Satuja ja tarinoita V

SATUJA JA TARINOITA V

Kirj.

H. C. ANDERSEN

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1917.

SISÄLLYS.

Lientä makkaratikusta. "Pebersvendin" yömyssy. Jotakin. Vanhan tammen viimeinen uni. Aapiskirja. Liejukuninkaan tytär. Pikajuoksijat. Kellosyvänne. Paha ruhtinas. Tuuli kertoo Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään. Tyttö, joka astui leivän päälle. Torninvartia Olli.

LIENTÄ MAKKARATIKUSTA.

I.

Lientä makkaratikusta.

— Eiliset päivälliset olivat erinomaiset! sanoi vanha naarasrotta toiselle, joka ei ollut mukana noissa kemuissa. — Minä istuin numerona kaksikymmentäyksi vanhasta rottakuninkaasta; ei se ole niinkään vähän! Luettelenko teille nyt ruokalajit, ne olivat erittäin hyvin valitut: homehtunutta leipää, silavanlientä, talikynttilöitä ja makkaroita, — ja sitten sama taas uudestaan; se oli melkein kuin kahden aterian veroinen. Siellä vallitsi hauska mieliala ja rattoisa hälinä kuin perheen piirissä ikään; ei jäänyt mitään muuta kuin makkaratikut; niistä me sitten puhuimme ja niin johduttiin makkaratikkuliemeen; jokainen oli kuullut puhuttavan siitä, mutta kukaan ei ollut maistanut tuota lientä, vielä vähemmin ymmärsi kukaan valmistaa sitä. Keksijän malja esitettiin kauniissa puheessa, hän ansaitsi päästä vaivaistalon johtajaksi! — eikö se ollut sukkelaa? Ja vanha rottakuningas nousi ja lupasi, että se nuorista rotista, joka osaisi valmistaa mainitun liemen maukkaimmaksi, pääsisi hänen kuningattarekseen, vuosi ja päivä annettiin ajatusaikaa.

— Ei se ole hullumpaa! sanoi toinen rotta; — mutta miten tuo liemi valmistetaan?

— Niin, miten se valmistetaan? sitä kysyivät myöskin kaikki naarasrotat, sekä nuoret että vanhat. Kaikki he mielellään halusivat päästä kuningattareksi, mutta eivät he olisi tahtoneet vaivautua maailmalle oppimaan tarvittavaa taitoa, ja se oli kuin olikin välttämätöntä!

Mutta eihän kaikkien olekaan mahdollista jättää perhettään ja vanhoja piilopaikkojaan; ei siellä maailmalla joka päivä kuljeta juustonkuorella eikä haistella silavanlientä, ei, voi joutua näkemään nälkää, voipa joutua ehkä ilmielävänä kissan syötäväksi.

Nämä ajatukset ne peloittivat useimpia lähtemästä tiedustelulle; matkalle ilmoittautui ainoastaan neljä rottaa, nuorta ja vikkelää, mutta köyhää; ne päättivät kukin lähteä haaralleen maailman neljää kulmaa kohti, saa sitten nähdä, ketä onni seuraa; jokainen niistä otti mukaansa makkaratikun muistaakseen, minkä vuoksi oli matkalla; sen tuli olla heidän matkasauvansa.

Toukokuussa he lähtivät matkaan ja toukokuussa seuraavana vuonna he palasivat, mutta ainoastaan kolme, neljättä ei kuulunut, ja nyt oli ratkaisun päivä.

— Aina meidän parhaimpiin iloihimme pitää liittyä jotakin surullista! sanoi rottakuningas, mutta käski toimittaa kutsun kaikille rotille monen penikulman alalla; niiden tuli kokoontua kyökkiin; nuo kolme matkarottaa seisoivat rivissä ja erikseen; neljännen sijaan, joka puuttui, oli asetettu suruharsolla verhottu makkaratikku. Kukaan ei saanut lausua mielipidettään ennenkuin nuo kolme olivat puhuneet ja rottakuningas oli sanonut, mitä sittemmin piti sanottaman.

Nyt saadaan kuulla!

II.

Mitä ensimäinen pieni rotta oli nähnyt ja oppinut matkalla.

— Kun minä läksin maailmalle, sanoi pieni rotta, — niin minä uskoin, niinkuin niin monet minun iässäni, että olin ahminut itseeni kaiken maailman viisauden, mutta se ei pidä paikkaansa, täytyy kulua vuosikausia, ennenkuin se tapahtuu. Lähdin heti merille, matkustin laivalla, joka suuntasi kulkunsa pohjoista kohti; olin kuullut, että merellä vaaditaan kokilta neuvokkuutta, mutta mitä neuvokkuutta siinä tarvitaan, kun on yllinkyllin silavankylkiä, suolaruokaa tynnyrittäin ja homehtuneita jauhoja; sellaisella eletään herkullisesti! mutta ei opita mitään, mikä voi neuvoa valmistamaan lientä makkaratikusta. Me purjehdimme monta yötä ja päivää, me saimme sekä heilua että kastua. Kun me sitten pääsimme määräpaikkaan, jätin minä laivan; se oli kaukana pohjoisessa.

Tuntuu omituiselta joutua pois omasta kotoisesta kopistaan, kulkea laivalla, joka sekin on eräänlainen koppi, ja äkkiä olla satojen penikulmien päässä vieraalla maalla. Siellä oli suuria metsiä kuusineen ja koivuineen, ne tuoksuivat niin väkevästi! minä en pidä siitä! villit yrtit hajusivat niin maustetuilta, minä aivastin, minä ajattelin makkaraa. Siellä oli suuria metsäjärviä, likeltä näytti vesi kirkkaalta, mutta kaukaa katsoen tummalta kuin muste; siellä ui valkeita joutsenia, minä luulin niitä vaahdoksi, niin hiljaa ne olivat, mutta minä näin niiden lentävän, ja minä näin niiden kävelevän, silloin minä tunsin ne; ne kuuluvat hanhen sukuun, sen kyllä näkee käynnistä, kukaan ei voi kieltää sukuansa! Minä liityin omaan sukuuni, lyöttäydyin metsä- ja peltorottien seuraan, jotka muuten tietävät hyvin vähän, varsinkin ravintoasioista, ja juuri niiden tähdenhän minä olin ulkomaanmatkalla. Ajatus, että voitaisiin valmistaa lientä makkaratikusta, oli heistä niin tavaton, että se heti levisi kautta koko metsän, mutta että tämä tehtävä saatettaisiin ratkaista, sitä he pitivät mahdottomuutena; kaikista vähimmin minä ajattelin, että täällä, ja vielä samana yönä, pääsisin tuon valmistamisen salaisuuden perille. Oli juhannus, sentähden lemusi metsä niin väkevästi, sanoivat he, sentähden olivat yrtit niin väkevät, järvet niin kirkkaat ja kuitenkin tummat valkeine joutsenineen. Metsänlaitaan, kolmen, neljän talon väliin, oli pystytetty tanko, ja tämän latvassa riippui seppeleitä ja nauhoja, se oli suvisalko; tytöt ja pojat tanssivat sen ympärillä ja lauloivat kilpaa pelimannin viulun kanssa. Hauskaa siellä pidettiin sekä auringon laskiessa että kuutamolla, mutta minä en ottanut osaa, mitäpä pienellä rotalla olisi ollut tekemistä metsätansseissa! Minä istuin pehmeässä sammalessa ja pitelin makkaratikkuani. Kuu paistoi varsinkin erääseen kohtaan, missä oli puu ja vieressä niin hieno sammal, että minä uskallan sanoa: niinkuin rottakuninkaan nahka, mutta se oli väriltään vihreä niin että silmiä hiveli. Yhtäkkiä alkoi sieltä marssia esiin mitä herttaisimpia pieniä olentoja, ei suurempia kuin että ne ulottuivat polviini, ne olivat ihmisen näköisiä, mutta sopusuhtaisempia, ne sanoivat itseään keijukaisiksi ja niillä oli hienot, kukkalehdistä tehdyt ja kärpästen ja hyttysten siivillä koristetut vaatteet. Ei ensinkään hullumpaa. Heti tuntui siltä kuin he olisivat etsineet jotakin, en tietänyt mitä, mutta sitten tuli pari heistä minun luokseni, etevin viittasi makkaratikkuuni ja sanoi: "Juuri tuollaista me tarvitsemme! se on sileäksi vuoltu, se on erinomainen!" ja hän ihastui ihastumistaan katsellessaan matkasauvaani.

— Lainata sopii, mutta ei pitää! sanoin minä.

— Ei pitää! sanoivat he kaikki, kävivät kiinni makkaratikkuun, jonka minä päästin käsistäni, ja lähtivät tanssien viemään sitä tuolle hienolle sammaltäplälle, jonne pystyttivät sen keskelle vihantaa. Heillä piti heilläkin olla suvisalko, ja se, jonka he nyt saivat, olikin kuin heitä varten tehty. Nyt se koristettiin; niin, kyllä se nyt oli komea!

Pienet hämähäkit kutoivat kultalankaa sen ympärille ja ripustelivat siihen liehuvia harsoja ja lippuja, jotka olivat niin hienoa kudontaa, niin lumivalkoiseksi valkaistua kuutamossa, että silmiäni häikäisi. He ottivat värejä perhosen siivistä ja pirskoittivat sitä valkoiselle kankaalle, ja se hohti kuin kukkaset ja timantit, en enää tuntenut makkaratikkua omakseni; sellaisia suvisalkoja, jommoiseksi se oli tullut, ei varmaan olisi tavannut montakaan maailmassa. Ja nyt vasta saapui varsinainen suuri keijukaisseurue, se oli aivan ilman vaatteita, hienompaa ei olisi saattanut olla, ja minut kutsuttiin katsomaan komeutta, mutta matkan päästä, sillä minä olin heidän seuraansa liian suuri. Nyt siellä vasta alkoi soitto, oli kuin tuhannet lasikellot olisivat soineet, niin täyteläisesti ja voimakkaasti! Minä luulin joutsenten joikuvan, niin, tuntuipa siltä kuin olisin kuullut käen ja laulurastaankin, vihdoin oli kuin koko metsä olisi yhtynyt soittoon, kuului lapsenääniä, kellonsoittoa ja lintujen viserrystä, mitä kauneimpia säveliä, ja koko tämä ihanuus soi keijukaisten suvisalkosesta, se oli kokonainen kellopeli, ja se oli minun makkaratikkuni. En koskaan olisi uskonut siitä lähtevän niin paljon, mutta kaikki riippuu kuin riippuukin siitä, mihin käsiin mikin joutuu. Tulin todella niin liikutetuksi, itkin niinkuin pieni rotta vain voi itkeä, pelkästä ilosta. Yö oli aivan liian lyhyt! Mutta se ei ole sen pitempi siihen aikaan vuotta siellä pohjoisessa. Aamun sarastaessa kävi tuulenhenki, metsälammen peilipinta väreili, kaikki hienot, liehuvat harsot ja liput lähtivät lentoon; keinuvat hämähäkinverkkolinnat, riippusillat ja kaiteet, mitä ne lienevät olleetkaan, jotka olivat rakennetut lehdestä lehteen, hajosivat olemattomiin; kuusi keijukaista tuli tuomaan makkaratikkuani, kysyen, oliko minulla jotakin toivomusta, jonka he saattaisivat täyttää; silloin minä pyysin heitä sanomaan, miten valmistetaan lientä makkaratikusta.

— Kuinka me teemme, lausui etevin heistä ja nauroi, — sen sinä juuri olet nähnyt! Tuskinpa taisit tuntea makkaratikkuasi!

— Vai sillä lailla te tarkoitatte! sanoin ja kerroin suoraan, minkä vuoksi olin matkalla ja mitä tuloksia siitä kotona odotettiin. — Mitä hyötyä, kysyin, — on rottakuninkaalla ja koko mahtavalla valtakunnallamme siitä, että minä olen nähnyt tämän komeuden? Enhän minä saata ravistaa sitä ulos makkaratikusta ja sanoa: kas tässä tikku, nyt tulee liemi! Olisihan sekin sentään eräänlainen ruokalaji kylläisille vatsoille!

Silloin kastoi keijukainen pienen sormensa siniseen orvokkikukkaan ja sanoi minulle:

— Huomaappas nyt! Minä sivelen matkasauvasi, ja kun sinä palaat kotiin rottakuninkaan linnaan, niin kosketa sauvalla kuninkaasi lämmintä rintaa, silloin puhkeaa sauvasta esiin orvokkeja, vaikka olisi kylmin talvisaika. Kas, onhan sinulla siis nyt vähän tuliaisia kotiin, vieläpä hiukkasen lisääkin!

Mutta ennenkuin pieni rotta sanoi mitä tämä hiukkanen lisää oli, käänsi hän sauvansa kuninkaan rintaa vastaan ja todella puhkesi esiin mitä suloisin kukkakimppu, joka tuoksui niin voimakkaasti, että rottakuningas käski, että ne rotat, jotka seisoivat likinnä uunia, heti pistäisivät häntänsä tuleen, jotta saataisiin hiukkasen palaneenkäryä, sillä tuota orvokintuoksua ei saattanut sietää, siitä lajista ei täällä pidetty.

— Mutta mistä "lisästä" sinä puhuitkaan? kysyi rottakuningas.

— Niin, sanoi pieni rotta, — se oli se, mitä sanotaan "efektiksi!" ja sitten hän käänsi makkaratikun eikä siinä enää ollut mitään kukkia, hän piteli vain paljasta tikkua ja sitä hän nosti kuin tahtipuikkoa.

— Orvokit ovat näköä, hajua ja tunnetta varten, sanoi minulle keijukainen, mutta kuulon ja maunkin pitää saada osansa!

Ja sitten hän löi tahtia; se oli musiikkia, mutta ei sellaista, jommoinen helisi metsässä keijukaisten juhlassa, vaan sellaista, jommoista kuullaan kyökissä. Tulipas siinä touhua! Yhtäkkiä oli kuin tuuli olisi puhaltanut kaikkien savutorvien läpi; padat ja kattilat kiehuivat yli laitainsa, hiilikauha rämisi messinkikattilaa vastaan ja sitten hiljeni yhtäkkiä; saattoi kuulla teepannun hiljaista laulua, se soi niin kummallisesti, ei ymmärtänyt, lopettiko se vai alkoiko se; ja pieni pannu kiehui, ja suuri pannu kiehui, toinen ei välittänyt toisesta, tuntui siltä kuin kummaltakin olisi mennyt pää pyörälle. Ja pieni rotta heilutti tahtipuikkoaan hurjemmin ja hurjemmin, — pannut vaahtosivat, kuohuivat ja kiehuivat yli laitainsa, tuuli humisi, uuninpiipussa vinkui — huu haa! Kävi niin kauheaksi, että pieni rotta itsekin pudotti tahtipuikon.

— Olipa se lemmon lientä! sanoi vanha rottakuningas. — Milloin tulee itse ruoka?

— Siinä oli kaikki tyynni! sanoi pieni rotta ja niiasi.

— Kaikki tyynni! Niin, kuullaanpa sitten mitä seuraavalla on kerrottavana! sanoi rottakuningas.

III.

Mitä toinen pieni rotta tiesi kertoa.

— Minä olen syntynyt kuninkaallisessa kirjastossa, sanoi toinen rotta, — minä ja useat perheestäni emme koskaan ole tunteneet onnea päästä ruokasaliin, ruokasäiliöstä puhumattakaan; vasta kun lähdin matkalle ja nyt täällä, näin kyökin. Me näimme todella usein nälkää kirjastossa, mutta me saimme paljon tietoja. Sinne saapui meille huhu kuninkaallisesta palkinnosta, joka oli määrätty sille, joka valmistaisi liemen makkaratikusta ja silloin veti vanha isoäitini esiin erään käsikirjoituksen. Ei hän osannut sitä lukea, mutta hän oli kuullut sitä luettavan, siinä seisoi: "Jos on runoilija, niin voi keittää liemen makkaratikusta." Hän kysyi minulta, olinko runoilija. Tiesin etten ollut ja hän sanoi, että minun siinä tapauksessa piti tulla siksi. Mutta mitä siihen tarvitaan? kysyin minä, sillä sitä minun oli yhtä mahdoton keksiä kuin miten tuo liemi valmistetaan. Mutta isoäiti oli kuullut luettavan käsikirjoitusta, hän sanoi, että siihen tarvitaan kolme pääosaa: "järkeä, mielikuvitusta ja tunnetta! jos sinä voit hankkia ne itsellesi, niin olet runoilija, ja sitten kyllä selviydyt makkaratikkuasiasta."

Ja niin minä läksin länttä kohti maailmalle, tullakseni runoilijaksi.

Järki, sen minä tiesin, on aina joka asiassa tärkein, molemmat toiset osat eivät ole sen arvoiset! Niin minä siis ensin läksin hakemaan järkeä. Mutta missä se asuu? Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi! on suuri kuningas Juudan maassa sanonut, sen minä tiesin kirjastosta, enkä minä pysähtynyt ennenkuin tulin suurelle muurahaiskeolle. Siihen minä asetuin vaanimaan, tullakseni viisaaksi.

Muurahaiset ovat kuin ovatkin hyvin kunnianarvoista sukukuntaa, ne ovat pelkkää järkeä, kaikki niissä on kuin oikein ratkaistu laskutehtävä, jossa kaikki pitää paikkansa. Tekemällä työtä ja munimalla, sanovat he, eletään ajan mukana ja pidetään huolta jälkeentulevista, ja sen he tekevät. He jakautuvat puhtaihin muurahaisiin ja likaisiin; arvoasteen määrää numero, muurahaiskuningatar on numero yksi ja hänen mielipiteensä on ainoa oikea, hän on niellyt itseensä kaiken viisauden, ja se oli tärkeää minun tietää. Hän sanoi paljon, joka oli niin viisasta, että se minusta tuntui tyhmältä. Hän sanoi, että heidän kekonsa oli korkeinta tässä maailmassa, mutta aivan keon vieressä seisoi puu, joka oli korkeampi, paljon korkeampi, sitä ei saattanut kieltää ja senvuoksi ei siitä puhuttu. Eräänä iltana oli joku muurahainen eksynyt sinne, ryöminyt ylös runkoa, ei edes latvaan asti, mutta kuitenkin korkeammalle kuin yksikään muurahainen ennen oli päässyt, ja kun se kääntyi takaisin ja osasi kotiin, kertoi se keossa, että ulkopuolella on jotakin paljon korkeampaa, mutta tämä oli kaikkien muurahaisten mielestä ollut loukkaavaa koko yhdyskuntaa vastaan, ja niin tuomittiin tämä muurahainen käyttämään kuonokoppaa ja elämään ainaisessa yksinäisyydessä. Mutta vähän aikaa jälkeenpäin tuli toinen muurahainen puun luo ja teki saman matkan ja keksinnön, ja se kertoi siitä, niinkuin sanottiin, varovasti ja epämääräisesti, ja kun se lisäksi oli arvossapidetty muurahainen ja kuului puhtaihin, niin siihen uskottiin, ja kun se kuoli, pystyttivät he sille muistopatsaaksi munankuoren, sillä he kunnioittivat tietoja. Minä näin, sanoi pieni rotta, — että muurahaiset alinomaa juoksivat kantaen muniaan selässään. Yksi niistä pudotti munansa, suurella vaivalla koetti hän saada sitä ylös taas, mutta se ei tahtonut onnistua, silloin tuli kaksi muuta auttamaan ja ne kiskoivat kaikin voimin niin että miltei olivat pudottamaisillaan omat munansa, mutta samassa silmänräpäyksessä ne lakkasivat, sillä jokainen on lähinnä itseään. Ja muurahaiskuningatar sanoi tästä, että siinä varmaan oli sydäntä ja järkeä. "Nämä molemmat asettavat meidät korkeimmiksi järkiolentojen joukossa. Järjen tulee ja täytyy olla voitolla, ja minun on suurin!" Ja sitten hän nousi takimmaisille jaloilleen, hänet tunsi helposti, minä en saattanut erehtyä, ja minä nielin hänet. Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi — nyt minä olin saanut kuningattaren!

Nyt minä astuin likemmä mainittua suurta puuta. Se oli tammi, sillä oli korkea runko, mahtava latva ja se oli hyvin vanha. Minä tiesin, että siinä asui elävä olento, nainen, jota sanotaan dryadiksi. Hän syntyy puun mukana ja kuolee sen mukana, siitä minä olin kuullut kirjastossa. Nyt minä näin tuollaisen puun, näin tuollaisen tammenneidon; hän päästi kauhean huudon, kun näki minut niin likellä; hän pelkäsi, niinkuin kaikki naisväet, kauheasti rottia, mutta tällä olikin enemmän syytä kuin muilla, sillä minä olisin saattanut jyrsiä poikki puun ja siinähän hänen elämänsä riippui kiinni. Minä puhelin hänelle ystävällisesti ja lämpimästi, rohkaisin häntä, ja hän otti minut hienolle kädelleen, ja kun hän sai tietää, minkätähden minä olin lähtenyt maailmalle, lupasi hän, että minä ehkä jo samana iltana saisin haltuuni yhden niistä molemmista aarteista, joita vielä etsin. Hän kertoi minulle, että Fantasus oli hänen hyvin hyvä ystävänsä, että hän oli kaunis kuin lemmenjumala ja että hän monta kertaa lepäsi täällä puun lehtevien oksien alla, jotka silloin humisivat vieläkin voimakkaammin, tuudittaessaan heitä molempia. Fantasus kutsui häntä omaksi dryadikseen, sanoi hän, puuta omaksi puukseen. Ryhmyinen, mahtava, kaunis tammi oli juuri hänen mielensä mukainen, juuret haarautuivat syvälle ja lujasti maan kamaraan, runko ja latva kohosivat korkealle kirkkaaseen ilmaan ja tunsivat lumituiskun, purevat tuulet ja lämpöisen auringon, niinkuin tulee tuntea. Niin, tähän tapaan puhui dryadi: "Linnut laulavat tuolla ylhäällä ja kertovat vieraista maista! Ja ainoalle kuivuneelle oksalle on haikara rakentanut pesän, se koristaa erinomaisesti ja samalla saa kuulla hiukkasen pyramidien maasta. Kaikesta tästä Fantasus pitää, eikä se edes riitä hänelle. Minun täytyy itseni kuvata elämää metsässä, siitä lähtien, jolloin olin pieni ja puu niin hento, että nokkonen saattoi peittää sen, ja aina tähän asti, jolloin se on tullut niin suureksi ja mahtavaksi. Istu nyt tuonne tuoksumarattien alle ja pidä hyvin varasi, minä kyllä saan, kun Fantasus tulee, tilaisuuden tarttua hänen siipeensä ja ravistaa irti pienen höyhenen. Ota se, parempaa ei yksikään runoilija ole saanut — siinä on sinulle kylläksi!"

— Ja Fantasus tuli, höyhen reväistiin irti ja minä otin sen, sanoi pieni rotta. — Pidin sitä vedessä, kunnes se pehmeni — se oli sittenkin vaikea sulattaa, mutta minä sain kuin sainkin sen nakerretuksi itseeni. Ei ole ensinkään helppoa nakertautua runoilijaksi, on niin paljon, jota täytyy ahtaa itseensä. Nyt minulla siis oli nuo kaksi asiaa, järki ja mielikuvitus ja niiden avulla tiesin, että kolmas oli löydettävissä kirjastosta, koska muuan suuri mies on sanonut ja kirjoittanut, että on romaaneja, jotka ovat olemassa vain vapauttaakseen ihmiset liikanaisista kyynelistä, siis ovat eräänlainen sieni tunteiden vastaanottamista varten. Muistin pari näitä kirjoja, ne olivat minusta aina näyttäneet hyvin maukkailta, niitä oli luettu niin paljon, niin paljon rasvattu, ne olivat mahtaneet imeä itseensä äärettömän tulvan.

Läksin kotiin kirjastoon, söin heti melkein kokonaisen romaanin, nimittäin pehmeän, varsinaisen osan siitä. Kuoren, kannet jätin. Kun olin sulattanut sen ja vielä yhden lisäksi, tunsin jo, kuinka sisässäni alkoi liikkua. Söin hiukkasen kolmatta, sitten olin runoilija, sen sanoin itselleni ja sen sanoin muillekin. Minulla oli päänkipua, kipua sisälmyksissä, en tiedäkään mitä kipuja minulla oli. Rupesin nyt ajattelemaan kaikkia tarinoita, joita saattoi asettaa makkaratikun yhteyteen ja sain mieleeni niin monta tikkua. Muurahaiskuningattarella on ollut harvinainen järki. Muistin tikun, josta tehtiin asia, muistin ihmiset, jotka eivät panneet tikkua ristiin. Kaikki ajatukseni askartelivat tikuissa. Ja niistä täytyy voida runoilla, kun on runoilija, ja se minä olen, olen ahertanut itseni siksi! Voin siis joka viikon päivänä esittää teille jonkun tikun tarinan — niin, siinä minun liemeni!

— Kuunnelkaamme nyt kolmatta! sanoi rottakuningas.

— Pii! pii! äännähti kyökinovelta, ja pieni rotta, neljäs niistä, se jota he olivat luulleet kuolleeksi, livisti sisään. Se juoksi kumoon makkaratikun mustine suruharsoineen päivineen, se oli juossut yöt päivät, se oli kulkenut rautatiellä, tavarajunassa — tähän oli sattunut tilaisuus — ja kuitenkin se oli ollut miltei myöhästymäisillään. Se tunkeutui esiin, näytti takkuiselta, oli menettänyt makkaratikkunsa, mutta ei puhekykyään. Se puhui heti, ikäänkuin vain sitä olisi odotettu, vain sitä haluttu kuulla, kaikki muu maailmassa ei liikuttanut maailmaa. Se puhui heti, puhui suunsa puhtaaksi. Se tuli niin odottamatta, ettei kukaan ennättänyt huomauttaa mitään siitä enempää kuin sen puheestakaan sillaikaa kuin se puhui. Kuunnelkaammepa nyt!

IV.

Mitä neljäs rotta, joka puhui ennenkuin kolmas oli puhunut, tiesi kertoa.

— Minä läksin heti suurimpaan kaupunkiin, sanoi se, — nimeä en muista, en yleensä muista nimiä. Tulin rautatieltä takavarikkoon otetun tavaran mukana raatihuoneelle ja siellä juoksin vanginvartian luo. Hän puheli vangeistaan, varsinkin yhdestä, joka oli lausunut ajattelemattomia sanoja, ja niistä oli puhuttu ja taasen puhuttu, luettu ja kirjoitettu. "Kaikki tyynni on lientä makkaratikusta!" sanoi hän, "mutta se liemi voi maksaa hänelle hänen päänuppinsa!" Vangittu rupesi kiinnittämään mieltäni, sanoi pieni rotta, — ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta ja pääsin hänen luokseen. Lukittujen ovien takana on aina hiirenläpi! Vanki oli kalpean näköinen, hänellä oli suuri parta ja suuret, loistavat silmät. Lamppu kärysi ja seinät olivat tottuneet siihen, ne eivät käyneet mustemmiksi. Vanki piirteli sekä kuvia että runoja, valkoisella mustalle, en lukenut niitä. Luulen, että hänen oli ikävä. Minä olin tervetullut vieras. Hän houkutteli minua leivänmuruilla, viheltämisellä ja lempeillä sanoilla. Hän iloitsi minusta. Minä aloin luottaa häneen ja niin meistä tuli ystävät. Hän jakoi kanssani leivän ja veden, antoi minulle juustoa ja makkaraa; elin herkullisesti. Hyvä kohtelu, se täytyy minun sanoa, kuitenkin piteli minua siellä. Hän antoi minun juosta kädellään ja käsivarrellaan, hihaan, aina ylös asti. Hän antoi minun ryömiä partaansa, kutsui minua pieneksi ystäväkseen, hän kävi minulle todella rakkaaksi. Sellainen kyllä on molemminpuolista! Minä unohdin asiani kaukana maailmalla, unohdin makkaratikkuni permannonrakoon, ja siellä se on vieläkin. Halusin jäädä sinne missä olin; jos minä lähtisin, niin eihän vankiraukalla olisi ketään, ja se on liian vähän tässä maailmassa. Minä jäin, hän ei jäänyt! Hän puheli minulle niin surullisesti viimeisen kerran, antoi minulle kaksin kerroin leipää ja juustonkuorta, heitti minulle lentosuudelmia. Hän meni eikä koskaan palannut. En tunne hänen tarinaansa. "Lientä makkaratikusta!" sanoi vanginvartia, ja hänen luoksensa minä menin, mutta häneen minun ei olisi pitänyt luottaa. Hän kyllä otti minut kädelleen, mutta hän pani minut häkkiin, polkurattaaseen. Se on kauheaa! Poljet polkemistasi, yhtä pitkälle pääset ja joudut vain naurunalaiseksi!

Vanginvartian lapsenlapsi oli herttainen pieni olento, jolla oli kullankeltainen kiharainen tukka, iloiset silmät ja naurava suu. "Pieni rotta raukka!" sanoi hän, tirkisti ilkeään häkkiini, veti pois rautanappulan — ja minä puikahdin ikkunalaudalle ja ulos kattokouruun. Vapaa, vapaa! sitä vain ajattelin enkä matkan määrää! Oli pimeä, yö läheni, asetuin vanhaan torniin. Siellä asui vartia ja pöllö. En luottanut kumpaankaan, kaikista vähimmin pöllöön; se on kissan näköinen ja sillä on se paha vika, että se syö rottia. Mutta saattaa erehtyä, ja sen minä tein: se oli kunnianarvoisa, erinomaisen sivistynyt vanha pöllö, se tiesi enemmän kuin vartia ja yhtä paljon kuin minä. Pöllönpoikaset pitivät melua joka asiasta. "Älkää tehkö lientä makkaratikusta!" sanoi hän. Se oli kovinta kaikesta mitä hän saattoi sanoa, hänessä oli niin paljon hellyyttä omaa perhettään kohtaan. Hän herätti luottamukseni siinä määrin, että sanoin "pii" raosta, missä olin. Hän piti tästä luottamuksesta ja vakuutti minulle, että olisin hänen suojeluksensa alaisena. Ei mikään eläin saisi tehdä minulle pahaa, sitä hän itse tekisi talvella, kun ravinnosta tulisi tiukka.

Hän oli viisas niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Hän todisti minulle, ettei vartia voinut toitottaa muutoin kuin torvella, joka irrallaan riippui hänen sivullaan. "Kauhean suuret luulot hänellä on itsestänsä, hän kuvittelee olevansa tornin pöllö. Suurta tämä kaikki on olevinaan, mutta pientä se on! Lientä makkaratikusta!" Minä pyysin häneltä ohjetta ja hän selitti minulle: "Liemi makkaratikusta on vain ihmisten puhetapa ja käsitetään eri tavalla, ja jokainen luulee, että hänen tapansa on oikein. Mutta kaikki tyynni ei oikeastaan ole mitään!"

— Ei mitään! sanoin minä. Ällistyin. Totuus ei aina ole miellyttävä, mutta totuus on korkein! Sen sanoi vanha pöllökin. Minä ajattelin asiaa ja ymmärsin, että kun minä tuon mukanani korkeimman, niin tuon paljon enemmän kuin lientä makkaratikusta. Ja sitten minä riensin matkaan, vielä ehtiäkseni kotiin oikeaan aikaan ja tuodakseni mukanani korkeimman ja parhaimman: totuuden. Rotat ovat valistunutta sukukuntaa ja rottakuningas on heidän kaikkien yläpuolellaan. Hänen vallassaan on tehdä minut kuningattareksi totuuden tähden.

— Sinun totuutesi on valhetta! sanoi se rotta, joka ei ollut vielä saanut suunvuoroa. — Minä osaan valmistaa liemen ja minä valmistan sen.

V.

Miten se valmistettiin.

— Minä en ole matkustanut, sanoi neljäs rotta, — minä olen pysynyt kotimaassa, se on niinkuin pitääkin! Ei tarvitse matkustaa, kaikki saa yhtä hyvin täällä. Olen pysynyt täällä! En ole saanut oppiani yliluonnollisilta olennoilta, en syönyt sitä itseeni enkä puhunut pöllöjen kanssa. Olen saanut sen itsenäisen ajattelemisen tietä. Kattila nyt vain liedelle, täyteen vettä, laitoja myöten, tulta alle! Antaa palaa, antaa veden kiehua, sen täytyy kiehua täyttä vauhtia! Nyt tikku kattilaan! Jos sitten rottakuningas suvaitsee pistää häntänsä kiehuvaan veteen ja hämmentää! Jota kauemmin hän hämmentää, sitä voimakkaammaksi tulee liemi. Se ei maksa mitään, se ei kaipaa mitään höysteitä — ainoastaan hämmentämistä!

— Eikö toinen voi tehdä sitä? kysyi rottakuningas.

— Ei, sanoi rotta, — tuo voima on ainoastaan rottakuninkaan hännässä!

Ja vesi kiehui täyttä vauhtia ja rottakuningas asettui aivan viereen, se oli miltei vaarallista. Ja hän ojensi häntänsä, niinkuin rotat tekevät maitohuoneessa, kun ne kuorivat kerman vadista ja sitten nuolevat hännän, mutta tuskin hän oli saanut häntänsä kuumaan höyryyn, kun hän heti hyppäsi pois:

— Tietysti, sinä olet kuningattareni! sanoi hän. — Lientä jäämme odottamaan kultahäihimme asti, niin on köyhillä minun valtakunnassani jotakin ilonaihetta ja pitkäaikaista onkin!

Ja sitten he viettivät häitä. Mutta monet rotista sanoivat kotiin tullessaan: "Eihän se toki ollut mitään makkaratikkulientä, rotanhäntälientähän se oli." Yhtä ja toista siitä, mitä siellä oli kerrottu, pitivät he varsin hyvin sanottuna, mutta kokonaisuudessaan se olisi voinut olla toisin. "Minä puolestani olisin kertonut niin ja niin — —!"

Se oli arvostelu, ja se on aina niin viisas — jälkeenpäin.

* * * * *

Ja tämä tarina kiersi pitkin maailmaa. Mielipiteet siitä menivät hajalle, mutta itse tarina jäi kokonaiseksi. Ja se on oikeinta sekä pienissä että suurissa asioissa ja myöskin makkaratikkuliemessä. Ei vain pidä odottaa siitä kiitosta!

"PEBERSVENDIN" YÖMYSSY.

Köpenhaminassa on katu, jolla on omituinen nimi "Hyskenstræde", ja minkätähden sillä on se nimi ja mitä se merkitsee? Se on olevinaan saksaa, mutta siinä on tehty saksalle vääryyttä: "Häuschen" pitäisi sanoa ja se merkitsee: pieniä taloja. Nämä olivat, silloin ja monta vuotta jälkeenpäin, tuskin muuta kuin puupuoteja, miltei sellaisia, jommoisia me nyt näemme markkinoilla; niin, hiukan suurempia kyllä ja niissä oli ikkunat, mutta ruudut olivat sarvea tai rakkokalvoa, sillä siihen aikaan oli liian kallista pitää lasiruutuja kaikissa taloissa, mutta tästä onkin niin pitkä aika, että isoisän isoisä, siitä kertoessaan, sanoi "ennenvanhaan". Siitä on monta sataa vuotta.

Bremenin ja Lyypekin rikkaat kauppiaat harjoittivat kauppaa Köpenhaminassa. Itse he eivät tulleet sinne, he lähettivät "svendinsä", sällinsä, ja nämä asuivat puupuodeissa "Piententalojen kadulla" ja pitivät kaupan olutta ja maustimia. Se oli nyt niin erinomaista se saksalainen olut, ja sitä oli niin monta lajia, bremeniläistä, prysingolutta, emsiläistä — ja braunschweiginmummaa, ja sitten kaikki maustimet, sellaiset kuin saframi, anis, inkivääri ja varsinkin pippuri; se se nyt oli tärkein täällä ja sentähden saivat saksalaiset sällit Tanskassa nimen: "Pebersvende", pippurisällit. Ja niiden piti kotona tehdä sitoumus, etteivät ne täällä pohjoisessa mene naimisiin. Monet heistä tulivat hyvin vanhoiksi. Heidän täytyi omin neuvoin tulla toimeen, hoivailla itseään, itse sammuttaa tulensa, jos heillä oli tulta. Muutamat heistä tulivat tuollaisiksi yksineläjiksi, vanhoiksi miehiksi, joilla on omat ajatuksensa ja omat tottumuksensa. Heidän mukaansa kutsutaan nyt jokaista naimatonta mieshenkilöä, joka on päässyt jotakuinkin vakiintuneeseen ikään, "pebersvendiksi". Kaikki tämä täytyy tietää ymmärtääkseen tarinan.

Pebersvendistä lasketaan leikkiä, sanotaan että hänen pitää käyttää yömyssyä, vetää se korvien yli ja mennä maata:

Sahaa puuta, sahaa! Oi vanhaa sällipahaa — yömyssyineen käy sänkyyn hän, saa itse syttää kynttilän.

Niin, sillä lailla heistä lauletaan! Pilkataan Pebersvendiä ja hänen yömyssyään — juuri senvuoksi, että niin vähän tunnetaan häntä ja sitä, — oi, sitä yömyssyä ei kenenkään pidä toivoa itselleen! Ja minkätähden ei? Niin, kuulkaapa!

Piententalojen kadulla ei vanhimpina aikoina ollut mitään kivitystä, ihmiset astuivat kuopasta kuoppaan niinkuin huonoksi ajetulla rotkotiellä, ja ahdasta siellä oli: puodit seisoivat vierekkäin ja niin likellä vastapäätä olevia, että kesän aikaan usein pingoitettiin purje kadun poikki puodista toiseen, ja sitten siinä välillä oli niin väkevä pippurin, saframin ja inkiväärin tuoksu. Myymäpöydän takana ei seisonut montakaan nuorta sälliä, ei, he olivat enimmäkseen vanhoja miehiä, ja nämä eivät ensinkään olleet, niinkuin me ajattelemme, puettuja peruukkiin tai yömyssyyn, samettihousuihin, ylös asti napitettuihin liiveihin ja takkeihin, ei, niin puettuna kulki isoisän isoisä ja sellaisena näemme hänet maalattuna. Pebersvendeillä ei ollut varaa maalauttaa itseään ja nyt olisi kuitenkin kannattanut olla kuva yhdestä heidän joukostaan sellaisena kuin hän seisoi myymäpöydän takana tai juhlapäivinä asteli kirkkoon. Hattu oli leveälierinen ja korkeapohjainen ja usein pisti joku nuorimmista sälleistä sulan hattuunsa; villainen paita peitettiin alaskääntyvällä palttinaisella kauluksella, takki oli piukkaan napitettu, viitta irrallaan päällä, ja housut ulottuivat aina leveäkärkisiin kenkiin asti, sillä sukkia he eivät käyttäneet. Vyöhön oli pistetty ruokaveitsi ja lusikka, niin, ja sinne oli vielä pistetty suuri veitsi puolustautumisen varalta, ja sitä tarvittiin usein niihin aikoihin. Juuri sillä lailla puettuna kulki juhlapäivisin vanha Anton, yksi Piententalojen vanhimpia sällejä, häneltä puuttui vain korkeapohjainen hattu, mutta sensijaan hänellä oli lämsälakki ja sen alla kudottu myssy, oikea yömyssy, siihen hän oli niin kokonaan tottunut, että se aina oli päässä, ja niitä hän omisti kokonaista kaksi kappaletta. Hän oli totisesti maalaamisen arvoinen, hän oli niin surkean laiha, suun ja silmien ympärystä täynnä ryppyjä, hänellä oli pitkät, luisevat sormet ja harmaat, tuuheat kulmakarvat. Vasemman silmän päällä riippui kokonainen tukko, kaunista se ei ollut, mutta siitä hänet helposti tunsi. Hänestä tiedettiin, että hän oli Bremenistä, eikä hän kuitenkaan oikeastaan ollut sieltä, hänen esimiehensä asui siellä. Itse hän oli Thüringistä, Eisenachin kaupungista aivan Wartburgin juurelta. Siitä ei vanha Anton paljoa puhunut, mutta sitä enemmän hän sitä ajatteli.

Kadun vanhat sällit eivät usein tavanneet toisiaan, jokainen pysyi puodissaan, joka varhain illalla suljettiin, ja silloin siellä näytti pimeältä. Pienestä katossa olevasta sarviruudusta pääsi vain himmeää valoa huoneeseen, missä, tavallisesti vuoteellaan, vanha mies istui, kädessä saksalainen virsikirja, ja veisasi ehtoovirttään, tai hän hääräili vielä myöhään yöhön asti, askarrellen yhtä ja toista. Hauskaa se varmaan ei ollut. Vieraana vieraalla maalla on katkera olla. Kukaan ei ole hänestä tietävinään, paitsi silloin kun hän joutuu toisten tielle.

Usein kun ulkona oli oikein musta yö ja tuuli ja satoi, saattoi täällä tuntua niin pimeältä ja yksinäiseltä; lyhtyjä ei näkynyt paitsi se ainoa ja hyvin pieni, joka riippui juuri kadun päässä pyhän neitsyen kuvan edessä, joka oli maalattu seinään. Oikein kuuli veden läiskivän ja loiskivan paalutusta vastaan siinä likellä, Slotsholmin alla, niihin kadun toinen pää johti. Sellaiset illat kävivät pitkiksi ja yksinäisiksi, jollei ryhtynyt tekemään jotakin: ottaa tavarat säilöstä ja panna ne taas takaisin, tehdä pusseja ja kiilloittaa vaakakuppeja, sitä ei tarvitse tehdä joka päivä, mutta silloin ryhtyy muuhun työhön, ja sen teki vanha Anton. Hän korjasi itse vaatteensa, paikkasi itse kenkänsä. Kun hän sitten vihdoin pääsi vuoteeseen, piti hän, totuttuun tapaan, yömyssyn päässään, veti sen vielä vähän syvemmälle, mutta pian hän taas veti sen ylös katsoakseen, oliko kynttilä oikein sammutettu, hän koetti sitä, likisti sydäntä, ja sitten hän taas pani pitkäkseen, kääntyi toiselle kyljelle ja veti yömyssyn alas. Mutta usein tuli hänelle samassa ajatus: olikohan alhaalla pienessä hehkupannussa jokainen hiili palanut loppuun, tullut tarkkaan sammutetuksi? Onhan voinut jäädä pieni kipinä, se saattaa ruveta kytemään ja aiheuttaa vahinkoa. Ja niin hän nousi vuoteestaan, laskeutui alas tikapuita, sillä portaiksi ei niitä saattanut sanoa, ja kun hän sitten tuli hehkupannulle, ei siellä voinut nähdä kipinääkään, ja hän saattoi taasen kääntyä takaisin. Mutta usein hän pääsi vain puolitiehen, kun hän oli epätietoinen siitä, oliko rautasalpa pantu oven eteen, oliko sinkilä luukkujen edessä. Niin, alas täytyi hänen laputtaa laihoilla jaloillaan. Häntä paleli, hampaat kalisivat, kun hän kömpi vuoteeseen, sillä pakkanen tulee oikein purevana vasta silloin, kun se tietää, että sen on poistuminen. Polstaripeiton hän veti ylemmä päälleen, yömyssyn syvemmälle kasvoilleen ja käänsi nyt ajatukset pois päivän kaupoista ja vaivoista. Mutta siitä ei ollut lohdutusta, silloin tulivat vanhat muistot ja ripustivat uutimensa, ja välistä niissä on nuppineuloja, jotka pistävät. Ai! sanotaan silloin, ja jos ne pistävät veriseen lihaan ja polttavat, niin saattavat kyyneleet nousta silmiin. Ja niin kävi vanhan Antonin usein, kyyneleet tulivat, kirkkaimmat helmet. Ne putosivat peitteelle tai permannolle ja silloin ne helähtivät ikäänkuin jokin tuskan kieli olisi katkennut, niin sydämen täydeltä. Tosin ne haihtuivat leimahtivat liekiksi, mutta silloin ne valaisivat hänelle elämänkuvan, sen, joka ei milloinkaan hävinnyt hänen sydämestään. Jos hän nyt pyyhki silmiään yömyssyyn, niin särkyi sekä kyynel että kuva, mutta niiden lähde jäi paikoilleen, se oli hänen sydämessään. Kuvat eivät tulleet sillä tavalla kuin ne seurasivat toisiaan todellisuudessa, useimmin tulivat tuskallisimmat, iloisen alakuloisetkin välähtivät esiin, mutta juuri nämä loivat voimakkaimmat varjot.

"Kaunis on pyökkimetsä Tanskassa!" sanottiin, mutta kauniimpana kohosi Antonin silmissä pyökkimetsä Wartburgin seuduilla. Mahtavammilta ja kunnianarvoisemmilta tuntuivat hänestä vanhat tammet ylhäällä ylpeän ritarilinnan ympärillä, missä köynnöskasvit riippuivat alas kallion kivilohkareita. Makeammin tuoksuivat omenapuiden kukat siellä kuin Tanskanmaalla, elävästi hän tunsi ja tajusi sen vieläkin. Kyynel vieri, helähti ja loisti: selvästi näki hän siinä kahden pienen lapsen, pojan ja tytön, leikkivän. Pojalla oli punaiset posket, keltaiset kiharaiset hiukset, rehelliset siniset silmät, se oli rikkaan kauppiaan poika, pieni Anton, hän itse. Pienellä tytöllä oli ruskeat silmät ja mustat hiukset, reippaan ja viisaan näköinen hän oli, se oli pormestarin tytär Molly. He leikkivät omenalla, ravistivat sitä ja kuuntelivat kuinka siemenet sisällä kalisivat. He leikkasivat omenan kahtia ja saivat kumpikin kappaleensa, siemenet he jakoivat keskenään, yhtä lukuunottamatta. Se piti pantaman maahan, arveli pieni tyttö.

— Sitten saat nähdä, mitä siitä tulee. Siitä tulee jotakin, jota et ensinkään voi ajatella, siitä tulee kokonainen omenapuu, mutta ei aivan heti.

Ja siemenen he istuttivat kukkaruukkuun; molemmat hääräsivät työssä. Poika kaivoi sormellaan läven multaan, pieni tyttö laski siemenen läpeen ja yhdessä he loivat maan umpeen.

— Nyt et sinä huomenna saa ottaa sitä ylös katsoaksesi, onko se saanut juuret, sanoi tyttö. — Sitä ei saa tehdä! Sen minä tein kukkasilleni, vain kaksi kertaa, tahdoin nähdä itivätkö ne, minä en silloin ymmärtänyt sen paremmin, ja kukkaset kuolivat.

Kukkaruukku jäi Antonin luo ja joka aamu, koko talven, hän seurasi sitä, mutta ei näkynyt muuta kuin musta maa. Nyt tuli kevät, aurinko paistoi niin lämpöisesti, silloin pilkisti kukkaruukusta esiin kaksi pientä vihreää lehteä.

— Ne ovat minä ja Molly! sanoi Anton, — se on kaunista, se on suurenmoista!

Pian tuli esiin kolmas lehti, ketä se tarkoittaa? Tuli vielä yksi ja vielä yksi! Joka päivä ja viikko tuli taimi suuremmaksi ja suuremmaksi, siitä tuli kokonainen puu. Ja tämä, kaikki tyynni, kuvastui nyt yhdessä ainoassa kyyneleessä, joka särkyi ja hävisi. Mutta se saattoi taas palata lähteensuonesta, vanhan Antonin sydämestä.

Eisenachin läheisyydessä kohoilee jono kivisiä vuoria, yksi on pyöreä etupuolelta, siinä ei kasva puita, pensaita eikä ruohoa. Sitä sanotaan Venusvuoreksi, sen sisällä asuu Venus rouva, epäjumala-nainen pakanuuden ajalta. Häntä sanottiin Holle rouvaksi, sen tiesi ja tietää vieläkin joka lapsi Eisenachissa. Vuoreen luoksensa hän oli houkutellut jalon Tannhäuser ritarin, Wartburgin laulajapiirin Minne-laulajan.

Pieni Molly ja Anton seisoivat vuoren juurella ja kerran sanoi tyttö: "Uskallatko koputtaa ja sanoa: Holle rouva, Holle rouva, avaa, täällä on Tannhäuser!" Mutta sitä ei Anton uskaltanut. Molly uskalsi, mutta ainoastaan sanat "Holle rouva, Holle rouva!" lausui hän ääneen ja selvästi. Loput hän lausui noin vain ilmaan, niin epäselvästi, että Anton oli varma, ettei hän oikeastaan ollut sanonut mitään. Rohkealta hän näytti, yhtä rohkealta kuin silloin, kun hän joskus muiden pikkutyttöjen kanssa sattui puutarhaan yhtaikaa kuin Anton, ja he kaikki tahtoivat suudella häntä juuri sentähden, ettei poika tahtonut suudella ja huitoi heitä luotaan; Molly yksin uskalsi.

— Minä uskallan suudella häntä! sanoi hän ylpeästi ja kietoi kätensä hänen kaulaansa; se oli hänen turhamaisuuttaan ja Anton tyytyi siihen, ei ajatellutkaan sitä. Kuinka Molly oli kaunis, kuinka hän oli rohkea! Holle rouva vuoressa kuului hänkin olevan kaunis, mutta se kauneus, niin oli sanottu, oli pahan viettelevää kauneutta. Korkein kauneus sensijaan on sellainen, jommoinen tavattiin pyhällä Elisabetilla, maan suojelevalla pyhimyksellä, hurskaalla thüringiläisellä ruhtinattarella, jonka hyvät teot laulussa ja legendassa täällä antoivat loistoa niin monelle paikalle. Kappelissa riippui hänen kuvansa hopealamppujen ympäröimänä — mutta hän ei ensinkään ollut Mollyn näköinen.

Omenapuu, jonka molemmat lapset olivat istuttaneet, kasvoi vuosi vuodelta. Se tuli niin suureksi, että se täytyi istuttaa puutarhaan, ulkoilmaan, missä kaste lankesi, missä aurinko paistoi lämpöisesti, ja se sai voimia kestää talveakin, ja talven kovan painon hellitettyä se ikäänkuin ilosta keväällä puhkesi kukkaan. Syksyllä siinä oli kaksi omenaa, toinen Mollylle, toinen Antonille. Vähempää ei juuri voinut olla.

Puu oli pitänyt kiirettä, Molly kasvoi niinkuin puukin, hän oli raikas kuin omenankukka. Mutta kauan ei Anton saanut katsella tätä kukkaa. Kaikki haihtuu, kaikki vaihtuu! Mollyn isä jätti vanhan kodin ja Molly seurasi kauas pois — niin, meidän päivinämme tämä matka höyryn avulla on vain muutaman tunnin pituinen, mutta silloin tarvittiin enemmän kuin päivä ja yö, jotta päästäisiin niin kauas itään Eisenachista. Kaupunki sijaitsi Thüringin äärimmäisellä laidalla, sitä sanotaan vieläkin Weimariksi.

Ja Molly itki ja Anton itki. Kaikki nämä kyyneleet, niin ne vuosivat yhteen ainoaan kyyneleeseen ja se hohti ilon kauniissa punassa. Molly oli sanonut hänelle, että hän piti hänestä enemmän kuin kaikesta Weimarin komeudesta.

Kului vuosi, kului kaksi, kolme, ja koko sinä aikana tuli kaksi kirjettä. Toisen toi rahtimies, toinen tuli matkustavaisen mukana. Tie oli pitkä, vaivalloinen ja mutkitteleva kaupunkien ja kylien ohitse.

Kuinka monesti Anton ja Molly yhdessä olivat kuulleet tarinan Tristanista ja Isoldesta ja niin usein poika sitä kuullessaan oli ajatellut itseään ja Mollyä, vaikka nimen Tristan piti merkitä, että "hän oli syntynyt heille surussa" eikä se soveltunut Antoniin. Ei hänen mieleensä koskaan olisi tullut, niinkuin Tristanin: "hän on unohtanut minut!" Mutta eihän myöskään Isolde unohtanut sydämensä ystävää, ja kun he molemmat olivat kuolleet ja haudatut kukin eri puolelle kirkkoa, kasvoivat lehmukset haudoilta katon yli ja kohtasivat toisensa, kukkien siinä. Se oli Antonin mielestä niin kaunista ja kuitenkin surullista — mutta hänelle ja Mollylle ei voinut käydä surullisesti ja niin hän vihelsi Minne-laulaja Walther von der Vogelweiden laulun:

Lehmuksessa kankaan laidall' —!

Ja varsinkin soi siinä ihanasti:

Metsäisestä laaksostaan, tandaradai! lauloi satakieli lauluaan!

Tuo laulu tuli aina hänen huulilleen, sitä hän lauloi ja vihelteli kuutamoisena yönä ratsastaessaan syvää rotkotietä Weimariin tervehtimään Mollyä. Hän tahtoi tulla odottamatta, ja hän tuli odottamatta.

Hänet toivotettiin tervetulleeksi, hän sai pikarintäydeltä viiniä, iloista seuraa, ylhäistä seuraa, hauskan huoneen ja hyvän vuoteen, eikä kuitenkaan ollut ensinkään niinkuin hän oli ajatellut ja uneksinut. Hän ei ymmärtänyt itseään, hän ei ymmärtänyt muita. Mutta me voimme sen ymmärtää! Voidaan olla talossa, perheessä, eikä kuitenkaan juurruta sinne: puhellaan niinkuin puhellaan postivaunuissa, tunnetaan toinen toisiaan niinkuin tunnetaan postivaunuissa, häiritään toisiaan, toivotaan että itse oltaisiin kaukana täältä tai että hyvä naapurimme olisi kaukana. Niin, jotakin sen tapaista tunsi Anton.

— Minä olen rehellinen tyttö, sanoi Molly hänelle, — tahdon itse sanoa sen sinulle! Paljon on muuttunut siitä kuin me lapsina olimme yhdessä, toisenlaista on ulkopuolella ja sisäpuolella, tottumus ja tahto eivät vallitse sydämiämme. Anton, en tahdo että olet vihamieheni nyt, kun pian olen poissa, kaukana täältä — usko minua, ajattelen sinua aina ystävyydellä, mutta pitänyt sinusta sillä lailla kuin nyt tiedän että voi pitää toisesta ihmisestä, sitä en koskaan ole tehnyt! — Sinun täytyy tyytyä siihen! — Hyvästi, Anton!

Ja Anton sanoi hyvästi hänkin. Hänen silmäänsä ei tullut kyyneltäkään, mutta hän tunsi, ettei hän enää ollut Mollyn ystävä. Meillä on sama tunne, kun me suutelemme tulikuumaa rautatankoa ja jääkylmää rautatankoa ja kun nämä purevat ihon huulistamme, ja hän suuteli rakkaudessa yhtä voimakkaasti kuin vihassa.

Ei vuorokauttakaan Anton tarvinnut päästäkseen kotiin Eisenachiin, mutta hevonen, jolla hän ratsasti, tärveltyikin.

— Mitä siitä! sanoi hän, — minä olen tärveltynyt ja minä tahdon tärvellä kaikki, mikä minulle voi muistuttaa häntä: Holle rouva, Venus rouva, sinä pakanallinen nainen! — Omenapuun minä taitan ja murran, revin ylös juurineen; älköön se enää milloinkaan kukkiko ja tehkö hedelmää!

Mutta puu ei tullut tuhotuksi, itse hän oli tuhottu ja makasi kuumeessa vuoteellaan. Mikä saattoi auttaa hänet jälleen pystyyn? Tuli lääke, joka saattoi, karvain, mitä on, lääke, joka panee liikkeelle sairaan ruumiin ja käpertyvän sielun. Antonin isä ei enää ollut rikas kauppias. Raskaat päivät, koettelemuksen päivät olivat ovella. Onnettomuus vyöryi sisään, suurten hyökyjen lailla tuli se kerran niin rikkaaseen taloon. Isästä tuli köyhä mies, suru ja onnettomuus nujersivat hänet. Silloin sai Anton muuta ajattelemista kuin lemmenhuolia ja suuttumustaan Mollyyn. Hänen täytyi nyt olla isänä ja äitinä talossa, hänen täytyi järjestää, auttaa, käydä lujasti kiinni, itsensä lähteä maailmalle ja ansaita leipänsä.

Bremeniin hän tuli, koki hätää ja kovia päiviä, ja ne tekevät mielen kovaksi tai pehmeäksi, usein liiankin pehmeäksi. Kuinka aivan toisenlaiset maailma ja ihmiset sentään siellä olivat kuin hän lapsuutensa aikana oli ajatellut! Mitä merkitsivät hänelle nyt Minne-laulajien laulut: kili ja kali! Lorua, niin, toisinaan oli hän sitä mieltä, mutta toisinaan soivat nuo laulut hänen sielunsa pohjalla ja hänen mielensä kävi hartaaksi.

— Jumalan tahto on paras! sanoi hän silloin, — hyvä oli, ettei Herra antanut Mollyn sydämen riippua kiinni minussa. Mihin se olisikaan vienyt, nyt kun onni näin on kääntynyt. Hän jätti minut ennenkuin hän tiesi tai aavistikaan siitä käänteestä pois hyvinvoinnin päiviltä, joka uhkasi. Se oli Herran armo minua kohtaan, kaikki on tapahtunut parhaimmin päin! Kaikki tapahtuu viisaasti. Hän ei voinut sille mitään, ja minä olen ollut hänelle niin katkeran vihamielinen!

Ja vuodet menivät. Antonin isä oli kuollut, vieraita asui esi-isien kodissa. Antonin piti kuitenkin se nähdä, hänen rikas isäntänsä lähetti hänet matkatoimille, ja silloin vei hänen tiensä syntymäkaupungin, Eisenachin läpi. Vanha Wartburg kohosi muuttumattomana ylhäällä vuorella kalliolohkareeseen hakattuine "Munkkineen ja nunnineen". Mahtavat tammet olivat kuvan kehyksenä, nyt samoin kuin lapsuuden aikana. Venusvuori loisti alastoman harmahtavana alas laaksoon. Mielellään hän olisi sanonut: "Holle rouva, Holle rouva, avaa vuori, niin saan toki jäädä kodin kamaralle!"

Se oli syntinen ajatus ja hän risti silmänsä. Silloin visersi pensaasta pieni lintu ja vanha Minne-laulu johtui hänen mieleensä:

Metsäisestä laaksostaan, tandaradai! lauloi satakieli lauluaan!

Hän muisteli niin moninaisia täällä lapsuutensa kaupungissa, jonka hän kyynelten läpi näki jälleen. Esi-isäin talo oli ennallaan, mutta puutarhaa oli muutettu, peltotie kulki yli yhden kulman vanhaa puutarha-aluetta ja omenapuu, se, joka oli jäänyt häneltä hävittämättä, seisoi siellä, mutta ulkopuolella puutarhaa, toisella puolen tietä. Kuitenkin paistoi aurinko siihen niinkuin ennen ja kaste lankesi sille niinkuin ennen, se kantoi runsaasti hedelmiä, jotka painoivat oksia alas maata kohti.

— Se viihtyy! sanoi hän, — se voi viihtyä!

Yksi sen suurista oksista oli kuitenkin katkaistu, vallattomat kädet olivat sen tehneet, puuhan seisoi maantien varrella.

— Sen kukat taitetaan kiitosta sanomatta, sen hedelmiä varastetaan ja oksia katkotaan. Tässä voisi sanoa, jos puusta voi puhua niinkuin ihmisestä: puun kehdon ääressä ei laulettu, että sen kävisi näin. Se alkoi tarinansa niin kauniisti ja mitä siitä tuli? Hyljätty ja unohdettu, puutarhan puu ojan reunalle, pellon ja maantien laitaan! Siinä se seisoo vailla suojaa, sitä on ravistettu ja katkottu! Tosin ei se siitä kuihdu, mutta vuosien kuluessa vähenevät kukkaset, hedelmiä ei kuulu, ja vihdoin — niin, sitten on tarina lopussa!

Tätä ajatteli Anton siellä puun alla, sitä hän ajatteli monena yönä pienessä yksinäisessä kamarissaan puutalossa, vieraalla maalla Piententalojen kadulla, Köpenhaminassa, minne hänen rikas isäntänsä, bremeniläinen kauppias, oli lähettänyt hänet ja vaatinut, ettei hän menisi naimisiin.

— Naimisiin, hohoi! nauroi hän niin syvään ja oudosti.

Talvi oli tullut varhain, oli pureva pakkanen. Ulkona oli lumimyrsky niin että jokainen, joka taisi, pysytteli sisällä. Sentähden eivät Antonin naapurit panneet merkille, ettei hänen puotiaan kokonaiseen kahteen päivään avattu eikä hän itse näyttäytynyt. Kukapa olisi mennyt ulos tässä ilmassa, kun saattoi olla sitä tekemättä.

Oli harmaita, pimeitä päiviä ja puodissa, missä ruudut eivät olleet lasia, tuli ensin ainoastaan hämärä ja sitten pilkkoisen pimeä yö. Vanha Anton ei kahteen päivään ollut ensinkään noussut vuoteestaan, hän ei jaksanut. Pahanilman ulkona oli hän kauan tuntenut jäsenissään. Hyljättynä ja avuttomana makasi vanha sälli, tuskin hän ulottui ottamaan vesiruukkua, jonka hän oli asettanut vuoteen viereen, ja viimeinen vesipisara oli sekin juotu. Se ei ollut kuume eikä tauti, se oli vanhuus, joka lamasi häntä. Hänen ympärillään oli miltei kuin ikuinen yö, hänen maatessaan siellä ylhäällä. Pieni hämähäkki, jota hän ei saattanut nähdä, kutoi tyytyväisenä ja ahkeraan verkkoaan hänen ylitseen, ikäänkuin toki olisi pitänyt olla hiukan uutta, tuoretta suruharsoa liehumassa, jos vanhus sulkisi silmänsä.

Aika oli niin pitkä ja unettavan tyhjä. Kyyneliä ei hänellä ollut, ei myöskään tuskia. Molly ei ensinkään ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä oli jonkinlainen tunne, etteivät maailma ja sen hyörinä enää kuuluneet hänelle, että hän oli ulkopuolella niitä, ettei kukaan ajatellut häntä. Hetkisen hänen oli olevinaan nälkä, myöskin jano — niin, hänen oli kuin olikin! Mutta kukaan ei tullut häntä virvoittamaan, eikä kukaan tule. Hän ajatteli niitä, jotka kituvat, muisti, kuinka pyhä Elisabet, eläessään täällä maan päällä, hän, hänen kotiseutunsa ja lapsuutensa pyhimys, — Thüringin jalo herttuatar, tuo ylhäinen rouva, itse astui köyhimpäänkin soppeen ja toi sairaalle toivoa ja virvoitusta. Hänen hurskaat tekonsa loivat valoa hänen ajatuksiinsa, hän muisti, miten hän tuli ja puhui lohdutuksen sanoja niille, jotka kärsivät, pesi kärsivän haavat ja toi nälkäiselle ravintoa, vaikka hänen ankara puolisonsa vihastui siitä. Hän muisti tarun Elisabetista, kuinka, kun hän tuli kukkuraisine korineen, jossa oli viiniä ja ruokaa, hänen puolisonsa, joka vartioi hänen askeliaan, astui esiin ja raivostuneena kysyi mitä hän siinä kantoi. Silloin Elisabet peloissaan vastasi: siinä on ruusuja, jotka olen poiminut puutarhasta. Herttua repäisi pois peitteen, ja ihme oli tapahtunut hurskaalle vaimolle: viini ja leipä, kaikki korissa oli muuttunut ruusuiksi.

Sellaisena eli pyhimys vanhan Antonin ajatuksissa, sellaisena seisoi hän ilmielävänä hänen raukeitten silmiensä edessä hänen vuoteensa vieressä, köyhässä puupuodissa Tanskanmaalla. Hän paljasti päänsä, katsoi hänen lempeihin silmiinsä ja yltympärillä oli loistoa ja ruusuja, niin, nämä levittäytyivät itsestään niin tuoksuvina. Hän tunsi omituista, suloista omenantuoksua, hän näki kukkivan omenapuun, se oli siinä, se ojentui hänen ylitseen, se oli se puu, jonka hän Mollyn kanssa oli istuttanut pienenä siemenenä.

Ja puu varisti tuoksuvat lehtensä alas hänen kuumalle otsalleen ja ne viilensivät sitä. Ne putosivat hänen nääntyville huulilleen, ja se oli kuin vahvistavaa viiniä ja leipää, ne putosivat hänen rinnalleen ja hänestä tuntui niin kevyeltä, niin turvalliselta nukkua.

— Nyt minä nukun! kuiskasi hän hiljaa. — Uni tekee hyvää! Huomenna minä olen terve ja oikein ylhäällä taas! Kaunista! Kaunista! Omenapuun, rakkaudessa istutetun, näen minä kirkkauden hohteessa!

Ja hän nukkui.

Seuraavana päivänä — se oli kolmas päivä, jolloin puoti oli kiinni, ei enää pyryttänyt — meni naapuri toiselle puolelle, vanhan Antonin luo, jota ei ensinkään näkynyt. Hän makasi kuolleena, vanha yömyssy puristettuna käsien väliin. Sitä hän ei saanut päähänsä kirstuun, olihan hänellä vielä toinen, puhdas ja valkoinen.

Missä nyt olivat kyyneleet, jotka hän oli itkenyt? Missä olivat nuo helmet? Yömyssyyn ne jäivät — oikeat helmet eivät mene pois pestessä —, myssyn mukana ne säilyivät ja unohtuivat, nuo vanhat ajatukset, nuo vanhat unet, niin, ne jäivät vielä Pebersvendin yömyssyyn. Älä toivo sitä itsellesi! Se tekee otsasi liian kuumaksi, saattaa valtimosi lyömään voimakkaammin, tuo unia, jotka ovat kuin todellisuutta. Sen koki ensimäinen, joka sai sen päähänsä, ja se tapahtui kuitenkin puolisataa vuotta jälkeenpäin, ja se oli pormestari itse, joka vaimonsa ja yhdentoista lapsensa kanssa eli rauhallisessa kodissaan. Hän näki heti unta onnettomasta rakkaudesta, vararikosta ja ravinnon niukkuudesta.

— Hui, kuinka tuo yömyssy kuumentaa! sanoi hän ja riisti sen päästään, ja helmi läksi vierimään ja toinen helmi, joka helähti ja loisti.

— Se on luuvalo, sanoi pormestari, — silmissäni kipunoi!

Ne olivat helmiä, vanha Eisenachin Anton oli itkenyt ne puoli sataa vuotta sitten.

Jokainen, joka sittemmin sai yömyssyn päähänsä, näki unia ja näkyjä, hänen oma tarinansa tuli Antonin tarinaksi, siitä tuli kokonainen satu, siitä tuli monta, muut saavat kertoa ne, me olemme nyt kertoneet ensimäisen, ja siinä yhteydessä on viimeinen sanamme: — älä koskaan toivo itsellesi Pebersvendin yömyssyä!

JOTAKIN.

— Minä tahdon tulla joksikin! sanoi vanhin viidestä veljeksestä. — Tahdon olla hyödyksi maailmassa. Olkoon toimi kuinka vaatimaton tahansa, kunhan se mitä teen, on hyvää, niin se on jotakin. Minäpä lyön tiiliä, ilman niitä ei tule toimeen, niin olen sentään tehnyt jotakin.

— Mutta jotakin on liian vähän! sanoi toinen veljistä, — se mitä sinä teet, on melkein ei mitään; se on apurin työtä, sen voi toimittaa koneella. Ei, parempi on ruveta muurariksi, se on toki jotakin, siksi minä rupean. Se on ammatti! Sen avulla pääsee ammattikuntiin, tulee porvariksi, saa oman lipun ja oman majapaikan. Niin, jos hyvin käy, voin pitää sällejä, saada mestarin nimen ja vaimostani tulee mestarin matami. Se on jotakin!

— Se ei ole kerrassa mitään! sanoi kolmas, — se on luokkien ulkopuolella, ja kaupungissa on monta luokkaa, paljon yläpuolelle mestarin! Sinä voit olla kunnon mies, mutta mestarina sinä kuitenkin olet vain sitä mitä sanotaan "simppeliksi!" Ei, minä puolestani tiedän jotakin parempaa! Minä rupean rakennusmestariksi, antaudun taiteelliselle alalle, aatteelliselle, kohoan korkeammalla olevien joukkoon hengen valtakunnassa. Tosin minun täytyy alkaa alhaalta päin, niin, voinhan sanoa sen aivan suoraan: minun täytyy alkaa oppipoikana, käydä lippalakissa, vaikka olen tottunut käymään silkkihatussa, juosta hakemassa yksinkertaisille sälleille olutta ja viinaa, ja he sinuttelevat minua, se on loukkaavaa. Mutta minä kuvittelen, että kaikki tyynni on naamiaishuvia, se on naamiaisvapautta. Huomenna — nimittäin kun minä olen sälli, menen omaa tietäni, nuo muut eivät kuulu minuun. Menen akatemiaan, opin piirustamaan, minua kutsutaan arkkitehdiksi — se on jotakin! Se on paljon! Minusta voi tulla korkeasyntyinen ja jalosukuinen, niin, hiukkasen enemmän sekä eteenpäin että taaksepäin, ja minä rakennan ja rakennan, niinkuin muut minun edelläni! Se on aina jotakin johon voi luottaa! Se on jotakin!

— Mutta tuosta jostakin en minä välitä! sanoi neljäs, — minä en tahdo kulkea vanavedessä, en olla kopio, tahdon olla nero, olla etevämpi kuin te kaikki yhteensä. Minä luon uuden tyylin, annan aatteen uuteen rakennukseen, joka soveltuu maan ilmanalaan ja rakennusaineeseen, maan kansallisuuteen, meidän aikakautemme kehitykseen, ja lisäksi yhden kerroksen omaa neroani varten!

— Mutta jolleivät nyt ilmanala ja rakennusaine kelpaa! sanoi viides. — Se olisi paha, sillä niillä on vaikutusta! Kansallisuus voi sekin helposti laajeta niin, että se käy teeskennellyksi, aikakauden kehitys voi saattaa sinut pillastumaan, niinkuin nuoruus usein tekee. Minä kyllä näen, ettei teistä kenestäkään oikeastaan tule mitään, niin paljon kuin te itse siihen uskottekin! Mutta tehkää niinkuin tahdotte, minä en tule olemaan teidän kaltaisenne, minä asetun ulkopuolelle, minä arvostelen sitä, mitä te teette! Jokaisessa asiassa on aina jotakin nurinkurista, sen minä nypin esiin ja kerron, se on jotakin!

Ja sen hän teki, ja ihmiset sanoivat viidennestä: "Hänessä piilee varmaan jotakin! Hänellä on hyvä pää! Mutta hän ei tee mitään!" — Mutta sen takia hän oli jotakin.

Kas, se on vain pieni tarina, mutta se ei tule päättymään niin kauan kuin maailma on pystyssä!

Mutta eikö näistä viidestä veljeksestä tullutkaan muuta? Eihän tuo ollut mitään! Kuuleppa nyt eteenpäin, se on kokonainen satu!

Vanhin veli, joka valmisti tiilikiviä, huomasi, että jokaisesta kivestä, kun se oli valmis, vieri pieni lantti, vain kuparinen, mutta useat pienet kuparilantit, asetettuina päälletysten, tekevät kiiltävän taalarin, ja kun sillä koputat leipurin, teurastajan, räätälin, niin, heidän kaikkien oveen, niin se aukenee ja sinä saat mitä tarvitset. Kas, sen antoivat tiilikivet. Monet tosin kyllä särkyivät tai menivät kahtia, mutta niitäkin saattoi käyttää.

Ylhäälle rantatöyräälle halusi Reeta muori, köyhä vaimo, niin mielellään kyhätä itselleen pienen mökin. Hän sai kaikki rikkinäiset kivet ja lisäksi pari eheää kiveä, sillä vanhimmalla veljellä oli hyvä sydän, vaikkei hän tekojensa puolesta päässyt pitemmälle kuin tiilikiviä valmistamaan. Köyhä vaimo rakensi itse mökkinsä, pieni se oli, toinen ikkuna oli vinossa, ovi oli liian matala ja olkikatto olisi saanut olla paremmin pantu, mutta se suojasi tuulilta ja sateelta ja siitä oli näköala kauas merelle, jonka mahtavat hyrskyt murtuvat rantatörmää vastaan. Suolaiset pisarat pärskyivät yli koko mökin, joka vielä seisoi paikoillaan, vaikka oli kuollut se, joka oli tehnyt tiilikivet.

Toinen veli, niin, hän osasi kuin osasikin muurata toisella tavalla, hänhän olikin saanut oppia. Kun sällinnäyte oli suoritettu, veti hän kokoon reppunsa suun ja lauloi käsityöläisen laulun:

Ma maita käyn, kun nuori oon, on koti kaikkialla; kästyöni vaihdan kolikkoon, on onni iloisalla, jos vielä nään ma kotimaan — sen lupasin armahalle — hei, pianpa mestarina saan ma jalat pöydän alle!

Ja sen hän teki. Kaupungissa hän, palattuaan ja tultuaan mestariksi, muurasi taloa talon viereen, koko kadun mitan. Kun se oli valmis, teki hyvän vaikutuksen ja antoi kaupungille arvoa, niin talot rakensivat hänelle pienen talon, jonka piti olla hänen omansa. Mutta kuinka saattavat talot rakentaa? Niin, kysykää vain niiltä eivätkä ne vastaa, mutta ihmiset vastaavat ja sanovat: "On kuin onkin katu rakentanut hänelle hänen talonsa!" Pieni se oli ja savipermanto siinä oli, mutta kun hän morsiamensa kanssa tanssi sen poikki, kävi permanto kiiltäväksi ja vahatuksi, ja seinän joka kivestä puhkesi kukka, se oli yhtä hyvä kuin kallisarvoinen seinäverho. Talo oli kaunis ja aviopari onnellinen. Ammattikunnan lippu liehui ulkopuolella ja sällit ja oppipojat huusivat: hurraa! Se se oli jotakin! Ja sitte hän kuoli, se oli sekin jotakin!

Nyt tuli arkkitehti, kolmas veli, joka ensin oli ollut oppipoikana, käynyt lippalakissa ja juossut asioita kaupungilla, mutta akatemiasta päässyt rakennusmestarina, "korkeasyntyisenä ja jalosukuisena!" Niin, jos kadun talot olivat rakentaneet talon sille veljelle, joka oli muurarimestari, niin sai katu nyt tämän veljen mukaan nimen ja kaunein talo kadun varrella tuli hänen omakseen. Se oli jotakin, ja hän oli jotakin — pitkä arvonimi sekä edessä että takana. Hänen lapsiansa sanottiin parempien ihmisten lapsiksi ja kun hän kuoli, oli hänen leskensä säätyläisleski — se on jotakin! Ja hänen nimensä seisoi yhäti kadunkulmassa ja oli kansansuussa, kadunnimenä — niin, se on jotakin!

Sitten tuli nero, neljäs veli, joka halusi keksiä jotakin uutta, jotakin erikoista ja yhden kerroksen lisää, mutta se murtui hänen altaan ja hän putosi ja taittoi niskansa, — mutta hänelle pidettiin kauniit hautajaiset: mukana oli ammattikuntien lippuja ja soittoa, kukkasia oli sanomalehdissä ja kukkasia kadulla, ja hänestä pidettiin kolme ruumispuhetta, toinen toistaan pitempiä, ja se olisi ilahuttanut häntä, sillä hänelle oli hyvin mieluista, että hänestä puhuttiin. Haudalle tuli muistopatsas, ainoastaan yksikerroksinen, mutta onhan se aina jotakin!

Nyt oli hän kuollut niinkuin muutkin kolme veljeä, mutta viimeinen, hän, joka arvosteli, eli kauemmin kuin he kaikki, ja sehän olikin oikein, sillä silloin hänelle jäi viimeinen sana ja hänelle oli hyvin tärkeää saada viimeinen sana. Hänhän oli hyväpäinen, sanoivat ihmiset. Nyt tuli hänenkin hetkensä, hän kuoli ja saapui taivaan valtakunnan ovelle. Sinne tullaan aina kaksittain, hän seisoi siinä toisen sielun kanssa, joka sekin halusi sisään, ja se oli juuri vanha Reeta muori mökistä rantatöyräältä.

— Vastavaikutuksen vuoksi varmaan minä ja tämä kurja sielu joudumme tähän yhtaikaa! sanoi arvostelija. — No, kukas se muori onkaan? Aiottekos tekin tästä sisään? kysyi hän.

Ja vanha vaimo niiasi parhaimman taitonsa mukaan, hän luuli itse pyhän Pietarin puhuvan.

— Minä olen köyhä raukka, jolla ei ole mitään omaisia! Vanha Reeta mökistä rantatöyräältä.

— No, mitäs te siellä olette tehnyt ja saanut aikaan?

— En minä vain ole saanut aikaan mitään tässä maailmassa, en mitään, mikä avaisi minulle nämä ovet! Sula armotyö se on, jos minä voin päästä sisään ovesta!

— Kuinkas te sitten jätitte maailman? kysyi arvostelija, jotakin sanoakseen, koska häntä ikävystytti siinä odotella.

— Niin, mitenkä minä jätin sen, sitä en tiedä! Huono ja kipeä minä viime vuosina olin, ja sitten en taitanut kärsiä sitä, että nousin vuoteesta ja jouduin ulos kylmään ja pakkaseen. Talvihan on niin kylmä, mutta nyt minä olen kuin olenkin päässyt sen päähän. Tässä oli pari päivää aivan tyyntä, mutta hirvittävän kylmä, niinkuin teidän korkea-arvoisuutenne kyllä tietää. Ranta oli jäätynyt silmänkantamattomiin. Kaikki kaupunkilaiset läksivät jäälle, siellä luisteltiin, eli miksi ne sitä sanovat, ja taidettiin tanssiakin. Siellä oli täysi musiikki ja kestitys. Saatoin kuulla sen köyhään mökkiini asti, missä makasin. Siinä illansuussa sitten — kuu oli noussut, mutta se ei vielä paistanut aivan kirkkaasti — katselin minä vuoteestani ikkunan läpi kauas pitkin rantaa ja siellä, juuri taivaan ja meren vaiheella, tuleekin ihmeellinen valkea pilvi. Minä makasin ja katselin sitä, katselin mustaa pilkkua sen keskellä, joka suurenemistaan suureni. Ja samassa minä tiesin, mitä se merkitsi. Olen vanha ja kokenut, vaikkei sitä merkkiä näekään usein. Minä tunsin sen ja kauhistuin. Olen kaksi kertaa ennen elämässäni nähnyt sen kapineen tulevan ja tiesin, että nousee kauhea myrsky ja tulvavuoksi, joka yllättää nuo ihmisraukat, jotka tuossa nyt juovat ja hyppivät ja iloitsevat. Nuoret ja vanhat, koko kaupunkihan oli jäällä, kuka heitä varoittaisi, jollei kukaan siellä nähnyt tai tietänyt, mitä minä tiesin. Minä säikähdin niin, minuun tuli sellainen virkeys, jommoista ei ollut moniin aikoihin ollut! Vuoteesta minä pääsin ja ikkunaan, pitemmälle en jaksanut. Ikkunan toki sain auki, näin ihmisten juoksevan ja hyppivän jäällä, näin koreat liput, kuulin poikien hurraavan ja miesten ja tyttöjen laulavan, hauskaa siellä pidettiin, mutta valkoinen pilvi, keskellään musta lonka, kohosi kohoamistaan. Huusin niin paljon kuin jaksoin, mutta kukaan ei kuullut, minä olin liian etäällä. Pian puhkeaa rajuilma, jää menee kappaleiksi ja kaikki vaipuvat armotta pohjaan. He eivät voineet kuulla ääntäni, heidän luokseen en jaksanut päästä. Kunhan minä kuitenkin saisin heidät maihin! Silloin antoi Jumala minulle ajatuksen, että pistän tulen vuoteeseeni, annan mieluummin koko mökin palaa kuin niin monen surkeasti kuolla. Sain kynttilään tulen, näin punaisen liekin — niin, pääsin ulos ovesta, mutta siihen minä jäin makaamaan, en jaksanut enää. Liekki leimahti perässäni ja ulos ikkunasta, katolle asti. He näkivät sen jäälle ja kaikki he juoksivat auttamaan minua, köyhää raukkaa, jonka he luulivat palavan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi juossut. Minä kuulin heidän tulevan, mutta minä kuulin myöskin, kuinka yhtäkkiä rupesi suhisemaan ilmassa. Kuulin jyrinää kuin raskaita tykinlaukauksia, tulvavuoksi nosti jään, joka murtui. Mutta he pääsivät rantatöyräälle, missä kipunat lentelivät ylitseni. Sain heidät kaikki pelastetuiksi. Mutta en mahtanut sietää kylmää ja sitä pelästystä, ja niin minä nyt olen tullut tänne taivaan valtakunnan portille. Sanovat, että se avataan sellaisellekin raukalle kuin minä! Ja nythän ei minulla enää ole mökkiäkään siellä rantatöyräällä, ei silti että minulla senvuoksi olisi oikeutta päästä tänne.

Silloin avautui taivaan valtakunnan ovi ja enkeli johdatti vanhan vaimon sisään. Häneltä putosi ulkopuolelle oljenkorsi, yksi niitä, jotka olivat olleet hänen vuoteessaan, siinä, jonka hän sytytti pelastaakseen nuo monet, ja se oli muuttunut puhtaaksi kullaksi, mutta kullaksi, joka kasvoi ja kiertyi mitä kauneimmiksi kiehkuroiksi.

— Katso, tämän toi köyhä vaimo! sanoi enkeli. — Mitä sinä tuot? Niin, minä kyllä tiedän, sinä et ole saanut aikaan mitään, et tehnyt edes yhtä tiilikiveä. Voisitpa vain mennä takaisin ja tuoda edes sen verran. Tosin ei se sinun tekemänäsi kelpaisi mihinkään, mutta tehtynä hyvällä tahdolla olisi se kuitenkin jotakin. Mutta sinä et voi mennä takaisin enkä minä voi tehdä mitään hyväksesi!

Silloin rukoili köyhä sielu, vaimo rantatöyrään mökistä, hänen puolestaan:

— Hänen veljensä on tehnyt ja antanut minulle kaikki ne kivet ja palaset, mistä minä kyhäsin kurjan mökkini. Se oli suuri asia minulle, köyhälle raukalle! Eivätkö nyt kaikki ne palaset ja kappaleet voi käydä hänen tiilikivestään? Se on armotyö! Hän tarvitsee sellaista ja tämähän on armon koti!

— Veljesi, se, jota sinä kutsuit vähäpätöisimmäksi, sanoi enkeli, — se, jonka ammatti kaikessa rehellisyydessään oli sinusta alhaisin, antaa sinulle taivaanvaltakuntansa rovon. Sinua ei karkoiteta, sinun sallitaan seisoa täällä ulkopuolella ja miettiä ja koettaa korjata elämääsi tuolla alhaalla, mutta sisään et sinä pääse ennenkuin hyvän työn muodossa olet toimittanut — jotakin!

— Tuon minä olisin sanonut paremmin! ajatteli arvostelija, mutta hän ei sanonut sitä ääneen, ja olihan sekin jo jotakin!

VANHAN TAMMEN VIIMEINEN UNI.

Joulusatu.

Metsässä, ylhäällä mäellä kasvoi avonaisen rannan luona tuollainen oikein vanha tammi, joka juuri oli kolmensadan kuudenkymmenen viiden vuoden ikäinen, mutta tuo pitkä aika ei puulle ollut enempää kuin yhtä monta päivää meille ihmisille. Me valvomme päivällä, nukumme yöllä ja näemme silloin unemme. Mutta toisin oli puun, puu valvoo kolme vuodenaikaa, vasta talven tullen se vaipuu uneen, talvi on sen nukkumisaika, se on sen yö tuon pitkän päivän jälkeen, jota sanotaan kevääksi, kesäksi ja syksyksi.

Monena lämpöisenä kesäpäivänä oli päiväperho tanssinut sen latvan ympärillä, elänyt, leijaillut ja tuntenut olevansa onnellinen, ja kun tuo pieni olento silloin hiljaisen autuaana hetkisen lepäsi jollakin suurella, tuoreella tammenlehdellä, sanoi puu aina: "Pieni raukka, koko sinun elämäsi on yksi ainoa päivä! Kuinka lyhyt sentään, se on niin surullista!"

— Surullista! vastasi siihen aina päiväperho, — mitä sinä sillä tarkoitat? Kaikkihan on niin ihmeellisen valoisaa, niin lämmintä ja kaunista, ja minä olen niin iloinen!

— Mutta vain yhden päivän ja sitten on kaikki ohi!

— Ohi! sanoi päiväperho. —- Mikä on ohi? Oletko sinäkin ohi?

— En, minä elän ehkä tuhansia sinun päivistäsi ja minun päiväni käsittää kokonaisia vuodenaikoja! Se on niin pitkää, ettet sinä ensinkään voi laskea sitä.

— En, sillä minä en ymmärrä sinua! Sinulla on tuhansia minun päiviäni, mutta minulla on tuhansia silmänräpäyksiä, joina saan olla onnellinen! Lakkaako koko tämän maailman ihanuus, kun sinä kuolet?

— Ei, sanoi puu, — kyllä kai se kestää kauemmin, äärettömän paljon kauemmin kuin minä voin ajatella.

— Mutta silloinhan meillä on yhtä paljon, paitsi että me laskemme eri lailla.

Ja päiväperho tanssi ja leijaili ilmassa, iloitsi hienoista, taidokkaista siivistään, niiden harsosta ja sametista, iloitsi lämpimästä ilmasta, joka oli niin höystetty apilavainion ja pensasaidan villien ruusujen, seljan ja kuusaman tuoksulla, puhumattakaan tuoksumarattien, esikkojen ja villin mintun lemusta. Tuoksu oli niin voimakas, että päiväperho luuli olevansa siitä hiukkasen päihdyksissään. Päivä oli pitkä ja kaunis, täynnä iloa ja suloista tuntua, ja kun sitten aurinko laski, tunsi pieni päiväperho aina niin miellyttävää väsymystä kaiken tuon hauskuuden jälkeen. Siipi ei enää tahtonut kannattaa sitä ja aivan hiljaa liukui se alas pehmoiselle, keinuvalle ruohonkorrelle, nyökkäsi päätään niinkuin sen tapa on ja nukkui niin iloisesti. Se oli kuollut.

— Pieni päiväperho-raukka! sanoi tammi, — se elämä oli toki liian lyhyt!

Ja jokaisena kesäpäivänä toistui sama tanssi, sama puhe, vastaus ja nukkuminen. Se toistui kautta kokonaisten päiväperhojen sukupolvien, ja kaikki ne olivat yhtä onnelliset, yhtä iloiset. Tammi seisoi valveilla kevätaamunsa, kesäpäivänsä ja syysehtoonsa, nyt oli maatapanon aika pian käsissä, sen yö, talvi oli tulossa.

Jo lauloivat myrskyt: "Hyvää yötä, hyvää yötä! Tuossa putosi lehti, tuossa putosi lehti! Me poimimme, me poimimme! Katso että voit nukkua! Me laulamme sinut uneen, me ravistamme sinut uneen, mutta — eikö totta — se tekee hyvää vanhoille oksille! Ne ryskivät pelkästä tyytyväisyydestä, nuku makeasti, nuku makeasti! On kolmassadas kuudeskymmenesviides yösi, oikeastaan sinä vain olet yksivuotias lapsi! Nuku makeasti! Pilvi siroittelee lunta, siitä tulee kokonainen lakana, lämmin peite jalkojesi ympärille! Nuku makeasti ja näe suloisia unia!"

Ja tammi oli riisunut kaikki lehtensä ja seisoi valmiina menemään levolle koko pitkäksi talveksi ja sen aikana näkemään monet unet, unet, joissa aina oli oleva jotakin elettyä niinkuin ihmistenkin unissa.

Se oli sekin kerran ollut pieni, niin, terho oli ollut sen kehtona. Ihmislaskun mukaan eli se nyt neljättä vuosisataa. Se oli suurin ja mainioin puu metsässä, sen latva kohosi korkealle yli kaikkien muiden puiden ja näkyi kauas merelle. Se oli maamerkkinä. Ei se ensinkään ajatellut, miten moni silmä sitä etsi. Korkealla sen vihreässä latvassa pesivät metsäkyyhkyset ja käki kukkui siellä, ja syksyllä, kun lehdet olivat kuin taotut kuparilaatat, tulivat muuttolinnut ja lepäsivät siellä ennenkuin ne lensivät meren poikki. Mutta nyt oli talvi, puu seisoi lehdetönnä, saattoi oikein nähdä miten kiertyneinä ja koukertuneina oksat ojentuivat. Varikset ja naakat tulivat sinne vuoronperään ja puhuivat kovista ajoista, jotka nyt alkoivat, ja miten vaikeaa oli saada ravintoa talvella.

Oli juuri pyhä jouluaika, silloin näki puu kauneimman unensa. Sen saamme nyt kuulla.

Puulla oli selvä tunne siitä, että oli juhlien aika, se oli kuulevinaan kaikkien kirkonkellojen soittavan ympärillään, ja samalla oli kuin kauniina kesäpäivänä, lämmintä ja lauhaa. Se levitti mahtavan latvansa tuoreena ja vihantana, auringonsäteet leikittelivät lehtien ja oksien lomissa, ilma oli täynnä ruohojen ja pensaiden tuoksua. Kirjavat perhoset olivat hippasilla ja päiväperhot tanssivat ikäänkuin kaikki olisi ollut olemassa vain sitä varten että ne tanssisivat ja pitäisivät iloa. Kaikki mitä puu vuosikausien aikana oli kokenut ja nähnyt ympärillään kulki ohitse kuin kokonaisena juhlakulkueena. Se näki entisaikojen ritarien ja rouvien, höyhenet hatussa ja haukka kädellä, ratsastavan läpi metsän, metsästystorvi kajahteli ja koirat haukkuivat. Se näki vihollisien sotilaita kiiltävine aseineen ja kirjavissa vaatteissa, varustettuina keihäillä ja pertuskoilla, he pystyttivät telttansa ja hajoittivat ne taasen, vartiotuli leimusi ja laulettiin ja maattiin puun ojennettujen oksien alla. Se näki rakastavaisten hiljaisen onnellisina kohtaavan toisensa täällä kuutamossa ja piirtävän nimensä, ensimäisen kirjaimen, sen harmaanvihreään kuoreen. Sitran ja tuulikanteleen olivat kerran, niin, siitä oli vuosia, matkustavaiset iloiset nuorukaiset ripustaneet tammen oksille; nyt ne taasen riippuivat siellä, nyt ne taasen helisivät niin ihanaisesti. Metsäkyyhkyset kuhersivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kertoa mitä puu tunsi, ja käki kukkui miten monta kesäpäivää se tulisi elämään.

Puusta tuntui siltä kuin uusi elämänvoima olisi virrannut alas sen pienimpiin juuriin ja ylös korkeimpiin oksiin, aina lehtiin asti. Puu tunsi siinä oikaisevansa itseään, niin, juurillaan se tunsi, miten alhaalla maassakin oli elämää ja lämpöä. Se tunsi voimansa enentyvän, se kasvoi korkeammaksi ja korkeammaksi. Runko kasvoi, se ei ollut paikallaanoloa, se kasvoi kasvamistaan, latva kävi tuuheammaksi, levitti itseään, nosti itseään — ja sitä mukaa kuin puu kasvoi, kasvoi sen mielihyväntunnekin, sen onnea tuottava kaipuu päästä yhä korkeammalle, aina loistavaan, lämpöiseen aurinkoon asti.

Se oli jo kasvanut korkealle yläpuolelle pilvien, jotka tummien muuttolintujoukkojen tai suurten valkeiden joutsenparvien lailla lensivät sen alitse. Ja jokainen puun lehdistä saattoi nähdä, ikäänkuin sillä olisi ollut silmät. Tähdet näkyivät päivällä, suurina ja kirkkaina; jokainen niistä vilkutteli kuin silmäpari, lempeänä ja kirkkaana. Ne muistuttivat tuttuja, rakkaita silmiä, — lapsensilmiä, rakastavaisten silmiä heidän tavatessaan toisensa puun alla.

Se oli autuas hetki, hetki niin täynnä riemua! Ja kuitenkin puu kesken kaikkea tätä riemua tunsi kaipuuta ja halua, että kaikki nuo muut metsän puut tuolla alhaalla, kaikki pensaat, ruohot ja kukkaset voisivat nekin kohota mukana, tuntea ja kokea tätä loistoa ja iloa. Mahtava tammi ei kaikessa unensa loistossa ollut täysin onnellinen, jollei se saanut noita kaikkia mukaansa, suuria ja pieniä, ja tämä tunne värisi läpi oksien ja lehtien, niin hartaana, niin voimakkaana kuin ihmisen rinnassa.

Puun latva liikkui ikäänkuin se olisi etsinyt ja ikävöinyt, se katsahti taakseen ja silloin se tunsi tuoksumaratin lemua ja vielä voimakkaampana kuusaman ja orvokkien tuoksua, se luuli kuulevansa käen vastaavan itselleen.

Niin, pilvien läpi pistivät esiin metsän vihreät latvat, se näki allaan muiden puiden kasvavan ja kohoavan niinkuin se. Pensaat ja ruohot kasvoivat korkealle ilmaan, muutamat repivät itsensä irti juurineen ja lensivät nopeammin. Koivu oli nopein, niinkuin valkea salamansäde suhahti sen solakka runko ylöspäin, oksat liehuivat kuin vihreät harsot ja liput. Koko metsäinen luonto, yksin ruskeauntuvainen kaislakin, kasvoi mukana, ja linnut seurasivat ja lauloivat, ja heinänkorrella, joka pitkänä, vihreänä silkkinauhana liehui ja lenteli irrallaan, istui heinäsirkka ja soitti siivellään sääriluutaan. Turilaat hurisivat ja mehiläiset surisivat, joka lintu lauloi omalla äänellään, kaikki oli laulua ja iloa aina taivaaseen asti.

— Mutta pienen punaisen kukkasen tuolla rannalla, sen pitää senkin päästä mukaan! sanoi tammi. — Ja sinisen kellokukan! Ja pienen satakaunon! — niin, tammi tahtoi ne kaikki mukaan.

— Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten.

— Mutta viimekesäiset kauniit tuoksumaratit — ja sitä edellisenä vuonna oli täällä valkoisenaan kieloja! — ja villi omenapuu, miten kauniina se olikaan — ja koko metsän runsaus vuosien, monien vuosien aikana —! Jos se olisi elänyt ja kestänyt tähän asti, niin sekin olisi voinut päästä mukaan!

— Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten vieläkin korkeammalta, tuntui siltä kuin ne olisivat lentäneet edellä.

— Tämäpä on uskomattoman kaunista! riemuitsi vanha tammi. — Ne ovat kaikki luonani, suuret ja pienet! Ei yksikään ole unohtunut! Mitenkä kaikki tämä autuus on mahdollinen ja ajateltavissa!

— Jumalan taivaassa se on mahdollinen ja ajateltavissa! helisi vastaan.

Ja puu, joka yhä kasvoi, tunsi, että sen juuret irtaantuivat maasta.

— Se on kuin onkin kaikkein parasta! sanoi puu. — Nyt ei mikään side pitele minua, minä voin lentää korkeimpaan korkeuteen valossa ja loistossa! Ja kaikki rakkaat ovat mukanani, suuret ja pienet! Kaikki mukana!

— Kaikki!

Tämä oli tammen uni, ja sen nähdessä unta, kulki ankara myrsky yli merten ja maiden pyhänä jouluyönä. Meri vyörytti raskaita aaltoja rantaa vastaan, puu narisi ja ryski, se temmattiin juurineen maasta, juuri kun se näki unta, että sen juuret irtaantuivat. Se kaatui, Sen kolmesataa kuusikymmentäviisi vuotta oli nyt kuin yksi päivä päiväperholle.

Jouluaamuna, kun aurinko tuli esiin, oli myrsky asettunut. Kaikki kirkonkellot soivat juhlallisesti ja jokaisesta savupiipusta, pienimmästäkin mäkitupalaisen katolla, nousi sauhu sinertävänä kuin alttarilta uhripapin juhlassa kiitosuhrin sauhu. Meri tyyntyi tyyntymistään ja ulapalla eräällä suurella laivalla, joka yöllä oli onnellisesti kestänyt kovan ilman, nostettiin nyt kaikki liput, kauniisti ja joulujuhlan mukaisesti.

— Puu on poissa! Vanha tammi, meidän merkkimme maalla! sanoivat merimiehet. — Se on kaatunut tänä myrsky-yönä! Mikä voi sen korvata — ei mikään!

Sellaisen ruumispuheen, lyhyen mutta hyväätarkoittavan, sai puu, joka makasi pitkänään lumipeitteellä, likellä rantaa, ja sen ylitse soi virsi laivalta, virsi joulun ilosta ja ihmissielujen lunastuksesta Kristuksessa ja iankaikkisesta elämästä:

Sa veisaa, Herran kansa, nyt! Halleluja! Nyt täyttynyt on rauhan käsky päällä maan! Halleluja. Halleluja!

Sellaisena kaikui vanha virsi ja jokainen laivassa ulapalla sai virrestä ja rukouksesta ylennystä omalla tavallaan, aivan niinkuin vanha puu oli saanut ylennystä viimeisestä, kauneimmasta unestaan jouluyönä.

AAPISKIRJA.

Oli mies, joka oli kirjoittanut muutamia uusia runoja aapiskirjaan, nimittäin kaksi säettä joka kirjaimen osalle, niinkuin vanhassakin aapiskirjassa. Hänen mielestään piti saada jotakin uutta, vanhat runot olivat niin kuluneet, ja hän nyt aina piti niin paljon omistaan. Uusi aapiskirja oli vastaiseksi ainoastaan kirjoitettu, ja se oli asetettu vanhan painetun rinnalle suureen kirjakaappiin, missä säilytettiin niin monta oppinutta kirjaa ja hauskaa kirjaa, mutta vanha aapiskirja kerta kaikkiaan ei halunnut olla uuden naapurina ja sentähden se oli hypännyt alas hyllyltä ja samalla sysäissyt uutta, niin että sekin makasi permannolla, jopa kaikki irtonaiset lehdet levällään, pitkin huonetta. Vanha aapiskirja käänsi ylöspäin ensimäisen sivunsa, ja se on siinä tärkein: siinä seisovat kaikki kirjaimet, suuret ja pienet. Tällä lehdellä on kaikki, mistä muut kirjat elävät: aakkoset, kirjaimet, ne, jotka kuitenkin hallitsevat maailmassa. Kauhea valta niillä on! Riippuu ainoastaan siitä, miten ne komennetaan seisomaan. Ne voivat antaa elämää, tappaa, tuottaa iloa ja surua. Asetettuina yksikseen ne eivät merkitse mitään, mutta asetettuina riviin — niin, jos hyvä Jumala antaisi niiden ilmaista hänen ajatuksiaan, niin me tulisimme tietämään enemmän kuin jaksaisimme kantaa, me kumartuisimme syvään, mutta kirjaimet jaksaisivat sen kantaa.

Siinä ne nyt olivat ulospäin käännettyinä ja kukko isossa A:ssa loisti sinisin, punaisin ja vihrein höyhenin. Hän pöyhisteli, sillä hän tiesi, mitä kirjaimet merkitsivät, ja hän oli niiden joukossa ainoa elävä olento.

Kun vanha aapiskirja putosi lattialle, räpytteli hän siipiään, pyrähti lentoon ja asettui kirjakaapin nurkalle, siloitti siinä nokallaan sulkiaan ja lauloi niin että raikui. Jokainen kirja kaapissa, joka yöt päivät seisoi ikäänkuin horroksissa, kun ei se ollut käytännössä, kuuli tuon torventoitahduksen — ja sitten puhui kukko äänekkäästi vääryydestä, mikä oli tehty kunnianarvoiselle vanhalle aapiskirjalle.

— Kaiken pitää nyt olla uutta, olla toisenlaista! sanoi hän. — Kaiken pitää niin edistyä! Lapset ovat niin viisaat, että he nyt osaavat lukea, ennenkuin he tuntevat kirjaimia. "Niiden täytyy saada hiukkasen uutta!" sanoi se mies, joka kirjoitti ne uudet aapis-runot, jotka makaavat hajallaan tuolla lattialla. Minä tunnen ne! Enemmän kuin kymmenen kertaa olen kuullut hänen lukevan ne itselleen! Hän nautti siitä sanomattomasti. Ei, toista ovat minun runoni, ne hyvät vanhat, joissa on Xanthus, siihen kuuluvine kuvineen. Niiden hyväksi minä tahdon taistella, niiden hyväksi minä tahdon laulaa! Jokainen kirja kaapissa tuntee ne hyvin. Nyt minä luen ne vastakirjoitetut, luen ne aivan levollisesti. Olkaamme sitten yksimieliset siitä, etteivät ne kelpaa!

A.

Nous' Aurinko Aamun taivaalle vasta, mut ei noussut, se kukon kiekunasta.

— Minäpä heti saan kuulla raakuuksia! sanoi kukko. — Mutta olenpahan hyvässä seurassa, auringon seurassa! Eteenpäin!

B.

On Brahma vanha jumala, mut Hänt' ei meillä palvella.

— Tuo runo on minusta erinomaisen typerä! sanoi kukko. — Mutta luenpa eteenpäin!

C.

Columbus takaa ulapan hän löysi uuden maailman.

D.

Nuor David vaihtoi aikoinaan hän paimensauvan valtikkaan.

E.

Käy Elefantti raskaast' aina, vaikkeivät huolet häntä paina.

F.

Jos tytön nimi Fanny on, niin pojan taasen Filemon,

G.

Maan pyörivän ties Galilei, mut ennen uskottu sit' ei.

H.

Siks turhaan moni Hurraa soi, kun kieltä hillitä ei voi.

— Kuinka lapsi nyt voi käsittää tätä? sanoi kukko. — Tosin kansilehdellä kyllä seisoo: "Aapiskirja sekä suuria että pieniä varten", mutta suurilla on muutakin tekemistä kuin lukea aapis-runoja, ja pienet eivät voi sitä ymmärtää. Kaikella on rajansa. Eteenpäin!

I.

On Ilves metsän elukka, mut hänt' ei usein tavata.

J.

Oli Jaakop poika Iisakin ja Joosef poika Jaakopin.

K.

Vaikk Kello aina käy ja lyö, niin ympärill' on mykkä yö.

— Tuo nyt on olevinaan niin syvää, sanoi kukko, mutta minä vain en pääse sen pohjaan.

L.

Ei Lornettia oo Leijonilla, mutt' usein salongin keikarilla.

M.

Maa yhteinen on äitimme ja häneen kerran palaamme.

— Tuo on suorastaan raakaa! sanoi kukko.

N.

On Neekeri musta ja mustaks' jää, vaikk' kuin sitä hankaa ja silittää.

O.

Voi ihmisen Otsaan mahtua mit' ei tavata maassa, ei taivaassa.

P.

Voi Pesukarhu pestä ja pesiä, niin ettei siinä mikään kesiä.

Q.

On Quantum sana latinaa. Se kuinka, paljon tarkoittaa.

R.

Voi paljon hyvää tehdä Raha, mut usein sitä seuraa paha.

S.

Siit' älä pöyhkeäks paisu juuri, jos Sikalaumas onkin suuri.

— Sallitteko minun nyt kiekua, sanoi kukko, — kysyy voimia lukea niin paljon! Täytyy vetää henkeä! ja sitten se lauloi niin että rämähti kuin messinkitorvesta, ja sitä oli hyvin hauska kuunnella — kukon mielestä. — Eteenpäin!

T.

Satu Tanskanmaasta kerrotaan: sit' ei hylkää Luoja milloinkaan.

— Tuo nyt tulee monen mielestä olemaan niin kaunista! sanoi kukko, — mutta ei minun mielestäni. Minä en näe siinä mitään kaunista. Eteenpäin!

U.

Mies vanhaksi jos elää vaan, hänt' Ukoks pian hoetaan.

V.

Työkaluks on luotu Viikate, ei lyömä-aseeks kelpaa se.

X.

— Tässä ei hän ole voinut löytää mitään uutta!

On kullakin risti kannettavansa ja Sokrateell' oli Xantippansa.

— Hänen täytyi kuin täytyikin ottaa Xantippa. Xanthus nyt kerta kaikkiaan on parempi.

Y.

Eli Ygrasil-puun alla jumalat —, niin vanhat sadut kertovat.

— Nyt pääsemme pian loppuun! sanoi kukko, — se on aina lohdutus. Eteenpäin!

Z.

Sana. Zefyri tietää länsituulia, joka kylmää ja jäätää poskea, huulta.

Ä.

Voi äännähdellä eläinkin, mut ihmis-ääni ihanin!

Ö.

Mik' oksa paras? — Et hoksaa. Muista kyyhkyn Öljypuun oksaa!

— Siihen se päättyi, mutta emme silti ole siitä päässeet. Nyt se painetaan. Ja sitten sitä luetaan, sitä tarjotaan arvokkaiden vanhojen kirjainvärssyjen tilalle minun kirjassani! Mitä sanoo seurakunta, oppineet ja oppimattomat, yksityiset ja kootut teokset? Mitä sanoo kirjakaappi? Minä olen puhunut — nyt voivat toiset toimia!

Ja kirjat jäivät paikoilleen ja kaappi jäi paikoilleen, mutta kukko lensi taas takaisin suureen A-kirjaimeensa ja katseli ylpeänä ympärilleen.

— Minä puhuin hyvin, minä lauloin hyvin —! Siinä ei uusi aapiskirja pysty kilpailemaan kanssani! Se kuolee varmaan! Se onkin kuollut! Sillä ei ole kukkoa!

LIEJUKUNINKAAN TYTÄR.

Haikarat kertovat pienokaisilleen niin paljon satuja, kaikki soilta ja rämeiltä. Tavallisesti ne ovat sovitetut iän ja käsityskyvyn mukaan, pienimmät poikaset tyytyvät siihen että sanotaan "ripi, rapi, turre-lurre!" ne pitävät sitä suurenmoisena, mutta vanhemmat kaipaavat syvempää merkitystä, tai ainakin jotakin perhettä koskevaa. Kahdesta vanhimmasta ja pisimmästä sadusta, jotka ovat säilyneet haikaroiden keskuudessa, tunnemme kaikki toisen, sadun Mooseksesta, jonka hänen äitinsä pani Niilin veteen, jonka kuninkaan tytär löysi, joka sai hyvän kasvatuksen, josta tuli suuri mies ja josta myöskään ei tiedetä, mihin hänet haudattiin. Se on varsin tavallinen.

Toista satua ei vielä tunneta, ehkä sentähden, että se on melkein kotimainen. Se satu on kulkenut haikaraemon suusta haikaraemon suuhun tuhansia vuosia, ja jokainen heistä on kertonut sen paremmin ja paremmin, ja me kerromme sen nyt kaikkein parhaimmin.

Ensimäinen haikarapari, joka toi sen tullessaan ja eläytyi siihen, vietti kesää viikingin hirsilinnan katolla Villisuolla Vendsysselissä. Se on Hjörringin lääniä, Jyllannissa, aivan likellä Skagenia, puhuaksemme oppineesti. Siellä on vielä tavattoman suuri suo, siitä luetaan lääninkertomuksessa. Tämä on ollut merenpohjaa, mutta se on kohonnut, sanotaan siinä. Villisuota riittää penikulmien pituudelta, joka taholla sitä ympäröivät märät niityt, hyllyvät rämeet vehkasoineen, muuraimineen ja vaivaisine puineen. Melkein aina vaappuu sumu sen päällä ja seitsemänkymmentä vuotta sitten siellä vielä tavattiin susia. Sitä saattaa syystä kutsua Villisuoksi, ja voi kuvitella kuinka villiä, kuinka paljon suota ja järveä siellä on ollut tuhat vuotta sitten! Niin, pääasiassa näki kai silloin samaa mitä vieläkin näkee: kaislat olivat samankorkuiset, niillä oli samanlaiset pitkät lehdet ja sinipunervanruskeat untuvakukat kuin nytkin, koivu kasvoi siellä valkein rungoin, hienot lehvät riippuen keveinä niinkuin vieläkin. Ja mitä tulee eläviin olentoihin, jotka saapuivat tänne, niin käytti kärpänen harsopukuaan leikattuna samaan kuosiin kuin nyt, haikaran lempiväri oli valkoinen, koristettuna mustalla ja punaisilla sukilla. Ihmiset sensijaan käyttivät toista puvunmallia kuin tähän maailmanaikaan, mutta jokaiselle heistä, orjalle tai metsästäjälle, kenelle tahansa, joka astui hyllyvälle maaperälle, kävi tuhat vuotta sitten niinkuin vieläkin käy niille,, jotka tulevat tänne: ne upposivat ja vaipuivat alas liejukuninkaan luo, joka hallitsi alhaalla suuressa suovaltakunnassa. Lettokuninkaaksi häntä myöskin voisi nimittää, mutta me sanomme nyt mieluummin "Liejukuningas"; ja siksi kutsuivat häntä haikaratkin. Hyvin vähän tiedetään hänen hallituksestaan, mutta se onkin ehkä parasta.

Nevan luona, aivan likellä Lim-vuonoa, oli viikingin kolmikerroksinen hirsilinna muurattuine kellareineen ja torneineen. Katon harjalle oli haikara rakentanut pesän, haikaraemo hautoi paraikaa ja oli varma, että munat onnistuvat.

Eräänä iltana viipyi haikaraisä hiukan pitkään ulkona ja kun hän tuli kotiin, näytti hän pörröttyneeltä ja kiihtyneeltä.

—- Minulla on oikein hirveitä sinulle kerrottavana, sanoi hän haikaraemolle.

— Jätä sinä se tekemättä, sanoi emo, — muista, että minä haudon, se voisi vahingoittaa minua ja silloin se vaikuttaa muniin.

— Sinun täytyy se tietää! sanoi isä. — Meidän isäntämme tytär Egyptistä on tullut tänne. Hän on uskaltanut tehdä matkan tänne ja sen tiensä hän on kadonnut!

— Hän, joka on haltiattarien sukua! Kerro toki! Sinä tiedät, etten minä jaksa odottaa tähän aikaan, kun haudon.

— Näetkös, äiti, hän on uskonut tohtorin sanaan, josta sinä kerroit minulle. Hän on uskonut, että suokukka täältä ylhäältä voisi auttaa hänen sairasta isäänsä, ja hän on lentänyt höyhenhahmossa noiden kahden muun höyhenhahmoprinsessan kanssa, jotka joka vuosi tulevat tänne pohjoiseen nuorentumaan! Hän on tullut, ja saman tien kadonnut!

— Sinä siinä kerrot niin laveasti! sanoi haikaraemo. — Munat voivat kylmettyä! Minä en voi kestää jännitystä!

— Minä olen pitänyt silmäni auki, sanoi haikaraisä, — ja tänä iltana kun astelin kaislojen joukossa, sellaisissa paikoissa missä hyllyvä maa kannattaa, silloin tuli kolme joutsenta. Niiden lennossa oli jotakin, joka sanoi minulle: pidäppäs varasi, ne eivät ole oikeita joutsenia, ne ovat vain joutsenhahmoja! Sinä tajuat sen tunteellasi, äiti, niinkuin minäkin, sinä tiedät mikä on oikeaa!

— Tietysti! sanoi emo, — mutta kerro prinsessasta! Minua ikävystyttää kuulla joutsenhahmoista.

— Täällä keskellä suota on, niinkuin tiedät, ikäänkuin järvi, sanoi haikaraisä, — sinä näet siitä kappaleen, kunhan kohottaut. Siellä kaislojen ja vihreän hyllymaan luona oli suuri lepänkanto, tälle asettuivat joutsenet, kaikki kolme, räpyttelivät siipiään ja katselivat ympärilleen. Yksi niistä riisui joutsenhahmon ja minä tunsin hänet kotiprinsessaksemme Egyptistä. Siinä hän istui eikä hänellä ollut yllään mitään muuta viittaa kuin pitkät mustat hiuksensa. Hän pyysi molempia muita joutsenia, kuulin sen, hyvin vartioimaan joutsenhahmoa sillaikaa kuin hän sukeltaa veteen poimimaan kukkaa, jonka hän luuli näkevänsä. Ne nyökyttivät päitään, kohottelivat ja nostelivat irtonaista höyhenpukua. Kas, mitähän ne aikovat, ajattelin, ja hän kysyi niiltä nähtävästi samaa, ja vastauksen hän saikin, näki omin silmin: ne lensivät ilmaan, vieden mukanaan hänen höyhenhahmonsa! "Sukella sinä!" huusivat ne, "et milloinkaan enää lennä joutsenhahmossa, et milloinkaan näe Egyptinmaata! Istu siellä Villisuossa!" ja sitten ne repivät hänen höyhenhahmonsa sadoiksi kappaleiksi, niin että höyhenet lentelivät yltympäri ikäänkuin olisi satanut lumiräntää. Ja sen tiensä lensivät pahat prinsessat.

— Se on kauheaa! sanoi haikaraemo, — minä en saata sitä kuulla! Mutta kerro, mitä sitten tapahtui!

— Prinsessa itki ja vaikeroi! Kyyneleet vuotivat lepänkannolle, ja sitten se liikahti, sillä se oli liejukuningas itse, hän, joka asuu suossa. Minä näin kuinka kanto kääntyi ja sitten ei enää ollut mitään kantoa, esiin pistivät pitkät, liejuiset oksat, niinkuin käsivarret. Silloin pelästyi lapsiraukka ja läksi juoksemaan hyllyvälle maalle, mutta sehän ei kanna minuakaan, vielä vähemmin häntä. Hän upposi kohta ja lepänkanto meni mukana alas, hän se juuri veti. Nousi suuria mustia kuplia, sitten ei enää näkynyt jälkeäkään. Nyt hän on haudattu Villisuohon, ei milloinkaan hän palaa tuomaan kukkaa Egyptin maahan. Sinä et olisi voinut sitä katsella, äiti!

— Sellaisia ei sinun ensinkään pitäisi kertoa minulle tähän aikaan! Munat voivat siitä kärsiä. Prinsessa kyllä pitää puoliaan! Hän saa varmaan apua! Jos olisi ollut kysymys minusta tai sinusta, jostakin meikäläisestä, niin olisi oltu mennyttä kalua!

— Käynpä kuitenkin joka päivä katsomassa! sanoi haikaraisä, ja hän piti sanansa.

Kului pitkä aika.

Silloin hän eräänä päivänä näki, että syvältä pohjasta kohosi vihreä varsi, ja kun se pääsi vedenpintaan asti, kasvoi esiin lehti, joka levenemistään leveni. Aivan viereen tuli nuppu ja kun haikaraisä eräänä aamuna lensi sen ylitse, avautui auringonsäteiden voimakkaasti lämmittäessä, kukannuppu ja sen keskellä makasi kaunis lapsi, pieni tyttö, ikäänkuin hän olisi noussut kylvystä. Hän oli siinä määrin egyptiläisen prinsessan näköinen, että haikara ensin luuli, että se oli hän, joka oli tullut pieneksi, mutta kun hän mietti asiaa, huomasi hän todenmukaisemmaksi, että se oli hänen ja liejukuninkaan lapsi. Sentähden se lepäsi lumpeessa.

— Ei hän toki voi jäädä sinne makaamaan! ajatteli haikara. — Minun pesässäni meitä muutenkin on tarpeeksi monta! Mutta mieleenipä johtuu, ettei viikinkirouvalla ole lapsia, usein hän on toivonut pienokaista, minuahan syytetään siitä, että tuon lapset, teenpä siitä kerran toden! Lennän viikinkirouvan luo ja vien lapsen. Siellä vasta ilo nousee!

Ja haikara otti pienen tytön, lensi hirsilinnalle, löi nokallaan läven rakko-ruutuun, laski lapsen viikinkirouvan rinnalle, lensi sitten haikaraemon luo ja kertoi, ja poikaset kuuntelivat. Ne olivat jo tarpeeksi suuria saadakseen kuulla sellaista.

— Katsos, prinsessa ei ole kuollut! Hän on lähettänyt pienokaisen tänne ylös, ja nyt on tämä saanut kodin.

— Sitähän minä olen sanonut ensi hetkestä asti! sanoi haikaraemo. — Ajattele nyt hiukkasen omiasikin! Matka-aika on pian käsissä, silloin tällöin jo syhyy siipiäni! Käki ja satakieli ovat jo poissa ja viiriäiset puhuvat, että pian saamme hyvän myötätuulen! Meidän poikasemme kyllä pitävät puolensa harjoituksissa, jos heidät oikein tunnen!

Kylläpä viikinkirouva tuli iloiseksi, kun hän aamulla heräsi ja löysi rinnaltaan pienen, kauniin lapsen. Hän suuteli ja taputteli sitä, mutta se kirkui kauheasti, pyristeli käsiään ja jalkojaan, se ei ensinkään tuntunut olevan tyytyväinen. Se itki itsensä nukuksiin ja siinä nukkuessaan oli se niin suloinen, ettei suloisempaa saata ajatella. Viikinkirouva oli niin iloinen, niin hilpeä, niin reipas, hänelle tuli aavistus, että hänen puolisonsa kaikkine miehineen nyt varmaan tulee yhtä odottamatta kuin pienokainenkin, ja niin tuli sekä hänelle että koko talolle kiire, jotta kaikki saataisiin kuntoon. Pitkät kirjavat seinävaatteet, jotka hän ja palvelijattaret itse olivat kutoneet ja joissa oli heidän epäjumaliensa kuvia, Odinin, Torin ja Frejan, niinkuin niitä kutsuttiin, ripustettiin seinille. Orjat saivat kiilloittaa vanhat kilvet, joita käytettiin koristuksena, penkeille pantiin patjoja ja kuivia puita keskellä hallia olevalle liedelle, jotta rovio heti voitaisiin sytyttää. Viikinkirouva otti itse osaa työhön, joten hän illalla oli aika väsynyt ja nukkui hyvin. Kun hän sitten aamupuoleen heräsi, säikähti hän hirveästi, sillä pieni lapsi oli kuin olikin poissa. Hän hypähti pystyyn, sytytti petäjäisen päreen ja katseli ympärilleen, ja silloin oli vuoteen jalkopäässä ei pieni lapsi, vaan suuri, ruma rupisammakko. Se inhoitti häntä, hän otti suuren seipään ja aikoi lyödä sammakon kuoliaaksi, mutta se katsoi häneen niin ihmeellisin, surullisin silmin, ettei hän voinut iskeä. Vielä kerran katseli hän ympärilleen, sammakko päästi heikon, surkean äännähdyksen, viikinkirouva hätkähti sen kuullessaan ja juoksi vuoteen luota ikkunaluukulle ja avasi sen. Samassa tuli aurinko esiin, loi säteensä suoraan vuoteelle, suureen rupikonnaan, ja yhtäkkiä eläimen leveä suu ikäänkuin vetäytyi kokoon ja kävi pieneksi ja punaiseksi, jäsenet ojentuivat mitä kauneimman muotoisiksi, se oli hänen oma pieni, suloinen lapsensa, joka siinä makasi, eikä mikään ruma sammakko.

— Mitä ihmettä tämä on, sanoi hän, — olenko minä nähnyt pahaa unta? Sehän on minun oma herttainen keijukaislapseni, joka siinä makaa! Ja hän suuteli ja paineli sitä rintaansa vastaan, mutta se kynsi ja puri joka haaralle kuin villi kissanpoika.

Ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan kuulunut viikinkiherraa, vaikka hän oli matkalla, mutta tuuli oli vastainen, se puhalsi haikaroiden kannalta katsoen etelästä päin. Toisen myötätuuli on toisen vastatuuli.

Parina päivänä ja yönä selveni viikinkirouvalle, miten hänen pienen lapsensa laita oli: se oli kauhean noituuden kiroissa. Päivällä se oli kaunis kuin valon keiju, mutta luonteeltaan paha ja villi, yöllä taas se oli ruma rupikonna, hiljainen ja valittava ja katseli surullisin silmin. Tässä oli kaksi luontoa, jotka vaihtelivat sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Se johtui siitä, että pienellä tytöllä, jonka haikara oli tuonut, päivällä oli oikean äitinsä ulkomuoto, mutta samaan aikaan isänsä luonnonlaatu. Yöllä sensijaan tuli näkyviin sukulaisuus isän kanssa sen ruumiillisessa hahmossa, kun siinä sensijaan sisällisesti loisti äidin mieli ja sydän. Kuka saattoikaan vapauttaa tästä taikavallasta? Viikinkirouva oli tästä suruissaan ja tuskissaan ja kuitenkin hänen sydämensä oli kiintynyt tuohon raukkaan, jonka tilasta hän ei luullut uskaltavansa kertoa puolisolleen, kun tämä nyt pian oli saapuva kotiin, sillä silloin hän varmaan, niinkuin tapa oli, panisi lapsiraukan yleiselle maantielle, josta sen saisi ottaa, kuka halusi. Sitä ei kunnon viikinkirouva raaskinut tehdä, hänen puolisonsa saakoon vain päivän aikaan nähdä lapsen.

Eräänä aamuna suhisivat haikaransiivet katon yli. Toista sataa haikaraparia oli levännyt suurten harjoitusten jälkeen, nyt ne lähtivät lentoon suunnatakseen kulkunsa etelää kohti.

— Joka mies valmiina! kuului komento. — Vaimo ja lapset myöskin!

— Minä olen niin kevyt! sanoivat haikaranpoikaset, — minussa kitiää ja kutiaa aina jalkoihin asti, ikäänkuin olisin täynnä eläviä sammakkoja. Kuinka on hauskaa päästä matkustamaan ulkomaille!

— Pysykää joukossa! sanoivat isä ja äiti, — älkääkä niin paljon soittako suutanne, se rasittaa rintaa!

Ja he lensivät.

Samassa kajahti kankaalla torvi, viikinki oli laskenut maihin kaikkine miehineen. He palasivat kotiin, muassaan runsas saalis, Gallian rannalta, missä kansa, niinkuin britteinkin maassa, kauhuissaan lauloi:

Pelasta meitä villeistä normanneista!

Nousipa viikinkilinnassa Villisuon laidalla ilo ja riemu! Sima-amme tuotiin halliin, rovio sytytettiin ja hevosia teurastettiin. Piti oikein juhlittaman. Uhripappi pirskoitti lämpöisen hevosveren orjien päälle alkajaisiksi. Tuli räiskyi, sauhu kiiri katonrajaan, karsta karisi alas orsista, mutta siihen oli totuttu. Vieraita oli kutsuttu ja he saivat runsaita lahjoja, unohdetut olivat kavaluus ja salajuonet. Juotiin, ja sitten he heittivät kalvetut luut toistensa kasvoihin, se oli hyvän tuulen merkki. Runolaulaja — se oli eräänlainen soittaja, joka samalla oli soturi — oli ollut heidän mukanaan ja tiesi mistä hän lauloi: esitti heille laulun, jossa he kuulivat kaikista sankarteoistaan ja merkillisyyksistään. Joka värsyä seurasi sama kerto: "omaisuus kuolee, sukulaiset kuolevat, itse kuolet niinikään, mutta koskaan ei kuole uljas nimi!" ja sitten he kaikki löivät kilpiin ja vasaroivat veitsellä tai luukappaleilla pöytään, niin että kumisi.

Viikinkirouva istui poikkirahilla avonaisessa vierashallissa, hänellä oli silkkipuku, kultaiset rannerenkaat ja suuret meripihkahelmet, hän oli parhaimmassa asussaan ja runolaulaja mainitsi laulussaan häntäkin, puhui kultaisesta aarteesta, jonka hän oli lahjoittanut rikkaalle puolisolleen, ja tämä oli oikein iloissaan kauniista lapsesta, hän oli nähnyt sen vain päivällä kaikessa sen kauneudessa. Sen villeys oli hänelle mieleen, tytöstä saattoi tulla, sanoi hän, komea kilpineito, joka pystyi kaatamaan urhonsa; hän ei räpyttäisi silmää, kun tottunut käsi leikillä hakkaisi terävällä miekalla häneltä kulmakarvat.

Sima-amme tyhjennettiin, uusi tuotiin sijaan, juotiinpa oikein aika tavalla, tämä väki sieti täyden mitan. Siihen aikaan käytettiin sananpartta: "karja tietää, koska on lähdettävä kotiin laitumelta, mutta tyhmä mies ei koskaan tunne vatsansa määrää." Niin, kyllähän se tiedettiin, mutta toisin tiedetään ja toisin tehdään! Tiedettiin myöskin, että: "hyvä vieras käy pahaksi, kun hän kauan istuu toisen miehen talossa!" Mutta täällä viivyttiin kuitenkin, särvin ja sima ovat hyvät nauttia! Iloa pidettiin. Ja yöksi panivat orjat maata lämpöiseen tuhkaan, kastoivat sormensa rasvaiseen nokeen ja nuolivat ne. Se oli hauskaa aikaa!

Vielä kerran sinä vuonna läksi viikinki retkelle, vaikka syystalven myrskyt jo nousivat. Hän läksi miehineen Britteinmaan rannoille, olihan mentävä vain "veden poikki", sanoi hän, ja hänen emäntänsä jäi kotiin pienen tyttönsä kanssa, ja varmaa on, että kasvatusäiti miltei piti enemmän lempeäsilmäisestä, huokailevasta rupikonna-raukasta kuin kaunottaresta, joka kynsi ja puri joka taholle.

Raaka, märkä syyssumu, "Suuton", joka nakertaa poikki lehdet, lepäsi metsän ja nummen yllä. "Lintu sulaton", joksi sanottiin lunta, lensi heti paikalle, toinen lintu toisen jälkeen, talvi teki tuloaan. Varpuset ottivat haltuunsa haikaranpesän ja keskustelivat omalla tavallaan poissaolevasta herrasväestä; tämä itse, haikarapari kaikkine poikineen, niin, missä ne nyt olivat?

* * * * *

Haikarat olivat nyt Egyptinmaassa, missä aurinko paistoi lämpöisesti niinkuin meillä kauniina kesäpäivänä. Tamarindit ja akaasiat kukoistivat ympärillä, Muhametin kuu loisti kirkkaana temppelien kupukatoilta. Solakoiden tornien harjoilla istui moni haikarapari lepäämässä pitkän matkan vaivoista, kokonaisten parvien pesät, toinen toisen vieressä, olivat mahtavien pylväiden nenässä, temppelien sortuneilla kaariholveilla ja unohdetuilla asuinsijoilla. Taatelipalmu nosti lehväkatostaan ikäänkuin se olisi tahtonut olla auringonvarjona. Valkeanharmaat pyramiidit erottautuivat kirkkaassa ilmassa kuin varjokuvat erämaata vastaan, missä kamelikurki tiesi voivansa käyttää jalkojaan ja jalopeura istui ja katseli suurin, viisain silmin marmorisfinksiä, joka oli puoleksi haudattuna hiekkaan. Niilin vesi oli alentunut, koko joenuoma kihisi sammakkoja ja se oli kuin olikin haikaraperheelle kaikkein kaunein näky tässä maailmassa. Poikaset luulivat sitä näköhäiriöksi, niin suurenmoisena he pitivät sitä.

— Semmoista täällä on, ja semmoista meillä aina on lämpöisessä maassamme, sanoi haikaraemo, ja pienokaisten vatsaa kutitti.

— Vieläkö me saamme nähdä enemmän? sanoivat he. — Vieläkö mennään paljon, paljon kauemma sisämaahan?

— Siellä ei ole sen enempää näkemistä! sanoi haikaraemo, — hedelmällisellä puolella on vain synkkää metsää, missä puut kasvavat likekkäin ja piikkiset köynnöskasvit kietovat ne toisiinsa, ainoastaan elefantti kömpelöine jalkoineen voi siellä polkea itselleen tien. Käärmeet ovat meille siellä liian suuret ja sisiliskot liian vikkelät. Jos te tahdotte erämaan puolelle, niin saatte hiekkaa silmiinne, koetittepa olla miten päin hyvänsä, niin joudutte hiekkapyörteeseen! Ei, täällä on paras! Täällä on sammakkoja ja heinäsirkkoja! Tänne minä jään ja te myöskin.

Ja he jäivät. Vanhukset istuivat pesässään solakan minaretin harjalla, lepäilivät ja siloittelivat samalla ahkerasti sulkiaan ja hankasivat nokallaan punaisia sukkiaan. Sitten he kohottivat kaulojaan, tervehtivät juhlallisesti ja nostivat päätään, jonka otsa oli niin korkea ja untuvat niin hienot ja sileät, niiden ruskeat silmät loistivat niin viisaina. Naaraspoikaset astelivat juhlallisesti mehevien ruokojen joukossa, katselivat salavihkaa toisiin haikaranpoikasiin, tekivät tuttavuuksia ja nielaisivat joka kolmannella askeleella sammakon, tai retuuttivat perässään pientä käärmettä, se oli kaunista, luulivat he, ja se maistui. Koiraspoikaset hakivat riitaa, löivät toisiaan siivillään, iskivät nokillaan, jopa pistivät verillekin, ja sitten joutui se kihloihin ja se kihloihin, koiraspoikaset ja naaraspoikaset, sitä vartenhan he elivät. He tekivät pesää ja joutuivat taas uudestaan riitaan, sillä kuumissa maissa ne nyt kaikki ovat niin kuumaverisiä, mutta hauskaa se oli ja varsinkin se oli suuri ilo vanhuksille: kaikkihan on kaunista omissa poikasissa! Joka päivä oli täällä auringonpaistetta, joka päivä yllinkyllin syömistä, ei voinut muuta ajatella kuin huvittelemista. — Mutta rikkaassa linnassa, egyptiläisen talonisännän luona, joksi he häntä kutsuivat, ei ilo ensinkään viihtynyt. Rikas mahtava herra makasi leposohvalla, kaikki jäsenet kankeina, oikaistuna kuin muumio, keskellä suurta salia, jonka seinät olivat kirjaviksi maalatut. Hän makasi kuin tulpaanissa. Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään, kuollut hän ei ollut eikä myöskään oikein saattanut sanoa hänen elävänkään. Pelastavaa suokukkasta pohjoisista maista, sitä, jota läksi etsimään ja poimimaan häntä enimmän rakastava olento, ei kuulunut eikä näkynyt. Hänen nuori, kaunis tyttärensä, joka joutsenhahmossa oli lentänyt merten ja maiden taakse, kauas pohjoista kohti, ei koskaan tule takaisin. "Hän on kuollut ja poissa!" olivat molemmat kotiinpalanneet joutsenneidot kertoneet. He olivat siitä tehneet kokonaisen tarinan, sen he kertoivat: — Me lensimme kaikki kolme korkealla ilmassa, silloin näki meidät metsästäjä ja ampui nuolensa. Se sattui nuoreen ystävättäreemme, ja hitaasti, joikuen jäähyväislauluansa, vaipui hän kuin kuoleva joutsen, alas keskelle metsälampea. Sinne rantaan, tuoksuvan riippukoivun alle me hautasimme hänet. Mutta kyllä me sitten kostimmekin: sidoimme tulta pääskysen siiven alle, joka rakensi pesänsä metsästäjän olkikaton alle. Se syttyi, talo paloi poroksi, hän jäi sisään, tulipalo kumotti lammen poikki kumartuvaan riippukoivuun, missä hän nyt on maana maassa. Ei milloinkaan hän tule Egyptinmaahan!

Ja sitte he itkivät molemmat, ja haikaraisä, kun tämän kuuli, rämisteli nokkaansa niin että kumisi:

— Valheita ja juonia! sanoi hän. — Tekisipä mieli työntää nokkani suoraan heidän rintaansa.

— Ja katkaista se! sanoi haikaraemo. — Silloin olisit hauskan näköinen! Ajattele ensin itseäsi ja sitten perhettäsi, kaikki muu on sivuasia!

— Kyllä minä kuitenkin asetun avonaisen kupukaton syrjälle huomenna, kun kaikki viisaat ja oppineet kokoontuvat puhumaan sairaasta. Ehkäpä he sitten pääsevät hiukan likemmä totuutta!

Ja viisaat ja oppineet kokoontuivat ja puhuivat paljon, pohtivat asiaa laajalti ja lavealta, haikara ei saanut siitä mitään selvää — eikä siitä myöskään tullut mitään selvää sairaalle tai tyttärelle Villisuossa. Mutta me voimme silti kuunnella sitä, täytyyhän kuunnella niin paljon tässä maailmassa.

Mutta nyt on paikallaan kuulla ja tietää, mitä on tapahtunut ennemmin, niin voimme paremmin seurata tarinaa, ainakin yhtä paljon kuin haikaraisä.

— Rakkaus synnyttää elämää! Korkein rakkaus synnyttää korkeimman elämän! Ainoastaan rakkauden avulla saattaa hänen elämänsä pelastua! niin oli sanottu, ja se oli erinomaisen viisaasti ja hyvin sanottu, vakuuttivat oppineet.

— Se on kaunis ajatus! sanoi haikaraisä heti.

— Minä en oikein ymmärrä sitä! sanoi haikaraemo, — eikä se ole minun syyni, vaan ajatuksen. Mutta samapa tuo saattaa olla, minulla on muuta ajattelemista!

Ja sitten olivat oppineet puhuneet rakkaudesta tämän ja tuon välillä, erosta mikä siinä oli, rakkaudesta jota rakastavaiset tuntevat ja rakkaudesta vanhempien ja lasten, valon ja kasvien kesken, kuinka auringonsäde suuteli liejua ja kutsui esiin ituja — tämä kaikki esitettiin niin laajasti ja oppineesti, että haikaraisälle kävi mahdottomaksi seurata, saatikka sitten toistaa sitä. Hän kävi miettiväiseksi, ummisteli silmiään ja seisoi yhdellä jalalla koko seuraavan päivän. Oppi oli hänen liian raskas kantaa.

Sen kuitenkin haikaraisä ymmärsi — hän oli kuullut sekä pikkueläjien että kaikkein ylhäisimpien sydämensä sisimmästä puhuvan —, että oli suuri onnettomuus monille tuhansille ja maille myöskin, että tuo mies makasi sairaana eikä voinut parantua. Iloa ja siunausta siitä koituisi, jos hän saisi takaisin terveytensä. "Mutta missä kasvaa hänen terveytensä kukka?" sitä he kaikki olivat kysyneet, kysyneet oppineissa kirjoituksissa, tuikkivilta tähdiltä, tuulelta ja sateelta, kysyneet kaikkia mahdollisia kiertoteitä, ja vihdoin olivat viisaat ja oppineet, niinkuin sanottu, keksineet: "rakkaus synnyttää elämää, synnyttää elämän isään". Ja siinä he sanoivat enemmän kuin mitä itsekään ymmärsivät. He toistivat ja kirjoittivat reseptiksi: "Rakkaus synnyttää elämää", mutta kuinka koko tämä juttu reseptin mukaan valmistettaisiin, niin, siitä oltiin ymmällä. Vihdoin tulivat he yksimielisiksi siitä, että avun täytyi tulla prinsessan välityksellä, hänen, joka koko sielustaan ja sydämestään rakasti tätä isää. Vihdoin keksittiin myöskin, millä lailla oli meneteltävä. Niin, siitä oli nyt jo kulunut vuosia ja päiviä. Tyttären piti, kun uusikuu joka nousi, taasen oli laskenut, lähteä marmorisfinksin luo aavikon laitaan, luoda pois hiekka jalustalle vievän oven edestä, ja sitten kulkea läpi pitkän käytävän, joka johti keskelle yhtä suurista pyramiideista, missä muuan menneisyyden mahtava kuningas lepäsi loiston, komeuden ja muumiokotelon ympäröimänä. Siellä piti tytön kumartua kuolleen puoleen ja silloin hänelle ilmoitettaisiin, mistä hänen isälleen saataisiin elämä ja pelastus.

Kaiken tämän hän oli toimittanut ja unessa saanut tietää, että hänen syvästä suosta Tanskanmaalla — paikka oli selitetty hyvin tarkkaan — piti tuoda kotiin se lotuskukka, joka veden syvyydessä oli koskettanut hänen rintaansa; silloin pelastuisi isä.

Ja sentähden lensi tytär joutsenhahmossa Egyptinmaasta Villisuolle. Kas, tämän kaiken tiesivät haikaraisä ja haikaraemo ja nyt mekin tiedämme sen paremmin kuin ennen. Me tiedämme, että liejukuningas veti hänet mukaansa, tiedämme, että hän kotiväen silmissä on kuollut ja poissa. Ainoastaan viisain heistä kaikista sanoi vielä niinkuin haikaraemo: "prinsessa kyllä pitää puoliaan"! ja sitä he jäivät odottamaan, sillä he eivät tietäneet muuta keinoa.

— Minäpä luulen, että näpistän joutsenhahmon molemmilta pahoilta prinsessoilta! sanoi haikaraisä, — niin eivät pääse Villisuolle tekemään kiusaa. Joutsenhahmot säilytän siellä siksi kunnes niitä tarvitaan!

— Missä sinä ne säilytät? kysyi haikaraemo.

— Meidän pesässämme Villisuon laidalla! sanoi isä. — Minä ja nuorimmat poikaset kuljetamme ne yksissä neuvoin, ja jos ne käyvät meille liian työläiksi kantaa, niin on matkalla yllin kyllin paikkoja, johon ne voi kätkeä ensi muuttoon. Yksi joutsenhahmo hänelle tosin riittäisi, mutta kaksi on parempi. Hyvä on aina ottaa paljon matkavaatteita pohjoiseen maahan!

— Siitä ei sinua kukaan kiitä! sanoi haikaraemo. — Mutta olethan sinä herra talossa! Minulla ei ole mitään sanomista paitsi hautoma-aikana.

* * * * *

Viikinkilinnassa Villisuon laidalla, minne haikarat kevätpuoleen lensivät, oli pieni tyttö saanut nimen. Helgaksi he olivat ruvenneet kutsumaan häntä, mutta se nimi oli liian hempeä sellaiselle mielelle, joka asui tuossa mitä kauneimmassa olennossa. Kuukausi kuukaudelta tuli se enemmän näkyviin ja vuosien kuluessa, haikaroiden tehdessä matkansa syksyllä Niiliä kohti, keväällä Villisuota kohti, kasvoi pieni lapsi suureksi tytöksi, ja ennenkuin tiesikään, oli hän mitä ihanin kuusitoistavuotias neito; ulkokuoreltaan ihana, mutta sydämeltään kova ja raju, hurjempi useimpia tänä kovana, pimeänä aikana.

Hänelle oli ilo valkeilla käsillään vihmoa teurastetun uhrihevosen höyryävää verta. Hän puraisi mielensä hurjuudessa kaulan poikki mustalta kukolta, joka uhripapin piti teurastaa, ja kasvatusisälleen hän sanoi tosissaan:

— Jos sinun vihamiehesi tulisivat ja pistäisivät köydet katonparrujen päihin ja nostaisivat katon huoneesi päältä sinun nukkuessasi, niin minä en herättäisi sinua, vaikka voisinkin! Minä en kuulisi sitä, niin kiehuu veri vieläkin siinä poskessa, jota sinä vuosikausia sitten löit — sinä! Kyllä minä muistan sen!

Mutta viikinki ei uskonut näihin sanoihin, tytön kauneus oli hurmannut hänet niinkuin muutkin, eikähän hän liioin tietänyt, kuinka pienellä Helkalla mieli ja hahmo vaihtelivat. Ilman satulaa hän istui kuin kiinnikasvaneena täyttä laukkaa laskettavan hevosen selkään, eikä hän hypännyt pois, jos se tappeli muiden vihaisten hevosten kanssa. Täysissä vaatteissaan heittäysi hän rantatöyräältä vuonon vahvasti virtaavaan veteen ja ui viikinkiä vastaan, kun hänen veneensä ohjasi rantaa kohti. Pitkistä kauniista hiuksistaan leikkasi hän pisimmän suortuvan ja palmikoi siitä jänteen jouseensa:

— Oma tekemä hyvin tehty! sanoi hän.

Viikinkirouva oli kyllä tavallisesti luja sekä tahdoltaan että mieleltään, mutta tytärtä kohtaan hän käyttäytyi kuin lempeä, pelonalainen nainen, hänhän tiesikin, että noituus riivasi tuota kauhistuttavaa lasta.

Tuntui siltä kuin Helga sulaa häijyyttään hiukan liian usein olisi saanut päähänsä, äidin seisoessa porstuassa tai tullessa pihalle istuakseen kaivonkannelle, pyristellä käsivarsiaan ja jalkojaan ja sitten polskahtaa ahtaaseen syvään kaivonaukkoon, missä hän, sammakon sukua kun oli, sukelsi veteen ja taasen kohosi pinnalle, kapusi, ikäänkuin hän olisi ollut kissa, ja tuli, vaatteet vettä valuen, suurtupaan, niin että vihreät, permannolle sirotetut lehdet vesivirrassa kääntyivät.

Yksi side kuitenkin piteli pientä Helgaa: iltahämärä. Silloin hän kävi hiljaiseksi ja ikäänkuin miettiväksi, antoi puhutella ja johtaa itseään. Silloin veti häntä ikäänkuin sisäinen tunne äidin puoleen, ja kun aurinko laski ja muutos ulkonaisesti ja sisällisesti tapahtui, kyyristyi hän hiljaa, surullisena rupisammakon hahmoon. Ruumis tosin nyt oli paljon suurempi kuin tämän eläimen, mutta samalla sitä hirvittävämpi. Hän oli kuin surkea kääpiö, jolla on sammakon pää ja uimaräpylät sormien välissä. Oli jotakin tavattoman surullista noissa silmissä, joilla hän katseli eteensä, ääntä ei hänellä ollut, ainoastaan ontto, kuriseva parahdus kuin lapsella, joka itkee unissaan. Silloin saattoi viikinkirouva ottaa hänet syliinsä, hän unohti ruman hahmon, katseli ainoastaan noita surullisia silmiä ja sanoi usein:

— Toivoisin melkein, että sinä aina olisit mykkä sammakkolapseni. Sinä olet kamalampi katsella, kun kauneus kääntyy ulospäin.

Ja hän piirsi riimukirjoituksia noituutta ja sairautta vastaan, viskasi ne onnettoman päälle, mutta parannusta ei kuulunut.

— Ei uskoisi, että hän on ollut niin pieni, että hän on maannut lumpeessa! sanoi haikaraisä. — Nyt hän on kokonainen ihminen ja egyptiläisen äitinsä ilmetty kuva. Häntä emme koskaan sittemmin nähneet, hän ei pitänyt puoliaan, niinkuin sinä ja oppinein mies luulitte. Minä olen nyt vuosi vuodelta lentänyt Villisuon poikki ja halki, mutta hän ei koskaan ole antanut elonmerkkiä itsestään! Niin, minä voin sanoa sinulle, että olen niinä vuosina, jolloin olen tullut tänne muutamia päiviä ennen sinua, korjaamaan pesää, panemaan yhtä toista kuntoon, lentänyt kokonaisen yön ikäänkuin olisin ollut pöllö tai yölepakko, lakkaamatta, sulan veden yläpuolella, mutta ei siitä ole ollut mitään hyötyä! Eikä ole ollut hyötyä noista kahdesta joutsenhahmostakaan, jotka minä ja lapset kuljetimme tänne Niilin maasta. Se oli aika vaivalloista, kolmella matkalla me ne toimme. Nyt ne ovat maanneet monta vuotta pesän pohjalla, ja jos täällä joskus sattuu tulipalo, jos hirsilinna palaa, niin ne ovat mennyttä!

— Ja meidän hyvä pesämme on mennyttä! sanoi haikaraemo, — sitä sinä ajattelet vähemmin kuin suoprinsessaasi. Menisit kerran hänen luokseen ja jäisit liejuun! Olet huono perheenisä, sen olen sanonut siitä asti kun ensi kerran haudoin. Kunhan ei tuo hullu viikinkityttö vain ampuisi nuolta meidän tai poikastemme siipeen. Eihän hän tiedä, mitä tekee. Me olemme täällä toki hiukan vanhempia asukkaita kuin hän, ajattelisi hiukkasen sitä! Me emme koskaan unohda velvollisuuksiamme. Me annamme vuosittain veromme, yhden höyhenen, yhden munan ja yhden poikasen, niinkuin oikein on. Luuletko sinä, että kun hän on tuossa ulkopuolella, minä uskallan astella tuolla alhaalla niinkuin entisaikaan ja niinkuin teen Egyptissä, missä minä olen puoleksi heidän toverinsa ja missä kurkistan patoihin ja kattiloihin, silti unohtamatta mikä minulle sopii? Ei, minä istun täällä ylhäällä ja harmittelen hänen tähtensä — senkin vekara! — ja harmittelen sinun tähtesi myöskin! Olisit antanut hänen maata lumpeessa, niin hän nyt olisi ollut poissa!

— Sinä olet paljon kunnioitettavampi kuin sinun puheesi, sanoi haikaraisä, — minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse!

Ja sitten hän hypähti, liikutti pari kertaa raskaasti siipiään, oikaisi jalkansa taaksepäin ja lähti lentoon, purjehti eteenpäin siivet sojollaan. Kun hän oli hyvän matkan päässä, teki hän voimakkaan ponnistuksen, aurinko paistoi valkeisiin sulkiin, kaula ja pää ojentuivat eteenpäin! Siinä oli vauhtia ja lentoa.

— Hän on sentään kaunein heistä kaikista, sanoi haikaraemo, — mutta minä en sano sitä hänelle!

* * * * *

Tänä syksynä viikinki palasi varhain kotiin saaliineen ja vankineen. Näiden joukossa oli nuori kristitty pappi, yksi niitä miehiä, jotka vainosivat pohjoisten maiden epäjumalia. Usein oli viime aikoina sekä hallissa että naistentuvassa puhuttu uudesta uskosta, joka levisi laajalle kaikkiin maihin etelän puolella, niin, joka pyhän Ansgariuksen tuomana oli tullut aina Hedebyhyn asti Slienin luona. Yksin pieni Helgakin oli kuullut puhuttavan uskosta valkoiseen Kristukseen, joka rakkaudesta ihmisiin oli uhrannut itsensä, heitä pelastaakseen. Tämä oli häneltä, niinkuin sanotaan, mennyt sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta. Sanaa rakkaus tuntui hän voivan käsittää ainoastaan silloin, kun hän surkeassa sammakkohahmossa kyyristeli suljetussa huoneessaan. Mutta viikinkirouva oli kuunnellut, ja sadut ja tarinat ainoan totisen Jumalan pojasta olivat oudosti liikuttaneet häntä.

Sotaretkiltä palanneet miehet olivat kertoneet komeista temppeleistä, ne olivat rakennetut hakatuista, kallisarvoisista kivistä ja pystytetyt hänelle, jonka käsky oli rakkaus. Kotiin oli tuotu pari raskasta kultaista astiaa, taidokkaasti siselöityä ja kauttaaltaan puhdasta kultaa; molemmissa oli outo ryydin tuoksu, ne olivat suitsutusastioita, joita kristityt papit heiluttivat alttarin edessä, missä ei koskaan vuotanut verta, mutta viini ja vihitty leipä muuttuivat hänen verekseen, joka oli uhrannut itsensä vielä syntymättömien sukukuntien hyväksi.

Nuori kristitty pappi oli viety hirsilinnan syvään, kivillä laskettuun kellariin, köytetty niiniköysillä jaloista ja käsistä. Kaunis hän oli, "kuin Balder katsella!" sanoi viikinkirouva, ja hänen hätänsä liikutti häntä, mutta nuori Helga toivoi, että vedettäisiin nuora hänen nilkkojensa läpi ja hänet sidottaisiin villien härkien häntiin.

— Sitten minä päästäisin irti koirat. Hei, soiden ja rämeiden poikki nummea kohti! Sitä olisi hauska katsella, vielä hauskempi saada seurata häntä matkalle!

Viikinki ei kuitenkaan tahtonut hänelle sitä kuolemaa, mutta korkeiden jumalien kieltäjänä ja vainoojana piti hänet huomisena päivänä uhrattaman verikivellä lehdossa, ensi kerran uhrattiin täällä ihminen.

Nuori Helga pyysi, että hän hänen verellään saisi pirskoittaa jumalankuvat ja kansan. Hän hioi kiiltävän veitsen ja kun yksi talon suuria ahneita koiria — niitä oli siellä yllinkyllin — juoksi hänen jalkoihinsa, pisti hän veitsen sen kylkeen. — Koetan vain veistä! sanoi hän, ja viikinkirouva katsoi suruissaan villiin, häijyyn tyttöön, ja kun yö tuli ja tyttären kauneushahmo sekä ruumiin että sielun puolesta vaihtui, puhui hän hänelle surun lämpöisiä sanoja murheellisen sielunsa pohjasta.

Ruma rupikonna noidanruumiineen seisoi hänen edessään ja tähtäsi ruskeat surulliset silmänsä häneen, kuunteli ja näytti käsittävän ihmisymmärryksellä.

— En koskaan, edes puolisolleni, ole sanonut miten kahdenkertaisesti minä sinun tähtesi kärsin! sanoi viikinkirouva, — sydämessäni on sinua kohtaan enemmän sääliä kuin itsekään uskoin! Suuri on äidin rakkaus, mutta sinun mieleesi ei koskaan ole tullut rakkautta! Sydämesi on kuin kylmä liejukimpale, mistä sinä oletkaan tullut talooni?

Silloin tuo ruskea olento omituisesti vapisi, tuntui siltä kuin sanat olisivat koskettaneet näkymätöntä sidettä ruumiin ja sielun välillä, silmiin tuli suuret kyyneleet.

— Sinulle tulee kerran kova aika! sanoi viikinkirouva, — hirveäksi se sinulle käy! Parempi olisi ollut, jos sinut lapsena olisi jätetty maantielle ja yökylmä olisi tuudittanut sinut kuolemaan! Ja viikinkirouva itki katkeria kyyneliä ja meni suuttuneena ja suruissaan pois, irtonaisen nahkaverhon taakse, joka riippui orrella ja jakoi huoneen kahtia.

Yksinään istui nurkassa kokoonkyyristynyt rupikonna. Oli aivan hiljaista, mutta lyhyiden väliaikojen jälkeen pääsi häneltä tukahdutettu huokaus. Oli kuin jokin elämä olisi tuskallisesti alkanut syntyä sydämen sopukassa. Hän astui askeleen, kuunteli, astui taasen askeleen ja tarttui nyt muodottomin käsin raskaaseen salpaan, joka oli työnnetty oven eteen. Hiljaa veti hän sen syrjään, varoen otti hän pois nappulan, joka oli pistetty säppiin; hän otti sytytetyn lampun, joka oli etumaisessa huoneessa. Tuntui siltä kuin jokin näkevä tahto olisi antanut hänelle voimia. Hän veti rautanappulan suljetun luukun edestä, hiipi alas vangin luo. Tämä nukkui, hän kosketti häntä kylmällä, kostealla kädellään ja kun hän heräsi ja näki iljettävän olennon, puistatutti häntä ikäänkuin hän olisi nähnyt pahan näyn. Sammakko veti veitsensä, sivalsi poikki hänen siteensä ja viittasi häntä seuraamaan itseään.

Pappi mainitsi pyhiä nimiä, teki ristin merkin ja kun olento pysyi muuttumattomana, lausui hän raamatun sanat:

— Autuas se, joka holhoo köyhää, Herra on auttava häntä pahana päivänä! — Kuka sinä olet? Mistä tämä eläimen muoto ja kuitenkin täynnä laupeuden tekoa!

Rupikonnaolento viittasi ja johdatti hänet suojelevien verhojen taitse yksinäisen käytävän läpi talliin, viittasi erääseen hevoseen. Pappi hyppäsi selkään, mutta sammakko asettui hänen eteensä ja piti kiinni eläimen harjasta. Vanki ymmärsi hänet ja täyttä laukkaa ratsastivat he tietä, jota hän ei milloinkaan olisi löytänyt, pois aavalle nummelle.

Hän unohti hänen iljettävän muotonsa, hän tunsi Herran armon ja laupeuden vaikuttavan noidan kautta. Hurskaita rukouksia hän rukoili ja pyhiä virsiä hän viritti. Silloin vapisi sammakko-olento, rukouksen ja laulun voimako lienee vaikuttanut, vai lähestyvän aamun kylmäkö se oli? Mitä hän mahtoikaan tuntea? Hän kohoutui korkealle ilmaan, tahtoi pysähdyttää hevosen ja hypätä maahan, mutta kristitty pappi piteli häntä kiinni kaikin voimin, veisasi kuuluvalla äänellä virren, ikäänkuin sillä olisi ollut voimaa päästää noituudesta, joka piteli häntä rumassa sammakkohahmossa, ja hevonen laukkasi entistä hurjemmin eteenpäin, taivas kävi punaiseksi, ensimäinen auringonsäde tunki esiin pilvestä ja kirkkaan valotulvan mukana tuli muutos: hän oli nuori kaunotar, jolla oli riivaava, häijy mieli. Pappi piteli sylissään mitä ihaninta nuorta naista ja kauhistui sitä, hyppäsi alas hevosen selästä, pysähdytti sen, koska hän luuli joutuneensa tekemisiin uuden, tuhoavan noituuden kanssa. Mutta nuori Helga oli hänkin samalla hypännyt maahan, lyhyt lapsenhame ulottui tuskin hänen polviinsa. Hän tempasi terävän veitsen vyöltään ja hyökkäsi hämmästyneen papin kimppuun.

— Päästäppä minut vain likellesi! huusi hän, — päästäppä minut vain likellesi ja veitsi on uppoava sinuun. Olet kalpea kuin kuloheinä! Orja! Senkin parraton!

Hän ryntäsi hänen päälleen, he mittelivät voimiaan kovassa taistelussa, mutta tuntui siltä kuin näkymätön mahti olisi antanut kristitylle miehelle voimaa. Hän piteli kiinni tytöstä ja vanha tammi siinä vieressä auttoi häntä puoleksi maasta irtaantuneine juurineen ikäänkuin sitomaan hänen jalkojaan, jotka olivat luisuneet niiden alle. Aivan likellä kumpusi lähde, hän pirskoitti tyttöä raikkaalla vedellä rintaan ja kasvoihin, käski saastaista henkeä lähtemään ja siunasi hänet kristityn tavan mukaan. Mutta kasteen vedellä ei ole voimaa siinä missä ei uskon vuo samalla kumpua sisästäpäin.

Ja kuitenkin oli pappi tälläkin kertaa tuo väkevä, niin, enempi kuin miehen väkevyys taistelevaa pahaa voimaa vastaan oli hänen teossansa, joka ikäänkuin valtasi tytön. Hän päästi kätensä vaipumaan, katseli ihmettelevin silmin ja kalpenevin poskin tätä miestä, joka näytti olevan mahtava hiisi, väkevä noituudessa ja salaisessa taidossa. Hän luki synkkiä loitsuja, piirteli ilmaan salaisia merkkejä. Ei välähtelevä kirves tai terävä veitsi, jos hän olisi heiluttanut niitä hänen edessään, olisi saanut häntä räpäyttämään silmääkään, mutta hän teki sen, kun pappi kirjoitti ristin merkin hänen otsaansa ja rintaansa. Kuin kesy lintu hän nyt istui ja pää painui rintaa vastaan.

Lempeästi puheli mies hänelle siitä rakkauden työstä, minkä hän tänä yönä oli hänelle tehnyt, kun hän sammakon rumassa hahmossa oli tullut, irroittanut hänen siteensä ja vienyt hänet valoon ja elämään. Tyttö oli hänkin sidottu, sanoi mies, sidottu vieläkin kireämmillä siteillä kuin hän, mutta hänkin pääsisi, ja hänen avullaan, valoon ja elämään. Hedebyhyn, pyhän Ansgariuksen luo hän tahtoi hänet saattaa, siellä, kristityssä seudussa noituus jättäisi hänet. Mutta ei edessään, hevosen selässä hän uskaltaisi häntä viedä, vaikka hän vapaaehtoisesti asettuisikin siihen.

— Takana hevosen selässä sinun täytyy istua, ei minun edessäni! Sinun noituutesi kauneudessa on voima, joka on pahasta, minä pelkään sitä — ja kuitenkin on minulla voitto Kristuksessa!

Hän notkisti polvensa, rukoili niin hurskaasti ja hartaasti. Mykkä metsäluonto vihittiin siten ikäänkuin pyhäksi kirkoksi. Linnut alkoivat laulaa ikäänkuin ne olisivat kuuluneet uuteen seurakuntaan, villit tuoksumaratit lemusivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet korvata ambran ja pyhän sauhun. Kovalla äänellä julisti hän raamatun sanaa:

— Valo on tullut meille loistaakseen niille, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa, johtaakseen meidän jalkamme rauhan tielle.

Ja hän puhui koko luomakunnan kaipuusta ja hänen puhuessaan seisoi hevonen, joka oli tuonut heitä hurjaa vauhtia, paikoillaan ja penkoi suuria karhunvatukanvarsia niin että kypsät, mehevät marjat putosivat pienen Helgan käteen, itse tarjoutuen virkistykseksi.

Kärsivällisenä antoi hän nostaa itsensä hevosen selkään, istui siinä kuin unissakävijä, joka ei ole valveilla, mutta kuitenkaan ei kävelekään. Kristitty mies köytti niininauhalla yhteen kaksi oksaa niin että ne muodostivat ristin, sitä hän piteli korkealla kädessään ja niin he ratsastivat läpi metsän, joka kävi tiheämmäksi, tie vajottavammaksi, tai ei ollut tietä ensinkään. Oratuomi seisoi ikäänkuin tiensalpana, täytyi kiertää se; lähteestä ei kehittynyt juoksevaa puroa, vaan pysähtynyt suo, se täytyi kiertää. Raikkaassa metsäilmassa oli virkistävää voimaa ja niinikään oli tätä voimaa niissä lempeyden sanoissa, jotka pappi uskossa ja kristityn rakkaudessa lausui, hartaasti haluten saattaa noidutun valoon ja elämään.

Sadepisaranhan sanotaan kovertavan kovankin kiven, meren aallot hiovat ajan mittaan repeytyneet, terävät kallionlohkareet pyöreiksi, armon kaste, joka oli vuotanut pienelle Helgalle, koversi kovan, hioi terävän. Tosin ei sitä saattanut huomata, hän ei itsekään tietänyt sitä — tietääkö siemen maassa, kun virvoittava kosteus ja lämmin auringonsäde siihen sattuvat, että siinä uinuu kasvi ja kukkanen!

Niinkuin äidin laulu lapselle huomaamatta jää mieleen ja se sopertelee perässä yksityisiä sanoja ymmärtämättä niitä, mutta nämä sitten kokoontuvat ajatuksiksi ja kerran käyvät kirkkaammiksi, niin vaikutti tässäkin sana, jolla on luomisvoima.

He ratsastivat metsästä, nummen poikki, taasen tiettömien korpien halki, silloin he illansuussa kohtasivat rosvoja.

— Mistä sinä olet ryöstänyt tuon kauniin tytön? huusivat nämä, pysähdyttivät hevosen, tempasivat alas molemmat ratsastajat, sillä heitä oli monta. Papilla ei ollut muuta puolustusasetta kuin veitsi, jonka hän oli ottanut pieneltä Helgalta, sillä hän iski ympärilleen, yksi rosvoista heilutti kirvestään, mutta nuori kristitty mies teki onnistuneen hypyn syrjään, muuten isku olisi sattunut häneen. Nyt meni kirveen terä syvälle hevosen kaulaan niin että veri syöksyi esiin ja eläin kaatui maahan; silloin karkasi pieni Helga ikäänkuin pitkän, syvän ajatuksettomuutensa herättämänä esiin ja paiskautui huohottavan eläimen päälle. Kristitty pappi asettui hänen eteensä suojelemaan ja varjelemaan, mutta yksi rosvoista heilautti raskaan rautanuijansa hänen otsaansa vastaan niin että se ruhjoutui ja veri ja aivot pursuivat ulos. Kuolleena hän kaatui maahan.

Rosvot tarttuivat pienen Helgan valkeaan käsivarteen, aurinko laski samassa, viimeinen auringonsäde sammui ja hän muuttui rumaksi rupikonnaksi. Valkoisenvihreä suu ulottui yli puolen kasvoja, käsivarret kävivät ohuiksi ja niljaisiksi, leveä, uimaräpyläinen käsi levittäytyi viuhkanmuotoiseksi — silloin päästivät rosvot kauhuissaan hänet. Hän seisoi inhoittavana hirviönä heidän keskellään, ja sammakon luonnon mukaan hän hyppeli korkealle ilmaan, korkeammalle kuin hän itse oli pitkä, ja hävisi tiheikköön. Silloin huomasivat rosvot, että tämä oli Looken häijyä petosta tai salaista noituutta, ja kauhistuneina kiiruhtivat he pois.

* * * * *

Täysikuu oli jo noussut, pian se levitti loistoa ja valoa, ja tiheiköstä ryömi, sammakon surkeassa hahmossa, esiin pieni Helga. Hän pysähtyi kristityn papin ruumiin ääreen ja surmatun ratsunsa luo. Hän katseli niitä silmin, jotka näyttivät itkevän, sammakonpää päästi äännähdyksen ikäänkuin lapsi, joka purskahtaa itkuun. Hän heittäytyi vuoroin toista, vuoroin toista vastaan, otti vettä käteensä, jonka uimaräpylä teki suuremmaksi ja kuperammaksi, ja valeli heitä sillä. Kuolleet he olivat, kuolleiksi he jäävät! Sen hän ymmärsi. Pian saattavat villit eläimet tulla ja syödä heidän ruumiinsa. Ei, se ei saa tapahtua: Sentähden hän kaivoi maahan, niin syvään kuin taisi, haudan hän tahtoi avata heille, mutta hänellä ei ollut muuta asetta kuin luja puunoksa ja molemmat kätensä, mutta niissä kiristi uimaräpylä, se halkesi, veri vuoti. Hän ymmärsi, ettei työ käy häneltä, silloin hän otti vettä ja pesi kuolleen kasvot, peitti ne tuoreilla vihreillä lehvillä, kantoi paikalle suuria oksia ja latoi ne hänen ylitseen, sirotti väliin lehtiä, otti sitten raskaimmat kivet, mitkä saattoi nostaa, laski ne kuolleiden ruumiiden päälle ja tukki aukot sammalilla. Silloin hän luuli hautakummun olevan lujan ja turvatun, mutta tämän raskaan työn aikana oli yö kulunut, aurinko tuli esiin — ja pieni Helga seisoi koko kauneudessaan, kädet vuotaen verta ja ensi kerran kyyneliä punastuvilla, neitseellisillä poskilla.

Silloin muutoksen tapahtuessa taistelivat hänessä nuo molemmat luonnot. Hän vapisi, katseli ympärilleen ikäänkuin hän heräisi tuskallisesta unesta, karkasi sitten solakan pyökin luo, piteli kiinni siitä, jotta olisi jotakin tukea, ja samassa hän äkkiä kiipesi kuin kissa puun latvaan ja piteli siitä kiinni. Hän istui siellä kuin arka orava, istui koko pitkän päivän metsän syvässä yksinäisyydessä, missä kaikki on hiljaa ja kuollutta — niinhän sanotaan! —, kuollutta, niin: siellä leijaili pari perhosta leikkien tai kiistellen; aivan vieressä oli muutamia muurahaiskekoja, jokaisessa monta sataa toimeliasta pikkueläjää, jotka kihisivät edestakaisin; ilmassa tanssi lukemattomia sääskiä, parvi parven vieressä; ohitse kiiti laumoittain surisevia kärpäsiä, leppälintuja, kultaseppiä ja muita siivekkäitä pieniä eläimiä, kasimato ryömi esiin märästä maasta, myyrä työnsi ylös multaa — muuten oli kaikkialla hiljaista, kuollutta, kuollutta, niinkuin on tapana sanoa ja ymmärtää. Kukaan ei huomannut pientä Helgaa paitsi närhit, jotka kirkuen kiersivät puun latvaa, missä hän istui; ne hyppelivät rohkean uteliaina oksia pitkin häntä kohti. Välähdys hänen silmistään karkoitti ne taasen pois, mutta ne eivät tulleet hänestä hullua viisaammiksi eikä hän itsekään itsestään.

Kun ilta lähestyi ja aurinko alkoi laskea, kutsui muutos hänet uudestaan liikkeelle. Hän liukui alas puusta ja kun viimeinen auringonsäde sammui, istui hän sammakon kokoonkäpertyneessä hahmossa, käsien uimaräpylät verillä, mutta silmät säteilivät nyt loistoa, jota niillä kauneuden hahmossa ennen tuskin oli ollut. Mitä lempeimmät, hurskaat tytönsilmät loistivat sammakkonaamion takaa, ne todistivat syvää mieltä, inhimillistä sydäntä. Kauneussilmät purskahtivat itkuun, ne itkivät sydämen raskaita kevennyksen kyyneliä.

Luodun hautakummun vieressä näkyi vielä oksista tehty risti, joka oli sidottu kokoon niinellä: viimeinen työ hänen kädestään, joka nyt oli kuollut ja poissa. Pieni Helga otti sen, ajatus tuli itsestään, hän pystytti sen kivien väliin, hänen ja kuolleen hevosen muistoksi. Muiston surumieli sai kyyneleet puhkeamaan esiin, ja tämän sydämen tunteen vallitessa piirteli hän saman merkin maahan haudan ympärille, se kehysti sitä niin kauniisti — ja silloin, hänen molemmin käsin piirtäessään ristin merkkiä, putosi uimaräpylä kädestä kuin rikkirevitty hansikas, ja kun hän peseytyi lähteen vedessä ja ihmetteli hienoja valkeita käsiään, teki hän taasen ristin merkin ilmaan, itsensä ja kuolleen väliin. Silloin värisivät hänen huulensa, silloin liikkui hänen kielensä ja nimi, jota hän useimmin oli kuullut laulettavan ja lausuttavan ratsastettaessa metsän läpi, kaikui hänen suustaan, hän lausui sen: Jeesus Kristus!

Silloin raukesi rupikonnan hahmo, hän oli nuori kaunotar. Mutta pää vaipui väsyneenä, jäsenet kaipasivat lepoa — hän nukkui.

Unta kesti kuitenkin vain lyhyeltä, keskiyön aikaan hänet herätettiin: hänen edessään seisoi kuollut hevonen, sädehtivänä, täynnä elämää, silmistä ja haavoittuneesta kaulasta tulvi valo. Aivan sen viereen ilmestyi surmattu kristitty pappi — "kauniimpana kuin Balder", olisi viikinkirouva sanonut, ja kuitenkin hän tuli kuin tulenliekeissä.

Suurissa lempeissä silmissä oli vakavuus, vanhurskauden tuomio, katse niin läpitunkeva, että se loisti ikäänkuin kovaakokeneen tytön sydämen syvimpään sopukkaan asti. Pieni Helga vapisi tätä katsetta ja hänen muistinsa heräsi ikäänkuin tuomiopäivän voimasta. Kaikki hyvyys mitä oli osoitettu hänelle, jokainen rakkauden sana joka oli sanottu hänelle, kävi ikäänkuin eläväksi. Hän ymmärsi, että rakkaus oli pitänyt häntä pystyssä koettelemuksen päivinä, päivinä, jolloin sielun ja liejun lapsi kilvoittelee ja taistelee. Hän käsitti seuranneensa ainoastaan mielijohteitaan, tekemättä mitään omasta puolestaan; kaikki oli hänelle annettu, kaikkea oli ikäänkuin johdettu. Hän kumartui halpana, nöyränä, ujona sen eteen, joka tutkii jokaisen sydämen sopukan. Ja tänä hetkenä tunsi hän ikäänkuin salaman puhdistuksen liekistä, pyhän hengen tulen.

— Sinä liejun tytär! sanoi kristitty pappi, — liejusta, maasta olet sinä tullut — maasta olet sinä jälleen nouseva ylös! Auringonsäde sinussa kulkee, tietoisena ruumiillisesta verhostaan, takaisin alkulähteeseensä, se ei ole säde aurinkoruumiista, vaan säde Jumalasta! Ei yhdenkään sielun pidä joutua kadotukseen, mutta pitkältä kestää ajallista, se on elämän lentoa iäisyyteen. — Minä tulen kuolleitten maasta, myöskin sinun on kerran kuljettava läpi noiden syvien laaksojen siihen loistavaan vuoristomaahan, missä armo ja täydellisyys asuvat. En vie sinua Hedebyhyn kastettavaksi, ensin sinun täytyy murtaa syvää suopohjaa peittävä vesikilpi, nostaa ylös elämäsi ja syntysi elävä juuri, täyttää tehtäväsi, ennenkuin vihkiminen saattaa tapahtua.

Ja hän nosti hänet hevosen selkään, ojensi hänelle samankaltaisen kultaisen suitsutusastian, jommoisen hän ennen oli nähnyt viikinkilinnassa, siitä levisi niin suloinen ja voimakas lemu. Avoin haava surmatun otsassa loisti kuin sädehtivä otsaripa. Hän otti ristin haudalta, nosti sen korkealle ilmaan ja nyt he, istuen surmatun hevosensa selässä läksivät lentämään yli humisevan metsän, yli kumpujen, joihin sankarit olivat haudatut. Ja mahtavat haamut nousivat, ratsastivat esiin ja pysähtyivät kummun harjalle. Kuun valossa säteili niiden otsien ympärillä leveä kultavanne kultaisine solmuineen, viitta liehui tuulessa. Lohikäärme, joka hautoi aarteita, nosti päänsä ja katsoi heidän jälkeensä. Kääpiökansa pilkisti esiin kummuista ja peltovaoista, ne kihisivät punaisin, sinisin ja vihrein valoin, siinä kävi ryöppy, joka muistutti kipunoita poltetun paperin tuhassa.

Yli metsien ja nummien, jokien ja rämeiden he lensivät, ylös Villisuota kohti. Sen yllä he liitelivät suurissa kaarissa. Kristitty pappi nosti korkealle ristin, se paistoi kuin kulta, ja hänen huuliltansa kaikui messulaulu. Pieni Helga lauloi mukana, niinkuin lapsi laulaa äidin laulaessa. Hän heilutti suitsutusastiaa, siitä lähti alttarintuoksu, niin voimakas, niin ihmeitätekevä, että suon kaislat ja ruo'ot puhkesivat kukkaan. Kaikki idut työntyivät esiin syvältä maasta, kaikki missä elämää oli kohosi ylöspäin, lumpeita oli vilisemällä kuin mitäkin harsoa, ne muodostivat ikäänkuin kudotun kukkaismaton, ja tällä lepäsi nukkuva nainen, nuori ja kaunis, pieni Helga luuli näkevänsä itsensä, oman peilikuvansa tyynessä vedessä. Hän näki äitinsä, liejukuninkaan puolison, prinsessan Niilin vesiltä.

Kuollut kristitty pappi käski nostaa hukkuvan hevosen selkään, mutta hevonen vaipui taakan alla ikäänkuin sen ruumis olisi ollut pelkkä käärinliina, joka hulmuaa tuulessa. Ristinmerkki teki kuitenkin ilma-aaveen lujaksi ja kaikki kolme he ratsastivat kuivalle maalle.

Silloin lauloi kukko viikingin linnassa ja näyt haihtuivat sumuiksi, jotka tuuli vei, mutta silmä silmää vasten seisoivat äiti ja tytär.

— Itsenikö minä näen syvässä vedessä! sanoi äiti.

— Itsenikö minä näen kirkkaassa kilvessä! huudahti tytär, ja he likenivät toisiaan, rinta rintaa vasten, syli syliä, voimakkaimmin sykki äidin sydän ja hän ymmärsi sen.

— Lapseni, oman sydämeni kukka! Lootukseni syvistä vesistä!

Ja hän syleili lastaan ja itki. Kyyneleet olivat uusi elämän ja rakkauden kaste pienelle Helgalle.

— Joutsenhahmossa minä tulin tänne ja heitin sen yltäni! sanoi äiti, — vaivuin hyllyvän maan läpi syvälle suon liejuun, joka kuin muuri sulkeutui minun ympärilleni. Mutta pian minä tunsin raikkaamman virtauksen: jokin voima veti minua syvemmälle, yhä syvemmälle, tunsin unen painavan silmäluomiani, vaivuin uneen, näin unta —- minusta oli kuin taasen olisin maannut Egyptin pyramiidissa, mutta edessäni seisoi vielä sama keinuva lepänkanto, joka suon pinnalla oli pelästyttänyt minut. Katselin halkeamia kuoressa ja ne loistivat eri väreissä ja muuttuivat hieroglyfeiksi, se oli muumion kotelo, jota minä katselin. Se murtui ja esiin astui tuhatvuotinen valtias, muumio-olento, musta kuin piki, mustankiiltävä kuin metsäetana, tai lihava musta lieju, liejukuningas tai pyramiidin muumio, en tietänyt kumpiko. Hän kiersi käsivartensa ympärilleni ja minusta tuntui siltä kuin minun täytyisi kuolla. Tunsin jälleen eläväni vasta kun poveni taas kävi lämpöiseksi ja pieni lintu siinä räpytteli siipiään, viserteli ja lauloi. Se lensi rinnaltani korkealle pimeää raskasta kattoa kohti, mutta pitkä vihreä nauha yhdisti sitä vielä minuun. Minä kuulin ja ymmärsin sen kaipauksen sävelet: vapaus! aurinko! Isän luo! — silloin ajattelin omaa isääni kodin aurinkoisessa maassa, elämääni, rakkauttani. Sen hetken perästä en ole nähnyt unta, nukuin totisesti sikeää, pitkää unta, kunnes tällä hetkellä sävelet ja tuoksu nostivat ja vapauttivat minut!

Vihreä nauha äidin sydämen ja linnun siiven välillä, missä se nyt leijaili, minne se oli viskattu? Ainoastaan haikara oli sen nähnyt, nauha oli vihreä varsi, solmu loistava kukka, lapsen kehto, lapsen, joka nyt oli kasvanut kauneudessa ja taasen lepäsi äidin sydäntä vastaan.

Ja heidän siinä seisoessaan sylityksin, lenteli haikaraisä kaartaen heidän ympärillään, viiletti sitten pesälleen, toi siellä vuosikausia säilytetyt höyhenhahmot, heitti yhden kummallekin ja se sujui heidän ympärilleen, ja he kohosivat maasta kahtena valkoisena joutsenena.

— Puhukaamme nyt! sanoi haikaraisä, — nyt me ymmärrämme toistemme kieltä, vaikka nokka toisella linnulla on toisella tavalla muovaeltu kuin toisella! Sopii niin hyvin kuin ikinä voi, että te tulette tänä yönä, huomenna olisimme olleet poissa, äiti, minä ja poikaset! Me lähdemme etelään! Niin, katsokaa vain minua, olen vanha ystävä Niilinmaasta ja samoin äitikin; hänen tunteensa on enemmän sydämessä kuin nokassa. Hän aina luuli, että prinsessa kyllä pitäisi puoliaan! Minä ja poikaset olemme tuoneet joutsenhahmot tänne ylös —! No niin, kuinka minä olen iloissani ja kuinka onnellista, että vielä olen täällä. Kun päivä koittaa, lähdemme liikkeelle! Suuri haikaraseurue! Me lennämme edellä, pysykää vain perässä, niin ette erehdy tiestä; minä ja poikaset kyllä puolestamme pidämme teitä silmällä!

— Ja lootuskukka, joka minun piti tuoda, sanoi egyptiläinen prinsessa, — se lentää joutsenhahmossa rinnallani! Sydämeni kukkasen tuon mukanani, sellainen on ratkaisu. Kotiin päin, kotiin päin!

Mutta Helga sanoi, ettei hän voinut jättää Tanskanmaata vielä kerran näkemättä kasvatusäitiään, hellää viikinkirouvaa. Helgan mieleen nousi jokainen kaunis muisto, jokainen hellä sana, jokainen kyynel, jonka kasvatusäiti oli itkenyt, ja miltei tuntui tällä hetkellä siltä kuin hän olisi enimmän rakastanut tätä äitiä. — Niin, kyllä meidän täytyy lähteä viikinkikartanoon! sanoi haikaraisä, — siellähän odottavat äiti ja poikaset! Kyllä ne nyt tulevat mulkoilemaan silmiään ja pieksämään suuta! Niin, äiti nyt ei sano niin paljon, hän on lyhytsanainen ja sukkela, ja tarkoittaa vieläkin parempaa! Minäpä heti paikalla vähän rämistelen, niin että he kuulevat meidän tulevan!

Ja sitten rämisteli haikaraisä nokallaan ja hän ja joutsenet lensivät viikinkilinnaan.

Siellä nukuttiin vielä sikeää unta, vasta myöhään yöllä oli viikinkirouva saanut rauhaa. Hän oli tuskissaan pienen Helgan tähden, joka nyt kokonaista kolme vuorokautta oli ollut kadoksissa kristityn papin kanssa. Tytön oli täytynyt auttaa hänet matkaan, hänen hevosensa oli poissa tallista. Minkä voiman avulla tämä kaikki oli tapahtunut? Viikinkirouva ajatteli ihmeitä, joita kuului tapahtuneen valkoisen Kristuksen voimasta ja niiden välityksellä, jotka uskoivat häneen ja siunasivat häntä. Vaihtelevat ajatukset saivat muodon unielämässä, hänestä tuntui siltä kuin hän vieläkin olisi istunut valveilla, miettien vuoteensa laidalla, ja ulkopuolella vaani pimeys. Myrsky tuli, hän kuuli meren vyörynnän lännessä ja idässä, Pohjanmeren ja Kattegatin vesiltä. Se ääretön käärme, joka merenpohjalla kiertyy maan ympäri, hytki suonenvedossa. Jumalten yö likeni, Ragnarök, joksi pakanat kutsuivat maailman loppua, aikaa, jolloin kaikki oli häviävä, yksinpä korkeat jumalat. Gjallertorvi soi ja yli taivaankaaren ratsastivat jumalat, teräkseen puettuina taistellakseen viimeisen taistelun. Heidän edellään lensivät siivekkäät kilpineidot ja jonon päättivät kuolleiden urhojen haamut. Koko ilma heidän ympärillään loisti revontuliliekeissä, mutta pimeys voitti. Se oli kauhea hetki.

Ja aivan likellä kärsivää viikinkirouvaa istui lattialla pieni Helga sammakon ilkeässä hahmossa, hänkin vapisi ja turvautui kasvatusäitiin, joka otti hänet syliinsä ja hellästi painoi häntä vastaansa, vaikka rupisammakon muoto tuntuikin ilkeältä. Ilma kajahteli miekan- ja nuijaniskuista, vinkuvista nuolista, ikäänkuin myrskyävä raesade olisi mennyt heidän päällitseen. Hetki oli tullut, jolloin maa ja taivas oli halkeava, tähdet putoavat, kaikki hävitettävä Surturin tulessa. Mutta uusi maa ja taivas tulevat, sen hän tiesi, vilja on aaltoileva siinä missä meri nyt vyöryi yli hedelmättömän hiekkapohjan, ääretön jumala on hallitseva, ja hänen luokseen nousee Balder, lempeä, rakastavainen, pelastuneena kuolleiden valtakunnasta — hän tulee — viikinkirouva näkee hänet, hän tuntee hänen kasvonsa — se on kristitty, vangittu pappi.

— Valkoinen Kristus! huusi hän ääneensä ja mainitessaan nimeä painoi hän suudelman iljettävän sammakkolapsensa otsalle. Silloin raukesi rupisammakon hahmo ja pieni Helga seisoi hänen edessään koko ihanuudessaan, lempeämpänä kuin koskaan ennen, ja silmät säihkyen. Hän suuteli kasvatusäidin käsiä, siunasi häntä kaikesta huolenpidosta ja rakkaudesta, jota hän ahdistuksen ja koettelemuksen päivinä soi hänelle, kiitti häntä ajatuksista, jotka hän oli kylvänyt häneen ja herättänyt, kiitti häntä siitä, että hän oli maininnut nimen, jonka hän vielä toisti: valkoinen Kristus! Ja pieni Helga kohosi niinkuin mahtava joutsen, siivet levittäytyivät suuriksi ja humisivat niinkuin muuttolintujen parvi lentäessään pois.

Viikinkirouva heräsi tähän ja ulkona kuului vieläkin sama voimakas siipien havina — hän tiesi, että haikarat siihen aikaan muuttivat, ne olivat ne, jotka hän kuuli. Vielä kerran tahtoi hän nähdä ne ennen niiden lähtöä ja sanoa niille hyvästi! Hän nousi, meni kuistille ja silloin hän näki siipirakennuksen katonharjalla haikaran haikaran vieressä ja pitkin pihaa, korkeiden puiden yli lensi parvia, tehden mahtavia kaarroksia. Mutta juuri vastapäätä häntä, kaivonkannella, missä pieni Helga niin usein oli istunut ja peloittanut hänet villeydellään, istui nyt kaksi joutsenta, katsellen häneen viisain silmin. Ja hän muisti unensa, se täytti yhä kokonaan hänen mielensä, aivan kuin todellisuus. Hän ajatteli pientä Helgaa joutsenhahmossa, hän ajatteli kristittyä pappia, ja yhtäkkiä tuntui hänen sydämessään oudon iloiselta.

Joutsenet räpyttelivät siipiään, kumarsivat kaulojaan ikäänkuin nekin olisivat tahtoneet esittää tervehdyksensä. Ja viikinkirouva levitti käsivartensa niiden puoleen ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt sen, hymyili itkun ja monien ajatusten vallassa.

Silloin kohosivat, siipiään kahistellen ja nokkiaan päristellen kaikki haikarat, lähteäkseen matkalle etelään.

— Me emme odota pääskysiä! sanoi haikaraemo, — jos tahtovat mukaan, niin tulkoot! Me emme voi odottaa kunnes kurmitsat lähtevät! On sentään kaunista matkustaa näin perheittäin eikä niinkuin peipposet ja suokukot, joiden koirakset lentävät erikseen ja naarakset erikseen, se oikeastaan ei ole säädyllistä! — ja mitä lentämistapaa joutsenet käyttävätkään?

— Jokainen lentää omalla tavallaan, sanoi haikaraisä, — joutsenet lentävät vinottain, kurjet kolmikulmassa ja kurmitsat käärmeenmuodossa.

— Älä puhu käärmeistä meidän lentäessämme täällä ylhäällä, sanoi haikaraemo, — se herättää poikasissa vain haluja, joita ei voida tyydyttää.

* * * * *

— Ovatko nuo tuolla alhaalla ne korkeat vuoret, joista olen kuullut puhuttavan? kysyi Helga joutsenhahmossa.

— Ne ovat ukkospilviä, jotka ajelehtivat alapuolellamme! sanoi äiti.

— Mitä valkoisia pilviä nuo ovat, jotka kohoavat niin korkealle? kysyi Helga.

— Sinä näet ikuisen lumen peittämät vuoret! sanoi äiti ja he lensivät alppien yli, alas sinistä Välimerta kohti.

* * * * *

— Afrikan maa! Egyptin ranta! riemuitsi joutsenhahmossa Niilin tytär, kun hän ilmasta näki valkeankeltaisena, aallonmuotoisena viiruna kotiseutunsa.

Myöskin linnut näkivät sen ja kiiruhtivat lentoaan.

— Minä tunnen nenässäni Niilin liejun ja märät sammakot! sanoi haikaraemo. — Vatsassani kutiaa. Niin, nyt te saatte herkutella, ja te saatte nähdä marabuhaikaran, ibislinnun ja kurkia! Ne kuuluvat kaikki perheeseen, mutta eivät ole niin kauniita kuin me. Ne ovat olevinaan ylhäisiä, varsinkin ibis, egyptiläiset ovat hemmoitelleet häntä, ne tekevät hänet muumioksi, täyttävät hänet maustekasveilla. Minä näkisin mieluummin, että minut täytettäisiin elävillä sammakoilla, sitä tekin tahtoisitte, ja teidät täytetäänkin! Parempi jotakin kuvussa elinaikana kuin komeilla kuoltuaan, se on minun mielipiteeni ja se on aina oikea!

— Nyt ovat haikarat tulleet! sanottiin rikkaassa talossa Niilin rannalla. Siellä lepäsi avonaisessa pilarisalissa, pehmeillä, leopardinnahoilla päällystetyillä patjoilla kuninkaallinen herra, ei elävänä eikä kuolleena, odotellen lootuskukkaa syvästä suosta pohjolassa. Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään.

Ja saliin lensi kaksi komeaa valkoista joutsenta, ne olivat tulleet haikaroiden mukana. Ne pudottivat yltään häikäisevän höyhenhahmonsa ja siinä seisoi kaksi kaunista naista, niin toinen toisensa näköistä kuin kaksi kastepisaraa. He painuivat kalpean, kuihtuvan vanhan miehen puoleen, he heittivät taapäin pitkät hiuksensa ja pienen Helgan kumartuessa isoisän puoleen punastuivat vanhuksen kasvot, hänen silmänsä saivat loistetta, kangistuneihin jäseniin tuli elämää. Vanhus nousi reippaana ja nuortuneena. Tytär ja tyttärentytär sulkivat hänet syliinsä ikäänkuin aamutervehdykseksi, iloiten pitkän, raskaan unennäön jälkeen.

* * * * *

Ja ilo vallitsi koko talossa ja haikaranpesässä myöskin, mutta siellä se kuitenkin pääasiassa johtui hyvästä ruuasta, kihisevästä sammakkojen paljoudesta. Ja samaan aikaan kun oppineet hätäisesti, päällisin puolin panivat muistoon tarinan noista kahdesta prinsessasta ja terveyskukkasesta, joka oli suuri tapaus ja tuotti siunausta kodeille ja maalle, kertoivat haikaravanhemmat sen omalla tavallaan ja omalle perheelleen, mutta vasta kun kaikki olivat kylläiset, ennemminhän heillä oli muutakin tekemistä kuin kuunnella juttuja.

— Nyt sinusta tulee jotakin! kuiskasi haikaraemo, — muu ei ole mahdollista!

— Oh, mitä minusta tulisi! sanoi haikaraisä. — Ja mitä minä olen tehnyt? En mitään!

— Sinä olet tehnyt enemmän kuin kaikki nuo muut! Ilman sinua ja poikasia eivät molemmat prinsessat koskaan olisi uudelleen nähneet Egyptiä ja saaneet vanhusta terveeksi. Sinusta tulee jotakin! Saat varmaan tohtorinarvon, ja meidän poikasemme saavat sen sitten syntymässään, ja niiden poikaset taas eteenpäin! Sinä oletkin jo aivan egyptiläisen tohtorin näköinen, — minun silmissäni!

Oppineet ja viisaat kehittivät perusajatusta, niinkuin he sitä nimittivät, joka oli läpikäyvänä koko tapahtumassa: "rakkaus synnyttää elämää!" He antoivat sille selityksiä eri tavoin: "lämmin auringonsäde oli Egyptin prinsessa, hän astui alas liejukuninkaan luo, ja heidän kohdatessaan puhkesi esiin kukka".

— En niin aivan oikein voi toistaa sanoja! huomautti haikaraisä, joka oli kuunnellut katolla ja jonka piti kertoa siitä pesässä. — Se oli niin monimutkaista, mitä he sanoivat, se oli niin viisasta, että he heti saivat arvoja ja lahjoja, yksinpä kokkikin sai suuren kunniamerkin — se kyllä oli liemen ansio!

— Ja mitä sinä sait? kysyi haikaraemo, — eihän heidän nyt pitäisi unohtaa tärkeintä, ja se olet sinä! Oppineet ovat vain soitelleet suuta tässä asiassa! Mutta sinun vuorosi kai tulee!

Myöhään yöllä, kun unen rauha lepäsi yli taasen onnellisen talon, valvoi vielä muuan, eikä se ollut haikaraisä, vaikka hän seisoi yhdellä jalalla pesässä, nukkuen vartiasotamiestä, ei, pieni Helga valvoi, kumartui alas parvekkeelta ja katseli kirkasta ilmaa suurine loistavine tähtineen, jotka olivat suuremmat ja loistoltaan puhtaammat kuin minä hän oli nähnyt ne pohjoisessa, ja kuitenkin samat. Hän ajatteli Villisuota, kasvatusäidin lempeitä silmiä, kyyneliä, jotka hän oli vuodattanut sammakkolapsi-raukan vuoksi, joka nyt seisoi tähtien loistossa Niilin vesien varsilla, suloisessa kevätilmassa. Hän ajatteli rakkautta tuon pakanallisen naisen rinnassa, rakkautta, jota hän oli osoittanut kurjalle olennolle, joka ihmishahmossaan oli paha eläin ja eläinhahmossaan iljettävä katsella ja koskettaa. Hän katseli loistavia tähtiä ja muisteli kirkkautta kuolleen otsalla, heidän ratsastaessaan metsän ja suon yli. Hänen muistissaan soi säveliä, sanoja, joita hän oli kuullut lausuttavan heidän ratsastaessaan ja hänen istuessaan noiduttuna hevosen selässä, sanoja rakkauden suuresta alkuperästä, korkeimmasta rakkaudesta, joka käsitti kaikki sukukunnat.

Niin, mitä olikaan annettu, voitettu, saavutettu! — Pieni Helga punnitsi öin päivin onnensa summaa ja oli sitä katsellessaan kuin lapsi, joka nopeasti kääntyy antajan luota antimien, kaikkien noiden kauniiden lahjojen puoleen. Hän eli kokonaan tuon kasvavan autuuden vallassa, joka saattoi tulla, joka tulee; olihan häntä ihmeiden kautta johdettu yhä korkeampaan iloon ja onneen, ja tähän hän eräänä päivänä vaipui niin kokonaan, ettei hän enää ajatellut antajaa. Nuoruusvoiman rohkeus teki nopean valintansa, hänen silmänsä loistivat. Mutta samassa riisti hänet tästä mielialasta kova melu pihamaalla, hänen allaan. Hän näki siellä kahden mahtavan kamelikurjen nopeasti juoksevan ahtaissa kehissä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tätä eläintä, niin suuri lintu, niin kömpelö ja raskas, siivet näyttivät siltä kuin niitä olisi typistetty, ja itse lintu kuin sille olisi tehty väkivaltaa, ja hän kysyi, mitä sille oli tapahtunut ja ensi kerran kuuli hän tarinan, jonka egyptiläiset kertovat kamelikurjesta.

Kaunis oli sen heimo kerran ollut, sen siivet suuret ja väkevät. Eräänä iltana sanoivat sille metsän mahtavat linnut. "Veli, lennämmekö huomenna, jos Jumala tahtoo, joelle juomaan?" Ja kamelikurki vastasi: "Kyllä minä tahdon!" Kun päivä koitti, lähtivät he matkaan, ensin korkealle ylös, aurinkoa, Jumalan silmää kohti, yhä korkeammalle ja korkeammalle, kamelikurki kaukana edellä kaikkia muita. Se lensi ylpeänä valoa kohti; se luotti omaan voimaansa eikä antajaan, se ei sanonut: "jos Jumala tahtoo!" Silloin veti rangaistuksen enkeli pois harson tuliliekkisen edestä ja siinä hetkessä paloivat linnun siivet, se vaipui surkeana maahan. Se ja sen heimo eivät enää milloinkaan jaksa kohota, se pakenee pelästyksissään, syöksyy eteenpäin, kiertäen ahdasta alaa. Siinä on muistutus meille ihmisille, että kaikissa ajatuksissamme, kaikissa teoissamme sanoisimme: "jos Jumala tahtoo!"

Ja Helga painoi miettien alas päänsä, katseli kiitävää kamelikurkea, näki sen hädän, näki millä hullunkurisella ilolla se katseli omaa suurta varjoansa valkoisella, auringonpaahtamalla tiellä. Ja vakavuus työnsi syvän juurensa mieleen ja ajatukseen. Rikas elämä, vastaiseksi onnellinen, oli saatu, voitettu — mitä tapahtuisi, mitä seuraisi? Paras: "jos Jumala tahtoo!"

* * * * *

Varhain keväällä, kun haikarat taasen läksivät pohjoista kohti, otti pieni Helga kultaisen rannerenkaansa, piirsi siihen nimensä, viittasi haikaraisälle, pani kultarenkaan hänen kaulaansa, pyysi häntä viemään sen viikinkirouvalle, joka tästä oli ymmärtävä, että kasvattitytär eli, oli onnellinen ja muisti häntä.

— Se on raskas kantaa! ajatteli haikaraisä, kun hän sai sen kaulaansa, — mutta kultaa ja kunniaa ei pidä viskata maantielle! Haikara tuottaa onnea, todetkoot sen siellä ylhäällä!

— Sinä munit kultaa ja minä munin munia, sanoi haikaraemo, — mutta sinä munit vain kerran ja minä teen sen joka vuosi. Mutta tunnustusta ei kumpikaan meistä saa — se loukkaa!

— Onhan tietoisuus, äiti! sanoi haikaraisä.

— Sitä et sinä voi ripustaa näkyviin, sanoi haikaraemo, — se ei anna myötätuulta enempää kuin ravintoakaan!

Ja sitten he lensivät.

Pieni satakieli, joka lauloi tamarindipensaassa, aikoi sekin pian lähteä pohjoiseen. Siellä ylhäällä likellä Villisuota oli pieni Helga usein kuullut sen, tervehdyksen hän tahtoi panna sen mukaan, lintujen kieltä hän osasi siitä lähtien, jolloin hän lensi joutsenhahmossa, hän oli sittemmin usein puhunut sitä haikaran ja pääskysen kanssa, satakieli hänet kyllä ymmärtää. Ja sitä hän pyysi lentämään pyökkimetsään Jyllannin niemimaalle, sinne, missä hauta oli luotu kivistä ja oksista, hän pyysi sitä kehoittamaan kaikkia pikkulintuja siellä suojelemaan hautaa ja visertämään laulun uudestaan ja uudestaan.

Ja satakieli lensi — ja aika lensi myöskin.

* * * * *

Kotka seisoi syksyllä pyramiidin huipulla ja näki komean kulkueen runsaasti kuormitettuja kameeleja ja kalliisti puettuja asestettuja miehiä korskuvien arapialaisten hevosten selässä, hevoset hohtivat valkoisina kuin hopea, niiden punaiset sieraimet värisivät, suuri tuuhea harja riippui alas hienojen jalkojen yli. Rikkaat vieraat, kuninkaallinen prinssi Arabianmaasta, kaunis niinkuin prinssin sopii, saapuivat ylpeään taloon, missä nyt haikaranpesä oli tyhjänä. Sen asukkaathan olivat pohjoisessa maassa, mutta he kyllä palaavat pian. Ja juuri sinä päivänä he tulivat, jolloin ilo ja riemu täällä olivat ylimmillään. Täällä olivat hääkemut ja pieni Helga oli morsian, puettuna silkkiin ja jalokiviin. Sulhanen oli nuori prinssi Arabianmaasta, he istuivat pöydän yläpäässä, äidin ja isoisän välillä.

Mutta morsian ei katsellut sulhasen ruskeaa, miehekästä poskea, missä musta parta kähertyi, hän ei katsellut hänen tulisiin, tummiin silmiinsä, jotka tähtäsivät häneen, hän katseli ulos, kohti tuikkivaa, sädehtivää tähteä, joka loisti taivaalta.

Silloin havisivat ilmassa voimakkaat siivenlyönnit, haikarat palasivat. Ja vanha haikarapari, vaikka väsyneenä matkasta ja syystä levon tarpeessa, lensi kuitenkin heti parvekkeen kaidepuulle, he kyllä tiesivät, mikä juhla siellä oli. He olivat jo maan rajalla kuulleet, että pieni Helga oli maalauttanut heidät seinälle, he kuuluivat hänen tarinaansa.

— Se on hyvin kauniisti ajateltu! sanoi haikaraisä.

— Se on hyvin vähän! sanoi haikaraemo. — Vähempää ei voisi olla.

Ja kun Helga näki heidät, nousi hän ja astui ulos parvekkeelle taputtaakseen heidän selkiään. Vanha haikarapari kumarsi kaulallaan ja nuorimmat poikaset katselivat ja olivat tyytyväiset kunniaan, joka tuli heidän osakseen.

Ja Helga katseli loistavaa tähteä, joka kävi yhä kirkkaammaksi; ja sen ja hänen välillään liikkui olento, ilmaa puhtaampi ja siitä syystä näkyväinen, se liiteli aivan hänen likelleen, se oli kuollut kristitty pappi, hänkin saapui hänen suureen juhlaansa, saapui taivaan valtakunnasta.

— Loisto ja kunnia siellä voittavat kaiken, mitä maa tuntee! sanoi hän.

Ja pieni Helga rukoili hartaammin kuin koskaan ennen oli rukoillut, että hän ainoastaan yhden ainoan minuutin saisi katsoa sinne, luoda vain yhden ainoan katseen taivaan valtakuntaan, Isän puoleen.

Ja hän nosti hänet sinne loistossa ja kunniassa, sävelten ja ajatusten tulvassa. Loisto ja soitto eivät olleet ainoastaan hänen ulkopuolellaan, vaan hänen sisässäänkin. Sanat eivät saata sitä kuvata.

— Nyt meidän täytyy palata, sinua kaivataan! sanoi pappi.

— Vain yksi silmäys vielä! rukoili Helga, — vain ainoa lyhyt minuutti!

— Meidän täytyy palata maan päälle, kaikki vieraat lähtevät pois!

— Vain yksi silmäys, viimeinen!

Ja pieni Helga seisoi taasen parvekkeella — mutta kaikki soihdut ulkopuolella olivat sammutetut, kaikki valot hääsalista olivat poissa, haikarat poissa, ei missään näkynyt vieraita, ei sulhasta, kaikki oli kuin pois puhallettu kolmena lyhyenä minuuttina.

Silloin valtasi Helgan hätä ja hän meni läpi tyhjän, suuren salin viereiseen huoneeseen; siellä makasi vieraita sotamiehiä. Hän avasi sivuoven, joka johti hänen huoneeseensa, ja luullessaan seisovansa siellä, hän seisoikin puutarhassa — sellaista ei täällä ollut ennen. Taivas hohti punaisena, päivänkoitto läheni.

Vain kolme minuuttia taivaassa, ja koko mainen yö oli mennyt.

Silloin hän näki haikarat. Hän huusi niille, puhui niiden kieltä, ja haikaraisä käänsi päätään, kuunteli ja tuli lähemmä.

— Puhut meidän kieltämme, sanoi hän, — mitä sinä tahdot? Miksi tulet tänne, sinä vieras nainen?

— Minähän se olen! Minä olen Helga! Etkö tunne minua? Kolme minuuttia sittenhän me puhelimme tuolla parvekkeella.

— Se on erehdys, sanoi haikara, — sen sinä olet nähnyt unessa kaikki tyynni!

— Ei, ei! sanoi Helga ja muistutti hänelle viikinkilinnaa ja Villisuota, matkaa tänne —!

Silloin räpytteli haikaraisä silmiään.

— Sehän on vanha tarina, jonka minä olen kuullut isoäitini isoäidin äidin ajoilta! Oli kyllä täällä Egyptissä sellainen prinsessa Tanskanmaasta, mutta hän hävisi hääiltanaan monta sataa vuotta sitten eikä koskaan palannut! Sen voit itse lukea muistokivestä täällä puutarhassa, siihenhän on hakattu sekä joutsenia että haikaroita ja ylinnä seisot itse valkoisessa marmorissa.

Niin oli. Pieni Helga näki sen, ymmärsi sen ja vaipui polvilleen.

Aurinko nousi loistavana, ja niinkuin muinoin sen säteiden valossa sammakkohahmo raukesi ja kaunis olento tuli näkyviin, niin kohosi nyt valon kasteessa kauneusolento, kirkkaampi, puhtaampi kuin ilma, valonsäde — Isän luo.

Ruumis raukesi tomuksi: kuihtunut lootuskukka lepäsi siinä, missä hän oli seisonut.

* * * * *

— Sepä oli uusi loppu, sanoi haikaraisä, — sellaista en ensinkään ollut odottanut! Mutta minä pidin siitä aika paljon!

—- Mitähän poikaset siitä sanovat? kysyi haikaraemo.

— Niin, se on tietysti pääasia! sanoi haikaraisä.

PIKAJUOKSIJAT.

Oli määrätty palkinto, niin, oli määrätty kaksikin, pieni ja suuri, suurimmasta nopeudesta, ei yhdessä juoksussa, vaan noin läpi koko vuoden.

— Minä sain ensi palkinnon, sanoi jänis, — pitäähän toki olla oikeutta, kun omat sukulaiset ja hyvät ystävät ovat palkintotuomareina. Mutta sitä pidän miltei loukkaavana itseäni kohtaan, että etana sai toisen palkinnon!

— Ei, vakuutti portinpylväs, joka oli ollut todistajana palkinnonjaossa, — ahkeruus ja hyvä tahto ovat nekin otettavat huomioon, sen lausuivat monet kunnianarvoiset henkilöt, ja sen olen minäkin ymmärtänyt. Etana on tosin tarvinnut puoli vuotta päästäkseen kynnyksen yli, mutta hän katkaisi reisiluunsa siinä kiireessä jota se kuitenkin hänelle oli. Hän on elänyt yksinomaan ja ainoastaan juoksuaan varten ja hän juoksi koppineen päivineen! Tämä kaikki on kunnioitettavaa — ja niin sai hän toisen palkinnon!

— Olisihan minutkin voinut ottaa huomioon! sanoi pääskynen. — Nopeammaksi minua lennossa ja äkkikäänteissä ei luullakseni kukaan ole osoittautunut, ja missä kaikissa minä olen ollut: kaukana, kaukana, kaukana!

— Niin, se on teidän onnettomuutenne! sanoi portinpylväs. — Te kuljeskelette liian paljon! Aina te haluatte matkustaa, maasta pois, kun täällä alkaa tulla kylmä! Teissä ei ole vähääkään isänmaanrakkautta. Teitä ei voi ottaa huomioon!

— Mutta jos minä nyt makaisin suossa koko talven, sanoi pääskynen, — hukkaisin tuon koko ajan, otettaisiinko minut sitten huomioon?

— Hankkikaa todistus suoeukolta, että olette maannut puolet aikaa isänmaassa, niin tulette otetuksi huomioon.

— Minä kyllä olisin ansainnut ensimäisenkin palkinnon enkä vain toista! sanoi etana. — Tiedänhän minä, että jänis on juossut pelkkää raukkamaisuuttaan, aina kun hän luuli vaaran olevan lähellä — minä sensijaan olen ottanut juoksemisen elämäntehtäväksi ja käynyt rammaksi palveluksessani! Jos jonkun pitäisi saada ensimäinen palkinto, niin minun! — mutta minä en rettelöi, halveksin sellaista!

Ja sitten se sylkäisi.

— Minä voin sanoilla ja numeroilla osoittaa, että molemmat palkinnot, ainakin mitä minun ääneeni tulee, ovat jaetut oikeudenmukaisten periaatteiden nojalla! sanoi metsässä vanha rajapyykki, joka sekin oli jäsenenä palkintolautakunnassa. — Minä ajan aina asiaani järjestyksellä, punniten ja laskien. Seitsemän kertaa varhemmin on minulla ollut kunnia olla mukana antamassa palkintoa, mutta vasta tänään olen saanut tahtoni läpi. Joka palkinnonjaossa olen asettunut johonkin määrättyyn lähtökohtaan. Olen aina lähtenyt kirjainten alkupäästä ensi palkintoa varten ja loppupäästä toista palkintoa varten. Ja pankaapa nyt merkille: kun lähtee alkupäästä, niin on kahdeksas kirjain A:sta H — niin olemme saaneet Haren, Jänis, ja niin äänestin minä Harenille, Jänikselle ensi palkintoa. Ja kahdeksas kirjain loppupäästä laskien — Ä:tä en ota lukuun, siinä on sellainen sopimaton ääni ja minä hyppään aina sopimattomien yli — taas on S. Sentähden äänestin Snegeln'ille, Etanalle toista palkintoa. Seuraavalla kerralla tulee I ensimäiseksi ja R toiseksi. [Tanskan- ja suomenkielten eroavaisuuden vuoksi on ollut mahdotonta tehdä oikeutta tälle kohdalle. Suoment. muist.] Joka asiassa pitää aina olla järjestystä. Jostakin täytyy pitää kiinni.

— Minä olisin kuin olisinkin äänestänyt itseäni, jollen olisi kuulunut palkintotuomareihin, sanoi muuli, joka sekin oli palkintotuomareja. — Pitää kiinnittää huomiota ei ainoastaan siihen, miten pian pääsee perille, vaan kaikkinaisiin muihinkin seikkoihin, niinkuin nyt siihenkin, kuinka paljon kuljettaa mukanaan. Minä puolestani kuitenkaan en tällä kertaa tähdentänyt tätä asiaa enempää kuin jäniksen viekkauttakaan juoksun aikana, sitä viisautta, millä se äkkiä tekee syrjähypyn johdattaakseen ihmisiä harhaan piilopaikkaansa nähden; ei, on vielä muuan asia, johon monet kiinnittävät huomiota ja jota ei pidäkään jättää ottamatta lukuun, se on se, jota sanotaan kauneudeksi. Sitä olen tässä katsellut, olen katsellut jäniksen kauniita, hyvin muodostuneita korvia, ilokseen katselee, miten pitkät ne ovat! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt itseni pienenä, ja niin minä äänestin häntä!

— Hiljaa! sanoi kärpänen. —- Niin, en tahdo puhua, tahdon vain sanoa jotakin. Sen tiedän, että olen ottanut kiinni enemmän kuin yhden jäniksen! Tässä hiljan murskasin takajalat eräältä nuorimmista jäniksistä. Istuin veturissa rautatiejunan edessä, teen usein sillä tavalla, siinä huomaa parhaiten oman nopeutensa. Muuan nuori jänis juoksi pitkän aikaa edellä, hän ei aavistanut, että minä olin mukana. Vihdoin viimein täytyi hänen poiketa tieltä, mutta sitten murskasi veturi takajalat, sillä minä istuin veturissa. Jänis jäi paikoilleen, minä matkustin eteenpäin. Toki se silloin on voitettu? Mutta minä en välitä palkinnosta.

— Minä nyt olen sitä mieltä, ajatteli orjantappura, mutta se ei sanonut sitä, sen luontoon ei kuulu tuoda esiin mielipiteitään, vaikka olisi saattanut olla varsin hyvä, jos se olisi tehnyt sen — minä nyt olen sitä mieltä, että auringonsäteen olisi pitänyt saada ensimäinen kunniapalkinto ja toinen niinikään! Se lentää tuokiossa tuon äärettömän matkan auringosta meidän luoksemme ja tulee sellaisella voimalla, että koko luonto herää. Sen kauneus on niin ääretön, että se panee kaikki meidät ruusut punastumaan ja tuoksumaan. Korkea tuomitseva esivalta ei näy ollenkaan huomanneen sitä! Auringon sijassa minä antaisin heille jokikiselle auringonpistoksen — mutta se tekisi heidät vain hulluiksi, siksi he saattavat tulla muutenkin! En sano mitään! ajatteli orjantappura. — Rauha metsään, ihanaa on kukkia, lemuta ja virvoittaa, elää sadussa ja laulussa! Auringonsäde kuitenkin elää kauemmin kuin yksikään meistä!

— Mikä on ensimäinen palkinto? kysyi kastemato, joka oli nukkunut liian kauan ja vasta nyt saapui paikalle.

— Se on vapaa pääsy kaalimaahan! sanoi muuli. — Minä ehdotin tämän palkinnon! Jäniksen piti ja tuli se saada ja niin minä ajattelevana ja toimivana jäsenenä järkevästi otin huomioon sen hyödyn, jonka piti se saada. Nyt on jäniksen toimeentulo turvattu. Etanalla on oikeus istua kiviaidalla ja nuolla sammalta ja auringonpaistetta ja kuuluu se tästäpuoleen ensimäisiin palkintotuomareihin kilpajuoksussa. Ammattitaitoinen henkilö on hyvä olemassa laitoksessa, jota ihmiset, sanovat komiteaksi! Sanon kuin sanonkin: odotan paljon tulevaisuudelta, meillä on jo päästy hyvään alkuun!

KELLOSYVANNE.

— Piu-pau! Piu-pau! kaikuu Kellosyvänteestä Odensen joessa. — Mikä joki se on? — Sen tietää joka lapsi Odensen kaupungissa, se juoksee puutarhojen alapuolella sululta myllylle, puusiltojen alitse. Joessa kasvaa keltaisia varsanupukoita, ruskeauntuvaisia kaisloja ja mustia, samettinukkaisia ruokoja, korkeita ja suuria. Vanhat, halkeilleet, kääntyneet ja vääntyneet piilipuut ojentuvat kauas veteen Munkemosen puolella ja Blegemand'in niityn luona, mutta aivan yläpuolella on puutarha toisen vieressä, toinen erilainen kuin toinen: milloin on niissä kauniita kukkia ja huvihuoneita, kaikki siroa ja somaa niinkuin pienet nukenhelyt, milloin ainoastaan kaalia, tai ei puutarhaa ensinkään näy, koska suuret seljapensaat levittävät oksiaan, riippuen kauas yli juoksevan veden, joka siellä täällä on niin syvää, ettei airo ulotu pohjaan. Vanhan neitiluostarin edustalla on syvin kohta, sitä sanotaan Kellosyvänteeksi ja siellä asuu jokimies. Hän nukkuu päivisin, kun aurinko paistaa veden läpi, mutta tulee esiin tähtikirkkaina öinä ja kuuvalolla. Hän on hyvin vanha, isoäiti on kuullut hänestä isoäidiltään, sanoo hän, hän elää yksinäistä elämää, hänellä ei ole ketään muuta, jonka kanssa hän puhuisi, kuin suuri, vanha kirkonkello. Kerran se riippui kirkontornissa, niin, nyt ei ole jälkeä jäljellä tornista enempää kuin kirkostakaan, siitä, jota sanottiin Pyhän Albanuksen kirkoksi.

— Piu-pau! piu-pau! kaikui kello, kun torni oli pystyssä, ja eräänä iltana, kun aurinko laski ja kello teki voimakkainta heilahdustaan, repäisi se itsensä irti ja lensi ilman halki; kiiltävä malmi paistoi hehkuvana punaisissa säteissä.

— Piu-pau! piu-pau! nyt minä menen nukkumaan! lauloi kello ja lensi Odensen jokeen, syvimmälle kohdalle ja senvuoksi sitä nyt kutsutaan Kellosyvänteeksi. Mutta ei se siellä saanut unta eikä lepoa, jokimiehen luona se soi ja helisee niin, että ajoittain kuuluu tänne ylös asti veden läpi, ja monet ihmiset sanovat sen merkitsevän: nyt joku kuolee, mutta ei se ole sentähden, ei, se soi ja kertoo jokimiehelle, joka nyt ei enää ole yksin.

Ja mitä kertoo kello? Se on niin vanha, niin vanha, niin väitetään, se on ollut olemassa kauan, ennenkuin isoäidin isoäiti syntyi, ja kuitenkin on se iältään vain lapsi jokimiehen rinnalla, joka on vanha, hiljainen olento, yllään ankeriaannahkaiset housut ja kalansuomuksista tehty takki, nappeina keltaiset varsanupukat, kaisloja hiuksissa ja parrassa limaskoja, mikä juuri ei ole erittäin kaunista.

Kellon kertomusten esittämiseen menisi vuosia ja päiviä. Se kertoo uudelleen ja uudelleen, usein ja alituisesti samaa, milloin lyhyesti, milloin pitkään, kuinka sitä kulloinkin haluttaa. Se kertoo vanhoista ajoista, kovista, pimeistä ajoista.

— Pyhän Albanuksen kirkkoon, ylös torniin, missä kello riippui, tuli munkki, hän oli sekä nuori että kaunis, mutta miettivämpi kuin kukaan muu. Hän katseli luukusta Odensen joen yli, silloin kun sen uoma oli leveä ja suo oli järvenä, hän katseli sen yli ja yli vihreän vallin, "Nunnamäen", missä luostari oli, mistä tuli loisti nunnan kammiosta. Hän oli tuntenut hänet hyvin — ja hän muisti sen, ja hänen sydämensä sykki kovasti — piu-pau! piu-pau!

Niin, sillä lailla kertoo kello.

— Torniin tuli piispan hupsu palvelijapoika, ja kun minä, kello, joka olen valettu malmista, joka olen kova ja raskas, huojuin ja heiluin, niin olisin voinut murskata hänen päänsä. Hän asettui aivan minun alleni ja leikitteli kahdella palikalla, ikäänkuin hän olisi helkytellyt jotakin soitinta, ja samalla hän lauloi: "Nyt minä uskallan ääneen laulaa, mitä muuten en uskalla kuiskata, laulaa kaikesta, mikä kätketään lukkojen ja salpojen taakse! Siellä on kylmää ja märkää! Rotat syövät heidät elävältä! Ei kukaan tiedä siitä, ei kukaan kuule siitä! Ei nytkään, sillä kello soi niin lujaan: piu-pau! piu-pau!"

— Oli eräs kuningas, he sanoivat häntä Knutiksi, hän notkisti polvensa sekä piispalle että munkille, mutta kun hän ahdisti vendelsysseliläisiä liian raskailla veroilla ja kovilla sanoilla, tarttuivat he aseisiin ja seipäihin, ajoivat hänet pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsäneläin. Hän pakeni kirkkoon, lukitsi portin ja oven. Raivostunut joukko odotti ulkopuolella, minä kuulin sen: sekä harakat että varikset, ja naakat myöskin, pelästyivät huutoa ja rähinää. Ne lensivät torniin ja taas ulos, ne katselivat alhaalla olevaa joukkoa, ne katselivat myöskin.

Kellosyvänne sisään kirkon ikkunoista ja kirkuivat lujaan mitä ne näkivät. Kuningas Knut oli polvillaan alttarin ääressä ja rukoili, hänen veljensä Eerik ja Benedikt seisoivat vartioina, kädessä paljastettu miekka, mutta kuninkaan palvelija, viekas Blake, petti herransa. Ulkopuolella tiedettiin miten häneen saattoi osata, ja eräs joukosta heitti kiven sisään ikkunasta ja kuningas oli kuollut! Villi joukko huusi ja kirkui ja lintujen joukko niinikään, ja minä huusin mukana, minä lauloin ja minä soitin: piu-pau! piu-pau!

— Kirkonkello riippuu korkealla, katselee kauas ympärilleen, saa vieraikseen linnut ja ymmärtää niiden kielen, sen luo tulla humistaa tuuli, sisään luukuista ja äänirei'istä, joka raosta, ja tuuli tietää kaikki, se saa tietonsa ilmasta, ja se sulkee syliinsä kaikki, missä elämää on, se tunkee ihmisen keuhkoihin, tietää kaiken mikä siellä tulee ääneksi, joka sanan, joka huokauksen —! Ilma tietää sen, tuuli kertoo sen, kirkonkello ymmärtää sen puheen ja soittaa sen julki koko maailmalle, piu-pau! piu-pau!

— Mutta tämä kuuleminen ja tietäminen kävi minulle liialliseksi, en jaksanut soittaa sitä julki! Minä niin väsyin, minä kävin niin painavaksi, että parru murtui ja minä lensin kirkkaaseen ilmaan, alas siihen missä joki on syvin, missä jokimies asuu, yksinään ja hyljättynä, ja siellä minä kerron vuodesta vuoteen mitä olen kuullut ja mitä tiedän: piu-pau! piu-pau!

Näin soi Kellosyvänteestä Odensen joessa, sen on äidinäiti kertonut.

Mutta meidän koulumestarimme sanoo: "Ei ole mitään kelloa, joka voisi soida siellä alhaalla, sillä se on mahdotonta! — ei ole mitään jokimiestä siellä alhaalla, sillä ei ole olemassa jokimiestä!" Ja kun kaikki kirkonkellot soivat niin heleästi, sanoo hän, etteivät oikeastaan kellot soi, vaan ilma; ilmahan se antaa äänen — sen sanoi isoäitikin kellon sanoneen — siinä he ovat yksimieliset, ja silloin se on varma! "Ole tarkka, ole tarkka, pidä vaari itsestäsi!" sanovat he molemmat.

Ilma tietää kaikki, se on meidän ympärillämme, se on meidän sisässämme, se kertoo meidän ajatuksistamme ja teoistamme, ja se kertoo niistä laajemmalle kuin kello alhaalla syvyydessä Odensen joessa, missä jokimies asuu, se kertoo sen aina suureen taivaansyvyyteen asti, niin kauas, niin kauas, aina ja ikuisesti, kunnes taivaan valtakunnan kellot soivat: piu-pau! piu-pau!

PAHA RUHTINAS.

Taru.

Oli kerran paha ja ylimielinen ruhtinas, jonka kaikki ajatukset tarkoittivat sitä, että hän voittaisi kaikki maailman maat ja herättäisi nimellään kauhua. Hän raivasi tiensä tulella ja miekalla, hänen sotamiehensä tallasivat viljan maassa, ne sytyttivät talonpojan asumuksen niin, että punainen liekki nuoli lehdet puista ja hedelmät riippuivat paistettuina mustilla, kärventyneillä oksilla. Moni äitiraukka piilotteli alastoman rintalapsensa kanssa suitsuavan muurin takana ja sotamiehet etsivät häntä, ja jos he löysivät hänet ja lapsen, niin alkoi niiden pirullinen ilo. Pahat henget eivät olisi voineet menetellä ilkeämmin, mutta ruhtinaan mielestä kävi juuri niinkuin piti. Päivä päivältä kasvoi hänen valtansa, kaikki pelkäsivät hänen nimeänsä, ja onni seurasi häntä kaikissa hänen teoissansa. Hän toi valloitetuista kaupungeista kultaa ja suuria aarteita, hänen pääkaupunkiinsa kasaantui rikkaus, jolla ei missään muussa paikassa ollut vertaa. Nyt rakennutti hän komeita linnoja, kirkkoja ja pylväskäytäviä, ja jokainen, joka näki nämä ihanuudet, sanoi: "Mikä suuri ruhtinas!" He eivät ajatelleet hätää, jonka hän oli tuottanut muille maille, he eivät kuulleet niitä huokauksia ja sitä valitusta, mitkä kaikuivat poltetuista kaupungeista.

Ruhtinas katseli kultaansa, komeita rakennuksiaan ja ajatteli niinkuin joukkokin: "Mikä suuri ruhtinas! Mutta minun täytyy saada enemmän! paljon enemmän! Älköön mitään valtaa nimitettäkö yhtä suureksi, saatikka sitten suuremmaksi kuin minun!" Ja hän ryhtyi sotaan kaikkia naapurejaan vastaan ja hän voitti heidät kaikki. Voitetut kuninkaat hän antoi kultaketjuilla kytkeä kiinni vaunuihinsa, kun hän ajoi katuja pitkin, ja kun hän istui pöydässä, täytyi niiden maata hänen ja hoviväen jaloissa ja ottaa ne leipäpalaset, jotka heille viskattiin.

Nyt antoi ruhtinas pystyttää kuvapatsaansa toreille ja kuninkaallisiin linnoihin, niin, hän tahtoi, että se seisoisi kirkoissakin Herran alttarin edessä, mutta papit sanoivat: "Ruhtinas, sinä olet suuri, mutta Jumala on suurempi, me emme uskalla."

— Hyvä, sanoi paha ruhtinas, — niin voitan minä Jumalankin! Ja sydämensä ylimielisyydessä ja hulluudessa rakennutti hän ihmeellisen laivan, jolla hän saattoi kulkea ilman halki. Se oli kirjava kuin riikinkukon pyrstö ja siinä näytti olevan ikäänkuin tuhansia silmiä, mutta jokainen silmä oli pyssynpiippu. Ruhtinas istui keskellä laivaa, hänen tarvitsi vain painaa vieteriä, niin lähtivät tuhannet kuulat lentoon ja pyssyt olivat taasen latauksessa niinkuin ennenkin. Tuhansia väkeviä kotkia valjastettiin laivan eteen, ja niin läksi hän nyt lentämään aurinkoa kohti. Maa lepäsi syvällä alhaalla. Ensin se vuorineen ja metsineen näytti vain kynnetyltä pellolta, missä vihanta pilkistää esiin käännetystä turpeesta, sitten se muistutti litteää karttaa, ja pian se oli kokonaan sumun ja pilvien peitossa. Yhä korkeammalle ja korkeammalle lensivät kotkat. Silloin lähetti Jumala yhden ainoan lukemattomista enkeleistään, ja paha ruhtinas lennätti tuhannet kuulansa häntä vastaan. Mutta kuulat kimposivat kuin rakeet enkelin hohtavista siivistä, yksi veripisara, vain yksi ainoa, putosi valkoisesta siipisulasta, ja tämä pisara putosi laivalle, missä ruhtinas istui. Se polttautui kiinni, se painoi kuin tuhat sentneriä lyijyä ja riisti laivan huimaavaa vauhtia alas maata kohti. Kotkien lujat siivet murtuivat, tuuli humisi ruhtinaan pään ympärillä, ja pilvet —- nehän olivat syntyneet poltetuista kaupungeista — muodostuivat uhkaaviksi haamuiksi, ikäänkuin penikulmien kokoisiksi kravuiksi, jotka ojensivat suuret kyntensä häntä kohden kuin vyöryvät kallionlohkareet ja tultasylkevät lohikäärmeet. Puolikuolleena makasi hän laivassa, joka vihdoin jäi riippumaan metsän paksujen puunoksien väliin.

— Minä tahdon voittaa Jumalan, sanoi hän, — olen vannonut sen, minun tahtoni täytyy tapahtua! Ja seitsemän vuotta hän rakennutti taidokkaita laivoja, joilla piti lennettämän ilman halki, hän antoi takoa ukkosennuolia kovimmasta teräksestä, sillä hän tahtoi murtaa taivaan kannen. Kaikista maistansa kokosi hän suuria sotajoukkoja, ne täyttivät monien penikulmien alan, kun miehet seisoivat asetettuina rinnatusten. Ne astuivat taidokkaasti rakennettuihin laivoihin, kuningas itse lähestyi omaa laivaansa — silloin lähetti Jumala sääskiparven, yhden ainoan pienen sääskiparven, se surisi kuninkaan ympärillä ja pisti hänen käsiään ja jalkojaan. Suutuksissaan veti hän miekkansa, mutta iski vain tyhjään ilmaan, hän ei voinut osua sääskiin. Silloin käski hän tuoda kalliita peitteitä, näitä piti kaarittaman hänen ympärilleen, niiden läpi ei yksikään sääski saattanut tunkea pistintään, ja tehtiin niinkuin hän käski. Mutta yksi ainoa sääski oli asettunut sisimmälle peitteelle, se ryömi kuninkaan korvaan ja pisti häntä. Poltti kuin tuli, myrkky nousi hänen aivoihinsa, hän syöksyi ylös, tempasi peitteet ympäriltään, repi rikki vaatteensa ja tanssi alasti raakojen, villien sotamiesten edessä. Nämä pilkkasivat nyt hullua ruhtinasta, joka tahtoi hyökätä Jumalan kimppuun ja jonka yksi ainoa pieni sääski heti oli voittanut.

TUULI KERTOO VALDEMAR DAA'STA JA HÄNEN TYTTÄRISTÄÄN.

Kun tuuli viilettää yli nurmen, niin se väreilee kuin vesi, kun se viilettää yli viljan, niin tämä aaltoilee kuin järvi. Se on tuulen tanssia. Mutta kuuleppa sen kertovan: se laulaa sanottavansa ja toisin se soi metsän puissa, toisin muurin äänirei'issä, raoissa ja halkeamissa. Näetkö kuinka tuuli tuolla ylhäällä kiidättää pilviä, ikäänkuin ne olisivat lammaslauma! Kuuletko kuinka tuuli täällä alhaalla toitottaa avonaisessa portissa, ikäänkuin se olisi vartia ja puhaltaisi torveen. Omituisesti se humisee savupiipussa ja uuninpesässä. Tuli leimahtelee ja kipunoi, loimottaa kauas huoneeseen ja täällä on niin tyyntä ja suloista istua ja kuunnella. Anna vain tuulen kertoa! Se tietää satuja ja tarinoita enemmän kuin me kaikki yhteensä. Kuulehan nyt, mitä se kertoo.

Huu-uu-uu! mennä täytyy! — se on laulun kertosäe.

* * * * *

Ison Beltin varrella on vanha kartano, sen ympärillä paksut punaiset muurit! sanoo tuuli. — Tunnen joka kiven, olen nähnyt sen ennen, kun se oli Stig marskin linnassa kannaksella. Se piti revittämän! Kivi joutui taasen käytäntöön ja tuli uuteen muuriin, uuteen kartanoon, toisaalla, se oli Borrebyn kartano sellaisena kuin se vieläkin on.

Olen nähnyt ja tuntenut nuo korkeat aateliset miehet ja rouvat, nuo vaihtelevat sukupolvet, jotka asuivat siellä. Nyt kerron Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään.

Hän kulki otsa korkealla, hän oli kuninkaallista sukua! Hän osasi muutakin kuin ajaa hirviä ja tyhjentää sarkan — se kyllä nähdään, sanoi hän itse.

Hänen rouvansa asteli kankeana kultavaatehameessa kiiltävän ruutulattiansa poikki. Seinäverhot olivat komeat, huonekalut kallisarvoiset, ne olivat taidokkaasti veistetyt. Hopea- ja kultatavaraa hän oli tuonut taloon, saksalaista olutta oli kellarissa, kun siellä jotakin oli, mustat, tuliset hevoset hirnuivat tallissa. Borrebyn kartanossa oli rikasta, silloin kun rikkaus siellä oli.

Ja lapsia siellä oli: kolme hienoa neitoa, Iida, Johanna ja Anna Dorotea — muistan vielä nimet.

Ne olivat rikasta väkeä, ne olivat ylhäistä väkeä, loistossa syntyneitä ja loistossa kasvaneita! Huu-uu-uu! mennä täytyy! lauloi tuuli ja sitten se taasen kertoi.

— Siellä en nähnyt, niinkuin muissa vanhoissa kartanoissa, jalosyntyisen rouvan istuvan tyttöineen yläsalissa ja kiertävän rukkiaan. Hän soitteli helisevää harppua ja lauloi, ei kuitenkaan aina vanhoja tanskalaisia lauluja, vaan vieraskielisiä. Siellä meluttiin ja juhlittiin, sinne tuli korkeita vieraita läheltä ja kaukaa, musiikki helisi, pikarit helisivät, en saanut ääntäni kuulumaan niiden yli! sanoi tuuli. — Ylpeys siellä oli komeuksineen, korskeuksineen, herrasväki, mutta ei Herra! — Oli juuri vapunpäivä-aatto, sanoi tuuli, — tulin lännen puolelta, olin nähnyt laivojen murskautuvan Länsi-Jyllannin rannalla, kiitänyt nummen ja metsäisen, vihannan rannan poikki, yli Fyenin maan ja tulin puhaltaen ja puuskuttaen Ison Beltin yli.

Silloin panin levolle Själlannin rannalle likelle Borrebyn kartanoa, missä metsä vielä seisoi pystyssä ihanine tammineen.

Seudun nuoret miehet tulivat ja keräsivät risuja ja oksia, ottaen suurimmat ja kuivimmat, mitä saattoivat löytää. He veivät ne kylään, panivat ne kasaan, sytyttivät kasan tuleen ja tytöt ja pojat tanssivat ja lauloivat ympärillä.

— Olin alallani, sanoi tuuli, — mutta hiljaa kosketin sitä oksaa, jonka kaunein nuorukainen oli laskenut kasaan. Hänen puunsa hulmahtivat tuleen, hulmahtivat korkeimmalle. Hän oli valittu, sai kunnianimen, hänestä tuli Gadebasse, hän valitsi ensinnä tyttöjen joukosta pienen Gadelam'insa. [Gadebasse'ksi kutsuttiin sitä nuorta naimatonta miestä, jonka talonpojat Jyllannissa valitsivat muutamia viikkoja ennen laskiaista järjestämään laskiaisjuhlaansa ( gadelamsgille ), ostamaan ruokaa ja juomatavaraa, johtamaan tanssia vuoden juhlissa, ratsastamaan etunenässä kylän kulkueissa j.n.e. Gadelam'iksi sanottiin sitä nuorta tyttöä, jonka piti auttaa häntä ja jonka, niinkuin gadebasse'nkin erotti muista hänen komeampi pukunsa. Suom. muist. ] Siinä oli iloa ja riemua enemmän kuin rikkaassa Borrebyn kartanossa.

— Ja kartanoa kohti ajoivat kultaisissa vaunuissa, kuusi hevosta edessä, ylhäinen rouva ja hänen kolme tytärtään, niin hienoista, niin nuorta, kolme ihanaista kukkaa: ruusu, lilja ja kalpea hyasintti. Äiti itse oli uhkea tulpaani, hän ei tervehtinyt ketään joukosta, joka lakkasi leikkimästä, joka niiaili ja kumarteli, olisi voinut luulla rouvan olevan hauraan varreltaan.

Ruusu, lilja ja hyasintti, niin, minä näin ne kaikki kolme! Kenenkä "gadelameja" he kerran tulevat olemaan, ajattelin. Heidän "gadebassensa" ovat ylpeitä ritareja, ehkäpä prinssejä!

— Huu-uu-uu — mennä täytyy, mennä täytyy!

— Niin, ajopelit herrasväkineen menivät ja talonpoikaiskansa meni tanssimaan. Ratsastettiin "Kesää kylään" [Pohjoismaissa oli ennen tapana kansan kesken viettää kesän alkajaisia panemalla toimeen kulkueita ja muita juhlallisuuksia, tansseja ja kemuja. Suom. muist. ], Borrebyhyn, Tjärebyhyn ja kaikkiin kyliin lähettyvillä.

— Mutta yöllä, kun minä nousin, sanoi tuuli, — laskeutui ylhäinen rouva levolle eikä milloinkaan enää noussut. Hänelle tapahtui se mikä tapahtuu kaikille ihmisille, se ei ole mitään uutta. Hetkisen seisoi Valdemar Daa totisena ja mietteissään. Ylpeinkin puu saattaa taipua, muttei taittua, sanoi ääni hänessä. Tyttäret itkivät ja kaikki talossa kuivasivat silmiään, mutta rouva Daa oli mennyt menojaan — ja minä menin menojani! Huu-uu-uu! sanoi tuuli.

* * * * *

— Minä tulin takaisin, minä tulin usein takaisin, yli Fyenin maan ja Beltin veden, asetuin Borrebyn rannalle, komean tammimetsän luo. Siellä pesivät merikotka, metsäkyyhkyset, sininärhit, yksinpä musta haikarakin. Oli varhainen kevät, toisilla oli munia ja toisilla oli poikasia. Hei, kuinka ne lensivät, kuinka ne kirkuivat! Kuului kirveeniskuja, isku iskun perästä: metsä piti kaadettaman, Valdemar Daa tahtoi rakentaa uljaan laivan, sota-aluksen, jossa on oleva kolme kantta ja jonka kuningas kyllä ostaa, ja sentähden kaatui metsä, merimiesten maamerkki, lintujen pesä. Lepinkäinen lensi pelästyksissään, sen pesä hävitettiin; merikotka ja kaikki metsän linnut menettivät kotinsa, ne lentelivät avuttomina ja kirkuivat peloissaan ja vihoissaan, minä ne kyllä ymmärsin. Varikset ja naakat kirkuivat ääneensä pilkaten: "Pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!"

Ja keskellä metsää, työväen joukossa seisoivat Valdemar Daa ja hänen kolme tytärtään ja kaikki he nauroivat lintujen villiä kirkunaa, mutta nuorin tytär, Anna Dorotea, tunsi sydämessään sääliä ja kun he tahtoivat kaataa yksin puoleksi kuivuneen puunkin, jonka alastomalle oksalle musta haikara oli tehnyt pesän ja pienet poikaset pistivät esiin päitään, niin rukoili hän niiden puolesta, rukoili vedet silmissä, ja niin sai puu seisoa pesineen mustaa haikaraa varten. Sehän oli vain pieni asia.

Hakattiin, sahattiin, rakennettiin laiva, jossa oli kolme kantta. Laivanrakentaja itse oli alhaista sukua, mutta ylhäinen ryhdiltään; silmät ja otsa kertoivat, miten viisas hän oli ja Valdemar Daa kuuli mielellään hänen kertovan, niin kuuli pieni Iidakin, vanhin, viisitoistavuotias tytär. Ja rakentaessaan isälle laivoja, rakensi hän itselleen unilinnoja, missä hän ja pieni Iida elivät miehenä ja vaimona, ja niin olisikin käynyt, jos linna olisi ollut muuratuista kivistä vallineen ja hautoineen, metsineen ja puutarhoineen. Viisaudestaan huolimatta oli mestari kuitenkin vain köyhä mies ja mitäpä varpusella on tekemistä kurjenkarkelossa? Huu-uu-uu! — minä lensin pois ja hän lensi pois, sillä hän ei uskaltanut jäädä, ja pieni Iida tointui, sillä hänen täytyi tointua!

* * * * *

— Tallissa hirnuivat mustat hevoset, niitä kelpasi katsella ja niitä katseltiinkin. Itse kuningas oli lähettänyt amiraalin katsomaan uutta sotalaivaa ja puhumaan sen ostamisesta, hän lausui suuren ihailunsa tulisista hevosista, minä kuulin sen kyllä, sanoi tuuli, — seurasin herroja avonaisesta ovesta ja sirottelin oljenkorsia kuin kultapuikkoja heidän jalkainsa eteen. Kultaa Valdemar Daa tahtoi, amiraali tahtoi mustia hevosia, siksi hän niitä niin kehui, mutta tätä ei ymmärretty eikä laivaakaan niinmuodoin ostettu, se seisoi ja loisti rannalla, katettuna laudoilla, se oli kuin Noan arkki, joka ei milloinkaan tullut vesille. Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! ja se oli surkeaa.

Talvisaikaan, kun maa oli lumen peitossa, ajojäät täyttivät Beltin ja minä ahdoin niitä ylös rannalle, sanoi tuuli, — tuli korppeja ja variksia, toinen toistaan mustempia, suurissa laumoissa. Ne asettuivat autiolle, kuolleelle, yksinäiselle laivalle rannassa ja kirkuivat kähein huudoin metsästä, joka oli poissa, monista kallisarvoisista linnunpesistä, jotka olivat hävitetyt, kodittomista vanhuksista, kodittomista pienokaisista, ja tämä kaikki tuon suuren romon, tuon uljaan laivan vuoksi, jonka ei milloinkaan pitänyt joutua vesille purjehtimaan.

Minä panin tuiskun pyörteet liikkeelle. Lumi lepäsi suurina laineina korkealla laivan ympärillä, sen päällä! Minä annoin sen kuunnella ääntäni, mitä myrskyllä on sanomista. Minä tiedän tehneeni voitavani, jotta se saisi purjehdustaitoa. Huu-uu-uu! Mennä täytyy!

Ja talvi meni menojaan, talvi ja kesä menivät menojaan, ja ne menevät, niinkuin minä menen, niinkuin lumi tuiskuaa, niinkuin omenankukka varisee ja lehdet putoavat. Mennä täytyy! mennä täytyy! mennä täytyy! Ihmisten myöskin.

Mutta vielä olivat tyttäret nuoria, pieni Iida ruusu, kaunis katsella niinkuin silloin, kun laivanrakentaja näki hänet. Usein minä kävin kiinni hänen pitkiin, ruskeihin hiuksiinsa, kun hän seisoi puutarhassa omenapuun luona mietteissään eikä huomannut, että minä varistin kukkia hänen hiuksiinsa, jotka irtaantuivat, ja hän katseli punaista aurinkoa ja taivaan kultaista pohjaa puutarhan tummien pensaiden ja puiden välissä.

Hänen sisarensa oli kuin lilja, hohtava ja solakka, Johanna. Hänessä oli ryhtiä ja ylpeyttä, hän oli, niinkuin äitikin, hauras varreltaan. Mielellään hän asteli suuressa salissa, missä suvun kuvat riippuivat. Rouvat olivat maalatut silkki- ja samettipuvuissa, pikkuruikkuinen helmillä kirjaeltu hattu palmikoiduilla hiuksilla. Ne olivat kauniita rouvia! Heidän miehensä nähtiin puettuina teräkseen tai kallisarvoiseen, oravannahalla vuorattuun, sinisellä poimukauluksella varustettuun viittaan. Miekka oli kiinnitetty reiden kohdalle eikä vyötäisille. Missä riippunee Johannan kuva kerran ja miltä näyttänee aatelinen puoliso? Niin, sitä hän ajatteli, siitä hän puheli, kuulin sen, kun kiidin pitkän käytävän läpi saliin ja käännyin takaisin.

Anna Dorotea, kalpea hyasintti, vain neljätoistavuotias lapsi, oli hiljainen ja miettiväinen; suuret, vedensiniset silmät näyttivät ajattelevilta, mutta suupielissä oli lapsen hymy, minä en voinut puhaltaa sitä pois, enkä tahtonutkaan.

Tapasin hänet puutarhassa, rotkotiellä ja vainioilla, hän keräili yrttejä ja kukkia, joita hän tiesi isänsä voivan käyttää juomiin ja lääkkeihin, mitä hän osasi tislata. Valdemar Daa oli ylpeä ja kopea, mutta hän oli myöskin taitava ja tietävä. Se kyllä huomattiin, siitä kuiskaeltiin. Tuli paloi hänen pesässään kesälläkin; kamarinovi oli suljettu; sitä jatkui yöt päivät, mutta hän ei paljoa puhunut siitä; luonnon voimia pitää hiljalleen taltutella, pian hän kyllä keksii parhaimman — punaisen kullan.

Sentähden nousi savu uuninpiipusta, sentähden paukkui ja leimusi; niin, minä olin mukana! kertoi tuuli. — Antaa mennä! antaa mennä! lauloin minä savupiipun läpi. Tulee savua, nokea, poroa ja tuhkaa! Sinä poltat itsesi! Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Mutta Valdemar Daa ei antanut mennä.

Minne joutuivat tallista komeat hevoset, vanhat hopea- ja kultatavarat kaapeista ja säiliöistä, lehmät vainioilta, talo ja tavarat? Niin, ne saattavat sulaa, sulaa kultateilissä, eikä siihen kuitenkaan tule kultaa.

Aitat ja kammiot, kellarit ja vinnit tyhjenivät. Vähemmin ihmisiä, enemmän hiiriä. Toinen ruutu halkesi, toinen särkyi, minun ei enää tarvinnut mennä sisään ovesta, sanoi tuuli. — Missä piippu savuaa, siellä porisee ateria — piippu savusi, se, joka nieli kaikki ateriat, punaisen kullan vuoksi.

Minä puhalsin linnanportissa niinkuin vartia, joka puhaltaa torveen, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa, sanoi tuuli, — minä kiersin viirikukkoa riu'un päässä, se narisi ikäänkuin vartia olisi kuorsannut tornissa, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa; siellä oli hiiriä ja rottia; köyhyys kattoi pöydän, köyhyys asusti vaatekaapissa ja ruokakaapissa, ovi meni saranoiltaan, syntyi rakoja ja halkeamia; minä menin ulos ja minä menin sisään, sanoi tuuli, — sentähden tunnen asiat tarkalleen. Savussa ja tuhassa, surussa ja unettomina öinä harmaantuivat suortuvat parrassa ja otsan ympärillä, iho kävi sameaksi ja keltaiseksi, silmät himosivat kultaa, odotettua kultaa.

Minä puhalsin savua ja tuhkaa hänen kasvoihinsa ja partaansa; velkaa tuli kullan asemesta. Minä lauloin rikotuissa ruuduissa ja avonaisissa halkeamissa, puhalsin tyttärien kaappisänkyyn, missä vaatteet olivat haaltuneita ja kuluneita, koska niiden aina täytyi kestää. Sitä laulua ei oltu laulettu näiden lasten kehdon ääressä! Herraselämä kävi köyhänelämäksi! Minä olin ainoa, joka lauloin ääneen linnassa! sanoi tuuli. — Minä peitin heidät lumella, sanotaan sen lämmittävän; puita ei heillä ollut, oli kaadettu metsä, josta niitä piti tuotaman. Oli paukkuva pakkanen, minä kiidin läpi äänireikien ja käytävien, yli päätyjen ja muurien, pysyäkseni virkeänä. Sisällä makasivat aateliset tyttäret vuoteessa pakkasen vuoksi, isä vetäytyi nahkapatjojen alle. Ei mitään purtavaa, ei mitään poltettavaa, se on herraselämää! Huu-uu-uu! antaa mennä! — Mutta sitä ei herra Daa voinut.

"Talvea seuraa kevät", sanoi hän, "puutteen perästä tulee hyvät ajat — mutta ne antavat odottaa, odottaa! Nyt on talo pantattuna, viimeiset ajat ovat käsissä — ja sitten tulee kulta, pääsiäiseksi!"

Minä kuulin hänen mutisevan hämähäkinverkkojen keskellä: "Sinä ahkera pieni kutoja, sinä opetat minua kestämään! Jos sinun verkkosi revitään rikki, alat sinä alusta ja kudot valmiiksi! Taasen rikki — ja väsymättä käyt sinä taasen käsiksi, alusta — alusta! Niin pitää! Ja se palkitaan."

Oli pääsiäisaamu, kellot soivat, aurinko hymyili taivaalla. Kuumeisena oli hän valvonut, keittänyt, jäähdyttänyt, sekoittanut ja tislannut. Kuulin hänen epätoivoisen sielun tavoin huokaavan, kuulin hänen rukoilevan, huomasin hänen pidättävän henkeään. Lamppu oli sammunut, hän ei huomannut sitä, minä puhalsin hehkuviin hiiliin, ne loimottivat hänen liidunvalkeihin kasvoihinsa, ne saivat punertavan hohteen, silmät painuivat syviin silmäkuoppiin — mutta äkkiä ne suurenivat suurenemistaan, ikäänkuin ne olisivat olleet halkeamaisillaan.

Katsokaa alkemistin koelasia! Siinä kimmeltelee! Jotain hehkuvaa, puhdasta ja raskasta! Hän nosti lasia vapisevin käsin, hän huusi vapisevin kielin: "Kultaa! kultaa!" Häntä pyörrytti, olisin voinut puhaltaa hänet kumoon, sanoi tuuli, — mutta minä puhalsin vain hehkuviin hiiliin, saatoin häntä ovesta sinne, missä tyttäret värjöttivät. Hänen takkinsa oli tuhan peitossa, sitä riippui hänen parrassaan ja hänen takkuisissa hiuksissaan. Hän ojentui suoraksi, nosti kallista aarrettaan hauraassa lasissa: "Keksitty, voitettu! — Kulta!" huusi hän, nosti ilmaan lasin, joka kimmelteli auringonpaisteessa. Ja käsi vapisi ja alkemistin lasi putosi lattiaan ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Särkynyt oli hänen onnensa viimeinen kupla. Huu-uu-uu! mennä täytyy! — Ja minä menin kullantekijän talosta.

Lopulla vuotta, pohjolan lyhyinä päivinä, kun sumu saapuu pesurääsyineen ja kiertää märkiä pisaroita punaisille marjoille ja lehdettömille oksille, tulin minä reippaalle mielelle, tuuletin, puhalsin taivaan puhtaaksi ja katkoin mädäntyneitä oksia, eikä se ole mikään suuri työ, mutta se on tehtävä. Tehtiin niinikään puhdasta, toisella tavalla, Borrebyn kartanossa, Valdemar Daa'n luona. Hänen vihamiehensä Ove Ramel Basnäsistä oli talossa, hän oli lunastanut talon ja sen irtaimiston velkakirjan. Minä rummutin haljenneita ruutuja, läiskytin ränstyneitä ovia, vinguin raoissa ja revelmissä: huu-i! Herra Ovea ei olisi pitänyt haluttaa jäädä taloon. Iida ja Anna Dorotea itkivät kuumia kyyneliä; Johanna seisoi suorana ja kalpeana, hän puri peukaloaan niin että se vuosi verta, ikäänkuin se olisi auttanut! Ove Ramel salli herra Daa'n jäädä taloon elinajakseen, mutta hän ei saanut kiitosta ehdotuksestaan; minä kuuntelin. Näin talottoman herran ylpeämmin nostavan päätään, viskaavan niskaansa, ja minä paiskauduin hetkeksi taloa ja vanhoja lehmuksia kohti, niin että paksuin oksa taittui, eikä se ollut mädäntynyt; se makasi portin edessä kuin mikäkin luuta, jos jollakin olisi ollut halua lakaista, ja puhtaaksi siellä lakaistiinkin. Niinpä niin.

Se oli kova päivä, ankara hetki kestää, mutta mieli oli kova, niska jäykkä.

He eivät omistaneet mitään paitsi vaatteet yllään; kyllä sentään: alkemistin lasin, joka hiljan oli ostettu ja täytetty sillä, mikä oli mennyt lattialle ja raapittu siitä talteen; aarre, joka lupaili, mutta ei pitänyt lupaustaan. Valdemar Daa säilytti sitä povellaan, otti sauvan käteensä ja muinoin rikas herra läksi kolmen tyttärensä kanssa Borrebyn kartanosta. Minä puhalsin viileyttä hänen kuumille poskilleen, minä hyväilin hänen harmaata partaansa ja hänen pitkiä valkeita hiuksiaan, minä lauloin, niinkuin minä voin: Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Se oli rikkauden ja loiston loppu.

Iida ja Anna Dorotea astuivat hänen kummallakin puolellaan; Johanna kääntyi portilla, mitäpä siitä: onni ei kuitenkaan ottanut kääntyäkseen. Hän katsahti muurin punaisiin kiviin, jotka olivat jääneet Stig marskin linnasta, ajatteliko hän hänen tyttäriään:

Kävi vanhin käteen nuorimman ja he lähtivät suureen maailmahan!

Ajatteliko hän tuota laulua? Täällä heitä oli kolme — isä oli mukana! He astelivat tietä, jota he olivat ajaneet vaunuissa, kerjäläisinä menivät he isänsä kanssa Smidstrupin alueelle savimökkiin, joka oli vuokrattu kymmenestä markasta vuodessa, uudelle tilalleen, missä seinät olivat tyhjät ja astiat tyhjät. Varikset ja naakat lentelivät heidän ylitseen ja kirkuivat kuin pilkaten: "pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!" niinkuin linnut kirkuivat Borrebyn metsässä, kun puut kaadettiin.

Herra Daa ja hänen tyttärensä sen kyllä huomasivat; minä puhalsin heidän korvissaan, parasta oli olla sitä kuuntelematta.

Niin asettuivat he savimökkiin Smidstrupin maalla — ja minä lensin yli soiden ja maiden, läpi paljaiden pensasaitojen ja lehdettömien metsien avovesille, muille maille. — Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Vuodet umpeensa.

* * * * *

Miten kävi Valdemar Daan, miten kävi hänen tyttäriensä? Tuuli kertoo:

— Viimeinen heistä, jonka näin, niin, viimeisen kerran, oli Anna Dorotea, kalpea hyasintti — nyt hän oli vanha ja käyrävartinen; se oli puoli vuosisataa myöhemmin. Hän eli kauimmin, hän tiesi kaikki tyynni.

Tuolla kankaalla, Viborgin kaupungin luona, oli tuomiorovastin uusi komea pykäläpäätyinen kartano, tehty punaisesta tiilestä. Sauhu nousi rasvaisena piipusta. Lempeä rouva ja kauniit tyttäret istuivat ulkonevassa ikkunassa ja katselivat puutarhan riippuvien kurjenhernepensaiden yli ruskealle nummelle — mitä he katselivat? He katselivat haikaranpesää luhistuvan talon katolla. Katto kasvoi sammalta ja kelttoa, mikäli siinä oli kattoa, sitä peitti suurimmaksi osaksi haikaranpesä, ja se oli ainoa, josta pidettiin huolta, haikara piti sen kunnossa.

Sitä taloa sopi katsella, ei koskettaa. Minun täytyi liikkua varovasti, sanoi tuuli. — Haikaranpesän tähden sai talo olla pystyssä, muutenhan se oli kuin mikäkin pelätin nummella. Haikaraa ei tuomiorovastin väki tahtonut karkoittaa, niin sai hökkeli seisoa ja sen asukasraukka asua siinä; siitä hänen oli kiittäminen egyptiläistä lintua — tai oliko se kiitos siitä, että hän kerran rukoili hänen mustan villin veljensä pesän puolesta Borrebyn metsässä? Silloin oli hän, raukka, nuori lapsi, hento, kalpea hyasintti aatelisessa yrttitarhassa. Hän muisti sen kaiken: Anna Dorotea.

"Oh! oh!" — niin, ihmiset voivat huoata niinkuin tuuli kaislojen ja ruokojen joukossa. "Oh! — kellot eivät soineet haudallasi, Valdemar Daa! Köyhät koulupojat eivät laulaneet, kun Borrebyn entinen herra laskettiin maahan! — Oh! Kaikki toki loppuu, kurjuuskin loppuu! — Iida siskosta tuli talonpojan vaimo; se oli isällemme kovin kolaus! Tyttären miehenä kurja orja, jota herra saattoi rangaista panemalla hänet ratsastamaan teräväsyrjäisen puun päälle. — Nyt hän kai makaa maan alla? Ja sinä myöskin, Iida! — Oi niin! oi niin! Loppu ei kuitenkaan vielä ole tullut. Minua vanhaa raukkaa, minua köyhää raukkaa, vapahda minut, armorikas Kristus!"

Se oli Anna Dorotean rukous siinä surkeassa talossa, joka sai olla pystyssä haikaran tähden.

— Reippaimman sisaruksista otin minä haltuuni, sanoi tuuli, — hänen pukunsa tuli leikatuksi niinkuin hänen mielensä kerran muovatuksi. Köyhänä miehenä hän tuli ja otti pestin eräältä kipparilta; harvasanainen hän oli, äreän näköinen, mutta teki työnsä halusta. Kiivetä ei hän kuitenkaan osannut — niin minä puhalsin hänet kannen yli, ennenkuin kukaan tiesi, että hän oli naishenkilö, ja se oli kyllä minun puoleltani hyvin tehty, sanoi tuuli.

— Oli pääsiäisaamu niinkuin silloinkin, kun Valdemar Daa luuli keksineensä punaisen kullan, silloin minä kuulin haikaran pesän alta, hataroiden seinien välitse virrenveisuuta, Anna Dorotean viimeisen virren.

Ei ollut ikkunaa, oli vain läpi seinässä; aurinko tuli kultakimpaleena ja asettui siihen. Siinäpä oli loistoa! Hänen silmänsä murtui, hänen sydämensä murtui! Niin olisi käynyt joka tapauksessa, jollei aurinko sinä aamuna olisikaan paistanut häneen.

Haikara soi hänelle katon hänen kuolemaansa asti! Minä lauloin hänen hautansa ääressä, sanoi tuuli, — minä lauloin hänen isänsä haudan ääressä, minä tiedän, missä se on ja missä hänen hautansa on, sitä ei kukaan muu tiedä.

Uudet ajat, toiset ajat! Vanhoista maanteistä tehdään aidattuja aloja, rauhoitetuista haudoista tulee vilkasliikkeinen maantie — ja pian tulee höyry vaunujonoineen ja humisee hautojen päällitse, hautojen, jotka ovat unohdetut niinkuin nimetkin. Huu-uu-uu! mennä täytyy!

Tämä on tarina Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään. Kertokaa, te muut, se paremmin, jos osaatte! sanoi tuuli ja kääntyi.

Sen tiensä se meni.

TYTTÖ, JOKA ASTUI LEIVÄN PÄÄLLE.

Kai sinä olet kuullut puhuttavan tytöstä, joka astui leivän päälle, jotta ei tahrisi kenkiänsä, ja kuinka huonosti hänen kävi. Se on sekä kirjoitettu että painettu.

Hän oli köyhä lapsi, ylpeä ja kopea, hän oli huonoa ainesta, niinkuin sanotaan. Aivan pienenä tyttöpahaisena huvitti häntä ottaa kiinni kärpäsiä, nyppiä niiltä siivet ja tehdä ne matelijoiksi. Hän otti turilaan ja sittiäisen, pisti kummankin neulaan, asetti sitten vihreän lehden tai pienen paperikappaleen ylhäälle niiden jalkojen kohdalle, ja eläin raukka piteli kiinni siitä, kierteli ja käänteli päästäkseen irti neulasta.

— Nyt sittiäinen lukee! sanoi pieni Inkeri, — kas kuinka se kääntelee lehteä!

Kasvaessaan ei hän käynyt paremmaksi, vaan mieluummin pahemmaksi, mutta kaunis hän oli ja se oli hänen onnettomuutensa, muuten häntä kyllä olisi kuritettu toisin kuin tapahtui.

— Se pää vaatii väkevää lipeää! sanoi hänen oma äitinsä. — Sinä olet lapsena usein astunut esiliinani päälle, pelkään että vanhempana tulet astumaan sydämeni päälle.

Ja sen hän todella tekikin.

Hän joutui nyt maalle palvelemaan ylhäisten ihmisten luo. He kohtelivat häntä niinkuin hän olisi ollut heidän oma lapsensa, ja sen mukaan hänet puettiin, kaunis hän oli ja ylpeys kasvoi.

Vuoden ajan hän oli ollut poissa, silloin sanoi hänen herrasväkensä hänelle. Sinun pitäisi toki kerran käydä tervehtimässä vanhempiasi, pieni Inkeri!

Hän läksikin, mutta vain näyttäytyäkseen, heidän piti nähdä, miten hieno hänestä oli tullut. Mutta kun hän pääsi kylän veräjälle ja näki tyttöjä ja nuoria miehiä juttelemassa lammikon luona tienvarrella, ja juuri missä hänen äitinsä istui kivellä lepäämässä, vierellään kimppu risuja, jotka hän oli koonnut metsästä, niin kääntyi Inkeri takaisin, häntä hävetti, että hänellä, joka oli niin hienosti puettu, piti olla äitinä tuollainen raukka, joka keräili tikkuja. Hän ei ensinkään katunut sitä, että hän kääntyi takaisin, häntä vain suututti.

Nyt kului taasen puoli vuotta.

— Sinun pitäisi sentään jonakin päivänä lähteä kotiin katsomaan iäkkäitä vanhempiasi, pieni Inkeri! sanoi hänen emäntänsä. — Tuossa saat suuren vehnäleivän, jonka voit viedä heille tuliaisiksi; he tulevat iloisiksi, kun saavat sinut nähdä.

Ja Inkeri puki ylleen parhaat vaatteensa ja uudet kenkänsä ja hän nosti helmansa ja asteli hyvin varovaisesti, saadakseen jalkansa pysymään puhtaina ja hienoina, ja siitähän ei häntä saattanut moittia. Mutta kun hän tuli siihen, missä polku kävi suomaan poikki ja oli vetistä ja likaista pitkän matkaa, niin paiskasi hän leivän likaan astuakseen sen päälle ja päästäkseen kuivin jaloin yli. Mutta juuri silloin, kun hän astui toiselle jalalle ja nosti toista, vaipui leipä ja hän sen mukana, syvemmälle ja syvemmälle, hän hävisi kokonaan, eikä näkyviin jäänyt kuin musta, kupliva suo.

Sellainen on tarina.

Minne hän joutui? Hän tuli alas suoeukon luo, joka tekee juomaa. Suoeukko on keijukaistyttöjen täti, nämä kyllä tunnetaan, niistä on kirjoitettu laulujakin ja niitä on maalattu, mutta suoeukosta ihmiset tietävät vain, että kun niityt kesällä höyryävät, niin suoeukko panee juomaa. Alas hänen panimoonsa Inkeri vaipui ja siellä ei kukaan kauan kestä. Rikkasäiliö on valoisa loistohuone suoeukon panimon rinnalla! Jokainen amme löyhkää niin, että ihmiset pyörtyvät, ja sitten seisovat ammeet ahdettuina päälletysten, ja jos jossakin niiden välillä on pieni aukko, josta pääsee läpi, niin ei siitä voi mennä kaikkien niiden märkien rupikonnien ja lihavien käärmeiden vuoksi, jotka täällä takertuvat toisiinsa. Tänne alas vaipui pieni Inkeri. Koko tuo iljettävä elävä kerä oli niin jäätävän kylmä, että kaikki hänen jäsenensä värisivät, niin, hän jähmettyi sen ääressä jähmettymistään. Leivässä hän oli kiinni ja se veti häntä niinkuin meripihkanappi vetää korrenkappaletta.

Suoeukko oli kotona, piru ja hänen isoäitinsä olivat sinä päivänä tulleet katsomaan panimoa, ja tämä isoäiti on vanha, hyvin myrkyllinen naishenkilö, joka ei milloinkaan ole työttömänä. Hän ei koskaan lähde ulos ottamatta käsityötä mukaansa, se oli hänellä täälläkin. Hän neuloi kutittavia anturoita pantaviksi ihmisten kenkiin ja sitten ei heillä ollut mitään rauhaa; hän kirjaeli valhetta ja harsi ajattelemattomia sanoja, jotka olivat pudonneet maahan, tuottaen vahinkoa ja turmiota. Niin, hän osasi neuloa, kirjaella ja kutoa, tuo vanha isoäiti!

Hän näki Inkerin, pani lasin silmänsä eteen ja katsoi häneen vielä kerran. "Sillä tytöllä on taipumuksia!" sanoi hän, "pyydän luovuttamaan hänet minulle muistoksi käynnistäni täällä! Hänestä tulee sopiva jalusta lastenlastenlasteni odotushuoneeseen."

Ja hän sai hänet. Sillä lailla joutui pieni Inkeri helvettiin. Sinne eivät ihmiset aina karkaa suoraa päätä, vaan he voivat päästä sivuteitä, kun heillä on taipumuksia.

Se oli loputtoman suuri odotushuone, pyörrytti, kun katsoi eteenpäin ja pyörrytti, kun katsoi taaksepäin. Ja sitten siellä seisoi nääntyvä joukko, joka odotti, että armon ovi avattaisiin; ne saivat odottaa kauan! Suuret, lihavat, hyllyttelevät hämähäkit kutoivat tuhatvuotista seittiä heidän jalkojensa yli ja tämä seitti kietoi niinkuin jalkaraudat ja piteli niinkuin kuparikahleet; ja tämän lisäksi oli joka sielussa ikuinen levottomuus, tuskan levottomuus. Saituri seisoi ja oli unohtanut raha-arkkunsa avaimen, ja se oli jäänyt suulle, tiesi hän. Niin, käy pitkäksi luetella kaikkia lajeja piinaa ja vaivaa, mitä täällä tunnettiin. Inkeristä tuntui kammottavalta seisoa jalustana, hän oli ikäänkuin jaloistaan sotkettu kiinni leipään.

— Sen siitä saa, kun tahtoo pitää jalkansa puhtaina, sanoi hän itsekseen. — Kas, kuinka ne mulkoilevat minuun! Niin, ne katselivat kaikki häneen, niiden pahat himot loistivat silmistä ja puhuivat ilman ääntä suupielistä, jotka olivat hirvittävät nähdä.

— Minua mahtaa katsella ilokseen, ajatteli pieni Inkeri, — minulla on kauniit kasvot ja hyvät vaatteet! Ja nyt hän kiersi silmiään, niska oli liian jäykkä. Kas, kuinka hän oli likaantunut suoeukon panimossa, sitä ei hän ollut ajatellut. Vaatteet olivat kuin yhden ainoan suuren limaläiskän peittämät, käärme oli asettunut riippumaan hänen hiuksiinsa ja roikkui alas niskaan, ja jokaisesta hänen hameensa poimusta pilkisti esiin rupikonna, joka haukkui kuin hengenahdistusta poteva sylikoira. Se oli hyvin ilkeää. — Mutta muutkin täällä ovat kauhean näköiset! lohdutteli hän itseään.

Kaikkein pahinta oli hänestä kuitenkin se hirveä nälkä, jota hän tunsi; eikö hän sitten voinut kumartua taittamaan palasta leivästä, jonka päällä hän seisoi? Ei, selkä oli kangistunut, käsivarret ja kädet olivat kangistuneet, koko hänen ruumiinsa oli kuin kivipatsas, ainoastaan silmiä päässään hän saattoi kiertää, kiertää aivan ympäri, niin että ne katselivat taaksepäin ja se se oli ruman näköistä. Ja sitten tulivat kärpäset, ne ryömivät hänen silmiensä päällitse, edestakaisin, hän vilkutti silmiään, mutta kärpäset eivät lähteneet lentoon, sillä ne eivät voineet: niiltä oli nypitty siivet, niistä oli tullut matelijoita. Se oli piinaa. Ja sitten tuo nälkä, niin, vihdoin hänestä tuntui, että hänen sisälmyksensä itse söivät itsensä ja hän kävi sisällisesti niin tyhjäksi, niin kauhistuttavan tyhjäksi.

— Jos tätä jatkuu, niin minä en kestä sitä! sanoi hän, mutta hänen täytyi kestää ja sitä jatkui jatkumistaan.

Silloin putosi polttava kyynel hänen päälaelleen, se vieri alas hänen kasvojaan ja rintaansa, leipään asti, putosi vieläkin kyynel, putosi monta. Kuka itki pientä Inkeriä? Eikö hänellä maan päällä ollut äiti? Surun kyyneleet, jotka äiti itkee lapsensa tähden, saavuttavat sen aina, mutta ne eivät tuota huojennusta, ne polttavat, ne tekevät tuskan vain suuremmaksi. Ja sitten tämä sietämätön nälkä ja se ettei hän voinut ulottua leipään, jota hän polki jalallaan! Vihdoin oli hänellä se tunne, että kaikki hänen sisässään itse oli mahtanut syödä itsensä, hän oli kuin ohut, ontto putki, joka veti jokaisen äänen itseensä. Hän kuuli selvästi kaikki mikä ylhäällä maan päällä koski häntä, ja se mitä hän kuuli, oli pahaa ja kovaa. Hänen äitinsä kyllä itki katkerasti ja oli suruissaan, mutta lisäsi: "Ylpeys käy lankeemuksen edellä! Se oli sinun onnettomuutesi, Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut surua äidillesi!"

Hänen äitinsä ja kaikki siellä ylhäällä tiesivät hänen syntinsä, että hän oli astunut leivän päälle, vaipunut maahan ja jäänyt sille tielleen. Karjapaimen oli kertonut sen, hän oli itse nähnyt sen mäentöyräältä.

— Kuinka sinä oletkin tuottanut surua äidillesi, Inkeri! sanoi äiti. — Niin, kyllä minä sen arvasin!

— Etten minä koskaan olisi syntynyt! ajatteli Inkeri, — se olisi ollut minulle paljon parempi. Ei auta, että äitini vaikeroi.

Hän kuuli herrasväkensä, noiden kunnon ihmisten, jotka olivat olleet hänelle kuin vanhemmat, puhuvan. "Hän oli synnillinen lapsi", sanoivat he, "hän ei antanut arvoa Jumalan lahjoille, vaan polki ne jalkojensa alle, armon ovi tulee olemaan hänen vaikea avata."

— Olisivat kurittaneet minua paremmin! ajatteli Inkeri, — ottaneet minusta oikut, jos niitä oli minussa.

Hän kuuli, että hänestä julkaistiin kokonainen laulu, "Ylpeä tyttö, joka astui leivän päälle saadakseen kenkänsä pysymään hienoina", ja sitä laulettiin kautta maan.

— Että siitä pitääkin kuulla niin paljon ja kärsiä niin paljon! ajatteli Inkeri. — Saisi toisiakin rangaista heidän vioistaan! Niin, silloin olisikin paljon rankaisemista! Hui, kuinka minä kidun!

Ja hänen mielensä kävi vieläkin kovemmaksi kuin hänen kuorensa.

— Täällä alhaalla, tässä seurassa ei tulla paremmiksi! Enkä minä tahdo tulla paremmaksi! Kas, kuinka he mulkoilevat!

Ja hänen mielensä kävi häijyksi ja katkeraksi kaikkia ihmisiä kohtaan.

— Nytpä niillä on jotakin kertomista siellä ylhäällä! —- hui, kuinka minä kidun!

Ja hän kuuli, että hänen tarinansa kerrottiin lapsille, ja pienokaiset kutsuivat häntä jumalattomaksi Inkeriksi. "Hän oli niin paha", sanoivat he, "niin häijy, häntä pitäisi oikein kiduttaa!"

Lasten suussa oli aina kovia sanoja hänestä.

Eräänä päivänä, kun viha ja nälkä kaivelivat hänen ontossa kuoressaan ja hän kuuli nimeään mainittavan ja tarinaansa kerrottavan eräälle viattomalle lapselle, pienelle tytölle, tunsi hän, että pienokainen purskahti itkuun kuunnellessaan tarinaa kopeasta, koreilunhaluisesta Inkeristä.

— Mutta eikö hän enää milloinkaan tule tänne ylös? kysyi pieni tyttö.

Ja hänelle vastattiin:

— Hän ei koskaan enää tule tänne ylös!

— Mutta jos hän nyt tahtoo pyytää anteeksi eikä koskaan enää tee sitä?

— Mutta hän ei tahdo pyytää anteeksi! sanoivat he.

— Minä tahtoisin niin mielelläni, että hän tekisi sen! sanoi pieni tyttö ja oli aivan lohduton. — Minä annan nukkekaappini, jos hän saa tulla ylös! Inkeri-raukalla on niin hirveää!

Ja nuo sanat tunkivat suoraan Inkerin sydämeen, ne ikäänkuin tekivät hänelle hyvää. Ensi kerran sanoi joku: "Inkeri-raukka!" lisäämättä vähintäkään hänen vioistaan. Pieni viaton lapsi itki ja rukoili hänen puolestaan, hänen tuli niin kumma olla, hän olisi itse mielellään itkenyt, mutta hän ei voinut itkeä, ja sekin oli kidutusta.

Sitä mukaa kuin vuodet siellä ylhäällä vierivät — alhaalla ei tapahtunut mitään muutosta —, kuuli hän harvemmin ääniä sieltäpäin, hänestä puhuttiin vähemmin. Silloin hän eräänä päivänä kuuli huokauksen: "Inkeri! Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut minulle surua! Sanoinhan minä sen!" Se oli hänen äitinsä, joka kuoli.

Joskus hän kuuli vanhan herrasväkensä mainitsevan nimeään ja lempeimmät sanat mitä emäntä lausui, olivat: "Näenköhän minä enää koskaan sinua, Inkeri! Eihän sitä tiedä, mihin joutuu!"

Mutta Inkeri toki kyllä ymmärsi, ettei hänen kelpo emäntänsä koskaan voinut joutua sinne, missä hän oli.

Niin kului taasen pitkä, katkera aika.

Silloin kuuli Inkeri uudelleen nimeään mainittavan ja näki ylhäällä päänsä päällä ikäänkuin kahden kirkkaan tähden loistavan; ne olivat kaksi lempeää silmää, jotka sulkeutuivat maan päällä. Niin monta vuotta oli kulunut siitä, kun tuo pieni tyttö lohduttomana itki "Inkeri-raukan" tähden, että lapsesta oli tullut vanha vaimo, jonka Jumala nyt tahtoi kutsua luokseen, ja juuri tällä hetkellä, jolloin ajatukset kohosivat koko elämän melusta, muisti hänkin, kuinka hänen pienenä lapsena oli pitänyt katkerasti itkeä kuullessaan Inkerin tarinaa. Tuo aika ja tuo vaikutus astuivat niin ilmi elävinä vanhan vaimon eteen hänen kuolinhetkellään, että hän aivan ääneen huudahti: "Herra Jumalani, enköhän minäkin niinkuin Inkeri, usein ole ajattelematta tallannut sinun siunauksesi lahjoja, enköhän minäkin ole kulkenut ylpeys mielessä, mutta sinä et armossasi ole antanut minun vaipua, vaan pitänyt minua pystyssä. Älä hylkää minua viimeisellä hetkelläni!"

Ja vanhuksen silmät sulkeutuivat ja sielun silmät avautuivat näkemään salattuja asioita, ja kun Inkeri niin elävänä oli hänen viimeisissä ajatuksissaan, näki hän hänet, näki miten syvälle hän oli vaipunut, ja tämän nähdessään purskahti hurskas sielu itkuun, taivaan valtakunnassa seisoi hän kuin lapsi ja itki Inkeri-raukkaa. Nuo kyyneleet ja rukoukset soivat kuin kaiku alas onttoon, tyhjään kuoreen, joka ympäröi vangittua, kidutettua sielua. Aavistamaton rakkaus ylhäältä valtasi sen: Jumalan enkeli itki häntä! Kuinka tämä hänelle suotiinkin! Kidutettu sielu ikäänkuin kokosi mielessään jokaisen maisen elämän teon, jonka se oli toimittanut, ja se itkeä hytki tavalla, jolla ei Inkeri milloinkaan ollut voinut itkeä. Suru hänen itsensä vuoksi täytti hänet, hänestä tuntui, ettei armon ovi milloinkaan voisi avautua hänelle ja samassa kun hän murtuneena tunnusti tämän, lankesi valonsäde alas helvetin kuiluun, säde tuli voimakkaampana kuin auringonsäde, joka sulattaa lumiukon, minkä pojat pystyttivät pihalle, ja silloin — paljon nopeammin kuin lumihiutale, joka putoaa lapsen lämpöiselle suulle, sulaa pisaraksi — haihtui Inkerin kivettynyt hahmo; pieni lintu lensi salaman murtoviivan teitä ylös ihmismaailmaa kohti, mutta arkana ja peloissaan se suhtautui kaikkeen ympärillään, se ujosteli itseään ja kaikkia eläviä olentoja ja haki nopeasti suojaa pimeässä lävessä, jonka se löysi rappeutuneesta muurista! Täällä se istua kyyrötti, koko ruumis väristen, se ei voinut äännähtääkään, sillä ei ollut ääntä; se kyyrötti pitkän aikaa ennenkuin se levollisesti saattoi nähdä ja tajuta koko ihanuuden tuolla ulkona. Niin, ihanaa oli: ilma oli raikasta ja lauhaa, kuu paistoi kirkkaasti, puut ja pensaat tuoksuivat. Ja sitten siellä, missä se istui, oli niin suloista, sen höyhenpuku oli niin hieno ja puhtoinen. Oi, minkä rakkauden ja loiston synnyttämää kaikki luotu sentään on! Kaikki ajatukset, mitkä liikkuivat linnun rinnassa, pyrkivät laulaen ilmoille, mutta lintu ei jaksanut, mielellään se olisi laulanut niinkuin keväällä käki ja satakieli. Jumala, joka kuulee madonkin äänettömän ylistyslaulun, kuuli senkin ylistyslaulun, joka kumpusi ajatussointuina niinkuin psalmi soi Davidin rinnassa, ennenkuin se sai sanat ja sävelen.

Ajatuksissa kasvoivat ja paisuivat nämä äänettömät laulut viikkojen kuluessa, niiden täytyi päästä purkautumaan, hyvän työn ensi kertaa kohottaessa siipiään — sellainen oli tehtävä!

Nyt tuli pyhä joulujuhla. Talonpoika pystytti aivan seinän luo salon ja sitoi siihen puimattoman kauralyhteen, jotta taivaan linnuillakin olisi iloinen joulu ja hyvä ateria tänä Vapahtajan aikana.

Ja aurinko nousi jouluaamuna ja paistoi olkilyhteeseen ja kaikki visertelevät linnut lentelivät ateriasalon ympärillä. Silloin helähti seinästäkin: "pii, pii!" Paisuva ajatus tuli ääneksi, tuo heikko piipatus oli kokonainen riemulaulu, hyvän työn ajatus oli herännyt, ja lintu lensi ulos piilostaan. Taivaan valtakunnassa kyllä tiedettiin, mikä lintu se oli.

Talvi yltyi todenperään, vedet olivat paksussa jäässä, linnuilla ja metsän eläimillä oli kova aika ravinnon puolesta. Pieni lintu lensi pitkin maantietä ja etsi ja löysikin reenjäljistä sieltä täältä jyväsen, syöttöpaikoilta se tapasi pari leivänmurusta, niistä se söi vain yhden ainoan, mutta kutsui paikalle kaikki muut nälkiintyneet varpuset saamaan ruokaa. Se lensi kyliin, katseli yltympäri, ja siellä, missä lempeä käsi oli sirotellut leipää ikkunan alle, söi se itse vain yhden ainoan murusen, mutta antoi kaikki muille.

Talven kuluessa oli lintu koonnut ja antanut niin monta leivänmurusta, että ne yhteensä painoivat niin paljon kuin koko se leipä, jonka päälle pieni Inkeri oli astunut, jotta ei tahrisi hienoja kenkiään, ja kun viimeinen leivänmurunen oli löydetty ja annettu pois, kävivät linnun harmaat siivet valkoisiksi ja levittäytyivät.

— Tuolla lentää järven yli tiira! sanoivat lapset, jotka näkivät valkoisen linnun. Milloin se sukelsi alas järveen, milloin se kohosi kirkkaaseen auringonpaisteeseen; se loisti, oli mahdoton tietää, minne se joutui. He sanoivat, että se lensi suoraan aurinkoon.

TORNINVARTIA OLLI.

— Maailmassa mennään ylös ja alas ja alas ja ylös, nyt minä en voi päästä korkeammalle! sanoi torninvartia Olli. — Ylös ja alas ja alas ja ylös — sitä saavat useimmat kokea. Itse asiassa meistä kaikista vihdoin tulee torninvartioita, me katselemme elämää ja asioita ylhäältäpäin.

Niin jutteli tornissa Olli, ystäväni, vanha vartia, hauska, puhelias veitikka, joka näytti sanovan kaikki ja kuitenkin kätki niin paljon vakavuutta sydämen pohjaan. Niin, hän oli parempia ihmisiä, toiset väittivät että hän oli konferenssineuvoksen poika, tai olisi voinut olla sellainen, hän oli harjoittanut opintoja, ollut apuopettajana, lukkarinapulaisena, mutta mitäpä se auttoi! Silloin hän asui lukkarin luona, hänellä piti olla vapaa täysihoito talossa; silloin hän vielä oli nuori ja hieno, niinkuin sanotaan: hän tahtoi, että hänen saappaansa harjattaisiin kiiltomusteella, mutta lukkari tahtoi antaa vain rasvamustetta, ja siitä he joutuivat epäsopuun; toinen puhui itaruudesta, toinen turhamaisuudesta, musteesta tuli musta syy vihaan, ja niin he erosivat. Mutta sitä, mitä hän oli vaatinut lukkarilta, vaati hän myöskin maailmalta: kiiltomustetta, ja hän sai aina vain rasvamustetta — silloin hän vetäytyi pois kaikkien ihmisten luota ja rupesi erakoksi, mutta elää erakkoelämää ja tulla toimeen keskellä suurta kaupunkia voi ainoastaan kirkontornissa, sinne hän nousi ja poltti piippuaan yksinäisellä retkellään. Hän katseli alas ja hän katseli ylös, ajatteli ja kertoi omalla tavallaan mitä näki ja mitä ei nähnyt, mitä luki kirjoista ja mitä omasta sielustaan. Minä lainasin hänelle usein lukemista, hyviä kirjoja, ja seurastaan ihminen tunnetaan. Hän ei sanonut pitävänsä englantilaisista kotiopettajatarromaaneista, ei myöskään ranskalaisista, jotka olivat keitetyt tuulenhengähdyksistä ja rusinanvarsista, ei, elämäkertoja hän tahtoi, kirjoja, joissa kuvattiin maailman ihmeitä. Minä kävin hänen luonaan ainakin kerran vuodessa, tavallisesti heti uudenvuoden jälkeen, hänellä oli silloin aina mielessä jotakin, joka liittyi hänen ajatuksiinsa vuodenvaihteessa.

Kerron tässä kahdesta vierailusta ja käytän hänen omia sanojaan, mikäli voin.

Ensimäinen vierailu.

Niiden kirjojen joukossa, jotka viimeksi olin lainannut Ollille, oli teos vierukivistä, joka varsinkin oli tuottanut hänelle iloa ja täyttänyt hänen mielensä.

— Niin, ne ovat oikeita riemuvanhuksia nuo vierukivet, sanoi hän, — ja niiden ohi kuljetaan mitään ajattelematta, sen minä itse olen tehnyt sekä maalla että rannalla, missä niitä makaa joukoittain. Tallataan katukiviä, noita kaikkein vanhimpien muinaisjäännösten jätteitä! Sen olen itse tehnyt. Nyt minä kunnioitan jokaista katukiveä. Kiitos tuosta kirjasta, se on vallannut minun mieleni, työntänyt syrjään vanhat ajatukset ja tottumukset, tehnyt minut halukkaaksi lukemaan enemmän sitä lajia. Maan romaani on sentään merkillisin kaikista romaaneista! Vahinko, ettei voi lukea ensimäisiä osia, ne kun ovat kirjoitetut kielellä, jota me emme ole oppineet; pitää lukea maakerroksista, piikivistä, kaikista maankausista ja sitten esiintyvät toimivat henkilöt vasta kuudennessa osassa, herra Aatami ja rouva Eeva; se on monelle lukijalle hiukan liian myöhäistä, he tahtovat heidät heti, niin minäkin. Se on romaani täynnä seikkailuja ja kaikki me olemme niissä mukana. Me kompuroimme ja kampuroimme ja pysymme paikoillamme, mutta pallo kiertää kiertämistään eikä kuitenkaan läikäytä valtamerta päällemme. Kuori, jolla me kävelemme, pysyy koossa, me emme putoa sen läpi; ja niin kestää tätä tarinaa miljoonia vuosia ja siinä havaitaan lakkaamatonta edistystä. Kiitos vierukivikirjasta! Ne ne ovat poikia, ne vasta osaavat kertoa, kun niikseen tulee! Eikö olekin mukavaa noin joskus mennä aivan mitättömäksi, kun istuu niin korkealla kuin minä, ja silloin saada muistutus, että me kaikki — kiiltomusteinemme päivinemme — vain olemme minuutinikäisiä muurahaisia maan mättäällä, olimmepa sitten ritarinauhalla koristettuja muurahaisia, tai minkä arvon muurahaisia hyvänsä. Ihminen tulee niin surkean nuoreksi näiden miljoonia vuosia vanhojen vierukivien rinnalla. Luin kirjaa uudenvuoden aattona ja elin siinä niin kokonaan, että unohdin tavanmukaisen huvitukseni uudenvuoden yönä: katsoa "villiä ratsastusta Amageriin". Niin, sitä te kyllä ette tunne!

Noitien retki luudanvarsilla kyllä on tuttu, se tapahtuu juhannusyönä Kyöpelinvuoreen, mutta sitten on myöskin tuo villi ratsastus, se on kotimainen ja nykyaikainen, se tapahtuu Amageriin uudenvuodenyönä. Kaikki huonot runoilijat, runoilijattaret, soittoniekat, sanomalehdenkirjoittajat ja taiteelliset julkisuudet, ne jotka eivät ole mistään kotoisin, ratsastavat uudenvuodenyönä ilman halki Amageriin; ne istuvat hajareisin siveltimensä tai hanhenkynänsä selässä, teräskynä ei kanna, se on liian jäykkä. Minä näen tämän, niinkuin sanottu, joka uudenvuodenyönä; useimmat heistä minä voisin mainita nimeltä, mutta paras on välttää riitaa heidän kanssaan; he eivät pidä siitä, että ihmiset tietävät heidän Amager-retkestään hanhenkynän selässä. Minulla on eräs serkuntapainen, joka on kalastajanvaimo ja hankkii, oman kertomuksensa mukaan, haukkumasanoja kolmelle arvossapidetylle lehdelle; itse hän on ollut siellä kutsuvieraana, hänet kannettiin sinne, hän ei itse käytä hanhenkynää eikä osaa ratsastaa; hän on kertonut sen. Puolet siitä mitä hän sanoo, on valhetta, mutta puolessakin on tarpeeksi. Kun hän oli siellä, alettiin laululla, jokainen vieraista oli kirjoittanut viisunsa ja jokainen lauloi omansa, sillä se oli paras; se oli yhtä ja samaa, se oli samaa rallatusta. Sitten marssi pienissä joukoissa esiin se väki, joka vaikuttaa ainoastaan suupelillään, siinä olivat nyt laulavat kellot, jotka esiintyvät seurustelussa; sitten tulivat pienet rumpalit, jotka rummuttavat tiedot perheisiin. — Tehtiin tuttavuutta niiden kanssa, jotka kirjoittavat panematta nimeä alle, se merkitsee tässä rasvamusteen käyttämistä kiiltomusteen asemesta; siellä olivat pyöveli ja hänen renkinsä, ja renki oli röyhkeämpi, muuten ei häntä olisi huomattu; siellä oli kunnon kadunlakaisija, joka kääntelee pyttyään ja sanoo sen sisältöä "hyväksi, hyvin hyväksi, erinomaisen hyväksi!" — Keskellä sitä huvia, mitä tämä kaikki mahtoi tarjota, versoi jätekuopasta varsi, puu, ääretön kukka, suuri sieni, kokonainen katto, se oli kunnianarvoisen seurakunnan laiskanriuku, joka piteli kaikkea, mitä he vanhana vuonna olivat lahjoittaneet maailmalle; tästä lenteli kipunoita kuin tulen liekkejä, ne olivat kaikki ne lainatut ajatukset ja aatteet, joita he olivat käyttäneet ja jotka nyt irtaantuivat ja lensivät tiehensä kuin kokonainen ilotulitus. Leikittiin leikkiä "Tuli palaa", pienet runoilijat leikkivät leikkiä "Sydän palaa"; älyniekat singauttivat sanasutkauksia, vähempään ei tyydytty. Sukkeluudet rämisivät ikäänkuin olisi läjäytetty tyhjiä ruukkuja oviin, tai ruukkuja, joissa on turpeentuhkaa. Se oli erinomaisen hauskaa, vakuutti serkku. Oikeastaan hän sanoi koko joukon muutakin, joka oli hyvin häijyä, mutta hauskaa! Minä en sano sitä, pitää olla hyvä ihminen eikä arvostelija. Jokatapauksessa te ymmärrätte, että kun, niinkuin minä, on saanut tietoonsa tuon juhlan, niin luonnollisesti aina uudenvuodenyönä pidän varani nähdäkseni villin ratsastuksen. Jos jonakin vuonna kaipaan muutamia henkilöjä, niin on uusia tullut sijaan, mutta tänä vuonna vieraat jäivät minulta näkemättä, minä vierin vierukivillä, vierin läpi miljoonien vuosien ja näin kivien irrallaan kierivän pitkin pohjoisia maita, näin niiden ajelehtivan jääkappaleilla kauan ennenkuin Noan arkki veistettiin, näin niiden painuvan pohjaan ja taasen nousevan ylös, nousevan tuollaiselle hiekkasärkälle, joka viittasi ylös vedestä ja sanoi: "tästä pitää tulla Själlanti." Minä näin villien lintulajien, joita me emme tunne, villien päällikköjen, joita me niinikään emme tunne, ottavan ne asuinsijoikseen, kunnes kirves iski riimumerkkinsä pariin niistä, jotka silloin pääsivät mukaan ajanlaskuun, mutta minä olin aivan joutunut siitä pois, mennyt varsin mitättömäksi. Silloin tapahtui kolme, neljä kaunista tähdenlentoa, ne valaisivat, ajatukset saivat toisen nousun. — Tottahan te tiedätte mikä tähdenlento on? Sitä oppineet muuten eivät tiedä! — Minulla on niistä omat ajatukseni ja otan lähtökohdakseni tämän: kuinka usein lausutaankaan salaa kiitos ja siunaus jokaisesta ihmisestä, joka on toimittanut jotakin kaunista ja hyvää? Usein on kiitos äänetön, mutta se ei putoa maahan. Minä arvelen auringonpaisteen ottavan sen talteen ja auringonsäteen vuodattavan tuon hiljaisuudessa tunnetun, salaisen kiitoksen hyväntekijän pään päälle. Jos kokonainen kansa läpi aikojen lähettää kiitoksensa, niin, silloin tulee kiitos kimppuna, putoaa tähdenlentona hyväntekijän haudalle. Minua suorastaan huvittaa, kun näen tähdenlentoja, varsinkin uudenvuodenyönä, arvaella, ketä tämä kiitoskimppu nyt voi tarkoittaa. Tuonoin putosi loistava tähdenlento lounaan suunnalla: siunaava kiitos monelle, monelle! Ketä se saattoi tarkoittaa? Varmaan se putosi, ajattelin, rantatöyräälle Flensborgin vuonon varrella, missä Danebrog, Tanskan lippu, liehuu Schleppegtellin, Lässöen ja toverien haudoilla. Yksi putosi keskelle maata, se putosi Sorö'hön: kimppu Holbergin arkulle, kiitos tästä vuodesta niin monelta, kiitos ihanista huvinäytelmistä!

On suurta, on iloista tietää, että meidän haudallemme putoaa tähdenlento — se tosin ei koske minun hautaani, minulle ei yksikään auringonsäde tuo kiitosta, sillä ei ole mistään kiittämistä! Minä en pääse kiiltomusteeseen asti, sanoi Olli, — minun kohtaloni maailmassa on saada rasvamustetta.

Toinen vierailu.

Tulin torniin uudenvuodenpäivänä, Olli puhui maljoista, jotka tyhjennettiin vanhan pisaran vaihtuessa uudeksi pisaraksi, niinkuin hän nimitti vuotta. Silloin minä kuulin hänen tarinansa laseista, ja siinä oli ajatusta.

— Kun kello uudenvuodenyönä on lyönyt kaksitoista, nousevat ihmiset pöydän ympärillä seisomaan, kädessä täysi lasi ja juovat uuden vuoden maljan. Vuosi aletaan lasi kädessä, se on juopoille hyvä alku! Aletaan vuosi menemällä nukkumaan, se on hyvä alku laiskuudelle! Uni kyllä vuoden mittaan tulee näyttelemään suurta osaa, lasit niinikään. Tiedättekö te mitä asuu laseissa? kysyi hän. — Kyllä, siellä asuu terveys, ilo ja eloisuus! Siellä asuu harmi ja katkera onnettomuus. Kun minä nyt luettelen lasit, luettelen tietysti lasien arvoasteet eri ihmisiin nähden.

Katsokaapa, ensimäinen lasi se nyt on terveyden lasi! Siinä kasvaa terveyden yrtti, pistäkää se seinänrakoon, niin voitte vuoden lopulla istua terveyden lehtimajassa.

Jos te otatte toisen lasin —! niin, siitä lähtee lentoon pieni lintu, se visertää viattoman iloisena niin että ihminen kuuntelee ja ehkä laulaa mukana: elämä on kaunis, älkäämme surko, iloisesti eteenpäin!

Kolmannesta lasista nousee pieni siivekäs veitikka, enkelilapseksi häntä tuskin voi kutsua, sillä hänessä on tontun verta ja tontun mieltä. Ei hän ärsytä, hän laskee leikkiä; hän asettuu korvamme taakse ja kuiskaa meille hauskoja kaskuja; hän asettuu sydämemme sopukkaan ja lämmittää siellä niin että me muutumme ylenannetun iloisiksi, hyviksi päiksi toisten päiden arvostelukyvyn mukaan.

Neljännessä lasissa ei ole yrttiä, lintua eikä veitikkaa, siinä on järjen ajatusviiva ja sen viivan yli ei koskaan pidä mennä.

Jos otat viidennen lasin, niin itket itseäsi, joudut niin oudon hupaisan liikutuksen valtaan, tai saattaa myös käydä toisin: lasista juosta pamahtaa prinssi Karnevaali suulaana ja villinä ilosta! Hän vetää sinut mukaansa, sinä unohdat arvosi — jos sinulla on sellaista —, unohdat enemmän kuin sinun pitää ja sinulla on lupa unohtaa. Kaikki on tanssia, laulua ja helinää. Naamiot riistävät sinut mukaansa, paholaisen tyttäret tulevat puettuina silkkiin ja harsoihin, hiukset valloillaan, ihanin jäsenin — riistäydy irti, jos voit!

Kuudes lasi! — niin, siinä istuu Saatana itse, pieni, hyvin puettu, kaunopuheinen, miellyttävä ja sangen viehättävä mies, joka kokonaan ymmärtää sinut, myöntää sinun olevan joka asiassa oikeassa, on koko sinun oma itsesi. Hän tulee lyhty kädessä saattamaan sinut kotiinsa. Muuan vanha taru kertoo pyhimyksestä, jonka piti valita yksi seitsemästä kuolemansynnistä ja hän valitsi luulonsa mukaan pienimmän, juoppouden, ja siinä hän teki kaikki muut kuusi syntiä. Ihminen ja paholainen sekoittavat keskenään verta, sellainen on kuudes lasi, ja silloin versovat meissä kaikki pahat idut. Jokainen niistä kasvaa raamatullisen sinapinsiemenen voimalla, kasvaa puuksi, joka ulottuu yli koko maailman, eikä useimmilla silloin ole muuta neuvoa kuin joutua sulatusuuniin ja tulla valetuiksi uudelleen.

Se on lasien tarina, sanoi torninvartia Olli, — ja sen voi toistaa sekä kiiltomusteella että rasvamusteella. Minä esitän sen molemmilla.

Tällainen oli toinen vierailu Ollin luona, jos tahdot kuulla useampia, niin täytyy vierailuja jatkaa.