Produced by Juha Kiuru

AIKAKONE

Kirj.

H. G. Wells

Suom. Lyyli Vihervaara

Tampereella 1917,
Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiö.

SISÄLLYS:

I. Johdanto.
II. Kone.
III. Aikakulkija palaa.
IV. Aikakulku.
V. Kultainen aika.
VI. Ihmiskunnan iltarusko.
VII. Äkkinäinen isku.
VIII. Selitys.
IX. Morlokit.
X. Yön saapuessa.
XI. Vihreä porsliinipalatsi.
XII. Pimeydessä.
XIII. Valkoisen sfinksin ansa.
XIV. Seuraava näky.
XV. Aikakulkijan paluu.
XVI. Kertomuksen jälkeen.
Epiloogi.

I.

Johdanto.

Aikakulkija (sitä nimeä sopii meidän hänestä käyttää) selitteli meille paraikaa erästä syvällistä kysymystä. Hänen harmaat silmänsä loistivat ja välkehtivät, ja hänen muuten kalpeat kasvonsa punottivat ja näyttivät eloisilta. Valkea paloi iloisesti, ja hopealilja-lampuista sädehtivä pehmeä valo tavoitteli meidän laseissamme tavantakaa esiin vilahtelevia kuplia. Tuolimme, jotka olivat hänen keksintöänsä, paremminkin meitä hyväillen syleilivät kuin sallivat istua, ja meitä ympäröi tuollainen herkullinen päivällisen jälkeinen ilmakehä, jolloin ajatus liitää suloisen vapaana täsmällisyyden kahleista. Ja tällä tavoin hän sen esitti meille — tehostaen sanojansa laihalla etusormellaan viittoillen — meidän veltosti ihaillessamme hänen suurta kekseliäisyyttään ja hänen vakavuuttaan tähän uuteen paradoksiin nähden, jona me sitä pidimme.

"Teidän tulee nyt tarkoin seurata minua. Minun on nyt vastustettava paria jotenkin yleistä käsitystä. Niinpä esimerkiksi väitän, että geometria perustuu erääseen väärinkäsitykseen".

"Siitä ei meitä niinkään helposti saada vakuutetuiksi", huomautti
Filby, punatukkainen, väittelynhaluinen mies.

"En aio pyytää teitä hyväksymään mitään ilman järkevää syytä. Pian kyllä myönnätte sen verran kuin tarvitaankin. Tiedätte tietysti, että matemaattista viivaa — viivaa, jonka paksuus on nolla — ei todellisuudessa ole olemassa. Opetettiinhan se teille koulussa? Eikä liioin matemaattista pintaa. Nämä ovat pelkkiä käsitteitä".

"Aivan niin", sanoi sielutieteilijä.

"Eikä kuutiokaan, jolla on vain pituus, leveys ja paksuus, voi todellisuudessa olla olemassa".

"Sitäpä minä vastustan", sanoi Filby. Tottahan kiinteä esine on olemassa. Kaikki todelliset esineet …"

"Siten ajattelevat useimmat ihmiset. Mutta odotapas hiukan! Voiko silmänräpäyksellinen kuutio olla olemassa?"

"En jaksa seurata ajatustasi", sanoi Filby.

"Voiko kuutio, jonka olemassaolo ei hetkeäkään jatku, todella olla olemassa?"

Filby alkoi miettiä.

"Jokaisella todellisella esineellä", jatkoi aikakulkija, "täytyy luonnollisesti olla neljä ulottuvaisuutta: pituus, leveys, paksuus ja — jatkuvaisuus. Mutta erään luontaisen heikkoutemme takia, jonka aivan heti tahdon teille selittää, olemme taipuvaiset jättämään tämän tosiseikan huomioon ottamatta. On olemassa todella neljä ulottuvaisuutta, joista kolmea sanomme avaruusulottuvaisuuksiksi, ja neljäs on aika. Mutta olemme taipuvaiset tekemään epätodellisen erotuksen kolmen ensimäisen ja neljännen ulottuvaisuuden välillä, koska sattuu olemaan niin, että meidän tietoisuutemme liikkuu, ajoittain keskeytyen, yhteen suuntaan tuota neljättä myöten elämämme alusta sen loppuun saakka".

"Tämä", virkahti eräs hyvin nuori mies turhaan yritellen saada sikarinsa syttymään lampun liekin yllä; "tämä on todellakin sangen selvää".

"No niin, on hyvin merkillistä, että tämä seikka niin yleisesti jätetään huomioon ottamatta", jatkoi aikakulkija hiukan hilpeämmin. "Tätäpä todella tarkotetaan neljännellä ulottuvaisuudella, vaikka jotkut henkilöt, jotka puhuvat neljännestä ulottuvaisuudesta, eivät tiedä tarkottavansa juuri tätä. Se on vain toinen ajan tulkinta. Ajan ja kolmen avaruusulottuvaisuuden välillä ei ole mitään muuta eroa kuin se, että meidän tietoisuutemme liikkuu aikaa pitkin. Mutta jotkut typerät ihmiset ovat takertuneet tuon ajatuksen nureaan puoleen. Olette kai kaikki kuulleet mitä he sanovat tästä neljännestä ulottuvaisuudesta?"

"Minä en ole", sanoi erään maaseutukaupungin pormestari.

"Yksinkertaisesti näin. Meidän matemaatikkojemme määrittelemällä avaruudella on kolme ulottuvaisuutta, joita voi nimittää pituudeksi, leveydeksi ja paksuudeksi, ja on se aina määriteltävissä kolmen pinnan avulla, joista jokainen muodostaa suoran kulman toisten kanssa. Mutta muutamat filosoofit ovat tiedustelleet, miksi on kyseessä juuri kolme ulottuvaisuutta — miksei voisi olla vieläkin jokin suunta, joka muodostaa suorat kulmat kolmen muun ulottuvaisuuden kanssa? — ovatpa koettaneet laatia neliulottuvaisuus-geometriankin. Tätä selvitteli professori Simon Newcomb New-Yorkin matemaattiselle seuralle vain noin kuukausi takaperin. Tiedätte, että tasaisella pinnalla, jolla on vain kaksi ulottuvaisuutta, voimme piirtämällä esittää kolme ulottuvaisuutta omaavan kiinteän kappaleen, ja samoin arvellaan voitavan kolme ulottuvaisuutta omaavien esineiden mallin mukaan esittää sellainen, jolla on neljä — kunhan vain voitaisiin hallita esineen perspektiivi. Ymmärrättekö?"

"Luulenpa käsittäväni", mutisi pormestari. Ja kulmiaan kurtistaen hän vaipui syvään tutkisteluun, ja hänen huulensa liikkuivat kuin salaperäisiä sanoja toistellen. "Niin, luulisin sen nyt ymmärtäväni", hän hetkisen perästä toisti ilahtuen lyhyeksi aikaa.

"No, saatanpa kertoa teille jonkun aikaa pohtineeni tätä neliulottuvaisuus-geometriaa. Jotkut saavuttamistani tuloksista ovat merkillisiä. Tässä esimerkiksi näette valokuvia eräästä miehestä eri ikäkausilta — kahdeksan vuotiaana, viisitoista-, seitsentoista-, kahdenkymmenenkolmen vuotiaana ja niin edespäin. Nämä kaikki ovat ilmeisesti ikäänkuin lohkoja, kolmiulottuvaisuuskuvia hänen neliulottuvaisuusolennostaan, joka on määrätty ja muuttumaton".

"Tiedemiehet", jatkoi aikakulkija pysähdyttyään sen verran, että edellinen voitiin kunnolla sulattaa, "tietävät varsin hyvin, että aika on vain jonkinlaista avaruutta. Tässä näette yleisen tieteellisen kuvion, sääkaavakkeen. Tämä viiva tässä, jota sormellani seuraan, osottaa ilmapuntarin liikkeen. Eilen se oli näin korkealla, illalla se laski, tänä aamuna nousi jälleen, ja sitten hiljalleen ylöspäin aina tähän asti. Eihän elohopea totisesti piirtänyt tätä viivaa missään yleisesti omaksutuista avaruusulottuvaisuuksista? Mutta viivan se varmasti piirsi, ja meidän täytyy sentähden päätellä sen tapahtuneen aikaulottuvaisuudessa".

"Mutta", sanoi lääkäri tuijottaen kiinteästi takan hiilustaan, "jos aika todella on vain neljäs avaruusulottuvaisuus, miksi sitä sitten pidetään ja on aina pidetty jonakin muuna? Ja miksi emme voi liikkua ajassa, niinkuin liikumme muissa avaruusulottuvaisuuksissa?"

Aikakulkija hymyili. "Oletko niin varma siitä, että voimme liikkua vapaasti avaruudessa? Oikealle ja vasemmalle, eteen- ja taaksepäin voimme kylläkin esteettömästi liikkua, ja niin on asianlaita aina ollut. Myönnän että kahdessa ulottuvaisuudessa liikumme mielinmäärin. Mutta miten lie ylös- ja alasliikkumisen laita? Siinä rajoittaa meitä painovoima".

"Eipä ehdottomasti", vastusti lääkäri. "Onhan ilmapalloja".

"Mutta ennen ilmapalloa ei ihminen voinut vapaasti liikkua kohtisuorassa suunnassa, ellemme ota lukuun hyppäämis-yrityksiä ja pinnan epätasaisuuksia".

"Voitiin kuitenkin hiukan liikkua ylös ja alas", väitti lääkäri.

"Helpommin, paljoa helpommin alas kuin ylös".

"Mutta ajassa ei voida lainkaan liikkua, ei voida päästä irti nykyhetkestä".

"Rakas herraseni, siinäpä juuri erehdyt. Siinäpä juuri koko maailma on mennyt harhaan. Alituisestihan me siirrymme pois nykyhetkestä. Meidän henkinen olemuksemme, joka on aineeton ja vailla ulottuvaisuuksia, kulkee aikaulottuvaisuutta myöten tasaisella nopeudella kehdosta hautaan. Aivan samoin kuin kulkisimme alaspäin, jos alkaisimme elämämme 50 engl. peninkulman korkeudella maanpinnasta".

"Mutta suuri vaikeus piilee siinä", keskeytti sielutieteilijä, "että voimme liikkua kaikissa avaruuden suunnissa, mutta emme ajassa".

"Siinäpä juuri on suuren keksintöni itu. Mutta erehdyt sanoessasi, että emme voi liikkua ajassa. Jos esimerkiksi muistelen hyvin elävästi jotakin tapausta, niin siirryn taaksepäin siihen silmänräpäykseen, jona se sattui: muutun poissaolevaksi, kuten sanotaan, siirryn hetkeksi ajassa taaksepäin. Tietysti meiltä puuttuu keinoja jäädä sinne miten pitkäksi aikaa hyvänsä, samoinkuin villi-ihminen ja -eläin ei saata pysytellä kuuden jalan korkeudella maankamarasta. Mutta sivistynyt ihminen on raakalaista edullisemmassa asemassa tässä suhteessa. Hän kykenee uhmaamaan painovoimaa ilmapallossa ja miksi hän ei voisi toivoa loppujen lopuksi kykenevänsä pysähdyttämään kulkunsa tai kiihdyttämään sitä aikaulottuvaisuuttakin myöten tai vaikkapa kääntymään ja kulkemaan toista tietä?"

"Oho, tämä", alkoi Filby, "on aivan…"

"Kuinka niin?" kysyi aikakulkija.

"Se sotii järkeä vastaan", väitti Filby.

"Mitä järkeä?" kysyi taas aikakulkija.

"Sinä voit todisteluillasi osottaa mustan valkeaksi, mutta minua et ikinä saa vakuutetuksi", väitti Filby.

"Ehkä en", myönsi aikakulkija. "Mutta nyt alatte ymmärtää mitä tarkat tutkimukseni neliulottuvaisuus-geometriassa tarkottivat. Kauvan sitten minulla oli hämärä aavistus koneesta…"

"joka kulkisi ajan halki!" huudahti hyvin nuori mies.

"joka esteettömästi kulkisi mihin suuntaan hyvänsä avaruudessa ja ajassa aivan ajajan mielen mukaan".

Filby vain naurahti.

"Mutta minulla on kokeellinen todistus onnistumisestani", sanoi aikakulkija.

"Sellainen kone olisi erinomaisen mukava historioitsijalle", esitti sielutieteilijä. "Hän voisi kulkea ajassa taapäin ja tarkistaa esimerkiksi hyväksytyt tiedot Hastingin taistelusta!"

"Etkö luule vetäväsi huomiota puoleesi?" kysyi lääkäri. "Meidän esi-isämme eivät juuri suvainneet ajanlaskuhairauksia".

"Ja kreikan voisi oppia itse Homeron ja Platon huulilta", arveli hyvin nuori mies.

"Siinä tapauksessa te varmasti moittisitte heidän taitamattomuuttaan.
Saksalaiset oppineet ovat niin paljon parannelleet kreikankieltä".

"Entäs tulevaisuus sitten", huudahti hyvin nuori mies. "Ajatelkaahan vain! Voisin sijoittaa kaikki rahani pankkiin, jättää ne korkoa kasvamaan ja rientää vimmatusti eteenpäin!"

"Ja tapaisit yhteiskunnan", virkahdin minä, "joka perustuisi jyrkästi kommunistiselle pohjalle".

"Kaikista liioitelluista teorioista tuo oli häikäilemättömin", sanoi sielutieteilijä.

"Niin, siltä minustakin tuntui ja siksi en puhunutkaan siitä ennen…"

"kokeellista todistusta!" jatkoin minä. "Aijotko tosiaankin todistaa tämän?"

"Kokeile!" huudahti Filby, jonka aivot jo alkoivat väsyä.

"Näytä meille kokeesi", pyysi sielutieteilijä, "vaikkakin se tietysti on petkutusta kaikki tyyni".

Hymyillen katseli aikakulkija meihin. Ja yhä hieman hymyillen hän sitten, kädet syvällä housuntaskuissa, astui hitaasti ulos huoneesta, ja me kuulimme hänen kulkea laahustavan tohveleissaan pitkää käytävää alas laboratoorioonsa.

Sielutieteilijä katsahti meihin.

"Mitähän hän lienee saanut päähänsä?"

"Jonkin silmänkääntäjätempun vain , sanoi lääkäri, ja Filby yritti kertoa meille eräästä velhosta, jonka hän oli tavannut Burslemissa, mutta ennenkuin hän oli esipuheensa lopettanut aikakulkija jo palasi, ja Filbyn kasku katkesi.

II.

Kone.

Esine, jota aikakulkija piteli kädessään, oli kiiltävä, tuskin pientä kelloa suurempi, hienorakenteinen metallikehys. Sisus oli osittain norsunluuta, osittain jotain läpikuultavaa, kristallimaista ainetta.

Ja nyt minun täytyy kertoa laveasti ja tarkoin, sillä se mikä nyt seuraa — ellei aikakulkijan selitystä voi hyväksyä — on tuiki selittämätön seikka.

Hän otti yhden pienistä, huoneeseen sinne tänne asetetuista kahdeksankulmaisista pöydistä ja laski sen lieden eteen kaksi jalkaa liesimatolle. Tälle pöydälle hän asetti koneen. Sitten hän veti esiin tuolin, jolle istahti. Paitsi konetta oli pöydällä vain pieni varjostimella verhottu lamppu, jonka kirkas valo lankesi kokonaan mallille. Yltympärillä oli lisäksi tusinan verran kynttilöitä, joista kaksi metallisissa kynttiläjaloissa uunin reunakkeella, muut seinälampuissa, joten huone oli kirkkaasti valaistu. Istuin lähinnä valkeata matalassa nojatuolissa, jota siirsin eteenpäin siksi että jouduin melkein aikakulkijan ja tulisijan väliin. Filby istui aikakulkijan takana katsellen hänen olkansa yli. Lääkäri, ja pormestari silmäilivät häntä sivultapäin oikealta, sielutieteilijä vasemmalta. Hyvin nuori mies seisoi sielutieteilijän takana. Olimme kaikin varuillamme. Minusta näyttää uskomattomalta, että meille näin ollen olisi voitu tehdä minkäänlaista kepposta — olipa se sitten miten terävästi suunniteltu ja kuinka näppärästi toimeenpantu tahansa.

Aikakulkija katsahti ensin meihin, sitten koneeseen.

"No?" sanoi sielutieteilijä.

"Tämä pieni koje tässä", sanoi aikakulkija nojaten kyynärpäitään pöytää vasten ja liittäen kätensä yhteen koneen yllä, "on vain malli. Se on tekemäni ajan läpi kulkevan koneen luonnos. Te huomaatte, että se näyttää kumman vinolta, ja että tämä tanko vilkuttaa omituisella, melkeinpä epätodellisella tavalla".

Hän osotti sormellaan tuota osaa.

"Tässä on myöskin pieni valkoinen vipu ja tässä toinen".

Lääkäri nousi tuoliltaan tirkistellen esinettä.

"Se on sievää tekoa", hän sanoi.

"Sen valmistaminen vei kaksi vuotta ", vastasi aikakulkija. Kun me kaikin sitten olimme jäljitelleet lääkärin toimenpidettä, sanoi hän:

"Nyt toivon teidän kaikkien selvästi käsittävän, että tämä vipu painettaessa panee koneen lipumaan tulevaisuuteen, ja tämä toinen päinvastaiseen suuntaan. Tämä satula tässä on aikakulkijan istuin. Nyt aion painaa vipua, ja pois on kone kiitävä. Se häipyy näkyvistä, kulkee tulevaisuuteen ja katoaa. Katsokaa tarkoin konetta, katsokaa pöytääkin vakuuttautuaksenne siitä, ettei mikään petkutus ole kyseessä. En halua että minua, kun olen mallini menettänyt, sanotaan puoskariksi".

Seurasi noin minuutin kestävä hiljaisuus. Sielutieteilijä näytti aikovan sanoa minulle jotakin, mutta muutti mieltään. Sitten aikakulkija ojensi sormensa konetta kohti.

"Ei", sanoi hän äkkiä, "antakaa minulle kätenne!"

Ja sielutieteilijän puoleen kääntyen hän tarttui hänen käteensä ja käski hänen ojentaa etusormensa. Niin että sielutieteilijä joutuikin lähettämään malliaikakoneen sen loputtomalle matkalle. Kaikki me näimme vivun liikahtavan. Olen vallan varma siitä, ettei mitään petkutusta tapahtunut. Tuntui tuulen henkäys, lampun liekki lehahti, toinen uuninreunakkeella seisovista kynttilöistä sammui, ja yhtäkkiä pieni kone pyörähti ympäri, kävi epäselväksi, näkyi aavemaisena silmänräpäyksen ajan, metallin ja norsunluun heikosti välkähdellessä, ja niin se oli mennyt — kadonnut! Pöydällä oli enää vain lamppu.

Kaikki olivat hetkisen hiljaa.

"Hitto vieköön!" sanoi Filby sitten.

Sielutieteilijä tointui typerryksestään ja katsahti äkisti pöydän alle.

Sille aikakulkija hilpeästi nauroi.

"No?" hän sanoi sielutieteilijää matkien. Sitten hän nousi, meni uuninreunakkeella olevalle tupakkakupille ja meihin selittäin seisten alkoi täyttää piippuansa.

Me muut tuijotimme toisiimme.

"Kuulepas", sanoi lääkäri, "oletko aivan tosissasi? Uskotko vakavasti, että tuo koje on vaeltanut tulevaisuuteen?"

"Aivan varmaan", vastasi aikakulkija kumartuen ottamaan puikolla tulta uunista. Sitten hän piippuaan sytytellen kääntyi ja katseli sielutieteilijää suoraan silmiin. (Näyttääkseen ettei ollut hämmentynyt sielutieteilijä otti sikarin ja koetti sytyttää sen katkaisematta). "Ja kaiken lisäksi, minulla on melkein valmiina suuri kone tuolla — hän viittasi laboratoorioon — ja kun se on kunnossa, aion tehdä sillä matkan".

"Onko tarkotuksesi väittää, että tuo kone todella on mennyt tulevaisuuteen?" kysyi Filby.

"Tulevaisuuteen tai menneisyyteen — en totisesti tiedä kumpaanko".

Hetkisen kuluttua joutui sielutieteilijä innostuksen valtaan.

"Jos se kerran jonnekin on mennyt, on se varmasti kulkenut menneisyyteen", hän sanoi.

"Miksi niin?" kysyi aikakulkija.

"Koska oletan ettei se ole liikkunut avaruudessa, ja jos se olisi matkannut tulevaisuuteen, niin se yhä kaiken aikaa olisi täällä, koskapa sen olisi täytynyt kulkea nykyhetken läpi".

"Mutta", väitin minä, "jos se olisi matkannut menneisyyteen olisi se ollut näkyvissä tullessamme tähän huoneeseen, samoin viime torstaina ollessamme täällä ja edellisenä torstaina ja niin poispäin!"

"Vakavia huomautuksia", sanoi pormestari näköjään puolueettomana kääntyen aikakulkijaan päin.

"Ei vähääkään", vastasi aikakulkija ja virkkoi sitten sielutieteilijälle:

"Sinähän ajattelijana voit tämän selittää. Tässähän on kysymyksessä välillinen läsnäolo".

"Tietysti", sanoi sielutieteilijä saaden meidät jälleen vakuutetuiksi. "Se on yksinkertainen sielutieteellinen seikka. Olisihan minun pitänyt se muistaa. Se on varsin selvä seikka ja auttaa ilahduttavassa määrin ymmärtämään paradoksia. Emme voi nähdä emmekä arvioida tätä konetta enempää kuin rukinpyörän kehrävartta tai läpi ilman kiitävää nuolta. Jos se kulkee ajan halki viisikymmentä tai sata kertaa nopeammin kuin me, jos se läpäisee minuutin silloin kuin me sekunnin, niin siitä saamamme vaikutus on tietysti vain viideskymmenes tai sadas osa siitä minkä se tekisi, ellei se kulkisi ajassa nopeammin kuin me. Sehän on päivän selvää".

Hän sujahutti kätensä sen avaruuden lävitse, missä kone äsken oli ollut.

"Ymmärrättekö?" hän nauraen kysyi.

Me istuimme hetkisen tyhjään pöytään tuijottaen. Sitten aikakulkija kysyi meiltä, mitä tästä kaikesta arvelimme.

"Tänä iltana se kuulostaa kylläkin todennäköiseltä", sanoi lääkäri, "mutta odottakaahan huomiseen, varrotkaapa aamun tervettä järkeä?"

"Haluaisitteko nähdä itse aikakoneen?" kysyi aikakulkija.

Ja sen sanottuaan hän otti lampun käteensä ja kulki edellä tietä näyttäen pitkää, vetoista käytävää pitkin laboratoorioonsa.

Muistan elävästi väippyvän valon, hänen omituisen, leveän päänsä varjokuvan, varjojen tanssin, muistan miten kaikin häntä seurasimme hämmentyneinä, mutta epäuskoisina, ja kuinka me siellä hänen työpajassaan näimme suuremman laitoksen tuota pientä konetta, jonka olimme nähneet katoavan silmäimme edestä.

Jotkut sen osat olivat nikkeliä, toiset norsunluuta, toiset taas olivat varmaankin vuorikristallista viilatut tai sahatut. Kone oli yleensä valmis, mutta kierteiset kristallisauvat viruivat keskeneräisinä penkillä muutamien piirustusten vierellä. Otin yhden sauvoista tarkemmin sitä tutkiakseni. Se näytti olevan kvartsia.

"Kuulehan nyt!" sanoi lääkäri, "oletko ihan tosissasi, vai onko tämä vain leikkiä — niinkuin se aave, jonka viime jouluna meille näytit?"

"Tuolla koneella", vastasi aikakulkija kohottaen lamppua, "minä aion tutkia aikaa. Käsitätkö? En eläissäni ole ollut enemmän tosissani".

Ei kukaan meistä oikein tietänyt miten asian ottaisi. Kohtasin Filbyn katseen lääkärin olan takaa, ja hän iski minulle merkitsevästi silmää.

III.

Aikakulkija palaa.

Luulenpa että sillä kertaa ei kukaan meistä oikein uskonut aikakoneeseen. Tosiasia on se, että aikakulkija oli yksi niitä ihmisiä, jotka ovat aivan liian viisaita, jotta heihin voisi uskoa: et koskaan tuntenut pääseväsi hänestä oikein selville; aina vainusit jotain ovelaa salatarkotusta, jotain väijyvää sukkeluutta hänen näennäisen suoruutensa takaa.

Jos Filby olisi meille näyttänyt tuon mallin ja selittänyt asian aikakulkijan sanoin, olisimme paljoa vähemmän epäilleet häntä. Sillä me olisimme käsittäneet hänen vaikuttimia. Yksinkertaisinkin ihminen olisi ymmärtänyt Filbya. Mutta aikakulkijalla oli aina päähänpistoja, ja siksi me epäilimme häntä. Asiat, jotka olisivat tehneet vähemmän viisaan miehen kuuluisaksi, näyttivät kepposilta hänen käsissään. Erehdyt suorittaessasi jotakin liian helposti. Vakava ihmiset, jotka ottivat hänet vakavasti, eivät koskaan olleet aivan varmoja hänen käytöksestään. He olivat tietoisia siitä, että jos uskoisivat maineensa hänen kerallaan arvosteltavaksi, niin olisi se yhtä varomatonta kuin jos lastenkamari kalustettaisiin munankuori-porsliinilla.

Tästäpä syystä en luule kenenkään meistä puhuneen paljoa aikakulkemisesta tuon ja seuraavan torstain välisenä aikana, vaikkakin useimpain mielissä epäilemättä hyörivät sen merkilliset mahdollisuudet m.m. omituiset ajanlaskuvirhemahdollisuudet, ja näiden aiheuttama äärimäinen hämmennys.

Minä puolestani mietiskelin erikoisesti tuota mallikonekepposta. Siitä muistan keskustelleeni lääkärin kanssa, jonka perjantaina tapasin Linné-laitoksella. Hän sanoi nähneensä samantapaisen esineen Tiibingenissä ja hän painosti erikoisesti kynttilän sammumista. Mutta miten kepponen suoritettiin, sitä hän ei kyennyt selittämään.

Seuraavana torstaina menin jälleen Richmondiin — luulenpa olleeni aikakulkijan uskollisimpia vieraita — ja myöhään saapuneena tapasin neljä tai viisi miestä jo hänen vierashuoneeseensa kokoontuneina. Lääkäri seisoi lieden ääressä paperiarkki toisessa, taskukello toisessa kädessä. Etsin katseellani aikakulkijaa ja kuulin lääkärin sanovan:

"Kello on nyt puoli kahdeksan; parasta lienee ryhtyä päivälliselle".

"Missä on…?" kysyin minä mainiten isäntämme nimen.

"Vai niin, te tulitte siis vasta? Onpa tosiaan omituista. Hänellä on voittamaton este. Tässä kirjelipussa hän pyytää minua alkamaan päivällisaterian seitsemältä, ellei hän jo siksi ole palannut. Sanoo tultuaan selittävänsä tarkemmin."

"Olisi vahinko antaa ruuan mennä pilalle!" sanoi erään tunnetun sanomalehden toimittaja.

Lääkäri soitti kelloa.

Sielutieteilijä oli paitsi lääkäriä ja minua ainoa, joka oli ollut täällä päivällisellä edellisenäkin torstaina. Muut läsnäolijat olivat Blank, yllämainittu toimittaja, eräs sanomalehtimies ja muuan toinen — hiljainen, ujo, parrakas mies — jota en tuntenut, ja joka, mikäli huomasin, ei illan kuluessa kertaakaan avannut suutaan.

Päivällispöydässä aprikoitiin hiukan syytä aikakulkijan poissaoloon ja minä vihjasin puoleksi leikillä aikakulkuun. Toimittaja halusi siihen selitystä, ja sielutieteilijä otti esittääkseen puisevan kertomuksen siitä "nerokkaasta paradoksista ja kepposesta", minkä todistajia me viikko sitten olimme olleet.

Kesken hänen kuvaustaan käytävään vievä ovi aukesi hitaasti ja äänettömästi. Minä istuin päin ovea ja näin sen ensimäisenä…

"Halloo!" huudahdin. "Vihdoinkin!"

Ovi avautui kokonaan, ja aikakulkija seisoi edessämme.

Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus.

"Taivas nähköön, mies, mitä on tapahtunut?" huusi lääkäri, joka toiseksi näki hänet.

Ja koko pöytäkunta kääntyi oveen päin.

Hän oli merkillisessä tilassa: takki oli pölyn ja lian peitossa ja hihat vihreän värin tahrimat; tukka oli pörröinen ja kuten minusta näytti, harmennut, joko pölystä ja liasta tai siksi, että sen väri todella oli vaalistunut. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja leuassa oli ruskea, puoleksi paatunut naarmu; hän näytti kuluneelta ja kärsivältä, kuin olisi hän saanut kovia kokea.

Hetkisen hän epäröi ovensuussa ikäänkuin valon huikaisemana, mutta astui sitten huoneeseen. Hän kulki juuri sama tavalla nilkuttaen kuin olen helläjalkaisten maankiertäjien nähnyt tekevän. Tuijotimme häneen vaijeten odottaen hänen puhuvan.

Hän ei virkkanut sanaakaan, vaan tuli vaivalloisesti pöydän luo ja viittasi viiniin päin. Toimittaja täytti samppanjalasin ja ojensi sen hänelle. Hän tyhjensi sen, ja viini näkyi tekevän hänelle hyvää, sillä hän katsahti ympäri pöydän, ja kasvoilla väipähti hänen entisen hymynsä häive.

"Mitä ihmettä olet tehnyt, mies?" kysyi lääkäri. Aikakulkija ei näyttänyt kuulevan.

"Älkää häiriytykö minun takiani", hän sanoi hiukan änkyttäen. "Voin varsin hyvin!"

Hän pysähtyi, ojensi lasinsa saadakseen lisää samppanjaa ja nielaisi sen yhdellä kulauksella.

"Hyvää on", hän sanoi. Hänen silmänsä kirkastuivat, ja poskille kohosi vieno puna. Hänen katseensa hipaisi meidän kasvojamme jonkinlaisin tylsin hyväksymis-ilmein ja kiiti sitten ympäri lämmintä, kodikasta huonetta. Sitten hän taas puhui, yhä ikäänkuin tunnustellen tietä sanojensa lomitse:

"Nyt menen pesemään ja pukeutumaan ja sitten tulen alas selittämään asioita… Jättäkää minulle palanen tuota lampaanpaistia. Minä ihan kuolen, ellen saa lihaa".

Hän katsahti pöydän yli toimittajaan, joka oli harvinainen vieras, ja kysyi hänen vointiansa. Toimittaja aikoi kysyä jotain.

"Kerron heti kaikesta", sanoi aikakulkija. "Olen niin hullunkurisessa asussa! Tuossa tuokiossa olen kunnossa jälleen".

Hän laski lasinsa pöydälle ja astui portaille vievälle ovelle. Jälleen huomasin hänen rampuutensa ja hänen askeltensa pehmeän, laahustavan äänen. Kohosin seisaalleni ja huomasin silloin, ettei hänellä ollut mitään muuta jaloissaan kuin risaiset, verentahraamat sukat. Sitten ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Olin jo seuraamaisillani häntä, kun muistin, miten vastenmielistä hänestä oli herättää touhua.

Hetkisen olin omissa mietteissäni. Sitten kuulin toimittajan, joka tapansa mukaan ajatteli otsakkeittain, lausuvan: "Erään etevän tieteilijän merkillinen käytös". Ja tämä palautti huomioni hauskaan päivällispöytään.

"Mitä peliä tämä on?" sanoi sanomalehtimies. "Onko hän näytellyt amatöörikaupustelijaa? En jaksa seurata mukana".

Kohtasin sielutieteilijän katseen ja luin hänen kasvoiltaan oman tulkintani. Ajattelin aikakulkijaa vaivalloisesti kompuroimassa portaita ylös. En luule kenenkään muun huomanneen hänen rampuuttaan.

Ensimäiseksi tointui hämmästyksestään lääkäri, joka soitti kelloa — aikakulkija ei sietänyt palvelijoita pöydän ääressä odottelemassa — ja pyysi lämmintä lautasta. Silloin toimittajakin tarttui taas kahveliin ja veitseen murahtaen, ja hiljainen mies seurasi esimerkkiä. Käytiin jälleen käsiksi päivälliseen, ja keskustelun muodostivat jonkun aikaa vain ihmettelevät huudahdukset. Sitten toimittaja alkoi palaa uteliaisuudesta.

"Onko ystävämme koettanut lisätä vaatimattomia tulojaan, mutta saanut kokea vastoinkäymistä, vai lieneekö hänellä Nebukadnesar-vaiheensa?" hän kyseli.

"Olen vakuutettu siitä, että nyt on kysymyksessä aikakonejuttu", sanoin kertoen uudelleen edellisestä yhdessäolostamme täällä. Uudet vieraat ilmaisivat suoraan epäilyksensä ja toimittaja esitti vastaväitteitä: "Mitä tuo aikakulkeminen oikein oli? Eihän mies voinut peittyä pölyyn paradoksissa piehtaroiden, vai kuinka?" Ja aiheeseen syvennyttyään hän turvautui ivailuun. Eikö tulevaisuuden väellä ollutkaan vaateharjoja? Eikä sanomalehtimieskään mistään hinnasta tahtonut uskoa, vaan ryhtyi toimittajan kera tekemään kevyttä pilaa koko asiasta. Kumpikin oli tuota uudenaikaista sanomalehtimieslajia — kovin iloisia, ylimielisiä nuoria miehiä. "Tulevaisuuden erikoiskirjeenvaihtajamme kertoo", huusi sanomalehtimies juuri, kun aikakulkija palasi. Hänellä oli yllään tavallinen iltapukunsa, eikä siitä muutoksesta joka minua äsken oli hämmästyttänyt, ollut jälellä muuta kuin riutunut näkö.

"Kuulehan", virkkoi toimittaja hilpeästi, "nämä velikullat tässä sanovat sinun matkustaneen ensi viikon puoliväliin!! Tahtoisitko kertoa meille kaikenlaista pikku Roseberystä? Mitä kertomus maksaa?"

Sanaa sanomatta asettui aikakulkija paikallensa. Vanhaan tapaansa hän rauhallisesti hymyili.

"Missä lampaanlihani on?" hän kysyi. "Mikä nautinto saada taas työntää kahveli lihapalaseen!"

"Kertomus!" huusi toimittaja.

"Hiiteen kertomus!" sanoi aikakulkija. "Minä haluan syömistä, minä. En hiisku sanaakaan ennenkuin saan suoliini hiukan peptonia. — Kiitoksia. — ja suolaa myös".

"Yksi sana vain", pyysin minä. "Oletko ollut aikaa kulkemassa?"

"Antaisinpa shillingin riviltä sananmukaisesta kertomuksesta", virkkoi toimittaja.

Aikakulkija työnsi lasinsa hiljaista miestä kohti kilauttaen sitä kynnellänsä; hiljainen mies, joka oli tuijottanut häntä kasvoihin, vavahti suonenvedontapaisesti ja kaatoi hänelle viiniä.

Päivällisen loppupuoli tuntui epämieluisalta. Mitä minuun tulee, nousi alinomaa äkkinäisiä kysymyksiä huulilleni, ja uskallanpa väittää, että samoin oli toistenkin laita. Sanomalehtimies koetti lieventää jännitystä kertomalla kaskuja Hettie Potterista. Aikakulkija kiinnitti kaiken huomionsa päivälliseensä osottaen maankiertäjän ruokahalua. Lääkäri poltteli paperossia tarkastellen aikakulkijaa silmäripsensä lomitse. Hiljainen mies näytti tavallistakin kömpelömmältä ja pelkästä hermostuneisuudesta joi samppanjaa päättäväisesti ja säännöllisesti. Vihdoinkin aikakulkija työnsi lautasensa syrjään ja katsahti ympärillensä.

"Minun täytynee pyytää anteeksi", hän sanoi, "mutta olin kerrassaan nälkään nääntymäisilläni. Olen elänyt erittäin ihmeellistä aikaa".

Hän ojensi kätensä sikaria tavottaen ja puraisi siltä pään.

"Mutta tulkaahan tupakkahuoneeseen. Kertomukseni on liian pitkä rasvaisten lautasten ääressä kerrottavaksi". Ja hän kulki edellämme viereiseen huoneeseen soittaen ohimennessään sähkökelloa.

"Oletko kertonut koneesta Blankille, Dashille ja Choselle?" hän kysyi minulta heittäytyen taapäin nojatuolissaan ja mainiten nuo kolme uutta vierasta nimiltään.

"Mutta koko juttuhan on mahdoton", väitti toimittaja.

"En jaksa todistella tänä iltana. Saatan kertoa teille jutun, mutta todisteluun en ryhdy. Tahdon kertoa teille, jos sitä haluatte", sanoi aikakulkija, "mitä minulle on tapahtunut, mutta keskeyttämisiä on teidän vältettävä. Suurin osa siitä kuulostaa valheelta. Mutta olkoon niin! Se on totta kaikesta huolimatta — jokaikinen sana. Olin laboratooriossani kello neljältä, ja sen jälkeen … olen elänyt kahdeksan päivää … päiviä sellaisia, joita ei yksikään ihmisolento ennen ole elänyt! Olen upo uupunut, mutta en voi mennä nukkumaan ennenkuin olen kertonut siitä teille. Sitten vasta käyn levolle. Mutta ei mitään keskeytyksiä! Suostutaanko?"

"Suostutaan!" sanoi toimittaja.

"Suostutaan!" toistimme me muut.

Ja nyt aikakulkija alotti kertomuksensa, jonka tässä teille esitän. Aluksi hän nojasi taapäin tuolissaan puhuen väsyneen miehen tavoin; mutta vähitellen hän vilkastui.

Kirjoittaessani muistiin hänen kertomustaan tunnen aivan liiankin selvästi kynän ja musteen riittämättömyyden — ja ennenkaikkea oman kykenemättömyyteni — ilmituomaan sen tehoa. Otaksun lukijan seuraavan kylläkin tarkkaavaisena, mutta hän ei saata nähdä puhujan kalpeita, vakavia kasvoja pienen lampun valokehässä, ei kuulla hänen äänensä sävyä eikä seurata hänen ilmeittensä vaihteluja kertomuksen käänteissä.

Useimmat kuulijoista olivat varjossa, sillä tupakkahuoneen kynttilöitä ei oltu sytytetty, ja vain sanomalehtimiehen kasvot ja hiljaisen miehen jalat olivat valaistut. Aluksi me vilkuilimme silloin tällöin toisiimme, mutta luovuimme siitä pian ja katselimme yksinomaan puhujan kasvoja.

IV.

Aikakulku.

"Viime torstaina kerroin muutamille teistä aikakoneen perusteista näyttäen teille itse koneenkin keskeneräisenä työhuoneessani. Siellä se on nytkin, hieman matkasta kuluneena tosin; yksi norsunluusauvoista on särkynyt ja eräs messinkipiena taipunut, mutta muuten se on varsin ehyt. Perjantaina toivoin saavani sen valmiiksi, mutta kun kone silloin oli jo melkein täydessä kunnossa, huomasin yhden nikkelitangoista täsmälleen tuumaa liian lyhyeksi, ja minun oli laitettava se uudestaan, joten kone vasta tänä aamuna valmistui.

Tänään kello kymmeneltä kaikkien aikakoneiden esikoinen alotti uransa. Tarkastelin sitä vielä viimeisen kerran, koettelin jälleen kaikkia ruuveja, lisäsin vielä pisaran öljyä kvartsisauvaan ja istuuduin satulaan.

Luulenpa että itsemurhaaja, joka pitää revolveria ohimollaan, aprikoi mitä seuraava hetki myötänsä tuo juuri niinkuin minä nyt. Otin liikkeelle panevan vivun toiseen ja jarrun toiseen käteeni, painoin edellistä ja melkein heti sen perästä jälkimäistä. Tunsin hoippuvani ja sitten jouduin putoamisen painajaistunteen valtaan, mutta katsoessani ympärilleni näin laboratoorioni aivan ennallansa. Oliko jotakin tapahtunut? Hetken aikaa epäilin järkeäni, mutta huomasin sitten kellon. Vain hetkistä ennemmin, kuten minusta tuntui, se oli ollut suunnilleen minuuttia yli kymmenen; nyt se näytti lähes puolta neljää!

Hengähdin syvään; purin hampaani yhteen, tartuin molemmin käsin liikkeelle panevaan vipuun, ja kumahtaen lähti kone liikkeelle. Työpajani hämärtyi ja muuttui sitten pimeäksi. Rouva Watchet astui sisään kulkien, ilmeisesti minua näkemättä, puutarhaan vievälle ovelle päin. Luulen hänen tarvinneen suunnilleen minuutin ajan lattian poikki kulkemiseen, mutta minusta hän näytti raketin tavoin kiitävän halki huoneen. Painoin vivun sen äärimäiseen asentoon. Yö saapui kuin lampun sammuminen, ja seuraavassa hetkessä tuli huomispäivä. Laboratoorio muuttui hämäräksi ja utuiseksi himmeten sitten himmenemistään. Mustana saapui seuraava yö, sitten päivä, yö taas, jälleen päivä yhäkin nopeammin. Vyöryvä kohina kuului korviini, ja sieluuni laskeutui kumma, mykkä hämmennys.

Pelkäänpä olevani kykenemätön kuvailemaan aikakulun merkillisiä aistimuksia. Erinomaisen epämiellyttäviä ne ovat. On juuri sama tunne kuin minkä keinun päistikkainen heilahtaminen tuottaa. Lisäksi oli minulla lähenevän romahduksen hirveä aavistus.

Lisättyäni nopeutta, yö seurasi päivää mustan siiven lyönnin tavoin. Laboratoorion hämärä mielle oli kadonnut, ja minä näin auringon nopeasti hyppivän taivaslaen poikki, minuutin ajassa suorittavan tuon matkan ja joka kerta merkitsevän uuden päivän. Otaksuin työpajani hävitetyksi ja itse joutuneeni taivasalle. Minulla oli epäselvä tunne siitä, että istuin jossakin korkealla, mutta kuljin jo liian nopeasti voidakseni erottaa mitään liikkuvia esineitä. Hitaimminkin maassa ryömivä etana syöksyi siksi nopeasti ohitse, etten voinut sitä huomata. Pimeyden ja valon välähtelevä vaihtelu oli erittäin kiusallinen silmälle. Pimeinä hetkinä näin sitten kuun nopeasti muuttuvan uudestakuusta täysikuuksi ja huomasin vain vilaukselta kiertävät tähdet.

Pian sen jälkeen jatkaessani matkaani yhä kasvavalla nopeudella, yön ja päivän värähtely sulautui yhdenjaksoiseksi harmaudeksi; taivas pukeutui ihmeelliseen tummaan sineen loistaen samalla auringonlaskun kirkkaissa väreissä. Harppailevasta auringosta muodostui tuliviiru, loistava kaari avaruudessa, kuusta himmeämpi, aaltoileva vyö; ja tähdistä en voinut nähdä mitään muuta kuin sinessä silloin tällöin himmeästi välähteleviä kehiä.

Maisema oli sumuinen ja epäselvä. Olin yhä tällä rinteellä, jolla taloni seisoo, ja takaa kohosi vuori harmaana ja hämäränä. Näin puiden kasvavan ja höyrytuprahdusten tavoin katoavan näkyen milloin ruskeina, milloin vihreinä: ne kasvoivat, versoivat, värisivät ja katosivat. Näin suunnattoman suurten rakennusten kohoavan ja unen lailla katoavan. Koko maanpinta näytti muuttuneen — se ikäänkuin suli ja virtaili silmäini nähden. Pienet osottimet koneen kulkunopeutta ilmottavissa tauluissa kiersivät ympäri yhä nopeammin.

Pian huomasin aurinkovyön heilahtelevan ylös alas päivänseisauksesta toiseen, vähemmässä kuin minuutin ajassa, joten siis kuljin minuutissa yli vuoden; ja minuutti minuutilta valkea lumivaippa väipähti yli maailman kadoten jälleen, ja sitä seurasi kevään heleä, lyhytaikainen vehreys.

Lähdön epämieluisat tunteet haittasivat nyt vähemmän ja sulautuivat lopulta jonkinlaiseksi hysteeriseksi hilpeydeksi. Huomasin tosin koneen kömpelön heilunnan, jonka syytä en kyennyt selittämään. Mutta mieleni oli liiaksi hämmentynyt pitääkseen lukua siitä, ja niin minä jonkinlaisella mieleni valtaavalla vimmalla hillittömästi heittäydyin tulevaisuuteen.

Aluksi tuskin ajattelinkaan pysähtymistä, tuskinpa ajattelin mitään muuta kuin näitä uusia aistimuksiani. Mutta pianpa mielessäni syntyi uusi vaikutelmasarja, jonkinlainen uteliaisuus ja samalla epämääräinen pelko, jotka lopulta valtasivat minut tykkänään. Mitä merkillisiä ihmiskunnan kehitysmuotoja, mitä ihmeellisiä edistysaskeleita meidän alkeellisessa sivistyksessämme saisinkaan nähdä, ajattelin, jos joutuisin läheltä katsomaan tuohon hämärään maailmaan, joka silmieni editse riensi ja aaltoili. Ympärilläni näin suuria ja loistavia rakennustaidon tuotteita, jykevämpiä kuin mitkään oman aikamme rakennukset, ja kuitenkin ne näyttivät välkkeestä ja usvasta kyhätyiltä. Mäenrinteellä näin runsaamman vehmauden, jota ei häirinnyt talven väliintulo. Hämmennykseni harsonkin takaa näytti maailma hyvin kauniilta. Ja niin syntyi mielessäni päätös pysähtyä.

Suurin vaara piili siinä mahdollisuudessa, että tapaisin jonkun kappaleen avaruudessa. Niin kauvan kuin kuljin suurella nopeudella, tämä tuskin haittasi. Olin ikäänkuin ohentunut — liu'uin höyryn tavoin vastaantulevien kappaleitten pienten lomien lävitse! Mutta pysähtyessä voisin törmätä tiellä olevaa estettä vastaan; silloin voisivat atoomini joutua niin läheiseen kosketukseen tuon esteen atoomien kanssa, että seuraisi perinpohjainen kemiallinen vastavaikutus — mahdollisesti kova räjähdys, joka lennättäisi minut koneineni ulkopuolelle kaikkia mahdollisia ulottuvaisuuksia — tuntemattomaan.

Tämä mahdollisuus oli tavantakaa tullut mieleeni konetta valmistaessani, mutta silloin olin hilpeästi mukautunut siihen välttämättömänä uhkayrityksenä — yhtenä niistä, joihin ihmisen on antauduttava. Vaaran nyt ollessa väistämätön, en enää nähnyt sitä samassa valossa. Tämä johtui siitä, että kaiken täydellinen outous ympärilläni, koneen merikipua aiheuttava särinä ja heiluminen ja ennenkaikkea alinomaisen putoamisen tunne olivat huomaamattani perinpohjin järkyttäneet hermostoani.

Vakuutin itselleni, etten voisi milloinkaan pysähtyä, mutta oikullisuuden puuskassa päätin pysähtyä heti. Kärsimättömän narrin tavoin kumarruin jarrun yli, jolloin kone hillittömästi keikahti ympäri, ja minä viskauduin päistikkaa ilman halki.

Korvissani kumisi ukkosen jyrinän kaltainen ääni, ja lienen hetken aikaa maannut typertyneenä. Armoton raesade viuhui ympärilläni, ja huomasin istuvani pehmoisella mättäällä kumoon kaatuneen koneeni edessä. Vieläkin kaikki näytti harmaalta, mutta pian huomasin hälyn korvistani kadonneen. Katsahdin ympärilleni. Olin pienen puutarhanurmikon tapaisella paikalla, jota rododendronpensaat ympäröivät, ja huomasin niiden sinipunervain ja purppuranväristen kukkien kimpuissa putoilevan, rakeiden niitä piestessä. Kimmoavat, tanssivat rakeet leijuivat pilvenä koneen yllä ja kiitivät savuna pitkin maata. Hetkessä olin kastunut läpimäräksi. Kaunista vieraanvaraisuutta, mutisin, miestä kohtaan, joka on matkannut lukemattomia vuosia tänne päästäkseen.

Sitten juolahti mieleeni ajatus, että olin narri näin jättäytyessäni kastumaan. Nousin ylös ja katselin ympärilleni. Suunnattoman suuri, jonkinlaisesta valkeasta kivestä hakattu kuvapatsas häämötti epäselvänä samean rankkasateen lomitse rododendronien takaa. Mutta muusta maailmasta ei näkynyt mitään.

On vaikeata kuvailla tunteitani. Raesateen heiketessä näin valkoisen kuvan selvemmin. Hyvin suuri se oli, sillä hopeakoivu kosketti sen hartioita. Se oli valkeata marmoria, hiukan siivellisen sfinksin muotoinen; mutta sen sijaan, että siivet olisivat olleet pystysuorasti sivuilla, ne olivatkin levitetyt siten, että sfinksi näytti lentää liihottelevan. Paksun vaskenruostekerroksen peittämä jalusta näytti olevan pronssia. Kuvan kasvot sattuivat olemaan minuun päin; sen sokeat silmät tuntuivat tuijottavan minuun, ja huulilla värehti hieno hymy. Se oli pahasti rapautunut, mikä herätti mielessä epämieluisan ajatuksen taudista.

Katselin sitä jonkun aikaa — puoliminuuttisen ehkä tai puolituntisen. Se näytti siirtyvän eteenpäin tai vetäytyvän taaksepäin sen mukaan kuin rakeet ryöppysivät sen edessä tiheään tai harvemmassa. Lopulta irtautui katseeni siitä hetkiseksi, ja huomasin raeverhon jo kuluneen nukkavieruksi, sekä selkenevän taivaan lupaavan päivänpaistetta.

Katsahdin jälleen tuohon ryömivään valkeaan hahmoon, ja matkani uhkarohkeus selvisi äkisti minulle kokonaan. Mitähän tulisikaan näkyviin, kun tuo utuinen verho kokonaan vedettäisiin syrjään? Mitä kaikkea lieneekään tapahtunut ihmisille? Mitähän, jos julmuus olisikin muodostunut yleiseksi intohimoksi? Entäpä, jos tämän pitkän väliajan kuluessa ihmisrotu olisikin menettänyt inhimillisyytensä ja kehittynyt joksikin epäinhimilliseksi, epämiellyttäväksi ja musertavan voimakkaaksi? Minä näyttäisin heidän silmissään joltain vanhan maailman villieläimeltä — meidän yhdenkaltaisuutemme tähden vain sitä pelottavammalta ja vastenmielisemmältä — hirviöltä, joka viipymättä oli tapettava.

Näin jo toisiakin suuria haamuja — suunnattomia rakennuksia sokkeloisine suojelusmuureineen ja korkeine pilareineen. Metsäinen vuorenrinne näkyi myöskin utuisen hämäränä lientyvän myrskyn lomitse.

Minut valtasi silmitön pelko. Mielettömänä syöksyin koneeni luo ja yritin kaikin voimin saada sitä taas kuntoon.

Samassa auringon vasamat kiitivät halki ukkospilvien. Harmaa rankkasade sipaistiin syrjään, ja se katosi aaveen laahustavien liepeiden tavoin. Sinisellä kesätaivaalla jokunen himmyt, ruskea pilvenhattara katosi näkymättömiin. Suuret rakennukset ympärilläni näkyivät nyt selvinä kiiltäen sateen jäljiltä ja valkeina räystäskouruille kasautuneista sulamattomista rakeista. Oloni tuntui niin turvattomalta oudossa maailmassa. Tunsin samaa mitä lintunen tuntenee kirkkaassa ilmassa, vaanivan haukan liidellessä sen yllä. Pelkoni kiihtyi raivoksi. Hengähdin, purin hampaani yhteen ja kävin jälleen käsin ja jaloin tuimasti kiinni koneeseeni. Epätoivoisen ponnistukseni johdosta se taipui — ja käännähti antaen leualleni aimo iskun. Toinen käsi satulalla, toinen vivulla seisoin siinä raskaasti läähättäen valmiina nousemaan koneelleni jälleen.

Mutta huomatessani näin nopeasti voivani peräytyä, rohkeuteni palasi. Katselin uteliaammin ja vähemmän pelokkaana tätä kaukaisen tulevaisuuden maailmaa.

Pyöreässä aukossa korkealla lähitaloa ympäröivässä muurissa näin joukon komeihin, pehmoisiin viittoihin puettuja olentoja. Hekin olivat huomanneet minut ja katselivat kaikki nyt minuun päin.

Sitten kuulin läheneviä ääniä. Valkoisen sfinksin luona kasvavien pensasten lomitse näkyi juoksevien olentojen päitä ja hartioita. Eräs näistä poikkesi polulle, joka oikaisi sille pienelle nurmikolle, missä minä koneineni seisoin. Se oli pieni — ehken neljän jalan korkuinen — olio purppuranpunaisessa tuunikassa, vyötäisillä nahkavyö. Jaloissa hänellä oli sandaalit tai puolikengät — en voinut selvästi nähdä kummatko. Sääret olivat paljaat polviin saakka, samoin oli pää paljaana. Nyt vasta huomasin, miten lämmin ilma oli.

Hän hämmästytti minua suurella suloudellaan ja kauneudellaan ja toiseltapuolen kuvaamattomalla heikkoudellaan. Nuo hehkuvat kasvot toivat mieleeni sen hivuttavan kauneuden, joka on määrätylle keuhkotaudin asteelle ominainen. Hänet nähdessäni palasi luottamukseni, ja minä irroitin käteni koneesta.

V.

Kultainen aika.

Seuraavassa tuokiossa me seisoimme silmätysten, minä ja tuo tulevaisuuden hauras olio. Hän tuli suoraapäätä luokseni nauraen minulle vasten kasvoja. Minua hämmästytti, ettei hänessä näkynyt pelon merkkiäkään. Sitten hän kääntyi kahden häntä seuranneen olennon puoleen ja haasteli heille kummallisella, hyvin sointuvalla ja suloisella kielellä.

Toisia oli tulossa, ja pian ympäröi minua pieni, noin kahdeksan- tai kymmenlukuinen parvi näitä erinomaisia olentoja. Muuan heistä puhutteli minua. Päähäni pälkähti, kumma kyllä, että ääneni oli liian järeä ja matala heidän kuultavakseen. Niinpä vain pudistin päätäni ja korviini viitaten ravistin sitä jälleen.

Hän astui askeleen lähemmä, epäröi ja kosketti sitten kättäni. Tunsin sitten toisia pieniä pehmeitä tuntosarvia selässäni ja olkapäilläni. He tahtoivat vakuuttautua minun todenperäisyydestäni. Ei siinä ollut mitään pelottavaa. Tuossa sievässä pikku väessä oli todellakin jotain luottamustaherättävää — suloista vienoutta, jonkinlaista lapsenomaista huolettomuutta. Ja lisäksi he näyttivät niin hennoilta, että arvelin voivani kaataa heitä kumoon kokonaisen tusinan keilojen tavoin.

Tein äkkinäisen varottavan liikkeen nähdessäni heidän pienten vaaleanpunaisten käsiensä kopeloivan aikakonetta. Onneksi nyt, kun ei vielä ollut liika myöhäistä, muistin vaaran, jonka tähän mennessä olin unohtanut. Kurottautuen koneen yli irrotin pienet liikkeelle panevat vivut ja pistin ne taskuuni. Sitten ryhdyin jälleen miettimään, mitä voisin tehdä seurustelun aikaansaamiseksi.

Tarkastellessani lähemmin heidän piirteitänsä näin joitakin lisäerikoisuuksia heidän dresdeniläisporsliinimaisessa kauneudessaan. Heidän kiharainen tukkansa päättyi terävästi niskaan ja poskiin, parrasta ei ollut jälkeäkään, ja korvat olivat tavattoman pienet. Suu oli myöskin pieni, huulet helakan punaiset ja ohuenlaiset, ja pieni leuka oli terävä. Heillä oli suuret, lempeät silmät ja — tämä voi tuntua itserakkaudelta minun puoleltani — minusta tuntui, että heiltä jossain määrin puuttui sitä mielenkiintoa henkilöäni kohtaan, jota olisin voinut heidän puoleltaan odottaa.

Kun he eivät millään tavoin yrittäneet seurustella kanssani vaan seisoivat vain ympärilläni hymyillen ja puhellen pehmein, kuhertavin sävelin toisillensa, niin minä alotin keskustelun. Viittasin koneeseen ja itseeni. Epäröityäni sitten hetkisen, miten ilmaista aikaa, viittasin aurinkoon. Yhtäkkiä eräs omituinen, sievä pieni olento yllä purppuranpunaisen- ja valkeanruudukas vaippa toisti liikkeeni ja hämmästytti minua matkimalla ukkosen jyrinää.

Hetkisen epäröin, vaikkakin hänen liikkeensä merkitys oli kyllin selvä. Äkkiä iski mieleeni kysymys: ovatko nämä olennot hulluja? Tuskin voinette ymmärtää miten se yllätti minut. Olin näet aina olettanut, että ihmiset vuoden kahdeksansadankahdentuhannen korvissa olisivat meitä uskomattoman paljon edellä tiedossa, taidossa, kaikessa. Silloin eräs heistä teki minulle äkkiä kysymyksen, joka osotti hänen olevan meidän aikamme viisvuotiaan lapsen henkisellä tasolla, kysyi minulta, olinko tullut auringosta ukkossateen mukana! Se sai minut käymään käsiksi tuonnemmaksi siirtämääni arvosteluun heidän vaatteistaan, heikoista ja kevyistä jäsenistään ja hauraasta ruumiinrakenteestaan. Pettymyksen tunne tulvahti mieleeni. Hetken aikaa tuntui siltä kuin olisin rakentanut aikakoneeni turhaan.

Nyökkäsin, osotin aurinkoon ja jäljittelin niin elävästi ukkosenjyrähdystä, että he peljästyivät. Kaikki he peräytyivät askeleen verran ja kumarsivat. Sitten eräs tuli nauraen luokseni kantaen kauniista, minulle tuntemattomista kukista tehtyä kiehkuraa, jonka kietoi kaulaani. Tämä keksintö otettiin vastaan soinnukkain hyväksymishuudoin, ja heti kaikki juoksentelivat sinne tänne kukkia poimimaan ja nauraen viskelivät minua niillä, kunnes olin aivan tukehtua kukkaiskyllyyteen. Te, jotka ette koskaan ole moista nähneet, voitte tuskin mielessänne kuvailla, kuinka hienoja ja ihmeellisiä kukkia lukemattomien vuosien viljelys oli synnyttänyt.

Sitten joku ehdotti, että heidän leikkikalunsa asetettaisiin näytteille lähimpään rakennukseen, ja niin minut vietiin ohi valkean marmorisfinksin, joka oli näyttänyt tarkastelevan minua koko ajan hymyillen hämmästykselleni, suurta, harmaata, hakatusta kivestä tehtyä rakennusta kohti. Mennessäni heidän kanssansa muistin, miten varmasti olin toivonut saavani nähdä ylen vakavan ja viisaan tulevaisuuden kansan, ja tämä muisto sai minut hymyilemään.

Rakennuksessa oli suunnattoman suuri sisäänkäytävä samoinkuin se kokonaisuudessaankin oli äärettömän laaja. Minun mieltäni eniten kiinnitti pikku väen taajeneva parvi ja suuret, avoimet porttiholvit, jotka ammottivat edessäni salaperäisen varjokkaina. Heidän päittensä yli näkemästäni maailmasta sain sen yleisvaikutuksen, että se näytti kauniiden pensasten ja kukkien peittämältä aukiolta, kauvan hoitamatta olleelta, mutta silti rikkaruohoista vapaalta puutarhalta. Näin joukottain oudonnäköisiä valkeita kukkia, joiden vahaterälehtien läpimitan arvioin suunnilleen jalan pituiseksi. Ne kasvoivat villiintyneinä hajallaan monenlaisten pensasten keskellä, mutta, kuten sanottu, en tutkinut niitä tällä kertaa lähemmin. Aikakone jäi yksikseen nurmikolle rododendronien keskeen.

Porttiholvia koristivat runsaat leikkaukset; en ehtinyt tutkia niitä kovin tarkoin, mutta olin sentään huomaavinani vanhoja foiniikkialaisia koristeita, jotka olivat sangen pahoin särkyneitä ja rapautuneita.

Muutamia heleäpukuisia henkilöitä tuli sisään käytävässä minua vastaan, ja niin me astuimme sisälle minä tummassa 19:nnen vuosisadan aikuisessa puvussani sangen eriskummaisen näköisenä, kukkasin koristettuna ja vaaleiden vaippojen ja loistavan valkeiden jäsenten vyöryvän massan ympäröimänä, naurun ja iloisen puheen sointuvassa solinassa.

Suuri sisäänkäytävä vei suhteellisen laajaan, ruskeilla seinäpapereilla verhottuun saliin. Katto oli varjossa, ja ikkunoista, jotka olivat osittain värillisellä lasilla varustetut, osaksi lasittomat, virtasi sisään hillitty valo. Lattia oli tehty suunnattomista möhkäleistä jotain hyvin kovaa, valkoista metallia, ei levyistä tai liuskoista, vaan oikeista möhkäleistä, ja se oli siinä määrin kulunut — arveluni mukaan menneiden sukupolvien edestakaisin astunnasta — että siinä oli syviä uurteita useimmin tallattua uraa osottamassa. Salin poikitse oli asetettu lukemattomia, kiillotetuista kiviliuskoista tehtyjä, noin jalan korkuisia pöytiä, jotka olivat katetut hedelmäröykkiöillä. Jotkut niistä tunsin sairaloisesti suurentuneiksi vadelmiksi ja appelsiineiksi, mutta enimmät olivat minulle outoja.

Pöytien väliin oli siroteltu suuri joukko pieluksia. Näille oppaani istuutuivat viitaten minua tekemään samoin. Kursailemattoman sievästi he alkoivat käsin syödä hedelmiä viskellen kuoret ja kannat pöytien sivuilla sijaitseviin pyöreihin aukkoihin. Halulla seurasin heidän esimerkkiänsä, sillä olin janoinen ja nälkäinen. Samalla tarkastelin salia, minkä ennätin.

Salin rappeutunut ulkomuoto se minua ehkä enin hämmästytti. Värilliset ikkunat, jotka esittivät geometrisia kuvioita, olivat monin paikoin särkyneet, ja seinien alaosaa suojaavia verhoja peitti paksu pöly. Silmiini pisti sekin, että viereisen marmoripöydän kulma oli murtunut. Siitä huolimatta oli yleisvaikutus komea ja maalauksellinen. Salissa aterioi parisen sataa ihmistä, ja useimmat niistä, mahdollisimman lähelle minua asettuneina, tarkastelivat minua mielenkiinnoin pienten silmien loistaessa hedelmien takaa. Kaikilla oli puku samasta pehmoisesta, mutta vahvasta silkkikankaasta.

Hedelmät, sivumennen sanoen, olivat heidän ainoa ravintonsa. Nämä kaukaisen tulevaisuuden ihmiset olivat jyrkkiä kasvissyöjiä, ja ollessani heidän luonansa täytyi minunkin ruveta sellaiseksi muutamista mieliteoista huolimatta. Perästäpäin huomasin, että hevoset, nautaeläimet, lampaat ja koirat olivat kalasisiliskon tavoin hävinneet sukupuuttoon. Mutta hedelmät olivat sangen viehättäviä, varsinkin eräs, jolla oli jauhokas sisus kolmilaitaisessa kuoressa ja joka oli koko ajan käytännössä, oli erikoisen hyvän makuinen ja muodostui minun pääravinnokseni. Aluksi minua hämmästyttivät kaikki nämä näkemäni oudot hedelmät ja kukat, mutta myöhemmin opin ymmärtämään niiden merkityksen.

Mutta minähän kerroin teille hedelmä-ateriastani etäisessä tulevaisuudessa. Niin pian kuin olin hiukan tyydyttänyt ruokahaluani, päätin vakavasti yrittää oppia näiden uusien lähimäisteni kieltä. Se olikin selvästi lähin tehtäväni. Hedelmät näyttivät sopivalta aiheelta näin aluksi, ja kohottaen yhtä niistä alotin kysyvien äänten ja eleiden sarjan.

Minun oli aika vaikeaa ilmaista tarkotustani. Aluksi yrityksiäni kohtasi ällistynyt tuijotus tai hillitön nauru, mutta pian eräs vaaleatukkainen pikku olio näytti käsittävän tarkotukseni ja toisti erään nimen. Heidän piti jutella ja selitellä asioitansa hyvin laajasti toisillensa, ja minun ensi yritykseni heidän kielensä erinomaisten pikku äänteiden muodostamisessa aiheuttivat tavan takaa sydämellistä, joskin epäkohteliasta naurua.

Mutta minä olin kuin opettaja lasten keskellä sitkeästi jatkaen ja pian hallitsin ainakin pariakymmentä substantiivia. Ja sitten pääsin demonstratiivipronominien ja lisäksi "syödä" verbin perille. Mutta se oli hidasta työtä, ja pikku väki pian väsyi ja halusi päästä vapaaksi minun kyselyiltäni. Välttämättömyyden pakosta päätin silloin sallia heidän jakaa opetuksiansa vähissä erin ja milloin halusivat. Ja hyvin pieniksi havaitsin niiden sitten supistuvankin, sillä en milloinkaan ole tavannut kärsimättömämpiä ja helpommin uupuvia ihmisiä kuin he olivat.

VI.

Ihmiskunnan iltarusko.

Huomasin pian pikku isäntäväessäni erään omituisuuden, nimittäin mielenkiinnon puutteen.

He tulivat luokseni lasten lailla innokkain hämmästyksen huudahduksin, mutta pian he lakkasivat minua tutkistelemasta ja lähtivät jotain uutta lelua etsimään.

Kun ateria ja minun keskustelualkeeni olivat päättyneet, huomasin että melkein kaikki ne, jotka alussa olivat minua ympäröineet, olivat menneet pois. Omituista sekin, miten pian aloin halveksia näitä pikku ihmisiä. Niin pian kuin nälkäni oli tyydytetty astuin jälleen porttiholvin kautta ulos päivänpaisteiseen maailmaan. Yhä enemmän tapasin näitä tulevaisuus-ihmisiä, jotka rupattaen ja nauraen seurasivat minua jonkun matkaa, ja hymyiltyään ja ystävällisesti viittoiltuaan jättivät minut jälleen omiin hoteisiini.

Illan tyyneys vallitsi maailmassa minun astuessani ulos suuresta salista, ja laskevan auringon lämmin hehku valaisi maisemaa. Aluksi asiat minua suuresti hämmästyttivät. Kaikki oli niin perin erilaista kuin tuntemassani maailmassa — kukkasetkin. Jättämäni suuri rakennus sijaitsi leveän jokilaakson rinteellä, mutta Thames oli siirtynyt peninkulman verran nykyisestä uomastaan. Päätin kiivetä erään noin puolentoista peninkulman päässä sijaitsevan vuoren huipulle, jolta voisin luoda laajemman silmäyksen tähän meidän kiertotähteemme vuonna kahdeksansataakaksituhatta seitsemänsataayksi jälkeen Kristuksen syntymän. Sillä tämä, nähkääs, oli se vuosi, jota koneeni pienet taulut osottivat.

Kulkiessani tarkkasin kaikkea, mikä mahdollisesti osaltaan selittäisi maailmassa vallitsevaa rappeutunutta loistoa — sillä rappeutunutta se oli. Vähän matkan päässä mäen rinteellä oli suuri, alumiinin yhteenliittämä graniittiröykkiö, jyrkkien muurien ja rauniokasojen muodostama laaja sokkelo, jonka keskellä kasvoi tiheinä ryhminä kauniita pagodimaisia [pagodi = hindulainen temppeli] kasveja, ehkäpä nokkosia — lehdillä ihmeellinen, ruskea väri ja vailla poltinsukasia. Siinä oli nähtävästi jonkun suuren rakennuksen hyljätyt rauniot, rakennuksen, jonka tarkotusta en voinut arvata. Täällä olin myöhemmin kokeva jotakin hyvin kummallista — vielä kummemman kokemuksen enteenä — mutta siitä kerron aikanansa.

Äkkinäisestä mielijohteesta katsahdin ympärilleni eräältä pengermältä, jolla olin levännyt hetkisen, ja totesin silloin, ettei yhtään pieniä rakennuksia ollut näkyvissä. Yksityisasunnot ja mahdollisesti perheetkin olivat nähtävästi hävinneet. Siellä täällä keskellä vehmautta oli palatsimaisia rakennuksia, mutta talot ja mökit, jotka englantilaiselle maisemalle ovat luonteenomaisia, olivat kadonneet.

"Kommunismia", ajattelin.

Ja tämän ajatuksen kintereillä kiiri toinen. Katsahdin puolitusinaiseen, minua seuraavaan pikku olioitten joukkoon. Väläyksessä silloin huomasin heillä kaikilla olevan yhteisen pukukuosin, samat hienohipiäiset parrattomat kasvot ja yhtäläiset, tyttömäisen pyöreät jäsenet. Saattanee tuntua omituiselta, etten tätä ollut ennen huomannut, mutta kaikkihan oli niin outoa. Nyt huomasin asian kylläkin selvästi. Niitä puvun ja kaikkia ruumiinrakenteen ja ryhdin erilaisuuksia, joista eri sukupuolet nykyään tunnetaan, en näillä tulevaisuuden ihmisillä tavannut. Ja lapset olivat minun silmissäni vain vanhempiensa pienoiskuvia. Heti päättelin tuon ajan lasten olevan, ainakin ruumiillisesti, erinomaisen varhain kehittyneitä, ja jälestäpäin sain tälle mielipiteelleni runsasta tukea.

Nähdessäni miten huolettomasti ja turvallisesti nämä ihmiset elivät, huomasin, että tämä sukupuolten suuri yhtäläisyys oli vallan luonnollinen asia. Sillä miehen voimakkuus ja naisen heikkous, perheen perustaminen ja erilainen työnjako ovat pelkkiä ruumiillisen voiman aikakauden välttämättömyyksiä. Missä väestön lukumäärä on riittävä tai runsas, siellä suuri syntyneisyys tuottaa valtiolle enemmän vahinkoa kuin hyötyä; missä väkivalta on harvinainen ja jälkeläiset turvatut, siellä perhelaitosta tarvitaan vähemmän — tai ei ensinkään — ja siellä katoaa lasten tarpeiden aiheuttama sukupuolten erilaisuus. Jo meidän aikanamme näkyy merkkejä tästä ilmiöstä, mutta tuossa tulevassa ajassa oli muutos viety perille. — Tahdon huomauttaa teille, että näin ajattelin sillä hetkellä. Myöhemmin sain arvostella, missä määrin käsitykseni poikkesi todellisuudesta.

Mietiskellessäni näitä asioita, veti huomiotani puoleensa sievä pieni rakennus, joka muistutti kupukattoista kaivoa. Ohimennen ajattelin nykyajan kaivojen omituisuutta ja kävin taas käsiksi mietelmieni lankaan. Mäen ylärinteellä ei ollut suuria rakennuksia, ja kun kulkuvoimani olivat silminnähtävästi yliluonnolliset — tulevaisuuden väen voimiin verrattuna — jäin pian ensi kertaa yksikseni. Omituinen vapautuksen ja seikkailuhalun tunne mielessäni kiiruhdin eteenpäin kukkulaa kohti.

Siellä oli jostakin minulle tuntemattomasta metallista tehty istuin, joka paikoitellen oli jonkinlaisen vaaleanpunaisen ruosteen syövyttämä ja puolittain pehmoisen sammaleen peittämä. Valetut ja viilatut käsivarat olivat griipinpään muotoiset. Istahdin penkille tarkastellakseni tuota laajaa näköalaa tämän pitkän päivän auringonlaskussa.

Koskaan en ole nähnyt suloisempaa ja kauniimpaa näkyä. Aurinko oli jo painunut taivaanrannan alapuolelle, ja länsi liekehti kullassa purppura- ja karmosiinivärisine vaakasuorine viiruineen. Alhaalla oli Thamesin laakso, ja joki lepäsi uomassaan kiillotetusta teräksestä valmistetun vyön kaltaisena. Olen jo puhunut suurista, vehmauden keskeen sirotelluista palatseista, joista toiset olivat raunioina, toiset taas edelleen käyttökunnossa. Siellä täällä näkyi valkoinen tai hopeanhohtava kuvapatsas tuossa laajassa maan puutarhassa, siellä täällä kohosi kupukatto tai obeliski pystysuorana ilmaan. Ei ollut mitään pensasaitoja, ei mitään omistusoikeuden merkkejä, ei jälkiä maanviljelyksestä; koko maa oli muuttunut puutarhaksi.

Tarkastellessani aloin omalla tavallani selitellä näkemiäni asioita, ja tulkintani, sellaiseksi kuin se sinä iltana muodostui, oli jotensakin tämän laatuinen (jälestäpäin huomasin nähneeni vain puolen totuutta tai vain vilauksen yhdestä totuuden särmästä):

Minusta tuntui siltä, että näin ihmiskunnan sen rappiotilassa. Tuo punertava auringonlasku sai minut ajattelemaan ihmiskunnan mailleenmenoa. Aloin nyt ensi kertaa havaita nykyään harrastamaimme yhteiskunnallisten pyrkimysten omituisia seurauksia. Ja kuitenkin kaikitenkin ne ovat varsin johdonmukaisia seurauksia. Voima johtuu hädästä, mutta turvallisuutta seuraa heikkous. Elämän olojen parantamistyö — se todellinen sivistysprosessi, joka yhä paremmin turvaa elämän — oli keskeymättä kohonnut huippuunsa. Yhteytynyt ihmiskunta oli saavuttanut luonnosta voiton toisensa jälkeen. Asioista, jotka ovat nykyään pelkkiä unelmia, oli tullut hankkeita, joita harkiten oli pantu toimeen ja viety eteenpäin. Ja sato oli nyt silmäini edessä!

Täytyy myöntää, että terveydenhoito ja maanviljelys ovat nykyään vielä alkuasteellaan. Meidän aikamme tiede on hyökännyt vain pienelle osalle tautien tannerta, mutta herkeämättä ja sitkeästi se pyrkii vaikutustansa laajentamaan. Meidän maanviljelijämme ja puutarhurimme hävittävät tosin rikkaruohon sieltä täältä ja kehittävät ehkä parisenkymmentä hyötykasvia, mutta jättävät suurimman joukon kykynsä mukaan taistelemaan olemassaolonsa puolesta. Me jalostamme lempikasvejamme ja -eläimiämme — joita on hyvin vähän — valinnan avulla vähitellen; milloin saadaan uusi ja parempi persikkalaji, milloin siemenetön viinirypäle, milloin suloisempi ja suurempi kukkamuunnos, milloin taas hyötyisämpi nautaeläinrotu. Me jalostamme niitä vain vähitellen, koskapa ihanteemme ovat epämääräisiä ja kokeiluun perustuvia ja tietomme hyvin rajoitettu sekä koska luontokin toimii arasti ja vitkalleen meidän kömpelöissä käsissämme. Mutta jonakin päivänä tämä kaikki tulee paremmin ja vähitellen yhäkin paremmin järjestellyksi. Tämä on virran suunta vastavirroista huolimatta. Koko maailmasta on tuleva älykäs, sivistynyt ja yhteistoimintaa harrastava; kaikki kulkee yhä nopeammin luonnon valloittamista kohti. Loppujen lopuksi me viisaasti ja huolellisesti saatamme eläinten ja kasvien elämän tyydyttämään omia inhimillisiä tarpeitamme.

Tämä tulos oli täysin ja kaikiksi ajoiksi saavutettu sen ajan kuluessa, jonka ohi koneeni oli pyyhältänyt. Ilmassa ei ollut hyttysiä eikä maassa rikkaruohoja tai sieniä; kaikkialla oli hedelmiä ja ihania kukkia, ja loistavat perhot lentää liihottelivat ympärinsä. Torjuva ihannelääke oli keksitty, ja taudit olivat hävitetyt. Koko sielläoloni aikana en nähnyt tarttuvan taudin merkkiäkään. Ja myöhemmin saan kertoa teille, miten nämä muutokset olivat vaikuttaneet myöskin mätänemis- ja kuihtumisprosesseihin.

Lisäksi oli saatu yhteiskunnallisia voittoja. Näin ihmisten asuvan oivallisissa majoissa loistavasti puettuina enkä tähän asti ollut tavannut heitä minkäänlaisessa työssä. Ei näkynyt mitään taistelun merkkejä — ei yhteiskunnallisen eikä taloudellisen. Poissa olivat kauppapuodit, ilmotukset, liikenne, koko se kaupankäynti, joka muodostaa meidän maailmamme ytimen. Oli luonnollista, että minä tuona kultaisena iltana takerruin yhteiskunnallisen paratiisin ajatukseen. Arvasin että väkiluvun lisääntyminen oli kohdannut vaikeuksia, ja väkiluku lakannut kasvamasta.

Mutta oloissa tapahtunutta muutosta seuraa välttämättömästi muutokseen mukaantuminen. Mikä on inhimillisen ymmärryksen ja voiman lähde — ellei biologia ole pelkkää erehdystä? Vaiva ja vapaus: olosuhteet, joissa toimivat, voimakkaat ja viisaat yksilöt vievät voiton heikommista; olosuhteet sellaiset, joissa annetaan arvoa kykenevien miesten yhteistoiminnalle, itsensähillitsemiselle, kärsivällisyydelle ja päättäväisyydelle. Koti sekä siellä versovat tunteet, kuten kiihkeä mustasukkaisuus, hellyys lapsia kohtaan, vanhempien uhrautuvaisuus — kaikki tuo sai puolustuksensa ja tukensa nuoria uhkaavissa vaaroissa. Missä sitten ovat nämä uhkaavat vaarat? On heräämässä aviollista mustasukkaisuutta, kiihkeätä äiteyttä ja kaikenlaatuista intohimoa vastustava tunne ja se on kasvamassa; niitä pidetään tarpeettomina hankaluuksilla, raakalaisjäännöksinä ja soraääninä hienostuneessa ja miellyttävässä elämässä.

Ajattelin näiden tulevaisuusihmisten ruumiin hintelyyttä, heidän älynsä vajavuutta ja noita suuria lukuisia raunioita, ja arveluni luonnon täydellisestä valtauksesta lujittui. Sillä taistoa seuraa tyyneys. Ihmiskunta oli ollut voimakas, jäntevä ja älykäs ja oli käyttänyt runsaan elinvoimansa muuttaakseen oloja, joissa eli. Ja nyt seurasi muuttuneiden olojen aiheuttama vastavaikutus.

Uudessa, täydellisen mukavuuden ja huolettomuuden tilassa tuo levoton tarmo, joka ihmisessä on voimaa, muuttui heikkoudeksi. Jo meidänkin aikanamme eräät pyrkimykset ja toiveet, jotka kerran olivat välttämättömiä eloonjäämisen ehtoja, ovat alituisen epäonnistumisen aiheena. Fyysillinen rohkeus ja taisteluinto esimerkiksi eivät suuresti hyödytä sivistynyttä miestä, voivatpa olla hänelle haitaksikin. Ja fyysillisen tasapainon ja turvallisuuden tilassa ei voima — henkinen enemmän kuin ruumiillinenkaan — olisi paikallaan. Päättelin, ettei ihmisillä ollut lukemattomiin vuosiin ollut mitään sodan tai yksityisen väkivallan vaaraa, ei pelkoa villieläimistä, ei hävittäviä tauteja ruumiinrakenteen voimia koettelemassa eikä mitään raadannan tarvista.

Sellaiseen elämään ovat ne, joita me sanoisimme heikoiksi, yhtä hyvin varustetut kuin vahvat, eivätkä he itse asiassa enää olekaan heikkoja. He ovat päinvastoin edullisemmassa asemassa, sillä vahvoille olisi kiusaksi tarmo, jota ei saa panna käytäntöön. Näkemäini rakennusten erinomainen kauneus oli epäilemättä tulos ihmiskunnan nykyään tarkotuksettoman tarmon viime ponnisteluista, ennenkuin ihmiskunta mukaantui täydelliseen sopusointuun vallitsevien olosuhteiden kanssa. Se oli sen voiton toitahdus, josta viimeinen suuri rauha sai alkunsa. Sellainen on aina ollut rauhaa nauttivan tarmon kohtalo; se purkautuu taiteeseen ja rakkauteen, ja sitten seuraa väsymys ja riutuminen.

Tämä innokas taiteellinenkin pyrkimys raukeisi lopulta — ja näkemääni aikaan se jo olikin melkein rauennut. Kukkasin koristautuminen, tanssi ja laulelu päivänpaisteessa — sen verran, ei enempää, oli jälellä taiteellisesta hengestä. Ja sekin häipyisi lopuksi tylsään toimettomuuteen. Tuskan ja hädän tahkokivi se meidät pitää terävinä, ja minusta näytti kuin olisi nyt tuo vihattava esine lopultakin särjetty!

Seistessäni siinä illan yhä hämärtyessä luulin tällä yksinkertaisella selityksellä ratkaisseeni maailman probleemin — selvittäneeni näiden viehättävien pikku ihmisten koko salaisuuden. Mahdollisesti heidän keksimänsä väkiluvun lisääntymisen ehkäisykeinot olivat olleet liiankin tehokkaat, sillä heidän lukumääränsä oli ennemmin vähentynyt kuin pysynyt muuttumattomana. Se taas selittäisi miksi oli niin paljon hyljättyjä raunioita.

Hyvin yksinkertainen oli selitykseni ja varsin toden näköinen — jommoisia useimmat väärät teoriat ovat!

VII.

Äkkinäinen isku.

Seistessäni siinä mietiskellen tätä ihmiskunnan liiankin täydellistä voittoa, pujahti täysikuu keltaisena ja pyöreänä esiin hopeaisesta valorunsaudesta koillisella taivaalla. Vaaleapukuiset pienet olennot lakkasivat liikehtimästä alhaalla, äänetön pöllö lennähti ohi, ja minua värisytti illan viileässä. Päätin laskeutua kukkulalta hakemaan itselleni makuupaikkaa.

Etsin päivällä näkemääni rakennusta, ja silloin katseeni sattui pronssijalustalla seisovaan valkoiseen sfinksiin, joka näkyi selvemmin nousevan kuun valon kasvaessa. Saatoin nähdä hopeakoivunkin ja rododendronviidakon tummana kalpeassa valossa, ja pieni nurmikko näkyi myöskin. Katsahdin uudelleen nurmikkoon. Omituinen epäilys viilensi tyytyväisyyttäni. "Ei", vakuutin päättävästi itselleni, "tuo ei ole se nurmikko!"

Mutta se oli sama nurmikko sittenkin, sillä sfinksin valkeat, spitaaliset kasvot olivat siihen päin käännetyt. Voitteko kuvailla mitä tunsin tultuani vakuutetuksi siitä — että aikakoneeni oli poissa!

Äkkiä, kuin olisin saanut sivalluksen kasvoilleni, tuli mieleeni ajatus, että mahdollisesti voisin menettää oman aikakauteni ja jäädä avuttomana tähän outoon uuteen maailmaan. Jo tämä ajatuskin tuotti minulle todella ruumiillisen tuskan tunteen. Tuntui kuin joku olisi tarttunut kurkkuuni, niin etten voinut hengittää. Seuraavassa hetkessä yllätti minut pelko, ja pitkin, harppaavin askelin juoksin mäkeä alas. Kerran kaaduin päistikkaa ja satutin kasvoni; en hukannut aikaa verenvuodon tyrehdyttämiseen, vaan hypähdin pystyyn jälleen ja juoksin edelleen, lämpöisen veren tihkuessa poskea ja leukaa pitkin.

Juostessani vakuuttelin koko ajan itselleni: "He ovat liikuttaneet sitä vähäsen, työntäneet sen pensaiden alle pois tieltä". Siitä huolimatta juoksin kaikin voimin. Koko ajan tiesin kuitenkin sellaisella varmuudella, joka joskus seuraa äärimäistä pelontunnetta, että tuollainen vakuuttelu oli hulluutta; tiesin vaistomaisesti, että kone oli viety pois minun ulottuviltani.

Hengitin vaivalloisesti, sillä luulenpa suorittaneeni koko matkan kukkulalta nurmikolle — noin kaksi englannin peninkulmaa — kymmenessä minuutissa. Enkä enää ole nuori mies. Juostessani kirosin ääneen narrimaista luottavaisuuttani jättäessäni koneeni yksin. Huusin ääneen, mutta ei kukaan vastannut. Ei yhtäkään luotua olentoa näkynyt tuossa kuun valaisemassa maailmassa.

Saavuttuani nurmikolle näin pahimman pelkoni todeksi. Ei näkynyt jälkeäkään koneesta. Olin uupunut ja viluissani katsellessani tyhjää paikkaa tumman pensaston keskellä. Juoksin raivoisasti sen ympäri, ikäänkuin kone olisi voinut olla piilossa jossain sopukassa, mutta pysähdyin sitten äkkiä käyden käsin hiuksiini.

Yläpuolellani kohosi sfinksi pronssijalustallaan valkoisena, loistavana, spitaalisena nousevan kuun valossa. Se näytti pilkallisesti hymyilevän minun kurjuudelleni.

Olisin voinut lohduttautua kuvailemalla mielessäni, että pikku väki oli pannut koneen säilöön minua varten, ellen olisi ollut niin varma heidän ruumiillisesta ja henkisestä kyvyttömyydestään.

Mikä minua kauhistutti, oli tunne jostain tähän saakka aavistamattomasta voimasta, jonka avulla koneeni oli ehkä kadonnut. Yhdestä seikasta olin sentään varma: ellei jokin myöhempi aikakausi ollut valmistanut koneeni täsmällistä toisintoa, ei se ollut voinut liikkua ajassa. Se tapa, jolla olin kiinnittänyt vivut — myöhemmin selitän sen teille — esti jokaista muuta panemasta sitä liikkeelle, kun vivut olivat poissa. Se oli liikkunut vain avaruudessa. Mutta missä se nyt sitten mahtoi olla?

Luulenpa olleeni jonkinlaisen mielipuolisuuden vallassa, sillä muistan juosseeni vimmatusti edes takaisin kuun valaisemien pensasten lomitse sfinksin ympärillä ja peloittaneeni jonkin valkoisen eläimen, jota hämärässä luulin pieneksi hirveksi. Muistan lisäksi myöhään sinä iltana hosuneeni pensaita puristetuin nyrkein, kunnes katkenneet oksat saivat sormeni verta vuotamaan.

Nyyhkyttäen ja raivoten tuskassani menin sitten suuren kivirakennuksen luo. Avara sali oli nyt pimeä, hiljainen ja autio. Hiiviskellessäni epätasaisella lattialla kaaduin erästä malakiittipöytää vasten ollen vähällä taittaa sääriluuni. Raapaisin tulitikulla valkeata ja kuljin eteenpäin tomuisten verhojen ohi, joista jo olen teille kertonut

Nyt jouduin toiseen suureen saliin, jonka lattiaa peittävillä pieluksilla nukkui noin parisenkymmentä pikku olentoa. Epäilemättä he pitivät minun uudistettua ilmaantumistani sangen kummallisena, kun äkkiä astuin esiin äänettömästä pimeydestä synnyttäen salaperäisiä ääniä, räiskähtävä tulitikku kädessäni. Sillä he olivat tyystin unohtaneet tulitikut.

"Missä aikakoneeni on?" huusin äkäisen lapsen tavoin, kävin heihin käsiksi ja ravistelin heitä hiukan. Se oli heistä varmaan hyvin kummallista. Toiset nauroivat, mutta useimmat näyttivät kovin pelästyneiltä. Nähdessäni heidät siinä ympärilläni pälkähti päähäni, että tein sanomattoman hullusti koettaessani näissä olosuhteissa herättää heissä pelon tunnetta. Sillä heidän päivällä osottamastaan käytöksestä päättäen oli pelko heiltä tykkänään unohtunut.

Yhtäkkiä survaisin tulitikun lattiaan ja kaataen erään heistä kumoon matkallani kuljin kompuroiden suuren ruokasalin kautta jälleen ulos kuutamoon. Kuulin takaani kauhun huutoja ja pienten jalkain juoksua ja kompastelua siellä täällä. En muista mitä kaikkea tein kuun hitaasti kohotessa taivaanlaelle. Luulen että odottamaton vahinkoni sai minut hulluksi. Tunsin tulleeni toivottomasti eroitetuksi omasta heimostani — olin kuin kummallinen eläin tuntemattomassa maailmassa. Lienen kulkenut raivoten edestakaisin syyttäen Jumalaa ja kohtaloa. Muistelen tunteneeni hirmuista uupumusta tuon pitkän epätoivon yön aikana, kurkistaneeni mitä mahdottomimpiin paikkoihin ja hapuilleeni kuun valaisemien raunioiden keskellä koskettaen tummissa varjoissa piileviä outoja eläimiä. Kun voimani vihdoin olivat lopussa, heittäydyin maahan lähelle sfinksiä, itkin ääretöntä kurjuuttani ja vihoittelin hulluuttani, kun olin jättänyt koneeni tuuliajolle. Jälellä oli vain viheliäinen tulevaisuus.

Vihdoin nukuin ja herätessäni jälleen oli jo täysi päivä; pari varpusta hyppeli ympärilläni ruohikossa käteni ulottuvilla.

Aamu oli hyvin raikas. Nousin istualleni koettaen muistutella, miten olin siihen joutunut ja miksi minulla oli tuollainen syvä yksinäisyyden ja epätoivon tunne. Sitten asiat alkoivat selvetä. Kirkkaassa päivänvalossa saatoin katsoa kohtaloani suoraan silmiin. Huomasin öisen raivoni mielettömyyden ja saatoin jo neuvotella itsekseni.

Olettakaamme pahinta — ajattelin. Olettakaamme, että kone on kokonaan mennyttä kalua. Minun on silloin oltava tyyni ja kärsivällinen, opittava tuntemaan näiden ihmisten elämäntapoja, saatava selvä käsitys vahinkoni laadusta ja ainesten ja työkalujen saantikeinoista, niin että lopuksi ehkä voisin valmistaa uuden koneen. Se olisi ainoa toivoni, joskin vähäinen, niin kuitenkin epätoivoa parempi. Ja olihan tämä joka tapauksessa kaunis ja ihmeellinen maailma.

Mutta ehkäpä kone olikin vain viety syrjään. Sittenkin oli minun oltava tyyni ja kärsivällinen, etsittävä sen piilopaikka ja saatava se takaisin väkivalloin taikka viekkaudella. Ja näin ajatellen kömmin jaloilleni ja katselin ympärilleni etsien itselleni kylpypaikkaa. Olin väsynyt, jäykistynyt ja pölyyntynyt matkalla. Aamun raikkaus sai minut kaipaamaan samanlaista raikkautta.

Mielenkuohuni oli vaimennut. Ryhtyessäni toimeen oikein ihmettelin suurta yöllistä kiihtymystäni. Tarkastelin huolellisesti pienen nurmikon ympäristöä. Menetin jonkun verran aikaa turhiin kyselyihin, joita parhaani mukaan tein luokseni tuleville pikku ihmisille. Kukaan heistä ei ymmärtänyt eleitäni. Muutamat olivat kerrassaan tylsiä, toiset luulivat minun laskevan leikkiä ja nauroivat minulle. Minusta tuntui kauhean vaikealta pidättäytyä sivaltamasta noita sieviä nauravia kasvoja. Se oli hullu mielijohde, mutta pelon ja sokean raivon paholainen oli vaivoin hillittävissä ja halusi yhä käyttää hyväkseen hämmennystäni.

Ruohikko antoi paremman neuvon: näin siinä uurteen puolivälissä sfinksin jalustaa ja minun askelteni jälkiä, siinä kohden, missä saapuessani olin rynnistellyt kumoon kaatuneen koneeni kera. Ympäristössä näkyi muitakin liikkumisen merkkejä, sellaisia omituisia kapeita jalanjälkiä, joita voin kuvitella laiskiaisen tekemiksi. Tämä sai huomioni lähemmin kiintymään jalustaan. Se oli pronssista, kuten luulen jo maininneeni. Se ei ollut pelkkä möhkäle, vaan runsaasti koristeltu kehystetyillä paneeleilla joka taholta. Menin luo ja koputin niihin: jalusta oli ontto. Tarkoin tutkiessani paneeleita huomasin niiden olevan erillään kehyksistä. Ei näkynyt mitään ovenkääkiä eikä avaimenreikiä, mutta mahdollisesti paneelit — jos olivat ovia kuten oletin — avautuivat sisäpuolelta.

Yksi asia oli minulle kyllin selvä. Sen johtopäätöksen tekeminen, että koneeni oli tuon jalustan sisällä, ei aiheuttanut suurta henkistä ponnistusta. Mutta kysymys oli siitä, miten se sinne oli joutunut.

Näin kahden oranssinvärisiin vaatteisiin puetun olennon tulevan minua kohti pensaiden läpi, kukkapeittoisten omenapuiden alitse. Käännyin hymyillen heihin päin ja viittasin heitä luokseni. Heidän tultuaan osotin pronssijalustaa koettaen ilmaista heille, että halusin avata sen. Mutta ensimäisen tätä tarkottavan viittoiluni johdosta he käyttäytyivät hyvin kummallisesti. En tiedä miten kuvata teille heidän ilmettänsä. Olettakaamme, että teette sangen sopimattoman eleen hienotunteiselle naiselle — sellaiselta hänkin silloin näyttäisi. He poistuivat, ikäänkuin olisin loukannut heitä verisesti. Koettelin sitten herttaisennäköistä, valkeapukuista pientä veitikkaa, mutta aivan samoin tuloksin. Hänen käytöstapansa sai minut kuitenkin häpeämään itseäni. Mutta halusinhan löytää aikakoneen, ja koettelin häntä vielä uudelleen. Kun hänkin muiden tavoin kääntyi menemään, silloin kiivas luontoni sai vallan; kolmella harppauksella saavutin hänet, tartuin häntä vaipan kauluksesta ja aloin retuuttaa häntä sfinksin luo. Silloin huomasin hänen kasvoillaan kauhun ja inhon ilmeen sellaisen, että yhtäkkiä päästin hänet menemään.

Mutta en vielä masentunut. Jyskytin uudelleen nyrkilläni jalustaa. Olin kuulevinani jonkinlaista liikettä sisäpuolelta — tarkemmin sanoen, oli kuin olisi sieltä kuulunut naurunhihitystä — mutta lienen erehtynyt. Sitten noudin suuren piikiven joesta, palasin takaisin ja vasaroin siksi että eräs koristekierre latistui ja vaskenruoste varisi alas jauhomaisina hiutaleina. Hentoinen pikku väki oli peninkulman päässä kummallakin puolen varmaan kuullut minun raivoisan vasaroimiseni, josta ei ollut mitään tuloksia. Näin heitä joukon rinteillä, mistä salavihkaa silmäilivät minua. Hikisenä ja uupuneena istahdin viimein vartioimaan paikkaa; mutta pitkälti en sitä malttanut tehdä; olen liiaksi länsimaalainen pitkäaikaista vartiota pitämään. Saatan pohtia jotakin kysymystä vuosikausia, mutta vuorokauden kestävä toimeton odottaminen — se on vallan toista!

Jonkun hetken perästä nousin ja aloin päämäärättä astella läpi pensaston mäkeä kohti jälleen. "Kärsivällisyyttä", sanoin itselleni. "Jos tahdot saada koneesi takaisin, on sinun jätettävä sfinksi sikseen. Jos he aikovat ottaa koneesi, ei ole suurtakaan hyötyä siitä, että tuhoat heidän pronssijalustansa, mutta elleivät he sitä tee, olet saava sen takaisin niin pian kuin osaat sitä heiltä pyytää. Tuonkaltaisen arvoituksen pohtiminen kaiken tuntemattoman keskellä on toivotonta. Siitähän voi tulla hulluksi. Katso rohkeasti tätä maailmaa silmiin! Opi tuntemaan sen tavat, tarkkaa sitä, mutta varo liian nopeasti arvailemasta sen tarkotusta. Lopuksi löydät avaimen kaikkeen". Sitten johtui äkkiä mieleeni tilanteen huumori: vuosikausia olin ahertaen tutkinut miten päästä tulevaisuuteen, ja nyt tuskan vimmalla pyrin sieltä pois. Olin valmistanut itselleni kaikista ihmisen keksimistä ansoista mutkikkaimman ja toivottomimman. Omalla kustannuksellani nauroin ääneen.

Kulkiessani suuren palatsin läpi minusta tuntui, että pikku väki vältteli minua. Se saattoi olla luulottelua tai kenties se oli jossakin yhteydessä minun vasaroimiseni kanssa. Olin kuitenkin jokseenkin varma siitä, että he kaihtoivat minua. Huolellisesti koetin näyttää aivan välinpitämättömältä ja olla heitä ahdistelematta, ja päivän parin kuluttua asiat olivat taas ennallaan.

Edistyin kielessä mikäli olot sallivat ja joudutin lisäksi tutkimuksiani siellä täällä. Joko minulta puuttui tarvittava äly tai oli heidän kielensä äärettömän yksinkertaista — melkein yksinomaan konkreettisista substantiiveista ja verbeistä kokoonpantua. Abstraktisia sanontatapoja näytti olevan vähän, jos ensinkään, ja kuvakieltä käytettiin niukasti. Lauseet olivat yleensä yksinkertaisia ja kaksisanaisia, mutta minä en onnistunut muodostamaan tai ymmärtämään muita kuin kaikkein yksinkertaisimpia lauseita.

Päätin kätkeä aikakoneeni ajattelemisen ja sfinksin alla olevien pronssiovien salaisuuden, mikäli mahdollista, johonkin muistini sopukkaan, kunnes lisääntynyt tietomääräni johtaisi minut luonnollista tietä takaisin niiden luokse. Ymmärtänette, että minua kuitenkin eräs vissi tunne pidätti sen paikan lähistöllä, johon ensiksi olin saapunut.

VIII.

Selitys.

Niin kauvas kuin katseeni kantoi näin koko maailmassa vallitsevan saman rehevän hedelmällisyyden kuin Thamesin laaksossa. Jokaiselta mäeltä, jolle kiipesin, näin yhtä runsaasti loistavia, rakennusaineeltaan ja -tavaltaan yhäti vaihtelevia rakennuksia; samanlaisia alati viheriöiväin kasvien muodostamia tiheikköjä, kukkapeittoisia puita ja puumaisia sananjalkoja. Siellä täällä välkähteli vesi hopeanhohtoisena, ja taustalla maa kohoili aaltoilevina sinikukkuloina häipyen etäisyydessä taivaan sineen.

Erikoisesti huomiotaherättäviä olivat eräänlaiset pyöreät kaivot, joista toiset minun nähdäkseni olivat sangen syviä. Sellainen sijaitsi myöskin sen kukkulalle vievän polun varrella, jota pitkin ensi kävelylläni olin kulkenut. Siinä, kuten muissakin, oli omituisesti taottu pronssireunus, ja suojasi sitä sateelta pieni kupukatto. Istuessani näiden kaivojen reunalla ja kurkistaessani alas pimeyteen, jossa näkyi jonkinlaisia ilmatorvia, en voinut huomata veden kimmellystä enkä sytyttämälläni tulitikulla saanut heijastusta aikaan. Mutta kaikista kuului määrätynlaista kumahtelevaa ääntä ikäänkuin suuren koneen jyrinää, ja tulitikun lepatuksesta huomasin, että tasainen ilmavirta painui ilmatorvista alas. Heitin vielä paperipalan kaivoon, mutta sen sijaan että se olisi liihoitellut hitaasti alaspäin se yhtäkkiä nopeasti katosikin näkyvistä.

Jonkun ajan perästä tulin yhdistäneeksi mielessäni nämä kaivot korkeihin, siellä täällä rinteillä sijaitseviin torneihin, sillä ilmassa niiden yläpuolella näkyi usein juuri sellainen väreily kuin kuumana kesäpäivänä nähdään päivän paahteisella rannalla. Sovittamalla yhteen havaintoni tulin vakuutetuksi laajan maanalaisen ilmanvaihtojärjestelmän olemassaolosta, jonka todellista merkitystä oli vaikea käsittää. Aluksi olin taipuvainen yhdistämään sen näiden ihmisten terveydenhoidollisiin varusteihin. Se oli luonnolliselta näyttävä, mutta ehdottomasti väärä johtopäätös.

Ja tässä minun täytyy tunnustaa, että sain hyvin huonon selon viemäreistä ja kulkuneuvoista ja muista mukavuuksista ollessani tässä todellisessa tulevaisuuden maassa. Muutamissa lukemistani tulevien aikojen ja maiden kuvauksissa esitetään suuri joukko rakennustapaa, yhteiskunnallisia laitoksia y.m. koskevia yksityisseikkoja. Mutta kun sellaiset yksityiskohdat saattaa helposti huomata, milloin koko maailma mahdutetaan ihmisen mielikuvitukseen, niin on todellisen matkustajan, joka liikkuu sellaisten tosiseikkojen parissa kuin minä täällä, niitä aivan mahdoton havaita. Ajatelkaa mielessänne kuvausta Lontoosta, jonka suoraapäätä Keski-Afrikasta tullut neekeri palattuaan esittää heimollensa! Mitä hän tietäisi rautatieyhtiöistä, yhteiskunnallisista liikkeistä, telefooni- ja telegraafilangoista ja muista samantapaisista seikoista? Me olisimme kuitenkin halukkaita selittämään niitä hänelle. Mutta kuinka paljoa voisi hän tietämästäänkään saada ystävänsä, joka ei ole matkustellut, käsittämään tai uskomaan? Ajatelkaahan sitten, kuinka kaita neekerin ja meidän aikojemme valkoisen miehen välinen juopa on, ja kuinka laaja oli välimatka minun ja näiden kultaisen ajan ihmisten välillä! Olin tietoinen paljosta näkymättömästä, joka enensi mukavuuttani, mutta lukuunottamatta yleisvaikutelmaa itsetoimivasta järjestelmästä pelkään, etten voi esittää mieliksenne paljoakaan nykyajan ja tulevaisuuden välillä vallitsevasta erosta.

Mitä esimerkiksi hautaamiseen tulee, en voinut nähdä merkkiäkään ruumiinpolttouuneista tai haudoista. Mutta mieleeni juolahti, että saattoihan olla hautausmaita tai ruumiinpolttouuneja jossakin minun tutkimuspiirini ulkopuolella. Tämä taas oli sellainen kysymys, jonka halusta otin pohtiakseni, ja se valtasi uteliaisuuteni aluksi kokonaan. Asia hämmästytti minua, ja sitten tein uuden, vieläkin hämmästyttävämmän havainnon: tässä kansassa ei ollut lainkaan vanhoja eikä heikkoja ihmisiä.

Minun on tunnustettava, että tyytyväisyyteni ensimäisiin teorioihini itsetoimivasta sivistyksestä ja häviävästä ihmiskunnasta ei ollut pitkäaikainen. Mutta en voinut muutakaan keksiä. Sallikaa minun esittää vaikeuteni. Nuo monet suuret tutkimani palatsit olivat pelkkiä asuinpaikkoja, suuria ruokasaleja ja makuuhuoneita. En tavannut mitään tehtaita enkä minkäänlaisia työvälineitä. Ja kuitenkin näillä ihmisillä oli miellyttävät puvut, jotka varmasti aika ajoin tarvitsivat uudistamista, ja heidän jalkineensa, vaikkakin koruttomat, olivat jokseenkin mutkikkaita metallityön tuotteita. Täytyihän tuollaisia tavaroita jollakin tavoin valmistaa, eikä tuossa pikku väessä näkynyt luovan kyvyn merkkiäkään. Heidän keskuudessaan ei ollut myymälöitä, ei työpajoja eikä jälkeäkään minkäänlaisista tuontitavaroista. Kaiken aikansa he viettivät hiljaisessa leikissä, kylpivät virrassa, armastelivat puoleksi leikillään, söivät hedelmiä ja nukkuivat. En voinut käsittää, kuinka kaikki saattoi pysyä kunnossa.

Sitten palasi ajatukseni jälleen aikakoneeseen; jokin, en tiennyt mikä, oli korjannut sen valkean sfinksin onttoon jalustaan. Miksi? En kuolemaksenikaan voinut sitä käsittää. Ja nuo vedettömät kaivot sitten, nuo lepattavat pylväät? Tunsin, että minulta puuttui avain. Tunsin — miten sanoisinkaan? Olettakaamme, että löydämme kirjoituksen, jossa on siellä täällä lauseita selvällä oivallisella englanninkieliä, mutta niiden välissä on toisia lauseita, jotka ovat kokoonpannut meille tuiki tuntemattomista sanoista ja kirjaimista. Niin, juuri sellaiselta maailma minusta näytti kolmantena vierailuni päivänä vuonna kahdeksansataakaksituhatta seitsemänsataayksi!

Sain lisäksi tänä päivänä jonkinlaisen ystävän. Katsellessani muutamien pikku ihmisten kylpemistä matalikolla, tapahtui, että yksi heistä sai suonenvedon ja alkoi ajautua alas virtaa. Päävirta vyöryi melko nopeasti, mutta ei liian voimakkaasti keskinkertaisellekaan uimarille. Saatte aavistuksen näiden olioiden kummallisesta vajavaisuudesta, kun kerron teille, ettei yksikään heistä tehnyt pienintäkään yritystä tuon heikosti huutavan olennon pelastamiseksi, joka oli hukkumaisillaan heidän silmäinsä nähden.

Huomattuani tämän riisuin kiireesti vaatteet yltäni ja kahlasin virtaan alempaa tarttuen pienokaisraukkaan, jonka laahasin turvaan maihin. Vähän aikaa hierottuani hänen jäseniänsä palasi hänen terveytensä, ja ennenkuin hänet jätin, näin tyydytyksekseni hänet reippaana jälleen. Niin alhaiseksi olin tuon rodun arvostellut, etten odottanut mitään kiitollisuutta hänen puoleltaan. Siinä kuitenkin erehdyin.

Tämä tapahtui aamulla. Iltapäivällä tapasin naikkoseni — siksi häntä luulin — palatessani keskukseeni eräältä retkeilyltä. Hän otti minut riemuhuudoin vastaan ja lahjoitti minulle suuren kukkakiehkuran, joka ilmeisesti oli sidottu vartavasten minulle. Tuo olio miellytti minua. Mahdollisesti olin tuntenut yksinäisyyttä. Joka tapauksessa panin parhaani näyttääkseni, että pidin saamaani lahjaa arvossa. Pian istuimme pienessä lehdossa syventyneinä keskusteluun, jonka muodostivat pääasiassa hymyilyt. Tuon olennon ystävällisyys liikutti mieltäni aivan samoin kuin lapsen hellyys olisi tehnyt. Me ojensimme kukkia toisillemme, ja hän suuteli käsiäni. Tein samoin hänelle. Sitten yritin hiukan puhella ja sain tietää, että hänen nimensä oli Weena, mikä, vaikka en tuntenutkaan nimen merkitystä, jollakin tavoin näytti kylläkin sopivalta. Tämä oli omituisen ystävyyden alku, jota kesti viikon ja joka päättyi — kuten kohta saatte kuulla!

Hän oli aivan lapsen kaltainen. Hän halusi aina olla kanssani ja koetti seurata minua kaikkialle. Seuraavalla retkeilylläni oli sydäntäsärkevää uuvuttaa hänet ja lopuksi jättää hänet nääntyneenä ja vaikeroiden jälkeeni huutelemaan. Mutta maailman probleemi oli ratkaistava. Sanoin itselleni että en ollut matkustanut tulevaisuuteen liehitelläkseni pikku olentoa. Mutta jättäessäni hänet oli hän kovin apealla mielellä; hänen moitteensa erotessamme olivat joskus aivan raivoisia, ja luulenpa loppujen lopuksi minulla olleen yhtä paljon vaivaa kuin lohtua hänen rakkaudestaan. Siitä huolimatta hän kuitenkin tuotti minulle paljon hupia. Ajattelin että pelkkä lapsellinen hellyys sai hänet noin minuun tarrautumaan. En ollut täysin tietoinen siitä, miten paljon olin tuottanut hänelle kärsimystä jättäessäni hänet, ennenkuin jo oli liian myöhäistä. Ja liian myöhään vasta käsitin selvästi, mitä hän minulle merkitsi. Sillä tuo pieni ihmisnukke näyttämällä pitävänsä minusta ja heikolla, mitättömällä tavallaan osottamalla minusta välittävänsä herätti pian minussa saapuessani valkean sfinksin läheisyyteen, melkein kodin tunnelman. Ja minulla oli tapana etsiä katseellani tuota pientä, valkeaan ja kullanväriin verhottua olentoa, niin pian kuin olin päässyt mäen yli.

Häneltä myös opin sen, ettei pelko vielä ollut kadonnut maailmasta. Päivänvalolla hän oli kylläkin peloton ja minuun hänellä oli mitä eriskummaisin luottamus; kun esimerkiksi kerran eräänä typeränä hetkenä irvistelin hänelle uhkaavasti, hän vain nauroi. Mutta pimeää hän pelkäsi, pelkäsi varjoja ja tummia esineitä. Pimeys oli hänen ainoa kauhunsa. Tuo omituisen kiihkeä tunne pani minut ajattelemaan ja tekemään havaintoja. Huomasin silloin muun muassa näiden pikku ihmisten pimeän tullen kokoontuvan suuriin taloihin ja nukkuvan ryhmissä. Jos tunkeutui heidän luokseen ilman valoa, saattoi heidät suuren pelon valtaan. Pimeän tultua en milloinkaan tavannut yhtäkään heistä ulkona tai yksin sisällä nukkumassa. Olin kuitenkin yhä sellainen pölkkypää, että syrjäytin tuon opetuksen, ja huolimatta Weenan surkeudesta, tahdoin itsepintaisesti nukkua erillään noista uinailevista joukoista.

Pahoitin hänen mieltään suuresti, mutta lopulta hänen vanha hellyytensä minua kohtaan voitti, ja tuttavuusaikamme viitenä yönä, viimeinenkin siihen luettuna, hän nukkui pää minun käsivarrellani.

Mutta kertomukseni livahtaa pois minusta itsestäni hänestä puhuessani.

Oli muistaakseni hänen pelastamisensa edellinen yö, kun heräsin päivänkoitteessa. Olin nukkunut levottomasti ja nähnyt sellaista epämiellyttävää unta, että olin uponnut, ja että merivuokot kopeloivat kasvojani pehmeillä suurihmoillaan. Heräsin hätkähtäen kuvitellen että jokin harmahtava eläin juuri ryntäsi ulos huoneesta. Koetin saada uudelleen unenpäästä kiinni, mutta oloni tuntui tukalalta ja levottomalta. Vallitsi juuri tuo harmaa hämäränhetki, jolloin esineet paraikaa ryömivät esiin pimeydestä, kaikki on väritöntä, selväpiirteistä, mutta kuitenkin epätodellista. Nousin ja lähdin alas suureen eteiseen ja siitä kivilaattoja myöten ulos palatsin edustalle. Halusin tehdä hyveen välttämättömyydestä ja nähdä auringonnousun.

Kuu laski paraikaa, ja sen häipyvä valo ja varhainen, kalpea päivänkoitto yhtyivät keskenään aavemaiseksi hämäräksi. Pensaat olivat pikimustat, maa tumman harmaa, taivas väritön ja iloton. Ja ylhäällä mäellä luulin näkeväni aaveita. Kolme eri kertaa tutkiessani tarkoin rinnettä näin valkoisia haamuja; kahdesti kuvittelin nähneeni yksinäisen, valkean, apinamaisen olennon juoksevan kovaa vauhtia ylös mäkeä ja kerran lähellä raunioita näin niitä kolme kantamassa jotain tummaa esinettä. Ne liikkuivat kiireisesti. En nähnyt, miten niiden sittemmin kävi. Näytti siltä, kuin ne olisivat kadonneet pensaikkoon. Päivänkoitto oli vielä himmeä, nähkääs. Minulla oli tuollainen viileä, epävarma, varhaisaamujen tunne, joka lienee teille tuttu. Epäilin silmiäni.

Itäisen taivaan valjetessa ja päivän valon alkaessa levittää eloisaa väritystään vielä kerran yli maailman, tutkin tarkoin seutua. Mutta noista valkeista olennoista en nähnyt jälkeäkään. Ne olivat siis pelkkiä hämärän haamuja. "Ne olivat varmaankin aaveita", ajattelin. "Miltähän ajalta lienevät olleet peräisin?" Sillä hupaisena juolahti mieleeni Grant Allenin kummallinen käsitys aaveista: jos jokainen sukupolvi kuollessansa jättää henkiä jälkeensä, niin maailma lopulta tulee niitä ylön täyteen. Tuon teorian mukaan niitä olisi jo ollut lukemattomia noin kahdeksansadantuhannen vuoden päästä, eikäpä ollut siis lainkaan ihmeellistä nähdä neljä yhtaikaa.

Mutta pila ei tyydyttänyt minua, ja koko aamun ajattelin noita olentoja, kunnes Weenan pelastaminen karkotti ne mielestäni. Yhdistin ne ajatuksissani jollain epämääräisellä tavalla siihen valkoiseen eläimeen, jonka olin säikähdyttänyt ensi kertaa kiihkeästi etsiessäni aikakonetta. Mutta Weena toi mieluisen vaihdoksen ajatusteni kulkuun. Yhtäkaikki ne pian ryntäisivät kimppuuni vieläkin tuhoisampina.

Luulen jo maininneeni, miten paljon kuumempi ilma vallitsi kultaisena aikakautena kuin meidän aikanamme. En voi selittää syytä siihen. Saattaapa olla, että aurinko oli kuumempi tai maa lähempänä aurinkoa. Tavallisesti otaksutaan auringon tulevaisuudessa vähitellen viilenevän. Mutta ihmiset, jotka eivät tunne sellaisia teorioja kuin nuoremman Darwinin, unohtavat, että kiertotähden on loppujen lopuksi yksitellen palattava alkukappaleeseen. Näiden loppuratkaisujen tapahtuessa aurinko loistaa uudella voimalla; saattaa olla, että joku kiertotähti jo on tullut tämän kohtalon alaiseksi. Mikä syynä lieneekään, se kuitenkin on varma, että aurinko oli paljoa kuumempi kuin se nyt on.

No, eräänä hyvin helteisenä aamuna — neljäntenä luullakseni — etsiessäni suojaa kuumuudelta ja huikaisevalta valolta suunnattoman suurissa raunioissa sen komean rakennuksen lähellä, missä söin ja nukuin, tapahtui seuraava kumma seikka. Kiipeillessäni näiden muuriröykkiöiden keskellä löysin kapean käytävän, jonka ikkunoita tukkesi pudonneet kivikasat. Ulkona vallitsevaan valoloistoon verrattuna se oli minusta alussa läpitunkemattoman pimeä. Astuin hapuillen sisään, sillä vaihdos valosta pimeään pani väritäplät pyörimään silmissäni. Äkkiä pysähdyin kuin lumottuna.

Pimeydestä katseli minua silmäpari, joka loisti ulkoa tulevan päivänvalon heijastuksessa. Vanha vaistomainen villieläinten pelko yllätti minut. Puristin käteni nyrkkiin ja katselin kiinteästi noihin loistaviin silmäteriin. En uskaltanut kääntyä. Silloin muistui mieleeni käsitykseni siitä ehdottomasta turvallisuuden tilasta, jossa ihmiskunta nyt näytti elävän. Ja sitten taas muistin tuon omituisen pimeyden kauhun. Johonkin määrin pelkoni voittaen astuin askeleen eteenpäin ja puhuin. Myönnän, että ääneni oli käreä ja ilmaisi pelkoni. Ojensin käteni ja kosketin jotakin pehmeää. Yhtäkkiä nuo silmät syöksyivät syrjään, ja jokin valkoinen juoksi ohitseni. Sydän kurkussa käännyin ja näin omituisen pienen apinamaisen olennon, joka erikoisella tavalla piti päätään taivutettuna alaspäin, ja juoksi takanani näkyvän valolaikan yli. Se törmäsi graniittimöhkälettä vastaan, horjahti syrjään ja piiloutui silmänräpäyksessä tumman varjon peittoon erään toisen rauniokasan alle.

Vaikutelmani siitä on tietysti epätäydellinen; mutta näin, että se oli väriltään likaisenvalkoinen, ja että sillä oli omituiset suuret harmaanpunaiset silmät; lisäksi oli sillä päässään ja selässään pellavanvärinen harja. Mutta, kuten sanottu, se katosi siksi nopeasti, etten voinut sitä selvästi nähdä. En myöskään voi sanoa, juoksiko se nelinryömin vaiko vain etukäpäliään hyvin alhaalla pitäen.

Hetkisen perästä seurasin sitä toiseen raunioröykkiöön. Aluksi en voinut sitä löytää; mutta jonkun aikaa oltuani tuossa synkässä pimeydessä tapasin yhden noita pyöreitä kaivomaisia aukkoja, joista olen teille kertonut, kumoon kaatuneen pylvään puoleksi peittämänä. Äkkinäinen ajatus lennähti mieleeni: olisikohan tuo olento kavunnut ilmatorvea myöten alas kaivoon? Raapaisin tulitikulla valkeata ja katsoessani alas näin pienen, valkoisen, liikkuvan olennon, joka suurin kirkkain silmin kiinteästi katsoi minua alaslaskeutuessaan. Minua värisytti. Se muistutti niin suuresti ihmishämähäkkiä! Se kapusi seinämää alas, ja nyt vasta huomasin joukon metallisia jalka- ja käsivaroja, jotka muodostivat jonkinlaiset portaat ilmatorvea myöten. Sitten tulitikku poltti sormiani ja putosi kädestäni sammuen pudotessaan, ja raapaistuani toisen oli pikku hirviö jo kadonnut.

En tiedä miten kauvan istuin tuohon kaivoon kurkistellen. Pitkään aikaan en onnistunut vakuuttautumaan siitä, että näkemäni olento oli ihminen. Mutta vähitellen valkeni minulle se totuus, että ihminen ei ollut pysynyt yksilajisena, vaan oli erilaistunut kahdeksi, selvästi toisistaan eroavaksi roduksi, että nuo minun suloiset lapseni tuolla ylemmässä maailmassa eivät olleet meidän sukupolvemme ainoat jälkeläiset, vaan että tämä vaalennut, ilettävä öinen olio, jonka olin vilaukselta nähnyt, myöskin oli kaikkien aikojen perillinen.

Ajattelin heiluvia pylväitä ja maanalaista ilmanvaihtoa koskevaa teoriaani ja aloin arvailla niiden todellista merkitystä. Mitä tekemistä tällä apinalla oli minun suunnitelmani kanssa, joka koski täydellisessä tasapainotilassa olevaa järjestelyä? Mitä sukua se oli toimettomassa rauhassa eläville kauneille ylämaailman asukkaille? Ja mitä mahtoikaan tuolla alhaalla ilmatorven juuri kätkeä? Istuin kaivon reunalla vakuuttaen itselleni, ettei missään tapauksessa ollut syytä pelkoon, ja että minun täytyi laskeutua alas saadakseni pulmallisiin kysymyksiini vastauksen. Ja samalla ehdottomasti pelkäsin alas menoa. Siinä epäröidessäni tuli kaksi kaunista ylämaailman ihmistä lemmenkisailussaan juosten auringon valaiseman nurmikon poikki varjoon. Miesolento ajoi naisolentoa takaa viskellen juostessaan kukkasia hänen ylleen.