Satuja ja tarinoita VIII

SATUJA JA TARINOITA VIII

Kirj.

H. C. Andersen

Suomentanut

Maila Talvi

Suomennustyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden
Edistämisrahaston avustuksella

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Virvalaiset ovat kaupungissa, sanoo rimpimuori.
Tuulimylly.
Hopeakillinki.
Börglumin piispa ja hänen sukulaisensa.
Lastenkamarissa.
Kullanmuru.
Myrsky muuttaa kilpiä.
Teekannu.
Kansanlaulun lintu.
Pienet vihreät.
Tonttu ja matami.
Pietari, Petteri ja Pekka.
Kätketty, mutta ei unohdettu.
Portinvartian poika.
Muuttopäivä.
»Kesähoukko».
Täti.
Rupikonna.

VIRVALAISET OVAT KAUPUNGISSA, SANOO RIMPIMUORI.

Oli mies, joka kerran osasi paljon uusia satuja, mutta nyt ne olivat häneltä loppuneet, sanoi hän. Satu, joka oli itsestään tullut vieraisille, ei enää koputtanut hänen ovelleen. Ja minkätähden se ei tullut? Niin, mies ei tosiaankaan ollut vuosikausiin ajatellut sitä, hän ei ollut odottanut, että se tulisi koputtamaan hänen ovelleen. Mutta se varmaan ei myöskään ollut täällä, sillä kodin ulkopuolella vallitsi sota ja sisäpuolella suru ja hätä, jotka sota tuo mukanaan.

Haikara ja pääskynen palasivat pitkältä matkaltaan, ne eivät tienneet pelätä mitään vaaraa, ja kun ne tulivat, oli pesä poltettu, ihmisten talot poltettu, veräjä särkynyt, useinkin poissa. Vihollisen hevoset polkivat vanhoja hautoja. Ne olivat kovia, pimeitä aikoja. Mutta nekin päättyivät.

Ja nyt ne olivat päättyneet, sanottiin. Satu ei kuitenkaan vieläkään koputtanut ovelle tahi antanut tietoa itsestään.

Se on kai kuollut ja hävinnyt muiden mukana, sanoi mies. Mutta satu ei milloinkaan kuole.

Ja kului toista vuotta, ja hänen oli niin kovin ikävä.

— Eiköhän satu sentään vielä tule koputtamaan ovelleni!

Ja hän muisti sen niin elävästi kaikissa eri hahmoissa, joissa se oli tullut hänen luokseen. Milloin nuorena ja kauniina kuin itse kevät, nuorena tyttönä, seppel metsäkukkia hiuksissa ja kädessä pyökinoksa, silmät loistaen kuin syvät metsäjärvet kirkkaassa auringonpaisteessa. Milloin se taas oli tullut kulkukauppiaana, avannut tavaralaukkunsa ja liehutellut silkkinauhoja, joissa oli vanhojen muistojen runoja ja kirjoituksia. Mutta kaikkein kauneinta kuitenkin oli, kun se tuli vanhana muorikultana, hapset hopean valkeina ja silmät suurina ja viisaina; silloin se oikein osasi kertoa kaikkein vanhimmista ajoista, aikaisemmista kuin ne, jolloin prinsessat kehräsivät kultalankaa lohikäärmeiden vartioidessa ulkopuolella. Silloin hän kertoi niin elävästi, että mustat läikät tulivat jokaisen kuulijan silmien eteen, permanto tuli mustaksi ihmisverestä. Kauheaa sitä oli katsella ja kuunnella, mutta kuitenkin hyvin hauskaa, sillä siitä oli niin kauan, kun se oli tapahtunut.

— Eiköhän hän enää tule koputtamaan? sanoi mies ja tuijotti oveen niin että silmien eteen tuli mustia läikkiä ja permannolle mustia läikkiä. Hän ei tietänyt, olivatko ne verta vaiko raskailta, synkiltä päiviltä jäänyttä suruharsoa.

Ja siinä istuessa johtui hänen mieleensä, että satu lieneekin vain mennyt piiloon, niinkuin prinsessat oikein vanhoissa saduissa, ja tahtonut, että hänet nyt etsittäisiin esiin. Jos hänet löydetään, niin hän loistaa uudessa ihanuudessa, kauniimpana kuin milloinkaan ennen.

— Kukaties! Ehkä hän on piiloutunut heinänkorteen, joka on viskattu tien oheen ja heiluu kaivon syrjällä. Varovasti! Varovasti! Ehkä hän on piiloutunut kuihtuneeseen kukkaan, joka on suuren kirjan välissä hyllyllä.

Ja mies meni sinne, avasi erään kaikkein uusimmista kirjoista päästäkseen asiasta selville, mutta siellä ei ollut mitään kukkaa, siinä puhuttiin Holger Danskesta. Ja mies luki, että koko tarina oli keksitty ja erään ranskalaisen munkin sepittämä, että se oli romaani, joka oli »käännetty ja painettu tanskankielelle», että Holger Danskea ei ollut koskaan ollut olemassakaan eikä hän siis ensinkään palaa, kuten me olemme laulaneet ja kuten me niin mielellämme halusimme uskoa. Holger Dansken laita oli sama kuin Wilhelm Tellin: lorua vain, johon ei saa luottaa. Ja tämä oli kirjoitettu hyvin oppineeseen kirjaan.

— Minä nyt uskon, mitä uskon, sanoi mies, —. piharatamoja ei kasva siellä, missä ei astuta.

Ja hän sulki kirjan, pani sen hyllylle ja meni ikkunalaudalla olevien tuoreitten kukkien luo. Ehkä satu oli piiloutunut punaiseen, kultalaitaiseen tulpaaniin tai tuoreihin ruusuihin, tai väkeväväriseen kameliaan. Lehtien välissä oli päiväpaistetta, mutta ei satua.

— Surullisen ajan kukat olivat kaikki paljon kauniimmat, mutta ne leikattiin jok’ainoa, niistä sidottiin seppeleitä, ne pantiin arkkuun, ja niiden päälle levitettiin lippu. Ehkäpä satu on haudattu noiden kukkien mukana! Mutta tästä olisi kukkasilla ollut tieto, ja arkku olisi tietänyt sen, maa olisi tietänyt sen, jokainen pieni heinänkorsi, joka versoi esiin, olisi kertonut sen. Satu ei milloinkaan kuole.

Ehkä se on käynytkin täällä koputtamassa, mutta kukapa silloin kallisti korvaansa sille, ajatteli sitä! Ihmiset katselivat synkkinä, milteipä suuttuneina kevään aurinkoa, sen lintuja ja kaikkea sen herttaista vihantaa. Niin, kieli ei jaksa virittää vanhoja, kansanomaisen raikkaita lauluja, ne laskettiin arkkuun yhdessä paljon muun kanssa, mitä meidän sydämemme rakasti. Satu on hyvinkin voinut käydä koputtamassa, mutta sitä ei ole kuultu, ei lausuttu tervetulleeksi, ja niin se on mennyt pois.

Minäpä haen sen esiin.

Lähden maalle! Metsään, aavan järven rannalle!

Siellä on vanha, punaisten muurien ympäröimä herraskartano, edessä on katettu kuisti ja tornissa liehuu lippu. Satakieli laulaa hienoripsuisten pyökinlehvien alla, katsellen puutarhassa kukoistavia omenapuita ja uskoen niiden kukkia ruusuiksi. Kesäauringon paisteessa pitävät mehiläiset täällä kiirettä ja parveilevat surisevin lauluin kuningattarensa ympärillä. Syksyn aurinko tietää kertoa villistä metsästyksestä, ihmissukupolvista ja metsän lehvistä, jotka menevät menojaan. Joulun aikaan laulavat kaukaa, aavalta mereltä tulleet villit joutsenet, mutta vanhassa talossa kuuntelevat ihmiset mielellään takkavalkean ääressä lauluja ja tarinoita.

Mies, joka etsi satua, meni vanhaan osaan puutarhaa missä suuri villikastanjain kuja houkuttelee hämäräänsä. Siellä oli tuuli kerran humissut hänelle Valdemar Daasta ja hänen tyttäristään. Puun dryadi, nimittäin satumuori itse, oli täällä kertonut hänelle vanhan tammipuun viimeisen unen. Isoäidin aikaan oli täällä leikattuja pensasaitoja, nyt kasvoi vain sanajalkoja ja nokkosia. Ne levisivät rehevinä yli kivisten kuvain sirpaleiden, joita oli viskattu sinne tänne. Kuvien silmissä kasvoi sammalta, mutta ne näkivät yhtä hyvin kuin ennenkin. Satua etsivä mies ei osannut sitä: hän ei nähnyt satua. Missä se olikaan?

Hänen ja vanhojen puiden päällitse lensi sadoittain variksia huutaen:
»Karkuun! Karkuun!»

Ja hän meni puutarhasta talon vallihaudan poikki leppälehtoon. Siellä oli pieni kuusinurkkainen maja kanatarhoineen ja ankkatarhoineen. Keskellä tupaa istui vanha vaimo, joka hoiti tätä kaikkea ja joka tiesi tarkkaan joka munan, joka munittiin, jokaisen kananpojan, joka tuli munasta. Mutta hän ei ollut satu, jota mies etsi. Sen hän saattoi näyttää toteen kristillisellä kastetodistuksella ja rokotustodistuksella, jotka molemmat olivat piironginlaatikossa.

Jonkun matkan päässä talosta kohoaa orapihlajaa ja kultasadetta kasvava kumpu. Siellä on vanha hautakivi, joka tuotiin monta vuotta sitten tänne kaupungin kirkkotarhasta; se on pystytetty erään kaupungin kunnianarvoisen raatimiehen muistoksi. Hänen ympärillään nähdään kiveen veistettynä hänen vaimonsa ja viisi tytärtänsä, kaikki kädet ristissä ja röyhelökaulukset pystyssä. Tätä saattoi katsella niin kauan, että kivi ikäänkuin Vaikutti ajatuksiin ja nämä taasen takaisin kiveen, joten se kertoi vanhoista ajoista. Niin kävi ainakin miehen, joka etsi satua. Kun hän nyt tuli tänne, näki hän elävän perhosen istuvan keskellä kiveenhakatun raatimiehen otsaa; se räpytti siipiään, lensi vähän matkaa ja asettui jälleen aivan hautakiven viereen ikäänkuin osoittaakseen, mitä siinä kasvoi. Siinä kasvoi neliapila, siinä kasvoi kokonaista seitsemän vierekkäin. Kun onni tulee, niin se tulee yltäkylläisenä. Hän poimi apilanlehdet ja pisti ne taskuun. Onni on puhtaan rahan veroinen; uusi hyvä satu on kuitenkin vielä parempi, ajatteli mies, mutta sitä ei hän tavannut täältä.

Aurinko laski, punaisena ja suurena. Niitty höyrysi, rimpimuori pani olutta.

Illemmällä seisoi mies yksinään huoneessaan katsellen puutarhaan, niitylle, suolle ja rannalle päin. Kuu paistoi kirkkaana, niitty oli sumun peitossa ikäänkuin se olisi ollut suuri järvi, kuten se oli aikoinaan ollutkin; tarina kertoi siitä, ja kuutamo asetti todellisuuden tarinan sijalle. Silloin ajatteli mies, mitä hän oli kaupungissa lukenut, ettei Wilhelm Telliä eikä Holger Danskea ole koskaan ollut olemassa, mutta kansan uskossa käy heidän kuitenkin niinkuin järven tässä: elävä näky astuu tarinan sijalle. Niin, Holger Danske palaa!

Juuri hänen tätä ajatellessaan löi joku lujasti ruutuun. Oliko se lintu, yölepakko vaiko pöllö? Niin, niitä ei päästetä sisään, jos ne koputtavatkin. Ikkuna lensi itsestään auki, ja vanha vaimo katsoi ikkunasta mieheen.

— Mitä olisi asiaa? sanoi mies. — Kuka te olette, kun katsotte suoraan ensi kerrokseen. Seisotteko tikapuilla?

— Teillä on taskussa neliapila, sanoi vaimo, — Niin, teillä on niitä seitsemänkin; yksi niistä on kuusiapila.

— Kuka te olette? kysyi mies.

— Rimpimuori! sanoi vieras. — Rimpimuori, joka panee olutta. Tappi oli kiinni, mutta yksi pienistä rimpivekaroista repäisi kurillaan tapin auki, paiskasi sen suoraan tänne taloa kohti, ja se sattui ikkunaan. Nyt valuu olut tynnyristä, eikä siitä ole hyötyä kenellekään.

— Mutta kuulkaahan! sanoi mies.

— Kyllä, odottakaahan vähän! sanoi rimpimuori. — Minulla on nyt muuta tekemistä! Ja hän oli tipotiessään.

Mies oli juuri sulkemaisillaan ikkunan, kun vaimo jälleen ilmestyi siihen.

— Nyt se on tehty! sanoi hän. — Mutta puolen oluesta minä voin valmistaa uudelleen huomenna, jos ilma sallii. No, mitä teillä nyt on kysyttävää? Minä tulin takaisin, sillä minä pidän aina sanani ja teillä on taskussa seitsemän neliapilaa, joista yksi on kuusiapila. Se herättää kunnioitusta, se on kunniamerkki, joka kasvaa maantienvarrella, mutta jota ei jokainen löydä. Mitä te haluatte kysyä? Älkää nyt seisoko siinä naurettavana tuppisuuna, minun täytyy kiirehtiä pian tappini ja tynnyrini luo!

Ja mies kysyi satua, kysyi, oliko rimpimuori nähnyt sitä matkallaan.

— Hih, sun suuri oluenpano! sanoi vaimo. — Ettekö vieläkään ole saanut tarpeeksenne sadusta? Luulisin jo toki useimpien saaneen siitä tarpeekseen. On muuta tekemistä, muuta toimittamista. Lapsetkin ovat kasvaneet liian suuriksi satuja kuulemaan. Antakaa pikkupojille sikari ja pikkutytöille uusi krinoliini, siitä ne pitävät enemmän! Kuunnella satuja, ei, kyllä totisesti on muuta tekemistä, tärkeämpää toimitettavaa!

— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi mies. — Ja mitä te tiedätte maailmasta? Tehän näette vain sammakkoja ja virvalaisia.

— Niin, varokaa te virvatulimiehiä, sanoi vaimo, — ne ovat liikkeellä, ne ovat päässeet irti. Puhutaanpas niistä. Tulkaa te minun luokseni suohon, minun läsnäoloni on välttämätön. Siellä minä sanon teille kaikki, mutta pitäkää hiukan kiirettä, jotta joudutte kun teidän seitsemän neliapilaanne, joista yksi on kuusiapila, ovat tuoreina ja kuu vielä on ylhäällä.

Rimpimuori oli kadonnut.

Tornikello löi kaksitoista, ja ennenkuin se löi neljänneslyöntinsä, oli mies ulkona pihalla, kiiti puutarhan läpi ja seisoi niityllä. Sumu oli laskeutunut, rimpimuori lakkasi panemasta olutta.

— Kylläpä kesti ennenkuin te tulitte! sanoi rimpimuori. — Noitakalu pääsee nopeammin perille kuin ihminen, ja minä olen iloissani, että olen syntynyt noitakaluksi.

— Mitä teillä nyt on minulle sanottavaa? kysyi mies. — Tiedättekö mitään sadusta?

— Ettekö te nyt koskaan pääse kauemma kuin siihen kysymykseen? sanoi vaimo.

— Tulevaisuuden runoudestako te sitten tahdotte puhua? kysyi mies.

- Jollette vain rupea korkeahenkiseksi, sanoi vaimo — niin, minä kyllä vastaan kysymyksiinne. Te ajattelette vain runoilua, kysytte satua, ikäänkuin hän olisi ylin huolenpitäjä! Hän kyllä on vanhin, mutta hän kulkee aina nuorimmasta. Kyllä minä hänet tunnen! Minä olen minäkin ollut nuori, eikä se ole mikään lapsentauti. Minä olen kerran ollut sangen soma keijukaistyttö ja tanssinut muiden mukana kuutamossa, kuunnellut satakieltä, kulkenut metsään ja kohdannut satuneitosen, joka aina oli yökengässä. Milloin hän otti yökortteerikseen puoleksi puhjenneen tulpaanin tai niittykukkasen, milloin hän varkain hiipi kirkkoon ja kääriytyi suruharsoon, joka riippui alas alttarikynttilöistä!

— Tepä tunnettekin hyvin asiat! sanoi mies.

— Totta kai minä sentään tiedän yhtä paljon kuin te! sanoi rimpimuori. — Satu ja runous, ne ovat kaksi kyynärää samasta kappaleesta: ne voivat asettua minne tahtovat. Kaikista niiden teoista ja puheista voidaan tehdä olutta ja saada siten parempaa ja helpompaa tavaraa. Te voitte minulta saada niitä ilmaiseksi. Minulla on kokonainen kaapillinen pulloihin pantua runoutta. Se on esanssia, hienointa mitä siinä on, sekä makeaa että karvasta yrttiä. Minulla on pullossa koko se määrä runoutta, minkä ihmiset tarvitsevat saadakseen siitä hiukkasen pyhäpäiviksi nenäliinoilleen haisteltavakseen.

— Puhuttepa te kummallisia asioita, sanoi mies. — Onko teillä runoutta pulloissa?

— Enemmän kuin voitte kestää! sanoi vaimo. — Kai te tunnette tarinan tytöstä, joka astui leivälle, jotta ei tahrisi uusia kenkiään? Se on sekä kirjoitettu että painettu.

— Minä olen sen itse kertonut, sanoi mies.

— Niin, sitten te sen tunnette, sanoi vaimo, — ja tiedätte, että tyttö vajosi suoraan maahan rimpimuorin luo, juuri kun pirun isoäiti oli siellä käymässä ja katsomassa panimoa. Hän näki vaipuvan tytön ja pyysi saada hänet jalustaksi, muistoksi käynnistä, ja hän sai hänet, ja minä sain lahjan, josta minulla ei ole mitään hyötyä: matka-apteekin, kokonaisen kaapillisen pulloihin pantua runoutta. Isoäiti sanoi, missä kaapin paikka on, ja siinä on kaappi vieläkin. Katsokaahan vain! Teillähän on taskussa nuo seitsemän neliapilaa, joista yksi on kuusiapila: kyllä teidän täytyy voida se nähdä.

Ja todella oli keskellä suota suuri lepänkanto; se oli isoäidin kaappi. Se oli avoinna rimpimuorille ja jokaiselle, kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, sanoi hän, kun he vain tiesivät, missä kaappi oli. Sen saattoi avata edestä ja takaa, joka puolelta ja kulmalta; kokonainen ihmekappale se oli ja näytti kuitenkin olevan vanha lepänkanto. Kaikkien maiden runoilijoita, varsinkin meidän oman maamme, oli täällä jäljitetty. Heidän henkensä oli eritelty, arvosteltu, arvioitu, keskitetty ja pantu pulloon. Varmalla vaistolla, niinkuin sanotaan, kun ei tahdota puhua nerosta, oli isoäiti ottanut luonnosta sen, joka ikäänkuin maistui siltä tai siltä runoilijalta, ja pannut hiukan piruutta lisää, ja niin hänellä oli hallussaan hänen runoutensa pullossa koko tulevaa aikaa varten.

— Antakaahan minun katsoa! sanoi mies.

— Niin, mutta on tärkeämpääkin kuultavaa! sanoi rimpimuori.

— Mutta nythän me olemme kaapin ääressä, sanoi mies ja katsoi sinne. —
Täälläpä on kaikenkokoisia pulloja; mitä tuossa on? Ja mitä tuossa?

— Tässä on sitä, mitä kutsutaan toukokuun tuoksuksi, sanoi vaimo. — Minä en ole koettanut sitä, mutta minä tiedän, että jos sitä kaataa pienenkin läikän permannolle, niin siinä paikalla on kaunis metsäjärvi lumpeineen, tupsukaisloineen ja villeine minttuineen. Jos kaataa vain pari pisaraakin vanhalle aivan alimmalta luokalta otetulle kouluviholle, niin muuttuu vihko kokonaiseksi tuoksukomediaksi, jonka varsin hyvin voi esittää ja jonka ääressä voi nukkua, niin voimakas tuoksu siinä on. Pulloon on kirjoitettu »rimpimuorin olutta». — Varmaan se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi minulle.

Tässä on häväistyspullo. Näyttää siltä kuin siinä olisi vain likaista vettä, ja se onkin likaista vettä, mutta kyläjuorun kuohupulverilla käytettyä. Veteen on pantu kolme luotia valhetta ja kaksi unssia totta, jota sitten on sekoitettu koivunvarvulla — ei suolaveteen kastetusta ja syntisen verisestä ruumiista irrotetulla raipalla tai koulumestarin vitsan tyngällä, ei, vaan varvulla, joka on otettu suoraan katuojaa lakaisseesta luudasta.

Tässä on pullo, joka sisältää virren tapaista hurskasta runoutta. Jokaisessa pisarassa on semmoinen kaiku kuin läiskäyteltäisiin helvetin portteja, ja se on valmistettu kurituksen verestä ja hiestä. Toiset sanovat, että se on vain kyyhkyssappea. Mutta kyyhkyset ovat mitä hurskaimpia eläimiä; niillä ei ole sappea, niin sanovat luonnonhistoriaa osaamattomat.

Tässä oli kaikkien pullojen pullo, se levittelihen yli puolen kaapin: pullo, joka sisälsi arkitarinoita. Sen suu oli köytetty sekä siannahalla että rakkokalvolla, sillä se ei sietänyt pienintäkään voimansa kadottamista. Jokainen kansallisuus saattoi täällä saada oman liemensä; se muodostui sen mukaan kuinka pulloa kiersi ja käänsi. Täällä oli vanhaa saksalaista, ryövärimöykyillä höystettyä verilientä, niinikään ohutta kotikeittoa, höystettyä todellisilla hovineuvoksilla, jotka olivat siellä juurina ja joiden päällä uiskenteli filosofisia rasvasilmiä. Siellä oli englantilaista guvernanttilientä ja ranskalaista keittoa potage à la Kock, joka oli valmistettu kukon luista ja varpusen munista ja jota tanskaksi sanotaan cancanliemeksi. Mutta paras liemistä oli köpenhaminalainen. Niin väitti perhe.

Täällä oli murhenäytelmä pantu samppanjapulloon. Se osasi paukahtaa, ja niin sen tulikin. Huvinäytelmä loi kuin hienoa hiekkaa, jota heitetään ihmisten silmiin,, nimittäin hienompi huvinäytelmä. Karkeampi oli sekin pullossa, mutta sen muodostivat vastaiseksi tulevaisuusohjelmat, joissa kappaleen nimi oli voimakkain osa. Siinä oli mainioita huvinäytelmännimiä, sellaisia kuin: »Uskallatko sylkäistä roiskahuttaa?», »Lyönti vasten kuonoa», »Suloinen aasi», ja »Tyttö on sikahumalassa».

Mies vaipui tätä katsellessaan syviin ajatuksiin, mutta rimpimuorin ajatukset liitivät kauemma; hän tahtoi saada asian loppuun.

— Nyt kai te olette tarpeeksenne katsellut rihkamakaappia! sanoi hän. — Nyt te kai tiedätte mitä siinä on. Mutta sitä tärkeämpää, mitä halusitte saada tietää, ette te vielä tiedä: virvalaiset ovat kaupungissa! Se merkitsee enemmän kuin runous ja sadut. Minun olisi täytynyt pitää se salassa, mutta lieneekö tullut tielle sallimus, kohtalo vai jotain muuta, mikä oli liian voimakasta, se nousee kurkkuun, se pyrkii ulos. Virvalaiset ovat kaupungissa, ne ovat päässeet liikkeelle, pitäkää Varanne, ihmiset!

— En ymmärrä sanaakaan tästä, sanoi mies.

— Tehkää hyvin ja istuutukaa tuohon kaapille! sanoi vaimo. — Mutta älkää pudotko siitä sisään ja särkekö pulloja. Te tiedätte mitä niissä on. Nyt minä kerron teille sen suuren tapahtuman; se on vasta eilispäiväinen asia. Se on tapahtunut varhemminkin. Sillä on aikaa kiertää vielä kolmesataa kuusikymmentä neljä päivää. Kai te tiedätte kuinka monta päivää vuodessa on?

Ja rimpimuori kertoi.

— Täällä tapahtui eilen kummia, täällä suossa. Täällä oli ristiäiset. Täällä syntyi pieni virvatulimies, täällä syntyi kaksitoista sitä poikuetta, joiden on suotu, jos tahtovat, esiintyä ihmisinä ja häärätä ja käskeä heidän joukossaan ikäänkuin he olisivat ihmisiksi syntyneitä. Se on suuri tapaus suossa ja sentähden tanssivat kaikki' virvatulimiehet ja virvatulinaiset pitkin soita ja niittyjä kaikenlaisina pikku liekkeinä, — on olemassa naispuoliakin, mutta niistä ei puhuta. Minä istuin tuossa kaapilla, ja kaikki nuo kaksitoista pientä virvatulimiestä olivat helmassani. Ne loistivat kuin kiiltomadot. Ne alkoivat jo hypellä ja joka hetki kasvoivat niin että ennenkuin neljännestunti oli kulunut, ne näyttivät yhtä suurilta kuin isä tai setä. Nyt on olemassa sellainen vanha laki ja etuus, että kun kuu on juuri siinä asennossa, jossa se oli eilen, ja kun se tuuli puhaltaa, joka puhalsi eilen, niin suodaan ja sallitaan kaikkien niiden virvatulimiesten, jotka syntyvät sillä tunnilla ja hetkellä, tulla ihmisiksi, ja jokainen heistä saa koko vuoden ajan käyttää vaikutustaitoaan. Virvalainen saattaa laukata kautta maan, vieläpä maailmankin, jollei hän vain pelkää putoavansa järveen tai suurella tuulella puhaltuvansa sammuksiin. Hän saattaa mennä suoraan ihmisen sisään, puhua hänen puolestaan ja tehdä kaikki liikkeet, mitä hän haluaa. Virvalainen voi pukeutua mihin hahmoon hyvänsä, miehen tai naisen, toimia heidän hengessään, mutta koko omalla perinpohjaisuudellaan, niin että syntyy mitä hän haluaa. Mutta yhden vuoden kuluessa hänen täytyy tietää ja osata johdattaa satakuusi kymmentä viisi ihmistä väärälle tielle. Ja tämän täytyy tapahtua suurpiirteisesti: he ovat johdettavat pois todesta ja oikeasta. Nyt saavuttaa virvalainen korkeimman, mihin hän voi päästä: hänestä tulee juoksija pirun juhlavaunujen eteen, hän saa hehkuvat tulenväriset vaatteet ja liekin kohoamaan suoraan ulos kaulastaan. Yksinkertaisella virvatulimiehellä kihoaa vesi suuhun, kun hän sitä ajattelee. Mutta kunnianhimoisellakin virvatulimiehellä, joka haluaa näytellä osaa, on tarjolla vaara ja vastus. Jos ihmisen silmät avautuvat näkemään, kuka hän on, ja jos ihminen voi puhaltaa hänet luotaan, niin hän on poissa ja saa palata takaisin suohon, ja jos virvatulimiehen, ennenkuin vuosi on kulunut, Valtaa kaipaus palata perheensä luo ja jos hän on uskoton itselleen, niin hän myöskin on mennyttä eikä enää voi palaa kirkkaasti, vaan sammuu pian saattamatta enää syttyä. Ja jos vuosi on mennyt umpeen eikä hän vielä ole johtanut kolmeasataa kuuttakymmentä viittä ihmistä pois totuudesta ja siitä, mikä on hyvää ja kaunista, niin iän on tuomittu joutumaan lahoon puuhun ja liikkumatta loistamaan siinä. Ja se on mitä kauhein rangaistus vilkkaalle virvatulimiehelle. Kaiken tämän minä tiesin ja kaiken tämän minä sanoin noille kahdelletoista pienelle virvatulimiehelle, jotka olivat helmassani.. Ja ne olivat kuin suunniltaan ilosta. Minä sanoin heille, että on varminta ja mukavinta luopua kunniasta ja olla tekemättä mitään. Sitä eivät nuoret liekit tahtoneet. Ne näkivät itsensä jo hehkuvan keltaisina, tuli syöksyen suoraan kaulasta. »Jääkää meidän luoksemme!» sanoivat muutamat vanhoista. »Pitäkää te vain peliänne ihmisten kanssa!» sanoivat toiset. »Ihmiset kuivattavat meidän suomme, ne dreneeraavat! Miten käy jälkeläistemme!»

— Me liekitsemme, auta armias! sanoivat vastasyntyneet virvatulimiehet, ja niin se oli päätetty.

Pidettiin heti minuuttitanssiaiset; lyhyempiä ne eivät voineet olla. Keijukaistytöt pyörivät kolme kertaa kaikkien muiden kanssa, jotta he eivät tekisi ylpeää Vaikutusta. Muuten he mieluimmin tanssivat toistensa kanssa. Sitten annettiin kummilahjoja: viskattiin voileipää, joksi sitä nimitetään. Lahjoja lenteli niinkuin pieniä kiviä yli suovesien. Jokainen keijukaisneito antoi siekaleen harsostaan. »Ota se», sanoivat he, »niin osaat heti korkeampaa tanssia, sen vaikeita hyppyjä ja käänteitä, jos niiksi tulee. Saat oikean ryhdin ja voit näyttäytyä suurellisimmissakin seuroissa.» Ruisrääkkä opetti jokaisen nuoren virvatulimiehen sanomaan: bravo, bravo, bravo! Ja sanomaan sen oikealla paikalla, ja se on suuri lahja, joka maksaa paljon. Pöllö ja haikara pudottivat heti jotakin, mutta siitä ei kannata puhua, sanoivat he, emmekä sentähden puhu siitä. Suolla oli parhaillaan käynnissä Waldemar kuninkaan villi metsästys, ja kun metsästäjäherrasväki sai tiedon kemuista, lähettivät he lahjaksi parin hienoja koiriaan, jotka ajavat nopeasti kuin tuuli ja jaksavat kantaa selässään hyvin virvatulimiehen, taikka vaikkapa kolmekin. Kaksi vanhaa painajaista, jotka elättivät henkeään ratsastuksella, oli mukana pidoissa. Nämä puolestaan opettivat heti taidon, miten päästään sisään avaimenlävestä. He tarjoutuivat viemään nuoret virvatulimiehet kaupunkiin, jonka he hyvin tunsivat. Tavallisesti he ratsastivat ilman halki omilla pitkillä niskalihaksillaan, jotka he olivat sitoneet solmuun, istuakseen kovalla. Nyt he kumpikin asettuivat hajasäärin villille metsästysretkelle otetun koiran selkään, ottivat syliinsä nuoret virvatulimiehet, joitten piti lähteä viettelemään ja villitsemään ihmisiä — huit! he olivat kaukana. Tuo kaikki tapahtui eilis-yönä. Nyt ovat virvalaiset kaupungissa, nyt he ovat ryhtyneet työhön, mutta miten ja missä, niin, sanokaapa se! Minulla on ilmanennustaja isossavarpaassani, se kertoo minulle aina jotakin.

— Onpa se koko satu, sanoi mies.

— Niin, tämä on vain sadun alku, sanoi vaimo. — Voitteko te nyt kertoa minulle, miten virvalaiset toimivat ja temmeltävät, missä hahmoissa ne esiintyvät saattaakseen ihmiset hulluille teille?

— Minä kyllä luulen, sanoi mies, — että virvatulimiehistä voitaisiin kirjoittaa kokonainen romaani, kokonaista kaksitoista osaa, yksi jokaisesta virvatulimiehestä, tai vielä mieluummin kokonainen kansankomedia.

— Sen te voisitte kirjoittaa, — tai mieluummin jättää kirjoittamatta.

— Niin, se on hauskempaa ja mukavampaa, sanoi mies — niin ei joudu sanomalehden kammitsaan, ja siinä on usein yhtä ahdas olo kuin virvalaisella lahossa puussa, missä hänen pitää loistaa uskaltamatta mukistakaan.

— Minulle se on yhdentekevää, sanoi vaimo, — mutta antakaa mieluummin toisten kirjoittaa, sekä niiden, jotka osaavat, että niiden, jotka eivät osaa. Minä annan tynnyristäni vanhan tapin; se avaa kaapin, jossa runouspullot ovat. Sieltä he voivat saada, mitä heiltä puuttuu. Mutta te, hyvä mies, olette nyt minun mielestäni tarpeeksi töhrinyt sormianne musteessa ja saavuttanut sen iän ja vakavuuden, jolloin ei joka vuosi juosta satuja pyydystämässä, kun on paljon tärkeämpää tehtävää. Kai te olette ymmärtänyt, mitä on tekeillä?

— Virvalaiset ovat kaupungissa! sanoi mies, — Minä olen kuullut sen, minä olen ymmärtänyt sen. Mutta mitä teidän mielestänne minun on tehtävä? Minähän saan suut silmät täyteen, jos menen sanomaan muille: katsokaahan, tuolla kulkee virvalainen rehellisen ihmisen takissa!

— Ne kulkevat myöskin hameissa! sanoi vaimo. — Virvalainen voi esiintyä kaikissa hahmoissa ja kaikkialla. Hän menee kirkkoon, ei kuitenkaan Jumalan vuoksi; hän on saattanut mennä pappiin. Hän puhuu vaalipäivänä, ei maan ja valtakunnan vuoksi, vaan itsensä hyväksi. Hän harjoittaa taidetta käyttäen sekä maalipyttyä että ihomaalirasiaa, mutta jos hän saa vallan kokonaan käsiinsä, niin on peli lopussa! Minä puhun ja puhun, minun täytyy saada irti se, mikä on tarttunut kurkkuuni, vaikkakin siitä on vahinkoa omalle perheelleni;. Rupeapa nyt tässä ihmisten pelastusmuoriksi! Se totisesti ei tapahdu omasta vapaasta tahdostani eikä mitalin vuoksi. Minä teen hulluinta mitä voi tehdä: sanon sen runoilijalle, ja niin saa koko kaupunki sen heti tietää.

— Kaupunki ei rupea sitä ajattelemaan! sanoi mies. — Se asia ei tule vaivaamaan ainoaakaan ihmistä. He luulevat kaikki minun kertovan satua, kun sanon heille mitä hartaimmin ja vakavimmin: »Virvalaiset ovat kaupungissa, sanoi rimpimuori. Olkaa varuillanne!»

TUULIMYLLY.

Mäellä oli tuulimylly, uljaan näköinen se oli ja ylpeä mieleltään.

— En ole ensinkään ylpeä, sanoi se, — mutta minä olen hyvin valistunut sekä ulko- että sisäpuolelta. Ulkopuoleen minä käytän aurinkoa ja kuuta ja samoin sisäpuoleen. Ja lisäksi minulla on stearinikynttilöitä, rasvalamppuja, talikynttilöitä. Saatan sanoa, että olen valistunut. Olen ajatteleva olento ja niin hyvin muodostunut, että sitä ilokseen katselee. Minulla on rinnassa hyvä kone, minulla on neljä siipeä, kiinnitettyinä päähän aivan hatun alle. Linnuilla on vain kaksi siipeä ja niiden täytyy pitää ne selässään. Olen synnyltäni hollantilainen, se näkyy ulkomuodostani, lentävä hollantilainen! Se luetaan yliluonnollisiin olentoihin, tiedän mä, ja kuitenkin minä olen hyvin luonnollinen. Minulla on vatsan ympärillä aitaus ja alikerrassa asunto. Siellä asuvat ajatukseni. Voimakkainta ajatustani, sitä, joka hallitsee ja vallitsee, kutsuvat muut ajatukset »mylläriksi». Hän tietää mitä tahtoo, hän on korkealla jauhojen ja ryynien yläpuolella, mutta hänellä on silti puoliso ja tätä sanotaan »äidiksi». Hänessä on sydämen puoli. Hän ei käyttäydy nurinkurisesti, hänkin tietää mitä hän tahtoo, hän tietää mitä hän osaa, hän on lempeä kuin tuulenlehahdus, hän on voimakas kuin tuuli, hän ymmärtää mielistellä ja viedä tahtonsa perille. Hän on minun luonteeni lempeä puoli, isä on kova puoli minussa. He ovat kaksi ja kuitenkin yksi, he kutsuvatkin toisiaan »puoliskoikseen». Noilla molemmilla on poikasia: pieniä ajatuksia, jotka voivat kasvaa. Pienokaisetpa vasta pitävätkin elämää! Hiljan, kun minä syvämietteisyydessäni annoin »isän» ja hänen renkiensä tarkastaa konetta ja rattaita rinnassani — tahdoin tietää mikä oli epäkunnossa, sillä jokin minussa oli epäkunnossa, ja täytyy aina tutkia itseään — silloin pienokaiset pitivät hirvittävää melua, eikä sellainen näytä hyvältä, kun seisoo niin korkealla mäellä kuin minä. Täytyy muistaa olevansa valaistuna: arvostelukin on valaistusta. Mutta mitä tahdoinkaan sanoa: pienokaiset pitivät hirvittävää melua. Pienin karkasi ylös hatulleni saakka ja rallatti niin että minua kutitti. Pienet ajatukset saattavat kasvaa, sen minä olen kokenut, ja ulkopuolelta tulee niinikään ajatuksia, eivätkä ne aina ole minun sukuni mukaisia. Sillä sukulaisistani en näe ketään, niin pitkältä kuin silmä kantaa, en ketään paitsi itseni. Mutta siivettömillä taloilla, minne ei mylly kuulu, on niilläkin ajatuksia. Nämä ajatukset tulevat minun ajatusteni luo ja kihlautuvat niiden kanssa, joksi ne sitä nimittävät. Kumma kyllä! Niin, se on hyvin kummallista. Jokin on vallannut minut tai minussa on tapahtunut jotakin: myllykoneistossani on jotain muuttunut. Tuntuu siltä kuin isä olisi vaihtanut puoliskoa, kuin hän olisi saanut vielä lempeämmän mielen, vielä hellemmän puolison, nuoren ja hurskaan, joka kuitenkin on tuo sama, mutta joka on aikaa myöten käynyt lempeämmäksi ja hurskaammaksi. Kaikki katkera on kadonnut, kaikki tyynni on nyt hyvin miellyttävää. Päivät menevät ja päivät tulevat, kulkien alati eteenpäin kohti kirkkautta ja iloa. Ja sitten — niin, onhan se sanottu ja kirjoitettu — niin, tulee vihdoin se päivä, jolloin minä olen mennyttä enkä kuitenkaan ensinkään mennyttä: minut hajoitetaan, jotta minut rakennettaisiin uudelleen ja paremmaksi, minä lakkaan olemasta ja jään kuitenkin olemaan. Muutun aivan toiseksi ja olen kuitenkin sama. Tämä on minulle vaikea käsittää, vaikka olenkin valistunut, vaikka valistajinani ovatkin aurinko, kuu, rasva ja tali! Vanhat hirteni ja muurausaineeni nousevat tuhasta. Toivon, että saan pitää vanhat ajatukseni: myllyn isän, äidin, suuret ja pienet, perheen, joksi minä kutsun kokonaisuutta. Se on yksi ja kuitenkin monta, koko ajatusseurue, sillä ilman en tule toimeen. Ja omana itsenäni toivon myöskin saavani pysyä, kone rinnassani, päässä siivet, vatsan ympärillä parveke; muuten en tunne itseäni eivätkä muutkaan voi tuntea minua ja sanoa: tuossapa mäellä on uljaannäköinen mylly, vaikkei se ole ensinkään ylpeä.

Tämän sanoi mylly, se sanoi paljon muutakin, mutta tämä nyt oli tärkeintä. Ja päivät tulivat ja päivät menivät, ja tuli viimeinen päivä.

Mylly syttyi tuleen, liekit kohosivat, leimahtelivat seinien ulkopuolella, leimahtelivat sisäpuolella, nuolivat hirsiä ja lautoja, söivät ne. Mylly kaatui, jäljelle jäi vain tuhkaläjä. Savu tuprusi tulipalopaikalta, tuuli vei sen mukanaan.

Mitä elävää myllyllä oli ollut, sille ei tässä tilaisuudessa tapahtunut mitään; se hyötyi siitä. Myllärin perhe — yksi sielu, monta ajatusta ja kuitenkin vain yksi — sai uuden, kauniin myllyn, johon se saattoi olla tyytyväinen. Se oli aivan tuon vanhan näköinen. Sanottiin: tuollahan mylly on mäellä, se on uljaan näköinen! Mutta tämä oli paremmin rakennettu, tarkoituksenmukaisempi, sillä ainahan mennään eteenpäin. Vanhat hirret, jotka olivat olleet madonsyömät ja sammaltuneet, olivat tomuna ja tuhkana. Entinen myllynruumis ei noussut, niinkuin se oli uskonut. Se oli ymmärtänyt asiat aivan sananmukaisesti, mutta kaikkea ei pidä ymmärtää tarkalleen sananmukaisesti.

HOPEAKILLINKI.

Oli kerran killinki; se tuli kiiltävänä rahapajasta, hyppi ja helisi:
»Hurraa! Nyt minä lähden avaraan maailmaan!» Ja sinne se joutui.

Lapsi piteli sitä lämpimin käsin ja saita kylmin, kostein käsin. Vanhemmat ihmiset kiertelivät ja kääntelivät sitä moneen kertaan, kun taas nuoriso heti päästi sen menemään eteenpäin. Killinki oli hopeaa, siinä oli hyvin vähän kuparia ja se oli jo ollut koko vuoden maailmalla, kiertänyt siinä maassa, missä se oli lyöty rahaksi. Sitten se joutui matkalle, pois kotimaasta; se oli viimeinen maan raha, joka jäi matkustavan herran rahakukkaroon. Hän ei itsekään tietänyt, että se oli jäänyt hänelle, ennenkuin se joutui hänen hyppysiinsä.

— Onhan täällä vielä killinki kotoa! sanoi hän. — Sepä saakin matkustaa kanssani! Ja killinki helisi ja hyppeli ilosta, kun hän pisti sen takaisin kukkaroon. Täällä se oleskeli vieraitten toverien luona, jotka tulivat ja menivät, toinen antoi tilaa toiselle, mutta kotoinen killinki jäi aina paikoilleen. Se oli kunnianosoitus.

Nyt oli jo kulunut monta viikkoa, ja killinki oli kaukana maailmalla, oikeastaan tietämättä missä. Se kuuli muilta rahoilta, että ne olivat ranskalaisia ja italialaisia. Toinen sanoi, että he nyt olivat siinä kaupungissa, toinen sanoi, että he olivat siinä, mutta killinki ei saanut mitään käsitystä asiasta, sillä maailmaa ei nähdä, kun aina ollaan pussissa, ja pussissa se oli. Mutta eräänä päivänä siinä oleillessaan se huomasi, ettei rahakukkaro ollutkaan lukossa, ja silloin se hiipi aukolle kurkistaakseen hiukan ulos. Sitä sen nyt ei olisi pitänyt tehdä, mutta se oli utelias — sellainen rankaisee itsensä. Killinki liukui housuntaskuun, ja kun rahakukkaro illalla pantiin syrjään, oli killinki vielä missä oli ja joutui vaatteiden mukana käytävään. Siellä se heti putosi lattialle. Kukaan ei kuullut sitä, kukaan ei nähnyt sitä.

Aamulla tuotiin vaatteet sisään, herra puki ne ylleen, matkusti pois, mutta killinki ei joutunutkaan mukaan. Se löydettiin, pantiin taasen työhön ja läksi liikkeelle kolmen muun rahan kanssa.

— Onpa sentään hauskaa nähdä vähän maailmaa, tutustua muihinkin ihmisiin, muihinkin tapoihin!

— Mikä raha tuo onkaan? sanottiin samassa. — Se ei ole tämän maan rahaa, se on väärä, ei kelpaa!

Niin, nyt alkaa killingin tarina sellaisena kuin se sen sittemmin kertoi.

— Väärä, ei kelpaa! minussa vihlaisi, sanoi killinki. —- Minä tiesin olevani hyvää hopeaa, minussa oli hyvä sointu ja oikea leima. Varmaan he erehtyivät; he eivät saattaneet tarkoittaa minua, mutta minua he kuitenkin tarkoittivat, minua he sanoivat vääräksi, minä en kelvannut! »Se täytyy panna menemään pimeässä!» sanoi mies, jonka hallussa se oli. Ja minut pantiin menemään pimeässä ja sitten minua taas haukuttiin päivänvalossa. »Väärä, ei kelpaa! Täytyy koettaa päästä siitä eroon.»

Ja killinki vapisi hyppysissä joka kerta kun se koetettiin salaa ja viekkaasti livahuttaa oman maan rahana.

— Minä kurja killinki! Mitä se auttaa, että olen hopeaa, mitä auttaa minun arvoni, minun leimani, kun se ei merkitse mitään! Me olemme maailman silmissä sitä, mitä maailma meistä luulee! Mahtaisi olla kauheaa kärsiä tunnonvaivoja, viekkaudella pyrkiä eteenpäin pahuuden tiellä, koska minä, joka kuitenkin olen aivan viaton, näin saatan kärsiä vain siksi, että näytän väärältä! Joka kerta kun minut otettiin esiin, pelkäsin silmiä, jotka tulisivat minuun katsomaan. Tiesin, että minut työnnettäisiin pois, viskattaisiin pöydälle, ikäänkuin minä olisin ollut valhetta ja petosta.

Kerran jouduin köyhän vaimoraukan kukkaroon. Hän sai minut päiväpalkakseen hiestään ja vaivannäöstään; mutta hän ei mitenkään voinut päästä minusta eroon. Olin hänelle oikea onnettomuus.

— Minun on totta totisesti pakko puijata se jollekin, sanoi hän. — Minulla ei ole varaa pitää väärää killinkiä. Vien sen rikkaalle leipurille; hänellä ei vahinko niin tunnu, mutta väärin minä kuitenkin teen.

— Nyt minun vielä täytyy kuormittaa tuon vaimon omaatuntoa! huokasi killinki. — Olenko minä todella vanhoilla päivilläni näin muuttunut?

Ja vaimo meni rikkaan leipurin luo; mutta tämä tunsi liian hyvin oikeat rahat, minä en saanut jäädä sinne, minne olin tullut, minut viskattiin suoraan vaimon kasvoihin. Hän ei saanut minulla yhtään leipää ja minä olin niin sanomattoman surullinen, kun näin olin joutunut toisten kiusaksi, minä, joka nuoruudessani olin ollut niin uljas ja varma, niin tietoinen arvostani ja oikeasta leimastani. Kävin niin alakuloiseksi kuin killinkiraukka ikänä saattaa käydä, kun ei kukaan huoli siitä. Mutta vaimo toi minut jälleen kotiin, katseli minua oikein herttaisesti, lempeästi ja ystävällisesti. »Ei, en enää aio narrata sinulla ketään!» sanoi hän. »Kun teen sinuun reiän, niin jokainen voi nähdä, että olet väärä raha. Mutta nyt johtuu tässä jotakin mieleeni: ehkä oletkin onnen killinki. Niinpä minä uskonkin! Tuo ajatus johtui mieleeni. Minä teen killinkiin reiän, pujotan reiän läpi nyörin ja annan killingin onnen killinkinä naapurin pienen lapsen kaulaan.»

Ja hän teki minuun reiän. Ei ole koskaan miellyttävää saada reikä lävitseen, mutta kun tarkoitus on hyvä, niin voi kestää paljon. Minun lävitseni pujotettiin nyöri, minusta tuli jonkinlainen kannettava mitali. Minut ripustettiin pienen lapsen kaulaan, ja lapsi hymyili minulle, suuteli minua, ja koko yön minä lepäsin lapsen lämpimällä, viattomalla rinnalla.

Aamulla otti äiti minut sormiensa väliin, katseli minua ja ajatteli siinä omia ajatuksiaan, kuten tunsin pian. Hän otti esiin sakset ja leikkasi poikki nyörin.

»Onnenkillinki!» sanoi hän. — »No, sepä nähdään!» ja hän pani minut happamaan nesteeseen niin että kävin vihreäksi. Sitten hän kittasi kiinni läven, hankasi minua hiukan ja läksi pimeässä arpajaistoimitsijan luo saadakseen arpalipun, jonka tuli tuottaa onnea.

Kuinka minun olikaan paha olla. Minua pakotti ikäänkuin olisin ollut menemäisilläni kahtia. Minä tiesin, että minua sanottaisiin vääräksi ja että minut paiskattaisiin menemään, lisäksi kaikkien noiden killinkien ja rahojen nähden, joilla oli sellaiset kirjoitukset ja kasvot, että ne saattoivat olla niistä ylpeät. Mutta minun kävi hyvin. Asioitsijan luona oli paljon ihmisiä, hänellä oli hyvin kiire, minä lensin helisten laatikkoon muiden rahojen joukkoon. Voitettiinko sitten arpalipulla jotakin, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että minut jo seuraavana päivänä tunnettiin vääräksi killingiksi, pantiin syrjään ja lähetettiin pettämään ja aina ja alati pettämään. Sellaista on mahdoton kestää, kun on rehellinen luonteeltaan, kuten minä toki saatoin sanoa olevani.

Vuosikausia kuljin siten kädestä käteen, talosta taloon. Aina minua haukuttiin, aina minua katsottiin karsain silmin. Kukaan ei uskonut minuun, enkä minä itse uskonut itseeni enkä maailmaan. Se oli vaikeaa aikaa.

Eräänä päivänä tuli muuan matkustaja; hänelle minut tietysti työnnettiin, ja hän oli kyllin luottavainen ottaakseen minut vastaan käypänä rahana. Mutta sitten hänen oli annettava minut toiselle, ja silloin minä taasen kuulin huudon: Ei kelpaa, väärä!

— Olen saanut sen oikeana, sanoi mies ja katsoi minua nyt tarkasti. Yhtäkkiä hänen kasvonsa olivat pelkkää hymyä — sitä eivät muut milloinkaan olleet katsellessaan minuun. »Kas, mitä kummaa tämä onkaan!» sanoi hän. »Sehän on meidän oman maamme raha, hyvä, rehellinen killinki, johon on tehty reikä ja jota te sanotte vääräksi. Tämähän on Varsin hauskaa! Sinutpa minä säilytänkin ja vien kotiin!»

Minä hätkähdin ilosta, minua sanottiin hyväksi, rehelliseksi killingiksi, ja minä olin pääsevä kotiin, missä kaikki ja jokainen minut tuntevat ja tietävät, että olen hyvää hopeaa ja että minussa on oikea leima. Olisin kernaasti säihkynyt ilosta, mutta säihkyminen ei nyt kuulu minun luonteeseeni. Teräs voi säihkyä, ei hopea.

Minut käärittiin hienoon valkeaan paperiin, jotta en sekaantuisi muihin rahoihin ja hukkuisi. Ja vain juhlallisissa tilaisuuksissa, kun maanmiehet kohtasivat toisensa, otettiin minut esiin, näytettiin ja minusta puhuttiin erinomaisen ystävällisesti. He sanoivat, että minä olin mieltäkiinnittävä. On kyllä hauskaa, että saattaa olla mieltäkiinnittävä, vaikkei puhu ainoaakaan sanaa!

Ja sitten minä tulin kotiin! Kaikki onnettomuuteni olivat mennyttä, ilonpäiväni alkoivat. Olinhan minä hyvää hopeaa, minussa oli oikea leima, eikä mitenkään haitannut, että minuun oli tehty reikä osoittamaan, että olin väärä. Se ei tee mitään, kun ei ole sitä; täytyy kärsiä ja kestää: aikaa myöten pääsee kaikki oikeuksiinsa. — Se nyt on minun uskoni! sanoi killinki.

BÖRGLUMIN PIISPA JA HÄNEN SUKULAISENSA.

Nyt me olemme ylhäällä Jyllannissa, aivan Villisuon yläpuolella. Me saatamme kuulla Vestervovvovin, Pohjanmeren äänet, kuulla sen pauhaavan. Se on aivan lähellä. Mutta meidän edessämme kohoaa suuri hiekkaharju, jonka kauan olemme nähneet, ja me kuljemme vielä sitä kohti, hitaasti ajaen syvässä hiekassa. Ylhäällä hiekkaharjulla on suuri vanha talo, se on Börglumin luostari. Suurin siipirakennus on vielä kirkkona. Sinne me nyt saavumme myöhään illalla, mutta ilma on kirkas, on valoisten öiden aika. Saattaa nähdä kauas, kauas yltympärille, yli maiden ja soiden aina Aalborgin vuonolle asti, yli nummien ja niittyjen, kauas tummansiniselle merelle.

Nyt olemme saapuneet sinne ylös, nyt vierivät rattaamme vajan ja ladon välitse ja kääntyvät vanhalle linnanpihalle, missä lehmukset seisovat rivissä juurella. Ne ovat siinä suojassa tuulelta ja sateelta, sentähden ne kasvavat niin, että oksat miltei peittävät ikkunat.

Astumme ylös kivellälaskettuja kiertoportaita, kuljemme pitkiä käytäviä hirsikatoksen alitse. Tuuli humisee täällä niin kummasti, ulkona vaiko sisäpuolella, ei oikein tiedä missä, ja kerrotaan — niin, kerrotaan niin paljon, nähdään niin paljon silloin, kun peloittaa tai tahtoo peloitella muita. Sanotaan vanhojen kaniikkivainajain hiljaa liukuvan ohitsemme kirkkoon, missä lauletaan messua — sen saattaa kuulla tuulen huminassa. Mieli käy niin kummalliseksi, johtuu ajattelemaan vanhoja aikoja, ajattelemaan, niin että elää noissa vanhoissa ajoissa.

* * * * *

Rannalla on tapahtunut haaksirikko, piispan väki on siellä; he eivät armahda niitä, joita meri on armahtanut. Meri huuhtoo pois punaisen veren, joka vuoti murskatuista otsista. Rannalle ajautunut tavara on piispan, ja tätä tavaraa on paljon. Meri vyöryttää rannalle lekkereitä ja tynnyrejä, jotka ovat täynnä kallisarvoista viiniä ja joutuvat luostarin kellariin, missä on ennestään yllinkyllin olutta ja simaa. Kyökissä on yllinkyllin eläinten ruhoja, makkaroita ja kinkkuja. Ulkona lammikoissa uiskentelee lihava lahna ja herkullinen ruutana. Börglumin piispa on mahtava mies, hänellä on hallussaan maata ja lisää hän tahtoo saada. Kaikkien täytyy taipua Oluf Globin edessä. Thyssä kuoli hänen rikas sukulaisensa. »Oma suku on pahinta», sen sai leski siellä kokea. Hänen miehensä hallitsi siellä kaikkea maata, paitsi hengellistä tilaa. Poika on vierailla mailla, jo poikasena hänet lähetettiin sinne oppimaan vieraita tapoja, joihin hän halusi perehtyä. Vuosikausiin ei hänestä ollut tullut tietoja, ehkäpä hän jo on haudattu eikä siis koskaan palaa kotiin ottamaan haltuunsa sitä, mikä nyt on hänen äitinsä hallussa.

— Mitä, nainenko hallitsemaan? sanoo piispa. Hän lähettää leskelle haasteen ja kutsuttaa hänet käräjiin. Muita mitäpä se auttaa? Leski ei ole koskaan väistynyt lain tieltä, ja hänen oikea asiansa tekee hänet voimakkaaksi.

Oluf, Börglumin piispa, mitä haudotkaan, mitä kirjoittelet kiiltävälle pergamentille? Mitä kätkeekään käärö sinetteineen ja siteineen, kun sinä annat sen ratsumiehelle ja knaapille, jotka lähtevät viemään sitä pois kauas, aina paavin kaupunkiin asti?

On lehtien putoamisen aika, haaksirikkojen aika; nyt saapuu jäätävä talvi.

Kaksi kertaa se tuli, nyt se tulee tänne pohjoiseen toivottamaan tervetulleiksi ratsumiestä ja knaapia, jotka paavillista kirjettä tuoden palaavat kotiin Roomasta, mukanaan pannakirje leskelle, joka uskalsi loukata hurskasta piispaa. »Kirous hänelle ja kaikelle, mikä hänen omaansa on! Olkoon hän suljettu pois kirkon ja seurakunnan kirjoista! Älkööt hänelle kenkään ojentako auttavaa kättä, karttakoot häntä sukulaiset ja ystävät kuin ruttoista ja spitaalitautista!»

— Sen on taittuminen, joka ei taivu! sanoo Börglumin piispa.

Kaikki jättävät lesken, mutta hän ei jätä Jumalaansa, joka on hänen suojansa ja kilpensä.

Yksi ainoa palvelija, vanha nainen, pysyy hänelle uskollisena; hänen kanssaan hän astelee auran kurjessa. Ja vilja kasvaa, vaikka paavi ja piispa ovat maan kironneet.

— Sinä helvetin lapsi! Minun tahtoni tapahtuu kuitenkin! sanoo Börglumin piispa. Nyt kosketan sinua paavin kädellä; käräjiin ja tuomiolle!

Silloin valjastaa leski vankkurien eteen molemmat viimeiset härkänsä, nousee istumaan piikansa kanssa ja ajaa yli nummen, pois Tanskan maalta. Vieraana saapuu hän vieraitten ihmisten luo, missä puhutaan vieraita kieliä, missä vallitsee vieraat tavat. Kauas pois, sinne, missä vihreät harjanteet kohoavat vuoriksi ja viini kasvaa. Tuolla saapuu matkustavaisia kauppiaita, peloissaan katselevat he tavaralla kuormitetuista vaunuistaan, peläten ryöväriritarien palvelijain hyökkäystä. Molemmat köyhät naiset kulkevat kurjissa ajopeleissään, joita kaksi mustaa härkää vetää; he ajavat turvallisesti epäluotettavaa rotkotietä ja sankoissa metsissä. Ollaan Frankenissa. Täällä kohtaa leski uljaan ritarin, joka on kahdentoista sotisopaan puetun knaapin seurassa. Ritari pysähtyy katsomaan outoa kulkua ja kysyy molemmilta naisilta, minne he ovat matkalla ja mistä maasta he tulevat. Silloin mainitsee nuorempi Thyn Tanskassa ja kertoo surustaan ja kurjuudestaan. Ja pian se on päättyvä, Jumala on niin johdattanut: vieras ritari on hänen poikansa. Hän ojentaa äidilleen käden, hän sulkee hänet syliinsä. Ja äiti itkee, mitä hän ei ole voinut tehdä vuosikausiin, — hän on voinut ainoastaan purra huultaan niin että lämpimät veripisarat ovat pusertuneet esiin.

On lehtien putoamisen aika, on haaksirikkojen aika, meri vierittää viinitynnyrejä maihin piispan kellareihin ja keittiöön. Siellä paistuu metsänriista vartaassa liekin yläpuolella. Siellä on lämmintä seinien suojassa, nyt kun talvi paukkuu. Kuuluupa tänne uutisiakin. Thyn Jens Glob on palannut kotiin äitineen. Jens Glob hakee oikeutta, hän haastaa piispan sekä hengellisen että maallisen lain ja oikeuden eteen.

— Mahtaa tuottaa suurtakin apua! sanoo piispa. — Jätä riitasi sikseen, ritari Jens.

On lehtien putoamisen aika seuraavana vuonna, on haaksirikkojen aika, nyt tulee jäätävä talvi. Valkeat mehiläiset parveilevat, ne pistävät kasvoihin, kunnes itse sulavat.

Tänään on aikamoinen pakkanen, sanovat ihmiset, kun he ovat pistäytyneet ovesta ulos. Jens Glob seisoo niin ajatuksiinsa vaipuneena, että hänen kiinteä takkinsa kärventyy, jopa siihen palaa reikä.

— Sinä Börglumin piispa, kyllä minä sinut nujerran! Paavin kaapun alla ei laki saavuta sinua, mutta Jens Glob sinut saavuttaa!

Ja niin hän kirjoittaa kirjeen langolleen herra Oluf Haselle Sallingiin käskien häntä tulemaan jouluaattona iltamessuun Hvidbergin kirkkoon: piispa tulee toimittamaan siellä messun, sentähden matkustaa hän Börglumista Thylandiin — sen tietää ja tuntee Jens Glob.

Niitty ja suo ovat jään ja lumen peitossa, ne kantavat sekä hevosen että ratsastajan, koko saaton, piispan pappeineen ja palvelijoineen. He ratsastavat lyhyintä tietä läpi hauraan kaislikon, missä tuuli suhisee niin surullisesti.

Puhalla messinkitorveesi, sinä ketunnahkoihin puettu pelimanni! Se kuuluu hyvältä kirkkaassa ilmassa. Niin ratsastavat he yli nummen ja suon, joka on Fata Morganan laitumena lämpimän kesän aikaan, ratsastavat etelää kohti, pyrkien Hvidbergin kirkolle.

Lujemmin puhaltaa tuuli torveensa, nousee myrsky, Jumalan ilma, joka kasvamistaan kasvaa. Kohti Jumalan huonetta tässä Jumalan ilmassa kulkee tie. Jumalan huone pysyy paikallaan, mutta Jumalan ilma kiitää yli maiden ja soiden, yli vuonon ja meren. Börglumin piispa saapuu kirkolle — sinne herra Oluf Hase tuskin ennättää, ratsastakoon hän kuinka lujaan tahansa. Hän saapuu miehineen toiselle puolelle vuonoa Jens Globin avuksi: nyt haastetaan piispa Korkeimman tuomioistuimen eteen.

Jumalanhuone on käräjäsalina, alttaripöytä käräjäpöytänä. Kynttilät raskaissa messinkijaloissa ovat jo kaikki sytytetyt. Myrsky lukee syytöksen ja tuomion. Ilma kulkee humisten yli suon ja nummen, yli vierivien vesien. Ei yksikään lautta kuljeta ihmisiä vuonon yli tällaisessa Jumalan ilmassa. Oluf Hase seisoo Ottesundin luona. Siellä päästää hän miehensä menemään, lahjoittaa heille hevosen ja haarniskan, antaa heille luvan lähteä kotiin ja käskee viedä terveiset vaimolleen. Yksinään tahtoo hän panna alttiiksi elämänsä myrskyävässä vedessä. Mutta heidän on todistettava hänestä, ettei ole hänen syynsä, että Jens Glob on avutta Hvidbergin kirkon edustalla. Uskolliset palvelijat eivät jätä häntä, he seuraavat häntä syvään veteen. Kymmenen heistä vie vesi. Oluf Hase itse ja kaksi hänen palvelijapoikaansa pääsevät toiselle rannalle, mistä heidän on vielä ratsastettava neljä penikulmaa.

Keskiyö on mennyt, on jouluyö. Tuuli on tyyntynyt, kirkko on valaistu, loistava valo hohtaa ruuduista yli niityn ja nummen. Iltamessu on aikaa sitten päättynyt, Jumalan huoneessa vallitsee hiljaisuus, saattaa kuulla vahan putoilevan kynttilästä lattian kiveen. Nyt tulee Oluf Hase.

Asehuoneessa toivottaa Jens Glob hänelle:

— Hyvää päivää! Nyt minä olen sopinut piispan kanssa!

— Vai sen sinä olet tehnyt! sanoo Oluf. — Silloin et sinä enempää kuin piispakaan pääse elävänä kirkosta!

Ja miekka lentää tupesta ja Oluf Hase iskee niin että lauta halkeaa kirkon ovessa, jonka Jens Glob läjäyttää kiinni hänen ja itsensä välille.

— Maltahan, rakas lanko, katso ensin miten on sovittu! Olen lyönyt piispan ja kaikki hänen miehensä. He eivät enää hiiskahda sanaakaan asiasta, enkä minäkään kaikesta vääryydestä, joka on kohdannut äitiäni.

Punaisella karrella palavat kynttilät alttarilla, mutta punaisempana hohtaa lattia: siinä makaa verissään piispa otsa halki, ja surmattuina makaavat kaikki hänen palvelijansa. Äänetön hiljaisuus vallitsee pyhänä jouluyönä.

Mutta kolmannen joulupäivän iltana soittavat Börglumin kellot ruumissoittoa. Murhattu piispa ja tapetut palvelijat asetetaan näytteille mustan katoksen alle, jota ympäröivät suruharsoihin käärityt haarakynttiläjalat. Puettuna hopeaiseen kaapuun, käyräsauva voimattomassa kädessään, makaa vainaja, kerran niin mahtava herra. Pyhä sauhu tuoksuu, munkit laulavat. Se kaikuu kuin valitus, se kaikuu kuin vihan ja sovittamattomuuden tuomio, se kaikuu ikäänkuin sen olisi määrä kuulua kauas yli maiden, tuulen kantamana, tuulen laulamana. Tuuli tosin asettuu levolle, mutta se ei koskaan kuole, aina se jälleen nousee ja laulaa laulujaan, laulaa ne meidän ajallemme, laulaa tänne asti Börglumin piispasta ja hänen lujasta sukulaisestaan. Se kuuluu pimeässä yössä, sen kuulee pelokas talonpoika ajaessaan vajottavaa hiekkatietä Börglumin luostarin ohi, sen kuulee uneton tarkatessaan ääniä Börglumin paksuseinäisissä saleissa. Ja sentähden rapisee pitkissä kajahtelevissa käytävissä, jotka johtavat kirkkoon, jonka muurattu ovi aikaa sitten on suljettu, joskaan ei taikauskon silmiltä. Ne näkevät oven vielä paikoillaan, ja se avautuu, valot kirkon messinkikruunuissa loistavat, suitsutus tuoksuu, kirkko säteilee menneen ajan loistossa, munkit laulavat messujaan surmatun piispan muistoksi, joka makaa hopeakaapussa, voimattomassa kädessään piispansauva, ja hänen kalpealta, ylpeältä otsaltaan paistaa verinen haava kuin tuli. Maallinen mieli ja pahat himot palavat siinä loppuun.

Vaipukaa hautaan, vaipukaa yöhön ja unhoon, te vanhojen aikojen hirvittävät muistot!

* * * * *

Kuunnelkaa tuulen ryskettä, se vaimentaa meren kohinan! Ulkona on myrsky, se tulee maksamaan ihmishenkiä. Meri ei ole muuttanut luontoa uuden ajan mukana. Tänä yönä se on pelkkänä nielevänä suuna, huomenna ehkä kirkkaana silmänä, jossa voi nähdä kuvansa, niinkuin vanhoina aikoina, jotka me nyt olemme haudanneet. Nuku makeasti, jos voit.

Nyt on aamu.

Uusi aika paistaa aurinkoisena huoneeseen. Tuulella on entiset tapansa.
Kerrotaan haaksirikosta niinkuin entisaikaan.

Yöllä on laiva joutunut haaksirikkoon Lökkenin, tuon pienen punakattoisen kalastajakylän luona, jonka me näemme tänne ikkunoihin. Jonkun matkan päässä se ajoi karille, mutta pelastusraketti loi sillan hylyn ja maan välille, kaikki laivalla olleet pelastuivat, he pääsivät maihin ja vuoteisiin. Tänään he ovat kutsutut vieraiksi Börglumin luostariin. Ystävällisissä saleissa tulevat he saamaan osakseen vierasvaraisuutta ja kohtaamaan lempeitä silmiä, heitä tervehditään heidän oman maansa kielellä. Pianolla soitetaan heille kotoisia säveliä, ja ennenkuin nämä ovat soineet loppuun, pauhaa toinen kieli, äänettömänä ja kuitenkin niin sointuvana ja varmana: ajatuksen sanakapula saapuu haaksirikkoisten koteihin vieraalle maalle kertomaan heidän pelastuksestaan. Silloin käy mieli keveäksi, silloin saatetaan käydä tanssimaan kemuissa illalla Börglumin linnan tuvassa. Voimme pistää valssiksi ja pitkäksi polskaksi ja laulaa Tanskasta ja uuden ajan »urhoollisesta sotilaspojasta».

Siunattu sinä uusi aika, tee kesäratsastuksesi puhdistetun ilmavirran siivillä maahan! Suo auringonsäteittesi loistaa sydämiin ja ajatuksiin! Sinun sädehtivällä taustalla liitävät ohi kovien, ankarain aikojen synkät tarinat.

LASTENKAMARISSA.

Isä ja äiti ja kaikki sisarukset olivat teatterissa; vain pikku Anna ja hänen kummisetänsä istuivat yksinään kotona.

— Meidän pitää myöskin saada teatteri! sanoi kummisetä. — Ja näytäntö voi alkaa hetipaikalla.

— Mutta meillä ei ole mitään teatteria, sanoi pikku Anna, — eikä meillä ole ketään, joka voisi näytellä! Minun vanha nukkeni ei osaa, sillä hän on niin ruma, ja minun uusi nukkeni ei saa rypistää kauniita vaatteitaan.

— Kyllä aina näyttelijöitä saa, kun ottaa mitä on saatavana, sanoi kummisetä, — nyt me rakennamme teatterin. Asetamme tähän kirjan, tuohon toisen ja sitten vielä yhden, noin, vinottain. Nyt kolme toiselle puolelle. Siinä ovat kulissit. Tuo vanha laatikko tuolla voi olla taustana, käännämme sen pohjan ulospäin. Teatteri esittää huonetta, senhän jokainen näkee! Nyt meidän täytyy saada näyttelijät. Katsotaanpas mitä on täällä leikkikalulaatikossa! Ensin henkilöt, sitten teemme näytelmän; näytelmä tehdään henkilöiden mukaan, ja tulos on suurenmoinen! Tässäpä on piipunpää, ja tässä pariton hansikas; ne saattavat erinomaisesti esittää isää ja tytärtä!

— Mutta siinä on vasta kaksi henkilöä! sanoi pikku Anna. — Tässä on minun veljeni vanhat liivit! Eivätkö nekin voi näytellä?

— Kyllä ne ovat tarpeeksi suuret. — Ne saavat olla rakastaja. Niiden taskuissa ei ole mitään, se jo on mieltäkiinnittävää, se merkitsee jo puolittain onnetonta rakkautta! Ja tässä on pähkinänsärkijän saapas, jossa on kannus! Potz, blitz, masurka — hänpä osaa polkea jalkaa ja pöyhkeillä! Hän saa olla kosija, jota ei ole toivottu, josta neiti ei pidä. Minkälaisen näytelmän sinä nyt tahdot? Surunäytelmän vaiko perhekappaleen?

— Perhekappaleen! sanoi pikku Anna. — Siitä ne muutkin niin paljon pitävät. Osaatko laittaa sellaisen?

— Osaan satoja! sanoi kummisetä. — Suosituimmat ovat ranskalaismalliset, mutta ne eivät oikein sovi pienille tytöille. Voimmehan kuitenkin ottaa jonkun kaikkein somimpia, sisällykseltään ovat ne kaikki toistensa kaltaiset. Nyt minä ravistan pussia. Kukkeluurum! Ihkasen uutta! Nyt ne ovat ihkasen uudet! Kuulepa nyt ohjelma. Ja kummisetä otti sanomalehden ja oli lukevinaan:

PIIPUNPÄÄ JA HYVÄPÄÄ. Yksinäytöksinen perhekappale.

Henkilöt:

Hra Piipunpää, isä. Neiti Hansikas, tytär. Hra Liivinen, rakastaja. Von
Saapas, kosija.

Ja nyt me alamme! Esirippu nousee — meillä ei ole mitään esirippua, mutta se on nyt ylhäällä. Kaikki henkilöt ovat sisällä. Siinäpä ne sitten heti ovat käsillä. Nyt minä puhun isä Piipunpäänä. Hän on tänään suuttunut; saattaa nähdä, että hän on poltettua merivahaa:

— Hip, hap, hurre, tusselurre! Olen herra talossani! Olen tyttäreni isä! Kuunteletteko mitä minä sanon! Von Saapas on henkilö, jonka kyljessä voi peilata kasvojansa; yläpuoli sahviania ja alapuolessa kannukset, hippe, happe, hap! Hän saa tyttäreni!

— Pidäpä nyt silmällä Liivistä, sanoi kummisetä.

— Nyt puhuu Liivinen. Sillä on alaskääntyvä kaulus, se on hyvin arka, mutta tuntee oman arvonsa» ja sillä on oikeus sanoa mitä se sanoo.

— Olen tahraton! Laatukin on otettava lukuun. Olen oikeaa silkkikangasta ja minussa on nyörejä.

— Hääpäivänä, mutta ei sen kauemmin! Ne eivät säilytä väriä pesussa! tämän sanoo herra Piipunpää. — Von Saapas on vedenpitävä, vahvanahkainen ja kuitenkin niin hieno; hän osaa narista, kilistellä kannuksia ja hän on Italian muotoinen.

— Mutta heidän pitäisi puhua runoa, sanoi pikku Anna, — se kuuluu olevan kauneinta.

— Sen he kyllä voivat tehdä, sanoi kummisetä. Ja kun yleisö käskee, niin puhutaan! Katsopa pikkuneiti Hansikasta, kuinka hän ojentelee sormiaan:

Iät’ olkohon tää hanska pariton! Oi! En kestä sitä, en! Mä halkoon poloinen!

»Hip!»

Hip sanan lausui isä Piipunpää. Nyt puhuu herra Liivinen.

Rakkahin Hanska! Vaikk’ kotimaas' ois Ranska saat tästä sulhasen.
Holger Danske vannoi sen.

Saapas potkaisee, polkee permantoon, kilistelee kannuksia ja heittää nurin kolme kulissia.

— Se on hirveän kaunista! sanoi pikku Anna.

— Hiljaa, hiljaa! sanoi kummisetä. — Äänetön suosio osoittaa, että sinä kuulut sivistyneeseen ensi rivin yleisöön. Nyt laulaa neiti Hansikas suuren aariansa:

En puhua voi, siis lauluni soi, kukkokiekuu, täysin rinnoin, oi!

— Nyt tulee jännittävin; pikku Anna! Se on tärkeintä näytelmässä.
Katsopa, herra Liivinen avaa nappinsa ja syöksee puheensa suoraan sinua
kohti, jotta sinä taputtaisit käsiäsi. Älä huoli, se on hienompaa.
Kuulepa kuinka silkkikangas kahisee:

— Me olemme huippukohdassa! Pitäkää varanne! Nyt tulee juoni! Te olette
Piipunpää, minä olen Hyväpää. — Hup, nyt te olette poissa!

— Näitkö, pikku Anna? sanoi kummisetä. Sekä näyttämöllepano että esitys olivat mainiot: herra Liivinen kävi käsiksi herra Piipunpäähän ja pisti hänet taskuunsa. Ja siellä hän on, ja Liivinen puhuu:

— Te olette minun taskussani, syvimmällä taskussani! Ette ikinä pääse sieltä, jollette lupaa liittää minun ja tyttärenne, vasemmalla olevan Hansikkaan, kohtaloja yhteen. Ojennan oikean käteni!

— Se on hirvittävän kaunista! sanoi pikku Anna.

— Ja nyt vastaa vanha Piipunpää:

Mi minun on? Minä onneton! Mihin suistuin turmion loukkohon ja kadotin varteni mainion? En koskaan näin ollut allapäin. Oi, vedä taskusta piipunpää ja tyttärelleni sulhoks jää.

— Joko näytelmä on lopussa? sanoi pikku Anna.

— Varjelkoon! sanoi kummisetä. — Se on lopussa vain herra Saappaaseen nähden. Kihlatut polvistuvat, toinen laulaa:

»Isä verraton»!

Toinen:

»Pääs siinä on! Nyt siunaat sulhon ja morsion.»

He vastaanottavat siunauksen, viettävät häitä, ja huonekalut laulavat kuorossa:

»Kiitokset kaunoiset! Näytös loppui jo.»

— Ja sitten me taputamme, sanoi kummisetä. — Kutsumme heidät kaikki esiin, huonekalut myöskin. Ne ovat mahonkia!

— Onko meidän näytelmämme yhtä hyvä kuin se, jonka toiset näkevät oikeassa teatterissa?

— Meidän näytelmämme on paljon parempi! sanoi kummisetä. — Se on lyhyempi, se on juossut ohjaksitta perille asti. Ja aika on kulunut niin että jo voimme juoda teetä.

KULLANMURU.

Rumpalin vaimo meni kirkkoon, hän näki uuden alttarin maalattuine kuvineen ja veistettyine enkeleineen. Ne olivat hyvin kauniit, sekä kankaalle maalatut, joilla oli sädekehä pään ympärillä, että ne, jotka olivat veistetyt puuhun ja lisäksi maalatut ja kullatut. Hiukset loistivat kuin kulta ja auringonpaiste; kaunista sitä oli katsella. Mutta Jumalan aurinko oli kuitenkin vielä kauniimpaa, laskiessaan loisti se vieläkin kirkkaampana, punaisempana läpi tummien puiden. Ihanaa on katsoa Jumalan kasvoihin! Ja hän katsoi punaiseen aurinkoon ja hän ajatteli siinä niin hellästi pienokaista, jonka haikara oli tuova, — rumpalin vaimo oli siitä niin iloissaan. Hän katseli katselemistaan ja toivoi, että lapsi täältä saisi loistetta, että se ainakin muistuttaisi jotakin alttaritaulussa säteilevää enkeliä.

Ja kun hän nyt todella piteli käsivarsillaan pientä lastaan ja nosti sen ylös isää kohden, silloin se oli niinkuin enkeli kirkossa; sillä oli hiukset kuin kulta. Laskevan auringon hohto oli kätketty siihen.

— Kullanmuruni, aarteeni, auringonpaisteeni! sanoi äiti ja suuteli loistavia kiharoita. Ja rumpalin tuvassa lauloi ja soi, siellä oli iloa, elämää ja hyörinää. Rumpali pärrytti, se oli ilon pärrytystä; rumpu kävi, palorumpu kävi:

— Punainen tukka! Pennulla on punainen tukka! uskokaa rummunkalvoa eikä mitä äiti sanoo! Tamtararam, tamtararam!

Ja kaupunki sanoi samaa mitä palorumpukin.

Poika vietiin kirkkoon, poika kastettiin. Nimessä ei ollut mitään vikaa, hän sai nimen Pietari. Koko kaupunki, rumpu niinikään, kutsui häntä Pietariksi, rumpalin punatukkaiseksi pojaksi. Mutta hänen äitinsä suuteli hänen punaisia hiuksiaan ja kutsui häntä kullanmuruksi.

Rotkotien savisiin seinämiin oli moni piirtänyt nimensä muistomerkiksi.

— Kuuluisuus, sanoi rumpali, — aina se on jotakin! ja niin piirsi hänkin siihen oman nimensä ja myöskin poikansa nimen.

Ja pääskyset tulivat. Ne olivat pitkillä matkoillaan nähneet pysyvämpiäkin kirjoituksia hakattuina kallion kylkeen, temppelin seinään Hindustanissa: mahtavien kuninkaitten suuria mainetöitä, kuolemattomia nimiä, niin Vanhoja, ettei nyt kukaan voinut niitä tulkita ja lausua.

Maine! Kuuluisuus!

Rotkotiehen rakensivat törmäpääskyset pesää. Ne kaiversivat koloja kallion rinteeseen; sade ja räntä töhrivät ja huuhtoivat pois nimet, myöskin rumpalin ja hänen pienen poikansa nimen.

— Pietarin nimi pysyi siinä sentään puolitoista vuotta! sanoi isä.

— Narri! ajatteli palorumpu, mutta se sanoi vain: — tom, tom, ton, tomppelitom!

Se oli vilkas, iloinen lapsi tuo rumpalin punatukkainen poika. Kaunis ääni hänellä oli, hän osasi laulaa, ja hän lauloikin, niinkuin lintuset metsässä: laulussa oli nuotti eikä kuitenkaan nuottia.

— Hänestä pitää tulla kuoripoika, sanoi äiti, — hänen pitää laulaa kirkossa, seisoa kauniitten kullattujen enkelien alapuolella, joiden näköinen hän on!

— Tuhkissa! sanoivat kaupungin nokkelat päät. Rumpu kuuli sen naapurin vaimolta.

— Älä mene kotiin, Pietari! huusivat katupojat.

— Jos sinä nukut vinnillä, niin syttyy yläkerta tuleen ja sitten pärryttää palorumpu.

— Varokaa te rumpupalikoita! — Ja vaikka hän oli niin pieni, hyökkäsi hän suoraan heidän kimppuunsa ja ampui nyrkkinsä ensimmäisen vatsaan, niin että jalat menivät hänen altaan, ja toiset lähtivät jalkoineen käpälämäkeen.

Kaupungin soittoniekka oli hyvin ylhäinen ja hieno, hän oli kuninkaallisen hovipalvelijan poika. Hän piti Pietarista, piti häntä tuntikausia luonaan, antoi hänelle viulun ja opetti häntä soittamaan.

Soitto oli pojalla ikäänkuin sormissa; hän tahtoi päästä muuksikin kuin rumpaliksi, hän tahtoi päästä kaupungin soittoniekaksi.

— Minä tahdon tulla sotilaaksi! sanoi Pietari. Sillä hän oli vielä varsin pieni vekara ja hänestä oli hauskinta maailmassa kantaa kivääriä ja kulkea noin: yksi, kaksi! yksi, kaksi! ja olla puettuna univormuun ja sapeli vyöllä.

— Opi sinä tottelemaan rummun kalvoa, trommelom, tänne näin! sanoi rumpu.

— Kunhan hän voisi marssia kenraaliksi asti! sanoi isä. — Mutta silloin täytyisi tulla sota!

— Jumala varjelkoon meitä siitä! sanoi äiti.

— Eihän meillä ole mitään menetettävää! sanoi isä.

— On, onhan meillä toki minun poikani! sanoi äiti. — Mutta kun hän tulee kotiin kenraalina? sanoi isä.

— Kädettömänä ja jalattomana! sanoi äiti. — Ei, kyllä minä tahdon pitää kullanmuruni eheänä.

— Trom! Trom! Trom! Palorumpu pärrytti, kaikki rummut pärryttivät. Oli sota. Sotamiehet lähtivät liikkeelle, ja rumpalin poika seurasi mukana: »Punahilkka! Kullanmuru!» Äiti itki. Isä näki hänet ajatuksissa »kuuluisana». Kaupungin soittoniekka arveli, ettei hänen olisi pitänyt mennä sotaan, vaan jäädä kotisoittokuntaan.

* * * * *

— Punahilkka! sanoivat sotilaat, ja Pietari nauroi. Mutta jos yksi ja toinen sanoi: »Ketunnahka!» niin hän puri yhteen huulensa ja katsoi suoraan eteensä. Se haukkumasana ei kuulunut hänelle.

Reipas poika hän oli, suoraluontoinen, hyvätuulinen, ja se on paras kenttäpullo, sanoivat vanhat toverit.

Monena yönä piti hänen sateessa ja räntäsäässä läpi märkänä pintaa myöten maata paljaan taivaan alla, mutta hyvä tuuli ei jättänyt häntä, rumpupalikat iskivät: »Trommelom! Kaikki miehet ylös!» Niin, hän oli totisesti syntynyt rumpaliksi.

Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli jo aamu, ilma kylmä, taistelu kuuma. Ilmassa oli sumua, mutta enemmän ruudinsavua. Kuulat ja kranaatit lentelivät yli päiden ja päihin, ruumiisiin ja jäseniin. Mutta eteenpäin mentiin. Yksi ja toinen vaipui polvilleen, ohimo veressä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Pienen rumpalin kasvoissa oli vielä terve väri, hänelle ei ollut tullut mitään vahinkoa. Hän katseli tyytyväisen näköisenä rykmentin koiraa, joka juoksi hänen edessään varsin iloisena, ikäänkuin kaikki tyynni olisi ollut leikkiä, ikäänkuin kuulat olisivat lennelleet vain siksi, että niillä leikiteltäisiin.

— Mars! Eteenpäin, mars! kuuluivat komentosanat rummulle sovitettuina. Ja niitä sanoja ei ollut ottaminen takaisin. Mutta ne voidaan ottaa takaisin, ja niillä voi olla suuri merkitys. Ja nyt sanottiin: »Takaisin!» ja pieni rumpali rummutti: »Mars! Eteenpäin!» Hän ymmärsi käskyn niin, ja sotilaat tottelivat rummun tärykalvoa. Ne olivat hyviä rummuniskuja, ne antoivat voiton mieltä niille, jotka olivat olleet väistymäisillään.

Monta elämää ja paljon jäseniä meni siinä taistelussa. Kranaatti repii lihan irti Verisinä kappaleina. Kranaatti sytyttää tuleen olkikuvon, minne haavoittunut on laahautunut maatakseen siellä tuntikausia unohdettuna, unohdettuna, ehkäpä koko elämäksi. Ei auta sitä ajatella! Ja kuitenkin sitä ajattelee, yksinpä kaukana sieltä, rauhallisessa kaupungissa. Rumpali ja hänen vaimonsa sitä ajattelivat: olihan Pietari sodassa.

— Nyt minä olen saanut tarpeeksi siitä valittelusta! sanoi palorumpu.

Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli aamu. Rumpali ja hänen vaimonsa nukkuivat; sitä he eivät olleet tehneet miltei koko yönä. Pojasta he olivat puhuneet, hänhän oli siellä »Jumalan kädessä». Ja isä näki unta, että sota oli päättynyt, että sotilaat tulivat kotiin ja Pietarilla oli hopearisti rinnassa. Mutta äiti näki unta, että hän astui kirkkoon, katseli maalattuja kuvia ja veistettyjä kultahiuksisia enkelejä. Ja hänen oma rakas poikansa, hänen sydämensä kullanmuru, seisoi valkeissa vaatteissa enkelien keskellä ja lauloi niin kauniisti kuin varmaan ainoastaan enkelit voivat laulaa, ja niiden mukana kohosi hän auringonpaistetta kohti ja nyökytti hellästi äidilleen.

— Kullanmuruni! huusi hän ja heräsi samassa. — Nyt Jumala on ottanut hänet, sanoi hän, pani kätensä ristiin, nojasi päätään vuoteen karttuuniverhoihin ja itki. — Missä hän nyt maanneekaan, monien joukossa, suuressa haudassa, joka on kaivettu kuolleille! Ehkäpä suon syvässä vedessä! Kukaan ei tiedä hänen hautaansa! Ei mitään jumalansanaa lueta sen ääressä! Ja isämeitä kulki ääneti hänen huuliltaan. Pää painui, hän oli niin väsynyt, hän sai kiinni unen päästä.

Päivät menevät, sekä elämässä että unessa.

Oli iltapuoli. Sateenkaari kohosi yli taistelutantereen, se kosketti metsänlaitaa ja syvää suota. Taikausko tietää ja sanoo: siihen, missä sateenkaari koskettaa maata, on kätketty aarre, kullanmuru. Tässäkin oli kätkö. Kukaan ei ajatellut pientä rumpalia paitsi hänen äitinsä, ja sentähden näki hän tämän unen.

Ja päivät menevät, sekä elämässä että unessa!

Ei ainoatakaan hiuskarvaa ollut pudonnut pojan päästä, ei ainoatakaan kultaista hiuskarvaa. »Trammeram, trammeram, se on hän, se on hän!» olisi rumpu sanonut ja saman olisi hänen äitinsä laulanut, jos hän olisi nähnyt sen valveilla tai unessa.

Laulun ja hurraahuutojen kaikuessa, voiton vihantain lehväin liehuessa tapahtui kotiinpaluu, kun sota oli päättynyt, kun rauha oli tehty. Rykmentin koira juoksi edellä suurissa kaarroksissa, ikäänkuin tehdäkseen tiensä kolme kertaa niin pitkäksi kuin se oli.

Ja viikkoja meni ja päiviä myöskin, ja Pietari astui vanhempiensa tupaan. Hän oli ruskea kuin villi, hänen kirkkaat kasvonsa paistoivat kuin auringon valo. Ja äiti piteli häntä sylissään, suuteli hänen suutansa, hänen silmiään, hänen punaista tukkaansa. Hän oli saanut takaisin poikansa; pojalla ei ollut rinnassaan hopearistiä, niinkuin isä oli nähnyt unessaan, mutta hänellä oli eheät jäsenet, mitä äiti ei ollut uneksinut. Ja talossa oli iloa ja riemua. He nauroivat ja he itkivät. Ja Pietari syleili vanhaa palorumpua.

— Siinä se vielä on tuo vanha rämä! sanoi hän, ja isä pärrytti sitä.

— Täällä on semmoinen meno kuin suuressa tulipalossa, sanoi palorumpu.
— Tuli katossa, tuli sydämissä, kullanmuru! krah-hah-hah!

* * * * *

Ja entä sitten? Niin, mitä sitten? Kysykääpä kaupungin soittoniekalta: Pietarin paikka ei enää ole rummun ääressä, sanoi hän. Pietari tulee suuremmaksi kuin minä.

— Ja hän oli kuitenkin kuninkaallinen hovipalvelija. Mutta kaiken sen, minkä hän oli oppinut kokonaisen elämän aikana, oppi Pietari puolessa vuodessa.

Hänessä oli jotakin niin suoraa, niin herttaisen hyvää. Silmät loistivat ja hiukset loistivat — sitä ei voi kieltää.

— Saisi värjäyttää hiuksensa! sanoi naapurin vaimo.

— Poliisikonstaapelin tyttäreltä se onnistui erinomaisesti! Ja hän joutui kihloihin.

— Mutta tukkahan heti taas kävi vihreäksi kuin ankan ruoka ja oli aina värjättävä uudestaan!

— Siihen hänellä on varaa! sanoi naapurin vaimo.

— Ja niin on Pietarillakin. Hän pääsee ylhäisimpiinkin taloihin, itse pormestarille, ja opettaa Lotta-neidille pianonsoittoa.

Soittaa hän osasi! Niin, soittaa suoraan sydämensä pohjasta mitä kauneimman kappaleen, jota vielä ei milloinkaan ollut kirjoitettu nuottilehdelle. Hän soitti valoisina öinä ja pimeinä myöskin. Sitä ei jaksanut kestää, sanoivat naapurit ja palorumpu.

Hän soitti niin että ajatukset kohosivat ja tulevaisuussuunnitelmia kumpusi esiin. Kuuluisuus!

Ja pormestarin Lotta istui pianon ääressä. Hänen hienot sormensa liitivät yli koskettimien niin että soitto tunkeutui Pietarin sydämeen asti. Sydän kävi hänelle ikäänkuin liian suureksi, eikä tämä tapahtunut hänelle yhden kerran, vaan monta kertaa. Ja sitten hän eräänä päivänä tarttui noihin hienoihin sormiin ja tuohon siromuotoiseen käteen ja suuteli sitä ja hän katseli tytön suuriin ruskeihin silmiin. Jumala tietää mitä hän sanoi, me muut voimme vain arvata sen. Lotta punastui kaulaa ja olkapäitä myöten, hän ei vastannut sanaakaan. Samassa astui huoneeseen vieras, valtioneuvoksen poika, jonka korkea, kiiltävä otsa kaartui kauas niskaan asti. Ja Pietari istui kauan heidän parissaan, ja Lotta katsoi häneen mitä lempeimmin.

Illalla hän puheli kotona suuresta maailmasta ja kullanmurusta, joka kätkeytyi hänen viuluunsa.

Kuuluisuus!

— Tommelom, tommelom, tommelom! sanoi palorumpu. —- Nyt ovat Pietarin asiat hullusti, talossa taitaa olla tulipalo.

Seuraavana päivänä meni äiti torille.

— Tahdotko kuulla uutisia, Pietari, sanoi hän, — hauskoja uutisia. Pormestarin Lotta on mennyt kihloihin valtioneuvoksen pojan kanssa. Se tapahtui eilen illalla!

— Ei! sanoi Pietari ja hypähti tuolilta. Mutta äiti sanoi: Ihan totta. Hän oli saanut kuulla sen parturin vaimolta ja hänen miehensä taas oli kuullut sen suoraan pormestarin omasta suusta.

Ja Pietari kävi kalman kalpeaksi ja istuutui jälleen.

— Herra Jumala, mikä sinun on? sanoi äiti.

— Ei toki mitään! Anna minun vain olla, sanoi poika, ja kyyneleet vuosivat poskia pitkin.

— Rakas lapseni! Kullanmuruni! sanoi äiti ja itki. Mutta palorumpu lauloi sisäänpäin, ei ulospäin:

— Kuoli Lotta, se on totta! Niin, nyt se laulu loppui!

* * * * *

Laulu ei loppunut, jäljellä oli vielä monta värssyä, pitkiä värssyjä, kauneimmat värssyt, elämän kullanmurut!

— Hän kulkee ja on olevinaan! sanoi naapurin vaimo.

— Koko maailman pitää lukea kirjeet, joita äiti saa kullanmurultaan, kuulla mitä lehdet sanovat hänestä ja hänen viulustaan. Rahoja poika lähettää äidilleen, ja niitä tämä kyllä nyt tarvitseekin, kun on tullut leskeksi.

— Hän soittaa keisareille ja kuninkaille, sanoi kaupungin soittoniekka. — Se ei ole ollut minun osani, mutta hän on oppilaani eikä unohda vanhaa opettajaansa.

— Isähän uneksi, sanoi äiti, — että Pietari tuli kotiin sodasta rinnassa hopearisti. Hän ei saanut sitä sodassa, siellä onkin vaikeampaa saada. Nyt hänellä on ritariristi. Olisipa isä saanut nähdä sen!

— Kuuluisa! sanoi palorumpu, ja syntymäkaupunki sanoi niinikään: rumpalin poika, punatukkainen Pietari, Pietari, jonka he olivat nähneet pienenä, jalassa puukengät, nähneet rumpalina ja soittamassa tanssiin — kuuluisa!

— Hän soitti meille ennenkuin hän soitti kuninkaille! sanoi pormestarinrouva. — Hän oli siihen aikaan aivan pikiintynyt Lottaan. Hän kurotti aina korkealle. Siihen aikaan se oli nenäkästä ja typerää. Oma mieheni nauroi, kun hän kuuli siitä höpötyksestä. Nyt on Lotta valtioneuvoksen rouva.

Kullanmuru oli kätketty sen köyhän lapsen sydämeen ja sieluun, joka pienenä rumpalina pärrytti: »mars, eteenpäin!» Voitonlyöntejä niille, jotka olivat olleet väistymäisillään. Hänen sydämessään oli kullanmuru, sävelten tulva. Hänen viulunsa soi ikäänkuin sen sisällä olisi ollut kokonaiset urut, ikäänkuin kaikki kesäyön keijukaiset olisivat tanssineet sen yli. Saattoi kuulla rastaan vihellyksen ja ihmisen täyteläisen äänen. Sentähden puhkesivat sydämet innostuksen myrskyyn ja kantoivat hänen nimeään kautta maiden. Oli suuri tulipalo, innostuksen tulipalo.

— Ja sitten hän on niin kaunis! sanoivat nuoret naiset ja vanhat niinikään. Ja vanhimmat hankkivat kuuluisain hiuskiharoiden albumin vain voidakseen pyytää kiharan nuoren viulunsoittajan tuuheista, kauniista hiuksista, murun, kullanmurun.

Ja poika astui rumpalin köyhään tupaan hienona kuin prinssi, onnellisempana kuin kuningas. Silmät olivat niin kirkkaat, kasvot kuin päivänpaiste, ja hän sulki äitinsä syliinsä ja suuteli hänen lämmintä suutaan ja itki niin onnellisena kuin ihminen itkee ilosta. Ja poika nyökkäsi jokaiselle tuvan vanhalle huonekalulle, piirongille, sen teekupeille ja kukkalaseille. Hän nyökkäsi vetosohvalle, missä hän pienenä oli nukkunut. Mutta vanhan palorummun otti hän keskelle lattiaa, ja hän sanoi sekä äidille että rummulle:

— Tänään olisi isä pärryttänyt. Nyt minun täytyy tehdä se! Ja hän pärrytti rumpua ikäänkuin olisi ollut oikea ukkosilma. Ja rumpu tunsi saaneensa osakseen niin paljon kunniaa että sen kalvo repesi.

— Sillä pojalla on hyvä nyrkki! sanoi rumpu. — Nyt olen saanut häneltä muiston ainiaaksi! Odotan vain, että äitikin repeää iloitessaan kullanmurusestaan.

Se oli tarina kullanmurusta.

MYRSKY MUUTTAA KILPIÄ.

Vanhaan aikaan, kun äidinisä vielä oli aivan pieni poika ja kulki punaisissa housuissa, punaisessa takissa, nauha sidottuna solmuun vyölle ja sulka hatussa — sillä sellaisissa vaatteissa kulkivat hänen lapsuudessaan pienet pojat, kun he olivat oikein juhla-asussa — silloin oli moni asia toisin kuin nyt. Silloin oli kadulla usein sellaista komeutta, jota me emme näe, se kun on poistettu, se kun on käynyt niin vanhanaikaiseksi. Mutta hauskaa on kuulla isoisän kertovan siitä.

Siihen aikaan oli varmaan komea katsella, miten suutarit muuttivat kilpiä, kun heidän ammattikuntansa vaihtoi taloa. Heidän silkkilippunsa liehui. Siihen oli maalattu suuri saapas ja kaksipäinen kotka. Nuorimmat kisällit kantoivat »tervetuloa» ja laatikkoa ja heillä oli punaiset ja valkeat nauhat liehumassa alas paidanhihoista. Vanhemmat kantoivat paljastettua miekkaa, jonka kärkeen oli pistetty sitruuna. Musiikkia oli kadun täydeltä, ja kaikista kaunein soittokone oli »lintu», joksi vaari kutsut suurta, puolikuulla ja kaikenkaltaisella helisevällä rojulla varustettua tankoa, oikeaa turkkilaista musiikkia. Sitä nostettiin ja heilutettiin, se helisi ja soi, ja oikein koski silmiin, kun näki auringon paistavan kaikkeen sen kultaan, hopeaan tai messinkiin.

Kulkueen edessä juoksi harlekiini puettuna vaatteisiin, jotka olivat ommellut kokoon kaikenkaltaisista värillisistä tilkuista, mustana kasvoiltaan ja päässä tiukusia niinkuin rekihevosella. Ja sitten hän läiskäytti puista kalistintaan keskelle kansanjoukkoa; se läiskähti, tuottamatta kipua, ja ihmiset tyrkkivät toisiaan päästäkseen taaksepäin ja päästäkseen eteenpäin. Pienet pojat ja tytöt kompastuivat ja kaatuivat suoraan katuojaan. Vanhat matamit tuuppivat kyynärpäillään, olivat happaman näköisiä ja riitelivät. Toinen nauroi, toinen puheli. Kansaa oli portailla ja ikkunoissa, vieläpä katollakin. Aurinko paistoi. Pikkuisen sadetta saivat he myöskin niskaansa, mutta se oli hyvä maamiehelle, ja kun he kastuivat oikein läpimäräksi, niin se oli maalle todellinen siunaus.

Oi kuinka vaari osasi kertoa! Hän oli pienenä poikana nähnyt koko tuon komeuden sen suurimmassa loistossa. Ammattikunnan vanhin kisälli piti puheen telineiltä, mihin kilpi ripustettiin, ja puhe oli runomittainen, ikäänkuin se olisi ollut runoksi sepitetty, ja niinhän se olikin. He olivat kolmeen mieheen tehneet sen ja ensin juoneet kokonaisen punssimaljan saadakseen sen oikein onnistumaan. Ja kansa huusi puheelle hurraata, mutta vielä enemmän huudettiin hurraata harlekiinille, kun hän tuli telineelle ja matki puhetta. Narri piti mainiota narripeliä ja joi simaa viinalaseista, jotka hän sitten viskasi väkijoukkoon, joka otti ne kiinni ilmasta. Vaarilla oli yksi näitä; sen oli kalkinpolttaja saanut kiinni ja lahjoittanut hänelle. Se oli oikein hauskaa. Ja kilpi riippui kukkien ja vihannan koristamana uuden ammattikuntatalon seinällä.

Sellaista komeutta ei ikänä unohda, vaikka tulisi kuinka vanhaksi, sanoi vaari, eikä hän sitä unohtanutkaan, vaikka hän sai nähdä paljon muuta komeutta ja loistoa ja kertoi siitäkin. Mutta hauskinta oli kuitenkin kuulla hänen kertovan kilven muuttamisesta suuressakin kaupungissa.

Isoisähän matkusti pienenä sinne vanhempiensa kanssa. Hän ei silloin ollut koskaan nähnyt maan suurinta kaupunkia. Kadulla oli siellä niin paljon väkeä, että hän luuli muutettavan kilpeä, ja siellä oli paljon kilpiä muutettavana. Olisi saattanut täyttää satoja huoneita kuvilla, jos ne olisi ripustettu sisäpuolelle eikä ulkopuolle. Siellä oli niinmuodoin kaikenlaisia ihmisten vaatteita esitettynä räätälin taulussa; hän taisi neuloa karkeat ihmiset hienoiksi. Siellä oli tupakkatyöntekijäin kilpi, johon oli maalattu mitä herttaisimpia pikkupoikia — nämä polttivat sikaria, niinkuin todellisuudessa. Toisissa kilvissä oli voita ja rasvasilliä, papinkauluksia ja ruumisarkkuja ja sitten vielä kirjoituksia ja ilmoituksia. Saattoi huoleti päiväkauden kulkea edestakaisin katuja katsellen kuvia, ja samalla tuli tietämään, mitä ihmisiä täällä asui; he olivat itse ripustaneet kadulta kilpensä, ja se on varsin hyvä, arveli vaari, ja on niin opettavaista suuressa kaupungissa tietää, mitä seinien sisäpuolella asuu.

Mutta sitten sattui ihmeellinen kilpijuttu, juuri kun vaari tuli kaupunkiin. Hän on itse kertonut sen, eikä hänellä ollut mitään kujetta mielessä, niinkuin äiti sanoi hänellä olevan, kun hän tahtoi saada minua uskomaan jotakin. Hän näytti aivan luotettavalta.

Ensimmäisenä yönä, kun hän oli tullut suureen kaupunkiin, nousi siellä hirvein ilma, mistä koskaan on luettu sanomalehdessä: ilma, jonka kaltaista ei oltu nähty miesmuistiin. Koko ilma oli täynnä kattotiiliä, vanhat aitaukset menivät nurin, niin, olipa rattaita, jotka itsekseen vierivät pitkin katua vain pelastuakseen. Ilmassa toitotti, ulvoi ja ryski, myrsky oli kauhistuttava. Kanaalien vesi vyöryi aivan yli paalutetun rannan, se ei tietänyt missä se uskaltaisi olla. Myrsky lensi yli kaupungin ja tempasi savupiiput mukanaan. Useampi vanha, ylpeä kirkontornin huippu sai kumartua eikä koskaan ole noussut siitä suoraksi.

Muuankin kilpi riippui vastapäätä vanhan rehellisen palomestarin asuntoa, palomestarin, joka aina toi paikalle viimeisen ruiskun. Myrsky ei suonut hänelle tuota pientä kilpeä, se repi sen irti tappineen päivineen ja kolisten kieritteli pitkin katua. Ja kumma kyllä, kilpi pysähtyi sen talon edustalle, missä asui köyhä puuseppäraukka, joka viime tulipalossa oli pelastanut kolmen ihmisen hengen. Mutta kilpi ei tätä tehdessään ajatellut mitään.

Parturin kilpi suurine messinkilautasineen riuhtoutui irti ja kulkeutui oikeusneuvoksen ikkunasyvennykseen. Ja se tuntui miltei kuin häijyydeltä, sanoi koko naapuristo, sillä kaikkein lähimmät ystävät kutsuivat rouvaa »partaveitseksi». Hän oli hyvin viisas, hän tiesi ihmisistä enemmän, kuin ihmiset itse tiesivät itsestään.

Kilpi, johon oli piirretty kuiva kapakala, lensi oven yläpuolelle taloon, missä asui muuan sanomalehtimiesherra. Se oli rumaa pilaa; kilpi ei ensinkään ajatellut, ettei sanomalehtimiehen kanssa ole leikkimistä. Hän on kuningas omassa lehdessään ja oman mielipiteensä valtakunnassa.