdas kuin kuka muu hyvänsä, nokikolarihan hän vain oli olevinaan; porslinintekija olisi yhtä hyvin voinut tehdä hänestä prinssin, sillä se oli aivan sama asia.

Somasti seisoi hän tikapuittensa ääressä, kasvot punaisina ja valkoisina kuin tytöllä, ja se oli oikeastaan vika, sillä hän olisi kyllä saanut olla hiukan mustempi. Hän seisoi ihan likellä paimentyttöä; kumpikin oli asetettu paikalleen ja koska he olivat asetetut näin liketysten, olivat he menneet kihloihin, he sopivat toisilleen, olivathan he nuorta väkeä, samasta porslinista ja yhtä hauraat.

Ihan heidän likeisyydessään seisoi nukki, joka oli kolme kertaa suurempi, se oli vanha kiinalainen, joka osasi nyökyttää päätään; hän oli hänkin porslinista ja sanoi olevansa pienen paimentytön isoisä, mutta sitä ei hän osannut todistaa; hän väitti, että hänellä on oikeus määrätä pienen paimentytön asiat ja sentähden oli hän nyökyttänyt päätään Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantille, joka kosi pientä paimentyttöä.

"Sinä saat miehen", sanoi vanha kiinalainen, "miehen, joka luullakseni on mahonkipuusta, hän tekee sinusta Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantin rouvan, hänellä on kaappi täynnä hopeatavaraa, paitsi kaikkea mitä hän säilyttää salaisissa kätköissä."

"En tahdo pimeään kaappiin!" sanoi pieni paimentyttö, "olen kuullut kerrottavan, että hänellä siellä on yksitoista porsliinivaimoa!"

"Sinusta tulee sitte kahdestoista!" sanoi kiinalainen, "yöllä, niin pian kuin vanha kaappi rupeaa naksahtelemaan, vietetään häänne, niin totta kuin minä olen kiinalainen!" ja sitte hän nyökytti päätään ja meni uneen.

Mutta pieni paimentyttö itki ja katseli sydämensä lemmittyä, porslinista nokikolaria.

"Minun taitaa täytyä pyytää", sanoi hän, "että sinä lähtisit kanssani maailmalle, sillä tänne emme voi jäädä!"

"Minä teen mitä ikinä tahdot!" sanoi pieni nokikolari, "lähtekäämme paikalla, kyllä minä jaksan elättää sinut ammatillani!"

"Kun vaan onnellisesti pääsisimme alas pöydältä!" sanoi tyttö, "minä en saa rauhaa, ennenkuin olemme maailmalla!"

Ja nokikolari lohdutti häntä ja näytti paikan pöydänjalan veistetyissä laidoissa ja kullatuissa lehtikoristeissa, joihin hän voisi asettaa pienen jalkansa; sitäpaitsi hän otti avuksi tikapuunsa; vihdoin viimein he olivat lattialla, mutta kun he katsahtivat vanhaan kaappiin, oli siellä hirveä hälinä; kaikki veistetyt hirvet ojentelivat päitään entistä kauvemma, nostivat sarviaan ja kääntelivät kaulojaan! Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti hyppeli korkealle ilmaan ja huusi vanhalle kiinalaiselle: "nyt ne karkaavat! nyt ne karkaavat!"

He pelästyivät aika lailla ja karkasivat laatikkoon ikkunakomerossa.

Siellä oli kolme, neljä korttipakkaa, jotka eivät olleet täydelliset, sekä pieni nukketeatteri joka oli pantu pystyyn niin hyvin kuin oli osattu; siellä näyteltiin ja kaikki naiset, sekä Ruutu- että Hertta-, Risti- ja Patarouvat istuivat ensi rivissä ja löyhyttelivät kasvojaan tulpaneillaan, ja heidän takanaan seisoivat kaikki sotamiehet näyttämässä että heillä on pää sekä ylä- että alapuolella, kuten pelikorteissa ainakin. Näytelmäkappaleessa puhuttiin kahdesta rakastavaisesta, jotka eivät voi saada toisiaan ja paimentyttö itki heidän kohtaloaan, sillä se oli kuin hänen omaa tarinaansa.

"Minä en kestä tätä!" sanoi hän. "Minun täytyy mennä pois laatikosta!" mutta kun he tulivat lattialle ja katsahtivat pöydälle, oli vanha kiinalainen herännyt ja huojutteli koko ruumistaan, sillä hänen alapuolensahan oli yhtenä möhkäleenä.

"Nyt tulee vanha kiinalainen!" huusi pieni paimentyttö ja sitte hän lankesi porsimisille polvilleen, niin surullinen hän oli.

"Minä tiedän neuvon", sanoi nokikolari, "me hiivimme suureen ruukkuun joka on tuolla nurkassa; siellä me saatamme levätä ruusuilla ja kukkasilla ja viskellä suolaa hänen silmiinsä, kun hän tulee."

"Ei se auta!" sanoi tyttö, "minä tiedän että vanha kiinalainen ja ruukku ovat olleet kihloissa ja aina sitä jää jälelle jotakin ystävyyttä, kun joskus on ollut sellaisessa suhteessa; ei, ei meillä ole muuta neuvoa kuin lähteä maailmalle!"

"Onko sinulla todella rohkeutta lähteä kanssani maailmalle?" kysyi nokikolari. "Oletko ajatellut kuinka suuri se on ja ettemme enään koskaan voi tulla takaisin?"

"Olen!" sanoi tyttö.

Nokikolari loi häneen tutkivan katseen ja sanoi: "minun tieni käy savupiipun läpi! Onko sinulla todella rohkeutta ryömiä minun, kanssani sekä pesän että savutorven läpi? Sitte me tulemme piippuun ja siellä minä kyllä osaan pitää puoliani! me nousemme niin korkealle, etteivät he pääse meidän perässämme ja kaikista ylinnä on läpi, joka johtaa maailmalle."

Ja nokikolari vei hänet uuninluukulle.

"Siellä näyttää mustalta!" sanoi tyttö, mutta hän seurasi häntä kuitenkin sekä pesän että savutorven läpi, missä vallitsi sysimusta yö.

"Nyt me olemme piipussa!" sanoi nokikolari, "ja katso! katso! päämme päällä tuikkii ihanin tähti!"

Se oli todella oikea taivaan tähti, joka loisti heille ikäänkuin tietä näyttääkseen. Ja he kopeloivat ja ryömivät ylöspäin, kauhea tie se oli, korkealle, korkealle! Mutta nokikolari nosteli, auttoi ja kantoi tyttöä ja näytti aina parhaat paikat, mihin hän saattoi asettaa pienet porslinijalkansa ja vihdoin viimein he pääsivät piipunharjalle ja siihen he istuutuivat, sillä he olivat oikein väsyksissä ja todella syystä.

Heidän yllään oli taivas kaikkine tähtineen ja heidän allaan kaikki kylän katot; he näkivät kauvas ympärilleen, kauvas maailmaan; paimentyttö raukka ei koskaan ollut ajatellut sitä tällaiseksi, hän laski pienen päänsä nokikolarinsa rinnalle ja itki niin että kulta suli hänen vyöstään.

"Tämä on liikaa!" sanoi hän. "Minä en kestä tätä! Maailma on liian suuri! jos pääsisinkin takaisin pienelle pöydälle peilin alle! Minä en saa rauhaa ennenkuin taas olen siellä! nyt minä olen seurannut sinua maailmalle, saata sinä nyt vuorostasi minut takaisin kotiin, koska kerran niin paljon pidät minusta!"

Ja nokikolari koetti puhua hänelle järkevästi, hän puhui vanhasta kiinalaisesta ja Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantista, mutta hän itkeä nyyhki niin kauheasti ja suuteli pientä nokikolariansa niin että hänen lopulta täytyi taipua, vaikka se olikin hullua.

Ja sitte he taas suurella vaivalla kapusivat alas piipusta ja ryömivät savutorven läpi, ei se ollut ensinkään hauskaa, mutta sitte he seisoivat pesässä ja kuuntelivat luukkujen takana mitä huoneeseen kuuluisi. Siellä oli ihan hiljaista; he tirkistivät raosta — oi, keskellä lattiaa makasi vanha kiinalainen, hän oli lähtiessään ottamaan heitä kiinni pudonnut pöydältä ja särkynyt kappaleiksi; koko selkä oli taittunut yhdeksi kappaleeksi ja pää oli vierinyt nurkkaan, Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti seisoi entisellä paikallaan syvissä mietteissä.

"Tämä on kauheaa!" sanoi pieni paimentyttö, "vanha isoisä on mennyt rikki ja se on meidän syymme! sitä minä en ikinä saata kestää!" ja tyttö väänteli pieniä, hentoja käsiään.

"Kyllä hänet vielä voi paikata!" sanoi nokikolari. "Hänet voi erinomaisen hyvin paikata! — älä nyt vaan kiihdy, kun hänet liimataan ja niskaan pannaan hyvä paikka, niin hän on aivan kuin uusi ja sanoo meille vielä monta kovaa sanaa!"

"Luuletko?" sanoi tyttö ja sitte he taas kapusivat pöydälle, jolla ennenkin olivat seisoneet.

"Näin pitkälle sitä siis päästiin!" sanoi nokikolari, "me olisimme voineet säästää itseltämme kaikki nämä vaivat!"

"Kunhan isoisä vaan olisi paikattu!" sanoi paimentyttö. "Tuleeko se kovin kalliiksi?"

Ja hänet paikattiin; perhe antoi liimata hänen selkänsä, hänen niskaansa pantiin hyvä paikka, hän tuli miltei kuin uudeksi, mutta päätään ei hän enään osannut nyökyttää.

"Te olette käynyt ylpeäksi senjälkeen kun te menitte rikki!" sanoi Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti. "Ei teidän sentään minun mielestäni kannattaisi ylpeillä sellaisesta! saanko minä tytön vai enkö saa häntä?"

Ja nokikolari ja pieni paimentyttö käänsivät rukoilevat katseensa vanhaan kiinalaiseen; he pelkäsivät niin kovasti, että hän nyökyttäisi päätään, mutta hän ei osannut nyökyttää päätään ja hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa vieraalle, että hänellä aina on paikkaus niskassa. Porsliniset nuoret jäivät siis yhteen ja he siunasivat isoisän paikattua niskaa ja rakastivat toisiaan kunnes särkyivät kappaleiksi.

HOLGER DANSKE.

Tanskassa on vanha linna, nimeltä Kronborg. Se on Juutinrauman rannalla ja joka päivä purjehtii siitä ohitse satoja suuria laivoja, sekä englantilaisia että venäläisiä ja preussilaisia; ja tykeillä tervehtivät laivat vanhaa linnaa: "bum!" ja linna vastaa takaisin tykeillä: "bum!" Sillä tavalla sanovat nimittäin tykit toisilleen "hyvää päivää!" "Jumal' antakoon!"

Talvella ei kulje yhtään laivaa, kaikki on jään vallassa aina Ruotsin rannikolle asti, mutta silloin on salmi kuin maantie, siellä liehuu Tanskan lippu ja Ruotsin lippu ja Tanskan ja Ruotsin kansat sanovat toisilleen: "hyvää päivää", "Jumal' antakoon!" mutta ne eivät tervehdi toisiaan tykeillä, vaan ystävällisellä kädenpuristuksella ja toinen noutaa toiselta vehnäpullaa ja rinkilöitä, sillä vieras ruokahan aina maistuu paraimmalta.

Mutta seudun kaunistus on kuitenkin vanha Kronborg ja sen alla istuu Holger Danske syvässä, pimeässä kellarissa, jonne ei kukaan pääse. Hän on puettu teräkseen ja rautaan ja pää lepää väkevien käsien varassa; hänen pitkä partansa riippuu marmoripöydän yli, se on kasvanut pöytään kiinni; hän nukkuu ja näkee unta, mutta unessa näkee hän kaikki mitä täällä Tanskassa tapahtuu.

Joka jouluaattona tulee Jumalan enkeli sanomaan hänelle että kaikki on kuten hän unessa on nähnyt ja että hän rauhassa saattaa jatkaa untansa, sillä vielä ei Tanska ole todellisessa vaarassa; mutta jos se joutuu vaaraan, niin silloin nousee vanha Holger Danske ja pöytä halkeaa, kun hän vetää ylös partansa; sitte hän astuu esiin ja iskee niin että kuuluu kaikkiin maailman maihin.

Kaikki nämä asiat Holger Danskesta kertoi kerran vanha isoisä pienelle pojanpojalleen ja pieni poika tiesi että se mitä isoisä kertoi, oli totta. Ja kertoessaan veisteli vanhus suurta puukuvaa; sen piti esittää Holger Danskea ja se piti asetettaman laivan kokkaan; vanha isoisä oli nimittäin puunveistäjä eli sellainen mies, joka veisteli koristuksia laivojen kokkiin kunkin laivan nimen mukaan. Nyt oli hän veistänyt Holger Dansken, joka seisoi suorana, uljaana, pitkäpartaisena ja piteli toisessa kädessään leveää sotakalpaansa ja nojasi toista Tanskan vaakunaan.

Ja vanha isoisä kertoi merkillisistä tanskalaisista miehistä ja naisista, kertoi niin paljon, että pieni pojanpoika lopulta luuli tietävänsä yhtä paljon kuin ikinä Holger Danske saattoi tietää, Holger Danskehan näki kaikki vain unessa. Ja kun pieni poika pääsi sänkyynsä, ajatteli hän näitä asioita niin kauvan, että hän lopulta rupesi hankaamaan leukaansa tyynyyn ja kuvitteli, että hänellä on pitkä parta, joka on kasvanut siihen kiinni.

Mutta vanha isoisä jäi istumaan työnsä ääreen ja veistämään sen viimeistä osaa, nimittäin Tanskan vaakunaa; ja nyt hän sai sen valmiiksi ja hän katseli työtänsä ja ajatteli kaikkea mitä oli lukenut ja kuullut kerrottavan ja mitä hän illalla oli kertonut pienelle pojalle; ja hän nyökytti päätään, kuivasi silmälasinsa, pani ne nenälleen ja sanoi:

"Niin, minun aikanani Holger Danske ei tule; mutta poika joka nukkuu tuolla sängyssä, ehkä saa nähdä hänet ja olla mukana, kun oikein tulee tosi eteen", ja vanha isoisä nyökytti päätään ja jota enemmän hän katseli Holger Danskeansa, sitä selvemmin hän huomasi, että hän oli tehnyt hyvän kuvan; kasvot saivat hänen silmissään väriä ja haarniska välkkyi kuin rauta ja teräs; sydämet Tanskan vaakunassa kävivät yhä punaisemmiksi ja jalopeurat hyppelivät kultakruunut päässä.

"Tämä on toki kaunein vaakuna maailmassa!" sanoi vanhus. "Jalopeurat merkitsevät voimaa ja sydämet rakkautta ja lempeyttä!" ja hän katseli ylintä jalopeuraa ja ajatteli kuningas Knuutia, joka liitti suuren Englannin Tanskan kuninkaanistuimeen, ja hän katseli toista jalopeuraa ja ajatteli Valdemaria, joka yhdisti Tanskan ja kukisti vendiläiset maat; hän katseli kolmatta jalopeuraa ja ajatteli Margaretaa, joka yhdisti Tanskan, Ruotsin ja Norjan; mutta hänen katsellessaan punaisia sydämiä, rupesivat ne loistamaan entistä heleämpinä ja muuttuivat liikkuviksi liekeiksi ja hänen ajatuksensa seurasivat jokaista liekkiä.

Ensimäinen liekki johti hänet ahtaaseen, pimeään vankilaan; siellä istui vanki, kaunis nainen, Kristian neljännen tytär, Eleonora Ulfeldt. Ja liekki asettui ruusuksi hänen rinnalleen ja sulautui kukkimaan yhdessä hänen sydämensä kanssa, hänen, kaikista Tanskan naisista parhaimman ja jaloimman.

"Niin, hän on yhtenä sydämenä Tanskan vaakunassa!" sanoi vanha isoisä.

Ja hänen ajatuksensa seurasivat liekkiä joka vei hänet merelle, missä tykit pankkuivat, missä sakea savu peitti laivat; ja liekki asettui kunniamerkiksi Hvitfeldtin rinnalle, joka pelastaakseen laivaston räjäytti itsensä ja laivansa ilmaan.

Ja kolmas liekki vei vanhuksen Grönlannin kurjille majoille, missä pappi Hans Egede vaikutti rakkauden sanoilla ja töillä; liekki oli tähtenä hänen rinnallaan, sydämenä Tanskan vaakunassa.

Ja vanhan isoisän ajatukset riensivät liehuvan liekin edelle, sillä hänen ajatuksensa tiesivät minne liekki tahtoi.

Talonpoikaiseukon pirtissä seisoi Fredrik kuudes liidulla kirjoittamassa nimeään hirteen; liekki värisi hänen rinnallaan, värisi hänen sydämessään; talonpojan pirtissä tuli hänen sydämestään sydän Tanskan vaakunaan.

Ja vanha isoisä kuivasi silmiään, sillä hän oli tuntenut Fredrik kuninkaan hopeisine hapsineen ja rehellisine sinisilmineen, hän oli elänyt hänen hyväkseen, ja hän liitti kätensä ristiin ja jäi äänettömänä tuijottamaan eteensä. Silloin tuli isoisän pojanvaimo sanomaan, että on myöhäistä, isoisän pitää mennä levolle ja illallispöytäkin on katettu.

"Mutta kuinka kauniin työn sinä, isoisä, olet tehnyt!" sanoi hän. "Holger Dansken ja koko meidän vanhan vaakunamme! — Minusta tuntuu siltä kuin ennen olisin nähnyt nuo kasvot!"

"Ei, et sinä niitä ole nähnyt!" sanoi vanha isoisä, "mutta minä olen nähnyt ne ja minä olen koettanut veistää ne sellaisiksi jommoisina ne muistan. Englantilaiset olivat silloin täällä rannikolla ja huhtikuun toisena päivänä, silloin me näytimme että olemme vanhoja tanskalaisia. Minä seisoin 'Tanskan' kannella Steen Billen eskaaderissa ja rinnallani oli mies, jota kuulat näyttivät pelkäävän. Hän lauleli iloisesti vanhoja lauluja ja ampui ja tappeli ikäänkuin hän olisi ollut enemmän kuin ihminen. Minä muistan vielä hänen kasvonsa; mutta mistä hän tuli ja minne meni, sitä en tiedä minä eikä tiedä kukaan.

"Usein olen ajatellut, että se mahtoi olla vanha Holger Danske itse. Hän oli uinut tänne Kronborgista ja auttoi meitä vaaran hetkellä; sellainen ajatus minulla on, ja tuossa näet hänen kuvansa!"

Ja kuva loi suuren varjonsa seinälle ja osaksi kattoonkin; tuntui siltä kuin todellinen Holger Danske olisi seisonut varjon vieressä, sillä varjo liikkui, tai ehkäpä kynttilän liekki ei palanut aivan tasaisesti. Ja pojanvaimo suuteli vanhaa isoisää ja vei hänet suureen nojatuoliin pöydän ääreen ja vaimo ja hänen miehensä, joka oli isoisän poika ja sängyssä nukkuvan pojan isä, söivät illallista, ja isoisä kertoi tanskalaisista jalopeuroista ja tanskalaisista sydämistä, voimasta ja rakkaudesta, ja hän selitti että paitsi miekan voimaa, on olemassa toinenkin voima, ja hän viittasi hyllylle, jolla oli vanhoja kirjoja, kaikki Holbergin huvinäytelmät. Niitä oli usein luettu, sillä olivathan ne niin hauskat, jokainen luuli perinpohjin tuntevansa kaikki ne vanhan ajan ihmiset.

"Hän osasi hänkin ruoskia!" sanoi vanha isoisä, "hän ruoski ihmisten turhamaisuutta ja kulmikkaisuutta niin paljon kuin taisi!" ja vanha isoisä nyökytti päätään peiliin päin missä allakan paikka oli. Sen kannessa oli Rundetaarnin [Rundetaarnissa on Köpenhaminan tähtitorni] kuva, ja vanhus sanoi:

"Tyge Brahe oli hänkin mies, joka heilutti miekkaa; ei hän iskenyt sitä lihaan ja luihin, mutta hän raivasi sillä selvemmän tien ylös taivaan tähtiin!"

"Entä sitte se mies, jonka isä oli minun ammattiani, vanhan puunveistäjän poika, hän jonka me kaikki olemme nähneet, se valkohapsinen, harteva mies, jonka nimeä kaikki maailman maat mainitsevat! hän, hän osaa hakata, minä vaan veistän!

"Niin, Holger Danske saattaa tulla monella tavalla, niin että Tanskan voima kaikuu kaikissa maailman maissa! Juokaamme Bertelin [Bertel Thorvaldsen] malja!"

Mutta pieni poika sängyssä näki selvästi vanhan Kronborgin ja Juutinrauman, todellisen Holger Dansken, joka istui syvässä kellarissa, parta kiinni marmoripöydässä, ja näki unta kaikesta mitä ylhäällä maailmassa tapahtuu; Holger Danske näki unissaan senkin pienen, köyhän huoneen, missä puunveistäjä istui, hän kuuli kaikki mitä puhuttiin ja nyökytti unissaan päätään ja sanoi:

"Niin, pidä minut vain mielessäsi, Tanskan kansa! pidä minut vain muistossasi! minä tulen hädän hetkellä."

Ja Kronborgin edustalla paistoi kirkas päivä ja tuuli toi metsästystorven ääniä naapurimaasta, ja laivat purjehtivat ohitse ja tervehtivät:

"Bum! bum!" ja Kronborgista vastattiin: "bum, bum!" mutta Holger Danske ei herännyt, vaikka olisi ammuttu kuinka lujaan, sillä eiväthän laukaukset merkinneet muuta kuin "hyvää päivää!" — "Jumal' antakoon!"

Toisella lailla pitää ammuttaman ennenkuin hän herää; mutta sitte hän herääkin, sillä tarmoa on Holger Danskessa.

PIENI TULITIKKUTYTTÖ.

Oli kauhean kylmä; satoi lunta ja ilma alkoi hämärtää; olikin vuoden viimeinen ilta, uudenvuoden aatto. Pakkasessa ja pimeässä asteli kadulla pieni, köyhä tyttö paljain päin, paljain jaloin. Olihan hänellä ollut tohvelit jalassa, kun hän lähti kotoa, mutta siitä ei ollut suurta apua! tohvelit olivat kovin suuret, hänen äitinsä oli viimeksi käyttänyt niitä, niin isot ne olivat, ja rientäessään kadun poikki kahden kiitävän vaunun tieltä, oli tyttö pudottanut ne; toista tohvelia ei löytynyt mistään, toisen otti joku poika; hän sanoi että hän joskus käyttää tohvelia kehtona, kun itse saa lapsia.

Pieni tyttö taivalsi eteenpäin paljain, hentoisin jaloin, jotka vilusta olivat ihan sinipunertavat; vanhassa esiliinassa oli hänellä paljon tulitikkuja ja kädessä hän piteli yhtä punttia; kukaan ei koko päivänä ollut ostanut häneltä! kukaan ei ollut antanut hänelle ainoaa roposta; nälissään, viluissaan käveli pieni raukka katua. Kurjan näköinen hän oli! Lumihiutaleet putoelivat hänen pitkiin, keltaisiin hiuksiinsa, jotka niin herttaisesti kähertyivät niskassa, mutta kauneuttaan tyttö todella ei ajatellut. Kaikista ikkunoista loistivat kynttilät ja koko kadulla tuntui suloinen hanhenpaistinhaju; olihan uudenvuoden aatto, sitä tyttö ajatteli.

Nurkkaan kahden talon väliin, joista toinen ulottui kauvemma kadulle kuin toinen, hän lyyhistyi istumaan; pienet jalat oli hän vetänyt allensa, mutta häntä paleli entistä enemmän ja kotiin ei hän uskaltanut mennä, sillä eihän hän ollut myynyt yhtään tulitikkuja, eihän hän ollut saanut ainoaa killinkiä, isä olisi lyönyt häntä ja kylmähän oli kotonakin; ei ollut kuin katto pään päällä, sillä tuuli puhalsi huoneeseen, vaikka pahimpia läpejä oli koetettu paikata oljilla ja rääsyillä. Hänen pienet kätensä olivat miltei kangistuneet kylmästä. Oi, pieni tulitikku tekisi niin hyvää! Kunhan vaan uskaltaisi ottaa yhdenkin puntista, raapaista seinään ja lämmittää käsiä! Hän otti yhden, ritsis! Kuinka se risahti ja syttyi! Se paloi lämpöisenä, kirkkaana liekkinä, niinkuin pieni kynttilä, kun hän piteli kättään sen ympärillä; siinä oli kummallinen tuli; pieni tyttö luuli istuvansa suuren rautauunin edessä, jossa oli messinkihelat ja messinkireunus; tuli paloi niin kauniina ja lämmitti niin suloisesti; olipa se suloista! — Pieni tyttö oikaisi jo jalkansa lämmittääkseen niitäkin, — samassa sammui liekki. Uuni hävisi, — hänen kädessään oli pieni palanen palanutta tulitikkua.

Hän raapaisi uuden tikun, se paloi, se loisti, ja kun valo lankesi muuriin, kävi se läpikuultavaksi kuin harso; hän katseli huoneeseen, jossa pöytä oli katettu häikäisevän valkoisella liinalla ja hienoilla porsliniastioilla, koreasti höyrysi luumuilla ja omenoilla täytetty, paistettu hanhi; kävi vielä niinkin hauskasti, että hanhi hyppäsi alas vadilta, kammersi, kahveli ja veitsi selässään, pitkin lattiaa ja tuli suoraa päätä köyhän tytön luo; samassa sammui tulitikku eikä näkynyt muuta kuin paksu, kylmä muuri.

Tyttö sytytti uuden tikun. Hän istui mitä ihanimman joulukuusen alla; se oli vielä suurempi ja vielä enemmän koristettu kuin se, jonka hän lasioven läpi viime jouluna oli nähnyt rikkaalla kauppiaalla; tuhansia kynttelejä paloi vihreillä oksilla ja kirjavat kuvat, samallaiset kuin ne jotka koristivat puotien ikkunoita, katselivat häneen. Pienokainen ojensi molemmat kätensä ilmaan — samassa sammui tulitikku; tuhannet joulukynttilät nousivat korkeammalle ja korkeammalle, hän huomasi, että ne nyt olivat kirkkaita tähtiä, yksi putosi ja piirsi pitkän tulikaaren taivaalle.

"Nyt joku kuolee!" sanoi pieni tyttönen, sillä vanha mummo, ainoa joka oli ollut hänelle hyvä ja joka nyt oli kuollut, oli sanonut: kun tähti putoaa, menee sielu ylös Jumalan luo.

Tyttö raapaisi taaskin tulitikulla muuriin, se levitti valoa ympärille ja keskellä valoa seisoi vanha mummo kirkkaana ja loistavana, lempeänä ja rakastavaisena.

"Mummo!" huusi tyttönen, "voi, ota minut mukaasi! minä tiedän että sinä olet poissa kun tulitikku sammuu, poissa kuten lämmin uuni, kaunis hanhenpaisti ja suuri, ihana joulupuu!" ja tyttö raapaisi kiireesti tulta kaikkiin tulitikkuihin, mitä puntissa oli, hän tahtoi pitää kiinni mummosta; ja tulitikut loistivat kirkkaammin kuin kirkas päivä. Mummo ei ikinä ennen ollut näyttänyt niin suurelta ja kauniilta; hän nosti pienen tytön käsivarrelleen ja ilossa ja loistossa lensivät he korkealle, korkealle; eikä siellä ollut kylmää eikä nälkää eikä tuskaa, — he olivat Jumalan luona.

Mutta aamulla istui nurkassa talon seinustalla pieni, punaposkinen tyttö, hymy huulilla — kuolleena, paleltuneena vanhan vuoden viimeisenä iltana. Uudenvuoden aamu valkeni pienelle vainajalle, joka istui tulitikut helmassa; yksi puntti oli miltei loppuun poltettu. Hän on koettanut lämmitellä, sanoivat ihmiset; ei kukaan tietänyt mitä ihanuuksia hän oli nähnyt, missä loistossa hän ja vanha mummo olivat astuneet uudenvuoden iloon.

KUVA LINNANVALLILTA.