Produced by Jari Koivisto
NAPOLEON
Kuvannut
H. C. BERING LIISBERG
Suomentanut
A. Meurman
Hämeenlinnassa, Suomalainen kustannusosakeyhtiö Kansa, 1908
A.W. Leinosen kirjapaino.
SISÄLLYS:
I. Lapsuus ja nuoruus.
II. Kenraali Buonaparte.
III. Konsulaatti.
IV. Keisari Napoleon.
V. Euroopan vanki.
I. LAPSUUS JA NUORUUS.
Kotona Korsikassa. — Ranskalaisessa koulussa. — Luutnantti ja filosofi. — Kapteeni Buonaparte. — Unelmat ja todellisuus.
1769 vuoden kevät oli levotonta aikaa Korsikan kalliosaaren väestölle. Eihän tosin oltu totuttukaan rauhaisiin päiviin: 40 vuotta olivat korsikalaiset, joiden puukko ammoisista ajoista helposti irtaantui tupestaan, vapauden hurmauksessa ja hehkuvalla isänmaanrakkaudella taistelleet vihattua genualaista ylivaltaa vastaan, jonka alla olivat vuosisatoja huokailleet. Vihollinen oli jo useita vuosia sitten karkotettu kaameista vuorilaaksoista, ja piti vielä miehitettyinä ainoastaan pari satamakaupunkia avonaisen rannikon ohessa. Mutta sieltäkin vapaudensankari Paoli, korsikalaisten jumaloima, kaikkialla ihailtu johtaja, toivoi heidät häätävänsä, vaikka Ranska asettui Genuan puolelle ja antoi sotajoukkoja saaren kukistamiseksi. Silloin 1769 kuului huhuja, että Genua oli luovuttanut saaren Ranskalle, aluksi panttina. Vuorikansa liittyi taas Paoliin uutta vihollista vastaan, joka uhkasi kalliisti ostettua vapautta, ja rohkeasti se antautui epätasaiseen taisteluun. 30,000 miestä kenraali de Vaux'n johdossa astui maalle, mutta kauvan puolustautuivat nuo köyhät, harjaantumattomat joukot kotiseutunsa vuoristoissa ranskalaisia vastaan. Mutta Englannista varmasti luvattua apua ei saapunut, ja toukokuun 9 p:nä 1769 Paoli joutui täydelliseen tappioon Ponte-Nuovon luona. Itse hän kesäkuussa pakeni, kun sinä hetkenä kaikki oli menetetty, sotalaivassa Englantiin, hänen puoluelaistensa jäännöksien ottaessa toistaiseksi tyyssijansa korkealla Monte Rotondolla.
Niiden joukossa, jotka olivat erityisesti kunnostautuneet "Saraseeninpään", Korsikan kansallislipun alla, oli muuan kahdenkolmatta ikäinen aatelismies, ammatiltaan prokuraattori, Carlo Maria Buonaparte. Kauniin ja uljaan vaimonsa, Letitia Ramolinon seurassa hän viimeiseen saakka oli taistellut Paolin rinnalla, ja ainoastaan vaimon kyyneleet saivat hänet luopumaan seuraamasta Paolia Englantiin. Hänen arvokas sukunimensä ja Paolin ystävyys hankkivat hänelle etevän sijan pakolaisten kesken Monte Rotondolla, ja Carlo Buonaparte joutui sentähden yhdeksi niistä, jotka valittiin välittelemään voitollisten ranskalaisten kanssa rauhan ehdoista. Siitä kai sitten oli seurauksena, että hänen raskauden tilassa oleva vaimonsa ranskalaiselta kenraalilta sai luvan lähteä Monte Rotondolta kotiinsa Ajaccioon.
Oli silloin sellainen aika, jolloin hurskas katolilainen ei laiminlyönyt kirkon lohdutuksen etsimistä, kun kellot suurina juhlapäivinä kaikuivat kautta maan. Letitia Ramolino, tilastaan huolimatta, ja vaikka se oli hänen osallisuudestaan sissien seikkailuissa ja ponnistuksissa pahentunut, ei tahtonut jäädä pois pyhän neitsyen taivaaseen-astumisen juhlasta elokuun 15 p:nä, mutta voimat eivät riittäneet; heti kirkkoon päästyänsä hän tunsi semmoista pahoinvointia, että hänen täytyi kiireesti lähteä kotia. Jumalanpalveluksesta palanneet naapurirouvat tapasivat Buonaparten perheen lisääntyneenä poikalapsella, joka kasteessa sai nimen Napoleone.
Pikku mies, jossa alussa ei ollut muuta erinomaista kuin tavattoman suuri pää, jätettiin hentona lapsena imettäjälle, tuliselle ja jäykkäluonteiselle Mammuccia Caterinalle, joka eli alituisessa riidassa ja rettelöissä lapsen äidin kanssa. Ne, jotka luulevat että imettäjän ominaisuudet maidon kautta siirtyvät lapseen, löytäisivät tässä todistuksen otaksumisensa tueksi. Napoleone saa kaikilta lapsuutensa aikalaisilta ja itseltäänkin sen mainesanan, että hän oli lapsista vallattomin ja itsepäisin, äkäinen, riitainen ja sentähden pian kaikkien pelkäämä. Kovimmalle luonnollisesti joutui hänen läheisimpänsä, puoltatoista vuotta nuorempi veli Josef, jota hän joka päivä puri, potki, kynsi. Ainoastaan Letitia-rouva, jonka näköinen hän lapsena tuntuvasti oli, kykeni häntä kesyttämään, ja se usein suoritettiin sellaisella kovuudella, että hänen vähemmin ankara aviokumppaninsa saattoi nähdä aiheen asettua poikaa puolustamaan.
Mutta pian huomattiin että kaiken tämän uhman ja viileyden alla piili merkittäviä ominaisuuksia. Toisin kuin monet sisaruksensa — niitä oli lopulta yksitoista — Napoleone ei koskaan ratkennut itkuun kun häntä piestiin. Koska ilkiöllekin saattaa tapahtua vääryyttä, niin häntä tietenkin toisinaan syyttömästi epäiltiin ja rangaistiin jostakin lapsellisesta rikoksesta, kuten makeisten näpistelemisestä y.m.s., mutta iskujen sadellessakin oli mahdotonta saada häntä pyytämään anteeksi tai — mikä vielä merkillisempää — ilmottamaan todellista syyllistä. Niinkuin Korsikan sivistymätön väestö puolivillissä tilassaan oli säilyttänyt jonkinmoisen ylevämielisyyden eikä esim. koskaan edes verivihollista kohtaan unhottanut vierasvaraisuuden pyhää lakia, samoin tässäkin villissä ja vallattomassa korsikalaisessa pojassa ilmeni erityisiä yleviä ominaisuuksia, jotka veivät voiton sekä lahjomisyrityksistä että rangaistuksista.
Hänen ensimäisenä opettajanaan oli hänen setänsä Fesch, rouva Letitian velipuoli; hän oli vain viisi vuotta oppilastansa vanhempi, mutta aapiston hän sai kunnialla suoritetuksi pojan kanssa. Niin pitkälle päästyään hänet viisivuotiaana pantiin tyttökouluun. Siellä hän oli ainoa poika, ja täytyi hänen siitä syystä tietysti kestää paljon ivaa ja pilkkaa kaupungin samanikäisten miehenalkujen puolelta. Kun hänen sukkansa olivat tavattoman pitkät, niin että näkyivät saapasvarsien yli, ja kun hän pian oli liittynyt pieneen tyttöön, jota seurasi käsikynkässä kävelyillä, sepusti joku kaupungin sukkelapää heti näiden seikkain johdosta pilarunon, joka pian kaikui Napoleonen jäljissä missä hän vain näkyi, ivaten ja uhmaten:
Napoleone di mezza calcelta Fa l'amore a Giacominetta!
[Napoleon hienoissa puolisaappaissa on rakastunut Giacominettaan.]
Mutta voi sitä, joka ei aikanaan pötkinyt pakoon! Kivet pyryilivät heidän korviensa ympärillä, ja vaikka vastassa olisi ollut kuinkakin monta, Napoleone hyökkäsi heihin käsiksi ja pieksi heitä tarmonsa takaa. Ja sill'aikaa pikku Giacomina istui kotona aavistamatta, että vastainen maailman hallitsija se suoritti ensimäiset taistelunsa hänen puolestaan.
Opetus tyttökoulussa on tuskin jättänyt syvempiä jälkiä hänen kehitykseensä. Sitä suuremman merkityksen saivat hänelle kertomukset itsenäisyystaistelun sankariteoista. Niitä hän kuuli kaikilta tahoilta, vuorilta ja laaksoista, jotka olivat olleet taistelujen näyttämöinä, henkilöiltä, jotka itse olivat olleet muassa, Mammuccialta, joka kertoi hänen äitinsä osanotosta, kun tämä kantaen häntä sydämensä alla oli uhmannut kaikkia vaaroja ja ponnistuksia avustaaksensa vihollisen karkottamista kalliista isänmaasta. Silloin kaikki sydämet syttyivät tuleen ja posket hehkuivat; hiljaisella kunnioituksella mainittiin Paolin nimeä, hurjalla raivolla syydettiin kirouksia vihattuja muukalaisia vastaan. Jo 7-8 vuotiaana paloi Napoleonessa tulinen innostus syntymäsaarensa puolesta ja yhtä tulinen viha sen sortajia vastaan.
Hänen isäänsäkin mainittiin vapaustaistelun sankarien joukossa, mutta tätä nimeä ei lausuttu samalla hurmauksella kuin muiden. Heti rauhan tehtyä hän oli asettunut sovinnolliselle, jopa ystävälliselle kannalle uusiin vallanpitäjiin nähden; hänen talonsa oli avoinna muukalaisille, ja ranskalainen päällikkö, kreivi Marbeuf, oli usein nähtynä vieraana. Ennen oli Carlo Buonaparte, kuten useimmat saaren satamakaupungeissa, ollut innokas genualaisen puolueen jäsen; hänen liittymisensä kansallisiin oli hankkinut hänelle Paolin suuren kunnioituksen, mutta siltä näytti kuin hän nytkin osaisi mukautua oloihin eikä unhottaisi mikä oli hänelle itselleen edullisinta. Hänen vaimonsa Letitia — Korsikan kaunein nainen — suoritti suurella arvokkuudella emännän tehtävät, mutta hänen syvempi vakavuutensa, joka joskus läheni ankaruutta, lienee vaikuttanut sen, ettei kannan muutos hänelle tainnut olla niinkään helppo asia. Hän oli aito korsikalainen, ylväs, rohkea, lujatahtoinen ja harkitseva, jaloluonteinen, esiintymisessään jonkinlaista ylevyyttä ja vapaasyntyisyyttä, ja sen ohessa hänen luonteessaan oli tavaton järjestyksen ja säästäväisyyden harrastus.
Nämä jälkimäiset ominaisuudet olivat ylen tarpeelliset Carlo Buonaparten kodissa, jossa lapsilauma yhä lisääntyi, tulojen pikemmin vähentyessä kuin kasvaessa. Lisäksi täytyi vielä kannattaa arvoaankin, sillä Carlo oli korsikalaisen juntan jäsen, ja rouva sai runsaasti tilaisuutta ilmaista synnynnäistä taipumustaan säästäväisyyteen. Järkevänä perheenisänä Carlo mahdollisimman paljo käytti edukseen ystävällistä suhdettaan ranskalaisiin viranomaisiin ja erityisesti päällikköön. Tämän avulla hän 1777, ollessaan jäsenenä korsikalaisen aateliston lähetystössä Ludvig XVI luona Versaillessa, hankki itselleen muutamia etuja, m.m. vapaapaikan pojallensa Brienne'n kunink. sotilaskoulussa. Samaan aikaan hän, niinikään ystävyyssuhteittensa kautta Marbeufin perheeseen, sai kaksi vapaapaikkaa vanhimmalle ja kolmannelle pojalleen Josef'ille ja Lucien'ille Autun'in kollegissa, jossa ainakin edellisen piti opiskeleman jumaluusoppia. Siten toistaiseksi häipyivät vanhempien sydämeltä näiden kolmen pojan kasvatuksen huolet.
Kuten jokainen satamakaupungissa syntynyt, oli Napoleone varmaankin 6-7 vuotiaana satamassa mellastanut veneissä ja laivoissa, ja kun tämän lisäksi tuli hänen raju uskaliaisuutensa, hänen rohkeutensa ja hurjuutensa, heräsi isässä ajatus, että hän lähetettäisiin merelle. Silloin, kunink. vapaapaikan saatua Brienne'ssä, tuli mahdollisuus saada hänet meriupseeriksi, ja siihen tähtäsivät nyt kaikki suunnitelmat. Ja niin selvästi olivat pojassa nämä taipumukset ilmenneet, että luovuttiin muutoin aina noudatetusta säännöstä panna vanhin poika, perheen vastaisena päänä, sotilasuralle.
Kunink. sotakouluihin pääsemiseksi oli säädetty 9-10 vuoden ikä. Ei siis ollut 1778 mitään aihetta pitää tuota pientä huimapäätä pitempään kotona maleksimassa, ja saman vuoden joulukuussa eronhetki oli käsissä. Carlo Buonaparte astui kolmen poikansa kanssa laivaan Ajaccion satamassa; perheen liehuttaessa liinoja, itkiessä ja onnellista matkaa toivottaissn laiva pian kiidätti Napoleonen täysin purjein avaraan maailmaan.
Tammikuussa 1779 matkustajat saapuivat ranskalaiseen Autun'in kaupunkiin. Siellä piti Josefin ja Lucien'in käydä koulua ja Napoleonen oleskella isän lähtiessä Versailles'iin saadaksensa aateluutensa tunnustetuksi, sillä ainoastaan aatelissukuisten oli mahdollista päästä Ranskan kuninkaan sotakouluihin. Aika käytettiin ranskankielen ja sen lausumisen ensimäisten alkeiden opettamiseen pojalle, ja niinä kolmena kuukautena, jotka hän siellä asui, hän lapsen nopealla käsityskyvyllä pääsi niin pitkälle, että hän kutakuinkin kykeni puhumaan ranskaa, jopa kirjoittamaan pieniä aineita ja käännöksiä.
Huhtikuussa 1779 Napoleone lähti Brienne'en, kirjoitettiin 23 p:nä koulun oppilaaksi ja oli nyt ranskalainen sotamies.
Pojan kehitykselle, kun hän nuorena, reippaana ja vaikutuksille alttiina ensi kerran eroaa kodista ja joutuu vierasten pariin, ei ole tosiaankaan millään niin ratkaisevaa merkitystä kuin niillä oloilla, joissa hänen nyt on eläminen. Olipa koti kuinka ankara tahansa, se kuitenkin lapsen-ijässä on useimmille koti; rakastavat silmät ovat lasta seuranneet; rajuutta ja vallattomuutta on kohdeltu sääliväisyydellä ja anteeksiantavilla selityksillä. Ja tappelujen jälkeen kaupungin tahi koulun poikien kanssa on kodissa aina tarjona lohdutus tai kärsityn häväistyksen hyvitys. Mutta muukalaisten parissa ei aina tavata hellää huolenpitoa. Jokainen tietää kuinka säälimättömiä pojat saattavat olla toisiansa kohtaan, jokainen on elänyt jakson moista keskiaikaa raakoine julmuuksineen. Se koskee tietysti aina enimmän niihin, joilla on enimmän omituisuuksia, joko synnynnäisiä tai myöhemmin tulleita, ja enimmän kulmikkaisuutta luonteessaan. Hennot luonteet siitä kärsivät, itkevät surunsa myötätuntoisen ystävän helmaan ja luisuvat vihdoin arkipäiväisyyteen; lujemmat saavat useampia kolauksia, mutta niistä ne vain karaistuvat taisteluihin.
Pikku Napoleonessa oli enemmän kulmikkaisuutta kuin monessakaan muussa pojassa; kuohahtava kiivaus ja itsepäisyys, rajaton vapaudentunne, viha pakkoa vastaan, olipa se mitä laatua tahansa, ja lopuksi tulinen himo tulla huomatuksi. Kaikki nämä ominaisuudet hän kodista toi muassaan, mutta täällä, missä hän oli yksin niin monta vastaan, hän pian huomasi, että hänen täytyi olla varuillaan eikä antaa aihetta syytöksiin. Hän oli synkkä, miltei raju, kertoo eräs hänen kumppaninsa Brienne'ssä, itseensä suljettu ikäänkuin hän olisi äsken saapunut erämaasta, ja vain kummastusta ja epäluuloa herätti hänessä muista ihmisistä saamansa ensimäinen vaikutelma. Mutta kun kertojamme lisää, että hän oli kaiken leikin, jopa kaiken lapsellisen ilon vihollinen, emme saa unohtaa, että poika täällä pohjoisessa, kylmässä Champagne'ssa ja kaukana sinisestä merestä poti kotikaipuuta, ikävöitsi etelän hymyilevää taivasta tahi aurinkoista saartansa jyrkkine vuorineen ja syvine laaksoineen, jossa kaikki hänen muistonsa asuivat, ja joka oli hänen innostuneen ja hehkuvan rakkautensa esineenä; että hän tunsi itsensä yksinäiseksi maansa vihollisten ja sortajien parissa. Kaikkea pilkkasivat toiset pojat, hänen kieltänsä, hänen tapojaan, hänen köyhää kodista tuotua pukuaan; hänen aateluuttaan epäiltiin, hänen isäänsä ivattiin alituisesti pojillensa pyytämiensä vapaapaikkojen tähden, ja hänen oma nimensä, jonka hän italiaksi lausui: Napolione, väännettiin liikanimeksi: Paille-au-nez. [Tämä lienee ollut koulukielessä yleinen haaveilijain ja uneksijain nimitys.]
Mutta tätä kaikkea pahempi oli ranskalaisten poikien ylimielinen pälpätys hänen isänmaansa valloittamisesta. Jo lyhyen oleskelunsa aikana Autun'ssä hän oli saanut esimakua siitä, mikä hänellä oli odotettavissa.
"Nuo korsikalais-pelkurit, jotka eivät rohjenneet puolustautua!" huusivat ivaten hänen vihollisensa. "Niin, jospa olisitte tulleet neljä yhtä vastaan", Napoleone vastasi, "ei olisi tapahtunut koskaan antautumista, mutta teitä oli kymmenen yhtä vastaan." Brienne'ssä tuli vielä pahempaa; ei yksistään toverit pilkanneet kaikkea, mikä hänelle oli rakkahinta, vaan opettajienkin, jotka pian huomasivat hänen innostuksensa Paoliin, pälkähti päähän häntä siitä ivata. Itse esimiehen pöydässä, jossa oppilaat vuorotellen aterioitsivat, ruvettiin, kun Napoleone vuorostaan oli kutsuttuna, halveksien puhumaan vapaudensankarista. Hänen nuori maamiehensä, joka joskus toveriansa kohtaan mieluummin käytti nyrkkiään kuin kieltään, antoi nyt, kun hän vieraana istui päämiehensä pöydässä, vastauksen, joka oli arvokkaampi kuin opettajien pila. "Paoli oli suuri mies, hän rakasti maatansa, enkä koskaan anna anteeksi, että isäni, joka oli hänen ajutanttinsa, on myötävaikuttanut Korsikan yhdistämiseksi Ranskaan."
Poika kärsi kaikesta tästä, mutta hän ei masentunut, päin vastoin uhma hänessä yltyi. Hän on varhain kehittynyt, väkevä itsetuntonsa ja tarkka silmänsä sai hänet pian tietoiseksi etevämmyydestään tovereihin verrattuna, ja ärtyisessä ylpeydessään hän — ollen liian köyhä ottaaksensa osaa toisten huveihin — sulkeutui ylhäiseen umpimielisyyteen eläen kaukana heidän lapsellisista ajanvietteistään lukemisissaan ja unelmiensa maailmassa. Oppilaitoksena Brienne ei ollut varsin korkealla asteella, ja kielissä — semminkin latinassa — Napoleone varsin vähän edistyi. Sitä vastoin hän suurella innolla ryhtyi matematikkaan, historiaan ja maantieteeseen, ja jo täällä huomattiin hänen erinomainen kykynsä matematisissa tieteissä. Mutta kun luennot, koulutunnit ja sotilasharjoitukset olivat suoritetut, hän suuntasi askeleensa kirjastosaliin, siellä hän syventyi mielilukuunsa: Plutarkoksen mainioiden miesten elämän kuvauksiin sekä Polybiukseen ja Arrianukseen, jotka erityisellä mieltymyksellä käsittelevät teoksissaan sotia ja perinpohjaisina asiantuntijoina taktiikassa ja sotajohtotaidossa kuvaavat taisteluja Rooman ja Kreikan historian eri aikakausilta.
Kun hän vihdoin tulisesta tiedonhalustaan huolimatta paljoon lukemiseen väsyi, hän vetäytyi omaan sopukkaansa puutarhassa, jossa jokaisella oppilaalla oli oma maakaistaleensa, ja antautui siellä unelmoihinsa. Silloin ajatukset lensivät kuten muuttolinnut kylmistä pohjoismaista etelään lämpöisen auringon luo. Kuinka hän olikaan raatava tullaksensa kyvykkääksi ja sitten joskus palataksensa kotiin ja siellä näyttääksensä, ettei hän ollut aikaansa hukkaan kuluttanut, syödessään nöyryytyksen leipää vieraassa maassa! Tulla toiseksi Paoliksi, koota kotona voimia ja maamiehiänsä johtaen karkoittaa ranskalaiset saaresta, saada se vapaaksi ja itsenäiseksi, siinä hänen mielikuvituksensa päämäärä, jossa isänmaanrakkaus ja oma kunnianhimo niin täydellisesti sulivat yhteen.
Kun Napoleone siten istui puutarhassaan rakentaen tuulentupia, ei ollut hyvä häntä lähestyä. Eräänä juhlailtana, jolloin toverit puuhasivat ilotulituksen valmisteluissa, pieni ruutilaatikko varomattomuuden takia räjähti ilmaan; säikähtyneet pojat pelastuaksensa pötkivät kiireesti pakoon, ja muutamat hädässään hyppäsivät aidan yli Napoleonen puutarhaan, jossa hän tavallisuuden mukaan astuskeli yksin miettiväisenä. Mutta niiden täytyi pian korjata luunsa. Raivostuneena tästä pyhäkön rauhan loukkaamisesta korsikalainen tempasi kuokan ja ryntäsi heitä vastaan, kunnes vihollinen oli karkoitettu ja hän taas oli tyyssijansa valtias.
Raivo, joka noin saattoi vallata pojan, aiheutui hänen tavattomasta hermostumisestaan ja saattoi muuttua suorastaan ruumiilliseksi kivuksi. Jostakin rikkomuksesta järjestysmies eräänä päivänä oli tuominnut hänet pukeutumaan katumuspukuun, jota pahantapaisia oppilaita varten yleensä käytettiin Ranskan kouluissa, ja määräsi, että hänen piti istuman ruokasalin kynnyksellä päivällisateriaansa syömässä. Tuommoinen pilkka oli enemmän kuin mitä ylväs ja kunniastaan arka poika saattoi kestää. Kun katumusaika tuli, hän kaatui kouristuskohtaukseen, sai puistatuksia, rupesi oksentamaan ja pääsi siten tuosta häpäisevästä rangaistuksesta.
Napoleone varmaankaan ei ollut muista oppilaista luonteeltaan miellyttävä, eikä hän kaiketi ollut omiansa hankkimaan itselleen ystäviä. Ainoastaan yhteen toveriin hän näyttää lähemmin liittyneen, Fauvelet de Brienne'en, jolla poikana oli se yhtä suotuisa kuin vaarallinen ominaisuus, että hän osasi miellyttää kaikkia. Napoleonekaan ei voinut olla tuntematta mieltymystä tähän yleisesti pidettyyn poikaan. "Sinusta minä pidän, sinä minua et koskaan ivaa — mutta sinun ranskalaisillesi teen kiusaa mikäli suinkin voin."
Kirje, jonka tuo kaksitoistavuotias poika huhtikuussa 1781 kirjoitti isälleen, kuvaa mitä elävimmin hänen mielentilaansa Brienne'ssä ollessaan:
"Jos te, isäni, tai muut suosijani ette voi antaa minulle tilaisuutta elämään sopivammalla tavalla kumppanieni parissa, pyydän saada palata kotiin mahdollisimman pian. Olen kyllästynyt köyhyydelläni kerskailemaan ja näkemään hävyttömän koulupoikajoukon sitä pilkkaavan, vaikka ainoastaan rahoillaan ovat minua ylempänä; sillä kaikki ne ovat minua ja niitä tunteita, jotka minua elähyttävät, paljoa alempana. Eihän voi olla teidän tarkoituksenne, että poikanne on alituisesti muutamien aatelisnulikoiden pilkkana, jotka kopeina siitä, että voivat itselleen hankkia iloa ja huvitusta, hävyttömästi irvistelevät niille kieltäymyksille, joihin minun täytyy alistua. Ei, isäni, ei! Jos on mahdotonta parantaa asemaani, niin suokaa minun tulla pois täältä, antakaa minun — jos muuta ei ole tarjona — oppia jotakin ammattia, antakaa minun nähdä vertaisiani ympärilläni, niin olen pian oleva niistä kaikista n:o 1! — Päättäkää tästä kuinka epätoivossa olen: mutta toistan vielä, tahdon mieluummin olla ammattilaisista ensimäinen kuin halveksittu ammattilainen opiskelevain parissa."
"Uskokaa minua; tämä kirje ei ole turhamaisen kalliitten huvien halun sanelema, niistä en välitä laisinkaan. Minä vain tunnen tarvetta omata, kuten kumppaninikin, varoja sellaisten hankkimiseen."
Pojan toivomuksia, niin luonnollisia ja selvästi ja arvokkaasti esitettyjä kuin olivatkin, ei voitu toteuttaa. Vastaus kodista kertoi vain huolista ja puutteista ja muistutti, kuinka välttämätöntä oli, että hän mahdollisimman pian voisi asettua omille jaloilleen, ehkäpä tulla kodinkin tueksi.
Lapsenmieli pääsi myös valtaan Napoleonessa, eivätkä kaikki päivät olleet hänelle yhtä synkkiä: ilo omasta edistyksestään, helppoudesta millä hän tietoja itselleen ammensi, rupesi varmaankin varhain häneen valoa luomaan. Myöskin hänen kasvatuksensa puhtaasti sotilaallinen puoli oli hänelle mieluinen, ja on olemassa riittäviä todistuksia siitä, että hänen halunsa ja kykynsä komentoa pitämään varhain ilmeni. Vaikka hän muutoin oli epäystävällisissä suhteissa useimpiin muihin oppilaihin, hän aina oli hyvä kumppani virantoimissa. Jo varsin pienenä kodissa hän oli halveksinut kaikkea, mitä saattoi sanoa kielittelemiseksi. Täälläkin, kun hän oli asuntotarkastajana tai muuten hoiti komentoa ja siis kantoi edesvastuunkin, hän mieluummin kärsi rangaistuksen — tavallisesti arestia — toisen puolesta kuin ilmaisi kumppaninsa. Ne tosiaankaan eivät kiitosta ansaitse siitä, ettei tämmöinen ominaisuus — jota kunniantuntoiset oppilaat muutoin pitävät arvossa — eikä hänen jalo ylevyytensä ja uupumaton ahkeruutensa voineet hänelle tuottaa enemmän myötätuntoisuutta. Hänen suurta lahjakkaisuuttaan ei kauvankaan epäilty. "Olen huomannut kipinän, jota täytyy vaalia mitä suurimmalla huolella", sanoi hänestä sotakoulujen ylitarkastaja Keralio syyskuussa 1783. Kuukausi sen jälkeen muuan toveri, joka tiesi hänen isänsä olevan asianajajana ja oikeuden asessorina, loukkasi häntä sanomalla: "Oh, isäsi on vain kurja poliisimies." Napoleone ja hänen vastustajansa olivat 14 vuotiaita, siis varsinaisen poikaiän jättäneitä; se, mikä 4 vuotta tätä ennen olisi ollut pahanelkinen nulikkakompa, oli nyt solvaus. Ja Napoleone oli Korsikasta, missä jokainen solvaus on verellä puhdistettava. Hän heti lähetti solvaajalle kaksintaisteluvaatimuksen, mutta hänen uskoton sekundanttinsa, joka pelkäsi seurauksia, jätti sen luokan tarkastajalle, ja heti saivat nuo nuoret herrat kömpiä arestiin, Napoleone kuitenkin lievempään vankeuteen kuin hänen vastustajansa. Hänen vanhan suosijansa toimesta, joka satunnaisesti oli läheisyydessä, Napoleone jo toisena päivänä pääsi arestista. Sekä hänen oma miehekäs esiintymisensä tässä tilaisuudessa että arvokkaan kenraalin suojelus hankki hänelle paremman aseman Brienne'ssä kuin tähän saakka. Mutta kaiketikaan hän ei painanut kylliksi mieleensä kenraalin ystävällisiä sanoja hänelle: "Kunnioitan teidän tunteitanne ja ymmärrän esiintymisenne… mutta älkää tästä lähin yhtä helposti kiihtykö, sillä se, joka aluksi hyvällä syyllä suuttuu, lopuksi aina tulistuu ilman syytä".
Napoleonen toivomus päästä meriväkeen ei toteutunut, vaikka ylitarkastaja Keralio kirjoitti hänestä antamaansa todistukseen: hänestä tulee mainio merimies. Meriväkeen tunkeili aina ylenmäärin väkeä, ja hienompia puoltajia ja ylhäisempiä suhteita tarvittiin kuin ne, joita perhe Korsikassa saattoi hankkia. Napoleone päätti sitten mennä tykkiväkeen. Siellä oli tavallisesti parempi ylenemisen toivo kuin muissa aselajeissa, syystä että aatelis-junkkarit niiden suurempien vaatimusten tähden, joita tällä alalla kysyttiin, eivät kovin lukuisasti pyrkineet sinne, ja siellähän hänen matematiset tietonsa tulisivat parhaiten käytetyiksi. Lokakuussa 1784 hän siis lähti Brienne'stä astuaksensa Parisin upseerikouluun. Siihen siirrettiin oppilaita maan kahdestatoista sotakoulusta siten, että ylitarkastaja "kuninkaan oppilaiden", s.o. vapaapaikkoja nauttivien joukosta, valitsi parhaimmat. Napoleone oli yksi niistä viidestä, jotka Keralio valitsi Brienne'stä, ja sangen kiittävällä virallisella todistuksella hän sieltä neljän kumppaninsa kanssa lokakuun 17 p:nä matkusti Parisiin. Mutta Bourienne kertoo, että Brienne'stä lähetettiin toinenkin yksityisempi lausunto Parisin kouluun. Kyllä kai siinä tunnustettiin hänen lahjakkaisuutensa, mutta lisättiin, että hän luonteeltaan oli vallanhimoinen, käskevä ja itsepäinen.
"Minä näin Napoleonen samana päivänä kun hän saapui kaupunkiin, heti hänen astuttuaan vaunuista", kertoi muuan hänen maanmiehensä joitakuita kuukausia myöhemmin; "hänestä näkyi, että hän äsken oli tullut maaseudulta; hän kulki töllöttäen, ikäänkuin hän olisi hukannut nenänsä ja suunsa, helppona saaliina jokaiselle 'moukanpyytäjälle', jos hänellä olisi ollut jotakin taskussa."
Palais-Royal'issa, joka juuri siihen aikaan oli keikailevan Parisin elämän keskustana, Napoleonen huomasi hänen maanmiehensä Demetrius Gomnenos jonka suku oli läheisesti liittynyt hänen omaansa Ajacciossa. Korsikalaisen parissa Napoleone tosin oli avonaisempi ja puheliaampi kuin hän ennen oli ollut; mutta Comnenos, jonka luona hän usein kävi, saattoi sittenkin usein kummastella nuoren vieraansa sulkeutumista ja ärtyisiä tapoja. "Minä pelkään", hän sanoi, "että hänessä on enemmän turhamielisyyttä kuin mikä on hyödyllistä hänen asemassaan ja hänen oloissaan."
Vaikka jyrkkä siirtyminen hiljaisen Brienne'n luostarimaisesta elämästä eloisaan, meluavaan pääkaupunkiin, joka heti alussa vaikutti valtaavana ja hurmaavana semmoiseenkin luonteeseen kuin Napoleonen, hän kuitenkin pian taas oli entisellään. Kaikki mitä hän oli kestänyt ja kärsinyt Brienne'ssä uudistui Parisissa, mutta kiusallisemmassa muodossa kuin ennen. Taskurahat, jotka eivät olleet koskaan pitkälle riittäneet, hupenivat Parisissa vieläkin pikemmin, ja tuon köyhän vaan ylvään kadetin kärsimykset alkoivat uudestaan. Kadettien piirissä oli, näet, valloillaan ylellisyys, jonka rinnalla Brienne'n keikarien komeus ei ollut puheen arvoinen: lukuisa palvelusväki, mainio keittiö, kalliit hevoset y.m.s. Napoleonea harmitti — hän kun luonteeltaan oli taipuvainen ankaraan kohtuuteen ja yksinkertaisuuteen — että vastaisia sotilaita kasvatettiin niin hemmottelevissa oloissa, ja kun kumppanit suruttomina nauttivat elämää, velkaantuivat eivätkä mitään vakavaa toimittaneet, hän syventyi muinaisajan oppimiseen. Ja samaan aikaan hän tutki oman isänmaansa historiaa. Hän huomasi pian yhtäläisyyskohtia terästettyjen, tyytyväisten maanmiestensä ja mainotien oloissa ja oli töihinsä suuressa määrässä kiintynyt. "Kun Napoleone kävi minun luonani", Comnenos jälestäpäin kertoi, "hän laajasti puhui siitä ylellisyydestä, jota nuoret kadettikoulun herrat pitivät luvallisena. Äskettäin hän perusteellisesti käsitteli kysymystä nuorten mainotien kasvatuksesta ja sen suhteesta entiseen spartalaiseen. Siitä hän aikoi kirjoittaa esityksen, jonka hän antaisi sotaministerille." Käytännöllinen Comnenos ennustaa, että hän sillä vain riitaantuu kumppaniensa kanssa ja hankkii niskaansa pari kaksintaistelua.
Esitys tuli kumminkin kirjoitetuksi 1784 ja aluksi lähetetyksi eräälle Brienne'n koulun esimiehistä. Mutta tuon 15 vuotiaan kadetin mielipiteet upseerin kasvatuksesta siten, että hän pystyisi uhmaamaan vaaroja ja kestämään ponnistuksia niin että hän saavuttaisi sotamiestensä luottamuksen, ilmenivät vasta 24 vuotta myöhemmin, kun hän keisari Napoleonina 1808 julkaisi ohjesäännön ranskalaisia sotakouluja varten. "Kadetti ei saa maksaa enemmän kuin 20 souta päivässä; ne ovat sotamiesten ja käsityöläisten poikia, enkä tahdo niiden tottuvan elämäntapaan, joka heitä vain vahingoittaa."
Parisissa olonsa aikana Napoleon menetti isänsä, joka kuoli Montpellier'ssä helmikuun 24 p. 1785. Se oli hänelle kova isku, ja hän puhuu kirjeessään kotiin surulla "nuoruutensa tuen" menettämisestä. Isän kuolema pakotti sekä kodin että hänen itsensä vieläkin ankarampaan säästäväisyyteen. "Kaikki nämä surut ovat synkistäneet nuoruuteni ja saaneet minut vakavaksi ennen aikojaan", hän jälestäpäin sanoi. Hän kävi yhä suljetummaksi ja kalkerammaksi kuin ennen niitäkin henkilöitä kohtaan, jotka kohtelivat häntä ystävällisesti, ja ärtyisessä ylevyydessään hän pelkäsi jokaista ystävyyden ilmausta. Comnenoksen langon, joka tiesi koulun kadettien puuhaavan jotakin keräyskokousta, johon Napoleonella tavallisuuden mukaan ei ollut varoja ottaa osaa, täytyi — saaduksensa hänet ottamaan sitä varten rahoja — turvautua valheeseen; hän antoi hänelle rahasumman, jonka sanoi saaneensa hänen isältään tämmöistä tapausta varten. "Napoleone loi minuun", näin kertojamme jatkaa, "siksi tutkivan silmäyksen, että se minua melkein säikähytti, ja sanoi: 'Koska nämä rahat ovat isältäni, otan ne vastaan; lainana en olisi niitä ottanut. Äidilläni on kyllin huolia, minun ei sovi niitä lisätä menoilla, semminkään ei semmoisilla, joihin kumppanieni hupsuudet minua pakottavat'."
Tietysti ei monikaan oppinut tuntemaan näin kauniita puolia Napoleonen luonteessa. Toverinsa hän miltei kaikki pelotti seurastaan ivallisuudellaan, esimiehiänsä ja vanhempia henkilöitä hän säikähytti vapailla mielipiteillään, rajun kiihkoisuutensa purkauksilla, rohkeasti moittimalla muutamia laitoksia, puhumalla ivallisella ja repäisevällä sävyllä asioista, joita he olivat tottuneet kunnioittamaan. Heidän korviansa viilsi, kun hän saatuaan moitteet siitä, että hän, kuninkaan varoilla kasvatettu mies, rohkeni arvostella hänen säännöksiänsä, antoi vastaukseksi: "En ole kasvatettu kuninkaan vaan valtion varoilla", tahi kun hän 16 vuotiaana rohkeni sanoa: "Olisinpa minä herra, kyllä pian kävisi toisin". Olisihan voinut haluttaa tämmöiselle nauraa ja pitää sitä poikamaisuutena, mutta hänen katseessaan ja äänessään oli jotakin, joka tukahutti naurun ja herätti sen sijaan katkeruutta.
Kerrotaan, että tämä hänen esiintymistapansa sai aikaan yleisen ja hartaan toivon, että hän mahdollisimman pian ylennettäisiin upseeriksi, jotta hänestä päästäisiin. Itse hän toivoi pian kykenevänsä olemaan ilman avustusta kodista; suvella 1785 hän viidenkymmenen neljän kumppaninsa kanssa, joilla kaikilla oli ollut pitempi valmistusaika kuin hänellä, meni tutkintoon ja suoritti sen 42:sena. Opettajien arvostelut hänestä olivat varsin monenlaiset. Saksalainen herra Bauer piti häntä miltei epattona, koska hän niin vastenmielisesti oppi saksaa. Historian opettaja sitä vastoin kirjoitti hänestä: "Hän on synnyltään ja luonteeltaan korsikalainen, ja hän menee pitkälle, jos onni on myötäinen." Mutta virallinen todistus on varmaankin sattuvin; siinä sanotaan: "Hän on umpimielinen ja ahkera, on aina halukkaampi opintoihin kuin huveihin, ja hänen suurimpana ilonaan on hyvien kirjain lukeminen. Matematikassa ja maantieteessä hänellä on perusteelliset tiedot. Hän on vaitelias, oikullinen ja ylväs, rakastaa yksinäisyyttä ja on tavattoman itsekäs. Paljon puhumatta hän aina antaa täsmälliset vastaukset, on keskusteluissa terävä ja muita etevämpi. Hänen kunnianhimollaan ei ole rajaa."
Kaikista upseerin ilon päivistä on varmaankin iloisin se, jolloin kadetti-röijy vaihdetaan upseeripukuun epoletteineen. Kouluaika on ohi, miekka kalisee kupeella ja koko maailma on avoinna. Tämäkään päivä — syyskuun 1 p. 1785 — ei kumminkaan saanut kulua tuottamatta katkeruutta nuorelle luutnantille, joka hennon ruumiinrakenteensa tähden univormussaan ei näyttänyt kovinkaan mahtipontiselta. Kun hän koko loistossaan saapui Comnenoksen sukulaisten, vierasvaraisten, hänelle aina ystävällisten Permons'ien salonkiin, hänen avarat saappaansa, joiden varret lonkkasivat kovin hoikissa säärissä, herättivät myrskyisen iloisuuden talon tyttärissä eikä Napoleonen kiukku suinkaan lauhtunut, kun hän naurunremahduksien seasta kuuli itseään verrattavan "saapasjalka-kissaan".
* * * * *
Tykistörykmentti La Fére'n, jossa Buonaparten tuli palvella aliluutnanttina, asemapaikka oli Valence, ja lokakuun alussa hän lähti Parisista, kadettikoulutoverinsa Aleksandre de Mazis'in seurassa. Tällä kertaa hänen oli ollut pakko luopua periaatteistaan ja lainata rahaa matkaa varten, muutoin hän ei olisi päässyt liikkeelle; mutta ne eivät riittäneet — ei vaikka niitä matkalla kartutettiinkin — ja loppumatka oli suoritettava jalkaisin.
On säilynyt eräs Buonaparten kirje sedälleen Fesch'ille Brienne'ssä olon ajalta, merkillisenä todistuksena hänen erinomaisesta kehityksestään ja varhaisesta kypsyydestään. Hän siinä neuvoo vanhinta veljeänsä Josefia olemaan siirtymättä hengellisestä säädystä sotilassäätyyn. "Hän tietysti haluaa jalkaväkeen! Hyvä, minä ymmärrän, hän ei tahdo ryhtyä työhön vaan kuluttaa katukiviä päivät päästään. Ja mitä on tuommoinen jalka-sotamiesraukka? Vetelehtijä kolme neljäsosaa elämästään." Buonaparte sai pian kokea, ettei yksin jalkaväen upseereilla ollut liiaksi aikaa linna-palveluksessa; tykistössäkin palveleva saattoi, kun vaan halua oli, kuluttaa katukiviä pitkin päivää. Näyttää siltä, että hän luutnantti-aikansa alussa tunsi tarvetta heittää hiiteen entisen spartalaisen kieltäymyksen ja lämmitellä hiukan nuoruuden kultaisessa auringon-paisteessa. Hänhän oli täällä uusissa oloissa, koulusta vapaana ja kaukana kirvelevistä muistoista. Niinpä hänen alussa nähdäänkin entistä enemmän ottavan osaa seuraelämään. Ja asuntopaikassaan, vanhan neiti Bon'in luona, hän antautui ennen tuntemattomaan nautintoon, romaanien lukemiseen, jopa hän itsekin rupesi romaaninkirjoittajaksi. "Romaanien lukeminen minua suuresti miellytti", hän myöhemmin kertoi, "koetin itse kirjoittaa ja annoin täten mielikuvitukseni vapaasti lentää. Tietoni ja kokemukseni sekaantuivat mielikuvien lentoon, ja minua usein huvitti uneksia, mitatakseni heti sen jälkeen unelmani järjen mittapuulla. Siirryin ajatuksissa ihanteiden maailmaan ja tutkin missä suhteessa se erosi todellisesta elämästä."
Haaveilla, uneksia, keinua mielikuvituksen virrassa, onhan se miellyttävää useimmille siinä ijässä, jolloin elämä on edessä ja maailma näyttää olevan avoinna. Mutta kun mielikuvitus on voimakas, se tavallisesti riistää tahdolta vallan, ja haaveilija, uneksija tai intoilija harvoin saa lujaa asemaa todellisuudessa. Toisin oli Buonaparten; hänen mielikuvituselämänsä oli varhain tavattomassa määrässä kehittynyt. Jo koulussa muuan opettaja hänestä lausui näkevänsä hänen suuremmoisissa liiallisuuksissaan tulivuoren hehkuttamaa graniittia: tämä raju mielikuvitus ilmenee taas hänen romaaneissaan ja värikkäässä, intohimoisessa kielessään, mutta se ei koskaan käy hillittömäksi eikä eksy tieltä, sillä sitä suistaa kylmät, selvät, aprikoivat aivot.
Eikä Buonaparte pysähtynyt romaanien lukemiseen ja uneksimiseen. Mittapuuta, jonka hän sovitti haaveiluihinsa — tietoja ja kokemuksia — oli aina parannettava. Hän käytti sentähden olinaikansa Valence'ssa perinpohjaisiin opintoihin, ja ne saivat määrätyn suunnan, sillä yhä häntä elähytti ainoastaan yksi ajatus: esiintyä synnyinsaarensa vapauttajana. Viha Ranskaa vastaan leimuaa muuttumattomana hänen mielessään. Se purkautuu esille hänen korsikalaisissa romaaneissaan, se on pohjasäveleenä hänen Korsikan historiassaan, jota hän yhä jatkaa. Sen vuoksi hän tutkii sotatieteitä, luo suunnitelmia saaren puolustamiseksi, linnotusten rakentamiseksi j.m.s., ja tutkimalla valistusajan filosofiaa hän valmistautuu johtajaksi ja lainsäätäjäksi.
Ja näiden opintojen kautta Buonapartesta, jota ei mitkään siteet kiinnittäneet Ranskaan ja jolla ei ollut vähääkään tuota perinnöllistä, melkeinpä uskonnollista kuningasvallan kunnioitusta, tuli vielä enemmän sen suuren vallankumouksen suosija, joka oli ovella.
Hänellä sitä paitsi ei ollut mitään menetettävää vanhojen olojen kukistuessa, mutta kaikki voitettavissa, sillä ylenemisen toiveet olivat hänelle nykyisissä oloissa hämärät. Suvun vanha hyväntekijä kenraali Marbeuf oli kuollut; lähellä loppuaan oli varakas setäkin, joka oli häntä ja kotia Ajacciossa avustanut; korkeammat upseeripaikat varattiin yksinomaan rikkaiden ja ylhäisten perheiden pojille tai semmoisille, joilla oli suosijoita; eikä tulevaisuus, joka päättyisi korkeintaan kapteenin arvolla, ollut houkutteleva. Pelkkä "vallankumous"-sana sisälsi lupauksen siitä, että vihdoin päästään pitkien aikojen vääryyksistä ja hävitetään ne etuoikeudet, joita varakkaammat luokat nauttivat ainoastaan alempain luokkien kustannuksella. Tietystikin Buonaparte toiveikkaalla ilolla tervehti uutta aikaa; olihan hän vuosi sitä ennen poikana kirjoittanut isälleen: "Antakaa minun päästä vertaisteni pariin ja ennen pitkää olen kaikista niistä ensimäinen!"
Mutta nuoren luutnantin radikaaliset mielipiteet kyllä suurensivat hänen ja hänen kumppaniensa välisen juovan, he kun kuuluivat vanhaan ranskalaiseen aateliin ja olivat monilla vahvoilla siteillä kiinnitetyt olevaan järjestykseen. Niiden kesken syntyi usein kinastuksia; yksi semmoinen kerran loppui siihen, että jotkut ärtyneet rykmentin upseerit viskasivat hänet Rhône-jokeen. Suhde siis ei ollut ystävällinen; hän seurusteli sentähden enimmiten virkamiesten ja porvarillisessa asemassa olevien henkilöiden kanssa, jotka hautoivat samoja toiveita ja odottivat uudelta ajalta samaa kuin hänkin. Hän kuitenkin pian palasi entiseen yksinäisyyteensä, alkoi taas entisen kohtuullisen elämäntapansa kaikessa ankaruudessaan, söi ainoastaan kerran päivässä ja tyytyi muutamien tuntien lepoon. Mutta yhtä uupumattomasti hän tekee työtä, ja samalla kun hän hankkii tietoja hän kirjoittaa romaaneja ja filosofisia tutkielmia, joista toivoi saavansa jonkunverran tuloja.
Siihen aikaan kautta koko Europan kävi haaveksivan tunteellisuuden puuska, joka erityisesti tarttui nuorisoon ja jonka kuvaavin ilmaus ja parhain edistäjä oli Goethen kuuluisa kirja "Nuoren Wertherin kärsimykset". Vaikka onkin suuri erotus germanilaisen ja romanilaisen luonteessa ja temperamentissa, tämä kirja kuitenkin valtavasti vaikutti Buonaparteen, ja yhä uudestaan hän sen luki. Sen vaikutus ilmeneekin varsin selvästi hänen päiväkirjassaan. Hän on elämään kyllästynyt, olemassaolo on hänelle taakka. "Kun olen aina yksin, ihmistenkin parissa, menen kotiini antautuakseni unelmiini ja raskasmielisyyteeni. Minkä ympärillä pyörivät synkät ajatukseni tänään? Ne miettivät kuolemaa. Ja kuitenkin on elämässäni vasta aamurusko ja saatan toivoa eläväni kauan vielä. Mihin ryhdyn tässä maailmassa? Eikö ole parempi — kun minun kuitenkin täytyy joskus kuolla — itse tehdä loppu päivistäni? Jos olisin vanha mies, taipuisin aikalaisteni ennakkoluulojen edessä ja odottaisin hiljaisena kuoleman tuloa; mutta kun ei mikään tuota minulle iloa, kun alku on pelkkiä onnettomuuksia, miksi kestäisin elämää, jossa ei minulle mikään onnistu? Kuinka kauvas ovatkaan ihmiset joutuneet luonnosta! Kuinka pelkureita, halpamielisiä, matelevia ne ovatkaan! Elämä on minulle tuska, sillä en tunne mitään iloa, ja kaikki minulle tuottaa vain tuskaa: se on minulle taakka! koska ihmiset, joiden parissa elän ja joiden parissa luultavasti tulen aina elämään, ovat tavoiltaan aivan toisenlaisia kuin minä, niinkuin kuun valo eroaa auringon valosta."
Näihin yleisluontoisiin alakuloisen mielen purkauksiin tuli lisäksi korsikalaisen suru oman asemansa johdosta Ranskassa. Usein saavat sanat deklamatorisen soinnun, kuten hänen kirjottaessaan loma-ajan toivossa: "Minkä näytelmän saanenkaan nähdä isänmaassani! Maanmieheni, kahleisiin taottuina, suutelevat vapisten sitä kättä, joka heitä sortaa. Ne eivät enään ole niitä uljaita korsikalaisia, joita sankari elähytti maineellaan, eivät enään tyrannien, velttouden ja hovimatelijain vihollisia! Kun ei ole enään olemassa isänmaata, on kunnon kansalaisen kuoltava." Mutta usein ilmenee tosi, syvä tunne näiden opittujen puheenpartten rinnalla. "Isänmaani kuva sen nykyisessä tilassa ja kykenemättömyyteni muuttamaan sitä on minulle syynä paeta maailmasta, jossa velvollisuuteni on kiitellä ihmisiä, joita hyvettä seuraten pitäisi vihata." Ja kysymys, joka häntä kaikista enimmän tuskastuttaa, on tämä: "Miltä tulen näyttämään kodissani, mitä kieltä olen puhuva?" Sillä hän oli ollut kauvan poissa kodista ja — ainakin osaksi — unhottanut äidinkielensä.
Kaikki tämä levottomuus, kahtalaisen asemansa tuskallinen tunne, ollessaan samalla hehkuva korsikalainen patriootti ja ranskalainen soturi, itse vihollisen armeijassa palveleva, haihtui niiden surullisten tietojen johdosta, joita hän sai kodin taloudellisista huolista: itse rouva Letitia oli rohkeutensa menettämäisillään ja pyysi poikaansa kotiin. Buonaparten terveys, jota ei suinkaan ollut vahvistanut hänen spartalainen elämäntapansa ja väsymätön työteliäisyytensä, saattoi sekin tehdä kotonakäynnin suotavaksi, ja tammikuussa 1787 hän vihdoin sai virkaloman ja luvan matkustaa Korsikaan.
Epäilemättä niiden voimakasten tunteiden muisto, joita hänessä liikkui tämän ensimäisen kotonakäynnin aikana, antoi jälestäpäin keisarille aihetta hurmaantunein sanoin puhua kotimaan viehätyksestä. "Kaikki on siellä parempaa; vaikka olisin ollut suletuin silmin, olisi maaperän lemu jo riittänyt antamaan tiedon siitä, missä olin. En ole sitä missään muualla tavannut. Näen itseni taas ensi vuosissani, ensimäisessä rakkaudessani; tapaan itseni siellä taas nuoruudessani, jyrkkien kuilujen keskellä kiipeämässä korkeille vuorenhuipuille ja vaeltamassa ahtaita solia ja syviä laaksoja, kaikkialla nauttien vierasvaraisuuden kunnianosotuksia ja riemuja."
Olo Korsikassa toi terveyttä hänen vereensä ja terveyttä hänen ajatuksiinsa. Hän kiertelee kautta saaren, kuulee uudestaan silminnäkijäin kertomuksia vapaussodan taisteluista, tutkii seudut ja saavuttaa tässä rosoisessa kalliomaassa erinomaisen varmuuden paikallissuhteiden arvostelemisessa ja sellaisten paikkain keksimisessä, jotka taistelussa saattoivat olla tärkeitä. Mutta tämän ja vastaistenkin kodissa käyntien suurin merkitys oli hänelle siinä, että ne verestivät hänen lapsuutensa puoleksi haihtuneet vaikutelmat, joita hänessä olivat herättäneet ensimäiset, voimakkaat, välittömät opetukset tässä villissä saaressa, jossa lain ja oikeuden käsitteet olivat miltei tuntemattomat, jossa vallitsivat loppumattomat, veriset kostosodat, jossa itse talonpoika auransa kurjessa kulki pyssy selässään ja jossa teeskentelyä ja viekkautta ylistettiin samanlaisin ylevin puheenparsin kuin oikeamielisyyttä ja miehuutta. Kun vallankumous todenteolla syttyi, muuttaen ranskalaiset villeiksi, oli lyönyt se hetki, jolloin Buonaparte sai käyttää Korsikastn saamaansa opetusta.
Oltuansa neljänneksen toista vuotta kotona hän palasi rykmenttiinsä, eikä nyt enään ollut aikaa unelmiin. Vanhempia upseereja syrjäyttämällä hänelle uskottiin, hänen tunnetun taitonsa tähden, kaikenlaisia sotilaallisia tehtäviä. Sitä paitsi hän oli ahkerasti kirjallisissa töissä. Yhdessä hänen päiväkirjoistaan tältä ajalta on luonnos tutkimukseen kuningasvallasta. Tässä tekeleessä hän muun muassa sanoo tahtovansa yksityiskohdin käsitellä sitä anastettua valtaa, jota kahdentoista Euroopan monarkian kuninkailla on ilo nauttia. "Niissä ei ole monta, jotka eivät ansaitsisi tulla viralta pois."
Mutta kaikista enimmän hänen ajatuksensa liikkuivat Korsikasta saaduissa vaikutelmissa. Kun Napoleone ennen unelmissaan oli nähnyt itsensä sinä, joka kokoaa maanmiehensä ympärilleen ja kukistaa muukalaisten vallan, hänen haaveilunsa olivat olleet enimmäkseen utuisia, epäselviä, mutta silti suuresti houkuttelevia. Hän oli nyt pitkän saaressa olonsa aikana huomannut, kuinka helppo olisi saada se liittymään vallankumoukseen, joka ennen kaikkea ajoi vapauden asiaa. Ja hän oli siellä tavannut suuren kansallisen puolueen, joka jo liittymisessä vapauden innokkaisiin puolestapuhujiin mannermaalla näki parhaimman tien itsehallinnon ja suuremman tai pienemmän riippumattomuuden saavuttamiseen saarelle. Sillä Buonapartessa — kuten vähitellen Korsikan kansallismielisissäkin — nuorekas, hehkuva viha Ranskan kansaa vastaan muuttui kypsyneemmän miehen vihaksi vanhaa ranskalaista hallitusjärjestelmää vastaan kaikkine mielivallan ja vääryyden mahdollisuuksineen, aatelis- ja virkavaltoineen. Lisäksi kyti useimmissa kansalaisissa alituinen pelko Genuan vallan palauttamisesta, sillä Korsika oli ainoastaan toistaiseksi luovutettu panttina Ranskalle, ja kuinka suuri viha Ranskan ylivaltaa vastaan oli ollutkaan ja monessa paikkakunnassa vielä oli, se sittenkään ei ollut mitään verrattuna raivoon perivihollista Genuaa vastaan.
Omituisen taitavasti Buonapartet olivat aina ymmärtäneet liittyä siihen puolueeseen, jolla näytti olevan parhaat kortit käsissä. Hyväntekijänsä, konservativisen, kuningasmielisen kreivi Marbeufin kuoltua he kerrassaan liittyivät radikaalis-kansallisiin. Emme tiedä, oliko Buonapartelle mieskohtaisesti raskasta puolueensa mukana liittyä niin läheisesti henkilöihin, jotka kuuluivat siihen kansaan, jota hän pari vuotta sitten oli sanonut pitävän vihata "hyvettä seuraten". Mutta inhimilliset tunteet ovat usein varsin monimutkaiset; ylevimmätkin saattavat joskus olla läheisessä yhteydessä itsekkäimpien ja omaetuisimpien kanssa. Ja Buonaparten isänmaanrakkaus oli omaa lajiaan. Se ei ollut — kuten Paolin — uhrautuvaa, kieltäyvää laatua. Hän, jossa oli ihmeellisellä tavalla ruumistuneina syntymäsaarensa ja sen väestön luonne ja omituisuudet, hurja intohimo ja raju kunnianpyynti kylmän, viekkaan oman edun arvioimisen ohessa ja jossa jo poikavuosina oli huomattu rajaton itserakkaus ja itsekkäisyys, oli ajatuksissaan ja unelmissaan yhdistänyt itsensä ja isänmaansa yhdeksi ja samaksi. Hän sitä rakasti, koska se oli Hänen. Korsikan itsenäisyys oli hänestä sama kuin hänen oma itsenäisyytensä. On syytä uskoa, että Korsikan kohtalo oli Buonapartelle jotensakin yhdentekevä sitten kun hänen suhteensa saareen katkesivat, kun ei hänestä tullut sitä, joka oli sen tulevaisuutta johtava.
Mutta hänen haaveilevat ajatuksensa lensivät varmaan silloin jo pientä saarta ulommaksi: "Jos voisit nähdä sieluni pohjaan", hän kerran sanoi muutamalle ystävälleen, "jos voisit lukea sieltä, mikä minun sisintäni hallitsee, niin sanoisit minua hulluksi, jopa mielisairaaksi. En tahdo sitä sinulle kertoa, sillä tuskin uskallan sitä itselleni tunnustaa." Varmaankaan hän ei Korsikan hallitsemista noin tyystin tahtonut salata; se ajatus oli hänessä yhteinen saaren monen muun kunnianhimoisen nuorukaisen kanssa. Mutta entä jos hän, italialainen, joka oli Ranskalle kerrassaan vieras, hän, josta Paoli oli sanonut: "Sinussa, Napoleone, ei ole mitään uudenaikaista, sinä olet kokonaan valettu klassilliseen kaavaan", — entä jos hän veisi kipinän vallankumouksellisesta Ranskasta Italiaan, saisi sen nousemaan herrojansa vastaan, tekisi sen vapaaksi ja voimakkaaksi ja kohottaisi vanhan Rooman maailman valtijaaksi! Hänelle, Cesarin hengen lapselle, semmoinen mielikuva ei tosiaan ollut jättimäisempi kuin se, jonka hän sittemmin toteutti.
* * * * *
Kun Parisissa heinäkuun 14 p:nä 1789 Bastilji oli kukistunut, toistuivat kaikkialla maaseudulla pääkaupungin näytelmät. Aatelislinnoja vallattiin, jyväaittoja ryöstettiin ja hälytyskellot soivat kaikkialla. Sotaväenosastoja lähetettiin asemapaikoiltaan rauhaa ja järjestystä palauttamaan, mutta monessa paikassa sotamiehet kieltäysivät tottelemasta, ja luutnantti Buonaparten tunteet sotilaana varmaankin näillä komennusretkillä usein joutuivat ristiriitaan hänen tunteittensa kanssa korsikalaisena ja aateliston vihollisena. Kauvan hän kuitenkaan ei saanut tutkia, kuinka meteleitä saadaan aikaan ja kuinka niitä parhaiten kukistetaan, sillä kun saapui tieto kansalliskokouksen keskusteluista yöllä elokuun 4 päivää vasten — jolloin Ranskan koko yhteiskuntarakennus kerrassa kumottiin — aateliston etuoikeuksien lakkauttamisesta, kaikkien yhdenvertaisuudesta lain edessä y.m.s., niin oli kuin maa polttaisi hänen jalkojensa alla. Nyt oli tullut toiminnan hetki, nyt oli taottava, sillä rauta oli kuuma. Levottomasta ajasta huolimatta Buonaparte pyysi virkalomaa, sai sen ja oli syyskuun alussa 1789 taas Ajacciossa.
Siellä kaikki toistaiseksi oli ollut rauhallista; mutta tuskin Buonaparte oli saapunut kotiin, kun jo levottomuus alkoi. Vapauskokardi otettiin esiin; muodostettiin vallankumouksellisia klubeja ja komiteoita, ja nuori luutnantti, "samalla kertaa kaupungin tribuunina, puhujana ja reformaattorina", oli kaikkialla läsnä; hänen uupumaton toimintansa sai kaikki kapinaan ja sähköitti koko Ajaccion. Mutta vuoristolaisilta ja sisämaasta ei kuulunut mitään apua, ja ranskalainen komendantti sai tulen tukahutetuksi. Buonaparte laati pitkän valituskirjeen kansalliskokoukselle, jossa hän syytti konservativisia vallanpitäjiä monista mielivaltaisuuksista ja koetti puolustaa hankkeita saaren liittämiseksi vallankumoukseen. Siten virallisesti esiintyen yhtenä vallankumouksen johtajana nuori luutnantti antautui suurille vaaroille alttiiksi — eihän kukaan tiennyt mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan —, ja sentähden hänelle oli äärettömän tärkeä tapaus, että Korsika — Genuan vastalauseesta huolimatta — maakuntana yhdistettiin Ranskaan. Vaikka hän olisikin mieluummin nähnyt, että saari vielä olisi joksikin ajaksi jäänyt epävarmaan asemaansa, hän kuitenkin aluksi saavutti sen, ettei hänen vallankumouksellinen esiintymisensä ja julkinen sotilasvelvollisuuksiensa laiminlyöminen kansalliskokouksessa saanut varsin ankaraa tuomiota.
Mutta samalla suotiin anteeksianto kaikille vapaussodassa Ranskaa vastaan olleille, jotka oli karkoitettu saaresta. Heinäkuussa 1790 Paoli, oltuansa 21 vuotta maanpaossa, palasi riemuitsevien maanmiestensä pariin ja valittiin pian sen jälkeen presidentiksi uuteen kuvernementinneuvostoon. Hän ei siis astunut ensimäiselle sijalle ainoastaan maanmiestensä vaalin perusteella, vaan lisäksi Ranska vahvisti vaalin; sillä itse hallituskin piti tuota vanhaa vapaudensankaria parhaana rauhan ja järjestyksen takaajana kaukaisella saarella. Ja niin kauan kuin kuningasvalta pysyi, hän luuli isänmaansa parhaiten turvatuksi lujasti Ranskan kuningaskuntaan liittyneenä. Olihan se nyt saavuttanut kaikki ne vapauden edut, joiden puolesta hän nuoruudessaan oli taistellut. "Muutoin", hän kirjoitti muutamalle ystävälleen, "saarelta joko riistetään vapaus tai se myydään tahi valloittaa sen sortaja."
Kun vanha isänmaanystävä kirjoitti nämä sanat tammikuussa 1790, hän ei aavistanut, että vaarallisin niistä "kunnianhimoisista nuorukaisista", jommoisia Korsikassa aina oli runsaasti ja jotka kaikki koettivat tunkeutua esille ja asettua hänen sijallensa, oli hänen vanhan ystävänsä ja asekumppaninsa Carlo Buonaparteu poika. Aluksi nuori luutnantti näytti sileimmän puolensa; hän pyrki sangen hartaasti Paolin suosioon. Olihan tämä sitä paitsi vanha; tieteellisesti kehittyneenä upseerina Buonaparte saattoi toivoa saavansa hyvin vapaat kädet; vihdoin oli kyllä tuleva aika, jolloin hänen ei enään tarvinnut kulkea Paolin nimileiman alla, vaan voi seisoa omilla jaloillaan.
Mutta luutnantti Buonaparte osasi odottamisen taidon, hän oli toistaiseksi asettanut päämääräkseen päästä Korsikan kansalliskaartin päälliköksi, hän kun varmasti toivoi, että semmoinen muodostettaisiin täällä kuten Ranskan muissakin maakunnissa. Siten hän tuntuvasti ylenisi ja saisi suuremmat tulot; paljoa tärkeämpää oli sentään se, että hän siten saisi aina olla saapuvilla kotimaan näyttämöllä valmiina suorittamaan osansa heti sopivan hetken tullessa. Kansalliskaartin muodostamisen käskyä kuitenkaan ei ollut vielä tullut Parisista, ja nuoren luutnantin täytyi, vaikka vastenmielisestikin, 1791 palata linnaväkeensä.
Tästä lyhyestä olosta rykmentissä on olemassa myöhemmältä ajalta itse Buonaparten lausunto. "En astunut koskaan jalallani kahvilaan enkä koskaan ollut mukana seuraelämässä; söin kuivaa leipää ja harjasin itse vaatteeni, jotta ne kestäisivät kauvemmin. Etten olisi rikkana rokassa kumppanieni parissa, elin kuin karhu kammiossani aina yksinäni ja seurustelin yksinomaan kirjojeni kanssa, jotka siihen aikaan olivat ainoana ilonani." Kun hän suurella vaivalla oli saanut säästöön parisen markkaa, hänen ensimäinen käyntinsä suuntautui kirjakaupan akkunaan, jossa hän kauan himoitsevin katsein tarkasti noita kalliita aarteita ennenkuin valitsi ostoksensa. Vaikka hän kesäkuun alussa ylennettiin yliluutnantiksi ja siten sai korkeamman palkan, olivat raha-asiat aina tiukalla, sillä tavattomasti kehittynyt perhetunne oli saanut hänen ottamaan kotoa mukaansa nuoremman veljensä Lucien'in ja kasvattamaan häntä omalla kustannuksellaan. Teoksellaan "Keinoista saada ihmiset onnellisiksi" hän toivoi saavansa Lyon'in akatemian palkinnen; toivo ei toteutunut, eikä tämä enemmän kuin muutkaan hänen filosofisista kirjoituksistaan tuottanut hänelle rahallista tuloa.
Vaikka Buonaparte ennen alakuloisina hetkinä oli antautunut haaveiluihin ja unelmiin, hän nyt tuntui olevan semmoisiin varsin vähän halukas. Eräs kirjoitus rakkaudesta todistaa kuinka kaukana hän nyt oli haaveiluista. "Minäkin kerran olin rakastunut", hän kirjoittaa, "ja se on vielä niin tuoreessa muistossa, ettei minun tarvitse ruveta metafysillisiin selityksiin rakkaudesta ja sen olemuksesta, selityksiin, jotka ainoastaan hämmentävät käsitteitä. Minä kiellän siltä olemisen oikeuden ja vielä enemmän, minä pidän sitä vahingollisena sekä yhteiskunnalle että yksityiselle, sanalla sanoen, uskon että rakkaus saa aikaan enemmän pahaa kuin hyvää ja että olisi jumalallinen hyvätyö vapauttaa ihmiskunta siitä."
Eihän ollutkaan aika eikä paikka sovelias haaveiluille. Rhônelaakson ja sen lähiseutujen väestö oli ilmi tulessa vallankumouksen puolesta, ja Buonaparte oli tässä innokkaasti osallisena. "Etelän veri vierii Rhônen vauhdilla suonissani", hän kirjeessä lausui. Hän oli sihteerinä "valtiosäännön ystäväin" klubissa, joka oli likeisissä väleissä Parisin jakobinein kanssa, ja suosi yleensä samoja mielipiteitä kuin tämä äärimäisyyteen menevä puolue, jonka tarmo häntä, kaiken epäselvyyden ja puolinaisuuden halveksijaa, suuresti miellytti. Sitä paitsi oli hänelle omien suunnitelmiensa vuoksi tärkeätä että hajaannus Ranskassa leveni mahdollisimman laajalle. Kuninkaan epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen kesäkuussa 1791 ruvettiin pelkäämään ulkomaiden sekaantumista asioihin ja kostoretkeä emigranttien puolelta, joiden pääkortteeri oli Koblenzissa. Kun maa oli sisällisen eripuraisuuden ja kapinan tähden heikontunut ja ulkoapäin Euroopan suurvaltain uhkaama, saattoi ehkä tulla se hetki, jolloin kunnianhimoinen, tilaisuutta vaaniva luutnantti saisi viskata pois naamarin, toteuttaa lapsuutensa unelmat ja vapauttaa isänmaansa, tietysti oman valtikkansa turvin.
Kuinka vähän Ranskan edut juuri tällöin merkitsivät Buonapartelle Korsikan etujen rinnalla, näkyy selvästi siitä, että hän syyskuussa 1791, huolimatta uhkaavista enteistä ja vaikka sotaministeri niiden johdosta oli jyrkästi kieltänyt antamasta lomaa upseereille, hankki itselleen enemmän tai vähemmän tavattomin keinoin kolmen kuukauden loman ja lokakuun alussa oli taas Ajacciossa. Sillä vihdoin oli nyt tapahtunut se, mitä hän oli toivonut ja vaanien odottanut: yleisen kansalliskaartin muodostaminen. Korsikaa varten määrättiin neljä pataljoonaa. Upseeripaikat saivat sotajoukot itse täyttää vaalin kautta, ja Buonapartelle oli nyt pääasia tulla päälliköksi valituksi. Tässä vaalitaistelussa, jossa hänen omat etunsa niin suuressa määrässä olivat kyseessä, hänen käskevä luonteensa vasta esiintyy täydessä valossaan. Vanha setä oli kuollut vähän hänen saapumisensa jälkeen, ja hän tuli heti itse perheen pääksi. "Kaikkien täytyi ehdottomasti totella, arvata hänen salaisimmatkin toiveensa. Vähinkin vastustus voi saada hänet raivoon." Erään vastaehdokkaansa, joka oli pilkannut hänen mitätöntä muotoaan, hän oli, niin kerrotaan, ollut tappamaisillaan. Kuullessaan mainittavan hänen nimeänsäkään, Buonaparte muutti väriään. Mutta niin vallanhimoinen ja loukkaava kuin hän ajoittain olikin, hän saattoi, milloin vain niin soveltui, olla yhtä kohtelias ja rakastettava. Hänen ensi nuoruutensa ajoilta puhutaan jo hänen ihmeellisistä silmistään, jotka saattoivat salamoida kylmästi ja terävästi kuin miekka ja saada uljaimmatkin, jopa vallankumouksen rajupäätkin vapisemaan; mutta puhuttiin myös hänen hienosta suustaan ja hymyilystään, jolla hän osasi hurmata jokaisen, jonka halusi voittaa puolelleen.
On olemassa todistuksia siitä, että Buonaparte sekä julkisesti että salaisesti käytti kaikki suuret lahjansa sotamiesten suosioon päästäksensä, ja tuloksena oli, että hän vaalissa saavutti kauvan ikävöidyn tarkoituksensa, tuli everstiluutnantiksi ja Korsikan kansalliskaartin päälliköksi. Tosin hänen vielä täytyi antaa osa vallasta eversti Quenzalle; mutta kun tämä oli kerrassaan mitätön mies, saattoi Buonaparte pitää itseään johtavana päällikkönä. Semmoisen valitun, innostuneesti tehtäväänsä antautuneen sotajoukon etunenässä — siihen kuului enimmäkseen uljaita, kestäviä vuoristolaisia — hän nyt, tarkoin tuntien saaren, kehittyneenä sotilaana, erinomaisella taitavuudellaan, tarmollaan ja kestävyydellään saattoi vankalla pohjalla seurata edelleen suunnitelmiansa.
Hän ei kuitenkaan ollut päässyt perille ilman uhrauksia. Tammikuun 1 p:nä 1792 hänen loma-aikansa loppui: helmikuun 6 p:nä hänen nimensä, syystä että hän laittomasti oli ollut poissa, pyyhittiin Ranskan armeijan luetteloista; mutta puuhatessaan kiihkeästi Korsika-asioissaan, hän ei joutanut siitä välittämään. Hänen täytyi takoa raudan kuumana ollessa; jos hän pääsisi Ajaccion ja sen linnan herraksi ja onnistuisi itse esiintymällä ja vallankumouksen edistämisen varjolla saamaan aikaan levottomuuksia ja meteleitä saaren ranskalaisia viranomaisia vastaan, oli sen vapauttaminen helppo ja luonnollinen asia, eikä Ranska, joka nyt oli taistelemassa puolta Euroopaa vastaan, voisi ilman suuria vaikeuksia valloittaa saarta uudestaan.
Pääsiäisen aikaan 1792 puhkesi kauvan valmisteltu kapina tuimana katutaisteluna Ajacciossa kaupungin asujanten ja kansalliskaartin välillä. Buonaparte riensi miehittämään kaupungin tärkeimmät sotilasasemat ja ryhtyi suorastaan piirittämään linnaa, joka oli ranskalaisten linjajoukkojen hallussa; näiden joukossa oli paljo korsikalaisia alkuasukkaita, jotka olivat Buonaparten puolella. Tämä tapahtui tietysti vallankumouksen nimessä ja "isänmaan pelastamiseksi". Mutta viime tingassa saapui hallituksen komissario, jonka Paoli oli lähettänyt saatuaan tiedon kapinasta. Ja pelkällä Paolin nimellä oli semmoinen kaiku, että järjestys ja rauha heti palasi. Mutta kunnianhimoinen everstiluutnantti sai Paolilta — joka vihdoin oli päässyt hänestä selville — virkaeron ja toukokuussa 1792 me hänet taas tapaamme kuohuvassa Parisissa ilman tointa, ilman tulevaisuutta, ilman tuloja.
* * * * *
"Olen tullut siihen vakaumukseen", kirjoitti Ranskan sotaministeri Ajaccion linnan päällikölle heinäkuun 8 p:nä, "ettei olisi voitu menetellä maltillisemmin ja vireämmin kuin te olette toimineet niin epäsuotuisissa ja tukalissa oloissa; niinikään olen vakuutettu, että Buonaparte ja Quenza ovat menetelleet kovin moitittavasti, ja ettei ole salattavissa, missä määrin he ovat syypäät joukkojensa epäjärjestyksiin ja laittomuuksiin."
Entisissä oloissa Buonapartea olisi uhannut sotaoikeuden tuomio; uuden valtiosäännön mukaan hän kuitenkin oli asetettava siviilioikeuden eteen; mutta ennenkuin eri virastot kerkesivät "vaihtaa kirjeitä" asiasta, tapahtui seikkoja, jotka kaatoivat kumoon valtaistuimen ja ministerituolit ja paljon muuta.
Buonaparte oli äkkiä syössyt alas unelmiensa huipuilta. Nöyryytys ja väärät laskelmat kirventelivät hänen mieltään, ja nyt enemmän kuin koskaan oli hänelle mieskohtaisesti ainoa pelastuksen keino, että puhdas rahvaan valta pääsisi musertamaan kaikki olevat olot. Hän oli itse filosofisissa kirjoitelmissaan kirjoittanut siitä, kuinka "kalpeat kunnianhimoiset" intohimojen päästessä riehumaan sieppaavat vallan käsiinsä, ja tällä lauselmalla varmaankin ajatellut itseänsä. Miksi hänen suunnitelmansa nyt muodostuivatkaan, yksi asia ainakin oli selvä: kalastaminen oli tapahtuva vallankumouksen sameassa vedessä.
Parisissa hän vietti jotensakin tyhjäntoimittajan elämää ystävänsä Bourienne'n kanssa, jonka hän uudelleen oli tavannut. He tekivät suunnitelmia, aikoivat ostaa rivin rakennuksen alaisia taloja vuokratakseen ne, puuhasivat päästäksensä jälleen armeijaan ja hautoivat monia muita ajatuksia, joista ennen kaikkea piti koituman jokapäiväinen leipä. Sillä niukalla olivat rahat. Bourienne, joka oli sentään vähä varakkaampi, sai yleensä maksaa päivälliset, milloin niitä oli saatavissa, ja vihdoin vaelsi Buonaparten kello panttilainaajalle.
Kesäkuun 20 p. oli määrätty kansalliseksi juhlapäiväksi. Se oli pallo-huoneessa vannotun valan kolmas vuosipäivä, ja kansan piti "istuttaman toukokuun puita" vapauden kunniaksi. Ystävykset olivat päättäneet yhtyä ruokalassa St. Honoré'n varrella lähellä Palais Royal'ia. Ulos tullessaan he näkivät kadulla olevan täyden kapinan. Ryysyinen joukkio, jonka Buonaparte vikkelällä silmäyksellään arvosteli 5-6,000 mieheksi, mitä naurettavimmilla ja hullunkurisimmilla aseilla varustettuna, kulki laulaen päivän suosittua laulua: Ça ira! Ça ira! kohti Tuillerioita. Suuttumus radikaalisen ministeriön kukistumisesta oli saanut tämän kummallisen sotajoukon liikkeelle. Se tuli suoraan lakiasäätävästä kokouksesta, jossa se uhaten oli esittänyt valituksensa ja sieltä lähtenyt Santerre'n johtamana Tuillerioita kohti.
Ça ira! Ça ira!
"Mennään tuon roistojoukkion muassa", sanoi Buonaparte lyhyesti; hän odotti vakavata yhteentörmäystä, mutta huomasi suureksi hämmästyksekseen, että linnan portit rauhallisesti aukenivat ja että joukkio esteettömästi vyöri linnaan. "Tuskin voin", sanoo Bourienne, "kuvata hänen harmiaan ja hämmästystään nähdessään millä heikkoudella ja pitkämielisyydellä kohdeltiin tätä roskaväen parvea." Mutta kun eräässä suuressa akkuna-aukossa nähtiin kuninkaan istuvan tuolilla pöydän päällä, asettavan päähänsä punaisen jakobinilakin, joka hänelle kurotettiin keihään kärjessä, ja sillä tapaa sitte esiintyvän ulvovan rahvaan edessä, jota oli sisällä ja akkunan ulkopuolella, niin se jo Buonapartesta tuntui liian paksulta. "Mikä narri!" hän huudahti italian kielellä. "Kuinka on voitu päästää tuo roska-joukko sisään? Olisi pitänyt tykkipatterilla luutia pois 4-500; loput saisivat kyllä koivet allensa!"
Jos Buonapartea harmitti se leväperäisyys ja myöntyväisyys, jolla kuninkaan käskystä kohdeltiin väkijoukkoa, niin kyllä hänellä siihen oli syynsäkin. Tuommoisen kokoonhaalitun hillittömän joukkion tunkeileminen jo itsessään loukkasi hänen järjestystä ja kuria vaativaa luonnettaan. Mutta hänellä oli sillä hetkellä yhteisiä harrastuksia tämän joukon kanssa, josta hän muutoin välitti viis. Niistä maltillisista ministereistä, jotka Ludvig XVI kesäkuun 13 p:nä oli valinnut ympärillensä radikaalisten sijoille, mikä juuri oli saanutkin metelin aikaan, Buonaparten täytyi erityisesti pelätä kovin kuningasmielistä sotaministeriä, joka, kuten yllä mainitusta kirjeestä kesäkuun 8 p:ltä selviää, ei aikonut niinkään helposti unohtaa hänen kummallista menettelyänsä Korsikassa. Metelin — tuon siveellisen purkauksen, kuten sitä sanottiin — tarkoituksena oli pakoittaa kuningas ottamaan radikaalinen, "patriotinen" ministeriö, eikä mikään soveltunut paremmin Buonaparten toiveisiin. Semmoinen olisi taipuvaisempi katsomaan sormien lomitse Korsikan tapauksia, jotka hän aina saattoi esittää vallankumouksen eduksi toimeenpannuiksi; sitäpaitsi hänellä oli ystäviä ja suosijoita radikaalien leirissä; hänelle siis ei ollut mikään mieluisempaa kuin radikaalisen puolueen valtaan-pääsy. Se tiesi entisten syntien anteeksiantoa ja lupauksia tulevaisuuden varalle. Kuninkaan vetelyys, joka nosti Buonaparten raivoon, sai myrskyn toistaiseksi laantumaan, ja virasta eroitetun upseerin tulevaisuus oli yhä yhtä synkkä. Mutta elokuun 10 p:nä samosi uusi, pelottavampi kansanjoukko kuninkaallista linnaa kohden. Se oli etukaupunkien väestöä, mutta tällä kertaa lisättynä marseillelaisilla sekä etelästä, Rhône-laaksosta saapuneilla, jossa Buonaparte hyvin tunnettiin. Sveitsiläiskaarti surmattiin, linna valloitettiin rynnäköllä, mutta kuningas oli jo poistunut sieltä ja etsinyt suojaa lakiasäätävältä kokoukselta. Buonaparte, joka koko elinaikansa osasi niin mainiosti käyttää draamallisia keinoja, sanoi jälestäpäin: "Jos kuningas olisi esiintynyt ratsain, voitto olisi ollut hänen. Ei koskaan", hän kertoi, "millään taistelutantereella ole ruumiskasat näyttäneet minusta niin suurilta kuin nähdessäni nuo kaatuneet sveitsiläiset, lieneekö sen sitte aiheuttanut paikan ahtaus vai se, että olin ensikertalainen semmoista näkemässä." Edelleen hän kertoo — ja siitä näkyy millä järkähtämättömällä tyyneydellä hän oli tutkinut asemaa päivänä, jolloin kaikki ranskalaiset Parisissa olivat rajuimmassa kapinassa — että hän kaikissa yleisissä paikoissa herätti huomiota, että häneen luotiin vihamielisiä, epäluuloisia katseita, ja itse hän selittää tämän aiheutuneen siitä, että hänen kasvonsa näyttivät tyynemmiltä kuin useimpien muiden. Tämä tietää, toisin sanoen, ettei vallankumous tälle harkitsevalle korsikalaiselle merkinnyt mitään; niitä ihanteita, jotka hurmasivat tuhansittain ranskalaisia ja joiden puolesta he uskon rohkeudella menivät kuolemaan, ei ollut hänellä. "Hän oli vallankumouksen ulkopuolella, ja sentähden hän saattoi kohota sen yläpuolelle."
Kuningasvallan kukistuminen elokuun 10 p:nä ja uuden radikaalisen ministeristön asettaminen, johon muiden muassa kuului matematikko Monge, yksi Buonaparten entisiä hänelle suopeita opettajia, auttoi hänet onnen portaille. Jo seuraavana päivänä hän kirjoitti eräälle sedälleen: "älkää enään huolehtiko veljenpojistanne; kyllä ne menestyvät". Elokuun 30 p:nä hän uudestaan kirjoitettiin luetteloihin upseerina, vieläpä nimitettiin kapteeniksi.
Keväällä olivat Ludvig XVI:nen ministerit pakoittaneet hänen julistamaan sodan Preussille ja Itävallalle. Levottomuudet Preussissa, hovin tukala tila ja emigranttien kiihoitukset jouduttivat mainittujen valtojen sota-varustuksia. Braunschweigin Ferdinand samosi sotajoukoin Ranskan koillista rajaa vastaan ja julistuskirjalla heinäkuun 25 p:ltä uhkasi hävittää Parisin maan tasalle, jos kuninkaaseen hiuskarvaankaan kosketaan. Kenraali Dumouriez lähetettiin sotajoukon kera Mosel-virran luo vihollista torjumaan ja äsken kapteeniksi ylennetty Buonaparte siirrettiin erääseen Dumouriez'n prikaatin rykmenttiin.
Mutta kapteeni Buonapartella oli sillä hetkellä aivan toiset harrastukset kuin taisteleminen Ranskan puolesta. Ollessaan nyt vallanpitäjien yhteydessä ja uudestaan upseeriksi päästyään hän saattoi taas olla pelissä mukana. Oli vain hankittava tilaisuus jälleen hiipiä Korsikaan. Ja se tulikin pian. Elokuussa uusi hallitus lakkautti kaikki kuninkaalliset kasvatuslaitokset, ja Buonaparten sisar Elisa, joka oli sijoitettu St. Cyr'iin, oli nyt yht'äkkiä koditonna. Näin levottomana aikana oli ihan luonnollinen asia, että veli saattoi sisarensa kotiin; ja varmaankin hämmennys ja höllyys kaikissa oloissa vaikutti sen, ettei Buonaparte joutunut syytteeseen, vaikka hän jätti rykmenttinsä oman onnensa nojaan ja viipyi kotisaaressaan kolme neljännesvuotta, kesäkuuhun 1793.
Tässä mainittakoon vain lyhyesti, että Buonaparte heti kotiin palattuaan koetti kaikin mokomin korvata edellisenä keväänä kärsimänsä tappion. Taas sama juonittelu: hän esiintyi näennäisesti Ranskan etujen kiihkeimpänä puoltajana, todellisuudessa työskennellessään omien suunnitelmiensa edistämiseksi. Viekkaasti laskemalla hän ja veljekset Arena, jotka nekin kuuluivat "hurjan kunnianhimoisiin", osasivat saadaksensa Paolin epäillyksi Parisissa käyttää hyväkseen hänen muuttunutta suhdettaan kansalliskonventtiin kuninkaan teloittamisen jälkeen. Hirmuhallitus pääkaupungissa näytti vanhasta kenraalista paljo huonommin takaavan hänen kotisaarensa vapautta ja rauhallisuutta kuin rajaton kuningasvalta, ja kaikkia niitä, jotka näinä päivinä eivät olleet konventin puolella, syytettiin heti sen vastustamisesta.
Mutta Buonaparten kaksoispeli ei voinut ajan pitkään jatkua tulematta ilmi. Maaliskuussa 1793 tunnettu historioitsija ja maantieteilijä Volney, joka suuresti harrasti Korsikan asioita ja oli tutkinut oloja tarkoin, kirjoitti sanomalehtiin saaren tilasta, ja hän lopettaa erään kirjoituksensa lausumalla: "Täytyy myöntää, että isänmaanystäviksi tekeytyneet (Buonaparte y.m.) ovat käyttäneet väärin Ranskan kansan arvoa ja ehkä vieläkin sitä väärin käyttävät tyytymättömyyden lisäämiseksi." Siis Parisissakin huomattiin vääräksi se, että Buonaparte oli Korsikassa nostanut Ranskan lipun. Mutta Volneyn julkinen lausunto ei vaikuttanut mitään, sillä Buonapartella oli hartaana auttajana konventissa vaikutusvaltainen maanmiehensä Salicetti, joka itse kuului Paolin vihamiehiin. Vihdoin konventti näiden alituisten ilmiantojen johdosta käski vangita Paolin huhtikuun 2 p:nä 1793. Mutta tässä "kunnianhimoiset" ampuivat yli maalin. Sillä nyt tapahtui mitä ei kukaan aavistanut. Kun levisi huhu, että vanhan kansansankarin persoonallinen vapaus oli uhattu, kaikki riita ja eripuraisuus saarella katosi; Arena-veljesten ja Buonaparten y.m. kiihoittamat asujamet unhottivat keskinäisen riitansa ja ryhmittyivät varsin valtavana joukkona vanhan johtajansa ympärille. Toukokuun 27 p:nä julisti Paolin kokoonkutsuma kansallisneuvosto Arena-veljekset syypäiksi kavallukseen; Buonaparten perheestä langetettiin se tuomio, ettei Korsikan kansan arvo sallinut sen olla missään tekemisissä Buonapartein kanssa; sentähden se "jätettiin katumaan ja julkisesti häpeämään".
Napoleone oli siis omaistensa kanssa lain turvaa vailla omassa maassaan; perheen tilat oli annettu muiden saaliiksi; sai olla iloinen, että henkensä sai pitää. Toisin oli käynyt kuin hän nuoruudessaan oli uneksinut. Nyt ei ollut enään muuta neuvoa kuin heittäytyä kokonaan ranskalaisten syliin. Hän tuli koko saaren tykistön komentajaksi, yritti ranskalaisen sotajoukon johtajana päästä Ajaccion linnan isännäksi ja teki hyökkäyksen kaupunkiin vastapäätä satamaa olevilta "Verisaarilta", mutta kaikki turhaan. Paolin valta oli liian suuri, ja kesäkuussa täytyi Buonaparten perheineen pakolaisena lähteä isänmaastaan.
Mutta kun keisari Napoleon 22 vuotta myöhemmin kahlehdittiin St. Helenaan, oli hän joutunut korsikalaisen koston, vendettan, uhriksi. Vanha perhevihollinen Pozzo di Borgo se oli saanut häneltä riistetyksi Paolin suosion, arvannut hänen aikeensa ja ehkäissyt hänen suunnitelmansa. Tämä mies seisoi nyt siinä, missä Buonaparte kerran oli uneksinut seisovansa: voittajana Paolin rinnalla. Kolme vuotta tämän jälkeen täytyi hänen Buonaparten vainoamana paeta mannermaalle. Siellä hän antautui palvelemaan venäläisenä diplomaattina ja oli siinä asemassa varsinaisena yllyttäjänä kaikissa Napoleonia vastaan suunnatuissa yrityksissä. Ja hän se 1812 vuoden jälkeen kutoi kaikki sen verkon langat, johon keisarin pää kiedottiin. Korsikalainen Pozzo di Borgo ei suonut itselleen lepoa ennen kuin hänen verivihollisensa oli kahlehdittu valtameren kalliosaareen.
II. KENRAALI BUONAPARTE.
Ensimäiset askeleet — Kallioiden ja karien keskellä. — Tasavallan pelastaja. — Aviomies ja soturi: — Klassillisella maaperällä. — Idässä.
Heinäkuun alussa 1793 ranskalainen sotajoukko kulki Rhône-laaksoa myöten etelään. Sotamiehet olivat kaikkialta haalittuja, vakinaisia ja harjaantumattomia, äsken otettuja miehiä sekaisin. Aseissa ja puvuissa oli yhtä ja toista toivomisen varaa. Kenraali itse, Carteaux, oli entinen muotokuvamaalari. Siinä se konventin armeija, jonka piti kukistaa etelä-Ranskassa hirmuhallitusta vastaan noussut kapina. Sillä semmoisetkin kaupungit kuin Marseille y.m., jotka ennen olivat olleet kiihkeimmin tulessa ja liekissä kuningasvaltaa vastaan, asettuivat nyt — semminkin girondistien kukistumisen jälkeen — yhtä katkerina jakobineja vastaan. Kaikkialla Ranskassa tarttui kaupunkeja ja maakuntia aseisiin niitä vastaan — Paolin kapina Korsikassa oli rengas samassa ketjussa —, mutta kaikkialla mannermaalla olivat Yhteishyvän valiokunnan komissariot saapuvilla, diktaattori-vallalla varustettuina, ja kukistivat verrattomalla julmuudella kaiken vastustuksen.
Buonaparten onni oli, että hänellä maanmiehessään, konventin komissariossa Salicettissa, joka oli yhtenä osallisena Korsika-suunnitelmissa, oli melkein kaikkivaltias ystävä ja auttaja. Tämä toimitti selityksen, jossa hän tahtoi osoittaa, että kapteeni Buonaparten olo Korsikassa oli ollut ehdottomasti tarpeellinen. Siten Napoleone pääsi kaikista epämieluisista tutkimuksista poissaolonsa johdosta ja sai taas palata paikallensa. Hänen rykmenttinsä oli Nizzan läheisyydessä, mutta monien onnellisten sattumain tai ehkäpä järkevän kaukonäköisyyden ja olojen arvioimisen avulla hän pääsi lähtemästä asemille syrjäisessä vuoristossa, jossa hän olisi ollut kerrassaan poissa suurten tapausten näyttämöltä. Matkalla, jonka hän teki kuljettaaksensa suuren ruutivaraston eräästä kapinallisella paikkakunnalla olevasta tehtaasta tasavaltalaiselle armeijalle Nizzaan, hän Avignon'in luona kohtasi konventin sotajoukon Carteaux'n johdossa, jonka piti ensin tukahuttaa kapina Etelä-Ranskassa ja sitten lähteä paolilaisia vastaan Korsikaan. Kun ruudinkuljetus nyt kävi mahdottomaksi, Buonaparte astui Carteaux'n palvelukseen. Avignon'in piirityksessä hänen tykkinsä ratkaisivat asian, ja kun kaupunki oli valloitettu, hän jäi sinne muodostaakseen tykistöosaston konventin joukkojen lähtiessä edelleen Marseille'ta kohti.
Oltuaan kyllin onnekas kiinnittääkseen huomiota puoleensa mainioilla ominaisuuksillaan tykkimiehenä Avignon'in luona, lujenti nuori kapteeni kumminkin vielä enemmän asemaansa pienellä vihkosella "Ilta Beaucaire'ssä", jonka hän parin päivän sairauden aikana kirjoitti Avignon'issa. Muodon puolesta on kirjoitus keskustelua sotamiehen ja muutamien Nimes'in, Monpellier'n ja Marseille'n porvarien kesken, ja hän tahtoo siinä todistaa marseillelaisille, kuinka turha on asettua konventtia ja tasavaltaa vastaan. Tämä kirjanen näet vei hänet likeisiin suhteisiin mieheen, jonka ystävyys oli oleva hänelle varsin arvokas, nuorempaan Robespierre'en, itse pelätyn diktaattorin veljeen. Tämä kulki konventin komissariona useiden muiden kanssa, niiden joukossa myös Salicetti, Avignon'in kautta Marseille'hin ja oli pian Buonaparten hartain ihailija; tämä kirjanen sai hänen ehdottoman hyväksymisensä, se painettiin yleisillä varoilla, mutta marseillelaisille ei suotu pitkää aikaa miettiäkseen siinä annettuja hyviä neuvoja, sillä jo elokuun 26 p:nä kaupunki valloitettiin rynnäköllä ja joutui konventtiarmeijan julmalle kostolle alttiiksi. Pian sen jälkeen sotajoukko samosi Toulon'iin.
Tähän kaupunkiin kaikkien ranskalaisten ajatukset silloin liittyivät. Pari päivää Marseille'n valloittamisen jälkeen Toulon'in kuningasmieliset ja maltilliset tasavaltalaiset sovussa ja yhteisesti peläten ja kammoksuen hirmuvaltaa olivat vetäneet alas kolmivärisen ja nostaneet bourbonien valkoisen lipun. Mutta ei siinä kyllin; he olivat vielä avanneet sataman Englannin laivastolle sekä luovuttaneet englantilaisille Ranskan Välimeren-laivaston varastorakennuksineen. Siten tasavalta oli menettänyt herruutensa Välimerellä, ja vihollinen oli saanut tukevan jalansijan itse Ranskassa. Ja samaan aikaan tasavallan vaarallisimmat vastustajat, kuningasvallan puoltajat, jotka kautta koko maan vimmatusti taistelivat jakobineja vastaan, olivat saaneet lujan yhdyssiteen ulkomaalaisten vihollisten kanssa, sataman, johon aina voitiin kuljettaa ampumavaroja ja sotajoukkoja. Toulon oli siis millä hinnalla tahansa otettava takaisin; se sotajoukko, joka lähetettiin kaupunkia vastaan, taisteli Ranskan ja puolen Euroopan silmien edessä.
Nuori tykistöupseeri, joka täällä ensi kerran oli kirjoittava nimensä Ranskan historiaan, kaiketi ei ollut näkemättä, mitä merkitsi esiintyminen juuri sellaisella näyttämöllä. Korsikan unelmat olivat saaneet surmaniskun, kun hän karkoitettiin saaresta, eikä ollut toivoa niiden henkiin heräämisestä, vaikkapa hän Ranskan valloittaessa saaren uudestaan siinä pääsisikin huomattavaan asemaan. Buonapartelle oli tällä lykkäyksellä se merkitys, että hänen kunnianhimonsa sai avaramman toiminta-alan kuin hänen synnyinsaarensa saattoi tarjota.
Hallituskomissariot — Napoleonen Avignon-ystävät — joita konventti oli lähettänyt valvomaan käskyjensä tarkkaa noudattamista, eivät olleet varsin tyytyväisiä kenraali Carteaux'hon, joka nyt majaili Toulon'in edustalla. Siitä he saivat yhä enemmän aihetta pitää kansalaista Buonapartea esillä konventille lähettämissään tiedonannoissa. Entinen tykistönpäällikkö oli kahakassa haavoittunut, ja kaikkivaltiaat herrat siirsivät heti päällikkyyden tieteellisesti sivistyneen Buonaparten käsiin. Näiden suosiosta Buonaparte tosin yleni; mutta hänen oma uupumaton toimintansa, työtarmonsa ja järjestävä johtajakykynsä ne tekivät hänet mahdolliseksi suorittamaan ja enemmänkin kuin suorittamaan tehtäväkseen ottamansa velvollisuudet. Kaikkialla hän oli saapuvilla ja kaikki hän itse teki. Ja jos kateelliset ja kokemattomat kenraalit rakensivat esteitä hänen tiellensä, hän vetosi suorastaan konventtiin ja hänen tahtonsa tapahtui. Hänen hyökkäyssuunnitelmansa hyväksytään; Carteaux pannaan viralta, kun Buonaparte valittaa hänen kelvottomuuttaan, saman kohtalon alaiseksi joutuu kahdeksan päivän perästä uusi ylikenraali, entinen lääkäri Doppet, ja vasta kun hän saa sota-taitoisen kenraalin Dugommier'n, joka kykenee ymmärtämään hänen aatteitaan ja antamaan niille arvoa, hän tekee rauhan esimiestensä kanssa.
Pian saivat piiritetyt tuta, että hyökkäys oli saanut toisen vauhdin. Heidän tuimasta tulestaan huolimatta Buonaparten patterit tunkeutuivat yhä lähemmäksi; la Montagne ja les Sansculottes hän niitä jakobinien kunniaksi nimitti. Kolmatta, johon miehistö vitkasteli lähteä, se kun oli vihollisten ylen raivokkaan tulen alainen, hän varhain tutustuneena ranskalaisen sotamiehen luonteeseen sanoi "pelkäämättömien patteriksi" (la batterie des hommes sans peur), ja heti ne kilpailivat kunniasta saada huolehtia tykkitarjoilusta.
Pikku kapteenista pian tuli sotamiesten epäjumala; ei osannut kukaan niin "valloittaa" niitä, ei voinut kukaan niitä niin sähköittää kuin hän. Kun tykin lataaja kaatui, hän itse tarttui puhdistimeen ja latasimeen; sattuikin että hän sellaisessa tapauksessa sai pahanlaisen ihotaudin, joka vaivasi häntä aina hänen loistoaikaansa asti. Erästä patteria rakennettaessa hänen oli lähetettävä raportti; kun hänen oma käsialansa oli hirveän huono — kirjeiden saajat usein eivät saaneet niistä selkoa — hän komensi esiin kirjoitustaitoisen miehen; muuan kersantti ilmoittautui ja Buonaparten sanelun mukaan kirjoitti raportin rintavarustuksella seisoen. Vihollisen luoti iski paikkaan ja sotki hiekkaan ja multaan sekä kirjoittajan että valmiin kirjeen. "Nyt sitä ei ole tarvis sannoittaa", sanoi kylmäverinen kersantti antaen raportin päällikölleen. Tämän tyyneys ja hyvä käsiala laskivat perustuksen kenraali Junot'n, sittemmin Abrantes'in herttuan loistavalle uralle. Muitakin niistä miehistä, joiden nimet historiassa ovat liittyneet Napoleonen nimeen, tapaamme täällä ensi kerran. Yleensä hän Toulon'in piirityksessä muodosti itselleen esikunnan ystävistään, jotka harkinnan nojalla tai aavistamalla uskoen hänen onnentähteensä tahi ystävyydestä ja sokeasta ihailusta elinajakseen kiintyivät häneen.
Piiritettyjen ulkovarustukset hajosivat toinen toisensa perästä Buonaparten tarkoin tähdätyssä tulessa: joulukuun 18 p:nä hän ryntäsi suurinta ja tärkeintä varustusta Mulgrave'ia vastaan: hän sai useita lieviä haavoja ja hevonen ammuttiin hänen altaan, mutta varustus valloitettiin, ja hänen vallassaan oli nyt kerrassaan Toulon'in kaupunki ja satamansuu, jossa englantilaiset kiireimmiten koettivat saada miehistönsä ja pakolaiset laivoihinsa. "Huomenna me syömme illallista Toulon'issa", sanoi konventin komissariolle Buonaparte, joka piirityksen aikana oli tullut everstiksi, ja toisena päivänä tasavallan sotajoukko astuikin hävitettyyn kaupunkiin. Se oli kuin kuollut. Kolme neljäsosaa väestöstä oli pakenemalla pelastunut; muut piiloutuivat kellareihin ja sopukkoihin mahdollisimman kauvan säilyttääkseen henkensä. Toreilla komissariot suorittivat pikatuomioita: roistoväen perusteettomimpienkin ilmiantojen nojalla ja ilman mitään tutkimusta tuomittiin onnettomat hengiltä isänmaan kavaltajina; niitä haalittiin kokoon sadottain ja ammuttiin tykeillä. Fouché, vastainen poliisiministeri, lopettaa voitonhurmauksen ensi päivänä kirjoitetun kirjeen näin: "Hyvästi, ystäväni! Ilonkyyneleet vierivät poskiltani, ne virtaavat sieluni yli; me olemme ainoastaan yhdellä tavalla voineet viettää voittoamme; tänään lähetimme 213 kapinallista tykkiemme kitaan!" Buonaparte vastusti tarpeetonta verenvuodatusta ja lienee saanut sen rajoitetuksi. Ainakin hän itse kirjoittaa raportissa: "Suurempaan verenvuodatukseen tykistön komentaja ja hänen toverinsa eivät olisi suostuneet myötävaikuttamaan."
Toulon'in pikaisen valloituksen kunniasta myönnettiin heti veljenosa Buonapartelle, ja konventin komissariot Barras, Fréron ja Robespierre nuorempi ylensivät hänet frimaire-kuun 30 p:nä vuonna II (20/12 v. 1793) kiitollisuudesta prikaatikenraaliksi. Dugommier kirjoitti Yhteishyvän valiokunnalle: "Palkitkaa tätä nuorta miestä ja ylentäkää hänet: jos hänelle osoitetaan kiitollisuutta, kyllä hän itse osaa hankkia itselleen ylennystä."
Mitkä laajat näköalat avautuivatkaan neljänkolmatta-vuotiaalle kenraalille! Nyt kun hänessä oli onnellinen tunne siitä, että oli päässyt oikealle alalleen, jossa hänen luonnonlahjansa saattoivat vapaasti kehittyä, hän tunsi itsensä läheisesti liittyneeksi siihen kansaan, jonka mahtava voimankehitys häntä innostulti ja jonka kanssa hän jo oli voiton hurmaavaa onnea nauttinut. Tähän saakka hän oli tuntenut itsensä italialaiseksi ja ehkä ajatellut tulevaisuuttaan Korsikassa, mutta nyt nämä ajatukset jäivät syrjään. Se Ranska, jossa hän nyt eli, oli aivan toista kuin se, jota hän lapsena oli oppinut vihaamaan. Kaikki vanha oli kukistettu, hänen ikävöimänsä aika oli tullut. "Päästäkää minut vertaisieni pariin", hän oli kirjoittanut poikana, "ja minä olen pian heistä kaikista ensimäinen."
Mutta minkä lopputarkoituksen hän itselleen asetti, kuinka korkealle hänen kunnianhimoinen henkensä pyrki nyt, kun se kerran oli liidellyt Korsikan ahtaiden vuorien yli ja oli oppinut tuntemaan voimansa, siitä on mahdoton puhua. Enemmän kuin koskaan ennen hän varmaankin nyt oli varuillaan, ettei vain kukaan pääsisi lukemaan ajatuksia hänen sielunsa syvyydestä. Terävästä älystään huolimatta hän oli taipuvainen vaanimaan tulevaisuuden enteitä, ja juuri tähän aikaan hänelle oli ennustettu, että hän oli kulkeva meren poikki voitokkain lipuin ja palaava suurempana kuin ikinä ennen.
Kunnian portaat olivat niinä päivinä vaaralliset. Guillotinin vuodattama veri teki ne liukkaiksi ja nilveiksi; joka nopeimmin pääsi ylös, se nopeimmin putosi alas. Sen Buonapartekin sai kokea. Korsikalaisista kävi ammoisista ajoista maine, että he olivat viekkain ja neuvokkain kaikista Italian heimoista, ja Buonaparte oli aito korsikalainen. Mutta kuinka varovaisesti hän liikkuikin, hän pari kertaa oli luiskahtamaisillaan. Heti kun Yhteishyvän valiokunta oli vahvistanut hänen kenraaliksi-nimityksensä, hän luopui aateluudestaan, joka varmaankaan ei merkinnyt hänelle mitään — ja pääsi siten vaarallisesta aristokraatti-nimestä. Mutta kun hän, saatuansa tehtäväkseen Toulon'in sataman ja koko rannikon linnoittamisen Mentone'en saakka, sotilaalliselta näkökannalta ehdotti Marseille'n linnoituksen uudestaan rakentamista, niin Parisin klubit heti syyttivät häntä vallankumoustribunalissa vapaudelle ja tasa-arvoisuudelle vaarallisena — tyranniuden revittyjä muistomerkkejä ei ikinä enään saanut rakentaa. Ainoastaan vaikutusvaltaisten ystäviensä avulla hän vapautui matkustamasta Parisiin, josta hän tuskin olisi palannut. Mutta ainoastaan vähän aikaa hän sai iloita ystäviensä suojeluksesta. Valkeni termidor'in 9 p. vuonna III (21/7 1794), ja kun Robespierre'iä vastaan kytenyt vihanvimma purkautui, kammoksuttu diktaattori kukistettiin ja maltillisemmat termidorilaiset ja girondistit pääsivät valtaan, silloin Buonapartelle heti puhalsi vastatuuli. Koska hän oli ollut läheisessä yhteydessä kukistuneen puolueen kanssa, jopa niin, että hän "konventin täyttä luottamusta nauttien" oli ollut mukana Genuassa salaisessa lähetystössä, josta vain jotkut konventin jäsenet tiesivät, niin hänkin nyt sai kärsiä seuraukset. Hänen ystävänsä Salicetti — ollen itse vaaran alaisena — ilmiantoi hänet, toivoen siten pysyvänsä pinnalla. Buonapartelle olivat Salicettin entisyys ja tuumat tunnetummat kuin mitä tälle oli mieluista. Salicetti pelkäsi häntä sen lisäksi vielä sentähden, että aavisti hänestä saavansa kykenevimmän kilpailijan, ja nyt hän, vaikka viime päiviin saakka oli kuulunut samaan puolueeseen, tahtoi päästä Buonapartesta ilmiantamalla hänet termidorilaisille Robespierre'in hartaaksi ystäväksi. Seurauksena oli, että kenraali Buonaparte eroitettiin virasta ja vangittiin, ja kaikki hänen paperinsa otettiin takavarikkoon.
Kymmenkunta päivää hän istui vankina Quarré'n fortissa pienen merikaupungin Antibes'in lähellä, ja hänellä siis oli hyvin aikaa miettiä onnen vaihtelevaisuutta. Ehkä hän nyt katkerasti katui, ettei ollut suostunut rupeamaan Parisin päälliköksi silloin, kun Robespierre puoli vuotta sitten hänelle virkaa tarjosi. "Mitä hittoa minulla olisi siinä romussa tekemistä?" hän silloin ajatteli. "Kärsivällisyyttä! Kyllä minä vielä tulen pitämään komentoa Parisissa." Mutta hän oli siksi toimekas luonne, ettei hän kauvankaan huolehtinut asioista ja oloista, joita ei voinut muuttaa. Heti saatuansa vihiä tuhoisasta termidorin 9 p:stä ja pari päivää ennen vangitsemistaan hän kirjoitti eräälle ranskalaiselle diplomaatille: "Robespierre nuoremman kukistus on tehnyt minuun jommoisenkin vaikutuksen; minä pidin hänestä varsin paljon ja uskoin hänet rehelliseksi mieheksi. Mutta olisipa hän ollut vaikka isäni, olisin hänen rintaansa työntänyt tikarin, jos olisin hänessä huomannut ajatusta ruveta tyranniksi." Kummallisia sanoja sen miehen suusta, joka muutama vuosi myöhemmin hautoi ja toteutti saman ajatuksen; mutta tuo olikin vain yksi niitä tasavaltaisia fraaseja, joita silloin täytyi kantaa kielellään, jos mieli käydä hyvästä kansalaisesta. Näinä levottomina aikoina opittiin pitkälle kehittynyt teeskentelytaito. Ylt'ympäri vilisi vakoojia; kirjesalaisuutta ei ollut missään; mutta juuri tätä seikkaa Buonaparte käytti hyväkseen. Hän osasi paremmin kuin yksikään muu sanoilla salata ajatuksen: yksityisissä kirjeissään — jotka hän arvasi matkalla avattavan ja joita hän siis tiesi lukevan monen muunkin kuin kirjeen saajan (ne olivat sitä varten aiotutkin) — hän on tyyni, asioista välittämätön, kiihkosta ja kunnianhimosta vapaa mies, joka haluaa vain maapalstan ja pienen rakennuksen elääksensä rauhassa ja onnellisena. Ulkoasussaankin hän noudatti mitä suurinta yksinkertaisuutta ja arkipäiväisyyttä, jotta ei eroaisi tasavaltaisista muodoista. Niin kenraali kuin olikin, hänen pukunsa oli melkein kurja. Hänen tukkansa, joka ajan tavan mukaan oli niskaan punottu piiskaksi ja ohimoilla riippui löysästi "koirankorvina", oli huonosti puuteroittu ja huonosti kammattu: hattu ja tuo sittemmin niin kuuluisa harmaa takki oli rasvainen ja harjaamaton, ja virkamerkit mahdollisimman yksinkertaiset; saappaat olivat usein kiilloittamattomat; hansikkaita hän ei käyttänyt, "päästäksensä tarpeettomista kuluista"; kädet, joista hän sittemmin suorastaan ylpeili, olivat laihat ja sormet mustat. Ollen hipiältään kelmeä ja naalakka, tavattoman laiha, käynniltään kömpelö ja huojuva, pieni korsikalainen ei tehnyt sellaisen vaikutusta, joka kykenisi pyrkimään sitä kenraalin arvoa korkeammalle, mihin hän jo oli päässyt.
Ja se häneltä nyt aiottiin riistää; jopa uhkasi vaara hänen henkeänsäkin. Mutta vaikka hänellä todellakin sekä Robespierre'n ystävänä että muutamien Genuan-matkalla sattuneiden arveluttavien tapausten tähden oli aihetta pelätä pahinta — keikahdus elämästä kuolemaan oli siihen aikaan helposti suoritettu —, hänen harkitseva älynsä ei jättänyt häntä hetkeksikään pulaan. Hänen sokea ihailijansa Junot, joka nyt oli hänen luutnanttinaan ja sihteerinään, ja Marmont tahtoivat auttaa häntä pakenemaan ja olivat valmistautuneet sitä varten, että jos häntä todellakin lähdettäisiin viemään Parisiin, hyökättäisiin vartioväen kimppuun ja vapautettaisiin nuori kenraali. Buonaparte sai tuumasta vihiä ja käytti heti — vaikka olikin tiettävästi asiasta levoton — tilaisuutta tekeytyäkseen Junot'lle osoitetussa kirjeessä, jonka hän tiesi joutuvan monen muunkin kuin hänen luutnanttinsa luettavaksi — tyyneksi mieheksi, joka ei pelkää ja jolla ei ole syytäkään pelätä tuomareitansa:
'Huomaan taas, rakas Junot, ystävyytesi siitä tuumasta, jota minulle ehdotat. Sinä tunnet myös ja olet pitkät ajat tuntenut minun ystävyyteni sinua kohtaan, ja toivon sinun siihen luottavan.
Ihmiset saattavat tehdä minulle vääryyttä, rakas Junot, mutta on kylliksi, että tietää olevansa syytön. Omatuntoni on se tuomioistuin, jonka eteen haastan tekoni.
Tämä omatunto on tyyni, kun siltä kyselen; älä siis mihinkään ryhdy; sinä vain saisit minut epäilyksen alaiseksi.
Hyvästi, rakas Junot, ystävälliset terveiset.
Buonaparte.'
Hän pääsi vapauteen, vaan ei hyvän omantuntonsa eikä deklamatorisen puolustuskirjoituksensa nojalla, jonka hän lähetti Salicettille ja hänen apulaisilleen. "Kuulkaa minua!" hän siinä lopuksi kirjoittaa, "ottakaa pois minulta se paino, joka minua rasittaa, ja suokaa minulle kaikkien patrioottien kunnioitus. Jos huonot lopultakin himoitsevat henkeäni — hyvä on, tunnin perästä ne sen saakoot, siksi vähän siitä pidän ja olenhan sen niin usein pannut alttiiksi! Niin, yksin se ajatus, että elämäni saattaisi olla isänmaalle hyödyksi, saa minut sen painon miehekkäästi kantamaan." Hänen vapauttamisensa lähimpänä syynä oli, että hänen toimintansa ja hyvät palveluksensa Toulon'issa olivat vielä tuoreessa muistossa, ja että Salicetti hänen papereissaan ei tavannut mitään, joka olisi voinut hänelle itselleen olla vaarallista. Kun asiaa tutkittaessa häntä vastaan ei ollut mitään varsinaista käynyt ilmi, ja kun sitä paitsi tasavalta saattoi käyttää hänen sotilaallisia tietojaan ja kykyään suuresti hyödykseen, konventti käski jälleen päästää Buonaparten vapaaksi ja antaa hänen pitää entisen virka-arvonsa.
Vaikka hän taas olikin vapaa mies, hänen kulkuaan kuitenkin oli arveluttavasti ehkäisty sen pahempi juuri hänen valmistautuessaan toteuttamaan suunnitelmaa, jota hän itse piti tienä valtaan ja maineeseen — tulevaisuus oli pian osoittava kuinka suurella syyllä. Toulon'in valloituksen jälkeen Buonaparte oli johtanut, paitsi linnoitustöitä pitkin rannikkoa, "italialaisen armeijan" hyökkäysretkeä Sardiniaa ja itävaltalaisia vastaan Piemontissa. Hänen korsikalaiset tutkimuksensa sissisodan käynnistä vuoristossa olivat hänelle tässä erittäin hyödylliset; sen sijaan että ennen oli suurin ponnistuksin koetettu ajaa vihollinen pois asemistaan, osasi Buonaparte yksinkertaisesti ne kiertää, joten ne menettivät merkityksensä. Mutta hän meni vielä pitemmälle ja valmisti suunnitelman Genuan valloittamiseksi. Kun hän kerran saisi jalansijan hedelmällisessä pohjois-Italiassa, hän saattaisi mielensä mukaan kääntyä Itävaltaa tai Italian ruhtinaita vastaan. Tämän suunnitelman hän oli ilmaissut Robespierre nuoremmalle; sen olivat hän ja useat muut konventin jäsenet täydellisesti hyväksyneet, ja siinä oli salaisen Genuan-matkan varsinainen ydin. Kaikki nämä loistavat tulevaisuussuunnitelmat olivat nyt termidor'in 9 p:n tapauksien jälkeen mennyttä.
Mutta Buonaparte ei voinut pysyä toimetonna; hän tarvitsi uusia voittoja, jotka hankkisivat hänelle sen vaikutusvallan ja arvon, minkä syytös ja vangitseminen olivat häneltä riistäneet. Sillä hetkellä, hirmuvallan kukistumisen jälkeen, kävi kautta maan sellainen ikävöimisen huokaus, sellainen levon ja rauhan kaipuu — kun vain rauha saavutettaisiin kunniallisilla ehdoilla —, että hänen täytyi itsekseen myöntää toiveiden sodalla saavutettavista eduista olevan varsin pieniä. Semmoisissa oloissa tuo vaatimaton nuoruuden unelma, päästä johonkin tehtävään Korsikassa, saattoi hänestä taas näyttää houkuttelevalta; vastoinkäyminen Ranskassa vei hänet jälleen kotirannoille.
Paoli oli kesäkuussa 1794 asettanut Korsikan Englannin suojelukseen. Ranskalainen sotaväki pysyi kuitenkin vielä linnoitetuissa satamakaupungeissa. [Kun Englannin laivasto elokuussa valloitti niistä viimeisen — Bastian — menetti laivaston päällikkö Nelson toisen silmänsä.] Mikä olikaan luonnollisempaa Buonapartelle kuin ehdotus, että "Korsikan departementti vapautettaisiin" englantilaisista, että rikolliset, jotka kavalasti olivat pitäneet vihollisen puolta, rangaistaisiin, ja että ne monet hyvät tasavaltalaiset, joiden oli ollut pakko paeta, palautettaisiin isänmaahan? Semmoinen oli ohjelma virallisesti; mutta "rikolliset" olivat hänen mieskohtaisia vihollisiaan, "hyvät tasavaltalaiset" hänen omia puoluelaisiaan vuosilta 1792-93, ja "Korsikan vapauttaminen" paras tilaisuus nuorelle kenraalille, joka tällä kertaa oli vähän huonossa huudossa, voittaa uusia laakereita ja enemmän kunniaa.
Buonaparte kirjoitti syyskuussa 1794: "8-10,000 miehen ja 12 sotalaivan voimalla yritys Korsikaa vastaan tähän vuoden aikaan on oleva jaloitteluretki vain". Laivasto kuitenkaan ei valmistunut lähtöä varten ennenkuin 1 p. maaliskuuta seuraavana vuonna; sen piti ensin puhdistaa kulkuväylä englantilaisista laivoista. Mutta joku päivä sen jälkeen se kohtasi Englannin laivaston, hävisi taistelussa perinpohjin, ja sen täytyi kiireimmiten palata kotimaahan. Siten oli Korsikan valloitus toistaiseksi mahdoton. Buonaparten hankkeet tälläkin kertaa pettivät.
Harvoin sattuu onnettomuus tuomatta toisenkin mukanaan. Kommentissa kiinnitettiin huomiota siihen arveluttavaan seikkaan, että suuri joukko korsikalaisia upseereja palveli italialaisessa armeijassa. "Korsikalaiset ovat sotaisia; heidän maansa on lähellä; englantilaisten valloittamasta Bastiasta on tullut Ranskaan entisten lisäksi koko joukko noita saarelaisia, jotka ovat kaikki vallankumouksen puolella, ja korsikalaisen kansanedustajan läsnäolo etelä-armeijassa on niitä houkutellut sinne." Hallitus huomasi viisaimmaksi hajoittaa nämä levottomat vallankumoukselle suosiolliset päät niin laajalle kuin mahdollista ja asetti korsikalaiset upseerit eri osastoihin kautta maan. Buonaparte sai käskyn siirtyä tykistön päälliköksi länsi-armeijaan, joka taisteli Vendée'n kapinoitsijoita vastaan; joku päivä sen jälkeen hän kuitenkin sai uuden tiedonannon, että hän konventin käskystä siirretään tykistöstä jalkaväkeen.
Kaikki hänen kauniit tuulentupansa särkyivät kerrassaan. Hänen ei ainoastaan ollut pakko luopua näyttämöltä, jota hän — pitäen silmällä italialaista hyökkäyssotaansa — oli yhä uudestaan tutkinut, poistua ainoasta paikasta, jossa hänellä oli mahdollisuus saavuttaa sielunsa janoama kuuluisuus. Ei, hän vielä suorastaan alennettaisiin, siirrettäisiin tykistöstä, entisestä aselajistaan, jota hän paremmin kuin kukaan muu osasi käyttää ja jolle hän oli osannut hankkia jonkinmoisen itsenäisyyden, jalkaväestöön, jota hän ja kaikki muiden aselajien sotaherrat siihen aikaan pitivät tavallaan ala-arvoisena. Hänelle ei juolahtanut hetkeksikään mieleen alistua herra Aubry'n, Yhteishyvän valiokunnan sotalaitosta varten valtuutetun taantumuksellisen jäsenen käskyihin, miehen, joka korkeasta iästään huolimatta ei ollut päässyt kapteenia ylemmäksi, ja joka sai kiittää ainoastaan oikullisia valtiollisia oloja lyhyestä valtansa aikakaudesta. Buonaparte matkusti heti Parisiin saadaksensa selityksen tähän nöyryyttävään virka-alennukseen. Syyksi Aubry esitti — ainoassa puhelussa, jonka hän Buonapartelle myönsi — tämän suhteettoman pikaisen ylenemisen ja hänen nuoruutensa. "Taistelutantereella vanhenee äkkiä", vastasi viisikolmattavuotias kenraali tiukasti, "ja sieltä minä tulen." Päätös ei kumminkaan ollut peruutettavissa, ja silloin hän ajan voittamiseksi ja odottaaksensa tapausten kehittymistä ilmoittautui sairaaksi. Yksi ainoa henkilövaihdos Yhteishyvän valiokunnassa saattaisi avata hänelle uusia mahdollisuuksia.
Ja varsin luultavaa olikin, että pian oli tapahtuva yleinen sekä henkilö- että järjestelmänmuutos. Äärimäiset "vuorelaiset", jotka kukistuivat termidorin 9 p:nä v. II, koettivat valmistaa nousua taantumusta vastaan. Siihen Buonaparte pani kaiken toivonsa — samoin kuin hän kolme vuotta ennen oli toivonut demokratian voittoa elokuun 10 p:nä. Salicetti ja muut entiset ystävät olivat ankarissa puuhissa kapinan järjestämiseksi, ja itse Buonaparte näkyy ottaneen osaa sen valmistuksiin. Hänen ystävänsä koulu-ajalta, Bourienne, jonka hän taas tapasi, ainakin näyttää viittaavan siihen: "Kävin melkein joka aamu hänen luonaan. Sinne tuli moni sen ajan etevistä miehistä, m.m. Salicetti, jonka kanssa hänellä oli vilkkaita keskusteluja ja jonka kanssa hän mielellään tahtoi olla kahdenkesken. Huomasin pian, että nuori ystävämme oli päässyt tai koki päästä jonkin valtiollisen juonen perille. Vieläpä luulen havainneeni, että Salicetti oli hänet vannottanut ja että hän oli sitoutunut olemaan ilmaisematta, mitä oli tekeillä. Hän oli aina mietiskelevä, usein totinen ja rauhaton, ja odotti aina salatun kärsimättömästi Salicettin tuloa." Myöskin yhteisen kotimaalaisensa rouva Permon'in luona he usein tapasivat toisensa, ja sielläkin — vähää ennen kapinaa — oli pantu merkille heidän levottomuutensa ja hajamielisyytensä. Joskus sattui heidän välillään kiivaita yhteentörmäyksiä, ja kun rouva Permon kerran lausui Buonapartelle paheksumisensa Salicettin menettelyn johdosta häntä kohtaan, hän käsittämättömällä hymyilyllä vastasi: "Hän on tahtonut tehdä minulle suurta harmia, mutta minun tähteni ei ole sitä sallinut. Sittenkään en rohkene juuri kehua tähteäni: minkähänlaiseksi tulevaisuuteni muodostuneekaan?"
Prairial'in 1 p:nä III (20/5 1796) puhkesi kapina, mutta kaikkialla se kukistettiin; hallitus oli lujempi kuin koskaan ennen, ja Buonaparten toivo saada nähdä uusia miehiä peräsimessä petti. Jotkut hänen ystävistään ja tuttavistaan, jotka eivät olleet yhtä nuorteita ja taitavia laskuissaan kuin hän, olivat rohjenneet mennä liian pitkälle; niiden joukossa oli Salicetti, jota vastaan heti julkaistiin vangitsemis- ja syytöskirja. Hän oli ennen, hirmuhallituksen aikana, pelastanut rouva Permon'in miehen ja pojan teloituslavalta ja tuli nyt itse vaaran uhatessa anomaan tyyssijaa hänen talossaan. Piilopaikastaan hän sai ohuen seinän takaa kuulla Buonaparten sadatuksia häntä vastaan: "Hän on minua suuresti vahingoittanut ja turmellut tulevaisuuteni sen ensi hetkinä, saanut kunnianhimoiset toiveeni lakastumaan varressaan. Sen raportin, jonka lähetin Genuasta palattuani ja jonka piti antaman minulle arvoa ja kunniaa, sen on pahanilkisyys myrkyttänyt, niin että se käännettiin minua vastaan syytöksenä! Anteeksi voin antaa, mutta unohtaa? Ei, se on toinen asia."
Buonaparte, joka Salicettin ilmiannossa Robespierre'n kukistumisen jälkeen luuli näkevänsä syyn nykyiseen toimettomuuteensa ja alennukseensa, sai pian palvelijaltansa, joka oli rouva Permon'in kamarineitsyen rakastaja, tiedon Salicettin piilopaikasta. Mutta jalomielisyydellä, joka aiheutui viisaudesta sekä varovaisuudesta rouva Permon'in ja hänen perheensä vuoksi, hän ei ollut siitä tietävinäänkään; vasta kun rouva Permon, ajuriksi puettu Salicetti palvelijanaan, tyttärineen pysähtyi postiasemalla Parisin ulkopuolella vaihtaakseen hevosia matkalla Bordeaux'hon, sai hän kenraali Buonapartelta seuraavan kirjeen:
'En ole koskaan tahtonut käydä narrista; siltä kuitenkin näyttäisin teidän silmissänne, ellen sanoisi teille, että olen yli kolme viikkoa tiennyt Salicettin olevan teidän luonanne kätkettynä. Muistakaa sanani, rouva Permon, itse prairialin 1 p:nä. Olin siitä melkein siveellisesti vakuutettu. Nyt sen tiedän varmasti. Salicetti — huomaat, että olisin voinut sinulle kostaa sen ikävyyden, jonka teit minulle; sillä olisin ainoastaan kostanut, sen sijaan että sinä tuotit minulle pahaa, vaikka en ollut sinua loukannut. Kumpi meistä nyt on jalommin menetellyt, sinäkö vai minä? Niin, olisin voinut kostaa, enkä sitä tehnyt. Ehkä väität, että suojaajattaresi tähden olet pelastunut, ja on suhteeni häneen todella minuun suuresti vaikuttanut. Mutta vaikka olisit ollut yksin, aseetonna ja turvattomaksi julistettuna, olisi pääsi ollut minulle pyhä. Pakene! Etsi rauhassa paikka, jossa voit saada paremmat tunteet isänmaatasi kohtaan; minun suuni ei ikinä mainitse nimeäsi. Koeta katua, ja ennen kaikkea: koeta antaa arvoa vaikuttimilleni. Sen ansaitsen, sillä ne ovat ylevät ja jalomieliset.
Parhaat toivomukseni seuraavat teitä, rouva Pernmon, ja tytärtänne. Te olette kaksi heikkoa, turvatonta olentoa. Taivas ja ystävänne rukoukset suojelkoot teitä. Olkaa varovaisia, älkääkä oleskelko koskaan isoissa kaupungeissa. Jääkää hyvästi!'
Buonaparten, sairaaksi ilmoitettuna, tutkiessa ajan merkkejä hänen kassansa arveluttavassa määrässä hupeni. Paperirahat, les assignats, joilla valtio maksoi hänen jotensakin niukan kenraalinpalkkansa, olivat siihen määrään arvossa alentuneet, että heinäkuussa 1795 maksettiin 750 paperifrangia 20 frangin kultarahasta, ja samaan aikaan elatusaineiden hinta suunnattomasti nousi. Hän antautui Bourienne'n kanssa keinotteluihin, jotka kuitenkin menivät myttyyn; sen paremmin ei menestynyt yritys toimittaa ranskalaista kirjallisuutta ulkomaille. Hänen täytyi pian myydä vaununsa ja supistaa tarpeensa välttämättömimpään. Joskus hänellä ei ollut sitäkään; silloin hänen täytyi olla iloinen, että oli hyviä ystäviä. Yhteen aikaan Buonaparte ja Junot elivät jälkimäisen kotoa saaduilla taskurahoilla. Kun nekin loppuivat, hän vei Junot'n muassaan Permon'lle ja sanoi hymyillen talon rouvalle: "Espanjan hopealaivasto ei ole saapunut tänään, minä tuon sentähden vieraan mukanani." Täällä eräillä päivällisillä, joihin jokaisen täytyi kalliin ajan tähden tuoda leipä muassaan, Junot ensi kerran näki talon nuoren tyttären, neiti Loulou'n; hänestä tuli sittemmin hänen vaimonsa, ja Abrantes'in herttuattarena hän tiesi kertoa monta hauskaa kaskua Buonapartesta.
Uhkaavasta nälänhädästä huolimatta Parisi oli hirmuhallituksen kukistuttua herännyt uuteen elämään. "Vaunuja ilmestyy taas; keikareita näkyy kaduilla, tai oikeammin: ne eivät muista — kuten pitkän unennäön jälkeen — että koskaan olisivat lakanneetkaan loistelemasta. Taas käydään kirjastoissa, käydään kuulemassa historian, kemian, kasvitieteen, tähtitieteen y.m. luennoita myötäänsä. Tässä maassa on koottuna kaikki, millä voi huvitella ja saada elämän suloiseksi; mietiskelyistä tempaudutaan irti — minkätähden katsottaisiinkaan maailmaa mustassa valossa moisen henkisen liikkeen aikana, moisessa hälinässä ja hyörinässä. Naisia on kaikkialla, teattereissa, kävelypaikoilla, kirjastoissa. Oppineen työhuoneessa tavataan hurmaavia naisia. Ainoa paikka maan päällä, jossa ne ansaitsevat päästä hallitsemaan, on täällä! Miehet ovat sentähden kokonaan niiden lumoamia, ainoastaan niitä miehet ajattelevat, elävät ainoastaan niitä varten. Vain puolen vuoden oleskelu Parisissa riittää naiselle opettamaan, mikä hänelle sopii ja kuinka suuren vallan hän voi saavuttaa."
"Täällä tuntuu hyvältä olla, ja huvittelemaan täällä ollaan varsin halukkaita; tekisi mieli sanoa, että jokainen koettaa korvata äskeisinä aikoina kärsimänsä vahingon ja että epävarma tulevaisuus vaatii nauttimaan hetkestä mahdollisimman tyyten."
Nämä sanat Buonaparten kirjeessä veljellensä Josefille, joka äsken oli nainut rikkaan saippuankeittäjän tyttären, neiti Clary'in, jonka sisarta Desirée'tä hän itse juuri tähän aikaan toivoi vaimokseen, kuvaavat selvästi pääkaupungin uudestaan virinnyttä elämää. Mutta siinä ei mainita, että hän itse olisi ollut osallisena yleisessä ilossa; hän näyttelee lähinnä vain katselijan osaa. Lisäyksessä yllä sanottuun hän ilmoittaa, mitä hän kaipaa. "Omasta puolestani olen tyytyväinen; kaipaan vain edes yhtä taistelua. Soturin täytyy poimia laakereita tai kaatua kunnian tantereella." Mutta tämä kaipuu olikin niin kipeä ja toivo saada se poistetuksi siksi pieni, että Buonaparte, vaikka hän joskus olikin huveissa mukana, ei päässyt koskaan sen painostuksesta vapaaksi. "Olimme Théâtre Français'ssa", kertoo Bourienne'n vaimo, "mieheni, Buonaparte ja minä. Kaikkia näytteleminen huvitti, taputettiin käsiä ja nauraa hohotettiin. Buonaparte vain istui kylmänä ja vaiti. Minulle silloin selvisi, että hänen luonteensa on kylmä, usein synkkä; hänen hymynsä oli harvoin luonnollinen, ja hän usein nauroi väärässä kohdassa." Joskus hänelle sattui meluavan iloisuuden kohtauksia; ne saattoivat vaikuttaa vastenmielisesti, mutta silloin hän osasi, vaikkakin puutteellisella ranskankielellä, omituisen pirteällä tavalla kertoa tapahtumia sotilaselämästä, joita leimasi milloin tarttuva hilpeys, milloin kyynillinen vahingonilo. Ruvettiin jo kutakuinkin yleisesti parisilaisessa seuraelämässä puhumaan tuosta vaatimattomasti puetusta, jo tunnetusta mutta ulkomuodoltaan niin vähäpätöisestä kenraalista, jonka silmiä ja suuta kuitenkaan ei unohdettu koskaan, kun ne kerran oli sattumalta nähty, ja joka ulkonaisesti niin paljon muistutti kauheata Marat'ta. "Sen vaikutuksen hän teki, ettei ole hyvä tavata häntä illalla metsän läheisyydessä," kertoo muuan säätynainen siihen aikaan. Sittemmin sama nainen puhuu hänen kauniista katseestaan ja lisää: "Ellei hän olisi ollut laiha sairaloisuuteen saakka, niin että häntä tuli sääli, olisi huomattu, että hänen piirteensä olivat erinomaisen hienot. Semminkin hänen suunsa oli hyvin kauniisti muodostunut. Eräs maalari, Davidin oppilas, joka usein kävi herra N:n luona, missä kenraalin tapasin, sanoi että hänessä oli kreikkalaisia piirteitä."
Tämä hieno suu osasi kuitenkin sinkahuttaa teräviä sanoja. Tällä odotusajalla, jolloin köyhyys ja tulevaisuuden huolet häntä tuskastuttivat ja jolloin hän aina itselleen saarnasi kärsivällisyyttä, hän oli osannut hankkia pääsyn kaikkiin johtaviin piireihin, ja siten hän osui myös Tallien'in luo, jonka kaunis vaimo oli muodin ja maun kuningatar. Siellä hän kerran tapasi vaarallisimman kilpailijansa, tasavallan ylpeyden, nuoren kenraali Hoche'in; tämä oli päällikkönä länsiarmeijassa, johon Buonaparte vastoin tahtoaan oli siirretty. Seurueen huviksi hän esiintyi taikurina läsnäolijain käden viiruista ennustaen heidän tulevaisuuttaan. Myöskin Hoche ojensi kätensä; Buonaparte tarkasti viivat ja sanoi kuivasti: "Te, kenraali, kuolette rauhallisesti vuoteessanne."
Vaikka tuo kunnianhimoinen mies kuumeisesti odotti onnea tuottavaa mullistusta, hän kuitenkin mestarillisesti osaa kirjeissään Josef-veljelleen salata levottomat ajatuksensa ja toiveensa ja puhuu mitä ylistävimmin sanoin Ranskasta ja hallituksesta: "Tämä on se paikka, jossa oikeamielinen ja järkevä mies, joka ainoastaan huolehtii ystäviensä menestyksestä, saattaa elää täysin pakottomana ja todellisesti vapaana." — "Oleskelen Parisissa yksinomaan sinun tähtesi." — Ei voine kuitenkaan kukaan väittää hänen laiminlyöneen omia etujansa; päinvastoin hänen olonsa Parisissa oli hänelle itselleen merkitykseltään mitä tärkein. Mutta korsikalainen, voimakas perhetunteensa sai hänet kyllä varsin vireästi toimimaan sukunsakin puolesta. Äiti ja sisaret olivat turvatut Josefin rikkaan naimisen kautta, joten hänellä niistä ei ollut mitään huolta. Mutta Lucien oli terroristina vangittu; hän oli vapautettava; Jerôme oli saatava Parisiin kouluun; Louis, jonka kasvatuksen hän erityisesti oli ottanut huolekseen, oli lähetettävä Chalons'iin Marnen varrelle suorittamaan tykistötutkinto, ja tämä kaikki oli Buonaparten hartioilla. Viimemainitusta veljestään hän kirjoittaa Josefille syyskuun 6 p:nä: "Olen varsin tyytyväinen Louis'hin, hän vastaa minun toivomuksiani ja odotuksiani, hän on reipas viikari ja sentähden myös minun makuni mukainen, hänessä on yhdistyneenä lämpö, terveys ja kyky, hän on luotettava ja rakastettava, hänessä on kaikkea. Tiedät, ystäväni, että elän yksinomaan siitä ilosta, jonka voin valmistaa omaisilleni; jos toiveitani seuraa sama menestys, joka ei koskaan petä minua yrityksissäni, niin voin tehdä teidät onnellisiksi ja toteuttaa toivomuksenne."
Hän saattoi hyvällä syyllä puhua menestyksestä, joka aina seurasi häntä. Sillä uusi sotaministeri, joka heinäkuussa astui Aubry'n sijalle, oli kutsuttanut hänet kuulustaaksensa hänen mielipidettään italialaisesta armeijasta, joka taas oli menettänyt Buonaparten itsensä saavuttamat edulliset asemat. Tässä kosketeltiin kaikkien hänen toiveittensa ytimeen. Hän oli heti ilmi tulessa ja esitti hämmästyneelle ministerille sotaretkisuunnitelman, jonka mukaan oli samottava Lombardian ja Tyrolin kautta aina Wien'iin saakka. Ihastuneena niihin nerokkaisiin ja rohkeisiin ajatuksiin, joita hän heti huomasi suunnitelmassa, ministeri pyysi häntä olemaan jonkun aikaa vapaana ja rauhassa ja laatimaan selityksen, jonka ministeri sitten aikoi esittää Yhteishyvän valiokunnalle. "Aikaa!" huudahti Buonaparte. "Suunnitelmani on niin kypsä, ja minulla on se niin täydellisenä päässäni, että minun tarvitsee vain pyytää teiltä pari paperiarkkia, kynää ja mustetta."
Puoli tuntia sen jälkeen sotasuunnitelma oli ministerin pöydällä ja lähetettiin Yhteishyvän valiokunnan käskystä Italian-armeijan kenraaleille, joiden mielipidettä tahdottiin kuulla. Buonaparte määrättiin toistaiseksi topografisen toimiston johtajaksi; tämä oli hänelle sikäli suureksi hyödyksi, että hän joka päivä joutui tekemisiin hallituksen jäsenten kanssa. Hän osoitti tässä toimessa suunnatonta työkykyä. Koko päivän ja joskus kolmeen asti yöllä hän oli toimessa, ja pääsi lyhyessä ajassa yhteyteen kaikkien tasavallan sotaväen-osastojen kanssa.
Mutta toivoaan päästä takaisin etelä-armeijan tykistöväkeen hän ei saanut toteutetuksi; se oli "liian suurta kunnianhimoa", sanottiin hänelle. Vaikka hän kuinka koetti salata näihin aikoihin niin vaarallista intohimoa, ei hän siinä kuitenkaan aina onnistunut. Saadaksensa tuumansa siihen valoon, että hänen ajatuksensa olivat muka Ranskasta kaukana, hän teki konventille ehdotuksen lähteäkseen Konstantinopoliin järjestämään sultanin tykistöä ajanmukaiseen kuntoon, niin että Turkki voisi ryhtyä Ranskan eduksi taisteluun Itävaltaa ja Venäjää vastaan. Hän varmasti uskoi, että viime tingassa ei suostuttaisi päästämään pois upseeria, joka jo oli osoittautunut monessa suhteessa tavattoman kykeneväksi. Ja hän toivoi, että kyllä hänet siirretään entiseen aselajiinsa, kun vaan asianomaiset saavat syytä pelkoon, että hän omin päinsä lähtee pois. Hän kirjoittaa syyskuun alussa Josefille: "Mitä tapahtuneekin, älä ole minun puolestani levoton; olen saanut kaikki oikeamieliset ihmiset ystävikseni, mihin puolueeseen kuulunevatkin ja mitä mieltä asioista lienevätkin."
Mutta oli sittenkin muutamia ei "oikeamielisiä" ihmisiä, joilla oli jonkunverran vaikutusta. Fructidor'in 27 p:nä muutamat hänen ystävänsä Yhteishyvän valiokunnassa ehdoittivat, että häntä käytettäisiin sekä tykistössä että diplomaattina, ja lausuen hänestä kiittäviä sanoja arvelivat hänen turkkilaistuumansa johdosta, ettei pitäisi päästää pois niin kykenevää upseeria, vaan pikemmin palkita häntä; kaksi päivää myöhemmin, fructidor'in 29 p:nä (syyskuun 15 p:nä), toiset valiokunnan jäsenet saivat aikaan käskyn, että kenraali Buonaparte oli pyyhittävä armeijan luetteloista, "koska hän oli kieltäytynyt lähtemästä virkaan, joka oli hänelle määrätty". Tämä määräys on sitä merkillisempi, kun sama Yhteishyvän valiokunta 16 päivää sitä ennen oli käskenyt hänen pysyä topografisessa toimistossa ja itse pannut toisen upseerin länsiarmeijaan hänen sijalleen.
"Tässä täytyy tavalla tai toisella olla joku väärinkäsitys", sanoo Napoleonin uusi elämänkertoja, ja semmoinen onkin silloisissa sekavissa oloissa sangen todennäköinen ja hyvin selitettävissä. Mutta nuo erilaiset, ristiriitaiset konventinkäskyt ilmaisevat varmasti, että jos Buonaparte saattoikin jommoisellakin luottamuksella puhua ystävistä, niin häneltä myöskään ei puuttunut vihollisia, jotka kaikin tavoin koettivat päästä hänestä. Siten allekirjoitettiin fructidor'in 29 p:nä samassa konventinkokouksessa, jossa hänen erottamisensa kenraalin virasta päätettiin, suostumus siihen, että hänet ranskalaisena kenraalina lähetetään Turkkiin. Asia kuitenkin tälläkin kertaa viivähti, kun Buonaparte pyysi saada ottaa mukaansa muutamia muita upseereja, pyyntö, jonka hän etukäteen tiesi evättävän, mutta jolla hän aina voi saada lähdön lykätyksi. Itse hän ei näyttänyt mitenkään hätääntyneeltä äkkinäisen virkaeronsa johdosta, jatkoi vain näennäisesti tyynenä matkavalmistuksiansa. Syyskuun 26 p:nä — 11 päivää myöhemmin — hän kirjoittaa Josefille: "Nyt puhutaan enemmän kuin milloinkaan matkastani; se olisi jo päätetty, ellei tällä hetkellä oltaisi semmoisessa kuohunnassa, mutta nyt on kiehuva levottomuus ja paljon kapinansiemeniä ilmassa; kyllä kaikki kuitenkin parissa päivässä tyyntyy."
Ei ole vähintäkään epäilystä, että tämä kuohuva levottomuus verrattomasti enemmän veti puoleensa Buonaparten huomion kuin Turkin-matka; ei tiennyt kukaan paremmin kuin hän, että jos nämä kapinansiemenet aijottiin parissa päivässä tukahuttaa, niin täytyi tykkien puhua ensi kerran Parisin kaduilla Ranskan kansalaisille.
Se, mikä nyt sai mielet liikkeelle, oli pian tapahtuva äänestys konventin valmistamasta uudesta hallitusmuodosta — direktori-hallituksesta. Viime vuosien veristen kokemusten opettamana hallitus ehdotuksessaan koetti turvata maalle rauhallisen kehityksen; tätä yritettiin saavuttaa antamalla hallitusmuodolle niin konservatiivinen leima kuin suinkin sopi tasavaltaisiin muotoihin, muun muassa ehkäisemällä vallankumouksellisten klubien vaikutusvaltaa väkijoukkoihin; jakobinien klubi oli jo yhdeksän kuukautta sitten suljettu. Lakiasäätävä valta annettiin lainsäätäjäkunnan käsiin; sen toinen osasto, "nuorempien neuvosto", johon ehdotettiin 500 jäsentä, saisi tehtäväkseen lakitekstien valmistamisen, mutta toinen, "vanhempien neuvosto", 250 jäseninen, ne sitten hyväksyisi tai hylkäisi. Vaalikelpoisuuden ehdoksi nuorempien neuvostoon säädettiin 30:n ja vanhempien neuvostoon 40:n vuoden ikä; jälkimäiseen valittavien piti sitäpaitsi olla perheenisiä. Vanhempien neuvosto valitsi ne viisi direktoria, joiden käsissä oli toimeenpaneva valta; yhden niistä piti joka vuosi erota.
Tämä valtiosääntö viritti suuria toiveita kaikissa kuningasvallan puoltajissa. Siten tuli heille ehkä tilaisuus saada vaaleissa enemmistö lainsäätäjäkuntaan ja samalla tehdä mahdolliseksi monarkiaan palaaminen. Mutta kun konventti ei aikonut panna kalliisti saavutettua vapautta vaaranalaiseksi ja tahtoi hinnalla millä hyvänsä pelastaa tasavallan, määräsi se liitteessä valtiosääntöön, että kaksi kolmatta osaa lainsäätäjäkunnan jäsenistä oli valittava konventin omien jäsenten joukosta. Se muodostaisi siten luonnollisen siirtymisen direktorioon, ja turvaisi sillä itselleen läheisimmässä tulevaisuudessa valtavan vaikutuksen kehityksen menoon.
Helppo oli ymmärtää, ettei tätä väliaikaista pykälää voitu saada hyväksytyksi ilman taistelua. Ennen oli vastustusta konventtia vastaan ilmaantunut ainoastaan maaseudulla; termidor'in 9 p:n jälkeen se levisi Parisiin ja oli nyt arveluttavan kiihkeä. Kuningasmieliset eivät, huolimatta Quiberon'in luona kärsimästään tappiosta, olleet menettäneet rohkeuttaan, vaan lietsoivat tyytymättömyyttä tarmonsa takaa, ja Vendée'n chouanit taas tulivat hereille. Kaikkialla kapina hehkui tuhan alla, ja väliaikainen säännös oli kaikille konventin vihollisille merkkinä yleiseen kapinaan. Emigrantteja ja rojalisteja tulvaili joukottani Parisiin ja otti chouanien tunnusmerkin; fructidor'in 20 p:nä (elokuun 6) 44 Parisin 48:sta vaalipiiristä hyväksyi uuden perustuslain, mutta hylkäsi väliaikaisen säännöksen.
Tätä liikettä tasavaltaa ja konventtia vastaan, vaarallisinta minkä "vastavallankumous" tähän saakka oli saanut aikaan, Buonaparte — joka eli tapausten keskustassa ja seurasi niiden kehitystä jännittyneellä tarkkuudella — kirjeessä elokuun 24 p:ltä, siis levottomuuksien hyörinässä, mainitsee "muutamien nuorukaisten yritykseksi saada taantumusta aikaan". Hän noudattaa taas vanhaa periaatettaan peittää kiihtymyksensä ja toiveensa välinpitämättömyyden naamarilla.
Kolmannen kerran eläessään häneltä nyt olivat kadonneet kaikki mahdollisuudet, ja hänen täytyi rakentaa kaikki toiveensa äkilliseen muutokseen johtavissa piireissä. Tässä hänelle olivat kuitenkin eduksi hänen jakobinilaiset mielipiteensä ja entiset suhteensa "Vuoreen"; sillä onnellisesti suoriutuakseen uhkaavasta pulasta täytyi konventin etenkin luottaa radikaalisiin puolueisiin, jotka, kuten Buonaparte ja joukko upseereja y.m. — esim. tunnettu Santerre — olivat taantumuksen aikana kärsineet. Konventissa istuikin henkilöitä, jotka eivät ainoastaan, kuten Barras ja Fréron (jälkimäinen oli hänen sisarensa Paulinen ihailija) olleet nähneet häntä Toulon'in edustalla, vaan semmoisiakin, jotka tunsivat hänen kirjasensa "Ilta Beaucaire'issa", jossa hän puolustaa jakobineja ja halveksien kaikkea puolinaisuutta näkee tasavallan pelastuksen ainoastaan häikäilemättömässä, tarmokkaassa esiintymisessä. Konventissa tiedettiin, mihin hän oli valmis ja missä hän oli ajan tullen löydettävissä. Huolimatta väliaikaisen säännöksen hylkäämisestä, konventti vendémiaire'in 2 p:nä (syyskuun 23) julkaisi uuden perustuslain, jonka piti tulla voimaan heti kun vaalit olivat ohi. Kapinalliset kuitenkin kieltäytyivät hajoittamasta vaalikokouksiaan, jotka nyt tulivat entisten klubien sijaan ja joissa nyt puhuttiin samalla tavalla konventista kuin joku vuosi sitten oli puhuttu kuningasvallasta. Erityisesti yksi vaalipiiri — Lepelletier — esiintyi rajusti; kun lokakuun 4 p:nä kenraali Menou lähetettiin sinne asevoimalla hajoittamaan kokousta ja sulkemaan huoneustoa, hän antautui välittelyihin kapinallisten kanssa ja vetäytyi pois uskaltamatta ryhtyä toimeen. Se oli siveellinen tappio konventille, joka käsitti, ettei saanut hetkeäkään epäröidä. Sillä oli käytettävänään tuskin enempää kuin 7,000 miestä kapinallisia vastaan, joilla oli tukenaan noin 30,000 kansalliskaartilaista. Myöhään illalla konventti julisti, ettei se aijo hajaantua ennenkuin järjestys on palautettu ja jätti hallituksen viidelle sen omasta keskuudesta valitulle miehelle. Kun ei rohjettu luovuttaa sotavoiman ylipäällikkyyttä muukalaiselle, se annettiin Barras'lle, jolla entisenä meriupseerina luultiin olevan jonkinmoinen käsitys sotilasasioista; mutta Barras, joka itse epäili näin kärjistyneissä oloissa ryhtyä päälliköksi, pyysi saada lähimmäksi miehekseen tykistöupseerin jo vangitun Menou'n sijaan, ja ehdotti Carnot'n kehoituksesta nuorta kenraali Buonapartea. Keskiyön aikana hän eräässä komiteahuoneessa, pienessä kabinetissa Tuilleriain teatterisalin vieressä, esitettiin konventille.
Napoleon on sittemmin itse antanut kertomuksen tapauksista tänä hänelle niin merkillisenä päivänä.
"Olin eräänä iltana teaterissa, oli vendémiaire'in 12 p. (lokakuun 4). Kuulin sanottavan, että seuraavaksi päiväksi odotettiin jotakin 'halloota' — tiedätte, että se oli yleinen sana Parisissa, jossa oli totuttu välinpitämättömästi katselemaan alituisia hallitusmuutoksia, koska ne olivat niin jokapäiväisiä, etteivät ne häirinneet parisilaisten puuhia eikä huveja, tuskinpa heidän päivällistäänkään. Hirmuhallituksen jälkeen tyydyttiin kaikkeen, kun vain henki säilyi.
"Kerrottiin että konventin istunto jatkuisi keskeytymättä. Riensin sinne ja tapasin kaikki hämmentyneinä ja neuvottomina. Salin keskustasta kuului äkkiä ääni: 'Jos joku tuntee kenraali Buonaparten osotteen, pyydetään asianomaisia kääntymään hänen puoleensa ja ilmoittamaan hänelle, että konventtivaliokunnassa halutaan keskustella hänen kanssaan'. Olen aina mielelläni suonut ohjakset sattumalle; sen mukaan tein päätökseni ja lähdin valiokuntaan.
"Tapasin siellä muutamia jäseniä, kaikki mitä suurimmassa hämmingissä, muiden muassa Cambacérès'in. He odottivat hyökkäystä seuraavana päivänä; mihin ryhtyä? Minulta pyydettiin neuvoa; minä vastasin pyytämällä tykkejä. Tämä heitä kauhistutti, ja niin koko yö kului, eikä mitään päätetty. Tiedot olivat aamulla hyvin huolestuttavia. Silloin uskottiin minulle koko juttu ja ruvettiin keskustelemaan, oliko todellakin oikeus asettaa väkivalta väkivaltaa vastaan. 'Herrat ehkä tahtovat, että me kysyisimme kansanjoukolta, suvaitseeko se itseään ammuttavan! Kun minut on nimitetty, olen minäkin asiaan sekaantunut henkeni uhalla; ei ole sentähden muuta kuin oikeus ja kohtuus, että te sallitte minun toimia.' Sitten jätin nuo herrat, jotka olivat vähällä hukkua omaan sanatulvaansa, järjestin sotamieheni ja suuntasin kaksi tykkiä St. Roch'ia kohti. Niiden vaikutus oli kauhistuttava; porvarismiehistö ja kapinaliitto olivat silmänräpäyksessä lakaistut pois."
Noin "sattumalta", kuin Buonaparte tässä rouva Rémusat'lle kertoo asian, se kaiketi ei liene käynyt. Jo Korsikassa muuan vanha sukulainen hänelle ennusti, että hän kerran hallitsee maailmaa, koska hän osaa niin mainiosti valehdella; ja jo vanhastaan on häntä syytetty siitä, että hän muistelmissaan, sekä niissä, jotka hän kirjoitutti, että niissä, jotka hän on kertonut, ei pidä varsin suurta lukua totuudesta. Jo Abrantes'in herttuatar, joka oli hänen ihailijoitaan, sekä Bourienne ovat tämän huomanneet. "Hän ei tullut ajatelleeksi", sanoo Junot'n vaimo, "että oli tuleva memoarien aikakausi, joka saattoi kukistaa hänen viekkaasti lasketun rakennuksensa; niinikään hän ei tullut ajatelleeksi, että saattoi säilyä yksityisiä kirjeitä ja asiakirjoja — sillä paljon on tahallisesti hävitetty ja toimitettu pois — joilla on sama todistusvoima kuin memoareilla. Lyhyesti, Buonaparte tahtoi itse kirjoittaa historiansa ja esiintyä siinä valossa, joka hänelle paraiten sopi; hän koettaa samassa määrässä mutta vähemmän taitavasti pettää jälkimaailmaa kuin omaakin aikaansa; sentähden hän kaikkialla salaa kunnianhimoiset puuhansa ja viekkaasti harkitut temppunsa, joita hän eteenpäin päästäkseen käytti, ja esittää elämänsä ratkaisevat tapaukset kohtalon leikkinä. Jos myönnetäänkin, että Buonaparte, jonka harrastukset kuitenkin suuressa määrässä riippuivat olojen kehityksestä ja niiden menosta päivä päivältä, vasta teatterissa sai tiedon piirikuntain kapinallisista hankkeista ja konventin keskeytymättömästä jatkumisesta, on sittenkin vaikea uskoa, että hän konventissa sattumalta kuuli yleisesti lausutun kehoituksen kelle halukkaalle hyvänsä koettamaan hankkia tietoa kenraali Buonaparten olinpaikasta! Kun jäsenten oma kallis henki oli kyseessä, on varmaa, että he olivat ryhtyneet parempiin toimiin kutsuakseen saapuville sen miehen, jonka uskaliaaseen esiintymiseen he nyt turvautuivat.
Sitäpaitsi onkin todistuksia siitä, että Buonaparte saman päivän aamuna oli ollut kirjevaihdossa Barras'n kanssa, ja Fréron se iltamyöhään vei hänet konventin valiokuntaan, jossa Barras hänelle tarjosi paikan konventin sotajoukkojen päällikkönä ja kenraalina. Joku tunti sitä ennen tullessaan teaterista ja nähdessään kapinallisten valmistukset hän sanoi Junot'lle: "Kumpa vain minulle annettaisiin johto, kyllä minä ottaisin kahdessa tunnissa viedäkseni nuo ihmiset Tuillerioihin ja karkoittaakseni kaikki nuo viheliäiset konventin jäsenet." Ei voi mikään paremmin kuin tämä osottaa, kuinka vähän hän piittasi puolueista; hänen halunsa oli yksinomaan päästä valtaan. Nyt oli kuitenkin arpa heitettävä, nyt oli luovuttava kaikesta kaksoispelistä. Tuona yöllisenä hetkenä ratkaistiin Euroopan kohtalo pitkiksi ajoiksi.
Buonaparte ei horjunut; hän vain asetti sen ehdon, että hänelle suodaan vapaat kädet; tunti sen jälkeen kulki ratsuosasto, nuori luutnantti Murat johtajanaan, kiertoteitä ja hiljaisuudessa leiriin Sablons'in luo ja vei sinne tuodun tykistön turvaan Parisiin. Päivän koittaessa olivat Tuilleriat ylt'ympäri tykkien saartamat; niiden taa oli asetettu konventin joukkoja, 7,000 miestä, joihin viime hetkessä oli lisätty 1,500 "1789 vuoden patrioottia", vanhoja klubin jäseniä ja etukaupunkien väkeä Santerre'in johdossa. Itse konventin jäsenille, jotka unettoman levottoman yön jälkeen olivat jotakuinkin riutuneita, Buonaparte antoi jakaa aseita, ja kaikki oli siis valmiina vihollisen kohtaamiseen, jos sitä haluttaisi ryhtyä rynnäkköön.
Kun päivä vaikeni, niin että asemasta voitiin saada yleissilmäys, konventin jäsenet huomasivat kauhukseen, että kapinallisia oli paljo enemmän kuin konventin väkeä. Kapinalliset puolestaan masentuivat nähdessään uhkaavat tykkien suut tähdättyinä heitä kohden. Guillotiniin oli totuttu, mutta noita mustia, kylmiä kapineita ei oltu totuttu näkemään, ja muisto niiden kauheasta vaikutuksesta Toulon'in ja Marseille'n kaduilla heräsi äkkiä vireille. Vastoin kaikkea hyvää Parisin tapaa seisoivat molemmat puolet suuren osan päivästä rauhallisina vastakkain. Konventin kokoussalissa keskusteltiin yhtenään kapinallisten lähettiläiden kanssa. Monet olivat sovintoon taipuvaisia, toiset arvelivat, että konventilla ei ollut muuta valitsemisen varaa kuin voitto tai kuolema — silloin kumahtivat klo 1/2 5 iltapuolella ensimäiset laukaukset. Painostava äänettömyys oli loppunut; pian oltiin kaikin rajussa taistelussa. Buonaparten tykit lakaisivat katuja, niin ettei vihollisen ylivoimainen lukumäärä paljoakaan hyödyttänyt. Tuimimmin riehui taistelu St. Honoré-kadulla; siellä olivat kapinallisten osastot ja kansalliskaarti alkaneet tulen, ja tykit, jotka olivat asetetut kadun toiselle puolelle, aikaansaivat hirvittävän verilöylyn kapinallisten riveissä, jotka olivat miehittäneet St. Roch-kirkon portaat. Joku tunti sen jälkeen Buonaparte samoilta portailta kuritti Pont Neufiä, josta klo 7 aikaan yritettiin viimeinen rynnäkkö Tuillerioihin. Yön tullen tasavalta oli pelastettu. "Kaikki on ohitse", kirjoitti Buonaparte samana iltana Josefille. "Minulle on onni myötäinen."
Niin, onni oli ollut hänelle suopea, ja hän oli saanut komennon Parisissa kenties pikemmin kuin oli odottanut. Hän oli taas monien kohtalon vaiheiden perästä mitä lähimmässä yhteydessä hallitsevan puolueen kanssa; kunnianosotuksia hänelle tuli tulvimalla tämän pontevan esiintymisen ja Tuillerioiden nerokkaan puolustamisen johdosta. Kolme viikkoa vendémiaire'in 13 p:n jälkeen hän oli nimitetty prikaatinkenraaliksi ja kaikkien Ranskassa olevain konventin sotajoukkojen ylipäälliköksi. Mutta oli tällä pikaisesti saavutetulla menestyksellä arveluttavakin puolensa. Se oli saatu kansalaissodassa vuodattamalla ranskalaista verta, ja Buonaparte, joka taantumuspuolueen silmissä oli vain le corse terroriste (korsikalainen hirmuvallan puoltaja), ei ollut hyvillään niistä liikanimistä, joita hänelle pian annettiin: "herra kenraali Vendémiaire", "katukenraali" y.m., ja hän tunsi pakottavaa tarvetta ansaita laakerinsa toisella tavalla. Vaikka hänen valta-asemansa olikin melkoinen, piti hän sitä vain askeleena eteenpäin sillä tiellä, jonka kunnianhimo oli hänelle viittonut. Sillä Buonaparten päätä ei koskaan pyörryttänyt, häntä ei koskaan onnensa hurmannut. Saavutettuaan yhden päämäärän, jonka hän mielikuvituksessaan oli itselleen asettanut, ryhtyi hän heti selvänäköisenä ja teräväjärkisenä toimeen saavuttaakseen toisen.
Ennen kaikkea hän tunsi välttämättömäksi hankkia itselleen Ranskan yhteiskunnassa lujemman aseman kuin minkä hän ennen, pitäen silmällä vain korsikalaisia suunnitelmiaan, oli voinut saada. On ennen mainittu, että Buonaparte Toulon'in valloituksen jälkeen siirsi kunnianhimoisen mielikuvituksensa toiselle näyttämölle ja ajatteli tulevaisuuttansa Ranskassa. Semmoinen tapaus kuin vendémiaire'in 13 p:n tietysti ainoastaan vahvisti tätä ajatusta, ja nyt huomaamme hänen gallialaistavan nimensäkin, heittämällä pois italialaisen u:n, ja kirjoittavan siit'edes nimensä Bonaparte. Ja samaan aikaan neiti Permon kertoo, että hän äitinsä häntä italiaksi puhutellessa tekeytyi kuin olisi unohtanut äidinkielensä ja vastasi tämän moitteeseen, että olihan hän muuten ranskalainen. Viimeiseksi renkaaksi, jonka piti liittää yhteen kaikki Bonaparten ponnistukset päästä täysikelpoiseksi kansalaiseksi Ranskan yhteiskunnassa, tuli tietenkin hänen avioliittonsa ranskalaisen naisen kanssa.
Kun Bonaparte suvella 1795 oli halunnut naida veljensä kälyn, Desirée Clary'n, oli tämän melkoinen varallisuus avioliiton aikeen käytännöllisenä vaikuttimena. Nyt, päästyään kaikista taloudellisista vaikeuksista, hänen tuumansa menivät siihen suuntaan, että hän naimisella pääsisi hienojen seurapiirien yhteyteen. Sillä "hienot seurapiirit" rupesivat vähitellen saamaan merkitystä, ja uudestaan virinneessä salonkielämässä matkittiin miten parhaiten taittiin l'ancien régime'in hienoa maailmaa. Barras, Bonaparten ystävä ja suosija, vanhaa provensilaista aatelia, nautinnonhimoinen ja irstaileva, eli täydellisesti kuten grand seigneur ennen vallankumousta. Hänen salongeissaan, joihin kokoontui koko senaikainen Parisin eleganssi, toivoi Bonaparte paremmin kuin missään muualla saavansa unohdetuksi le corse terroriste'in ja saavuttavansa yhteyksiä vanhojen aatelissukujen kanssa, joiden jäsenet taas vähitellen alkoivat näytellä osaansa seuraelämässä. Ja siihen määrään oli järki etualalla hänen naimatuumissaan, että hän kosi sukunsa vanhaa ystävää, rouva Permon'ia, joka juuri äsken oli joutunut leskeksi. Rouva Permon oli tosin nähnyt hänen saapumisensa maailmaan ja hänellä oli täyskasvuisia lapsia, mutta hän oli rikas ja yhteydessä monien vanhojen sukujen kanssa. Mutta rukkaset Bonaparte sai ja hänen täytyi luoda silmänsä toiselle taholle. Silloin sattuma tuli hänelle avuksi.
Direktorio oli estääksensä uusia levottomuuksia antanut Bonapartelle käskyn riisua aseet parisilaisilta, ja jokaisen täytyi luovuttaa, mitä hänellä aseita hallussaan oli. Silloin eräänä päivänä viisitoistavuotias Eugène de Beauharnais tuli kyynelsilmin pyytämään lupaa saada pitää isänsä miekan. Hänen isänsä, kenraali de Beauharnais, joka vähää ennen termidor'in 9:ttä päivää oli mestattu, oli kunnialla käyttänyt sitä tasavallan vihollisia vastaan. Lupa annettiin, ja seuraavana päivänä saapui rouva Josephine de Beauharnais kiittämään poikansa puolesta. Hän oli jo sivuuttanut ensi nuoruuden, oli kolmenkymmenenkahden vuotias, mutta piti omituisen viehättävällä esiintymisellään paikkansa Parisin kauniimpien naisten rinnalla. Hän oli vanhaa Ranskan aatelia — Tascher de la Pagerie —, syntynyt Martiniquen saarella, ja hänen parisilaiseen hienouteensa liittyi vielä jotakin tropikimaista, mikä harvoin oli tekemättä vaikutusta miehiin. "Olematta varsinaisesti kaunis", kertoo hänestä eräs ystävätär, "koko hänen persoonassaan oli omituista suloutta. Hänen piirteensä olivat hienot ja sopusointuiset, katse lempeä, ja hänen tavattoman pieni suunsa peitti taitavasti rumat hampaat. Hänen hipiänsä hiukan ruskeahkon värin peitti punainen ja valkoinen ihomaali, jota hän osasi oivallisesti käyttää. Hänellä oli siro vartalo, hänen muotonsa olivat hienot ja solakat; hänen pieninkin liikkeensä oli kevyt ja sulava. Hän oli itse hyvyys ja hyväntahtoisuus, hänessä oli tavaton mielen tasapaino ja helposti hän unohti sen pahan, mitä hänelle tehtiin. Mutta hän oli nainen ilman lahjakkaisuutta. Hän oli kreolilainen ja keimaileva, ja hänen kasvatuksensa oli kovin laiminlyöty. Hän kuitenkin tiesi puutteensa eikä koskaan antautunut vaaraan paljastaa itseään keskustelussa. Hänellä oli hieno, luonnollinen esiintymistaito, hän osasi puhua ihmisille miellyttävästi ja hänen muistinsa oli oivallinen, mikä on hyvä ominaisuus korkeassa asemassa olevilla henkilöillä. Valitettavasti häneltä puuttui sielun suuruutta ja tunteen vakavuutta."
Bonaparte heti rakastui viehättävään rouva Josephine'iin ja rakastui niinkuin voi ainoastaan mies, jolla on niin väkevät intohimot kuin hänellä. Kaiketi ei kestänyt kauvan ennenkuin rouva sen huomasi, ja kyllä hän näyttää häntä jossain määrin rohkaisseenkin. Tämän huomaa riittävästi seuraavasta kirjelipusta brumaire'in 6 p:ltä IV (lokakuun 27 p. 1795):
'Te ette enään käy ystävättären luona, joka teistä pitää. Te olette hänet kokonaan jättänyt; siinä te teette väärin, sillä hän on teille hellästi ystävällinen.
Tulkaa huomenna, septidinä, syömään suurusta luonani. Minun täytyy tavata teitä ja puhua kanssanne harrastuksistanne.
Hyvää yötä, ystäväni, syleilen teitä.'
Tuo kaunis nainen oli varmaankin huomannut arveluttavaksi pysyä leskenä kahden lapsen kanssa näin levottomina aikoina. Hirmuhallituksen aikana hän aateluutensa tähden itse oli ollut vangittuna ja hengiltä tuomittuna, mutta oli pelastunut Robespierre'in kukistuessa. Hän siis kokemuksesta tunsi ne myrskyt, jotka saattoivat olla uhkaamassa. Ja muistakin syistä saattoi olla hyvä, että häntä olisi miehen käsivarsi tukemassa. Hän ei ollut varakas ja oli kokenut, miltä tuntui olla ilman huolenpitäjää. Ainoastaan Barras'n rakastajattaren, kauniin rouva Tallien'in ystävyys ja muutamien vaikutusvaltaisten miesten tuttavuus, joita hän erityisesti oli tavannut viimemainitun salongeissa, oli antanut hänelle tilaisuuden elää niinkuin hän eli. Mutta juuri näiden tuttavuuksien ja seuraelämän irstaisuuden ja huikentelevaisuuden tähden saattoi olla välttämätöntä naiselle, joka halusi säilyttää siveytensä ja pitää huolta ulkonaisesta muodosta, että hänellä oli mies rinnallaan. Arveluttavaa vain oli, ettei kenraali, tunnettukaan kenraali, ollut mikään loistava aviomies, kun hän ei ollut varakas. Tähän kuitenkin ehkä oli apu saatavissa; kaiketi näistä Bonaparten asioista rouva tahtoi hänen kanssaan puhua aamiaisilla brumairen 7 p:nä. Jos rouva Josephine siten huomasikin edulliseksi mennä yhteen miehen kanssa, jolla selvästi oli tulevaisuus edessään, niin ei ollut Bonapartekaan näkemättä hyötyä, joka hänelle voisi olla avioliitosta markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sillä tuo kaunis leski kuului Ranskan ylhäisimpiin perheisiin, ja naidessaan hänet Bonaparte tiesi pääsevänsä korkeampaan yhteiskunnalliseen piiriin, mihin hän aina oli pyrkinyt, tavallansa tulevansa "salonkikuntoisemmaksi", kuten hän jälestäpäin itse myönsi. Mutta jos hän rakastikin Josephine'iä myrskyisellä intohimolla, ei tämä juuri tuntenut erityistä taipumusta pieneen kenraaliin, jonka huoleton ulkoasu ja usein kömpelö esiintyminen tuskin olivat omiansa tekemään häntä naisten suosikiksi. Mutta hänetkin valloitti Bonaparten selittämätön, melkeinpä demoninen vaikutusvoima niihin, jotka hän tahtoi voittaa puolelleen. "Olet nähnyt kenraali Bonaparten luonani", kirjoittaa hän eräälle ystävättärelleen. "No niin, hän haluaa tulla Aleksanteri de Beauharnais'n lapsille isän veroiseksi, tahtoo naida hänen leskensä. Kysyt: rakastatko häntä?… En, mutta tunnen olevani penseyden tilassa, joka on minulle epämieluinen ja jota hurskaat pitävät uskonnon asioissa kaikista pahimpana. Ihailen hänen miehuuttaan, hänen laajoja tietojaan, hänen henkensä vireyttä, joka saa hänet ymmärtämään toisten ajatuksia ennenkuin ne ovat lausutut. Mutta — sen myönnän — minua kauhistuttaa, että hän koettaa saada valtansa alle kaikki, jotka häntä ympäröivät. Hänen tutkivassa katseessaan on jotakin selittämätöntä, outoa, joka painostaa meidän direktori-herrojammekin. Se, jonka pitäisi vihdoin minua lämmittää, hänen väkevä intohimonsa minua kohtaan, jonka hän ilmaisee niin tulisesti, että minun on mahdoton epäillä sen vilpittömyyttä, juuri se minut on pidättänyt ollessani useasti antamaisillani hänelle lupaukseni."
Rouva de Beauharnais itse ja hänen ympäristönsä olivat kauvan olleet selvillä Bonaparten tunteista ennenkuin tämä — oman kertomuksensa mukaan — rohkeni niitä hänelle tunnustaa. "Kun siitä ruvettiin juoruamaan, puhui Barras minulle asiasta. Minulla ei ollut ollenkaan syytä salata mitään. Te siis aikoisitte naida rouva de Beauharnais'n, hän sanoi. Te osaatte käyttää hyväksenne kykyänne ja virka-arvoanne, mutta olette yksin, ilman varoja ja ilman suosijoita. Teidän täytyy naida; siitä saatte selkänojaa."
Ja Barras, joka halusi olla mieliksi rakastajattarensa kauniille ystävättärelle ja samalla mielellään käytti tilaisuutta päästäkseen Bonaparten suosioon, otti hankkiakseen hänelle aseman, jossa oli saatavana sekä laakereita että kultaa, niin että siten avioliitto tulisi mahdolliseksi. Saatuaan tästä tiedon Josephine vihdoin suostui, ja Bonaparte oli jonkun aikaa ylimmässä taivaassa. Luettakoon vain kirje, jonka hän kihlauksen aikana kirjoitti rakkaallensa:
'Täynnä sinua luon aamuisin auki silmäni; sinun kuvasi ja tuo hurmaava eilisilta eivät ole suoneet mielelleni lepoa. Rakas, verraton Josephine, minkä ihmeellisen vallan oletkaan saavuttanut sielussani! Jos näen sinut suuttuneena, huolestuneena, levotonna, on sydämeni pakahtumaisillaan, eikä ole ystävälläsi rauhaa ollenkaan. Mutta saanko enemmän rauhaa, kun päästän valloilleen minua hallitsevan syvän intohimon ja sinun huulillasi, sinun povellasi imen liekkiä, joka minua kuluttaa? Oi, minulle on tänä yönä selvinnyt, ettei sinun kuvasi ole sinä itse. Sinä lähdet päivällisille, kolmen tunnin perästä näen sinut taas. Miljoona suudelmaa siksi, mio dolce amor — mutta älä anna minulle yhtäkään, ne sytyttävät vereni tuleen.'
Selvää on, ettei kaunis markiisitar ollut aina pysynyt yhtä kylmänä rakastunutta kenraalia kohtaan.
Bonaparten rakkaus-onni tosin täytti hänen mielensä, mutta ei sittenkään niin, että se olisi hillinnyt hänen kunnianhimoansa. Päinvastoin, toinen tunne imi ravintoa toisesta. "Ymmärsin hänen puheestaan", sanoo Bourienne heti vendémiaire'in 13 p:n jälkeen, "että tämä avioliitto tulisi suuresti edulliseksi hänen kunnianhimoisille hankkeillensa." Hän oli vakuutettu siitä, että yhtyminen tämän nuoren lesken kanssa tuottaisi hänelle onnen. Siitä hänelle ei koituisi ainoastaan luja selkänoja Ranskan yhteiskunnassa, vaan siitä olisi rouva Josephine'in ja hänen ystävättärensä vaikutuksesta Barras'han ja muihin vielä sekin seuraus, että hän vihdoin pääsisi toimimaan sillä näyttämöllä, josta hänet aikanaan aivan vastoin tahtoaan oli syrjäytetty. Ensimäinen suuri todistus Bonaparten nerokkaasta silmästä lienee se, että hän paljon ennen muita oli käsittänyt, mitä osaa Italia sillä hetkellä näytteli Euroopan valtiollisissa oloissa. Mannermaavallat olivat vähitellen tehneet rauhan tasavallan kanssa. Ainoastaan Itävalta jatkoi taistelua yhdessä Sardinian kanssa. Keisari oli tähän saakka käynyt sotaa Saksan puolella Reinin varrella luottaen siihen, että Sardinian kuningas pystyy torjumaan kaikki yritykset tunkea Piemont'iin. Italia oli siten sen sotilaalliseen merkitykseen nähden huonosti puolustettu. Ja kuitenkin oli juuri sieltä suurin maine saavutettavissa. Siellä liikuttiin klassillisella maaperällä; voitokas sotapäällikkö, jonka maine säteili täältä, voisi helposti aikana semmoisena, joka oli kasvatettu klassilliset esikuvat silmien edessä, päästä muinaisajan suurten miesten rinnalle ja saada ikuisen maineen kuten nekin. Päästä takaisin italialaiseen armeijaan ja voittaa siellä, ei erityisen puolueen suosiota, vaan koko Ranskan kansan ihastus puolelleen — siinä oli Bonaparten toivomusten lopputarkoitus. Sillä sotajoukkojen sokea alttius ja kansakunnan innostus oli hänelle tarpeellinen ryhtyessään ratkaisevasti tavoittelemaan seuraavaa päämääräänsä, joka hänellä varmaan jo silloin oli mielessään: perustuslain muutosta, jonka avulla hän, ainoastaan kahdenkymmenenviidenvuotias mies, pääsisi valtaan Direktoriossa. Sillä direktorien piti hallitusmuodon mukaan olla ijältään yli neljänkymmenen vuoden.
Direktorio oli sotaisen politiikin puolella ja se oli jatkanut Konventin taistelua Itävaltaa vastaan sekä Saksassa että Italiassa. Tahdottiin toteuttaa Carnot'n suuri hyökkäyssuunnitelma: kolmin armeijoin piti tämän mukaan samota Wieniin; Meuse-joelta Main- ja Naab-laaksojen kautta tulevan pohjoisarmeijan piti Regensburg'in luona yhtyä Reinin armeijaan, jonka oli kuljettava pitkin Tonavaa; näiden kahden armeijan piti vihdoin myöhemmin liittyä italialaiseen armeijaan, jonka tuli kulkea pitkin Po'ta ja sieltä taas reetisten alppien kautta. Kuitenkaan ei käynyt missään toiveiden mukaan. Bonaparte valmisti silloin uuden sotasuunnitelman italialaista armeijaa varten, tällä kertaa pannen pääpainon hyökkäykseen Piemont'ia vastaan, ja lähetti sen hallitukselle. Tammikuun 19 p:nä 1796 se Direktoriossa hyväksyttiin ja lähetettiin kenraali Scherer'ille, joka silloin komensi italialaista armeijaa ja majaili Merialpeilla. Direktorion käskyyn panna toimeen Bonaparten suunnitelma hän vastasi, että se oli hullun ihmisen laatima ja että sen tekijä mieluummin pantakoon itse sitä suorittamaan. Sitäpä juuri toivottiinkin. Carnot ehdotti Barras'n ja La Réveillère-Lepaux'n kannattamana Bonapartea italialaisen armeijan ylipäälliköksi. Ehdotus herätti monessa suurta tyytymättömyyttä, mutta Carnot, joka oli lujasti vakuutettu Bonaparten suuresta sotapäällikön-kyvystä, ajoi sen läpi; helmikuun 23 p. 1796 Direktorio allekirjoitti hänen nimityksensä, varmasti luottaen siihen, että mies, joka oli pelastanut tasavallan, myös osaisi ajaa sitä politiikkia, joka yksin kykeni tällä hetkellä pitämään sen hallitusta pystyssä: valloituspolitiikkia.
Kirjeessä, jonka Josephine kirjoitti eräälle naisystävälleen vähää ennen häitä, hän kertoo Barras'n varmasti vakuuttaneen — siinä tapauksessa että hän, Josephine, suostuu menemään naimisiin Bonaparten kanssa — antavansa tälle italialaisen armeijan ylipäällikkyyden. Jos tässä tiedonannossa onkin vähän kerskailua — Direktoriohan se nimitti ylikenraalit eikä yksityinen direktori — ei sittenkään liene epäilystä siitä, että avioliitto rouva Tallien'in ystävättären kanssa suuressa määrässä edisti Bonaparten ylenemistä. Itse hän ei mielellään tätä myöntänyt. Josephine kirjoittaa yllämainitussa kirjeessä: "Kun Bonaparte eilen kertoi minulle tästä kunnian-osotuksesta, joka jo saa hänen kumppaninsa nurisemaan, vaikka se ei ole vielä lopullisesti päätettykään, sanoi hän: luuletteko minun tarvitsevan suosiota päästäkseni eteenpäin? Kaikki ne kerran ihastuvat, jos minä tahdon antaa heidän käyttää hyödykseen suojelustani. Miekka on kupeellani, ja sillä pääsen pitkälle! Mitä arvelet sellaisesta luottamuksesta onneensa? Eikö se osoita itseluottamusta, joka voi syntyä ainoastaan rajattomasta itserakkaudesta? Prikaatikenraali aikoo suojella hallituksen etevimpiä miehiä! En tiedä… mutta joskus tämä naurettava varmuus minua niin huikaisee, että todellakin uskon mahdolliseksi kaikki, mitä tämä merkillinen mies minulle luulottelee voivansa tehdä. Ja kuka tietää, mitä hän kuvitusvoimallaan saattaa saada aikaan!"
Maaliskuun 9 p:nä Bonaparte vietti häänsä markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sormukseen, jonka hän pani morsiamensa sormeen, oli hän piirrättänyt sanat: "Au destin!" (kohtalon huomaan!). Siinä ilmeni mahdollisimman selvästi hänen fantastinen uskontunnustuksensa, joka niin usein purkautuu hänestä esiin ja joka omituisessa määrässä kehittyy hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa. Onni ei kuitenkaan koskaan ollut huimannut hänen päätänsä: päinvastoin, hänen aivojensa tavaton voima, hänen pettämätön ihmistuntemuksensa ja uskomaton laskelmataitonsa tekivät hänet kykeneväksi itse ohjaamaan onnensa vaunuja. "Kauvan tutkimalla sitä miestä, jota on sanottu 'kohtalon mieheksi'", sanoo Bourienne, "olen tullut siihen käsitykseen, että hänen menestyksensä oli seuraus hänen korkeasta intelligenssistään, hänen salamannopeista laskelmistaan, teon ja ajatuksen samanaikaisuudesta, vihdoin hänen vakaumuksestaan, että rohkeus usein on järkevyyttä." Bonaparte käyttää yhdessä ensimäisistä kirjeistään Josephine'ille näitä kummallisia sanoja: "Olen aina ollut onnellinen; kohtaloni ei ole koskaan asettunut tahtoani vastaan." Tässä hän itse koskettaa siihen, mikä on hänen salaisuutensa: tuohon ihmeteltävään sopusointuun, joka on olemassa hänen järkensä ja tahtonsa, hänen kylmien, selkeiden aivojensa vaatimusten ja hänen hehkuvan, intohimoisen sydämensä halun välillä. "Minä huomasin pian", sanoo hänestä rouva de Staël, "ettei hänen luonnettaan käy kuvaaminen samoilla lauselmilla, joita meidän on tapana käyttää. Minulla oli epämääräinen aavistus, ettei mikään tunne voinut vaikuttaa hänen sydämeensä. Hän arvosteli ihmistä samalla tavalla kuin numeroita ja tosiasioita eikä niinkuin vertaistaan. Yhtä vähän hän vihaa kuin rakastaakin; hänelle ei ole olemassa muuta kuin hän itse. Hänelle on kaikki välikappaleena tai keinona johonkin päämäärään. Hän ottaa asiat lukuun ainoastaan mikäli ne ovat välittömästi hyödyksi, yleinen periaate on hänelle vastenmielinen, naurettava tai vihattava."
Hänen lopputarkoituksensa oli valta, rajaton valta. "Minä rakastan valtaa, mutta minä rakastan sitä taiteilijana, kuten soittaja rakastaa viuluansa. Minä rakastan sitä syystä, että voin siitä houkutella säveliä, akordeja, sointuja. Valta on rakastajattareni." — Kun hän kerran keskustelussa sattui lausumaan: "En ole laisinkaan kunnianhimoinen", hän itse samassa korjasi lausuntonsa, lisäten varsin kuvaavasti: "tai jos olen, niin on kunnianhimoni siksi myötäsyntyinen, niin likeisesti olentooni liittynyt, että se on kuin veri, joka virtaa suonissani, kuin ilma, jota hengitän."
Kaikki, mikä vie häntä tätä tarkoitusperää kohti, on hänelle arvokasta, vaistomaisesti, ei selvästi käsitettynä. Tosin voisi päätellä niistä hehkuvista kirjeistä, joita hän avioliittonsa alussa lähetti Josephine'lle, että niiden takana piili välitön, luonnonomainen rakkaus. Mutta kummallista! Neljätoista vuotta myöhemmin tapaamme hänet yhtä yltiöpäisesti rakastuneena varsin vähän viehättävään saksalaiseen keisarintyttäreen Marie-Louise'iin. Nämä molemmat naiset, tai oikeammin yhdistyminen kumpaankin, olivat eri aikoina tarpeelliset hänelle, sentähden ne olivat hänelle arvokkaita. Huolimatta Josephine'in kylmyydestä häntä kohtaan ja hänen varmoista, hyvin perustelluista luuloistaan Josephine'in uskottomuudesta — asioita, jotka muutoin haavoittavat intohimoisia etelämaalaisia arimpaan kohtaan ja synnyttävät vihaa rakkauden sijaan — Bonapartessa aina sittenkin, kun hänen rakkautensa oli sammunut, pysyi lämmin ja hellä tunne häntä kohtaan. Asia oli se, että hän, joka oli yhtä taikauskoinen kuin ikinä italialainen talonpoika, hän, joka kuunteli ennustuksia ja vaani enteitä tavallisimmissa ja mitättömimmissäkin tapauksissa, oli saanut päähänsä, että hänen vaimonsa tavalla tai toisella mystillisesti oli yhdistettynä hänen "tähteensä", että hän tuotti hänelle onnea, ja tämän hengettären menettämisen pelko saattoi hänet suhteissa vaimoonsa ilmaisemaan kärsivällisyyttä, joka muutoin ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Tavallisella naisystävyydellään rouva Rémusat kertoo, että Josephine osasi oivallisesti käyttää tätä miehensä taika-uskoa.
* * * * *
Ainoastaan kaksi vuorokautta Bonaparte sai nauttia kuherrusviikon suloa. Jo maaliskuun 12 p:nä hän lähti liikkeelle ryhtyäkseen virkaansa; hänen puolisonsa sai toistaiseksi jäädä Parisiin. Neljäntoista päivän perästä Bonaparte oli pääkortteerissa Nizzassa. Vanhemmat prikaatikenraalit, kuten Masséna, ja Augereau, jotka olivat olleet mukana useissa kahakoissa, olivat äärettömästi suutuksissaan tuosta "korsikalaisesta nousukkaasta", joka heille lähetettiin Parisista. Mitä oli tämä matemaatikko ja haaveilija muuta tehnyt kuin komentanut joitakuita tykkejä Toulon'issa ja Parisissa, eikä sielläkään edes vihollisia vaan Ranskan kansalaisia vastaan? Jättiläiskokoinen Augereau puhui mitä solvaavimmin sanoin tästä pienestä "katukenraalista", Barras'n suosikista, joka oli heitä kaikkia nuorempi. Mutta tuskin olivat he käyneet ensi tervehdyksellä päällikkönsä luona kuin jo huomasivat hänessä mahtavampansa. Augereau myöntää, että "tuo pieni kenraali raukka" häntä peljästytti. Hän ei laisinkaan käsitä sitä ylevämmyyttä, joka masensi hänet heti ensi hetkessä. Ja mitä oli tuossa vastaanotossa tapahtunut? Kenraalit olivat kokoontuneet ja vietiin sisään. Bonaparte antoi odottaa itseänsä; kun hän vihdoin astui saliin, loi hän jokaiseen tutkivan katseen ja kiinnittäen miekan vyötäreilleen ja asettaen hatun päähänsä antoi sitten mahtavalla äänellä lyhyesti käskynsä. Käden liike… asia oli suoritettu, ja he saivat mennä. Mutta jokainen myönsi, että nämä selvät, täsmälliset käskyt soveltuivat toisiinsa kuin rattaat koneistossa ja että niiden takana oli mies, joka kykeni saamaan koneiston käymään.
Armeijan 60,000 miehestä Bonaparte tapasi runsaasti kolmannen osan sairaaloissa. Muut majailivat ylhäällä alpeilla ja kapealla rannikolla niiden juurella. Mutta missä tilassa olikaan tämä "italialainen armeija!" Kaiken puutteessa sotamiehet majailivat luolissa, joita olivat kaivaneet maahan tai lumeen. Ravinto oli kurja ja varustus ainakin yhtä kehno, sillä vallankumouksen raastamasta Ranskasta ei voitu mitään tuottaa. Kastanjat olivat parasta ravintoa. Silloin tällöin saattoi ryöstöretki Piemontiin tuottaa ylellisestikin elintarpeita, mutta ennen pitkää oli lähin seutu tyhjäksi riistetty, ja talvikylmä ja nälkä rasittivat kovasti.
Mutta solaan harjaantunutta oli tämä väki. Kolme vuotta oli se oleskellut vuoristossa alituisessa kosketuksessa vihollisen kanssa: siten miehet olivat tulleet kestäviksi ja karaistuiksi, yhtä haavaa reippaiksi ja tuimiksi hyökkäyksissään. Tasavallalla varmaankaan ei ollut parempia sotureita, helpommin syttyviä ja vauhtiin saatavia kuin nämä puolisissit Merialpeilla.
Semmoisella väestöllä Bonaparten tuli ryhtyä sotaretkeen, jota hän itse piti keinona päästä janoamaansa maineeseen. Mutta hänpä osasi puhua ranskalaiselle sotamiehelle ja tunsi väkensä siltä ajalta, jolloin hän Toulon'in piirityksen jälkeen oli komentanut italialaisen armeijan tykistöä. Maaliskuun 27 p:nä 1796, melkein heti kun oli saapunut Nizzaan, hän julkaisi ensimäisen ja kentiesi mainehikkaimman päiväkäskynsä:
"Sotamiehet! Teillä ei ole vaatteita ja ruokanne on kehno; hallitus on teille suuressa velassa; se ei voi teille mitään antaa. Teidän kestävyytenne, teidän miehuutenne täällä vuoristossa on ihmeteltävä, mutta mitään mainetta se teille ei tuota; ei mikään loiste säteile teille. Minä vien teidät maailman hedelmällisimmille lakeuksille. Rikkaat maakunnat, suuret kaupungit joutuvat siellä teidän valtaanne, siellä saatte kunniaa, mainetta ja rikkauksia. Italian soturit! Teiltä ei puuttune uljuutta ja kestävyyttä?"
"Saadaksensa miehet mukaansa täytyy puhua mielikuvitukselle", sanoi Bonaparte sittemmin. Sitä hän juuri tässä tekee. Tuon vilustuneen ja nälkäisen lauman hän vie korkeille alppien huipuille ja näyttää niille sieltä luvatun maan. "Hän petkuttaa meidät peräti noilla hedelmällisillä lakeuksillaan", sanoivat vanhat soturit. "Jospa hän ensin antaisi meille jalkineita, että voisimme mennä sinne alas." Eivät he olleet juuri sillä pilattuja, että päällystö olisi huolehtinut heidän varustuksestaan, mutta kylläpä pian kävi toisin Bonaparten aikana. Ollessaan ensi päiviä armeijassa hän hellittämättä teki työtä hankkiaksensa sotamiehilleen parempaa ruokaa ja parempia vaatteita. "Tuskin voidaan ajatella, minkälaista elämää minä täällä vietän", hän kirjoitti Direktoriolle. "Minä saavun kuolemakseni uupuneena, minun täytyy valvoa kaiket yöt hoitaessani hallintoa; kaikkialla minun täytyy olla mukana saadakseni asiat järjestykseen." Niiden häpeällisten petkutusten, joilla muonanhankkijat ja vastaanottajat armeijassa rikastuivat sotilasten kustannuksella, täytyi pian lakata hänen tarkan valvontansa alla. Milloin ei ole leipä kyllin hyvää, milloin hankkija ottaa lihanaulasta 10 souta, kun sitä teurastajalta saa 8:lla, milloin on univormu liian ahdas, viitta liian lyhyt tai kangas huono. Hankittuja hevoskauroja, ampumavaroja ja aseita hän tarkastaa yhtä huolellisesti, lyhyesti sanottuna: järjestys ja täsmällisyys saadaan aikaan kaikkialla, missä kenraali Bonaparte on komentajana. Mitä hyödyttää ylikenraalin sotilaallinen nero, jos sotamiehellä ei ole nappeja takissa eikä anturoita saappaissa?
Jo aikoja sitten Bonaparte oli määrännyt Alppien ja Apenninien välisen notkon toimintansa lähtökohdaksi. Sieltä menee tie Savona-solan kautta pohjoiseen Piemont'iin; koillinen sivuhaara heti solan pohjoispuolella vie Milanoon Lombardiassa. Ensimainittua tietä puolusti Sardinian kuninkaan armeija Collin johdossa; jälkimäistä — Milanoon saakka — itävaltalaiset, johtajana kenraali Beaulieu. Bonaparten ensi tehtävä oli eristää toisistaan nämä liittolaiset ja pakottaa Piemont rauhantekoon. Sodan pikainen päättäminen tällä taholla oli pääkohtana Bonaparten suunnitelmassa; hän oli otaksunut Sardinian kuninkaan olevan rauhaan taivutettavissa, kun Itävalta häntä ei enään suoranaisesti tukenut.
Bonaparten joukko oli osaksi alpeilla Col di Tendan ja Savonan välillä, osaksi kapealla rannikolla Voltriin päin länteen Genuasta. Täällä ryntäsi Beaulieu ranskalaisia vastaan huhtikuun 9 p:nä ja ajoi ne takaisin Savonaan; mutta seuraavina päivinä Bonaparte eteni, löi huhtik. 12 p:nä itävaltalaiset Montenotten luona solan pohjoispuolella, 13 p:nä piemontilaiset ja itävaltalaiset Millesimon luona ja 14 p:nä jälkimäiset Degon luona. Tämän viime tappion jälkeen Beaulieu'n oli pakko kokonaan vetäytyä takaisin Acquiin pitääksensä avoimena tien Alessandriaan.
Direktorion käskyä noudattaen olisi Bonaparten pitänyt hätyyttää Beaulieu'tä ja ensin suoriutua itävaltalaisista. Hänellä oli, kuten siihen aikaan kaikilla Ranskan kenraaleilla, mukanaan kaksi hallituksen komissariota, joiden tuli valvoa, että Direktorion käskyjä noudatettiin, ja pitää silmällä hänen menettelyänsä. Siten tahdottiin estää tasavallalle vaarallisen sotilasvallan synty. Jo Toulon'in luona Bonaparte oli pyytänyt sikäläisiä komissarioita olemaan sekaantumatta sotilasasioihin, joita he eivät ymmärrä. Täällä hän voitokkaana ylikenraalina, joka noudatti tyystin määrättyä suunnitelmaa, oli vieläkin vähemmän taipuvainen kuulemaan heidän vastalauseitaan. Oli sattunut niin, että Salicetti, hänen maanmiehensä ja petollinen ystävänsä, oli määrätty yhdeksi niistä, joiden oli pidettävä häntä silmällä. Mutta Bonapartella oli keinoja saada hänet ja hänen virkakumppaninsa estetyiksi saamasta aikaan vahinkoa, ja hän esiintyi täydelleen omavaltaisesti. Hän jätti Beaulieu'n rauhaan, lähti piemontilaisia vastaan, löi ne huhtikuun 22 p:nä Mondovin luona ja valloitti Cherascon 25 p:nä. Kävi niinkuin hän oli laskenut. Kun Sardinian kuningas nyt huomasi olevansa Itävallasta eristettynä ja pelkäsi vallankumouksellisia pyrintöjä kansassaan, anoi hän rauhaa. Bonaparte suostui siihen 28 p:nä ehdolla, että hän saa kolme linnaa pantiksi ja vapaan kulun maan kautta. Ensimäinen osa hänen tehtävästään oli onnellisesti ratkaistu ainoastaan neljäntoista päivän kuluessa. Ranskalaisilla oli vallassaan tiet Torinoon ja Milanoon; he olivat ottaneet 10,000 vankia, 40 tykkiä ja joukon lippuja.
Beaulieu oli sillä välin koonnut voimansa Ticino-joen taa, s.o. sen itäiselle rannalle, suojellakseen Milanoa, ja odotti siellä lännestä tulevaa vastustajaansa. Kauvan hänen ei tarvinnut odottaa. Toukokuun 8 p:nä hän sai tiedon, että Bonaparte — jonka hän oli odottanut tulevan suoraan häntä vastaan anastaaksensa itselleen pääsyn joen yli — olikin kulkenut itään pitkin Po'ta ja jo edellisenä päivänä mennyt joen yli Piacenzan luona. Nyt hän siis oli samalla puolen Ticinoa kuin Beaulieu itse ja uhkasi hyökätä hänen kimppuunsa selän puolelta. Milano ei ollut pelastettavissa, asema Ticinon luona oli jätettävä, ja Beaulieu etsi suurimmassa kiireessä suojaa Addan takaa. Toukokuun 10 p:nä ranskalaiset saapuivat Lodin luo ja tunkeutuivat samana iltana joen yli vallattuaan tuimalla ja hämmästyttävän rohkealla rynnäköllä sillan. Beaulieu vetäytyi Mantuaan, ja Lombardian valloitus, Bonaparten toinen tehtävä, oli suoritettu kuudessa viikossa sotaretken alusta lukien. Toukokuun 16 p:nä Bonaparte saapui Milanoon.
Näillä taistelussa itävaltalaisia vastaan saaduilla voitoilla Bonaparte oli lisäksi saanut melkoisia voittoja alkuansa hänelle varsin vihamielisistä kenraaleista ja omista sotamiehistään. "Kaikkien heidän esiintymistään nuorta kenraaliansa kohtaan", kertoo ranskalaisista upseereista eräs omin silmin näkijä, "leimasi kunnioitus tai oikeammin ihailu." Hänen suuri etevämmyytensä, hänen täydellinen välinpitämättömyytensä vaaroista, se ulkonainen tyyneys, jonka hän osasi säilyttää arveluttavimmissakin tiloissa ja varma voittoon vievä johto ne saivat sotamiehet polvilleen hänen eteensä. Sillä nuo sotilaat, jotka olivat perineet vallankumouksen hurjan vapaudeninnon ja jotka niin kauvan olivat eläneet puolirosvoina ylhäällä Alpeilla, eivät helposti voineet alistua siihen kuriin, jonka heidän mitättömän näköinen kenraalinsa tahtoi saada toimeen. Porvarillista sinuttelua käytettiin vielä upseereja, jopa kenraalejakin puhuteltaessa. Saattoi tapahtua, että kun Bonaparte taistelun tulessa saapui vaahtoavalla ratsullaan ja kiihtyneenä huusi alemmalle upseerille: "Miksi et piru vie ole suorittanut lähettämääni käskyä? Etkö osaa lukea, senkin pölkkypää?" hän sai vastaukseksi: "Hitto vieköön, sinun pitäisi oppia kirjoittamaan niin että sitä ymmärtää; kuka sinun kirotuista harakankynsistäsi saa selvää?" Hän sai joskus kuulla varsin röyhkeitä huutoja ratsastaessaan pitkin rintamaa, mutta hän ymmärsi, että sotamies on lapsi ja siis lapsena kohdeltavakin. Mutta jokaisen saavutetun voiton jälkeen hän kasvoi väkensä silmissä, kunnes hän vihdoin näytti heistä jumaluudelta, joka voi heidät käden viittauksella lähettää kuolemaan.
Mutta sotamiehet eivät aavistaneet, että heidän päällikkönsä, joka keskellä kuulatuiskua istui ratsullaan tyynenä kuin pronssiin valettu patsas, ennen taistelua vapisi kuin haavanlehti, oli ihmisistä hämmentynein. Ei häneen vaikuttanut tulossa olevan vaaran pelko. Ei, syynä oli mielenliikutus, hänen aivojensa rajusti suorittaessa laskelmia myötä ja vastaan, asettaessa todennäköisyyden todennäköisyyttä vastaan ja tarmokkaasti arvostellessa kaikkia mahdollisuuksia. Se tavaton hermostus, joka hänessä huomattiin jo poikaijässä, saattoi silloin ilmetä käsivarsien ja kasvojen lihasten puistattavina tempauksina. "Tunsin usein olevani synnyttävän vaimon tilassa", sanoi hän itse. "Se kuitenkaan ei estänyt minua, niin pian kuin luonnosteni toimeenpano alkoi ja todellisuus oli kynnyksellä, esiintymästä täydellisesti tyynenä ympäristöni edessä."
Tuo onnellisesti suoritettu Lodin sillan rynnäkkö, jota Bonaparte itse piti kauneimpana urhontekona koko sotaretken aikana, lisäsi osaltaan suuressa määrässä hänen uskoaan onnelliseen tähteensä. "Ei vendémiaire eikä Montenotte", sanoi hän St. Helenassa, "saaneet minua uskomaan olevani erinomainen ihminen. Vasta Lodin taistelun jälkeen selvisi minulle, että minusta saattaa tulla merkittävä henkilö valtiollisella näyttämöllä. Silloin syttyivät minussa korkealle pyrkivän kunnianhimon ensimäiset kipinät."
Bonaparte kaiketi ei tässä puhu varsin oikein; korkealle pyrkivästä kunnianhimostaan hän oli kauvan ollut tietoinen, mutta hän voi täydellä syyllä pitää Lodin taistelua ratkaisevana kohtana elämässään. Siitä tuli hänelle mittapuu, mitä hän voi uskaltaa. Hänen voittonsa ja nopea menestymisensä olivat tietysti hankkineet hänelle joukon vihamiehiä, jotka alkoivat pelätä nuorta kenraalia, joka toimi täysin omavaltaisesti, ei pitänyt paljon lukua hallituksen komissarioista ja joskus käytti esiintymisessään hallitusta kohtaan sävyä, joka sitä ällistytti. Direktorio olisi tahtonut, että Piemont'ista, joka todellisesti oli valloitettu, tehtäisiin tasavalta; mutta se ei ollut Bonaparten mieliksi, vaan hän suvaitsi omin päin solmia rauhan Sardinian kuninkaan kanssa. Kun Direktorio jotensakin tyytymättömänä palautti hänelle allekirjoitetun sopimuksen, hän vastasi: "Olen vastaanottanut teidän rauhansopimuksenne Sardinian kanssa: armeija on sen hyväksynyt." Oli niitä, jotka lyhyesti arvelivat, että moisen vastauksen pitäisi tuottaa miehelle viisikolmatta luotia ruumiiseen. Monia rupesi lisäksi peloittamaan se tapa, millä Bonaparte alkoi vetää puoleensa kansan suosiota, esim. kun hän antoi ajutanttinsa Junot'n viedä 21 anastettua lippua mahtipontisessa kulkueessa kautta Ranskan ja pitkin Parisin katuja Direktorioon. Kansa riemuitsi, ja Bonaparten nimi oli kaikkien huulilla. Ensi kerran hän silloin täytti ranskalaisille sen päihdyttävän voitonmaljan, jonka hän — ja kuten näytti, hän yksin — osasi valmistaa heille ja joka aikojen kuluessa sai heidät unohtamaan vallankumouksen kautta saadun kalliin vapauden.
Hallituksesta oli kuitenkin, vaikka sen pelko yhä kasvoi, arveluttavaa karkoittaa pois miestä, jonka voitot lisäsivät sen arvoa — aikana, jolloin se ei ollut missään arvossa muulla taholla — ja joka sitäpaitsi omin neuvoin suoritti oman armeijansa kulungit ja lisäksi kykeni lähettämään miljoonan toisensa jälkeen Parisiin ja muillekin armeijoille. Saadaksensa kuitenkin jarrutetuksi tätä vaarallista mutta ehdottomasti tarpeellista Bonapartea Direktorio päätti, että hänen täst'edes oli komennettava yhdessä kenraali Kellermann'in kanssa, jonka johdossa oli Alppi-armeija, ja samaan aikaan hänelle ankarasti huomautettiin, että diplomatiset välittelyt olivat kokonaan jätettävät hallituksen komissarioille. Tämä odottamaton käsky saapui Bonapartelle päivää jälkeen Lodin taistelun, jolla hän oli pukenut Ranskan nimen voiton säteilevään loistoon. Hän ei milloinkaan olisi ollut halukas luopumaan itsenäisestä asemastaan ja päästämään toista kunniansa ja valloitustensa osalliseksi. Tämän uuden loistokohtauksen jälkeen se oli hänelle mahdotonta. Hänen päätöksensä oli nopea, ja toukokuun 14 p:nä hän vastasi Parisiin. Hänen kirjeensä alkoi kertomalla Lodin voitosta. "Toivomuksenne ovat toteutuneet. Lombardia on nyt tasavallan oma." Mutta Carnot'n välityksellä hän Direktoriolle lähetti päätöksensä ylipäällikkyyden jakamisesta. "Nykyisissä oloissa on ehdottomasti välttämätöntä, että teillä on kenraali, jolla on teidän täydellinen luottamuksenne. En valita, jollen minä ole se, ja minun intoni on oleva kahdenkertainen ansaitakseni luottamuksenne siinä asemassa, jonka minulle määräätte. Mutta itsekullakin on omat tapansa sodankäynnissä. Kenraali Kellermann'illa on suurempi kokemus kuin minulla, hän ehkä osaa käydä sotaa paremmin kuin minä, mutta molemmat yhdessä me vasta voisimme käydä sitä huonosti. Sodan laita on sama kuin hallitsemisen; se on tunteen asia. En tahdo mitään jarrua jalkaani. Olen alkanut joltisellakin kiitoksella, haluan vast'edeskin osoittautua teidän vaatimustenne arvoiseksi. Mutta jos minun täytyy hallituksen komissarioille tehdä selkoa jokaisesta askeleestani, johon rupean, jos heille suodaan oikeus muuttaa liikkeitäni, lisätä tai vähentää sotajoukkojani, älkää sitten odottakokaan saavanne minusta kuulla mitään hyvää."
"Vannon teille, että pidän silmällä ainoastaan isänmaan parasta; minut tapaatte aina oikealla tiellä. Olen velvollinen uhraamaan aatteeni tasavallalle. Jos minua koetetaan halventaa teidän silmissänne, niin on vastaukseni sydämessäni ja omassatunnossani!"
Bonaparten vastaus, jossa hän lujasti teroitti sen seikan ehdotonta tarpeellisuutta, että koko valta sekä sotilaallisissa että diplomatisissa asioissa keskitettäisiin yhteen käteen, teki Direktoriossa vaikutuksensa: Kellermann jäi sinne missä oli, lausuttiin toivomus, että hyökättäisiin Livornoa vastaan, ja kenraali Bonaparte jäi yksin määrääjäksi ja sai vapaat kädet Italiassa. Direktorio asettui täten arveluttavalla tavalla pelin ulkopuolelle ja antoi lyhytnäköisyydessään ohjakset sen miehen käsiin, joka osasi niitä pidellä niinkuin ei yksikään toinen. Bonaparte sydämessään riemuitsi. "Minulle on varattu", sanoi hän Marmont'ille, "tilaisuus suorittaa suurtöitä, joita nykyinen sukupolvi ei voi ajatella mahdolliseksi." Mutta ensimäiset korkealle tähtäävän kunnianhimon kipinät eivät syttyneet nyt; ne olivat kauvan kyteneet tuhan alla hänen ensi ajoistaan saakka. Nyt ne leimahtivat ilmi liekkeihin. Mutta hänen lupauksensa uhrata aatteensa tasavallalle oli pelkkä fraasi kuten tällä ajalla moni muukin, ja Direktorio olisi varmaan ollut hänen kanssaan eri mieltä siitä, mikä oli oikea tie ja mitä varsinaisesti isänmaan paras vaati. Bonaparte näki selvästi, mihin hän pyrki; hän jo tunsi itsensä Cesariksi; oli vain tartuttava oikeaan hetkeen kulkeakseen Rubicon'in yli.
Mutta sillä välin Direktorio antoi kaikkialla Ranskassa viettää juhlia Italiassa saavutettujen loistavien voittojen johdosta.
Bonaparte oli otettu Milanossa — jossa hän soi miehilleen kahdeksan päivän levon — vastaan vapauttajana. Mutta suuret verot, joita hän vaati asukkailta, saivat pian mielet kääntymään ja aiheuttivat kansankapinan päivä sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt joukkoineen Beaulieu'tä vastaan. Hän huomasi aseman siksi vakavaksi, että hän itse ryhtyi meteliä asettamaan, ja ankarasti se kukistettiin. Hänen täällä puuhatessaan armeija kulki itään päin. Yhdestä ainoasta lauseesta kirjeessä, jonka hänelle näinä päivinä kirjoitti Berthier, saa käsityksen siitä, mihin määrään Bonaparte oli sieluna armeijassaan, kuinka hänen lujaa johtoansa kaivattiin silloin, kun hän ei ollut saapuvilla. "Armeija teitä kärsimättömänä ikävöitsee." Eikä sen tarvinnutkaan kauvan häntä odottaa; jo 27 p:nä hän saapui, ja nyt riennettiin eteenpäin vihollista vastaan.
Beaulieu odotti ranskalaista armeijaa Mincio-joen takana. Toukokuun 30 p:nä Bonaparte kulki joen yli Borghetton luona, löi itävaltalaiset ja karkoitti ne Adige'n toiselle rannalle. Hän jatkoi takaa-ajoa, ja Beaulieu etsi osaksi turvaa Mantuan muurien suojasta, osaksi pelastusta pakenemalla ylös Tyroliin. Peschiera ja Verona valloitettiin, ja Bonaparte sai kesäkuun 1 p:nä, 8 päivää Milanosta lähtönsä jälkeen, ilmoittaa Direktoriolle: "Itävaltalaiset ovat Italiasta karkoitetut; etuvartijamme seisovat Saksan vuorilla."
Yksistään Mantuan vahva linna Mincion varrella pysyi vielä viimeisenä Itävallan varustuksena Italiassa. Sen omistamisesta oli tästä lähin sotaa käytävä.
Itävaltalaisten poissaoloa aikoi Bonaparte käyttää Direktorion niin suuresti toivoman retken suorittamiseksi keski-Italiaan. Ja toukokuussa oli Pannan ja Modenan herttuain pakko ostaa itselleen aselepo. Kesäkuussa tuli Neapelin ja Kirkkovaltion vuoro. Kaikkialla täytyi maksaa suuria summia ja luovuttaa taideteoksia y.m. Bonaparten oveluutta kuvaavaa on, että hän kapitoliumista pyysi Brutuksen, kuninkaanmurhaajan jälkeläisen ja vapauden puolustajan antiikisen rintakuvan. Kun se Bonaparten lahjana asetettiin Direktorion saliin, kuka silloin voikaan lahjoittajassa aavistaa Cesaria, tasavallalle vaarallista miestä? Neapelin täytyi sitoutua puolueettomuuteen. Rooman täytyi luovuttaa Ranskalle Ferrara ja Bologna sekä tärkeä Anconan satamakaupunki. Kesäkuun 28 p:nä valloitettiin Livorno, jolloin englantilaiset menettivät tärkeän yhdyssiteen Italian kanssa, jota paitsi Bonaparten käsiin joutui joukko monenlaisia runsaita tavaravarastoja. Pari kuukautta myöhemmin ranskalainen sotajoukko sieltä käsin valloitti hänen isänmaansa Korsikan.
Nyt hän keskitti kaikki voimansa Mantuan valloittamiseen. Piiritys oli alkanut jo ennenkuin hän oli retkeillyt etelään, ja hän oli toivonut saavansa linnan haltuunsa ennenkuin uudestaan järjestetty itävaltalainen armeija Wurmser'in johdolla joutuisi avuksi. Heinäkuun lopussa hän sai tiedon, että itävaltalaiset — luvultaan paljon voimakkaampina — lähestyivät kahtena osastona; Wurmserin johdossa oleva tuli pitkin Adige'a Garda-järven itäpuolitse, ja sen piti hyökätä hänen rintamaansa vastaan Mantuan edustalla; toinen kulki Quosdanovich'in johtamana Garda-järven läntistä rantaa pitkin, ja sen tuli käydä kimppuun selkäpuolelta. Hänen alikenraalinsa, joiden piti estellä etenevän vihollisen kulkua, lyötiin molemmilla tahoilla takaisin. Bonaparte tunsi, että ratkaisu oli käsissä. "Voi sitä, joka meistä on väärin laskenut", hän lausui Wurmser'ista ja itsestään. Kaikki oli kyseessä, mutta vaaran ohessa hänen kykynsäkin kasvoi. Äkkiä hän päätti keskeyttää Mantuan piirityksen; tykit tukittiin, ja koko armeija kokoontui Mincion vasemmalle rannalle.
"Antaakseni käsityksen", sanoi eräs ranskalainen valtiomies jotensakin tähän aikaan, "Bonaparten ruumiinrakenteesta, hänen sitkeydestään, uljuudestaan, liikuntojensa nopeudesta, vireydestään ja kaikista niistä hänen ominaisuuksistaan, joita hyvässä merkityksessä tapaamme hänessä, sanon häntä aina pieneksi tiikeriksi!" Tämä kuvaus ylikenraalista on huomioon otettava käsittääksemme koko italialaista sotaretkeä, sillä juuri nämä ominaisuudet muodostavat sen luonteen: nuo salamannopeat liikunnot, harkitut ja äkkinäiset harppaukset ja tuo vastustamaton, musertava hyökkäys. Hänen oma vireytensä, nopeutensa ja tarmonsa tarttui hänen väkeensä. "Niinkuin koski", sanoi hän miehilleen, "te olette syösseet alppien huipuilta alas; kaiken, mikä asettui teitä vastaan, te kaadoitte ja musersitte." Hän oli pää, armeija oli ruumis, ja jokainen sen jäsen totteli salamannopeasti ja silmänräpäyksessä noita oivallisia aivoja. Hänen neronsa ei kohonnut missään suurempaan loistoon kuin taisteluissa Garda-järven eteläisen kärjen ympärillä, jossa hän johti liikkeitä kahden armeijan välissä. Ennenkuin itävaltalaiset vielä aavistivatkaan hänen läheisyyttään, hän jo oli heidän kimpussaan, löi Quosdanovich'in Lonaton luona, kääntyi lounaaseen ja voitti seuraavana päivänä Wurmser'in Castiglione'n luona. Seuraavana päivänä taas voitto Peschieran luona, ja sitä seuraavana — elokuun 7:ntenä — oli Mantua uudestaan piiritettynä.
Kuukautta myöhemmin Wurmser keisarinsa käskystä toisen kerran samosi eteenpäin, tällä kertaa alas Brenta-laakson kautta, hänen alikenraalinsa Davidovich'in kulkiessa pitkin Adige'a. Tarkoitus oli taas saada Bonaparte kahden tulen väliin. Vaikka vihollinen nyt oli nähnyt niin monta todistusta hänen ihmeteltävästä nopeudestaan, tuli se taas yllätetyksi. Bonaparte kiiti Tyroliin Davidovich'ia vastaan, löi hänet ahtaissa rotkoissa Roveredon ja Callianon luona ja ajoi hänet niin kauvas takaisin pohjoiseen, että hän itse saattoi kulkea Brenta-laakson kautta. Wurmser marssi mitään aavistamatta ainoastaan kaksi päivän-matkaa edellä, päästäksensä pitkin Brenta-jokea Legnanoon, josta hänen yhteistyönsä Davidovich'in kanssa ja Bonaparten sulkeminen oli alkava. Silloin ranskalaiset tekivät hyökkäyksen hänen jälkijoukkoonsa; hänen täytyi kiirehtiä marssiansa päästäksensä johonkin paikkaan, jossa voisi kääntää rintaman Bonapartea vastaan. Yritys tehtiin seuraavana päivänä, syyskuun 8:ntena, Bassanon luona, mutta siitä sukeutui täydellinen tappio. Ja kaikki tiet Saksaan olivat suljetut! Hänen täytyi sentähden armeijansa jäännöksen kanssa, jota oli 14,000 miestä, kulkea eteenpäin maassa, joka oli kaikkialta vihollisen miehittämä. Hän kulkee etelään Vicenzan kautta Bonaparten takaa-ajamana, joka toivoo saada hänet pidätetyksi Adige'n luona. Mutta paria hänen käskyistään ei oltu ajoissa toteltu; Legnanon luona oli Wurmser'in onnistunut pujahtaa joen yli ja asettua Mantuan edustalle. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Bonaparte, löi hänet ja pakoitti hänet sulkeutumaan linnaan, jonka miehistö siten kohosi 25,000 soturiin. Itävaltalaiset olivat tällä kaksitoista-päiväisellä retkellä menettäneet 22,000 miestä ja 75 tykkiä; loput olivat kytketyt Mantuaan.
"Kuten hyvin ymmärrätte, rakas kenraali", kirjoitti Carnot Bonapartelle syyskuun 19 p:nä, "me levottomina odotimme sen toimen tuloksia, josta annoitte meille tiedon kuriirin kautta. Olemme nyt saaneet viime raporttinne, ja vaikka olimmekin tottuneet teidän erinomaisiin urotöihinne, sittenkin tiedonantonne Bassanon voitosta kävi yli toiveittemme. Minkä kunnian olettekaan niittänyt, kuolematon Bonaparte! Mikä tappio uhkamieliselle Itävallalle!" Juuri samaan aikaan Reinin joukot olivat kokeneet vastoinkäymisiä; Bonaparten ihailu tuli vaan sitä suuremmaksi, se kohosi innostukseksi; mutta "voiton lemmikki" oli hankkiva ranskalaisille vielä useampia yllätyksiä.
Marraskuun alussa oli Itävalta asettanut vielä kolmannen armeijan avustamaan yhä piiritettyä Mantuaa. Tällä kertaa vanha, kokenut Alvinczy ylikenraalina samosi idästä, Bassanosta, Davidovich'in tullessa pohjoisesta pitkin Adige'a. Taas piti Bonaparte muserrettaman ylivoimalla Mantuan muurien edustalla. Hänen alikenraalinsa syöstään takaisin, itse hän Veronan luona marraskuun 12 p:nä kärsii tuntuvan tappion. Yksitoista hänen kenraaleistaan on haavoittunut, sotamiehet uupuneet ja asema vakava. Mutta sairaaloista nähtiin potilaiden ja haavoitettujen raahautuvan tarttuakseen aseisiin ja iskeäkseen vielä kerran kolmivärisen lipun alla. "Moni näistä uljaista miehistä vuoti vielä verta haavoistaan", kirjoittaa Bonaparte; "tämä surullinen näky kuohutti sieluani kovin." Hän rohkenee vielä kerran yrittää ylivoiman murtamista, yritys, jota asiantuntijat pitävät loistavimpana neron tekona uudessa sotahistoriassa.
Marraskuun 14 p:nä hän yön tullessa kaikessa hiljaisuudessa lähti Veronasta, kulki Adige'n poikki ja lisäsi voimaansa suurimmalla osalla Mantuaa piirittävää armeijaa. Itään, pitkin joen oikeata rantaa kävi kulku yön pimeydessä pieneen Roncon kaupunkiin, johon hän etukäteen oli rakennuttanut sillan. 15 p:n aamulla hän taas seisoi Adige-joen vasemmalla rannalla; edessään hänellä oli laaja, rämeinen seutu Adige'n ja sen haarajoen Alpone'n välissä; soiden poikki johtivat salpatiet pohjoiseen. Niiden yli hän antoi armeijansa marssia eteenpäin. Augereau kulki keskistä salpa-tietä pitkin, joka Arcole'n luona johti Alpone'n yli rakennetulle sillalle. Bonaparten tarkoitus oli tätä tietä myöten selkäpuolelta iskeä viholliseen, joka vielä luuli hänen olevan Veronassa.
Taistelupaikaksi tuli Arcole. Täällä majaili osasto kroateja siltaa vartioimassa; peitetyistä asemista heidän tykistönsä sai aikaan kauhean verilöylyn ryntäävien ranskalaisten riveissä; Augereau, joka huomasi väkensä horjuvan, sieppasi lipun ja syöksyi etupäähän; neljä kenraalia, jotka seurasivat häntä, heti haavoittui, ja ryntäyskolonna peräytyi toisen kerran. Silloin saapuu lentäen Bonaparte ratsunsa selässä, heittäytyy maahan, tarttuu lippuun, ja niin edetään taas. Lannes, joka jo on saanut kaksi haavaa, ja Marmont seuraavat häntä; eräs nuori upseeri, Muiron, tahtoo juosta päällikköänsä suojaamaan, mutta kaatuu kuolleena hänen eteensä. Mutta mikään ei kestä vihollisen murhaavaa kylkitulta. Taas ranskalaiset tungetaan takaisin, kaikki pakenevat. Bonaparte itse suistuu salpatieltä suohon, ja hänen veljensä kenraali Marmont'in avulla vasta viime hetkessä hänet pelastaa joutumasta vangiksi. Seuraavana päivänä taistellaan yhtä itsepintaisesti ylipääsystä; milloin pääsevät ranskalaiset voitolle, milloin tunkevat itävaltalaiset ne takaisin. 17 p:nä Bonaparte uudestaan ryntää Arcole-sillalle, mutta yöllä hän oli rakennuttanut alapuolelle toisen sillan joen yli, ja sen kautta Augereau nyt kulkee samalle rannalle, jossa vihollinen seisoo.
"Jokaisessa taistelussa on hetki", sanoo Bonaparte itse, "jolloin vähinkin liike on ratkaiseva… se on se tippa, joka täyttää maljan yli reunojen." Se liike, joka ratkaisi tämän kolmipäiväisen verisen taistelun, sai alkunsa hänen vanhasta periaatteestaan vaikuttaa mielikuvitukseen silloin kun hän tahtoi saada jotakin aikaan. Vaikka itävaltalaiset olivat kolmena päivänä pitäneet puoliansa vihollistansa vastaan, ne äkkiä lähtivät pakoon, kun noin 50 ranskalaista ratsumiestä räikeästi kajahuttaen torvia tuimassa rynnäkössä syöksyi suon kaislan kahistessa heidän selkäänsä. Tuo suuri ihmistuntija oli laskenut oikein. Nuo vähälukuiset ratsumiehet kasvoivat uupuneiden sotamiesten silmissä mahtavan armeijan hirmukuvaksi, ja sitä vastaan ne eivät kestäneet. Seuraavana päivänä ranskalainen armeija, joka pari päivää ennen oli salaa hiipinyt ulos Milanoon johtavan portin kautta, riemuiten marssi Veronaan Venetsian portista. Itävaltalaiset peräytyivät Tyroliin, ja Mantua piiritettiin uudestaan.
Vielä viimeisen voimanponnistuksen tahtoi keisari Frans yrittää valtansa säilyttämiseksi Italiassa. 1797 vuoden alussa Alvinczy samosi esiin uudella sotajoukolla Tyrolista pitkin Adige'a. Ranskalaisen kenraalin Joubert'in täytyi peräytyä suuren ylivoiman edestä, ja hän asettui Rivolin luo; tästäkin paikasta hän aikoi luopua, mutta viime tingassa hän sai Bonapartelta käskyn pysyä asemassaan. Varsin ylivoimaisen vihollisen aikomus oli koota eri joukkonsa, ratsuväkensä ja tykistönsä lakeudelle Rivolin luo. Bonaparte tahtoi käydä häneen käsiksi ennenkuin tämä yhtyminen oli tapahtunut ja siten pakoittaa hänet taistelemaan ilman tykistöä. Aamulla tammikuun 14 p:nä klo 2 Bonaparte joukkoineen yhtyi Joubert'iin. Aamun koitteessa taistelu alkoi, ja klo 2 iltapuolella vihollinen oli lyöty.
Bonapartelle oli omituista, ettei hän tuntenut ensinkään sitä herpoutumisen tunnetta, joka tarkoituksen saavutettua valtaa muut kuolevaiset, semminkin kun kaikki voimat ovat olleet pinnistettyinä. Vielä samana iltana voiton jälkeen, marssittuaan koko yön ja oltuaan tantereella kello kahdesta aamulla, hän vetäytyi Mantuaan, jossa taas taisteli ja voitti 10 p:nä. Muuan itävaltalainen apujoukko oli näet pikamarssissa kulkenut alas Mantuaan ja hyökännyt piiritysväkeä vastaan, Wurmser'in hyökätessä ulos kaupungista. Nyt ei ollut enään mikään pelastusmahdollinen. Helmikuun 2 p:nä Mantuan täytyi antautua.
Itävaltalaiset olivat nyt karkoitetut Italiasta. Niiden kokoontuessa Tyrolin vuoristoon ja kootessa sinne apujoukkoja Bonaparte mitättömällä voimalla lähti Roomaa vastaan. Kirkkovaltio ei ollut täyttänyt velvollisuuksiansa tasavaltaa kohtaan, ja Bonaparte tahtoi ennenkuin lähti uudestaan itävaltalaisia vastaan olla varma Italian ehdottomasta kuuliaisuudesta. Munkit kyllä koettivat yllyttää väestöä ja saarnata kestävyyttä, ja madonnan kuvat irvistelivät vihasta ranskalaisten menestyksen vuoksi, mutta paavin sotamiehet pakenivat joka paikasta. Retki alkoi helmikuun 1 p:nä, rauha tehtiin aivan Bonaparten määräysten mukaisesti helmikuun 19 p:nä Tolentinossa. Ennen luovutettujen maakuntien lisäksi jätettiin nyt Romagna Ranskalle ja lisäksi melkoisesti korotettu rahasumma. Rooman miehittäminen olisi ollut mitä helpointa, mutta Bonaparte, joka osasi arvostella paavin vaikutusta ja tiesi mitä merkitsivät hyvät suhteet pyhään isään, luopui varsin järkevästi kiihoittamasta häntä vastaansa ikuisen kaupungin miehittämisellä.
Neljätoista päivää paavin kanssa tehdyn rauhan jälkeen Bonaparte lähti itävaltalaisia vastaan. Suurin osa niiden Reinin armeijaa oli kutsuttu vahvistamaan niitä osastoja, joiden asiana oli puolustaa teitä Italiasta Wien'iin. Bonaparte lähti liikkeelle ennenkuin nämä osastot olivat saapuneet. Entisten Itävallan ylikenraalien sijalle, ne kun kaikki olivat vanhoja miehiä, oli tällä kertaa asetettu kuusikolmatta-vuotias arkkiherttua Kaarle, joka menestyksellä oli taistellut ranskalaisia vastaan Reinin luona. Hän oli asettunut Tagliamenton taa, mutta lyötiin siellä maaliskuun 10 p:nä, ja hänen täytyi, menetettyään paljon väkeä, vetäytyä takaisin Isonzon taa. Sieltäkin hän karkoitettiin, ja monien kohtalokkaiden tappelujen jälkeen Alppien korkeilla harjanteilla Bonaparte huhtikuun 7 p:nä oli Leoben'issa, josta on vain parin päivän matka keisarikaupunkiin. Siellä kaikki joutui hämminkiin; hovi pakeni ja odotettiin hyökkäystä kaupunkiin.
Sitä ei kuitenkaan Bonaparte tarkoittanut. Että hän oli rohjennut edetä niin kauvas, se riippui ainoastaan siitä, että hän tahtoi päästä esille ennen muita ja yksin solmia rauhan. Hän tiesi, ettei Ranskan kansalla sillä hetkellä ollut hartaampaa toivomusta kuin rauha. Jos hänen onnistuisi lopettaa sota, saavuttaisi hän sillä vielä suuremman kansansuosion kuin loistavimmillakaan voitoilla. Sentähden hän tahtoi olla yksin rauhanteossa, ja sentähden oli kiire käsissä ennenkuin Rein-armeijan kenraalit joutuisivat suorittamaan osaansa Carnot'n hyökkäyssuunnitelmasta ja yhtymään häneen Wien'in edustalla, jolloin nekin saisivat osansa kunniasta. Se oli kaikin mokomin vältettävä. Bonaparten täytyi olla yksin vallassa, sillä hänen tuumansa kävivät kokonaan toisaalle kuin Direktorion, ja epäilemätöntä oli, että Hoche ja Moreau, Rein-kenraalit, täydellisesti mukautuisivat Direktorion käskyihin rauhanteossa ja vastustaisivat hänen mielipiteitään. Häntä ei huolestuttanut, ettei hänellä ollut mitään valtuutta tekemään rauhaa; kyseessä oli vain saada Itävalta kylliksi rauhaa harrastavaksi.
Direktorion ensimäinen rauhanehto oli Belgian luovuttaminen Ranskalle. Siten valtakunta saisi ne rajat, jotka sillä oli silloin kun hyväksyttiin valtiosääntö vuodelta III. Korvaukseksi se tahtoi antaa Itävallalle Bonaparten valloittaman Lombardian. Sentähden oli kerrassaan sen mieltä vastaan, että Bonaparte oli tukenut tasavaltaisia taipumuksia siellä. Kaukonäköisen kenraalin mieleen kuitenkaan ei juolahtanut luopua valloituksistaan Italiassa; mutta kun hän tiesi, että Itävalta — joka varmaankaan ei suostuisi peräytymään Italiasta koettamatta vieläkin kerran sotaonneaan — oli jo ennen luonut silmänsä Venetsiaan, ja kun lisäksi oli tiettyä, että Itävallan ja Venäjän kesken oli tehty sopimus anastaa tuo vanha tasavalta ja kappaleita Turkista, kuten olivat ennen keskenään jakaneet Puolan, niin hänessä syntyi ajatus tarjota keisarille Venetsian mannermaa korvaukseksi Belgiasta ja Lombardiasta. Bonaparte houkutteli täten Itävaltaa niin vanhan ja tulisen toivomuksen täyttymisellä, ettei se voinut vastustaa. Siten jäi sille kuitenkin luja jalansija Italiassa ja sieltä käsin voitiin odottaa parempia aikoja. Alustava rauha allekirjoitettiin Leoben'issa huhtikuun 18 p:nä 1797.
Siinä kertomuksessa rauhanteosta, jonka Bonaparte lähetti Direktoriolle, hän jätti mainitsematta, että hän Itävallalle oli sitoutunut pakoittamaan Venetsian alistumaan, toisin sanoen valloittamaan sen keisarille. Hän päinvastoin esitti asian siinä valossa, että se oli Itävallan oma tehtävä, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei Direktorio voinut hyväksyä eikä sallia sellaista menettelyä puolueetonta valtiota kohtaan. Mutta valmistuksiin hän aikoja sitten oli ryhtynyt; tasavallan, jolla ei ollut riittävästi voimaa saadakseen puolueettomuutensa tunnustetuksi, oli ollut pakko nähdä noiden kahden sotaa käyvän vallan suorittavan taistelunsa sen alueella; kansan kiihtymys vallankumouksellisia ranskalaisia vastaan, jotka olivat mellastaneet sen maassa, oli suuri, eikä ollut vaikea saada aikaan yleistä kansannousua. Se puhkesikin Veronassa parahiksi sillä hetkellä, jolloin Bonaparte sitä tarvitsi; ranskalaisia sotamiehiä surmattiin; yrityksiä tehtiin Bonaparten henkeä vastaan; itse Venetsiassa surmattiin muuan ranskalainen merikapteeni. "Minun käskettävänäni on 80,000 miestä ja 20 tykkivenettä", vastasi Bonaparte tasavallan lähettiläille, jotka tulivat suostumaan kaikkiin hänen asettamiinsa vaatimuksiin. "En tahdo enään tietää mistään inkvisitsionista; tahdon olla Venetsialle uusi Attila." Toukokuun 16 p:nä hän miehitti kaupungin; dogien ylväs kaupunki oli nyt kerrassaan Bonaparten vallassa.
Hänen aikomuksensa oli jättää itse Venetsian kaupunki vielä toistaiseksi itsenäiseksi; sen mannermaalla olevat maakunnat, jotka ulottuivat lännessä aina Como-järveen saakka, hän tahtoi jättää Itävallalle; mutta sen itäiset maakunnat oli tarkoitus pidättää Ranskalle. Kun hän oli valloittanut Neapelin ja Kirkkovaltion ja koko Italia totteli hänen viittaustaan, hän rupesi katselemaan mistä löytäisi näyttämön uusille urotöille, ja valloitettuaan tärkeän Anconan kaupungin hän kirjoitti Parisiin: "Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa voidaan täältä päästä Makedoniaan; tällä maalla on verraton arvo vaikutuksellemme osmannien valtakunnan kohtaloon." Nyt hän Venetsian valloituksen jälkeen siirtyi tuumasta toimeen. Kenraali Gentilin, maanmiehensä, hän lähetti ranskalaisilla sotalaivoilla miehittämään Jonian saaria. "Jos väestö osoittaa taipumusta riippumattomuuteen, täytyy teidän sitä liehakoida makunsa mukaan, eikä pidä jättää puhumatta Kreikasta, Atenasta ja Spartasta." — "Euroopa on vain myyränpesä", sanoi hän samaan aikaan Bourienne'ille, "ei ole koskaan ollut suuria valtakuntia ja suuria vallankumouksia muualla kuin Idässä, jossa elää 600 miljoonaa ihmistä." Oli ilmeistä, että hän, joka Italiassa oli näytellyt Cesarin osaa, jo ajatteli tulla Aleksanteriksi Kreikassa ja Aasiassa.
Keskustelut lopullisesta rauhasta menivät sillä välin menoaan Montebellon linnassa Milanon luona, johon Bonaparte asettui. Siellä nähtiin yli-kenraalin käyskelevän mahdollisimman vaatimattomassa puvussa kultaneulomuksilla ylenpalttisesti koristettujen kenraaliensa keskellä. Hänen voittonsa ja suuri valtansa eivät olleet muuttaneet ollenkaan hänen kohtuullisia elämäntapojaan. Samalla kun hänen kenraalinsa arvelematta kokosivat rikkauksia valloitetuista maakunnista ja elivät niillä suurellisesti, esiintyi Italian jumaloitu ja ylistetty valloittaja yhtä yksinkertaisena kuin köyhä kapteeni Bonaparte. Hän ei piitannut vallan ulkomuodoista; itse valtaa hän himoitsi. Hän saikin pian tilaisuuden näyttää, kuinka kauvas hänen käsivartensa ulottui. Tyytymättömät Ranskassa olivat vendémiaire'in 13 p:n jälkeen taas ruvenneet hengittämään; keväällä 1797 vaalit olivat käyneet Direktoriolle epäedullisesti; sekä vanhempien että nuorempien neuvostossa kuningasmieliset olivat saaneet tuntuvan ylivoiman, ja ajatus saada bourbon'it takaisin — Ludvig XVI:n veljen, Provence'in kreivin persoonassa — tuli päivä päivältä vilkkaammaksi. Silloin päätti Direktorion radikaalinen, tasavaltainen vähemmistö, Barras, Rewbell ja La Réveillère-Lepaux joutua vastustajien edelle. He rupesivat yhteyteen Bonaparten kanssa, joka lähetti Parisiin Direktorion avuksi uljaan, mutta turhamielisen eikä suinkaan teräväpäisen kenraali Augereau'n. "Minä sanon teille", kirjoitti Bonaparte oppositsioni-puolueen johtajille, "että puhun 80,000 miehen puolesta; se aika on mennyt, jolloin raukkamaiset asianajajat ja kurjat lavertelijat mestauttivat sotamiehiä." Augereau, joka heti nimitettiin muutaman Parisin armeijaosaston päälliköksi, toimi täsmälleen päällikkönsä antamain käskyjen mukaan; fructidor'in 18 p. (syyskuun 4) suuri osa kuningasmielisiä neuvoston jäseniä vangittiin; molemmat konservatiiviset direktorit, Carnot ja Barthélémy, pakenivat; niiden sijaan astui radikaalisia demokraatteja Direktorioon. Mutta fruktidor'in 18 p:n hedelmät kuten vendémiaire'in 13:nkin korjasi Bonaparte, sillä konservatiivinen puolue oli kuohuksissaan, semminkin hänen menettelystään Venetsian asiassa, asettunut mitä kiivaimmin hänen ehdotukseensa perustuvaa lopullista rauhantekoa vastaan. Siinähän oli Puolan jako uudestaan, sanottiin, eikä ollut Ranskan arvon raukaista olla semmoisessa osallisena. Bonaparten omavaltaista menettelyä Italiassa oli yleensä hyvin kiihkeästi käytetty aseena Bonapartea vastaan. Nyt fructidor'in 18 p:n tapaukset kerrassaan masensivat koko tämän vastustuksen. Horjuvaa ja epäröivää Direktorioa kohtaan hän käytti samaa menettelyä kuin Itävallan välittäjiä kohtaan, jotka mielellään tahtoivat venyttää keskusteluja saadaksensa jos mahdollista suotuisampia ehtoja: hän peloitti niitä. Nämä lausuivat rauhanteon edellisenä päivänä muutamia uhkaavia sanoja mahdollisesta liitosta Venäjän kanssa. Bonaparte, joka hermostuneessa jännityksessä kiirehti saadakseen rauhankeskustelut päättymään, ponnahti ylös kuullessaan nämä sanat, jotka kerrassaan näyttivät siirtävän hänen toiveittensa tarkoitukset epämääräiseen tulevaisuuteen. "Te siis haluatte sotaa, herrani", huudahti hän. "Hyvä! Sen saatte; se on julistettu tästä hetkestä; mutta huomatkaa minun sanani: kolmessa kuukaudessa minä muserran teidän yksivaltanne niinkuin nyt muserran tämän hauraan porslinin." Samassa hän tarjoilupöydältä sieppasi kallisarvoisen porslini-kaluston ja paiskasi sen lattiaan, jossa se kalisten meni sirpaleiksi; sitten hän rajusti huudahdellen ja ankarasti kiihoittuneena syöksyi ulos ovesta. Direktoriota vastaan, joka vitkasteli antaa suostumustaan Bonaparten sanelemiin rauhanehtoihin, hän käytti toista peloituskeinoa: hän uhkasi luopua päällikkyydestä. Direktorion vastauskirjelmä lokakuun 16 p:ltä 1797 tämmöiseen uudistettuun uhkaukseen antaa parhaimman käsityksen nuoren kenraalin asemasta hallitukseen nähden. "Teidän sydämeenne on istutettu epäluulon siemen", kirjoittaa Direktorio hänelle, "ja se saattaa riistää isänmaalta teidän neronne. Ei ole isänmaa koskaan sitä tarvinnut niinkuin nyt. Te puhutte levosta, terveydestänne, halustanne vetäytyä syrjään? Tasavallan rauha ei salli teidän ajatella omaa lepoanne. Jollei Ranska suoriudu voitolla, jos se pakoitetaan nöyryyttävään rauhaan, jos voitollisten urotöittenne hedelmät joutuvat hukkaan, silloin, kansalais-kenraali, emme ole ainoastaan sairaita, me olemme kuolleet. — Ei, Direktorio ei suostu teidän virkaeroonne, ei, teidän ei tarvitse meihin nähden vedota omaantuntoonne eikä jälkeentulevaisten todistukseen. Direktorio uskoo kenraali Bonaparten kuntoon ja luottaa siihen lujasti."
Kaiketikin ylenkatseellinen hymy värisi Bonaparten ohuilla huulilla hänen lukiessaan tämän loppufraasin. Millä oikeudella tuo kurja, kelvoton direktorihallitus, joka oli väkivoimalla päässyt valtaan ja ainoastaan väkivoimalla pysynyt pystyssä, millä oikeudella sen kovin vähän rehelliset ja kovin omanvoitonpyyntöiset jäsenet luottivat muiden rehellisyyteen ja epäitsekkäisyyteen? Mitä muuta harrastusta heillä oli kuin valta, vaikka maan onnenkin kustannuksella? Olisiko epärehellistä sysätä heidät syrjään mahdottomina ja asettaa tarmo, kelvollisuus ja äly heidän sijalleen? Onko kaikki se veri, jonka vallankumous on vuodattanut, juossut mitään hyötyä tuottamatta, onko Ranska vietävä takaisin samaan tilaan kuin ennen vuotta 1789? Se mies, joka Italian sodan kautta oli hajoittanut 1:n koalitsionin ja joka, oltuaan tuntematon kenraali, puolentoista vuoden kuluessa pelkästään loistavien lahjojensa avulla oli saavuttanut poliittisena henkilönä euroopalaisen merkityksen, se mies oli jo aikoja sitten ratkaissut nämä kysymykset. "Uskotteko", sanoi Bonaparte eräälle ranskalaiselle diplomaatille rauhanvälittelyjen kestäessä, "että minä Direktorion asianajajain ylistämiseksi juhlin voittoja Italiassa? Vai perustaakseni tasavallan? Meidänkö tavoillamme, meidänkö paheillamme tasavalta!… Se on houre, johon ranskalaiset ovat hurmautuneet ja joka katoaa kuten moni muu. Ne kaipaavat sodan kunniaa, turhamaisuutensa tyydytystä, mutta vapautta, sitä ne eivät ymmärrä. Katsokaa armeijaa! Ne suotuisat tulokset, joita olemme saavuttaneet, ne voitot, joita olemme voittaneet, ovat jo antaneet jälleen ranskalaiselle sotamiehelle hänen entisen luonteensa… Minä olen hänelle kaikki. Koettakoon Direktorio riistää minulta päällikkyyttä, niin saadaan nähdä, sekö on valtias. Kansa kaipaa johtajaa, johtajaa, joka on saavuttanut mainetta töillään eikä hallitusteorioillaan tai fraaseillaan." Tästä näkyy, että Bonaparte oli täysin selvillä tulevaisuudesta; mutta muutkin huomasivat selvästi, mihin mennään. "Tämä mies", sanoi hänestä eräs tuttava elokuussa 1797, "ei pysähdy ennenkuin hän on joko valtaistuimella tahi mestauslavalla." — "Hän tahtoo hallita Ranskaa ja Ranskalla Euroopan", sanoo hänestä muuan ranskalainen siirtolainen kuukautta myöhemmin. "Jos olisi Ranskassa kuningas ja se ei olisi hän itse, niin hän olisi luonut hänet; hänellä olisi tämän kuninkaan oikeudet miekkansa kärjessä eikä hän koskaan laskisi tätä miekkaa kädestään, voidakseen syöstä sen kuninkaan rintaan, jos tämä lakkaisi olemasta hänelle alamainen." Lokakuun 17 p:nä 1797 rauha vihdoin allekirjoitettiin Campo Formiossa. Ranska sai Belgian ja Jonian saaret, Itävalta Venetsian alueet Adige'en saakka. Valloitettujen maa-alueiden jäännöksistä muodostettiin cisalpininen tasavalta. Genuasta oli jo sitä ennen tehty Ligurian tasavalta.
Italian sotaretki on pidettävä Napoleonin historian valoisimpina lehtinä. Se oli hänen hämmästyttävän lahjakkaisuutensa ensimäinen, tuore ilmaus, hänen ihmeellisen persoonallisuutensa ensimäinen, häikäisevä esiintyminen. Yksin hänen vastustajansakin ranskalaisten kenraalien joukossa antoivat hänelle täyden tunnustuksensa; tosin väitettiin, ettei hän säästänyt ihmishenkeä, että hän saattoi olla kova ja käskevä, mutta lisättiin, että jokainen näki hänen katseestaan ja kuuli hänen äänestään, että hän oli syntynyt hallitsemaan ja että häntä täytyi ehdottomasti totella. Suurin arvo tässä on kuitenkin annettava kansan, alhaisen sotamiehen arvosteluille nuoresta kenraalistaan; niitähän semminkin surmattiin, haavoitettiin ja tehtiin raajarikoiksi hänen ajatuksiansa toimeenpantaessa. Tuomio hänestä on lausuttu sillä nimellä, jonka ne antoivat hänelle Lodin taistelun jälkeen: pieni korpraali. "Korpraali on se käskijä, joka on sotamiestä lähinnä, jonka virka-arvo ei vapauta häntä mistään alhaisen sotamiehen tehtävästä ja joka sittenkin on vastuunalainen ja käskijä." "Pieni korpraali" on ranskalaisen sotamiehen suussa kunnianimi, jota ei yksikään sotajoukon johtaja ole saanut. Se tietää suuren sodanjohtajan tuttavallisuutta, toveruutta ja huolenpitoa jokaista soturia kohtaan hänen armeijassaan.
Bonaparten keväällä 1796 taistellessa piemontilaisia ja itävaltalaisia vastaan hänen vaimonsa huvittelihe Parisissa. Avioliitto oli hänelle ollut enemmän järjen kuin sydämen asia, ja Bonaparten kaipaavat, hehkuvat kirjeet, joissa hän alituisesti kehoittaa häntä tulemaan luoksensa, eivät tehneet sanottavaa vaikutusta keimailevaan naiseen. "Eikö hän ole naurettava ihminen, tuo Bonaparte", saattoi hän tokaista saatuansa hänen hellät, intohimoiset kirjeensä. Mutta tuon naurettavan ihmisen voitot heijastivat valoa häneenkin, ja se teki hänelle vieläkin vaikeammaksi tempautua irti pääkaupungista, jossa hän äkkiä oli päässyt huomatuksi henkilöksi, kun häntä mainion kenraalin vaimona täytyi juhlia ja kursailla. Kun eivät mitkään Bonaparten kirjeet ja sanat auttaneet, kirjoitti hän suuttuneena Carnot'lle: "Olen epätoivossa; vaimoni ei tule, hänellä on rakastaja, joka häntä pidättää Parisissa. Minä kiroon kaikkia naisia." Vihdoin, kesäkuun lopussa, Josephine ei osannut enää keksiä mitään verukkeita poissaolonsa puolustukseksi, ja hän lähti Junot'n kanssa Italiaan. Hän oli epätoivossa, että hänen täytyi jättää Parisi, hän itki "ikäänkuin vietäisiin mestauslavalle." Bonaparte, joka odotti häntä Milanossa, oli ylen onnellinen hänen vihdoin saapuessaan, mutta pian hänen taas täytyi lähteä vihollista vastaan; Josephine huomasi, että kyllä Milanossakin käy huvitteleminen, siellä kun joukko nuoria upseereja seisoi varpaillaan hänen edessään; ja kun hänen miehensä vaati häntä tulemaan luoksensa pääkortteeriin, hänellä oli taas sadottain mutkia esitettävänä. Vähitellen Bonaparte rupesi ymmärtämään, ettei hänen vaimonsa hänestä välittänyt. Useat nuoret luutnantit, joiden huomaavaisuus Josephine'ä kohtaan oli ollut liian harras, lähetettiin pois armeijasta, ja hänen kirjeistään katosi intohimoinen sävy. Hän antautuu hölliin, ohimeneviin suhteisiin ja puhuu apein mielin ja alakuloisena hänestä, joka olisi voinut yksin hallita hänen sydämessään.
Joulukuun 5 p:nä Bonaparte odottamatta ja ilmoittamatta saapui Parisiin. Hän koetti täällä mikäli mahdollista välttää huomiota, mutta seuraus oli tietysti, että syntyi sitä suurempi riemu, kun hänet saatiin nähdä. Kuitenkin hän varsin vähän välitti tästä onnesta. "Väkeä tunkeilisi yhtä paljon nähdäksensä minut vietävän mestauslavalle", sanoi hän. "Parisissa unohdetaan helposti. Jos viivyn täällä kauvan mitään toimittamatta, niin olen mennyttä kalua. Tässä Babylonissa toinen kuuluisuus syrjäyttää toisen. Jos minut on kolme kertaa nähty teaterissa, ei kukaan enää vilkaise puoleeni; sentähden sinne niin harvoin menen." Direktorio käski, että sen kadun nimi, jonka varrella hän asui, rue de la Chantereine, oli vast'edes hänen kunniakseen oleva rue de la Victoire, Voitonkatu. Vietettiin sarja juhlia ja teaterinäytäntöjä häntä varten; niiden kaikkien huippuna oli se suuri juhla, joka vietettiin silloin kun voittoisa italialaisen armeijan kenraali antoi Direktoriolle Itävallan keisarin allekirjoittaman rauhansopimuksen. Ranskan Instituti antoi hänelle kunniajäsenen arvon, ja täst'edes hänet usein nähtiin Institutin jäsenen vaatimattomassa ja porvarillisessa puvussa.
Mutta pakko, jonka alaisena hänen täytyi elää, esiintyessään näin syrjään vetäytyneenä ja vaatimattomana, rauhallisena kansalaisena, kävi hänelle ajan pitkään sietämättömäksi. Hän oli, omien sanojensa mukaan, päässyt komentamisen makuun eikä hän voinut siitä luopua. Hänen oli mahdotonta voittojensa jälkeen olla Parisissa "ja käydä kunniatervehdyksillä muutamien asianajajain luona." Mutta, kuten hän itse oli lausunut, hedelmä ei ollut vielä kypsä, se aika ei ollut vielä käsissä, jolloin hän Parisissa saattoi esiintyä samalla vallalla ja itsenäisyydellä kuin Italiassa. Hän ymmärsi selvästi, ettei mikään olisi hänelle edullisempaa kuin olla jonkun aikaa poissa pääkaupungista, jossa jo ruvettiin huhuilemaan, että hän huolimatta valtiosäännön määräyksistä hautoi mielessään päästä Direktorioon. Ja pian kysyivät parisilaiset, jotka Italian voittojen aikana eivät olleet kokonaan unhottaneet vendémiaire'in 13 päivää: "Mitä tekee kenraali Bonaparte niin kauvan Parisissa? Eikö hän kohta lähde laivastolla Englantiin."
Merisota Englantia vastaan näet jatkui yhä; Ranskan ja Hollannin siirtomaat olivat melkein kaikki valloitetut ja Ranskan kauppa kärsi suuresti, kun englantilaiset olivat sulkeneet Ranskan, Hollannin ja vihdoin Espanjankin länsirannikon satamat. Itävallan nöyryyttämisen jälkeen Bonaparte tahtoi Englannin kukistamista. "Jos teemme kaikkemme laivastomme vahvistamiseksi ja kukistaaksemme Englannin", kirjoitti hän Direktoriolle, "niin on Euroopa jalkojemme juuressa." Jo marraskuussa 1797 hän oli määrätty "englantilaisen armeijan" päälliköksi, jonka piti astua maihin Englannin rannikolla ja suunnata isku suoraan Lontoota vastaan. Vaikka hän suuresti epäili moisen maihinnousun yrityksen mahdollisuutta Ranskan vähäväkisellä merivoimalla, antoi hän kuitenkin sotajoukon kokoontua pohjoisrannikolle. On kuitenkin enemmän kuin todennäköistä että hän, ruvetessaan tähän tehtävään, aikoi käyttää uutta armeijaansa, johon suureksi osaksi kuului italialaisen armeijan sotilaita, kukistaakseen Direktorion; mutta, kuten sanottu, hän ei pitänyt hedelmää kypsyneenä vielä, ja kun hän itse selvästi huomasi, että hän sitä mukaan kuin aika kului menetti jalansijaansa Parisissa, hän päätti lähteä sieltä pois. Ensin hän helmikuussa 1798 matkusti pitkin Ranskan pohjoisrannikkoa tutkiakseen sikäläisiä oloja, mutta kirjoitti jo 23 p:nä Direktoriolle, että maihinnousu-yritys Englantiin oli nyt mahdoton suorittaa ja että se kaikessa tapauksessa oli lykättävä pimeihin syysöihin saakka. Vähän sen jälkeen hän ehdotti armeijan käyttämistä Egypti-retkeen.
Tässä kohden Bonaparte otti omakseen vanhan ranskalaisen tuuman. Jo neljännellätoista vuosisadalla Ranskan kuningas Filip Kaunis uneksi herruutensa laajentamista Saksan, Italian ja bysantilaisen valtakunnan valloittamisella. Hänen mielikuvituksessaan oli Egyptin omistaminen maailmanherruuden pää-kulmakivi. Sittemmin, kun Ludvig XIV liittyneenä kristikunnan vihollisiin, turkkilaisiin, uhkasi Hollantia ja Itävaltaa, oli filosoofi Leibnitz kehottanut häntä kääntämään aseensa mieluummin turkkilaisia vastaan ja riistämään niiltä Egyptin, jolla hän tuntuvasti voisi vahingoittaa Hollannin kauppaa Intiassa. Omituista kyllä hän huomauttaa "suurelle kuninkaalle" Egyptin valta-asemaa muinaisuudessa ja sitä että kaikki maailmanvalloittajat olivat pitäneet Egyptiä välttämättömänä alusmaittensa osana. Kokonaan riippumatta Leibnitz'in ehdotuksesta syntyi 1732 suunnitelma Suez'in kannaksen katkaisemiseksi ja myöhemmin Puolan jaon aikana Versailles'n hallitus aprikoi, eikö Ranskan pitäisi hankkia itselleen turvallisuus valloittamalla faraonien maan. Vihdoin oli Egyptissä oleva Ranskan konsuli vähän ennen Bonaparten ehdotusta lähettänyt Direktoriolle raportin, jossa hän lämpimästi puolsi Egyptin miehittämistä. Sekin olisi jo Englannin eduille Intiassa varsin uhkaavaa; mutta jos mentäisiin pitemmälle kaivamalla kanava Suez'in kannaksen poikki, olisi ehkä mahdollista tuhota Englannin koko kauppa Intiassa. Sillä Korsikan, Italian, Jonian saaret ja Maltan valloitettuaan — Bonaparte oli jo ne kaikki päättänyt anastaa — oli Ranska yksinvaltiaana Välimerellä ja voi ohjata koko Intian kaupan Suez'in kanavan kautta suuriin satamakaupunkeihinsa Toulon'iin ja Marseille'hin.
Direktorio suostui mielihyvällä Bonaparten ehdotukseen Egyptin retkestä, josta lupasi koitua tuhoava isku Englannille ja joka sitäpaitsi saisi tuon peljätyn kenraalin poistumaan Ranskan rajoilta. Egyptin yliherra, Konstantinopolin sultaani, joka oli enemmän nimeksi kuin asiallisesti herrana, toivottiin saada suostuvaiseksi esittämällä retken tarkoittavan yksinomaan mamelukkeja, jotka olivat anastaneet kaiken vallan. Viekas diplomaatti Talleyrand sai tehtäväkseen Turkin taivuttamisen Ranskan puolelle ja vihollisuuksien virittämisen Venäjän ja sultaanin kesken. Huhtikuun 12 p:nä Bonaparte nimitettiin egyptiläisen armeijan ylipäälliköksi.
Vanha unelma se olikin, mikäli se häntä koski, joka hänen nyt siellä oli toteutettava. Jo kadetti- ja luutnanttivuosina hänen vireä mielikuvituksensa oli liikkunut Idän asioissa, ja monta kertaa ennenkuin vallankumous puhkesi antaen toivoa paremmista ajoista hän oli ajatellut lähteä Intiaan. Italian sodan aikana nämä unelmat olivat äkkiä saaneet uutta voimaa; nyt oli todellisuus käsissä. "En tahdo pitempään viipyä täällä, täällä ei ole enää mitään tekemistä", hän sanoi Bourienne'ille ja Junot'lle; "ne (Direktorio) eivät tahdo suostua mihinkään. Näen, että jos jään tänne, olen mennyttä kalua. Kaikki täällä kuluu piloille. Maine, jonka olin hankkinut, on pian haihtunut; tämä pieni Euroopa ei voi tuottaa minulle riittävästi kunniaa. Tahdon Itään, ainoastaan siellä on saatavissa nimi, maine, joka kestää kautta aikakausien." Saattaa pitää varmana, että Bonapartelle tuolloin oli varsin vastenmielistä jättää kauvas taaksensa pääkaupunki Seinen varrella. Tosin hänellä ei ollut kilpailijaa, joka voisi tulla hänelle vaaralliseksi Ranskassa — kenraali Hoche oli äsken kuollut ja kuollut vuoteessaan kuten Bonaparte itse oli hänelle ennustanut — mutta mitä saattoikaan tapahtua hänen poissa ollessaan? Kuitenkin… eikö maailmaa voinut hallita yhtä hyvin Aleksanteri Suuren kaupungista kuin Parisista? Eikö Aleksandria perustettu suuren Makedonian valtakunnan keskipisteeksi? Se ajatus häntä lohdutti, kun hän aavisti mahdolliseksi, että ajat saattoivat muuttua Ranskalle levollisemmiksi kuin miltä nyt näytti. Bonaparte, jonka tarvitsi vain laskea löysälle Korsikassa orastuneen ja vallankumouksessa kehittyneen diplomatisen neronsa ohjakset, ei laiminlyönyt ennen lähtöään mitään, joka saattoi häiritä rauhaa ulospäin. Direktorio kyllä itse pitäisi huolta siitä, että syntyisi levottomuutta ja tyytymättömyyttä kotimaassa. Sillä "hedelmä oli kypsä" vasta mielivallan ja hämmingin joutuessa siihen mittaan, että Ranskan kansa yksistään nimessä Bonaparte näki pelastuksen toivon. Sentähden hän saattoi vastata kysymykseen, kauvanko hän aikoi olla poissa: "Pari kuukautta tai kuusi vuotta; se riippuu asianhaaroista."
Bonaparten nero sai kaikki tiet viemään perille; mihin suuntaan hän ohjasikin, hän näki onnensa tähden säteilevän edessään.
* * * * *
Niin suurella innolla valmistuksia kiiruhdettiin, että kaikki oli suoritettu kuukausi sen jälkeen kun suunnitelma, jota ainoastaan ani harva tunsi, oli hyväksytty. Kaikkialla Euroopassa arveltiin, että tarkoituksena oli maihinnousu Englantiin. Ei voitu pitää salassa kuljetuslaivaston varusteluja Toulon'issa, Genuassa ja muissa Välimeren kaupungeissa; laivastoon kuului 400 kuormalaivaa ja niiden suojaksi 15 linjalaivaa, 15 fregattia, 7 korvettia ja 30-40 kuunariparkkia; mutta yleisesti otaksuttiin, että tämän suuren sotavoiman piti ensin vapauttaa liittoutuneen espanjalaisen laivaston, jota englantilaiset pitivät suljettuna Cadiz'issa, ja sitten ottaa sotajoukot pohjoisrannikolta ja viedä ne Englantiin. Yksityisiä huhuja, joita oli liikkeellä lähetyskunnan todellisesta tarkoituksesta, ei tahdottu uskoa missään. Silloin saapui Englannin amiraalille, loordi Vincentille, joka silloin laivastollaan oli Lissabon'in ulkosatamassa, 1 p. toukokuuta tieto, että Bonaparte Toulon'issa marssitti laivoihinsa 60.000 miestä ja että aavistettiin, ettei tämä tarkoittanut Englantia. Niin kauvan kun peljätyn kenraalin oli luultu olevan pohjoisarmeijassa, uskottiin varmasti maallenousua Englantiin; mutta jos hän itse oli Toulon'issa, niin kyllä se tiesi jotakin muuta. Heti lähetettiin Nelson 8:lla laivalla vakoilemaan; 17 p:nä hän piileksi Hyér-saarien edustalla ja anasti ranskalaisen korvetin, joka oli ennen kuormalaivastoa lähtenyt vesille, Bonaparten luullessa Välimeren länsi-osaa englantilaisista vapaaksi. Vankeja kuulustaessaan Nelson sai varman tiedon, että Bonaparte itse johti 12,000 miehen laivoihin astumista; mutta retken tarkoituksesta eivät vangit mitään tienneet, niin oli Bonaparte osannut pitää tuumansa salassa. Nelson lähti vesille kohdatakseen vihollisen, mutta Ranskan laivaston lähtiessä Toulon'ista 19 p:nä ja kulkiessa pitkin rannikkoa yhtyäkseen Genuasta, Ajacciosta ja Civita Vecchiasta tuleviin osastoihin, mikä menestyksellä suoritettiinkin, Nelsonin yllätti 22 ja 23 p:n välillä ankara myrsky, jossa hän sai sellaisia vaurioita, että hänen täytyi mennä St. Pierre'n saareen Sardinian eteläpuolelle niitä korjaamaan. Aavistamatta läheistä vaaraa Bonaparte suuntasi matkan itään; hän oli saanut tiedemiehiä kaikilta aloilta liittymään matkueeseen, ja amiraalilaivassa "l'Orient" vietettiin päivät oppineissa keskusteluissa ja tutkimuksissa. Kesäkuun 9 p:nä laivasto ankkuroi Maltan edustalla. Koko voima oli nyt 32,000 miehen suuruinen, sijoitettuna 400 laivaan.
Maltan saaria puolusti 400 vanhan temppeliherra- eli johanniittikunnan ritaria, joilla vuodesta 1530 oli ollut pääpaikkansa täällä. Niiden lisänä oli 500-miehinen rykmentti. Jo Italian sodan aikana Napoleon oli ruvennut sekaantumaan niiden asioihin ja hankkinut tilaisuuden vaikuttaa muutamiin niistä lupauksilla ja lahjomisilla. Hän korjasi nyt ponnistustensa hedelmät, kun tuo vahva, valloittamattomana pidetty La Valettan linna kesäkuun 12 p:nä antautui lyhyen, mitättömän vastustuksen jälkeen. Suuret varastot ja runsaat aarteet joutuivat tällöin ranskalaisten käsiin.
Jo heti Maltaan tultuansa Bonaparte oli saanut tietää, että Nelson, joka vieläkään ei tiennyt mitään hänen lopullisesta tarkoituksestaan, oli etsinyt häntä Neapelista ja siellä saanut lisäksi 10 linjalaivaa. Hän oli siis pian odotettavissa Maltaan ajaessaan takaa ranskalaista laivastoa, ja Bonaparte lähti sentähden mahdollisimman kiireesti saaresta ja purjehti itään päin. Jos tapahtuisi se onnettomuus, että Nelson pääsisi hänen jäljillensä, tahtoi hän olla maan läheisyydessä, jotta voisi pelastaa joukkonsa maihin; sentähden hän purjehti Jonian saarten rannikkoa myöten. Tuskin oli Nelson saapunut Maltaan ja nähnyt trikolorin (kolmivärisen lipun) liehuvan La Valettan valleilla, kun hän jo huomasi, että ranskalainen matkue tarkoitti Egyptiä, ja nyt lähdettiin minkä varustukset kestivät Aleksandriaan. Mutta juuri purjehtimalla suoraa tietä hän sivuutti vihollisensa. Sillä Bonaparte, joka kuljetti laivastoa yhtä mestarillisesti kuin sotajoukkoakin, pysyi pohjoisempana Kreetan rannikolla, josta Nelsonin mieleen tuskin juolahtaisi häntä etsiä. Täällä olivat kumminkin molemmat laivastot eräänä yönä toisiansa niin likellä, että englantilaisten laivain tykkisignaalit kuultiin ranskalaisiin. Kun Nelson saapui Aleksandriaan, tapasi hän ulkosataman tyhjänä. Oitis kulki hän edelleen Syriaan, ja kun hän sielläkään ei tavannut vihollistaan, hän kiiruhti Sisiliaan, koko sydämestään kiroillen ranskalaisia, "noita pirun sikiöitä, joilla oli semmoinen pirunmoinen menestys."
Vasta kesäkuun 28 p:nä, jolloin Bonaparte antoi käskyn suunnata kaakkoon Afrikan rannikkoa kohden, hän julisti joukoilleen, että niiden "englantilaisen armeijan itäisenä siipenä" — sillä retkeä pidettiin yhä osana suuresta yrityksestä Englantia vastaan — ensin oli valloitettava Egypti. Kesäkuun 1 p:nä, kaksi päivää sen jälkeen kun Nelson täältä oli etsinyt ranskalaisen laivaston, hän ankkuroi Abukirin poukamaan Aleksandrian itäpuolelle. Lännessä Bonaparte näki Ptolemaios-pylvään ikäänkuin himmeän varjon kuvastuvan kirkasta taivasta kohti, Aleksandrian, Aleksanteri Suuren kaupungin minaretien kimmeltäessä laskevan auringon valossa. Mihin hänen tähtensä vie hänet? Mutta mitä siitä… "miehuullinen halveksii tulevaisuutta." Eikö Cesar ollut huutanut pelkureille miehillensä veneessä: "Se kantaa Cesaria ja hänen onneansa!" Eteenpäin siis pitkin erämaan hiekkaa!
Korkeasta aallokosta huolimatta Bonaparte vielä samana iltana panetti alkuun laivojen tyhjentämisen ja marssi ensimäisten 5,000 miehen kanssa kirkkaassa kuutamossa Aleksandriaa kohti, joka lyhyen vastustuksen perästä antautui; muutkin Niilinsuun rantakaupungit joutuivat helposti hänen valtaansa, kun mamelukit, todellinen sotavoima, olivat vetäytyneet sisämaahan. Se oli ratsuväkenä, noin 8-10,000 miestä, erinomaista joukkoa Ibrahim'in ja Murad-Bey'n johtamana, mutta tykkejä heillä oli varsin vähän. Vihollisten paljoutta Bonaparten siis ei tarvinnut pelätä, vaan luonnon- ja elämänsuhteita ja semminkin pettymyksiä, joiden alaisiksi ranskalaiset soturit joutuivat. Sillä ne olivat, kuultuansa faraonien vanhasta maasta, kuvitelleet sitä hedelmällisiksi, viljaviksi maisemiksi, jotensakin paratiisin kaltaisiksi, mutta todellisuudessa siellä ei ollut tarjona muuta kuin erämaita, kurjia hökkeleitä, huonoa juomavettä ja sietämätön kuumuus. Jo marssiessaan Aleksandriasta mamelukkien pääkaupunkiin Kairoon, johon Bonaparte kulki erämaan kautta, vaikka tie oli parempi, joskin pitempi Rosette'stä pitkin Niiliä, sotamiehet saivat tuta kaikkia nälän ja janon kauheuksia. Moni kuoli matkalla; toisten nähtiin käyvän omaan henkeensä käsiksi pelastuaksensa nykyisistä ja vastaisista kärsimyksistä; jopa itse ylikenraalin edessä sotamiehet ampuivat luodin otsaansa, lausuen: "Tämä on sinun työtäsi!" Kenraalien mennessä ohitse huusi miehistö: "Tuolla kävelevät ranskalaisten teloittajat! Tuhat kertaa parempi olisi kuolema kuin se kurjuus, johon nyt olemme joutuneet." Tuommoisia kohtia on upseerien kirjeissä kotimaahan. Mutta ylikenraali, joka tavallisuuden mukaan esiintyi sotamiesten parissa, joka oli samojen kärsimysten alaisena ja kesti samoja ponnistuksia, hän näytti olevan ainoa, johon kurjuus ei koskenut. "Kas niin, Berthier, nyt olemme vihdoin täällä", sanoi hän taputtaen esikuntapäällikköänsä olalle.
Vasta jälleen lähestyessään Niiliä matkallaan Kairoon ranskalainen sotajoukko joutui mamelukkien hyökkäyksen alaiseksi. Chebrissan (eli Ramanhieh'in) luo vihollinen oli asettanut muutamia tykkiveneitä, joiden tuli ryhtyä taisteluun pientä ranskalaista Niilin-laivastoa vastaan, jonka Bonaparte kiireessä oli saanut kuntoon. Heinäkuun 12 p:nä ranskalaiset saapuivat sinne, ja heti syntyi joella kahakka, jonka aikana 5,000 ratsumiestä mannermaalla koetti murtaa tiiviisti sulkeutuneita ranskalaisia kolonnia. Kummassakin paikassa vihollinen ajettiin takaisin ja vasta 21 p:nä sen päävoima yritti pidättää Bonapartea Embabeh'in luona lähellä pyramiideja. "Soturit", huusi Bonaparte joukollensa, "muistakaa, että neljäkymmentä vuosisataa katsoo teihin tuolta ylhäältä." Illan tullessa vihollinen oli hajoitettu, Murad Bey'n rikas leiri oli ranskalaisten saaliina ja hän itse pakosalla Ylä-Egyptiin, kenraali Desaix'n seuratessa häntä tarmokkaasti aina Syene'n koskiin saakka. Ibrahim Bey joukkoineen pakeni Syriaan. Pari päivää sen jälkeen Bonaparte astui Kairoon ja asetti pääkortteerinsa Murat'in avaraan palatsiin.
Ne kuukaudet, jotka hän täällä levossa vietti sotilastensa kanssa, hän käytti valmistaviin töihin maanviljelyksen parantamiseksi. Hänen varma uskonsa oli, että Egyptin vanhat rikkauden lähteet saataisiin uudestaan vuotamaan, kun poistettaisiin vuosisatojen rappiotilan seuraukset. Koko tiedemiesten joukko, jonka hän oli tuonut mukanaan ja järjestänyt Ranskan "Institut National'in" mukaan, toimi senvuoksi ensin tutustuaksensa perin pohjin maahan ja keksiäksensä sopivimmat keinot Bonaparten suunnitelmien toteuttamiseksi. Instituti, joka piti ensimäisen istuntonsa, Monges puheenjohtajana, Hassan Kachef'in palatsissa, jaettiin neljään osastoon, matematiikkia. luonnontiedettä, valtiotiedettä ja taidetta varten. Ylikenraali itse, seurassaan joukko insinöörejä, ryhtyi heti tutkimuksiin löytääksensä ikivanhan Suez'in kanavan jäljet, mikä onnistuikin; pintamittauksia toimitettiin, karttoja piirustettiin, mutta aika ei sallinut suureen työhön ryhtymistä.
Kaikilla niillä suurilla mieskohtaisilla keinoilla, jotka olivat Bonaparten käytettävissä, hän koetti saada väestöä puolelleen; hän kääntyi sentähden erityisesti pappissäädyn puoleen, jolla oli suurin vaikutus, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaakseen kunnioitustaan korania ja profeettaa kohtaan, jonka juhlaan hän suurimmalla komeudella otti osaa. Siten hän tarkoin noudatti Aleksanteri Suuren enemmän kuin 2,000 vuotta vanhan esimerkkiä, ja samoin kuin tämä suuri makedonialainen julistutti itsensä Ammon-jumalan pojaksi, Bonapartekin esiintyi korkeampien valtojen lähettiläänä. "Onko ainoatakaan ihmistä", kirjoittaa hän eräässä julistuksessa Kairon asukkaille, "niin sokeata, ettei hän huomaa kaikkia toimiani itse kohtalon johtavan? Julistakaa kansalle, että maailman luomisesta saakka on ollut kirjoitettuna, että minä, muserrettuani Islamin viholliset ja kumottuani ristin olin tuleva kaukaisesta Lännestä suorittamaan mitä minulle säädetty oli. Kertokaa kansalle, että kaikki, mikä on tapahtunut, on ennustettu enemmän kuin kaksikymmentä kertaa koranin pyhässä kirjassa ja että se, mikä on tuleva, jo on selitetty. Mutta se päivä on tuleva, jolloin kaikki ihmiset ymmärtävät, että korkeampi valta johtaa minua ja etteivät mitkään inhimilliset ponnistukset voi mitään minua vastaan."
Viisi vuotta myöhemmin hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin tähän aikaan: "Egyptissä minä tunsin itseni vapaaksi kaikista sivistyksen ehkäisevistä ohjaksista. Unelmoin mielessäni kaikkia mahdollisuuksia ja näin keinot unelmieni toteuttamiseksi. Näin itseni, perustettuani uuden uskonnon, matkalla Aasiaan norsun selässä, turbaani päässäni ja kädessäni uusi korani, jonka olin kirjoittanut oman mieleni mukaan. Tahdoin yritykselläni sulattaa yhteen kahden maanosan kokemukset, tehdä historian alamaisekseni, hyökätä Englannin valtaa vastaan Intiassa ja valloitettuani sen uudestaan ryhtyä yhteyteen Euroopan kanssa."
Semmoiset unelmat, mielikuvitukset ja houkuttelevat tuulentuvat elähyttivät häntä niin ankaran ja lohduttoman todellisuuden keskellä, että se olisi masentanut jokaisen muun kuin tämän ihmeellisesti varustetun miehen rohkeuden. Bonaparte, El-Kebir, s.o. suuri, joksi maan asujamet häntä sanoivat, oleskeli 30,000-miehisen voiman kanssa vihollisessa pääkaupungissa, jonka asukasluku oli 300,000. Vaikka hän kaikin mokomin koetti taivuttaa väestöä lempeydellä ja ystävyydellä, ei hän siinä mitenkään onnistunut, ja ennen pitkää hänen täytyi päivittäin Kairon kaduilla teloittaa viisi, kuusi ihmistä, synnyttääksensä turkkilaisissa kauhua, joka yksin oli mahdollinen pitämään heitä kurissa. Mutta niin kauan kuin hän oli tekemisissä yksistään mamelukkien ja tyytymättömän väestön kanssa, niin kauan kuin maan oikea yliherra, Turkin sultaani, salli itseänsä petkuttaa, tyytyen siihen selitykseen, että retki kohdistui yksinomaan kapinallisia mamelukkeja vastaan, sikäli tuo kaikki kävi päinsä. Elokuun alussa Bonaparte sai tietää, että Nelson oli hyökännyt Ranskan laivastoa vastaan Abukirin luona ja että se urhean puolustuksen jälkeen melkein kokonaan oli tuhottu. Itse amiraali Bruyes oli "l'Orient" laivan mukana räjähytetty ilmaan. Yhteys Ranskan kanssa oli katkaistu ja palaaminen sotajoukon kanssa oli toistaiseksi mahdoton. Hänen sieluntarmonsa osoittautui tässä koko suuruudessaan. Mitä tunteita hänessä lieneekin virittänyt tuo masentava tiedonanto, hän kuitenkin esiintyi hillittynä ja tyynenä kuin aina. "Onneton Bruyes, mitä oletkaan tehnyt", oli ainoa huudahdus, joka pääsi hänen huuliltaan. "Nykyinen sotaretkemme kysyy enemmän kuin yhtä lajia miehuutta", hän sanoi upseereilleen. "Täytyy menetellä niin, että pää aina pysyy aaltojen yläpuolella; kyllä ne sitten pian asettuvat ja tyyntyvät." Sotamiehet ja upseerit olivat epätoivossa tietäen olevansa eristettyinä kodista, mutta Bonaparten tyyneys ja kylmäverisyys teki vaikutuksensa; tästä lähin he enemmän kuin koskaan ennen panivat luottamuksensa kaksikymmentäyhdeksän-vuotiaaseen päällikköönsä, joka ei koskaan unohtanut niitä, jotka olivat häntä tänä vaikeana aikana auttaneet.
Otteet hänen upseeriensa kirjeistä kotimaahan ovat riittävänä todisteena heidän suhteistaan ylikenraaliin. "Luottamuksemme Bonaparteen on rajaton… koko armeija menettäisi rohkeutensa, ellei se tuntisi hänen neroansa. Hän yksin saa pitää kokonaan huolen siitä, että suoriudumme meitä ympäröivästä kurjuudesta." Ja se mies, joka epätoivoisissa oloissa piti yllä tuhansien muiden rohkeutta, oli itse surujen ja tuskien vallassa. "Jätän sinun haltuusi asiani", kirjoittaa hän Josef-veljelleen, "minulla on suuret kotoiset huoleni, sillä huntu on nyt kokonaan nostettu." Rouva Josephine — hänhän huvitteli Parisissa.
Mutta häviö Abukirin luona irroitti sultaanin täydellisesti Ranskasta; nyt hän teki liiton Venäjän kanssa, joka pelkäsi Ranskan vaikutusta Välimerellä yhtä paljon kuin Englantikin. Ja levottomuutta se herätti maan asukkaissakin, niin suuresti kuin he Bonapartea ihailivat ja pelkäsivätkin. Kun hän voidaksensa paremmin puolustaa Kairon linnoitusta hajoitutti erään moskean, puhkesi kapina. Vasta kauhean verilöylyn jälkeen, jolloin kokonaisia kaupunginosia ampumalla täydellisesti ruhjottiin, kapina saatiin asettumaan.
Kun laivaston hävittäminen oli kumonnut hänen alkuperäiset suunnitelmansa ja kun huhu tiesi kertoa, että sultaani oli julistanut sodan Ranskaa vastaan ja lähettänyt julmuudestaan tunnetun Achmed pashan, Djessariksi (teurastajaksi) sanotun, alas Syrian kautta, päätti Bonaparte kohta lähteä häntä vastaan. Tyhjentymättömällä keksintäkyvyllään hän oli oitis tehnyt uudet suunnitelmat. "Nelson kenties pakoittaa minut suorittamaan suurtöitä, joita alussa en laisinkaan ajatellut", hän lausui Kleber'ille. Välittelyihin ryhdyttiin Maissore'n sultaanin Tippo Sahib'n kanssa, joka oli Englannin kiihkein vihamies Intiassa, ja niinikään Persian shahin kanssa. Nyt oli hänen unelmistaan ja mielikuvitteluistaan tehtävä tosi. Kaupungit Syrian rannikolla oli valloitettava; St. Jean d'Acre'sta — Ranskan historiassa mainio jo ristiretkien ajoilta —, joka hänestä oli Intian avain ja tarpeellinen yhteyttä varten Tippo Sahib'in kanssa, hän lähtisi Damaskon ja Aleppon kautta Konstantinopoliin. Kun sitten hajoamistilassa oleva Turkin valtakunta on kukistettu, hän perustaa uuden suuren keisarikunnan Itään ja palaa Adrianopolin ja Wien'in kautta takaisin.
Helmikuussa 1799 hän lähti Syriaa kohti. El-Arieh, Gaza ja Askalon valloitettiin suuremmitta vaikeuksitta. Jaffan linna kesti kolme päivää. Rynnäkössä sitä vastaan kaatui 2,000 miestä Achmed'in parhaista joukoista ja 2,000 otettiin vangiksi. Kaksi päivää mietittyään ja pidettyään neuvottelua ei Bonaparte keksinyt muuta keinoa kuin ammuttaa ne kaikki. "Koulumestarimaista historian kirjoitusta", sanoo eräs saksalainen historioitsija, "tämä on pöyristyttänyt ja kauhistuttanut; mutta sotilaallinen historiankirjoitus ei voi katsoa asiata samalta kannalta. Napoleon ei ollut julma, mutta hänellä oli se ominaisuus, joka on sotapäällikölle välttämätön, että hän oikealla hetkellä voi olla julma ja että hänen laskuissaan ihmiset ovat vain numeroita."
Maaliskuun 19 p:nä Ranskan sotajoukko leiriytyi sen kenraalille niin tärkeän St. Jean d'Acre'n (Akkan) edustalle. Linnaa puolusti Achmed pasha itse, ja hänen raju kiihkonsa teki puolustuksen riittävän lujaksi ja tarmokkaaksi. Kuukauden piirityksen jälkeen hän kuitenkin katsoi olevansa pakoitettu ajattelemaan antautumista. Bonaparte, joka ei ollut voinut kuljettaa piiritysaseita erämaan läpi mukanaan, odotti vain niiden tuloa meritse, suunnataksensa ratkaisevan ryntäyksen linnaa vastaan. Silloin eräänä aamuna nähtiin jonon englantilaisia saaristolaivoja lähestyvän satamaa. Tulossa oli uhkarohkea päällikkö Sydney Smith, joka toi Achmed'ille apua ja joka oli siepannut haltuunsa Bonaparten piiritystykistöä kuljettavat kuormalaivat. Heti käyttivät englantilaiset tykistömiehet hyväkseen Achmed'in tykkejä, ja Sydney Smith'in ystävästä, kiihkeästä rojalistista kreivi Philippeaux'sta, joka oli istunut koulupenkillä Bonaparten kanssa Brienne'issä, Achmed sai kenraalin, jonka mieskohtainen viha Bonapartea kohtaan merkitsi paljon piirityksen lopputulokseen nähden.
Ei ollut tila ranskalaisessa armeijassa hyvä. Rutto rupesi raivoamaan ja miehiä kuoli päivässä sadottain sairauteen tai janoon. Siitä huolimatta Bonaparte tuon tuostakin ryntäsi linnaa vastaan ja sai sitäpaitsi huhtikuun 10 p:nä Tabor'in vuoren luona loistavan voiton apujoukosta, joka Damaskosta oli rientänyt Kleber'iä vastaan, joka Lannes'in ja muiden kenraalien kera oli valloittanut pyhän maan. "Jos otamme tämän kaupungin, niin menen Konstantinopoliin ja olen Idän herra", oli Bonaparte piirityksen aikana sanonut. Hänen täytyi suureksi harmikseen tunnustaa itselleen, ettei hän tällä kertaa voinut pakoittaa todellisuutta mielikuvituksensa alaiseksi; hänen sotajoukkonsa voima ei riittänyt, ja toukokuun 20 p:nä — viimeisen hurjan hyökkäyksen jälkeen — hänen täytyi verta vuotavin sydämin luopua piirityksestä ja palata Egyptiin.
Sillä siellä häntä pian tarvittiin. Hän sai tietää, että turkkilainen armeija oli astuva maihin Egyptiin; tehtävänä oli nyt estää se miehittämästä maata ja semminkin Kairoa. Kestäen mitä suurimpia kärsimyksiä, joskus leivän puutteessa ja kerran viisi päivää ilman vettä, ranskalainen miehistö vetäytyi takaisin. Lämpömittari näytti 36 astetta, hiekka, jossa nuo onnettomat vaivaloisesti raahautuivat, kuumeni 50 asteeseen. Rutto-sairaiden, haavoitettujen ja kuolevien tuskanhuudot saivat ilman värisemään. Lienee suurin todistus Bonaparten etevyydestä, että hän näissä oloissa kykeni pitämään joukkonsa koossa ja taistelukuntoisena. Jaffassa hän antoi sen levätä neljä päivää; täällä hän suoritti kuuluisan käyntinsä ruttosairaalassa, jossa hänen sanotaan huonoimmille sairaille käskeneen antaa opiumia, pelastaaksensa heidät joutumasta turkkilaisten käsiin.
Näin epätoivoisista oloista huolimatta sotajoukko kesäkuun 14 p:nä saapui Kairoon. Vähemmässä kuin kolmessa viikossa erämaan läpi 77 penikulmaa! Mutta kyllä hän tulikin oikealla hetkellä. Heinäkuun 11 p:nä astui maihin 18.000 turkkilaista Abukir'in luona; Bonaparte oli valmis ottamaan heidät vastaan. 8,000 miehellä hän heinäkuun 24 p:nä teki hyökkäyksen. Illalla hän kirjoitti Kairoon: "Abukir'in taistelu on kauneimpia mitä olen nähnyt. Maalle astuneista turkkilaisista ei ole yksikään pelastunut."
Hetki, jota Bonaparte kiihkeässä jännityksessä oli odottanut, oli vihdoin tullut, kun Ranska taistellessaan puolta Euroopaa vastaan näki ainoan pelastuksensa hänen palaamisessaan. Sveitsin miehittäminen ja Rooman, jolloin itse paavi oli otettu vangiksi, sekä helvetialaisen ja roomalaisen tasavallan perustaminen, mikä kaikki oli tapahtunut ennen Bonaparten lähtöä, oli Direktorion puolelta koko monarkista Euroopaa vastaan niin pontevaa uhmailua kuin suinkin voi ajatella. Vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessaan Bonaparte aluksi oli tahtonut odottaa tapausten kehitystä ja rajoittua Egyptiin, mutta laivaston häviö oli pakoittanut hänet yrittämään ajatuksen toteuttamista, joka varmaankin varhain oli hänessä herännyt, vaan joka kotimaassa kaiketi ei alusta alkaen ollut päässyt juurtumaan. Mutta Egyptissä olo oli suuresti kehittänyt hänen luonteensa itsevaltaista puolta ja kaikki nuo loistavat unelmat mahtavasta itämaisesta valtakunnasta, joiden alamaisia sai laskea sadoissa miljoonissa, tulivat merkitykseltään hänelle suunnattoman tärkeiksi. Toistaiseksi ne näyttivät tuhoutuneen Acre'n, tuon soraläjän luona, jossa hänen onnensa tähti, kuten hän itse arveli, oli yht'äkkiä sammunut. "En tiedä — enkö sanone ikuiset jäähyväiset Ranskalle", hän oli lausunut, "mutta sitä en epäile, että se kutsuu minut takaisin." Hänen jäähyväisensä ei, Acre'n onnettomuuden tähden, tullut ikuiseksi, ja nyt Ranska hänet kutsui kotia.
Omituista kyllä, että juuri hänen pahin vihollisensa Sydney Smith (joka risteili Aleksandrian edustalla) teki hänelle suurimman palveluksen, mitä yksikään voi tehdä. Hän näet lähetti Bonapartelle — joka oli kokonaan eristetty Ranskasta eikä olisi saamatta sieltä tietoja kyennyt summassa käyttämään hyväkseen oikeaa hetkeä — ne ranskalaiset sanomalehdet, joissa kerrottiin yhä uudistuneista tappioista. Oli muodostunut toinen koalitsioni Venäjän, Englannin, Itävallan, Neapelin ja Turkin kesken; niiden armeijat olivat lähteneet liikkeelle keväällä 1798, ranskalaiset karkoitettiin Italiasta ja Sveitsistä ja itse Ranskassa näkyi ainoastaan olevan valittavana joko vallankumous tai kuningasvalta; Direktorio ei kyennyt pitämään puolueita aisoissa.
Sydney luuli suututtavansa vihollisensa lähettämällä hänelle näitä uutisia sisältävät sanomalehdet. Kun niissä sen ohessa oli kovaäänisiä lausuntoja, joissa sanottiin toivottavaksi saada Bonaparte kotiin Egyptistä, lisäsi Sydney Smith ivallisesti, että hän juuri oli Aleksandrian edustalla estääksensä häntä sotajoukkoineen pääsemästä maasta. Mutta Bonaparte ratkaisi asian heti, niin pian kuin sai todisteita asiain tilasta. "Älkäämme odottako, kunnes häviö on täydellinen", sanoi hän Marmont'ille. "Ranskassa saadaan samaan aikaan kuin minä palaan tieto turkkilaisen armeijan häviöstä Abukir'in luona. Läsnäoloni on virittävä uutta rohkeutta, antava jälleen sotaväelle menetetyn itseluottamuksen ja hyville porvareille onnellisen tulevaisuuden toivon." Armeijan ylipäällikkyyden Bonaparte päätti uskoa Kleber'ille ja laittautui valmiiksi astumaan "Muiron"-fregattiin, jolle hän oli antanut tämän nimen sen nuoren upseerin muistoksi, joka oli hänet ruumiillaan suojellut vihollisen tulelta Arcole-sillalla. Ei kukaan muu kuin Marmont, ei edes hänen jälkeläisensä Kleber, aavistanut mitään hänen aikomuksestaan. Odotettiin sitä hetkeä, jolloin Sydney Smith oli mennyt Kyproon noutamaan uutta juomavettä — sillä tuo hidasajatuksinen englantilainen, joka ei voinut käsittää, että kenraali lähtee kotia ilman sotajoukkoaan, ei ollut selvillä siitä, että vartioiminen koskikin yksin Bonapartea — ja yöllä elokuun 21 ja 22 p:äin välillä "Muiron" lähti vesille seurassaan toinen fregatti ja mukanaan ylikenraali, Marmont ja Murat sekä 200 kaartilaista. Kolme viikkoa he risteilivät länteen päin alituisesti taistellen länsituulia vastaan. Bon-niemen vaiheilla he vihdoin saivat suotuisan tuulen, pääsivät yöllä huomaamattomina englantilaisen risteilijän ohi, joka lakkaamatta liikkui Afrikan ja Sicilian rannikkojen välillä, ja saapuivat lokakuun 1 p. Ajaccion satamaan. Bonaparte näki taas syvästi liikutettuna kotimaan vuoret ja tunsi ensimäisessä veneessä, joka laski fregatin kupeelle, muiden tuttavien joukossa vanhan imettäjänsä, joka huusi ilosta nyyhkien, käsivarret kurotettuina häneen: "Poikani, rakas poikani!" Bonaparten vastaus: "Äitini, äitini!" todisti hänelle, ettei hän ollut unohtunut. Vastatuuli pidätti taas Bonaparten siellä, ja siten pakosta saapuneena kotiin hän veresti monta vanhaa muistoa. Täällä hän sai tietoja ranskalaisten yhä jatkuvista vastoinkäymisistä — kaikki ranskalaiset kenraalit oli lyöty toinen toisensa jälkeen — ja Direktorion täydellisestä neuvottomuudesta. Alkuaan hän oli päättänyt lähteä sotanäyttämölle Italiaan, hankkiaksensa heti uusilla voitoilla lisää loistoa nimelleen, mutta hän huomasi nyt, ettei yksikään päivä saa mennä hukkaan. Hän otti laivaansa korsikalaisen purren ja pestasi siihen miehiä saaren parhaimmista soutajista, hätätilassa voidakseen jättää fregatin ja soudattaa itsensä maihin.
Hänen varovaisuutensa osoittautui tarpeelliseksi; lokakuun 8 p:n illalla aivan Hyér-saarten rannikolla sukelsi näkyviin englantilainen eskaaderi; laivan päällikkö ehdotti jo, että palattaisiin Korsikaan, mutta Bonaparte luotti tähteensä, käski kaikkien tapausten varalle asettaa korsikalaisen purren lähtökuntoon ja suuntasi Fréjus'iin eikä Toulon'iin. Takaa-ajajat eivät yön tultua kyenneet saamaan häntä käsiinsä, ja lokakuun 9 p:n aamulla Bonaparte nousi maihin Ranskan mantereelle.
III. KONSULAATTI.
Anarkia tai bourbonit. — Valtiokeikaus. — Mitä kansa sanoi. —
Suuri rakennusmestari. — Sota ja rauha — Helvetinkoneita —
Keisarikunta.
Bonaparte oli lähtenyt Ranskasta jättääksensä olosuhteet kehittymään. Sitä valtiosäännön muutosta, jota hän piti Ranskalle välttämättömänä, hän ei olisi silloin voinut saada toimeen. Mutta hänen poissa ollessaan pitäisi kansan itsensä omasta kokemuksestaan tulla siihen käsitykseen, että perinpohjainen muutos oli tarpeellinen; mitä hän tahtoi saavuttaa, se hänen tuli saavuttaa koko suuren kansan yhteisellä mielisuosiolla.
Laittomuus ja hämminki olivat keväällä ja suvella 1799 samalla kannalla kuin vallankumouksen hurjimmassa mellakassa. Huijauksia ja pörssikeinotteluja harjoittivat hallituksen ystävät kansalaisten kustannuksella ja omaksi rikastumisekseen; pakollisia valtiolainoja säädettiin; veronkantajat julkisesti tekivät itsensä syypääksi suurimpiin vääryyksiin; petokset ja lahjomiset turmelivat virkamiehet, joille ei maksettu palkkaansa, ja sotamiehet, jotka eivät saaneet muonarahojaan, karkasivat joukoittain. Teollisuus oli lamassa; satamat ja kanavat maatuivat, tiet rappeutuivat ja kävivät mahdottomiksi kulkea; ja lukemattomat rosvojoukot mellastivat aina suurien kaupunkien porteille saakka. Tällaisissa oloissa jakobiniklubit muodostuivat uudestaan, ja kuningasmieliset lietsoivat kaikella tarmollaan tyytymättömyyttä, jotta voisivat suuremmalla menestyksellä kalastaa sameassa vedessä. Se kova lakimääräys, että emigranttien sukulaisten piti antaa hallitukselle takeita, oli erittäin kiihoittanut heitä. Rojalistisia ja anarkistisia kapinoita puhkesi pohjoisessa ja etelässä, ja siltä näytti, että Ranska oli uudestaan joutuva hirmuhallituksen valtaan tai taipuva taas bourbon'ien lipun alle.
Mutta kansan keskuudessa ruvettiin kysymään: "Missä on kenraali Bonaparte? Missä on se ainoa tarmokas mies, jolla on voimaa ja kykyä suistaa levottomuudet ja saada aikaan järjestystä? Mitä hän tekee Egyptissä aikana, jolloin Ranska tarvitsee häntä enemmän kuin koskaan?" Pian rupesi leviämään huhu, että Direktorio oli lähettänyt Italian valloittajan Egyptin aavikoille päästäkseen hänestä, ja mitä Bonaparten voitot eivät olleet voineet tehdä, sen sai aikaan se käsitys, että tuo ylenkatsottu, kelvoton hallitus piti häntä vihollisenaan. Äkkiä hän tuli kansan lämpimimmän ikävöimisen esineeksi.
Epäjärjestyksen ja hämmingin lisääntyessä kautta valtakunnan, yhdistettyjen vihollisten valtain tuhotessa toisen ranskalaisen kenraalin toisensa perästä ja samotessa maan rajoja kohti, Direktorio ei ollut kiistassa ainoastaan omassa keskuudessaan, vaan riiteli myös lakiasäätävän kokouksen kanssa. Ainoastaan väkivallalla ja vääryydellä radikaalinen enemmistö oli voinut pysyä pystyssä, mutta jokainen vaali oli tuonut uusia vihollisia sekä vanhempien että nuorempien neuvostoon, ja kun toukokuussa 1799 apotti Sieyès tuli valituksi Direktorioon, sen täytyi avautua direktori-järjestelmän ilmeisimmälle viholliselle. Hän oli jo ennen kieltäytynyt ottamasta vastaan direktorinvirkaa, koska hän piti tätä valtiojärjestystä kelvottomana, ja kun hän nyt suostui, tapahtui se vain sitä varten, että hän voisi itse esiintyä isänmaan pelastajana ja päästä kunnianhimonsa korkeimpaan päämäärään: saada hyväksytyksi oman laatimansa hallitusmuodon, joka ennen oli hyljätty. Kesäkuun 18 p:nä 1799 (prairial'in 30) hänen onnistui saada enemmistö Direktoriossa. Hän huomasi yhtä selvästi kuin Bonapartekin, että valtiosäännön muutoksen, josta voitiin toivoa rauhallisempia aikoja, koko kansa ottaisi vastaan mielihyvällä, sillä jo aikoja sitten se oli kyllästynyt veljeyden ja vapauden fraaseihin. "Tätä nykyä", sanoi hän, "Ranska tarvitsee pään ja miekan." Viimemainitun hän oli toivonut saavansa nuoresta kenraalista Joubert'ista; pääksi hän aikoi itse. Mutta elokuun 15 p:nä Joubert'in löivät yhdistyneet venäläiset ja itävaltalaiset Novin luona; hän itse kaatui, ja tarmokkaan apotin tuumat keskeytyivät kehityksessään.
Silloin arvaamatta astui maahan se mies, jolla oli sekä pää että säilä.
Heti Bonaparten astuessa laivalaiturille varhain aamulla lokakuun 9 p:nä pienessä Fréjus'in rantakaupungissa joukkojen riemuhuudot ilmaisivat hänelle, että hän oli tullut oikeaan aikaan. Kaikki tahtoivat nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, mieluimmin — huolimatta ruton tarttumisen mahdollisuudesta — koskea häneen varmistuaksensa sen uskomattoman tiedon todenperäisyydestä, että ikävöitty mies oli päässyt Egyptin aavikoista ja Englannin risteilijöistä ja nyt seisoi Ranskan maaperällä luodakseen rauhan ja järjestyksen ja pelastaakseen onnettoman isänmaan. Ainoastaan kaksi tuntia hän viipyi Fréjus'issä. Hänen syödessään suurusta monet kävivät häntä tervehtimässä ja lausumassa ilonsa, että olivat saaneet nähdä hänet. Kaupungin klubin jäsen piti hänelle puheen, joka päättyi sanoihin: "Rientäkää, kenraali, lyökää viholliset ja karkoittakaa ne, ja sitten teemme teistä kuninkaan, jos teitä itseänne haluttaa."
Vaikka Bonaparte nuorena ei ollutkaan mikään kova latinantaitaja, kyllä hän varmaankin sinä hetkenä muisti, mitä merkitsi vanha sananparsi: vox populi vox dei, kansan ääni on Jumalan ääni.
Kenraalin matka Fréjus'istä Parisiin oli todellinen riemukulku. Innostusta häntä kohtaan ei vähentänyt juuri nyt saapunut tieto, että Masséna ja Bruno voitollisissa otteluissa olivat lyöneet vihollisen takaisin sekä Sveitsissä että Hollannissa. Päinvastoin, "näytti siltä, että Bonaparten tarvitsi vain näyttäytyä, kun jo onni taas hymyili Ranskan lipuille". Kaikkialla häntä tervehdittiin suurimmalla riemulla. Hedelmä oli kypsä, siitä ei ollut epäilystä; nyt se vain oli poimittava; mutta oveluutta, laskelmataitoa ja varovaisuutta kysyttiin sen onnistumiseen.
Huhu Bonaparten palaamisesta oli kiitänyt hänen edellään ja joutunut Parisiin ennenkuin hän itse Aix'n kaupungista antoi siitä tiedon Direktoriolle. Tieto tuotti sille yhtä vähän iloa kuin rouva Josephine Bonapartelle. Josephine ei voinut olla epätietoinen siitä, että nyt oli edessä tilinteon päivä; sillä Egyptiin hänestä saadut tiedot olivat hänet kokonaan paljastaneet miehelleen; ne kertoivat, että hän taas oli ruvennut suhteisiin erään nuoren luutnantin kanssa, jonka hän aikaisemmin tunsi italialaisen armeijan ajoilta. Tässä oli sen verran perää, että hänen sydämensä pamppailu oli kylläkin ymmärrettävä, kun hän kuuli Bonaparten saapuneen kotiin. Hän päätti lähteä häntä vastaan puhuaksensa hänelle ennenkuin kälylleen vihamieliset langot saisivat häneen vaikuttaa. Mutta onnettomuudeksi oli Bonaparte matkustanut toista tietä kuin Josephine oli arvellut, ja lokakuun 16 p:n aamuna hän saapui kotiinsa ja löysi sen tyhjänä. Mitä rouva Josephinen paha omatunto oli pelännyt, tapahtui siis hänen ponnistuksistaan huolimatta. Bonaparte sai toiselta taholta vahvistuksen siihen, mitä hän ennen oli kuullut, ja kohteli vaimon palattua tätä varsin kylmästi. Onneksi kevytmieliselle naiselle, joka teki kaikkensa sovittaakseen suuttunutta puolisoansa, vastaiset tärkeät tapahtumat pitivät Bonapartea siksi vallassaan, ettei hänelle riittänyt aikaa tarkemmin miettiä alkuperäistä aikomustansa erota hänestä. Kun lisäksi rouva Josephine saattoi olla hänelle joksikin hyödyksi, piti hän anteeksiannon parempana. Mutta tästä lähin jäi hänen vaimonsa asiaksi koettaa lähestyä häntä.
"Jonkinmoisen valtiollisen vainun kautta Ranskassa aina saadaan vihiä milloin hallitus on kukistumaisillaan, ja silloin kaikki puolueet rientävät metsästyskoirina saamaan osansa kaatuneesta otuksesta." Näillä sanoilla puhuu muuan ranskalainen historioitsija asemasta Parisissa syksyllä 1799. Ilma oli täynnä valtiollisia laskelmia. Kaikki tiesivät, että jotakin tapahtuu, mutta ei kukaan tietänyt, mihin mentiin tai kuka vihdoin rohkeni ottaa teon vastuulleen. Että Bonaparte siinä näyttelisi jotain osaa, se kyllä oli useimmille selvä, ja oli niitäkin, esim. kenraali Bernadotte, hänen mieskohtainen vastustajansa, jotka selvästi näkivät, mihin hän suuntasi. Josef Bonaparten lankona Bernadotte kuitenkaan ei tahtonut asettua vaimonsa entistä ihailijaa vastaan.
Bonaparte itse myöhemmin kertoo tästä ajasta: "Minä olin se piste, jonka ympäri kaikki salaliitot pyörivät. Mutta näiden suunnitelmien johdossa ei ollut yhtäkään miestä, joka kykeni niitä toteuttamaan. Kaikki luottivat minun apuuni, sillä ne tarvitsivat soturia. Minä en luottanut kehenkään, ja sain siten tilaisuuden valita sen suunnitelman, joka minulle paraiten sopi. Direktorio vapisi minun palatessani; olin mitä suurimmassa määrässä varuillani — sinä elämäni kautena minä olin kaikkein ovelin. Tapailin Sieyés'iä ja lupasin hänelle saavani hänen runsassanaisen valtiosääntönsä hyväksytyksi; otin vastaan jakobinien johtajia ja bourbonien asiamiehiä. En kieltänyt keltään neuvojani, mutta annoin niitä vain omaa etuani silmällä pitäen. Salasin itseni kansalta, tiesin, että uteliaisuus ajan tullen saa heidät petkutetuksi juoksemaan perässäni, missä hyvänsä olinkin. Kaikki ne juoksivat verkkooni, ja kun tulin valtion päämieheksi, ei ollut ainoatakaan, joka ei rakentanut toivomuksiansa minun onneni pohjalle."
Bonaparten oveluus ja uskomaton teeskentelytaito ilmeni erityisesti siinä taidossa, millä hän osasi pimittää Direktorion vähemmistön, puheenjohtajan Cohier'n ja kenraali Moulins'in. Näiden ollessa vakuutettuja, että Bonaparte sydämestään vihasi Sieyés'iä, heidän virkakumppaniansa, hän jo oli tehnyt liiton tämän kanssa; sitä miestä hän juuri kaikista enimmän tarvitsi, Direktorion johtavaa henkilöä ja vanhimpien neuvoston vaikuttavinta miestä. Että hän samaan aikaan ymmärsi alistua tuon hänelle välttämättömän miehen valtaan, se oli vain lisätodistus hänen etevästä kyvystään.
Kuinka uhatussa asemassa Bonaparte katsoi olevansa, käy ilmi hänen varovaisuudestaan, hän kun ei ottanut maistaaksensa tarjottuja ruokia semmoisellakaan suurella juhla-aterialla, jonka vanhempien ja nuorempien neuvostot hänen kunniakseen antoivat marraskuun 6 p:nä, vaan antoi ajutanttinsa hankkia leipää ja viiniä. Tätä varovaisuutta saattoi pitää paljastuksena, sillä siitä näkyi, kuinka vaarallinen hän omasta mielestään oli. Ja samana iltana hänellä todellakin oli kokous salaliittolaisten, Sieyés'in ja hänen sokean puoluelaisensa direktori Roger Ducos'n, veljensä Lucien'in, joka äsken oli tullut nuorempien neuvoston puheenjohtajaksi, ja monien muiden kanssa: siellä nyt sovittiin lopullisista tehtävistä. Osat jaettiin kolmen päähenkilön kesken: Bonaparten tuli saada puolellensa kenraalit ja sotavoima; Sieyès'in piti valmistaa vanhempien neuvostoa ja hänelle uskollisten inspektorien avulla kutsua kokoon ainoastaan ne jäsenet, joihin voitiin luottaa; samanlaisen osan oli vihdoin saava Lucien, jonka nuorempien neuvoston puheenjohtajana piti johtaa keskusteluja käskyn mukaan. Direktoriaali-valtiosäännön 102 §:ää, joka myönsi vanhain neuvostolle oikeuden siirtää lakiasäätäväin kokousten kokouspaikan Parisin ulkopuolelle, piti käytettämän vipusimena valtiosäännön kumoamiseksi, ja toimeenpano määrättiin brumaire'in 18 (marraskuun 9) p:ksi 1799.
Sinä päivänä klo 7 aamulla kokoontui vanhempien neuvosto, s.o. ne jäsenet, joihin Sieyés saattoi luottaa; toiset saivat inspektoreilta kutsumuksen liian myöhään. Kiireessä hyväksyttiin salaliittolaisten kirjoittamat määräykset: lakiasäätävän kokouksen siirtäminen St. Cloud'iin, johon sen tuli saapua seuraavana päivänä päivällisaikaan, ja että Bonapartelle uskottaisiin Parisin varusväen, kansalliskaartin ja neuvostojen kaartin päällikkyys. Vajaan kahden tunnin kuluttua kenraali itse saapui ratsastaen ja suuri seurue mukanaan vannomaan uskollisuutta valtiosäännölle ennenkuin ryhtyi hänelle uskottua päällikkyyttä hoitamaan. "Teidän viisautenne", sanoi hän neuvostolle, "on ryhtynyt näihin toimenpiteisiin, meidän käsivartemme osaavat ne toteuttaa. Tahdomme tasavaltaa, joka perustuu todelliseen vapauteen, kansalaisten vapauteen ja kansalliseen eduskuntaan. Sen me saamme, sen vannon omassa ja asekumppanieni nimessä." Huomaamme, että hän järkevästi jätti mainitsematta sanaakaan siitä valtiosäännöstä, jonka hän varmasti oli päättänyt kumota. Yksi jäsen rohkenikin huomauttaa, ettei Bonaparte laisinkaan ollut vannonut uskollisuutta perustuslaille, mutta puhemies julisti, että näiden tapahtumien perästä ei voitu keskustella muualla kuin St. Cloud'issa.
Sen jälkeen päivän sankari puolestaan tarkasti lukuisan sotamiesosaston, jonka hän muka paraatia pitääksensä oli käskenyt kokoontumaan Tuillerioiden pihamaalle. Sotamiehet siellä häntä hurmaantuneina tervehtivät; hän taas lyhyellä puheella innostutti upseerit ja sotamiehet. Samaan aikaan Sieyès, Ducos ja Barras — jolle kaikki tämä oli vain afäärikysymys — ilmoittivat luopuvansa direktorinviroistaan, jolloin hallituskoneisto oli todellisuudessa pysähtynyt. Muut kaksi direktoria, Cohier ja Moulins, saatuansa tietää tapahtumista, riensivät Tuillerioihin pannakseen vastalauseensa, mutta Bonaparte vastasi heille, ettei Direktoriota enään ollut olemassa. Sitten hän piti heitä vartioituina asunnoissaan Luxemburgissa.
Näiden tapahtumain aikana Parisi oli täysin levollinen. Poliisiministeri Fouché, entinen vallankumousmies, joka itse kuului salaliittoon, oli vastoin Bonaparten toivomusta ryhtynyt muutamiin varokeinoihin. "Miksi kaikki tuo varovaisuus?" oli hän sanonut. "Puolellamme on kansakunta, ja me toimimme ainoastaan sen turvissa." Sieyés, joka oli ollut mukana koko vallankumouksen ajan, oli neuvonut yön kuluessa vangitsemaan neljäkymmentä nuorempien neuvoston vihamielisinä jäsentä. Sitäkin oli Bonaparte vastustanut. Hän tahtoi mahdollisimman huolellisesti välttää kaikkea, mikä näytti väkivallalta. "Hyvinhän meni tänään", sanoi hän illalla hymyillen Bourienne'ilIe. "Saas nähdä miksi huomispäivä muodostuu!" Mutta ennen vuoteelle laskemistaan hän vastoin tapaansa latasi pistoolinsa.
Vaikein oli kuitenkin vielä tulossa. Kummankin neuvoston jäsenten kokoontuessa St. Cloud'iin nuo monet sotilasvartiot ja sotaväen osastot luonnollisesti lisäsivät suuttumusta, jota Direktorion puoltajien täytyi tuntea edellisen päivän tapahtumien johdosta, joita he toistaiseksi tunsivat vain huhujen mukaan. Jopa itse vanhempien neuvostossa mieliala oli aivan toinen kuin eilen. Ne, joita ei oltu aikanaan kutsuttu ratkaisevaan kokoukseen, nostivat hälytyksen, ja kun sihteeri kuultuaan vaadittavan varmuutta Direktorion paikoillaanolosta, avonaisesti vastasi, että useat direktorit ovat luopuneet virastaan ja että kenraali Bonaparte piti toisia vartioituina, niin myrsky puhkesi. Nyt ymmärrettiin, että koko valta oli yksin hänen kädessään ja että kyseessä oli perustuslaki eikä henkilömuutos. Melun ja suuttumuksen riehuessa astui Bonaparte saliin; hän tiesi, että kiihtymys oli nuorempien neuvostossa vielä suurempi kuin täällä; ei ollut mitään muuta neuvoa kuin uhmata vastustajia. Hän puhui ja häntä kuunneltiin hiljaisuudessa. Hänen ovelasti harkitut sanansa, joita lausuttaessa totuuden jumalattaren usein oli peittäminen kasvonsa, tekivät vaikutuksen ja saivat mielet osaksi muuttumaan. Silloin nousi eräs tasavaltalainen jäsen ylös: "Kenraali! me hyväksymme kaikki mitä olette sanonut. Vannokaa vain meidän kanssamme tottelevanne III vuoden hallitusmuotoa, direktorihallintoa, joka yksistään voi pitää tasavallan pystyssä." Siinä oli se arka kohta, jossa kaikki verukkeet joutuivat karille. Mutta Bonaparte rohkeni lyödä kortit avonaisesti pöytään. "Hallitusmuoto!" hän huusi. "Sitä olette itse rikkoneet fructidor'in 18 p:nä, kuten sitä rikoitte floreal'in 22 ja prairial'in 30 p:nä. Hallitusmuoto! Kaikki puolueet vetoavat siihen, ja kaikki ovat sitä rikkoneet. Se ei voi meille enään pelastusta tuottaa, sillä sitä ei enään noudata kukaan. Kun valtiosääntö on rikottu, täytyy hankkia uusi sopimus ja uusia takeita." Myrsky oli lopussa. Kokous nousi ja tervehti Bonapartea puheilla ja kätten taputuksilla.
Nuorempien neuvostossa oli keskusteluun ruvettu hurjalla melulla ja ensiksi päätetty, että jäsenten yhden kerrallaan piti vannoa uskollisuus valtiosäännölle. Tätä parastaikaa tehtäessä saapui kokoukseen Bonaparte, lopetettuaan puheensa vanhempien neuvostossa, seurassaan muutamia krenatöörejä; nämä hän jätti seisomaan ovenpieleen, ja itse hän astui hattu kädessä peremmäksi saliin. Kun nähtiin sotamiehet kiväärein ja pistimin salissa, syntyi vallan suunnaton raivo. "Alas diktaattori! Julistakaa hänet henkipatoksi! Eläköön tasavalta! Lyökää hänet kuoliaaksi!" huudettiin joka haaralta. Uhkaavin elein jäsenet syöksyivät alas istuimiltaan häntä kohden. Ei ole vielä varmistettu, suunnattiinko häntä vastaan todellakin tikareita ja pistooleja; toiset väittävät, toiset kieltävät. Bonaparten, joka kävi kuoleman kalpeaksi ja puri äärimäisen kiihtymyksen vallassa hampaansa yhteen, vei hänen oma kaartinsa pikaisesti pois salista. Vielä ovella kuuli hän tuon tuhoa uhkaavan, vihaisen huudon: "henkipatto!"
Ei ole epäilemistäkään, että Bonaparte kallionlujasti luottaessaan itseensä ja tähteensä oli ollut varma siitä, että hänen pelkkä esiintymisensä vihamielisten neuvostonjäsenten keskuudessa riittäisi masentamaan kaiken vastustuksen. Sodasta hän jo tunsi, millä miltei hypnotisoivalla voimalla hän yhdellä sanalla tai katseella sai joukot liikkeelle. Eikä hän yksistään omaan väkeensä niillä vaikuttanut. Lonaton taistelussa (Italian sodan aikana), jossa kovin mäkinen seutu esti saamasta yleiskatsausta, hän äkkiä huomasi olevansa 3-4,000 itävaltalaisen saarroksessa. Eräs upseeri kehotti häntä antaumaan. "Tiedättekö, kelle puhutte?" vastasi Bonaparte ilmaisemalta vähintäkään hämmästystä. "Minä olen ranskalainen ylikenraali; armeijani on kinterelläni; ellette heti paikalla käske väkeänne laskemaan alas aseensa, annan minä joka miehen paikalla kuolla." Hänen sanansa, hänen tyyneytensä, hänen täydellinen näyttelijätaitonsa vaikutti viholliseen niin, että se unohti tosiasian, joka oli semmoinen, että hän oli saarrettuna, aivan yksinkertaisesti vankina. Hänen kykynsä puhua mielikuvitukselle oli taas tehnyt tehtävänsä. Lisäksi huomaa niissä sanoissa, joilla hän vanhempien neuvostossa lopetti puheensa, jotakin jälkikaikua hänen olostaan Egyptissä, jossa hän maan asukasten edessä oli esiintynyt melkein kuin jumalana. "Älkää unohtako, että esiinnyn sodan ja onnen jumalan seuraamana." Ne ilmenevät taas hetken jälkeen. Lucien oli salissa kieltänyt äänestämästä hänen henkipatoksi julistamisestaan, luopunut puhemiestoimestaan ja rientänyt ulos; hevosensa selästä hän piti puheen sotamiehille kehoittaen heitä puolustamaan kenraaliansa neuvoston jäseniä vastaan, joita englantilaiset olivat lahjoneet ja jotka olivat paljastaneet tikarinsa Bonapartea vastaan. Silloin nousi hänessä taas sama valtaava tunne, ja hän huusi: "Niin, seuratkaa minua! Seuratkaa minua! Sillä minä olen päivän jumala." — "Pidä toki suusi kiinni", oli tyynempi Lucien kuiskannut hänelle. "Luulet puhuvasi mamelukeillesi."
Mutta neuvoston jäsenet eivät olleet sotureita: heillä ei ollut halua eikä edellytyksiä tunnustamaan hänessä yliherraansa, he eivät olleet nähneet häntä taistelutantereella, heillä ei ollut käsitystä eivätkä he tahtoneetkaan käsittää, että vaaroissa tarvitaan välttämättä yksi käskijä, eikä heillä ollut mitään välitöntä tunnetta siitä, että hän oli synnynnäinen hallitsija. Tässä tarvittiin toisia keinoja kuin pelkkä persoonallisuuden mahti. Kun hän oli vähän selvinnyt hermostuneesta kiihtymyksestään, hän käski Murat'ta hajoittamaan kokouksen. Huutaen: "Eläköön Bonaparte!" sotamiehet syöksyivät painetit tanassa saliin. Jäsenet pakenivat pois akkunoista ja ovista. Säilyttääksensä jonkinmoista laillisuuden varjoa Lucien heti kokosi puoluelaisensa jäsenten joukosta, ja tämä lainsäätäjäkunnan sirpale päätti samana päivänä, että Direktorio oli lakannut olemasta; sen sijalle astui väliaikainen hallitus, johon kuuluivat Sieyés, Ducos ja Bonaparte. Näiden tuli uudestaan järjestää koko hallinto ja pyrkiä pysyväiseen ja kunniakkaaseen rauhaan ulkomaiden kanssa. Molempien eduskuntien, joiden istunnot lykättiin helmikuun 20 p:ään 1800, piti ensin valita kaksi komiteaa, kumpaankin 25 jäsentä, joiden tuli valmistaa uusi valtiomuoto ja hoitaa juoksevat asiat. Vielä samana iltana nämä päätökset hyväksyttiin vanhempien neuvostossa, ja vihdoin nuo kolme konsulia vannoivat suojelevansa kansanvaltaa, tasavaltaa, vapautta ja tasa-arvoa. Kun parisilaiset seuraavana päivänä heräsivät, lukivat he katujen kulmissa suuria julistuksia, joissa ilmoitettiin Direktorion kukistus ja vihdoin lausuttiin, että kenraali Bonaparte ja hänen soturinsa olivat ansiokkaasti isänmaata palvelleet.
Viimeisinä kymmenenä vuotena oli Ranskassa alituisten valtiollisten mullistuksien vallitessa niin vähän totuttu näkemään lakien ja laillisten muotojen kunnioittamista, ettei montakaan loukannut se väkivalta, jota ilmeisesti oli käytetty lakiasäätävää kokousta vastaan. Tieto Direktorion kukistumisesta tyydytti kaikkia, ja riemulla tervehdittiin Bonapartea Sieyès'in ja Dueos'n hallituskumppanina. Lyhyt oli kuitenkin aika, jolloin näitä kolmea miestä pidettiin tasa-arvoisina. Sieyès ja Ducos olivat olleet vihatun Direktorion jäseninä, ja koko se tyytyväisyys, jonka sen kukistuminen synnytti, lisäsi vain kansan suosiota voitokasta kenraalia kohtaan, jonka tunnettuun tarmoon ja hallintokykyyn kansa ehdottomasti luotti. "Tuskin lienee mikään laillinen hallitsija", kirjoitti näinä päivinä eräs diplomaatti Parisista, "koskaan tavannut kansaansa yhtä myöntyväisenä ja mukautuvana kuin Bonaparte, ja anteeksiantamatonta olisi, jollei tämä kunnon kenraali käyttäisi tätä rakentaaksensa paremman hallituksen paremmalle perustukselle." — "Kaikki edelliset vallankumoukset", kertoi Preussin lähettiläs kuninkaalleen, "ovat herättäneet epäluuloa ja pelkoa. Tämä sitävastoin on, itse olen tullut siitä vakuutetuksi, herättänyt mitä valoisimpia toiveita." Oli käynyt kuten Bonaparte itse oli sanonut; kansan suurin osa näki hänessä pelastajan, eikä valtiollisissa puolueissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tavalla tai toisella häneen luottanut.
Uusi valtiomuoto, jonka lakiasäätävät komiteat Bonaparten ollessa esimiehenä olivat rakentaneet Sieyès'in varsin teoreettisen luonnoksen pohjalle, julkaistiin joulukuun 24 p:nä 1799. Sen mukaan hallitus annettiin kymmeneksi vuodeksi valitulle ensimäiselle konsulille, jonka rinnalla oli kaksi neuvonantaja-konsulia. Tälle toimivalle vallalle, johon kuului myös valtioneuvosto, jonka jäsenet ensimäinen konsuli valitsi, oli asetettu vastapainoksi lakiasäätävä valta: 100 jäseninen tribunaatti ja 300 jäseninen lainsäätäjäkunta. Kumpaisenkin jäsenet valitsi senaatti, jonka 80 jäsentä valitsi osaksi ensimäinen konsuli, osaksi senaatti itse. Senaatilla, joka myöskin nimitti tuomarit eri tuomioistuimiin, oli yleensä tehtävänä valvoa valtiomuodon noudattamista. Yksin hallituksella oli oikeus ehdottaa lakeja: se tehtiin tribunaatissa, joka niistä keskusteltuansa päätti, tuliko sen valitsemain jäsenten puhua lainsäätäjäkunnassa lakiehdotusta vastaan vaiko sen puolesta. Siellä ei enään laista keskusteltu, vaan se hyväksyttiin tai hyljättiin yksinkertaisella äänestyksellä, sitten kun tribuunit olivat puhuneet.
Ensimäiseksi konsuliksi valittiin Bonaparte; muiksi kahdeksi konsuliksi tulivat. Cambacérès ja Lebrun, edellinen taitava juristi, jälkimäinen etevä finanssimies.
Koko valta oli todellisuudessa ensimäisen konsulin kädessä, mutta niin suuri oli lujan hallituksen kaipuu ja niin luja oli luottamus Bonaparteen, että uusi valtiomuoto Ranskan kansan siitä äänestäessä helmikuun 7 p:nä 1800 sai puolelleen yli 3,000,000 ääntä ja ainoastaan 1,500 äänesti sitä vastaan.
Saattaa tuntea enemmän tai vähemmän myötätuntoa niitä keinoja kohtaan, joita Bonaparte edistyäksensä käytti sekä kotimaassaan Korsikassa että Ranskan maaperällä. Itsekukin mielensä mukaan ihailkoon tai tuomitkoon sitä nuorteutta, jolla hän vallankumouksen aikana pysyi veden pinnalla ja sitä sissimäistä näppäryyttä, jolla hän sittemmin osasi käyttää jokaista tapahtumaa edukseen. Mutta yksikään ei saata kieltää, että hänen ihmeteltävä kykynsä, joka on ainoa laatuaan, hänen nerokkaisuutensa täysin oikeutti hänen itsetuntonsa, hänen järkähtämättömän uskonsa, että hän oli oikea mies, ja onhan semmoinen varmuus, mikäli historian todistus voi antaa selkoa, aina neroon kuuluva. Ei saa unohtaa, että jo lapsuudessa, jolloin ei voi olla puhetta mistään tietoisesta järkeilystä, hänen pyrkimisensä ensimäiselle sijalle esiintyy aivan vaistomaisesti; hänen kunnianhimonsa on veressä, se on kuin ilma, jota hän hengittää; ja jos häntä saa sanoa valtaan syntyneeksi ja kohtalon kutsumaksi, niin eihän käy ihmetteleminen, että valtaan pääsemisen keinot, joihin samoinkuin kaikkeen inhimilliseen olevat olot vaikuttavat, saivat leimansa siitä maaperästä, jossa ne kasvoivat ja niistä ajoista, joista ne olivat peräisin.
Mutta historian tuomioistuin muutoin ei arvostelekaan yksistään tapaa, millä valtaan on päästy, vaan ennen kaikkea tapaa, millä valtaa käytetään.
Bonaparten ollessa hallituksen päämiehen asemassa, ensin väliaikaisessa konsulaatissa, sitten ensimäisenä konsulina, alkaa nyt se suunnaton työ, jota ränstyneen Ranskan huoneen uudestaan rakentaminen kysyi. Sillä maan aineellinen kurjuus oli yksinomaan seuraus vallankumouksen aiheuttamasta hämmingistä ja kaikkien perittyjen laitosten ja totuttujen hallinnollisten olojen hajoamisesta. Mitä hän tässä kelvollisuuteen ja työvoimaan nähden sai aikaan, saavuttaa miltei yliluonnollisuuden rajan. Samoinkuin hän 1797 parissa kuukaudessa loi italialaisen armeijan, niin hän muutamissa vuosissa loi uuden Ranskan. "Olemme saaneet herran", sanoi Sieyés Talleyrand'ille valtiokaappauksen jälkeisenä päivänä, "hän pystyy kaikkeen, hän näkee kaikki, hän on kaikessa perillä."
Bonaparten ensimäinen suuri taito oli kelvollisten miesten löytäminen. Ministerinsä hän valitsi yksinomaan pitämällä silmällä heidän kelvollisuuttaan ja kuntoaan, huolimatta heidän poliittisesta entisyydestään. "Me käymme uutta aikaa kohti", sanoi hän, "ja meidän täytyy unohtaa se huono, mikä on ollut vanhassa ajassa, ja muistaa vain mitä siinä oli hyvää." Siten tuli rajusta vallankumouksellisesta Fouché'sta poliisiministeri; entisestä Autun'in piispasta, irstailevasta mutta kyvykkäästä Talleyrand'ista ulkoasiainministeri; Berthier'stä tuli sotaministeri, mutta hänen täytyi pian luovuttaa sijansa rehelliselle Carnot'lle, joka palasi kotiin tarjotakseen palveluksensa isänmaalle. "Ketkä vallankumoukselliset", sanoi Bonaparte, "katselisivatkaan epäluulolla asiain uutta järjestystä, kun Fouché on poliisiministeri; jokainen aatelinen kaiketi uskoo voivansa viihtyä Autun'in piispan turvissa. Minä avaan laajan tilan kaikille." Ja niin mieluisasti tunnustettiin Bonaparten etevämmyys, että erittäin taitava finanssimies Gaudin heti brumaire'in 19 p:nä, ennenkuin valtiokaappaus vielä oli suoritettukaan, lupasi ottaa haltuunsa valtiovarain salkun, kun Bonaparte tulee hallituksen johtoon. Ei ollut vielä kulunut puoltakaan vuotta siitä, kun hän oli siitä kieltäytynyt sanoen: "Missä ei ole mitään finansseja eikä toiveita saada uusia, siellä ei tarvita finanssiministeriä."
Valtioneuvostossa, jonka kokoonpanon ensimäinen konsuli itse määräsi, hän tahtoi saada kuvastumaan maan kaikki henkiset voimat. Hän valitsi siis sinne kaikki, joiden nimet olivat joutuneet hänen korviinsa kelvollisina miehinä, mitä kantaa ja mielipidettä ne olivatkin; konservatiiveja miehiä valtakunnan hallintovirastoista; uudempia aatteita edustavia oikeusoppineita ja kansatalouden tuntijoita sekä lämminverisiä edistysmielisiä, jotka olivat kehittyneet vallankumouksen äkkiä kypsyttävässä koulussa; mutta korkealla kaikkien heidän yläpuolella hän seisoi itse. "En pyydä neuvoja, vaan selityksiä ja tiedonantoja; niitä minä kaikkialta etsin… minä en salli nimien itseäni häikäisevän… pulmallisinta ei ole miesten valikoiminen; ei, vaikeinta on käyttää parhaimmalla tavalla valittujen miesten lahjakkaisuutta ja kykyä."
Nämä lausunnot suuressa määrässä kuvaavat Bonapartea. Hän ei pyydä neuvoja, vaan selitystä, mutta sitä hän kaikkialta etsii. "Hän tutkii jokaisen kysymyksen erikseen, hienoimmalla ja tarkimmalla lajittamisella eroittaen sen eri ainekset ja aina neuvotellen noiden kahden suuren auktoriteetin, ajan ja kokemuksen kanssa. Hän hankkii itselleen selkoa muinaisuuden, Ludvig XIV:nnen, Fredrik Suuren lainsäädännöstä. Kun ensimäiselle konsulille esitettiin lakiehdotus tai asetus, hän vain harvoin laiminlöi kysyä: Onko tämä lakiehdotus täydellinen? Onko otettu lukuun kaikki tapaukset? Miksi ette ole ajatelleet tätä kohtaa? Onko välttämätöntä sanoa tätä? Onko tuo oikeudellista? Onko se hyödyllistä? Kuinka oli muinoin Roomassa, Ranskassa? Kuinka on nyt? Miten on muissa maissa? Hänelle erikoinen ei ollut ainoastaan hänen läpitunkeva, kaikkeen ulottuva intelligenssinsä, vaan myös nuorteva, voimallinen ja kestävä huomaavaisuutensa. Hänellä on ollut 18 tunnin yhtämittaisen työn alaisena samat tai erilaatuiset tehtävät. En ole koskaan nähnyt häntä henkisesti uupuneena, en ole koskaan nähnyt häneltä puuttuvan henkistä joustavuutta, ei rajuimmassa ponnistuksessa eikä vihassakaan." — "Usein minut kutsuttiin ensimäisen konsulin luo, joka ei koskaan laiminlyönyt neuvottelua niiden valtioneuvosten kanssa, joille hän oli uskonut toisen tai toisen hallinnollisen kysymyksen tutkimisen. Hän syventyi siinä pienimpiinkin yksityiskohtiin, mutta silti lopputulos, kokonaisuus ja keinot eivät koskaan huomiosta kadonneet." — "Kaikkea, kuten esim. vähäpätöistä lakia koskeva mittoja ja painoa, aina tärkeään lakiin tuomioistuinten järjestyksestä, on Bonaparte käsitellyt ja varsin usein valaissutkin. Työssä uupumattomana hän oli suurella täsmällisyydellä ja halulla läsnä kaikissa valtioneuvoston istunnoissa, joiden hän salli kestää 5-6 tuntia yhtä mittaa, ja jokainen asia sai leimansa hänen taitonsa etevämmyydestä, ennenkuin hän leimasi sen asemansa auktoriteetilla. Hän sai valtioneuvostossa keskustelut käymään vireästi ja vapaasti, niin ettei niitä painostaneet ne vaikeudet, joita ilmaantuu puhujalavalta keskusteltaessa." — "10-12 tuntia päivässä Bonaparte teki työtä, milloin hallintoneuvostossa, milloin valtioneuvostossa, jossa kaikki ne uudet asetukset, joiden tuli täydentää niin kauvan puutteellisena ollut lainsäädäntö, käsiteltiin hänen läsnäollessaan. Hän pyysi ministereiltä tietoja pienimmistäkin yksityisseikoista ja kääntyi usein alhaisempien virkamiesten puoleen, jollei ministeri osannut antaa täysin tyydyttäviä selityksiä. Usein kyllä sattui, että ministerit palasivat valtioneuvostosta kuolemakseen väsyneinä noiden pitkien kyselyjen ja tutkimusten jälkeen, jotavastoin Bonaparte, joka sitä tuskin huomasi, puhui päivän työstään virkistyksenä, joka tuskin oli tuottanut hänelle riittävää sielunvoimisteluakaan. Kotiin tullessa sattui usein, että ministerit pöydältään löysivät kymmenkunta kirjettä; niihin hän pyysi heti vastausta, ja sen laatimiseen koko yö tuskin riitti."
Tammikuussa 1800, jolloin aineksia oli ylenmäärin kasaantunut, hän itse käytti yöt jatkoksi ja pyysi, että sota-, sisä- ja poliisiasiat lähetetään hänelle klo 10 illalla. Usein hän johti keskusteluja näissä osastoissa klo 10:stä illalla klo 5:een aamulla. Neuvostonjäsenet nääntyivät väsymyksestä ja nukkuivat tuoleilleen, mutta Bonaparte itse, reippaana ja joustavana kuten aina, pudisti heitä: "Ylös, kansalaisministerit! Ylös! kello on vasta kaksi; meidän täytyy jotakin tehdä Ranskan kansan meille maksamista rahoista."
Jos koskaan hallituksen esimies maan ensimäisenä uupumattomimpana työmiehenä on valaissut tiensä seurattavalla ihanteella, niin kyllä semmoinen oli Napoleon Bonaparte. Mitkään mieskohtaiset halut eivät häntä häirinneet, eivät mitkään himot varastaneet häneltä tarmoa. Hän eli ainoastaan työssä, rikastuttaakseen sitä maata ja sitä suuresti lahjakasta kansaa, joka, sen hän tiesi, saattoi tulla verrattomaksi työkaluksi hänen kädessään.
Toinen tärkeä lakiehdotus toisensa jälkeen esitettiin siten ensimäisen konsulin, valtioneuvoston ja monien, toisen tai toisen kysymyksen tutkimista varten asetettujen ylijohtokuntien yhteistyön tuloksena. Bonaparte oli heti lopettanut turmiolliset pakkolainaukset ja lakkauttanut emigranteilta vaaditut epämieluiset takeet. Joulukuun 25 p:nä emigranttilistat lopetettiin laillisella toimenpiteellä. Ranskan kansalaiset saivat taas vapaasti lähteä ulkomaille. Jotensakin vastenmielisesti hän suostui noin 100:n äärimäisen vallankumouksellisen lähettämiseen siirtoloihin; ne olivat enimmäkseen entisiä jakobineja, niiden joukossa kenraali Jourdan. Vähän sen jälkeen hän kuitenkin tämän määräyksen peruutti ja asetti heidät poliisin valvonnan alle. Maasta karkoitetut papit saivat palata, ja vuoden viimeisenä päivänä haudattiin ensimäisen konsulin käskystä paavi Pius VI, joka oli kuollut asuessaan Valence'issa, johon hänet oli viety Roomasta suurella juhlallisuudella, ja ensi kerran vallankumouksen alusta saakka voitiin turvallisesti käydä kirkollisissa toimituksissa. Epätoivoiset rahalliset seikat vähitellen saatiin korjatuiksi monilla järkevillä säännöksillä; vero- ja tullilaitos järjestettiin, ja niiden takavarikkoon otettujen maatilain arvo, jotka vielä olivat jääneet hallituksen haltuun, saatiin suuresti kohoamaan. Valtiovelkakonttorin perustaminen vahvisti julkisen luoton, ja tammikuun 18 p:nä perustettiin Ranskan pankki teollisuuden ja kaupan tukemiseksi. Seuraavina kahtena kuukautena julkaistiin laki tuomioistuinten järjestyksestä ja suuri hallintolaki; vallankumouksen aikana päätetty maan jakaminen departementteihin pysytettiin; nämä jaettiin arrondissementteihin ja kuntiin. Ne virkamiehet — prefektit, aliprefektit ja maire'it — jotka olivat näissä hallintopiireissä esimiehillä, oli siihen saakka valittu, mutta nyt nimittäminen jätettiin hallituksen päämiehelle, ja siten langat maan kaikista osista kokoontuivat ensimäisen konsulin käteen Parisissa. Näidenkin miesten nimittämisessä Bonaparte menetteli suurimmalla puolueettomuudella, katsomatta miesten valtiolliseen väriin tai entisyyteen.
Merkillisin ja perinpohjaisin Bonaparten uudistustöistä oli epäilemättä kuitenkin suuri lakikokoelma, Code Napoleon, jota sittemmin vähitellen julkaistujen rangaistus-, rikos-, oikeudenkäynti- ja kauppakaarien ohessa vielä käytetään Ranskassa. Kun vanha kuningaskunta oli hajoitettu säätyihin ja yhdyskuntiin eri etuoikeuksineen ja tullirajoilla erotettuihin maakuntiin, oli niissä myöskin kokonaan erilainen lainkäyttö. Toisissa maakunnissa noudatettiin "kirjoitettua oikeutta", s.o. roomalaista oikeutta, toisissa nautinto-oikeutta. Jo ennen vallankumousta alettiin tehdä tässä kohden muutoksen luonnoksia; sekä lakiasäätävä kokous että Konventti ja Direktorio olivat luvanneet laatia yhteisen lain, joka uuden departementtijaon, kaikkien etuoikeuksien lakkauttamisen sekä sen periaatteen ohella, että sama oikeus on oleva kaikilla, oli laskeva perustuksen uudelle Ranskalle. Tämä kivi oli kuitenkin ollut liian raskas niiden nostettavaksi; mutta tässäkin Bonaparte muutamissa kuukausissa rautaisella tahdollaan sai toteutetuksi sen, mihin muut eivät kyenneet vuosikausissa. Enemmän kuin puolet lainsäädäntökomitean istunnoista johti Bonaparte itse. Hänen terävä katseensa, hänen musertava kritiikkinsä ja ankara logiikkinsa osoittautuivat tässäkin päteviksi hänen käytännöllisen älynsä rinnalla, ja monissa lakipykälissä on vielä huomattavissa hänen suoranainen vaikutuksensa. Toteuttaessaan koko vallankumousaatteelle alkuperäistä tasa-arvon periaatetta Bonapartea ei epäillyttänyt säilyttää vanhasta sitä, mitä hän piti järkevänä ja hyödyllisenä. Tässä kuten kaikkialla hänen suuressa uutisrakennuksessaan pitää paikkansa hänen sanansa eräälle työapulaiselleen: "En pelkää esimerkkien ja esikuvani etsimistä menneiltä ajoilta; samalla kun säilytän vallankumouksen luoman uuden ja hyvän, en luovu niistä hyvistä laitoksista, jotka se on turhanpäiten hävittänyt."
Tämä rauhan kansalaistyö ei kuitenkaan yksistään vienyt Bonaparten aikaa. Sotilasalallakin oli monenmoista suoritettavaa; Vendée oli vielä kapinassa, ja sodan ulkonaisia vihollisia vastaan — joka vasta syyskuun viime päivinä oli saanut Ranskalle vähän suotuisamman käänteen — oli ainoastaan väliaikaisesti katkaissut Venäjän kateus Itävaltaa kohtaan ja näiden valtain eripuraisuus. Myöskin yhdistettyjen englantilais-venäläisten sotajoukkojen onnistumaton maallenousu Hollannin rannikolle oli saanut tsaarin tyytymättömäksi; hän peräytti joukkonsa pois ja erosi liittokunnasta. Sen sotavoiman, joka siten tuli vapaaksi Hollannissa, päätti Bonaparte käyttää Vendée'n kapinan täydelliseen kukistamiseen. Kun sikäläinen levoton väestö näki, että hänen kehoituksensa takana aseista luopumiseen — jolloin täydellinen amnestia luvattiin — oli 30,000 miestä sotaväkeä, kadotti suurin osa kaiken toivon; ainoastaan paria aseellista koplaa vastaan täytyi käyttää väkivoimaa, ja helmikuussa 1800 oli sisällinen rauha turvattu koko maassa, ensi kerran pitkistä ajoista.
Ulkonaista rauhaa Bonaparten ei onnistunut hankkia kansalleen, jolla kymmenen vuoden uuvuttavien taistelujen jälkeen ei ollut rakkaampaa toivoa kuin juuri rauha. Mutta rauha tiesi Ranskalle ja sen uudelle herralle kunniakasta rauhaa; ei yhtäkään niistä maista, jotka niin suunnattomilla voimanponnistuksilla oli valloitettu vallankumouksen riehuessa, joihin sen aatteet olivat levinneet ja joissa sen perusaatteet osaksi olivat päässeet käytäntöön, ei yhtäkään niistä maista voitu edes ajatella takaisin annettavaksi. Mutta cisalpinisen tasavallan ja Piemont'in olivat itävaltalaiset miehittäneet, ja Ranskan hallussa oli Italiassa ainoastaan Genuan ympäristö, jota Masséna vielä puolusti. — Oli varsin varmaa, ettei voinut odottaakaan näitä valloituksia rauhan tiellä luovutettavan takaisin; ne olivat siis takaisin valloitettavat, ja rauha oli siten toistaiseksi mahdoton. Englannille joulukuussa 1797 ilmoitettuun toivomukseen saada lopetetuksi tuo hävittävä sota Ranskan hallitus sai vastauksen, ettei rauhasta voinut tulla kysymystäkään ennenkuin Bourbon'ien huone oli uudestaan asetettu valtaistuimelle ja Ranska palannut ennen vallankumousta olleisiin rajoihinsa.
Bonaparte oli ennakolta varma saavansa sellaisen vastauksen ja hän oli jo tammikuussa 1800 käskenyt sotaministerinsä Berthier'n täydellisessä salaisuudessa varustaa 50-60,000 miehisen reserviarmeijan. Pöyhkeilevin sanoin antoi hän — pettääksensä viholliset — levittää semmoisen huhun, että hän kokosi melkoista voimaa Dijon'iin. Sillä hän tahtoi uskotella kaikille, että hän aikoi avustaa Genuaa, johon Melas oli sulkenut Massénan. Huhtikuun kuluessa koottiin Dijon'in 7-8,000 rekryyttiä, invaliidia ja aikansa palvellutta sotamiestä. Englannin ja Saksan pilalehdet julkaisivat pilakuvia Bonapartesta ja tästä naurettavasta reservijoukosta, jonka kaikista selvimmin sanottiin todistavan Ranskan uupumista. Sitä Bonaparte juuri halusikin, ja antaaksensa Dijon'in armeijalle lisätyn merkityksen Euroopan silmissä, hän itse omassa persoonassaan toimitti sen tarkastuksen toukokuun 6 p:nä.
Mutta sillä välin oli todellinen reserviarmeija, joka oli hiljaisuudessa eri tahoilta haalittu, kokoontunut Geneve-järven pohjoiselle rannalle ja Rhône-laakson itäpuolelle. Bonaparten suunnitelma oli, että hän itse, Moreau'n vetäessä väkikarttua Itävallan Rein-armeijan kanssa ja Massénan pitäessä hallussaan Genuaa, kulkee Alppien yli, syöksyy selkäpuolelta vihollisen kimppuun, joka tämmöistä ei aavistakaan, ja valloittaa Lombardian takaisin yhdellä iskulla.
Yöllä toukokuun 8 ja 9 p:äin välillä Bonaparte saapui armeijaan ja kuten ainakin omin silmin otti varman selon, että kaikki oli järjestyksessä edessä olevaa rohkeaa yritystä varten.
Kenraali Lannes seisoi etujoukon kanssa Martigny'n luona Rhônen polvessa Geneve-järvestä lounaaseen. 14 p:nä Bonaparte käski hänen edetä Val d'Entremont'in kautta pientä St. Pierre'in kaupunkia kohti, ja siten alkoi kuuluisa kulku St. Bernhardin yli. Tie St. Pierre'iin oli toki tykistölle kulkukuntoinen, mutta tästä ylös huipulle ja St. Remy'hin Val du grand St. Bernhardiin, Italian puolelle, oli vain kuormajuhtien polku. St. Pierre'issä oli tykit nostettava laveteistaan ja ontoissa puunrungoissa vedettävä ylös polkua myöten. Suuri joukko tienrakentajia ja insinöörejä kulki edellä ja raivasi tietä tarmonsa takaa. Läheisten laaksojen talonpojat ottivat alussa tuhannesta frangista tykin haalatakseen St. Remy'hin, mutta siitä heille tuli semmoinen vaiva, että he kuljetettuaan 6-8 kappaletta kerrassaan kieltäytyivät, vaikka rahan ansaitsemisen halu kyllä oli suuri. Bonaparten, joka kernaasti olisi säästänyt miestensä voimia, täytyi panna soturit työhön, 100 miestä kutakin tykkiä varten, vaikka heillä oli omakin kontti kannettavanaan. Pitkin matkaa oli sijoitettu käsityöläisiä, seppiä, kirvesmiehiä, satulaseppiä, jotta silmänräpäyksessä saataisiin tarpeellista apua. Eteenpäin! Yhä eteenpäin! kaikui sotamiesten työlauluissa, ja jos hetkellinen uupumus voitti, oli aina joku upseeri, joka osasi kertoa eräästä monsieur Hannibal'ista, joka oli monta vuotta sitten kulkenut samaa tietä, vieläpä norsuilla. Eikö sitten ranskalaisten soturien pitäisi läpäisemän vähäpätöisellä tykistöllä? Eteenpäin, eteenpäin! kuului vastaus. Ja taas haalittiin ja vedettiin tykkejä pitkin jyrkkiä kuiluja, jään ja lumen yli jyrkkää alppipolkua ylös.
Seitsemässä päivässä tuo loppumattoman pitkä, kaita kolonna — 40,000 miestä — kiemurteli ylös tuon 10 1/2 penikulmaa St. Bernhardein ja alas laakson kautta toista puolta St. Remy'hin. Siellä tavattiin taas ajotie; lavetit koottiin jälleen, tykit asetettiin niihin ja Aostan yli kuljettiin nyt alaspäin Dora Baltea-virran laaksoa pitkin. Tällä matkalla saapuivat pääarmeijaan ne pienet osastot, joiden Bonaparte oli antanut kulkea pienen St. Bernhardin ja Simplon'in ylitse. Jo 18 p:nä oli etujoukko törmännyt itävaltalaisiin joukkoihin; nämä kuitenkin pian lyötiin, mutta seuraavana päivänä saapui Lannes kalliolinnan Bardin luo, joka ahtaassa solassa kokonaan sulki tien. Raivaamatonta polkua joen toisella rannalla onnistui kuitenkin Lannesin viedä jalkaväestö valloittamattoman linnan ohi, mutta tykistö oli jätettävä. "Ellei muu auta", kirjoitti Bonaparte, joka 20 p:nä itse kulki huipun yli [ei kuitenkaan tulisella ratsulla, kuten David'in taulu allegorisesti kuvaa, vaan sävyisän muulin selässä], "täytyy suuttia raskaat tykit ja jättää ne paikoilleen. Ensi taistelussa täytyy meidän ottaa itävaltalaisilta uudet." Marmont kuitenkin hoksasi peittää linnan alapuolelta kulkevan kylätien lannalla ja käski kietoa pyörät olkiin, ja siten sotamiehet parina yönä vetivät suurimman osan tykkejänsä linnan ohi, ennenkuin sitä sieltä huomattiin. 24 p:nä Lannes rynnäköllä valloitti Ivrean Dora Baltean laakson suussa. Kesäkuun 2 p:nä Bonaparte astui Milanoon. Tänne saapui apujoukko, jonka Moreau oli lähettänyt St. Gotthard'in ylitse lyötyään Rein-armeijan ja ahdistettuaan sen takaisin Ulmiin. Bonaparten voima oli nyt noin 60,000. Itse hän kulki alituisesti taistellen itävaltalaisia joukkoja vastaan 30,000:lla miehellä alas Piacenzaan ja ylitse Po'n oikealle rannalle. Melas, joka oli Piemontissa ja sieltä aikoi syöksyä Ranskaan, huomasi nyt paluumatkansa katkaistuksi.
Bonapartelle oli ylen tärkeää saada sotaretki päätetyksi niin pian kuin mahdollista, sillä hänen läsnäolonsa Parisissa oli välttämättömän tarpeellinen, jotta hänen koko politiikkinsa, hänen jättiläistyönsä ei tulisi jo alussa kumotuksi. Jotta siis aikaa ei menisi hukkaan turhiin marsseihin peräytyvää vihollisia etsiessä, lähetti hän toisen osaston toisensa perästä sulkemaan siltä kaikki tiet, ja siten vetämällä verkon yhä tiukemmalle sen ympärille aikoi pakottaa sen joko taistelemaan tai antautumaan. Mutta siten Bonaparte poikkesi muutoin aina noudattamastaan strateegisesta periaatteesta: keskittää voimansa ja vaikuttaa yhtä haavaa mahdollisimman suurilla joukoilla. Vielä 13 p:nä hän luuli Melasin vetäytyvän takaisin Novin kautta Genuaan, jonka Masséna urhoollisen puolustuksen jälkeen oli jättänyt, ja ehkä pääsevän pakoon Englannin laivastoon. Tätä estääksensä hän illalla lähetti Desaix'n etelään Novin kautta ja heikonsi sillä vielä lisäksi viime hetkinä voimaansa.
Tarkoilla matemaatisilla laskelmillaan oli Bonaparte jo neljä kuukautta sitten merkinnyt St. Guilianon, penikulman päässä Marengosta, siksi paikaksi, jossa taistelu oli suoritettava hänen ja Melasin kesken. Mutta jos hän, aivan vastoin tapaansa, yrittäisi murtautua heikontuneen ranskalaisen voiman lävitse Marengon luona, saattoi asia päättyä varsin huonosti. Ja juuri niin kävi. Heti lähetettiin Desaix'lle määräykset palata pikaisesti, ja Bonaparte itse kaartineen ja vähine reservijoukkoineen riensi Lannes'ia auttamaan. Mutta klo 1 aikaan eivät ranskalaiset enään jaksaneet pitää paikkaansa, vaan tungettiin heidät kaikkialla takaisin. Bonaparte istui ojan partaalla Alessandriaan johtavan tien varrella pitäen hevostaan suitsista: hän huimi tietä ratsupiiskallaan niin että pöly ja sora suitsi, luoteja putosi alas ja vieri pitkin tietä, mutta niistä hän ei välittänyt, hyräili vain yleisesti tunnettua säveltä ooperasta: "Vanki eli Merkillinen yhdennäköisyys." Hän ei voinut itseltään salata, että vähän oli toivoa taistelun voittamisesta, sillä Desaix ei ollut odotettavissa ennen klo 4-5:ttä. Jos hän tänään saikin sormilleen varomattomuudestaan, kun oli hajoittanut siten voimansa, niin kyllä se runsaasti korvautuisi seuraavana tai seuraavina päivinä, kun hän oli väkensä koonnut. "Olin varsin omituisessa asemassa", sanoi Bonaparte itse, "ja uskalsin vähän voittaakseni paljon."
Kunnon Desaix oli kuitenkin heti aamulla, kuullessaan kovaa tykkien pauketta pohjoisesta, tehnyt kokokäännöksen ja käskyä odottamatta hän viime tingassa saapui alas Marengon kentälle. "Minä vannon, että nyt saat selkääsi", olivat hänen ensimäiset sanansa päällikölleen. "Antaa selkään ja saada selkään, semmoinen onkin sodan meno", vastasi Bonaparte tyynesti ja pyysi häntä lausumaan mielipiteensä. Desaix loi silmäyksen taistelutantereeseen, katsoi kelloaan ja sanoi: "No, taistelu on menetetty! Mutta kello on vasta 3 ja meillä on vielä aikaa voittaa uusi." Kaikkialla peräytyminen keskeytettiin ja rivit järjestettiin uudestaan: ensimäinen esiin syöksyvä itävaltalainen kolonna otettiin vastaan rajulla tulella; se kerkesi laukaista vain yhden kerran, mutta se teki riittävän vaikutuksen: Desaix, tuo uskollinen auttaja, putosi kuolettavasti haavoitettuna ratsunsa selästä.
Reservin saavuttua onni kokonaan kääntyi ranskalaisten eduksi. Nuoren kenraalin Kellermann'in loistava hyökkäys viskasi itävaltalaiset kerrassaan takaisin, ja seuraavana päivänä Melas allekirjoitti aselevon, jolla hän jätti koko maan Minciosta länteen Ranskalle. Heinäkuun alussa Bonaparte jo oli taas Parisissa, jossa hänen "ystävänsä" Talleyrand, Sieyés j.m. jo neuvottelivat kuka asetetaan hänen paikalleen ensimäiseksi konsuliksi, jos onni ei olisi hänelle Italiassa myötäinen. Sen mahdollisuuden, että yksi sotaretki, ehkäpä vain yksi onnistumaton taistelu saattaisi järkähyttää hänen asemansa, hän tahtoi mahdollisimman pian poistaa, mutta ensin oli kuitenkin rauha, kunniakas rauha saatava solmituksi. Rauhanvälittelyt hidastuivat kuitenkin; keisari tahtoi suostua vain erikoisrauhaan — jommoista Englanti äsken myöntäessään apurahoja oli velvoittanut hänen olemaan tekemättä — vaatien muutamia myönnytyksiä Italiassa. Bonaparte, joka halusi tehdä näistä lopun, epuutti marraskuun lopussa 1800 useampaan kertaan uudistetun aselevon. Kenraali Moreau seisoi väkineen München'in pohjoispuolella Isar'in varrella, ja siellä häntä vastaan hyökkäsivät itävaltalaiset, varomattomasti luopuen omasta suojellusta, vahvasta asemastaan. Seurauksena oli heille tappio joulukuun 3 p:nä 1800 Hohenlinden'in luona; tie Wien'iin oli vapaa, ja Moreau ajoi vihollista takaa itse Itävaltaan, Steyer'iin saakka, jossa suostuttiin aselepoon joulukuun 25 p:nä. Samaan aikaan kenraali Macdonald ryhtyi sankarilliseen kulkuun Splügen'in yli myrskyjen ja vyöryvien lumikinosten läpi, jatkaen sitten matkaa pitkin Adige'a, ja itse Italiassa kenraali Brune samosi Mincion yli itään ja löi itävaltalaiset takaisin kauvas Adige'n toiselle puolelle. Nyt keisari ei enään kyennyt pitämään puoltaan ja allekirjoitti helmikuun 9 p:nä 1801 Luneville'issä rauhanehdot, joiden mukaan Ranska sai Toscanan, jota paitsi Campo Formion rauhanehdot muutoin vahvistettiin. Cisalpinen, Ligurian, Helvetian ja Batavian tasavallat tunnustettiin. Rein tuli Ranskan itäiseksi rajaksi, ja niille Saksan ruhtinaille, jotka siten menettivät maitansa Rein-joen vasemmalla rannalla, oli hankittava korvaus Saksasta. Tämä oli suoritettava Bonaparten valvonnan alla, joten hän siten ulotutti valtansa Rein'in toiselle puolelle ja samalla myös sai oikeuden sekaantua Saksan sisällisiin asioihin.
Nyt olivat jälellä Ranskan vihollisina ainoastaan Englanti ja Neapeli. Bonaparte osasi ovelasti käyttää suhdettaan vähäpätöiseen Neapeliin saattaakseen eristämispolitiikkinsa mahtavaa Englantia vastaan täydelliseksi. Florens'in rauhanteossa 1801 hän tyytyi siihen, että kuningas Ferdinand IV vei sotajoukkonsa pois Kirkkovaltiosta ja sitoutui sulkemaan satamansa Englannilta. Tämä myöntyväisyys Bonaparten puolelta oli osana hänen pyrkimyksessään voittaa Venäjän suosiota, joka toisessa liittokunnassa oli erityisesti pitänyt Neapelin Bourbonien puolta. Hän oli edellisenä vuonna suurella menestyksellä käyttänyt hyväkseen oikullisen tsaari Paavalin kateutta Itävaltaa kohtaan ja hänen suuttumustaan onnistumattoman englantilais-venäläisen maallenousun johdosta Hollantiin syksyllä 1799. 7000 venäläistä sotamiestä, jotka siinä joutuivat vangiksi, hän lähetti uusilla vaatteilla varustettuina takaisin Venäjälle. Tsaarin viha Direktoriota vastaan muuttui nyt ihastukseksi sitä miestä kohtaan, joka oli sen kukistanut. Ja kun Bonaparte suvella 1800 luovutti hänelle Maltan, oli hän koskenut tsaarin sydämen hellimpiin kieliin. Paavali I oli näet maltalais-ritarien suurmestari, ja Maltan miehittäminen oli aikanaan sytyttänyt hänessä katkeran vihan Ranskaa vastaan. Bonaparte jätti älykkäästi mainitsematta, ettei ranskalainen miehistö voinut kauvankaan puolustautua englantilaista laivastoa vastaan, mutta hän oli tarjouksellaan saavuttanut tarkoituksensa, eripuraisuuden kylvämisen entisten liittolaisten keskuuteen. Kun La Valettan miehistö syyskuussa 1800 antautui englantilaisille, ja kun nämä eivät näyttäneet halullisilta ottamaan kuuleviin korviin suurmestarin vastalauseita, tuli ystävyydestä loppu; tsaari otti takavarikkoon kaikki englantilaiset laivat satamissaan ja muodosti Tanskan ja Ruotsin kanssa aseellisen puolueettomuuden liiton, josta, mitä Tanskaan tulee, oli seurauksena rauhan rikkominen Englannin kanssa ja taistelu sataman suussa huhtikuun 2 p:nä 1801. Ja samaan aikaan Englannin ainoa liittolainen Portugali pakoitettiin ranskalaisen sotajoukon avustamien espanjalaisten hyökkäyksellä sulkemaan satamansa Englannin laivoilta.
Maaliskuussa 1801 Bonaparte hautoi suuria tuumia. Hänen Egyptin-aikaiset unelmansa ja haaveilunsa, jotka joutuivat niin ratkaisevaan haaksirikkoon St. Jean d'Acre'n edustalla, näkyivät hetkeksi taas virinneen eloon. Vielä piti Ranska Egyptin miehitettynä ja voi siis sieltä käsin avustaa suuremmoista suunnitelmaa, jonka tsaari oli sommitellut ja joka tarkoitti hyökkäystä Englannin alusmaihin Khiwan ja Herat'in kautta.
Mutta huhtikuun alussa 1801 saapui Parisiin tieto, että Paavali I oli murhattu. Siten luhistuivat kaikki nuo suuret toiveet. Aseellinen puolueettomuus lakkautettiin ja Aleksanteri I asettui ystävälliselle kannalle Englantia kohtaan. Siellä oli kuitenkin rauhalle suosiollisempi mieliala päässyt voimaan William Pitt'in vetäydyttyä syrjään maaliskuussa 1801. Pitkäaikaiset häiriöt kaupankäynnissä, sisäiset rauhattomuudet ja pelko maallenousun yrityksen mahdollisesta aikaansaamisesta Ranskan puolelta vaikuttivat, että Englannissakin haluttiin lopettaa tuo hävittävä sota. Bonaparte, joka Egyptistä sai tiedon että Kleber oli murhattu ja joka ymmärsi, ettei Ranskan hallitusta Egyptissä enään voitu tämän murhan jälkeen pitää pystyssä, niinikään halusi rauhaa ennenkuin ranskalaisen sotajoukon oli pakko luopua tästä maasta. Rauhan alkeisehdot allekirjoitettiin Lontoossa lokakuun l p:nä 1801; kaikista valloittamistaan maista sai Englanti pitää ainoastaan Trinidad'in ja Ceylon'in, joista Espanjan ja Hollannin täytyi luopua.
Vähän sen jälkeen kun rauhanehdot oli allekirjoitettu saapui Lontooseen tieto, että ranskalainen kenraali Menou oli luovuttanut Egyptin Englannille. Ranskan sotamiehet piti tuotaman kotiin englantilaisilla laivoilla. Kun Egypti oli luovutettu, saatiin entiset ystävälliset suhteet Turkin kanssa taas palautetuiksi, ja Ranskalla oli nyt rauha koko maailman kanssa.
Ja myöskin sisäinen rauha onnistui Bonaparten hankkia Ranskan kansalle; vähän aikaa Marengon taistelun jälkeen hän ryhtyi välittelyihin paavin kanssa roomalais-katolisen kirkon uudestaan asettamisesta Ranskaan. Hän tiesi, että siitä tosin syntyy tyytymättömyyttä semminkin korkeammissa säädyissä, mutta kansa sisimmässä sydämessään oli lujasti kiintynyt vanhaan jumalanpalvelukseen. "Minä en voi saada samaa vaikutusvaltaa kansan omaantuntoon kuin tsaari ja sultaani", hän sanoi, "mutta eihän minun silti pidä kääntää omiatuntoja vastaani"; ja hän lausui vakaumuksenaan, että jumalanpalveluksen uudestaan asettaminen hankkii hänelle "kansan sydämen". Jo aikoja sitten oli hän selvillä paavin kanssa rakennetun rauhan ja ystävyyden valtiollisesta merkityksestä. "Katolisuudella", sanoi hän perästäpäin, "sain minä paavin puolelleni, ja siihen valtaan ja vaikutukseen nähden, mikä minulla Italiassa oli, en luullut mahdottomaksi saada hänet aikaa voittaen johdatetuksi mieleni mukaan. Minkä vaikutuksen silloin saisinkaan, minkä lujan tukikohdan muuta Euroopaa vastaan!" Kesäkuun 15 p:nä 1801 allekirjoitettiin konkordaatti Parisissa. Kirkkovaltio annettiin takaisin paaville, ja valtio tunnusti hänet Ranskan kirkon päämieheksi. Kun kirkon maatiloja ei luovutettu, sitoutui valtio edelleenkin maksamaan hengellisen säädyn palkat. "Noita mainioita munkki-ilveilyjä!" sanoi Bonapartelle eräs vanha upseeri konkordaatin johdosta pidetystä juhlasta, "niistä puuttuu vain se miljoona ihmistä, joka on antanut itsensä teurastettavaksi, saadaksensa muserretuksi sen, mitä te taas autatte jaloilleen."