ERÄITÄ KERTOELMIA

Kirj.

H. G. Wells

Helsingissä, Vilho Vainio, 1907.

Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö

SISÄLLYS:

Syvyydessä. Gottfried Plattnerin tarina. Mustan miehen kosto.

Syvyydessä.

Luutnantti seisoi teräspallon ääressä pureksien männynlastua. "Mitä arvelette siitä, Steevens?" kysyi hän. "Onpa siinä ajatus", sanoi Steevens avosydämisesti.

"Minä luulen sen menevän lyttyyn — läts", sanoi luutnantti.

"Hän näyttää jo laskeneen kaikki aivan tarkalleen", sanoi Steevens, tarttumatta vieläkään asiaan.

"Mutta ajatelkaa toki painetta", sanoi luutnantti. "Veden pinnalla on neljätoista naulaa tuumalla, kolmekymmentä jalkaa alempana kaksi kertaa niin paljo; kuusikymmentä, kolme; yhdeksänkymmentä, neljä kertaa; yhdeksänsataa neljäkymmentä kertaa; viisituhatta kolmesataa — peninkulma — on kaksisataa neljäkymmentä kertaa neljätoista naulaa; se on — odottakaas — kolmekymmentä sentneriä — puolitoista tonnia, Steevens; puolitoista tonnia neliötuumalla. Ja valtameri, johon sen tulee sukeltaa, on viisi peninkulmaa syvä. Siis seitsemän ja puoli —"

"Tuntuuhan se", sanoi Steevens, "mutta on tuo teräskin aika paksua."

Luutnantti ei vastannut, alkoi vaan jälleen pureksia männynlastua. Heidän keskustelunsa esine oli suuri teräspallo, jonka halkasija oli ehkä yhdeksän jalkaa. Se näytti jättiläismäiseltä tykinkuulalta. Se oli sijoitettu mukavasti hirveän suurille telineille laivan kokkapuolella ja suunnattomat parrut, joitten piti auttaa sen veteen laskemista tekivät laivan omituisen näköiseksi. Kahdessa kohden oli teräksessä pari tavattoman paksulasista ikkunaa. Yksi niistä, tavattoman paksuine teräskehyksineen, oli ruuvattu puoleksi auki. Molemmat miehet olivat nähneet pallon sisustan tänä aamuna ensi kerran. Se oli mukavasti sisustettu, ilmapatjoja ylt'ympäri ja pullistuneitten tyynyjen välissä pieniä nappeja. Niistä hoidettiin laitoksen koneistoa. Kaikki oli peitetty pehmeällä, yksin Myerin aparaattikin, jonka tuli imeä itseensä hiilihappoa ja korvata laitoksen johtajan käyttämä happi, sitten kun hän kiipeisi sisään tuosta miehenmentävästä ikkunanreiästä ja lasi ruuvattaisiin kiinni.

Koko laitos oli niin huolellisesti tyynytetty, että sitä olisi voinut ampua tykillä eikä sisässä olevalla olisi ollut mitään hätää. Ja niin sen pitikin, sillä jonkun tunnin kuluttua ryömisi sinne tuosta lasinreiästä mies, lasi ruuvattaisiin kiinni, pallo mereen ja sitten alaspäin — alaspäin aina vaan, viisi peninkulmaa, kuten luutnantti sanoi. Se oli kiintynyt kovasti hänen mieleensä; se pani pään ihan pyörälle. Sitten hän tapasi Steevensin, äsken laivalle tulleen, ja piti häntä sopivana keskustelutoverina. Asia alettiin aina alusta.

"Mutta luulen", sanoi luutnantti, "että lasi aivan yksinkertaisesti taipuu sisään, murtuu ja menee mäsäksi sellaisessa paineessa. On sitä saatu kivikin juoksemaan vetenä kovan paineen alla — ja huomatkaa mitä sanoin."

"Jos lasi murtuu", sanoi Steevens, "mitä sitten?"

"Vesi syöksyy sisään kuin rautasuihku. Oletteko koskaan saanut kokea kovapaineisen veden suihkua? Se kerrassaan musertaisi hänet. Se tunkeutuisi hänen kurkkuunsa ja keuhkoihinsa, syöksyisi korviin —"

"Onpas Teillä seikkaperäinen mielikuvitus!" arveli Steevens, joka näki kaikki aivan elävästi tapahtuvan.

"Välttämättömän todeksi havaitsemista vaan", sanoi luutnantti.

"Entäs pallo?"

"Muutaman kuplan synnyttäisi ja asettuisi mukavasti pohjaan tuomiopäivää odottelemaan, istuisi sinne liejuun ja pohjamutaan. Elstead parka olisi vaan hajallaan halenneitten tyynyjensä päällä kuin voi leivällä."

Hän kertasi viime lauseensa. Se miellytti häntä aivan nähtävästi. "Kuin voi leivällä." "Luukkuako tarkastellaan?" kuului ääni kysyvän. Elstead siellä seisoi heidän takanaan valkoseen puettuna kiireestä kantapäähän. Paperossi oli hänellä hampaissa ja silmät hymyilivät leveän hatunreunan alta. "Mitä Te voista ja leivästä juttuatte, Weybridge? Taasko moititte meriupseerien riittämätöntä palkkaa? Minulla ei ole enää kuin yksi päivä lähtööni. Saamme köydet tänään kuntoon. Nuo harvat pilven hattarat ja kevyt aallonkäynti sopivat juuri mainiosti, kun tässä heitetään tusinan verta tonneja lyijyä ja rautaa mereen, eikö niin?"

"Ei ne Teitä juuri häiritse", sanoi Weybridge.

"Ei. Seitsemän — kahdeksankymmenen jalan syvyydessä ei ole liikettä lainkaan ja sinne minä pääsen kahdessatoista sekunnissa. Antaa sitten tuulen ulvoa itsensä käheäksi täällä pinnalla ja veden nousta vaikka yli pilvien. Ei. Tuolla alhaalla on —." Hän siirtyi laivan syrjälle. Toiset tulivat perässä. Kaikki kolme kumartuivat eteenpäin ja tuijottivat vihreänkeltaiseen veteen.

" Rauha ", sanoi Elstead, päättäen lauseensa.

"Oletteko vallan varma, että kellolaitos tekee tehtävänsä?" kysyi Weybridge.

"Se on toiminut kolmekymmentä viisi tuntia", sanoi Elstead. "Toimimaan se on tehtykin."

"Mutta jos se ei toimisi?"

"Miksei se sitä tekisi?"

"En minä menisi mereen tuossa kirotussa kapineessa", sanoi Weybridge, "en, vaikka tarjottaisiin kaksisataatuhatta puntaa."

"Olettepa arka poika", sanoi Elstead ja sylkäsi tuttavallisesti alas veteen.

"En minä vain ymmärrä, miten Te aijotte tuota laitosta käyttää", sanoi Steevens.

"Ensinnäkin, minut ruuvataan palloon", sanoi Elstead, "ja kun minä olen sytyttänyt ja sammuttanut sähkövalon kolmeen kertaan näyttääkseni, että olen kunnossa, heittää tuo nostolaitos minut mereen ja kaikki nuo raskaat lyijypainot tulevat perässä. Suurimmassa lyijypainossa on rulla, jolla on sata syltä lujaa köyttä, ja muuta yhdistäjää ei painoilla ja pallolla olekaan paitsi siteitä, jotka katkaistaan lähdettäissä. On parempi käyttää köyttä kuin monikertaista metallilankaa. Se katkee helpommin ja on taipuisampaa — tärkeitä asioita, kuten kohta havaitsette."

"Jokaisessa lyijypainossa näette reijän, sen läpi juoksee rautainen kanki, tullen noin kuusi jalkaa ulos alapuolelta. Jos tuo kanki kohoaa, nostaa se vivun ja panee käyntiin kellolaitoksen siinä päässä lieriötä, jolle köysi kiertyy."

"No niin. Koko laitos lasketaan koreasti veteen ja siteet katkaistaan. Pallo ui — siinä on ilmaa, se on vettä keveämpi — mutta lyijypainot putoavat heti alas ja köysi juoksee. Kun köysi on aivan suora lähtee pallokin sen vetämänä alaspäin."

"Mutta miksi Te köyden laitoitte?" kysyi Steevens. "Miksette kiinnittänyt painoja suoraan palloon?"

"Pohjaan kolahtamisen tähden. Koko laitos menee alas hyvää kyytiä, peninkulman toisensa jälkeen, viimein on vauhti aivan tavaton. Se pirstaantuisi pohjaa vasten, ellei tätä köyttä olisi. Nyt iskevät painot pohjaan. Heti kun ne sen ovat tehneet, tulee pallon uintikyky kysymykseen. Se kulkee pohjaa kohti yhä hitaammin, seisahtuu vihdoin ja alkaa uida taas ylöspäin."

"Nyt tulee kellolaitos kysymykseen. Heti kun painot puskevat pohjaan, luistaa kanki läpi ja panee kellolaitoksen käyntiin. Köysi kiertyy jälleen rullalleen. Minä laskeudun siten pohjalle. Siellä minä sitten viivyn puoli tuntia, sytytän sähkön ja katselen ympärilleni. Sitten kellolaitos naksauttaa taittoveitsen, köysi katkee ja minä syöksyn jälleen ylös kuin soodavesikupla. Köysikin auttaa vaan."

"Entä jos sattuisitte laivan kohdalle?" kysäsi Weybridge.

"Minä tulisin sellaista vauhtia, että menisin koreasti sen läpi", sanoi Elstead, "menisin kuin tykin luoti. Ei Teidän siitä tarvitse olla huolissanne."

"Otaksukaamme, että joku väkevä rapueläin kietoutuisi kellolaitokseenne."

"Se olisi minulle kiireellinen kehoitus pysähtyä", sanoi Elstead, kääntyen katselemaan palloa.

* * * * *

Kello yhdentoista tienoissa oli Elstead heitetty mereen. Päivä oli selkeän kirkas ja tyyni, taivaanrannalla oli sumua. Sähkövalo tuikahti iloisesti kolme kertaa pienessä ylä-osastossa. Sitten he laskivat hänet hitaasti veden pintaan ja kokkaköysillä seisova mies oli valmiina leikkaamaan poikki palloa ja painoja yhdistävät siteet. Pallo, joka kannella oli näyttänyt niin isolta, oli mitättömän pienen näköinen tullessaan laivan keulan alle. Se keikkui hiukan ja sen kaksi tummaa ikkunaa, jotka olivat yläpuolella, näyttivät ihmetellen katselevan laivan reunalla tunkeilevaa väkeä. Eräs ääni ihmetteli, miltä Elsteadista tuo keikkuminen tuntuu.

"Oletteko valmiit?" kuului kapteeni huutavan.

"Ollaan, ollaan, sir!"

"Antaa sitten mennä!"

Köydet katkaistiin, pyörre myllersi pallon ympärillä avuttoman hauskasti. Katsojista joku heilutti nenäliinaansa, joku koetti huutaa ja eräs kadetti laski hitaasti, "kahdeksan, yhdeksän, kymmenen!" Vielä keikahdus ja koko laitos suoristui äkkiä.

Se näytti jäävän hetkeksi paikoilleen ja pienenevän nopeasti. Sitten vesi sen nielasi, se näkyi vielä pinnan alla, heijastuksen suurentamana. Ennenkuin ehti kolmeen laskea, oli se kadonnut. Läikettä ja kirkkaita aaltoja jäi vielä jälkeen. Nekin pienenivät ja häipyivät. Sitten ei näkynyt muuta kuin syvä vesi, joka alempana näytti aivan mustalta. Siellä uiskenteli hai.

Sitten alkoi risteilijä liikkua, vesi myllertyi, hai katosi, vaahtovirta ryöpsähti yli tuon kristallikirkkaan syvyyden, joka oli niellyt Elsteadin. "Mikä on tarkotuksena?" kysyi eräs merimies toveriltaan.

"Me asetumme muutaman peninkulman päähän, ettei hän ylös tullessaan puske meihin", vastasi toinen.

Alus kulki hitaasti uuteen paikkaansa. Sen kannella katseli joka-ainoa, joka oli jouten, tuota keinuvaa syvyyttä, jonne pallo oli uponnut. Ensimäisenä puolena tuntina puhuttiin tuskin yhtään sanaa, joka ei olisi koskenut Elsteadia. Joulukuun aurinko oli nyt korkealla ja kuumuus melkoinen.

"Hänen on jokseenkin viileä tuolla alhaalla", sanoi Weybridge. "Sanotaan, että jossain määrätyssä syvyydessä merivesi on aina jäätymäisillään."

"Mistä hän tulee ylös?" kysyi Steevens. "Minulta on suunta kateissa."

"Tuolta noin", sanoi kapteeni, joka ylpeili kaikkitietäväisyydestään. Hän ojensi sormen suoraan kaakkoon. "Ja nyt on luullakseni oikea aikakin", sanoi hän. "Hän on ollut kolmekymmentä viisi minuttia."

"Pitkäkö aika menee, ennenkuin ehtii valtameren pohjaan?" kysyi Steevens.

"Viiden peninkulman syvyyteen ja laskien — kuten teimme — nopeuden lisäyksen kahdeksi jalaksi sekunnilta, menee menoon ja paluuseen noin kolme neljännesminuttia."

"Hän on siis jo ollut liiankin kauvan", sanoi Weybridge.

"Melkeinpä", sanoi kapteeni. "Minä otaksun kuluvan muutamia minutteja tuon köyden kiertämiseen."

"Sitä minä en muistanut", sanoi Weybridge, silminnähtävästi elostuen.

Nyt alkoi odotus. Minutti kului hitaasti eikä palloa näkynyt. Toinen meni eikä mikään särkenyt hiljaisten laineitten liikuntoa. Merimiehet selittivät toisilleen tuota köyden kiertämisjuttua. Laivan reuna oli täynnä odottavia kasvoja. "Tule ylös Elstead!" huusi eräs partaposkinen merikarhu kärsimättömänä. Toiset yhtyivät ja huusivat, kuin olisivat olleet teatterissa esiripun nousua odottamassa.

Kapteeni katseli heitä ivallisesti.

"Jos nopeuden lisäys on kahta pienempi, niin hän tietysti viipyy kauvemmin", sanoi hän. "Me emme varmaan tienneet, oliko kaava oikea. En minä ole mikään orjamainen laskennon ihailija."

Steevens yhtyi häneen. Peräkannella ei puhuttu mitään muutamaan minuttiin. Sitten kuului Steevensin kellon kuori naksahtavan.

Kun aurinko kaksikymmentä yksi minuttia myöhemmin oli laskeutunut taivaanrannalle, odottivat he yhä pallon tuloa eikä yksikään kannella ollut uskaltanut kuiskatakaan, ettei toivoa enää ollut. Weybridge ensimäisenä lausui sen. Yhdentoista-lyöntien vielä ilmassa uidessa sanoi hän aivan äkkiä Steevensille: "Minä epäilin aina tuota ikkunaa."

"Hyvä Jumala!" sanoi Steevens; "ettehän Te luule —?"

"Kyllä!" sanoi Weybridge ja jätti loput hänen mielikuvituksensa täydennettäväksi.

"En minä ole mikään erinomainen laskujen ihailija", sanoi kapteni epäillen, "niin etten minä kuitenkaan ole vielä toivoton."

Puolenyön aikaan kanuunavene kierteli kaaressa sitä paikkaa, johon pallo oli uponnut ja sähkövalon valkoinen juova häilähteli, lensi ja pysähteli rauhattomana fosforiloisteisella vesi-aavikolla pienten tähtien alla.

"Ellei ikkuna ole murskaantunut, on juttu viisikertaa vaikeampi", sanoi Weybridge, "sillä sitten on hänen kellolaitoksensa joutunut epäkuntoon ja hän on nyt tuolla, viisi peninkulmaa jalkaimme alla, on siellä elävänä kylmässä ja pimeässä, suljettuna tuohon pieneen kupla pahaseensa; on siellä, minne ei päivän säde ole koskaan paistanut eikä ihmisolentoa elänyt senjälkeen kun vedet koottiin. Hän on ilman ruokaa, nälkäisenä, janoisena ja peloissaan, arvaillen kuoleeko nälkään vai tukehtuuko. Mikähän siitä tulee. Myerin aparatti on luullakseni jo aikoja sitten lakannut tekemästä tehtäväänsä. Miten kauvan ne oikeastaan toimivat?"

"Taivas armahtakoon!" huudahti hän; "miten pieniä me olemme! Millaisia avuttomia raukkoja! Tuolla alhaalla on peninkulmia vettä — yhä vaan vettä, ympärillämme laajat vesivainiot ja yllämme pilvet. Puis!" Hän ojensi kätensä ja samalla kohosi merestä valkonen säde pilviin päin, alkoi liikkua hitaammin, pysähtyi kokonaan ja näytti uudelta taivaalle ilmestyneeltä tähdeltä. Sitten se putosi alas ja katosi tähtien heijastuksiin ja meren fosforimaiseen sumuun.

Weybridge jäi siihen, käsi ojollaan ja suu auki. Sitten hän sulki suunsa, aukasi sen jälleen ja teki käsillään kärsimättömiä liikkeitä, huusi "El-stead ohoi!" ja juoksi suoraa päätä valonheittäjän luo. "Minä näin hänet", sanoi hän. "Tuolla oikealla puolen! Hän on vääntänyt sähön palamaan ja hän nousi juuri vedestä. Kuljettakaa valoa. Meidän pitäisi nähdä hänet, kun hän nousee pinnalle." Ei häntä löydetty ennen päivänkoittoa. Silloin vasta pallo tavattiin, laitettiin nostokone kuntoon ja yhden veneen miehistö kiinnitti keksin palloon. Saatuaan pallon kannelle, ruuvasivat he lasin auki ja tirkistivät pimeään sisustaan (sähkövalokammion tarkotus näet oli valaista vettä pallon ympärillä ja se oli aivan erillään isosta kammiosta).

Ilma pallon sisällä oli hyvin kuumaa, kummi lasinreijän reunoilla oli pehmennyt. Innokkaisiin kyselyihin ei kuulunut vastausta eikä liikahdustakaan elävästä olennosta. Elstead näytti makaavan liikkumatta, mykkyrässä pallon pohjalla. Laivan lääkäri ryömi sisään ja nosti hänet ulos. Hetkeen eivät he tienneet, oliko Elstead kuollut vai elävä. Laivan lamppujen keltaisessa valossa kiilsivät hänen kasvonsa hielle. He veivät hänet omaan hyttiinsä.

Havaittiin, ettei hän ollut kuollut. Hermosto vaan oli aivan lamassa ja ruumis kovin kolhiintunut. Muutamia päiviä piti hänen maata aivan hiljaa. Meni viikko, ennenkuin hän voi kertoa kokemuksiaan.

Melkein ensi sanoikseen sanoi hän lähtevänsä uudelleen meren pohjaan. Pallo vaan piti tehdä toisenlaiseksi, niin että hän tarpeen tullen voi katkaista köyden. Hän oli nähnyt ihmeitä. "Te luulitte, etten minä tapaisi muuta kuin liejua", sanoi hän. "Te nauroitte minun yritykselleni ja minä olen löytänyt uuden maailman!" Hän kertoi juttunsa katkonaisesti ja enimmäkseen väärästä päästä, niin että sitä on mahdoton toistaa hänen sanoillaan. Mutta seuraavanlainen on kertomus hänen kokemuksistaan.

Alku oli kamala. Ennenkuin köysi pääsi juoksemaan, oli pallo kierinyt ympäri. Hän oli kuin sammakko potkupallossa. Hän ei nähnyt muuta kuin nostokoneen ja pilvet yläpuolellaan ja joskus vilauksen laivan kannella olevista ihmisistä. Hän ei voinut aavistaakaan, minnepäin pallo ensi hetkessä heilahtaisi. Äkkiä havaitsee hän olevansa kumossa, koettavansa nousta, menevänsä taas kuperkeikkaa tyynyillä. Mikä muu muoto hyvänsä olisi sisustalle ollut mukavampi, mutta mikään muu muoto ei olisi voinut kestää alimpain vesikerrosten kovaa painetta.

Yht'äkkiä pallo lakkasi heilumasta; se suoristui ja hän näki seisomaan noustunaan, miten vesi ympärillä oli vihreänsinistä ja heikko valo sikersi ylhäältäpäin häntä kohti. Joukko pieniä uivia esineitä kohosi nopeasti hänen alapuoleltaan, kuten näytti, valoa kohti. Hänen siinä katsellessaan tuli pimeämpää ja pimeämpää, kunnes vesi yläpuolella oli mustaa kuin sydänyön taivas, joskin hiukan vihertävää ja alapuolella sydenkarvaista. Pienet läpinäkyvät esineet synnyttivät hiukan valoa ja syöksyivät hänen ohitsensa hienoina vihertävinä juovina.

Ja tunne siitä, että mentiin alaspäin! Se oli aivan samanlainen kuin pudotessa. Sillä erotuksella vaan, että sitä kesti. On vaikea kuvailla, millaiselta tuo jatkuva putoaminen tuntui. Silloin Elstead ainakin katui, että oli retkelle lähtenyt. Hän näki kaikki aivan uudessa valossa. Hän muisti ison mustekalan, jonka sanotaan elävän syvillä vesillä ja jollaisia joskus löydetään puolisulaneina valaitten sisästä tai kuolleina, mädänneinä ja puoleksi syötyinä kaloissa. Otaksutaanpa, että sellainen tarttuisi kiinni eikä laskisi menemään. Ja oliko kellolaitosta kylliksi koetettu? Mutta tahtoipa hän palata tai ei, se ei vaikuttanut yhtään mitään.

Viidenkymmenen sekunnin kuluttua oli kaikki ulkopuolella pimeätä kuin yö, paitsi siellä, missä hänen pallonsa valo lävisti vettä ja valaisi jonkun kalan tai putoavan palasen. Ne vilahtivat niin äkkiä ohi, ettei hän voinut saada selville, mitä ne olivat. Kerran hän luuli menevänsä haikalan ohi. Sitten alkoi pallo kuumentua hankautuessaan veteen. He eivät olleet ottaneet sitä huomioon.

Ensimäinen seikka, jonka hän huomasi, oli että hän hikosi. Sitten hän kuuli jalkainsa alla yhä äänekkäämpää kihinää ja näki joukon pieniä kuplia — ne olivat hyvin pieniä — suihkuna syöksyvän ylöspäin. Höyryä! Hän koetti lasia. Se oli kuuma. Hän sytytti pienen hehkulampun, joka valaisi hänen huonettaan, katsoi kelloon, joka oli tyynytetyllä seinällä nappulain luona, ja näki olleensa matkalla kaksi minuttia. Hänen mieleensä johtui, että ikkuna voisi murtua lämpömääräin äkkinäisessä vaihteessa, sillä hän tiesi pohjavetten aina olevan lähellä jäätymäpistettä.

Silloin alkoi pallon lattia yht'äkkiä ikäänkuin painaa hänen jalkojaan, kuplat ulkopuolella kulkivat yhä hitaammin ja kihinä heikkeni. Pallo keikahti hieman. Lasi ei ollut murtunut, mitään ei ollut tapahtunut ja hän tiesi, että putoamisen vaarat ainakin olivat ohitse.

Minutin kuluttua hän tulisi pohjaan. Hän ajatteli Steevensiä ja Weybridgeä ja muita siellä viisi peninkulmaa ylempänä, korkeammalla hänen yläpuolellaan, kuin korkeimmat pilvet koskaan ovat maasta. Siellä he kulkivat hiljalleen, tuijottivat alas ja ihmettelivät, mitä hänelle oli tapahtunut.

Hän tirkisti ikkunasta. Ei näkynyt enää kuplia ja kihinä oli lakannut. Ulkona oli ankaran mustaa — kaikki kuin tummaa samettia — paitsi missä sähkövalo tunkeutui autioon veteen. Niissä paikoin näytti vesi kellanviheriältä. Sitten ui näkyviin kolme olentoa peräkkäin. Ei voinut saada selville, olivatko ne pieniä ja lähellä vaiko suuria ja kaukana.

Niitä ympäröi sinervä, hämyinen valo, kalastaja-alusten lyhtyjen valon tapainen ja kyljillä näkyi laivan ikkunoita muistuttavia kirkkaita pilkkuja. Niitten valkimoiminen näytti lakkaavan, kun ne tulivat hänen lamppunsa säteilyyn, ja silloin hän näki niitten olevan pieniä, kummallisen muotoisia kaloja. Niillä oli isot päät, suuret silmät ja kapenevat ruumiit pyrstöineen. Niitten silmät olivat suunnatut häneen ja näyttivät ne seuraavan häntä alaspäin. Hän arveli valon vetävän niitä puoleensa.

Toisia samanlaisia liittyi matkaan. Lähetessään pohjaa hän huomasi, että vesi muuttui vaaleaksi ja lampun valojuovassa näkyi pieniä pilkkuja kuten tomuhiukkasia auringonvalossa. Lyijypainot varmaankin olivat pohjasta irroittaneet mutaa ja liejua.

Lyijypainoja kohti laskeutuessaan ympäröi häntä sakea vaaleus, jota sähkövalo ei saanut syvältäkään lävistetyksi. Monta minuuttia kului ennenkuin liikkeelle lähteneet pohjakerrostumat vähänkin asettuivat. Sitten voi hän nähdä lamppunsa ja kaukaisen kalajoukon fosforivalossa liejusta harmahtavaksi sameutuneen veden liikahtelevan. Siellä täällä vaan näkyi toisiinsa kietoutuneita merililjaryhmiä, joiden nälkäiset tuntorihmat hitaasti heiluivat. Ja päällä lepäsi vesi ankaran mustana.

Kauvempana näkyivät jättiläissuuren sieniryhmän miellyttävät, läpikuultavat rajaviivat. Pohjalla oli siellä täällä teräväpiikkisiä latteita mättäitä. Hän arveli niitä jonkunlaiseksi merisiililajiksi. Pieniä, isosilmäisiä tai sokeita olentoja, jotka omituisesti muistuttivat milloin siiraa milloin hummeria, ryömi hitaasti valojuovan yli kadoten jälleen pimeään ja jättäen vaon liejuun.

Sitten käännähti pyöreilevä parvi pikkukaloja häntä kohti kuten kottaraisjoukko. Ne kulkivat hänen ylitsensä kuin hohtava lumipilvi ja jälempänä näkyi palloa kohti uivan joku isompi olento.

Ensin se näkyi vain epäselvästi: laiskasti liikkuva ruumis, joka kaukaa muistutti kävelevää ihmistä. Sitten se tuli lampun valosuihkuun. Loisto sokaisi sen, se sulki silmänsä. Hän katseli, jäykkänä kummastuksesta.

Se oli omituinen luurankoinen eläin. Sen mustanpunainen pää muistutti hiukan kameleonttia, mutta sillä oli niin korkea otsa ja niin iso aivokoppa, ettei millään matelijalla ole sellaista. Kasvojen pysty asento teki sen kummallisesti ihmisolennon näköiseksi.

Kuopistaan ulkonevat, isot ja kameleonttimaiset silmät sillä oli ja leveä matelijan suu. Huulet olivat luiset, niitten yläpuolella pienet sieraimet. Korvien sijalla oli kaksi kiduskantta, joitten alta tunki esiin ohkainen korallikukka, joka eniten muistutti nuorten rauskujen ja haikalain kukkamaisia kiduksia.

Kasvojen ihmismuotoisuus ei ollut ihmeellisintä tässä olennossa. Se oli kaksijalkainen; sen melkein pallomaista ruumista tuki kaksi sammakkomaista jalkaa ja paksu häntä. Etujaloissaan, jotka olivat vielä pahempia ihmiskäden irvikuvia kuin sammakon, oli sillä kuparilla koristettu luinen sauva. Väriltään oli olento kirjava; sen, pää, kädet ja jalat olivat tulipunaset, mutta ruumiin nahkapeite, joka riippui laskoksissa kuin vaatteet, oli harmaan valkimoiva. Nyt se oli paikoillaan valon häikäisemänä.

Vihdoin tuo syvyyden tuntematon asujain räpäytti silmänsä auki. Varjostaen niitä kädellään avasi se suunsa ja huusi. Ihmisääni olisi ehkä kuulunut samanlaiselta teräksen ja tyynyjen läpi. Mitenkä ilman keuhkoja voi saada äänen syntymään, sitä ei Elstead yrittänytkään selittää. Sitten olento siirtyi valojuovaa ympäröivään salaperäiseen pimeyteen ja Elstead paremmin tunsi kuin näki, että se lähestyi palloa. Luullen että valo oli sen houkutellut luokseen, väänsi Elstead sähkönappulaa. Hetkisen kuluttua tuntui jokin pehmeästi koskevan palloon. Se heilui.

Sitten huuto toistui ja hänestä tuntui, kuin kaukainen kaiku siihen vastaisi. Kosketus uudistui; pallo heilahti ja kopahti rullaan, jolle köysi oli kierretty. Hän seisoi pimeässä ja tirkisti syvyyden ijankaikkiseen yöhön. Sitten hän näki, hyvin hämärinä ja kaukana, useita fosforiloistoisia ihmismäisiä olioita. Ne tulivat hyvää vauhtia häntä kohti.

Puolipyörryksissä etsi hän heiluvassa vankilassaan ulkopuolisen sähkölampun nappulaa ja sytytti epähuomiossa pienen hehkulamppunsa seinätyynyjen välissä. Pallo pyöri ja lähti alaspäin. Hän kuuli hämmästyksen huudahduksia ja näki jaloilleen päästyään alaikkunassaan kaksi muljottavaa silmäparia, joihin hänen lamppunsa valo kuvastui.

Samassa hetkessä iskivät ankarat kourat pallon teräspeitteeseen ja kellon metallisuojustasta, jota taottiin voimain takaa, lähti perin ikävä ääni. Elstead oli sydän kurkussa, sillä jos nuo olennot pysäyttäisivät kellolaitoksen, ei hänellä olisi ylöspääsyn toivoakaan. Tuskin oli hän sen saanut ajatelluksi, kun pallo heilui ankarasti ja hänen jalkansa tärähtivät sen pohjaa vastaan. Hän sammutti pikku-lampun ja sytytti yläosastossa olevan ison lampun, jonka valo heittyi ulos veteen. Merenpohja ja ihmismuotoiset olennot olivat poissa ja joukko toisiaan takaa-ajavia kaloja kulki ikkunan ohi.

Hän luuli noitten syvyyden kummallisten asujain katkaisseen hänen köytensä. Hän oli kai pelastunut. Nopeammin ja nopeammin kulki hän ylöspäin. Sitten pallo pysähtyi. Äkkinäinen nykäys ja hänen päänsä iski vankilan kattoon. Puoleen minuuttiin ei hän voinut ajatella mitään.

Sitten hän tunsi, miten pallo pyöri ja keinui hitaasti. Samalla tuntui, kuin olisi sitä vedetty pitkin merta. Nojaten ikkunaan sai hän sen puolen palloa painumaan alaspäin, mutta muuta ei näkynyt kuin hänen lamppunsa valojuova, joka turhaan ponnisteli pimeyttä vastaan. Hänen mieleensä juolahti, että voisi ehkä nähdä paremmin, jos sammuttaisi valon ja antaisi silmäin tottua syvään pimeyteen.

Siinä hän oli oikeassa. Hetkisen kuluttua muuttui tuo samettimainen pimeys läpikuultavaksi ja hän näki kaukana ja niin heikosti kuin Englannin kesän hämärävalossa alapuolellaan liikkuvia olentoja. Hän päätti, että nuo eläimet olivat irroittaneet hänen köytensä ja kuljettivat häntä pitkin meren pohjaa.

Ja sitten hän näki väreilevän meren alaisen tason läpi jotakin epäselvää ja kaukaista: niin laajalle, kuin pienestä ikkunasta voi nähdä, levisi näköpiiri kuulakan valoisena. Sinne päin häntä kuletettiin, aivan kuin ihmiset olisivat kulettaneet ilmapalloa maalta kaupunkiin. Matka kävi kovin hitaasti ja kovin hitaasti järjestyi valoisa ala selvempiin muotoihin.

Kello oli pian viisi, kun hän saapui tuon valoisan paikan kohdalle.

Nyt hän voi nähdä muotoja, jotka muistuttivat katuja taloineen. Ne olivat ryhmässä suuren, katottoman rakennuksen ympärillä, joka omituisesti muistutti luostarin raunioita. Kaikki oli kuin kartalla hänen allaan. Talot olivat katottomia seinäryhmiä. Ne olivat, kuten hän myöhemmin huomasi, valkimoivaa luuta. Kaikki näytti veteen vajonneesta kuuvalosta tehdyltä.

Paikan keskustassa ojentelivat heiluvat liljatähdet tuntorihmojaan, korkeat, hoikat ja lasimaiset sienet kohosivat kuin kirkkaat tornit ja liljain hehkuva valo erosi paikan yleisvalaistuksesta. Avoimilla paikoilla voi hän nähdä liikkuvia joukkoja, mutta oli liian korkealla voidakseen eroittaa yksilöjä.

Sitten ne vetivät häntä hitaasti alaspäin. Paikan yksityiskohdat alkoivat vähitellen selvitä. Hän näki, että noiden pilvimäisten rakennusten rajaviivat olivat pieniä pyöreitä helmimäisiä esineitä ja että eri paikoissa hänen alapuolellaan, avoimilla paikoilla, oli kuin kuoreen peittyneitten laivain runkoja.

Hitaasti ja varmasti hän painui alaspäin ja muodot hänen allaan yhä kirkastuivat, selvenivät, tulivat määrätymmiksi. Hän huomasi kulkevansa kaupungin keskessä olevaa isoa rakennusta kohti ja hän voi nähdä ne mitä moninaisimmat oliot, jotka kuljettivat köyttä. Hän ihmetteli nähdessään yhden laivoista, jotka muodostivat paikan korkeat rakennukset, olevan täynnä liikehtiviä olentoja, jotka silmäilivät häntä. Sitten suuren rakennuksen seinät hitaasti kohosivat hänen ympärilleen peittäen koko näkymön.

Ne seinät olivat veden syömää puuta, kierrettyä köyttä, rautakiskoja, kuparia ja kuolleitten ihmisten pääkalloja. Kallot olivat sikin sokin, mutkikkaissa kierteissä, ja ihmeellisin kääntein niiden jono kulki pitkin seinää. Niitten silmäreijistä ja yli koko paikan vilahteli edestakaisin hopeahohtoisia pikkukaloja.

Äkkiä täytti hänen korvansa matala huuto ja häly, joka muistutti ankaraa torven ääntä. Se vaikeni ja alkoi kuulua ihmeellinen laulu. Pallo painui alaspäin, ohi korkeakaaristen ikkunain, joista suuret joukot noita kummallisia henkimäisiä olentoja katseli häntä. Vihdoin hän tuli, kuten näytti, jonkunmoiselle alttarille keskellä kaupunkia.

Nyt oli hän niin alhaalla, että voi nähdä nuo kummalliset syvyyksien eläjät vieläkin selvemmin. Ihmeekseen hän huomasi niitten kaikkien kumartuvan hänen eteensä. Yksi vain, jolla näytti olevan suomupuku ja päässä loistava diademi, seisoi aukoen ja sulkien matelijasuutaan aivan kuin olisi johtanut kumartuneitten laulua.

Mikä lieneekin saanut Elsteadin jälleen sytyttämään pienen hehkulamppunsa, vaikka oli melkein varmaa, että olennot häviäisivät sen nähdessään pimeyteen. Valon äkkiä syttyessä loppui laulu ja alkoi kuulua riemuitseva melu. Elstead peloissaan sammutti jälleen lampun ja katosi heiltä. Hetkeen ei hän voinut nähdä, mitä olennot tekivät, mutta silmäin jälleen totuttua pimeässä eroittamaan hän näki, että ne olivat jälleen polvillaan. Ja niin he häntä palvelivat kolme tuntia yhteen mittaan.

Mitä seikkaperäisimmin kertoi Elstead tästä kummallisesta kaupungista ja sen asujista, noista ikuisen yön eläjistä, jotka eivät ole koskaan nähneet aurinkoa, kuuta, tähteä, viheriäistä ruohoa, eivätkä yhtäkään ilmaa hengittävää olentoa, jotka eivät tiedä mitään tulesta eivätkä muusta valosta kuin eläväin olentojen fosforiloistosta.

Jos hänen kertomuksensa on ihmeellinen, niin vielä kummempaa on kuulla, että niin etevät tiedemiehet kuin Adams ja Jenkins pitävät sitä aivan uskottavana. Heidän mielestään on aivan mahdollista, että syvän meren pohjalla elää järkeviä, vettä hengittäviä luurankoisia eläimiä, jotka ovat tottuneet alhaiseen lämpömäärään ja kovaan paineeseen ja ovat niin raskasrakenteisia, etteivät elävinä eivätkä kuolleina nouse pinnalle. Siellä ne voivat elää ilman että meillä on niistä vähintäkään tietoa, ollen kuten mekin uuden punaisen hiekkakivikauden suurten eläintenkaltaisten olioitten jälkeläisiä.

Ne taas pitävät meitä ihmeellisinä meteoriolentoina, joita putoilee heidän salaperäisen pimeästä vesitaivaastaan. Emmekä vain me itse, vaan myöskin meidän laivamme, metallipalaset ja työkalumme tulevat heille kuin pilvistä. Joskus putoava esine musertaa jonkun heistä aivan kuin jonkun ylhäisen näkymättömän voiman tuomiosta, joskus tulee harvinaisia ja hyödyllisiä tavaroita, joskus tulevaisuuden ennemerkkejä. Voi ehkä ymmärtää, miten he käyttäytyvät nähdessään elävän ihmisen, kun ajattelee, mitä joku raakalaiskansa tekisi, jos sen sekaan äkkiä pilvistä putoaisi loistava, sädekehän ympäröimä olio.

Tunnin tai pari kertoi Elstead Ptarmiganin upseereille yksityiskohtia ihmeellisistä kahdestatoista tunnistaan syvyydessä. On varmaa, että hän aikoi ne kirjoittaakin, mutta siitä ei koskaan tullut mitään ja niinpä ei meillä ole muuta neuvoa kuin koota hänen kertomuksensa hajanaiset kappaleet kapteeni Simmonsin, Weybridgen, Steevensin, Lindleyn ja muitten muistista.

Me näemme kaikki hajanaisina kuvina — suuren, yliluonnollisen rakennuksen, kumartuneet, laulavat olennot tummine kameleonttipäineen ja heikosti loistavine vaatteineen ja Elsteadin, joka sytyttää jälleen lamppunsa ja koettaa turhaan saada niille selväksi, että köysi, joka pidätti palloa, oli laskettava irti. Hetki hetken perään kului ja Elstead kauhistui, kun kelloa katsoessaan huomasi, että happea oli enää neljäksi tunniksi. Mutta laulu hänen kunniakseen jatkui; se tuntui hänen lähestyvän kuolemansa surumarssilta.

Hän ei käsittänyt, miten pallo oli päässyt irralleen, mutta riippuvan köyden päästä päättäen oli alttarin reuna hangannut siteen poikki. Pallo pyörähti äkkiä ja hän kiisi ylöspäin, pois merenalaisesta maailmasta kuten eeterimäinen, tyhjyyden verhooma olento, joka meidän ilmakehämme läpi liitelee omaan kotoiseen eeteriinsä. Hän katosi palvelijoiltaan kuin vetykupla yläilmoja kohti. Omituinen taivaaseen astuminen se oli niille.

Yhä suurenevalla nopeudella riensi pallo ylöspäin vapauduttuaan lyijypainoistaan.

Ikkunapuoli oli ylimpänä, kuplavirrat kiehuivat laseissa. Joka hetki pelkäsi hän niitten särkyvän. Sitten tuntui hänen päässään jotain irtautuvan, se oli kuin suuri pyörä. Huone alkoi kiertää ympäri. Hän pyörtyi. Tajuihinsa tullessaan oli hän hytissään ja kuuli tohtorin äänen.

Tässä on pääsisältö siitä ihmeellisestä tarinasta, jonka Elstead katkelmina kertoi Ptarmiganin upseereille. Myöhemmin lupasi hän sen kirjoittaa kokonaisuudessaan. Hänen mielessään oli vain pallonsa parantaminen. Se tapahtui Riossa.

Muuta kerrottavaa ei olekaan kuin se, että Elstead 2 päivänä helmikuuta 1896 toisen kerran laskeutui valtameren syvyyteen niiden kokemusten opastamana, mitä hän ensi retkellään oli saanut. Hän ei palannut. Ptarmigan risteili niillä paikoin, missä hän oli mereen sukeltanut, kolmetoista päivää löytämättä häntä. Sitten se palasi Rioon ja tieto hänen kohtalostaan lähetettiin sähköteitse hänen ystävilleen. Sellainen on nyt asiain tila. Ja onpa hyvin luultavaa, ettei uutta yritystä enää tehdä sen ihmeellisen tarinan todenperäisyyden selville saamiseksi, jonka Elstead kertoi syvyyksien tähän asti tuntemattomista kaupungeista.

Gottfried Plattnerin tarina.

On aika vaikeata mennä päättämään, pitääkö Gottfried Plattnerin tarinaa uskoa vai eikö. Tosin meillä on seitsemän todistajaa — tai tarkemmin sanoen kuusi ja puoli silmäparia sekä yksi eittämätön tosiasia; mutta myöskin — mitä? — ennakkoluuloja, terve järki ja mielipiteitten jäykkyys. Seitsemää kunniallisemmalta näyttävää todistajaa ei löydä mistään; eittämättömämpää tosiasiaa kuin Gottfried Plattnerin ruumiinrakennuksen viallisuus ei ole. Eikä koskaan ole kerrottu päättömämpää juttua kuin juttu näistä kaikista. Päättömintä jutussa on arvoisan Gottfriedin osa (minä luen hänet noiden seitsemän joukkoon). Taivas varjelkoon minua edistämästä taikauskoa koettamalla olla ylen puolueeton! Minä tunnustan suoraan, että siinä jutussa Gottfried Plattneriin nähden on jotakin vinossa, mutta mikä se vino tekijä on, sitä minä totisesti en tiedä. Minä olen hämmästyen nähnyt, miten aivan odottamattomissa auktoriteetti-paikoissakin juttu on uskottu todeksi. Arvelen kuitenkin, arvoisa lukijani, olevan selvintä, että kerron sen ilman selityksiä.

Gottfried Plattner on nimestään huolimatta vapaana syntynyt englantilainen. Hänen isänsä, muuan elsassilainen, tuli Englantiin kuuskymmenluvulla, nai arvokkaan ja harvinaisilla esi-isillä varastetun englantilaisen tytön ja kuoli, päättäen siten onnellisen ja tapahtumista köyhän elämänsä (joka pääasiassa kului parkettilattiain tekoon) vuonna 1887. Gottfried on kahdenkymmenen seitsemän ikäinen. Kolme perittyä kieltä on auttanut hänet uusien kielten opettajaksi pieneen yksityiskouluun Etelä-Englannissa. Äkkinäinen tarkastelija ei huomaa mitään, mikä eroittaisi hänet kaikista muista uusien kielten opettajista kaikissa muissa pienissä yksityiskouluissa. Hänen pukunsa ei ole erittäin kallis eikä muodikaskaan, mutta ei liioin halpa eikä resuinen. Hänen ulkonainen olemuksensa, samoin hänen pituutensa ja ryhtinsä on jotain huomaamatonta. Huomaisi ehkä, etteivät hänen kasvonsa, enempää kuin useimpain muittenkaan ihmisten, ole aivan tasasuhtaiset: oikea silmä on hiukan suurempi kuin vasen ja leuan oikea puoli vähän lihavampi. Jos Te tavallisen huolimattomasti avaisitte hänen liivinsä ja tunnustaisitte hänen sydämensä sykintää, voisi Teistä tuntua, että sydän on samallainen kuin kenen muun hyvänsä. Te pitäisitte hänen sydäntään aivan tavallisena, mutta tottunut tarkastaja huomaisi siinä jotain harvinaista. Kun Teille asian ilmoittaa, niin Te käsitätte heti ihmeellisyyden. Gottfried Plattnerin sydän tykyttää oikealla puolen ruumista.

Tämä tosin ei ole Gottfriedin rakenteen ainoa omituisuus, mutta se voisi ensinnä tulla tottumattomankin huomion esineeksi. Tunnetun kirurgin tekemä huolellinen tutkimus Gottfriedin sisäisistä laitoksista näyttää viittaavan siihen suuntaan, että kaikki muutkin hänen ruumiissaan tavattavat epäsuhtaisuudet ovat väärillä paikoilla. Maksan oikea nurkka on vasemmalla puolen, vasen oikealla. Keuhkot ovat samoin väärin päin. Vielä ihmeellisempää on, vaikka Gottfriedin näyttelykyvynkin ottaa lukuun, että hänen oikea kätensä on hiljattain muuttunut vasemmaksi. Tämän tapauksen jälkeen huomaamme (mahdollisimman puolueettomastikin asiaa tarkastaen), että Gottfriedin on hyvin vaikea kirjoittaa. Se käy päinsä ainoastaan paperin oikeasta syrjästä vasempaan päin ja vasemmalla kädellä. Oikea käsi ei taivu heittoon, aterioidessaan joutuu Gottfried pulaan veitsen ja kahvelin sekaantuessa ja hänen ajatuksensa tien suunnasta — hän on pyöräilijä — ovat aivan epämääräiset. Eikä löydy vähintäkään aihetta otaksua, että Gottfriedissa ennen näitä tapahtumia olisi ollut taipumustakaan vasenkätisyyteen.

Toinenkin ihmeellinen tosiasia esiintyy tässä hullunkurisessa jutussa. Gottfriedilla on kolme kuvaa omasta persoonastaan. Näemme hänet ensiksi viiden tai kuuden vuotiaana. Paksut sääret pistävät esiin villakoltun alta hänen siinä seistä murjottaessaan. Tässä kuvassa on hänen vasen silmänsä hiukan oikeata isompi ja leuan vasen puoli jonkun verran lihavampi. Nykyään ovat osat aivan päinvastoin. Kuva neljäntoista-ikäisestä Grottfriedista näyttää puhuvan näitä tosiasioita vastaan, mutta syy on siinä, että se on noita halpoja suoraan metallille otettuja kuvia, joita siihen aikaan käytettiin ja jotka kääntävät kuvan aivan kuin peili. Kolmas kuva esittää hänet kahdenkymmenen yhden vuotiaana ja vahvistaa edellisissä ilmenevän seikan. Mitä vakuuttavimmalla tavalla ilmenee tässä se tosiasia, että Gottfriedin molemmat puolet ovat vaihtuneet. On vain mahdottoman vaikea arvata, miten inhimillinen olento voi näin muuttua, ellei tapahdu erinomaista ja samalla tyhjänpäiväistä ihmettä.

Voisihan nämä asiat tosin selittää siten, että otaksuisi Gottfriedin saattaneen tahallaan ihmeitä aikaan, sydämensä omituisesta asemasta lähtien. Valokuvia voi väärentää ja vasenkätisyyttä teeskennellä. Mutta miehen luonne ei anna aihetta sellaisiin arveluihin. Hän on hiljainen, käytännöllinen ja vaatimaton sekä Nordaun kannalta läpeensä terve. Hän pitää oluesta ja tupakoi kohtuullisesti, kävelee joka päivä terveydekseen ja pitää opetustaan laadultaan sangen arvokkaana. Hänellä on hyvä vaikka harjoittamaton tenoriääni ja hänen ilonansa on laulaa kansanomaisia, iloisia lauluja. Hän on ihastunut lukemiseen, joskaan ei kuolettavasti — suurin harha, mihin hämärästi hurskas optimisti eksyy — hän nukkuu hyvin ja näkee harvoin unia. Hän on totta tosiaan viimeinen mies syöttämään toisille satumaisia juttuja. Eikä hän suinkaan olekaan tätä juttua maailmalle levittänyt, hän on siitä hyvin vähän puhunut. Hän esiintyy tutkijalle niin voittavan vaatimattomana, että suurinkin epäilijä alkaa uskoa. Hän näyttää kerrassaan häpeävän, että jotain niin tavatonta on hänelle tapahtunut.

On surkuteltavaa, että Plattner inhoo kuoleman jälkeen toimitettua ruumiinavausta ja täydellinen todistus siitä, että hänen ruumiissaan ovat vasen ja oikea vaihtuneet, jää siten ehkä ainiaaksi saamatta. Tästä tosiasiasta kertomuksemme uskottavuus pääasiassa riippuu. Ei voi mitenkään liikutella ihmistä avaruudessa — avaruus otettuna siinä merkityksessä kuin ihmiset yleensä sen käsittävät — eikä saada aikaan hänen eri puoliensa muuttumista. Kuinka häntä käännättekin, aina on oikea puoli oikea ja vasen vasen. Jos esine on hyvin ohut ja litteä, käy se tietysti päinsä. Voihan leikata paperista kuvion, jossa on oikea ja vasen puoli, ja vaihtaa sen sivut yksinkertaisesti kääntämällä se ylösalaisin. Mutta paksun esineen laita on toinen. Matematiset teoretikot sanovat että ainoa keino, millä tällaisen massivin esineen oikean ja vasemman puolen saa vaihtumaan, on temmata tuo esine kerrassaan pois avaruudesta sellaisena, kuin me sen tunnemme, ja kääntää se jossain avaruuden ulkopuolella. Tämä on hiukan hassua, mutta jokainoa hiukankin matematikan teorioista tietävä voi sen vakuuttaa lukijalle todeksi. Puhuaksemme teknilliseen tapaan: Plattnerin oikean ja vasemman puolen hullunkurinen sekaantuminen todistaa, että hän on avaruudestamme siirtynyt siihen, mitä kutsutaan neljänneksi ulottuvaisuudeksi ja palannut takaisin maailmaamme. Ellemme tahdo pitää itseämme keksityn ja tarkoituksettoman petoksen uhreina, täytyy meidän uskoa, että näin on tapahtunut.

Siinä ovat kouraan tuntuvat tosiasiat. Tulemme nyt niihin ilmiöihin, jotka yhtyivät hänen maailmasta poistumiseensa. Ilmenee, että Plattner opetti Sussexvillen yksityiskoulussa ei ainoastaan uusia kieliä, vaan myöskin kemiaa, kauppamaantiedettä, kirjanpitoa, pikakirjoitusta, piirustusta ja muutamia muita aineita, joihin poikain vanhempain vaihtelevat päähänpälkähdykset antoivat aihetta. Hän tiesi vähän tai ei mitään näistä eri aineista, mutta opettajalle, joka ei istu ylihallituksessa eikä opeta alkeiskoulussa, ei tieto olekaan läheskään yhtä tärkeä kuin luja siveellinen luonne ja ylhäinen käytös. Kemiassa hän etenkin oli heikko. Omain sanainsa mukaan tunsi hän ainoastaan nuo kolme kaasua (mitä hän sitten lieneekin tarkoittanut). Kun oppilaat alussa eivät tienneet mitään ja johtivat koko kehityksensä hänestä, joutui hän pulaan pitkäksi aikaa. Sitten tuli kouluun pieni Whibble-niminen poika, jonka joku ilkeämielinen sukulainen oli kasvattanut mielenlaadultaan tutkivaiseksi. Tämä poikanen seurasi Plattnerin luentoja huomattavalla, pidätetyllä innolla ja toi usein, haluten oleellisesti osoittaa intoaan, aineita Plattnerin analyseerattaviksi. Plattner, joka oli mielissään siitä, että omasi selvästi elähyttävän ja innostusta herättävän voiman ja samalla luotti poikain tietämättömyyteen, analyseerasi niitä, tekipä yleisiä huomioita niitten kokoonpanosta. Hän todellakin innostui siinä määrin, että hankki analytistä kemiaa käsittelevän teoksen ja tutki sitä vahtiessaan poikia, jotka istuivat iltatyössä. Hän hämmästyi huomatessaan kemian kerrassaan huvittavaksi aineeksi.

Tähän asti on kertomus aivan jokapäiväinen. Mutta nyt astuu näyttämölle vihertävä pulveri. Vihertävän pulverin alkuperää lienee, paha kyllä, mahdoton saada selville. Herra Whibble kertoo sekavan jutun, jossa puhutaan sen löytämisen tapahtuneen satamassa. Vanhassa kalkkiuunissa se oli ollut ja kääryssä. Olisi ollut erinomaista sekä Plattnerille että hra Whibblen perheelle, jos siellä ja silloin olisi pulveriin sattunut sytytetty tulitikku. Nuori herra ei tuonut sitä kouluun käärynä, vaan tavallisessa kahdeksan unssin lääkepullossa, jonka suu oli tukittu revityllä sanomalehdellä. Plattner sai sen iltapäivätuntien loputtua. Neljä poikaa oli pidätetty rukousten jälkeen toimittamaan joitakin laiminlyömiänsä tehtäviä ja Plattner vartioi heitä pienessä luokkahuoneessa, missä kemiaa opetettiin. Ne opetusvälineet, joita Sussexvillen yksityiskoulussa kuten muissakin paikkakunnan pienissä kouluissa kemian opetuksessa käytetään, ovat ankaran yksinkertaiset. Ne ovat kootut pienelle pyöreälle pöydälle nurkkaan. Tavalliseen matkalaukkuun mahtuisi kaikki. Plattner, joka oli ikävystynyt toimettomaan tarkastukseensa, tuli hyvilleen Whibblen esiintyessä ja alkoi heti tehdä analytisiä kokeitaan. Whibble istui, itselleen onneksi, turvallisen välimatkan päässä katsellen Plattneria. Nuo neljä pahantekijää seurasivat salaa hänen puuhiaan mitä innokkaimmin, ollen muka samalla ankarasti työhönsä kiintyneinä. Kolmen kaasunkin rajoissa oli Plattnerin käytännöllinen kemia tietysti pelottavan epäselvä.

Pojat kertovat taitavan yhtäpitävästi Plattnerin menettelyn. Hän kaatoi hiukan tuota viheriää pulveria koeputkeen ja koetteli sitä peräkkäin vedellä, suolahapolla, salpietarihapolla ja rikkihapolla. Kun minkäänlaista tulosta ei näkynyt, kaatoi hän sitä hiukan — todellisuudessa melkein puolet pullon sisällöstä — lautaselle ja koetti tulitikkua. Lääkepullo oli hänen vasemmassa kädessään. Aine alkoi savuta ja sulaa ja — räjähti ankarasti pamahtaen ja sokaisevan kirkkaasti loistaen.

Nähdessään leimauksen ja ollen valmiit onnettomuuksiin lyyhistyivät pojat penkkiensä alle. Kehenkään heistä ei räjähdys sattunut ankarasti. Pihalle päin oleva ikkuna oli rikki ja pöytä kumossa. Lautanen oli hajonnut atomeiksi. Katosta putosi rappausta. Mitään muuta vahinkoa eivät koulun rakennukset ja opetusvälineet kärsineet. Pojat, jotka eivät nähneet Plattneria, luulivat hänen lentäneen lattialle ja makaavan jossain pöydän takana näkymättömissä. He hyppäsivät paikoiltaan häntä auttamaan ja hämmästyivät, kun häntä ei löytynyt huoneesta. Vielä ankaran pamauksen pyörryttäminä he juoksivat avoimelle ovelle ajatellen, että hän oli haavoittunut ja hyökännyt ulos huoneesta. Carson, etumainen, oli törmätä ovessa yhteen rehtorin, mr. Lidgettin kanssa.

Mr. Lidgett on lihava, hermostunut mies. Hänellä on vain yksi silmä. Pojat kertovat hänen kompuroineen sisään mutisten niitä miedonlaisia kirouksia, joita hermostuneet koulumestarit totuttavat itsensä käyttelemään — ettei pahempaa tapahtuisi. "Senkin vääräsuu!" sanoi hän. "Missä on herra Plattner?" Pojat ovat yksimielisiä siitä, että sanat kuuluivat näin. ("Koipeliini", "räkänenä-porsas" ja "vääräsuu" näyttävät tuoneen tavallisen, vähäisen vaihtelun mr. Lidgettin koulukeskusteluihin).

Missä on herra Plattner? Tämä kysymys toistettiin moneen kertaan seuraavina päivinä. Näytti todellakin siltä, kuin tuo hullu hyperbeli "atomeiksi hajonnut" olisi yht'äkkiä toteutunut. Plattnerista ei ollut jäljellä näkyvää osaa; ei veripilkkua, ei vaateriepua missään. Nähtävästi oli hän vain koreasti heilahtanut pois olemassaolosta jälkeäkään jättämättä. Ei niin paljon että penni peittyisi, sananlaskua käyttääksemme. Hänen täydellinen katoamisensa on epäämätön seuraus tuosta räjähdyksestä, se on aivan varmaa.

Tässä ei ole tarpeen laajemmin esittää sitä yleistä mielenliikutusta, joka Sussexvillen yksityiskoulussa, Sussexvillessä ja muualla tapahtumaa seurasi. Onpa aivan mahdollista, että joku lukijoistamme voi mieleensä palauttaa viime kesän loma-aikana kuulemansa kaukaisen ja häipyvän kaijun tuosta mieliä kuohuttavasta tapahtumasta. Lidgett puolestaan näytti tekevän kaikkensa saadakseen asian unhottumaan ja vähäpätöiseksi. Hän määräsi kaksikymmentä viisi viivaa rangaistukseksi sille nuorukaiselle, joka jotenkaan mainitsisi Plattnerin nimen, ja selitti luokalla, että hän aivan hyvin tiesi assistenttinsa olinpaikan. Hän selittää olleensa peloissaan, että räjähdyksen tapahtumisen mahdollisuus, huolimatta varokeinoista, joilla kemian käytännöllistä opetusta oli vähennetty, voisi haitallisesti vaikuttaa koulun maineeseen. Ja samaa olisi voinut aikaansaada kaikki salaperäisyys Plattnerin lähdössä. Siksipä hän tekikin kaikkensa saadakseen asian näyttämään niin luonnolliselta kuin mahdollista. Etenkin hän tutki noita viittä silminnäkijää, pani toimeen niin ankaran ristikuulustelun, että he alkoivat epäillä aistiensa selviä todistuksia. Mutta juttu kulki, ponnistuksista huolimatta, suurenneltuna ja vääristettynä yhdeksässä päivässä ympäri maakunnan ja useat vanhemmat ottivat poikansa pois koulusta selvillä tekosyillä. Kaikkein vähäpätöisin asia jutussa ei suinkaan ole se, että suuri joukko naapurikunnan ihmisiä näki tuona kiihoituksen aikana ennen Plattnerin palausta tavattoman selviä unia hänestä ja että unet olivat kummallisen yhtäpitäviä. Useimmissa niistä näkyi Plattner, joskus seurassa, vaeltavan säteilevässä väriautereessa. Kaikissa tapauksissa olivat hänen kasvonsa kalpeat ja murheelliset ja muutamissa liikehtivät hänen kätensä katsojaan päin. Yksi tai pari pojista kuvitteli, nähtävästi painajaisen ahdistamina, että Plattner lähestyi heitä huomattavan nopeasti ja näytti katsovan heitä jäykästi silmiin. Toiset pakenivat Plattnerin kanssa hämäriä ja omituisia pallomaisia olentoja. Mutta kaikki nämä kuvitelmat unhottuivat ja kyselyt sekä arvelut saivat sijan, kun Plattner palasi, toisena keskiviikkona maanantaista, jona räjähdys tapahtui.

Hänen palaamisensa yhdistyi yhtä omituisiin seikkoihin kuin lähtönsäkin. Mikäli voi mr. Lidgettin verrattain vihaisista pääpiirteistä Plattnerin arkailevain tiedonantojen avulla selvää saada, käy ilmi, että keskiviikkoiltana, auringon lähetessä laskuaan, tuo muinainen herrasmies, jätettyhän iltatunnit sikseen, oli puutarhassaan poimimassa ja syömässä mansikoita, joista hän erinomaisesti pitää. Puutarha on iso ja vanhanaikuinen, uteliailta silmiltä onneksi piilossa korkean, muurivihreän peittämän punatiiliaidan takana. Juuri kumartuessaan tutkimaan erästä erinomaisen hedelmällistä vartta, kuuli hän pamauksen ja ankaran jysähdyksen ja ennen kuin hän ehti kääntyä, törmäsi häneen takaapäin jokin raskas esine ankaran voimakkaasti. Hän heilahti eteenpäin, mansikat kourassa murskaantuivat ja töytäys yleensä oli niin voimallinen, että hänen silkkihattunsa — mr. Lidgett on rauhansuunnan puoltaja koulumiesten vaatetukseen nähden — työntyi äkisti otsalle, jopa toisen silmän päälle. Tuo raskas heittoase, joka häntä vinosti satuttaen läsähti istuvaan asentoon mansikan vartten sekaan, osoittautui kauvan sitten kadonneeksi herra Gottfried Plattneriksemme. Hän oli erinomaisessa epäjärjestyksessä, ilman hattua, ilman kaulusta, paita likainen ja kädet veressä. Mr. Lidgett oli niin vihoissaan ja hämmästynyt, että jäi asentoonsa nelinryömin, lakki silmän päällä, samalla kiivaasti vaatien Plattneria tilille epähienosta ja ihmeellisestä käyttäytymisestä.

Tätä tuskin idyllimäistä näytelmää täydentää se, mitä tahtoisin nimittää Plattnerjutun ulkonaiseksi ilmaisuksi — sen julkinen käsittely. On turhaa aivan seikkaperäisesti selvitellä, miten Mr. Lidgett hänet erotti virastaan. Aivan tarkat tiedot, täydelliset nimet ja osoitukset löytyvät siinä laajassa kertomuksessa, joka syntyi asiaa käsiteltäissä "Yhdistyksessä epänormaalien ilmiöitten selville saamiseksi." Plattnerin oikean ja vasemman puolen omituinen vaihdos huomattiin vasta hänen kirjoittaessaan oikealta vasemmalle. Hän pikemmin salasi kuin toi ilmi tämän omituisen vahvistavan asiainhaaran, luullen sen vaikuttavan epäedullisesti uuden viran saantiin. Sydämen asema tuli ilmi muutamia kuukausia jälemmin, kun häneltä kiskottiin pois hammas, jonka hermot oli huumattu.

Silloin hän hyvin vastenmielisesti suostui pikaiseen kirurgiseen tutkintoon, jonka tuloksista piti lyhyesti tehdä selvää Anatomisessa Aikakirjassa. Tämä selonteko sisältää kaikki materialiset tosiasiat; nyt me siirrymme tarkastamaan Plattnerin kertomusta asiasta.

Mutta tehkäämme ensiksi selväksi ero tämän kertomuksen edellisen ja nyt seuraavan osan välillä. Kaikki, mitä tähän saakka olen kertonut on niin ilmeisesti totta, että rikoksia tutkiva lainoppinutkin sen uskoisi. Kaikki todistajat ovat vielä elossa. Lukija voi, jos hänellä on vapaa-aikaa, kutsua pojat huomenna kokoon, tosin uhmaten pelottavaa Lidgettiä, ja ristikuulustella sanoissa solmita ja tutkistella heitä, miten paljon mieli halajaa; Gottfried Plattnerin itse, hänen särkyneen sydämensä ja kolme valokuvaansa voi myöskin saada käsiinsä. Voi pitää toteennäytettynä, että hän räjähdyksen vaikutuksesta katosi yhdeksäksi päiväksi, että hän palasi verrattain kiivaasti, olosuhteitten vallitessa, jotka luonnostaan olivat omiaan suututtamaan mr. Lidgettiä, millaisia nuo suhteet sitten lienevätkin olleet, ja että hän palasi käännettynä kuten heijastus palajaa peilistä. Viimeisestä todentamastani seikasta seuraa melkoisen varmasti, että Plattner noina yhdeksänä päivänä oli jossain olomuodossa meidän avaruutemme ulkopuolella. Nämä todeksihavaitsemiset ovat itse asiassa paljon varmempia kuin todistukset useata murhasta hirtettyä vastaan. Hänen oman kertomuksensa todenperäisyydestä ja melkein ristiriitaisista yksityisseikoista vastaa yksin herra Gottfried Plattner itse. Minä en halua kertomusta epäillä, mutta minä tahdon huomauttaa — seikka, jonka monet hämäristä sielullisista ilmiöistä kertoilevat kirjailijat jättävät tekemättä — että olemme täten siirtymässä yksinkertaisen eittämättömästä siihen lajiin asioita, jotka jokaisen selväjärkisen ihmisen tulee joko uskoa tai olla uskomatta. Edellä olleet huomiot tekevät sen mahdolliseksi; sen ristiriitaisuus käytännöllisen kokemuksen kanssa saa sen näyttämään mahdottomalta. Minä en tahdo lukijan arvostelukyvyn valoa johtaa kumpaankaan suuntaan, kerronhan vaan tarinan sellaisena, kuin sen Plattnerilta kuulin.

Voin mainita, että hän kertoi asian minulle kotonani Chislehurstissa ja että minä heti hänen lähdettyään menin työhuoneeseeni ja kirjoitin jutun niin täydellisesti, kuin muistin. Myöhemmin hän hyväntahtoisesti luki läpi konekirjoitetun kappaleen, joten se oleellisesti on varmasti oikea.

Hän kertoi räjähdyksen hetkellä selvästi luulleensa kuolevansa. Hän tunsi kohoavansa ja työntyvänsä — voimallisesti taaksepäin. Psykologille huomattava tosiseikka on, että hän taaksepäin työntyessään selvästi ajatteli, törmäisikö hän kemiatavarain pöytään tai toisen pöydän jalkaan. Hänen jalkapohjansa sattuivat lattiaan ja hän putosi hyvää vauhtia istumaan jonnekin pehmeään ja turvalliseen paikkaan. Täräys huumasi hänet hetkiseksi. Yht'äkkiä hän haistoi selvästi palaneen tukan hajua ja tuntui siltä, kuin Lidgettin ääni olisi tiedustanut häntä. Ymmärrätte kyllä, että hänen järkensä tällä hetkellä oli aikalailla sekasin.

Ensiksikin hän sai sen selvän vaikutelman että oli vielä luokkahuoneessa. Hän tajusi aivan kirkkaasti poikain hämmästyksen ja mr. Lidgettin sisääntulon. Tästä kaikesta on hän vallan varma. Heidän huomautuksiaan hän ei kuullut.

Mutta siihen arveli hän olleen syynä kokeen kuuloa heikentävän vaikutuksen. Esineet hänen ympärillään näkyivät omituisen hämärästi ja epäselvästi, mutta hänen järkensä selitti asian varmasti joskin erehdyttävästi siten, että räjähdys oli synnyttänyt suuren määrän mustaa savua. Hämäryydessä liikkuivat pojat ja Lidgett niin hiljaa ja äänettöminä kuin haamut. Plattnerin kasvoja vielä kirveli räjähdyksen synnyttämä polttava kuumuus. Hän oli, kuten itse sanoi, "aivan sumussa." Hänen ensimäiset todelliset ajatuksensa näyttävät koskeneen omaa personallista turvallisuuttaan. Hän arveli mahdollisesti menettäneensä näön ja kuulon. Hän koetteli huolellisesti jäseniään ja kasvojaan. Sitten aistimukset selvisivät ja hän oli ihmeissään, kun ei nähnytkään vanhoja tuttuja pöytiä ja muita kouluhuoneen tavaroita ympärillään. Hämäriä, epämääräisiä, harmaita haamuja oli vain niitten sijalla. Sitten seurasi jotain joka sai hänet ääneen huutamaan ja virvotti hetkiseksi hänen puutuneita kykyjään. Kaksi pojista kulki, käsiään liikutellen, suoraan hänen lävitsensä! Kumpikaan ei näkynyt tietävän mitään hänen läsnäolostaan. On vaikea kuvailla hänen tunteitaan. Pojat koskivat häneen niin hiljaa kuin harva sumupilvi.

Plattnerin ensi ajatus oli nyt, että hän oli kuollut. Vaikka hän olikin saanut aivan terveet käsitykset asiasta, tuntui hänestä kumminkin hiukan omituiselta löytäessään vielä ruumiinsa ympäriltään. Hänen toinen ajatuksensa sanoi, ettei hän ollut kuollut, vaan nuo toiset, että räjähdys oli hävittänyt Sussexvillen yksityiskoulun ja jokainoan sielun siinä paitsi häntä. Mutta tämäkään ei ollut oikein riittävä selvitys. Hän sai jälleen hämmästyttävää katseltavaa.

Kaikki oli tavattoman mustaa; ensiksi näytti pimeys eboniittikiiltoiselta. Yläpuolella oli tumma taivas. Näkymön ainoa valopilkku oli erään pilven reunasta lähtevä heikosti vihertävä hehku, joka sai näkymään sinisenä väräjävän vuorisen taivaanrannan. Tämä oli ensi vaikutelma. Silmäin tottuessa pimeään hän alkoi erottaa epämääräisen vihreyden, joka erosi ympäröivästä yöstä. Tätä pohjaa vasten näkyivät luokkahuoneen esineet ja ihmiset fosforiloistoisina, epäselvinä ja käsittämättöminä haamuina. Hän ojensi kätensä. Se meni ilman vaivaa huoneen seinän läpi tulisijan luona.

Hän sanoo kiivaasti ponnistelleensa saadakseen huomion puoleensa. Hän huusi Lidgettiä ja koetti tarttua poikiin heidän edestakaisin kulkiessaan. Hän herkesi näistä yrityksistä vasta, kun rouva Lidgett, jota hän (apuopettajana) luonnollisesti vihasi, astui huoneeseen. Hän sanoo, että tunne maailmaan kuulumisesta saamatta olla sen osana oli erinomaisen epämieluinen. Hän vertasi jotenkin sattuvasti tuntemuksiaan kissan tunteisiin, sen tarkastellessa lasin läpi hiiren liikkeitä. Kun hän yritti saada selvää hämärästä, tutusta maailmasta ympärillään, tuntui näkymätön, käsiinsaamaton aitaus estävän yhteyttä.

Sitten hän käänsi huomionsa lähimpään ympäristöönsä. Lääkepullo pulverijäännöksineen oli hänellä vielä eheänä kädessään. Hän pisti sen taskuunsa ja alkoi tunnustella seutua. Hän oli nähtävästi istumassa kallionlohkareella, jota peitti sametinpehmeä sammal. Pimeätä seutua ympärillään hän ei nähnyt, sumunsekainen luokkahuoneen kuva painoi sen aivan epäselväksi. Hän tunsi kuitenkin (ehkä sentähden että kylmä tuuli puhalsi) olevansa lähellä jonkun vuoren huippua. Syvä laakso tuntui ammottavan jalkain alla. Pilven reunalla kimaltava vihreys näytti laajenevan ja kirkastuvan. Hän nousi seisomaan ja hierasi silmiään.

Hän näyttää sitten kulkeneen muutaman askeleen kukkulan rinnettä alaspäin, kompastuneen, olleen vähällä kaatua ja taas istahtaneen terävälle kiviläjälle odottamaan päivänkoittoa. Hän havaitsi maailman ympärillään olevan aivan vaiti. Oli yhtä hiljaista kuin pimeätäkin ja vaikka kylmä tuuli puhalsi kukkulan rinteellä ei kuulunut ruohon kahinaa eikä oksain suhinaa. Hän voi siis kuulla, vaikkei nähdä, että se puoli kukkulaa, missä hän istui, oli kivinen ja autio. Vihreä valo yhä kirkastui ja samalla heikko, läpikuultava purppura levisi yläpuolella oleviin pilviin ja ympäröivään kallioiseen erämaahan voimatta kuitenkaan niitten pimeyttä hajottaa. Pitäen silmällä sitä, mikä seurasi, olen taipuisa uskomaan, että purppuravalo johtui optillisesta kontrasti-ilmiöstä. Jotain sinistä aaltoili samalla alemman pilven kellanvihreään ja syvyydestä hänen allaan kuului kirkas kellonääni. Rasittava odotus kasvoi rinnakkain valon kanssa.

On luultavaa että hän istui siinä tunnin tai enemmänkin, tuon omituisen vihreän valon yhä kirkastuessa ja levitessä loistoina lieskoina keskitaivasta kohti. Sen kasvaessa tuo spektralinäky meidän maailmastamme tuli joko suhteellisesti taikka todellisesti heikommaksi. Mahdollisesti molemminkin tavoin, sillä hetki näyttää olleen meidän maallisen auringonlaskumme tienoissa. Meidän maailmamme näin kadotessa kulki Plattner, astumalla muutaman askeleen kukkulanrinnettä alaspäin, läpi luokkahuoneen lattian ja tunsi nyt istuvansa ilmassa keskellä alakerran isompaa opetussalia. Hän näki oppilaat selvästi, joskaan ei niin hyvin, kuin oli nähnyt Lidgettin. Oppilaat valmistelivat iltaläksyjään ja Plattnerilla oli ilo havaita, miten muutamat heistä tekivät Euklideestaan salaisia selvittelyjä, tietokokoelmia, joiden olemassaolosta ei hän tähän asti ollut mitään tiennyt. Kuva hämärtyi hetki hetkellä, samalla kun viheriä koitto kirkastui.

Katsahtaessaan alas laaksoon havaitsi hän valon liukuneen syvälle sen kallioisia seiniä pitkin. Rotkon syvää pimeyttä yritti nyt lävistää pieni viheriä hehku, kiiltomadon loiston tapainen. Ja aivan samassa kohosi kaukaisten basaltti-aaltoisten kukkulain yli ison hehkuvan viheriän taivaankappaleen reuna. Suuret kalliojoukkiot sen ympärillä muuttuivat surullisen autioiksi, niille loi viheriä valo syviä punervan mustia varjoja. Hän sai näkyviinsä ison joukon pallomaisia esineitä, jotka liitelivät ylhäällä kuin voikukan siemenvillat. Lähimmät niistä olivat kuilun toisella reunalla. Syvyyden kello kilisi yhä nopeammin, ikäänkuin kärsimättömänä ja erilaisia valoväikkeitä näkyi siellä täällä. Pojat pöytineen olivat nyt aivan näkymättömissä.

Tätä omituista seikkaa, että meidän maailmamme hävisi toisen universumin viheriän auringon noustessa, väittää Plattner ehdottomasti todeksi. Yön vallitessa tuossa toisessa maailmassa on siellä vaikea liikkua siksi, että meidän maailmamme näkyy niin kirkkaana. Arvoitukseksi jää, miksi emme näin ollen näe vilaustakaan toisesta maailmasta. Se johtuu ehkä meidän maailmamme verrattain paljon kirkkaammasta valaistuksesta. Plattner kertoo, että toinen maailma puolenpäivän aikaan, kirkkaimmillaan, ei ole läheskään niin valoisa kuin tämä maailma täysikuun hohteessa. Yö taas on nokipimeä. Kumminkin pitäisi toisen maailman esineitten näkyä pimeässä huoneessa saman säännön nojalla, jonka mukaan heikko fosforiloiste näkyy ainoastaan synkässä pimeydessä. Plattnerin kerrottua tämän tarinan koetin minä saada jotakin selvää tuosta toisesta maailmasta istumalla pitkän ajan erään valokuvaajan pimeässä huoneessa yöllä. Näin tosin epäselvästi vihertäviä rinteitä ja kallioita, mutta minun täytyy sanoa, että ne todellakin olivat hyvin hämäriä. Lukijalla voi olla parempi onni. Plattner kertoi minulle, että hän palauksensa jälkeen on unessa nähnyt ja tuntenut samoiksi erinäisiä paikkoja toisesta maailmasta, mutta tämä johtunee siitä, että nähdyt maisemat ovat jääneet hänen muistiinsa. Näyttää aivan mahdolliselta, että erinomaisen terävänäköiset ihmiset voivat vilaukselta nähdä tuon ihmeellisen, meitä ympäröivän vieraan maailman.

Tämä on joka tapauksessa asiasta poikkeamista. Viheriän auringon noustessa sukelsi syvyydestä näkyviin pitkä rivi tummia rakennuksia. Ne näkyivät hämärästi ja epäselvästi. Hetken epäröityään Piattner alkoi vaeltaa niitä kohti, laskeutuen jyrkkää rinnettä alaspäin. Laskeutuminen oli pitkällistä ja väsyttävää. Siihen vaikutti, paitsi seinämän tavatonta jyrkkyyttä, se, että pitkin kukkulan rinnettä oli irtonaisia vierinkiviä suurin joukoin. Alaskapuamisesta johtuva häly — silloin tällöin tempasivat hänen kenkänsä tulen kivistä — tuntui olevan ainoa ääni koko maailmankaikkeudessa, sillä kellon kilinä oli tauonnut. Päästessään lähemmäksi hän huomasi että muutamat rakennuksista omituisesti muistuttivat hautoja, hautapatsaita ja mausoleoita, paitsi siinä suhteessa, että olivat kaikki yhtä mustia. Hautarakennuksethan ovat yleensä valkosia. Ja sitten hän näki suurimmasta rakennuksesta ryömivän ulos ison joukon kalpeita, pyöreitä, vaaleankeltaisia olentoja. Ne hajaantuivat kuin kirkkoväki eri suuntiin tuolta leveältä kadulta. Muutamat kulkivat sivukatuja ja tulivat jälleen näkyviin kukkulan rinteellä, toiset menivät tien varrella oleviin mustiin rakennuksiin.

Nähdessään olentojen kulkevan ylöspäin, häntä kohti, Piattner pysähtyi hämmästyneenä. Ne eivät kävelleet, jalattomia kun olivat ja näyttivät ihmispäiltä, joihin liittyi lierahteleva hännällisen sammakonpojan ruumis. Piattner oli niin ihmeissään niitten omituisesta ulkonäöstä, ettei osannut oikein säikähtää. Ylöspäin puhaltava kylmä tuuli kuljetti niitä häntä kohti kuin saippuakuplia. Ja kun etumainen niistä oli kyllin lähellä, niin hän huomasi sen todellakin olevan ihmispään, Tavattoman suuret silmät sillä tosin oli ja niin murheinen ja tuskainen muoto, ettei Piattner ollut sen vertaista kuolevaisella kohdannut. Kummallista oli, ettei se kääntynyt häntä katsomaan, vaan näytti pitävän silmällä ja seuraavan jotakin näkymätöntä, liikkuvaa esinettä. Hetkisen oli Piattner aivan ymmällä, mutta sitten hänen mieleensä johtui, että olento suurine silmineen tarkasti jotakin tapahtumaa siinä maailmassa, josta hän oli juuri tullut. Yhä lähemmäksi se tuli ja Piattner oli liian hämmästynyt voidakseen huutaa. Tultuaan aivan häneen kiinni antoi se heikon rapisevan äänen. Sitten se sattui hiljaa koskettaen hänen kasvoihinsa — kylmältä se tuntui — ja kulki edelleen vuoren rinnettä ylöspäin, huippua kohti.

Plattnerin mielen täytti erinomaisen vankka vakaumus siitä, että tuo pää omituisesti muistutti Lidgettiä. Sitten hän alkoi tarkastaa toisia päitä, jotka nyt tiheässä parvessa nousivat rinnettä. Yksikään ei näyttänyt ollenkaan häntä huomaavan. Pari niistä tosin tuli aivan hänen kasvoilleen ja seurasi ensimäisen esimerkkiä, mutta hän hypähti syrjään, kuin olisi saanut suonenvedon. Useimmat niistä olivat muodoltaan yhtä murheellisia kuin ensimäinenkin ja yhtä haikeasti ne äännähtelivät. Pari niistä kyynelteli ja yhdellä, joka hitaasti kieri ylöspäin, oli muodossaan helvetillisen raivon ilme. Muut olivat kylmiä ja joittenkin silmistä loisti iloinen tyytyväisyys. Vihdoin oli yksi, jonka onnen huumaus oli vallannut. Plattner ei muista muita yhtäläisyyksiä huomanneensa näissä näkemissään.

Kului luultavasti useita tuntia Plattnerin katsellessa, miten nuo omituiset olennot hajaantuivat kukkuloille. Pian senjälkeen kun niitten kuilun pohjan tummasta rakennusryhmästä tuleva virta oli lakannut, alkoi Plattner uudelleen kulkea alaspäin. Pimeys hänen ympärillään kasvoi niin, että oli hyvin vaikea astua. Taivas oli nyt kalpean viheriä. Hänen ei ollut nälkä eikä jano. Myöhemmin, kun nämä vaivat tulivat, löysi hän kuilun keskeltä kylmän puron ja kallion pehmeä sammal, kun hän siihen epätoivoisena ryhtyi, oli hyvää syödä.

Hän haparoi kuilun hautojen keskessä, etsien itsetiedottomasti jotain selvitystä näihin salaperäisiin asioihin. Kauvan harhailtuaan tuli hän sen ison, mausoleon tapaisen rakennuksen ovelle, josta päät olivat tulleet ulos. Sen sisäpuolelta hän löysi jonkunmoisen basalttialttarin, jolla paloi joukko vihreitä valoja. Yläpuolella kohoavasta tornista riippui kellonauha keskellä huonetta. Pitkin seinää kulki tulikirjoitus, josta hän ei saanut selvää. Vielä ihmetellessään näitten kaikkien merkitystä hän kuuli poispäin kulkevain raskasten askelten äänen kadulta. Hän juoksi pimeään, mutta ei nähnyt mitään. Hän oli aikeissa kiskaista kellonnuorasta ja päätti lopuksi seurata askeleita. Mutta juostenkaan ei hän niitä saavuttanut, eikä huutaminen hyödyttänyt mitään. Kuilu näytti äärettömän laajalta. Siellä oli pimeätä kuin maallisen tähtitaivaan alla, kun taas sen korkeimpain huippujen yli levisi aavemainen, vihreä päivä. Alhaalla ei nyt ollut yhtään päätä. Ne näyttivät kaikki olevan ankarassa puuhassa ylhäällä. Katsoessaan ylöspäin hän näki niitten ajelehtivan sinne tänne, toisten hitaasti leijaillen, toisten nopeassa lennossa. Ne muistuttivat, sanoi hän, "isoja lumihiuteita", olivat vaan mustia ja vaalean vihreitä.

Plattner arvelee menettäneensä isomman osan seitsemästä tai kahdeksasta päivästä seuratessaan noita varmoja, säännöllisiä, saavuttamattomia askeleita, haparoidessaan yhä uusiin seutuihin tuossa loputtomassa paholaisen haudassa, kiipeillessään ylös ja alas armottomia kallioita, vaeltaessaan huipuilla ja tarkastaessaan sinne tänne liikkuvia muotoja. Tarkkaa laskua ei hän sano pitäneensä. Vaikka hän pari kertaa tunsi silmäin vartioitsevan itseään, ei hän saanut sanaakaan vaihtaa elävän olennon kanssa. Hän nukkui kivien keskessä kukkulan rinteellä. Kuilussa eivät esineet olleet näkyväiset, sillä maalliselta kannalta katsoen oltiin syvälläkin maan alla. Huipulta näkyi maailma kohta, kun maallinen päivä oli alullaan. Joskus hän oli kompuroimassa tummanvihreäin lohkareitten keskessä tai pysähtyi äkkijyrkälle kuilun partaalle, Sussexvillen puistikkojen vihreäin oksain huojuessa hänen ympärillään. Toisinaan taas tuntui kuin hän kulkisi Sussexvillen katuja tai tarkastelisi näkymättömänä jonkun perheen yksityisasioita. Ja sitten hän huomasi, että kuhunkin ihmisolentoon meidän maailmassamme kuuluu yksi noista liitelevistä päistä: että jokaista tämän maailman asukasta tarkkaa aika ajoin joku noista avuttomista ruumiittomuuksista.

Mitä ne ovat — nuo elämän tarkastelijat? Sitä ei Plattner saanut selville. Mutta kaksi niistä, jotka häntä lähtivät seuraamaan, olivat kuin lapsuusmuisto isästä ja äidistä. Silloin tällöin toisetkin kasvot kääntyivät häneen päin; niitten silmät muistuttivat kuolleita ihmisiä, jotka olivat häntä johtaneet, loukanneet tai auttaneet nuoruudessa ja miehuusvuosina. Aina kun ne Plattneriin katsoivat, valtasi hänet omituinen vastuunalaisuuden tunne. Äidilleen hän uskalsi puhua, mutta ei saanut vastausta. Äiti katsoi suruisesti, vakavasti ja lempeästi — hiukan moittivastikin, kuten näytti — hänen silmiinsä.

Hän vain yksinkertaisesti kertoo tarinansa yrittämättä sitä selittää. Me saamme siis arvata, keitä nuo elämän katselijat ovat. Ja jos heidän olemuksensa todellakin on kuolema, täytyy kysyä miksi he niin tarkkaan ja innokkaasti pitävät silmällä maailmaa, jonka ovat ijäksi jättäneet. Voi olla — minusta näyttää tämä todennäköiseltä — että elämämme sammuttua, kun ei meillä ole enää valittavana hyvää tai pahaa, meidän vielä täytyy katsella, miten meistä johtuvain syitten ja seurausten ketju jatkuu. Jos ihmissielut elävät kuoleman jälkeen, niin inhimilliset pyrkimykset varmasti elävät niitten mukana. Mutta tämä on minun oma arveluni nähdyistä asioista. Plattner ei anna mitään selitystä, sillä hän ei päässyt ollenkaan selville. On hyvä, jos lukija selvään tajuaa tämän seikan. Pää pyörällä hän vaelteli päivän toisensa jälkeen tuossa ihmevaloisessa maailmassa meidän maailmamme ulkopuolella. Lopulta hän jo oli väsynyt, heikko ja nälkäinen. Päivisin — nimittäin meidän maallisen päivän aikaan — tuo vanha tuttu henkinäyn tapainen kuva Sussexvillesta häntä kiusasi ja suututti. Hän ei nähnyt omia jalkojaan ja silloin tällöin joku noista tähystelevistä sieluista lehahti kylmänä vasten hänen kasvojaan. Ja pimeän aikaan noitten tarkastelijain paljous ja heidän syvä murheensa saivat hänen sielunsa sanomattomasti sekaisin. Häneen hiipi palava halu päästä jälleen tuohon maalliseen elämään, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Häntä ympäröiväin esineitten epämaallisuus sai hänet todellakin murheelliseen mielentilaan. Hän oli kiukuissaan kuvatessaan omia seuralaisiaan. Hän huusi niille, että lakkaisivat häneen tuijottelemasta, hän haukkui niitä, koetti juosta pakoon. Ne olivat yhtä mykkiä ja tarkkaavaisia. Miten hän juoksikin epätasaista tienoota, aina ne olivat hänen jälillään.

Yhdeksäntenä päivänä, iltapuolella, Plattner kuuli noitten näkymättömäin askelten lähestyvän kaukaa rotkosta päin. Silloin hän oli kulkemassa saman leveän kukkulan yli, jolle hän oli pudonnut saapuessaan tuohon ihmeelliseen toiseen-maailmaansa. Hän kääntyi juostakseen alas laaksoon ja oli juuri haparoiden hakemassa tietä, kun hänet pysäytti näky. Se oli tapahtuma eräästä huoneesta koulun läheisyydessä olevan pikkukadun varrella. Hän tunsi näöstä molemmat huoneessa olijat. Ikkunat olivat auki, verhot ylhäällä ja laskeva aurinko paistoi suoraan sisään, niin että huone aluksi oli aivan kirkas. Se näkyi kuin taikalyhtykuva mustaa maisemaa ja harmaan viheriää hämäryyttä vasten. Huoneessa oli sitäpaitsi juuri sytytetty kynttilä.

Vuoteessa makasi laiha mies, aavemaisen kalpeat kasvot rutistuneella tyynyllä. Hänen kätensä olivat pään yläpuolella, lujasti yhteenpuserrettuina. Vuoteen vieressä olevalla pienellä pöydällä oli muutamia lääkepulloja, hiukan vettä ja leipää ja tyhjä lasi. Silloin tällöin laihan miehen huulet avautuivat lausuakseen sanan, jota ei kuulunut. Mutta vaimo ei huomannut, että häntä mikään vaivasi, sillä hän oli ahkerassa työssä: kantoi papereita vanhamallisesta kaapista huoneen vastaiseen nurkkaan. Aluksi kuva todellakin oli hyvin selvä, mutta kun viheriä koitto sen takana yhä kirkastui, niin se hämärtyi tullen yhä läpikuultavammaksi.

Kun askeleet tulivat yhä lähemmäksi, nuo askeleet, jotka niin kovina kaikuvat toisessa maailmassa ja niin hiljaisina kuuluvat tänne, Plattner huomasi ympärillään ison joukon hämäriä kasvoja, jotka yhdessä tirkistivät pimeään ja katselivat huoneen kahta asujaa. Ei hän ollut koskaan ennen nähnyt niin paljoa elämän tarkastelijoita. Suuri osa katseli vaan kärsivää, toiset sanomattomassa tuskassa olevaa vaimoa, joka ahnain silmin etsi mitään löytämättä. Ne kokoontuivat Plattnerin ympärille, tulivat hänen eteensä, törmäsivät hänen kasvoihinsa ja heidän hyödyttömän murheensa ääni kaikui ilmassa. Hän näki selvästi ainoastaan silloin tällöin. Toisin ajoin kuva värähteli epäselvänä ja viheriät varjot liikahtelivat sen käänteissä. Huoneessa oli varmaan hyvin hiljaista. Plattner näki, miten kynttilän liekki savusi aivan kohtisuoraan ylöspäin, mutta hänen korvissaan kuului joka ainoa askel kuin ukkosen jyry. Ja katselijat sitten! Kaksi niistä oli aivan huoneessa puuhailevan vaimon näköistä; toinen, joka nähtävästi oli nainen, oli kalpea ja kirkaspiirteinen, näytti muinoin olleen kylmä ja kova, mutta pehminneen maalliselle ymmärryksellemme käsittämättömän viisauden kosketuksesta. Toinen olisi voinut olla vaimon isä. Näytti siltä, kuin olisivat he kumpikin katselleet jotain sydämetöntä konnantyötä, jota he eivät enää voineet estää tapahtumasta. Taampana oli toisia, opettajia, jotka ehkä olivat opettaneet väärin, ystäviä, jotka eivät olleet saaneet mitään aikaan. Ja miestä katselemassa oli myöskin suuri joukko, mutta ei yhtään vanhempain tai opettajain tapaista. Kasvoja, jotka ehkä ennen olivat olleet raakoja, nyt surun ankaroiksi puhdistamia. Ja eturivissä yhdet kasvot, tyttömäiset, ei vihaiset eikä moittivat, vaan pikemmin kärsivät ja väsyneet, ja, kuten Plattnerista tuntui, ratkaisua odottavat. Plattnerin kuvauskyky ei riitä tätä monimuotoista henkijoukkoa selvittämään. Kello soi ja joukko kokoontui. Sekunnin aikana näki Plattner ne kaikki. Hän luulee olleensa tällä hetkellä niin kiihotuksissaan, että huomaamattaan otti taskustaan pullon, jossa tuon viheriän pulverin jäännös oli ja piteli sitä kädessään. Hän ei muista tätä varmaan.

Askelten ääni lakkasi äkkiä. Hän odotti hetkisen. Oli hiljaista. Sitten kuului äkkiä kellon ensi kilahdus; se puhkaisi odottamattoman hiljaisuuden kuin ohut terävä veitsi. Samalla joukko hänen ympärillään liehui edestakasin ja äänekäs huuto alkoi kuulua. Vaimo ei kuullut mitään; hän poltti nyt jotakin kynttilänliekissä. Kun kello soi toisen kerran, muuttui kaikki hämäräksi ja jäisen kylmä tuuli puhalsi läpi katselijain joukon. Ne kiertelivät hänen ympärillään kuin parvi kuolleita lehtiä kevättuulessa ja kellon soidessa kolmannen kerran ne heittivät jotain vuoteeseen. Olette kuulleet valojuovasta. Tuo oli kuin pimeysjuova ja kun Plattner jälleen katsoi vuoteeseen, näki hän mustan käden ja käsivarren.

Viheriä aurinko nousi juuri aution synkän taivaanrannan yli ja huone näkyi hyvin epäselvästi. Plattner voi nähdä, että se, mikä vuoteessa näytti valkoiselta, vääntelehti ja että vaimo säikähti katsoessaan sinne yli olkansa.

Tähystäjäin parvi kohosi kuin viheriä sumu tuulessa ja laskeutui hitaasti laakson temppeliä kohti. Silloin Plattner yhtäkkiä tajusi, mitä tarkoitti tuo musta käsi, joka ojentui yli miehen ja vei uhrinsa. Hän ei uskaltanut kääntää päätään sinne päin. Kovasti ponnistaen voimiaan ja sulkien silmänsä hän alkoi juosta ja kulki ehkä parikymmentä askelta. Sitten hänen jalkansa luiskahti liukkaalla kivellä ja hän kaatui. Hän kaatui käsilleen; pullo särkyi ja räjähti koskiessaan maahan.

Seuraavassa hetkessä löysi hän itsensä pyörtyneenä ja verisenä istumassa koulun takana, aidatulla pihamaalla vastapäätä Lidgettiä.

Kertomus Plattnerin kokemuksista on lopussa. Olen mielestäni menestyksellä vastustanut tarinain kirjoittajassa olevaa luonnollista halua tällaisten tapausten kokoonlaittelemiseen. Olen mikäli mahdollista kertonut asiat siinä järjestyksessä, missä Plattner ne kertoi minulle. Olen huolellisesti karttanut kaikkia tyylin, vaikutelman tai sanainsovinnon yrityksiä. Olisi ollut helppoa esimerkiksi tehdä kuolinvuode-näystä salajuoni ja sekottaa siihen Plattner. Mutta, lukuunottamatta sitä, että mitä uskottavimman tarinan väärentäminen on moitittavaa, sellaisten kuluneitten taidekeinojen käyttö mielestäni ryöstäisi sen omituisen vaikutelman, jonka saa tuosta pimeästä maailmasta harmaanvihreine valoineen ja sen leijailevista elämän tarkastelijoista, jotka näkymättöminä ja saavuttamattomina aina meitä ympäröivät.

On lisättävä, että kuolemantapaus todellakin sattui Vincentkadulla aivan koulupihan vieressä ja mikäli on selvinnyt, juuri Plattnerin palaushetkellä. Vainaja oli kunnallisverojen kantaja ja vakuutusasiamies. Hänen vaimonsa, joka oli paljon nuorempi, nai viime kuussa herra Whymperin, eläinlääkärin Allbeedingista. Kun tässä kerrottu osa tarinaa oli eri muodoissa kiertänyt suupuheena ympäri Sussexvillen, antoi hän minulle luvan mainita hänen nimensä sillä ehdolla, että minä selvästi tekisin tiettäväksi, että hän mitä ankarimmin vastustaa jokainoata kohtaa Plattnerin kertomuksessa hänen miehensä viime hetkistä. Hän kieltää polttaneensa mitään testamenttia, vaikkei Plattner häntä sellaisesta työstä syytäkään: hänen miehensä oli kyllä tehnyt testamentin heti heidän naimisiin mentyään. Totta puhuen oli Plattnerin kertomus huoneen sisustuksesta, siihen katsoen ettei hän ollut sitä koskaan nähnyt, ihmeteltävän tarkka.

Toistakin asiaa minun täytyy väsyttävän toistamisen uhallakin painostaa, etten näyttäisi suosivan naurettavan taikauskoisia näkökantoja. Plattnerin poissaolo maailmastamme yhdeksänä päivänä on luullakseni todistettu. Mutta tämä ei todista oikeaksi hänen tarinaansa. On aivan mahdollista, että avaruuden ulkopuolellakin voi tapahtua hallusinatsionikohtauksia. Se ainakin pitää lukijan tarkasti painaa mieleensä.

Mustan miehen kosto.

Ensi kerran joutui Pollock tekemisiin tuon porroh-miehen kanssa eräässä rämeikkö-kylässä, joka sijaitsi laguunijoen varrella Turnerin niemimaan takana. Sen seudun naiset ovat kuuluja kauneudestaan — heissä löytyy näet pisara europalaista verta Vasco da Gaman ja englantilaisten orjakauppiaiden ajoilta; ja ehkäpä porroh-miestäkin oli kiihottanut heikko piirre kaukasialaista luonnetta. (Onpa kerrassaan omituista ajatella, että muutamilla meikäläisistä saattaa olla serkkuja, jotka syövät ihmisiä Sherboro-saarella tai käyvät ryöstöretkillä Sofas-heimon mukana.) Oli miten hyvänsä, porroh-mies lävisti naisen sydämen, ikäänkuin hän olisi ollut tavallinen italialainen rahvaan mies, ja oli tekemäisillään samoin Pollockillekin. Mutta tämä torjui revolverillaan tuon salamannopean iskun, joka oli tähdätty hänen olkalihakseensa, lennätti rautaisen tikarin syrjään ja ampui miestä käteen.

Hän laukaisi uudelleen, mutta luoti lensi harhaan, puhkaisten majan seinään satunnaisen akkuna-aukon. Porroh-mies kyyristyi oven suuhun ja katsoi Pollockia käsivartensa alatse. Tämä näki auringon valossa vilaukselta hänen ylösalasin kääntyneet kasvonsa ja sitten englantilainen oli yksin hämärässä mökissä, jännityksestä sairaana ja vavisten. Kaikki tuo tapahtui lyhyemmässä ajassa, kuin mikä kuluu siitä luettaessa.

Nainen oli aivan kuollut ja saatuaan sen selville Pollock astui majan ovelle ja katseli ulos. Siellä oli kaikki huikaisevan kirkasta. Puolikymmentä retkikunnan kantajaa seisoi ryhmässä lähellä niitä vihreitä hökkeleitä, joissa he majailivat; he tuijottivat häneen ihmetellen mitä laukaukset mahtoivat merkitä. Miesjoukon takana näkyi leveä rantakaistale mustaa, löyhkäävää mutaa, sitten kaislikkoa ja vesiruohostoa, jotka muistuttivat vihreätä mattoa, ja kauimpana lyijynharmaa vedenpinta. Joen vastaiselta rannalta häämöttivät mangrove-puut epämääräisinä sinertävän autereen läpi. Matalamajaisesta kylästä, jonka aitaus kohosi juuri sokeriruokojen yläpuolelle, ei kuulunut minkäänlaista häiriön merkkiä.

Pollock astui varovaisesti ulos hökkelistä ja kulki jokea kohti, katsahtaen tuon tuostakin olkansa yli. Mutta porroh-mies oli hävinnyt. Pollock puristi hermostuneesti revolveriansa kädessään.

Muuan hänen miehistään saapui häntä vastaan ja viittasi pensaikkoon majan taaksi, jonne porroh-mies oli kadonnut. Pollock tunsi kiusallisen selvästi, että hän oli käyttäytynyt tavattoman tyhmästi; tämä käänne katkeroitti ja suututti häntä. Ja päälle päätteeksi hänen oli kerrottava siitä Waterhouselle — tuolle siveelliselle, mallikelpoiselle Waterhouselle — joka tulisi aivan varmaan ottamaan asian vakavalta kannalta. Pollock sadatteli sydämensä pohjasta kohtaloansa, Waterhousea ja ennen kaikkea Afrikan länsirannikkoa. Koko retki inhotti häntä syvästi. Ja kaiken aikaa hänen mielessään kummitteli epäluuloinen tunne, että porroh-mies mahtoi olla jossakin lähistöllä.

Tuntunee hiukan kammottavalta, ettei äskeinen murha ollut ensinkään järkyttänyt hänen mieltään. Viimekuluneiden kolmen kuukauden aikana hän oli nähnyt niin ylenmäärin väkivaltaisuutta, niin paljon kuolleita naisia, poltettuja hökkeleitä, vaalenevia luurankoja Kittam-joen varsilla sofalaisten ratsujoukon vanavedessä, että hänen aistimensa olivat tylsistyneet. Hänen levottomuutensa johtui siitä, että hän tiesi tämän olevan vain alkua vastaisiin ikävyyksiin.

Hän sadatteli kiukkuisesti erästä mustaihoista, joka rohkeni tehdä kysymyksen, ja jatkoi matkaansa oranssipuiden alle pystytettyä telttaa kohti, missä Waterhouse lepäsi; ja hän oli hermostunut kuin poika, joka astuu opettajansa eteen tilinteolle.

Waterhouse nukkui vielä viimeisen unijuomansa uuvuttamana ja Pollock istahti hänen viereensä eräälle matka-arkulle, sytytti piippunsa ja jäi odottamaan, että toinen heräisi. Hänen ympärillään oli hujan hajan astioita ja aseita, jotka Waterhouse oli koonnut mendikansan keskuudessa ja joita hän oli asetellut uudelleen arkkuihin, lähetettäviksi veneissä Sulymaan.

Ennen pitkää Waterhouse heräsi, ojenteli tutkistellen jäseniään ja teki sen johtopäätöksen, että hän oli jälleen täydessä kunnossa. Pollock toimitti hänelle teetä. Sitä juotaessa Pollock kertoi hänelle iltapäiväisen tapahtuman, kierreltyään sitä ensin kuin kissa kuumaa puuroa. Waterhouse otti asian vieläkin vakavammalta kannalta kuin mitä Pollock oli odottanut. Hän ei ainoastaan paheksunut sitä, hän haukkui, hän solvasikin.

"Sinä olet noita kirottuja hölmöjä, joiden mielestä mustaihoinen ei ole mikään ihmisolento", hän virkkoi. "En saa olla sairaana päivääkään, ilman että sinä sekaannut johonkin likaiseen juttuun. Nyt sinä olet joutunut jo kolmannen kerran kuukauden kuluessa selkkauksiin jonkun alkuasukkaan kanssa ja tällä kertaa on kysymyksessä kosto, vieläpä porroh-miehen kosto! Sinulle ollaan jo ennestäänkin kyllin kiukkuisia tuon epäjumalan tähden, johon sinä hölmö kirjoitit nimesi. Ja he ovat kostonhaluisimpia paholaisia koko maailmassa. Sinä saatat ihmisen häpeämään sivistystään! Ja sinä sanot lähteneesi kunniallisesta kodista! Jos vielä kerran otan vaivoikseni tuollaisen kelvottoman, typerän tolvanan —"

"Annahan tulla vaan!" ärähti Pollock sellaisella äänellä, joka aina sai Waterhousen suunniltaan; "annahan tulla!"

Tästä Waterhouse kävi sanattomaksi. Hän hypähti pystyyn.

"Kuulehan nyt, Pollock", sanoi hän, koetettuaan hillitä itseään. "Sinun on lähdettävä kotiin. En välitä sinusta kauempaa. Sinusta on jo ollut kyllin haittaa —"

"Älä ensinkään huolehdi", virkkoi Pollock, tuijottaen eteensä. "Lähden kernaasti."

Waterhouse tyyntyi jälleen. Hän istahti telttatuolille. "No, hyvä", sanoi hän. "En rakasta riitaa, Pollock, sen tiedät, mutta onhan vietävän harmillista nähdä aiheidensa menevän myttyyn tuollaisen asian tähden. Seuraan sinua Sulymaan, jotta pääset turvassa laivaan" — "Se on tarpeetonta", vastasi Pollock. "Voin lähteä yksinäni. Täältä."

"Pitkälle et pääse", sanoi Waterhouse. "Sinä et ymmärrä tätä porroh-asiaa."

"Mistä minä saatoin tietää, että tuo nainen oli jonkun porroh-miehen oma?" virkkoi Pollock katkeroituneena.

"Sitä hän oli joka tapauksessa", sanoi Waterhouse, "etkä sinä saa asiaa olemattomaksi. Lähteä yksinään, vieläpä mitä! Olenpa utelias tietämään, mitä he tekisivät sinulle. Sinä et näy käsittävän, että tämä porroh-silmänkääntäjä hallitsee tätä maata, hänellä on vallassaan sen lait, uskonto, hallitus, lääkintätaito… Sellaiset ne nimittävät päämiehetkin. Inkvisitsioni ei olisi kelvannut päästämään näiden veijarien kengännauhojakaan. Kenties hän yllyttää kimppuumme Avajalen, täkäläisen päämiehen. Kaikeksi onneksi meidän kantajamme ovat mendiläisä. Meidän on siirrettävä tämä pikku leirimme toiseen paikkaan… Piru sinut periköön, Pollock! Ja luonnollisesti sinun täytyi kaiken hyvän lisäksi vielä ampua harhaan."

Hän mietiskeli ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan vastenmielisiä. Hetken kuluttua hän nousi ja otti pyssynsä. "Sinun sijassasi pysyttelisin hiukan syrjässä", hän huomautti olkansa yli, mennessään ulos. "Käyn katsomaan, voinko saada siitä jotain selville."

Pollock jäi miettiväisenä istumaan telttaan. "Minut oli aiottu sivistyneisiin oloihin", hän virkkoi itsekseen katuen, täyttäessään piippuansa. "Parasta on päästä niin pian kuin mahdollista takaisin Lontooseen tai Pariisiin."

Hänen katseensa sattui erääseen lukittuun arkkuun, johon Waterhouse oli kätkenyt mendien maassa ostamansa sulattomat myrkytetyt nuolet. "Kunpa olisin osannut tuota roistoa johonkin hengenvaaralliseen paikkaan", hän sanoi kiukkuisesti.

Pitkän ajan perästä Waterhouse saapui takaisin. Hän ei ollut ensinkään halukas kertomaan, vaikka Pollock ahdisteli häntä kysymyksillä. Porroh-mies tuntui olevan huomattava jäsen tuossa salaperäisessä yhdistyksessä. Kylä oli käynyt uteliaaksi, vaan ei vielä uhkaavaksi. Poppa-mies oli epäilemättä lähtenyt viidakkoon. Hän oli taitava poppa-mies. "Tietysti hänellä on jotain mielessään", sanoi Waterhouse ja vaikeni.

"Mutta mitäpä hän voisi tehdä?" kysyi Pollock, saamatta vastausta.

"Minun täytyy toimittaa sinut vapaaksi tästä. Varmaankin he hautovat jotain, muuten ei täällä olisi näin rauhallista", virkkoi Waterhouse pitkän vaitiolon perästä. Pollock tahtoi tietää, mitä se koski. "Tanssivat pääkallojen keskellä", sanoi Waterhouse, "ja keittävät jotain löyhkäävää vaskikattilassa." Pollock halusi tarkempia selityksiä, Waterhouse vastaili vältellen, Pollock kyseli kiusaten. Lopulta Waterhouse menetti malttinsa. "Mistä perhanasta minä sen tiedän?" hän huudahti, kun Pollock kysyi kahdettakymmenettä kertaa, mitä porroh-mies aikoi tehdä. "Hän yritti surmata sinut suoraa päätä majassa. Nyt hän luullakseni on koettava jotain mutkikkaampaa. Mutta ei sinun tarvitse odottaa sitä kovinkaan kauaa. En tahdo lamauttaa sinua. Kenties kaikki onkin aivan jonnin joutavaa."

Kun he sinä iltana istuivat nuotionsa ääressä, koetti Pollock jälleen johtaa Waterhousen puhumaan porroh-miesten menettelytavoista. "Parasta on, että käyt levolle", sanoi tämä, huomatessaan toisen aikeet; "lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Sinä tarvitset silloin kaiken jäntevyytesi."

"Mutta millä tavalla hän aikoo menetellä?"

"Enpä tiedä. Se väki on perin huikentelevaista. Ne osaavat kaikenlaisia kummallisia konsteja. Sinun on parasta kysyä tuolta kuparikasvoiselta Shakespeare-paholaiselta."

Pimeydestä, mökkien takaa välähti leimaus, kuului kumea pamaus ja Pollockin pään ohitse suhahti savikuula. Se ainakin oli selvää kieltä. Mustaihoiset ja sekarotuiset, jotka istuivat tarinoiden oman nuotionsa ympärillä, hypähtivät pystyyn ja joku ampui pimeyteen.

"Parasta että menet johonkin majaan", sanoi Waterhouse rauhallisesti, istuen yhä alallaan.

Pollock nousi seisaalleen tulen ääressä ja veti esille revolverinsa. Tappelua ei hän ainakaan pelännyt. Mutta pimeys on ihmisen paras sotisopa. Hän käsitti Waterhousen ehdotuksen viisaaksi ja lähti telttaan, laskeutuen siellä levolle.

Vähän hän sai nukuttua ja silloinkin häntä häiritsivät unennäöt; hän uneksi monenlaisista seikoista, mutta pääasiallisesti porroh-miehen ylösalaisin kääntyneistä kasvoista, kuten tämä oli katsonut häneen käsivartensa alatse, lähtiessään ulos majasta. Omituista oli, että tämä äkillinen vaikutelma oli painunut Pollockin muistiin niin lujasti. Sen lisäksi tunsi hän jäsenissään kummallista kipua.

Kun he aamuhämärässä sovittelivat tavaroitaan veneisiin, suhahti äkisti vähäinen vasama maahan Pollockin jalkojen juureen. Miehet koettivat näön vuoksi tutkia viidakkoa, mutta ketään ei saatu kiinni.

Näiden kahden tapahtuman jälkeen retkikunta osoittautui taipuvaiseksi jättämään Pollockin yksiksensä ja hän taas tunsi ensi kerran elämässään tarvetta liittyä mustien joukkoon. Waterhouse otti toisen ruuhen ja Pollockin oli asettuminen toiseen, vaikka hän osoittikin harrasta halua päästä pakinoimaan Waterhousen kanssa. Hänet jätettiin itseksensä ruuhen keulapuoleen ja hänellä oli täysi työ saada miehet — jotka eivät pitäneet hänestä — melomaan alusta keskellä virtaa, sadan kyynärän tai pitemmänkin matkan päässä kummastakin rannasta. Sitten hän pakotti Shakespearen, erään sekarotuisen Freetownista, siirtymään hänen puolelleen purtta ja kertomaan hänelle porroh-miehistä; ja huomattuaan mahdottomaksi päästä erilleen Pollockista tämä tekikin sen huomattavan vapaasti ja halukkaasti.

Päivä kului. Ruuhi lipui nopeasti laguunivettä pitkin vesiviikunain, kaatuneiden puiden, kaislikkojen ja viinipalmujen keskitse; ja vasemmalla levisi tumma mangrove-rämeikkö, jonka takaa kuului silloin tällöin Atlannin kohajamista rannikkoa vastaan. Shakespeare kertoi pehmeällä, sotkuisella englanninkielellään, kuinka porroh-väki osasi noitua; kuinka ihmiset surkastuivat heidän vaikutuksestaan; kuinka he voivat lähettää unia ja paholaisia; kuinka he rääkkäsivät Ijibun poikia ja tappoivat heidät; kuinka he ryöstivät erään sulymalaisen valkoisen kauppiaan, joka oli pidellyt pahoin erästä heikäläisistä ja minkä näköinen hänen ruumiinsa oli ollut löydettäessä. Ja jokaisen tarinan perästä Pollock sadatteli itsekseen lähetystoimen velttoutta, kun se salli mokomia seikkoja, ja kykenemätöntä Englannin hallitusta, joka vallitsi tässä pahamaineisen pimeässä Sierra Leonessä. Illalla he saapuivat Kasi-järvelle ja majautuivat yöksi eräälle saarelle, karkoittaen sieltä parikymmentä kankeata krokotiilia.

Seuraavana päivänä he pääsivät Sulymaan ja tunsivat sieraimissaan suolaisen merituulen tuoksun, mutta Pollockin täytyi odottaa siellä viisi päivää, ennenkuin voi jatkaa matkaansa Freetowniin. Waterhouse arveli hänen nyt olevan verrattain turvassa ja Freetownin suojeluksen alaisena ja erosi hänestä, palaten retkikuntineen Gbemmaan. Ja Pollock kohteli perin ystävällisesti Pereraa, Sulyman ainoata valkoihoista kauppamiestä — vieläpä niinkin ystävällisesti, että seurasi häntä kaikkialle. Perera oli muuan pienikasvuinen Portugalin juutalainen, joka oli oleskellut Englannissa, ja englantilaisen ystävällisyys miellytti häntä suuresti.

Kahteen päivään ei tapahtunut mitään erikoisempaa; enimmäkseen Pollock ja Perera pelasivat viittä lehteä — ainoa peli, jonka molemmat tunsivat — ja Pollock joutui velkaan. Sitten toisena iltana Pollock sai ikävän huomautuksen sitä, että porroh-mies oli saapunut Sulymaan; teräväksi hiottu rautapalanen viilsi hänen olkapäähänsä lihahaavan. Se oli ammuttu etäältä ja oli häneen osuessaan jo menettänyt melkein kaiken voimansa. Mutta sanomansa se kertoi kyllin tuntuvasti. Kaiken yötä Pollock istui revolveri kädessään riippumatossa ja seuraavana aamuna hän uskoi osan jutustaan englantilais-portugalilaiselle.

Perera otti asian perin vakavalta kannalta. Hän tunsi sikäläiset tavat varsin tarkalleen. "Tämä on mieskohtainen kysymys. Se on kostoa. Ja tietysti teidän poislähtönne panee hänet kiiruhtamaan. Ei yksikään alkuasukas tai sekarotuinen asetu hänen tielleen — ellette maksa hyvin. Jos pääsette äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa, niin voitte ampua hänet. Mutta hänkin voi ampua teidät."

"Ja sitten on vielä tuo kirottu loihtiminen", jatkoi Perera. "Minä en tietenkään usko sitä — taikauskoa — mutta eipä ole sittenkään hauskaa ajatella, että missä sitä lieneekin, niin aina on lähistöllä joku musta mies, joka silloin tällöin viettää kuutamoisen yön tanssimalla nuotion ympäri, lähettääkseen pahoja unia…. Onko teillä ollut pahoja unia?"

"Onpa kyllä", virkkoi Pollock. "Näen yhtämittaa tuon roiston ylösalasin käännetyn pään irvistävän minulle ja näyttävän hampaitaan, kuten hän teki majassakin; ja sitten se tulee aivan lähelle minua, poistuu ja tulee jälleen takaisin. Eihän siinä ole mitään peloittavaa, mutta kuitenkin se jähmetyttää minut kauhusta unissani. Kummallisia asioita — nuo unet. Tiedän kaiken aikaa uneksivani enkä kuitenkaan voi herätä siitä."

"Ehkäpä se on vain mielikuvitusta", sanoi Perera. "Sitten kertovat neekerini vielä, että porroh-miehet voivat lähettää käärmeitä. Oletteko hiljan nähnyt sellaisia?"

"Ainoastaan yhden. Tapoin sen tänä aamuna lattialla lähellä riippumattoani. Olin astumaisillani sen päälle noustessani ylös."

"Oh!" huudahti Perera ja lisäsi sitten vakuuttavasti: "Tietysti se oli satunnaista. Pitäisin kuitenkin silmäni auki. Ja sitten on vielä luunsärky."

"Luulin sen johtuvan miasmasta", sanoi Pollock.

"Ehkäpä niinkin. Milloin se alkoi?"

Silloin Pollock muisti, että hän oli ensi kerran tuntenut sitä kahakan jälkeisenä yönä. "Minun käsitykseni on, ettei hän halua murhata teitä", virkkoi Perrera — "ei ainakaan vielä. Olen kuullut, että niillä on tapana pelotella ja kiusata jotain ihmistä lumoillaan, hengenvaaroilla, luuvalolla ja pahoilla unilla ja muulla sellaisella, kunnes hän on kyllästynyt elämäänsä. Luonnollisesti se on vaan pelkkää lorua. Älkää välittäkö siitä… Mutta olenpa utelias tietämään, mitä hän keksii tämän jälkeen."

"Minä aijon keksiä jotain sitä ennen", lausui Pollock, tuijottaen synkeästi tahmeisiin kortteihin, joita Perera levitteli pöydälle. "Minun arvolleni on alentavaa joutua tällä tavoin ajetuksi ja ammutuksi ja vahingoitetuksi. Mahtaakohan tuollainen porroh-taikuri kääntää pelionnenkin."

Hän katsahti epäluuloisena Pereraan.

"Se on hyvin luultavaa", virkkoi Perera innokkaasti. "Se on kovin ihmeellistä joukkoa."

Sinä iltapäivänä Pollock tappoi kaksi käärmettä, jotka hän tapasi riippumatossaan; myöskin punasia muurahaisia vilisi sillä paikalla entistä enemmän. Ja nämä harmit suututtivat häntä niin, että hän lähti erään mendi-roiston pakeille, jonka kanssa hän oli ennenkin jutellut. Tämä näytti hänelle muuatta pientä rautatikaria ja osoitti, miten se iskettiin niskaan, niin että Pollockia karmi. — Eräästä määrätystä palveluksesta Pollock lupasi hänelle kaksipiippuisen pyssyn, jossa oli koristettu lukko.

Kun Pollock ja Perera iltasella pelasivat korttia, astui mendi ovesta sisään kantaen jotain veren tahraamassa rievussa.

"Ei täällä!" virkkoi Pollock nopeasti. "Ei täällä!"

Mutta mies halusi saada kaupat päätetyksi eikä Pollock ennättänyt estää häntä avaamasta vaatetta ja heittämästä pöydälle porroh-miehen päätä. Se ponnahti lattialle jättäen korteille punaset jäljet ja vieri nurkkaan; sinne se pysähtyi kääntyneenä ylösalasin, mutta tuijottaen tiukasti Pollockiin.

Perera kavahti seisaalleen, kun pää putosi korttien keskelle, ja rupesi kiihkoissaan sättimään portugalinkielellä. Mendi kumarteli punanen vaate kädessään. "Pyssy!" hän sanoi. Pollock tuijotti nurkassa olevaan päähän. Kasvoilla oli juuri sama ilme kuin hänen unissaankin näyttäytyessään. Jotain tuntui napsahtavan lukkoon hänen omissa aivoissaan, kun hän katseli sitä.

Sitten Perera solahti jälleen englanninkieleen.

"Toimititteko hänet surmatuksi?" hän kysyi. "Ettekö surmannut häntä itse?"

"Miksi olisi minun pitänyt tehdä se?" sanoi Pollock.

"Mutta nyt ei hän voi poistaa sitä!"

"Poistaa mitä?" kysyi Pollock.

"Ja kaikki kortit ovat aivan pilalla!"

"Mitä te tarkoitatte poistamisella?" virkkoi Pollock.

"Teidän täytyy lähettää minulle uusi pakka Freetownista. Niitä saa ostaa siellä."

"Mutta — poistaa?"

"Se on vain taikauskoa. Unohdin sen. Neekerit sanovat, että jos noidat — hän oli noita — Mutta se on pelkkää roskaa…. Täytyy saada porroh-mies palauttamaan se tai surmata hänet itse…. Se on kerrassaan tyhmää."

Pollock kirosi itsekseen, tuijoittaen yhä vielä nurkassa olevaan päähän.

"En voi sietää tuota katsetta", hän sanoi. Sitten hän hyökkäsi pään luo ja potkasi sitä.

Se kieri muutaman kyynärän matkan ja jäi sitten samaan asentoon kuin ennenkin, kääntyneenä ylösalasin ja katsoen häneen.

"Hän on kamalan näköinen", virkkoi Perera. "Kerrassaan kamalan näköinen. Ne viiltelevät kasvojaan pienillä veitsillä."

Pollock olisi uudelleen potkaissut päätä, ellei mendi-mies olisi koskettanut hänen käsivarttaan. "Pyssy?" tämä sanoi silmäillen päätä hermostuneesti.

"Kaksikin — jos viet tuon kirotun kappaleen pois", lausui Pollock.

Mendi pudisti päätään ja teki tiettäväksi, että hän halusi saada yhden pyssyn, joka nyt oli tuleva hänelle ja josta hän olisi varsin kiitollinen. Pollock huomasi, ettei häneen voinut vaikuttaa mielittelyllä eikä röyhkeydellä. Pereralla oli pyssy myytävänä (kolmen sadan prosentin voitolla) ja ennen pitkää mies poistui se kädessään. Sitten Pollockin katseet kääntyivät hänen tahtomattaankin permannolle.

"Varsin hullunkurista, että tuo pää aina kääntyy laelleen", sanoi Perera nauraen väkinäisesti, "Hänellä lienee raskaat aivot; hänen päänsä muistuttaa noita pikku leluja, jotka lyijypaino aina vetää pystyyn. Teidän täytyy viedä se mukananne, kun lähdette. Voisitte viedä sen nyt heti. Kortit ovat aivan pilalla. Freetownissa on muuan mies, joka myö niitä. Huone on käynyt kovin siivottomaksi. Teidän olisi pitänyt surmata hänet itse."

Pollock kokosi ryhtinsä ja nosti pään maasta. Hän aikoi ripustaa sen kamarinsa katossa olevaan lamppukoukkuun ja kaivaa sille heti haudan. Hän luuli ripustaneensa sen hiuksista, mutta varmaankin hän oli erehtynyt, sillä kun hän palasi noutamaan sitä, niin se riippui niskasta ylösalasin.

Hän hautasi sen ennen auringonlaskua hökkelinsä pohjoispuolelle, jotta hänen ei tarvitsisi kulkea haudan ohi pimeän aikana, kun hän palasi Pereran luota. Ennen maatapanoaan hän tappoi kaksi käärmettä. Yön ollessa pimeimmillään hän heräsi hätkähtäen ja erotti tassutusta ja raapimista. Hiljaa kohosi hän istualleen ja veti revolverinsa esiin päänaluksen alta. Kuullessaan murinaa Pollock laukasi ääntä kohti. Kuului, ulvahdus ja oviaukon sinervän läpi livahti jotain mustaa. "Koira!" sanoi Pollock, laskeutuen jälleen levolle.

Aamuhämärässä hän heräsi jälleen omituiseen levottomuuden tunteeseen. Tuo epämääräinen särky oli palannut hänen luihinsa. Jonkun aikaa hän makasi tähystellen katossa kuhisevia punasia muurahaisia ja sitten, kun valo kävi kirkkaammaksi, hän katsahti riippumattonsa reunan yli ja näki permannolla jonkun mustan esineen. Hän hätkähti niin ankarasti, että riippumatto kääntyi nurin ja viskasi hänet maahan.

Hän huomasi makaavansa noin kyynärän verran porroh-miehen päästä. Koira oli kaivanut sen maasta ja raadellut pahasti sen nenää. Muurahaisia ja kärpäsiä kuhisi sen kimpussa. Kummallisen sattuman kautta se oli yhä vielä ylösalasin ja nurin kääntyneissä silmissä oli pirullinen ilme.

Pollock istui herpoutuneena, tuijottaen jonkun aikaa tuohon pelätykseen. Sitten hän nousi ylös, kiersi sen ympäri — pitkän matkan päässä — ja astui ulos hökkelistä. Auringon nousun kirkas valo, kasvullisuuden eloisa liikehtiminen heikkenevän maatuulen henkäillessä ja tyhjä hauta käpälänjälkineen kevensivät hiukan hänen raskasta mieltään.

Hän kertoi tapahtuman Pereralle, ikäänkuin se olisi ollut pilajuttu — pilajuttu joka kerrotaan kalpein huulin. "Teidän ei olisi pitänyt säikähyttää koiraa", Perera virkkoi huonosti teeskennellyllä hilpeydellä.

Seuraavat kaksi päivää ennen höyrylaivan tuloa Pollock vietti koettamalla päästä todenteolla vapaaksi tuosta omaisuudestaan. Hän sai voitetuksi vastenmielisyytensä käydä siihen käsiksi, lähti joen suulle ja viskasi sen meriveteen. Mutta jonkun ihmeen kautta se säilyi krokotiileilta ja sen löysi muuan älykäs puoli-araapialainen, joka saapui juuri yön korvissa kauppaamaan sitä Pollockille ja Pereralle muka merkillisenä esineenä. Alkuasukas pysytteli heidän kintereillään, alentaen hintaa alentamistaan. Mutta lopulta häneenkin tarttui se kauhu, jota nuo valkoihoiset näyttivät tuntevan esinettä kohtaan; hän lähti tiehensä ja kulkiessaan Pollockin hökkelin ohi hän heitti taakkansa sinne, josta tämä sen sitten löysi aamusella.

Tästä Pollock joutui aivan raivoihinsa. Hän aikoi polttaa koko pään. Heti päivän valjetessa hän lähti ulos ja ennen helteen tuloa hänellä oli jo valmiina aimo rovio risuista. Silloin hänet keskeytti pieni Monrovian ja Bathurstin väliä kulkeva siipilaiva, joka saapui puhaltaen rantariuttojen keskitse. "Taivaalle kiitos!" huudahti Pollock suurella hartaudella, kun tuon äänen merkitys selvisi hänelle. Vapisevin käsin hän sytytti hätäisesti risuröykkiönsä, heitti pään siihen ja lähti asettamaan kuntoon matkalaukkunsa sekä sanomaan jäähyväiset Pereralle.

Perinpohjaista helpotusta tuntien näki Pollock sinä iltapäivänä Sulyman rämeisen rannan häipyvän etäisyyteen. Joensuu, joka muodosti aukon pitkään valkoiseen rantahyrskyyn, kapeni kapenemistaan. Tuntui siltä, kuin sulkisi se syliinsä hänen vaivansa, vapauttaen hänet siitä. Kauhun ja kiusan tunne alkoi vähitellen haihtua hänen mielestään. Sulymassa oli usko porroh-miesten pahansuopaisuuteen ja taikavoimaan saastuttanut ilman, hänetkin oli vallannut uhkaava ja kammottava tunne. Mutta ilmeisesti porroh-miehillä oli hallussaan vain pieni alue, pieni musta kaistale meren ja mendien sinertävien ylämaitten välillä.

"Hyvästi, porroh!" virkkoi Pollock. "Hyvästi — eikä näkemiin!"

Laivan kapteeni saapui hänen rinnalleen, nojasi kaidepuuhun, toivotti hänelle hyvää iltaa ja sylkäsi vaahtoavaan vanaveteen teeskentelemättömän ystävyyden osoitukseksi.

"Löysin rannalta kerrassaan kummallisen esineen", puheli kapteeni. "En ole koskaan ennen tavannut sellaista Intian tällä puolen."

"Mikähän se mahtaa olla?" kysyi Pollock.

"Savustettu pää", sanoi kapteeni.

" Mikä?" kysyi Pollock.

"Ihmispää — savustettu. Jonkun porroh-veijarin pää, koristettu viilloksilla. No! Mikäs nyt tuli? Eikö mikään? Enpä olisi uskonut teitä niin hermostuneeksi. Kasvonne kävivät aivan viheliäisiksi. Jumalauta, olettepa huono merimies. Kaikki hyvin? Hitto, kuinka te muutuitte!… No niin, tuo pää, josta juuri kerroin teille, on aika konstikas. Pistin sen käärmeiden joukkoon erääseen väkiviina-purkkiin, jossa säilytän sellaisia merkillisyyksiä, ja piru minut periköön, ellei se viru ylösalasin kääntyneenä. Halloo!"

Pollock oli päästänyt käsittämättömän huudahduksen ja raastoi käsillään tukkaansa. Hän juoksi siipilaatikoita kohti, aikoen puolittain hypätä mereen, ja sitten hän ymmärsi asemansa ja kääntyi takaisin kapteenin kimppuun.

"Hei!" sanoi kapteeni. "Jack Philips, pidähän hänet loitompana. Pysykää erillänne! Ei askeltakaan lähemmäksi, herraseni. Mikä teitä vaivaa? Oletteko järjiltänne?"

Pollock koetteli kädellään päätänsä. Ei sitä kannattanut selittää, "Luulenpa, että olen toisinaan melkein mielipuoli", hän sanoi. "Minulla on täällä särkyä. Se tulee aivan äkkiä. Toivon, että suotte minulle anteeksi."

Hän oli aivan kalpea ja hiessä. Äkkiä hän käsitti täysin selvästi, kuinka vaarallista hänelle oli saattaa järkensä epäilyksen alaiseksi. Hän koetti pakostakin voittaa takaisin kapteenin luottamuksen vastaamalla hänen ystävällisiin kyselyihinsä, ottamalla vaarin hänen ehdotuksistaan, vieläpä maistamalla lusikallisen hänen puhdasta konjakkiansakin. Ja kun siitä asiasta oli selviydytty, hän teki joukon kysymyksiä kapteenin harjoittamasta eriskummallisten esineiden kaupasta. Tämä kuvaili päätä varsin yksityiskohtaisesti. Pollock kamppaili kaiken aikaa itsensä kanssa tukahuttaakseen sen luonnottoman luulon, että laiva oli yhtä läpikuultava kuin lasi ja että hän saattoi selvästi erottaa tuon ylösalasin kääntyneen pään, joka katseli häntä hänen jalkojensa alla olevasta hytistä.

Olo laivalla oli hänelle melkein tukalampaa kuin Sulymassa. Kaiken päivää hänen täytyi hillitä itseänsä, vaikka hän tunsikin elävästi, että tuo kauhea pää, joka synkisti hänen mielensä, oli niin uhkaavan lähellä. Yöllä hänen vanha painajaisensa palasi hänen kimppuunsa, kunnes hän voimakkaalla ponnistuksella pakottautui valveille, kauhun jäykistämänä ja käheän huudahduksen pyrkiessä esiin hänen kurkustaan.

Hän jätti tuon todellisen pään jälkeensä Bathurstiin, missä hän siirtyi Teneriffan laivaan, mutta unet ja ankara luuvalo eivät luopuneet hänestä. Teneriffassa Pollock muutti Kapin linjalle, mutta pää seurasi häntä. Hän pelasi korttia, koetti shakkipeliä, lukipa kirjojakin, mutta väkijuomat hän tiesi vaarallisiksi. Ja kuitenkin — milloin hyvänsä hänen silmiinsä sattui ympyriäinen musta varjo tai joku musta esine, niin hän otaksui sitä pääksi ja — näkikin sen. Hän tiesi varsin hyvin, että hänen mielikuvituksensa rupesi pettämään häntä, ja kuitenkin tuntui ajoittain siltä, kuin olisi laiva, hänen matkustajatoverinsa, merimiehet ja laaja ulappa kuuluneet jonkullaiseen utumaiseen hourekuvaan, joka riippui hänen ja kauhean todellisen maailman välillä, töin tuskin peittäen sen häneltä. Ja ainoa kieltämättömän todellinen esine oli porroh-mies, joka pisti pirullisen päänsä esiin tuon verhon lävitse. Sellaisina hetkinä hän nousi ylös ja kosketteli esineitä, maisteli tai jyrsi jotain, poltti tulitikulla kättään tai pisti itseään neulalla.

Taistellen siten hurjasti ja äänettömänä kiihtyneen mielikuvituksensa kanssa Pollock saapui viimein Englantiin. Hän nousi maalle Southamptonissa ja lähti Waterloon asemalta suoraa päätä ajurilla pankkiirinsa luo Cornhilliin. Siellä hän selvitti asiansa liikkeenhoitajan kanssa yksityisessä huoneessa ja kaiken aikaa pää riippui koristeen tavoin lieden mustalta marmorireunustalta ja tihkui verta tulisijan rautaristikolle. Hän saattoi kuulla pisarain putoilevan ja nähdä niiden punaavan ristikon.

"Sievä sananjalka", virkkoi liikkeenjohtaja, seuraten hänen katsettaan. "Mutta se ruostuttaa ristikon."

"Erittäin sievä sananjalka", vastasi Pollock. "Ja nytpä muistan. Voitteko suositella minulle jotain lääkäriä sairasmielisyyttä vastaan? Minua vaivaa — miksi niitä nimitetäänkään? — hallusinatsionit."

Pää nauroi hurjasti, raivoisasti. Pollockia hämmästytti, ettei liikkeenhoitaja kuullut sitä. Mutta tämä vain tuijotti häneen.

Saatuaan lääkärin osoitteen Pollock astui hetken kuluttua ulos Cornhillille. Ei ollut ainoatakaan ajuria näkyvissä ja niin hän jatkoi matkaansa kadun länsipäähän ja koetti kulkea Mansion Housea vastapäätä olevan risteyksen poikki. Se ei juuri ole helpointa tottuneimmallekaan lontoolaiselle: kärryjä, vankkureita, vaunuja, postirattaita ja omnibusseja liikkuu keskeytymättömänä virtana; mutta sille, joka on juuri saapunut Sierra Leonen myrkyllisistä erämaista, se on kiehuvaa, pyörryttävää sekamelskaa. Ja kun jalkojesi väliin yhtäkkiä kimmahtaa kummipallon tavoin ylösalasin kääntynyt pää, jättäen maahan sattuessaan selviä veritahroja, niin tuskinpa voinet välttää onnettomuutta. Pollock nosteli jalkojansa suonenvedontapaisesti, karttaakseen sitä, ja potkaisi sitä sitten kiukkuisesti. Silloin hän sai ankaran sysäyksen selkäänsä ja pureva tuska levisi hänen käsivarttansa pitkin.

Erään omnibussin aisa oli osunut häneen ja yksi hevosista oli kavioillaan murskannut kolme sormea hänen vasemmasta kädestään — ja juuri ne sormet, jotka hän ampui porroh-mieheltä poikki. Hänet vedettiin esiin hevosten jaloista ja hänen musertuneesta kädestään tavattiin lääkärin osoite.

Pariin päivään ei Pollock tajunnut muuta kuin kloroformin äitelää kirpeätä tuoksua, että häntä leikattiin, vaikka ei hän tuntenut mitään kipua, että hän makasi hiljaa ja että hänelle annettiin ruokaa ja juomaa. Sitten hän sai hiukan kuumetta, kävi perin janoiseksi ja hänen vanha painajaisensa palasi uudelleen. Vasta sen ilmetessä hän huomasi, että se oli jättänyt hänet rauhaan yhdeksi päiväksi.

"Jos pääni olisi murskautunut sormieni sijasta, niin kenties siitä olisi päässyt kokonaan", virkkoi Pollock, tuijottaen miettiväisenä erääseen tummaan pielukseen, joka oli ruvennut näyttämään päältä.

Ensi tilassa Pollock kertoi lääkärille mielenhäiriöstään. Hän tunsi selvästi tulevansa hulluksi, ellei keksittäisi jotain parannuskeinoa. Hän selitti nähneensä Dahomeyssa erään mestauksen ja että eräs pää kummitteli nyt hänen mielessään. Luonnollisesti hän ei välittänyt kertoa mitään todellisesta tapahtumasta. Lääkäri näytti vakavalta.

Hetken kuluttua hän virkkoi epäröiden. "Saitteko lapsena paljon uskonnollista ohjausta?"

"Varsin vähän", Pollock vastasi.

Lääkärin kasvot synkistyivät hetkeksi. "En tiedä, oletteko kuullut ihmeparannuksista — tietysti ei niiden silti tarvitse olla ihmeitä — niitä toimitetaan Lourdesissa."

"Pelkään pahoin, etten minä juuri kelpaa uskolla lääkittäväksi", Pollock lausui tuijottaen tummaan pielukseen.

Pää väänsi arpiset piirteensä inhoittavaan irvistykseen. Lääkäri siirtyi uudelle uralle.

"Se on pelkkää mielikuvitusta", hän sanoi, ruveten äkkiä puhumaan reippaasti. "Joka tapauksessa hyvä tilaisuus uskoparannukseen. Teidän hermostonne on kurjassa kunnossa, te olette tuollaisessa terveydellisen hämäryyden tilassa, jolloin kummitukset kernaimmin saapuvat. Mainitsemanne vaikutelma oli teille liian voimakas. Valmistan teille hiukan lääkettä, joka vahvistaa hermostoanne — etenkin aivojanne. Ja teidän täytyy hankkia ruumiinliikuntoa."

"Minä en kelpaa uskoparannukseen", sanoi Pollock.

"Ja sen vuoksi meidän on parannettava mieliala. Lähtekää etsimään virkistävää ilmaa — Skotlantiin, Norjaan, Alpeille" —

"Vaikka Jerikoon, jos haluatte" — virkkoi Pollock — "minne Naamankin lähti."

Mutta niin pian kuin hänen sormensa sen sallivat, Pollock koetti urheasti seurata lääkärin neuvoa. Hän yritti pelata jalkapalloa, mutta hänen mielestään se oli raivoisan ylösalasin kääntyneen pään potkimista kenttää pitkin. Hän ei kelvannut siihen kisaan. Hän potki sokeasti, jonkunlaisella kauhulla, ja kun hänet asetettiin maalivahdiksi ja pallo tulla hujahutti häntä kohti, niin hän älähti äkisti ja pakeni sen tieltä. Ne arvoa alentavat jutut, joiden vuoksi hänen oli täytynyt paeta Englannista vaeltamaan kuuman vyöhykkeen maissa, eivät sentään olleet sulkeneet häntä pois miesten seurasta; mutta nyt hänen menettelynsä, joka kävi yhä omituisemmaksi, saattoi miesystävätkin karttamaan häntä. Eikä tuo esine ollut enää vain silmiin kuvastuva kappale, se mongerteli ja puheli hänelle. Häntä rupesi kauheasti pelottamaan, että kun hän tarttui tuohon kummitukseen, se ei enää muuttuisikaan joksikin huonekalustoon kuuluvaksi esineeksi, vaan tuntuisi oikealta katkaistulta päältä. Yksin ollessaan hän sadatteli sitä, pilkkaili ja uhkaili sitä; kerran tai pari hän puhutteli sitä toisten seurassa, vaikka hän koettikin epätoivoisesti hillitä itseään. Hän tunsi epäluulon enenevän niiden silmissä, jotka tarkkasivat häntä — emäntänsä ja palvelijansa. Eräänä päivänä hänen serkkunsa Arnold — hänen lähin sukulaisensa — saapui tervehtimään häntä ja houkuttelemaan häntä ulos — ja tarkastelemaan hänen kuoppaisia kellertäviä kasvojaan uteliain silmin. Ja Pollockista tuntui, että hattu, jota serkku piti kädessään, ei ollutkaan mikään hattu, vaan Gorgon-pää, joko tuijotti häneen ylösalasin kääntyneenä ja uhkasi katseillaan hänen järkeänsä. Mutta hän päätti yhä vielä vapautua siitä. Hän hankki polkupyörän ja ajaessaan routaista tietä pitkin Wandsworthistä Kingstoniin hän äkkäsi sen vierivän hänen rinnallaan ja jättävän tumman juovan jälkeensä. Hän puri hampaansa yhteen ja ajoi joutuisammin. Silloin yhtäkkiä, juuri kun hän laski alamäkeä Richmond-puistoa kohti, kummitus kieri hänen eteensä ja pyörän alle niin nopeasti, ettei hän ennättänyt ajatella mitään. Kääntyessään äkkiä välttääkseen sitä, hän syöksyi rajusti muuatta kiviröykkiötä vastaan ja taittoi vasemman ranteensa.

Juttu päättyi juolu-aamuna. Hän oli maannut kuumeessa kaiken yötä, siteet polttivat hänen rannettaan tulisen renkaan tavoin ja hän oli uneksinut elävämmin ja kamalammin kuin koskaan ennen. Koleassa, värittömässä, epävarmassa valossa, joka vallitsi ennen auringon nousua, hän kohousi vuoteessaan istumaan ja näki pään makaavan eräällä jalustalla pronssimaljan sijasta, joka oli ollut siinä yön aikana.

"Tiedän kyllä, että se on pronssimalja", hän virkkoi, kaamean epäilyksen kouristaessa hänen sydäntään. Ennen pitkää epäilys valtasi hänet kokonaan. Verkalleen ja väristen hän nousi vuoteeltaan ja astui käsi koholla maljaa kohti. Nyt hän saisi varmasti huomata, että hänen mielikuvituksensa oli pettänyt hänet, hän saisi tuntea selvästi pronssin sileän pinnan. Epäröityään kokonaisen ikuisuuden ajan hän laski lopulta sormensa pään uurteiselle poskelle. Hän veti ne takaisin suonenvedontapaisesti. Huippukohta oli saavutettu. Tuntoaistikin oli pettänyt hänet.

Vavisten, kolahtaen vuoteeseensa, potkien jalkineitaan paljailla jaloillaan, kaiken pyöriessä hänen ympärillään tummassa sekamelskassa, hän kulki haparoiden peilipöytänsä luo, otti partaveitsensä esiin laatikosta ja istui vuoteelleen pitäen sitä kädessään. Kuvastimesta hän näki omat kasvonsa verettöminä, kuihtuneina, täynnä äärimmäisen epätoivon katkeruutta.

Nopeasti kuvastuivat hänen lyhyen elämäntarinansa tapahtumat hänen mieleensä. Kurja koti, vielä kurjempi koulu-aika, myöhempien vuosien huono elämä, jossa toinen kunniaton teko seurasi toista; päivänkoiton koleassa valaistuksessa kaikki tuo rietas mielettömyys näkyi nyt niin armottoman selvästi. Sitten seurasivat oleskelu majassa, kahakka porroh-miehen kanssa, paluumatka jokea pitkin alas Sulymaan, mendiläis-salamurhaaja punaisine liinoineen, hurjat yritykset tuhota tuo pää, hänen mielikuvitelmansa kasvaminen. Se oli mielikuvitelma! Hän tiesi sen. Pelkkä mielikuvitelma. Hetkiseksi hän tapaili toivoa. Hän siirsi katseensa kuvastimesta jalustaan, ylösalasin kääntynyt pää irvisti hänelle… Sidotun kätensä jäykistyneillä sormilla hän etsi tykyttäviä valtimoitansa. Aamu oli sangen kylmä, veitsen terä tuntui aivan kuin jäältä.