E-text prepared by Tapio Riikonen

SATUJA JA TARINOITA V

Kirj.

H. C. ANDERSEN

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1917.

SISÄLLYS.

Lientä makkaratikusta.
"Pebersvendin" yömyssy.
Jotakin.
Vanhan tammen viimeinen uni.
Aapiskirja.
Liejukuninkaan tytär.
Pikajuoksijat.
Kellosyvänne.
Paha ruhtinas.
Tuuli kertoo Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään.
Tyttö, joka astui leivän päälle.
Torninvartia Olli.

LIENTÄ MAKKARATIKUSTA.

I.

Lientä makkaratikusta.

— Eiliset päivälliset olivat erinomaiset! sanoi vanha naarasrotta toiselle, joka ei ollut mukana noissa kemuissa. — Minä istuin numerona kaksikymmentäyksi vanhasta rottakuninkaasta; ei se ole niinkään vähän! Luettelenko teille nyt ruokalajit, ne olivat erittäin hyvin valitut: homehtunutta leipää, silavanlientä, talikynttilöitä ja makkaroita, — ja sitten sama taas uudestaan; se oli melkein kuin kahden aterian veroinen. Siellä vallitsi hauska mieliala ja rattoisa hälinä kuin perheen piirissä ikään; ei jäänyt mitään muuta kuin makkaratikut; niistä me sitten puhuimme ja niin johduttiin makkaratikkuliemeen; jokainen oli kuullut puhuttavan siitä, mutta kukaan ei ollut maistanut tuota lientä, vielä vähemmin ymmärsi kukaan valmistaa sitä. Keksijän malja esitettiin kauniissa puheessa, hän ansaitsi päästä vaivaistalon johtajaksi! — eikö se ollut sukkelaa? Ja vanha rottakuningas nousi ja lupasi, että se nuorista rotista, joka osaisi valmistaa mainitun liemen maukkaimmaksi, pääsisi hänen kuningattarekseen, vuosi ja päivä annettiin ajatusaikaa.

— Ei se ole hullumpaa! sanoi toinen rotta; — mutta miten tuo liemi valmistetaan?

— Niin, miten se valmistetaan? sitä kysyivät myöskin kaikki naarasrotat, sekä nuoret että vanhat. Kaikki he mielellään halusivat päästä kuningattareksi, mutta eivät he olisi tahtoneet vaivautua maailmalle oppimaan tarvittavaa taitoa, ja se oli kuin olikin välttämätöntä!

Mutta eihän kaikkien olekaan mahdollista jättää perhettään ja vanhoja piilopaikkojaan; ei siellä maailmalla joka päivä kuljeta juustonkuorella eikä haistella silavanlientä, ei, voi joutua näkemään nälkää, voipa joutua ehkä ilmielävänä kissan syötäväksi.

Nämä ajatukset ne peloittivat useimpia lähtemästä tiedustelulle; matkalle ilmoittautui ainoastaan neljä rottaa, nuorta ja vikkelää, mutta köyhää; ne päättivät kukin lähteä haaralleen maailman neljää kulmaa kohti, saa sitten nähdä, ketä onni seuraa; jokainen niistä otti mukaansa makkaratikun muistaakseen, minkä vuoksi oli matkalla; sen tuli olla heidän matkasauvansa.

Toukokuussa he lähtivät matkaan ja toukokuussa seuraavana vuonna he palasivat, mutta ainoastaan kolme, neljättä ei kuulunut, ja nyt oli ratkaisun päivä.

— Aina meidän parhaimpiin iloihimme pitää liittyä jotakin surullista! sanoi rottakuningas, mutta käski toimittaa kutsun kaikille rotille monen penikulman alalla; niiden tuli kokoontua kyökkiin; nuo kolme matkarottaa seisoivat rivissä ja erikseen; neljännen sijaan, joka puuttui, oli asetettu suruharsolla verhottu makkaratikku. Kukaan ei saanut lausua mielipidettään ennenkuin nuo kolme olivat puhuneet ja rottakuningas oli sanonut, mitä sittemmin piti sanottaman.

Nyt saadaan kuulla!

II.

Mitä ensimäinen pieni rotta oli nähnyt ja oppinut matkalla.

— Kun minä läksin maailmalle, sanoi pieni rotta, — niin minä uskoin, niinkuin niin monet minun iässäni, että olin ahminut itseeni kaiken maailman viisauden, mutta se ei pidä paikkaansa, täytyy kulua vuosikausia, ennenkuin se tapahtuu. Lähdin heti merille, matkustin laivalla, joka suuntasi kulkunsa pohjoista kohti; olin kuullut, että merellä vaaditaan kokilta neuvokkuutta, mutta mitä neuvokkuutta siinä tarvitaan, kun on yllinkyllin silavankylkiä, suolaruokaa tynnyrittäin ja homehtuneita jauhoja; sellaisella eletään herkullisesti! mutta ei opita mitään, mikä voi neuvoa valmistamaan lientä makkaratikusta. Me purjehdimme monta yötä ja päivää, me saimme sekä heilua että kastua. Kun me sitten pääsimme määräpaikkaan, jätin minä laivan; se oli kaukana pohjoisessa.

Tuntuu omituiselta joutua pois omasta kotoisesta kopistaan, kulkea laivalla, joka sekin on eräänlainen koppi, ja äkkiä olla satojen penikulmien päässä vieraalla maalla. Siellä oli suuria metsiä kuusineen ja koivuineen, ne tuoksuivat niin väkevästi! minä en pidä siitä! villit yrtit hajusivat niin maustetuilta, minä aivastin, minä ajattelin makkaraa. Siellä oli suuria metsäjärviä, likeltä näytti vesi kirkkaalta, mutta kaukaa katsoen tummalta kuin muste; siellä ui valkeita joutsenia, minä luulin niitä vaahdoksi, niin hiljaa ne olivat, mutta minä näin niiden lentävän, ja minä näin niiden kävelevän, silloin minä tunsin ne; ne kuuluvat hanhen sukuun, sen kyllä näkee käynnistä, kukaan ei voi kieltää sukuansa! Minä liityin omaan sukuuni, lyöttäydyin metsä- ja peltorottien seuraan, jotka muuten tietävät hyvin vähän, varsinkin ravintoasioista, ja juuri niiden tähdenhän minä olin ulkomaanmatkalla. Ajatus, että voitaisiin valmistaa lientä makkaratikusta, oli heistä niin tavaton, että se heti levisi kautta koko metsän, mutta että tämä tehtävä saatettaisiin ratkaista, sitä he pitivät mahdottomuutena; kaikista vähimmin minä ajattelin, että täällä, ja vielä samana yönä, pääsisin tuon valmistamisen salaisuuden perille. Oli juhannus, sentähden lemusi metsä niin väkevästi, sanoivat he, sentähden olivat yrtit niin väkevät, järvet niin kirkkaat ja kuitenkin tummat valkeine joutsenineen. Metsänlaitaan, kolmen, neljän talon väliin, oli pystytetty tanko, ja tämän latvassa riippui seppeleitä ja nauhoja, se oli suvisalko; tytöt ja pojat tanssivat sen ympärillä ja lauloivat kilpaa pelimannin viulun kanssa. Hauskaa siellä pidettiin sekä auringon laskiessa että kuutamolla, mutta minä en ottanut osaa, mitäpä pienellä rotalla olisi ollut tekemistä metsätansseissa! Minä istuin pehmeässä sammalessa ja pitelin makkaratikkuani. Kuu paistoi varsinkin erääseen kohtaan, missä oli puu ja vieressä niin hieno sammal, että minä uskallan sanoa: niinkuin rottakuninkaan nahka, mutta se oli väriltään vihreä niin että silmiä hiveli. Yhtäkkiä alkoi sieltä marssia esiin mitä herttaisimpia pieniä olentoja, ei suurempia kuin että ne ulottuivat polviini, ne olivat ihmisen näköisiä, mutta sopusuhtaisempia, ne sanoivat itseään keijukaisiksi ja niillä oli hienot, kukkalehdistä tehdyt ja kärpästen ja hyttysten siivillä koristetut vaatteet. Ei ensinkään hullumpaa. Heti tuntui siltä kuin he olisivat etsineet jotakin, en tietänyt mitä, mutta sitten tuli pari heistä minun luokseni, etevin viittasi makkaratikkuuni ja sanoi: "Juuri tuollaista me tarvitsemme! se on sileäksi vuoltu, se on erinomainen!" ja hän ihastui ihastumistaan katsellessaan matkasauvaani.

— Lainata sopii, mutta ei pitää! sanoin minä.

— Ei pitää! sanoivat he kaikki, kävivät kiinni makkaratikkuun, jonka minä päästin käsistäni, ja lähtivät tanssien viemään sitä tuolle hienolle sammaltäplälle, jonne pystyttivät sen keskelle vihantaa. Heillä piti heilläkin olla suvisalko, ja se, jonka he nyt saivat, olikin kuin heitä varten tehty. Nyt se koristettiin; niin, kyllä se nyt oli komea!

Pienet hämähäkit kutoivat kultalankaa sen ympärille ja ripustelivat siihen liehuvia harsoja ja lippuja, jotka olivat niin hienoa kudontaa, niin lumivalkoiseksi valkaistua kuutamossa, että silmiäni häikäisi. He ottivat värejä perhosen siivistä ja pirskoittivat sitä valkoiselle kankaalle, ja se hohti kuin kukkaset ja timantit, en enää tuntenut makkaratikkua omakseni; sellaisia suvisalkoja, jommoiseksi se oli tullut, ei varmaan olisi tavannut montakaan maailmassa. Ja nyt vasta saapui varsinainen suuri keijukaisseurue, se oli aivan ilman vaatteita, hienompaa ei olisi saattanut olla, ja minut kutsuttiin katsomaan komeutta, mutta matkan päästä, sillä minä olin heidän seuraansa liian suuri. Nyt siellä vasta alkoi soitto, oli kuin tuhannet lasikellot olisivat soineet, niin täyteläisesti ja voimakkaasti! Minä luulin joutsenten joikuvan, niin, tuntuipa siltä kuin olisin kuullut käen ja laulurastaankin, vihdoin oli kuin koko metsä olisi yhtynyt soittoon, kuului lapsenääniä, kellonsoittoa ja lintujen viserrystä, mitä kauneimpia säveliä, ja koko tämä ihanuus soi keijukaisten suvisalkosesta, se oli kokonainen kellopeli, ja se oli minun makkaratikkuni. En koskaan olisi uskonut siitä lähtevän niin paljon, mutta kaikki riippuu kuin riippuukin siitä, mihin käsiin mikin joutuu. Tulin todella niin liikutetuksi, itkin niinkuin pieni rotta vain voi itkeä, pelkästä ilosta. Yö oli aivan liian lyhyt! Mutta se ei ole sen pitempi siihen aikaan vuotta siellä pohjoisessa. Aamun sarastaessa kävi tuulenhenki, metsälammen peilipinta väreili, kaikki hienot, liehuvat harsot ja liput lähtivät lentoon; keinuvat hämähäkinverkkolinnat, riippusillat ja kaiteet, mitä ne lienevät olleetkaan, jotka olivat rakennetut lehdestä lehteen, hajosivat olemattomiin; kuusi keijukaista tuli tuomaan makkaratikkuani, kysyen, oliko minulla jotakin toivomusta, jonka he saattaisivat täyttää; silloin minä pyysin heitä sanomaan, miten valmistetaan lientä makkaratikusta.

— Kuinka me teemme, lausui etevin heistä ja nauroi, — sen sinä juuri olet nähnyt! Tuskinpa taisit tuntea makkaratikkuasi!

— Vai sillä lailla te tarkoitatte! sanoin ja kerroin suoraan, minkä vuoksi olin matkalla ja mitä tuloksia siitä kotona odotettiin. — Mitä hyötyä, kysyin, — on rottakuninkaalla ja koko mahtavalla valtakunnallamme siitä, että minä olen nähnyt tämän komeuden? Enhän minä saata ravistaa sitä ulos makkaratikusta ja sanoa: kas tässä tikku, nyt tulee liemi! Olisihan sekin sentään eräänlainen ruokalaji kylläisille vatsoille!

Silloin kastoi keijukainen pienen sormensa siniseen orvokkikukkaan ja sanoi minulle:

— Huomaappas nyt! Minä sivelen matkasauvasi, ja kun sinä palaat kotiin rottakuninkaan linnaan, niin kosketa sauvalla kuninkaasi lämmintä rintaa, silloin puhkeaa sauvasta esiin orvokkeja, vaikka olisi kylmin talvisaika. Kas, onhan sinulla siis nyt vähän tuliaisia kotiin, vieläpä hiukkasen lisääkin!

Mutta ennenkuin pieni rotta sanoi mitä tämä hiukkanen lisää oli, käänsi hän sauvansa kuninkaan rintaa vastaan ja todella puhkesi esiin mitä suloisin kukkakimppu, joka tuoksui niin voimakkaasti, että rottakuningas käski, että ne rotat, jotka seisoivat likinnä uunia, heti pistäisivät häntänsä tuleen, jotta saataisiin hiukkasen palaneenkäryä, sillä tuota orvokintuoksua ei saattanut sietää, siitä lajista ei täällä pidetty.

— Mutta mistä "lisästä" sinä puhuitkaan? kysyi rottakuningas.

— Niin, sanoi pieni rotta, — se oli se, mitä sanotaan "efektiksi!" ja sitten hän käänsi makkaratikun eikä siinä enää ollut mitään kukkia, hän piteli vain paljasta tikkua ja sitä hän nosti kuin tahtipuikkoa.

— Orvokit ovat näköä, hajua ja tunnetta varten, sanoi minulle keijukainen, mutta kuulon ja maunkin pitää saada osansa!

Ja sitten hän löi tahtia; se oli musiikkia, mutta ei sellaista, jommoinen helisi metsässä keijukaisten juhlassa, vaan sellaista, jommoista kuullaan kyökissä. Tulipas siinä touhua! Yhtäkkiä oli kuin tuuli olisi puhaltanut kaikkien savutorvien läpi; padat ja kattilat kiehuivat yli laitainsa, hiilikauha rämisi messinkikattilaa vastaan ja sitten hiljeni yhtäkkiä; saattoi kuulla teepannun hiljaista laulua, se soi niin kummallisesti, ei ymmärtänyt, lopettiko se vai alkoiko se; ja pieni pannu kiehui, ja suuri pannu kiehui, toinen ei välittänyt toisesta, tuntui siltä kuin kummaltakin olisi mennyt pää pyörälle. Ja pieni rotta heilutti tahtipuikkoaan hurjemmin ja hurjemmin, — pannut vaahtosivat, kuohuivat ja kiehuivat yli laitainsa, tuuli humisi, uuninpiipussa vinkui — huu haa! Kävi niin kauheaksi, että pieni rotta itsekin pudotti tahtipuikon.

— Olipa se lemmon lientä! sanoi vanha rottakuningas. — Milloin tulee itse ruoka?

— Siinä oli kaikki tyynni! sanoi pieni rotta ja niiasi.

— Kaikki tyynni! Niin, kuullaanpa sitten mitä seuraavalla on kerrottavana! sanoi rottakuningas.

III.

Mitä toinen pieni rotta tiesi kertoa.

— Minä olen syntynyt kuninkaallisessa kirjastossa, sanoi toinen rotta, — minä ja useat perheestäni emme koskaan ole tunteneet onnea päästä ruokasaliin, ruokasäiliöstä puhumattakaan; vasta kun lähdin matkalle ja nyt täällä, näin kyökin. Me näimme todella usein nälkää kirjastossa, mutta me saimme paljon tietoja. Sinne saapui meille huhu kuninkaallisesta palkinnosta, joka oli määrätty sille, joka valmistaisi liemen makkaratikusta ja silloin veti vanha isoäitini esiin erään käsikirjoituksen. Ei hän osannut sitä lukea, mutta hän oli kuullut sitä luettavan, siinä seisoi: "Jos on runoilija, niin voi keittää liemen makkaratikusta." Hän kysyi minulta, olinko runoilija. Tiesin etten ollut ja hän sanoi, että minun siinä tapauksessa piti tulla siksi. Mutta mitä siihen tarvitaan? kysyin minä, sillä sitä minun oli yhtä mahdoton keksiä kuin miten tuo liemi valmistetaan. Mutta isoäiti oli kuullut luettavan käsikirjoitusta, hän sanoi, että siihen tarvitaan kolme pääosaa: "järkeä, mielikuvitusta ja tunnetta! jos sinä voit hankkia ne itsellesi, niin olet runoilija, ja sitten kyllä selviydyt makkaratikkuasiasta."

Ja niin minä läksin länttä kohti maailmalle, tullakseni runoilijaksi.

Järki, sen minä tiesin, on aina joka asiassa tärkein, molemmat toiset osat eivät ole sen arvoiset! Niin minä siis ensin läksin hakemaan järkeä. Mutta missä se asuu? Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi! on suuri kuningas Juudan maassa sanonut, sen minä tiesin kirjastosta, enkä minä pysähtynyt ennenkuin tulin suurelle muurahaiskeolle. Siihen minä asetuin vaanimaan, tullakseni viisaaksi.

Muurahaiset ovat kuin ovatkin hyvin kunnianarvoista sukukuntaa, ne ovat pelkkää järkeä, kaikki niissä on kuin oikein ratkaistu laskutehtävä, jossa kaikki pitää paikkansa. Tekemällä työtä ja munimalla, sanovat he, eletään ajan mukana ja pidetään huolta jälkeentulevista, ja sen he tekevät. He jakautuvat puhtaihin muurahaisiin ja likaisiin; arvoasteen määrää numero, muurahaiskuningatar on numero yksi ja hänen mielipiteensä on ainoa oikea, hän on niellyt itseensä kaiken viisauden, ja se oli tärkeää minun tietää. Hän sanoi paljon, joka oli niin viisasta, että se minusta tuntui tyhmältä. Hän sanoi, että heidän kekonsa oli korkeinta tässä maailmassa, mutta aivan keon vieressä seisoi puu, joka oli korkeampi, paljon korkeampi, sitä ei saattanut kieltää ja senvuoksi ei siitä puhuttu. Eräänä iltana oli joku muurahainen eksynyt sinne, ryöminyt ylös runkoa, ei edes latvaan asti, mutta kuitenkin korkeammalle kuin yksikään muurahainen ennen oli päässyt, ja kun se kääntyi takaisin ja osasi kotiin, kertoi se keossa, että ulkopuolella on jotakin paljon korkeampaa, mutta tämä oli kaikkien muurahaisten mielestä ollut loukkaavaa koko yhdyskuntaa vastaan, ja niin tuomittiin tämä muurahainen käyttämään kuonokoppaa ja elämään ainaisessa yksinäisyydessä. Mutta vähän aikaa jälkeenpäin tuli toinen muurahainen puun luo ja teki saman matkan ja keksinnön, ja se kertoi siitä, niinkuin sanottiin, varovasti ja epämääräisesti, ja kun se lisäksi oli arvossapidetty muurahainen ja kuului puhtaihin, niin siihen uskottiin, ja kun se kuoli, pystyttivät he sille muistopatsaaksi munankuoren, sillä he kunnioittivat tietoja. Minä näin, sanoi pieni rotta, — että muurahaiset alinomaa juoksivat kantaen muniaan selässään. Yksi niistä pudotti munansa, suurella vaivalla koetti hän saada sitä ylös taas, mutta se ei tahtonut onnistua, silloin tuli kaksi muuta auttamaan ja ne kiskoivat kaikin voimin niin että miltei olivat pudottamaisillaan omat munansa, mutta samassa silmänräpäyksessä ne lakkasivat, sillä jokainen on lähinnä itseään. Ja muurahaiskuningatar sanoi tästä, että siinä varmaan oli sydäntä ja järkeä. "Nämä molemmat asettavat meidät korkeimmiksi järkiolentojen joukossa. Järjen tulee ja täytyy olla voitolla, ja minun on suurin!" Ja sitten hän nousi takimmaisille jaloilleen, hänet tunsi helposti, minä en saattanut erehtyä, ja minä nielin hänet. Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi — nyt minä olin saanut kuningattaren!

Nyt minä astuin likemmä mainittua suurta puuta. Se oli tammi, sillä oli korkea runko, mahtava latva ja se oli hyvin vanha. Minä tiesin, että siinä asui elävä olento, nainen, jota sanotaan dryadiksi. Hän syntyy puun mukana ja kuolee sen mukana, siitä minä olin kuullut kirjastossa. Nyt minä näin tuollaisen puun, näin tuollaisen tammenneidon; hän päästi kauhean huudon, kun näki minut niin likellä; hän pelkäsi, niinkuin kaikki naisväet, kauheasti rottia, mutta tällä olikin enemmän syytä kuin muilla, sillä minä olisin saattanut jyrsiä poikki puun ja siinähän hänen elämänsä riippui kiinni. Minä puhelin hänelle ystävällisesti ja lämpimästi, rohkaisin häntä, ja hän otti minut hienolle kädelleen, ja kun hän sai tietää, minkätähden minä olin lähtenyt maailmalle, lupasi hän, että minä ehkä jo samana iltana saisin haltuuni yhden niistä molemmista aarteista, joita vielä etsin. Hän kertoi minulle, että Fantasus oli hänen hyvin hyvä ystävänsä, että hän oli kaunis kuin lemmenjumala ja että hän monta kertaa lepäsi täällä puun lehtevien oksien alla, jotka silloin humisivat vieläkin voimakkaammin, tuudittaessaan heitä molempia. Fantasus kutsui häntä omaksi dryadikseen, sanoi hän, puuta omaksi puukseen. Ryhmyinen, mahtava, kaunis tammi oli juuri hänen mielensä mukainen, juuret haarautuivat syvälle ja lujasti maan kamaraan, runko ja latva kohosivat korkealle kirkkaaseen ilmaan ja tunsivat lumituiskun, purevat tuulet ja lämpöisen auringon, niinkuin tulee tuntea. Niin, tähän tapaan puhui dryadi: "Linnut laulavat tuolla ylhäällä ja kertovat vieraista maista! Ja ainoalle kuivuneelle oksalle on haikara rakentanut pesän, se koristaa erinomaisesti ja samalla saa kuulla hiukkasen pyramidien maasta. Kaikesta tästä Fantasus pitää, eikä se edes riitä hänelle. Minun täytyy itseni kuvata elämää metsässä, siitä lähtien, jolloin olin pieni ja puu niin hento, että nokkonen saattoi peittää sen, ja aina tähän asti, jolloin se on tullut niin suureksi ja mahtavaksi. Istu nyt tuonne tuoksumarattien alle ja pidä hyvin varasi, minä kyllä saan, kun Fantasus tulee, tilaisuuden tarttua hänen siipeensä ja ravistaa irti pienen höyhenen. Ota se, parempaa ei yksikään runoilija ole saanut — siinä on sinulle kylläksi!"

— Ja Fantasus tuli, höyhen reväistiin irti ja minä otin sen, sanoi pieni rotta. — Pidin sitä vedessä, kunnes se pehmeni — se oli sittenkin vaikea sulattaa, mutta minä sain kuin sainkin sen nakerretuksi itseeni. Ei ole ensinkään helppoa nakertautua runoilijaksi, on niin paljon, jota täytyy ahtaa itseensä. Nyt minulla siis oli nuo kaksi asiaa, järki ja mielikuvitus ja niiden avulla tiesin, että kolmas oli löydettävissä kirjastosta, koska muuan suuri mies on sanonut ja kirjoittanut, että on romaaneja, jotka ovat olemassa vain vapauttaakseen ihmiset liikanaisista kyynelistä, siis ovat eräänlainen sieni tunteiden vastaanottamista varten. Muistin pari näitä kirjoja, ne olivat minusta aina näyttäneet hyvin maukkailta, niitä oli luettu niin paljon, niin paljon rasvattu, ne olivat mahtaneet imeä itseensä äärettömän tulvan.

Läksin kotiin kirjastoon, söin heti melkein kokonaisen romaanin, nimittäin pehmeän, varsinaisen osan siitä. Kuoren, kannet jätin. Kun olin sulattanut sen ja vielä yhden lisäksi, tunsin jo, kuinka sisässäni alkoi liikkua. Söin hiukkasen kolmatta, sitten olin runoilija, sen sanoin itselleni ja sen sanoin muillekin. Minulla oli päänkipua, kipua sisälmyksissä, en tiedäkään mitä kipuja minulla oli. Rupesin nyt ajattelemaan kaikkia tarinoita, joita saattoi asettaa makkaratikun yhteyteen ja sain mieleeni niin monta tikkua. Muurahaiskuningattarella on ollut harvinainen järki. Muistin tikun, josta tehtiin asia, muistin ihmiset, jotka eivät panneet tikkua ristiin. Kaikki ajatukseni askartelivat tikuissa. Ja niistä täytyy voida runoilla, kun on runoilija, ja se minä olen, olen ahertanut itseni siksi! Voin siis joka viikon päivänä esittää teille jonkun tikun tarinan — niin, siinä minun liemeni!

— Kuunnelkaamme nyt kolmatta! sanoi rottakuningas.

— Pii! pii! äännähti kyökinovelta, ja pieni rotta, neljäs niistä, se jota he olivat luulleet kuolleeksi, livisti sisään. Se juoksi kumoon makkaratikun mustine suruharsoineen päivineen, se oli juossut yöt päivät, se oli kulkenut rautatiellä, tavarajunassa — tähän oli sattunut tilaisuus — ja kuitenkin se oli ollut miltei myöhästymäisillään. Se tunkeutui esiin, näytti takkuiselta, oli menettänyt makkaratikkunsa, mutta ei puhekykyään. Se puhui heti, ikäänkuin vain sitä olisi odotettu, vain sitä haluttu kuulla, kaikki muu maailmassa ei liikuttanut maailmaa. Se puhui heti, puhui suunsa puhtaaksi. Se tuli niin odottamatta, ettei kukaan ennättänyt huomauttaa mitään siitä enempää kuin sen puheestakaan sillaikaa kuin se puhui. Kuunnelkaammepa nyt!

IV.

Mitä neljäs rotta, joka puhui ennenkuin kolmas oli puhunut, tiesi kertoa.

— Minä läksin heti suurimpaan kaupunkiin, sanoi se, — nimeä en muista, en yleensä muista nimiä. Tulin rautatieltä takavarikkoon otetun tavaran mukana raatihuoneelle ja siellä juoksin vanginvartian luo. Hän puheli vangeistaan, varsinkin yhdestä, joka oli lausunut ajattelemattomia sanoja, ja niistä oli puhuttu ja taasen puhuttu, luettu ja kirjoitettu. "Kaikki tyynni on lientä makkaratikusta!" sanoi hän, "mutta se liemi voi maksaa hänelle hänen päänuppinsa!" Vangittu rupesi kiinnittämään mieltäni, sanoi pieni rotta, — ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta ja pääsin hänen luokseen. Lukittujen ovien takana on aina hiirenläpi! Vanki oli kalpean näköinen, hänellä oli suuri parta ja suuret, loistavat silmät. Lamppu kärysi ja seinät olivat tottuneet siihen, ne eivät käyneet mustemmiksi. Vanki piirteli sekä kuvia että runoja, valkoisella mustalle, en lukenut niitä. Luulen, että hänen oli ikävä. Minä olin tervetullut vieras. Hän houkutteli minua leivänmuruilla, viheltämisellä ja lempeillä sanoilla. Hän iloitsi minusta. Minä aloin luottaa häneen ja niin meistä tuli ystävät. Hän jakoi kanssani leivän ja veden, antoi minulle juustoa ja makkaraa; elin herkullisesti. Hyvä kohtelu, se täytyy minun sanoa, kuitenkin piteli minua siellä. Hän antoi minun juosta kädellään ja käsivarrellaan, hihaan, aina ylös asti. Hän antoi minun ryömiä partaansa, kutsui minua pieneksi ystäväkseen, hän kävi minulle todella rakkaaksi. Sellainen kyllä on molemminpuolista! Minä unohdin asiani kaukana maailmalla, unohdin makkaratikkuni permannonrakoon, ja siellä se on vieläkin. Halusin jäädä sinne missä olin; jos minä lähtisin, niin eihän vankiraukalla olisi ketään, ja se on liian vähän tässä maailmassa. Minä jäin, hän ei jäänyt! Hän puheli minulle niin surullisesti viimeisen kerran, antoi minulle kaksin kerroin leipää ja juustonkuorta, heitti minulle lentosuudelmia. Hän meni eikä koskaan palannut. En tunne hänen tarinaansa. "Lientä makkaratikusta!" sanoi vanginvartia, ja hänen luoksensa minä menin, mutta häneen minun ei olisi pitänyt luottaa. Hän kyllä otti minut kädelleen, mutta hän pani minut häkkiin, polkurattaaseen. Se on kauheaa! Poljet polkemistasi, yhtä pitkälle pääset ja joudut vain naurunalaiseksi!

Vanginvartian lapsenlapsi oli herttainen pieni olento, jolla oli kullankeltainen kiharainen tukka, iloiset silmät ja naurava suu. "Pieni rotta raukka!" sanoi hän, tirkisti ilkeään häkkiini, veti pois rautanappulan — ja minä puikahdin ikkunalaudalle ja ulos kattokouruun. Vapaa, vapaa! sitä vain ajattelin enkä matkan määrää! Oli pimeä, yö läheni, asetuin vanhaan torniin. Siellä asui vartia ja pöllö. En luottanut kumpaankaan, kaikista vähimmin pöllöön; se on kissan näköinen ja sillä on se paha vika, että se syö rottia. Mutta saattaa erehtyä, ja sen minä tein: se oli kunnianarvoisa, erinomaisen sivistynyt vanha pöllö, se tiesi enemmän kuin vartia ja yhtä paljon kuin minä. Pöllönpoikaset pitivät melua joka asiasta. "Älkää tehkö lientä makkaratikusta!" sanoi hän. Se oli kovinta kaikesta mitä hän saattoi sanoa, hänessä oli niin paljon hellyyttä omaa perhettään kohtaan. Hän herätti luottamukseni siinä määrin, että sanoin "pii" raosta, missä olin. Hän piti tästä luottamuksesta ja vakuutti minulle, että olisin hänen suojeluksensa alaisena. Ei mikään eläin saisi tehdä minulle pahaa, sitä hän itse tekisi talvella, kun ravinnosta tulisi tiukka.

Hän oli viisas niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Hän todisti minulle, ettei vartia voinut toitottaa muutoin kuin torvella, joka irrallaan riippui hänen sivullaan. "Kauhean suuret luulot hänellä on itsestänsä, hän kuvittelee olevansa tornin pöllö. Suurta tämä kaikki on olevinaan, mutta pientä se on! Lientä makkaratikusta!" Minä pyysin häneltä ohjetta ja hän selitti minulle: "Liemi makkaratikusta on vain ihmisten puhetapa ja käsitetään eri tavalla, ja jokainen luulee, että hänen tapansa on oikein. Mutta kaikki tyynni ei oikeastaan ole mitään!"

— Ei mitään! sanoin minä. Ällistyin. Totuus ei aina ole miellyttävä, mutta totuus on korkein! Sen sanoi vanha pöllökin. Minä ajattelin asiaa ja ymmärsin, että kun minä tuon mukanani korkeimman, niin tuon paljon enemmän kuin lientä makkaratikusta. Ja sitten minä riensin matkaan, vielä ehtiäkseni kotiin oikeaan aikaan ja tuodakseni mukanani korkeimman ja parhaimman: totuuden. Rotat ovat valistunutta sukukuntaa ja rottakuningas on heidän kaikkien yläpuolellaan. Hänen vallassaan on tehdä minut kuningattareksi totuuden tähden.

— Sinun totuutesi on valhetta! sanoi se rotta, joka ei ollut vielä saanut suunvuoroa. — Minä osaan valmistaa liemen ja minä valmistan sen.

V.

Miten se valmistettiin.

— Minä en ole matkustanut, sanoi neljäs rotta, — minä olen pysynyt kotimaassa, se on niinkuin pitääkin! Ei tarvitse matkustaa, kaikki saa yhtä hyvin täällä. Olen pysynyt täällä! En ole saanut oppiani yliluonnollisilta olennoilta, en syönyt sitä itseeni enkä puhunut pöllöjen kanssa. Olen saanut sen itsenäisen ajattelemisen tietä. Kattila nyt vain liedelle, täyteen vettä, laitoja myöten, tulta alle! Antaa palaa, antaa veden kiehua, sen täytyy kiehua täyttä vauhtia! Nyt tikku kattilaan! Jos sitten rottakuningas suvaitsee pistää häntänsä kiehuvaan veteen ja hämmentää! Jota kauemmin hän hämmentää, sitä voimakkaammaksi tulee liemi. Se ei maksa mitään, se ei kaipaa mitään höysteitä — ainoastaan hämmentämistä!

— Eikö toinen voi tehdä sitä? kysyi rottakuningas.

— Ei, sanoi rotta, — tuo voima on ainoastaan rottakuninkaan hännässä!

Ja vesi kiehui täyttä vauhtia ja rottakuningas asettui aivan viereen, se oli miltei vaarallista. Ja hän ojensi häntänsä, niinkuin rotat tekevät maitohuoneessa, kun ne kuorivat kerman vadista ja sitten nuolevat hännän, mutta tuskin hän oli saanut häntänsä kuumaan höyryyn, kun hän heti hyppäsi pois:

— Tietysti, sinä olet kuningattareni! sanoi hän. — Lientä jäämme odottamaan kultahäihimme asti, niin on köyhillä minun valtakunnassani jotakin ilonaihetta ja pitkäaikaista onkin!

Ja sitten he viettivät häitä. Mutta monet rotista sanoivat kotiin tullessaan: "Eihän se toki ollut mitään makkaratikkulientä, rotanhäntälientähän se oli." Yhtä ja toista siitä, mitä siellä oli kerrottu, pitivät he varsin hyvin sanottuna, mutta kokonaisuudessaan se olisi voinut olla toisin. "Minä puolestani olisin kertonut niin ja niin — —!"

Se oli arvostelu, ja se on aina niin viisas — jälkeenpäin.

* * * * *

Ja tämä tarina kiersi pitkin maailmaa. Mielipiteet siitä menivät hajalle, mutta itse tarina jäi kokonaiseksi. Ja se on oikeinta sekä pienissä että suurissa asioissa ja myöskin makkaratikkuliemessä. Ei vain pidä odottaa siitä kiitosta!

"PEBERSVENDIN" YÖMYSSY.

Köpenhaminassa on katu, jolla on omituinen nimi "Hyskenstræde", ja minkätähden sillä on se nimi ja mitä se merkitsee? Se on olevinaan saksaa, mutta siinä on tehty saksalle vääryyttä: "Häuschen" pitäisi sanoa ja se merkitsee: pieniä taloja. Nämä olivat, silloin ja monta vuotta jälkeenpäin, tuskin muuta kuin puupuoteja, miltei sellaisia, jommoisia me nyt näemme markkinoilla; niin, hiukan suurempia kyllä ja niissä oli ikkunat, mutta ruudut olivat sarvea tai rakkokalvoa, sillä siihen aikaan oli liian kallista pitää lasiruutuja kaikissa taloissa, mutta tästä onkin niin pitkä aika, että isoisän isoisä, siitä kertoessaan, sanoi "ennenvanhaan". Siitä on monta sataa vuotta.

Bremenin ja Lyypekin rikkaat kauppiaat harjoittivat kauppaa Köpenhaminassa. Itse he eivät tulleet sinne, he lähettivät "svendinsä", sällinsä, ja nämä asuivat puupuodeissa "Piententalojen kadulla" ja pitivät kaupan olutta ja maustimia. Se oli nyt niin erinomaista se saksalainen olut, ja sitä oli niin monta lajia, bremeniläistä, prysingolutta, emsiläistä — ja braunschweiginmummaa, ja sitten kaikki maustimet, sellaiset kuin saframi, anis, inkivääri ja varsinkin pippuri; se se nyt oli tärkein täällä ja sentähden saivat saksalaiset sällit Tanskassa nimen: "Pebersvende", pippurisällit. Ja niiden piti kotona tehdä sitoumus, etteivät ne täällä pohjoisessa mene naimisiin. Monet heistä tulivat hyvin vanhoiksi. Heidän täytyi omin neuvoin tulla toimeen, hoivailla itseään, itse sammuttaa tulensa, jos heillä oli tulta. Muutamat heistä tulivat tuollaisiksi yksineläjiksi, vanhoiksi miehiksi, joilla on omat ajatuksensa ja omat tottumuksensa. Heidän mukaansa kutsutaan nyt jokaista naimatonta mieshenkilöä, joka on päässyt jotakuinkin vakiintuneeseen ikään, "pebersvendiksi". Kaikki tämä täytyy tietää ymmärtääkseen tarinan.

Pebersvendistä lasketaan leikkiä, sanotaan että hänen pitää käyttää yömyssyä, vetää se korvien yli ja mennä maata:

Sahaa puuta, sahaa! Oi vanhaa sällipahaa — yömyssyineen käy sänkyyn hän, saa itse syttää kynttilän.

Niin, sillä lailla heistä lauletaan! Pilkataan Pebersvendiä ja hänen yömyssyään — juuri senvuoksi, että niin vähän tunnetaan häntä ja sitä, — oi, sitä yömyssyä ei kenenkään pidä toivoa itselleen! Ja minkätähden ei? Niin, kuulkaapa!

Piententalojen kadulla ei vanhimpina aikoina ollut mitään kivitystä, ihmiset astuivat kuopasta kuoppaan niinkuin huonoksi ajetulla rotkotiellä, ja ahdasta siellä oli: puodit seisoivat vierekkäin ja niin likellä vastapäätä olevia, että kesän aikaan usein pingoitettiin purje kadun poikki puodista toiseen, ja sitten siinä välillä oli niin väkevä pippurin, saframin ja inkiväärin tuoksu. Myymäpöydän takana ei seisonut montakaan nuorta sälliä, ei, he olivat enimmäkseen vanhoja miehiä, ja nämä eivät ensinkään olleet, niinkuin me ajattelemme, puettuja peruukkiin tai yömyssyyn, samettihousuihin, ylös asti napitettuihin liiveihin ja takkeihin, ei, niin puettuna kulki isoisän isoisä ja sellaisena näemme hänet maalattuna. Pebersvendeillä ei ollut varaa maalauttaa itseään ja nyt olisi kuitenkin kannattanut olla kuva yhdestä heidän joukostaan sellaisena kuin hän seisoi myymäpöydän takana tai juhlapäivinä asteli kirkkoon. Hattu oli leveälierinen ja korkeapohjainen ja usein pisti joku nuorimmista sälleistä sulan hattuunsa; villainen paita peitettiin alaskääntyvällä palttinaisella kauluksella, takki oli piukkaan napitettu, viitta irrallaan päällä, ja housut ulottuivat aina leveäkärkisiin kenkiin asti, sillä sukkia he eivät käyttäneet. Vyöhön oli pistetty ruokaveitsi ja lusikka, niin, ja sinne oli vielä pistetty suuri veitsi puolustautumisen varalta, ja sitä tarvittiin usein niihin aikoihin. Juuri sillä lailla puettuna kulki juhlapäivisin vanha Anton, yksi Piententalojen vanhimpia sällejä, häneltä puuttui vain korkeapohjainen hattu, mutta sensijaan hänellä oli lämsälakki ja sen alla kudottu myssy, oikea yömyssy, siihen hän oli niin kokonaan tottunut, että se aina oli päässä, ja niitä hän omisti kokonaista kaksi kappaletta. Hän oli totisesti maalaamisen arvoinen, hän oli niin surkean laiha, suun ja silmien ympärystä täynnä ryppyjä, hänellä oli pitkät, luisevat sormet ja harmaat, tuuheat kulmakarvat. Vasemman silmän päällä riippui kokonainen tukko, kaunista se ei ollut, mutta siitä hänet helposti tunsi. Hänestä tiedettiin, että hän oli Bremenistä, eikä hän kuitenkaan oikeastaan ollut sieltä, hänen esimiehensä asui siellä. Itse hän oli Thüringistä, Eisenachin kaupungista aivan Wartburgin juurelta. Siitä ei vanha Anton paljoa puhunut, mutta sitä enemmän hän sitä ajatteli.

Kadun vanhat sällit eivät usein tavanneet toisiaan, jokainen pysyi puodissaan, joka varhain illalla suljettiin, ja silloin siellä näytti pimeältä. Pienestä katossa olevasta sarviruudusta pääsi vain himmeää valoa huoneeseen, missä, tavallisesti vuoteellaan, vanha mies istui, kädessä saksalainen virsikirja, ja veisasi ehtoovirttään, tai hän hääräili vielä myöhään yöhön asti, askarrellen yhtä ja toista. Hauskaa se varmaan ei ollut. Vieraana vieraalla maalla on katkera olla. Kukaan ei ole hänestä tietävinään, paitsi silloin kun hän joutuu toisten tielle.

Usein kun ulkona oli oikein musta yö ja tuuli ja satoi, saattoi täällä tuntua niin pimeältä ja yksinäiseltä; lyhtyjä ei näkynyt paitsi se ainoa ja hyvin pieni, joka riippui juuri kadun päässä pyhän neitsyen kuvan edessä, joka oli maalattu seinään. Oikein kuuli veden läiskivän ja loiskivan paalutusta vastaan siinä likellä, Slotsholmin alla, niihin kadun toinen pää johti. Sellaiset illat kävivät pitkiksi ja yksinäisiksi, jollei ryhtynyt tekemään jotakin: ottaa tavarat säilöstä ja panna ne taas takaisin, tehdä pusseja ja kiilloittaa vaakakuppeja, sitä ei tarvitse tehdä joka päivä, mutta silloin ryhtyy muuhun työhön, ja sen teki vanha Anton. Hän korjasi itse vaatteensa, paikkasi itse kenkänsä. Kun hän sitten vihdoin pääsi vuoteeseen, piti hän, totuttuun tapaan, yömyssyn päässään, veti sen vielä vähän syvemmälle, mutta pian hän taas veti sen ylös katsoakseen, oliko kynttilä oikein sammutettu, hän koetti sitä, likisti sydäntä, ja sitten hän taas pani pitkäkseen, kääntyi toiselle kyljelle ja veti yömyssyn alas. Mutta usein tuli hänelle samassa ajatus: olikohan alhaalla pienessä hehkupannussa jokainen hiili palanut loppuun, tullut tarkkaan sammutetuksi? Onhan voinut jäädä pieni kipinä, se saattaa ruveta kytemään ja aiheuttaa vahinkoa. Ja niin hän nousi vuoteestaan, laskeutui alas tikapuita, sillä portaiksi ei niitä saattanut sanoa, ja kun hän sitten tuli hehkupannulle, ei siellä voinut nähdä kipinääkään, ja hän saattoi taasen kääntyä takaisin. Mutta usein hän pääsi vain puolitiehen, kun hän oli epätietoinen siitä, oliko rautasalpa pantu oven eteen, oliko sinkilä luukkujen edessä. Niin, alas täytyi hänen laputtaa laihoilla jaloillaan. Häntä paleli, hampaat kalisivat, kun hän kömpi vuoteeseen, sillä pakkanen tulee oikein purevana vasta silloin, kun se tietää, että sen on poistuminen. Polstaripeiton hän veti ylemmä päälleen, yömyssyn syvemmälle kasvoilleen ja käänsi nyt ajatukset pois päivän kaupoista ja vaivoista. Mutta siitä ei ollut lohdutusta, silloin tulivat vanhat muistot ja ripustivat uutimensa, ja välistä niissä on nuppineuloja, jotka pistävät. Ai! sanotaan silloin, ja jos ne pistävät veriseen lihaan ja polttavat, niin saattavat kyyneleet nousta silmiin. Ja niin kävi vanhan Antonin usein, kyyneleet tulivat, kirkkaimmat helmet. Ne putosivat peitteelle tai permannolle ja silloin ne helähtivät ikäänkuin jokin tuskan kieli olisi katkennut, niin sydämen täydeltä. Tosin ne haihtuivat leimahtivat liekiksi, mutta silloin ne valaisivat hänelle elämänkuvan, sen, joka ei milloinkaan hävinnyt hänen sydämestään. Jos hän nyt pyyhki silmiään yömyssyyn, niin särkyi sekä kyynel että kuva, mutta niiden lähde jäi paikoilleen, se oli hänen sydämessään. Kuvat eivät tulleet sillä tavalla kuin ne seurasivat toisiaan todellisuudessa, useimmin tulivat tuskallisimmat, iloisen alakuloisetkin välähtivät esiin, mutta juuri nämä loivat voimakkaimmat varjot.

"Kaunis on pyökkimetsä Tanskassa!" sanottiin, mutta kauniimpana kohosi Antonin silmissä pyökkimetsä Wartburgin seuduilla. Mahtavammilta ja kunnianarvoisemmilta tuntuivat hänestä vanhat tammet ylhäällä ylpeän ritarilinnan ympärillä, missä köynnöskasvit riippuivat alas kallion kivilohkareita. Makeammin tuoksuivat omenapuiden kukat siellä kuin Tanskanmaalla, elävästi hän tunsi ja tajusi sen vieläkin. Kyynel vieri, helähti ja loisti: selvästi näki hän siinä kahden pienen lapsen, pojan ja tytön, leikkivän. Pojalla oli punaiset posket, keltaiset kiharaiset hiukset, rehelliset siniset silmät, se oli rikkaan kauppiaan poika, pieni Anton, hän itse. Pienellä tytöllä oli ruskeat silmät ja mustat hiukset, reippaan ja viisaan näköinen hän oli, se oli pormestarin tytär Molly. He leikkivät omenalla, ravistivat sitä ja kuuntelivat kuinka siemenet sisällä kalisivat. He leikkasivat omenan kahtia ja saivat kumpikin kappaleensa, siemenet he jakoivat keskenään, yhtä lukuunottamatta. Se piti pantaman maahan, arveli pieni tyttö.

— Sitten saat nähdä, mitä siitä tulee. Siitä tulee jotakin, jota et ensinkään voi ajatella, siitä tulee kokonainen omenapuu, mutta ei aivan heti.

Ja siemenen he istuttivat kukkaruukkuun; molemmat hääräsivät työssä. Poika kaivoi sormellaan läven multaan, pieni tyttö laski siemenen läpeen ja yhdessä he loivat maan umpeen.

— Nyt et sinä huomenna saa ottaa sitä ylös katsoaksesi, onko se saanut juuret, sanoi tyttö. — Sitä ei saa tehdä! Sen minä tein kukkasilleni, vain kaksi kertaa, tahdoin nähdä itivätkö ne, minä en silloin ymmärtänyt sen paremmin, ja kukkaset kuolivat.

Kukkaruukku jäi Antonin luo ja joka aamu, koko talven, hän seurasi sitä, mutta ei näkynyt muuta kuin musta maa. Nyt tuli kevät, aurinko paistoi niin lämpöisesti, silloin pilkisti kukkaruukusta esiin kaksi pientä vihreää lehteä.

— Ne ovat minä ja Molly! sanoi Anton, — se on kaunista, se on suurenmoista!

Pian tuli esiin kolmas lehti, ketä se tarkoittaa? Tuli vielä yksi ja vielä yksi! Joka päivä ja viikko tuli taimi suuremmaksi ja suuremmaksi, siitä tuli kokonainen puu. Ja tämä, kaikki tyynni, kuvastui nyt yhdessä ainoassa kyyneleessä, joka särkyi ja hävisi. Mutta se saattoi taas palata lähteensuonesta, vanhan Antonin sydämestä.

Eisenachin läheisyydessä kohoilee jono kivisiä vuoria, yksi on pyöreä etupuolelta, siinä ei kasva puita, pensaita eikä ruohoa. Sitä sanotaan Venusvuoreksi, sen sisällä asuu Venus rouva, epäjumala-nainen pakanuuden ajalta. Häntä sanottiin Holle rouvaksi, sen tiesi ja tietää vieläkin joka lapsi Eisenachissa. Vuoreen luoksensa hän oli houkutellut jalon Tannhäuser ritarin, Wartburgin laulajapiirin Minne-laulajan.

Pieni Molly ja Anton seisoivat vuoren juurella ja kerran sanoi tyttö: "Uskallatko koputtaa ja sanoa: Holle rouva, Holle rouva, avaa, täällä on Tannhäuser!" Mutta sitä ei Anton uskaltanut. Molly uskalsi, mutta ainoastaan sanat "Holle rouva, Holle rouva!" lausui hän ääneen ja selvästi. Loput hän lausui noin vain ilmaan, niin epäselvästi, että Anton oli varma, ettei hän oikeastaan ollut sanonut mitään. Rohkealta hän näytti, yhtä rohkealta kuin silloin, kun hän joskus muiden pikkutyttöjen kanssa sattui puutarhaan yhtaikaa kuin Anton, ja he kaikki tahtoivat suudella häntä juuri sentähden, ettei poika tahtonut suudella ja huitoi heitä luotaan; Molly yksin uskalsi.

— Minä uskallan suudella häntä! sanoi hän ylpeästi ja kietoi kätensä hänen kaulaansa; se oli hänen turhamaisuuttaan ja Anton tyytyi siihen, ei ajatellutkaan sitä. Kuinka Molly oli kaunis, kuinka hän oli rohkea! Holle rouva vuoressa kuului hänkin olevan kaunis, mutta se kauneus, niin oli sanottu, oli pahan viettelevää kauneutta. Korkein kauneus sensijaan on sellainen, jommoinen tavattiin pyhällä Elisabetilla, maan suojelevalla pyhimyksellä, hurskaalla thüringiläisellä ruhtinattarella, jonka hyvät teot laulussa ja legendassa täällä antoivat loistoa niin monelle paikalle. Kappelissa riippui hänen kuvansa hopealamppujen ympäröimänä — mutta hän ei ensinkään ollut Mollyn näköinen.

Omenapuu, jonka molemmat lapset olivat istuttaneet, kasvoi vuosi vuodelta. Se tuli niin suureksi, että se täytyi istuttaa puutarhaan, ulkoilmaan, missä kaste lankesi, missä aurinko paistoi lämpöisesti, ja se sai voimia kestää talveakin, ja talven kovan painon hellitettyä se ikäänkuin ilosta keväällä puhkesi kukkaan. Syksyllä siinä oli kaksi omenaa, toinen Mollylle, toinen Antonille. Vähempää ei juuri voinut olla.

Puu oli pitänyt kiirettä, Molly kasvoi niinkuin puukin, hän oli raikas kuin omenankukka. Mutta kauan ei Anton saanut katsella tätä kukkaa. Kaikki haihtuu, kaikki vaihtuu! Mollyn isä jätti vanhan kodin ja Molly seurasi kauas pois — niin, meidän päivinämme tämä matka höyryn avulla on vain muutaman tunnin pituinen, mutta silloin tarvittiin enemmän kuin päivä ja yö, jotta päästäisiin niin kauas itään Eisenachista. Kaupunki sijaitsi Thüringin äärimmäisellä laidalla, sitä sanotaan vieläkin Weimariksi.

Ja Molly itki ja Anton itki. Kaikki nämä kyyneleet, niin ne vuosivat yhteen ainoaan kyyneleeseen ja se hohti ilon kauniissa punassa. Molly oli sanonut hänelle, että hän piti hänestä enemmän kuin kaikesta Weimarin komeudesta.

Kului vuosi, kului kaksi, kolme, ja koko sinä aikana tuli kaksi kirjettä. Toisen toi rahtimies, toinen tuli matkustavaisen mukana. Tie oli pitkä, vaivalloinen ja mutkitteleva kaupunkien ja kylien ohitse.

Kuinka monesti Anton ja Molly yhdessä olivat kuulleet tarinan Tristanista ja Isoldesta ja niin usein poika sitä kuullessaan oli ajatellut itseään ja Mollyä, vaikka nimen Tristan piti merkitä, että "hän oli syntynyt heille surussa" eikä se soveltunut Antoniin. Ei hänen mieleensä koskaan olisi tullut, niinkuin Tristanin: "hän on unohtanut minut!" Mutta eihän myöskään Isolde unohtanut sydämensä ystävää, ja kun he molemmat olivat kuolleet ja haudatut kukin eri puolelle kirkkoa, kasvoivat lehmukset haudoilta katon yli ja kohtasivat toisensa, kukkien siinä. Se oli Antonin mielestä niin kaunista ja kuitenkin surullista — mutta hänelle ja Mollylle ei voinut käydä surullisesti ja niin hän vihelsi Minne-laulaja Walther von der Vogelweiden laulun:

Lehmuksessa kankaan laidall' —!

Ja varsinkin soi siinä ihanasti:

Metsäisestä laaksostaan,
tandaradai!
lauloi satakieli lauluaan!

Tuo laulu tuli aina hänen huulilleen, sitä hän lauloi ja vihelteli kuutamoisena yönä ratsastaessaan syvää rotkotietä Weimariin tervehtimään Mollyä. Hän tahtoi tulla odottamatta, ja hän tuli odottamatta.

Hänet toivotettiin tervetulleeksi, hän sai pikarintäydeltä viiniä, iloista seuraa, ylhäistä seuraa, hauskan huoneen ja hyvän vuoteen, eikä kuitenkaan ollut ensinkään niinkuin hän oli ajatellut ja uneksinut. Hän ei ymmärtänyt itseään, hän ei ymmärtänyt muita. Mutta me voimme sen ymmärtää! Voidaan olla talossa, perheessä, eikä kuitenkaan juurruta sinne: puhellaan niinkuin puhellaan postivaunuissa, tunnetaan toinen toisiaan niinkuin tunnetaan postivaunuissa, häiritään toisiaan, toivotaan että itse oltaisiin kaukana täältä tai että hyvä naapurimme olisi kaukana. Niin, jotakin sen tapaista tunsi Anton.

— Minä olen rehellinen tyttö, sanoi Molly hänelle, — tahdon itse sanoa sen sinulle! Paljon on muuttunut siitä kuin me lapsina olimme yhdessä, toisenlaista on ulkopuolella ja sisäpuolella, tottumus ja tahto eivät vallitse sydämiämme. Anton, en tahdo että olet vihamieheni nyt, kun pian olen poissa, kaukana täältä — usko minua, ajattelen sinua aina ystävyydellä, mutta pitänyt sinusta sillä lailla kuin nyt tiedän että voi pitää toisesta ihmisestä, sitä en koskaan ole tehnyt! — Sinun täytyy tyytyä siihen! — Hyvästi, Anton!

Ja Anton sanoi hyvästi hänkin. Hänen silmäänsä ei tullut kyyneltäkään, mutta hän tunsi, ettei hän enää ollut Mollyn ystävä. Meillä on sama tunne, kun me suutelemme tulikuumaa rautatankoa ja jääkylmää rautatankoa ja kun nämä purevat ihon huulistamme, ja hän suuteli rakkaudessa yhtä voimakkaasti kuin vihassa.

Ei vuorokauttakaan Anton tarvinnut päästäkseen kotiin Eisenachiin, mutta hevonen, jolla hän ratsasti, tärveltyikin.

— Mitä siitä! sanoi hän, — minä olen tärveltynyt ja minä tahdon tärvellä kaikki, mikä minulle voi muistuttaa häntä: Holle rouva, Venus rouva, sinä pakanallinen nainen! — Omenapuun minä taitan ja murran, revin ylös juurineen; älköön se enää milloinkaan kukkiko ja tehkö hedelmää!

Mutta puu ei tullut tuhotuksi, itse hän oli tuhottu ja makasi kuumeessa vuoteellaan. Mikä saattoi auttaa hänet jälleen pystyyn? Tuli lääke, joka saattoi, karvain, mitä on, lääke, joka panee liikkeelle sairaan ruumiin ja käpertyvän sielun. Antonin isä ei enää ollut rikas kauppias. Raskaat päivät, koettelemuksen päivät olivat ovella. Onnettomuus vyöryi sisään, suurten hyökyjen lailla tuli se kerran niin rikkaaseen taloon. Isästä tuli köyhä mies, suru ja onnettomuus nujersivat hänet. Silloin sai Anton muuta ajattelemista kuin lemmenhuolia ja suuttumustaan Mollyyn. Hänen täytyi nyt olla isänä ja äitinä talossa, hänen täytyi järjestää, auttaa, käydä lujasti kiinni, itsensä lähteä maailmalle ja ansaita leipänsä.

Bremeniin hän tuli, koki hätää ja kovia päiviä, ja ne tekevät mielen kovaksi tai pehmeäksi, usein liiankin pehmeäksi. Kuinka aivan toisenlaiset maailma ja ihmiset sentään siellä olivat kuin hän lapsuutensa aikana oli ajatellut! Mitä merkitsivät hänelle nyt Minne-laulajien laulut: kili ja kali! Lorua, niin, toisinaan oli hän sitä mieltä, mutta toisinaan soivat nuo laulut hänen sielunsa pohjalla ja hänen mielensä kävi hartaaksi.

— Jumalan tahto on paras! sanoi hän silloin, — hyvä oli, ettei Herra antanut Mollyn sydämen riippua kiinni minussa. Mihin se olisikaan vienyt, nyt kun onni näin on kääntynyt. Hän jätti minut ennenkuin hän tiesi tai aavistikaan siitä käänteestä pois hyvinvoinnin päiviltä, joka uhkasi. Se oli Herran armo minua kohtaan, kaikki on tapahtunut parhaimmin päin! Kaikki tapahtuu viisaasti. Hän ei voinut sille mitään, ja minä olen ollut hänelle niin katkeran vihamielinen!

Ja vuodet menivät. Antonin isä oli kuollut, vieraita asui esi-isien kodissa. Antonin piti kuitenkin se nähdä, hänen rikas isäntänsä lähetti hänet matkatoimille, ja silloin vei hänen tiensä syntymäkaupungin, Eisenachin läpi. Vanha Wartburg kohosi muuttumattomana ylhäällä vuorella kalliolohkareeseen hakattuine "Munkkineen ja nunnineen". Mahtavat tammet olivat kuvan kehyksenä, nyt samoin kuin lapsuuden aikana. Venusvuori loisti alastoman harmahtavana alas laaksoon. Mielellään hän olisi sanonut: "Holle rouva, Holle rouva, avaa vuori, niin saan toki jäädä kodin kamaralle!"

Se oli syntinen ajatus ja hän risti silmänsä. Silloin visersi pensaasta pieni lintu ja vanha Minne-laulu johtui hänen mieleensä:

Metsäisestä laaksostaan,
tandaradai!
lauloi satakieli lauluaan!

Hän muisteli niin moninaisia täällä lapsuutensa kaupungissa, jonka hän kyynelten läpi näki jälleen. Esi-isäin talo oli ennallaan, mutta puutarhaa oli muutettu, peltotie kulki yli yhden kulman vanhaa puutarha-aluetta ja omenapuu, se, joka oli jäänyt häneltä hävittämättä, seisoi siellä, mutta ulkopuolella puutarhaa, toisella puolen tietä. Kuitenkin paistoi aurinko siihen niinkuin ennen ja kaste lankesi sille niinkuin ennen, se kantoi runsaasti hedelmiä, jotka painoivat oksia alas maata kohti.

— Se viihtyy! sanoi hän, — se voi viihtyä!

Yksi sen suurista oksista oli kuitenkin katkaistu, vallattomat kädet olivat sen tehneet, puuhan seisoi maantien varrella.

— Sen kukat taitetaan kiitosta sanomatta, sen hedelmiä varastetaan ja oksia katkotaan. Tässä voisi sanoa, jos puusta voi puhua niinkuin ihmisestä: puun kehdon ääressä ei laulettu, että sen kävisi näin. Se alkoi tarinansa niin kauniisti ja mitä siitä tuli? Hyljätty ja unohdettu, puutarhan puu ojan reunalle, pellon ja maantien laitaan! Siinä se seisoo vailla suojaa, sitä on ravistettu ja katkottu! Tosin ei se siitä kuihdu, mutta vuosien kuluessa vähenevät kukkaset, hedelmiä ei kuulu, ja vihdoin — niin, sitten on tarina lopussa!

Tätä ajatteli Anton siellä puun alla, sitä hän ajatteli monena yönä pienessä yksinäisessä kamarissaan puutalossa, vieraalla maalla Piententalojen kadulla, Köpenhaminassa, minne hänen rikas isäntänsä, bremeniläinen kauppias, oli lähettänyt hänet ja vaatinut, ettei hän menisi naimisiin.

— Naimisiin, hohoi! nauroi hän niin syvään ja oudosti.

Talvi oli tullut varhain, oli pureva pakkanen. Ulkona oli lumimyrsky niin että jokainen, joka taisi, pysytteli sisällä. Sentähden eivät Antonin naapurit panneet merkille, ettei hänen puotiaan kokonaiseen kahteen päivään avattu eikä hän itse näyttäytynyt. Kukapa olisi mennyt ulos tässä ilmassa, kun saattoi olla sitä tekemättä.

Oli harmaita, pimeitä päiviä ja puodissa, missä ruudut eivät olleet lasia, tuli ensin ainoastaan hämärä ja sitten pilkkoisen pimeä yö. Vanha Anton ei kahteen päivään ollut ensinkään noussut vuoteestaan, hän ei jaksanut. Pahanilman ulkona oli hän kauan tuntenut jäsenissään. Hyljättynä ja avuttomana makasi vanha sälli, tuskin hän ulottui ottamaan vesiruukkua, jonka hän oli asettanut vuoteen viereen, ja viimeinen vesipisara oli sekin juotu. Se ei ollut kuume eikä tauti, se oli vanhuus, joka lamasi häntä. Hänen ympärillään oli miltei kuin ikuinen yö, hänen maatessaan siellä ylhäällä. Pieni hämähäkki, jota hän ei saattanut nähdä, kutoi tyytyväisenä ja ahkeraan verkkoaan hänen ylitseen, ikäänkuin toki olisi pitänyt olla hiukan uutta, tuoretta suruharsoa liehumassa, jos vanhus sulkisi silmänsä.

Aika oli niin pitkä ja unettavan tyhjä. Kyyneliä ei hänellä ollut, ei myöskään tuskia. Molly ei ensinkään ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä oli jonkinlainen tunne, etteivät maailma ja sen hyörinä enää kuuluneet hänelle, että hän oli ulkopuolella niitä, ettei kukaan ajatellut häntä. Hetkisen hänen oli olevinaan nälkä, myöskin jano — niin, hänen oli kuin olikin! Mutta kukaan ei tullut häntä virvoittamaan, eikä kukaan tule. Hän ajatteli niitä, jotka kituvat, muisti, kuinka pyhä Elisabet, eläessään täällä maan päällä, hän, hänen kotiseutunsa ja lapsuutensa pyhimys, — Thüringin jalo herttuatar, tuo ylhäinen rouva, itse astui köyhimpäänkin soppeen ja toi sairaalle toivoa ja virvoitusta. Hänen hurskaat tekonsa loivat valoa hänen ajatuksiinsa, hän muisti, miten hän tuli ja puhui lohdutuksen sanoja niille, jotka kärsivät, pesi kärsivän haavat ja toi nälkäiselle ravintoa, vaikka hänen ankara puolisonsa vihastui siitä. Hän muisti tarun Elisabetista, kuinka, kun hän tuli kukkuraisine korineen, jossa oli viiniä ja ruokaa, hänen puolisonsa, joka vartioi hänen askeliaan, astui esiin ja raivostuneena kysyi mitä hän siinä kantoi. Silloin Elisabet peloissaan vastasi: siinä on ruusuja, jotka olen poiminut puutarhasta. Herttua repäisi pois peitteen, ja ihme oli tapahtunut hurskaalle vaimolle: viini ja leipä, kaikki korissa oli muuttunut ruusuiksi.

Sellaisena eli pyhimys vanhan Antonin ajatuksissa, sellaisena seisoi hän ilmielävänä hänen raukeitten silmiensä edessä hänen vuoteensa vieressä, köyhässä puupuodissa Tanskanmaalla. Hän paljasti päänsä, katsoi hänen lempeihin silmiinsä ja yltympärillä oli loistoa ja ruusuja, niin, nämä levittäytyivät itsestään niin tuoksuvina. Hän tunsi omituista, suloista omenantuoksua, hän näki kukkivan omenapuun, se oli siinä, se ojentui hänen ylitseen, se oli se puu, jonka hän Mollyn kanssa oli istuttanut pienenä siemenenä.

Ja puu varisti tuoksuvat lehtensä alas hänen kuumalle otsalleen ja ne viilensivät sitä. Ne putosivat hänen nääntyville huulilleen, ja se oli kuin vahvistavaa viiniä ja leipää, ne putosivat hänen rinnalleen ja hänestä tuntui niin kevyeltä, niin turvalliselta nukkua.

— Nyt minä nukun! kuiskasi hän hiljaa. — Uni tekee hyvää! Huomenna minä olen terve ja oikein ylhäällä taas! Kaunista! Kaunista! Omenapuun, rakkaudessa istutetun, näen minä kirkkauden hohteessa!

Ja hän nukkui.

Seuraavana päivänä — se oli kolmas päivä, jolloin puoti oli kiinni, ei enää pyryttänyt — meni naapuri toiselle puolelle, vanhan Antonin luo, jota ei ensinkään näkynyt. Hän makasi kuolleena, vanha yömyssy puristettuna käsien väliin. Sitä hän ei saanut päähänsä kirstuun, olihan hänellä vielä toinen, puhdas ja valkoinen.

Missä nyt olivat kyyneleet, jotka hän oli itkenyt? Missä olivat nuo helmet? Yömyssyyn ne jäivät — oikeat helmet eivät mene pois pestessä —, myssyn mukana ne säilyivät ja unohtuivat, nuo vanhat ajatukset, nuo vanhat unet, niin, ne jäivät vielä Pebersvendin yömyssyyn. Älä toivo sitä itsellesi! Se tekee otsasi liian kuumaksi, saattaa valtimosi lyömään voimakkaammin, tuo unia, jotka ovat kuin todellisuutta. Sen koki ensimäinen, joka sai sen päähänsä, ja se tapahtui kuitenkin puolisataa vuotta jälkeenpäin, ja se oli pormestari itse, joka vaimonsa ja yhdentoista lapsensa kanssa eli rauhallisessa kodissaan. Hän näki heti unta onnettomasta rakkaudesta, vararikosta ja ravinnon niukkuudesta.

— Hui, kuinka tuo yömyssy kuumentaa! sanoi hän ja riisti sen päästään, ja helmi läksi vierimään ja toinen helmi, joka helähti ja loisti.

— Se on luuvalo, sanoi pormestari, — silmissäni kipunoi!

Ne olivat helmiä, vanha Eisenachin Anton oli itkenyt ne puoli sataa vuotta sitten.

Jokainen, joka sittemmin sai yömyssyn päähänsä, näki unia ja näkyjä, hänen oma tarinansa tuli Antonin tarinaksi, siitä tuli kokonainen satu, siitä tuli monta, muut saavat kertoa ne, me olemme nyt kertoneet ensimäisen, ja siinä yhteydessä on viimeinen sanamme: — älä koskaan toivo itsellesi Pebersvendin yömyssyä!

JOTAKIN.

— Minä tahdon tulla joksikin! sanoi vanhin viidestä veljeksestä. — Tahdon olla hyödyksi maailmassa. Olkoon toimi kuinka vaatimaton tahansa, kunhan se mitä teen, on hyvää, niin se on jotakin. Minäpä lyön tiiliä, ilman niitä ei tule toimeen, niin olen sentään tehnyt jotakin.

— Mutta jotakin on liian vähän! sanoi toinen veljistä, — se mitä sinä teet, on melkein ei mitään; se on apurin työtä, sen voi toimittaa koneella. Ei, parempi on ruveta muurariksi, se on toki jotakin, siksi minä rupean. Se on ammatti! Sen avulla pääsee ammattikuntiin, tulee porvariksi, saa oman lipun ja oman majapaikan. Niin, jos hyvin käy, voin pitää sällejä, saada mestarin nimen ja vaimostani tulee mestarin matami. Se on jotakin!

— Se ei ole kerrassa mitään! sanoi kolmas, — se on luokkien ulkopuolella, ja kaupungissa on monta luokkaa, paljon yläpuolelle mestarin! Sinä voit olla kunnon mies, mutta mestarina sinä kuitenkin olet vain sitä mitä sanotaan "simppeliksi!" Ei, minä puolestani tiedän jotakin parempaa! Minä rupean rakennusmestariksi, antaudun taiteelliselle alalle, aatteelliselle, kohoan korkeammalla olevien joukkoon hengen valtakunnassa. Tosin minun täytyy alkaa alhaalta päin, niin, voinhan sanoa sen aivan suoraan: minun täytyy alkaa oppipoikana, käydä lippalakissa, vaikka olen tottunut käymään silkkihatussa, juosta hakemassa yksinkertaisille sälleille olutta ja viinaa, ja he sinuttelevat minua, se on loukkaavaa. Mutta minä kuvittelen, että kaikki tyynni on naamiaishuvia, se on naamiaisvapautta. Huomenna — nimittäin kun minä olen sälli, menen omaa tietäni, nuo muut eivät kuulu minuun. Menen akatemiaan, opin piirustamaan, minua kutsutaan arkkitehdiksi — se on jotakin! Se on paljon! Minusta voi tulla korkeasyntyinen ja jalosukuinen, niin, hiukkasen enemmän sekä eteenpäin että taaksepäin, ja minä rakennan ja rakennan, niinkuin muut minun edelläni! Se on aina jotakin johon voi luottaa! Se on jotakin!

— Mutta tuosta jostakin en minä välitä! sanoi neljäs, — minä en tahdo kulkea vanavedessä, en olla kopio, tahdon olla nero, olla etevämpi kuin te kaikki yhteensä. Minä luon uuden tyylin, annan aatteen uuteen rakennukseen, joka soveltuu maan ilmanalaan ja rakennusaineeseen, maan kansallisuuteen, meidän aikakautemme kehitykseen, ja lisäksi yhden kerroksen omaa neroani varten!

— Mutta jolleivät nyt ilmanala ja rakennusaine kelpaa! sanoi viides. — Se olisi paha, sillä niillä on vaikutusta! Kansallisuus voi sekin helposti laajeta niin, että se käy teeskennellyksi, aikakauden kehitys voi saattaa sinut pillastumaan, niinkuin nuoruus usein tekee. Minä kyllä näen, ettei teistä kenestäkään oikeastaan tule mitään, niin paljon kuin te itse siihen uskottekin! Mutta tehkää niinkuin tahdotte, minä en tule olemaan teidän kaltaisenne, minä asetun ulkopuolelle, minä arvostelen sitä, mitä te teette! Jokaisessa asiassa on aina jotakin nurinkurista, sen minä nypin esiin ja kerron, se on jotakin!

Ja sen hän teki, ja ihmiset sanoivat viidennestä: "Hänessä piilee varmaan jotakin! Hänellä on hyvä pää! Mutta hän ei tee mitään!" — Mutta sen takia hän oli jotakin.

Kas, se on vain pieni tarina, mutta se ei tule päättymään niin kauan kuin maailma on pystyssä!

Mutta eikö näistä viidestä veljeksestä tullutkaan muuta? Eihän tuo ollut mitään! Kuuleppa nyt eteenpäin, se on kokonainen satu!

Vanhin veli, joka valmisti tiilikiviä, huomasi, että jokaisesta kivestä, kun se oli valmis, vieri pieni lantti, vain kuparinen, mutta useat pienet kuparilantit, asetettuina päälletysten, tekevät kiiltävän taalarin, ja kun sillä koputat leipurin, teurastajan, räätälin, niin, heidän kaikkien oveen, niin se aukenee ja sinä saat mitä tarvitset. Kas, sen antoivat tiilikivet. Monet tosin kyllä särkyivät tai menivät kahtia, mutta niitäkin saattoi käyttää.

Ylhäälle rantatöyräälle halusi Reeta muori, köyhä vaimo, niin mielellään kyhätä itselleen pienen mökin. Hän sai kaikki rikkinäiset kivet ja lisäksi pari eheää kiveä, sillä vanhimmalla veljellä oli hyvä sydän, vaikkei hän tekojensa puolesta päässyt pitemmälle kuin tiilikiviä valmistamaan. Köyhä vaimo rakensi itse mökkinsä, pieni se oli, toinen ikkuna oli vinossa, ovi oli liian matala ja olkikatto olisi saanut olla paremmin pantu, mutta se suojasi tuulilta ja sateelta ja siitä oli näköala kauas merelle, jonka mahtavat hyrskyt murtuvat rantatörmää vastaan. Suolaiset pisarat pärskyivät yli koko mökin, joka vielä seisoi paikoillaan, vaikka oli kuollut se, joka oli tehnyt tiilikivet.

Toinen veli, niin, hän osasi kuin osasikin muurata toisella tavalla, hänhän olikin saanut oppia. Kun sällinnäyte oli suoritettu, veti hän kokoon reppunsa suun ja lauloi käsityöläisen laulun:

Ma maita käyn, kun nuori oon, on koti kaikkialla; kästyöni vaihdan kolikkoon, on onni iloisalla, jos vielä nään ma kotimaan — sen lupasin armahalle — hei, pianpa mestarina saan ma jalat pöydän alle!

Ja sen hän teki. Kaupungissa hän, palattuaan ja tultuaan mestariksi, muurasi taloa talon viereen, koko kadun mitan. Kun se oli valmis, teki hyvän vaikutuksen ja antoi kaupungille arvoa, niin talot rakensivat hänelle pienen talon, jonka piti olla hänen omansa. Mutta kuinka saattavat talot rakentaa? Niin, kysykää vain niiltä eivätkä ne vastaa, mutta ihmiset vastaavat ja sanovat: "On kuin onkin katu rakentanut hänelle hänen talonsa!" Pieni se oli ja savipermanto siinä oli, mutta kun hän morsiamensa kanssa tanssi sen poikki, kävi permanto kiiltäväksi ja vahatuksi, ja seinän joka kivestä puhkesi kukka, se oli yhtä hyvä kuin kallisarvoinen seinäverho. Talo oli kaunis ja aviopari onnellinen. Ammattikunnan lippu liehui ulkopuolella ja sällit ja oppipojat huusivat: hurraa! Se se oli jotakin! Ja sitte hän kuoli, se oli sekin jotakin!

Nyt tuli arkkitehti, kolmas veli, joka ensin oli ollut oppipoikana, käynyt lippalakissa ja juossut asioita kaupungilla, mutta akatemiasta päässyt rakennusmestarina, "korkeasyntyisenä ja jalosukuisena!" Niin, jos kadun talot olivat rakentaneet talon sille veljelle, joka oli muurarimestari, niin sai katu nyt tämän veljen mukaan nimen ja kaunein talo kadun varrella tuli hänen omakseen. Se oli jotakin, ja hän oli jotakin — pitkä arvonimi sekä edessä että takana. Hänen lapsiansa sanottiin parempien ihmisten lapsiksi ja kun hän kuoli, oli hänen leskensä säätyläisleski — se on jotakin! Ja hänen nimensä seisoi yhäti kadunkulmassa ja oli kansansuussa, kadunnimenä — niin, se on jotakin!

Sitten tuli nero, neljäs veli, joka halusi keksiä jotakin uutta, jotakin erikoista ja yhden kerroksen lisää, mutta se murtui hänen altaan ja hän putosi ja taittoi niskansa, — mutta hänelle pidettiin kauniit hautajaiset: mukana oli ammattikuntien lippuja ja soittoa, kukkasia oli sanomalehdissä ja kukkasia kadulla, ja hänestä pidettiin kolme ruumispuhetta, toinen toistaan pitempiä, ja se olisi ilahuttanut häntä, sillä hänelle oli hyvin mieluista, että hänestä puhuttiin. Haudalle tuli muistopatsas, ainoastaan yksikerroksinen, mutta onhan se aina jotakin!

Nyt oli hän kuollut niinkuin muutkin kolme veljeä, mutta viimeinen, hän, joka arvosteli, eli kauemmin kuin he kaikki, ja sehän olikin oikein, sillä silloin hänelle jäi viimeinen sana ja hänelle oli hyvin tärkeää saada viimeinen sana. Hänhän oli hyväpäinen, sanoivat ihmiset. Nyt tuli hänenkin hetkensä, hän kuoli ja saapui taivaan valtakunnan ovelle. Sinne tullaan aina kaksittain, hän seisoi siinä toisen sielun kanssa, joka sekin halusi sisään, ja se oli juuri vanha Reeta muori mökistä rantatöyräältä.

— Vastavaikutuksen vuoksi varmaan minä ja tämä kurja sielu joudumme tähän yhtaikaa! sanoi arvostelija. — No, kukas se muori onkaan? Aiottekos tekin tästä sisään? kysyi hän.

Ja vanha vaimo niiasi parhaimman taitonsa mukaan, hän luuli itse pyhän
Pietarin puhuvan.

— Minä olen köyhä raukka, jolla ei ole mitään omaisia! Vanha Reeta mökistä rantatöyräältä.

— No, mitäs te siellä olette tehnyt ja saanut aikaan?

— En minä vain ole saanut aikaan mitään tässä maailmassa, en mitään, mikä avaisi minulle nämä ovet! Sula armotyö se on, jos minä voin päästä sisään ovesta!

— Kuinkas te sitten jätitte maailman? kysyi arvostelija, jotakin sanoakseen, koska häntä ikävystytti siinä odotella.

— Niin, mitenkä minä jätin sen, sitä en tiedä! Huono ja kipeä minä viime vuosina olin, ja sitten en taitanut kärsiä sitä, että nousin vuoteesta ja jouduin ulos kylmään ja pakkaseen. Talvihan on niin kylmä, mutta nyt minä olen kuin olenkin päässyt sen päähän. Tässä oli pari päivää aivan tyyntä, mutta hirvittävän kylmä, niinkuin teidän korkea-arvoisuutenne kyllä tietää. Ranta oli jäätynyt silmänkantamattomiin. Kaikki kaupunkilaiset läksivät jäälle, siellä luisteltiin, eli miksi ne sitä sanovat, ja taidettiin tanssiakin. Siellä oli täysi musiikki ja kestitys. Saatoin kuulla sen köyhään mökkiini asti, missä makasin. Siinä illansuussa sitten — kuu oli noussut, mutta se ei vielä paistanut aivan kirkkaasti — katselin minä vuoteestani ikkunan läpi kauas pitkin rantaa ja siellä, juuri taivaan ja meren vaiheella, tuleekin ihmeellinen valkea pilvi. Minä makasin ja katselin sitä, katselin mustaa pilkkua sen keskellä, joka suurenemistaan suureni. Ja samassa minä tiesin, mitä se merkitsi. Olen vanha ja kokenut, vaikkei sitä merkkiä näekään usein. Minä tunsin sen ja kauhistuin. Olen kaksi kertaa ennen elämässäni nähnyt sen kapineen tulevan ja tiesin, että nousee kauhea myrsky ja tulvavuoksi, joka yllättää nuo ihmisraukat, jotka tuossa nyt juovat ja hyppivät ja iloitsevat. Nuoret ja vanhat, koko kaupunkihan oli jäällä, kuka heitä varoittaisi, jollei kukaan siellä nähnyt tai tietänyt, mitä minä tiesin. Minä säikähdin niin, minuun tuli sellainen virkeys, jommoista ei ollut moniin aikoihin ollut! Vuoteesta minä pääsin ja ikkunaan, pitemmälle en jaksanut. Ikkunan toki sain auki, näin ihmisten juoksevan ja hyppivän jäällä, näin koreat liput, kuulin poikien hurraavan ja miesten ja tyttöjen laulavan, hauskaa siellä pidettiin, mutta valkoinen pilvi, keskellään musta lonka, kohosi kohoamistaan. Huusin niin paljon kuin jaksoin, mutta kukaan ei kuullut, minä olin liian etäällä. Pian puhkeaa rajuilma, jää menee kappaleiksi ja kaikki vaipuvat armotta pohjaan. He eivät voineet kuulla ääntäni, heidän luokseen en jaksanut päästä. Kunhan minä kuitenkin saisin heidät maihin! Silloin antoi Jumala minulle ajatuksen, että pistän tulen vuoteeseeni, annan mieluummin koko mökin palaa kuin niin monen surkeasti kuolla. Sain kynttilään tulen, näin punaisen liekin — niin, pääsin ulos ovesta, mutta siihen minä jäin makaamaan, en jaksanut enää. Liekki leimahti perässäni ja ulos ikkunasta, katolle asti. He näkivät sen jäälle ja kaikki he juoksivat auttamaan minua, köyhää raukkaa, jonka he luulivat palavan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi juossut. Minä kuulin heidän tulevan, mutta minä kuulin myöskin, kuinka yhtäkkiä rupesi suhisemaan ilmassa. Kuulin jyrinää kuin raskaita tykinlaukauksia, tulvavuoksi nosti jään, joka murtui. Mutta he pääsivät rantatöyräälle, missä kipunat lentelivät ylitseni. Sain heidät kaikki pelastetuiksi. Mutta en mahtanut sietää kylmää ja sitä pelästystä, ja niin minä nyt olen tullut tänne taivaan valtakunnan portille. Sanovat, että se avataan sellaisellekin raukalle kuin minä! Ja nythän ei minulla enää ole mökkiäkään siellä rantatöyräällä, ei silti että minulla senvuoksi olisi oikeutta päästä tänne.

Silloin avautui taivaan valtakunnan ovi ja enkeli johdatti vanhan vaimon sisään. Häneltä putosi ulkopuolelle oljenkorsi, yksi niitä, jotka olivat olleet hänen vuoteessaan, siinä, jonka hän sytytti pelastaakseen nuo monet, ja se oli muuttunut puhtaaksi kullaksi, mutta kullaksi, joka kasvoi ja kiertyi mitä kauneimmiksi kiehkuroiksi.

— Katso, tämän toi köyhä vaimo! sanoi enkeli. — Mitä sinä tuot? Niin, minä kyllä tiedän, sinä et ole saanut aikaan mitään, et tehnyt edes yhtä tiilikiveä. Voisitpa vain mennä takaisin ja tuoda edes sen verran. Tosin ei se sinun tekemänäsi kelpaisi mihinkään, mutta tehtynä hyvällä tahdolla olisi se kuitenkin jotakin. Mutta sinä et voi mennä takaisin enkä minä voi tehdä mitään hyväksesi!

Silloin rukoili köyhä sielu, vaimo rantatöyrään mökistä, hänen puolestaan:

— Hänen veljensä on tehnyt ja antanut minulle kaikki ne kivet ja palaset, mistä minä kyhäsin kurjan mökkini. Se oli suuri asia minulle, köyhälle raukalle! Eivätkö nyt kaikki ne palaset ja kappaleet voi käydä hänen tiilikivestään? Se on armotyö! Hän tarvitsee sellaista ja tämähän on armon koti!

— Veljesi, se, jota sinä kutsuit vähäpätöisimmäksi, sanoi enkeli, — se, jonka ammatti kaikessa rehellisyydessään oli sinusta alhaisin, antaa sinulle taivaanvaltakuntansa rovon. Sinua ei karkoiteta, sinun sallitaan seisoa täällä ulkopuolella ja miettiä ja koettaa korjata elämääsi tuolla alhaalla, mutta sisään et sinä pääse ennenkuin hyvän työn muodossa olet toimittanut — jotakin!

— Tuon minä olisin sanonut paremmin! ajatteli arvostelija, mutta hän ei sanonut sitä ääneen, ja olihan sekin jo jotakin!

VANHAN TAMMEN VIIMEINEN UNI.

Joulusatu.

Metsässä, ylhäällä mäellä kasvoi avonaisen rannan luona tuollainen oikein vanha tammi, joka juuri oli kolmensadan kuudenkymmenen viiden vuoden ikäinen, mutta tuo pitkä aika ei puulle ollut enempää kuin yhtä monta päivää meille ihmisille. Me valvomme päivällä, nukumme yöllä ja näemme silloin unemme. Mutta toisin oli puun, puu valvoo kolme vuodenaikaa, vasta talven tullen se vaipuu uneen, talvi on sen nukkumisaika, se on sen yö tuon pitkän päivän jälkeen, jota sanotaan kevääksi, kesäksi ja syksyksi.

Monena lämpöisenä kesäpäivänä oli päiväperho tanssinut sen latvan ympärillä, elänyt, leijaillut ja tuntenut olevansa onnellinen, ja kun tuo pieni olento silloin hiljaisen autuaana hetkisen lepäsi jollakin suurella, tuoreella tammenlehdellä, sanoi puu aina: "Pieni raukka, koko sinun elämäsi on yksi ainoa päivä! Kuinka lyhyt sentään, se on niin surullista!"

— Surullista! vastasi siihen aina päiväperho, — mitä sinä sillä tarkoitat? Kaikkihan on niin ihmeellisen valoisaa, niin lämmintä ja kaunista, ja minä olen niin iloinen!

— Mutta vain yhden päivän ja sitten on kaikki ohi!

— Ohi! sanoi päiväperho. —- Mikä on ohi? Oletko sinäkin ohi?

— En, minä elän ehkä tuhansia sinun päivistäsi ja minun päiväni käsittää kokonaisia vuodenaikoja! Se on niin pitkää, ettet sinä ensinkään voi laskea sitä.

— En, sillä minä en ymmärrä sinua! Sinulla on tuhansia minun päiviäni, mutta minulla on tuhansia silmänräpäyksiä, joina saan olla onnellinen! Lakkaako koko tämän maailman ihanuus, kun sinä kuolet?

— Ei, sanoi puu, — kyllä kai se kestää kauemmin, äärettömän paljon kauemmin kuin minä voin ajatella.

— Mutta silloinhan meillä on yhtä paljon, paitsi että me laskemme eri lailla.

Ja päiväperho tanssi ja leijaili ilmassa, iloitsi hienoista, taidokkaista siivistään, niiden harsosta ja sametista, iloitsi lämpimästä ilmasta, joka oli niin höystetty apilavainion ja pensasaidan villien ruusujen, seljan ja kuusaman tuoksulla, puhumattakaan tuoksumarattien, esikkojen ja villin mintun lemusta. Tuoksu oli niin voimakas, että päiväperho luuli olevansa siitä hiukkasen päihdyksissään. Päivä oli pitkä ja kaunis, täynnä iloa ja suloista tuntua, ja kun sitten aurinko laski, tunsi pieni päiväperho aina niin miellyttävää väsymystä kaiken tuon hauskuuden jälkeen. Siipi ei enää tahtonut kannattaa sitä ja aivan hiljaa liukui se alas pehmoiselle, keinuvalle ruohonkorrelle, nyökkäsi päätään niinkuin sen tapa on ja nukkui niin iloisesti. Se oli kuollut.

— Pieni päiväperho-raukka! sanoi tammi, — se elämä oli toki liian lyhyt!

Ja jokaisena kesäpäivänä toistui sama tanssi, sama puhe, vastaus ja nukkuminen. Se toistui kautta kokonaisten päiväperhojen sukupolvien, ja kaikki ne olivat yhtä onnelliset, yhtä iloiset. Tammi seisoi valveilla kevätaamunsa, kesäpäivänsä ja syysehtoonsa, nyt oli maatapanon aika pian käsissä, sen yö, talvi oli tulossa.

Jo lauloivat myrskyt: "Hyvää yötä, hyvää yötä! Tuossa putosi lehti, tuossa putosi lehti! Me poimimme, me poimimme! Katso että voit nukkua! Me laulamme sinut uneen, me ravistamme sinut uneen, mutta — eikö totta — se tekee hyvää vanhoille oksille! Ne ryskivät pelkästä tyytyväisyydestä, nuku makeasti, nuku makeasti! On kolmassadas kuudeskymmenesviides yösi, oikeastaan sinä vain olet yksivuotias lapsi! Nuku makeasti! Pilvi siroittelee lunta, siitä tulee kokonainen lakana, lämmin peite jalkojesi ympärille! Nuku makeasti ja näe suloisia unia!"

Ja tammi oli riisunut kaikki lehtensä ja seisoi valmiina menemään levolle koko pitkäksi talveksi ja sen aikana näkemään monet unet, unet, joissa aina oli oleva jotakin elettyä niinkuin ihmistenkin unissa.

Se oli sekin kerran ollut pieni, niin, terho oli ollut sen kehtona. Ihmislaskun mukaan eli se nyt neljättä vuosisataa. Se oli suurin ja mainioin puu metsässä, sen latva kohosi korkealle yli kaikkien muiden puiden ja näkyi kauas merelle. Se oli maamerkkinä. Ei se ensinkään ajatellut, miten moni silmä sitä etsi. Korkealla sen vihreässä latvassa pesivät metsäkyyhkyset ja käki kukkui siellä, ja syksyllä, kun lehdet olivat kuin taotut kuparilaatat, tulivat muuttolinnut ja lepäsivät siellä ennenkuin ne lensivät meren poikki. Mutta nyt oli talvi, puu seisoi lehdetönnä, saattoi oikein nähdä miten kiertyneinä ja koukertuneina oksat ojentuivat. Varikset ja naakat tulivat sinne vuoronperään ja puhuivat kovista ajoista, jotka nyt alkoivat, ja miten vaikeaa oli saada ravintoa talvella.

Oli juuri pyhä jouluaika, silloin näki puu kauneimman unensa. Sen saamme nyt kuulla.

Puulla oli selvä tunne siitä, että oli juhlien aika, se oli kuulevinaan kaikkien kirkonkellojen soittavan ympärillään, ja samalla oli kuin kauniina kesäpäivänä, lämmintä ja lauhaa. Se levitti mahtavan latvansa tuoreena ja vihantana, auringonsäteet leikittelivät lehtien ja oksien lomissa, ilma oli täynnä ruohojen ja pensaiden tuoksua. Kirjavat perhoset olivat hippasilla ja päiväperhot tanssivat ikäänkuin kaikki olisi ollut olemassa vain sitä varten että ne tanssisivat ja pitäisivät iloa. Kaikki mitä puu vuosikausien aikana oli kokenut ja nähnyt ympärillään kulki ohitse kuin kokonaisena juhlakulkueena. Se näki entisaikojen ritarien ja rouvien, höyhenet hatussa ja haukka kädellä, ratsastavan läpi metsän, metsästystorvi kajahteli ja koirat haukkuivat. Se näki vihollisien sotilaita kiiltävine aseineen ja kirjavissa vaatteissa, varustettuina keihäillä ja pertuskoilla, he pystyttivät telttansa ja hajoittivat ne taasen, vartiotuli leimusi ja laulettiin ja maattiin puun ojennettujen oksien alla. Se näki rakastavaisten hiljaisen onnellisina kohtaavan toisensa täällä kuutamossa ja piirtävän nimensä, ensimäisen kirjaimen, sen harmaanvihreään kuoreen. Sitran ja tuulikanteleen olivat kerran, niin, siitä oli vuosia, matkustavaiset iloiset nuorukaiset ripustaneet tammen oksille; nyt ne taasen riippuivat siellä, nyt ne taasen helisivät niin ihanaisesti. Metsäkyyhkyset kuhersivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kertoa mitä puu tunsi, ja käki kukkui miten monta kesäpäivää se tulisi elämään.

Puusta tuntui siltä kuin uusi elämänvoima olisi virrannut alas sen pienimpiin juuriin ja ylös korkeimpiin oksiin, aina lehtiin asti. Puu tunsi siinä oikaisevansa itseään, niin, juurillaan se tunsi, miten alhaalla maassakin oli elämää ja lämpöä. Se tunsi voimansa enentyvän, se kasvoi korkeammaksi ja korkeammaksi. Runko kasvoi, se ei ollut paikallaanoloa, se kasvoi kasvamistaan, latva kävi tuuheammaksi, levitti itseään, nosti itseään — ja sitä mukaa kuin puu kasvoi, kasvoi sen mielihyväntunnekin, sen onnea tuottava kaipuu päästä yhä korkeammalle, aina loistavaan, lämpöiseen aurinkoon asti.

Se oli jo kasvanut korkealle yläpuolelle pilvien, jotka tummien muuttolintujoukkojen tai suurten valkeiden joutsenparvien lailla lensivät sen alitse. Ja jokainen puun lehdistä saattoi nähdä, ikäänkuin sillä olisi ollut silmät. Tähdet näkyivät päivällä, suurina ja kirkkaina; jokainen niistä vilkutteli kuin silmäpari, lempeänä ja kirkkaana. Ne muistuttivat tuttuja, rakkaita silmiä, — lapsensilmiä, rakastavaisten silmiä heidän tavatessaan toisensa puun alla.

Se oli autuas hetki, hetki niin täynnä riemua! Ja kuitenkin puu kesken kaikkea tätä riemua tunsi kaipuuta ja halua, että kaikki nuo muut metsän puut tuolla alhaalla, kaikki pensaat, ruohot ja kukkaset voisivat nekin kohota mukana, tuntea ja kokea tätä loistoa ja iloa. Mahtava tammi ei kaikessa unensa loistossa ollut täysin onnellinen, jollei se saanut noita kaikkia mukaansa, suuria ja pieniä, ja tämä tunne värisi läpi oksien ja lehtien, niin hartaana, niin voimakkaana kuin ihmisen rinnassa.

Puun latva liikkui ikäänkuin se olisi etsinyt ja ikävöinyt, se katsahti taakseen ja silloin se tunsi tuoksumaratin lemua ja vielä voimakkaampana kuusaman ja orvokkien tuoksua, se luuli kuulevansa käen vastaavan itselleen.

Niin, pilvien läpi pistivät esiin metsän vihreät latvat, se näki allaan muiden puiden kasvavan ja kohoavan niinkuin se. Pensaat ja ruohot kasvoivat korkealle ilmaan, muutamat repivät itsensä irti juurineen ja lensivät nopeammin. Koivu oli nopein, niinkuin valkea salamansäde suhahti sen solakka runko ylöspäin, oksat liehuivat kuin vihreät harsot ja liput. Koko metsäinen luonto, yksin ruskeauntuvainen kaislakin, kasvoi mukana, ja linnut seurasivat ja lauloivat, ja heinänkorrella, joka pitkänä, vihreänä silkkinauhana liehui ja lenteli irrallaan, istui heinäsirkka ja soitti siivellään sääriluutaan. Turilaat hurisivat ja mehiläiset surisivat, joka lintu lauloi omalla äänellään, kaikki oli laulua ja iloa aina taivaaseen asti.

— Mutta pienen punaisen kukkasen tuolla rannalla, sen pitää senkin päästä mukaan! sanoi tammi. — Ja sinisen kellokukan! Ja pienen satakaunon! — niin, tammi tahtoi ne kaikki mukaan.

— Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten.

— Mutta viimekesäiset kauniit tuoksumaratit — ja sitä edellisenä vuonna oli täällä valkoisenaan kieloja! — ja villi omenapuu, miten kauniina se olikaan — ja koko metsän runsaus vuosien, monien vuosien aikana —! Jos se olisi elänyt ja kestänyt tähän asti, niin sekin olisi voinut päästä mukaan!

— Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten vieläkin korkeammalta, tuntui siltä kuin ne olisivat lentäneet edellä.

— Tämäpä on uskomattoman kaunista! riemuitsi vanha tammi. — Ne ovat kaikki luonani, suuret ja pienet! Ei yksikään ole unohtunut! Mitenkä kaikki tämä autuus on mahdollinen ja ajateltavissa!

— Jumalan taivaassa se on mahdollinen ja ajateltavissa! helisi vastaan.

Ja puu, joka yhä kasvoi, tunsi, että sen juuret irtaantuivat maasta.

— Se on kuin onkin kaikkein parasta! sanoi puu. — Nyt ei mikään side pitele minua, minä voin lentää korkeimpaan korkeuteen valossa ja loistossa! Ja kaikki rakkaat ovat mukanani, suuret ja pienet! Kaikki mukana!

— Kaikki!

Tämä oli tammen uni, ja sen nähdessä unta, kulki ankara myrsky yli merten ja maiden pyhänä jouluyönä. Meri vyörytti raskaita aaltoja rantaa vastaan, puu narisi ja ryski, se temmattiin juurineen maasta, juuri kun se näki unta, että sen juuret irtaantuivat. Se kaatui, Sen kolmesataa kuusikymmentäviisi vuotta oli nyt kuin yksi päivä päiväperholle.

Jouluaamuna, kun aurinko tuli esiin, oli myrsky asettunut. Kaikki kirkonkellot soivat juhlallisesti ja jokaisesta savupiipusta, pienimmästäkin mäkitupalaisen katolla, nousi sauhu sinertävänä kuin alttarilta uhripapin juhlassa kiitosuhrin sauhu. Meri tyyntyi tyyntymistään ja ulapalla eräällä suurella laivalla, joka yöllä oli onnellisesti kestänyt kovan ilman, nostettiin nyt kaikki liput, kauniisti ja joulujuhlan mukaisesti.

— Puu on poissa! Vanha tammi, meidän merkkimme maalla! sanoivat merimiehet. — Se on kaatunut tänä myrsky-yönä! Mikä voi sen korvata — ei mikään!

Sellaisen ruumispuheen, lyhyen mutta hyväätarkoittavan, sai puu, joka makasi pitkänään lumipeitteellä, likellä rantaa, ja sen ylitse soi virsi laivalta, virsi joulun ilosta ja ihmissielujen lunastuksesta Kristuksessa ja iankaikkisesta elämästä:

Sa veisaa, Herran kansa, nyt!
Halleluja! Nyt täyttynyt
on rauhan käsky päällä maan!
Halleluja. Halleluja!

Sellaisena kaikui vanha virsi ja jokainen laivassa ulapalla sai virrestä ja rukouksesta ylennystä omalla tavallaan, aivan niinkuin vanha puu oli saanut ylennystä viimeisestä, kauneimmasta unestaan jouluyönä.

AAPISKIRJA.

Oli mies, joka oli kirjoittanut muutamia uusia runoja aapiskirjaan, nimittäin kaksi säettä joka kirjaimen osalle, niinkuin vanhassakin aapiskirjassa. Hänen mielestään piti saada jotakin uutta, vanhat runot olivat niin kuluneet, ja hän nyt aina piti niin paljon omistaan. Uusi aapiskirja oli vastaiseksi ainoastaan kirjoitettu, ja se oli asetettu vanhan painetun rinnalle suureen kirjakaappiin, missä säilytettiin niin monta oppinutta kirjaa ja hauskaa kirjaa, mutta vanha aapiskirja kerta kaikkiaan ei halunnut olla uuden naapurina ja sentähden se oli hypännyt alas hyllyltä ja samalla sysäissyt uutta, niin että sekin makasi permannolla, jopa kaikki irtonaiset lehdet levällään, pitkin huonetta. Vanha aapiskirja käänsi ylöspäin ensimäisen sivunsa, ja se on siinä tärkein: siinä seisovat kaikki kirjaimet, suuret ja pienet. Tällä lehdellä on kaikki, mistä muut kirjat elävät: aakkoset, kirjaimet, ne, jotka kuitenkin hallitsevat maailmassa. Kauhea valta niillä on! Riippuu ainoastaan siitä, miten ne komennetaan seisomaan. Ne voivat antaa elämää, tappaa, tuottaa iloa ja surua. Asetettuina yksikseen ne eivät merkitse mitään, mutta asetettuina riviin — niin, jos hyvä Jumala antaisi niiden ilmaista hänen ajatuksiaan, niin me tulisimme tietämään enemmän kuin jaksaisimme kantaa, me kumartuisimme syvään, mutta kirjaimet jaksaisivat sen kantaa.

Siinä ne nyt olivat ulospäin käännettyinä ja kukko isossa A:ssa loisti sinisin, punaisin ja vihrein höyhenin. Hän pöyhisteli, sillä hän tiesi, mitä kirjaimet merkitsivät, ja hän oli niiden joukossa ainoa elävä olento.

Kun vanha aapiskirja putosi lattialle, räpytteli hän siipiään, pyrähti lentoon ja asettui kirjakaapin nurkalle, siloitti siinä nokallaan sulkiaan ja lauloi niin että raikui. Jokainen kirja kaapissa, joka yöt päivät seisoi ikäänkuin horroksissa, kun ei se ollut käytännössä, kuuli tuon torventoitahduksen — ja sitten puhui kukko äänekkäästi vääryydestä, mikä oli tehty kunnianarvoiselle vanhalle aapiskirjalle.

— Kaiken pitää nyt olla uutta, olla toisenlaista! sanoi hän. — Kaiken pitää niin edistyä! Lapset ovat niin viisaat, että he nyt osaavat lukea, ennenkuin he tuntevat kirjaimia. "Niiden täytyy saada hiukkasen uutta!" sanoi se mies, joka kirjoitti ne uudet aapis-runot, jotka makaavat hajallaan tuolla lattialla. Minä tunnen ne! Enemmän kuin kymmenen kertaa olen kuullut hänen lukevan ne itselleen! Hän nautti siitä sanomattomasti. Ei, toista ovat minun runoni, ne hyvät vanhat, joissa on Xanthus, siihen kuuluvine kuvineen. Niiden hyväksi minä tahdon taistella, niiden hyväksi minä tahdon laulaa! Jokainen kirja kaapissa tuntee ne hyvin. Nyt minä luen ne vastakirjoitetut, luen ne aivan levollisesti. Olkaamme sitten yksimieliset siitä, etteivät ne kelpaa!

A.

Nous' Aurinko Aamun taivaalle vasta,
mut ei noussut, se kukon kiekunasta.

— Minäpä heti saan kuulla raakuuksia! sanoi kukko. — Mutta olenpahan hyvässä seurassa, auringon seurassa! Eteenpäin!

B.

On Brahma vanha jumala,
mut Hänt' ei meillä palvella.

— Tuo runo on minusta erinomaisen typerä! sanoi kukko. — Mutta luenpa eteenpäin!

C.

Columbus takaa ulapan hän löysi uuden maailman.

D.

Nuor David vaihtoi aikoinaan hän paimensauvan valtikkaan.

E.

Käy Elefantti raskaast' aina, vaikkeivät huolet häntä paina.

F.

Jos tytön nimi Fanny on, niin pojan taasen Filemon,

G.

Maan pyörivän ties Galilei, mut ennen uskottu sit' ei.

H.

Siks turhaan moni Hurraa soi, kun kieltä hillitä ei voi.

— Kuinka lapsi nyt voi käsittää tätä? sanoi kukko. — Tosin kansilehdellä kyllä seisoo: "Aapiskirja sekä suuria että pieniä varten", mutta suurilla on muutakin tekemistä kuin lukea aapis-runoja, ja pienet eivät voi sitä ymmärtää. Kaikella on rajansa. Eteenpäin!

I.

On Ilves metsän elukka, mut hänt' ei usein tavata.

J.

Oli Jaakop poika Iisakin ja Joosef poika Jaakopin.

K.

Vaikk Kello aina käy ja lyö,
niin ympärill' on mykkä yö.

— Tuo nyt on olevinaan niin syvää, sanoi kukko, mutta minä vain en pääse sen pohjaan.

L.

Ei Lornettia oo Leijonilla, mutt' usein salongin keikarilla.

M.

Maa yhteinen on äitimme ja häneen kerran palaamme.

— Tuo on suorastaan raakaa! sanoi kukko.

N.

On Neekeri musta ja mustaks' jää, vaikk' kuin sitä hankaa ja silittää.

O.

Voi ihmisen Otsaan mahtua mit' ei tavata maassa, ei taivaassa.

P.

Voi Pesukarhu pestä ja pesiä, niin ettei siinä mikään kesiä.

Q.

On Quantum sana latinaa.
Se kuinka, paljon tarkoittaa.

R.

Voi paljon hyvää tehdä Raha, mut usein sitä seuraa paha.

S.

Siit' älä pöyhkeäks paisu juuri, jos Sikalaumas onkin suuri.

— Sallitteko minun nyt kiekua, sanoi kukko, — kysyy voimia lukea niin paljon! Täytyy vetää henkeä! ja sitten se lauloi niin että rämähti kuin messinkitorvesta, ja sitä oli hyvin hauska kuunnella — kukon mielestä. — Eteenpäin!

T.

Satu Tanskanmaasta kerrotaan: sit' ei hylkää Luoja milloinkaan.

— Tuo nyt tulee monen mielestä olemaan niin kaunista! sanoi kukko, — mutta ei minun mielestäni. Minä en näe siinä mitään kaunista. Eteenpäin!

U.

Mies vanhaksi jos elää vaan, hänt' Ukoks pian hoetaan.

V.

Työkaluks on luotu Viikate, ei lyömä-aseeks kelpaa se.

X.

— Tässä ei hän ole voinut löytää mitään uutta!

On kullakin risti kannettavansa
ja Sokrateell' oli Xantippansa.

— Hänen täytyi kuin täytyikin ottaa Xantippa. Xanthus nyt kerta kaikkiaan on parempi.

Y.

Eli Ygrasil-puun alla jumalat —,
niin vanhat sadut kertovat.

— Nyt pääsemme pian loppuun! sanoi kukko, — se on aina lohdutus.
Eteenpäin!

Z.

Sana. Zefyri tietää länsituulia, joka kylmää ja jäätää poskea, huulta.

Ä.

Voi äännähdellä eläinkin, mut ihmis-ääni ihanin!

Ö.

Mik' oksa paras? — Et hoksaa.
Muista kyyhkyn Öljypuun oksaa!

— Siihen se päättyi, mutta emme silti ole siitä päässeet. Nyt se painetaan. Ja sitten sitä luetaan, sitä tarjotaan arvokkaiden vanhojen kirjainvärssyjen tilalle minun kirjassani! Mitä sanoo seurakunta, oppineet ja oppimattomat, yksityiset ja kootut teokset? Mitä sanoo kirjakaappi? Minä olen puhunut — nyt voivat toiset toimia!

Ja kirjat jäivät paikoilleen ja kaappi jäi paikoilleen, mutta kukko lensi taas takaisin suureen A-kirjaimeensa ja katseli ylpeänä ympärilleen.

— Minä puhuin hyvin, minä lauloin hyvin —! Siinä ei uusi aapiskirja pysty kilpailemaan kanssani! Se kuolee varmaan! Se onkin kuollut! Sillä ei ole kukkoa!

LIEJUKUNINKAAN TYTÄR.

Haikarat kertovat pienokaisilleen niin paljon satuja, kaikki soilta ja rämeiltä. Tavallisesti ne ovat sovitetut iän ja käsityskyvyn mukaan, pienimmät poikaset tyytyvät siihen että sanotaan "ripi, rapi, turre-lurre!" ne pitävät sitä suurenmoisena, mutta vanhemmat kaipaavat syvempää merkitystä, tai ainakin jotakin perhettä koskevaa. Kahdesta vanhimmasta ja pisimmästä sadusta, jotka ovat säilyneet haikaroiden keskuudessa, tunnemme kaikki toisen, sadun Mooseksesta, jonka hänen äitinsä pani Niilin veteen, jonka kuninkaan tytär löysi, joka sai hyvän kasvatuksen, josta tuli suuri mies ja josta myöskään ei tiedetä, mihin hänet haudattiin. Se on varsin tavallinen.

Toista satua ei vielä tunneta, ehkä sentähden, että se on melkein kotimainen. Se satu on kulkenut haikaraemon suusta haikaraemon suuhun tuhansia vuosia, ja jokainen heistä on kertonut sen paremmin ja paremmin, ja me kerromme sen nyt kaikkein parhaimmin.

Ensimäinen haikarapari, joka toi sen tullessaan ja eläytyi siihen, vietti kesää viikingin hirsilinnan katolla Villisuolla Vendsysselissä. Se on Hjörringin lääniä, Jyllannissa, aivan likellä Skagenia, puhuaksemme oppineesti. Siellä on vielä tavattoman suuri suo, siitä luetaan lääninkertomuksessa. Tämä on ollut merenpohjaa, mutta se on kohonnut, sanotaan siinä. Villisuota riittää penikulmien pituudelta, joka taholla sitä ympäröivät märät niityt, hyllyvät rämeet vehkasoineen, muuraimineen ja vaivaisine puineen. Melkein aina vaappuu sumu sen päällä ja seitsemänkymmentä vuotta sitten siellä vielä tavattiin susia. Sitä saattaa syystä kutsua Villisuoksi, ja voi kuvitella kuinka villiä, kuinka paljon suota ja järveä siellä on ollut tuhat vuotta sitten! Niin, pääasiassa näki kai silloin samaa mitä vieläkin näkee: kaislat olivat samankorkuiset, niillä oli samanlaiset pitkät lehdet ja sinipunervanruskeat untuvakukat kuin nytkin, koivu kasvoi siellä valkein rungoin, hienot lehvät riippuen keveinä niinkuin vieläkin. Ja mitä tulee eläviin olentoihin, jotka saapuivat tänne, niin käytti kärpänen harsopukuaan leikattuna samaan kuosiin kuin nyt, haikaran lempiväri oli valkoinen, koristettuna mustalla ja punaisilla sukilla. Ihmiset sensijaan käyttivät toista puvunmallia kuin tähän maailmanaikaan, mutta jokaiselle heistä, orjalle tai metsästäjälle, kenelle tahansa, joka astui hyllyvälle maaperälle, kävi tuhat vuotta sitten niinkuin vieläkin käy niille,, jotka tulevat tänne: ne upposivat ja vaipuivat alas liejukuninkaan luo, joka hallitsi alhaalla suuressa suovaltakunnassa. Lettokuninkaaksi häntä myöskin voisi nimittää, mutta me sanomme nyt mieluummin "Liejukuningas"; ja siksi kutsuivat häntä haikaratkin. Hyvin vähän tiedetään hänen hallituksestaan, mutta se onkin ehkä parasta.

Nevan luona, aivan likellä Lim-vuonoa, oli viikingin kolmikerroksinen hirsilinna muurattuine kellareineen ja torneineen. Katon harjalle oli haikara rakentanut pesän, haikaraemo hautoi paraikaa ja oli varma, että munat onnistuvat.

Eräänä iltana viipyi haikaraisä hiukan pitkään ulkona ja kun hän tuli kotiin, näytti hän pörröttyneeltä ja kiihtyneeltä.

—- Minulla on oikein hirveitä sinulle kerrottavana, sanoi hän haikaraemolle.

— Jätä sinä se tekemättä, sanoi emo, — muista, että minä haudon, se voisi vahingoittaa minua ja silloin se vaikuttaa muniin.

— Sinun täytyy se tietää! sanoi isä. — Meidän isäntämme tytär Egyptistä on tullut tänne. Hän on uskaltanut tehdä matkan tänne ja sen tiensä hän on kadonnut!

— Hän, joka on haltiattarien sukua! Kerro toki! Sinä tiedät, etten minä jaksa odottaa tähän aikaan, kun haudon.

— Näetkös, äiti, hän on uskonut tohtorin sanaan, josta sinä kerroit minulle. Hän on uskonut, että suokukka täältä ylhäältä voisi auttaa hänen sairasta isäänsä, ja hän on lentänyt höyhenhahmossa noiden kahden muun höyhenhahmoprinsessan kanssa, jotka joka vuosi tulevat tänne pohjoiseen nuorentumaan! Hän on tullut, ja saman tien kadonnut!

— Sinä siinä kerrot niin laveasti! sanoi haikaraemo. — Munat voivat kylmettyä! Minä en voi kestää jännitystä!

— Minä olen pitänyt silmäni auki, sanoi haikaraisä, — ja tänä iltana kun astelin kaislojen joukossa, sellaisissa paikoissa missä hyllyvä maa kannattaa, silloin tuli kolme joutsenta. Niiden lennossa oli jotakin, joka sanoi minulle: pidäppäs varasi, ne eivät ole oikeita joutsenia, ne ovat vain joutsenhahmoja! Sinä tajuat sen tunteellasi, äiti, niinkuin minäkin, sinä tiedät mikä on oikeaa!

— Tietysti! sanoi emo, — mutta kerro prinsessasta! Minua ikävystyttää kuulla joutsenhahmoista.

— Täällä keskellä suota on, niinkuin tiedät, ikäänkuin järvi, sanoi haikaraisä, — sinä näet siitä kappaleen, kunhan kohottaut. Siellä kaislojen ja vihreän hyllymaan luona oli suuri lepänkanto, tälle asettuivat joutsenet, kaikki kolme, räpyttelivät siipiään ja katselivat ympärilleen. Yksi niistä riisui joutsenhahmon ja minä tunsin hänet kotiprinsessaksemme Egyptistä. Siinä hän istui eikä hänellä ollut yllään mitään muuta viittaa kuin pitkät mustat hiuksensa. Hän pyysi molempia muita joutsenia, kuulin sen, hyvin vartioimaan joutsenhahmoa sillaikaa kuin hän sukeltaa veteen poimimaan kukkaa, jonka hän luuli näkevänsä. Ne nyökyttivät päitään, kohottelivat ja nostelivat irtonaista höyhenpukua. Kas, mitähän ne aikovat, ajattelin, ja hän kysyi niiltä nähtävästi samaa, ja vastauksen hän saikin, näki omin silmin: ne lensivät ilmaan, vieden mukanaan hänen höyhenhahmonsa! "Sukella sinä!" huusivat ne, "et milloinkaan enää lennä joutsenhahmossa, et milloinkaan näe Egyptinmaata! Istu siellä Villisuossa!" ja sitten ne repivät hänen höyhenhahmonsa sadoiksi kappaleiksi, niin että höyhenet lentelivät yltympäri ikäänkuin olisi satanut lumiräntää. Ja sen tiensä lensivät pahat prinsessat.

— Se on kauheaa! sanoi haikaraemo, — minä en saata sitä kuulla! Mutta kerro, mitä sitten tapahtui!

— Prinsessa itki ja vaikeroi! Kyyneleet vuotivat lepänkannolle, ja sitten se liikahti, sillä se oli liejukuningas itse, hän, joka asuu suossa. Minä näin kuinka kanto kääntyi ja sitten ei enää ollut mitään kantoa, esiin pistivät pitkät, liejuiset oksat, niinkuin käsivarret. Silloin pelästyi lapsiraukka ja läksi juoksemaan hyllyvälle maalle, mutta sehän ei kanna minuakaan, vielä vähemmin häntä. Hän upposi kohta ja lepänkanto meni mukana alas, hän se juuri veti. Nousi suuria mustia kuplia, sitten ei enää näkynyt jälkeäkään. Nyt hän on haudattu Villisuohon, ei milloinkaan hän palaa tuomaan kukkaa Egyptin maahan. Sinä et olisi voinut sitä katsella, äiti!

— Sellaisia ei sinun ensinkään pitäisi kertoa minulle tähän aikaan! Munat voivat siitä kärsiä. Prinsessa kyllä pitää puoliaan! Hän saa varmaan apua! Jos olisi ollut kysymys minusta tai sinusta, jostakin meikäläisestä, niin olisi oltu mennyttä kalua!

— Käynpä kuitenkin joka päivä katsomassa! sanoi haikaraisä, ja hän piti sanansa.

Kului pitkä aika.

Silloin hän eräänä päivänä näki, että syvältä pohjasta kohosi vihreä varsi, ja kun se pääsi vedenpintaan asti, kasvoi esiin lehti, joka levenemistään leveni. Aivan viereen tuli nuppu ja kun haikaraisä eräänä aamuna lensi sen ylitse, avautui auringonsäteiden voimakkaasti lämmittäessä, kukannuppu ja sen keskellä makasi kaunis lapsi, pieni tyttö, ikäänkuin hän olisi noussut kylvystä. Hän oli siinä määrin egyptiläisen prinsessan näköinen, että haikara ensin luuli, että se oli hän, joka oli tullut pieneksi, mutta kun hän mietti asiaa, huomasi hän todenmukaisemmaksi, että se oli hänen ja liejukuninkaan lapsi. Sentähden se lepäsi lumpeessa.

— Ei hän toki voi jäädä sinne makaamaan! ajatteli haikara. — Minun pesässäni meitä muutenkin on tarpeeksi monta! Mutta mieleenipä johtuu, ettei viikinkirouvalla ole lapsia, usein hän on toivonut pienokaista, minuahan syytetään siitä, että tuon lapset, teenpä siitä kerran toden! Lennän viikinkirouvan luo ja vien lapsen. Siellä vasta ilo nousee!

Ja haikara otti pienen tytön, lensi hirsilinnalle, löi nokallaan läven rakko-ruutuun, laski lapsen viikinkirouvan rinnalle, lensi sitten haikaraemon luo ja kertoi, ja poikaset kuuntelivat. Ne olivat jo tarpeeksi suuria saadakseen kuulla sellaista.

— Katsos, prinsessa ei ole kuollut! Hän on lähettänyt pienokaisen tänne ylös, ja nyt on tämä saanut kodin.

— Sitähän minä olen sanonut ensi hetkestä asti! sanoi haikaraemo. — Ajattele nyt hiukkasen omiasikin! Matka-aika on pian käsissä, silloin tällöin jo syhyy siipiäni! Käki ja satakieli ovat jo poissa ja viiriäiset puhuvat, että pian saamme hyvän myötätuulen! Meidän poikasemme kyllä pitävät puolensa harjoituksissa, jos heidät oikein tunnen!

Kylläpä viikinkirouva tuli iloiseksi, kun hän aamulla heräsi ja löysi rinnaltaan pienen, kauniin lapsen. Hän suuteli ja taputteli sitä, mutta se kirkui kauheasti, pyristeli käsiään ja jalkojaan, se ei ensinkään tuntunut olevan tyytyväinen. Se itki itsensä nukuksiin ja siinä nukkuessaan oli se niin suloinen, ettei suloisempaa saata ajatella. Viikinkirouva oli niin iloinen, niin hilpeä, niin reipas, hänelle tuli aavistus, että hänen puolisonsa kaikkine miehineen nyt varmaan tulee yhtä odottamatta kuin pienokainenkin, ja niin tuli sekä hänelle että koko talolle kiire, jotta kaikki saataisiin kuntoon. Pitkät kirjavat seinävaatteet, jotka hän ja palvelijattaret itse olivat kutoneet ja joissa oli heidän epäjumaliensa kuvia, Odinin, Torin ja Frejan, niinkuin niitä kutsuttiin, ripustettiin seinille. Orjat saivat kiilloittaa vanhat kilvet, joita käytettiin koristuksena, penkeille pantiin patjoja ja kuivia puita keskellä hallia olevalle liedelle, jotta rovio heti voitaisiin sytyttää. Viikinkirouva otti itse osaa työhön, joten hän illalla oli aika väsynyt ja nukkui hyvin. Kun hän sitten aamupuoleen heräsi, säikähti hän hirveästi, sillä pieni lapsi oli kuin olikin poissa. Hän hypähti pystyyn, sytytti petäjäisen päreen ja katseli ympärilleen, ja silloin oli vuoteen jalkopäässä ei pieni lapsi, vaan suuri, ruma rupisammakko. Se inhoitti häntä, hän otti suuren seipään ja aikoi lyödä sammakon kuoliaaksi, mutta se katsoi häneen niin ihmeellisin, surullisin silmin, ettei hän voinut iskeä. Vielä kerran katseli hän ympärilleen, sammakko päästi heikon, surkean äännähdyksen, viikinkirouva hätkähti sen kuullessaan ja juoksi vuoteen luota ikkunaluukulle ja avasi sen. Samassa tuli aurinko esiin, loi säteensä suoraan vuoteelle, suureen rupikonnaan, ja yhtäkkiä eläimen leveä suu ikäänkuin vetäytyi kokoon ja kävi pieneksi ja punaiseksi, jäsenet ojentuivat mitä kauneimman muotoisiksi, se oli hänen oma pieni, suloinen lapsensa, joka siinä makasi, eikä mikään ruma sammakko.

— Mitä ihmettä tämä on, sanoi hän, — olenko minä nähnyt pahaa unta? Sehän on minun oma herttainen keijukaislapseni, joka siinä makaa! Ja hän suuteli ja paineli sitä rintaansa vastaan, mutta se kynsi ja puri joka haaralle kuin villi kissanpoika.

Ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan kuulunut viikinkiherraa, vaikka hän oli matkalla, mutta tuuli oli vastainen, se puhalsi haikaroiden kannalta katsoen etelästä päin. Toisen myötätuuli on toisen vastatuuli.

Parina päivänä ja yönä selveni viikinkirouvalle, miten hänen pienen lapsensa laita oli: se oli kauhean noituuden kiroissa. Päivällä se oli kaunis kuin valon keiju, mutta luonteeltaan paha ja villi, yöllä taas se oli ruma rupikonna, hiljainen ja valittava ja katseli surullisin silmin. Tässä oli kaksi luontoa, jotka vaihtelivat sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Se johtui siitä, että pienellä tytöllä, jonka haikara oli tuonut, päivällä oli oikean äitinsä ulkomuoto, mutta samaan aikaan isänsä luonnonlaatu. Yöllä sensijaan tuli näkyviin sukulaisuus isän kanssa sen ruumiillisessa hahmossa, kun siinä sensijaan sisällisesti loisti äidin mieli ja sydän. Kuka saattoikaan vapauttaa tästä taikavallasta? Viikinkirouva oli tästä suruissaan ja tuskissaan ja kuitenkin hänen sydämensä oli kiintynyt tuohon raukkaan, jonka tilasta hän ei luullut uskaltavansa kertoa puolisolleen, kun tämä nyt pian oli saapuva kotiin, sillä silloin hän varmaan, niinkuin tapa oli, panisi lapsiraukan yleiselle maantielle, josta sen saisi ottaa, kuka halusi. Sitä ei kunnon viikinkirouva raaskinut tehdä, hänen puolisonsa saakoon vain päivän aikaan nähdä lapsen.

Eräänä aamuna suhisivat haikaransiivet katon yli. Toista sataa haikaraparia oli levännyt suurten harjoitusten jälkeen, nyt ne lähtivät lentoon suunnatakseen kulkunsa etelää kohti.

— Joka mies valmiina! kuului komento. — Vaimo ja lapset myöskin!

— Minä olen niin kevyt! sanoivat haikaranpoikaset, — minussa kitiää ja kutiaa aina jalkoihin asti, ikäänkuin olisin täynnä eläviä sammakkoja. Kuinka on hauskaa päästä matkustamaan ulkomaille!

— Pysykää joukossa! sanoivat isä ja äiti, — älkääkä niin paljon soittako suutanne, se rasittaa rintaa!

Ja he lensivät.