Satuja ja tarinoita IX

SATUJA JA TARINOITA IX

Kirj.

H. C. Andersen

Suomentanut

Maila Talvio

Suomennostyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden
Edistämisrahaston avustuksella.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Kummisedän kuvakirja.
Rääsyt.
Vänö ja Glänö.
Kuka oli onnellisin?
Dryadi.
Kana-Kreetan perhe.
Ohdakkeen kokemukset.
Sepä oli keksintö.
Onni voi piillä puupalikassa..
Pyrstötähti.
Viikonpäivät.
Päiväpaisteen tarinoita.
Vaarinisä.
Kynttilät.
Tavattomin.
Mitä koko perhe sanoi.
Tanssi, tanssi tyttisein.
Suuri merikäärme.
Puutarhuri ja herrasväki.
Kirppu ja professori.
Mitä vanha Johanna kertoi.
Portinavain.
Rampa.
Täti hammastauti.

Kummisedän kuvakirja.

Kummisetä osasi kertoa tarinoita paljon, ja pitkiä tarinoita, hän osasi leikata ja piirtää kuvia, ja kun päästiin likemmä joulua, otti hän esiin kirjoitusvihon, jossa oli puhtaat valkoiset lehdet: näille hän liimasi kirjoista ja sanomalehdistä ottamiaan kuvia. Jolleivät nämä riittäneet siihen, mitä hän aikoi kertoa, niin hän itse piirsi lisää. Sain pienenä monta sellaista kuvakirjaa, mutta kaikkein kaunein oli kuitenkin kuvakirja »siitä mainiosta vuodesta, jolloin Köpenhamina sai kaasun hylkeenrasvaIyhtyjen sijaan», ja tämä oli merkitty ensimmäiselle lehdelle.

— Tämä kirja täytyy säilyttää oikein hyvin, sanoivat isä ja äiti, — sen saa ottaa esiin vain juhlatilaisuuksissa.

Kanteen oli kummisetä kirjoittanut:

»Tämän kirjan huoleti repiä saa. pikku ystävät tehneet on hullumpaa.»

Hauskinta oli, kun kummisetä itse näytteli kirjaa, luki runot ja muun kirjoituksen ja samalla kertoi paljon lisää. Silloin tarinasta tuli juuri oikea tarina. Ensimmäiselle lehdelle oli liimattu »Lentävästä postista» leikattu kuva, missä nähtiin Köpenhamina »Runde Taarneineen», ja »Frue Kirkeineen», vasemmalle oli liimattu vanhaa lyhtyä esittävä kuva, johon oli kirjoitettu: »rasvaa», oikealla oli kandelaaberi, johon oli kirjoitettu: »kaasua».

— Siinä on ohjelma! sanoi kummisetä, — se on johdanto tarinaan, jonka saat kuulla. Sen olisi myöskin voinut esittää kokonaisena huvinäytelmänä, kunhan se vain olisi voitu esittää: »Hylkeenrasva ja kaasu eli Köpenhaminan elämä ja olot». Se on hyvin hyvä otsake. Aivan alhaalla lehdessä nähdään vielä pieni kuva, jota ei ole niin helppo ymmärtää, minkätähden selitän sen sinulle. Se on manalanhepo. Sen olisi pitänyt joutua vasta kirjan loppuun, mutta se on juossut edelle sanomaan, etteivät johdanto, keskiosa eikä loppu kelpaa mihinkään. Se olisi osannut tehdä sen paremmin, jos se olisi voinut sen tehdä. Kas, manalanhepo on päivällä sanomalehdessä liekaan pantuna, se hätyyttelee palstoilla, joiksi niitä nimitetään, mutta illalla se pääsee ulos ja asettuu silloin runoilijan oven eteen hirnumaan, että siellä sisällä asuvan miehen on kuoltava. Mutta hän ei kuitenkaan kuole, jos hänessä on oikeaa elämää. Manalanhepo on miltei aina eläinraukka, joka ei löydä omaa itseään, joka ei tule toimeen, jonka täytyy hankkia ilmaa ja ravintoa kuljeskelemalla ja hirnumalla. Olen varma siitä, ettei hän ensinkään pidä kummisedän kuvakirjasta, mutta saattaa se sentään olla sen paperin arvoinen, joka on kirjaan mennyt.

Tässä on kirjan ensimmäinen lehti, siinä on ohjelma.

* * * * *

Oli juuri viimeinen ilta, jolloin vanhat hylkeenrasvalyhdyt oli sytytetty. Kaupunki oli saanut kaasun, ja se loisti niin, että vanhat lyhdyt melkein häipyivät olemattomiin siinä.

— Minä olin tuona iltana itse kadulla, sanoi kummisetä. — Ihmiset kulkivat edestakaisin, katsellen uutta ja vanhaa valaistusta, paljon ihmisiä oli liikkeellä ja kaksi kertaa niin monta jalkaa kuin päätä. Lyhdynsytyttäjät seisoivat hyvin alakuloisina; saattoivathan he koska tahansa joutua pois viralta niin kuin hylkeenrasvalyhdyt. Näiden lyhtyjen omat ajatukset kulkivat kauas taaksepäin — eteenpäinhän ei niiden ollut lupa mennä: Niiden mieleen oli jäänyt paljon hiljaisista illoista ja pimeistä öistä. Minä nojasin erääseen lyhtypatsaaseen, sanoi kummisetä, — sekä hylkeenrasva että sydän räiskyivät; minä kuulin mitä lyhty sanoi, ja sinäkin saat sen kuulla.

— Me olemme tehneet mitä voimme, sanoi lyhty. — Me olemme kelvanneet omalle ajallemme, loistaneet ilossa ja loistaneet surussa. Me olemme kokeneet paljon ihmeellistä, olemme niin sanoaksemme olleet Köpenhaminan yösilmät. Vapauttakoot nyt vain uudet valot meidät toimestamme ja ottakoot haltuunsa ammattimme. Miten monta vuotta ne loistavat ja mitä niiden valossa tapahtuu, se nähdään sitten! Tosinhan ne valaisevat jonkin verran voimakkaammin kuin me vanhat, mutta se ei ole ihmekään, kun on valettu kaasukandelaberiksi ja kun käytettävänä on sellaisia suhteita kuin heillä on — toinen pitää toista kädestä! Heillä on putkia joka taholla, ja he voivat saada voimia sekä kaupungista että kaupungin ulkopuolelta! Mutta jokainen meistä hylkeenrasvalyhdyistä saa loistonsa vain siitä, mitä sillä sisässään on eikä perhetuttavuuksista. Me ja meidän esi-isämme olemme loistaneet Köpenhaminalle ikivanhoista ajoista lähtien, kauan sitten. Mutta koska tämä on viimeinen ilta, jolloin me seisomme tässä kadulla valaisten teidän kanssanne niin sanoaksemme toisella sijalla, te loistavat toverit, niin emme tahdo olla nyrpeitä ja kateellisia, ei, kaukana siitä, me olemme iloisia ja hyväntahtoisia. Me olemme vanhoja vahtisotilaita, joiden sijalle astuu vastaleivotut alokkaat paremmassa univormussa kuin me. Mepä kerromme teille mitä meidän sukumme taaksepäin aina isoäidinisoäidinisoäitilyhtyyn asti on nähnyt ja kokenut: koko Köpenhaminan historian. Toivottavasti te ja teidän jälkeläisenne viimeiseen kaasukandelaberiin asti saatte kokea ja voitte kertoa yhtä merkillistä kuin me, kun te kerran saatte eron virastanne, ja sen te saatte, siitä te voitte olla varmat! Ihmiset kyllä keksivät voimakkaamman valon kuin kaasu. Minä olen kuullut erään ylioppilaan kertovan kuulemastaan huhusta, että ruvettaisiin polttamaan merivettä! Sydän sähisi, kun lyhty sanoi nämä sanat. Tuntui siltä kuin sen sisässä jo olisi ollut vettä.

Kummisetä kuunteli tarkkaan, mietti ja havaitsi, että vanhat lyhdyt olivat erinomaisen kekseliäitä halutessaan tänä iltana, jolloin siirryttiin hylkeenrasvasta kaasuun, kertoa ja esittää koko Köpenhaminan historian.

— Ei saa koskaan päästää käsistään hyvää aihetta, sanoi kummisetä. — Minä tartuin siihen heti, läksin kotiin ja laitoin sinulle tämän kuvakirjan. Se ulottuu ajassa vielä kauemma kuin lyhtyjen elämä.

Tämä on kirja. Tämä on tarina.

»Köpenhaminan elämä ja olot».

Se alkaa pilkkopimeästä, pilkkosen pimeä lehti, se on pimeä aikakausi.

* * * * *

— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.

Katsopas tätä kuvaa! Vain aavaa merta ja koillistuulen puhuria. Se ajaa jykeviä jääkappaleita. Niillä ei ole muita purjehtijoita kuin suuret kivilohkareet, jotka kaukana Norjassa ovat vierineet tuntureilta jäälle. Koillistuuli puhaltaa jään liikkeelle; se tahtoo näyttää saksalaisille vuorille, mitä paasia on täällä kaukana Pohjolassa. Jäälautta oli jo ehtinyt salmeen Själlandin edustalle, missä Köpenhamina nyt on, mutta silloin ei siellä ollut mitään Köpenhaminaa. Siellä oli veden alla suuria hiekkasärkkiä. Yhtä tällaista vastaan törmäsivät jääkappaleet suurine vierinkivineen. Koko jäälautta pysähtyi, koillistuuli ei saanut sitä irti pohjasta, ja silloin se kävi niin hurjapäiseksi kuin suinkin saattoi ja kirosi tuon hiekkasärkän, tuon Varaskarin (Tyvegrundin), joksi hän sitä nimitti, ja hän vannoi, että jos se joskus kohoaisi yli merenpinnan, niin sinne tulisi varkaita ja ryöväreitä, teilausvehkeitä ja kidutuspyöriä.

Hänen näin kiroillessaan ja haukkuessaan tuli aurinko esiin, ja sen säteillä keinui ja liiteli valoisia, lempeitä henkiä, valon lapsia. Ne tanssivat yli kylmää hohkavien jääkappaleiden, jotka silloin sulivat, ja suuret vierinkivet vajosivat hiekkapohjalle.

— Auringon roskajoukkoa! sanoi koillistuuli. — Onko tämä toveruutta ja sukulaisuutta! Kyllä minä tämän muistan ja kostan. Nyt minä lähetän kirousta! —

— Me lähetämme siunausta! lauloivat valon lapset. — Kari tulee kohoamaan, me suojelemme sitä! Tosi, kaunis ja hyvä tulevat viihtymään siellä!

— Hölynpölyä! sanoi koillistuuli.

— Kas, tätä kaikkea eivät lyhdyt tietäneet kertoa, sanoi kummisetä, — mutta minä tiedän sen, ja se on hyvin tärkeää Köpenhaminan elämälle ja oloille.

* * * * *

— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.

Vuosia on kulunut, hiekkasärkkä on kohonnut. Vesilintu on istuutunut ensimmäiselle kivelle, joka nousi vedestä. Voit nähdä sen kuvasta. Vuosikausia on kulunut. Meri viskasi hiekalle kuolleita kaloja, sitkeä vaivaiskaisla kasvoi, kuihtui, mätäni, lannoitti. Tänne tuli useampia lajeja ruohoa ja kasveja, särkkä muuttui vihreäksi saareksi.

Viikingit astuivat maihin. Alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta. Saari
Själlandin edustalla tarjosi hyvän ankkuripohjan.

Ensimmäinen hylkéenrasvalamppu paloi. Luullakseni paistettiin liekissä kalaa, ja kalaa täällä oli yllinkyllin. Silli kulki suurissa parvissa läpi salmen — oli vaikeaa saada vene kulkemaan niiden yli — vedessä tuikahteli, ikäänkuin kalevantulet olisivat siellä välkähdelleet, syvyydessä oli kuin revontulten loistetta. Salmessa oli kalaa runsaasti, sentähden rakennettiin Själlandin rannalle taloja. Seinät olivat tammipuuta ja katto kaarnaa, siihen tarkoitukseen oli yllinkyllin puita. Laivoja tuli satamaan, hylkeenrasvalamppu keinui köysistössä. Koillistuuli puhalsi ja lauloi: Huu — uuu-uh! Jos saarella näkyi lyhty, niin se oli varkaan lyhty: salakuljettajat ja varkaat harjoittivat ammattiaan Varassaarella, Tyvsöllä.

Paha itää, niinkuin pitää, siitä olen varma, sanoi koillistuuli. — Pian saadaan puu, josta voin varistaa hedelmiä.

— Ja tässä puu onkin, sanoi kummisetä. — Näetkö hirsipuuta Tyvsöllä! Siinä riippuvat rautaketjuissa ryövärit ja murhamiehet aivan niinkuin ne siihen aikaan riippuivat. Tuuli puhalsi niin että pitkät luurangot kalisivat, mutta kuu paistoi niihin hyvin tyytyväisenä, aivan niin kuin se nyt paistaa joihinkin metsätanssiaisiin. Aurinkokin paistoi niihin tyytyväisenä, murenteli roikkuvia luurankoja, ja valon lapset lauloivat auringonsäteillä: Me tiedämme, me tiedämme! Tulevaisuudessa täällä kerran on oleva kaunista! Täällä on hyvää ja komeaa!

— Linnunpojan piipatusta! sanoi koillistuuli.

— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.

* * * * *

Kellot soittivat Roeskilden kaupungissa, missä piispa Absalon asui. Hän osasi sekä lukea raamattuaan että heiluttaa kalpaansa. Hänellä oli valtaa ja voimaa. Absalon tahtoi hyökkäyksiltä suojella sataman äveriäitä kalastajia, joiden kaupunki kasvamistaan kasvoi ja oli tullut markkinapaikaksi. Hän antoi vihkivedellä pirskoittaa pahamaineisen kamaran: Tyvsö, varassaan, sai rehellisyyden merkin. Muurarit ja kirvesmiehet aloittivat siellä työnsä. Muuan rakennus kohosi sinne piispan käskystä. Auringonsäteet suutelivat punaisia muureja sitä mukaa kun ne kohosivat.

Akselin talo oli noussut.

»Linna jylhä,
torni ylhä,
portaat, ovet,
nurkat, lovet. —
Uhuu,
huhuu!
Koillistuuli
paksuhuuli
riehui,
kiehui.
Linna seisoi sittenkin.»

ja sen ulkopuolella oli »Hamina», kauppamiesten satama.

•Häkki merenneitoselle tehty lehtoon vihreään.»

Muukalaisia tuli sinne ostamaan suuria kalamääriä ja he rakensivat aittoja ja taloja, joiden ikkunareikäin peitteenä käytettiin rakkokalvoa, lasi kun oli liian kallista. Sinne tuli pakkahuone päätyineen ja nostureineen. Näetkö aitoissa istuvat vanhat kisällit — ne eivät saa mennä naimisiin, ne kauppaavat inkivääriä ja pippuria, pippurisällit, vanhatpojat!

Koillistuuli puhaltaa läpi katujen ja kujien, panee tomun liikkeelle, repäisee myöskin mennessään jonkun olkikaton. Lehmä ja porsas syövät ruohoa katu-ojassa.

— Kyllä minä pudistan ja ravistan, sanoo koillistuuli, — kyllä tuulee, että talot kuulee, ja Akselin talo myöskin! Minä en erehdy, sitä kutsutaan Tyvsön Steileborgiksi, Varassaaren teilauslinnaksi.

Ja kummisetä näytti kuvan, jonka hän itse oli piirtänyt siitä: muurissa oli paalu paalun vieressä; jokaisessa paalussa oli vangitun merirosvon irvistävä pää.

— Näin on todella tapahtunut, sanoi kummisetä, — on hyvä tietää ja se on hyvin ymmärrettävissä.

Piispa Absalon oli saunassa ja kuuli ohuen seinän läpi rosvolaivan tulevan ulapalla. Heti paikalla hän hyppäsi kylvystä ja riensi laivalleen, puhalsi torveen, ja miehistö tuli. Nuolet lentelivät rosvojen selkään, nämä katsoivat parhaaksi paeta ja soutivat kiireesti. Heidän käsiinsä tarttui nuolia, ei ollut aikaa nyhtää niitä pois. Piispa Absalon otti kiinni jokaisen eloon jääneen ja löi heiltä pään poikki; jokainen pää pantiin linnan ympärysmuurille. Koillistuuli puhalsi posket pullollaan, kidassaan paha ilma, niinkuin merimiehen on tapana sanoa.

— Tähän minä oikaisen itseni, sanoi tuuli. — Tähän minä asetun katselemaan tuota rojuläjää.

Se lepäsi tunteja, se puhalsi vuorokausia. Vuosia kului.

* * * * *

— Vartia tuli linnan torniin. Hän katsoi itään, länteen, etelään ja pohjoiseen.

— Tuossa näet sen kuvassa, sanoi kummisetä ja näytti. — Sinä näet hänet siinä, ja minä sanon sinulle heti mitä hän näki.

— Steileborgin muureilta ulottuu meren selkä Kjögevuonoon asti, ja kulkuväylä Själlandin rannalle on avara. Uusi kaupunki kasvaa kasvamistaan päädyillä varusteltuine ristikkorakenteineen Serritslevin maan ja Solbjergin maan edessä, missä suuret maakylät sijaitsevat. Siellä on kokonaisia suutarien ja nahkurien, ryytikauppiaiden ja oluenmyyjäin katuja, siellä on markkinapaikka, siellä on kiltatupa, ja aivan rannalla, siinä missä ennen oli saari, kohoaa pyhän Nikolauksen mahtava kirkko. Siinä on torni ja äärettömän korkea huippu. Kuinka se päilyykään kirkkaassa vedessä! Jonkun matkaa siitä on »Vor Frue Kirke», Jumalanäidin kirkko, missä messuja luetaan, pyhä sauhu tuoksuu, vahakynttilät palavat. Kjöbmandshavn, »kauppiaan hamina», on nyt piispan kaupunki. Roeskilden piispa käskee ja hallitsee.

Piispa Erlandsen asuu Akselin talossa. Sen keittiössä paistetaan, siellä tarjotaan ruskeata ja kirkasta olutta, siellä soivat suuharput ja kattilarummut. Lamput ja kynttilät palavat, linna loistaa koko maan ja valtakunnan lyhtynä. Koillistuuli kiertää tornia ja muureja, ne kyllä pysyvät paikallaan. Koillistuuli kiertää kaupungin läntistä linnoitusta — se on vain vanha lankkuaita. Se kyllä kestää. Sen ulkopuolella seisoo Tanskan kuningas Kristoffer I. Kapinalliset löivät hänet Skjelskörin luona, ja hän hakee suojaa piispan kaupungista.

Tuuli puhaltaa sanoen samaa kuin piispa: »Pysy siellä! Pysy siellä!
Porttia ei sinulle avata!»

* * * * *

On vihan aika, on raskaita päiviä. Joka mies tahtoo olla oma herransa. Holsteinilainen lippu liehuu linnan katolla. On kärsimysten, on huokausten, on tuskien yö: sota maassa, kuolo ja surma, pilkkosenpimeä yö — mutta sitten tuli »jälleen päivä», Atterdag.

Piispankaupunki on nyt kuninkaan kaupunki. Siinä on päädyillä varustetut talot ja kapeat kadut, sillä on vartiat ja raatihuone, sillä on Länsiportin luona muurattu hirsipuu. Siihen ei saa hirttää ketään vieraspaikkakuntalaista, pitää olla kaupungin porvari saadakseen riippua siinä, päästäkseen niin korkealle että näkee Kjögen ja Kjögen kanat.

— Se on komea hirsipuu, sanoo koillistuuli. — Kauneus menestyy! — Ja sitten se sähisi ja suhisi.

Saksanmaalta puhalsi ilkeys ja kurjuus.

— Kansalaiset tulivat, sanoi kummisetä, — Rostockin, Lyypekin ja Bremenin rikkaat kauppiaat tulivat pakkahuoneensa ja myymäläpöytänsä äärestä. Heidän tarkoituksensa oli ottaa muutakin kuin kultahanhi Valdemarin tornista. Heillä oli tanskalaiskuninkaan kaupungissa enemmän sanomista kuin tanskalaiskuninkaalla itsellään. He saapuivat asestetuin laivoin, eikä kukaan ollut varuillaan. Eerik kuninkaan ei myöskään tehnyt mieli taistella saksalaisia sukulaisiaan vastaan, joita oli hyvin paljon ja jotka olivat hyvin väkeviä. Eerik kuningas ja kaikki hänen hovimiehensä ajoivat kiireimmiten Länsiportista Sorön kaupunkiin, sen hiljaiselle järvelle ja vihreihin metsiin, rakkaudenlaulun ja maljojen kilinän ääreen.

Mutta eräs jäi Köpenhaminaan, eräs, jolla oli kuninkaallinen sydän ja kuninkaallinen mieli. Näetkö tässä kuvassa tuon nuoren naisen, joka on hyvin hieno ja hento, jolla on merensiniset silmät ja pellavankeltaiset hiukset: se on Tanskanmaan kuningatar Filippa, Englannin prinsessa. Hän jäi kauhun valtaamaan kaupunkiin, jonka pienet kadut ja kujat jyrkkine portaineen, vajoineen ja kiinnimuurattuine puoteineen vilisevät ymmälle joutuneita kaupungin asukkaita. Hänellä on miehen rohkeus ja sydän. Hän kutsuu puheilleen porvareja ja talonpoikia, rohkaisee, kehoittaa. Laivat taklataan, hirsitalot miehitetään, pyssyt paukkuvat. Ilmassa on tulta ja savua, rinnassa uskallusta: Jumala ei heitä Tanskan maata. Ja aurinko paistaa kaikkiin sydämiin, kaikkien silmistä loistaa voiton ilo. Siunattu olkoon Filippa! Hän on milloin töllissä, milloin talossa, milloin kuninkaan linnassa, missä hän hoitaa haavoitettuja ja sairaita. Minä olen leikannut seppeleen ja pannut sen tähän kuvan ympärille, sanoi kummisetä. — Siunattu olkoon kuningatar Filippa!

* * * * *

— Nyt me hyppäämme vuosia eteenpäin! sanoi kummisetä. — Köpenhamina hyppää samalla. Kuningas Kristian I on ollut Roomassa, paavi on siunannut hänet, häntä on tällä pitkällä matkalla juhlittu ja kunnioitettu. Täällä kotona hän rakentaa talon poltetuista kivistä. Siinä tulee opin kasvaa, siellä sitä esitetään latinaksi. Auran äärestä ja työpajasta tulleet köyhän lapset voivat nekin päästä sinne, kerjäten raivata tietään, saada ylleen pitkän mustan kapean puvun, laulaa porvarien oven edessä.

Aivan opinahjon likeisyydessä, missä kaikki käy latinaksi, on pieni talo. Siellä hallitsee tanskalaisuus sekä kielessä että tavoissa. Siellä on aamiaiseksi olutkeittoa murennetun leivän höystämänä ja siellä tarjotaan päivällinen klo 10 aamupäivällä. Aurinko paistaa sisään pienistä ruuduista ruokakaappiin ja kirjakaappiin. Siellä säilytetään kirjoitettuja aarteita: herra Mikkelin »Rosenkrands», Rukousnauha ja »Gudelige Comedier», Jumalaisia komedioja, Henrik, Harpenstrengin Lääkekirja ja sorölaisen veli Nielsin Tanskanmaan Riimikronikka. Ne täytyy jokaisen Tanskan miehen tuntea, sanoo talon herra, ja tämä mies saattaa tehdä ne tunnetuiksi. Hän on Tanskanmaan ensimmäinen kirjanpainaja, hollantilainen Gotfred van Gehmen. Hän harjoittaa tuota siunaustatuottavaa mustaa taitoa, kirjapainotaitoa.

Ja kirjat tulevat kuninkaan linnaan ja porvarin taloon. Sananparret ja laulut saavat ikuisen elämän. Sen, mitä ihmiset suruissaan ja iloissaan eivät uskalla lausua, laulaa kansanlaulun lintu julki, laulaa sen verhotussa ja kuitenkin selvässä muodossa. Se vapaana lentää ja se loitos entää, läpi porvaris tuvan, läpi ritarin linnan. Se istuu haukkana ritarineidon kädellä ja visertää, se hiipii pienenä hiirenä ja piipattaa orjuuteen kahlehditulle talonpojalle.

— Suukopua kaikki tyynni! sanoo pureva koillistuuli.

— On kevät! sanovat auringonsäteet. — Katso kuinka vihanta pistää esiin!

* * * * *

— Nyt me selailemme eteenpäin kuvakirjaa, sanoi kummisetä.

Kuinka Köpenhamina loistaakaan! Siellä on turnaukset ja leikit, juhlakulkueet ja komeutta. Katsopa jaloja ritareja rautavarustuksineen, katsopa silkissä ja kullassa kahisevia ylhäisiä rouvia! Kuningas Hannu antaa tyttärensä Elisabetin Brandenburgin kuuriruhtinaalle. Kuinka nuori morsian onkaan, kuinka iloinen hän onkaan! Hän astelee sametilla ajatellen tulevaisuutta: kotoisen elämän onnea. Aivan hänen vieressään seisoo hänen kuninkaallinen veljensä, prinssi Kristian, jolla on raskasmieliset silmät ja kuuma kiehuva veri. Häntä rakastaa porvarisväki, hän tuntee sen ikeen, köyhän kansan tulevaisuus askarruttaa hänen ajatuksiaan.

Yksin Jumalan kädessä on onni!

* * * * *

— Nyt selailemme kuvakirjaa eteenpäin! sanoi kummisetä. — Purevasti puhaltaa tuuli, laulaen terävästä miekasta, raskaasta ajasta, vainon ajasta.

Päivä on jäätävän kylmä, ollaan keskellä huhtikuuta. Minkätähden kokoontuvat joukot linnan edustalle, vanhan Hiilihuoneen eteen, missä kuninkaallinen laiva viireineen ja lippuineen odottaa? Kansaa näkyy ikkunoissa ja katolla. Vallitsee suru ja murhe, odotus ja tuska. Väki katselee linnaan päin, jonka kultaisissa saleissa muinoin oli soihtutanssit, mutta joissa nyt on hiljaista ja autiota. Se katsoo kohti ikkunakomeroa, mistä kuningas Kristian niin usein ennen yli Hovisillan ja Hovisillankadun katseli Dyvekeänsä, hollantilaista tyttöä, jonka hän on tuonut Bergenin kaupungista. Ikkunaruudut ovat suljetut. Joukko katselee linnaan päin: nyt avataan portti, nostosilta lasketaan. Siellä tulee kuningas Kristian uskollisen vaimonsa Elisabetin seuraamana. Kuningatar ei tahdo jättää kuninkaallista herraansa nyt kun tämä on niin kovassa hädässä.

Kuninkaalla oli veressä tulta, tulta oli hänen ajatuksissaan; hän tahtoi murtaa vanhan ajan, murtaa talonpojan ikeen, olla porvarille hyvä, nujertaa »nälkäiset haukat». Mutta niitä oli liian paljon. Hän lähtee maasta ja valtakunnastaan hankkiakseen maailmalta ystäviä ja sukulaisia. Hänen vaimonsa ja uskolliset miehensä seuraavat häntä. Joka silmä kastuu eronhetkellä.

Ajan laulussa kuuluu ääniä sekä häntä vastaan että hänen puolestaan, kolminkertainen kuoro. Kuule aateliston sanat, ne luetaan sekä kirjoitettuina että painettuina.

»Voi sinua, Kristian Paha! Tukholman torille vuodatettu veri huutaa sinulle kirousta!»

Ja munkkien huuto sisältää saman tuomion: »Me hylkäämme sinut, niinkuin Jumala on sinut hyljännyt! Luterilaisen opin kutsuit tänne, sille sinä annoit kirkon ja saarnatuolin, sallit saatanan kielen puhua. Kirous sinulle, Kristian Paha!»

Mutta talonpoika ja porvari itkevät hyvin katkerasti: »Kristian, sinä kansan ystävä! Ei käy talonpoikaa myyminen niinkuin karjaa eikä vaihtaminen metsästyskoiraan! Se laki on sinun mainetodistuksesi!»

Mutta köyhän miehen sanat ovat niinkuin akanat tuulessa.

Nyt purjehtii laiva linnan ohitse, ja porvarit juoksevat valleille vielä kerran nähdäkseen lähtevän kuningaspurren.

* * * * *

Aika on pitkä, aika on tukala; älä luota ystäviin, älä luota sukulaisiin!

Kielin linnassa asuva Fredrik-setä kyllä tahtoisi päästä kuninkaaksi maahan.

Fredrik kuningas on Köpenhaminan edustalla. Katsopas tätä kuvaa: »uskollinen Köpenhamina». Ympärillä on sysimustia pilviä, kuva kuvan vieressä. Katsele vain jokaista! Tuossa on helisevä kuva, se soi vieläkin sadussa ja laulussa: raskas, ahdas, ankea aika vuosikaudet umpeensa.

Kuinka kävi kuningas Kristianin, tuon levottoman linnun? Siitä ovat linnut laulaneet, ja ne lentävät kauas yli maiden ja merten. Haikara tuli varhain keväällä, etelästä yli Saksanmaan. Se oli nähnyt, mitä tässä nyt kerrotaan.

— Näin pakenevan kuningas Kristianin ajavan punaisella kanervanummella. Siellä kohtasi hän kurjat ajopelit, joita veti yksi hevonen. Niissä istui nainen, kuningas Kristianin sisar, Brandenburgin maakreivitär. Kun hän pysyi luterilaisen opin uskollisena tunnustajattarena, oli hänen isäntänsä karkoittanut hänet. Pimeällä nummella kohtasivat nuo maanpakolaiset, kuninkaanlapset. Aika on tukala, aika on pitkä, älä luota ystäviin äläkä sukulaisiin!

Pääskynen saapui Sönderborgin linnasta ja lauloi valittaen.

— Kuningas Kristian on petetty! Hän istuu tornissa, joka on syvä kuin kaivo, hänen askeleensa kuluttavat jälkiä kivipermantoon, hänen sormensa tekevät merkkejä kovaan marmoriin.

»Oi, mikä murhe määrätön sai kivet uurteisiin!»

Kalahaukka tuli myrskyävältä mereltä. Meri on aava ja vapaa. Siellä lentelee pursi, rohkean fyeniläisen Sören Norbyn pursi. Onni on myötäinen — mutta onni on vaihteleva niinkuin tuuli ja ilma.

Jyllannissa ja Fyenissa huutavat korpit ja varikset: »Me olemme retkeilemässä! Se on kerrassaan rattoisaa! Täällä on hevosten raatoja, ja ihmisten raatoja.» On vainon aika, on kreivien sota. Talonpoika otti nuijansa, kaupunkilainen veitsensä, ja sitten he ääneen huusivat: »Me lyömme kuoliaaksi sudet niin ettei ainoaakaan pentua jää!» Pilvet ja palavien kaupunkien sauhu ajelehtivat.

Kuningas Kristian on vankina Sönderborgin linnassa; hän ei pääse vapaaksi, ei näe Köpenhaminaa eikä sen katkeraa hätää. Pohjois-Fälledissä seisoo Kristian III samalla paikalla, missä hänen isänsä seisoi. Kaupungissa vallitsee hätä, siellä on nälkä ja rutto.

Kirkon muuriin nojaten istuu rääsyinen, laihtunut nainen; hän on ruumis vain. Kaksi elävää lasta lepää hänen sylissään, imien verta kuolleen rinnoista.

Rohkeus on lamaantunut, vastustus lamaantuu. Sinä uskollinen
Köpenhamina!

* * * * *

— Fanfaareja puhalletaan, kuule rumpuja ja torvia! Aateliset herrat saapuvat ratsain, töyhdöt liehuen, komeissa silkki- ja samettivaatteissa, kultapäärmeiset peitteet hevosten selässä. He ratsastivat Gammeltorville. Onko siellä karuselli vaiko turnajaiset vanhan tavan mukaan? Porvarit ja talonpojat parhaissa vaatteissaan pyrkivät hekin sinne. Mitä siellä on nähtävää? Onko sinne pystytetty rovio paavillisten kuvien polttamista varten, vai onko siellä pyöveli, niinkuin Slagheckin rovion ääressä oli. Kuningas, maan herra, on luterilainen, se on tehtävä tiettäväksi, se on juurrutettava mieliin ja laillistettava.

Ylhäiset rouvat ja aateliset neidot istuvat korkein kauluksin ja helmikoristeisin hunnuin avonaisten ikkunoiden takana katsellen koko tätä komeutta. Lattialle levitetyllä veralla, verkakatoksen alla, istuu valtakunnan neuvosto ikivanhassa puvussa lähellä kuninkaan valtaistuinta. Kuningas vaikenee. Nyt luetaan tanskankielellä julki hänen tahtonsa, valtakunnan neuvoston tahto.

Porvari ja talonpoika saavat kuulla ankaria sanoja, kurituksen sanoja sen johdosta, että he ovat vastustaneet korkeata aatelia. Porvari nöyryytettiin, talonpojasta tuli orja. Nyt julistetaan tuomion sanat maan piispoja vastaan. Heidän valtansa on mennyttä. Kaikki kirkkojen ja luostarien omaisuus luovutetaan kuninkaalle ja aatelistolle. Täällä on pöyhkeilyä ja vihaa, täällä on komeutta, täällä on valitusta.

»Tuli köyhät linnut nilkuttain, tuli vilkuttain. Tuli rikkaat linnut liehuen, tuli riehuen.»

Taiteaikaan kuuluu raskaita pilviä, mutta myöskin auringonpaistetta.
Juuri nyt välähteli opinahjo, ylioppilaan koti, ja muutamat nimet
loistavat sieltä meidän aikaamme asti. Hans Tausen, fyeniläinen köyhä
sepänpoika.

»Oli Birkendestä se poikanen, yli Tanskan lensi jo maine sen. Sanan miekalla soti hän lailla Lutherin, tien sydämihin raivasi hengen asehin.»

Loistaa myös nimi Petrus Palladius, — näin latinaksi, mutta tanskaksi Peter Plade, Roeskilden piispa, niinikään köyhän sepän poika juuttien maalta; ja aatelisnimistä loistaa Hans Friis, valtakunnan kansleri. Hän istutti ylioppilaan pöytänsä ääreen, piti hänestä huolta ja koululaisesta myöskin. Yhdelle kuitenkin kuuluu ennen muita hurraahuuto ja laulu:

»Niin kauan teinit Tanskanmaan kun kynänvartta käyttää, niin Kristianille hurrataan. sen maine kirjat täyttää.»

Raskaisiin pilviin sekaantui auringonsäteitä taiteaikana.

* * * * *

— Nyt me käännämme lehden. Mikä laulaa ja humisee Isossa Beltissä Samsön rannalla? Merestä nousee vedenneito kaislanvihrein hiuksin; hän ennustaa talonpojalle: on syntyvä prinssi, josta tulee suuri, mahtava kuningas.

Hän syntyy kedolla, kukkivan orapihlajan alla. Nyt kukkii hänen nimensä saduissa ja lauluissa, ritarikartanoissa ja linnoissa, kaikkialla. Pörssi kohosi tornineen ja huippuineen. Rosenborg nousi, katsellen kauas yli vallin. Ylioppilaskin sai oman talonsa, ja siinä lähellä oli »Runde Torn», Pyöreä torni, joka vieläkin viittaa taivasta kohti, ja uraniapylväs, joka katselee Hveeniin päin, missä Uranienborg ylvästeli. Sen kultaiset kupukatot saivat kuutamossa loistetta, ja vedenneidot lauloivat sen muurien takana olevasta miehestä, miehestä jota kuninkaat ja hengen suurmiehet kävivät tervehtimässä, nerolahjaisesta aatelissyntyisestä Tyko Brahesta. Hän kohotti Tanskan nimen niin korkealle, että se tähtitaivaan mukana tunnettiin kaikissa maailman valistuneissa maissa. Ja Tanska työnsi hänet luotaan.

Hän lauloi lohtua tuskassaan:

»Taivashan on kaikkialla,
mitä muuta kaipaisin?»

Hänen laulussaan elää kansanlaulun henki, niinkuin vedenneidon laulussa
Kristian neljännestä.

* * * * *

Nyt tulee lehti, jota sinun pitää tarkasti katsella! sanoi kummisetä. —
Siinä seuraa kuva kuvaa, niinkuin sankarilaulussa säkeistö säkeistöä.
Se on laulu, jonka alku on hyvin iloinen ja jonka loppu on hyvin
surullinen.

— Kuninkaan linnassa tanssii kuninkaan lapsi. Kuinka kaunis hän onkaan katsella! Hän istuu Kristian neljännen sylissä, se on hänen rakas tyttärensä Eleonora. Tytär varttuu naisellisissa hyveissä ja tavoissa. Mahtavan aatelin ensimmäinen mies Corfits Ulfeldt on hänen kihlattunsa. Eleonora on vielä lapsi, hän saakin ankaralta hovimestarittareltaan vitsaa. Hän valittaa siitä armaalleen ja hän on oikeassa. Hän on sukkela, kohtelias ja oppinut, osaa kreikkaa ja latinaa, laulaa italiaksi luuttunsa säestyksellä, osaa puhua paavista ja Lutherista.

Kuningas Kristian lepää Roeskilden tuomiokirkon hautakappelissa, Eleonoran veli on kuninkaana. Köpenhaminan linnassa on komeutta ja loistoa, siellä on kauneutta ja neroa. Ensinnä kuningatar itse: Sofia Amalia Lüneburgilainen. Kuka taitaa ohjata hevostaan niin hyvin kuin hän? Kuka esiintyy tanssissa niin majesteettisen ryhdikkäänä kuin hän, kuka osoittaa puheessaan sellaista asiantuntemusta ja nerokkuutta kuin Tanskan kuningatar?

»Eleonora Kristiina Ulfeldt!» — Ranskan lähettiläs lausui nämä sanat.
»Hänen kauneutensa ja viisautensa voittaa kaikki muut.»

Kateuden takkiainen kasvoi korkeaksi linnan vahatusta tanssilattiasta, se kävi kiinni, se takertui ja kiersi ympärilleen parjauksen ivan: »Mokomakin äpärälapsi! Pysähtykööt hänen vaununsa linnansillan eteen! Siellä missä kuningatar ajaa, saa rouva kävellä.» Juoruja, juttuja ja valheita syntyy kuin satamalla.

Ja Ulfeldt ottaa vaimoaan kädestä hiljaisena yönä. Hänellä on kaupungin portin avaimet. Hän avaa portin, hevoset odottavat ulkopuolella. He ratsastavat pitkin rantaa, ja purjehtivat sitten pois Ruotsinmaalle.

* * * * *

— Nyt käännämme lehden, niinkuin noiden kahden onni on kääntynyt.

On syksy, päivä on lyhyt, yö on pitkä. On harmaata ja märkää, tuuli on kylmä, sen voima kasvaa kasvamistaan. Lehdet vallin puissa humisevat, lehdet lentävät Peder Oxen taloon. Oma isäntäväki on hyljännyt sen ja jättänyt sen tyhjäksi. Tuuli puhaltaa yli Kristianshavnin kiertäen Kai Lykken taloa, joka nyt on kuritushuoneena. Hän itse karkoitettiin kunniattomana maasta, hänen vaakunansa särettiin, hänen kuvansa ripustettiin korkeimpaan hirsipuuhun. Niin rangaistiin kevytmieliset, ajattelemattomat sanat, jotka hän lausui maan kunnioitetusta kuningattaresta. Tuuli toitottaa ääneensä ja lentää yli sen avonaisen paikan, missä valtakunnan hovimestarin talo oli. Nyt on siitä jäljellä vain yksi ainoa kivi. »Sen minä ajoin vierinkivenä purjehtivalle jäälautalle», humisee tuuli. »Kivi ajautui maihin sillä kohdalla, mihin minun kiroamani Tyvsö sittemmin nousi. Niin se joutui herra Ulfeldtin taloon, missä rouva lauloi helisevän luutun säestyksellä, luki kreikkaa ja latinaa ja pöyhkeili — nyt pöyhkeilee vain kivi kirjoituksineen:

»Petturi Corfits Ulf elätille ikuiseksi pilkaksi, ivaksi ja häpeäksi.»

Mutta missä tuo ylhäinen rouva nykyään onkaan? "Huu — ih! huu-ih!" vinkuu tuuli vihlovin äänin. Sinisessä tornissa linnan takana, missä merivesi huuhtoo limaista muuria, siellä hän on jo istunut monta vuotta. Huoneessa on enemmän sauhua kuin lämpöä. Pieni ikkuna on korkealla katon rajassa. Kuningas Kristian neljännen hemmoteltu lapsi, tuo hienoin neiti ja rouva, kuinka onkaan hänen osansa vaatimaton ja huono! Muisto ripustaa vankilan savuttuneille seinille uutimia ja verhoja. Hän muistaa lapsuutensa kauniin ajan, isänsä lempeät, säteilevät piirteet, hän muistaa komean hääretkensä, ylpeytensä päivät, ahdistuksensa ajan Hollannissa, Englannissa ja Bornholmilla.

»Ei mitään raskaaks moiti aviorakkaus,
ja kunniaksi sille on luja luottamus.»

Mutta silloin hän oli puolisonsa luona, nyt hän on yksin, ainiaaksi yksin! Hän ei tiedä miehensä hautasijaa, eikä kukaan tiedä sitä.

»Uskollisuus oli rikoksensa ainut.»

Hän istui vuosikausia, pitkiä vuosia, elämän jatkaessa hyörinäänsä ulkopuolella. Se ei koskaan pysy paikoillaan, mutta me pysähdytämme sen hetkeksi tässä ajatellaksemme häntä ja laulun sanoja:

•Ma täytin vaimon valani myös aikaan tuskan, hädän.»

* * * * *

Katsopas tätä kuvaa! sanoi kummisetä.

On talvi. Pakkanen rakentaa sillan Laalandin ja Fyenin välille, sillan Kaarle Kustaata varten, joka pysähtymättä marssii eteenpäin. Ryöstetään ja poltetaan, koko maassa vallitsee hätä ja ahdistus.

Ruotsalainen on Köpenhaminan edustalla. On pureva pakkanen ja lumipyry. Mutta uskollisina kuninkaalleen ja itselleen ovat miehet ja naiset valmiina taisteluun. Jokainen käsityöläinen, puotipalvelija, ylioppilas ja maisteri on noussut vallille puolustamaan ja suojelemaan. Ei pelätä tulisia kuulia. Kuningas Fredrik vannoi haluavansa kuolla pesäänsä. Hän ratsastaa ylhäällä vallilla ja kuningatar hänen kanssaan. Rohkeus, kuri ja isänmaallinen mieli vallitsevat. Antaa ruotsalaisen vain vetää ylleen kuolinpaitansa ja ryömiä eteenpäin valkeassa lumessa ja koettaa hyökätä! Heidän päälleen vyörytetään hirsiä ja kiviä, ja naiset tulevat oluenpanokattiloineen ja kaatavat tulikuumaa pikeä ja tervaa hyökkäävien vihollisten niskaan.

Tänä yönä ovat kuningas ja porvari yhtä miestä ja voimaa. Ja pelastus ja voitto saavutetaan. Kellot soittavat, kiitoslaulu kaikuu. Porvariväki, nyt voitit sinä aateliskannukset!’

* * * * *

— Mitähän nyt seuraakaan? Katsopa tätä kuvaa!

Piispa Svanen puoliso saapuu suljetuissa vaunuissa. Siihen on lupa vain korkealla, mahtavalla aatelilla. Ylpeät junkkarit rikkovat vaunut, piispattaren täytyy kulkea jalan piispankartanoonsa.

Onko tässä koko tarina? — Paljon enemmän rikotaan seuraavassa hetkessä: ylimielisyyden valta.

Pormestari Hans Hansen ja piispa Svane ojentavat toisilleen kätensä merkiksi yhteistyöstä Herran nimeen. He puhuvat viisaasti ja rehellisinä miehinä. Se kuuluu kirkkoon ja porvarin taloon asti. Kädenlyönti yhteenkuuluvaisuuden merkiksi, ja satama suljetaan, portit suljetaan, hälytyskello soi, valta on annettu kuninkaalle yksin, hänelle, joka jäi pesäänsä vaaran hetkellä: hän vallitkoon; hän vallitkoon suuria ja pieniä!

Tämä on yksinvaltiuden aika.

* * * * *

— Nyt käännämme lehden ja sen mukana ajan.

Halloo, hei, halloo! Aura on siirretty syrjään, kanerva saa rauhassa kasvaa, mutta metsästys menestyy. Halloo, hei! Kuulepa torvien toitotuksia ja koirien haukuntaa! Katsopa metsästysjoukkoa, katsopa kuningasta itseään, kuningas Kristian viidettä! Hän on nuori ja iloinen! Linnassa ja kaupungissa pidetään iloa. Saleissa palaa vahakynttilät, kartanolla soihdut, ja kaupungin katuja valaisevat lyhdyt. Kaikki loistaa uutena. Uusi aateli, Saksasta kutsutut paronit ja kreivit, saavat suosionosoituksia ja lahjoja. Nyt ovat arvonimet ja säätyedut ja saksankieli vallalla.

Silloin kajahtaa aitotanskalainen ääni. Se on kankurin pojan, joka nyt on piispana, se on Kingon ääni, hän veisaa kauniita virsiä.

On toinenkin porvarismiehen poika, viinanlaskijan poika. Hänen ajatuksensa loistaa lain ja oikeuden palveluksessa; hänen lakikirjastaan tuli kultainen pohja kuninkaan nimelle, joka kestää tuleviin aikoihin asti. Tuo porvarispoika, maan mahtavin mies, saa aateliskilven ja samalla vihollisia, joten pyövelin miekka mestauspaikalla riippuu Griffenfeldtin pään päällä. Silloin julistetaan armahdus ja elinkautinen vankeus. Hänet lähetetään kalliosaarelle Trondhjemin rannalle:

»Munkholm — Tanskan St. Helena».

Mutta kevyesti liitää tanssi linnan salissa, siellä on komeutta ja loistoa, siellä on vilkasta soittoa, siellä tanssivat hoviherrat ja -naiset.

* * * * *

— Nyt tulee Fredrik IV:n aika!

Katsopa ylpeää laivaa voittolippuineen! Katsopa vyöryvää merta! Niin, se voi kertoa sankariteoista, Tanskanmaan kunniasta. Me muistamme voittoisia nimiä, sellaisia kuin Sehested ja Gyldenlöve. Me muistamme Hvitfeldtin, joka pelastaakseen tanskalaisen laivaston räjäytti laivansa ja lensi taivaaseen yhdessä Danebrogin, Tanskan lipun kanssa. Me muistelemme tuota aikaa ja sen taistoja ja sankaria, joka Norjan tuntureilta riensi Tanskanmaan avuksi: Peter Tordenskjoldia. Hänen nimensä kajahtaa korviimme ihanalta mereltä, paisuvilta laineilta, rannalta rannalle:

•Löi ukonnuoli kesken ruudinsauhun, katkaisi päivän humun pitkäinen. Pois räätäl' poika pöydältänsä nousi, läks’ matkaan laiva Norjan rannikon. Ja nuori, uljas henki viikinkein taas merta Pohjan voitollisna sousi.»

Tuli tuulahdus Grönlandin rannalta, tuoksu kuin Betlehemin maasta: se kertoi voitoista, jotka Hans Egede ja hänen vaimonsa olivat hankkineet evankeliumin valolle.

Sentähden on toinen puoli lehteä saanut kultaisen pohjan. Toinen puoli, joka kuvaa surua, on tuhkanharmaa ja mustatäpläinen, ikäänkuin siihen olisi sattunut tulisia kipunoita, jälkiä rutosta ja taudista.

Köpenhaminassa raivoaa rutto. Kadut ovat autiot, ovet lukossa, kaikkialle on liidulla merkitty ristejä: siellä on rutto; mutta missä risti on musta, siellä ovat kaikki kuolleet.

Yöllä saatetaan ruumiit pois ilman kellonsoittoa. Kaduilta otetaan puolikuolleet mukaan. Vankkurit rämisevät, ne ovat täynnä ruumiita. Mutta kapakasta kuuluu päihtyneitten hoilotusta ja villiä huutoa. He tahtovat juomalla unohtaa katkeran hädän. He tahtovat unohtaa ja päättää päivänsä — päättää! Kaikkihan päättyy.

Tässä päättyy lehti kuvaamalla toistakin hätää ja Köpenhaminan koettelemuksen aikaa.

Kuningas Kristian IV elää vielä. Hänen hiuksensa ovat harmaantuneet vuosien kuluessa. Hän katselee linnan ikkunasta myrskyävää ilmaa. Ollaan vuoden lopulla.

Pienessä talossa Länsiportin luona leikkii pallollaan pieni poika. Pallo lentää vinnille. Pienokainen ottaa talikynttilän, kiipeää etsimään. Silloin syttyy pieni talo tuleen, samoin koko katu. Ilma käy niin valoisaksi, että pilvet hohtavat. Katso kuinka liekit kasvavat! Tuli saa yllin kyllin ravintoa, se tarttuu heiniin ja olkiin, se tarttuu silavaan ja tervaan ja talven ajaksi varattuihin halkopinoihin. Ja kaikki palaa. Kuuluu itkua ja parkua, kaupungissa on suuri hämminki. Sekamelskassa ratsastaa vanha kuningas rohkaisten, käskien. Räjäytetään ruudilla, puretaan taloja. Nyt palaa myöskin pohjoinen kortteli, ja kirkot palavat St. Petri, Vor Frue! Kuule kuinka kellot soittavat viimeisen laulunsa: »Pois vihasi käännä, armossa Herra!»

Ainoastaan Runde Taarn seisoo paikallaan, samoin linna. Yltympäri savuavat rauniot. Kuningas Fredrik IV on hyvä kansalleen, hän lohduttaa ja ravitsee, hän ei jätä sitä, hän on kodittomiksi jääneiden ystävä. Siunattu olkoon Fredrik IV!

* * * * *

Katsopa nyt tätä kuvaa!

Katso kultaisia vaunuja, jotka tulevat linnasta palvelijoiden ympäröiminä, edessä ja takana aseistetut ratsumiehet. Linnan ympärille on jännitetty rautaketjut, jotta kansa ei pääsisi liian lähelle. Jokaisen aatelittoman miehen täytyy kulkea torin yli paljastetuin päin. Sentähden ei niitä näykään monta, ne karttavat paikkaa. Nyt tulee eräs, katse maahan luotuna, hattu kädessä, ja se on juuri se tämän ajan mies, jonka nimen me lausumme ääneen.

»Oli vihurin virkeys äänessään, nous aurinko entein kirkkain. Tavat lainatut kirpos lentämään pois parvina heinäsirkkain.»

Se on nero ja huumorin mies, se on Ludvig Holberg. Tanskalainen näyttämö, hänen suuruutensa linna, on suljettu, ikäänkuin se olisi pahennuksen pesä. Kaikki ilo on haudattu, tanssi, laulu ja musiikki ovat kielletyt ja karkoitetut. Synkkä kristillisyys vallitsee.

* * * * *

»Der Dänenprinz!» joksi hänen äitinsä häntä kutsui, nyt seuraa hänen aikansa, täynnä auringonpaistetta, linnunlaulua, iloa, tanskalaista mieltä ja hupaisuutta: kuningas Fredrik V on kuninkaana. Ja kahleet otetaan pois torin ympäriltä linnan luota. Tanskan näyttämö on jälleen avoinna, sieltä kuuluu naurua ja riemua, sieltä kajahtaa hyvä tuuli. Ja talonpojat ratsastavat, juhlivat kesäntuloa! Tämä on huvin aika, joka seuraa paastoa ja alakuloisuuden aikaa. Kauneus viihtyy, tuottaen kukkia ja hedelmiä sekä sävelten että värien ja veistosten muodossa. Kuuntele Gretryn musiikkia, katsele Londemannin näyttelemistä! Ja Tanskan kuningatar rakastaa kaikkea tanskalaista. Englannin kaunis, lempeä Lovisa, siunatkoon sinua Jumala taivaassaan! Auringonsäteet laulavat raikkaassa kuorossa ylistystä tanskalaisille kuningattarille: Filippa, Elisabet, Lovisa.

Maallinen osa on kauan sitten laskettu hautaan, mutta sielut elävät ja nimet elävät. Jälleen lähettää Englanti kuninkaanmorsion: nuoren ja pian hyljätyn Matilden! Sinusta tulevat aikojen kuluessa runoilijat laulamaan, laulamaan nuoresta sydämestä ja koettelemuksen hetkestä. Ja laululla on valta, kuvaamaton valta kautta aikojen ja kansojen.

Katso linnan paloa, kuningas Kristianin linnan! Sieltä koetetaan pelastaa kallisarvoisimmat tavarat. Katso kuinka Holmenin väki kantaa pois kokonaista korillista hopeatavaraa ja kallisarvoisia esineitä. Suuria rikkauksia siinä on, mutta äkkiä näkevät he avoimesta ovesta, missä liekit loistavat, kuningas Kristian IV pronssisen kuvapatsaan. Silloin he heittävät käsistään aarteet, joita he kantavat; hänen kuvansa on heille paljon enemmän arvoinen! Se heidän täytyy pelastaa, oli se miten painava tahansa. Tuntevathan he hänet Ewaldin laulusta, Hartmannin kauniista sävelestä.

Mahti on sanassa ja laulussa ja kerran on se voimakkaana soiva ja kertova onnettomasta kuningatar Matildesta.

* * * * *

— Nyt selailemme eteenpäin kuvakirjaa.

Ulfeldtin torilla kohoaa häpeäkivi — onko koko maailmassa pystytetty toista sellaista? Länsiportille pystytettiin patsas — kuinka monta lieneekään maailmassa sellaista?

Auringonsäteet suutelivat vierinkiveä, joka oli »vapaudenpatsaan» alustana. Kaikki kirkonkellot soivat, liput liehuivat, kansa osoitti riemuitsevaa kunnioitusta kruununprinssi Fredrikille. Vanhojen ja nuorten sydämissä ja kielillä elivät nimet Bernstorff, Reventlcw, Colbjörnsen. Loistavin silmin ja kiitollisin sydämin luettiin patsaan ihana kirjoitus:

»Kuningas on säätänyt: maaorjuus lakkautettakoon, maalaislait pidettäkööt järjestyksessä ja voimassa, jotta vapaa talonpoika voi olla peloton ja valistunut, ahkera ja kunnollinen, rehellinen kansalainen, onnellinen!»

Mikä auringon päivä! Mikä kyläläisten kesä!

Valon henget lauloivat: »Hyvä kasvaa! Kaunis kasvaa! Pian kaatuu kivi Ulfedtin torilta, mutta Vapauden patsas on seisova auringonpaisteessa, sekä Jumalan että kuninkaan ja kansan siunaamana.».

»On meillä vanha valtatie. maanpiirin kaiken mi kiertää.»

* * * * *

Aava meri on avoinna sekä ystävälle että viholliselle, ja vihollinen tuli. Mahtava Englannin laivasto oli liikkeellä, suurvalta purjehti pientä vastaan. Taistelu oli kova, mutta kansa urhoollista:

»Horjumatta seisoi joka mies, seisoi, taisteli ja kuolla ties.»

Voitti vihollisensa ihailun ja innosti Tanskan runoilijat. Tätä taistelupäivää vietetään vielä tänäkin päivänä liehuvin lipuin. Tanskan kunniakasta »huhtikuun toista päivää» kiirastuorstain taistelua sataman edustalla.

Vuodet kuluivat. Juutinraumassa nähtiin sotalaivasto. Tarkoittiko se Venäjää vaiko Tanskanmaata? Sitä ei tietänyt kukaan, ei edes laivastossa.

Kansan suussa kulkee tarina, että tuona aamuhetkenä Juutinraumassa, kun suljettu käskykirje avattiin ja luettiin ja se teki tiettäväksi, että koko Tanskan laivasto on vallattava, silloin astui esimiehensä eteen nuori, sanoiltaan ja teoiltaan uljas kapteeni, Britteinmaan poika: »Minä olen vannonut», kuuluivat hänen sanansa, »kuolemaani saakka taistelevani Englannin lipun puolesta avoimessa, rehellisessä taistelussa, mutta en ryhtyväni äkkivaltaukseen».

Ja sen sanottuaan syöksyi hän mereen.

•Päin Tanskan rantaa laivat ohjataan. — Vaan jossain, taistelusta etähällä, hän, kylmä ruumis — nimeä ei hällä — saaliina vetten kulkee kulkuaan. Veen pintaan virta painoi vainajan, sen kalamiehet Ruotsin lainehista täht'yönä nosti, saattoi rantahan ja — arpaa löivät olkalappusista.»

Vihollinen oli Köpenhaminan edustalla. Liekit loimusivat, me menetimme laivaston, mutta emme rohkeuttamme ja uskoamme Jumalaan. Hän nöyryyttää, mutta kohottaa jälleen. Haavat paranevat niinkuin Valhallan urhojen taistelussa. Köpenhaminan historia on lohdutuksesta rikas.

»Kansamme luja on uskossaan:
Herra on ystävä Tanskanmaan.
Häneen jos luotamme, meihin hän,
ja huomenna aurinko paistaa.»

Pian paistoi aurinko uudestaan rakennettuun kaupunkiin, luoden säteensä reheville viljapelloille, älyyn ja neroon. Oli päästy rauhan siunattuun kesäpäivään, jolloin runous loi värikkään, ihanaisen Fata Morganansa, Oehlenschlägerin kangastuksen.

Ja tieteen alalla tehtiin arvokkaampi löytö kuin kultainen sarvi oli muinaisaikaan; löydettiin kultainen silta:

»— — silta aatteen salamoille, kansoihin, valtakuntiin, aikakausiin.»

Hans Kristian Örsted kirjoitti siihen nimensä.

Ja katso! Linnan luo kirkon puolelle rakennettiin talo, johon köyhinkin mies ja nainen ilomielin antoi roponsa.

— Sinä muistat kuvakirjan alkupuolelta, sanoi kummisetä, — nuo vanhat kivipaadet, jotka vierivät Norjan tuntureilta ja jään mukana joutuivat tänne. Ne ovat jälleen nostetut syvältä hiekkapohjasta ja ne ovat Thorvaldsenin käskystä pukeutuneet marmorin kauniiseen hahmoon. Ihanaa sitä on katsella!

— Muistahan nyt, mitä olen sinulle näyttänyt ja mitä olen kertonut! Meren hiekkapohja kohoutui, soi suojaa satamalle, kannatti Akselin taloa, kannatti piispankartanoa ja kuninkaan linnaa ja kannattaa nyt tuota kauneuden temppeliä. Kirouksen sanat ovat häipyneet tuuleen, mutta se mitä auringonvalon lapset iloiten lauloivat tulevista ajoista, on toteutunut.

Moni myrsky on mennyt menojaan, moni voi palata ja voi taasen mennä menojaan. Totuus ja hyvyys ja kauneus saavat kuitenkin voiton.

Ja tähän päättyy kuvakirja. Mutta ei lainkaan Köpenhaminan historia.
Kuka tietää, mitä sinä itse kerran tulet näkemään.

Usein on näyttänyt pimeältä, myrsky on puhaltanut, mutta auringonpaiste ei kuitenkaan ole hävinnyt tuuleen: se jää! Ja väkevämpi kuin väkevinkin auringonpaiste on Jumala! Meidän Herramme ja Jumalamme vallassa on enemmän kuin pelkkä Köpenhamina.

Tämän sanoi kummisetä ja antoi minulle kuvakirjan. Hänen silmänsä säteilivät, hän oli varma asiastaan. Ja minä tartuin kirjaan yhtä iloisena, yhtä ylpeänä ja hellävaroen kuin vasta olin ollut kantaessani pientä sisartani ensi kertaa.

Ja kummisetä sanoi:

— Sinä saat hyvin mielelläsi näyttää kuvakirjaasi muillekin, saat myöskin kyllä sanoa, että minä olen pannut kokoon, liimannut ja piirtänyt koko teoksen. Mutta pääasia on, että he heti tietävät, mistä olen saanut aiheen siihen. Sinä sen tiedät, kerro se!

Aihe on saatu vanhoilta hylkeenrasvalyhdyiltä, jotka juuri viime iltana palaessaan kangastuksen muodossa näyttivät kaupungin kaasukandelaabereille kaikki mitä oli nähty siitä asti, jolloin ensimmäinen lyhty satamassa sytytettiin, siihen iltaan asti, jolloin Köpenhaminaa valaisivat sekä hyikeenrasva että kaasu. Sinä saat näyttää kirjaa kenelle tahdot, nimittäin ihmisille, joilla on lempeä katse ja ystävällinen mieli, mutta jos manalanhepo tulee lähelle — niin sulje kummisedän kuvakirja.

RÄÄSYT.

Tehtaan edustalla oli korkeisiin läjiin kasattuina kaikkialta koottuja rääsypinkkoja. Jokaisella rääsyllä oli oma tarinansa, jokainen puhui omia asioitaan, mutta eihän niitä kaikkia voi kuunnella. Muutamat rääsyt olivat kotimaisia, toiset olivat vieraista maista. Tuossa oli nyt tanskalainen rääsy norjalaisen rääsyn vieressä. Tositanskalainen oli toinen ja aitonorjalainen oli toinen, ja se heissä juuri oli huvittavaa; niin olisi jokainen järkevä norjalainen ja tanskalainen sanonut.

Nyt he tunsivat toisensa kielestä, vaikka nämä kielet norjalaisen rääsyn sanojen mukaan olivat niin erilaiset kuin ranska ja hepreankieli. Me nousemme tuntureille saadaksemme tarpeeksi raakuutta ja alkuperäisyyttä, kun taas tanskalainen höystää itselleen imelänäitelän Brage-kielensä.

Rääsyt puhelivat, ja rääsy pysyy rääsynä joka maassa. Vain lumppuläjässä ovat ne jonkin arvoisia.

— Minä olen norjalainen! sanoi norjalainen, — ja kun minä sanon olevani norjalainen, niin luulen sanoneeni tarpeeksi! Minä olen loimiltani vahva kuin ikitunturit vanhassa Norjassa, maassa, jolla on perustuslaki kuin vapaalla Amerikalla! Loimiani kutkuttaa, kun ajattelen mitä olen ja kun puen ajatukseni malmikajahteisiin graniittisanoihin.

— Mutta meillä on kirjallisuus, sanoi tanskalainen rääsy. —
Ymmärrättekö mitä se on?

— Ymmärrän! vastasi norjalainen. — Te alamaan asukas, nostanko teidät tuntureille ja valaisen teidät revontulilla, mokomakin lumppu! Kun norjalainen aurinko sulattaa jäätä, niin tanskalaiset »päärynäpurret» tulevat meille tuomaan voita ja juustoa — sangen maukasta syötävää muuten! Ja painolastina seuraa tanskalaista kirjallisuutta. Me emme tarvitse sitä, me emme kaipaa väljähtynyttä olutta siellä, missä raikas lähde pulppuaa, ja se on sentään kaivo, joka ei ole porattu, joka ei ole juorunnut itselleen eurooppalaista mainetta sanomalehtien, ystävyyssuhteiden ja kirjailijain ulkomaamatkojen avulla. Puhun suuni puhtaaksi, ja tanskalainen tottukoon suoraan puheeseen, ja sen hän saa tehdä, kun hän skandinavilaisuuden nimessä tarrautuu kiinni meidän ylpeään tunturimaahamme, maailman alkunystyrään!

— Noin ei ikinä tanskalainen rääsy saattaisi puhella! sanoi tanskalainen. — Se ei ole meidän luonteemme mukaista. Minä tunnen itseni, ja kaikki meidän rääsymme ovat samanlaiset, me olemme niin hyväntahtoiset, niin vaatimattomat, me luulemme liian vähän itsestämme ja sillä ei kukaan mitään voita, mutta minä pidän siitä, se on minusta hyvin kaunista! Muuten, sen voin teille vakuuttaa, tunnen täydelleen oman laatuni ansiot, mutta minä en puhu siitä, sellaisesta ei kukaan saa syyttää minua. Minä olen pehmeä ja taipuisa, siedän kaikki, en kadehdi ketään, puhun kaikista hyvää, vaikka ei useimmista muista olekaan paljon hyvää sanottavaa, mutta olkoon se heidän asiansa! Minä lasken siitä aina leikkiä, sillä sellainen on luontoni!

— Älkää puhuko minulle tuota alamaan voimatonta liisterikieltä, se inhoittaa minua! sanoi norjalainen ja irtautui tuulessa läjästä ja joutui toiseen.

Molemmista tuli paperia ja sattumalta tuli norjalaisesta rääsystä paperi, jolle norjalainen mies kirjoitti uskollisen rakkauskirjeen tanskalaiselle tytölle, ja tanskalaisesta rääsystä tuli tanskalaisen oodin käsikirjoitus, jolla ylistettiin Norjan voimaa ja ihanuutta.

Rääsyistäkin voi syntyä hyvää, kun ne ensin ovat joutuneet pois lumppuläjästä ja muutos on merkinnyt pääsyä totuuteen ja kauneuteen; silloin ne loistavat hyvässä yhteisymmärryksessä, ja siinä piilee siunaus.

Tällainen on tarina. Se on varsin huvittava eikä loukkaa lainkaan ketään, paitsi — rääsyjä.

VÄNÖ JA GLÄNÖ.

Lähellä Själlandin rantaa, Holsteinborgin ulkopuolella, oli kerran kaksi metsäistä saarta, Vänö ja Glänö. Niillä oli sekä kirkonkylä että taloja. Ne olivat lähellä rantaa ja samalla lähellä toisiaan. Nyt on täällä enää vain toinen saari.

Eräänä yönä tuli hirveä ilma, meri nousi korkeammalle kuin se on noussut miesmuistiin. Myrskyn voima kasvoi, se kävi yhä rajummaksi. Oli maailmanlopun-ilma, tuntui siltä kuin maa olisi ollut repeämäisillään. Kirkonkellot alkoivat heilahdella ja soivat ihmisten koskematta niihin.

Sinä yönä hävisi Vänö meren syvyyteen. Oli kuin ei tätä saarta koskaan olisi ollut. Mutta sittemmin useinkin kesäisinä öinä, tyynellä, kirkkaalla ilmalla, veden ollessa matalalla, kun kalastaja oli ulapalla tuulastamassa ankeriaita ja valo veneen kokassa tuikki, näki hän oikein tarkkaan katsellessaan syvällä pohjassa Vänön valkeine kirkontornineen ja korkeine muureineen. »Vänö odottaa Glänötä» sanoi tarina. Hän näki saaren, hän kuuli kirkonkellojen alhaalla vedessä soivan. Mutta tämä oli sittenkin erehdys, äänet kuuluivat varmaan villien joutsenten parvesta, joita täällä nähdään usein vedenpinnalla. Ne ääntelevät ja valittelevat, ikäänkuin kaukaa kuuluisi kirkonkellojen soittoa.

Monet Glänön vanhukset muistivat vielä hyvin tuon myrsky-yön. He olivat itse pieninä veden ollessa alhaalla ajaneet näiden kahden saaren väliä niinkuin nykyään ajetaan Glänöhön Själlandin rannalta, jonkun matkan päästä Holsteinborgista; vesi ulottuu vain puoliväliin pyöriä. »Vänö odottaa Glänötä» sanottiin, ja siitä tuli sananparsi ja varma usko.

Moni pieni poika ja tyttö makasi myrsky-yöt ajatellen: tänä yönä tulee hetki, jolloin Vänö noutaa Glänön. Peloissaan lukivat he isämeitänsä, nukkuivat sitten, näkivät suloisia unia, ja seuraavana päivänä oli Glänö vielä paikoillaan metsineen ja viljapeltoineen, ystävällisine talonpoikaistaloineen ja humalistoineen. Lintu lauloi, kuusipeura hyppeli, myyrä ei tuntenut meriveden hajua missään myllerrysmaillaan.

Ja kuitenkin ovat Glänön päivät lasketut. Me emme saata sanoa kuinka monta niitä on, mutta ne ovat lasketut. Eräänä kauniina aamuna on saari kadonnut.

Olit ehkä vielä eilen täällä rannan kaltaalla, näit villien joutsenten lipuvan vedenpinnalla Själlandin ja Glänön välillä, purjevene kiiti purjeet pullollaan metsikön ohi, sinä ajoit itse matalasta kaalamosta; muuta tietä ei ollut. Hevoset polskuttivat vettä, se loiski rattaiden pyörissä.

Olet lähtenyt saarelta, matkustat ehkä hiukkasen muualla maailmassa ja palaat muutamien vuosien perästä takaisin: nyt näet metsän saartavan suurta vihreää niittyaukeaa, missä heinä tuoksuu somien talonpoikaistalojen edustalla. Missä sinä oletkaan? Holsteinborghan tässä vielä komeilee kullattuine huippuineen, mutta ei aivan vuonon varrella, vaan ylempänä maalla. Kuljet metsän läpi, kedon poikki rantaa kohden — missä on Glänö? Näet taasen edessäsi metsää, näet avoveden. Onko Vänö noutanut Glänön, jota se oli niin kauan odottanut? Milloin olikaan se myrsky-yö, jolloin tämä tapahtui, jolloin maa tärisi niin, että vanha Holsteinborg siirtyi monta tuhatta kukonaskelta ylemmä maalle?

Se ei tapahtunut myrsky-yönä, se tapahtui valoisana, aurinkoisena päivänä. Ihmisnero asetti patoja meren eteen, ihmisnero puhalsi padotun veden pois, liitti Glänön mannermaahan. Vuonosta on tullut niitty, joka kasvaa rehevää heinää, Glänö on kasvanut kiinni Själlandiin. Vanha talo on siinä, missä se on aina ollut. Vänö ei tullut noutamaan Glänötä, vaan Själland tarttui siihen kiinni pitkin käsivarsin ja puhalsi pumppujen henkitorvella, lukien loitsusanoja, kihlajaislukuja. Själland sai monta kyynärää maata lahjaksi. Tämä on totta, se on laissa vahvistettu. Sinä voit nähdä omin silmin: Glänön saari on kadonnut.

KUKA OLI ONNELLISIN?

— Miten ihania ruusuja! sanoi auringonpaiste. — Ja joka nuppu puhkeaa ja tulee yhtä kauniiksi. Ne ovat minun lapsiani! Minä olen suudellut ne eloon!

— Ne ovat minun lapsiani! sanoi kaste. — Minä olen imettänyt ne kyynelilläni.

— Minä uskoisin sentään olevani niiden äiti! sanoi ruusupensas. — Te muut olette vain kummeja, jotka kykynne ja halunne mukaan annoitte kummilahjoja.

— Te suloiset ruusulapseni! sanoivat ne kaikki kolme ja toivoivat jokaiselle kukkaselle mitä suurinta onnea, mutta vain yksi saattoi tulla onnellisimmaksi ja yhden täytyi tulla vähimmin onnelliseksi — mutta minkä heistä?

— Sen minä kyllä saan tietää! sanoi tuuli. — Minä kierrän kaikkialla, tunkeudun sisään ahtaimmistakin raoista, ja otan selvän mitä tapahtuu sekä ulkona että sisällä.

Jokainen puhjennut ruusu kuuli mitä sanottiin, jokainen paisuva nuppu tajusi sen.

Silloin astui läpi puutarhan sureva, hellä äiti, yllään mustat vaatteet. Hän taittoi yhden ruusuista, joka oli puoleksi puhjennut, raikas ja täyteläinen ja joka hänen mielestään oli kaikista kaunein. Hän vei kukkasen hiljaiseen, äänettömään huoneeseen, missä hänen elämänhaluinen tyttärensä muutama päivä sitten oli leikkien temmeltänyt, mutta nyt nukkui mustassa arkussa, maaten kuin marmorikuva. Äiti suuteli kuollutta, suuteli sitten puoleksipuhjennutta ruusua ja laski sen nuoren tytön rinnalle, ikäänkuin se raikkautensa ja äidin suudelman voimalla olisi voinut saattaa sydämen jälleen lyömään.

Ruusu ikäänkuin paisui, jokainen lehti vapisi ajatusten ja ilon runsautta:

— Mikä rakkauden tie minulle suotiinkaan! Minusta tulee ikäänkuin ihmislapsi, saan osakseni äidin suudelmat, siunauksen sanat, ja minä astun tuntemattomaan valtakuntaan, uneksien kuolleen rinnassa! Totisesti tulin minä onnellisimmaksi kaikista sisaristani!

Puutarhassa, missä ruusupensas kasvoi, kulki vanha kitkijävaimo. Hänkin katseli pensaan ihanuutta ja kiinnitti silmänsä suurimpaan, täysin puhjenneeseen ruusuun. Kastepisara ja lämmin päivä vielä, niin lehdet putoavat; sen näki vaimo, ja hänen mielestään ruusu jo oli täyttänyt kauneustehtävänsä. Nyt sen myöskin piti tuottaa hyötyä. Ja sitten hän poimi sen ja pani sanomalehteen viedäkseen sen kotiin toisten varisseiden ruusujen joukkoon, hillottavaksi yhdessä niiden kanssa »seokseksi». Se oli joutuva niiden pienten sinisten poikain joukkoon, joita kutsutaan lavendeleiksi, se oli palsamoitava suolalla. Vain ruusut ja kuninkaat palsamoidaan.

— Minun osakseni tulee suurin kunnia! sanoi ruusu, kun kitkijävaimo otti sen. — Minä tulen onnellisimmaksi! minut palsamoidaan.

Puutarhaan tuli kaksi nuorta miestä, toinen oli maalari, toinen oli runoilija. Kumpikin poimi silmäähivelevän ruusun.

Ja maalari loihti kankaalle kukoistavan ruusun kuvan niin että se luuli näkevänsä kasvonsa kuvastimessa.

— Näin, sanoi maalari, — se elää monta ihmispolvea, jona aikana miljoonat ja taas miljoonat ruusut kuihtuvat ja kuolevat.

— Minusta tuli suosituin, sanoi ruusu, — minä sain osakseni suurimman onnen!

Runoilija katsoi omaa ruusuaan, kirjoitti siitä runon, kokonaisen mysteerion, kaiken mitä hän luki ruususta, lehti lehdeltä: »Rakkauden kuvakirjan». Siinä oli kuolematon runoelma.

— Nyt olen minä samalla kuolematon, sanoi ruusu, — minä olen onnellisin.

Koko tuossa upeassa ruusurykelmässä oli kuitenkin yksi, joka pysyi melkein toisten peitossa. Siinä oli sattumalta — mahdollisesti sen onneksi — vika, se oli kallellaan kiinni varressaan ja toisella puolella olevat lehdet eivät vastanneet toisen puolen lehtiä. Keskellä kukkaa kasvoi lisäksi ikäänkuin pieni rypistynyt vihreä lehti — sellaista sattuu ruusuille!

— Lapsiraukka! sanoi tuuli ja suut eli sitä poskelle. Ruusu luuli sitä tervehdykseksi, kunnianosoitukseksi. Sillä oli se tunne, että se oli hiukan toisenlainen kuin muut ruusut ja että sen sisästä nousi vihreä lehti, ja tätä se katsoi erikoiseksi eduksi. Perhonen lensi ruusuun ja suuteli sen lehtiä; se oli kosija. Hän antoi sen lentää tiehensä. Tulipa myös hirvittävän suuri heinäsirkka, joka tosin asettui toiseen ruusuun ja kihnutti rakkaudessaan säärtänsä — se on heinäsirkoilla rakastumisen merkki. Se ruusu, jossa se istui, ei sitä ymmärtänyt, mutta sen teki tuo erikoislaatuinen ruusu, jolla oli vihreä rypistynyt lehti, sillä heinäsirkka katsoi häneen silmin, jotka sanoivat: »Minä olisin valmis syömään sinut rakkaudesta!» Eikä rakkaus voi mennä pitemmälle: toinen sulautuu toiseen! Mutta ruusu ei tahtonut sulautua hyppyniekkaan. Satakieli lauloi tähtikirkkaassa yössä.

— Se tarkoittaa yksin minua! sanoi ruusu, jolla oli tuo vika tai erikoisuus. — Kuinka minulle näin joka suhteessa osoitetaan kunniaa kaikkien sisarteni edellä! Miksi minä sainkaan tuon omituisuuden, joka tekee minut kaikkein onnellisimmaksi!

Silloin tuli puutarhaan kaksi sikariapolttavaa herraa. He puhelivat ruusuista ja tupakasta: ruusut eivät kuulu sietävän savua, ne muuttavat väriä, tulevat vihreiksi. Tätä oli koeteltava. He eivät raskineet ottaa kaikkein komeimpia ruusuja, he ottivat sen, jossa oli vika.

— Mikä uusi kunnianosoitus! sanoi ruusu. — Minä olen ylenpalttisen onnellinen! Kaikkein onnellisin!

Ja se tuli vihreäksi sekä itsetietoisuudesta että tupakansavusta.

Eräs ruusuista, vielä puoleksi nuppu, ehkä kaikkein kaunein koko pensaassa, sai kunniapaikan puutarhurin taidokkaasti sidotussa kukkavihossa. Se vietiin nuorelle herralle, joka oli käskijänä talossa, ja ajoi hänen mukanaan vaunuissa. Se istui kauneuden kukkasena toisten kukkien ja kauniin vihannan joukossa. Se joutui juhlan loistoon: miehiä ja naisia istui tuhansien lamppujen upeassa valossa. Musiikki soi. Oltiin teatterin valomeressä. Ja kun juhlittu nuori tanssijatar myrskyisen suosion tulvassa liiteli näyttämölle, lensi kukkavihko toisensa jälkeen hänen jalkojensa juureen. Sinne putosi sekin kukkavihko, missä kaunis ruusu hohti jalokivenä.

Se tunsi sanomattoman onnensa, kunnian ja loiston, johon se liiti. Ja kun tanssijatar kosketti lattiaa, tanssi ruusu mukana, vieri yli palkkien irti varrestaan, se kun pudotessaan taittui. Se ei joutunut juhlitun käsiin, se vieri kulissien taakse, missä konemies otti sen käteensä, näki kuinka se oli kaunis ja tunsi kuinka se oli täynnä tuoksua; mutta vartta ei siinä ollut. Sitten hän pisti sen taskuunsa, ja kun hän illalla tuli kotiin, pantiin ruusu ryyppylasiin ja oli siinä vedessä koko yön. Varhain aamulla asetettiin se isoäidin eteen, joka vanhana ja voimattoman istui nojatuolissa. Hän katseli taittunutta kaunista ruusua nauttien siitä ja sen tuoksusta.

— Niin, sinä et joutunut sen rikkaan hienon neidin pöydälle, vaan köyhän vanhan vaimon luo. Mutta täällä sinä oletkin kuin kokonainen ruusupensas, kylläpä sinä oletkin kaunis!

Ja iloisena kuin lapsi hän katseli kukkaa ja ajatteli myöskin varmaan omaa kauan sitten mennyttä raikasta nuoruuden-aikaansa.

— Ruudussa oli läpi, sanoi tuuli, — pääsin helposti sisään, näin vanhan vaimon nuoruutta loistavat silmät ja ryyppylasiin joutuneen taittuneen kauniin ruusun. Onnellisin kaikista! Minä tiedän sen! Minä voin sen kertoa!

Jokaisella ruusupensaan kukkasella puutarhassa oli oma tarinansa. Jokainen ruusu uskoi ja ajatteli olevansa onnellisin, ja usko tekee autuaaksi. Viimeinen ruusu oli kuitenkin kaikkein onnellisin, arveli se.

— Minä elin kauemmin kuin he kaikki! Minä olen viimeinen, ainokainen, äidin rakkain lapsi.

— Ja minä olen heidän äitinsä! sanoi ruusupensas.

— Minäpäs olen! sanoi auringonpaiste.

— Ja minä! sanoivat tuuli ja sade.

— Jokaisella meistä on kukkasissa osansa! sanoi tuuli. — Ja jokainen saa heistä osansa! ja sitten siroitteli tuuli lehdet yli koko pensaan, missä kastepisarat päilyivät, minne aurinko paistoi. — Minäkin sain osani, sanoi tuuli. — Minä sain kaikkien ruusujen tarinan, jota minä voin kertoa pitkin maailmaa! Sanopa minulle nyt, kuka noista kaikista oli onnellisin? Niin, sen saat sinä sanoa, minä olen sanonut tarpeeksi.

DRYADI.

Me matkustamme Pariisin näyttelyyn.

Nyt me olemme siellä! Sepä oli vauhtia, sepä oli menoa, ja aivan ilman taikakeinoja. Me kuljimme höyryn avulla laivassa, ja maantietä. Meidän aikamme on sadun aikaa.

Olemme keskellä Pariisia suuressa hotellissa. Kukkaset koristavat koko porraskäytävää, pehmeät matot peittävät astuimia.

Meillä on hauska huone, parvekkeen ovi on avoinna suurelle torille. Siellä asuu Kevät, se on ajanut Pariisiin, saapunut paikalle samaan aikaan kuin me, se on tullut suuren nuoren kastanjapuun muodossa, jolla on vastapuhjenneet hienot lehdet. Kuinka keväisen ihana sen puku onkaan noiden torin toisten puiden rinnalla! Yksi niistä on tykkänään poistunut elävien puiden joukosta ja makaa juurineen riuhtaistuna ja viskattuna maahan. Sen paikalle on nyt määrä istuttaa kasvamaan tuo tuore kastanjapuu.

Pystyyn nostettuna on se vielä paikallaan raskailla vankkureilla, jotka ovat tänä aamuna tuoneet sen Pariisiin monen peninkulman takaa maalta. Siellä se oli vuosikausia seisonut mahtavan tammen rinnalla, ja sen alla istui usein vanha lempeä pappi, joka puhui ja kertoi kuunteleville lapsille. Nuori kastanjapuu kuunteli sekin. Sen dryadihan vielä oli lapsi, hän saattoi muistaa ajan, jolloin puu oli niin pieni, että se kohosi vain hiukan korkeiden heinäkorsien ja sananjalkojen yläpuolelle. Ne olivat silloin niin suuria kuin miksi ne saattoivat tulla, mutta puu kasvoi ja varttui joka vuosi. Se joi ilmaa ja auringonpaistetta, sai kastetta ja sadetta, ja tuimat tuulet sitä röykyttivät ja ravistivat, niinkuin pitikin. Se kuuluu kasvatukseen.

Dryadi nautti elämästään ja olostaan, auringonpaisteesta ja lintujen laulusta, mutta eniten ihmisten äänestä. Hän ymmärsi heidän puheensa yhtä hyvin kuin eläintenkin puheen.

Perhoset, sudenkorennot ja kärpäset, niin, kaikki mikä lentää taisi, tuli tervehtimään. Kaikki ne puhuivat ja pakisivat: ne puhuivat kylästä, viinitarhasta, metsästä, vanhasta linnasta ja sen puistoista, missä oli kanavia ja lammikkoja. Vedessäkin asui eläviä olentoja, jotka omalla tavallaan osasivat lentää paikasta toiseen veden alla, olentoja, joilla oli tietoja ja ajatuksia. Ne eivät sanoneet mitään, niin viisaita ne olivat.

Ja pääskynen, joka oli sukeltanut veteen, kertoi kauniista kultakaloista, lihavasta lahnasta, paksuista suutareista ja vanhoista sammaltuneista ruutanoista. Pääskynen antoi hyvin hyvän kuvauksen, mutta paremminhan jokainen aina itse näkee, sanoi se. Mutta mitenkä dryadi saisikaan nähdä noita olentoja! Hänen täytyi tyytyä katselemaan kaunista maisemaa ja seuraamaan ihmisten kiireistä toimeliaisuutta.

Kaunista se oli, mutta kauneinta oli kuitenkin, kun vanha pappi seisoi täällä tammen alla ja kertoi Ranskasta, sankariteoista, joita miehet ja naiset olivat suorittaneet, henkilöt, joiden nimiä mainittiin ihaillen kautta kaikkien aikojen.

Dryadi kuuli puhuttavan Johanna d’Arcista, paimentytöstä, Charlotte Cordaysta. Hän kuuli puhuttavan ikivanhoista ajoista, Henrik neljännen ja Napoleon ensimmäisen ajoista, ja kunnosta ja suuruudesta aina nykyisiin aikoihin asti. Hän kuuli nimiä, ja jokainen nimi soi kansan sydämeen asti. Ranska on maailman-valtakunta, neron maaperä, josta aukeaa vapauden kraateri!

Maalaislapset kuuntelivat hartaasti, ja samaten dryadi. Hän oli koululaisena, kuten muutkin. Hän näki purjehtivien pilvien hahmossa kuvan toisensa jälkeen siitä, mitä hän oli kuullut kerrottavan.

Taivas pilvineen oli hänen kuvakirjansa.

Onnellinen hän tunsi olevansa tässä kauniissa Ranskanmaassa, mutta kuitenkin oli hänellä se tunne, että linnut, jokainen eläin, joka osasi lentää, oli paljon onnellisemmassa asemassa kuin hän. Kärpänenkin saattoi katsella ympärilleen, laajalti ympärilleen, kauas dryadin näköpiirin taakse.

Ranskanmaa oli niin laaja ja ihana, mutta hän saattoi nähdä siitä vain pienen palasen. Äärettömiin asti ulottuivat maan viinitarhat, metsät ja suuret kaupungit, ja kaikista kaupungeista oli Pariisi ihanin, mahtavin. Sinne saattoivat linnut päästä, hän ei milloinkaan.

Kylän lasten joukossa oli pieni, risainen, köyhä, mutta kaunis tyttö. Hän lauloi aina ja hän nauroi aina ja ripusti punaisia kukkia mustiin hiuksiinsa.

— Älä lähde Pariisiin! sanoi vanha pappi. — Lapsiraukka, jos sinä joudut sinne, niin olet kadotuksen oma!

Ja kuitenkin hän läksi sinne.

Dryadi ajatteli häntä usein; elihän molemmissa sama kaipu ja ikävä tuohon suureen kaupunkiin.

Tuli kevät, kesä, syksy, talvi. Pari vuotta meni.

Dryadin puuhun puhkesivat ensimmäiset kastanjakukat, linnut visersivät siitä suloisessa auringonpaisteessa. Silloin tuli tietä pitkin komeat vaunut, joissa istui ylhäinen nainen; hän ajoi itse keveästi juoksevaa kaunista hevostaan. Pieni siropukuinen palvelijapoika istui takana. Dryadi tunsi naisen, vanha pappi tunsi hänet, ravisti päätään ja sanoi surullisena:

— Sinä jouduit sinne, ja se oli sinun kadotuksesi, Mari-raukka!

— Hänkö raukka! ajatteli dryadi. — Mikä muutos! Hänhän oli puettu kuin herttuatar. Tuollaiseksi hän oli tullut tuossa lumotussa kaupungissa. Oi, olisinpa minäkin siinä loistossa ja komeudessa! Se loistaa tänne yksinpä pilvistäkin yöllä, kun minä katselen sinnepäin, missä tiedän kaupungin olevan.

Niin, sinne, sille suunnalle katseli dryadi joka ilta, joka yö. Hän näki taivaanrannalla loistavan sumun; hän kaipasi sitä valoisina, kuutamoisina öinä. Hän kaipasi purjehtivia pilviä, jotka näyttivät hänelle kuvia kaupungista ja historiasta.

Lapsi tarttuu satukirjaansa, dryadi tarttui pilvimaailmaan, ajatustensa kirjaan.

Kesäisen lämmin pilvetön taivas oli hänelle tyhjä lehti, ja nyt hän oli monena päivänä nähnyt vain sellaisen.

Oli lämmin kesäaika, päivät olivat helteiset, ei tuntunut tuulahdustakaan. Joka lehti, joka kukka oli kuin tainnoksissa, ja ihmiset niinikään.

Silloin nousi pilviä; ne nousivat siltä suunnalta, josta säteilevä sumu yöllä ilmoitti: Täällä on Pariisi. Pilvet nousivat, muodostivat kokonaisen vuoristomaan, työntyivät eteenpäin ilmassa, levittäytyivät yli koko maiseman, niin kauas kuin dryadi saattoi nähdä.

Pilvet vaappuivat tummansinisinä mahtavina kallioröykkiöinä kerroksittain ilmassa. Salamat läksivät liikkeelle. »Nekin ovat Jumalan palvelijoita», oli vanha pappi sanonut. Ja välähti sinertävä, häikäisevä salama, valonkipuna, joka oli kuin kalliopaasia halkova aurinko itse; salama iski maahan ja pirstoi juuria myöten vanhan mahtavan tammen. Sen latva irtaantui rungosta, ja runko kaatui halkaistuna kahtia, ikäänkuin se olisi levittänyt käsivartensa syleilemään valon sanansaattajia.

Mitkään valetut tykit eivät pysty kuninkaanlapsen syntyessä jylisemään läpi ilmojen ja yli maiden niinkuin ukkosenjyrinä nyt jylisi vanhan tammen kuolinhetkellä. Satoi kaatamalla. Tuuli puhalsi virvoittavana, rajuilma oli ohi, luonnossa vallitsi kuin sunnuntaijuhla. Kylän väet kokoontuivat kaatuneen vanhan tammen ympärille. Vanha pappi puhui kunnioituksen sanoja, muuan maalari piirsi puun, jotta siitä jäisi pysyväinen muisto.

— Kaikki menee menojaan! sanoi dryadi, — menee niinkuin pilvi eikä milloinkaan palaa.

Vanha pappi ei enää tullut tänne. Koulun katto oli romahtanut, oppituoli oli poissa. Lapsetkaan eivät tulleet tänne, mutta syksy tuli tänne, talvi tuli tänne, ja myöskin kevät, ja kaikkien näiden aikojen vaihtuessa katseli dryadi yhä sille kulmalle, missä kaukana taivaanrannalla joka ilta ja yö Pariisi loisti säihkyvänä usvana. Sieltä lensi maailmalle veturi veturin perästä, juna toisensa rinnalla ja toisensa jälkeen, humisten, kohisten ja kaikkina vuorokauden aikoina. Illoin ja keskiyön aikaan, aamulla ja kautta koko valoisan päivän tuli junia, ja jokaisesta ja jokaiseen syöksyi kansaa kaikista maailman maista. Uusi maailmanihme oli kutsunut heidät Pariisiin.

Miltä näytti sitten tämä ihme?

— Taiteen ja teollisuuden loistokukka, sanoivat ihmiset, — on kasvanut esiin Marskentän hedelmättömästä hiekasta, jättiläiskokoinen auringonkukka, jonka lehtien avulla saattaa lukea maantiedettä, tilastotiedettä; saada kunnallistietoja, kohota taiteen ja runouden kukkuloille, oppia tuntemaan maiden koon ja suuruuden. — Sadunkukka, sanoivat toiset, — kirjava lootuskasvi, joka levittää vihreät lehtensä samettimattoina yli hiekan, nousi varhain keväällä. Kesä tulee näkemään sen koko loistossaan, syksymyrskyt tulevat puhaltamaan sen pois; ei jää lehteä, ei jää juurta.