Produced by Tapio Riikonen

SATUJA JA TARINOITA VI

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1919.

SISÄLLYS:

Anna-Liisa.
Lasten leperrystä.
Palanen helminauhaa.
Kynä ja mustepullo.
Lapsi haudassa.
Tarhakukko ja viirikukko.
"Kaunis!"
Kertomus dyyneiltä.
Marionettiennäyttäjä.
Kaksi veljestä.
Vanha kirkonkello.
Kaksitoista postivaunuissa.

Anna-Liisa.

Anna-Liisa oli kuin maito ja mansikka, nuori ja iloinen, kaunis katsella. Hampaat paistoivat niin valkoisina, silmät niin kirkkaina, jalka oli kevyt tanssissa ja mieli vieläkin kevyempi! Mitä siitä seurasi? "Ilkeä vekara!" — niin, kaunis hän ei ollut! Hänet annettiin ojankaivajan vaimon hoitoon, Anna-Liisa joutui kreivilliseen linnaan, istui koreassa huoneessa, yllään silkkiset ja samettiset vaatteet, ei tuulenhenkikään saanut käydä häneen, kukaan ei saanut sanoa hänelle kovaa sanaa, sillä se vahingoitti häntä eikä hän kärsinyt sitä: hän imetti kreivillistä lasta. Se oli hieno kuin prinssi, kaunis kuin enkeli, kuinka hän rakastikaan tätä lasta! Hänen omansa, niin, se oli kodissa, ojankaivajan kodissa, missä ei pata kiehunut yli laitainsa, mutta suu kiehui, ja tavallisesti ei siellä ollut ketään kotona. Poika itki, mutta mitä ei kukaan kuule, se ei ketään liikutakaan. Hän itki kunnes nukkui eikä unessa tunneta nälkää eikä janoa, uni on sellainen hyvä keksintö. Vuosien kuluessa — niin, aikaa myöten kasvaa rikkaruoho, sanotaan — Anna-Liisan poika kasvoi, ja kuitenkin sanottiin hänen kasvussaan pysähtyneen. Mutta tähän perheeseen hän kokonaan oli kasvanut kiinni, he olivat saaneet siitä rahat, Anna-Liisa oli hänestä kokonaan vapaa, hän oli kaupunkilaismatami, vietti sisällä tyyntä, rauhallista elämää ja käytti ulos mennessään hattua. Mutta hän ei koskaan mennyt ojankaivajalle, se oli niin kaukana kaupungista eikähän hänellä ollut sinne asiaakaan, poika oli heidän, ja syödä hän kuului osaavan. Pitihän hänen tehdä työtä ruuastaan ja niin hän kaitsi Jensenin Matin punaista lehmää, hän kyllä saattoi katsoa sitä ja tehdä jotakin puolestaan.

Kahlekoira herraskartanon valkaisualtaalla istuu auringonpaisteessa ylpeänä koppinsa katolla ja haukkuu jokaista ohikulkijaa, sadeilmalla se ryömii sisäpuolelle, sen on kuiva ja hyvä olla. Anna-Liisan poika istui ojanreunalla ja vuoli liekapaalua. Keväällä hän näki kolmen mansikkataimen kukkivan, ne kyllä kasvattaisivat marjoja, siitä hän iloitsi enemmän kuin mistään muusta, mutta marjoja ei kuulunut. Hän istui sateessa ja pahassa ilmassa, kastui pintaa myöten, tikerä tuuli kuivasi sitte vaatteet hänen yllään. Jos hän tuli kartanolle, niin häntä tönittiin ja tuupittiin, hän oli ruma ja ilkeä, sanoivat piiat ja rengit, siihen hän oli tottunut — häntä ei koskaan oltu rakastettu!

Miten kävi Anna-Liisan pojan? Miten hänen saattoi käydä? Hänen kohtalonsa oli: "ei koskaan rakastettu".

Maankamaralta hänet viskattiin laivaan. Hän läksi merille huonolla aluksella, hän istui ruorin ääressä sill'aikaa kuin kippari joi. Likainen ja ilkeä hän oli, viluinen ja nälkäinen, ei olisi luullut hänen koskaan syöneen kylläkseen, eikä hän ollutkaan.

Oltiin lopulla vuotta, oli raaka, märkä, tuulinen ilma. Tuuli viilsi kylmänä paksujen vaatteiden läpi, varsinkin merellä, ja siellä kulki yhden purjeen varassa kurja alus, kannellaan vain kaksi miestä, niin, saattoi sanoa ainoastaan puolitoista, ne olivat kippari ja hänen poikansa. Koko päivän oli ollut hämärää, nyt kävi vieläkin pimeämmäksi, oli pureva pakkanen. Kippari otti ryypyn, joka lämmitti sisällisesti, pullo oli esillä ja lasi niinikään, se oli ylhäältä ehyt, mutta jalka oli mennyt poikki ja sen sijaan sille oli vuoltu siniseksi maalattu puutalla, jolla se seisoi. Ryyppy teki hyvää, kaksi vieläkin parempaa, arveli kippari. Poika istui ruorin ääressä, jota hän piteli kovine, tervaisine käsineen. Ruma hän oli, hiukset takkuiset, alakuloinen ja masentunut hän oli, se oli ojankaivajan poika, kirkonkirjoissa häntä sanottiin Anna-Liisan pojaksi.

Tuuli viilsi omalla tavallaan, haaksi omallaan! Purje pullistui, tuuli oli tarttunut siihen, mentiin huimaavaa vauhtia — raakaa, märkää oli ympärillä ja vielä enemmän sitä lajia saattoi tulla — seis! Mikä oli? Mikä tönähti, mikä räjähti, mikä tarttui alukseen? Se kääntyi ympäri. Oliko se pilvenputoama, oliko se hyökyaalto? Poika ruorin ääressä päästi kovan huudon: "Jeesuksen nimeen!" Haaksi oli töydännyt mahtavaan kiveen meren pohjalla ja vaipui kuin vanha kenkä kadun lokaan, vaipui miehineen, hiirineen päivineen, niinkuin on tapana sanoa; ja hiiriä siinä oli, mutta vain puolitoista miestä: kippari ja ojankaivajan poika. Kukaan ei nähnyt tätä, paitsi kirkuvat lokit ja kalat siellä alhaalla; niin, eivätkä nekään oikein, sillä ne katselivat peloissaan syrjään, kun vesi kohisi vaipuvan haahden sisään. Tuskin syltäkään se oli veden alla, unohdetut olivat nuo molemmat, unohdetut, unohdetut! Ainoastaan lasi siniseksi maalattuine puutalloineen ei vaipunut, puutalla piti sitä pinnalla. Lasi ajelehti, kunnes se tulisi särkymään ja heitettäisiin rannalle — missä ja koska? Niin, sehän ei merkinnyt mitään! Se oli palvellut aikansa ja sitä oli rakastettu. Tätä ei Anna-Liisan poika ollut kokenut! Taivaan valtakunnassa ei yksikään sielu enään sano: ei milloinkaan rakastettu!

* * * * *

Anna-Liisa asui kaupungissa, hän oli asunut siellä jo monta vuotta. Häntä kutsuttiin matamiksi ja hän pöyhisteli, varsinkin puhuessaan vanhoista muistoista, kreivillisestä ajastaan, jolloin hän ajoi vaunuissa ja saattoi puhua kreivittärien ja vapaaherrattarien kanssa. Hänen suloinen kreivilapsensa oli mitä kaunein Jumalan enkeli, mitä herttaisin olento, hän oli pitänyt Anna-Liisasta ja Anna-Liisa hänestä. He olivat suudelleet toisiaan ja taputelleet toisiaan, hän oli Anna-Liisan ilo, puolet hänen elämäänsä. Nyt hän oli suuri, neljäntoista vuoden vanha, hän oli saanut oppia ja hän oli kaunis. Anna-Liisa ei ollut nähnyt häntä sitte kuin hän kantoi häntä käsivarsillaan, hän ei moneen vuoteen ollut käynyt kreivillisessä linnassa, se oli kokonaisen matkan takana.

— Kerran minun täytyy tehdä tuumasta tosi! sanoi Anna-Liisa. — Minun täytyy lähteä katsomaan ihanuuttani, suloista kreivilastani! Niin, varmaan hänkin ikävöi minua, ajattelee minua, pitää minusta, niinkuin silloin, kun hän enkelinkäsivarsineen riippui kaulassani ja sanoi: "An-Lis!" Se soi kuin viulu! Niin, minun täytyy tehdä tuumasta tosi ja lähteä häntä katsomaan.

Hän ajoi kyytirattailla, hän kulki jalan, hän saapui kreivilliseen linnaan. Se oli suuri ja loistava niinkuin ennenkin, puutarha ulkopuolella oli sama kuin ennenkin, mutta ihmiset talossa olivat kaikki oudot eikä yksikään heistä tietänyt mitään Anna-Liisasta, he eivät tietäneet mitä hän kerran oli täällä merkinnyt. Kreivitär sen kyllä vielä heille sanoo, ja myöskin hänen oma poikansa. Miten hän ikävöikään häntä!

Nyt oli Anna-Liisa perillä. Kauvan hänen täytyi odottaa ja odottavan aika on pitkä! Ennenkuin herrasväki asettui ruualle kutsuttiin hänet kreivittären luo ja häntä puhuteltiin hyvin ystävällisesti. Suloisen poikansa hän saisi nähdä aterian jälkeen, silloin hänet taasen kutsuttiin sisään.

Kuinka hän oli tullut suureksi, pitkäksi ja kapeaksi! Mutta kauniit silmät olivat ennallaan ja enkelinsuu. Hän katseli häneen, mutta ei sanonut sanaakaan. Varmaan hän ei tuntenut häntä. Hän kääntyi ympäri, aikoi mennä, mutta silloin tarttui Anna-Liisa hänen käteensä, painoi sen suutaan vastaan. "Kas niin, hyvä on!" sanoi hän ja läksi sentiensä huoneesta, hän, Anna-Liisan rakkauden ajatus, hän, jota hän oli rakastanut ja rakasti yli kaiken, hän, hänen maallinen ylpeytensä!

Anna-Liisa asteli ulkopuolelle linnaa, avonaiselle maantielle, hän oli niin surullinen. Poika oli kohdellut häntä kuin vierasta, ei ajatusta hän ollut uhrannut hänelle, ei sanaa, hän, jota hän kerran yötä päivää oli kanniskellut ja aina kantoi ajatuksissaan.

Suuri musta korppi lensi tielle hänen eteensä, kirkui ja kirkui uudestaan. "Hyi!" sanoi hän, "mikä pahan ilman lintu sinä olet!"

Hän astui ojankaivajan asumuksen ohitse. Vaimo seisoi ovella ja niin he puhelivat.

— Sinulla näyttää olevan hyvät oltavat! sanoi ojankaivajan vaimo. —
Olet paksu ja lihava! Hyvin sinä voit!

— Niin kyllä! sanoi Anna-Liisa.

— Heidän laivansa on hukkunut miehineen päivineen! sanoi ojankaivajan vaimo. — Lauri kippari ja poika hukkuivat molemmat. Ne ovat nyt mennyttä. Olin toki luullut, että poika kerran olisi auttanut minua roposella, sinulle hän toki ei ollut maksanutkaan mitään, Anna-Liisa!

— Ovatko he hukkuneet! sanoi Anna-Liisa ja sitte he eivät enään puhuneet siitä asiasta. Anna-Liisa oli niin suruissaan siitä, ettei hänen kreivilapsensa ollut suvainnut puhua hänelle, hän, joka rakasti häntä ja oli kulkenut tänne tuon pitkän matkan. Ja olihan se maksanut rahaakin. Saavutettu ilo ei ollut suuri, mutta siitä ei hän täällä puhunut sanaakaan, hän ei tahtonut keventää mieltään puhumalla siitä ojankaivajan vaimolle, olisihan tämä saattanut luulla, etteivät kreivilliset enään antaneet hänelle arvoa. Silloin kirkui taasen korppi hänen päänsä päällä.

— Mokomakin musta kummitus, sanoi Anna-Liisa, — peloitteleepa se minua tänään!

Hän oli ottanut mukaansa kahvipapuja ja sikuria, hän tekee hyvän työn ojankaivajan vaimolle, jos hän antaa ne hänen keitettävikseen. Anna-Liisakin saattaa saada siitä kupin. Ojankaivajan vaimo läksi keittämään kahvia ja Anna-Liisa istuutui tuolille ja meni siinä uneen. Silloin hän näki unta olennosta, josta ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt unta. Se oli kylläkin ihmeellistä: hän näki unta omasta lapsestaan, joka tässä talossa oli kärsinyt nälkää ja parkunut, saanut olla oman onnensa nojassa ja nyt makasi syvällä meressä, Herra ties missä. Hän näki unta, että hän istui siinä missä istui ja että ojankaivajan vaimo oli keittämässä kahvia, hän saattoi tuntea papujen tuoksun, ja tuolla ovella seisoi jokin niin kaunis, hän oli yhtä korea kuin kreivillinen lapsi, ja pienokainen sanoi:

— Nyt maailma hukkuu, pitele kiinni minusta, sillä sinä olet kuitenkin äitini! Sinulla on enkeli taivaan valtakunnassa, pitele kiinni minusta!

Ja sitte lapsi tarttui kiinni häneen. Mutta kuului sellainen meteli, varmaan maailma meni kappaleiksi. Ja enkeli kohosi ja piteli kiinni hänen paidanhihoistaan, piteli niin lujasti, että hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi nostettu ylös maasta, mutta hänen jalkoihinsa takertui jotakin raskasta, se riippui hänen selässään, oli kuin sadat naiset olisivat tarttuneet kiinni ja ne sanoivat: "jos sinut pelastetaan, niin pelastettakoon meidätkin! Käykää kiinni! Käykää kiinni!" ja he kävivät kaikki kiinni. Se oli liikaa. "Ritsis-ratsis!" kuului, hiha repeytyi ja Anna-Liisa putosi kauhistuksissaan ja heräsi siihen — hän oli putoamaisillaan tuolilta, jolla hän istui. Hän oli niin sekaisin päästään, ettei hän ensinkään voinut muistaa, mitä unta hän oli nähnyt, mutta jotakin pahaa se oli ollut.

Sitte juotiin kahvi, sitte puheltiin ja sitte läksi Anna-Liisa lähimpään kylään, missä hänen piti tavata kyytimies, vielä tänä iltana ja yönä ajaakseen kotipaikalleen. Mutta kun hän pääsi kyytimiehen luo, niin tämä sanoi, ettei hän voisi päästä lähtemään ennenkuin seuraavan päivän iltana. Anna-Liisa punnitsi siis nyt mitä jääminen tulisi hänelle maksamaan, punnitsi tien pituutta ja teki sen johtopäätöksen, että jos hän kulkisi pitkin rantaa eikä ajotietä, niin matka olisi miltei kaksi penikulmaa lyhyempi. Olihan kaunis ilma ja täysikuun aika, ja Anna-Liisa päätti kävellä, seuraavana päivänä hän saattoi olla kotona.

Aurinko oli alhaalla, iltakellot soivat vielä — ei, ne eivät olleet kellot, vaan Peder Oxen [tanskalaisessa kansankielessä puhutaan "kellosammakosta" (Bombinater igneus), jonka valtiomies Fredrik II:sen ajoilta Peder Oxe tarun mukaan olisi tuonut maahan. Suoment. muist.] sammakot, jotka kurnuttivat soissa. Nyt ne vaikenivat, oli aivan hiljaista, ei lintukaan äännähtänyt, jokainen niistä oli asettunut levolle, ja varmaankaan ei pöllö ollut kotosalla. Äänetöntä oli metsässä ja rannalla, missä hän kulki. Hän kuuli omat askelensa hiekassa, meri ei läikkynyt, kaikki syvässä vedessä oli äänetöntä; mykkinä olivat kaikki siellä alhaalla, sekä elävät että kuolleet.

Anna-Liisa kulki eikä ajatellut mitään asiaa, niinkuin sanotaan. Hän oli poissa ajatustensa luota, mutta ajatukset eivät olleet poissa hänen luotaan, ne eivät milloinkaan ole poissa meidän luotamme, ne vain lepäävät horroksissa, sekä jo eläviksi heränneet ajatukset, jotka ovat panneet levolle, että ne ajatukset, jotka eivät vielä ole liikahtaneet. Mutta ajatukset kyllä aina tulevat esiin, ne saattavat liikahtaa sydämessä, liikahtaa meidän päässämme tai hyökätä kimppuumme.

"Hyvä työ kantaa siunauksensa hedelmää!" on kirjoitettu. "Synnissä on kuolema!" on niinikään kirjoitettu. Paljon on kirjoitettu, paljon on sanottu — sitä ei tiedetä, sitä ei muisteta, niin kävi Anna-Liisan. Mutta se saattaa johtua mieleen, se saattaa tulla!

Kaikki paheet, kaikki hyveet lepäävät meidän sydämissämme! Sinun sydämessäsi, minun sydämessäni! Ne lepäävät pieninä näkymättöminä siemeninä: tuleepa sitte ulkoapäin auringonsäde, pahan käden kosketus, käännyt kulmasta oikealle tai vasemmalle, niin, se voi ratkaista asian, ja pientä siemenjyvää järkytetään, se paisuu, se halkeaa ja vuodattaa mehunsa kaikkeen sinun vereesi, ja niin olet sinä täydessä vauhdissa. Ne ovat huolestuttavia ajatuksia, meillä ei ole niitä, kun me kuljemme horroksissa, mutta ne ovat liikkeellä. Anna-Liisa kulki horroksissa, ajatukset olivat liikkeellä! Kynttilämessusta kynttilämessuun on sydän saanut paljon asioita laskutaululleen, sillä on vuoden tili, paljon on unohtunut, ajatuksia sanoissa ja teoissa, Jumalaa, meidän lähimmäistämme ja omaa omaatuntoamme vastaan. Me emme ajattele niitä, sitä ei Anna-Liisakaan tehnyt. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa maan lakia ja oikeutta vastaan, häntä pidettiin kaikin puolin arvossa, hän oli kunnollinen ja rehellinen, sen hän tiesi. Ja niin hän käveli pitkin rantaa — mitä tuossa nyt olikaan? Hän pysähtyi: mitä siihen oli ajelehtinut? Vanha miehen hattu siinä oli. Missäpähän tuokin oli vierinyt laivasta! Hän astui lähemmä, pysähtyi ja katseli sitä — hyi, mikä tuossa sitte oli? Hän aivan pelästyi. Mutta ei siinä ollut mitään pelästymistä, meriruohot ja kaislat vain olivat kietoutuneet suuren, pitkulaisen kiven ympärille, näytti siltä kuin siinä olisi ollut kokonainen ihminen. Se oli vain kaislaa ja meriruohoa, mutta hän pelästyi kuin pelästyikin, ja jatkaessa matkaa eteenpäin johtui hänen mieleensä niin moninaisia, joita hän lapsena oli kuullut, kaikki taikausko "ranta-aaveesta", hautaamattoman haamusta, joka oli ajelehtinut autiolle rannalle. "Rannanpesijä", kuollut ruumis, se ei tehnyt mitään, mutta sen haamu, Ranta-aave, seurasi yksinäistä kulkijaa, tarrautui kiinni ja vaati, että se vietäisiin kirkkomaahan ja haudattaisiin vihittyyn multaan. "Käykää kiinni! käykää kiinni!" sanoi se, ja Anna-Liisan hiljaa itsekseen toistaessa näitä sanoja, johtui koko hänen unensa äkkiä hänen mieleensä, hän muisti aivan selvästi kuinka äidit olivat tarrautuneet häneen kiinni, huutaen: "käykää kiinni! käykää kiinni!" kuinka maailma oli hukkunut, hänen paidanhihansa olivat repeytyneet ja hän oli pudonnut eroon lapsestaan, joka tuomion hetkellä oli tahtonut pitää häntä pystyssä. Hänen lapsensa, hänen oma lapsensa, jota ei hän koskaan ollut rakastanut, niin, jota ei hän ollut edes ajatellut, tämä lapsi oli nyt meren pohjassa, se saattoi tulla ranta-aaveena huutamaan: "käy kiinni! käy kiinni! toimita minut kristittyyn multaan!" Ja tätä ajatellessa pisteli kauhu häntä kantapäihin niin että hän kulki nopeammin. Pelko tuli kylmänä, kosteana kätenä ja asettui hänen sydänkammioonsa, melkein hän rupesi voimaan pahoin. Ja kun hän nyt katseli merta, kävi se yhä sakeammaksi ja tiheämmäksi. Raskas sumu työntyi maille, se asettui pensaiden ja puiden ympärille, ne kävivät omituisen näköisiksi. Hän kääntyi katsomaan kuuta, joka oli hänen takanaan. Se oli kuin mikäkin kalpea, säteetön kiekko. Tuntui siltä kuin jokin raskaana olisi asettunut painamaan kaikkia hänen jäseniään: käy kiinni! käy kiinni! ajatteli hän, ja kun hän taasen kääntyi katsomaan kuuta, tuntui hänestä siltä kuin sen valjut kasvot olisivat olleet aivan hänen vierellään, ja sumu riippui kuin liina alas hänen olkapäitään: "käy kiinni! käy kiinni! toimita minut kristittyyn multaan!" oli hän kuulevinaan ja kuulikin jotakin ääntä, niin onttoa, niin outoa. Se ei ollut sammakkojen ääntä suosta, ei korppien eikä variksien ääntä, sillä niitähän ei näkynyt. "Hautaa minut! hautaa minut!" kuului selvästi. Niin, se oli hänen lapsensa ranta-aave, hänen lapsensa, joka lepäsi meren pohjalla, joka ei saanut rauhaa ennenkuin se saatettiin kirkkomaahan ja hauta kaivettiin vihittyyn multaan. Sinne hän päätti mennä, siellä hän päätti kaivaa! Hän kulki siihen suuntaan missä kirkko oli ja tuntui siltä kuin taakka olisi käynyt keveämmäksi, se katosi, ja silloin hän taasen aikoi kääntyä takaisin ja lähteä kotiin lyhyintä tietä. Mutta samassa alkoi taasen painaa: käy kiinni! käy kiinni! Oli kuin sammakot olisivat kurnuttaneet, oli kuin lintu olisi valittanut, kuului aivan selvästi: "hautaa minut! hautaa minut!"

Sumu oli kylmää ja kosteaa, hänen kätensä ja kasvonsa olivat kylmät ja kosteat pelosta. Ulkopuolelta häntä ahdisti, hänen sisässään muodostui ääretön tila ajatuksille, joita ei hän milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Yhtenä kevätyönä saattaa täällä pohjolassa pyökkimetsä puhjeta, heloittaa nuoressa upeudessaan päivän auringonpaisteessa. Yhdessä ainoassa sekunnissa saattaa meissä versota ja kehittyä se synnin siemen, joka ajatuksina, sanoina ja tekoina on kylvetty kuluneeseen elämäämme. Se versoaa ja kehittyy yhdessä ainoassa sekunnissa, kun omatunto herää. Ja Jumala herättää sen, kun me vähimmin sitä odotamme. Silloin ei ole mitään pakoa, teko pysyy tekona ja todistaa, ajatukset kehkeytyvät sanoiksi ja sanat helisevät kuuluvina maailmalle. Me kauhistumme sitä mitä olemme tukahuttamatta kantaneet mielessämme, me kauhistumme sitä mitä ylimielisyyttämme ja ajattelemattomuuttamme olemme kylväneet maailmalle. Sydän on tallettanut kaikki hyveet, mutta myöskin kaikki paheet, ja ne saattavat viihtyä hedelmättömimmässäkin maaperässä.

Anna-Liisan ajatuksissa liikkui mitä me tässä sanoin olemme lausuneet, se oli hänet kokonaan vallannut, hän vaipui maahan, ryömi siten kappaleen eteenpäin. "Hautaa minut! hautaa minut!" kuului, ja mieluimmin hän olisi haudannut itsensä, kunhan hauta olisi ollut kaiken unohtamista. — Se oli vakava herätyksen-hetki kauhuineen ja tuskineen. Taikausko pani hänen verensä milloin kuumenemaan, milloin kylmenemään; niin paljon, josta ei hän milloinkaan ollut viitsinyt puhua, johtui hänen mieleensä. Äänetönnä kuin pilven varjo kirkkaassa kuutamossa kiiti hänen ohitseen näky — hän oli ennenkin kuullut siitä puhuttavan —, aivan hänen ohitseen kiiti neljä päristelevää hevosta, tuli paistoi niiden silmistä ja sieraimista, ne vetivät tulisia vaunuja, niissä istui se paha herra, joka toistasataa vuotta sitte oli mahtaillut näillä tienoilla. Aina puoliyön aikaan sanottiin hänen ajavan kartanoonsa ja heti kääntyvän takaisin; hän ei ollut valkoinen niinkuin sanotaan kuolleen olevan, ei, hän oli musta kuin hiili, loppuun palanut hiili. Hän nyökytti Anna-Liisalle ja heilutti kättään: "käy kiinni, käy kiinni! niin voit taasen ajaa kreivillisissä vaunuissa ja unohtaa lapsesi!"

Nopeammin kiiruhti hän eteenpäin ja hän pääsi kirkkomaalle; mutta mustat ristit ja mustat korpit sekaantuivat hänen silmissään, korpit rääkyivät samaa kuin korppi tänään oli rääkynyt, mutta nyt hän ymmärsi mitä ne sanoivat. "Minä olen korppiemo! minä olen korppiemo!" sanoi jokainen niistä ja Anna-Liisa tiesi nimen tarkoittavan itseäänkin, ehkäpä hänet muutettaisiin tuollaiseksi mustaksi linnuksi ja pantaisiin alituisesti huutamaan mitä se huusi, jollei hän saanut hautaa kaivetuksi.

Ja hän heittäytyi maahan ja hän kaivoi paljaine käsineen haudan kovaan maahan niin että veri vuosi hänen sormistaan.

"Hautaa minut! hautaa minut!" kuului lakkaamatta. Hän pelkäsi kukonlaulua ja ensimäistä punaista viirua idässä, sillä jos ne ennättivät ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt, oli hän kadotettu. Ja kukko lauloi ja idässä leimahti — hauta oli kaivettu vain puoleksi. Jäätävä käsi liukui alas hänen päätään ja kasvojaan, sydämen kohdalle. "Vain puoli hautaa!" kuului huokaus, liidellen pois, alas meren pohjalle. Niin, se oli ranta-aave! Anna-Liisa vaipui lamaantuneena ja suunniltaan maahan, hänessä ei ollut ajatusta eikä tuntoa.

Oli selvä päivä, kun hän tuli tajuihinsa, kaksi miestä nosti hänet ylös, hän ei maannut kirkkomaalla, vaan ranta-äyräällä, ja siinä oli hän kaivanut eteensä syvän läven hiekkaan ja repinyt sormensa verille rikkinäistä lasia vastaan, jonka terävä varsi oli upotettu siniseksi maalattuun puujalkaan. Anna-Liisa oli sairas. Omatunto oli sekoittanut taikauskon kortit, levittänyt ne ja saanut niistä selville, että hänellä nyt oli ainoastaan puoli sielua, toisen puolen oli hänen lapsensa ottanut mukaansa meren pohjalle. Ei ikinä hän voi kohota kohti taivaan armoa ennenkuin hän on saanut takaisin toisen puolen, jota pideltiin syvässä vedessä. Anna-Liisa tuli kotiinsa, hän ei enään ollut sama ihminen kuin hän oli ollut. Hänen ajatuksensa olivat hämääntyneet niinkuin hämääntynyt vyhti, yksi ainoa lanka hänellä oli selvitettynä, se, että hänen piti saattaa ranta-aave kirkkomaalle, kaivaa sille hauta ja siten saada takaisin koko sielunsa.

Monena yönä häntä kotona kaivattiin ja aina hänet löydettiin rannalta, missä hän odotti ranta-aavetta. Niin kului kokonainen vuosi, silloin hän taasen eräänä yönä katosi eikä häntä löydetty. Koko seuraava päivä etsittiin turhaan.

Illemmällä, kun lukkari tuli kirkkoon soittaakseen iltakelloja, näki hän Anna-Liisan lepäävän alttarin edessä. Siellä hän oli ollut varhaisesta aamusta asti, hänen voimansa olivat miltei lopussa, mutta hänen silmänsä loistivat, kasvoilla oli punertava hohde. Viimeiset auringonsäteet paistoivat häneen, loistivat alttaripöydän päällitse kiiltäviin hakasiin raamatussa, joka oli avoinna sillä kohtaa profeetta Joelia, missä sanotaan: "repikäät sydämenne eikä vaatteitanne, kääntykää Herran puoleen!" Se nyt oli sattuma, sanottiin, niinkuin niin moni muu asia on sattuma.

Anna-Liisan kasvoilla, joita aurinko valaisi, kuvastui rauha ja armo. Hän voi niin hyvin, sanoi hän. Nyt hän oli saavuttanut voittonsa! Tänä yönä oli ranta-aave, hänen oma lapsensa, ollut hänen luonaan, se oli sanonut: "sinä kaivoit minulle ainoastaan puolen hautaa —, mutta nyt sinä vuoden kestäessä olet kokonaan haudannut minut sydämeesi, ja sinne kätkee äiti lapsensa parhaimmin." ja sitte se oli antanut hänelle takaisin hänen kadotetun sielunpuolikkaansa ja taluttanut hänet tänne kirkkoon.

"Nyt minä olen Jumalan huoneessa!" sanoi hän, "ja siellä on ihminen autuas!"

Kun aurinko oli kokonaan laskenut, oli Anna-Liisan sielu kohonnut kokonaan ylös, sinne missä ei sen tarvitse peljätä, kun se on taistellut loppuun, ja loppuun oli Anna-Liisa taistellut.

LASTEN LEPERRYSTÄ.

Tukkukauppiaan luona oli koolla suuri lapsiseura, rikkaitten ihmisten lapsia ja ylhäisten ihmisten lapsia. Tukkukauppias oli hyvissä varoissa, hän oli saanut oppia, oli aikoinaan ottanut ylioppilastutkinnon; sen oli saanut aikaan hänen kunnollinen isänsä, joka alkuaan oli ollut ainoastaan härkäkauppias, mutta rehellinen ja toimelias. Se oli tuottanut rahaa, jonka tukkukauppias sittemmin sai kasvamaan. Järkeä hänellä oli ja sydäntä niinikään, mutta siitä puhuttiin vähemmän kuin hänen paljoista rahoistaan.

Hänen talossaan tuli ja meni ylhäistä väkeä, sekä syntyperän väkeä niinkuin sanotaan, että hengen väkeä niinkuin sanotaan, väkeä molempaa lajia ja väkeä ei kumpaakaan lajia. Nyt siellä oli lapsiseura, lasten puheita, ja lapset puhuvat suunsa puhtaaksi. Siellä oli soma pieni tyttö, mutta niin hirvittävän ylpeä, sen olivat palvelijat ajaneet häneen, eivät vanhemmat, siihen he olivat liian järkevät. Hänen isänsä oli kamarijunkkari ja se oli kauhean paljon, tiesi hän.

— Minä olen kamarilapsi! sanoi hän. Hän olisi myöskin saattanut olla kellarikerroksen lapsi, yhtä vähän siihen itse voi vaikuttaa. Ja sitte hän kertoi toisille lapsille, että hänellä oli "syntyperää" ja sanoi, että jollei ole syntyperää, niin ei voi tulla miksikään. Ei auta vaikka lukee, vaikka on kuinka ahkera, kun ei ole syntyperää, niin ei voi tulla miksikään.

— Ja niistä, joiden nimi päättyy -sen'iin, sanoi hän, — niistä nyt ei ikimaailmassa voi tulla mitään! Pitää panna kädet puuskaan ja pidättää pitkän matkan päässä nuo -sen!-sen'it! Ja sitte hän pani pienet kauniit kätensä puuskaan niin että kyynärpäät olivat pystyssä, näyttääkseen miten pitää menetellä. Ja pienet käsivarret olivat niin kauniit. Herttainen hän oli!

Mutta tukkukauppiaan pieni tyttö suuttui niin kovasti. Hänen isänsä nimi oli Madsen ja sen nimen hän tiesi päättyvän -sen'iin ja hän sanoi niin ylpeästi kuin taisi:

— Mutta minun isäni voi ostaa sadalla taalarilla rintasokeria ja heittää hukkaan! Voiko sinun isäsi tehdä sen?

— Niin, mutta minun isäni, sanoi erään kirjailijan pieni tytär, — voi panna sekä sinun isäsi että sinun isäsi ja kaikki "isät" sanomalehteen! Kaikki ihmiset pelkäävät häntä, sanoo äiti, sillä minun isäni hallitsee sanomalehdessä!

Ja sitä sanoessaan pieni tyttö nosti päänsä pystyyn ikäänkuin hän olisi ollut oikea prinsessa, jonka tulee pitää päänsä pystyssä.

Mutta puoleksi avonaisen oven takana seisoi, tirkistellen sisään raosta, köyhä poika. Pienokainen ei voinut edes päästä huoneeseen, niin vähäpätöinen hän oli. Hän oli kääntänyt varrasta kyökkipiialle ja sitte saanut luvan oven takaa katsella huoneeseen, missä nuo komeat lapset huvittelivat, ja se oli hänelle hirveän paljon.

— Ollappa yksi heistä! ajatteli hän ja sitte hän kuuli mitä siellä sanottiin ja se oli kyllä omiaan huolestuttamaan. Ei killinkiäkään vanhemmilla kotona ollut panna kirstunpohjalle, eikä heillä ollut varaa pitää sanomalehteä, vielä vähemmin he saattoivat kirjoittaa siihen, ja lisäksi tuli kaikkein pahin: hänen isänsä nimi ja siis myöskin hänen nimensä päättyi juuri tuohon -sen'iin! Hänestä nyt ei ikimaailmassa saata tulla mitään. Se oli niin surullista! Mutta hänestä tuntui, että hänellä oli syntyperää, sillä olihan hän syntynyt, oikein syntynyt! Muu ei ollut mahdollista.

Kas, se oli se ilta!

* * * * *

Sitte kului monta vuotta ja niiden kuluessa tulevat lapset täysikasvuisiksi ihmisiksi.

Kaupungissa oli komea talo, se oli täynnä ihanuutta, kaikki ihmiset tahtoivat sen nähdä, tuli ihmisiä kaupungin ulkopuoleltakin näkemään sitä. Kukahan noista lapsista, joista olemme puhuneet, saattoi sanoa sitä omakseen? Niin onhan se helppoa tietää! Ei, se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Talo oli tuon pienen köyhän pojan. Hänestä tuli sentään jotakin, vaikka hänen nimensä päättyi -sen'iin — Thorvaldsen.

Entä nuo kolme muuta lasta, syntyperän, rahan ja hengen ylpeyden lapset? Niin, toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin, ne ovat samanlaisia lapsia! Heistä tuli hyviä, onnellisia ihmisiä, he olivat pohjaltaan hyvää ainesta. Se mitä he silloin ajattelivat ja puhuivat oli vain — lasten leperrystä.

PALANEN HELMINAUHAA.

I.

Rautatie Tanskassa ulottuu vastaiseksi ainoastaan Köpenhaminasta Korsöriin. Se on palanen helminauhaa, sellainen jommoisia Europassa on runsaasti. Kalleimpia helmiä niissä kutsutaan Parisiksi, Lontooksi, Wieniksi, Napoliksi. Moni kuitenkaan ei merkitse näitä suuria kaupunkeja kauneimmiksi helmikseen, vaan viittaa sensijaan pieneen vaatimattomaan kaupunkiin: se on kotien koti, siellä asuvat rakkaat! Niin, usein se on vain yksinäinen talo, pieni asumus vihreiden pensaitten varjossa, piste, joka vilahtaa mennessään, kun rautatie kiitää ohi.

Kuinka monta helmeä on nauhassa Köpenhaminasta Korsöriin? Me tarkastamme kuutta, jotka useimpien täytyy panna merkille. Vanhat muistot ja itse runous antavat niille sellaisen hohteen, että ne loistaen tunkevat meidän mieleemme.

Mäen luona, missä sijaitsee Fredrik kuudennen linna, Oehlenschlägerin lapsuudenkoti, hohtaa Söndermarkenin metsätaustan suojassa yksi helmistä. Sitä kutsuttiin "Filemonin ja Baucin majaksi", se on: kahden herttaisen vanhuksen koti. Täällä asui Rahbek vaimonsa Gamman kanssa. Täällä, heidän vieraanvaraisen kattonsa alla kokoontui yhden ihmisiän aikana useita hengen mahtavia kuumeisesta Köpenbaminasta, täällä oli hengen koti — ja nyt! Älä sano: oi, kuinka toisin! Ei, se on vieläkin hengen koti, ansari sairastavaa kasvia varten. Kukannuppu, joka ei jaksa avautua, säilyttää kuitenkin, kätkössä, kaikki lehden ja siemenen ainekset. Täällä paistaa hengen aurinko rauhoitettuun hengen kotiin, virvoittaa ja tekee eläväksi. Ympäröivä maailma säteilee silmien kautta sielun tutkimattomaan syvyyteen. Tylsämielisten koti ihmisrakkauden vaalimana on pyhä paikka, ansari sairastelevaa kasvia varten, joka kerran siirretään Jumalan yrttitarhaan ja kukkii siellä. Hengen heikoimmat kokoontuvat nyt täällä, missä kerran suurimmat ja voimakkaimmat tapasivat toisensa, vaihtoivat ajatuksia ja kohosivat ylöspäin — ylöspäin leimuaa vieläkin täällä "Filemonin ja Baucin majassa" sielujen liekki.

Kuningashautojen kaupunki Hroarin lähteen luona, vanha Roskilde lepää edessämme! Kirkon solakat torninhuiput kohoavat matalan kaupungin yli ja kuvastuvat Issevuonoon. Vain yhden haudan me täältä etsimme tarkastaaksemme sitä helmen hohteessa. Se ei ole mahtavan unionikuningattaren Margaretan — ei, kirkkomaalla, jonka valkoisen muurin ohi me kiidämme aivan likeltä, on tuo hauta. Vaatimaton kivi on siihen pantu, urkujen ruhtinas, tanskalaisen romanssin uudistaja lepää täällä. Säveliksi muuttuivat sielussamme vanhat sadut, me kuulimme kuinka "vierivät kirkkaat aallot", "oli kuningas leirillä kerran!" — Roskilde, kuningashautojen kaupunki, sinun helmessäsi tahdomme katsella sitä vaatimatonta hautaa, jonka kiveen on hakattu lyyry ja nimi Weyse.

Nyt me tulemme Sigerstediin likellä Ringstedin kaupunkia. Joenuoma on matala, keltainen vilja kasvaa siinä missä Hagbartin vene laski maihin Signen neitsytkammion läheisyyteen. Kuka ei tuntisi tarinaa Hagbartista, joka riippui tammessa, ja Signelil'in kammiosta, joka oli tulessa, tarinaa voimakkaasta rakkaudesta!

"Suloinen Sorö metsien keskellä!" Sinun hiljaiselle luostarikaupungillesi avautuu näköala sammaltuneiden puiden lomitse; nuortein katsein silmäilee se akatemiasta järven poikki maailmanmaantielle, kuulee veturin lohikäärmeen puhkuvan, sen lentäessä metsän halki. Sorö, sinä runouden helmi, joka kätket Holbergin tomun! Niinkuin mahtava valkoinen joutsen lepää syvän metsäjärven rannalla opin-linnasi, ja sen vierellä — ja sinne pyrkii nyt silmämme — loistaa kuin valkoinen tähtikukka metsässä pieni talo. Hurskaat virret helisevät sieltä yli maan, sanoja siellä lausutaan, talonpoikakin kuuntelee niitä ja tuntee Tanskan menneet ajat. Vihreä metsä ja linnun laulu kuuluvat yhteen, samoin myöskin nimet Sorö ja Ingemann.

Slagelsen kaupunkiin! Mitä siellä kuvastuukaan helmen hohteessa? Hävinnyt on Antvorskovin luostari, hävinneet linnan rikkaat salit, yksinpä erillään oleva hyljätty siipirakennuskin. Muuan vanha merkki kuitenkin vielä kohoaa näkyviin, sitä on uusittu ja taasen uusittu: puuristi tuolla kummulla, missä legendan aikana Pyhä Antero, Slagelsen pappi heräsi, yhtenä ainoana yönä saatettuna tänne Jerusalemista.

Korsör — täällä synnyit sinä, joka meille:

"— Leikkiä ja totta lauloit lauluiss' Knuutti Sjællannin."

Sinä sanan ja sukkeluuden mestari! Hyljätyn linnoituksen häviävät vanhat vallit ovat nyt täällä viimeinen näkyvä todistus sinun lapsuudenkodistasi. Kun aurinko laskee, viittaavat niiden varjot siihen kohtaan, missä sinun syntymätalosi seisoi. Näiltä valleilta, jotka katselevat Sprogön kumpua kohti, sinä silloin kun "olit pieni" näit "kuun liukuvan saaren taakse" ja teit siitä kuolemattomia lauluja, niinkuin sittemmin teit Sveitsin vuorista, sinä joka kiertelit maailman sokkeloissa ja havaitsit, että:

"— missään ei ruusut punaisemmat, missään ei okaat pienemmät, missään ei untuvat pehmoisemmat kuin missä päivät lapsuutemme vierivät."

Leikin suloinen laulaja! me punomme sinulle seppeleen tuoksumarateista, viskaamme sen järveen ja aalto on kantava sen Kielin vuonoon, jonka rannalle sinun tomusi on kätketty. Se tuo tervehdyksen nuorelta polvelta, tervehdyksen syntymäkaupungista, Korsöristä — missä helminauha päättyy.

II.

— Köpenhaminasta Korsöriin on todella palanen helminauhaa, sanoi isoäiti, joka oli kuullut luettavan sen minkä me vasta luimme. — Se on minulle palanen helminauhaa ja se tuli minulle siksi jo yli neljäkymmentä vuotta sitte, sanoi hän. — Siihen aikaan ei meillä ollut höyrykoneita, me tarvitsimme päiviä siihen matkaan, mihin te nyt tarvitsette vain tunteja. Oli 1815, olin silloin yhdenkolmatta vuotias. Se on kaunis ikä! Vaikka ikä seitsemänkymmenen seutuvilla on kaunis ikä sekin, niin onnellinen! Minun nuorilla päivilläni, niin, silloin oli harvinaisempaa kuin nyt päästä Köpenhaminaan, kaupunkien kaupunkiin, jona me sitä pidimme. Vanhempani halusivat kahdenkymmenen vuoden perästä taasen kerran käydä siellä, minun piti päästä mukaan. Tästä matkasta me olimme puhuneet vuosikausia ja nyt siitä todella piti tulla tosi! Minusta tuntui, että kokonaisen uuden elämän piti alkaa, ja tavallaanhan minulle alkoikin uusi elämä.

Neulottiin ja pantiin kokoon matkatavaroita ja kun meidän sitte piti lähteä, niin kuinka monet hyvät ystävät tulivatkaan sanomaan meille hyvästit! Olimmehan lähdössä suurelle matkalle! Aamupäivällä ajoimme Odensesta vanhempieni holsteiniläisissä vaunuissa, tuttavat nyökyttivät ikkunoista pitkin koko kadun mitan, miltei siihen asti kun me pääsimme Pyhän Yrjänän portista. Ilma oli kaunis, linnut lauloivat, kaikki oli iloa, unohti että Nyborgiin oli vaikea, pitkä tie. Illansuussa saavuimme sinne, posti tuli vasta iltayöstä eikä lautta-alus lähtenyt aikaisemmin. Me astuimme siis laivaan. Siinä nyt lepäsi edessämme suuri vesi niin kauvas kuin silmä kantoi, rasvatyvenenä. Me panimme pitkäksemme vaatteet yllä ja nukuimme. Kun minä aamun koittaessa tulin kannelle, ei kahden puolen saattanut nähdä mitään, sellainen sumu meillä oli. Kuulin kukkojen laulavan, huomasin, että aurinko nousi, kellot soivat. Missähän me olemmekaan? Sumu hälveni, ja me olimme totta totisesti yhä Nyborgin edustalla. Päivemmällä alkoi vihdoin hiukkasen tuulla, mutta ihan vastaan. Me luovimme ja luovimme, ja vihdoin olimme niin onnelliset, että vähän yli kello yhdentoista illalla saavuimme Korsöriin. Silloin olimme kaksikymmentä neljä tuntia kulkeneet noita neljää penikulmaa.

Tuntui hyvältä päästä maihin. Mutta pimeää oli, huonosti paloivat lyhdyt, ja kaikki oli niin ventovierasta minulle, joka en ollut milloinkaan käynyt muussa kaupungissa kuin Odensessa.

— Kas täällä syntyi Baggesen! sanoi isäni, —- ja täällä eli
Birckner.

Silloin tuntui minusta siltä kuin vanha kaupunki pienine taloineen äkkiä olisi käynyt valoisemmaksi ja suuremmaksi. Lisäksi olimme niin iloissamme siitä, että maankamara oli jalkaimme alla. Unta en saanut sinä yönä, olinhan nähnyt ja kokenut niin paljon sitte kuin toissapäivänä läksin kotoa.

Seuraavana aamuna piti meidän nousta varhain, edessämme oli paha tie hirveine mäkineen ja kuoppineen, ennenkuin pääsimme Slagelseen. Eikä etempänä kaupungin tuolla puolen ollut paljoakaan parempaa, ja me halusimme mielellämme päästä Krebsehusetille niin ajoissa, että sieltä vielä päivän aikaan voisimme kävellä Soröhön tervehtimään Möllerin Eemilia, joksi me häntä nimitimme. Niin, se oli teidän isoisänne, minun miesvainajani, rovasti. Hän oli ylioppilaana Sorössä ja juuri ottanut siellä toisen tutkintonsa.

Jälkeen puolenpäivän tulimme Krebsehusetille. Se oli hieno paikka siihen aikaan, paras majatalo koko matkalla, ja mitä kauneinta seutua, niin, teidän täytyy kaikkien myöntää, että se vieläkin on sitä. Siellä oli reipas emäntä, rouva Plambek, kaikki talossa oli kuin kiiltäväksi pesty leikkuulauta. Seinällä riippui lasin alla kehyksessä Baggesenin kirje hänelle. Sitä kyllä kannatti katsella! Minulle se oli suuri merkillisyys. — Sitte me menimme Soröhön ja tapasimme siellä Eemilin. Saatte uskoa, että hän ilostui nähdessään meidät ja me hänet, hän oli niin hyvä ja huomaavainen. Yhdessä hänen kanssaan me sitte näimme Absalonin haudan ja Holbergin arkun. Me näimme vanhat munkkikirjoitukset ja me purjehdimme järven poikki "Parnassolle". Se oli ihanin ilta, minkä minä muistan! Minusta tuntui todella siltä, että jos jossakin maailmassa voisi runoilla, niin Sorössä, keskellä tätä luonnon rauhaa ja kauneutta. Sitte me kuutamossa astelimme Filosofinkäytävää, niinkuin he sitä nimittävät, tuota kaunista yksinäistä tietä järven ja Flommenin rantaa pitkin, maantielle ja Krebsehusetille. Eemil jäi syömään kanssamme, isän ja äidin mielestä hän oli käynyt niin ymmärtäväiseksi ja kauniiksi. Hän lupasi meille viiden päivän perästä olla Köpenhaminassa tervehtimässä omaisiaan ja tapaamassa meitä. Olihan helluntai. Tunnit Sorössä ja Krebsehusetilla, niin ne kuuluvat elämäni ihanimpiin helmiin.

Seuraavana aamuna lähdimme matkalle hyvin varhain, sillä meillä oli pitkä tie ennenkuin pääsimme Roskildeen, ja siellä meidän täytyi olla niin hyvään aikaan, että kirkko oli nähtävänä, ja isän illemmällä käydä tervehtimässä erästä vanhaa koulutoveria. Näin tapahtuikin ja sitte me olimme yötä Roskildessa, ja seuraavana päivänä — mutta vasta päivällisaikaan, sillä huonoin, ajetuin tie oli meillä jäljellä — me tulimme Köpenhaminaan. Meiltä oli mennyt noin kolme päivää Korsörista Köpenhaminaan, nyt kuljette te saman tien kolmessa tunnissa. Helmet eivät ole käyneet kalliimmiksi, sitä ne eivät voi. Mutta nauha on käynyt uudeksi ja merkilliseksi. Viivyin vanhempieni kanssa kolme viikkoa Köpenhaminassa. Eemilin kanssa olimme siellä yhdessä kokonaista kahdeksantoista päivää, ja kun sitte matkustimme takaisin Fyeniin, saattoi hän meitä Kööpenhaminasta aina Korsöriin asti. Siellä me menimme kihloihin ennenkuin erosimme. Niin saatatte tekin kyllä ymmärtää, että minäkin kutsun matkaa Köpenhaminasta Korsöriin palaseksi helminauhaa.

Sittemmin, kun Eemil sai vakinaisen papinpaikan likellä Assensia, menimme me naimisiin. Usein me puhuimme Köpenhaminan-matkasta ja siitä että vielä kerran tekisimme sen uudelleen, mutta sitte syntyi ensinnä teidän äitinne ja sitte hän sai sisaruksia ja paljon oli hoitamista ja vaalimista, ja kun sitte teidän isänne yleni virassa ja tuli rovastiksi, niin, kaikki oli onnea ja iloa, mutta Köpenhaminaan me emme joutuneet. Minä en milloinkaan joutunut sinne takaisin, vaikka me usein ajattelimme sitä ja puhuimme siitä, ja nyt minä olen käynyt liian vanhaksi, ruumiini ei siedä matkustamista rautatiellä. Mutta iloinen olen rautateistä. Se on siunattu asia että ne ovat olemassa. Pääsettehän te siten nopeammin minun luokseni! Nythän ei Odense ole paljoakaan kauvempana Köpenhaminasta kuin minun nuoruudessani Odense Nyborgista! Te saatatte nyt lentää Italiaan yhtä nopeasti kuin me matkustimme Köpenhaminaan. Se se on jotakin! Minä kuitenkin jään paikoilleni, annan muiden matkustaa, annan heidän tulla tänne luokseni. Mutta älkää te kuitenkaan hymyilkö sitä että minä jään paikoilleni! Minulla on edessäni toisenlainen suuri retki kuin teillä, paljon nopeampi kuin retki rautateillä: kun Jumala tahtoo, matkustan minä ylhäälle isoisän luo, ja kun sitte te olette täyttäneet tehtävänne ja täällä iloinneet tästä siunatusta maailmasta, niin minä tiedän, että te tulette ylös meidän luoksemme, ja jos me sitte siellä puhumme maisen elämämme päivistä, niin, uskokaa pois, lapset! minä sanon sielläkin niinkuin nyt: "Kööpenhaminasta Korsöriin on kuin onkin palanen helminauhaa."

KYNÄ JA MUSTEPULLO.

Erään runoilijan huoneessa sanottiin, kun katsottiin hänen mustepulloaan, joka oli pöydällä: "on sentään kummallista mitä kaikkea voi nousta tuosta mustepullosta! Mikähän seuraava nyt onkaan? Niin, se on kummallista!"

— Niin onkin, sanoi mustepullo. —- Se on käsittämätöntä! sitähän minä aina sanon! puhui se sulkakynälle ja kaikelle muulle pöydällä olevalle, mikä saattoi sen kuulla. — Se on kummallista mitä kaikkea minusta voi lähteä. Niin, se on miltei uskomatonta. Ja minä todella en itsekään tiedä, mikä seuraava onkaan, kun ihminen alkaa ammentaa minusta. Pisara minua riittää puoleen paperin sivuun, ja mitä siinä saatetaankaan sanoa. Minä olen jotakin varsin kummallista! Minusta lähtevät kaikki runoilijan teokset: nuo elävät henkilöt, jotka ihmiset luulevat tuntevansa, nuo sydämelliset tunteet, tuo hyvä tuuli, nuo ihanat luonnonkuvaukset. Minä en sitä itsekään ymmärrä, sillä en tunne luontoa. Mutta tämä on kuin onkin minussa! Minusta on lähtenyt ja lähtee tuo joukko liiteleviä kauniita tyttöjä, uljaita ritareja päristelevien ratsujen selässä, Peer Dovereja ja Kirsten Kimereja! Niin, minä en itsekään tiedä siitä! Vakuutan teille, etten ajattele sitä.

— Siinä te olette oikeassa, sanoi sulkakynä. — Te ette ensinkään ajattele, sillä jos te ajattelisitte, niin ymmärtäisitte, että te vain annatte nestettä. Te annatte kosteutta niin että minä voin lausua ja paperilla saattaa näkyviin sen mikä minussa on, sen minkä minä kirjoitan muistiin. Kynä se on joka kirjoittaa, sitä ei yksikään ihminen epäile ja useimmat ihmiset käsittävät runoudesta yhtä paljon kuin vanha mustepullo.

— Teillä on vain vähän kokemusta! sanoi mustepullo. — Tuskinpa te olette ollut viikkoakaan virassa ja olette jo puoleksi kulutettu. Kuvitteletteko te olevanne runoilija! Te olette vain palvelija, ja monta minulla on ollut sitä lajia ennenkuin te tulitte, sekä hanhiperhettä että englantilaista tekoa! Minä tunnen sekä sulkakynän että teräskynän! Monta minulla on ollut palveluksessa ja monta minä vielä tulen saamaan, kunhan ihminen, joka tekee liikkeet minun puolestani, tulee ja panee paperille, mitä hän ammentaa sisästäni. Tahtoisinpa nyt vain tietää, mikä tulee olemaan ensimäinen, minkä hän ammentaa minusta.

— Mustepytty! sanoi kynä.

Myöhään illalla tuli runoilija kotiin, hän oli ollut konsertissa, kuullut erinomaisen viuluniekan ja oli aivan ihastuksissaan ja haltioissaan hänen mainiosta soitostaan.

Hän oli soittokoneesta loihtinut hämmästyttävän säveltulvan: milloin kuului siltä kuin vesipisaroita olisi helistelty, helmi seuraten helmeä, milloin siltä kuin kokonainen lintukuoro olisi liverrellyt, kuin myrsky olisi pauhannut läpi kuusimetsän. Hän luuli kuulevansa oman sydämensä itkevän, mutta sävelissä, niinkuin se voi itkeä naisen ihanassa äänessä. Oli tuntunut siltä kuin eivät yksin viulun kielet olisi soineet, vaan koppakin, niin, tapit ja kaikupohjakin. Se oli ihmeellistä! Ja vaikeaa se oli ollut, mutta näyttänyt leikinteolta, siltä kuin käyrä vain olisi liukunut edestakaisin kielten yli. Olisi luullut, että jokainen saattoi tehdä samalla tavalla. Viulu soi itsestään, käyrä soi itsestään, ne molemmat ne suorittivat tehtävän, mestari unohtui, hän joka niitä johti, antoi niille elämän ja sielun. Mestari unohtui. Mutta häntä ajatteli runoilija, hänet hän mainitsi ja pani samalla paperille ajatuksensa:

— Kuinka typerää, jos käyrä ja viulu tahtoisivat ylpeillä teostaan! Ja sitä me ihmiset niin usein teemme, runoilija, taiteilija, tieteellinen keksijä, sotapäällikkö. Me ylpeilemme — ja kaikki olemme kuitenkin ainoastaan koneita, joita Jumala soittaa. Hänelle yksin olkoon kunnia! Meillä ei ole mitään ylpeilemistä.

Niin, sen pani runoilija paperille, hän kirjoitti sen vertauksen muotoon ja kutsui sitä nimellä "Mestari ja koneet".

— Siinä saitte, rouva! sanoi kynä mustepullolle, kun he taasen olivat kahden. — Kai te kuulitte hänen lukevan ääneen mitä minä olin pannut paperille?

— Niin, minkä minä annoin teille kirjoitettavaksi, sanoi mustepullo. — Olihan se teille letkaus teidän ylpeydestänne. Ettette edes ymmärrä, että teistä tehdään pilkkaa! Minä annoin teille letkauksen aina sisimmästäni asti. Kai minä toki tunnen oman ilkeyteni.

— Mustepytty! sanoi kynä.

— Kirjoitustikku! sanoi mustepullo.

Ja molemmat elivät siinä tietoisuudessa, että ne olivat vastanneet hyvin, ja se on miellyttävä tietoisuus, kun tuntee vastanneensa hyvin. Sen turvissa voi nukkua ja siinä he nukkuivat. Mutta runoilija ei nukkunut, ajatukset tulvivat esiin niinkuin sävelet viulusta, pyörien kuin helmet, pauhaten kuin myrsky läpi metsän, hän tunsi siinä oman sydämensä, hän tunsi tuikkeen ikuisesta mestarista.

Hänelle yksin kunnia!

LAPSI HAUDASSA.

Oli suru talossa, oli suru sydämissä, nuorin lapsi, nelivuotias poikanen, ainoa poika, vanhempiensa ilo ja tulevaisuuden toivo, oli kuollut. Kaksi vanhempaa tytärtä heillä tosin oli, vanhemman piti juuri tänä vuonna päästä ripille, suloisia, hyviä tyttöjä molemmat, mutta menetetty lapsi on aina rakkain ja tämä oli nuorin ja poika. Se oli raskas koettelemus. Sisaret surivat niinkuin nuoret sydämet surevat, varsinkin oli heihin koskenut vanhempien suru. Isä oli lamassa, mutta äiti kokonaan tuon suuren surun vallassa. Yöt päivät hän oli viettänyt sairaan lapsen luona, hoitanut sitä, nostellut ja kanniskellut sitä. Se oli osa häntä itseään, sen hän oli tuntenut ja käsittänyt. Hän ei saattanut ajatella, että se oli kuollut, että se pantaisiin arkkuun ja kätkettäisiin hautaan: Jumala ei saattanut ottaa tätä lasta häneltä, siltä hänestä tuntui, ja kun se kuitenkin tapahtui ja kävi täydeksi todeksi, sanoi hän sairaassa tuskassaan:

— Jumala ei ole tietänyt tätä! Hänellä on sydämettömiä palvelijoita täällä maan päällä, ne menettelevät niinkuin haluavat, ne eivät kuuntele äidin rukouksia.

Tuskassaan päästi hän irti Jumalan, ja silloin tuli pimeitä ajatuksia, kuoleman ajatuksia, tuli se ikuinen kuolema, että ihminen tulee maaksi maassa ja että kaikki silloin on ohi. Näitä ajatellessaan ei hänellä ollut mitään mihin turvautua, vaan hän vaipui epätoivon pohjattomaan tyhjyyteen.

Raskaimpina hetkinään ei hän enään voinut itkeä. Hän ei ajatellut niitä nuoria tyttäriä, jotka hänelle olivat jääneet. Miehen kyyneleet putosivat hänen otsalleen, hän ei kohottanut silmiään hänen puoleensa. Hänen ajatuksensa olivat kuolleen lapsen luona, hän eli ja hengitti vain kutsuakseen mieleensä jokaisen muiston lapsesta, jokaisen sen viattomista lapsensanoista.

Hautajaispäivä tuli. Yökausiin sitäennen ei hän ollut nukkunut. Aamunkoitossa voitti hänet väsymys ja hän sai hiukan lepoa. Sillaikaa kannettiin kirstu etäiseen huoneeseen ja kansi lyötiin kiinni, jottei hän kuulisi vasaraniskuja.

Kun hän heräsi, pääsi ylös ja tahtoi nähdä lapsensa, sanoi mies hänelle, kyyneliä vuodattaen:

— Me olemme sulkeneet kannen, sen täytyi tapahtua!

— Kun Jumala on kova minua kohtaan, puhkesi äiti puhumaan, — niin miksikä ihmiset olisivat paremmat!

Ja hän itkeä nyyhkytti.

Kirstu vietiin hautaan, lohduton äiti istui nuorten tyttäriensä luona, hän katsoi heihin näkemättä heitä, hänen ajatuksillaan ei enään ollut mitään tekemistä kodin kanssa, hän antautui surun valtaan ja se viskeli häntä niinkuin meri viskelee laivaa, joka on menettänyt peräsimen ja perämiehen. Niin kului hautajaispäivä ja seurasi monta päivää saman yksitoikkoisen raskaan tuskan vallassa. Kostein silmin ja suruisin katsein silmäilivät häneen surevat kotona, hän ei kuullut heidän lohdutustaan. Mitäpä he sitte saattoivatkaan sanoa, he olivat liian surulliset.

Näytti siltä kuin ei hän enään olisi tuntenut unta ja yksin se saattoi olla hänen paras ystävänsä, voimistuttaa hänen ruumistaan, saattaa lepoa sieluun. He saivat hänet paneutumaan vuoteeseen, hän makasikin hiljaa kuin nukkuva. Eräänä yönä kuunteli mies hänen hengitystään ja uskoi varmaan hänen saaneen lepoa ja huojennusta, sentähden pani hän kätensä ristiin, rukoili ja nukkui pian tervettä sikeää unta. Hän ei huomannut, että hän nousi, heitti vaatteet ylleen ja astui sitte hiljaa talosta päästäkseen sinne, minne hänen ajatuksensa yötä ja päivää pyrkivät: haudalle, joka kätki hänen lapsensa. Hän astui talon puutarhan läpi, ulos vainiolle, mistä johti polku ulkopuolelle kaupunkia, kirkkomaalle. Kukaan ei nähnyt häntä, hän ei nähnyt ketään.

Oli ihanan tähtikirkasta, ilma vielä niin lauha, oli vasta syyskuuta. Hän tuli kirkkomaalle, pienelle haudalle. Se oli kuin ainoa suuri kukkavihko, kukat tuoksuivat. Hän istuutui, taivutti päänsä hautaa vastaan ikäänkuin hän tiiviin maakerroksen läpi olisi voinut nähdä pienen poikansa, jonka hymyn hän niin elävästi muisti. Tuota herttaista ilmettä silmissä, yksin sairasvuoteellakin, ei koskaan saattanut unohtaa. Miten ilmehikäs olikaan ollut hänen katseensa, kun äiti kumartui hänen puoleensa ja tarttui hänen hentoon käteensä, jota ei hän itse jaksanut nostaa! Samalla tavalla kuin hän oli istunut hänen vuoteensa ääressä, istui hän nyt hänen haudallaan, mutta nyt vuotivat kyyneleet vapaasti, ne putosivat haudalle.

— Sinä tahdot alas lapsesi luo, lausui ääni aivan likellä. Se kaikui niin kirkkaana, niin syvänä, se soi hänen sydämensä syvyyteen asti. Hän nosti katseensa ja hänen edessään seisoi mies, yllään suuri suruviitta, päässä kukkuli, mutta hän näki sen alatse hänen kasvonsa, ne olivat ankarat ja kuitenkin niin luotettavat, hänen silmänsä loistivat ikäänkuin hän olisi elänyt nuoruuden vuosia.

— Alas lapseni luo! toisti äiti ja siinä oli epätoivon rukous.

— Uskallatko seurata minua? kysyi haamu. — Minä olen Kuolema!

Ja äiti nyökytti myöntäen. Silloin tuntuivat yhtäkkiä kaikki tähdet ylhäällä loistavan täysikuun hohteella, hän näki kirjavan väriloiston kukkasissa haudalla, maanpeite väistyi pehmeästi ja hiljaa niinkuin liehuva vaate, hän vaipui, ja haamu kiersi mustan viittansa hänen ympärilleen, tuli yö, kuoleman yö. Hän vaipui syvemmä kuin hautalapio tunkee, kirkkomaa lepäsi kuin sumu hänen päänsä päällä.

Vaipan lieve luisui syrjään, hän seisoi mahtavassa salissa, joka leveni suurena ja ystävällisenä. Ympärillä oli hämärää, mutta edessään ja samassa hetkessä piteli hän lujasti sydäntään vastaan lastaan, joka hymyili hänelle kauniimmin kuin milloinkaan. Hän päästi huudon, mutta sitä ei kuulunut, sillä aivan vieressä ja samalla kaukana poissa ja taas likellä kuului paisuvaa, suloista soittoa. Eivät milloinkaan ennen niin hartaat säveleet olleet kohdanneet hänen korvaansa, ne soivat sen yömustan tiheän esiripun takaa, joka eroitti salin suuresta iäisyysmaasta.

— Äiti kultani, oma äitini! kuuli hän lapsensa sanovan. Se oli tuo tuttu, rakas ääni, ja suudelma seurasi suudelmaa loppumattomassa autuudessa. Ja lapsi viittasi tummaan esirippuun.

— Näin kaunista ei ole ylhäällä maan päällä! Näetkö, äiti, näetkö heidät kaikki! Se on autuutta!

Mutta äiti ei nähnyt mitään siellä minne lapsi viittasi, muuta kuin mustan yön. Hän näki maallisin silmin, ei katsellut sillä tavalla kuin lapsi, jonka Jumala oli kutsunut luokseen. Hän kuuli soinnut, sävelet, mutta hän ei eroittanut sanaa, johon hänen tuli uskoa.

— Nyt minä voin lentää, äiti! sanoi lapsi, — lentää kaikkien muiden iloisten lasten kanssa aivan tuonne sisään Jumalan luo. Minä teen sen niin mielelläni, mutta kun sinä itket, niinkuin sinä nyt itket, niin en pääse luotasi, ja minä tahtoisin niin mielelläni! Enkö minä kuitenkin saa? Tulethan sinä kuitenkin aivan pian tänne luokseni, äiti kulta!

— Oi viivy, viivy! sanoi äiti, — vain silmänräpäys vielä! Vain yhden ainoan kerran vielä minun täytyy saada katsella sinua, suudella sinua, pidellä sinua sylissäni! Ja hän suuteli ja piteli kiinni. Silloin kajahti hänen nimensä ylhäältä päin. Nuo sävelet tulivat niin valittavina. Mikä olikaan?

— Kuuletko! sanoi lapsi, — se on isä, joka kutsuu sinua.

Ja taasen, muutaman harvan sekunnin perästä kuului syviä huokauksia, ikäänkuin lapset olisivat itkeneet.

— Ne ovat sisareni! sanoi lapsi. — Äiti, ethän sinä ole heitä unohtanut?

Ja hän muisti kotiin jääneet, ahdistus valtasi hänet, hän katseli eteensä, ja alituisesti liiteli haamuja ohitse, hän luuli tuntevansa muutamat, ne liitelivät kuoleman salin läpi tummaa esirippua kohti ja sinne ne katosivat. Entä jos hänen miehensä, hänen tyttärensä tulisivat näkyviin? Ei, heidän huutonsa, heidän huokauksensa kuuluivat vielä ylhäältä päin. Hän oli miltei ollut unohtamaisillaan heidät kuolleen tähden.

— Äiti, nyt soivat taivaanvaltakunnan kellot! sanoi lapsi. — Äiti, nyt aurinko nousee!

Ja häntä vastaan tulvi häikäisevä valo. Lapsi oli poissa ja hän kohosi — hänen ympärillään kylmeni, hän nosti päänsä ja näki makaavansa kirkkomaalla lapsensa haudalla. Mutta Jumala oli unessa käynyt tueksi hänen jalalleen, valoksi hänen järjelleen, hän lankesi polvilleen ja rukoili:

— Anna minulle anteeksi, Herra minun Jumalani, että tahdoin pidättää ikuisen sielun sen lennosta ja että saatoin unohtaa velvollisuuteni niitä eläviä kohtaan, jotka täällä minulle annoit! Ja näistä sanoista sai hänen sydämensä ikäänkuin lievennystä. Samassa tuli aurinko esiin, pieni lintu lauloi hänen päänsä päällä ja kirkonkellot soittivat aamujumalanpalvelukseen. Yltympäri kävi niin pyhäksi, pyhäksi niinkuin hänen sydämessään. Hän tunsi Jumalansa, hän tunsi velvollisuutensa ja ikävöiden kiiruhti hän kotiin. Hän painui miehensä puoleen, hänen lämmin, harras suudelmansa herätti hänet, ja he vaihtoivat sydämen, hartauden sanoja ja hän oli voimakas ja lempeä niinkuin vaimo saattaa olla ja hänestä virtasi lohdutuksen lähde. — Jumalan tahto on aina paras! Ja mies kysyi häneltä:

— Mistä sinä yhtäkkiä sait tämän voiman, tämän lohduttavaisen mielen?

Ja hän suuteli miestään ja suuteli lapsiaan:

— Minä sain sen Jumalalta, lapseni kautta haudassa.

TARHAKUKKO JA VIIRIKUKKO.

Oli kaksi kukkoa, toinen tunkiolla ja toinen katolla, ylpeitä molemmat, mutta kumpiko sai aikaan enemmän. Sanoppa meille mielipiteesi — me pysymme kumminkin omassamme.

Kanatarha oli aitauksella eroitettu toisesta tarhasta, jossa oli tunkio, ja tällä kasvoi suuri kurkku, joka tiesi olevansa taimilavakasvi.

— Siksi synnytään! sanoi ääni sen sisässä. — Kaikki eivät synny kurkuiksi, pitää olla muitakin eläviä lajeja! Kanat, ankat ja koko naapuritarhan eläimistö ovat nekin luontokappaleita. Tarhakukkoa aitauksella katselen ihaillen, hänellä on toki aivan toinen merkitys kuin viirikukolla, joka on asetettu niin korkealle ja joka ei edes osaa narista, saatikka sitte kiekua! Hänellä ei ole kanoja eikä kananpoikia, hän ajattelee ainoastaan itseään ja hikoilee espanjanvihreää. Ei, tarhakukko se se on kukko! Nähdä hänen astuvan, se on tanssia! Kuulla hänen kiekuvan, se on musiikkia! Minne hän tuleekin, siellä saa kuulla mitä rumpali on! jos hän tulisi tänne pihaan, jos hän söisi minut lehtineni, varsineni päivineni, jos minä sulaisin hänen ruumiissansa, se olisi autuaallinen kuolema! sanoi kurkku.

Yöllä tuli kauhea ilma, kanat, kananpojat ja kukko niinikään hakivat suojaa. Tuuli puhalsi kumoon aitauksen tarhojen välillä niin että kuului kova rytinä. Kattokivet putoelivat, mutta viirikukko pysyi paikoillaan, se ei edes kääntynyt, se ei voinut, ja kuitenkin se oli uusi, vasta valettu, mutta viisas ja vakaa. Se oli vanhana syntynyt, se ei ollut räpyttelevien taivaan lintujen, varpusten ja pääskysten kaltainen. Niitä se halveksi, "piipattajalintuja", kooltaan pieniä ja "tavallisia". Kyyhkyset olivat suuret, kirkkaat ja kiiltävät kuin helmiemo, ne muistuttivat eräänlaisia viirikukkoja, mutta ne olivat paksut ja typerät, koko niiden ajatus tarkoitti sitä, että ne saisivat jotakin näräänsä, sanoi viirikukko, ikävä niiden kanssa oli seurustella. Muuttolinnut olivat nekin käyneet vierailulla, kertoneet vieraista maista, ilmakaravaaneista ja hirveistä ryöväriseikkailuista petolintujen kanssa. Se oli uutta ja mieltäkiinnittävää ensi kerran, mutta sittemmin tiesi viirikukko sen toistuvan, että se aina oli samaa ja se on ikävää! Ne olivat ikäviä ja kaikki oli ikävää, kenestäkään ei ollut seuraksi, jokainen oli mauton ja nolo.

— Maailmasta ei ole mihinkään! sanoi se. — Roskaa kaikkityyni.

Viirikukko oli — niinkuin sanotaan — blaseerattu, ja se olisi varmaan tehnyt hänet mieltäkiinnittäväksi kurkun silmissä, jos hän olisi tietänyt siitä. Mutta hän ihaili ainoastaan tarhakukkoa ja tämä oli nyt tarhassa hänen luonaan.

Aitaus oli puhaltanut kumoon, mutta salama ja ukkonen olivat ohi.

— Mitä te arvelette siitä kiekunasta? kysyi tarhakukko kanoilta ja kananpojilta. — Se oli ikäänkuin raakaa, sirous puuttui.

Ja kanat ja kananpojat astuivat tunkiolle, kukko tuli ratsastajanaskelin.

— Puutarhakasvi! lausui hän kurkulle ja tässä ainoassa sanassa tunsi kurkku koko hänen laajan sivistyksensä ja unohti, että hän iski häneen nokkansa ja söi hänet.

— Autuaallinen kuolema!

Ja kanat tulivat ja kananpojat tulivat ja kun yksi juoksee, niin juoksee toinenkin ja he kaakattivat ja he piipattivat ja he katselivat kukkoon, he olivat hänestä ylpeät, hän oli heidän lajiaan.

— Kukkokiekuu! kiekui hän, — kananpojista tulee heti suuria kanoja, kun minä sanon sen maailman kanatarhassa.

Ja kanat ja kananpojat kaakattivat ja piipattivat perässä.

Ja kukko kertoi suuren uutisen.

— Kukko saattaa munia munan! Ja tiedättekö mitä siinä munassa on? Siinä on basiliski! Sen näkemistä ei kukaan saata kestää. Sen tietävät ihmiset ja nyt tiedätte sen tekin, tiedätte mitä minussa piilee, tiedätte mikä kaikenmaailman kanatarhamies minä olen.

Ja sitte räpytti tarhakukko siipiään, nosti helttaansa ja kiekui taasen. Kaikki kanat ja kaikki pienet kananpojat vapisivat, mutta ne olivat hirveän ylpeät siitä, että yksi heikäläisistä oli sellainen kaikenmaailmankanatarhamies. Ne kaakattivat ja ne piipattivat niin että viirikukon täytyi kuulla se, ja hän kuuli sen, mutta hän ei liikahtanut.

— Roskaa kaikkityyni! sanoi ääni viirikukossa. — Tarhakukko ei koskaan muni ja minä en viitsi! Jos tahtoisin, voisin kyllä munia nahkamunan! Mutta maailma ei ole nahkamunan arvoinen! Roskaa kaikkityyni! — Nyt en viitsi edes istua tässä!

Ja sitte risahti viirikukko poikki, mutta hän ei lyönyt kuoliaaksi tarhakukkoa, "vaikka niin se oli tarkoitettu!" sanoivat kanat; ja mitä moraali sanoo.

— Parempi on sentään kiekua kuin olla blaseerattu ja mennä poikki.

"KAUNIS."

Kuvanveistäjä Alfred — niin, kai sinä hänet tunnet? Tunnemme kaikki hänet: hän sai kultamitalin, matkusti Italiaan ja palasi kotiin taas. Silloin hän oli nuori, niin, sitä hän on vieläkin, mutta kuitenkin koko joukon vanhempi kuin silloin.

Hän palasi kotiin, joutui käymään erääseen Sjællannin pikkukaupungeista. Koko kaupunki tunsi vieraan, tiesi kuka hän oli. Hänen vuoksensa oli kutsut eräällä varakkaimmista perheistä, kaikki mikä oli jotakin tai millä oli jotakin, oli kutsuttu, se se oli tapaus, kaupunki tiesi sen ilman että siitä rummulla oli ilmoitettu. Käsityöläissällejä ja pikkueläjien lapsia, joitakuita vanhemmistakin, seisoi ulkopuolella ja katseli alaslaskettuja, valaistuja uutimia. Yövartia saattoi kuvitella että hänellä oli kutsut, niin paljon ihmisiä seisoi hänen kadullaan. Se maistui ilolta, ja sisällä majaili todella ilo, siellä oli herra Alfred, kuvanveistäjä.

Hän puhui, hän kertoi, ja kaikki talossa kuuntelivat häntä ilolla, hartaudella, mutta ennen muita muuan vanhempi leskirouva virkamiessäätyä, ja hän oli kaikkea varten, mitä herra Alfred sanoi, kirjoittamaton harmaa paperi, joka heti imi itseensä kaiken lausutun ja pyysi enemmän, erinomaisen vastaanottoisana, uskomattoman tietämättömänä, naisellisena Kaspar Hauserina.

— Rooman minä kyllä haluaisin nähdä! sanoi hän. — Se mahtaa olla kaunis kaupunki monine matkustajineen, jotka tulevat sinne. Kuvatkaa meille nyt Rooma, miltä nyt näyttää kun tullaan sisään portista.

— Sitä ei ole helppo kuvata! sanoi nuori kuvanveistäjä. — Siellä on suuri tori, keskellä sitä seisoo obeliski, joka on neljätuhatta vuotta vanha.

— Urkuristi! huudahti rouva, hän ei koskaan ennen ollut kuullut sanaa obeliski. Muutamat olivat purskahtamaisillaan nauruun, kuvanveistäjä niinikään, mutta hymy joka syntyi, vaihtui katselemiseen, sillä hän näki aivan rouvan vieressä parin suuria, merensinisiä silmiä. Se oli puhujattaren tytär, ja kun ihmisellä on sellainen tytär, niin ei hän saata olla typerä. Äiti oli pulppuava kysymysten lähde, tytär lähteen kauneusnajaadi, joka kuunteli. Kuinka kaunis hän oli! Hänessä oli kuvanveistäjälle katselemista, mutta ei puhetoveria, eikä hän puhunut mitään, ainakin hyvin vähän.

— Onko paavilla suurikin perhe? kysyi rouva.

Ja nuori mies vastasi ikäänkuin kysymys olisi voinut olla paremmin tehty:

— Ei, hän ei ole suuriperheinen!

— Sitä minä en tarkoita! sanoi rouva. — Tarkoitan: onko hänellä vaimo ja lapsia?

— Paavi ei saa mennä naimisiin! sanoi kuvanveistäjä.

— Siitä minä en pidä! sanoi rouva.

Viisaammin hän kyllä olisi voinut kysyä ja puhua, mutta jollei hän olisi kysynyt ja puhunut niinkuin hän teki, niin olisikohan tytär tuolla tavalla nojannut hänen olkapäätään vastaan ja katsellut, huulillaan tuo miltei liikuttava hymy?

Ja herra Alfred puhui, puhui Italian väriloistosta, siintävistä vuorista, sinisestä Välimerestä, Etelän sinestä, kauneudesta, jonka Pohjoisessa voitti ainoastaan pohjoismaisen naisen siniset silmät. Ja tämä sanottiin tarkoituksella, mutta hän jonka oli määrä ymmärtää se, hän ei näyttänyt, että hän sen ymmärsi, ja sehän olikin kaunista!

— Italia! huokasivat toiset. —- Matkustaa! huokasivat toiset. —
Kaunista! Kaunista!

— Niin, kun minä nyt voitan arpajaisista viisikymmentätuhatta taalariani, sanoi leskirouva, — niin lähdemme matkalle, minä ja tyttäreni. Teidän, herra Alfred, pitää johdattaa meitä. Matkustamme kaikki kolme ja pari muuta ystävää lisäksi! ja sitte hän tyytyväisenä nyökäytti heille kaikille, jokaisella oli lupa uskoa, että minun on määrä päästä mukaan. — Italiaan me tahdomme, mutta emme tahdo sinne missä on rosvoja, jäämme Roomaan ja suurille maanteille, missä on turvallista.

Ja tytär päästi pienen huokauksen. Kuinka paljon voikaan piillä pienessä huokauksessa tai mahtua siihen! Nuori mies mahdutti siihen paljon. Ne kaksi sinistä silmää, jotka tänä iltana loistivat hänelle, kätkivät aarteita hengen ja sydämen aarteita, rikkaita kuin kaikki Rooman ihanuudet, ja kun hän jätti seuran — niin, niin oli hän rakastunut — rakastunut neitoon.

Leskirouvan talosta tuli se talo, jossa herra Alfred, kuvanveistäjä, enimmän kävi. Ymmärrettiin, ettei se saattanut tapahtua äidin tähden, vaikka hän ja kuvanveistäjä aina puhuivat. Tyttären vuoksi hänen täytyi tulla. Kala'ksi häntä sanottiin, hänen nimensä oli Karen Malene, nämä molemmat nimet olivat yhdistetyt nimeksi Kala. Kaunis hän oli, mutta hiukan tyhmä, sanoi yksi ja toinen. Hän nukkui mielellään hiukan pitkään aamuisin.

— Siihen hän on tottunut lapsuudestaan! sanoi äiti, — hän on aina ollut Venus-lapsukainen ja ne niin helposti väsyvät. Hän nukkuu hiukan pitkään, mutta siitä hän on saanut kirkkaat silmänsä.

Mikä mahti olikaan näissä kirkkaissa silmissä, näissä merensinisissä vesissä, tuossa tyynessä vedessä syvine pohjineen. Sen tunsi nuori mies, hän oli tarttunut kiinni pohjaan. — Hän puhui ja kertoi, ja mamma kyseli aina yhtä vilkkaasti, rohkeasti ja arkailematta kuin ensi kerran tavatessa.

Oli ilo kuulla herra Alfredin kertovan. Hän kertoi Napolista, kävelyistä Vesuviolla ja näytti värikuvissa useat purkauksista. Leskirouva ei koskaan ennen ollut kuullut näistä, tai tullut ajatelleeksi niitä.

— Varjelkoon! sanoi hän, — se on siis tultasyöksyvä vuori! Eikö kukaan voi siinä vahingoittua?

— Kokonaiset kaupungit ovat tuhoutuneet, vastasi kuvanveistäjä. —
Pompeji ja Herculanum!

— Mutta entä onnettomat ihmiset! Ja tämän kaiken olette te itse nähnyt!

— Ei, en yhtään niistä purkauksista, jotka minulla tässä on kuvitettuina, mutta minä näytän teille oman tekemäni piirustuksen, mimmoinen purkaus oli kun minä näin sen.

Ja hän otti esiin lyijykynällä tehdyn luonnoksen, ja mamma joka paraikaa katseli räikeästi väritettyjä kuvia, katsahti kalpeaan lyijykynäluonnokseen ja puhkesi hämmästyneenä puhumaan:

— Te olette nähnyt sen suitsuttavan valkoista!

Hetkeksi musteni herra Alfredissa kunnioitus mammaa kohtaan, mutta pian hän Kalan valaistuksessa ymmärsi, ettei hänen äidillään ollut väriaistia, siinä kaikki. Hänellä oli paras, kaunein, hänellä oli Kala.

Ja Kalan kanssa joutui Alfred kihloihin, se oli niin luonnollista, ja kihlaus oli julkaistuna kaupungin lehdessä. Mamma hankki sitä kolmekymmentä kappaletta leikatakseen irti sen kohdan ja pannakseen kirjeisiin ystäville ja tuttaville. Ja kihlatut olivat onnelliset ja anoppi niinikään, hän oli ikäänkuin joutunut Thorvaldsenin sukuun, sanoi hän.

— Olettehan te toki hänen jatkoaan!

Ja Alfredin mielestä hän sanoi jotakin nerokasta. Kala ei sanonut mitään, mutta hänen silmänsä loistivat, hymy oli suupielissä, jokainen liike oli kaunis. Ja kaunis hän oli, sitä ei käy toistaminen liian usein.

Alfred muovaili Kalan ja anopin kuvat. He istuivat hänen edessään ja katselivat kuinka hän sormin silitteli ja taivutteli pehmeää savea.

— Meidän tähtemme te nyt, sanoi anoppi, —- itse teette tuota karkeaa työtä ettekä anna renkinne sotkea sitä kokoon.

— On aivan välttämätöntä, että minä itse muovailen saven.

— Niin, te nyt aina olette niin erinomaisen kohtelias! sanoi mamma, ja Kala painoi hiljaa sulhasensa kättä, johon savi oli tarttunut. Ja hän selitti heille molemmille luonnon ihanuutta luodussa, miten elävä on yläpuolella kuollutta, kasvi yläpuolella mineraalia, eläin yläpuolella, kasvia, ihminen yläpuolella eläintä; miten henki ja kauneus ilmenevät muodon kautta ja että kuvanveistäjä antaa maiselle hahmolle ihaninta mikä sen ilmenemiseen saattaa kuulua.

Kala istui mykkänä, tuuditellen hänen lausumiaan ajatuksia. Anoppi myönsi:

— On vaikea seurata, mutta minä astun hitaasti perässä ajatuksineni, ja ne surisevat, mutta minä pitelen kiinni.

Ja kauneus piteli kiinni kuvanveistäjää, se täytti hänet, valtasi ja hallitsi hänet. Kauneus loisti Kalan olennosta, hänen katseestaan, suupielistä, yksinpä sormien liikkeestä. Sen lausui Alfred julki, ja hän, kuvanveistäjä, sen ymmärsi, hän puhui vain hänestä, ajatteli vain häntä, heistä molemmista tuli yksi ja niin puhui Kalakin paljon, sillä Alfred puhui erittäin paljon.

Oli kihlajaispäivä. Nyt tulivat häät morsiusneitoineen ja morsiuslahjoineen ja ne mainittiin morsiuspuheessa.

Anoppi oli morsiustalossa asettanut pöydänpäähän Thorvaldsenin veistokuvan, yllä yöviitta. Hänen piti olla vieraana, se oli hänen keksintönsä. Laulettiin ja juotiin maljoja, häät olivat iloiset, morsiuspari kaunis! "Pygmalion sai Galataeansa" sanottiin yhdessä lauluista. "Se on nyt sellaista mytologiaa", sanoi anoppi.

Seuraavana päivänä matkusti nuori pari Köpenhaminaan, siellä elämään ja olemaan. Anoppi tuli mukaan, ottaakseen haltuunsa karkean puolen, nimittäin hoitaakseen taloutta. Kalan piti istua nukkekaapissa! Kaikki oli uutta, kiiltävää ja kaunista, siellä he istuivat kaikki kolme, ja Alfred — käyttääksemme sananlaskua, joka valaisee missä hän istui — hän istui kuin piispa hanhenpesässä.

Muodon taika oli lumonnut hänet, hän oli katsonut koteloa eikä mitä kotelon sisällä piili, ja se on onnettomuus, suuri onnettomuus avioliitossa! Jos kotelo aukeaa liimauksista ja helykulta putoaa pois, niin katuu kauppojaan. Suuressa seurassa on hyvin vastenmielistä huomata, että on menettänyt molemmat henskelinnappinsa ja tietää, ettei voi turvautua solkeensa, koska ei omista mitään soikea, mutta vielä pahempaa on suuressa seurassa kuulla, että vaimo ja anoppi puhuvat tyhmyyksiä eikä voida luottaa siihen, että itse keksii sukkelan käänteen, joka puhaltaa pois tyhmyyden.

Niin usein istui nuori aviopari käsi kädessä ja mies puhui ja vaimo pudotti tulemaan sanan, saman nuotin, samat kaksi, kolme kellonsäveltä. Oli virkistävää, kun Sofie, yksi ystävättäriä, tuli.

Sofie ei ollut erittäin kaunis. Niin, hän oli virheetön. Hiukan vino hän kyllä oli, sanoi Kala, mutta varmaan ei enempää kuin ystävättärien silmä näkee. Hän oli hyvin järkevä tyttö, kuitenkaan ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että hän täällä saattaisi käydä vaaralliseksi. Hän oli raikas tuulahdus nukkekaapissa ja raikasta ilmaa tarvittiin, sen he kaikki ymmärsivät. Täytyi tuulottaa ja sitte he läksivät tuulottelemaan. Anoppi ja nuori pari matkustivat Italiaan.

* * * * *

— Jumalan kiitos, että taas olemme täällä kotona! sanoivat äiti ja tytär, kun he vuotta myöhemmin Alfredin kanssa, kaikki kolme palasivat.

— Ei ole hauskaa matkustaa! sanoi anoppi. — Se on oikeastaan ikävää, anteeksi että sen sanon. Minua ikävystytti, vaikka lapseni olivat mukanani, ja matkustaminen on kallista, hyvin kallista! Entä kaikki taulukokoelmat mitkä pitää nähdä! Ja kaikki minkä perässä pitää juosta! Eihän voi muuta tunnustaa, kun tulee kotiin ja kysytään! Ja kuitenkin saa kuulla, että on unohtanut näkemättä kaikkein kauneimman. Ajanpitkään minä kyllästyin noihin iankaikkisiin madonniin, tuli itsekin pelkäksi madonnaksi!

— Ja se ruoka mitä saa! sanoi Kala.

— Ei kunnollista lihalientä! sanoi mamma. —- Kurjaa niiden on ruuanlaitto!

Ja matka oli rasittanut Kalan, rasittanut hänet pysyväisesti, se oli pahinta. Sofie tuli taloon ja hyötyä hänestä oli.

Se täytyi tunnustaa, sanoi anoppi, että Sofie ymmärsi talousasioita ja taideasioita ja kaikkea mihin ei hänellä omaisuutensa puolesta ollut varaa. Ja lisäksi hän oli hyvin kunnioitettava, hartaasti uskollinen. Sen hän oikein osoitti, kun Kala makasi sairaana ja kuihtumistaan kuihtui.

Silloin kun kotelo on kaikki, niin täytyy kotelon kestää, muuten on kotelo ollutta ja mennyttä — ja kotelo oli ollutta ja mennyttä: Kala kuoli.

— Hän oli kaunis! sanoi äiti. — Toista hän oli kuin antiikit, ne ovat niin ruhjoutuneet! Kala oli eheä ja sitä pitää kaunottaren olla.

Alfred itki ja äiti itki ja molemmat kävivät mustissa vaatteissa. Mammaa varsinkin puki musta ja hän kävi mustassa kauvimmin, käytti suruvaatteita kauvimmin ja lisäksi hän sai sen surun, että Alfred meni uusiin naimisiin, otti Sofien, jolla ei ollut ulkonäköä.

— Hän on mennyt äärimmäisyyksiin! sanoi anoppi, — mennyt kauneimmasta rumimpaan. Hän on saattanut unohtaa ensimäisen vaimonsa. Miesväessä ei ole kestäväisyyttä. Minun mieheni oli toisenlainen, hän kuolikin ennen minua.

— Pygmalion sai Galataeansa! sanoi Alfred, — niin sanottiin morsiuslaulussa. Minä olin todella rakastunut tuohon kauniiseen veistokseen, joka sai eloa sylissäni. Mutta sen sukulaissielun, jonka taivas meille lähettää, yhden sen enkeleistä, joka saattaa tuntea meidän kanssamme, ajatella meidän kanssamme, nostaa meitä, kun me taitumme, olen minä vasta nyt löytänyt ja voittanut. Sinä tulit, Sofie — et muodon kauneudessa, et loistossa, mutta hyvänä, kauniimpana kuin on tarpeellista. Pääasia on pääasia! Sinä tulit ja opetit kuvanveistäjälle, että hänen teoksensa on vain savea, tomua, vain siihen painettu jäljennös siitä sisäisestä ytimestä, mitä meidän tulee etsiä. Kala raukka! Meidän mainen elämämme oli kuin matkustavaisten elämää. Tuolla ylhäällä, missä liitytään yhteen sympatian kautta, olemme ehkä toisillemme puoleksi vieraat.

— Se ei ollut hellästi sanottu, sanoi Sofie, — se ei ollut kristillisesti! Tuolla ylhäällä, missä ei naida, vaan, sanojesi mukaan, sielut kohtaavat toisensa sympatian kautta, siellä missä kaikki kaunis kehittyy ja kohoaa, siellä on ehkä hänen sielunsa soiva niin täyteläisessä voimassa, että se voittaa minut, ja sinä — sinä puhkeat taasen ensi rakastumisesi huutoon: kaunis, kaunis!

KERTOMUS DYYNEILTÄ.

Tämä on kertomus Juutin dyyneiltä, mutta se ei ala siellä, vaan kaukana etelän puolessa, Espanjassa. Meri on tienä maiden välillä. Kuvitteleppa olevasi Espanjassa! Siellä on lämmintä ja siellä on kaunista. Siellä kasvavat tulipunaiset granaattikukat tummien laakeripuiden joukossa, vuorilta löyhyttelee virkistävä tuuli yli oranssipuutarhojen ja uhkeiden maurilaisten pilarisalien, joissa on kultaiset kupukatot ja moniväriset seinät. Läpi katujen astuu lapsia kulkueissa, käsissä kynttilät ja liehuvat liput ja heidän yllään kohoaa, niin korkeana ja kirkkaana, taivas tuikkivine tähtineen! Laulu ja kastanjetit helisevät, pojat ja tytöt pyörivät tanssissa kukkivien akaasiapuiden alla, sillaikaa kuin kerjäläinen istuu hakatulla marmorikivellä, virkistää itseään mehevällä vesimelonilla ja viruu pois elämänsä. Kaikkityyni on kuin kaunista unta — vaipuappa siihen! Niin, sen teki kokonaan kaksi nuorta vastanainutta ihmistä, ja heille olikin täällä annettu kaikki maan edut: terveys, hyvä luonne, varallisuus ja kunnia.

— Me olemme niin onnelliset kuin joku ikinä saattaa olla! sanoivat he sydämen täydellä vakaumuksella. Kuitenkin saatettiin heitä onnessa nostaa vielä yhtä porrasta ylemmä ja se tapahtuisi, kun Jumala soisi heille lapsen, pojan, joka olisi heidän kaltaisensa sekä ruumiin että sielun puolesta.

Tuo onnellinen lapsi vastaanotetaan riemulla, sille suodaan mitä suurin huolenpito ja rakkaus, kaikki se hyvinvointi, minkä varallisuus ja vaikutusvaltainen suku saattavat luoda.

Niinkuin juhla kiitivät heidän päivänsä.

— Elämä on rakkauden armolahja, miltei käsittämättömän suuri! sanoi vaimo. — Ja tämän onnen täyteläisyyden tulee vielä toisessa elämässä voida kasvaa, jopa ikuisesti — tätä ajatusta en saata käsittää.

— Ja varmaan se onkin ylimielisyyttä ihmisten puolelta, sanoi mies.
— Pohjaltaan on hirveää ylpeyttä uskoa, että elää ikuisesti, tulee
Jumalan kaltaiseksi! Nehän olivatkin käärmeen sanat ja se oli valheen
isä.

— Ethän toki epäile elämää tämän jälkeen? kysyi nuori vaimo ja oli kuin ensi kerran varjo olisi liukunut heidän aurinkoiseen ajatusvaltakuntaansa.

— Usko lupaa sen, papit lupaavat sen! sanoi nuori mies, — mutta juuri koko onnessani tunnen ja tunnustan, että on ylpeyttä, ylimielisyyttä vaatia toista elämää tämän jälkeen, jatkuvaa autuutta — eikö täällä, tässä elämässä ole annettu meille niin paljon, että saatamme ja että meidän täytyy olla tyytyväisiä?

— Niin, meille kyllä annettiin, sanoi nuori vaimo, — mutta kuinka monelle tuhannelle tämä elämä on muodostunut raskaaksi koettelemukseksi, kuinka monet ovatkaan ikäänkuin paiskatut maailmaan köyhyyteen, häpeään, sairauteen ja onnettomuuteen! Ei, jollei olisi elämää tämän jälkeen, niin olisi kaikki tämän maan päällä jaettu liian epätasaisesti, silloin ei Jumala olisi oikeudenmukainen.

— Kerjäläisellä tuolla kadulla on iloja, jotka hänelle ovat yhtä suuret kuin kuninkaalle ilot hänen rikkaassa linnassaan! sanoi nuori mies. — Ja etkö usko, että työjuhta, jota lyödään, joka näkee nälkää ja raataa itsensä kuoliaaksi, tajuaa elonpäiviensä kovuuden? Voisihan sekin vaatia toista elämää, kutsua vääryydeksi, ettei sitä asetettu korkeammalle asteelle lomakunnassa.

— Taivaan valtakunnassa on monta asuinsijaa, on Kristus sanonut, vastasi nuori vaimo. — Taivaan valtakunta on äärettömyys, niinkuin Jumalan rakkaus on sitä. Eläinkin on luontokappale ja minä uskon, ettei mikään elämä mene hukkaan, vaan saa osakseen kaiken sen autuuden, minkä se voi vastaanottaa ja mikä riittää sille.

—- Mutta minulle nyt riittää tämä maailma! sanoi mies ja kiersi käsivartensa kauniin, suloisen vaimonsa ympäri, poltti paperossiaan avonaisella parvekkeella, missä viileä ilma oli täynnä oranssien ja neilikkojen tuoksua. Musiikki ja kastanjetit helisivät alhaalta kadulta, tähdet tuikkivat ylhäältä, ja kaksi silmää täynnä rakkautta, hänen vaimonsa silmät, katselivat häneen rakkauden ikuisella elämällä.

— Tällainen minuutti, sanoi mies, — on sen arvoinen, että sitä varten kannattaa syntyä, tajuta ja — kadota! Hän hymyili, vaimo nosti lempeästi soimaten kätensä — ja pilvi oli taasen poissa, he olivat liian onnelliset.

Ja kaikki tuntui mukautuvan osaltaan edistämään heidän kulkuaan kunniaa, iloa ja onnea kohti. Tuli muutos, mutta vain paikkaan nähden, ei nauttimiseen ja elämänilon ja riemun täydellisyyden voittamiseen. Nuoren miehen lähetti hänen kuninkaansa lähettilääksi keisarilliseen hoviin Venäjällä, se oli kunniasija, johon hänen syntyperänsä ja tietonsa hänet oikeuttivat. Suuri omaisuus hänellä itsellään oli, hänen nuori vaimonsa oli tuonut hänelle yhtä suuren. Hän oli rikkaimman, arvossapidetyimmän kauppiaan tytär. Yhden tämän suurimmista ja parhaimmista laivoista piti juuri tänä vuonna lähteä Tukholmaan, sen piti viedä rakkaat lapset, tyttären ja vävypojan, Pietariin. Ja laiva sisustettiin kuninkaallisesti: pehmeitä mattoja jalkoja varten, silkkiä ja loistoa kaikkialla.

On vanha sankarilaulu, jonka kaikki tanskalaiset tuntevat. Sen nimi on "Englannin kuninkaan poika". Hänkin purjehtii niin kallisarvoisella laivalla, sen ankkuriin on upotettu punaista kultaa ja jokaiseen touviin punottu silkkisäikeitä — tätä laivaa tulee ajatelleeksi, kun näkee espanjalaisen laivan. Täälläkin vallitsi sama loisto, tässäkin oli sama jäähyväisajatus:

"Suo Herra, ett' ilossa yhtyisimme!"

Ja tuuli puhalsi raikkaasti espanjalaisen rannan suunnalta, hyvästijättö tapahtui vain lyhyesti. Muutamassa viikossa piti heidän saavuttaa matkansa määrä. Mutta juuri kun he olivat päässeet merelle, tyyntyi tuuli, meri kävi kirkkaaksi ja tyveneksi, vesi loisti, taivaan tähdet loistivat. Uhkeassa kajuutassa vietettiin kuin juhlailtoja.

Vihdoin toki toivottiin, että alkaisi käydä tuulenhenki, että puhaltaisi hyvä myötätuuli, mutta sellaista ei kuulunut. Jos alkoikin käydä tuulenhenki, niin se aina oli vastainen. Niin kului viikkoja, niin, jopa kokonaista kaksi kuukautta, vasta silloin kävi tuuli suotuisaksi, se puhalsi lounaasta. He olivat juuri Skotlannin ja Jyllannin välillä ja nyt yltyi tuuli aivan niinkuin vanhassa laulussa "Englannin kuninkaan pojasta":

"Tuli mustasta pilvestä tuulispää, ei tienneet he minne käännättää. Niin heitti he ankkurin pohjahan, mut tuuli ajoi länteen, Tanskaan päin."

Siitä on nyt pitkät ajat. Kuningas Kristian seitsemäs hallitsi Tanskan valtaistuimella ja oli silloin nuori mies. Paljon on tapahtunut senjälkeen, paljon vaihtunut ja muuttunut. Järvet ja suot ovat tulleet reheviksi niityiksi, kankaat tulleet viljamaiksi ja etelä-juuttilaisen asumuksen suojassa kasvaa omenapuita ja ruusuja, mutta ne ovat etsittävät esiin, sillä ne ryömivät piiloon tuimia länsituulia. Siellä saattaa oikein kuvitella mennyttä aikaa, kauvemmakin kuin Kristian seitsemännen hallitukseen. Niinkuin silloin, niin leviää vieläkin penikulmien laajuudelta ruskeaa nummea hautakumpuineen, kangastuksineen, risteilevine, mättäällisine ja vajottavan hiekkaisine teineen. Lännen puolella, missä suuret purot syöksyvät vuonoihin, leviävät niityt ja suot korkeiden dyynien ympäröiminä, jotka kuin alppiketju sahalaitaisin huipuin, kohoavat merta kohti. Niitä katkaisevat vain korkeat savikukkulat, joista meri vuosi vuodelta puraisee jättiläiskokoisia suupaloja niin että rinteet ja mäet romahtavat kuin maanjäristyksen vierittäminä. Sellaiselta siellä näyttää tänä päivänä, sellaista siellä oli vuosikausia sitte, jolloin nuo molemmat onnettomat siellä purjehtivat komealla laivalla.

Oltiin syyskuun lopulla, oli sunnuntai ja aurinkoinen sää, kirkonkellojen äänet saavuttivat toisensa Nissumvuonoa pitkin. Kirkot täällä kohoavat kuin hakatut graniittikivet, jokainen niistä on kappale tunturia. Länsimeri saattaisi vyöryä niiden yli ja ne pysyisivät pystyssä. Useimmista puuttuu torni, kellot riippuvat silloin vapaina kahden parrun välissä. Jumalanpalvelus oli päättynyt, seurakunta tuli Jumalan huoneesta kirkkotarhaan, missä silloin niinkuin nytkään ei ollut eikä ole puuta eikä pensasta, ei istutettua kukkaa tai seppeltä, joka olisi laskettu haudalle. Kamartuneet mättäät osoittavat mihin kuolleet ovat haudatut. Terävää, tuulen pieksemää heinää kasvaa kirkkomaa kauttaaltaan. Jollakin yksityisellä haudalla on ehkä muistomerkki, nimittäin lahonnut puunrunko, joka on veistetty ruumisarkun muotoiseksi. Puukappale on tuotu läntisen seudun metsästä: villiltä mereltä. Siellä kasvavat rannikkolaisille ne veistetyt parrut, jotka maininki ajaa maihin. Tuuli ja merisumu mädännyttävät pian sinne pannun puukappaleen. Tuollainen tynkä oli täällä eräälläkin lapsenhaudalla ja sen luo meni muuan nainen, joka tuli kirkosta. Hän seisoi hiljaa, katseli puoleksi lahonnutta puupalasta. Hetken perästä astui hänen miehensä paikalle. He eivät puhuneet sanaakaan, mies tarttui vaimon käteen ja he menivät haudalta ruskealle nummelle, yli suomaan, dyynejä kohti. Kauvan kulkivat he äänettöminä.

— Olipa tänään hyvä saarna, sanoi mies. — Jollei ihmisellä olisi
Jumalaa, niin ei hänellä olisi mitään.

— Niin, sanoi vaimo, — hän ilahuttaa ja tekee murheelliseksi. Siihen hänellä on oikeus. —- Niinkuin huomenna olisi pieni poikamme ollut viiden vuoden vanha, jos me olisimme saaneet pitää hänet.

— Mitä sinä siitä suret! sanoi mies. — Hän on onnellisesti päässyt kaikesta, hänhän on siellä, minne meidän on rukoiltava että pääsisimme.

Ja sitte eivät he enään puhuneet ja menivät mökkiään kohti dyynien keskellä. Yhtäkkiä nousi yhdeltä näistä, missä ei rantakaura sitonut hiekkaa, ikäänkuin väkevä sauhu. Tuulenpuuska kaivautui dyyniin ja tuprutti ilmaan hienot hiekkaosat. Tuli vielä toinen tuulenpuuska, joten kaikki nuorille ripustetut halaistut kalat läjähtivät rakennuksen seinää vastaan, sitte oli kaikki taasen hiljaa. Aurinko paahtoi kuumasti.

Mies ja vaimo astuivat sisään ja olivat pian riisuneet pyhävaatteet, kiiruhtivat sitte yli dyynien, jotka törröttivät kuin äärettömät, äkkiä liikkeessään pysähdytetyt hiekka-aallot. Hiekkakaislan ja rantakauran sinivihreät, terävät korret antoivat hiukan värivaihtelua valkoista hiekkaa vastaan. Pari naapuria saapui paikalle, he auttoivat toisiaan vetämään veneet korkeammalle hiekalle. Tuuli yltyi, se oli purevan kylmä ja kun he sitte palasivat takaisin dyynien poikki, tuiskuttivat hiekka ja terävät pienet kivet heitä vasten kasvoja. Aallot nostelivat valkoisia harjoja ja tuuli leikkasi poikki ylimmän latvan niin että vain pärskyi.

Tuli ilta, ilmassa kuului yhä kasvava kohina, ulvoen, valittaen kuin epätoivoisten henkien sotajoukko. Se voitti meren vyörynän, vaikka kalastajamaja oli niin likellä rantaa. Hiekka tuiskusi ikkunoihin ja tuontuostakin tuli puuska, joka järkytti mökkiä perustuksia myöten. Oli pimeä, puoliyön aikaan piti kuitenkin kuun nousta.

Ilma selkeni, mutta myrsky syöksyi koko voimallaan yli syvän, tumman meren. Kalastajanväet olivat jo aikoja sitte panneet levolle, mutta ei ollut ajattelemistakaan että tässä Jumalan ilmassa voisi ummistaa silmäänsä. Silloin lyötiin ikkunaan, ovi avautui ja sanottiin:

— Suuri laiva on kiinni äärimmäisellä särkällä!

Yhdellä hyppäyksellä olivat kalastajanväet ylhäällä vuoteesta ja vaatteissaan.

Kuu oli tullut esiin. Niin valoisaa oli kyllä, että saattoi nähdä, kunhan vain olisi voinut pitää silmät auki lentohiekalta. Kävi sellainen tuuli, että olisi saattanut laskeutua nojaamaan sitä vastaan, ja vain suurella vaivalla, ryömien tuulenpuuskien välillä, pääsi yli dyynien, ja täällä lenteli ilmassa kuin mitkäkin joutsenuntuvat suolainen kuohu ja vaahto merestä, joka kuin vyöryvä, kiehuva putous vierittelihe rantaa vastaan. Piti totisesti olla harjaantunut silmä heti löytääkseen mereltä laivan. Komea kaksimasto se oli, juuri nyt sitä kohotettiin särkän yli, kolme, neljä kaapelinväliä ulkopuolelle tavallista rantaäyrästä. Se ajelehti maata kohti, töytäsi toista särkkää vastaan ja tarttui kuin tarttuikin kiinni. Mahdotonta oli toimittaa apua, meri oli liian väkivaltainen, se löi laivaa vastaan ja sen yli. Luuli kuulevansa hätähuudot, kuolintuskan huudot, näki kiireisen, avuttoman toimeliaisuuden. Nyt tuli meri, joka kuin murskaava kallionlohkare putosi kokkapuulle, ja samassa oli tämä poissa, peräpuoli kohosi korkealle veden yli. Kaksi ihmistä hyppäsi yhdessä mereen, he katosivat. Yhtäkkiä — ja yksi suurimmista aalloista, jotka vyöryivät dyynejä kohti, viskasi rannalle ruumiin. Nainen se oli, kuollut, luulivat he. Pari vaimoista liikutteli häntä ja luuli huomaavansa hänessä elämää. Hänet kuljetettiin dyynien poikki kalastajamajaan. Kuinka hän oli kaunis ja hieno, varmaan ylhäinen nainen!

He asettivat hänet köyhän vuoteeseen, siinä ei ollut pellavaa langankaan vertaa, villalakana siinä oli, jonka sopi kiertää ympärilleen ja olihan se hyvä ja lämmin.

Hän virkosi henkiin, mutta kuumeessa, hän ei ensinkään tietänyt mitä oli tapahtunut tai missä hän oli, ja hyvähän näin olikin, sillä kaikki mikä oli ollut hänelle rakasta, lepäsi meren pohjalla, heidän kävi ulapalla niinkuin sankarilaulu lauloi Englannin kuninkaan pojasta:

"Tuli surko purtta katsellen, löi aallot kivihin murskaks sen."

Hylynkappaleita ja pirstaleita ajelehti maihin, hän oli ainoa henkiin jäänyt niistä kaikista. Vielä kiiti tuuli ulvoen yli rannan, muutamia silmänräpäyksiä oli hän levollinen, mutta pian seurasi tuskia ja huutoja, hän avasi molemmat kauniit silmänsä, lausui muutamia sanoja, mutta kukaan täällä ei ymmärtänyt sitä.

Ja nyt hän, palkinnoksi kaikesta mitä hän oli kärsinyt ja kamppaillut, piteli käsissään vastasyntynyttä lasta. Se olisi levännyt loistovuoteessa silkkiuutimineen, rikkaassa talossa. Sitä olisi riemulla tervehditty elämään täynnä kaikkea maista hyvyyttä, ja nyt oli Jumala antanut sen syntyä köyhässä kolkassa. Ei edes suudelmaa se saanut äidiltään.

Kalastajavaimo laski lapsen äitinsä rinnalle ja se lepäsi sydäntä vastaan, joka ei enään sykkinyt, hän oli kuollut. Lapsi, jota rikkaus ja onni olisivat imettäneet, oli paiskattu maailmalle, meri oli paiskannut sen dyynien keskelle kokemaan köyhän osaa ja raskaita päiviä.

Ja aina palaa mieleemme vanha laulu:

"Ja prinssi hän itki katkeraan!
Jumal' auta, oon rannassa Bovbjergin maan!
Nyt hukka mun varmaan perii.
Jos Buggen ma läänissä olisin vain,
ei hätää mulla ois silloin lain!"

Hiukan etelään Nissumvuonosta, sille rannalle, jota herra Bugge kerran oli nimittänyt omakseen, oli laiva ajautunut. Ne kovat, epäinhimilliset ajat, jolloin länsirannan asukkaat, niinkuin sanottiin, harjoittivat raakuutta haaksirikkoutunutta kohtaan, olivat kauvan sitte ohi. Rakkautta ja sydämen hyvyyttä, uhrautuvaisuutta täällä osoitettiin haaksirikkoutuneille sellaisena kuin se meidän aikanamme loistaa jaloimmissa piirteissään. Kuoleva äiti ja kurja lapsi olisivat kohdanneet huolenpitoa ja hoitoa kaikkialla minne tuuli olisikaan puhaltanut, mutta ei missään hartaampaa kuin köyhän kalastajavaimon luona, joka vielä eilen raskain sydämin seisoi haudalla, mikä kätki hänen lapsensa, joka tänään olisi täyttänyt viidennen ikävuotensa, jos Jumala olisi sallinut sen elää.

Ei kukaan tietänyt, kuka vieras kuollut nainen oli, tai mistä hän tuli. Laivan tyngät ja sirpaleet eivät ilmoittaneet sitä.

Rikkaaseen taloon Espanjassa ei koskaan tullut kirjettä tai tietoa tyttärestä tai vävypojasta. He eivät olleet saapuneet määräpaikkaansa. Kovat myrskyt olivat raivonneet viime aikoina. Odotettiin kuukausimääriä. "Kokonaan haaksirikkoutunut, kaikki hukkuneet!" sen he tiesivät.

Mutta Husbyn dyyneillä kalastajan majassa oli nyt pieni poikaressu.

Kun Jumala antaa elatuksen kahdelle, saa aina kolmaskin siinä ohella ruokansa. Ja meren rannalla kyllä riittää kalaruokaa nälkäiselle suulle. Jörgeniksi sanottiin pienokaista.

— Varmaan hän on juutalaislapsi, sanottiin, —- hän on niin mustan näköinen! — Hän saattaa myöskin olla italialainen tai espanjalainen, sanoi pappi. Kaikki nuo kolme kansanlajia olivat kalastajavaimon mielestä yksi ja sama ja hän lohdutti itseään sillä, että lapsi oli kristillisesti kastettu. Poika menestyi, aatelinen veri piti lämmintä ja sai voimia köyhästä ravinnosta, lapsi kasvoi vaatimattomassa talossa. Tanskan kieli sellaisena kuin länsijuuttilainen puhuu sitä, tuli hänen kielekseen. Granaatin siemen Espanjan maaperästä tuli rantakauran taimeksi Jyllannin länsirannalla. Niin saattaa ihmisen käydä! Tähän kotiin hän työnsi elämänsä vuosienmittaiset juuret. Nälkää ja vilua, köyhän hätää ja puutetta hänen oli määrä kokea, mutta myöskin köyhän iloa.

Lapsuudenaika tarjoaa jokaiselle valoisat ylänkönsä, jotka sittemmin säteilevät läpi koko elämän. Kuinka yllinkyllin hän omistikaan iloitakseen ja leikkiäkseen! Koko ranta, penikulmien kantamiin asti, oli täynnä leikkikaluja: siinä oli mosaikki-vierukiviä, punaisia kuin koralli, keltaisia kuin meripihka, ja valkeita, pyöristettyjä ikäänkuin ne olisivat olleet linnunmunia. Ne lepäsivät siinä välkkyen kaikin värein, kaikki meren hiomina ja siloittamina. Yksinpä kuivunut kalanruotokin, tuulen kuivattamat vesikasvit, kiiltävän valkoinen ruoko, pitkä ja kaita kuin mikäkin nauha, joka lepatteli kivien välissä, kaikki oli kuin tehtyä leikkiä ja ilonpitoa varten, sekä silmälle että ajatukselle. Ja poika oli vilkas lapsi, monet ja suuret lahjat piilivät hänessä. Kuinka hän saattoikin muistaa kertomukset ja laulut, jotka kuuli, ja kätevä hän oli: kivistä ja näkinkengänkuorista pani hän yhteen kokonaisia laivoja, ja kuvia, joilla saattoi koristaa huonetta. Omituisesti hän saattoi veistää ajatuksensa puupalikkaan, sanoi hänen kasvatusäitinsä, ja poika oli kuitenkin vielä pieni. Kauniina soi hänen äänensä, sävelet vuotivat heti hänen kieleltään. Monet kielet olivat jännitettyinä siinä rinnassa, ne olisivat voineet helistä maailmalle, jos hänet olisi pantu muualle kuin kalastajamajaan Atlantin rannalla.

Eräänä päivänä joutui täällä laiva karille, laatikko harvinaisia kukkasipuleja ajautui rannalle. Muutamia pistettiin pataan, luultiin niiden olevan syötäviä, toiset mätänivät hiekassa. Ne eivät täyttäneet tarkoitustaan, eivät kehittäneet sitä väriloistoa, sitä ihanuutta mikä niissä piili — kävisikö Jörgenin paremmin? Kukkaissipulit olivat pian mennyttä, hänellä oli vielä edessä vuosikausia.

Ei hänen päähänsä johtunut eikä kenenkään muunkaan, kuinka yksinäisenä ja yksitoikkoisena päivä kului. Oli yllinkyllin tekemistä, kuulemista ja näkemistä. Meri itse oli suuri oppikirja, joka päivä se tarjosi luettavaksi uuden lehden, tyventä, maininkia, tuulta ja myrskyä. Karilleajot olivat loistokohdat. Kirkonkäynti oli kuin juhlavierailu, mutta vierailuista puhuen oli yksi kalastajamajassa erikoisen tervetullut. Se uudistui kaksi kertaa vuodessa, se oli enon vierailu, ankeriasisännän Fjaltringista ylhäällä Bovbjergin luona. Hän tuli punaisiksi maalatuilla vaunuilla, jotka olivat täynnä ankeriaita. Vaunut olivat lukitut niinkuin laatikko ja kirjaellut sinisillä ja valkoisilla tulpaneilla, kaksi hallavaa härkää oli niitä vetämässä ja Jörgen sai ajaa niitä.

Ankeriasisäntä oli hyväpäinen, hauska vieras. Hän toi mukanaan lekkerin täynnä viinaa, jokainen sai siitä ryypyn, tai täyden kahvikupin, jos laseista oli puute. Jörgenillekin annettiin, niin pieni kuin hän olikin, hyvä sormustimellinen, se tapahtui sitävarten että ankerias "pysyisi", sanoi ankeriasisäntä ja kertoi tässä yhteydessä aina saman tarinan, ja kun sille naurettiin, kertoi hän sen heti uudestaan samoille ihmisille — niin tekevät kaikki puheliaat ihmiset! Ja kun Jörgen koko kasvinikänsä ja aina miehuudenvuosiin asti sovellutti tätä tarinaa ja otti siitä puhetapoja, niin kannattaa meidän se kuulla.

Joissa kulkivat ankeriaat ja ankeriasäiti sanoi tyttärilleen, kun he pyysivät saada yksinään kulkea pienen matkaa ylös jokea: "Älkää menkö liian kauvas. Pian tulee paha ankeriaantuulastaja ja ottaa teidät kaikki!" Mutta he menivät liian kauvas ja kahdeksasta tyttärestä palasi vain kolme takaisin ankeriasäidin luo, ja he vaikeroivat: "Me olimme menneet vain hiukkasen ulkopuolelle ovea, silloin tuli paha ankeriaantuulastaja ja pisti kuoliaaksi viisi sisartamme." — "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Ei", sanoivat tyttäret, "sillä hän nylki heidät, leikkasi heidät kappaleiksi ja paistoi ne." — "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Niin, mutta hän söi heidät!" — "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Mutta sitte hän ryyppäsi viinaa päälle!" sanoivat tyttäret. "Aijai! Silloin eivät he koskaan palaa!" vaikeroi ankeriasäiti. "Viina hautaa ankeriaan!"

— Ja sentähden pitää aina ottaa viinaryyppy sen ruokalajin jälkeen, sanoi ankeriasisäntä.

Ja tästä tarinasta tuli kiiltokultalanka, hyväntuulen lanka Jörgenin elämään. Hänkin halusi mielellään ulkopuolelle ovea, "pienen matkaa ylös jokea", nimittäin laivalla maailmalle. Ja äiti sanoi niinkuin ankeriasäiti: "siellä on paljon pahoja ihmisiä, ankeriaantuulastajia!" Mutta hiukan ulkopuolelle dyynejä, vain hiukkasen nummelle, hän kuitenkin halusi päästä. Ja sinne hänen pitikin päästä. Neljä iloista päivää, valoisimmat koko hänen lapsuutensa elämässä, koitti. Kaikki Jyllannin kauneus, kodin ilo ja auringonpaiste sisältyi näihin. Hänen piti päästä pitoihin — hautajaispidot ne tosin olivat.

Muuan kalastajaperheen varakas sukulainen oli kuollut, talo sijaitsi sisämaassa, "idän puolla, yksi kompassipiiru pohjoista kohti", niinkuin sanottiin. Isän ja äidin oli määrä lähteä sinne ja Jörgenin myöskin. Dyyneiltä, yli nummien ja suomaiden tulivat he sille vihreälle niitylle, missä Skjærumjoki aukaisi tiensä, joki paljoine ankeriaineen, missä ankeriasäiti asui tyttärineen, tyttärineen, jotka pahat ihmiset tuulastivat ja leikkasivat kappaleiksi. Usein eivät kuitenkaan ihmisetkään olleet menetelleet paremmin kanssaihmisiään kohtaan. Herra ritari Buggenkin, joka mainittiin vanhassa laulussa, surmasivat pahat ihmiset, ja kuinka hyväksi häntä itseään sanottiinkin, oli hänkin halunnut lyödä kuoliaaksi rakennusmestarin, joka rakensi hänelle linnan tornineen ja paksuine muurineen juuri siihen, missä Jörgen kasvatusvanhempineen seisoi, missä Sjærumjoki laskee Nissumvuonoon. Saattoi vielä nähdä vallimäen, punaisen tiilensoran yltympärillä. Täällä oli ritari Bugge, rakennusmestarin lähdettyä, sanonut aseenkantajalleen: "Lähde hänen perässään ja sano: mestari, torni on kallellaan! Jos hän kääntyy, niin lyöt hänet kuoliaaksi ja otat rahat, jotka hän sai minulta, mutta jollei hän käänny, niin anna hänen mennä rauhaan!" Ja aseenkantaja totteli ja rakennusmestari vastasi: "ei torni ole kallellaan, mutta kerran tulee lännen puolelta mies sinisessä viitassa — hän panee sen kallistumaan!" Ja tämä tapahtui sata vuotta myöhemmin, silloin murtautui Atlanti sinne ja torni kaatui, mutta talon omistaja, Predbjørn Gyldenstjerne, rakennutti itselleen ylemmä, sinne, missä niitty päättyy, uuden talon, ja se on vieläkin paikallaan, ja se on Nörre-Vosborg.

Tästä sivu piti Jörgenin kasvatusvanhempineen kulkea. Joka paikasta täällä oli hänelle kerrottu pitkinä talvi-iltoina, nyt hän näki talon kaksinkertaisine hautoineen, puineen ja pensaineen. Valli, kauttaaltaan kasvaen sananjalkaa, kohosi siellä sisällä. Kauneimmat olivat kuitenkin korkeat niinipuut, ne ylettyivät aina katonharjalle asti ja täyttivät ilman mitä suloisimmalla tuoksulla. Luoteen suunnalla, puutarhan kulmassa kasvoi suuri kukkiva pensas, hohtaen ikäänkuin olisi ollut talvista lunta kesän vihannuudessa. Se oli seljapensas, ensimäinen, jonka Jörgen näin oli nähnyt kukkivan. Tämä ja niinipuut jäivät kaikiksi ajoiksi hänen muistoonsa, siksi Tanskan tuoksuksi ja kauneudeksi, jotka lapsensielu "kätki vanhan miehen varalta".

Matkaa jatkettiin heti ja mukavammin, sillä juuri ulkopuolella Nörre-Vosborgia, missä selja kukki, pääsi hän ajamaan. He tapasivat muita vieraita, jotka olivat matkalla hautajaisiin, ja näiden rattaille he pääsivät. Tosin heidän kaikkien kolmen piti istua takana pienellä raudoitetulla puukirstulla, mutta se oli sentään parempaa kuin kulkea jalan, arvelivat he. Ajettiin mättäisen nummen yli, härjät, jotka vetivät, pysähtyivät silloin tällöin, kun tuli vastaan tuore heinäntäplä kanervien keskellä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja omituista oli nähdä kaukana taivaanrannalla sauhun, joka tuprutti ja kuitenkin oli kirkkaampi kuin ilma. Näki sen läpi, tuntui siltä kuin valonsäteet olisivat vierineet ja tanssineet yli nummen.

"Lokemies" siellä ajaa lammaslaumaansa, sanoivat he, ja se riitti Jörgenille: hän näytti ajavan suoraan satujen maahan ja oli kuitenkin todellisuudessa. Kuinka täällä oli hiljaista!

Avarana ja suurena lepäsi nummi, mutta ollen kuin kokonainen kallisarvoinen matto. Kanerva oli kukassa, sypressinvihreät katajapensaat ja nuoret tammentaimet nousivat kuin kukkavihot nummen kanervikosta. Täällä olisi tehnyt mieli heitellä kuperkeikkaa, jollei olisi ollut noita monia kyykäärmeitä! Niistä puhuttiin ja niinikään monista susista, joita ennen oli ollut, jonka tähden kihlakuntaa sanottiinkin Ulvborgin, Susilinnan kihlakunnaksi. Vanhus joka ajoi, kertoi isänsä ajoilta, kuinka hevoset täällä monasti olivat taistelleet kovan taistelun nyttemmin hävitettyjen villien petojen kanssa, ja että kerran aamulla, kun hän tuli tänne, yksi hevosista paraikaa seisoi polkien sutta, jonka se oli surmannut. Mutta liha oli kokonaan kaluttu hevosen jalasta.

Liian nopeaan kului matka yli mättäisen nummen ja läpi syvän hiekan. Pysähdyttiin surutalon luo, missä oli yllinkyllin vieraita, ulkona ja sisällä. Vaunut seisoivat siellä toistensa vieressä, hevoset ja härjät kulkivat laihalla laitumella. Suuret hiekkadyynit, samanlaiset kuin kotona Länsimeren luona, kohosivat talon takana, levitellen puolelle ja toiselle. Miten ne olivat joutuneet tänne, kolme penikulmaa sisämaahan, ja yhtä korkeiksi ja mahtaviksi kuin ne, jotka olivat rannalla? Tuuli oli nostanut ja muuttanut ne, niilläkin oli historiansa.

Veisattiin virsiä, pari vanhusta itki, muuten oli kaikki niin hauskaa Jörgenin mielestä. Ruokaa ja juomaa oli yllinkyllin, mitä kauneimpia lihavia ankeriaita ja ne pitää kulauttaa alas viinaryypyllä. "Se ajaa alas ankeriaan!" oli ankeriasisäntä sanonut ja ne sanat muuttuivat täällä todella teoksi.

Jörgen oli sisällä ja Jörgen oli ulkona. Kolmantena päivänä tunsi hän täällä olevansa yhtä kotona kuin kalastajamajassa ja dyyneillä, missä hän oli elänyt kaikki aikaisemmat päivänsä. Täällä nummella tosin oli paljon rehevämpää, täällä vilisi kanervankukkia, variksenmarjoja ja mustikoita, ne pursuivat esiin niin suurina ja makeina, ne saattoi oikein murskata jalallaan niin että kanerva tihkui punaista mehua.

Tuolla oli jättihauta, täällä toinen, savupatsaita kohoili tyyneen ilmaan. Oli nummipalo, sanottiin, se loisti kauniisti myöhemmin illalla.

Nyt tuli neljäs päivä ja sitte olivat hautajaisjuhlat lopussa — heidän piti maadyyneiltä palata rantadyyneille.

— Meidän dyynimme sentään ovat oikeat, sanoi isä. —- Näissä ei ole mitään voimaa.

Ja puhuttiin siitä, miten nämä olivat joutuneet tänne, ja se oli kaikki hyvin käsitettävää. Rannalla oli löydetty ruumis, talonpojat olivat panneet sen kirkkomaahan, silloin alkoi hiekkatuisku, meri murtautui väkivaltaisesti maakamaraan. Muuan viisas mies pitäjässä neuvoi avaamaan haudan ja katsomaan, eikö haudattu maannut ja imenyt peukaloaan, sillä silloin olivat he haudanneet merenmiehen ja meri aikoi murtautua sinne noutamaan häntä. Hauta avattiin, hän todella makasi ja imi peukaloaan. Silloin he nopeasti panivat hänet rattaille, kaksi härkää valjastettiin eteen ja kuin paarmojen puremina lennättivät ne hänet nummien ja soiden poikki mereen. Silloin lakkasi hiekkatuisku, mutta dyynit ovat vielä paikallaan. Kaiken tämän kuuli ja kätki Jörgen muistona onnellisimmista päivistä lapsuutensa aikana: päivistä hautajaisjuhlilla.

Ihanaa oli päästä maailmalle, nähdä uusia seutuja ja uusia ihmisiä, ja hänen piti päästä vieläkin ulomma. Hän ei ollut neljäntoista vuoden vanha, lapsi vielä. Hän läksi laivalla, tuli maistamaan mitä maailma tarjoaa, koki pahaa säätä, kovaa merta, ilkeää mieltä ja ihmisten kovuutta. Hänestä tuli kajuutan vahti: niukka ruoka, kylmiä öitä. Annettiin pamppua ja korvapuusteja, silloin kiehahti hänen korkea-aatelinen espanjalainen verensä niin että suuttumuksen sanat kuohahtivat hänen huulilleen. Mutta viisainta oli kuin olikin taasen niellä ne, ja silloin tuntui siltä kuin ankeriaasta sitä nyljettäessä, leikeltäessä ja pantaessa pannuun.

"Minä tulen takaisin", sanoi ääni hänen sisässään. Hän sai nähdä espanjalaisen rannan, vanhempiensa isänmaan, yksinpä kaupunginkin, missä he olivat eläneet varallisuudessa ja onnessa, mutta hän ei tietänyt mitään kotiseudustaan ja suvustaan — vielä vähemmän perhe tiesi hänestä.

Laivapoika-parka ei myöskään saanut lupaa mennä maihin. Viimeisenä päivänä kuitenkin, jolloin laiva viipyi täällä, joutui hän maankamaralle. Piti tehtämän ostoksia ja hänen piti kuljettaa ne laivaan.

Siinä Jörgen sitte seisoi kurjissa vaatteissaan. Ne näyttivät siltä kuin ne olisivat pestyt ojassa ja kuivatut savupiipussa. Ensi kerran näki hän, dyynienasukas, suuren kaupungin. Kuinka talot olivatkaan korkeat, kadut ahtaat ja kihisivät ihmisiä! Toiset tungeskelivat täällä, toiset tuolla, se oli kuin kokonainen myllykoski kaupunkilaisia ja talonpoikia, munkkeja ja sotilaita. Siinä sitä oli hoilotusta ja huutoa, muulien ja aasien kellonkilinää, kirkonkellot soittivat nekin. Laulettiin ja helisteltiin, vasaroitiin ja kalkuteltiin, sillä jokaisella ammatilla oli verstaansa jossakin porttiholvissa tai katukäytävällä, ja sitte paahtoi aurinko niin kuumasti, ilma oli raskas, tuntui siltä kuin olisi joutunut leivinuuniin, joka oli täynnä kovakuoriaisia, turilaita, mehiläisiä ja kärpäsiä. Surisi ja hurisi. Jörgen tuskin tiesi seisoiko hän vai astuiko hän. Äkkiä näki hän aivan edessään tuomiokirkon mahtavan pääoven, kynttilät loistivat puolihämäristä holveista ja ulos tunki suitsutuksen lemua. Köyhinkin kerjäläinen ryysyissään uskalsihe ylös portaita sinne sisään. Merimies, jota Jörgen seurasi, kulki kirkon läpi, ja Jörgen seisoi pyhäkössä. Kirjavat kuvat loistivat kultaiselta pohjalta. Jumalanäiti, sylissään Jeesuslapsi, seisoi alttarilla kukkien ja kynttiläin keskellä. Juhlapukuiset papit lauloivat, kauniit kuoripojat koristetuissa vaatteissa heiluttelivat hopeisia suitsutusastioita. Siinä sitä oli ihanaa ja loistavaa katseltavaa, se syöksyi läpi Jörgenin sielun, se valtasi hänet! Hänen vanhempiensa kirkko ja usko sulkivat hänet syleilyynsä ja herättivät hänen sielussaan sellaisen soinnun, että kyyneleet olivat hänen silmissään.

Kirkosta mentiin torille, hän sai joukon kyökki- ja ruokatavaroita kannettavakseen. Tie ei ollut lyhyt, hän väsyi, ja niin hän lepäsi suuren, komean talon edustalla, jossa oli marmoripilareja, veistokuvia ja leveitä portaita. Hän nojasi taakkaansa seinää vastaan. Silloin tuli kalunoitu portinvartia, nosti hopealla silaillun keppinsä häntä kohti ja ajoi hänet pois, hänet — talon lapsenlapsen. Mutta sitä ei täällä kukaan tietänyt, hän kaikkein vähimmän.

Ja sitte hän tuli laivalle, häntä tönittiin ja hän sai kuulla kovia sanoja, sai vähän unta ja paljon työtä — sittepähän hän oli sen kokenut! Ja kuuluu tekevän niin hyvää kokea kovaa nuoruudessa, sanotaan. Niin, kunhan sitte vanhuus tulee hyvä.

Hänen palvelusaikansa oli päättynyt, laiva viipyi taasen likellä Ringkjöbingvuonoa. Hän tuli maihin ja kotiin Husbyn dyyneille. Mutta äiti oli kuollut sill'aikaa kuin hän oli ollut matkalla.

Seurasi ankara talvi. Lumimyrskyt lensivät yli meren ja maan, ei saattanut nähdä eteensä. Kuinka eri tavalla jako tässä maailmassa sentään olikin toimitettu: täällä sellainen jäätävä pakkanen ja tuiskuava lumi, kun taas Espanjan maassa oli polttava auringonpaahde, aivan liiankin kuuma. Ja kun kuitenkin täällä kotona eräänä päivänä oli oikein pakkaskirkasta ja Jörgen näki joutsenten suurissa parvissa lentävän mereltä Nissumvuonon yli Nörre-Vosbergia kohden, niin tuntui hänestä, että täällä kuitenkin oli helpointa hengittää, ja olihan täällä kesänkauneuttakin. Ajatuksissaan näki hän silloin nummen kukkivan ja vilisevän kypsiä, meheviä marjoja. Niinipuut ja seljapensas Nörre-Vosbergin luona olivat kukassa. Sinne hänen sentään vielä kerran täytyi lähteä.

Oli jo kevätpuolta, kalastus alkoi, Jörgen auttoi. Hän oli viime vuonna kasvanut ja työ sujui häneltä. Reippautta hänessä oli, uida hän taisi, polkea vettä, käännellä ja kellahdella siinä. Usein häntä kehoitettiin varomaan makrilliparvia: ne ottavat parhaimmankin uimarin, vetävät hänet veden alle, syövät hänet, ja mennyttä hän on. Mutta tämä ei ollut Jörgenin kohtalo.

Naapurissa dyyneillä oli poika, Martti. Jörgen sopi hyvin hänen kanssaan ja molemmat ottivat pestin Norjaan menevään laivaan. He menivät myöskin Hollantiin, eikä heidän välillään ollut koskaan ollut mitään kinaa, mutta voihan helposti tulla, ja jos on hiukan tulinen luonnostaan, niin helposti tekee liian voimakkaita liikkeitä. Sitä teki Jörgen kerran, kun he laivalla sattuivat kinastelemaan turhasta. He istuivat juuri ruhvin takana ja söivät kivivadista, joka oli heidän välillään. Jörgen piti kädessään linkkuveistään, kohotti sen Marttia kohden, mutta kävi samalla liidunvalkoiseksi ja pahaksi silmiltään. Ja Martti sanoi ainoastaan:

— Vai olet sinä sitä lajia, joka haluaa käyttää veistä!

Tuskin oli tämä sanottu ennenkuin Jörgenin käsi oli vaipunut. Hän ei puhunut sanaakaan, söi ruokansa ja meni askareilleen. Kun he tulivat työstä, meni hän Martin luo ja sanoi:

— Iske minua vain suoraan kasvoihin! Olen sen ansainnut. Minulla on sisässäni ikäänkuin pata, joka kiehahtaa.

— Eletään pois sovinnossa taas, sanoi Martti ja sitte olivat he melkein kaksinkerroin hyvät ystävät. Niin, kun he sitte tulivat kotiin Juutinmaalle dyynien seudulle ja kertoivat mitä yleensä oli tapahtunut, niin kerrottiin tämäkin: Jörgen saattoi kiehahtaa, mutta hän oli kumminkin rehellinen pata. "Juuttilainenhan hän ei ole. Juuttilaiseksi ei häntä voi sanoa!" Ja olihan se Martin puolelta sukkelasti sanottu.

Nuoret ja terveet olivat he molemmat, hyvin kehittyneet ja jäseniltään voimakkaat, mutta Jörgen oli notkeampi.

Ylhäällä Norjassa on talonpoikaisväen tapana lähteä karjakartanoille, he vievät karjan tuntureille laitumelle. Jyllannin länsirannalla taas on keskelle dyynejä pystytetty majoja, jotka ovat salvetut hylyistä ja katetut nummiturpeella ja kanervakerroksilla. Makuulavitsat kulkevat ympäri huoneen ja täällä nukkuvat, asuvat ja elävät kalastajaväet varhaisen kevätajan. Jokaisella on emännöitsijänsä, æsepige'nsä, miksi häntä sanotaan, ja hänen tehtävänsä on panna syötit koukkuihin, maihinnoustessa ottaa vastaan kalastajat kuumalla oluella ja toimittaa heille ruokaa, kun he väsyneinä tulevat kotiin. Emännöitsijät kuljettavat kalat veneistä, halkaisevat ne ja on heillä paljon tekemistä.

Nyt oli siellä yksi tytöistä, Elsa, hänet oli Jörgen tuntenut pienestä pitäen. He sopivat hyvin hyvästi yhteen, he olivat monessa asiassa samaa mieltä, mutta katsella olivat he yhtä vastakkaiset: poika oli iholtaan ruskea, tyttö valkoinen, hiukset pellavankeltaiset. Hänen silmänsä olivat niin siniset kuin merivesi auringonpaisteella.

Eräänä päivänä, kun he astuivat yhdessä ja Jörgen piteli häntä kädestä oikein hellästi ja lujasti, sanoi tyttö hänelle: