E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ILMASOTA

Kirj.

H. G. Wells

Suom. Toivo Wallenius

Helsingissä, Emil Vainio, 1910.

SISÄLLYS:

I. Edistys ja Smallwaysin perhe.
II. Bert Smallways joutuu pulaan
III. Ilmapallossa.
IV. Saksalainen ilmalaivasto.
V. Taistelu Atlannin pohjoisosassa.
VI. New York taistelutantereena.
VII. "Vaterlandin" haaksirikko.
VIII. Maailmansota.
IX. Vuohisaarella.
X. Maailma sodan aikana.
XI. Sivistyksen vararikko.
Loppulause.

ENSIMÄINEN LUKU.

Edistys ja Smallwaysin perhe.

1.

"Aina sitä vaan mennään eteenpäin", sanoi Tom Smallways. "Eipä luulisi moista menoa kauankaan kestävän."

Tämän huomautuksen hän teki aikoja ennen, kuin ilmasota alkoi. Hän istui aidalla puutarhansa päässä ja tarkasteli Bun Hillin suurta kaasulaitosta katsein, joista ei kuvastunut kiitosta eikä moitettakaan. Kaasusäiliöiden yläpuolelle ilmestyi kolme oudonnäköistä esinettä, ohuita, kieppuvia rakkoja, jotka lyödä mäiskyttivät ja keikkuivat, paisuen yhä isommiksi ja pyöreämmiksi. Siellä täytettiin ilmapalloja Etelä-Englannin aeroklubin lauantairetkeä varten.

"Ne nousevat joka lauantai", sanoi hänen naapurinsa, maidonkuljettaja Stringer. "Muistan kuin eilisen päivän, kuinka koko Lontoo lähti liikkeelle ilmapalloa katsomaan, ja nyt ne jo lentelevät pikku paikoissakin jok'ikinen viikko. Kaasuyhtiöt sillä ovat pelastaneet nahkansa."

"Viime lauantaina minä sain pottumaahani kolme tynnyrillistä hiekkaa", virkkoi Tom Smallways. "Kolme tynnyrillistä! Heittivät pois liikapainojaan. Taimista toiset taittuivat, toiset peittyivät hiekkaan."

"Kerrotaan niillä olevan mukana herrasnaisiakin!"

"Herrasnaisiksi kai niitä on sanottava", myönsi Tom Smallways. "Vaikka ei sellainen minun mielestäni sovi herrasnaiselle — lennellä tuolla tavoin ilmassa ja heitellä hiekkaa ihmisten niskaan. Minä ainakaan en ole tottunut pitämään semmoista hienon naisen työnä."

Stringer nyökäytti hyväksyen päätään, ja molemmat katselivat vielä jonkun aikaa noita paisuvia möhkäleitä; mutta välinpitämättömyys oli vaihtunut paheksumiseksi.

Tom Smallways oli ammatiltaan vihanneskauppias ja harjoitti sen ohella mielityötään, puutarhanhoitoa. Jessica, hänen pikku vaimonsa, piti huolta puodista, ja taivas oli luonut hänet rauhallisessa maailmassa elämään. Onnettomuudeksi se ei ollut luonut hänelle rauhallista maailmaa. Hän eli itsepintaisesti ja herkeämättä muuttuvassa maailmassa, vieläpä sellaisessa osassa, missä vaihtelut tuntuivat armottoman selvästi. Yksinpä maakin, jota hän viljeli, oli muutoksien alainen; puutarha vuokrattiin vain vuodeksi kerrallaan, ja sen reunassa oli suunnaton ilmoitustaulu, jonka mukaan se soveltui erinomaisesti talonpaikaksi. Milloin hyvänsä hän voi saada käskyn luopua puutarhastaan, tuon kaupunkilaistuneen tienoon viimeisestä maaseutupalasesta. Hän koetti parhaansa mukaan lohduttautua kuvittelemalla, että asiain täytyi pian kääntyä toiselle tolalle.

"Eipä luulisi moista menoa kauankaan kestävän", hän sanoi.

Smallwaysin isä-ukko saattoi muistaa ajan, jolloin Bun Hill oli soma kentiläinen kylä. Hän oli ollut Sir Peter Bonen ajurina viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, jolloin hän rupesi hiukan ryypiskelemään ja ajamaan asema-omnibussia, jatkaen tätä työtä kahdeksankolmatta vuotta. Silloin hän vetäytyi lepoon. Tuo kurttuinen ikäloppu ajuri istuskeli lieden ääressä täynnä muistoja ja valmiina latelemaan niitä jokaiselle varomattomalle vieraalle. Hän saattoi kertoa Sir Peter Bonen hävinneestä maatilasta, joka oli jo ammoin palstoitettu rakennusaloiksi, ja kuinka tuo ylimys hallitsi maaseutua, kun se vielä oli maaseutua; voi tarinoida kilpa-ammunnasta ja metsästysretkistä ja vaunuista, urheilukentästä, jonka sijalla nyt oli kaasulaitos, ja Kristallipalatsin syntymisestä. Kristallipalatsi oli lähes peninkulman päässä Bun Hillistä. Sen suuri julkipuoli kimmelteli aamuisin ja kuvastui iltapäivällä kirkkain sinisin ääriviivoin taivasta vastaan, ja illoin se tarjosi keko Bun Hillin väestölle ilmaiseksi ilotulituksia. Ja sitten oli tullut rautatie ja sitten huviloita toinen toisensa jälkeen, kaasutehdas ja vesijohtolaitos ja laumoittain rumia työläisasuntoja, sitten viemäreitä, imien veden Saukkojoesta ja jättäen sen surkeannäköiseksi ojaksi, ja sitten toinen rautatieasema, Eteläinen Bun Hill, ja enemmän taloja ja yhä enemmän puoteja, enemmän kilpailua, peililasiakkunoilla varustettuja myymälöitä, täysihoitokoulu, kunnallisveroja, omnibusseja, raitiotievaunuja, jotka kulkivat suoraa päätä Lontooseen asti, polkupyöriä, moottorivaunuja ja yhä enemmän moottorivaunuja ja kansankirjasto.

"Eipä moista menoa luulisi kauankaan kestävän", sanoi Tom Smallways, joka oli kasvanut näiden ihmeiden keskellä.

Mutta yhä sitä vain kesti.

Jo alun pitäen vihanneskauppa, jonka hän oli perustanut Suurkadun päähän pikkuruiseen vanhaan maalaistaloon, näytti siltä, kuin se olisi piileskellyt jotain etsijää. Kun Suurkadun kivitystä parannettiin, kohosi katu niin korkeaksi, että puotiin päästäkseen täytyi astua alas kolme rappusta. Tom koetti myydä vain omia oivallisia, mutta harvoja tuotteitaan. Mutta edistys syyti hänen akkunaansa kummia: ranskalaisia koppiloartisokkeja ja munaluumuja, ulkomaiden omenia — New Yorkin, Kalifornian, Kanadan, Uuden Seelannin omenia, "sievännäköisiä tosin, mutta kaikkea muuta kuin englantilaisia", sanoi Tom — banaaneja, omituisia pähkinöitä, rypäleitä, intialaisia melooneja.

Automobiilit, jotka ajoivat ohitse pohjoiseen ja etelään päin, varttuivat yhä voimakkaammiksi ja täydellisemmiksi, kiitivät nopeammin ja haisivat ilkeämmin. Kaduille ilmestyi häviävien hevosrattaiden sijaan isoja rämiseviä, paloöljyllä käyviä vankkureita, kuljettaen kivihiiltä ja tavaroita. Moottoriomnibussit työnsivät syrjään hevosomnibussit; yksinpä Kentin hyötymansikatkin, jotka kulkivat öisin Lontoota kohti, vaihtoivat kitisevät kärryt puksuttaviin koneisiin, ja menettivät tuoksunsa edistyksen ja öljyn vaikutuksesta. Ja sitten nuori Bert Smallways hankki moottoripyörän…

2.

Lienee tarpeen selittää, että Bert oli edistysmielinen Smallways. Nykyajan edistyksen säälimätöntä itsepintaisuutta ei todista mikään kaunopuheisemmin kuin juuri sen tunkeutuminen Smallwaysien vereen. Mutta nuoressa Smallwaysissa oli yritteliäisyyttä ja kehittyneisyyttä jo ennen, kuin hän sai luopua puserostaan. Viisivuotiaana hän pysyi kadoksissa kokonaisen päivän ja oli ennen seitsemättä ikävuottaan hukkumaisillaan uuden vesijohtolaitoksen säiliöön. Kun hän oli ennättänyt kymmenen vanhaksi, otti oikea poliisi häneltä oikean revolverin takavarikkoon. Ja hän oppi tupakoimaan, ei piipun tai ruskean paperin tahi ruokopillin avulla, kuten Tom aikoinaan, vaan oikein amerikkalaisilla paperosseilla. Hänen puheensa hirvitti isääkin, ennenkuin hän oli vielä kahtatoista täyttänyt, ja kantamalla asemalla tavaroita ja myymällä Bun Hillin Viikkolehteä hän ansaitsi viikossa kolme killinkiä, jopa enemmänkin, jotka sitten kulutettiin kaikellaisiin huvituksiin ja nautintoihin. Tämä ei ensinkään haitannut hänen kouluopintojaan, jotka johtivat hänet harvinaisen varhain yläluokille. Mainitsen nämä seikat, jotta lukijalla olisi aivan selvä käsitys siitä, minkälaisia aineksia Bertissä piili.

Hän oli Tomia kuusi vuotta nuorempi, ja jonkun aikaa häntä koetettiin käyttää vihannespuodissa, kun Tom yhdenkolmatta vuotiaana nai Jessican, joka oli kolmenkymmenen ikäinen ja oli tehnyt palvellessaan pikkusäästöjä. Mutta sellainen homma ei ollut Bertin vahvimpia puolia. Kaivamista hän vihasi, ja kun hänelle annettiin vasullinen ostoksia määräpaikkaan toimitettavaksi, hänessä heräsi vastustamaton vaellusvaisto; vasusta tuli hänen matkalaukkunsa, eikä hän näkynyt välittävän sen raskaudesta tai tien pituudesta, niin kauan kuin hän ei vienyt sitä määräpaikkaan. Maailma oli täynnä houkuttelevaa hälinää, ja hän harhaili sen perässä koreineen päivineen. Silloin Tom rupesi itse kuljettamaan tavaroitaan ja etsiskeli Bertille työpaikkoja, joissa ei tunnettu tätä hänen luonteessaan piilevää runollisuuden taipumusta. Bert koettelikin päällisin puolin useita ammatteja perätysten — hän oli juoksupoikana vaatemyymälässä ja rohdoskaupassa, erään lääkärin ovenvartijana, kaasujohtojen asettajan nuorempana apulaisena, osoitteiden kirjoittajana, maidonkuljettajan apulaisena, sauvapoikana golf-kentillä ja joutui lopulta polkupyöräkauppaan. Viimeksi mainittu paikka nähtävästi tyydytti hänen edistysmielistä luonnettaan. Hänen esimiehensä, nimeltään Grubb, oli rohkeasieluinen nuori mies, joka päivisin kulki kasvot tuhraantuneina ja iltaisin osoitti taiteellisia harrastuksia; hän uneksi myöskin uudesta pyöräketjusta, jolle aikoi hakea patentin. Bertin mielestä hän oli oikea gentlemanin esikuva. Hän vuokrasi polkupyöriä, joiden veroisia likaisuudessa ja vaarallisuudessa ei saattanut tavata koko Etelä-Englannissa, ja puolusteli niitä hämmästyttävän lämpimästi. Bert ja hän tulivat toimeen varsin hyvin. Bert perehtyi ammattiinsa, kehittyi melkein sirkusratsastajaksi — osasi ajaa peninkulmamääriä polkupyörillä, jotka toisten alla olisivat heti hajonneet kappaleiksi — rupesi päivätyön päätyttyä pesemään kasvonsa ja toisinaan kaulansakin ja tuhlasi säästönsä merkillisiin kauluksiin ja kaulahuiveihin, paperosseihin ja pikakirjoituskursseihin.

Välistä hän käväisi Tomin luona, näyttäen niin komealta ja puhellen niin loistavasti, että Tom ja Jessica, joilla kummallakin oli luontainen taipumus kunnioittaa kaikkea, joutuivat aivan ymmälleen.

"Se on yritteliäs poika, tuo Bert", sanoi Tom. "Se taitaa jos jotakin."

"Kunhan ei vaan taitaisi liikoja", huomautti Jessica, joka osasi erottaa rajat.

"Semmoinen se on aikakin, eteenpäin rynnistetään yhtä mittaa", sanoi Tom. "Uusia pottuja, ja oikeita englantilaisia; tätä menoa jos jatkuu, niin maaliskuussa niitä jo saadaan. Mokomaa en ole koskaan nähnyt. Huomasitkos hänen eilisen kaulaliinansa?"

"Se ei sopinut hänelle, Tom. Se oli herrasliina. Hän ei piisannut sille — muulta asultaan. Ei sellainen sovi…"

Sitten Bert hankki äkkiä polkupyöräilijän puvun lakkeineen, merkkeineen ja kaikkineen. Ja kun näki hänen Grubbin kera ajavan Brightoniin ja takaisin — pää kumarassa, ohjaustangon — kahva alas kierrettynä, selkäranka kaarena — niin aukenivatpa silmät tajuamaan Smallwaysien mahdollisuuksia.

Yritteliästä aikaa!

Ukko Smallways istui lieden ääressä mutisten menneiden päivien suuruudesta, vanhasta Sir Peteristä, joka käväisi vaunuillaan Brightonissa kahdeksassakolmatta tunnissa, vanhan Sir Peterin valkoisista silinterihatuista, Lady Bonesta, joka ei milloinkaan koskettanut jalallaan maata, paitsi puutarhassa kävellessään, Crawleyn suurista nyrkkitaisteluista. Hän tarinoi punaisista ja siannahkahousuista, ketunajoista Ring's Bottomissa, missä nyt asustavat piirikunnan köyhät mielipuolet, Lady Bonen kirjavasta kattuunista ja vannehameista. Kukaan ei välittänyt hänen puheistaan. Maailma oli luonut gentlemanin aivan uutta lajia — tarmoltaan kerrassaan gentlemanin vastakohdan, gentlemanin, joka käytti öljyttyjä vaatteita, automobiili-silmälaseja ja merkillistä lakkia, hajua synnyttävän herran, nopean yläluokkalais-maankiertäjän, joka alituiseen pakeni maanteitä pitkin tomua ja lemua, joita hän alituiseen synnytti. Ja hänen naisensa, kuten hän Bun Hillin väestöstä näytti, oli ahavoitunut jumalatar, yhtä vapaa hienostuksesta kuin mustalainen ja ulkoasultaan kuin käärö, jonka saattaa särkemättä kuljettaa mahdollisimman nopeasti.

Niin Bert kasvoi oppien ihailemaan nopeutta ja yritteliäisyyttä ja yleni, mikäli hänestä tuli jotain, jonkinlaiseksi polkupyörä-mekaanikoksi, jonka ammattitaito rajoittui pintapuoliseen tarkasteluun ja maalin raaputtamiseen. Eipä edes nopeinkaan pyöräilijä tyydyttänyt häntä, ja jonkun aikaa hän ponnisteli turhaan kiitäen kolme peninkulmaa tunnissa pitkin teitä, jotka kävivät yhä pölyisemmiksi ja vilkasliikkeisemmiksi. Mutta lopulta hänelle karttui säästöjä, ja silloin oli aika täytetty. Vähittäismaksu-järjestelmä auttoi viimeisen kuilun yli, ja eräänä kauniina ja ikimuistettavana sunnuntai-aamuna hän talutti uuden omaisuutensa myymälän läpi kadulle, nousi sen selkään Grubbin ohjaamana ja avustamana ja ajaa puhkui usvaan liikenteen piinaamalle valtatielle, kartuttaakseen Etelä-Englannin suloa uudella yleisen turvallisuuden haitalla.

"Taas Brightoniin!" sanoi ukko Smallways katsellessaan vihanneskaupan yläkerran akkunasta nuorinta poikaansa ylpeyden ja paheksumisen välimailla liikkuvin tuntein. "Hänen ikäisenään en ollut koskaan käynyt Lontoossa, en koskaan ollut Crawleya etelämpänä — en sen kauempana, kuin minne jaksoin kävellä. Eikä kukaan muukaan käynyt. Paitsi jos olivat vallasväkeä. Nyt kaikki käyvät kaikkialla, koko tämä hemmetin maa näyttää lentävän palasiksi. Brightoniin, jumaliste! Haluaako kukaan enää ostaa hevosia?"

"Ettepä voi sanoa minun käyneen Brightonissa, isä", virkkoi Tom.

"Etkä huolikaan käydä", sanoi Jessica terävästi; "vielä tästä lähteä rahojaan kuluttamaan!"

3.

Bertin mieli oli joksikin aikaa niin kiintynyt moottoripyörän mahdollisuuksiin, ettei hän huomannutkaan sitä uutta suuntaa, jolla eteenpäin ponnisteleva ihmissielu etsi voimailua ja virkistystä. Häneltä jäi äkkäämättä, että moottoripyörä alkoi polkupyörän tavoin alentua arvoltaan ja menettää seikkailuluonteensa. Niin kummalta kuin se kuuluukin, huomasi Tom ensimäiseksi tuon uuden kehityksen. Mutta vaatihan puutarhan hoito häntä tarkkaamaan taivasta, ja Bun Hillin kaasulaitoksen naapuruus sekä läheinen Kristallipalatsi, josta yhtämittaa noustiin ilmaan, ja pian senjälkeen perunoille sateleva varalasti pakottivat yhdessä hänen hitaan järkensä havaitsemaan, että muutoksien jumalatar rupesi kohdistamaan mullistavan huomionsa yläilmoihin. Ensimäinen suuri ilmapurjehduspuuska oli juuri syntymässä.

Grubb ja Bert kuulivat siitä eräissä iltamissa, sitten kinematografi selvitti sen heille ja muuan halpahintainen ilmapurjehdusromaani antoi vauhtia Bertin mielikuvitukselle, ja niin hekin joutuivat toden teolla sen pyörteisiin.

Ensinnä pisti eniten silmiin ilmapallojen lisääntyminen. Niitä ilmestyi tuhka tiheästi Bun Hillin taivaalle. Varsinkin keskiviikko- ja lauantai-illoin oli melkein mahdotonta tähystellä neljännestuntia yläilmoihin keksimättä jossain ilmapalloa. Ja sitten, ajaessaan eräänä kauniina päivänä Croydonia kohti, Bert huomasi suunnattoman, patjan kaltaisen hirviön sukeltavan esiin Kristallipalatsin alueelta; oikein hänen täytyi astua pyörän selästä sitä tarkastamaan. Se muistutti patjaa, jonka kulma oli taittunut, ja sen alapuolella sijaitsi verrattain pieni kiinteä laite, joka kannatti ihmistä ja konetta; etupuolella hurisi potkuri ja takana ojentui jonkinlainen kankaasta tehty peräsin. Laite näytti raahaavan vastahakoista kaasulieriötä perässään, aivan kuin reipas piskuinen kettukoira hinaisi nuorasta arkaa kaasun paisuttamaa norsua. Kieltämättä tuo kaksiosainen hirviö liikkui ohjauksen mukaan. Se kohosi noin tuhannen jalan korkeuteen (Bert kuuli koneen surinan), purjehti etelää kohti, katosi kukkulain taakse, ilmestyi pienenä sinertävänä viiruna kauas idän puolelle kiitäen nyt sangen nopeasti lounaistuulessa, palasi Kristallipalatsin tornien yläpuolelle, kierteli niitä, valitsi laskupaikan ja painui alas näkymättömiin.

Bert huoahti syvästi ja kääntyi jälleen moottoripyöränsä puoleen.

Ja sitä seurasi kokonainen sarja omituisia ilmiöitä — lieriöitä, kartioita, päärynän muotoisia hirviöitä, ja lopulta ihmeellisesti kimalteleva aluminiumi-laite, jota Grubb oli taipuvainen pitämään jonkinlaisena sotakoneena, se kun muka muistutti panssarilevyjä.

Sitten ruvettiin toden teolla lentämään.

Bun Hillistä ei sitä kuitenkaan saattanut nähdä, se tapahtui yksityisillä alueilla tai muilla rauhallisilla paikoilla ja suotuisissa olosuhteissa. Grubb ja Bert Smallways tutustuivat siihen asiaan ainoastaan sanomalehtien selontekojen ja elävien kuvien avulla. Mutta sitä jauhettiin varsin itsepintaisesti, ja jos niihin aikoihin kuuli ihmisen julkisella paikalla sanovan kovalla, vakuuttavalla äänellä jollekin toiselle: "Se on tulossa", niin voipa lyödä vetoa siitä, että hän puhui lentämisestä. Ja Bert hankki laatikon kannen ja kirjoitti siihen mallikelpoisella ilmoituskäsialalla seuraavan tiedonannon, jonka Grubb ripusti akkunaan: "Lentokoneita valmistetaan ja korjataan." Tomiin se vaikutti tärisyttävästi — se tuntui hänestä kevytmieliseltä; mutta useimmat naapureista, varsinkin kaikki urheilua harrastavat, pitivät sitä oikein oivallisena ajatuksena.

Jokainen puhui lentämisestä, jokainen toisti yhä uudelleen: "se on tulossa"; mutta eipäs vaan tullutkaan. Oli näet tehty pieni laskuvirhe. Kyllähän sitä lennettiin, vieläpä ilmaa raskaammilla koneilla. Mutta loppu oli surkea. Toisinaan murskautui kone, toisinaan purjehtija, useimmiten murskautuivat molemmat. Koneet, jotka lensivät viisi, kuusi kilometriä ja laskeutuivat onnellisesti maahan, syöksyivät seuraavalla kerralla päistikkaa turmioon. Näytti olevan mahdotonta luottaa niihin. Tuuli viskasi ne nurin, maan lähellä kiertävät ilmapyörteet viskasivat ne nurin, lentoniekan satunnainen hajamielisyys viskasi ne nurin. Ja joskus ne tekivät kuperkeikan aivan itsestään.

"Se on tuon 'stabilisuuden' syy", sanoi Grubb sanomalehteään matkien.
"Ne keikkuvat keikkumistaan, kunnes keikahtavat kappaleiksi."

Kokeilut harvenivat, kun oli kaksi vuotta tarkattu tällaista menestystä. Yleisöä ja sitten sanomalehtiäkin alkoivat kyllästyttää kalliit kuvat, toivehikkaat selonteot ja voiton, tappion ja äänettömyyden alituinen vaihtelu. Lentäminen jäi unohduksiin, yksinpä ilmapallopurjehduskin vähentyi jossain määrin, vaikka se vielä pysyikin jokseenkin suosittuna huvituksena ja yleisö edelleenkin nouti hiekkaa Bun Hillin kaasulaitokselta, pudottaakseen sitä sopivien henkilöiden nurmikoille ja puutarhoihin. Seuraavat kuusi vuotta olivat omansa rauhoittamaan Tomia — ainakin lentämiseen nähden. Mutta juuri siihen aikaan kehittyi yksiraiteisuus, ja niinpä hänen levottomuutensa vain siirtyi yläilmoista lähemmäksi maanpintaa, missä nyt näyttäytyi peräti uhkaavia muutosten oireita.

Useita vuosia oli jo puheltu yksiraiteisuudesta. Mutta silloin vasta harmi alkoi, kun Brennan kävi yhdellä raiteella liikkuvine gyroskooppi-vaunuineen Kuninkaallisen Tiedeseuran kimppuun. Siitä tuli vuoden 1907 iltaseurojen pääviehätin; sitä näytettäessä yhdistyksen kuuluisa näytäntösali kävi aivan liian pieneksi. Urheita sotureja, zionistien johtomiehiä, kuuluisia kirjailijoita ja ylhäisiä naisia tungeskeli ahtaassa käytävässä, töykkien hienoja kyynärpäitä kylkiluihin, joita ei maailma mielisuosiolla antanut katkoa, ja pitäen itseänsä onnellisina, jos saattoivat nähdä edes palasenkaan raidetta. Kuulumattomasti, mutta vakuuttavasti tuo suuri keksijä selitti keksintöään ja lähetti tottelevaisen pienen tulevaisuuden junien mallin kierrellen kaarrellen kiitämään ylä- ja alamäkiä. Peräkkäin sovitetuilla pyörillään se kulki varmana ainoata raidettaan pitkin; se pysähtyi, peräytyi, seisoi paikallaan, pysyen koko ajan pystyssä. Se säilytti hämmästyttävän tasapainonsa silloinkin, kun katsojat puhkesivat myrskyisesti paukuttamaan käsiään. Lopulta yleisö hajaantui keskustellen, olisiko ihanaa ajaa syvyyksien yli teräslankaa myöten. "Entä jos gyroskooppi pysähtyisi!" Harvat aavistivat kymmenettäkään osaa siitä, millä tavoin Brennanin yksiraiteinen rata oli vaikuttava liikenteen varmuuteen ja maailman ulkonäköön.

Muutamassa vuodessa heiliä oli asiasta parempi käsitys. Jonkun ajan kuluttua ajettiin huoletta syvyyksien yli kaapelia myöten, ja yksiraiteinen rata alkoi viedä voiton raitioteistä, rautateistä ja yleensä kaikista koneellisen liikenteen teistä. Missä maa oli huokeata, siellä raide kulki maata pitkin; missä se oli kallista, siellä raide kohotettiin rautapylväiden huippuun ja kulki halki ilmojen. Sen nopeat, mukavat vaunut kävivät kaikkialla ja tekivät kaiken, mikä ennen oli suoritettu maanpinnalle rakennetuilla teillä.

Vanhan Smallwaysin kuollessa Tom ei keksinyt hänestä mitään sattuvampaa kuin seuraavan huomautuksen: "Hänen poikavuosinaan ei ollut mitään savutorvia korkeampaa — ilmassa ei näkynyt ainoatakaan lankaa tai kaapelia!"

Ukko Smallways vietiin hautaansa sotkuisen lanka- ja kaapeliverkon alitse, sillä Bun Hill oli muuttunut jonkinlaiseksi sähkö keskusasemaksi — aivan vanhan kaasulaitoksen likettyville oli rakennettu piirikunnan sähkölaitos — ja lisäksi esikaupunkien yksiraiteisen rataverkon risteyspaikaksi. Sitäpaitsi oli jokaisella liikemiehellä ja meikeinpä kaikilla perheilläkin oma puhelimensa.

Yksiraiteisen radan kannatinpylväistä tuli kaupunkilaismaiseman huomattavimpia piirteitä; enimmäkseen ne olivat helottavan, sinertävän vihreiksi maalattuja tukevia rautalaitteita, muistuttaen suippenevia siltapylväitä. Yksi sattui Tomin talon kohdalle, joka tuon mahtavan telineen alla näytti entistään vaatimattomammalta ja nöyremmältä. Toinen jättiläinen kohosi juuri puutarhan kulmasta, joka oli yhä vielä asumatonta alaa ja muutenkin ennallaan, paitsi että sinne oli laadittu pari ilmoitustaulua, joissa suositeltiin halpaa kelloa ja erästä hermolääkettä. Ne oli, sivumennen sanoen, sovitettu melkein vaakasuoraan asentoon kiinnittämään yläpuolella matkustavain huomiota, ja muodostivat siten oivallisen katon Tomin työkalusäiliölle ja sieniaitalle. Kaiket päivät ja yöt kulki pään ylitse ryskyen Brightonin ja Hastingsin vaunuja pitkiä, leveitä, mukavan näköisiä vaunuja, jotka hämärän tullen olivat kirkkaasti valaistut. Niiden kiitäessä öisin ohitse, kumisten ja välkähtäen, alhaalla kadulla tuntui siltä, kuin salamat olisivat alinomaa leimahtaneet ja ukkonen jyrähdellyt.

Jo laadittiin Englannin kanaalinkin poikki silta. Sarja suuria, Eiffelintornin kaltaisia rautalaitteita kannatti raidetta puolentoista sadan jalan korkeudessa vedenpinnasta, ja keskikohdalla ne kohosivat vieläkin ylemmäksi, jotta valtamerilaivat pääsivät kulkemaan alitse.

Sitten rupesivat raskaat automobiilit liikkumaan vain kahdella peräkkäisellä pyörällä. Se teki jostain syystä Tomiin järisyttävän vaikutuksen, ja hän oli päiväkausia synkällä päällä nähtyään ensimäisen ajavan puodin ohitse…

Luonnollisesti gyroskooppi ja yksiraiteisuus anastivat suuressa määrin yleistä huomiota, ja sitten syntyi myöskin tavaton kiihtymys, kun muuan merenpohjan tutkija, neiti Patricia Giddy, keksi hämmästyttävän paljon kultaa Anglesean rannikon edustalta. Hän oli Lontoon yliopistossa suorittanut tutkinnon geologiassa ja mineralogiassa ja agiteerattuaan lyhyen loma-ajan naisten äänioikeuden puolesta ruvennut tutkimaan Pohjois-Walesin kultapitoisia kallioita. Siellä hänessä oli herännyt ajatus, että nuo vedenalaiset kalliot saattaisivat tuottaa runsaan sadon. Hän oli ryhtynyt todentamaan tätä olettamusta tohtori Alberto Cassinin keksimän vedenalaisen laitteen avulla. Järkisyyt ja ounastus, joiden yhteistoiminta on niin ominaista hänen sukupuolelleen, ohjasivat hänet onneen; jo ensi kerralla hän löysi kultaa ja kohosi kolmen tunnin kuluttua taasen pinnalle mukanaan satanen kiloa malmia, joka sisälsi harvinaisen paljon kultaa, kokonaista seitsemäntoista unssia tonnia kohti. Mutta selonteko hänen vedenalaisesta kaivannostaan lienee jätettävä toiseen kertaan, vaikka se onkin äärettömästi mieltä kiinnittävä. Mainittakoon tässä vain se, että lentoharrastukset elpyivät juuri siihen aikaan, kuin nämä tapahtumat saattoivat tavarain hinnat, luottamuksen ja yritteliäisyyden suuresti kasvamaan.

4.

Lopullinen lentopuuska alkoi kerrassaan omituisesti; se tuli kuin tuulenpuuska tyvenenä päivänä, aivan itsestään. Ihmiset rupesivat taas puhelemaan lentämisestä, ikäänkuin eivät olisi milloinkaan pitäneet asiata mahdottomana. Sanomalehdet alkoivat jälleen julkaista kuvia lentämisestä ja lentokoneista, arvokkaissa aikakauskirjoissa ilmestyi yhä tiheämmin selontekoja ja viittailuja. Yksiraiteista rataa ajaessaan matkustajat kyselivät: "Milloin alamme lentää?" Uusia keksijöitä ilmestyi kuin sieniä sateen jälkeen. Aeroklubi ilmoitti suunnittelevansa suurta lentonäyttelyä, johon käytettäisiin Whitechapelista siirrettyjen köyhälistön yömajojen laajaa aluetta.

Edistyksen humu herätti pian vastakaikua myöskin Bun Hillin asutuksessa. Grubb haki jälleen esille lentokonemallinsa, kokeili sillä takapihalla ja saikin sen hiukan liikkeelle, mutta murskasi samalla läheisestä kasvihuoneesta seitsemäntoista lasiruutua ja yhdeksän kukkaruukkua.

Ja sitten heräsi itsepintainen, mullistava huhu kertoen, että problemi oli ratkaistu, salaisuus paljastettu; kukaan ei tietänyt, mistä se lähti ja mihin se perustui. Bert siihen tutustui eräänä iltapäivänä, jolloin myymälä oli suljettu varhain ja hän oli lähtenyt liikkeelle moottoripyörällään, poiketen matkalla erääseen majataloon. Siellä istui tupakoiden muuan khakipukuinen henkilö, joku koneseppä, joka hetken kuluttua rupesi tarkastelemaan Bertin pyörää. Se oli tukeva laite ja sietikin jonkun verran huomiota näinä nopeasti vaihtuvina aikoina, sillä se oli nyt lähes kahdeksan vuoden vanha. Kun sen eri ominaisuuksista oli kyllin keskusteltu, sotilas siirtyi toiseen aineeseen lausumalla: "Ensi kerralla minä hankin aeroplaanin. Näihin teihin alkaa jo kyllästyä."

"Se on joutavaa lorua", sanoi Bert.

"Eipä olekaan", virkkoi sotilas. "Kohta sitä lennetään."

"Onhan sitä jo yritetty", sanoi Bert; "minä en usko, ennenkuin näen."

"No sitä ei tarvitse kauan odottaa", väitti sotilas. Keskustelu tuntui sotkeutuvan ystävälliseksi kiistelyksi ja suukovuksi.

"Mutta nytpä lennetään jo", väitti sotilas. "Olen omin silmin nähnyt."

"Onhan sen jokainen nähnyt", sanoi Bert.

"En tarkoita tuollaista lepattamista ja pyllähtelyä; olen nähnyt lennettävän varmasti ja taatusti, tuultakin vasten, oikein kunnolla lennettävän."

"Se ei ole totta!"

"Onpahan! Aldershotissa näin. Sitä koetetaan pitää salassa. Kyllä se asia on selvillä. Saattepa nähdä, ettei meidän sotaministeriömme olekaan tällä kertaa torkkunut."

Bertin epäusko alkoi horjua. Hän kyseli, ja sotilas selitteli asiaa tarkemmin.

"Nähkääs, niillä on suuri aitaus, lähes neliöpeninkulman laajuinen. Ne ovat ympäröineet sen kymmenen jalan korkuisella piikkiaidalla ja hommaavat siellä sisäpuolella. Me kiertelimme sen tienoilla ja näimme joskus vilahdukselta. Kyllä ne ovat muutkin sen perillä — japanilaiset ja saksalaisetkin! Entäs ranskalaiset, tällaisissa asioissa ne eivät ole koskaan jääneet jälkeen. Ne alkoivat ensinnä käyttää panssarilaivoja, vedenalaisia veneitä ja ohjattavia ilmalaivoja. Kyllä ne nytkin ovat kintereillä."

Sotilas seisoi hajasäärin, täyttäen miettiväisenä piippuaan. Bert istui matalalla aidalla, jonka nojaan hän oli asettanut pyöränsä.

"Kylläpä nyt sota muuttuu kummalliseksi", hän sanoi.

"Pian sitä lennetään", selitti sotilas. "Kun se on selvillä, kun esirippu nousee, niin saattepa nähdä jokaisen näyttämöllä — täydessä puuhassa… Ja sitten sitä vasta tapellaan!… Varmaankaan ette seuraa sanomalehdistä tällaisia asioita?"

"Kyllähän hiukkasen", sanoi Bert.

"No oletteko huomannut sen omituisuuden, että keksijät ilmestyvät äkkiä julkisuuteen, tekevät muutamia onnistuneita kokeita ja sitten katoavat?"

"Enpä juuri voi sanoa", virkkoi Bert.

"Mutta minäpä olen. Antaapas vaan jonkun tulla, joka saa tällä alalla aikaan jotain sukkelaa, niin totta tosiaan hän häviää ennen pitkää. Katoaa hiljalleen näkyvistä. Hetken kuluttua ei koko joukosta kuulu sanaakaan. Ymmärrättekö? Ne katoavat! Aivan jäljettömiin. Ensinnä — no, sehän on jo vanha juttu — tulivat nuo amerikkalaiset Wrightin veljekset. He liitelivät — liitelivät kilometrejä. Lopulta he liitelivät pois koko näyttämöltä. Eikö se liene tapahtunut yhdeksäntoista sataa neljä tai viisi. Sitten nuo irlantilaiset — ei, nimiä en muista. Jokainen sanoi, että he osasivat lentää. Hekin katosivat. Kuolleet he eivät ole, mikäli olen kuullut; mutta eipä voi sanoa heidän elävänkään. Eihän heitä näy vilahdukseltakaan. Niin, ja sitten vielä tuo mies, joka lensi Pariisin ympäri ja pyllähti Seineen. Taisi olla De Booley, en oikein muista. Se oli tapaturmasta huolimatta komea koetus. Mutta minnekäs hän joutui? Hän ei vahingoittunut pudotessaan. Piiloon ryömi hänkin."

Sotilas valmistautui sytyttämään piippuansa.

"Näyttää siltä, kuin joku salainen seura olisi saanut heidät käsiinsä", sanoi Bert.

"Salainen seura! Mitä vielä!"

Sotilas vetäisi tulta ja imi piippuaan. "Salainen seura", hän toisti vastauksen asemasta, pitäen piippua hampaissaan ja palavaa tikkua sormissaan. "Sanokaamme kernaammin: sotaministeriö." Hän heitti tikun oheen ja astui pyöränsä luo. "Kerronpa teille, hyvä herra", hän jatkoi, "ettei Europassa tai Aasiassa tai Amerikassa tai Austraaliassa ole ainoatakaan suurvaltaa, joka ei paraillaan piilottelisi hihassaan ainakin yhtä tai kahta lentokonetta. Ei ainoatakaan. Ja ne ovat oikeita, kelvollisia lentokoneita. Ja kuinka ne vakoilevat! Vakoilevat ja vehkeilevät saadakseen selville, miten pitkälle toiset ovat päässeet. Sanonpa teille, hyvä herra, ettei muukalainen, eipä edes epäilyttävän näköinen kansalainenkaan pääse nykyään puolen peninkulman päähän Lyddin likettyville — puhumattakaan meidän pienestä sirkuksesta Aldershotissa ja Galwayn kokeiluasemasta. Ei ole koettamistakaan!"

"Olisipa kuitenkin hauska nähdä joku sellainen", sanoi Bert. "Silloin rupeisi jo vähän uskomaan. Nähtyäni uskon, sen lupaan."

"Kyllä pian saatte nähdä", lausui sotilas taluttaen pyöräänsä tielle.

Bert jäi aidalleen vakavana ja mietteissään, lakki takaraivollaan ja sammuva paperossi suupielessä.

"Jos tuo mies puhui totta", hän virkkoi, "niin kyllä Grubb ja minä olemme kuluttaneet hukkaan aikaamme. Ja sitten on vielä maksettava ne kasvihuoneen ruudut."

5.

Sotilaan salaperäinen puhe kiihotti vielä Bertin mielikuvitusta, kun sattui tapahtuma, joka oli kaikkein hämmästyttävin koko tuossa draamallisessa ihmiskunnan historian luvussa: lentotaito oli saavutettu. Ihmiset ovat yleensä perin kärkkäitä puhumaan käänteentekevistä tapahtumista; tämä oli todellakin käänteentekevä tapahtuma. Kenenkään aavistamatta herra Alfred Butteridge lensi Kristallipalatsista Glasgowiin ja saman tien takaisin pienellä, käytännöllisen näköisellä koneella; se oli ilmaa raskaampi, liiteli kuin kyyhkynen ja totteli erinomaisesti ohjaajaansa.

Se ei ollut enää vain uusi askel eteenpäin, se oli pikemmin jättiläisharppaus. Butteridge pysyttelihe ilmassa kaikkiaan noin yhdeksän tuntia, jonka ajan kuluessa hän lensi yhtä keveästi ja varmasti kuin lintu. Hänen koneensa ei kuitenkaan ollut linnun tai perhosen kaltainen, eikä sillä myöskään ollut tavallisen aeroplaanin leveitä sivuja. Eniten se muistutti mehiläistä tai ampiaista. Toiset laitteen osat pyörivät hyvin nopeasti ja näyttivät tällöin läpikuultavilta siiviltä. Mutta toiset osat, muiden muassa kaksi omituisesti kaartuvaa "siipisuojustinta" — lainataksemme nimityksen lentävistä kovakuoriaisista — pysyivät jäykästi ojollaan ulospäin. Keskellä oli pitkä pyöreä osa, koin ruumiin kaltainen, ja sillä nähtiin herra Butteridgen istuvan hajareisin, melkein kuin mies hevosen selässä. Koko laite muistutti ampiaista siinäkin suhteessa, että se lentäessään surisi aivan samoin kuin akkunanruutua pitkin liikkuva ampiainen.

Butteridge valloitti maailman äkkiyllätyksellä. Hän oli noita henkilöitä, joita kohtalon yhä vielä onnistuu tuoda tuntemattomuudesta esiin ihmiskunnan virkistykseksi. Jotkut sanoivat hänen saapuneen Austraaliasta, toiset Amerikasta, kolmannet Etelä-Ranskasta. Myöskin hänet selitettiin erehdyttävästi erään miehen pojaksi, joka oli ansainnut melkoisen omaisuuden valmistamalla kultaisia kynänteriä ja Butteridgen säiliökyniä. Mutta tämä oli aivan toista Butteridge-sukua. Kovasta äänestään, suuresta koostaan, ärsyttävästä kerskailustaan ja sopimattomasta käytöksestään huolimatta hän oli ollut muutaman vuoden ajan vähäpätöisenä jäsenenä useimmissa ilmapurjehdusyhdistyksissä. Sitten hän kirjoitti eräänä päivänä kaikille Lontoon sanomalehdille valmistautuvansa nousemaan Kristallipalatsista ilmaan koneella, joka oli tyydyttävästi osoittava, että viimeisetkin vaikeudet oli lopullisesti selvitetty. Harva sanomalehti julkaisi hänen kirjeensä hänen väitteitään uskoi tuskin kukaan. Eikä kukaan kiihottunut, vaikka luvattu lentoyritys viivästyikin sen johdosta, että hän koetti Piccadillyssä erään hienon hotellin portailla kurittaa hevosruoskalla muuatta etevää saksalaista soittotaiteilijaa, joka oli häntä loukannut. Sanomalehdet kertoivat tuosta riidasta vaillinaisesti ja ilmoittivat hänen nimensä olevan milloin Betteridge, milloin Betridge. Aina lentonäytteeseensä asti hänen oli mahdotonta kiinnittää puoleensa yleistä huomiota. Suuresta hälinästään huolimatta hän ei ollutkaan saanut liikkeelle enempää kuin kolmisenkymmentä henkilöä, kun kello kuudelta eräänä kesäaamuna avautuivat sen avaran vajan ovet, jossa hän oli liittänyt kokoon laitteensa — se sijaitsi Kristallipalatsin alueella erään mahtavan megatherium-mallin lähellä — ja hänen jättiläishyönteisensä liiteli suristen ulos välinpitämättömään ja epäuskoiseen maailmaan.

Mutta ennenkuin hän oli kahdesti kiertänyt Kristallipalatsin tornit, maine nosti jo huulilleen torvensa. Se veti syvään henkeänsä, kun Trafalgar-aukion penkeillä nukkuvat jätkät heräsivät koneen hurinaan ja havaitsivat hänen kaartavan Nelsonin patsaan ympäri. Ja kun hän saapui Birminghamiin, jonka ylitse hän lensi puoliyhdentoista tienoissa, sen huumaava toitotus kajahti jo kautta koko maan. Saavutettu oli päämäärä, johon niin kauan oli turhaan pyritty. Ihminen lensi varmasti ja hyvin.

Skotlanti odotti suu ammollaan hänen tuloansa. Glasgowiin hän saapui kello yhdeltä, ja kerrotaanpa, että tuskin ainoakaan laivatelakka tai tehdas tuossa uutterassa teollisuuskeossa ryhtyi uudelleen työhön ennen puolikolmea. Yleisö oli nähnyt kyllin todistuksia lentämisen mahdottomuudesta osatakseen antaa Butteridgelle hänen oikean arvonsa. Hän kierteli yliopiston rakennuksia ja laskeutui huudonkuuleman päähän West-Endin puistoon ja Gilmour Hillin rinteelle kokoontuneiden väkijoukkojen kohdalle. Laite lensi suuressa ympyrässä varsin vakavasti noin kolme englannin peninkulmaa tunnissa. Hänen täyteläinen mahtava äänensä olisi kokonaan hukkunut sen syvään surinaan, ellei hän olisi varannut mukaansa huutotorvea. Keskustellessaan hän kartteli ihmeteltävän taitavasti kirkkoja, taloja ja yksiraiteisen radan kaapeleita.

"Mun nimeni on Butteridge", hän huusi. "B-U-T-T-E-R-I-D-G-E.
Kuulitteko oikein? Äiti oli skotlantilainen."

Ja saatuaan varmuuden siitä, että hänet oli ymmärretty, hän kohosi korkeammalle isänmaallisten hurraa-huutojen raikuessa ja lensi sangen nopeasti ja kevyesti kaakkoista taivaanrantaa kohden, nousten ja laskeutuen pitkän aallon tavoin, aivan kuin ampiainen.

Hän käväisi vielä Manchesterin, Liverpoolin ja Oxfordin kohdalla tavaten nimensä joka paikassa. Lontooseen tulo herätti suunnatonta kiihtymystä. Jokainen tuijotti taivasta kohti. Sinä päivänä joutui kaduilla ajoneuvojen alle enemmän ihmisiä kuin edellisinä kolmena kuukautena, ja muuan höyrylaiva törmäsi Westminsterin siltaa vastaan ja oli ajautumaisillaan karille — oli näet pakoveden aika — eteläisen rannan liejuun. Auringonlaskun aikoihin hän palasi Kristallipalatsin alueelle, ilmapurjehdus-seikkailujen klassilliseen lähtökohtaan, laskeutui onnellisesti vajaansa ja sulki heti ovet hänen tuloaan odottaneiden sanomalehtimiesten ja valokuvaajain nenän edessä.

"Kuulkaahan pojat", hän sanoi apulaisten ryhtyessä ovia sulkemaan, "olen lopen väsynyt ja istumisesta kangistunut. En voi jutella teille sanaakaan. Minäkin olen — lopussa. Nimeni on Butteridge. B-U-T-T-E-R-I-D-G-E. Merkitkäähän oikein. Olen syntyperäinen englantilainen. Huomenna puhun kanssanne."

Tapahtuman muistona on vieläkin himmeitä silmänräpäysvalokuvia. Hänen apulaisensa ponnistelee keskellä tungeskelevia nuoria miehiä, joilla on kädessään muistikirja tai kamera korkealle kohotettuna. Hän itse seisoo ovessa kookkaana ja suu — ilmehikäs, suurten viiksien suojustama ontelo — vääntyneenä hänen huutaessaan noille julkisuuden säälimättömille asiamiehille. Siinä seisoo maan kuuluisin mies. Melkein vertauskuvallisesti hän pitää vasemmassa kädessään huutotorvea, viittoillen sillä joukolle.

6.

Tom ja Bert Smallways näkivät kumpikin hänen paluunsa. He vahtivat sitä Bun Hillin huipulta, jolta he olivat usein katselleet Kristallipalatsin ilotulitusta. Bert oli kiihtynyt, Tom pysyi tyynenä ja välinpitämättömänä, mutta kumpikaan ei aavistanut, kuinka tuon alun hedelmät olivat vaikuttavat heidän omaan elämäänsä. "Ehkäpä Grubb nyt rupeaa välittämään hieman puodistaan", Bert sanoi, "ja heittää mallipahasensa tuleen. Vaikk'ei sekään meitä pelasta, ellemme suoriudu Steinhartin laskusta."

Bert tiesi kyllin paljon asioista ja ilmapurjehdusproblemista käsittääkseen, että tämä jättiläis-kokoinen mehiläisen mukaelma "saattaisi sanomalehdet kouristuksiin", käyttääksemme hänen omaa sanontatapaansa. Seuraavana päivänä kävi ilmi, että niin olikin laita; niiden sivut olivat mustinaan hätäisesti otettuja valokuvia, kieli oli hurjan kiihkeätä, otsakkeet vaahtosivat. Ja tila paheni. Ennen viikon loppua niitä ei enää julkaistu, ne syöstiin kirkuen ulos maailmaan.

Eniten huomiota kiinnitettiin tässä rytäkässä Butteridgen omituiseen olemukseen ja niihin harvinaisiin ehtoihin, joilla hän suostui ilmaisemaan koneensa salaisuuden.

Sillä salaisuus se oli, ja hän piti sen salassa mitä huolellisimmin. Suuren Kristallipalatsin varmoissa suojissa hän rakensi itse koneensa välinpitämättömien työmiesten avulla, ja lentonsa jälkeisenä päivänä hän purki sen omin voimin kappaleiksi, pani eräitä osia laatikkoihin ja toimitti sitten loput talteen oppimattomien henkilöiden avulla. Pohjoiseen, itään ja länteen lähetettiin sineteillä suljettuja kääröjä, ja koneet pantiin laatikkoihin aivan erityisen huolellisesti. Tällainen varovaisuus osoittautuikin tarpeen vaatimaksi, sillä intohimoisesti haluttiin jonkinlaisia kuvia tai tietoja hänen koneestaan. Mutta kokeensa suoritettuaan Butteridge aikoi pitää salaisuutensa suojattuna, estää pienimpiäkään tietoja tihkumasta julkisuuteen.

Hän esitti nyt brittiläiselle yleisölle kysymyksen, haluttiinko omistaa hänen salaisuutensa vai eikö. Yhtämittaa hän toisti olevansa "oikea englantilainen", ja hänen ensimäinen ja viimeinen toivomuksensa oli luovuttaa keksintönsä valtakunnan yksinoikeudeksi. Mutta —

Juuri siinä alkoivat vaikeudet.

Mr. Butteridge oli selvästi kerrassaan vapautunut turhasta kainoudesta — suoraan sanoen, kainoudesta kokonaan — ja erikoisen halukas antautumaan haastateltavaksi, keskustelemaan mistä muusta hyvänsä paitsi ilmapurjehduksesta, esittämään vapaaehtoisesti mielipiteitä, arvosteluja ja elämäkerrallisia tietoja, antamaan valokuviaan ja yleensä levittämään persoonallisuutensa koko maailman huomattavaksi. Kaikissa julkaistuissa muotokuvissa näkyi aina suunnattomat mustat viikset ja niiden alla tuima piirre. Yleensä oli ihmisillä se käsitys, että Butteridge oli pieni mies; arveltiin näet, ettei suurikokoisella milloinkaan voisi olla niin katkeran tarmokasta piirrettä. Todenteolla Butteridge oli kuitenkin kuuden jalan ja kahden tuuman pituinen, ja painokin oli sen mukaan. Olipa hänellä lisäksi harvinaisen laajaluontoinen ja arveluttava rakkausjuttukin, ja brittiläinen yleisö, joka yhä vielä piti yleensä kiinni sopivaisuudesta, sai mielipahakseen ja säikähdyksekseen kuulla, että tuon verrattoman lentosalaisuuden joutuminen Englannin hallituksen yksinoikeudeksi riippui siitäkin, kohdeltaisiinko tätä juttua myötätuntoisesti. Sen arveluttavista puolista ei saatu koskaan täyttä selkoa, mutta niin paljon tiedettiin, että nainen oli ylevän varomattomuuden puuskassa astunut alttarin ääreen erään "raukkamaisen hajuportimon rinnalla" — käyttääksemme Butteridgen omia sanoja, joita ei ennen ole julkaistu, ja tämä eläintieteellinen hairahdus vahingoitti jollain laillisella ja kiusallisella tavalla hänen yhteiskunnallista onneaan. Hän halusi puhua asiasta, osoittaa sydämensä valitun ylevän luonteen koko tuossa sekavassa valossa. Se oli todellakin perin tukalaa sanomalehdistölle, joka on aina ollut varsin taipuvainen vaikenemaan, joka kyllä halusi uudenaikaiseen tapaan persoonallisia tietoja, mutta ei liian persoonallisia. Tietenkin oli tukalaa joutua armottomasti tekemisiin Mr. Butteridgen suuren sydämen kanssa, nähdä hänen säälimättä itse leikkelevän sen elävältä palasiksi ja koristavan sen värisevät osat räikeillä merkkilipuilla.

Mutta siitä ei päästy minnekään. Hän pakotti vastustelevat sanomalehtimiehet tarkkaamaan tämän hämmästyttävän elimen lyöntejä ja sykintää — ei yksikään setä ole milloinkaan kiusannut suurella kellollaan pienokaista säälimättömämmin. Kaikki heidän vastaväitteensä hän sysäsi syrjään. Hän sanoi "ylpeilevänsä rakkaudestaan" ja pakotti heidät kirjoittamaan sen muistiin.

"Se on tietysti yksityinen asia, Mr. Butteridge", he uskalsivat huomauttaa.

"Vääryys, hyvä herra, on julkista laatua. Minusta on samantekevää, taistelenko laitoksia vai yksilöitä vastaan. Samantekevää, vaikka taistelisin maailmankaikkeutta vastaan. Minä puollan naista, jota rakastan, hyvä herra — jaloa, väärinkäsitettyä naista. Aion huutaa hänen syyttömyytensä julki joka ilmansuunnalle!"

"Minä rakastan Englantia", hänen oli tapanaan lausua — "minä rakastan Englantia, mutta puritaanisuutta kammoan. Se täyttää minut inholla. Se oksettaa minua. Ajatelkaahan omaa asiaani…"

Taipumatta hän puhui sydämestään ja vaati nähtäväkseen haastattelut ennen niiden julkaisemista. Ellei niissä otettu kyllin huomioon hänen eroottista mylvintäänsä ja huitomistaan, hän lisäsi niihin suurella, tuhruisella käsialallaan kaiken, mikä oli jätetty pois, vieläpä enemmänkin.

Asia oli kerrassaan tukala brittiläiselle sanomalehdistölle. Tapaus oli niin peräti selvä ja sileä; maailma ei ollut koskaan kohdellut harhaantunutta tunnetta välinpitämättömämmin. Toiselta puolen Butteridgen keksintö jännitti hirveästi sen uteliaisuutta. Mutta kun tämä joskus saatiin tuokioksi poikkeamaan suojattinsa asiasta, silloin hän puhui enimmäkseen — ja tavallisesti hellyyttä väräjävin äänin — äidistään ja lapsuudestaan — äidistään, joka skotlantilaisena oli täydellinen äidillisten hyveiden tietosanakirja. Hän ei ollut aivan puhdasverinen, mutta ei paljoa puuttunutkaan. "Kaikesta saan kiittää äitiäni", Butteridge vakuutti — "kaikesta!" ja — "kysykäähän keneltä hyvänsä, joka on tehnyt jotain. Saatte kuulla saman jutun. Kaikesta meidän on kiittäminen naisia. He ovat sitä oikeata lajia, hyvä herra. Ihminen on vain unelma. Hän tulee ja menee. Naisen sielu johtaa meitä ylöspäin ja eteenpäin!"

Näin hän jutteli alituisesti.

Mutta siitä ei käynyt selville, mitä hän erikoisesti halusi hallitukselta salaisuudestaan tai mitä muuta kuin rahaa nykyaikaiselta valtiolta sellaisessa asiassa saattoi odottaa. Arvostelukykyisillä henkilöillä olikin yleensä se käsitys, ettei hän hieronutkaan kauppaa, vaan käytti tätä harvinaista tilaisuutta pitääkseen melua ja kerskaillakseen tarkkaavaisen maailman kuullen. Ulkomailla alkoi jo levitä huhuja hänen oikeasta alkuperästään. Kerrottiin hänen omistaneen Kapkaupungissa huonomaineisen hotellin, missä oli kuollut muuan Palliser-niminen perin ujo ja yksinäinen nuori keksijä, joka oli keuhkotaudin murtamana saapunut Englannista Etelä-Afrikkaan. Hän oli ottanut tämän nuoren miehen hoitoonsa, nähnyt hänen kokeensa ja lopulta varastanut hänen suunnitelmansa ja paperinsa. Näin väitti ainakin suorasuinen amerikkalainen sanomalehdistö. Mutta julkisesti sitä ei koskaan voitu todistaa oikeaksi eikä valheeksi.

Mr. Butteridge joutui kiivaaseen kinasteluun myöskin lukuisien suurten rahapalkintojen johdosta. Muutamia näistä oli jo vuonna 1906 määrätty suoritettaviksi onnistuneesta koneellisesta lennosta. Ja kun tällaisia lupauksia ei toistaiseksi ollut tarvinnut täyttää, olivat useat sanomalehdet Butteridgen menestyksen aikaan viehättyneet lupaamaan toisinaan suunnattomiakin rahamääriä ensimäiselle henkilölle, joka lentäisi Manchesterista Glasgowiin, Lontoosta Manchesteriin, sata, kaksi sataa englanninpeninkulmaa Englannissa, ja niin edespäin. Useimmat olivat laatineet suojakseen kaksimielisiä ehtoja ja asettuivat nyt vastustavalle kannalle; pari lehteä maksoi heti ja koetti intohimoisesti herättää sillä huomiota. Ja Butteridge haastoi vastahakoiset oikeuteen, aloittaen samaan aikaan ankaran agitatsionin saadakseen hallituksen ostamaan hänen keksintönsä.

Yksi asia pysyi kuitenkin ennallaan kaiken tämän kestäessä, Butteridgen hullun rakkausjutun, hänen politiikkansa ja persoonallisuutensa, hälyämisensä ja kerskailunsa takana: hänellä yksin oli hallussaan käyttökelpoisen aeroplaanin salaisuus, jota kaikista vastaväitteistä huolimatta oli pidettävä tulevan maailmanvallan avaimena. Ja lukemattomien henkilöiden, muiden muassa Bert Smallwaysin suureksi hämmästykseksi kävi piakkoin tiettäväksi, että mahdollisuus saada haltuunsa tuo kallisarvoinen salaisuus saattoi helposti luistaa Englannin hallituksen käsistä. Eräs lontoolainen sanomalehti toi ensinnä ilmi tämän yleisen levottomuuden ja julkaisi haastattelun, jolla oli pelottava otsake: "Mr. Butteridge puhuu suunsa puhtaaksi."

Siinä keksijä — jos hän oli sellainen — purki sydämensä.

"Minä tulin maailman äärestä", hän sanoi aluksi, mikä tuntui vahvistavan Kap-jutun, "tuoden isänmaalleni salaisuuden, joka tekisi sen maailman valtijaaksi. Ja mitä saan palkaksi?" Hän vaikeni hetkeksi. "Ikäloput mandariinit minulle äyhkäisevät!… Ja naista, jota rakastan, kohdellaan kuin rutonlyömää!"

"Olen oikea englantilainen", hän jatkoi yltyneenä, kirjoittaen perästäpäin omakätisesti seuraavan loistavan tunteenpurkauksen: "mutta rajansa on sydämelläkin! Maailmassa on nuorempiakin kansoja — elinvoimaisia kansoja! Kansoja, jotka eivät liikaverisyyden kouristuksissa korise ja ähky muodollisuuden ja virkavaltaisuuden vuoteella! On kansoja, jotka eivät heitä luotaan maailmanvaltiutta kohdellakseen ylenkatseellisesti tuntematonta miestä ja loukatakseen jaloa naista, jonka kengännauhoja eivät ole kelvolliset päästämään. On kansoja, jotka eivät ummista silmiään tieteelle, eivät ole joutuneet auttamattomasti voimattoman keikarimaisuuden ja rappeutuneisuuden valtaan. Sanalla sanoen, painakaa mieleenne sanani — maailmassa on toisia kansoja!…"

Eritoten tämä puhe teki Bert Smallwaysiin syvän vaikutuksen. "Jos saksalaiset tai amerikkalaiset saavat tästä vihiä", hän virkkoi painokkaasti veljelleen, "silloin on Englannin valtakunta mennyttä kalua. Union Jack [Englannin lippu. — Suom. muist.], niin sanoakseni, ei ole sen paperin arvoinen, jolle se on kirjoitettu, Tom."

"Lieneekö sinusta tänä aamuna apumieheksi?" sanoi Jessica, kun hän vaikeni syvämietteisenä. "Kaikki näkyvät haluavan heti uusia perunoita. Tom ei ennätä kantaa puoliakaan."

"Me elämme tulivuorella", Bert jatkoi kiinnittämättä huomiota kysymykseen. "Sota voi puhjeta milloin hyvänsä — ja sellainen sota!"

Hän pudisti päätään onnettomuutta ennustavan näköisenä.

"Parasta että viet ensin tämän erän, Tom", sanoi Jessica. Hän kääntyi tuikeana Bertin puoleen. "Onko sulla aikaa tänään?" hän kysyi.

"Eiköpä liene", Bert vastasi. "Puodissa on tänään kovin vähä liikettä. Vaikka hirveästi minua huolettaa tämä vaara, joka meidän maata uhkaa."

"Työllä siitä pääset", sanoi Jessica.

Ja hetken kuluttua Bertkin astui muutoksia ja ihmeitä hautovaan maailmaan, taakkanaan kantamus perunoita ja isänmaallisia huolia. Lopulta jälkimäiset kuitenkin syrjäytti varsin voimakas ärtymys, jonka perunain painavuus ja hankaluus aiheutti, sekä sangen selvä käsitys Jessican perinpohjaisesta inhoittavaisuudesta.

TOINEN LUKU.

Bert Smallways joutuu pulaan.

1.

Tomin tai Bertin mieleen ei juolahtanutkaan, että tämä Butteridgen merkillinen lentonäyte saattaisi millään erikoisella tavalla vaikuttaa kummankaan elämään, että se valitsisi heidät miljoonien muiden joukosta. Ja oltuaan Bun Hillin huipulla sen todistajina ja nähtyään, kuinka tuo hyönteismäinen laite, jonka pyörivät levyt hohtivat auringonlaskun kultaamina, suristen laskeutui vajansa suojaan, he lähtivät astelemaan suuren ilmaratapylvään varjossa lymyilevää vihannesmyymälää kohti. Ja heidän mieleensä palasi asia josta he olivat keskustelleet, ennenkuin Butteridgen voittoisa lentokone oli sukeltanut esiin Lontoon usvasta.

Keskustelu oli työlästä ja johti mitättömiin tuloksiin. Heidän täytyi puhua huutaen saadakseen Suurkatua pitkin kiitävien gyroskooppi-automobiilien jyrinältä ja puhkinalta sanansa kuuluville, ja keskustelu oli aivan yksityistä ja riitaista laatua. Grubbin liike oli ahdinkotilassa ja Grubb oli taloudellisen kaunopuheisuuden puuskassa luovuttanut puolet osuudesta Bertille, joka viime aikoina oli jäänyt palkatta ja joutunut tuttavallisiin väleihin esimiehensä kanssa.

Bert koetti vakuuttaa Tomille, että tuo uudelleen järjestetty liike Grubb & Smallways tarjosi harkitsevaiselle pikkutallettajalle verrattoman edullisia ja otollisia tilaisuuksia. Hän alkoi nyt huomata, ikäänkuin asia olisi ollut aivan uusi, että aatteet eivät ensinkään pystyneet Tomiin. Lopulta hän hylkäsi taloudelliset keinot ja käsitteli asiaa yksinomaan veljellisen rakkauden kannalta, jolloin hänen onnistui lainata parikymmentä markkaa kunniasanaansa vastaan.

Toiminimi Grubb & Smallways, ent. Grubb, olikin noin vuoden ajan mennyt itsepintaisesti alaspäin. Monet vuodet tämä liike oli romanttisen epävarmuuden hohteessa ponnistellut Suurkadun varrella epäilyttävän näköisessä puotipahasessa, jota koristi joukko loistavan värisiä polkupyöräilmoituksia, kokoelma kelloja, housunsolkia, öljykannuja, ilmapumpun pidikkeitä, laatikoita, laukkuja ynnä muita tarpeita sekä tiedonannot "Polkupyöriä vuokrataan", "Pyöriä korjataan", "Pyörät täytetään maksutta ilmalla", "Paloöljyä", j.n.e. He toimivat useiden tuntemattomien polkupyörätehtaiden asiamiehinä, varastona oli kaksi näytepyörää ja toisinaan syntyikin kaupat. Myöskin he paikkasivat repeytyneitä pyörän kumeja ja koettivat parastaan muihinkin vammoihin nähden, vaikkei onni aina suosinutkaan heidän yrityksiään. Olipa heillä myytävinä halpoja gramofoneja ja soittolaatikoitakin. Pääasiallisesti heidän liikkeensä perustui kuitenkin polkupyöräin vuokraamiseen. Se oli eriskummallista hommaa, jossa ei noudatettu mitään tunnettuja taloudellisia tai kaupankäynti-periaatteita — eipä oikeastaan minkäänlaisia periaatteita. Heillä oli varasto naisten ja miesten pyöriä niin ränsistyneitä, ettei niiden tilaa voi sanoin kuvailla, ja näitä vuokrattiin huimapäisille ja kokemattomille ihmisille yhdestä shillingistä ensi tunnilta ja kuudesta pennystä seuraavilta. Mutta oikeastaan maksu ei ollut varsin tarkkaan määrätty, ja itsepintaiset pojat voivat vuokrata polkupyörän tunnin kestävään jännittävän vaaralliseen ajoon niinkin vähäisellä maksulla kuin kolmella pennyllä, jos vain saivat Grubbin uskomaan, ettei heillä ollut sen enempää. Sitten tämä sovitti pikaisesti satulan ja ohjaustangon kohdalleen, voiteli koneen, korjasi taskuunsa takuumaksun, ellei vuokraaja ollut hyvä tuttu, ja niin seikkailija oli valmis aloittamaan uransa. Tavallisesti hän saapuikin takaisin, mutta sattuipa toisinaan niinkin suuri tapaturma, että Grubbin tai Bertin täytyi itse noutaa kone kotiin. Vuokra-aika laskettiin aina siihen saakka, kuin ajaja palasi myymälään, ja maksu vähennettiin takuusummasta. Harvoin polkupyörä lähti heidän käsistään kauttaaltaan kelvollisena. Kuluneessa satulakiertimessä, epäluotettavissa poikimissa, löysässä ketjussa, ohjaustangossa ja ennen kaikkia jarrussa sekä kumeissa väijyskeli romanttisia tapaturman mahdollisuuksia. Pelottoman vuokraajan lähtiessä liikkeelle pyörä natisi ja helisi ja piti omituista rytmillistä ritinää. Sitten voi käydä niin, että kellon helistin takertui kiinni tai jarru kieltäytyi toimimasta mäessä; tai istuimen kannatin irtaantui ja satula pudota jyskähti kolme, neljä tuumaa alemmaksi; tai löyhä ja ratiseva ketju luiskahti hammasrattaalta pyörän kiitäessä alamäkeä, joten koneisto äkkiä lakkasi toimimasta pysähdyttämättä kuitenkaan samalla ajajan vauhtia; tai kumi paukahti tai huoahti hiljaisesti, hereten sitten ponnistelemasta ja laahaten hiekassa.

Kun hiestynyt vuokraaja palasi jalan, Grubb ei välittänyt vähääkään suullisista valituksista, vaan tutki vakavana pyöräänsä.

"Kovinpa sitä on pidelty pahoin", hän tavallisesti puhkesi puhumaan.

Ja lauhkeasti hän rupesi pohtimaan asiaa järjen vaatimuksien mukaan.
"Luuletteko kenties, että polkupyörä ottaa teidät syliinsä ja kantaa
teitä", hänen tapanaan oli sanoa. "Teidän on meneteltävä järkevästi.
Sehän on vain pelkkä kone."

Toisinaan korvausvaatimukset aiheuttivat riidan, joka lähenteli väkivaltaa. Se pani aina kaunopuheisuuden ja kärsivällisyyden kovan koettelemuksen alaiseksi, mutta eihän tällaisina edistyksen aikoina tule toimeen melua pitämättä. Monesti työ oli raskasta, mutta siitä huolimatta vuokraaminen tuotti sievoiset tulot, kunnes eräänä päivänä kaksi turhantarkkaa vuokraajaa, jotka välittivät viis logiikan säännöistä, särki kaikki akkuna- ja oviruudut tuottaen suurta tuhoa akkunaan järjestetylle varastolle. He olivat rotevia, raakoja lämmittäjiä Gravesendistä — toinen oli harmissaan siitä, että hänen vasen polkimensa oli irtaantunut, toinen siitä, että pyörän kumirengas oli litistynyt. Bun Hillin mittakaavan mukaan ei niin pienistä tapaturmista olisi kannattanut ensinkään välittää, ja johtuivathan ne yksinomaan siitä, että he olivat pidelleet kovakouraisesti heille uskottuja arkaluontoisia koneita. Eivätkä he voineet lainkaan käsittää, että juuri tuollainen väittelytapa teki heidän asiansa vääräksi. Jos haluaa saada toisen vakuutetuksi siitä, että hän on antanut lainaksi viallisen pyörän, silloin ei pidä heitellä hänen pumppuaan pitkin myymälää ja viedä hänen malmirumpu-varastoaan kadulle toimittaakseen sen takaisin akkunain läpi. Se ei tuntunutkaan Grubbista tai Bertistä kyllin vakuuttavalta, se vain ärsytti ja harmitti heitä. Riita synnyttää toisen, ja tämä epäsopu johti Grubbin ja talonomistajan ankaraan väittelyyn siitä, kuka oli siveellisesti ja laillisesti velvoitettu hankkimaan uudet ruudut. Asia kärjistyi äärimmilleen helluntaipyhäin aattona.

Lopulta Grubb & Smallwaysin täytyi turvautua sotatemppuun ja siirtyä yöllä toiseen asemaan.

He olivat jo kauan tuumailleet sitä. Se oli pieni vajan näköinen puoti, jossa oli peililasi-akkuna sekä perällä yksi huone, ja sijaitsi juuri tien jyrkässä mutkassa Bun Hillin alapäässä. Huolimatta entisen isäntänsä itsepintaisista rettelöimisistä he kamppailivat siellä urheasti perustaen toivonsa myymälän omituiseen asemaan, joka lupasi erinäisiä mahdollisuuksia. Siellä heitä myöskin oli kohtaava lopullinen perikato.

Lontoon-Brightonin valtatie, joka kulki Bun Hillin kautta, oli Englannin valtakunnan ja hallitusmuodon tavoin vähitellen kasvaen saavuttanut nykyisen merkityksensä. Englantilaiset maantiet eroavat Europan muista teistä siinä, ettei niitä ole koskaan järjestelmällisesti koetettu suoristaa, ja epäilemättä niiden erikoinen vaihteleva viehättäväisyys johtuukin juuri tästä seikasta. Vanha Bun Hillin valtatie laskeutuu loppupäässään noin kahdeksankymmentä tai sata jalkaa jyrkästi kiertäen, kääntyy vasemmalle suoria kulmia tehden, kulkee kaarena noin yhdeksänkymmentä jalkaa kivisillalle ja sitä myöten kuivan ojan yli, joka muinen oli ollut Saukkopuro; ja sitten se kääntyy jälleen jyrkästi oikealle kiertäen tiheätä puuryhmää ja jatkaa matkaansa tavallisena suorana, rauhallisena maantienä. Ennenkuin Bertin ja Grubbin valitsema myymälä rakennettiin, sillä paikalla oli sattunut matkustajille pari onnettomuutta, ja suoraan sanoen heitä viehätti siinä juuri se seikka, että niitä voi tapahtua useampiakin.

Sen edullisuus paljastui heille ensinnä leikillisessä muodossa.

"Tässäpä on paikka, missä mies saisi toimeentulonsa kanoja pitämällä", sanoi Grubb.

"Ei kanoista saa toimeentuloansa", väitti Bert.

"Saa kyllä, kun antaa niiden juoksennella tiellä", selitti Grubb.
"Automobiili-ihmiset näes maksavat niistä."

Tämä keskustelu johtui heidän mieleensä, kun he todenteolla joutuivat siellä asumaan. Kanoja ei kuitenkaan kannattanut ajatellakaan, niitä olisi täytynyt säilyttää itse puodissa. Mutta se olisi ollut ilmeisesti sopimatonta, sillä tämä myymälä oli peililasiakkunoineen paljon uudenaikaisempi kuin edellinen. "Kyllä tuon akkunan läpi vielä joskus tulla rysähtää joku automobiili", sanoi Bert.

"Tulkoon vaan", vastasi Grubb. "Saammehan silloin vahingonkorvausta. Tulkoon vaan koska hyvänsä. Eikä haittaisi, vaikka se samalla antaisi aika täräyksen hermoillenikin."

"Ja sillävälin", sanoi Bert viekkaasti, "minä ostan itselleni koiran."

Sen hän tekikin. Hän osti kolme kappaletta peräkkäin. Hän hämmästytti Battersean koirakodin hoitajia kysymällä kuuroa ajokoiraa ja hylkäämällä jokaisen ehdokkaan, joka heristi korviaan. "Haluan hyvän, kuuron, hitaan koiran", hän selitti. "Koiran, joka ei väisty tieltä."

Myyjät kävivät kiusallisen uteliaiksi, he selittivät kuuroja koiria olevan harvassa.

"Nähkääs", he sanoivat, "koirat eivät ole kuuroja."

"Minun koirani täytyy olla", sanoi Bert. "Kuulevaisia minulla kyllä on ollut. Sellaisista en enää huoli. Minä, nähkääs, myyn gramofoneja. Tietysti ne pitää panna näytettäessä vähän puhumaan ja soittamaankin. No, kuuleva koira ei siedä sellaista — se kiihtyy, nuuskii, ulvoo ja haukkuu. Se harmittaa ostajia. Ymmärrättekö? Ja kuuleva koira kuvittelee kaikellaista. Ohi kulkevat maankiertäjät ovat sen mielestä murtovarkaita. Se käy jokaisen automobiilin kimppuun. Tämä on kyllä paikallaan, jos haluaa vilkkautta, mutta meidän paikassamme sitä on muutenkin tarpeeksi. Sellaisesta koirasta en välitä. Haluan rauhallisen koiran." Lopulta hän saikin kolme peräkkäin, mutta niistä ei ollut hyötyä. Ensimäinen hävisi houkutuksista huolimatta tietymättömiin, toisen surmasi yöllä muuan hedelmäautomobiili, joka pakeni, ennenkuin Grubb ennätti kadulle, kolmas sotkeutui erään ohiajavan polkupyöräilijän etupyörään lennättäen tämän myymälään peiliakkunan lävitse. Hän oli viraton ja vararikkoinen näyttelijä. Hän vaati korvausta jostain kuvitellusta vammasta, ei ottanut kuuleviin korviinsakaan sitä, että oli surmannut kallisarvoisen koiran ja särkenyt akkunaruudun, pakotti pelkällä ruumiillisella järkkymättömyydellään Grubbin suoristamaan hänen litistyneen etupyöränsä ja ahdisteli tuota kamppailevaa toiminimeä epäinhimillisillä haukkumakirjeillä. Grubb niihin vastasi — purevasti, mutta joutui Bertin mielestä väärään.

Tällaiset onnettomuudet tekivät tilan yhä toivottomammaksi ja kireämmäksi. Akkuna peitettiin laudoilla, ja kun he viivyttelivät sen korjaamista, syntyi uuden isännän, erään Bun Hillin teurastajan kanssa, joka senlisäksi oli kovaääninen, meluisa ja tolkuton mies ikävä riita, mikä oli omansa muistuttamaan heitä entisen isännän vaatimuksista, joita ei vielä oltu tyydytetty. Tällä kannalla olivat asiat, kun Bert aikoi päästää Tominkin velkasetelien kautta osalliseksi liikkeen suomista eduista. Mutta, kuten sanoimme, Tom ei ollut ensinkään yritteliäs luonne. Hänen mielestään rahat oli sijoitettava maatalouteen, ja hän lahjoi veljensä lopettamaan tarjouksensa.

Ja sitten onnettomuus hyökkäsi viimeisen kerran heidän lahoavan liikkeensä kimppuun ja luhisti sen maahan.

2.

Köyhä on se sydän, joka ei koskaan iloitse, ja helluntai näytti tuovan hauskaa vaihtelua Grubb & Smallwaysin liikevaikeuksiin. Bert oli veljensä kanssa keskustellessaan päässyt käytännölliseen tulokseen, ja lisäksi oli puoli varastosta saatu vuokratuksi lauantaista maanantaihin asti. He päättivät sen vuoksi olla välittämättä sunnuntaikaupasta ja käyttää sen päivän perin tarpeelliseen virkistykseen ja huvittelemiseen, pitää kerran oikein vietävän hauskaa ja palata maanantaiksi uusin voimin kamppailemaan vaikeuksia vastaan. Uupuneet ja masentuneet ihmiset eivät ole koskaan saaneet aikaan mitään kelvollista. He olivat tutustuneet kahteen nuoreen neitoon, joilla oli toimi Claphamissa, neiti Flossie Brightiin ja neiti Edna Bunthorneen, ja niinpä päätettiin lähteä neljän hupaisalle pyörämatkalle Kentin sisäosiin ja viettää joutilaina iltapäivä ja ilta puiden ja sananjalkojen suojassa Ashfordin ja Maidstonen välillä.

Neiti Bright osasi ajaa polkupyörällä, ja hänelle otettiin sellainen, ei vuokravarastosta, vaan tietenkin kaupan olevista näytteistä. Neiti Bunthorne, jota Bert erikoisesti suosi, ei osannut ajaa, ja senvuoksi hän sai jonkun aikaa ponnisteltuaan vuokratuksi seuralaiselleen pienet korikärryt Wrayn suuresta liikkeestä Claphamin tien varrelta. Nähdessään molempien nuorien miesten, sievästi puettuina ja palavat paperossit suussaan, ajaa huristavan yhtymäpaikalle — Grubb ohjaten taitavasti vieressään naisen pyörää ja Bert tavan takaa toitottaen — täytyi tunnustaa, että topakka mies voi nauraa karhuilleen. Heidän talonisäntänsä, teurastaja, ärisi pahasti heidän ajaessaan ohi ja huusi jälkeen kovalla, kiukkuisella äänellä: "Menkää hiiteen!"

Mutta siitäkös he välittivät!

Ilma oli ihana, ja vaikka he olivat matkalla etelään päin ennen kello yhdeksää, vilisi teillä jo suuret joukot kansaa. Siellä oli laumoittain nuoria miehiä ja naisia polkupyörillä ja moottoripyörillä ajaen, aimo joukko gyroskooppisia automobiileja, jotka kulkivat polkupyöräin tavoin kahdella pyörällä, ja lisäksi vielä vanhanaikuisia nelipyöräisiä. Helluntaipyhinä on aina liikkeellä vanhoja, kätköön joutuneita ajoneuvoja ja eriskummallisia ihmisiä; niinpä nytkin näki kolmen hengen vaunuja, sähkövaunuja ja rappeutuneita vanhoja kilpa-ajomoottoreja, joiden pyörät olivat varustetut suunnattomilla ilmakumirenkailla. Kerran huviretkeilijämme näkivät hevosen kärryineen, ja kerran eräs nuorukainen ratsasti ohitse mustalla hevosella muun yleisön laskiessa leikkiä. Olipa liikkeellä useita ohjattavia ilmalaivojakin, puhumattakaan ilmapalloista. Kaikki tämä oli myymälän synkän tuskallisuuden jälkeen äärettömän jännittävää ja virkistävää. Ednalla oli unikoilla koristettu ruskea olkihattu, joka sopi hänelle ihmeteltävän hyvin, ja hän istui korikärryissään kuin kuningatar; ja Bertin kahdeksanvuotias moottoripyörä veti niitä kuin ihkasen uusi kone.

Mitäpä herra Bert Smallways välitti siitä, että muuan sanomalehti ilmoitustaulullaan julisti:

SAKSA VASTUSTAA MONROE-OPPIA.
Japanin kanta kaksimielinen.
Mitä Suur-Britannia aikoo?
Sotako tulossa?

Ainahan sellaista näki, eikä pyhäpäivinä kiinnitetty huomiota niin luonnolliseen asiaan. Arkipäivinä, päivällisen jälkeen saattoi kenties olla huolissaan valtakunnan ja maailmanpolitiikan tähden; mutta ei aurinkoisena sunnuntaina, kun perässä ajaa sievä tyttö ja rinnalla kilpailee kateellisia pyöräilijöitä. Yhtä välinpitämättömänä pysyi tämä nuori väki silloinkin, kuin se tuon tuostakin näki vilahdukselta sotilaita, jotka tuntuivat olevan sotatoimissa. Maidstonen lähellä he kohtasivat tien varrella yksitoista rakenteeltaan omituista moottoritykkiä ja niiden ympärillä joukon tykkimiehiä tarkastelemassa kaukoputkilla jonkinlaisia juoksuhautoja, joita paraillaan kaivettiin lähelle rantasärkkien huippua. Bert ei välittänyt siitä ensinkään.

"Mikäs nyt on?" kysyi Edna.

"Sotaharjoituksia", vastasi Bert.

"Niinkö — minä luulin, että niitä pidettiin pääsiäisen aikaan", sanoi Edna eikä huolinut siitä sen enempää.

Englannin viimeinen suuri sota, buurisota, oli jo unohdettu, ja sotatoimien arvosteleminen oli joutunut pois muodista.

Meidän nuori joukkomme söi luonnonhelmassa hupaisan aterian ja nautti elämästä, kuten ennen muinoin oli tapana Ninivessä. Silmät säteilivät, Grubb oli leikkisä, melkeinpä sukkelakin, ja Bert tekaisi komparunoja. Pensaat olivat täynnään kuusamankukkia ja kiulukkoja; tomuunpeittyneeltä etäiseltä maantieltä kuuluvat toitotukset saattoi metsässä kuvitella keijujen maasta kaikuviksi torvien ääniksi. He nauroivat ja rupattelivat, poimivat kukkia, kuhertelivat ja juttelivat, ja tytöt polttivat paperosseja. Myöskin he painiskelivat piloillaan. Muiden muassa he puhelivat ilmapurjehduksesta ja lupasivat lähteä Bertin lentokoneessa uudelle retkelle, ennenkuin oli kulunut kymmenen vuotta. Sinä iltapäivänä maailma näytti olevan täynnä hauskoja mahdollisuuksia. He ihmettelivät, mitä heidän vanhempainsa isovanhemmat olisivat ajatelleet ilmapurjehduksesta. Seitsemän seutuvissa illalla joukkue lähti paluumatkalle aavistamatta mitään onnettomuutta, mutta he olivat päässeet vasta rantakukkulain huipulle, Wrothamin ja Kingsdownin välille, kun jo sattuikin tapaturma.

He olivat hämärtyessä nousseet mäkeä, Bert halusi päästä mahdollisimman kauas, ennenkuin sytytti lamppunsa — tai koetti sytyttää, sillä tulos oli epävarma — ja he olivat huristen sivuuttaneet useita pyöräilijöitä sekä nelipyöräisen vanhanaikaisen automobiilin, jonka kumirenkaan repeytyminen oli tehnyt rammaksi. Bertin torveen oli tunkeutunut hiukan tomua, ja siitä oli hänen toitotukseensa tullut omituinen, hullunkurisesti pihisevä lisä-ääni. Huvin ja kunnian vuoksi hän toitotteli niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja Edna korikärryissään nauroi ihan hillittömästi. He pitivät pitkin tietä aika ilon rytäkkää, joka vaikutti toisiin matkailijoihin eri lailla, aina kunkin luonteensävyn mukaan. Neitonen huomasi akselin seutuvilta Bertin jalkain välistä lähtevän hyvän joukon sinertävää, pahanhajuista savua, mutta luuli sen kuuluvan moottoriajoon eikä huolehtinut sen enempää, kunnes se äkkiä leimahti pieneksi keltaiseksi liekiksi.

"Bert!" hän kirkaisi.

Mutta Bert oli sulkenut jarrut niin sukkelasti, että Edna huomasi sekaantuneensa hänen jalkoihinsa, kun hän laskeutui satulasta. Neitonen siirtyi tien oheen ja korjasi nopeasti hattunsa, joka oli joutunut vinoon.

"Peijakas!" Bert sanoi.

Hän seisoi muutamia turmiollisia sekunteja paikallaan tarkastellen, kuinka paloöljy tippui ja syttyi ja liekki, joka nyt oli ruvennut haiskahtamaan emaljiltakin, yhä levisi ja suureni. Etupäässä hän pahoitteli murhemielin, ettei ollut vuosi takaperin myynyt konettaan, niinkuin olisi pitänyt — tavallaan hyvä ajatus, mutta tällaisessa vaarassa hyödytön. Hän kääntyi käskevästi Ednan puoleen. "Tuo kosteata hiekkaa", hän sanoi. Sitten hän kuljetti pyörän hiukan syrjemmälle keskitieltä, laski sen maahan ja rupesi etsimään kosteata hiekkaa. Liekit ottivat sen vastaan hyväntahtoisena avustuksena ja käyttivät sitä paraansa mukaan. Ne näkyivät kirkastuvan ja hämärä niiden ympärillä tummenevan. Tie oli tällä kalkkikivi-seudulla kova ja niukasti sannoitettu.

Edna kääntyi erään lyhyen, lihavan pyöräilijän puoleen. "Me tarvitsemme kosteata hiekkaa", hän sanoi ja lisäsi, "meidän moottorimme palaa." Lyhyt, lihava pyöräilijä tuijotti hetkisen hämmästyneenä, mutta rupesi sitten avuliaasti huudahtaen raappimaan soraa. Jonka jälkeen Bert ja Ednakin rupesivat raappimaan soraa. Paikalle saapui toisiakin pyöräilijöitä, jotka laskeutuivat maahan ja ryhmittyivät ympärille liekkien valaisemilla kasvoillaan tyytyväisyyden, mielenkiinnon, uteliaisuuden ilme. "Kosteata hiekkaa", sanoi tuo lyhyt, lihava mies raappien hirveästi — "kosteata hiekkaa." Muuan noudatti kehotusta. He heittivät työläästi saatuja kourallisia tiesoraa liekkeihin, jotka ottivat ne innostuneina vastaan.

Grubb läheni kiivaasti ajaen ja kuului jo etäältä huutavan jotakin. Hän hyppäsi satulasta ja heitti pyöränsä pensasaitaan. "Ei saa heittää vettä siihen!" hän sanoi — "ei saa heittää vettä siihen!" Hän osoitti määräävää mielenmalttia. Hänestä tuli johtaja. Toiset toistivat kernaasti hänen sanojaan ja matkivat hänen toimiaan. "Ei saa heittää vettä siihen!" he huusivat. Vettä ei ollutkaan saatavissa.

"Pieskää se sammuksiin, senkin hölmöt!" hän sanoi.

Hän tempasi korikärryistä vaipan — se oli itävaltalainen huopavaate ja Bertin talvipeite — ja alkoi piestä palavaa öljyä. Jo näyttikin siltä, kuin hän olisi onnistunut. Mutta hän lennätteli palavia öljylätäkköjä tielle, ja toiset jäljittelivät hänen työtänsä hänen intonsa kiihottamina. Bert sieppasi kärryistä istuinpatjan ja rupesi pieksemään; niistä keksittiin toinenkin patja ja pöytäliina. Muuan nuori sankari riisui takkinsa ja yhtyi sammutustyöhön. Puhelu hiljeni hetkiseksi, kuului vain kovaa huohotusta ja tuimaa läiskintää. Flossie, joka saapui joukon liepeille, huudahti: "Herra Jumala!" ja purskahti ääneensä itkemään. "Auttakaa!" hän sanoi, ja: "Tulipalo!"

Paikalle ennätti tuo rampa automobiilikin pysähtyen siihen ymmällään. Ohjaajana oli kookas, harmaatukkainen, suojuslaseilla varustettu mies, joka kysyi oxfordilaisella äänenpainolla ja selvästi, huolellisesti sanansa lausuen: "Voimmeko me ensinkään auttaa?"

Peite, pöytäliina, patja ja takki olivat öljyn tahraamia ja paloivat. Bertin heiluttama patja näytti olevan viimeisillään, ja ilmassa leijui höyheniä kuin lumihiutaleita hämärässä.

Bert oli käynyt perin pölyiseksi, hikiseksi ja pontevaksi. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi ase riistetty häneltä juuri voiton hetkellä. Tuli väänteleikse kuolemaisillaan matalana ja sähisten, jokainen isku sai sen tuskasta hypähtämään. Mutta nyt Grubb oli vetäytynyt erilleen polkeakseen palavan peitteen sammuksiin, ja toiset herpoontuivat juuri voiton hetkellä. Joku juoksi automobiilin luo. "Hei!" huusi Bert; "jatkakaa!"

Hän heitti tyhjentyneen patjan palavat jätteet syrjään, kiskaisi yltään takkinsa ja hyökkäsi karjaisten liekkien kimppuun. Hän tallasi palavia raunioita, kunnes liekit rupesivat nuoleskelemaan hänen kenkiään. Ednasta hän näytti tulen punertavassa hohteessa sankarilta, ja neitonen ajatteli, että miehenä kelpaisi elää.

Erääseen syrjästä katsojaan osui kuuma kolikko, joka lensi ilman halki. Silloin Bert muisti taskussaan olevat paperit, hän hoiperteli takaisin koettaen sammuttaa palavaa takkiaan — lamautuneena, hämmästyneenä.

Ednan huomio kiinnittyi erääseen suopean näköiseen vanhanpuoleiseen katsojaan, jolla oli yllään pyhävaatteet ja päässään silkkihattu. "Voi!" huusi neitonen hänelle. "Auttakaa tätä nuorta miestä! Kuinka te voitte seisoa noin toimetonna?"

"Tervavaate!" huudettiin jostakin.

Ramman automobiilin luo oli äkkiä ilmestynyt vakavan näköinen mies, joka oli puettu varsin vaaleanharmaaseen pyöräilijäpukuun. "Onko teillä tervavaatetta?" hän kysäisi omistajalta.

"On kyllä", vastasi tämä. "On kyllä. Onhan meillä tervavaate."

"Sepä hyvä", sanoi tuo vakavan näköinen mies, äkkiä huutaen. "Antakaa se joutuin tänne!"

Omistaja teki heikosti torjuvia liikkeitä, mutta veti sitten kuin hypnotisoituna esiin erinomaisen suuren tervavaatteen.

"Kas tässä!" huusi vakavan näköinen mies Grubbille. "Ottakaa kiinni!"

Silloin jokainen tajusi, että nyt oli koetettava uutta keinoa. Avuliain käsin tartuttiin oxfordilaisen herran tervavaatteeseen. Toiset vetäytyivät tieltä hälyten hyväksyvästi. Tervavaate sijoitettiin telttakatoksen tavoin palavan polkupyörän ylle ja paiskattiin sitten sen päälle.

"Meidän olisi pitänyt tehdä tämä ennen", huohotti Grubb.

Hetkinen oltiin voitolla. Liekit katosivat. Jokainen koetti päästä koskettamaan tervavaatteen reunaa. Bert painoi molemmin käsin ja yhdellä jalalla maahan muuatta kulmaa. Keskeltä pullistunut tervavaate näytti koettavan hillitä voitonriemuista innostusta. Sitten sen itsetyytyväisyys paisui liian suureksi; se puhkesi keskeltä leveään punaiseen hymyyn. Aivan kuin se olisi avannut suutaan. Se nauroi liekkejä tyrskien. Ne heijastuivat punaisina tervavaatteen omistajan vaanivissa suojuslaseissa. Jokainen peräytyi.

"Pelastakaa kärryt!" huusi joku, ja nyt tehtiin viimeinen hyökkäys. Mutta kärryjä ei saatu pyörästä erilleen, punonta oli syttynyt, ja viimein nekin paloivat poroksi. Joukko kävi hiljaisemmaksi. Öljyä nielevä liekki alkoi pienetä, kärryjen punonta paukkui ja ritisi. Väkijoukko jakaantui kahteen osaan: ulommaisina seisoivat arvostelijat, neuvojat, toisarvoiset henkilöt, joilla oli ollut vähäpätöinen tehtävä, ja aivan syrjäiset; keskellä oli ryhmä hiestyneitä ja harmistuneita johtajia. Eräs nuori tiedonhaluinen mies, joka tunsi moottoripyörät melkoisen hyvin, takertui Grubbiin ja rupesi väittämään, ettei onnettomuus ollut voinut tapahtua. Grubb kohteli häntä kylmän välinpitämättömästi, ja nuori mies vetäytyi joukon taakse selittäen siellä hyväntahtoiselle silkkihattu-vanhukselle, että ihmiset saivat tapaturman sattuessa syyttää itseään, kun kerran lähtivät liikkeelle koneilla, joita eivät ymmärtäneet.

Vanha herra antoi hänen puhua jonkun aikaa ja huomautti sitten suunnatonta ihastusta ilmaisevalla äänellä: "Umpikuuro!" ja lisäsi: "Senkin veijareita."

Muuan punakka olkihattuinen mies koetti herättää huomiota. "Minäpä pelastin etupyörän", hän sanoi, "tuokin rengas olisi syttynyt, ellen olisi kaiken aikaa pyörittänyt sitä." Asia huomattiin todeksi. Etupyörän kumirengas oli säilynyt vahingoittumattomana, ja pyörä kieppui vielä verkalleen ympäri koneen mustuneiden ja vääntyneiden jäännösten keskellä. Sillä oli ikäänkuin jonkinlainen itsetietoisen hyveen, moitteettoman arvokkuuden ilme, joka on ominainen köyhälistön keskuudessa asuvalle veronkantajalle. "Tuo pyörä on punnan arvoinen", sanoi punakka mies, "minä pyöritin sitä kaiken aikaa."

Etelästä saapui yhä uutta väkeä, ja jokainen kysyi: "Mitä on tapahtunut?" kunnes Grubb rupesi hermostumaan. Joukon Lontoonpuoleinen pää hupeni hupenemistaan; ihmiset nousivat erilaisiin ajoneuvoihinsa tyytyväisinä näkemäänsä. Äänet häipyivät hämärään, saattoi kuulla naurettavan sitä tai tätä erikoista seikkaa muistettaessa.

"Minun tervavaatteeni taisi hiukan tärveltyä", sanoi automobiilin omistaja.

Grubb myönsi, että omistaja saattoi sen paraiten ratkaista.

"Voinko auttaa muulla tavoin?" kysyi automobiiliherra, kenties hieman ivallisesti.

Bert heräsi toimimaan. "Kuulkaahan", hän sanoi. "Minulla on matkassa nuori neiti. Ellei hän joudu kotiin kello kymmeneksi, niin hän saa jäädä kadulle. Ymmärrättekö? Rahani olivat takkini taskussa ja nyt ne ovat sekaantuneet tuohon palaneeseen sotkuun, joka polttaa sormet. Lieneekö Clapham matkanne varrella?"

"Kyllä se sopii meidän ohjelmaamme", vastasi automobiilin omistaja ja kääntyi Ednan puoleen. "Varsin hauskaa", hän sanoi, "jos seuraatte mukana. Me myöhästymme joka tapauksessa päivälliseltä, niin että voimme kyllä ajaa kotiin Claphamin kautta. Mutta me liikumme hitaanlaisesti."

"Entäs Bert, minne hän joutuu?" kysyi Edna.

"Bertiä me emme voi auttaa", sanoi automobiiliherra, "vaikka tekisimmekin sen hirveän kernaasti."

"Ette kai saisi koko joukolle tilaa?" kysyi Bert viitaten kädellään maassa makaaviin mustuneisiin jäännöksiin.

"Pelkään pahoin, ettei se käy päinsä", sanoi oxfordilainen herra; "olen erittäin pahoillani."

"Sitten minun täytyy viipyä täällä hetkinen", sanoi Bert. "Täytyy vähän tarkastella. Lähde sinä vaan, Edna."

"En tahtoisi jättää sinua, Bert."

"Eipä tässä muu auta, Edna…"

Ennen lähtöään Edna katsahti vielä kerran Bertiin, joka seisoi hämärässä paidanhihat repaleina ja mustuneina. Hän seisoi syvissä mietteissä rautaromun ja tuhkan ääressä, tehden varsin surullisen vaikutuksen. Katselijain jäännös oli nyt huvennut puoleksi tusinaksi henkilöksi. Flossie ja Grubb valmistautuivat hekin hylkäämään Bertin.

"Älä sure, Bert hyvä", huusi Edna keinotekoisen hilpeästi. "Näkemään."

"Näkemään, Edna", sanoi Bert.

"Huomenna tavataan."

"Huomenna tavataan", toisti Bert, mutta totta puhuen kohtalo oli määrännyt hänet näkemään suuren osan asuttua maapalloa, ennenkuin hän kohtasi jälleen neitosen.

Bert lainasi laatikon tulitikkuja ja alkoi tulen valossa etsiä puolen punnan kultarahaa, joka yhä vielä piileskeli hiiltyneiden raunioiden keskellä. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja alakuloiset.

"Voi, kun ei olisi tapahtunut tuommoista", sanoi Flossie ajaen tiehensä Grubbin rinnalla…

Ja lopulta Bert jäi melkein yksin. Siinä hän seisoi murheellisena, mustuneena Prometeuksena, jolle tuli oli muuttunut kiroukseksi. Hänen mielessään oli liikkunut joukko epämääräisiä ajatuksia, hän vuokraisi rattaat, ryhtyisi ihmeellisiin korjauksiin, tekisi pyörän vielä käyttökuntoiseksi. Nyt, yön pimetessä, hän havaitsi sellaiset aikeet turhiksi. Totuus selveni hänelle koleana ja jääti hänet kylmäävällä varmuudellaan. Hän tarttui ohjaustankoon, nosti koneen koholleen, koetti lykätä sitä eteenpäin. Kumirenkaaton takapyörä oli toivottomassa tilassa, kuten hän oli pelännytkin. Pari minuuttia hän seisoi siinä pitäen konettaan pystyssä, epätoivosta jäykistyneenä. Sitten hän ponnisti voimiaan, työnsi hylyn luotaan ojaan, potkaisi sitä kerran, silmäili sitä hetkisen ja kääntyi päättäväisesti Lontooseen päin.

Hän ei katsahtanut kertaakaan taakseen.

"Siihen sekin peli loppui", sanoi Bert. "Ei tämä poika pariin vuoteen saa ajaa huristella. Hyvästi pyhäpäivät!… Äh! Minun olisi pitänyt myydä tuo kirottu kapine, kun kolme vuotta sitten oli tilaisuus siihen."

3.

Seuraavana aamuna toiminimi Grubb & Smallways oli syvän alakuloisuuden vallassa. Vähäpätöiseltä tuntui heistä se seikka, että kadun toisella puolella sijaitseva sanomalehti- ja tupakkamyymälä komeili sellaisilla julistuksilla kuin:

AMERIKKA JULKAISSUT ULTIMATUMIN.
Englannin täytyy taistella.
Sokaistu sotaministeriömme kieltäytyy yhä
vielä neuvottelemasta mr. Butteridgen kanssa.
Suuri rautatieonnettomuus Timbuktun luona.

Tai tämä:

SOTA KYNNYKSELLÄ.
New-York tyynenä.
Berliinissä kiihkoa.

Tai jälleen:

WASHINGTON YHÄ VAITI.
Mitä Pariisi aikoo?
Pakokauhu pörssissä.
Kuninkaan puutarha-juhla.
Mr. Butteridge tekee tarjouksen.
Viimeiset vedonlyönnit Teheranissa.

Tai seuraava:

RYHTYYKÖ AMERIKKA TAISTELUUN?
Saksalais-vastainen meteli Bagdadissa.
Kunnallishallinto-skandaali Damaskuksessa.
Mr. Butteridgen keksintö Amerikkaan.

Bert tuijotti näihin näkemättömin silmin oviakkunaan ripustetun ilmoitustaulun ylitse. Yllään hänellä oli mustunut rapikkopaita ja eilisen pyhäpuvun takittomat jäännökset. Laudoilla peitetty akkuna teki myymälän pimeäksi ja sanomattoman synkäksi, nuo muutamat kehnot vuokrapyörät eivät olleet milloinkaan näyttäneet niin toivottoman kurjilta. Hän ajatteli niiden tovereita, jotka olivat "liesussa", ja iltapäivän läheneviä kinasteluja. Hän ajatteli heidän uutta talonisäntäänsä ja vanhaa isäntää, laskuja ja velkoja. Elämä tuntui ensimäistä kertaa toivottomalta taistelulta kohtaloa vastaan…

"Grubb, kuulehan", hän sanoi pusertaen kaikesta tästä esiin ydinmehun, "tämä puoti ihan ilettää minua."

"Niinpä minuakin", myönsi Grubb.

"Minä olen lopen kyllästynyt siihen. Tuntuu siltä, kuin en viitsisi puhutella koskaan enää ainoatakaan ostajaa."

"Entäs nuo korikärryt", virkkoi Grubb oltuaan hetkisen vaiti.

"Suolle koko kärryt!" sanoi Bert. "Minä en antanutkaan niistä takaus-summaa. Enpä antanutkaan. Mutta —"

Hän kääntyi ystävänsä puoleen. "Kuulehan nyt", hän sanoi, "täällä me emme tule toimeen. Olemme menettäneet rahaa ihan ylettömästi. Nyt on lopulta jouduttu aika häkärään."

"Mikäs tässä auttaa?" arveli Grubb.

"Tehdään puhdasta. Myydään mistä hinnasta hyvänsä niin paljon kuin ennätetään, ja lähdetään tiehemme. Ymmärrätkö? Huonoa liikettä ei kannata pitää. Ei ensinkään. Se on sulaa hulluutta."

"Aivan oikein", sanoi Grubb — "aivan oikein; mutta siihen ei olekaan upotettu sinun pääomiasi."

"Eihän meidän ole pakko upota pääomamme perässä", sanoi Bert pistoksesta välittämättä.

"Noista korikärryistä minä en kuitenkaan vastaa. Se ei ollut minun asiani."

"Kukaan ei ole väittänytkään sellaisia. Jos sinua haluttaa jäädä tänne, niin jää pois. Minä lähden tieheni. Annetaan tämän päivän kulua, mutta sitten olen tipotiessäni. Ymmärrätkös?"

"Jätätkös minut?"

"Jätän niinkin, jos on pakko."

Grubb silmäili myymälää. Totta tosiaan, se oli käynyt tympäiseväksi. Ennen muinoin se oli säteillyt toivoa, kun yritys ja varasto oli uusi ja luottokin mahdollinen. Nyt — nyt se oli mennyt päin männikköä ja kaikki oli rappiolla. Varmaankin talonisäntä saapuisi piakkoin akkunasta ärisemään… "Minne sinä aiot lähteä, Bert?" Grubb kysyi.

Bert kääntyi päin ja silmäili häntä. "Ajattelin asian selväksi kotiin kävellessäni ja sitten vuoteessa. En voinut nukkua hetkeäkään."

"Mitä sinä ajattelit?"

"Suunnitelmia."

"Mitä suunnitelmia?"

"Äh! Sinähän aiot jäädä tänne."

"Enkä aio, jos on tarjona parempaa."

"Se on vaan sellainen aatteen tapainen."

"Annahan kuulla."

"Sinä sait eilen tytöt nauramaan, kun lauloit tuon laulun."

"Ne ovat nyt menneitä asioita", sanoi Grubb.

"Ja Edna hupakko melkein itki — kun minä vetelin."

"Hänen silmäänsä lensi kärpänen", väitti Grubb; "minä näin sen. Mutta mitä se sinun suunnitelmaasi kuuluu?"

"Aivan suunnattomasti", sanoi Bert.

"No kuinka?"

"Etkös jo tajua?"

"Ettäkö rupeisimme kaduilla laulamaan?"

"Kaduilla! Vieläkös mitä! Mutta jos kierrettäisiin Englannin kylpypaikoissa, Grubb? ja laulettaisiin! Oltaisiin muka hienoja herroja, jotka esiintyvät pilan vuoksi. Sinun äänesi ei ole ensinkään huono ja minun kelpaa oivallisesti. Minä olisin voinut laulaa suohon jokaisen laulajan, jonka olen kuullut meripaikoissa vetelevän. Ja me osaamme molemmat esiintyä hiukan keikarimaisesti. Vai kuinka? Kas sellainen on minun aatteeni. Minä ja sinä, Grubb, laulamme ja sätkyttelemme sääriämme; niinkuin eilen kurillamme. Siitä se minulle johtuikin mieleen. Ohjelma saadaan helposti kokoon — peräti helposti. Kuusi makupalaa, pari lisänumeroa ja murrejuttuja. Murrejuttuja minä ainakin laskettelen."

Grubb silmäili edelleen pimeätä ja kolkkoa puotiaan; hän ajatteli entistä isäntää ja nykyistä isäntää ja liike-elämän tympäiseväisyyttä yleensä aikana, joka on omiansa herättämään keskiluokassa katkeruutta. Ja sitten hän oli kuulevinaan etäältä banjon helinää ja rannalle ajautuneen sireenin laulua. Aurinko paahtoi kuumana rantahiekkaan, hänen ympärilleen kerääntyi varakkaiden — ainakin satunnaisesti varakkaiden kylpy vieraiden lapsia, kuiskailtiin: "Ne ovat oikeita herrasmiehiä", ja sitten alkoi hattuun kilistä kuparirahoja. Toisinaan hopeatakin. Pelkästään tuloja; ei lainkaan menoja, ei mitään laskuja. "Minä suostun, Bert", hän sanoi.

"Se on oikein", Bert vastasi. "Nyt emme vitkastele kauaa."

"Eikä meidän tarvitsekaan aloittaa pääomatta", virkkoi Grubb. "Jos viemme parhaat koneet Pyörätorille Finsburyyn, niin saamme kuusi tai seitsemän puntaa. Se käy helposti päinsä huomenna, ennenkuin kukaan saa vihiä…"

"Ajattele, kun vanha Lihamakkara tulee tapansa mukaan rähisemään ja huomaa ilmoituksen: 'Liike suljettu korjaustöiden vuoksi'."

"Sen me teemmekin", sanoi Grubb innostuneena — "sen me teemmekin. Ja pannaan toinenkin ilmoitus, että halulliset kysykööt häneltä tarkempia tietoja. Kyllä sitten saavat selvän meistä. Vai mitäs luulet?"

Ennen päivän loppua koko yritys oli valmiiksi suunniteltu. He päättivät ensin nimittää itseään "Meripojiksi", jäljitellen, kenties hiukan onnistumattomasti, erästä hyvin tunnettua seuraa. Bertin mielestä heidän oli hankittava erikoinen puku, joka olisi heleän sinistä verkaa ja runsaasti koristettu kultanauhoilla ja nyöreillä, samansuuntainen kuin meriupseerienkin, mutta paljon komeampi. Siitä heidän kuitenkin täytyi luopua, koska sellaisen saaminen olisi vienyt liian paljon aikaa ja rahaa. He tajusivat, että oli tyydyttävä huokeampaan ja nopeammin saatavaan asuun, ja Grubb puolusti valkoisia kauhtanoita. Jonkun aikaa he tuumailivat valita vuokra varastostaan kaksi kehnointa polkupyörää, maalata ne ylt'yleensä tulipunaisiksi ja asettaa kellon sijaan kovaäänisimmän automobiilitorven; näillä he sitten ajaisivat kierroksen näytännön alussa ja lopussa. Mutta tämäkin toimenpide alkoi tuntua epäviisaalta.

"Moni ihminen", väitti Bert, "joka ei tuntisi meitä, tuntisi nämä polkupyörät tuiki varmasti, eikä meidän kannata päästää ketään kaivelemaan vanhoja asioita. Ne pitää unohtaa — ja heittää suolle kaikki nämä hemmetin huolet. Ei niistä ole mitään hyvää."

Siitä huolimatta he päättivät ottaa polkupyörät, vaikka se saattoikin olla vaarallista. Asuksi valittiin ruskeat sukat ja sandaalit, halpa valkaisematon hursti, jonka keskelle oli leikattava reikä, pellavatukka ja parta. Ja muuten he jäisivät ennalleen. "Aavikon dervissheiksi" he aikoivat itseään nimittää ja päänumeroinaan käyttää kahta yleiseen tunnettua laulua, "Rattahilla rinnallani" ja "Mitä maksaa tukkaneulat?"

Ensin he päättivät käydä pienissä kylpypaikoissa ja sitten vähitellen, kannatusta saavutettuaan, ahdistella suurempia kaupunkeja. Alkukohdaksi valittiin Kentin Littlestone, pääasiallisesti vaatimattoman nimensä vuoksi. [Littlestone = Pikku kivi. — Suom. muist.]

Niin he suunnittelivat, ja varsin vähäarvoiselta heistä tuntui se, että maailman useimmat hallitukset valmistelivat sotaa heidän jutustaessaan. Keskipäivän aikaan he huomasivat ensimäisen iltalehtien ilmoitustauluista huutavan heille kadun yli:

SOTAPILVI KÄY SYNKEMMÄKSI.

Ei sen enempää.

"Aina ne siitä sodasta nykyään hälisevät!", sanoi Bert. "Jonakin kauniina päivänä ne sen saavatkin todenteolla niskaansa, elleivät pidä varaansa."

4.

Nyt lukija ymmärtänee tuon äkillisen ilmestyksen, joka herätti enemmän hämmästystä kuin ihastusta Dymchurchin rauhallisella ja vaatimattomalla rantahietikolla. Dymchurch oli niitä Englannin rannikon paikkoja, joihin yksiraiteinen rata viimeksi ulonnettiin, ja siksipä sen avarat hietikot olivatkin vielä tämän kertomuksen aikaan vain perin harvojen salaisuutena ja hupina. He saapuivat sinne paetakseen vulgarisuutta ja liioiteltua ylellisyyttä, kylpemään ja istuskelemaan, pakinoimaan ja leikkimään lastensa kanssa rauhassa, eivätkä "Aavikon dervisshit" miellyttäneet heitä ensinkään.

Nuo kaksi valkoista olentoa saapuivat heidän kimppuunsa äärettömyydestä, ajaen tulipunaisilla polkupyörillään rantahietikkoa myöten Littlestonesta päin. He lähestyivät lähestymistään ja suurenivat suurenemistaan, toitottaen ja päästellen outoja huutoja ja yleensä uhaten synnyttää mitä kiusallisinta hälinää. "Hyvä jumala!" sanoi Dymchurch, "mitä tämä merkitsee?"

Sitten nämä nuoret miehet ennakolta sovitun suunnitelman mukaan kiersivät peräkkäisrivistä rintamariviin, astuivat maahan ja seisoivat asennossa. "Arvoisat naiset ja herrat", he sanoivat, "sallikaa meidän esittää teille 'Aavikon dervisshit'." He tekivät syvän kumarruksen.

Rannalla oleskelevat vähälukuiset ryhmät katselivat heitä enimmäkseen kauhistuneina, mutta muutamat lapset ja nuoret alkoivat uteliaina lähestyä. "Ei ainoatakaan poliisia koko rannalla", sanoi Grubb matalalla äänellä, ja "Aavikon dervisshit" latoivat pyöränsä päällekkäin hullunkurisen toimekkaina, houkutellen erään perin yksinkertaisen pikku pojan nauramaan. Sitten he vetivät syvään henkeään ja aloittivat hilpeästi laulun "Mitä maksaa tukkaneulat?" Grubb lauloi, Bert koetti paraansa mukaan saada säestyksen voimakkaaksi, ja jokaisen säkeistön lopussa he tepastelivat kaapujaan kannattaen muutamia tanssiaskeleita, joita he olivat huolellisesti harjoitelleet.

Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ting-a-tang.
Mitä tukkaneulat maksaa nyt?

Niin he lauloivat ja tanssivat Dymchurchin päivänpaisteisella rannalla, ja lapset lähestyivät näitä narrimaisia nuoria miehiä ihmetellen, miksi he noin käyttäytyivät, ja vanhemmat ihmiset näyttivät kylmiltä ja tylyiltä.

Ylt'ympäri pitkin Europan rannikoita helisivät banjot sinä aamuna, ihmiset lauloivat ja hälisivät, lapset leikkivät auringonpaisteessa, huvipurret kulkivat edes ja takaisin. Lainkaan aavistamatta uhkaavia vaaroja jokapäiväinen täyteläinen elämä kulki hilpeänä ja ajattelematta tietään. Kaupungeissa miehet hyörivät toimissaan. Sanomalehdet, jotka niin usein olivat huutaneet: "susi, susi!" huusivat sitä nyt turhaan.

5.

Loilottaessaan kolmatta kertaa laulukertoaan Bert ja Grubb huomasivat etäällä luoteisella taivaalla sangen suuren, kullanruskean ilmapallon, joka kiiti nopeasti heitä kohti. "Juuri kuin olemme pääsemässä vauhtiin", mutisi Grubb, "niin eikös vaan ilmestykin kilpailijoita. Anna tulla, Bert!"

Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-tang.
Mitä tukkaneulat maksaa nyt?

Ilmapallo kohosi ja laskeutui, katosi näkyvistä "painui maahan, jumalan kiitos", sanoi Grubb — ilmestyi ponnahtaen uudelleen näkyviin. "Peijakas!" virkkoi Grubb. "Liikuttele jalkojasi, Bert, muuten ne huomaavat sen!"

He päättivät tanssinsa ja jäivät sitten ihmeissään tuijottamaan.

"Tuossa pallossa ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla", sanoi Bert.

Kaikki katselivat nyt ilmapalloa, joka läheni nopeasti rivakan luoteistuulen kuljettamana. Kukaan ei enää välittänyt laulusta ja tanssista, Bert ja Grubbkin sen unohtivat ja ohjelman seuraava numero jäi kokonaan suorittamatta. Ilmapallo poukkelehti, aivan kuin sillä matkustavat olisivat koettaneet laskeutua maahan. Se lähestyi verkalleen vaipuen, kosketti maata, kimmosi silmänräpäyksessä viisikymmentä jalkaa ylöspäin ja rupesi heti jälleen laskeutumaan. Sen kori iski puuryhmään, ja muuan musta olento, joka oli rimpuillut köysissä, putosi tai hypähti takaisin koriin. Seuraavassa hetkessä se oli aivan lähellä. Suunnattomalta se näytti, talon kokoiselta, ja se kiiti nopeasti rantahietikkoa kohti; perässä laahasi pitkä köysi, ja korissa oleva mies huuteli hirveän kovalla äänellä. Hän näkyi riisuvan vaatteitaan, sitten hänen päänsä pisti esiin korin reunalta. "Tarttukaa köyteen!" he kuulivat aivan selvästi.

"Avuksi, Bert!" huusi Grubb ja lähti juoksemaan köyden perään.

Bert seurasi esimerkkiä ja töyttäsi kumoon lentämättä erääseen kalastajaan, joka oli samoilla asioilla. Muuan lasta kantava vaimo, kaksi pikku poikaa käsissään leikkilapiot ja eräs tukeva flanellipukuinen herrasmies ennättivät kaikki jotensakin samaan aikaan laahaavan köyden luo ja alkoivat hyppiä sen yli koettaessaan saada sitä käsiinsä. Bert joutui kiemurtelevaan häntäpäähän ja astui sen päälle, pyllähti kumoon ja kaappasi siitä kiinni. Muutamassa sekunnissa koko rantahietikon hajallaan oleskellut väestö oli ikäänkuin kiteytynyt köyteen ja kiskoi palloa alaspäin korissa olevan miehen kiivaiden ja yllyttävien ohjausten mukaan. "Vetäkää, minä sanon", huusi mies — "vetäkää!"

Hetken ajan ilmapallo totteli vauhtiaan ja tuulta ja raahasi ihmisankkuriaan merelle päin. Se putosi, kosketti vettä loiskahuttaen sitä hopeisena hyrskeenä ympärilleen ja ponnahti takaisin kuten ihmisen sormi jotain kuumaa koskettaessaan. "Kiskokaa maalle", sanoi mies. "Hän on pyörtynyt!"

Hän hoiteli jotain näkymätöntä esinettä, ihmisjoukon vetäessä ilmapalloa maihin. Bert seisoi lähinnä ja oli kerrassaan kiihottunut. Innoissaan hän kompastui tuon tuostakin pitkään dervisshi-pukuunsa. Hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan, mikä iso, kevyt, pyörivä laitos ilmapallo oli. Kori oli punottu ruskeista, karkeista virpilöistä ja verrattain pieni. Köysi, josta hän kiskoi, oli kiinnitetty tukevalta näyttävään renkaaseen neljä, viisi jalkaa korin yläpuolella, joka nykäisyllä hän veti tuon keikkuvan korin pari, kolme jalkaa lähemmäksi. Korista kuului raivokasta mylvinää: "Pyörtynyt, totta totisesti!" ja sitten: "Hänen sydämensä — kaikki nämä koettelemukset ovat sen murtaneet!"

Ilmapallo herkesi rimpuilemasta ja painui alaspäin. Bert hellitti köydestä ja juoksi eteenpäin tarttuakseen siihen uudesta kohdasta. Seuraavassa tuokiossa hän oli saanut kiinni korista. "Pitäkää kiinni", sanoi korissa oleva mies, ja hänen kasvonsa ilmestyivät aivan Bertin lähelle — omituisen tutut kasvot, tuikeat kulmakarvat, leveähkö nenä, suunnattomat mustat viikset. Hän oli riisunut yltään takin ja liivit — luultavasti ollakseen valmis uimaan henkensä kaupalla — ja hänen musta tukkansa oli hirveässä epäjärjestyksessä. "Tarttukaahan, hyvät ihmiset, koriin yltympärinsä", hän sanoi. "Täällä on eräs pyörtynyt nainen — tai kenties hän on saanut sydänhalvauksen. Taivas sen tietää! Nimeni on Butteridge. Butteridge on nimeni — ilmapallossa. Painautukaahan nyt kaikki reunalle. Toista kertaa minä en enää nouse tällaisiin vedenpaisumuksen aikaisiin laitteisiin. Repäisynuora [Nuora, joka ulottuu ilmapallon pohjasta lakeen asti ja jonka avulla pallo reväistään rikki hätätilassa. Suom. muist.] petti eikä läppä toiminutkaan. Jos kerran vielä tapaan sen lurjuksen, jonka, olisi pitänyt katsoa — — —"

Äkkiä hän työnsi päänsä ulos köysien välistä ja sanoi vakavasti nuhdellen: "Toimittakaa hiukan konjakkia! — hyvää konjakkia!" Eräs joukosta lähti sitä noutamaan.

Korissa makasi pitkällään jonkinlaisella lepopenkillä perinpohjin toivottomassa asennossa muuan kookas, vaaleaverinen nainen, yllään turkkinuttu ja suuri, runsaskukkainen hattu. Hänen päänsä nojasi korin kulmaan, silmät olivat suljetut ja suu auki. "Rakkaani", sanoi Butteridge tavallisella kovalla äänellä, "me olemme pelastetut!"

Nainen ei liikahtanut.

"Rakkaani!" sanoi Butteridge korottaen ääntään melkoisesti, "me olemme pelastetut!"

Nainen pysyi yhä aivan tunteetonna.

Silloin Butteridge paljasti sielunsa tulisen sisustan. "Jos hän on kuollut", hän virkkoi, kohottaen verkalleen nyrkkiään ilmapalloa kohti ja puhuen suunnattomasti väräjävällä, mylvivällä äänellä — "jos hän on kuollut, niin minä r-r-repäisen taivaan kahtia kuten vaatteen! Hänet täytyy saada ulos", hän huusi, sieraimet liikutuksesta laajentuen — "hänet täytyy saada ulos. En voi antaa hänen kuolla punotussa koripahasessa — hän on luotu kuninkaallisia palatseja varten! Pitäkää kiinni korista! Onko joukossanne voimakasta miestä, joka ottaisi hänet vastaan, jos ojennan hänet?"

Hän kokosi voimakkaalla liikkeellä naisen syliinsä ja nosti hänet ilmaan. "Älkää antako korin poukkelehtia", hän sanoi ympärillä oleville. "Painautukaa sitä vasten. Hän ei ole mikään kevyt nainen, ja kun hän joutuu ulos — niin se keventyy."

Bert hypähti nokkelasti istumaan korin reunalle. Toiset tarttuivat tukevammin köysiin ja renkaaseen.

"Oletteko valmiit?" Butteridge kysyi.

Hän nousi lepopenkille ja kohotti naista varovaisesti. Sitten hän istuutui korin reunalle vastapäätä Bertiä ja työnsi toisen jalkansa ulkopuolelle. Joku nuora tai muu este näkyi haittaavan häntä. "Tahtoisiko joku auttaa minua?" hän sanoi. "Jos voisitte ottaa tämän rouvan?"

Juuri tällä hetkellä, kun Butteridge taakkoineen viippui taitavasti korin laidalla, nainen tointui. Hän tointui äkisti ja väkivaltaisesti, huutaen kovalla, sydäntä särkevällä äänellä: "Alfred! Pelasta minut!" Ja hän heilutti käsivarsiaan etsien ja kietoi ne Butteridgen ympärille.

Bertistä tuntui siltä, että kori huojui hetkisen ja sitten hypähti pystyyn ja potkaisi häntä. Hän näki myöskin naisen kenkien ja Butteridgen oikean jalan tekevän kaaren ilmassa, kadotakseen senjälkeen korin laidan yli. Hänen vaikutelmansa olivat sekavat, mutta sen verran hän tajusi, että hän oli menettänyt tasapainonsa ja joutuisi seisomaan päällään tuossa natisevassa korissa. Hän levitti kätensä koettaen takertua johonkin. Päällään hän seisoikin, enemmän tai vähemmän, pellavaparta irtaantui ja luisti hänen suuhunsa, hänen poskensa hankasi korin seinään, nenä hautautui hiekkasäkkiin. Kori heilahti voimakkaasti ja jäi paikoilleen.

"Tuhat tulimmaista!" hän sanoi.

Hän luuli huumaantuneensa, sillä korvissa suhisi ja ihmisten äänet kaikuivat niin heikosti ja etäältä. He huusivat kuin menninkäiset vuoren sisässä.

Pystyyn pääseminen kävi hieman vaikeaksi. Hänen jalkansa olivat sotkeutuneet Butteridgen vaatteisiin, jotka tämä herra oli heittänyt yltään arvellessaan pian olevansa pakotettu hyppäämään mereen. Bert karjui puolittain vihaisena, puolittain valittaen: "Teidän olisi pitänyt sanoa, että aioitte kaataa korin kumoon." Sitten hän nousi seisaalleen ja tarttui tiukasti korin köysiin.

Hänen allaan, syvällä hänen allaan lepäsi Englannin kanaali loistavan sinisenä. Kaukana häämötti päivänpaisteessa Dymchurchin ranta ja säännöttömät taloryhmät, pieninä ja alaspäin painuen, ikäänkuin joku olisi sitä koveraksi taivuttanut. Hän saattoi nähdä tuon pienen joukon, jonka hän oli niin äkkiä jättänyt. Grubb juoksi "Aavikon dervisshin" valkoisessa kaavussa rantaa pitkin. Butteridge seisoi polviaan myöten vedessä kauheasti karjuen. Nainen istui rannalla runsaskukkainen hattu sylissään, aivan hyljättynä. Pitkin rantahietikkoa oli kuin sinne tänne ripoteltuna pieniä ihmisiä — näytti siltä kuin heillä olisi vain pää ja jalat — ja kaikki katselivat ylöspäin. Ja ilmapallo, joka oli melkoisesti keventynyt Butteridgesta ja hänen seuralaisestaan vapauduttuaan, kiiti pilviä kohti kilpailuautomobiilin vauhdilla. "Voi turkanen!" sanoi Bert; "tämäpä on soma juttu!"

Hän katseli jännittyneenä väistyvää rannikkoa ja pani merkille, ettei hänen päätään huimannut. Sitten hän tarkasteli ylimalkaisesti köysiä ja nuoria hämärästi tuumien, että tässä "olisi tehtävä jotakin". "Min'en rupea sotkemaan niitä", hän sanoi lopulta ja istuutui patjalle; "en koske koko laitokseen… Mitähän tässä pitäisi tehdä?"

Pian hän nousi jälleen pystyyn ja tuijotti pitkän aikaa alaspäin vaipuvaa maailmaa, itäisen puolen valkeita kallioita ja vasemmalla leviäviä rämeitä; siellä oli avara pienoiskuva metsättömiä lakeuksia ja kankaita, häämöttäviä kaupunkeja ja satamia, jokia ja nauhantapaisia teitä. Yhäti laajenevalla ulapalla näkyi aluksia, laivankansia ja perspektiivisesti lyhentyneitä savutorvia ja suuri rautatiesilta, joka harppasi Kanaalin ylitse Folkestonesta Boulogneen. Lopulta ensin pienet hattarat, sitten ohut pilvikerros kätki näköalan. Häntä ei laisinkaan pyörryttänyt eikä pahasti pelottanutkaan; hän oli vain suunnattomasti ymmällään.

KOLMAS LUKU.

Ilmapallossa.

1.

Bert Smallways oli ihan jokapäiväinen olio, tuollainen nenäkäs, älyltään rajoitettu sielu, jommoisia kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuoli oli luonut miljoonittain maailman jokaisessa maassa. Kaiken elämänsä hän oli viettänyt ahtailla kaduilla, rumien rakennusten välissä, joiden yli hän ei voinut nähdä, ja ahtaassa ajatuspiirissä, josta ei käynyt pakeneminen. Hänen mielestään ihmisen koko velvollisuus oli siinä, että hän oli toisia sukkelampi, "tienasi kolikoita", kuten hän sanoi, ja huvitteli. Hän oli todellakin sellaisia ihmisiä, jotka olivat tehneet Englannista ja Amerikasta sen, mitä ne olivat. Toistaiseksi onni oli ollut hänelle vastainen, mutta se ei kuulunut tähän. Hän oli eteenpäin rynnistävä ja voitonhaluinen yksilö, vailla isänmaallisuutta, lojaalisuutta, uhrautuvaisuutta, kunniantuntoa, vieläpä rohkeuttakin. Omituisen tapahtuman kautta hän oli nyt hetkeksi nostettu erilleen ihmeellisestä uudenaikaisesta maailmastaan, erilleen kaikesta sen hyörinästä ja hälinästä; kuin kuollut ja irralleen temmaistu kappale hän leijaili meren ja taivaan välillä. Tuntui aivan siltä, kuin taivas kokeilisi hänellä, kuin se olisi poiminut hänet näytteenä miljoonain englantilaisten joukosta tarkastaakseen häntä lähemmin ja nähdäkseen, miten ihmissielun kävi. Mutta en rupea kuvittelemaankaan, mitä taivas siinä tapauksessa hänelle teki, sillä olen jo ammoin hylännyt kaikki teoriat taivaan ihanteista ja palkkioista.

Ihmiselämän merkillisimpiä seikkoja on leijua yksinään ilmapallossa neljän- tai viidentoista tuhannen jalan korkeudessa — ja niille tienoin Bert Smallways oli pian kohonnut. Se on niitä harvoja yliluonnollisia asioita, jotka ovat ihmiselle mahdollisia. Lentokonekaan ei voi koskaan saavuttaa parempaa tulosta. Silloin siirtyy harvinaisella tavalla erilleen maailmasta. Se merkitsee ennen aavistamatonta hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, jonka ei tarvitse pelätä häiriytyvän, tyvenyyttä, johon ei mikään sopimaton hyminä tunkeudu. Se on samaa kuin taivaan näkeminen.

Korviin ei uletu ainoatakaan ääntä ihmiskunnan melusta ja melskeestä, ilma on niin seestä ja suloista, että sen saastuminen tuntuu mahdottomalta. Ei yksikään lintu tai hyönteinen kohoa niin korkealle. Ilmapalloon ei tunkeudu ainoakaan tuulenhenkäys, ei ainoakaan viima sitä kahistele, sillä se liikkuu tuulen mukana ja on itse osa ilmakehää. Jouduttuaan kerran liikkeelle se ei heilu eikä keinu; on mahdotonta tuntea, nouseeko se vai laskeeko. Bert oli melko lailla viluissaan, mutta ei tuntenut vuorikipua. Hän veti ylleen Butteridgen nutun, päällystakin ja käsineet — puki ne "Aavikon dervisshin" kaavun ylle, joka verhosi hänen halpaa pyhäasuaan — ja istui pitkän aikaa perin hiljaa tuon oudon rauhan valtaamana. Hänen yläpuolellaan oli kevyt, kuultava, aaltoileva pallo kiiltävän ruskeasta öljytystä silkistä, huikaiseva päivänpaiste ja taivaan avara syvänsininen kupu. Alhaalla, syvällä alhaalla, oli lattiana päivänpaisteinen pilvikenttä, jonka suunnattomien halkeamain läpi siinti meri.

Alhaalta tarkastellessa olisi nähnyt hänen päänsä, liikkumattoman pienen mustan nupin, pistävän esiin korista, ensin pitkän aikaa toiselta puolen, sitten hetkiseksi häviävän ilmestyäkseen jälleen toiselle puolen.

Hän ei ollut laisinkaan peloissaan tai levoton. Hän ajatteli, että kuten tämä hillitsemätön laite oli noin syöksynyt taivasta kohti, se saattoi samaten jonkun ajan kuluttua syöksyä jälleen alas; mutta se ajatus ei sanottavasti kiusannut häntä. Pääasiallisesti hän oli ihmeissään. Ilmapallossa ei tarvitse pelätä — ennenkuin se laskeutuu.

"Helkkari!" hän virkkoi viimein tuntien puhumisen tarvetta; "parempi tämä on kuin moottoripyörä.

"Hyvä täällä on olla!

"Varmaankin ne nyt tiedustelevat minua sähköteitse…"

Seuraavana tuntina hän tutkiskeli korin varusteita suurella tarkkuudella. Hänen yläpuolellaan oli ilmapallon kokoonkurtistettu nielu, jonka avoimesta reiästä hän voi kurkistaa sen avaraan, tyhjään hiljaiseen sisustaan ja josta riippui kaksi hienoa, merkitykseltään käsittämätöntä nuoraa, toinen valkoinen, toinen punainen, kadoten renkaan alapuolella sijaitseviin pusseihin. Ilmapallon verkkosuojus päättyi nuoriin, jotka oli sidottu renkaaseen, suureen teräksellä vyötettyyn kehään, johon kori oli köysillä kiinnitetty. Siitä riippui laahusköysi ja hara, ja korin sivuilla oli joukko säkkejä. Bert otaksui ne painolastiksi, joka "oli hurahutettava alas", jos ilmapallo rupesi vaipumaan. "Eipä ole vielä pelkoa vaipumisesta", Bert arveli.

Renkaasta riippui aneroidi ja eräs laatikkomainen kone. Jälkimäisessä oli norsunluinen levy, johon oli merkitty "statoscope" ja muita ranskalaisia sanoja, ja pieni viisari värisi ja heilui sanojen Montée ja Descents välillä "Aivan oikein", virkkoi Bert, "siitä näkee, onko pallo nousemassa vaiko laskemassa." Korin punaisella, patjoitetulla penkillä oli pari vaippaa sekä valokuvauskone ja vastaisissa nurkissa korin pohjalla tyhjä sampanjapullo ja lasi. "Virvoituksia", sanoi Bert miettiväisesti, potkiskellen tyhjää pulloa. Sitten hänen päähänsä juolahti oivallinen ajatus. Hän havaitsi, että molemmat lepopenkit olivatkin laatikoita, ja niistä hän löysi sellaista, mikä Butteridgen mielestä kuului ilmapalloretken varusteisiin: korin, joka sisälsi lihapiirakan, roomalaisen piirakan, kylmää linnunpaistia, tomaatteja, vihanneksia, voileipiä, suuren leivoksen, veitsiä, haarukoita ja paperilautasia, itsestään kuumentuvia kahvi- ja kaakaokannuja, leipää, voita ja hilloa, useita huolellisesti käärittyjä sampanjapulloja, kivennäisvesipulloja ja suuren astian pesuvettä, paperilaukun, karttoja ja kompassin, matkalaukun, jossa oli joukko toalettitarpeita, m.m. käherryspihdit ja tukkaneuloja, korvasuojustimilla varustetun lakin j.n.e.

"Kokonainen talous", sanoi Bert näitä varusteita tarkastellen, kun hän sitoi korvasuojukset leukansa alle.

Hän katsoi korin reunan ylitse. Loistavat pilvet olivat kaukana alhaalla. Ne olivat tihentyneet, niin että koko maailma oli niiden peitossa. Etelässä ne olivat kasaantuneet suuriksi lumiröykkiöiksi — hän melkein luuli niitä vuoriksi — pohjoisessa ja idässä ne levisivät aaltomaisina lakeuksina ja huikaisivat päivänpaisteessa.

"Kuinkahan kauan ilmapallo pysyy ylhäällä?" hän virkkoi.

Hän luuli pysyvänsä aivan paikallaan, niin huomaamattomasti tuo hirviö ajelehti ympäröivän ilman mukana. "Ei suinkaan tästä pääse alas, ennenkuin pannaan kone käymään takaperin", sanoi hän.

Hän tutki statoskooppia

"Yhä se vaan monteeraa", hän sanoi.

"Mitenkähän kävisi, jos nuorasta vetäisi? — Ei", hän päätti, "min'en rupea sotkemaan niitä."

Myöhemmin hän vetäisi sekä repäisy- että läppänuorasta, mutta, kuten Butteridge jo oli huomannut, ne olivat takertuneet erääseen laskokseen nielussa. Ei siis tapahtunut mitään. Ellei tuota pikku estettä olisi ollut, repäisynuora olisi viiltänyt ilmapallon auki, ikäänkuin miekalla halkaisten, ja herra Smallways olisi syöksynyt ijankaikkisuuteen muutaman tuhannen jalan nopeudella sekunnissa. "Ei käy!" hän sanoi kiskaisten vielä kerran. Sitten hän ryhtyi aterioimaan.

Hän avasi pullon sampanjaa, joka heti, kun lanka oli katkaistu, lennätti korkkinsa ulos uskomattoman kiukkuisesti ja suurimmalta osaltaan itsekin seurasi sitä avaruuteen. Bert sai kuitenkin lasillisen. "Ilmanpaine sen teki", hän sanoi saaden viimeinkin tilaisuuden käyttää kouluaikansa alkeellisia fysiografian tietoja. "Ensi kerralla pitää olla varuillaan. Sitä juomaa ei kannata tuhlata."

Sitten hän rupesi etsimään tulitikkuja käyttääkseen hyväkseen Butteridgen sikaareja. Mutta onni suosi häntä jälleen, hän ei löytänytkään sellaisia sytyttääkseen yläpuolellaan olevan kaasun. Muussa tapauksessa hän olisi vaipunut alaspäin tulenlieskana, loistavana, mutta lyhytaikaisena ilotulituksena. "Saamarin Grubb!" hän lausui. "Nyt se piti taas minun laatikkoni. Aina se vie toiselta tikut."

Hän levähti hetkisen. Sitten hän nousi, tassutteli ympäri koria, asetteli painolastisäkkejä, tarkasteli jonkun aikaa pilviä ja ryhtyi tutkimaan laatikosta löytämiään karttoja. Bertin mielestä kartat olivat huvittavia, ja hän kulutti hetkisen koettelemalla saada käsiinsä Ranskan tai Kanaalin kartan; mutta ne olivat kaikki englantilaisia sotilaskarttoja. Siitä hänen ajatuksensa johtuivat kieliin ja hän koetteli muistella kouluranskaansa. "Je suis Anglais. C'est une méprise. Je suis arrivé par accident ici" [Olen englantilainen. Tämä on erehdys. Olen tullut tänne tapaturman kautta. — Suom.]; nämä hän arveli sopivimmiksi sanontatavoiksi. Hänen mieleensä juolahti, että hän saattoi huvikseen lueskella Butteridgen kirjeitä ja muistikirjaa, ja siten hän sai iltapäivänsä kulumaan.

2.

Hän istui patjoitetulla laatikolla varsin huolellisesti verhottuna, sillä sää oli purevan kylmä ja selkeä. Alimpana hänellä oli yllään etukaupungin keikarin yksinkertaiset alusvaatteet, vaatimaton sininen sarssipuku, sandaalintapaiset polkupyöräkengät ja housujen päälle vedetyt ruskeat sukat; sitten seurasi "Aavikon dervisshille" sopiva kaapu, sitten Butteridgen liivit ja nuttu sekä suuri nahalla sisustettu päällystakki; lopuksi naisen väljät turkit ja polvien ympäri kiedottu vaippa. Päässään hänellä oli pellavatukka ja sen yllä Butteridgen suuri lakki, jonka suojustimet olivat vedetyt korville. Jalkoja lämmitti Butteridgen nahkaiset päällyskengät. Ilmapallon kori oli pieni ja siisti, hän oli löytänyt kevyen laskupöydän, sovittanut sen vierelleen ja asettanut sille lasin sampanjaa. Ja hänen ympärillään, ylä- ja alapuolella oli avaruus — sellainen kirkas tyhjyys ja hiljaisuus, jommoista vain ilmapurjehtija saa kokea.

Hän ei tietänyt, minne pallo mahtoi ajautua ja mitä nyt tapahtuisi. Hän tyytyi tilaansa rauhallisena, tuottaen kunniaa Smallwaysien rohkeudelle, jonka olisi täydellä syyllä voinut olettaa laadultaan paljon kehnommaksi ja halveksittavammaksi. Oman käsityksensä mukaan hänen oli jouduttava jonnekin, ja ellei hän silloin ruhjoutuisi mäsäksi, toimittaisi joku, luultavasti jokin "seura", hänet ilmapalloineen takaisin Englantiin. Ellei niin kävisi, hän tiedustelisi varsin pontevasti Englannin konsulia. "Le Consuelo Britannique", hän päätti sanoa. "Apportez moi à le Consuelo Britannique s'il vous plait", hän aikoi sanoa, sillä osasihan hän jonkun verran ranskaa. Odotellessaan hän kiintyi tutkimaan Butteridgen papereita.

Niiden joukossa oli aivan yksityisiä kirjeitä, muiden muassa useita kiihkeitä rakkauskirjeitä, jotka oli kirjoitettu suurella naisen käsialalla. Ne eivät kuulu meille, ja paheksuen on mainittava, että Bert ne luki.

Luettuaan hän huomautti omituisen hämmästyksen valtaamana: "Voi turkanen!" ja sitten, kauan vaiettuaan: "Mahtaakohan se olla tuo nainen?

"Hyvä jumala!"

Hän vaipui pitkäksi aikaa mietteisiinsä.

Sen jälkeen hän ryhtyi jälleen tutkimaan Butteridgen sisustaa. Paperien joukossa oli sanomalehdistä leikattuja haastatteluja ja useita saksankielisiä kirjeitä, sitten myöskin muutamia saksalaisella käsialalla kirjoitettuja englanninkielisiä. "Äläpäs!" sanoi Bert.

Eräässä viimeksi mainituista, jonka hän ensiksi sai käteensä, pyydettiin anteeksi, ettei hänelle oltu ennemmin kirjoitettu englannin kielellä, mikä erehdys oli hänelle aiheuttanut haittaa ja viivytystä, ja siirryttiin sitten asiaan, joka Bertin mielestä oli suunnattoman jännittävää. "Ymmärrämme täydellisesti, että olette vaikeassa asemassa ja että teitä mahdollisesti vartioidaankin asiain ollessa nykyisellä kannalla. Mutta, hyvä herra, emme kuitenkaan voi uskoa, että teitä ruvettaisiin toden teolla estämään, jos haluaisitte lähteä maasta ja saapua suunnitelminenne luoksemme tavallisia teitä käyttäen — joko Doverin, Ostenden, Boulognen tai Dieppen kautta. Meidän on vaikeata ajatella, että teillä olisi syytä pelätä joutuvanne murhatuksi arvokkaan keksintönne vuoksi."

"Kerrassaan hullunkurista", sanoi Bert mietiskellen.

Sitten hän tutki toisia kirjeitä.

"Näkyvät haluavan häntä", Bert sanoi; "mutta eivät tahtoisi mennä liian pitkälle. Tai koettavat tekeytyä välinpitämättömiksi saadakseen hinnan alenemaan.

"Ei taida olla hallituksen hommia", hän tuumaili jonkun ajan päästä.
"Tämä näyttää pikemmin jonkun liikkeen paperilta. Yläreunaan on
painettu jotain. Drachenflieger. Drachenballons. Ballonstoffe.
Kugelballons. Minulle se on hepreaa.

"Mutta hän aikoi myydä ulkomaille koko siunatun salaisuutensa. Aivan oikein. Se ei olekaan hepreaa! Taivas! Täällä se salaisuus onkin!"

Hän pyörähti istuimelta, avasi laatikon ja levähytti paperilaukun auki laskupöydälle. Se oli täynnä piirustuksia, jotka oli laadittu insinööreille ominaisella tyylillä ja tavanmukaisilla väreillä. Ja lisäksi hän löysi muutamia hämäriä valokuvia, nähtävästi jonkun amatöörin ottamia lyhyeltä matkalta, ja ne esittivät juuri Butteridgen omaa konetta sen vajassa Kristallipalatsin lähellä. Bert huomasi vapisevansa. "Hyvä jumala!" hän virkkoi, "täällä minä lentää harhailen tuulien teillä mukanani koko tuo siunattu salaisuus.

"Katsellaanpas sitä hiukan!" Hän syventyi tutkimaan piirustuksia ja vertailemaan niitä valokuviin. Ne saattoivat hänet ymmälleen. Puolet niistä näkyi puuttuvan. Hän koetti kuvitella, miten ne oli liitettävä kokoon, mutta havaitsi sen liian vaikeaksi.

"Se on tukalaa", Bert sanoi. "Kunpa olisin joutunut koneoppiin.
Saisipa siitä vaan selvän!"

Hän astui korin sivulle ja pysähtyi hetkiseksi tuijottamaan sokein silmin suunnatonta pilviröykkiötä — verkalleen hajoavia Monte Rosa jättiläisiä, joiden alaosa oli auringon valaisema. Hänen huomionsa kiintyi omituiseen mustaan pilkkuun, joka liukui niiden ylitse. Se herätti hänessä levottomuutta. Tuo musta läikkä liikkui vitkalleen hänen tasallaan syvällä alhaalla, seuraten häntä uupumatta yli pilvivuorien. Minkävuoksi se seurasi häntä? Mikähän se mahtoi olla?…

Äkkiä se selvisi hänelle. "Luonnollisesti!" hän virkkoi. Se oli ilmapallon varjo. Mutta hän vahti sitä vielä jonkun aikaa epäluuloisena.

Sitten hän ryhtyi jälleen käsiksi suunnitelmiin.

Kaiken iltapäivää hän milloin koetti päästä niiden perille, milloin vaipui syviin mietteisiin. Hän sai laadituksi huomattavan, uuden ranskalaisen selityksen. "Voici mosjöö! — Je suis un inventeur Anglais. Mon nom est Butteridge. Bee, uu, tee, tee, ee, ärrä, ii, dee, gee, ee. J'avais ici pour vendre le secret de le flyingmachine. Comprenez? Vendre pour l'argent tout suite, l'argent en main. Comprenez? C'est le machine à jouer dans l'air. Comprenez? C'est le machine à faire l'oiseau. Comprenez? Balancer? Oui exactement! Battir l'oiseau en fait, à son propre jeu. Je désire le vendre ceci à votre governement national. Voulez vous me directer la?" ["Kuulkaapas, herra! — Olen englantilainen keksijä. Nimeni on Butteridge. Olen tullut myymään lentokonesalaisuuden. Ymmärrättekö? Myyn heti rahasta, käteismaksusta. Sillä koneella voi leikkiä ilmassa. Ymmärrättekö? Sillä voi lentää kuin lintu. Pysyykö se tasapainossa? Kyllä, mainiosti. Se voittaa linnunkin. Haluan myydä sen hallituksellenne. Neuvokaa minut sinne.">[

"Taitaa kieliopin puolesta olla vähän niin ja näin", Bert arveli, "mutta kyllä niiden pitäisi siitä päästä asian perille.

"Mutta entä jos pyytävätkin mua selittämään tätä laitosta?"

Hän siirtyi hiukan levottomana suunnitelmia tarkastelemaan. "Luulen, ettei tässä olekaan kaikkea!" hän sanoi…

Tuo ihmeellinen löytö saattoi hänet yhä enemmän ymmälleen siellä ylhäällä pilvien keskellä. Hän arveli voivansa milloin hyvänsä painua alas taivas tiesi minkä muukalaisen kansan keskuuteen.

"Tällaista tilaisuutta ei minun elämässäni satu toista", hän sanoi.

Mutta sitten hänelle alkoi selvenemistään selvetä, ettei siitä olisi mitään hyötyä. "Ne sähköttävät siitä heti alas jouduttuani — kirjoittavat sanomalehtiin. Butteridge saa siitä tiedon ja lähtee seuraamaan minun jälkiäni."

Ei olisi ensinkään hauskaa joutua Butteridgen ajettavaksi. Bert muisteli hänen suuria mustia viiksiään, kolmikulmaista nenää, uhkaavaa mylvinää ja tuimaa katsetta. Hänen iltapäiväinen unelmansa Butteridgen suuren salaisuuden ihmeellisestä anastamisesta ja myymisestä raukesi hänen mielessään, hajosi ja hävisi. Hän heräsi jälleen järkiinsä.

"Ei se kävisi päinsä. Ei sitä kannata ajatellakaan." Hän ryhtyi vitkaan ja vastahakoisesti asettelemaan Butteridgen papereita taskuihin ja laukkuihin, joista ne oli löytänyt. Hän huomasi ilmapallon loistavan kultaisessa valossa ja taivaan sinisen kuvun käyneen väriltään lämpimämmäksi. Hän nousi seisaalleen ja näki auringon suurena häikäisevänä kultapallona laskeutuvan kultareunaisten, tulipunaisten ja purppuraisten pilvien muodostamaan lainehtivaan mereen, jota omituisempaa ja ihmeellisempää ei saata kuvitellakaan. Idässä pilvimanner ulottui synkän sinisenä äärettömiin, ja Bertistä näytti koko maapallonpuolisko leviävän hänen silmäinsä eteen.

Sitten hänen silmänsä keksivät kaukaa kolme pitkää, tummaa muodostumaa kiitämässä kuin pyöriäiset, jotka meressä ajavat toinen toistaan. Ne olivat todellakin varsin kalan näköisiä — niillä oli pyrstökin, mikäli hän hämärässä ohimennen luuli nähneensä. Hän räpytti silmiään ja tuijotti uudelleen, mutta ne olivat kadonneet. Pitkän aikaa hän tarkasteli noita etäisiä sinisiä lakeuksia, näkemättä kuitenkaan sen enempää…

"En ole koskaan nähnyt kummempia", hän virkkoi, ja sitten: "Ei sellaisia ole…"

Aurinko aleni alenemistaan, ei jyrkästi painuen, vaan pohjoista kohti kallistuen, ja sitten oli päivänvalo ja sen laajentava lämpö kokonaan kadonnut ja statoskoopin kieli siirtyi väristen koneen toiselle puolelle, johon oli merkitty Laskee.

3.

"Mikäs nyt on tulossa?" sanoi Bert.

Hän havaitsi kolean, harmaan pilvierämaan lähestyvän verkalleen, mutta varmasti. Kun hän vaipui pilvien keskelle, ne eivät näyttäneetkään enää entisiltä lumipeittoisilta vuorenrinteiltä, ne muuttuivat näkymättömiksi, suunnattomaksi ja äänettömäksi nousuja pakovirraksi. Hetkiseksi hänen vaipumisensa keskeytyi, kun hän oli joutunut melkein noiden hämärien massojen keskelle. Sitten taivas peittyi äkkiä, päivänvalon viimeiset jäljet hävisivät ja hän vaipui iltahämärässä nopeasti läpi lumiryöpyn. Hienoja lumihiutaleita kiiti hänen ohitsensa keskitaivasta kohti, niitä ajautui häntä ympäröiville esineille sitten sulaakseen, ne koskettivat hänen kasvojaan aavemaisin sormin. Häntä puistatti. Hänen henkäyksensä huurusi höyrynä, ja kaikki kävi heti kosteaksi.

Hänestä tuntui siltä, että tavattoman raivoisa ja yhä kiihtyvä lumimyrsky kiiti ylöspäin; sitten hän tajusikin painuvansa itse alaspäin yhä nopeammin.

Hänen korvansa erottivat erään äänen. Maailman suuri hiljaisuus oli päättynyt.

Mikä oli tuo sekava ääni?

Levottomana, ymmällään hän kurotti päätään reunan yli.

Ensin hän luuli näkevänsä jotain, mutta se katosi jälleen. Sitten hän erotti selvästi pienten vaahtokielekkeiden ajavan toinen toistaan ja meren leviävän aavana ulappana. Kaukana häämötti erään luotsiveneen suuri purje epäselvine mustine kirjaimineen ja pieni punertavan keltainen valo — ja se keikkui ja vaappui — vaappui ja keikkui myrskyn käsissä, kun hän sitävastoin ei voinut ensinkään havaita tuulevan. Pian veden kohina läheni ja yltyi. Hän vaipui, vaipui — suoraa päätä mereen!

Kiihkeänä hän ryhtyi toimimaan.

"Painolasti!" hän huusi, tempasi korin pohjalta pienen säkin ja heitti sen ulos. Odottamatta sen vaikutusta hän lähetti toisen samaa tietä. Hän katsahti ajoissa laidan yli nähdäkseen pienen valkoisen hyrskeen kohoavan veden tummasta pinnasta, ja sitten hän joutui jälleen lumen ja pilvien keskelle.

Aivan tarpeettomasti hän heitti ulos kolmannen ja neljännenkin painolastisäkin ja huomasi pian suunnattomaksi mielihyväkseen kiitävänsä kosteasta ja koleasta ilmakerroksesta kirkkaisiin, kylmiin seutuihin, missä päivänvalo vielä viivyskeli. "Jumalan kiitos!" hän lausui sydämensä syvyydestä.

Sinertävällä taivaalla tuikki nyt muutamia tähtiä ja idässä loisti kirkkaana pitkulainen kuu.

4.

Tuo äskeinen tapahtuma oli tehnyt Bertin varsin levottomaksi, ääretön ulappa vaivasi häntä painajaisen tavoin. Oli kesäinen yö, mutta silti se tuntui hänestä tavattoman pitkältä. Hänet oli vallannut epävarmuuden tunne, ja aivan aiheettomasti hän kuvitteli auringonnousun karkoittavan sen. Lisäksi hän oli nälissään. Hän etsiskeli pimeässä laatikosta ruokaa, sotki sormensa roomalaiseen piirakkaan ja sai viimein käsiinsä voileipiä, joiden kastikkeeksi hän avasi melkoisella menestyksellä puolen pulloa sampanjaa. Se lämmitti ja virkisti; hän sadatteli Grubbia tulitikkujen vuoksi, peittäytyi tarkoin laatikolle ja nukahti hetkeksi. Pari kertaa hän nousi tarkastamaan, vieläkö hän yhä oli turvassa korkealla meren yläpuolella. Ensi kerralla kuun valaisemat pilvet olivat valkoiset ja tiiviit ja ilmapallon varjo riensi niitä pitkin kuin uskollinen koira; myöhemmin ne näyttivät ohuemmilta. Levätessään hiljaa, suureen tummaan palloon tuijottaen, hän keksi jotain. Hänen — tai oikeastaan Butteridgen liivit ratisivat hänen hengittäessään. Ne olivat vuoratut paperilla. Mutta Bert ei voinut nähdä kyllin ottaakseen ne esille ja tutkiakseen niitä, vaikka kovin tekikin mieli…

Hän heräsi kukkojen kiekunaan, koirien haukuntaan ja lintujen lauluun. Verkalleen hän ajelehti alhaalla yli lakean maan, jonka selkeältä taivaalta säteilevä aamuaurinko kultasi. Hän tuijotti pensasaitoja puuttuviin, hyvinhoidettuihin vainioihin, joita halkoilivat kaapeleita kannattavien punaisten pylväiden reunustamat tiet. Vast'ikään hän oli kulkenut yli tiheään asutun kylän, jonka valkoisiksi maalatuissa taloissa oli jyrkkä, punainen tiilikatto ja jonka keskellä kohosi solakka kirkontorni. Joukko talonpoikia, miehiä ja naisia, joilla oli hohtavat puserot ja kömpelöt jalkineet, pysähtyi tielle työmaalle astellessaan ja jäi häntä katselemaan. Hän oli niin matalalla, että pallon laahusköysi raahasi maassa.

Hän tuijotti noihin ihmisiin. "Mitenkähän sitä oikein laskeutuisi maahan", hän mietti.

"Entä jos nyt pitäisikin laskeutua?"

Hän huomasi ajautuvansa ilmarataa kohti ja heitti ulos pari, kolme kourallista painolastia, välttääkseen sen.

"Annas olla! Voisihan sanoa vain 'prenez'! Kunpa tietäisin, miten ranskalainen sanoo: ottakaa kiinni nuorasta… Kai ne ovat ranskalaisia?"

Hän tarkasteli jälleen seutua. "Voisi olla Hollantiakin. Tai Luxemburgia. Tai minun tietääkseni vaikka Lotringiakin. Mitähän nuo suuret laitokset lienevät? Ehkä jonkinlaisia polttouuneja. Seutu näyttää hyvinvoivalta…"

Seudun sivistynyt ulkomuoto herätti vastakaiun hänen sielussaan.

"Annappas, kun ensin siistin itseäni hiukkasen", hän sanoi.

Hän päätti kohota hieman ylemmäksi, vapautua tekotukastaan, joka nyt rupesi kuumentamaan hänen päätään, ja niin edespäin. Heitettyään ulos säkillisen painolastia hän havaitsi hämmästyksekseen kiitävänsä sangen nopeasti ylöspäin.

"Hitto!" huudahti herra Smallways. "Tuo temppu oli liiaksi… Milloinkahan täältä pääsee taasen alas?… Suurustettava täällä ainakin on."

Hän otti pois lakin ja tekotukan, sillä sää oli lämmin, ja ajattelemattomuudessaan hän heitti jälkimäisen ulos korista. Stetoskooppi heilahti ripeästi "nousua" osoittamaan.

"Tämä siunattu laitos rupeaa pyrkimään ylöspäin, jos vain katsookin ulos", hän virkkoi käyden käsiksi laatikkoon. Sieltä hän löysi muiden muassa useita kannuja kaakaojuomaa; niissä oli tarkat avaamisohjeet, joita hän noudatti erittäin huolellisesti. Hän lävisti pohjan sitä varten varatulla avaimella, ja siitä tuo kylmä kannu rupesi lämpiämistään lämpiämään, niin että hän lopulta tuskin saattoi siihen koskea. Sitten hän avasi astian toisesta päästä, ja siinä höyrysi kaakao valmiina, ilman että oli tarvinnut käyttää tulitikkuja ja minkäänlaista liekkiä. Tämä keksintö oli vanha, vaikka Bertille tuntematon. Vielä hän löysi savustettua sianlihaa, hilloa ja leipää, saaden siten oikein mukiinmenevän aamiaisen.

Tämän perästä hän riisui yltään päällystakin, sillä aurinko alkoi jo käydä polttavaksi, ja siitä hänen mieleensä muistui edellisenä yönä kuulemansa kahina. Hän vapautui liiveistäkin ja tutki niitä. "Ei tämä juuri taida olla Butteridgen mieleen." Hän epäröi, mutta rupesi lopulta ratkomaan niitä. Sisästä hän löysi puuttuvat piirustukset, kiertävät sivulevyt, joista lentokoneen koko tasapaino riippui.

Jos joku enkeli olisi tällöin katsellut taivaasta, hän olisi nähnyt Bertin istuvan pitkät ajat löytönsä jälkeen syvälliseen mietiskelyyn vaipuneena. Viimein hän nousi pystyyn kasvoillaan innostuksen ilme, sieppasi Butteridgen ratkotut, turmellut ja tutkitut liivit ja heitti ne pallosta. Verkalleen ladellen ne vaipuivat alaspäin, kunnes tyytyväisesti läiskähtäen laskeutuivat lepoon erään saksalaisen matkailijan kasvoille, joka rauhallisesti nukkui vuoritien varrella lähellä Wildbadia. Tämäkin lennätti ilmapallon ylemmäksi ja siis vieläkin lähemmäksi kuviteltua enkeliämme, joka nyt olisi voinut nähdä herra Smallwaysin repäisevän auki oman nuttunsa ja liivinsä, irroittavan kauluksensa, avaavan paitansa, työntävän kätensä poveen ja kiskaisevan ulos sydämensä — tai ellei juuri sydäntäänkään, niin ainakin erään suuren, heleän punaisen esineen. Jos tarkastajamme, voittaen taivaallisen kauhun puuskan, olisi lähemmin tutkinut tätä punaista esinettä, hänelle olisi paljastunut muuan Bertin rakkaimpia salaisuuksia, suurimpia heikkouksia. Se oli punaisesta rapikkokankaasta laadittu rintasuojus, muuan noita suuria, muka terveydenhoitoon kuuluvia esineitä, joita kristikunnan protestanttiset kansat pillerien ja lääkkeiden ohella käyttävät suojelevien pyhäinjäännösten ja -kuvien asemasta. Bert piti tätä vaatekappaletta aina yllään sen jälkeen, kuin eräs porvari oli hänelle uskotellut, että hänellä oli huonot keuhkot.

Nyt hän riisui fetisshinsä, kävi sen kimppuun kynäveitsin ja työnsi äsken löytämänsä suunnitelmat sen kahden rapikkokerroksen väliin. Sitten hän siisti itseään Butteridgen pienen kuvastimen ja purjekankaasta tehdyn pesuastian avulla kuten mies, joka on astunut tärkeän askeleen, napitti nuttunsa, heitti laidalle "Aavikon dervisshin" valkoisen kaavun, peseytyi kohtuullisesti, ajoi partansa, puki taasen ylleen suuren lakin ja turkit ja rupesi näistä hommista perin virkistyneenä tarkastamaan allaan olevaa maisemaa.

Näköala oli todellakin uskomattoman suuremmoinen. Kenties ei niin omituinen ja komea kuin edellisen päivän auringonpaisteinen pilvimaisema, mutta joka tapauksessa paljon mieltäkiinnittävämpi. Ilma oli harvinaisen kirkas ja ainoastaan etelässä ja lounaassa näkyi muutamia pilviä. Mäkisessä seudussa oli siellä ja täällä havupuu-metsikköjä ja karuja ylänköjä, mutta myöskin lukuisasti maataloja, ja syvällä kukkulain välissä kierteli jokia, joihin paikoitellen oli rakennettu patouksia sähkölaitoksia varten. Pitkin lakeuksia näkyi hauskoja, jyrkkäkattoisia kyliä ja jokaisessa kohosi mieltäkiinnittävän kirkon rinnalla langattoman sähkölennättimen tapuli. Siellä ja täällä oli suuria linnoja, puistoja ja valkoisia teitä, ja varsinkin pistivät silmään punaisten ja valkoisten kaapelipylväiden reunustamat polut. Vielä saattoi huomata puutarhain ja heinävarastojen kaltaisia aidattuja alueita, suuria aittojen kattoja ja useita sähkömeijerien voimahuoneita. Ylängöillä liikkui runsaasti karjaa. Paikoitellen hän näki vanhan rautatien (nykyään yksiraiteisen) tunkeutuvan tunneleihin ja kiipeävän vallien yli ja erotti ohikiitävän junan kiivaasta huminasta. Kaikki näkyi harvinaisen selvästi, vaikkakin pienessä koossa. Pari kertaa hän huomasi tykkejä sekä sotilaita, ja mieleen johtuivat sotavalmistukset, joiden todistajana hän oli ollut Englannissa helluntain pyhinä. Mutta mistäpä hän saattoi tietää, että näissä valmistuksissa oli jotain tavallisuudesta poikkeavaa, ja myöskin satunnaiset säännöttömät tykinlaukaukset, jotka heikkona kaikuna kohosivat ylös hänen korviinsa, jäivät hänelle käsittämättömiksi.

"Kunpa tietäisi, miten täältä pääsee alas", sanoi Bert noin kymmenen tuhannen jalan korkeudessa liidellen ja tempoili turhaan punaisesta ja valkoisesta nauhasta. Myöhemmin hän tarkasti perinpohjin ruokavarastonsa. Yläilmoissa eläminen lisäsi hänen ruokahaluaan huolettavassa määrässä, ja hän arveli olevan varovaisinta jakaa nyt varastonsa annoksiin. Näyttihän siltä, että hänen kenties oli viivyttävä kokonainen viikko ilmassa.

Alhaalla näkyvä laaja panoraama oli ensinnä ollut äänetön kuin maalattu taulu. Mutta kun kaasu päivän vieriessä haihtui verkalleen pallosta, rupesi tämä jälleen vaipumaan maata kohti. Yksityiskohdat karttuivat, ihmiset kävivät selvemmiksi ja hän alkoi kuulla junien ja vaunujen vihellyksiä ja ryskettä, karjan ammumista, torvien toitotusta ja rumpujen pärinää, vieläpä ihmisääniäkin. Viimein ilmapallon köysi laahasi taasen maassa, ja hänestä näytti mahdolliselta päästä alas. Pari kertaa, kun köysi osui kaapeleihin, hän tunsi tukkansa nousevan sähkön vaikutuksesta pystyyn, ja kerran hän sai lievän tärähdyksenkin ja korin ympärillä rätisi kipinöitä. Hän arveli sellaisten seikkain kuuluvan matkaseikkailuihin. Siitä hän oli nyt aivan selvillä, että renkaasta riippuva rauta-ankkuri oli laskettava alas.

Tämä yritys menestyi jo alun pitäen huonosti, kenties siitä syystä että laskupaikka oli taitamattomasti valittu. Ilmapallo tarvitsee aution aukeaman, ja hän valitsi ihmisjoukon. Hän teki päätöksensä äkkiä, riittävästi pohtimatta. Bert näki edessään mitä miellyttävimmän pikkukaupungin — korkean kirkontornin ympärillä ryhmän jyrkkiä kattoja, joihin puut loivat vaihtelua, ryhmän ympärillä muurin, jonka suuri portti aukeni puiden reunustamalle valtatielle. Kaikki maaseudun kaapelit ja johtolangat kulkivat sitä kohti kuin vieraat juhlaan pyrkien. Se näytti peräti kodikkaalta ja mukavalta, ja lukuisat liput olivat omiaan lisäämään sen hauskaa ulkomuotoa. Tietä myöten tuli ja meni melkoinen joukko rahvasta suurissa kaksipyöräisissä kärryissä ja jalkaisin, ja silloin tällöin vilisti vaunu yksiraiteista rataa pitkin. Ratojen risteyksessä, kaupungin ulkopuolella puiden alla oli vilkasta liikettä markkinakojujen ympärillä. Bertistä paikka näytti lämpimältä, ystävälliseltä ja kerrassaan viehättävältä. Hän liiti matalalla juuri puiden latvojen yläpuolella, ankkuri valmiina heitettäväksi satamaan saavuttaessa — läheni uteliaana, innokkaana ja, oman mielikuvituksensa mukaan, mieltäkiinnittävänä vieraana.

Hän kuvitteli saavansa ihailevien talonpoikain keskuudessa aikaan suurtöitä merkkikielellä ja satumaisilla kielellisillä keksinnöillä…

Ja sitten alkoi vastoinkäymisten sarja.

Köysi joutui epäsuosioon jo kauan ennen, kuin väkijoukko oli selvästi havainnut hänen tulonsa. Muuan vanhanpuoleinen ja ilmeisesti humalainen talonpoika, jolla oli kiiltävä musta hattu ja punainen sateenvarjo, keksi sen ensinnä, kun se laahusti hänen ohitsensa, ja hänessä heräsi häpeällinen kunnianhimo surmata se. Hän ajoi sitä rivakasti takaa häijysti huutaen. Se kulki vinosti tien poikki, loiskahti erääseen maitoastiaan ja läimähytti maitoisen häntänsä tehdastyttöjä kukkuroillaan olevaan automobiiliin, joka oli pysähtynyt kaupungin portin ulkopuolelle. Nämä kirkuivat äänekkäästi. Ihmiset kohottivat katseensa ja näkivät Bertin huitovan ilmassa; omasta mielestään hän tervehti kylläkin sydämellisin elein, mutta naisten hätähuutojen tähden väkijoukko arveli hänen tekevän loukkaavia liikkeitä. Sitten kori osui taitavasti porttitalon kattoon, iski poikki lipputangon, näppäili säveleitä muutamista sähkölangoista ja lennätti katkenneen langan piiskanläimähdyksen tavoin osaltaan kartuttamaan vihamielisyyttä. Takertumalla tiukasti koriin Bert pelastui viime tingassa syöksymästä suin päin maahan. Kaksi nuorta sotamiestä ja useat talonpojat huusivat hänelle jotain nyrkkiä puiden ja rupesivat juosten ajamaan häntä takaa, kun hän katosi muurin yli kaupunkiin. Ihailevia talonpoikia, vieläpäs mitä!

Ilmapallo loikkasi heti raisusti, kuten ne tekevät menettäessään osan kantamustaan maahan koskettaessaan, ja seuraavassa tuokiossa Bert näki allaan vilkasliikkeiselle torille johtavan kadun, jolla vilisi maalaisrahvasta ja sotamiehiä. Tylyyden hyökyaalto seurasi häntä yhä.

"Ankkuri alas", huusi Bert ja sanoi sitten: "varokaa kallojanne! Hei siellä alhaalla! Pitäkää varanne!"

Ankkuri kolisi jyrkkää kattoa myöten alaspäin särkyneiden tiilien seuraamana, loikkasi kadun poikki väkijoukon kirkuessa ja iski erääseen peililasiakkunaan suunnattoman rajusti. Ilmapallo vyöryi kuin kovassa aallokossa ja kori keikkui. Mutta ankkuri ei ollutkaan tarttunut kiinni. Se sukeltausi yhtäkkiä esiin kantaen toisessa haarakkeessaan, ikäänkuin tarkan valinnan tuloksena, pientä lapsentuolia ja kintereillään hurjistunut kauppamies. Se kohotti saaliinsa ilmaan, heilutti sitä ikäänkuin kiusallisen epävarmuuden valtaamana ja pudotti sen viimein sievästi ja ikäänkuin tarkoituksella erään kaalivarastonsa ääressä istuvan talonpoikaisvaimon päähän.

Jokainen oli nyt huomannut ilmapallon, jokainen koetti saada käsiinsä joko ankkurin tai laahusköyden. Pyyhältäen heilurin tavoin joukon läpi, niin että ihmiset lennähtivät oikealle ja vasemmalle, ankkuri osui jälleen maahan, tavoitteli turhaan muuatta tukevaa sinipukuista ja olkihattuista herrasmiestä, iski jalustan erään rihkamavaraston alta, sai erään polvihousuihin puetun pyöräilijäsotilaan hyppäämään vuorikauriin lailla ja takertui erään lampaan takajalkoihin; eläin parka koetti hurjasti sätkytellen turhaan päästä vapaaksi ja raahautui ankkurin mukana lepoasentoon torin keskellä sijaitsevan kiviristin juurelle. Ilmapallo pysähtyi nytkähtäen. Seuraavassa tuokiossa parikymmentä aulista kättä hinasi sitä maahan päin. Samassa hetkessä Bert tunsi ensi kerran ripeän tuulen puhaltavan hänen ympärillään.

Muutamia sekunteja hän seisoi hoippuen korissa, joka nyt keikkui pyörryttävästi, ja tarkasti hurjistunutta väkijoukkoa koettaen koota ajatuksiaan. Tämä epäonnistuminen hämmästytti häntä suuresti. Olivatko nuo ihmiset todellakin niin harmissaan? Jokainen näytti suuttuneen hänelle. Hänen tulonsa ei tuntunut huvittavan ketään. Tuo hälinä kuulosti melkoisessa määrässä sadattelemiselta — vieläpä kapinaltakin. Useat komeapukuiset virkamiehet koettivat turhaan hillitä väkijoukkoa. Ilmassa heilui nyrkkejä ja keppejä. Ja kun Bert näki erään miehen juoksevan väkijoukon laidasta heinäkuorman luo ja noutavan sieltä kirkaspiikkisen hangon ja erään sinipukuisen sotilaan riisuvan vyönsä, silloin hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei tämä pieni kaupunki yhtä kaikki ollutkaan mikään hyvä laskupaikka.

Hän oli itsepintaisesti kuvitellut, että hänestä tehtäisiin jonkinlainen sankari. Nyt hän tiesi erehtyneensä.

Hän oli kenties kymmenen jalkaa väkijoukon yläpuolella tehdessään päätöksensä. Hän heräsi jälleen toimintaan, hypähti istuimelle ja putoamisen vaarasta välittämättä irroitti ankkuriköyden renkaasta, riensi laskuköyden luo ja päästi senkin irti. Ankkuriköyden putoamista ja ilmapallon nopeata loikkausta tervehdittiin käheällä suuttumuksen huudolla ja hänen päänsä ohitse suhahti jotain — hän arveli sitä myöhemmin lantuksi. Laahusköysi seurasi toveriaan. Väkijoukko näytti hypähtävän hänen luotaan. Hirvittävästi kahisten ilmapallo hankasi telefonipylvästä vasten, ja hän odotti jännittyneenä, että nyt joko syntyisi sähköräjähdys tai öljytty silkki repeisi tai molemmat tapahtumat yhdessä tuhoisivat hänet. Mutta onni suosi häntä.

Seuraavassa tuokiossa hän oli kyyrysillään korin pohjassa ankkurin ja molempien köysien painosta vapautuneen ilmapallon syöksyessä vielä kerran ylöspäin ilman halki. Hän pysyttelihe pohjalla jonkun aikaa, ja kun hän viimein katsahti jälleen alas, oli tuo vähäinen kaupunki muuttunut varsin pikkuruiseksi ja kiersi muun Ala-Saksan kera kehässä hänen koriaan — tai ainakin näytti tekevän niin.

Totuttuaan pallon kiertämiseen hän havaitsi sen varsin mukavaksi, sillä eihän nyt tarvinnut enää liikuskella ympäri koria.

5.

Myöhään eräänä viehättävänä kesäisenä iltapäivänä vuonna 191-, mukaillaksemme esitystapaa, joka aikoinaan miellytti G.P.R. James'in [Suosittu englantil. kirjailija, eli 1801-1860. Aloitti useimmiten kertomuksensa samansuuntaisilla kuvauksilla. Suom. muist.] lukijakuntaa, muuan yksinäinen ilmapurjehtija — kuten muinen klassillisten romaanien yksinäinen ratsastaja — liiteli Mainin seutujen ylitse koilliseen päin noin yksitoista tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella ja yhä vielä verkalleen pyörien. Hän kurotti päätään korista ja tarkasteli alapuolella olevaa seutua perin pohjin ymmällään. Tuon tuostakin hänen huulensa muodostelivat kuulumattomia sanoja. "Kehtaavatkin ampua", esimerkiksi, ja "Kyllä minä tulen alas, kunhan vaan keksin keinon". Korin laidalla liehui "Aavikon dervisshin" kaapu turhaan kehottaen valkoisen lipun tavoin varovaisuuteen.

Hän tajusi nyt aivan selvästi, ettei alhaalla ollutkaan sitä yksinkertaista maaseutua, jonka hän oli kuvitellut kummastuneena ja melkein kunnioittavasti odottavan hänen laskeutumistaan. Hänen kulkunsa ja suuntansa näkyi kovin suututtavan sitä. Mutta eihän tuo suunta riippunut hänestä, vaan hänen valtijaistaan, taivaan tuulista. Hänen korviinsa kajahti salaperäisiä ääniä, huutotorvista singahtaneita erikielisiä sanoja. Virkamiehiltä näyttävät henkilöt olivat antaneet hänelle merkkejä lippuja liehuttamalla ja käsivarsiaan heiluttamalla. Yleensä ilmapalloon lennähtäneet lauseet kuulostivat kurkkuäänteiseltä englannin kielen toisinnolta, ja enimmäkseen häntä kehotettiin ampumisen uhalla tulemaan alas.

"Niinpä kyllä", sanoi Bert, "mutta kuinka?"

Sitten ammuttiin korin ohitse. Häntä oli äskettäin ammuttu kuusi tai seitsemän kertaa, ja kerran luoti oli synnyttänyt äänen, joka kuulosti niin vakuuttavasti silkin repeämiseltä, että hän odotti putoavansa milloin hyvänsä suin päin maahan. Mutta joko he vain tähtäilivät hänen lähelleen tai ampuivat harhaan, toistaiseksi eivät luodit olleet repineet muuta kuin ilmaa hänen ympärillään — ja hänen arkaa sieluaan.

Nyt hän sai hiukan huoahtaa, mutta hän tunsi, että leikki alkaisi pian uudelleen, ja koetti paraansa mukaan käyttää tilaisuutta hyväkseen. Ohimennen hän nautti hieman kuumaa kahvia ja piirakkaa varsin epäsiististi ja huolimattomasti, vilkuillen hermostuneesti toisella silmällään korin laidan yli. Alussa hän oli arvellut, että hänen huonosti harkittu yrityksensä laskeutua tuohon hauskaan pieneen ylämaan kaupunkiin oli syynä siihen kasvavaan mielenkiintoon, jota hänen lentonsa kaikkialla herätti. Mutta nyt hän alkoi älytä, ettei häntä uhannutkaan niin suuressa määrin järjestysvallan kuin sotilasvallan käsi.

Hän oli aivan tahtomattaan joutunut esittämään eriskummallista, salaperäistä osaa — kansainvälisen vakoojan osaa. Hän näki salattuja asioita. Hän oli kulkenut Saksan valtakunnan rajan yli, oli tupsahtanut maailmanpolitiikan kuumaan polttopisteeseen, ajautui paraillaan avuttomana kohti suurta salaisuutta, suunnatonta ilmapurjehdus-laitosta, joka kiireimmiten oli rakennettu Sisä-Saksaan kehittämään hiljaisuudessa, nopeasti ja suuremmoisessa määrin Hunstedtin ja Stosselin tärkeitä keksintöjä ja siten hankkimaan Saksalle ennen kaikkia muita kansakuntia ilmalaivaston, ylivallan ilmassa ja koko maailmassa.

Myöhemmin, juuri ennen kuin hänet ammuttiin maahan, Bert näki tuon intohimoisen toiminnan tuloksen allaan lämpimässä iltavalaistuksessa, näki suuren alueen ylämaata, jolla lepäsi ilmalaivoja kuin lauma hirviöitä kytkyeissään. Tuo vilkasliikkeinen alue ulottui pohjoiseen silmän kantamattomiin ja oli järjestelmällisesti paloitettu numeroituihin vajoihin, kaasumittareihin, kasarmeihin ja varastoalueisiin, joiden välitse kulki kaikkialle yksiraiteisia ratoja; ilmassa ei sitävastoin ollut lainkaan kaapeleita tai johtolankoja. Kaikkialla loistivat Saksan valtakunnan värit, valkoinen, musta ja keltainen, kaikkialla levittivät mustat kotkat siipiään. Mutta saksalaiseksi sen alueen olisi huomannut ilman näitäkin merkkejä, siistiytensä ja toimeliaisuuden vuoksi. Suuria miesjoukkoja kulki edes ja takaisin, useat puuhailivat harmaissa työpukineissa ilmalaivojen ympärillä, toiset harjoittelivat arkiasuissaan. Siellä ja täällä kimalteli komea univormu.

Hänen huomionsa kiinnittyi etupäässä ilmalaivoihin, ja hän ymmärsi heti nähneensä kolme näistä edellisenä yönä, jolloin ne olivat käyttäneet hyväkseen pilvistä säätä liikkuakseen huomaamatta.

Ne olivat aivan kalojen näköisiä. Sillä ne suuret ilmalaivat, joilla Saksa hyökkäsi New Yorkin kimppuun koettaessaan viimeisen kerran hurjalla ponnistuksella anastaa itselleen maailmanherruutta — ennenkuin ihmiskunta käsitti maailmanherruuden unelmaksi — ne polveutuivat suoranaisesti Zeppelinin ilmalaivasta, joka 1906 lensi Boden-järven ylitse, ja Lebaudyn ohjattavista laivoista, jotka 1907 ja 1908 tekivät muistettavat matkansa Pariisin yli.

Saksalaisia ilmalaivoja pitivät koossa teräksestä ja aluminiumista laaditut rungot ja tukeva venymätön purjekangas-kuori, jonka sisäpuolelle oli viidestäkymmenestä sataan osastoon jaettu tiivis kuminen kaasupussi. Nämä olivat täysin kaasunpitäviä ja täytetyt vedyllä, ja koko ilmalaiva saatiin nousemaan ja laskemaan pitkän, öljytystä ja karaistusta silkistä laaditun sisemmän pallon avulla, vähentämällä tai kartuttamalla sen ilmasisältöä. Siten ilmalaivan voi tehdä ilmaa raskaammaksi tai kevyemmäksi, ja painon menestys, jonka aiheutti polttoaineiden kulutus, pommien heittäminen ynnä muut seikat, voitiin myöskin korvata päästämällä ilmaa pää-kaasusäiliön osastoihin. Tosin täten muodostui helposti räjähtävä sekoitus, mutta näissä seikoissa on vaarallisuus otettava lukuun. Koko laitteella oli teräsakseli, jonkinlainen selkäranka, joka päättyi koneeseen ja potkuriin, ja miehistö sekä varastot olivat laajentuneen, pään tapaisen keulan alle sijoitetussa hyttiryhmässä. Kone oli tavattoman voimakasta Pforzheim-laatua, joka oli saksalaisen keksinnän suurin ennätys, ja sitä hoidettiin sähköteitse tästä etuosasta, joka olikin laivan ainoa todella asuttava osa. Häiriöiden sattuessa koneenkäyttäjät kulkivat peräpuoleen rungon alla sijaitsevia köysiportaita myöten tai kaasusäiliöiden kautta johtavaa käytävää pitkin. Laivan taipuvaisuutta keikkumaan hillittiin osaksi molemmille puolin sovitetuilla vaakasuorilla sivuevillä, ja ohjaukseen käytettiin etupäässä kahta kohtisuoraa evää, jotka tavallisesti ulottuivat pään molemmilta sivuilta taaksepäin kuin kiduskannet. Siinä oli todellakin kalanmuoto perin taitavasti sovellettu ilmassa oleskeluun, kuitenkin niin, että uimarakko, silmät ja aivot sijaitsivat alapuolella eivätkä ylhäällä. Silmiinpistävä ja kalalle outo piirre oli langaton sähkölennätinlaite, joka riippui keulahytistä, siis kalan leuan alapuolella.

Nämä hirviöt kykenivät lentämään tyvenellä säällä yhdeksänkymmentä englannin peninkulmaa tunnissa, joten ne saattoivat puskea vastatuuleenkin, paitsi hurjimman hirmumyrskyn raivotessa. Niiden pituus vaihteli kahdeksasta sadasta kahteen tuhanteen jalkaan ja kantokyky seitsemästäkymmenestä kahteen sataan tonniin. Historia ei kerro, kuinka monta sellaista Saksalla oli, mutta lyhyen tarkastuksensa kestäessä Bert laski lähes kahdeksankymmentä suurta möhkälettä. Sellaisia olivat ne välineet, joihin Saksa rakensi toivonsa ryhtyessään uhmailemaan Monroe-oppia ja rohkeasti tavoittelemaan osaa Uudesta maailmasta. Mutta se ei luottanut yksinomaan näihin; keinojensa joukossa sillä oli myöskin yhden miehen kantava drachenflieger-lentokone pommien heittoa varten.

Drachenfliegerit olivat kuitenkin toisella suurella ilmapurjehdusasemalla Hampurin itäpuolella, eikä Bert Smallways siis nähnyt niitä tarkastaessaan tätä Sisä-Saksan laitosta lintuperspektiivissä, ennenkuin hänet ammuttiin maahan. Sillä maahan hänet ammuttiin varsin sievoisesti, käyttäen uusia, teräshäntäisiä luoteja, jotka Wolffe oli keksinyt ilmasotaa varten. Luoti suhahti hänen ohitseen ja synnytti jonkinlaisen paukahduksen, kun sen häntä viilsi halki hänen ilmapallonsa. Kahisten huokasi pallo ja rupesi varmasti vaipumaan alaspäin. Ja kun hän hämmennyksissään pudotti maahan säkillisen painolastia, kumosivat saksalaiset varsin kohteliaasti, mutta painokkaasti hänen epäilyksensä ampumalla jälleen kahdesti hänen palloonsa.

NELJÄS LUKU.

Saksalainen ilmalaivasto.

1.

Kaikista inhimillisen mielikuvituksen tuotteista, jotka muodostivat Bert Smallwaysin aikuisen maailman, ei ollut ainoakaan juuri niin outo, mieletön ja häiritsevä, niin meluisa, kiihottava ja vaarallinen kuin isänmaanrakkauden uudenaikaiset muodot, jotka kansainvälinen suurvaltapolitiikka oli synnyttänyt. Kaikki ihmiset rakastavat omaa lajiaan, ylpeilevät omasta ilmapiiristään, tuntevat hellyyttä äidinkieltään ja kotimaataan kohtaan. Ennen luonnontieteiden aikakauden koittoa tämä ryhmä hienoja ja jaloja tunteita oli ollut oivallinen tekijä jokaisen kelpo ihmisolennon olemuksessa, tekijä, jonka vähemmän miellyttäviä piirteitä oli vihamielisyys vieraita kansoja kohtaan ja vieraiden maiden parjaaminen, molemmat tavallisesti vaarattomia. Mutta kun sitten ihmiselämän kehitys, näköpiiri, ainekset, mittakaavat ja mahdollisuudet rupesivat muuttumistaan muuttumaan hurjassa vauhdissa, murtuivat myöskin vanhat rajat, aitaukset ja erotukset väkivaltaisesti. Kaikki ihmisten vanhat vakiintuneet henkiset tavat joutuivat vastakkain uusien olosuhteiden, vieläpä alituiseen uudistuvien ja vaihtuvien olosuhteiden kanssa. Niillä ei ollut mitään tilaisuutta mukautua näihin. Ne tuhoutuivat tai vääristyivät tuntemattomiksi.

Niihin aikoihin, jolloin Bun Hill oli Sir Peter Bonen isän kylä, Bert Smallwaysin isoisä oli tuntenut kotipaikkansa kuin kymmenen sormeaan, kohottanut lakkiaan ylemmilleen, halveksinut ja kohdellut alentuvasti huonompiaan ja säilyttänyt samat aatteet kehdosta hautaan asti. Hän oli kentiläinen ja englantilainen, ja se merkitsi humaloita, olutta, kiulukoita ja päivänpaistetta sellaista, jota parempaa ei ollut missään muualla maailmassa. Sanomalehtiä, politiikkaa ja Lontoon matkoja ei oltu tarkoitettu hänen kaltaisilleen. Sitten tuli muutos. Kirjamme varemmat luvut ovat antaneet käsityksen siitä, miten Bun Hillin kävi ja kuinka uutuuksien tulvavirta oli vyörynyt tuon rauhallisen maalaissopukan yli. Bert Smallways oli vain yksi noista Europan, Amerikan ja Aasian lukemattomista miljoonista, jotka sensijaan, että olisivat syntyneet maahan juurtuneina, syntyivät kamppailemaan virrassa, jota he eivät koskaan käsittäneet selvästi. Kaikki, mihin heidän isänsä olivat uskoneet, oli tullut yllätetyksi ja pakolla väännetyksi mitä eriskummallisimpiin muotoihin. Varsinkin hieno vanha perinnäinen isänmaanrakkaus muuttui perin kieroksi uusien aikojen hyörinässä. Bertin isoisän sanavarastossa "ranskalaistunut" merkitsi suurinta halveksittavaisuutta, mutta hänen vanhan ennakkoluulonsa sijaan Bertin aivoissa vilisi hämäriä aatteita saksalaisten kilpailusta, keltaisesta vaarasta, mustasta turmasta, valkoihoisten vastuunalaisuudesta — toisin sanoen, hän luuli olevansa oikeutettu sekoittamaan yhä pahemmaksi aivan hänen kaltaistensa nulikkain (vain hieman ruskeampain) jo luonnostaankin sotkuisen politiikan, nulikkain, jotka polttivat savukkeita ja ajelivat polkupyörillä Buluwayossa, Kingstonissa tai Bombayssa. Nämä olivat Bertistä "heikompia rotuja", ja hän oli valmis kuolemaan — nimittäin asiamiehen kautta, jommoiseksi soveltui jokainen sotapalvelukseen halukas — säilyttääkseen tuon oikeuden. Hän saattoi maata yönsä unetonna ajatellessaan, että hän voi sen menettää.

Politiikka olisi sinä aikana, jolloin Bert Smallways eli ja joka lopulta sotkeutui turmiolliseen ilmasotaan, ollut luonteeltaan varsin yksinkertainen, jos vain ihmisillä olisi ollut kyllin älyä ottaa se yksinkertaiselta kannalta. Luonnontieteiden kehitys oli muuttanut ihmiskunnan asioiden mittakaavan. Nopea koneellinen liikunto oli saattanut ihmiset lähemmäksi toisiaan, sosiaalisesti, taloudellisesti ja fyysillisesti niin paljon lähemmäksi, ettei vanha jakaantuminen kansakuntiin ja valtakuntiin ollut enää mahdollinen; uusi, laajempi liittyminen oli tarpeen vieläpä ehdottomasti välttämätönkin. Samoin kuin Ranskan muinoin itsenäisten herttuakuntien oli sulautuminen yhdeksi kansakunnaksi, siten oli kansakuntain nyt mukauduttava laajempiin yhtymiin, säilyttäen sen, mikä oli arvokasta ja käyttökelpoista, ja luopuen siitä, mikä oli vaarallista ja vanhentunutta. Tervejärkisempi maailma olisi tajunnut tämän ilmeisen tarpeen, olisi pohtinut sitä maltillisesti ja ryhtynyt järjestämään sitä suurta sivistystä, mikä oli selvästi mahdollinen ihmiskunnalle. Bert Smallwaysin maailma ei tehnyt mitään sen tapaista. Sen kansalliset hallitukset, sen kansalliset harrastukset sulkivat korvansa niin päivänselvillä seikoilta; ne epäilivät toisiaan liian paljon, olivat peräti vailla ylevää mielikuvitusta. Ne alkoivat käyttäytyä kuin huonotapaiset ihmiset raitiotievaunussa, tunkeutua toisiaan vastaan, tyrkkiä, väitellä ja kinastella. Oli aivan turha huomauttaa, että niiden tarvitsi vain asettua järjestykseen tullakseen mukavasti toimeen. Kaikkialla kautta koko maailman huomaa kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuaikojen historioitsija saman ilmiön vanhat alueet, vanhat ennakkoluulot ja jonkinlainen ärtyisä typeryys sotkevat ihmiskunnan asiat auttamattomaksi sekasotkuksi, estäen niiden järjestämistä. Ja kaikkialla oli ahtaille aloille sullottuja kansoja, syytäen väkeä ja tuotteita toinen toiselleen, kiusaten toisiaan tullimääräyksillä ja kaikilla mahdollisilla kauppaharmeilla ja uhkaillen toisiaan laivastoilla ja armeijoilla, jotka kasvoivat vuosi vuodelta yhä suurempaa turmaa ennustaviksi.

Nyt on mahdoton arvioida, kuinka paljon maailman älyllistä ja fyysillistä tarmoa tuhlattiin sotavarustuksiin ja -valmistuksiin, mutta suunnaton sen määrä oli. Suur-Britannia kulutti armeijaansa ja laivastoonsa niin ylenpalttisesti rahaa ja kykyä, että ne olisivat fyysillisen kultuurin kanaviin ohjattuina tehneet brittiläisistä maailman ylimystön. Jos hallitus olisi käyttänyt sota-aineksiin uhratut varat ihmisten kehittämiseen, se olisi saattanut antaa koko väestön opiskella ja urheilla kahdeksanteentoista ikävuoteen asti ja tehnyt jokaisesta Bert Smallwaysista leveärintaisen ja älykkään miehen. Sensijaan se heilutteli hänelle lippuja, kunnes hän oli neljäntoista vuoden vanha, kiihotti häntä hurraamaan ja ajoi hänet sitten pois koulusta omin päin elämään, kuten olemme laajasti kuvanneet. Ranska menetteli yhtä typerästi, Saksa oli kenties vieläkin pahempi, Venäjä kallistui militarismin aiheuttaman tuhlauksen ja ponnistelun tähden vararikkoisuutta ja häviötä kohti. Koko Europpa laati suuria tykkejä ja lukemattomat määrät pikkuisia Smallwaysejä. Aasian kansat olivat itseään puolustaakseen pakotetut käyttämään yhtä nurinkurisesti niitä uusia voimia, jotka tiede oli niille tuonut. Sodan aattona maailmassa oli kuusi suurvaltaa ja kokonainen ryhmä pieniä, ja jokainen oli aseissa hampaitaan myöten ja ponnisti jokaisen jänteensä päästäkseen muiden edelle sotavarustuksiensa ja sotakelpoisuutensa murhaavaisuuteen nähden. Suurvaltoja olivat ensinnä Yhdysvallat, kauppaa harrastava kansakunta, joka oli joutunut sotilasuralle senvuoksi, että Saksa koetti saada jalansijaa Etelä-Amerikassa ja se itse oli varomattomuudessaan anastanut maata aivan Japanin oven vierestä. Se piti yllä kahta suunnatonta laivastoa, läntistä ja itäistä, ja sisällisesti sen liitto- ja valtiohallitukset olivat ankarassa riidassa yleisen puolustusasevelvollisuuden johdosta. Sitten seurasi Itä-Aasian suuri liittokunta, Kiina ja Japani, lähestyen vuosi vuodelta nopein askelin maailmanherruutta. Saksalainen liittokunta pyrki yhä toteuttamaan unelmaansa valtakunnan laajentumisesta ja tahtoi tehdä saksan lujasti yhdistyneen Europan yleiskieleksi. Nämä kolme olivat maailman ripeimpiä ja rynnistävimpiä valtoja. Paljon rauhallisempi oli jo Englannin valtakunta, joka oli vaarallisesti hujan hajan ympäri maapalloa ja nyt levotonna Irlannissa ja kaikkien alamais-kansojen keskuudessa ilmenevien kapinaliikkeiden johdosta. Se oli antanut näille alamais-kansoille savukkeita, kenkiä, hattuja, pallopelejä, kilpa-ajoja, halpoja revolvereja, paloöljyä, tehdasteollisuuden, sekä englantilaisia että omankielisiä viiden pennin sanomalehtiä, huokeita yliopistoarvoja, moottoripyöriä ja sähköraitioteitä. Se oli luonut melkoisen kirjallisuuden, jossa ilmaistiin ylenkatsetta alamais-rotuja kohtaan, jättäen sen sitten vapaasti näiden saatavaksi, ja se suvaitsi uskoa, ettei näistä kiihottimista mitään seuraisi.

Mutta Egypti, India ja alusmaat yleensä olivat kasvattaneet uusia sukupolvia, jotka olivat peräti tarmokkaita, toimeliaita ja uudenaikaisia ja tunsivat intohimoista suuttumusta. Suur-Britannian hallitseva luokka alkoi verkalleen omaksua uuden käsityksen alamaisroduista, havaiten niiden heräävän. Se huomasi käyvän näissä muuttuvaisissa oloissa varsin työlääksi pitää valtakuntaa koossa, kun miljoonat Bert Smallwaysit antoivat vaalitilaisuuksissa äänensä peräti kevytmielisesti ja heidän kaltaisensa tummempiväriset olennot osoittautuivat taipuvaisiksi kohtelemaan ärtyisiä virkamiehiä halveksien. Heidän hävyttömyytensä oli aivan ylenmääräinen, se ei rajoittunut enää kivittämiseen ja kirkumiseen. He vetosivat näiden kanssa puhuessaan Burnsiin, Milliin ja Darwiniin ja kumosivat heidän vasta väitteensä.

Englantiakin rauhallisempia olivat Ranska ja sen liittolaiset, romaanilaiset vallat. Tosin nekin olivat täysissä aseissa, mutta kammoivat sotaa ja johtivat monella tapaa sosiaalisesti ja valtiollisesti länsimaista sivistystä. Venäjä kuului pakosta rauhallisten valtojen joukkoon, sillä se oli hajaannuksen tilassa, taistelukenttänä vallankumouksellisille ja taantumuksellisille, jotka olivat yhtä kykenemättömät luomaan uutta sosiaalista järjestystä; ja siten se vaipui yhä syvemmälle epäjärjestykseen, jonka yhtämittainen valtiollinen verikosto aiheutti. Näiden pelottavien suurvaltojen keskellä oli joukko pieniä maita, jotka naapuriensa uhkaamina ja komentamina koettivat säilyttää epävarman itsenäisyytensä aseestautumalla niin vaarallisesti, kuin suinkin kykenivät.

Seurauksena oli, että jokaisessa maassa yhä suureneva joukko tarmokkaita keksijöitä ahersi joko hyökkäys- tai puolustushankkeissa, kehittäen sotakoneistoa, kunnes yhä kiristyvät välit jännittyisivät äärimmilleen ja katkeisivat. Jokainen valta koetti salata valmistuksiaan, pitää uusia aseita varalla, aavistaa ja oppia tuntemaan kilpailijansa toimenpiteet. Uudet keksinnöt saivat jokaisen kansan isänmaallisen mielikuvituksen pelosta kiihtymään. Milloin huhuttiin, että englantilaisilla oli hirvittävä tykki, milloin ranskalaisilla voittamaton kivääri, milloin japanilaisilla uusi räjähdysaine, milloin amerikkalaisilla vedenalainen vene, joka karkoittaisi meriltä jokikisen panssarilaivan. Ja joka kerta syntyi yleinen kauhu.

Kansakunnat omistivat koko voimansa ja sydämensä sota-aatteelle, ja kuitenkin olivat niiden jäsenet suurimmaksi osaksi mielipiteiltään kansanvaltaisia, yhtä haluttomia ja moraalisessa sekä fyysillisessä suhteessa yhtä kykenemättömiä taistelemaan kuin yksikään väestö on milloinkaan ollut — tai, uskallanpa lisätä, koskaan on oleva. Niin eriskummallinen oli aikakausi. Se olikin ainoa laatuaan maailman historiassa. Sotakoneisto, taistelutapa muuttui ehdottomasti joka kymmenes vuosi, kehittyen hämmästyttävässä määrässä yhä täydellisemmäksi; mutta kansa kävi yhä vähemmän sotakelpoiseksi, eikä sotaa vain kuulunut.

Viimein se kuitenkin syttyi. Yllätys se oli koko maailmalle, sillä sen todelliset syyt olivat salassa. Saksan ja Yhdysvaltain välit kävivät kireiksi tavattoman kiihkeän tulliriidan vuoksi ja siitäkin syystä, että edellinen valta asettui kaksimieliselle kannalle Monroe-oppiin nähden. Myöskin Japanin ja Yhdysvaltain välillä syntyi selkkauksia alituisen kansalaisoikeuskysymyksen johdosta. Mutta nämä seikat olivat molemmissa tapauksissa olleet loukkauskivinä jo pitkät ajat. Nyt tiedämme varsinaiseksi syyksi sen, että Saksa sai Pforzheim-koneen korkeimmilleen kehitetyksi ja saattoi sen kautta hankkia nopeita ja täysin käyttökelpoisia ilmalaivoja. Niihin aikoihin Saksa oli maailman voimakkain valta; se kykeni muita paremmin valmistautumaan pikaiseen ja salaiseen hyökkäykseen, sillä oli suuremmat määrät uusimpia tieteen keksimiä apuneuvoja, ja sen virkamies- sekä hallituspiirit olivat saaneet korkeamman kasvatuksen ja täydellisemmän harjaantumuksen. Tämän se tiesi ja siitä ylimielisenä rupesi halveksimaan naapuriensa salaisia neuvotteluja. Mahdollisesti se oli, tottuneena luottamaan itseensä, laimentunut vakoilutyössään. Sen lisäksi sen perinnäinen tottumus käydä käsiksi häikäilemättä ja heltymättä vaikutti perin turmelevasti sen kansainväliseen tähystystoimintaan. Nuo uudet aseet saivat koko kansakunnan odotuksesta väristen tajuamaan, että nyt sen hetki oli saapunut. Jälleen sillä näytti olevan kädessään ratkaiseva ase. Nyt sen oli iskettävä ja voitettava — nyt, kun toiset vasta kokeilivat ilmassa.

Varsinkin Amerikkaa oli iskettävä nopeasti, koska siitä jos kenestäkään saattoi koitua kilpailija ilmavaltiuden alalla. Amerikalla tiedettiin olevan melkoisen käytännöllinen lentokone, joka oli kehitetty Wrightin mallista. Mutta Washingtonin sotaviraston ei arveltu vielä ryhtyneen suuriin yrityksiin ilmalaivaston luomiseksi. Oli välttämättömästi iskettävä, ennenkuin se kävi päinsä. Ranskalla oli laivasto hitaita ilma-aluksia, joista useat olivat peräisin vuodelta 1908, mutta niistä ei ollut mihinkään uuden tyypin rinnalla. Ne oli rakennettu yksinomaan pitämään huolta tiedustelusta itäisellä rajalla, ne olivat enimmäkseen liian pieniä voidakseen kuljettaa enempää kuin kolmisenkymmentä miestä ilman aseita ja elintarpeita, eikä yksikään pystynyt kulkemaan neljääkymmentä engl. peninkulmaa tunnissa. Suur-Britannia näytti ahneuden sokaisemana kohtelevan imperialistis-mielistä Butteridgeä ja hänen suuremmoista keksintöään pikkumaisesti. Sekään ei siis ollut mukana pelissä, eikä voinutkaan olla ainakaan muutamaan kuukauteen. Aasiasta ei havaittu minkäänlaisia merkkejä. Saksalaiset selittivät tämän siten, että sanoivat keltaiselta rodulta puuttuvan keksimiskykyä. Muihin kilpailijoihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. "Nyt jos milloinkaan", sanoivat saksalaiset — "nyt jos milloinkaan meidän on vallattava ilma kuten englantilaiset muinen valtasivat meren! Sillä välin kuin kaikki muut vallat vielä kokeilevat!"

Heidän valmistuksensa olivat nopeita, järjestelmällisiä ja salaisia, suunnitelmansa kerrassaan oivallinen. Heidän tietääkseen ainoa mahdollinen vaara uhkasi Amerikasta, joka nytkin oli Saksan pahimpia kauppakilpailijoita ja sen vallan laajentumisen pääesteitä. Niin että Amerikan kimppuun oli käytävä heti. Atlannin yli lähetettäisiin suuri ilmalaivasta ja Amerikka muserrettaisiin varoituksetta ja yllättäen.

Se oli kauttaaltaan hyvin kuviteltu, toivorikas ja reipas aije, jos otamme huomioon Saksan hallituksen saamat tiedot. Oli sangen luultavaa, että siitä koituisi onnistunut yllätys. Ilmalaivat ja lentokoneet ovat aivan erilaisia kuin panssarialukset, joiden rakentamiseen kuluu pari vuotta. Kunhan vaan oli työpajoja ja -miehiä, niitä voi tehdä lukemattomia muutamassa viikossa. Tarpeellisten alueiden ja valimojen valmistuttua ilmalaivoja ja drachenfliegereitä saattoi syytämällä syytää esiin. Ajan tullen niitä tuprusikin ilmaan, kuten kärpäsiä kohoo liasta — käyttääksemme erään katkeroituneen ranskalaisen sanoja.

Hyökkäys Amerikan kimppuun oli oleva ensimäinen siirto tässä suunnattoman jännittävässä shakkipelissä. Mutta heti, kun se oli saatu alulle, oli aeronauttisten laitosten viipymättä ryhdyttävä valmistamaan noista ilmalaivastoa, joka pitäisi kurissa Europan ja liikuskelisi varoittavasti Lontoon, Pariisin, Rooman ja Pietarin yläpuolella ja missä hyvänsä sen moraalinen vaikuttavaisuus olisi tarpeen. Maailman yllätys siitä oli tuleva — ei mitään sen vähempää, maailman valloitus. Ja ihmeellistä on, kuinka vähällä tätä seikkailua sommittelevat mielet olivat onnistua suuremmoisessa aikeessaan.

Von Sternberg oli tämän ilmasodan Moltke, mutta epäröivän keisarin taivutti suunnitelman puolelle omituisen romanttinen prinssi Karl Albert. Hän oli todellakin maailman-draaman päähenkilö. Hän oli suursaksalaisuuden lemmikki ja uuden aristokraattisuuden ihanne; tämä suunta — uudeksi ritarisuudeksi sitä myöskin sanottiin — oli seuraus sosialismin kukistumisesta omaan eripuraisuuteensa sekä kurin puutteeseen ja rikkauksien keskittymisestä muutamien sukujen käsiin. Orjamaiset liehakoitsijat vertasivat häntä Mustaan prinssiin, Alkibiadekseen, nuoreen Caesariin. Monet näkivät hänessä Nietzchen yli-ihmisen olennoituna. Hän oli kookas, vaaleaverinen ja miehekäs sekä suuremmoisessa määrin epämoraalinen. Hänen ensimäinen suurtyönsä sai Europan kuohuksiin ja oli synnyttämäisillään uuden Troijan sodan; hän näet ryösti Norjan prinsessan Helenan ja kieltäytyi sitten jyrkästi ottamasta häntä puolisokseen. Sen sijaan hän nai Gretchen Krassin, erään verrattoman kauniin sveitsittären. Sitten hän pelasti Helgolannin läheisyydessä oman henkensä uhalla kolme uppoamaisillaan olevaa merimiestä, joiden vene oli kaatunut. Ja kun hän vielä voitti kilpapurjehduksessa amerikkalaisen Defender-aluksen, niin keisari antoi hänelle anteeksi ja teki hänestä Saksan armeijan uuden ilmapurjehdus-osaston ylipäällikön. Tätä hän kehitti ihmeteltävän tarmokkaasti ja kyvykkäästi, sillä hän oli päättänyt hankkia Saksalle maat ja meret ja taivaan, kuten hän itse lausui. Kansallinen hyökkäyskiihko ilmeni hänessä korkeimmassa määrässä, ja hänen kauttaan se myöskin puhkesi ilmi tässä hämmästyttävässä sodassa. Mutta hän ei viehättänyt ainoastaan omaa kansaa, yli koko maailman hänen säälimätön voimansa vallitsi mieliä, kuten muinen Napoleon-taru. Englantilaiset kääntyivät inholla oman politiikkansa hitaista, monimutkaisista, sivistyneistä menettelytavoista tuon taipumattoman, voimakkaan olennon puolelle. Ranskalaiset uskoivat häneen. Amerikan kielellä sepitettiin hänestä runoja.

Hänestä sota sai alkunsa.

Hallituksen nopea toiminta herätti Saksan suuressa yleisössä yhtä paljon hämmästystä kuin muussakin maailmassa. Melkoinen sotasuunnitteluja käsittelevä kirjallisuus, jonka oli jo 1906 aloittanut Rudolf Martin, eräs etevä ennustaja ja sananparren "Saksan tulevaisuus on ilmassa" keksijä, oli kuitenkin osaksi valmistellut saksalaisten mielikuvitusta senlaatuisen yrityksen varalle.

2.

Kaikista näistä maailman mahdeista ja jättiläissuunnitelmista Bert Smallways ei tietänyt hituistakaan, ennenkuin huomasi joutuneensa aivan niiden polttopisteeseen ja katsella töllisteli ihmeissään tuota suunnatonta ilmalaiva-laumaa. Jokainen näytti Strandkadun pituiselta ja jotensakin yhtä suurelta kuin Trafalgar aukio. Muutamat olivat varmaankin kolmanneksen engl. peninkulman pituisia. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään niin suuremmoista ja tarkoin järjestettyä, kuin tämä suunnaton aeronauttinen laitos oli. Ensi kerran elämässään hän sai todellakin aavistuksen niistä erikoisista ja peräti tärkeistä asioista, joista moni aikalainen voi jäädä aivan tietämättömäksi. Hän oli aina luullut, että saksalaiset olivat lihavia, naurettavia ihmisiä, jotka tupakoivat porsliinipiipuista ja rakastivat tieteitä ja hevosenlihaa ja hapankaalia ja yleensä kaikkea vaikeasti sulavaa.

Hänen tarkastelunsa loppui varsin lyhyeen. Ensi laukaus sai hänet kyykistymään; ja heti, kun ilmapallo alkoi vaipua, hän rupesi ymmällään miettimään, miten hän saattaisi selviytyä ja oliko esiinnyttävä Butteridgenä vai eikö. "Hyvä jumala!" hän ähki tuskastuneena, kykenemättä ratkaisemaan asiaa. Sitten hänen katseensa osuivat sandaaleihin, ja hän tunsi inhoa itseään kohtaan. "He pitävät minua täydellisenä mielipuolena", hän virkkoi. Epätoivoissaan hän nousi seisoalleen ja heitti korista hiekkasäkin, joka saattoi alhaalla olevat ampumaan toisen ja kolmannen kerran.

Kun hän istui kyyryssä korin pohjalla, hänen päähänsä pälkähti, että hulluksi tekeytymällä hän saattoi päästä kaikellaisista ikävistä ja mutkallisista selittelyistä.

Se oli hänen viimeinen ajatuksensa, ennenkuin ilmalaivat näyttivät hyökkäävän ylös hänen ympärillään, ikäänkuin häntä tarkastaakseen, ja hänen korinsa jysähti maahan, kimmosi jälleen ylös ja heitti hänet suin päin ulos…

Hän heräsi huomatakseen tulleensa kuuluisaksi ja kuuli erään äänen huutavan: "Buuteraidsh! Ja, ja! Herr Buuteraidsh! Selbst!"

Hän makasi pienellä nurmitilkulla aeronauttisessa laitoksessa, erään pääkadun varrella. Ilmalaivat muodostivat suuren kujanteen, suunnattoman perspektiivin, ja jokaisen tylppää kokkaa koristi noin sadan jalan laajuinen musta kotka. Kadun toisella puolen sijaitsi sarja kaasugeneraattoreita, ja suuria johtoputkia kierteli kaikkialla. Aivan lähellä makasi hänen ilmapallonsa, joka oli litistynyt melkein tyhjäksi; ja sen kori näytti lähimmän ilmalaivan jättiläisruumiin rinnalla mitättömän pieneltä, särkyneeltä lelulta, kurtistuneelta kuplalta. Hänen ympärillään hyöri parvi kiihtynyttä väkeä, enimmäkseen kookkaita, kiinteäpukuisia miehiä. Saksaa puhuivat kaikki, muutamat huusivatkin; hän tunsi sen saksaksi siitä, että he kähisivät ja sähisivät kuin ärtyneet kissanpojat. Hän tajusi vain yhden asian, jota tuon tuostakin toistettiin — nimen "Herr Buuteraidsh".

"Turkanen!" sanoi Bert. "He ovat keksineet sen."

"Besser", sanoi joku, ja sitten seurasi virtanaan saksan kieltä.

Hän huomasi, että lähellä oli kenttätelefoni, johon muuan pitkä sinipukuinen upseeri puhui hänestä. Toinen seisoi aivan hänen vierellään, kädessään piirustuksia ja valokuvia sisältävä salkku. Molemmat kääntyivät katsomaan häntä.

"Puhuko te saksa, härra Buuteraidsh?"

Bert arveli parhaaksi näyttää yhä vielä huumaantuneelta. "Missä minä olen?" hän kysyi.

Puheen solinaa jatkui. Mainittiin "der Prinz". Kaukana kajahti torvi, toinen lähempi toisti sen kutsun ja sitten törähti kolmas aivan likeltä. Tämä seikka tuntui suuresti enentävän kiihkoa. Muuan vaunu huristi ohitse yksiraiteista rataansa myöten. Puhelimen kello kilisi kiukkuisesti, ja pitkä upseeri tuntui joutuneen tuliseen väittelyyn. Sitten hän lähestyi Bertiä ympäröivää ryhmää huutaen jotain sellaista kuin "mitbringen".

Eräs vakavakasvoinen, kuihtunut ja harmaaviiksinen mies puhutteli
Bertiä. "Härra Buuteraidsh, me lehdemme paikalla!"

"Missä minä olen?" Bert toisti.

Joku pudisti häntä olkapäästä. "Oletteko härra Buuteraidsh?" hän kysyi.

"Härra Buuteraidsh, me lehdemme paikala!" virkkoi harmaaviiksinen uudelleen; ja sitten avuttomasti: "Mike vaiva? Mitte me voi tehde?"

Puhelimen ääressä seisova upseeri toisti lauseensa "prinssistä" ja selitti uudelleen: "mitbringen". Viiksiniekka mies tuijotti hetken, sai sitten jotain päähänsä ja muuttui peräti toimeliaaksi, nousi ja karjui määräyksiä näkymättömille ihmisille. Tehtiin kysymyksiä, ja Bertin vieressä seisova lääkäri vastasi "Ja!" Ja useat kerrat, lisäten vielä jotain sellaista kuin "Kopf". Puoleksi pakottaen hän sai vastahakoisen Bertin nousemaan pystyyn. Kaksi harmaapukuista sotamiestä lähestyi Bertiä ja tarttui häneen. "Halloo!" huudahti Bert säikähtyneenä. "Mitäs tämä on?"

"Olka rauhasa", lääkäri selitti; "miehet kanta täitä."

"Minne?" Bert kysyi, mutta ei saanut vastausta.

"Pane kesivarsi ympäri!"

"Mutta mihin sitä mennään?"

"Pitä kiini!"

Bert ei vielä ehtinyt keksiä enempää sanottavaa, kun molemmat sotamiehet jo nostivat hänet ilmaan. He liittivät kätensä hänen istuakseen, ja hänen käsivartensa asetettiin heidän kaulaansa. "Vorwärts!" Joku juoksi hänen edellään salkkua vieden, ja häntä kannettiin nopeasti kaasugeneraattorien ja ilmalaivojen välistä leveätä tietä myöten, nopeasti ja yleensä tasaisestikin; vain pari kertaa kantajat kompastuivat johtoputkiin ja olivat pudottamaisillaan hänet.

Päässään hänellä oli Butteridgen alppilakki, hänen pientä ruumistaan verhosi tämän turkit, ja hän oli vastannut Butteridgeä puhuteltaessa. Sandaalit heiluivat avuttomina. Peijakas! Jokaisella näytti olevan hitonmoinen kiire. Miksi? Keikkuen ja töllistellen hän matkasi hämärän halki, suunnattomasti ihmetellen.

Järjestelmällisesti sovitetut aukeat alat, suuret joukot toimeliaita sotamiehiä, sirot tavarakasat, kaikkialle ulottuvat yksiraiteiset radat ja suuret, laivojen runkoja muistuttavat laitteet johtivat hänen mieleensä Woolwichin laivatelakan, jossa hän poikasena oli käynyt. Koko leiristä kuvastui sen luojan, uudenajan tieteen suunnaton mahti. Omituisen leiman antoi sille alhaalla maassa sijaitseva sähkövalo, joka loi varjot ylöspäin ja muodosti hänestä ja hänen kantajistaan ilmalaivojen kylkiin hullunkurisen kuvan, sulattaen kaikki kolme hirviöksi, jolla oli hoikat jalat ja viuhkamainen kyttyräselkäinen ruumis. Lamput oli sijoitettu maahan sen vuoksi, että oli koetettu mahdollisimman paljon välttää patsaita ja kannattimia, jotka ilmalaivojen lentoon noustessa saattoivat aiheuttaa häiriöitä.

Oli jo syvä hämärä, tyyni, sinertävä ilta. Maassa loistavat valoläikät tekivät kaikki ympäröivät esineet läpikuultaviksi, kookkaiksi ryhmiksi. Ilmalaivojen sisustassa hehkui pieniä tarkastuslamppuja kuin pilvien himmentämät tähdet, tehden ne ihmeellisen aineettoman näköisiksi. Jokaisen ilmalaivan nimi oli kummassakin kyljessä merkittynä mustilla kirjaimilla valkoiselle pohjalle, ja kokassa levitti siipiään keisarillinen kotka, näyttäen hämärässä jättiläislinnulta. Kuului torvien toitotusta, vaunut kuljettivat huristen ohitse äänettömiä sotamiehiä. Ilmalaivojen keulan alla sijaitsevissa hyteissä ruvettiin sytyttämään tulia; ovia avattaessa näkyi patjoilla vuorattuja käytäviä. Silloin tällöin annettiin käskyjä epäselvästi näkyville työmiehille.

Selviydyttiin vartijoista, kuljettiin portaita ja ahdasta käytävää pitkin, kompastuttiin tavarakasoissa, ja sitten Bert havaitsi laskeutuvansa omille jaloilleen ja seisovansa tilavan hytin ovella. Hytti oli noin kymmenen neliöjalan suuruinen ja kahdeksan jalan korkuinen; seiniä verhosivat punaiset patjat, kalusto oli aluminiumista. Muuan pitkä, linnun kaltainen nuori mies, jolla oli pieni pää, pitkä nenä ja varsin vaalea tukka, seisoi hänen edessään kädet täynnä tavaraa, kuten parranajotarpeita, saapaspihtejä ja harjoja, ja mutisi jotain harmissaan. Nähtävästi hän oli saanut käskyn siirtyä asunnostaan. Sitten hän katosi, ja Bert jätettiin makaamaan eräälle penkille, pielus päänsä alla, ja hytin ovi sulkeutui. Hän oli yksin. Jokainen oli hämmästyttävän nopeasti kiirehtinyt jälleen ulos.

"Taivahinen!" sanoi Bert. "Mitenkähän tässä käy?"

Hän tuijotteli ympäri huonetta.

"Butteridge! Pitääkö tätä peliä jatkaa vai eikö?"

Huone saattoi hänet ymmälleen. "Ei tämä näytä vankilalta." Sitten vanha huoli pääsi vallalle. "Kunpa minulla ei olisi jaloissani näitä typeriä sandaaleja!" hän huudahti valittaen. "Ne pilaavat koko jutun."

3.

Ovi kimmahti auki ja muuan tukeva nuori upseeri astui sisään, tuoden Butteridgen salkun, matkalaukun ja peilin. "Mitä kummia!" hän virkkoi virheettömällä englannin kielellä. Hänellä oli säteilevät kasvot ja punertava tukka. "Ja tekö sitten olette Butteridge?"

Hän paiskasi Bertin vähäiset matkatarpeet permannolle.

"Puolen tunnin päästä me olisimme jo olleet matkalla", hän sanoi. "Te tulitte aivan viime tingassa!"

Hän tarkasteli Bertiä uteliaana. Hetkiseksi hänen katseensa pysähtyivät sandaaleihin. "Teidän olisi pitänyt saapua lentokoneellanne, herra Butteridge."

Hän ei odottanut vastausta. "Prinssi sanoi, että minun on pidettävä teistä huolta. Hän ei tietenkään voi tavata teitä juuri nyt, mutta hän pitää teidän tuloanne sallimuksen merkkinä. Taivaan suosion osoituksena. Halloo!"

Hän seisoi äänetönnä ja kuunteli.

Ulkopuolelta kuului jalkojen kopinaa, etäällä törähtivät torvet, joiden kutsu toistui aivan lähellä, huudettiin äänekkäästi lyhyitä, teräviä, luultavasti tärkeitä käskyjä, joihin kauempaa vastattiin. Kello kilisi, ja joku kulki käytävää pitkin. Syntyi hiljaisuus, joka oli hälinääkin hämmentävämpi, ja sitten kuului veden solinaa, kohinaa ja loisketta. Nuori mies kohotti kulmakarvojaan. Hän epäröi hetkisen ja hyökkäsi sitten ulos. Äkkiä kuului huumaava jymähdys, jota seurasi kaukainen riemuhuuto. Nuori mies palasi sisään.

"Vesi lasketaan jo pois sisäpallosta."

"Mikä vesi?" kysyi Bert.

"Vesi, joka on pitänyt meitä ankkurissa. Taidattepa kujeilla?"

Bert koetti käsittää.

"Luonnollisesti", sanoi tuo roteva nuori mies, "te ette ymmärrä tätä."

Bert tunsi lievää tärinää. "Se on kone", sanoi nuori mies mielihyvällä. "Nyt ei kestä enää kauan."

Kuunneltiin jälleen pitkän aikaa.

Hytti heilahti. "Tuhat tulimmaista! me lähdemme jo liikkeelle", hän huudahti. "Me lähdemme liikkeelle!"

"Lähdemme liikkeelle!" Bert huudahti nousten istumaan. "Minne?"

Mutta nuori mies oli jälleen tiessään. Käytävästä kuului saksankielisen puheen hälinää ja muita hermoja järkyttäviä ääniä.

Hytti alkoi heilua ankarammin. Nuori mies palasi. "Niin, nyt sitä mennään!"

"Kuulkaapas!" sanoi Bert. "Minne me lähdemme? Haluaisin saada selvitystä. Mikä paikka tämä on? En ymmärrä ollenkaan."

"Mitä!" huudahti saksalainen. "Ettekö ymmärrä?"

"En. Tuo isku, jonka sain päähäni, pani minut aivan pyörälle. Missä me olemme? Ja minne menemme?"

"Ettekö tiedä, missä olette — mitä tämä on?"

"En hituistakaan. Mitä tämä heiluminen ja hälinä merkitsee?"

"Lysti juttu!" huusi nuori mies. "Oikein vietävän lysti juttu! Ettekö tiedä? Olemme matkalla Amerikkaan, ettekä te ole tajunnut sitä. Tulitte aivan viime tingassa. Te olette nyt prinssin mukana siunatussa lippulaivassamme. Nyt teiltä ei mene mitään hukkaan. Mitä hyvänsä tapahtuneekin, niin saattepa, hitto vie, nähdä että Vaterland on siellä mukana."

"Me! — matkalla Amerikkaan?"

"Aivan niin!"

"Ja ilmalaivassa?"

"Mitä te oikein tarkoitatte?"

"Minä! matkalla Amerikkaan ilmalaivassa! Hei! kuulkaapas — minua ei haluta lähteä! Tahdon kulkea omilla jaloillani. Päästäkää minut ulos! Min'en ymmärtänyt."

Hän aikoi hyökätä ovelle.

Nuori mies pysähdytti Bertin kädenliikkeellä, tarttui erääseen hihnaan, nosti ylös seinässä olevan luukun, jolloin näkyviin ilmestyi ikkuna. "Katsokaa!" hän sanoi. Rinnan seisoen he katsoivat ulos ikkunasta.

"Herra jumala!" sanoi Bert. "Mehän nousemme ilmaan!"

"Niin nousemmekin!" myönsi nuori mies hilpeästi; "ja nopeasti!"

Pehmeästi ja tyynesti he kohosivat ilmaan ja liukuivat koneen jyskyttäessä verkalleen ilmapurjehduskentän poikki. Se leveni heidän allansa, näyttäen pimeässä hämärältä geometriseltä kuviolta, jossa määrättyjen välimatkojen päässä tuikki kiiltomatojen kaltaisia valoja. Harmaiden, pyöreäselkäisten ilmalaivojen pitkään riviin jäänyt musta aukko osoitti paikan, josta Vaterland oli lähtenyt. Sen vierestä nousi nyt keveästi ilmaan toinen hirviö, siteistään ja kahleistaan vapautuneena. Sitten kohosi kolmas ihmeteltävän tarkasti määräaikaansa noudattaen, ja sitten neljäs.

"Liian myöhäistä, herra Butteridge!" huomautti nuori mies. "Olemme matkalla! Taisipa tämä olla teille pieni yllätys, mutta sille ei mahda mitään! Prinssi sanoi, että teidän täytyi tulla."

"Kuulkaapas nyt", sanoi Bert. "Min'olen todellakin päästäni pyörällä.
Mikäs tämä oikeastaan on? Minne me lähdemme?"

"Tämä, herra Butteridge", virkkoi nuori mies, "on ilmalaiva. Prinssi Karl Albertin lippulaiva. Tämä on Saksan ilmalaivasto, ja se on matkalla Amerikkaan läksyttämään tuota urheata kansaa. Ainoa seikka, mikä meissä herätti hieman levottomuutta, oli teidän keksintönne. Ja nyt te olettekin mukana!"

"Mutta! — oletteko te saksalainen?" kysyi Bert.

"Luutnantti Kurt. Ilmaluutnantti Kurt, nöyrin palvelijanne."

"Mutta tehän puhutte englantia!"

"Äiti oli englannitar — kävin koulua Englannissa. Olen siitä huolimatta saksalainen. Nykyisin olen määrätty pitämään huolta teistä, herra Butteridge. Äskeinen kuperkeikkanne on järkyttänyt mieltänne. Kaikki on aivan paikallaan. Teidän koneenne ostetaan. Istukaa ja rauhoittukaa. Te pääsette pian asioiden perille."

4.

Bert istui penkille tuumailemaan, ja nuori mies jutteli hänelle ilmalaivasta.

Hän oli todellakin sangen hienotunteinen nuori mies, luonnollisen hienotunteinen. "Kaikki tämä lienee teille uutta", hän sanoi; "aivan toisellaista kuin teidän koneenne. Nämä hytit ovat oikein mukavia."

Hän nousi ja kuljeskeli ympäri tuota pikku huonetta, selitellen sen yksityiskohtia.

"Tässä on makuusija", hän sanoi kiskaisten seinästä ulos vuoteen ja heittäen sen jälleen paikoilleen. "Tässä on toalettitarpeita", ja hän avasi sievästi järjestetyn kaapin. "Peseminen jää varsin vähäiseksi. Vettä ei ole muuta kuin juotavaksi. Kylvyt ja muut saavat jäädä pois, kunnes Amerikassa laskeudumme maahan. Saatte puolen litraa kuumaa vettä ajaaksenne partanne. Siinä kaikki. Tuossa laatikossa on vaippoja; niitä tarvitsette pian. Sanovat käyvän kylmäksi. Minä en tiedä, kun en ole koskaan ennen ollut ilmassa. Kolme neljännestä koko joukosta on nyt mukana ensi kertaa. Tässä on saranatuoli, ja pöytä on oven takana. Eikö olekin tukeva?"

Hän otti tuolin ja viipotti sitä pikkusormensa päässä. "Aika kevyt. Aluminiumi- ja magnesiumisekoitusta ja sisästä ontto. Kaikki nämä patjat on täytetty vedyllä. Aika sukkelata! Koko laiva on laadittu samalla tapaa. Ja prinssiä ja paria muuta lukuunottamatta ei yksikään mies koko laivastossa paina seitsemääkymmentä kiloa enempää. Prinssiä ei nähkääs saatu laihtumaan. Huomenna tarkastamme joka sopen. Minä olen hirveän innostunut tähän."

Hän silmäili Bertiä säteillen. "Kovin nuorelta te näytätte", hän huomautti. "Kuvittelin teitä aina vanhaksi parrakkaaksi mieheksi — jonkinlaiseksi filosofiksi. Minkähän vuoksi sitä aina arvelee nerokkaita ihmisiä vanhoiksi? Niin teen ainakin minä."

Bert väisti tämän kohteliaisuuden hieman kömpelösti; ja sitten luutnantin päähän pisti udella, miks'ei herra Butteridge ollutkaan saapunut omalla lentokoneellaan.

"Se on pitkä juttu", sanoi Bert. "Kuulkaapas!" hän tokaisi äkkiä.
"Voisitteko lainata minulle parin tohveleita tai muita sentapaisia.
Nämä sandaalit ihan inhoittavat minua. Ne ovat aika rajoja. Muuan
ystävä pyysi minua niitä koettelemaan."

"Tuossa tuokiossa!"

Luutnantti livahti huoneesta ja toi palatessaan aimo varaston jalkineita, kankaisia kylpytohveleita ja parin purppuraisia, kultaisilla päivännoudoilla koristettuja aamukenkiä.

Mutta viimeksi mainittuja hän rupesi säälimään. "En käytä niitä itsekään", hän selitti. "Otin ne vaan mukaani matkakiireessä." Hän nauroi tuttavallisesti. "Sain ne — Oxfordissa. Eräältä ystävältä. Ne ovat aina mukanani."

Silloin Bert valitsi toisen parin.

Luutnantti hihitti hilpeästi. "Täällä me koettelemme tohveleita", hän sanoi, "ja allamme leviää maailma panoraaman tavoin. Kerrassaan hullunkurista. Katsokaahan!"

Bert kurkisti hänen laillaan akkunasta, katsellen tuosta pienestä, kirkkaasta, puna- ja hopeanhohtoisesta hytistä ulos pimeään äärettömyyteen. Ottamatta lukuun muuatta järveä maa lepäsi alla mustana ja epäselvänä, ja toiset ilmalaivat olivat näkymättömissä. "Ulkopuolelta näkyy enemmän", selitti luutnantti. "Mennäänpä sinne! Siellä on jonkinlainen pieni parveke."

Hän astui edellä pitkään käytävään, jota valaisi pieni sähkölamppu, kulki muutamien saksalaisten ilmoitustaulujen ohi toiseen, avoimeen käytävään ja laskeusi kevyitä porraspuita myöten metalliristikoista rakennetulle ulkonevalle parvekkeelle. Bert seurasi opastaan verkalleen ja varovaisesti. Sieltä hän saattoi ihmetellen nähdä, kuinka ensimäinen ilmalaivasto kiiti halki yön. Laivat lensivät kiilamaisessa järjestyksessä, Vaterland korkeimmalla ja etunenässä, takimmaiset häipyen taivaanrantaan. Nuo suuret, tummat kalanmuotoiset hirviöt etenivät pitkin, säännöllisin aaltomaisin liikkein, valoa näkyi tuskin nimeksikään, koneet synnyttivät jyskeen, joka kuului selvästi parvekkeelle. Ne olivat jo viiden tai kuuden tuhannen jalan korkeudessa ja kohosivat yhä. Alhaalla lepäsi maa äänettömänä, sen mustalle pinnalle muodostivat sulattoryhmät ja suurten kaupunkien valaistut kadut kimmeltäviä pisteitä ja viivoja. Maailma näytti makaavan kuin kulhossa; ilmalaivan runko peitti yläpuolella kaiken muun paitsi alimman taivaankannen.

He katselivat maisemaa jonkun aikaa.

"Mahtaa olla somaa tehdä keksinnöitä", sanoi luutnantti äkkiä. "Miten te tulitte ensinnä ajatelleeksi konettanne?"

"No, minä sain sen päähäni", Bert vastasi hetken perästä. "Kävin siihen vaan käsiksi."

"Meikäläiset ovat hirveän innostuneet teihin. Luultiin brittiläisten saaneen teidät puolelleen. Eivätkö he olleet innostuneet?"

"Tavallaan", sanoi Bert. "Mutta — se on pitkä juttu."

"Minusta keksintöjen tekeminen on suunnattoman vaikeata. Minä en pystyisi siihen, en vaikka henki olisi kysymyksessä."

Molemmat vaikenivat tarkastellen omissa mietteissään tummennutta maailmaa, kunnes torvi kutsui heidät myöhästyneelle päivälliselle. Bert kävi äkkiä levottomaksi. "Eikö täällä ole vaihdettava pukua?" hän kysyi. "Olen aina ollut niin kiinni tieteellisessä työssä, etten ole joutunut ottamaan osaa seuraelämään ja sen semmoisiin."

"Siitä ei ole huolta", sanoi Kurt. "Kullakin on mukanaan vain yksi puku. Kaikki liika paino on jätetty pois. Voisitte kenties riisua päällystakkinne. Huoneen kummassakin päässä on sähkölämmityslaite."

Ja niin Bert istuutui hetkisen kuluttua aterioimaan samassa huoneessa kuin "Saksan Aleksanteri" — suuri ja mahtava prinssi Karl Albert, sodan herra, kahden pallopuoliskon sankari. Hän oli kaunis vaaleaverinen mies, jolla oli silmät syvällä päässä, pystynenä, ylöspäin kiertyvät viikset ja pitkät valkoiset kädet. Hän istui muita ylempänä mustan, siipiään levittävän kotkan ja Saksan valtakunnan lipun alla, ikäänkuin valtaistuimella, ja Bert huomasi kummastellen, ettei hän syödessään silmäillyt läsnäolevia, vaan katseli heidän päidensä ylitse ikäänkuin näkyjä nähden. Pöydän ympärillä seisoi kaksikymmentä eriasteista upseeria ja Bert. Kaikki näyttivät olevan perin uteliaita näkemään kuuluisaa Butteridgeä ja heidän oli vaikea salata hämmästystä, jonka hänen ulkomuotonsa heissä herätti. Prinssi tervehti häntä arvokkaasti, ja hän älysi kumartaa vastaukseksi. Prinssin vieressä seisoi ruskeakasvoinen kurttuinen mies, jolla oli hopeiset silmälasit ja käherä, likaisen harmaa poskiparta, ja hän silmäili Bertiä niin kumman tarkasti, että tämä joutui ymmälleen. Seurue istuutui toimitettuaan menoja, joita Bert ei ymmärtänyt. Pöydän toisessa päässä oli linnunnaamainen upseeri, joka oli saanut väistyä Bertin tieltä; hän näytti vielä vihamieliseltä ja kuiskaili Bertistä naapurilleen. Kaksi sotilasta toimi tarjoilijoina. Päivällinen oli yksinkertainen — keittoa, tuoretta lampaanpaistia ja juustoa — ja aterioitaessa puhuttiin varsin vähän.

Jokaisen oli todellakin vallannut omituisen juhlallinen tunnelma. Osaksi se oli lamautumista, joka seurasi lähdön aiheuttamaa ankaraa työtä ja jännitystä, osaksi sen synnytti tietoisuus, että nyt käytiin kohti uusia kokemuksia ja ihmeellisiä seikkailuja. Prinssi oli vaipunut mietteisiinsä. Hän nousi juomaan sampanjamaljan keisarin kunniaksi, ja seurue huusi "Hoch!" niinkuin seurakunta vastaa kirkossa papin messuun.

Tupakoiminen oli kielletty, mutta muutamat upseereista menivät tuolle pienelle avoimelle parvekkeelle pureskelemaan tupakkaa. Kaikellainen tulen käsitteleminen oli vaarallista niin helposti syttyvien aineiden läheisyydessä. Bertiä rupesi äkkiä haukotuttamaan ja viluttamaan. Hän tunsi olevansa niin peräti mitätön noiden suurten eteenpäin syöksyväin ilmahirviöiden keskellä. Hän tunsi, että elämä oli hänelle liian suuri — aivan ylenmäärin valtaava.

Hän virkkoi Kurtille jotain päästään, palasi heiluvalta pikku parvekkeelta jyrkkiä portaita myöten takaisin ilmalaivan sisustaan ja kävi vuoteeseen, ikäänkuin turvapaikkaa etsien.

5.

Bert nukkui jonkun aikaa, ja sitten hän rupesi näkemään unia. Enimmäkseen hän oli pakenevinaan muodottomia vaaroja ilmalaivan halki ulottuvaa loppumatonta käytävää pitkin — käytävää, jossa ensin vilahteli ahnaita salaluukkuja ja jonka pohja sitten muuttui hirvittävän hataraksi kankaaksi.

"Puh!" sanoi Bert kääntyen toiselle kyljelleen, pudottuaan seitsemättä kertaa pohjattomaan syvyyteen.

Hän nousi pimeässä istumaan nojaten leukaansa polviaan vastaan. Ilmalaiva ei liikkunut lainkaan niin tasaisesti kuin ilmapallo. Hän saattoi tuntea sen säännöllisesti keikkuen ensin kohoavan ja sitten vaipuvan ja koneiden jyskivän ja tärisyttävän.

Hänen mieleensä alkoi tulvia muistoja — yhä enemmän muistoja.

Niiden läpi tunkeutui, kuin hyrskyjen keskellä ponnisteleva uija, kysymys: mitä on huomenna tehtävä? Huomenna, niin Kurt oli hänelle kertonut, tulisi prinssin sihteeri, kreivi von Winterfeld, keskustelemaan hänen kanssaan hänen lentokoneestaan, ja sitten hän pääsisi prinssin puheille. Hänen oli nyt pysyttävä väitteessään, että hän oli Butteridge, ja myytävä tuo keksintö. Entä, jos he huomaisivat petoksen? Hän oli näkevinään lauman raivostuneita Butteridgejä… Kenties oli parasta tunnustaa? Väittää asian johtuneen heidän väärinkäsityksestään? Hän rupesi pohtimaan juonia, joiden avulla saisi salaisuuden myydyksi ja Butteridgen puijatuksi.

Paljonkohan heiltä pyytäisi? Kaksikymmentä tuhatta puntaa tuntui hänestä sopivalta summalta.

Hänet valtasi alakuloisuus, joka aina väijyilee varhaisina aamuhetkinä. Asia oli hänelle liian vaikea aivan liian vaikea…

Laskelmat hukkuivat muistojen tulvaan.

"Missä olin eilen tähän aikaan?"

Hän koetti väsyttävän tarkalleen muistella edellisiä iltoja. Eilen hän oli ollut pilvien yläpuolella Butteridgen ilmapallossa. Hän ajatteli hetkeä, jolloin hän vaipui niiden läpi ja näki hämärässä kolean meren aivan allaan. Hän muisti vielä tuon järkyttävän tapahtuman niin elävästi, kuin se olisi painajaisena häntä ahdistanut. Ja edellisenä iltana hän ja Grubb olivat tiedustelleet Kentin Littlestonessa halpaa yösijaa. Kuinka kaukaiselta se tuntuikaan nyt! Ikäänkuin siitä olisi jo vuosia. Ensimäistä kertaa hän ajatteli dervisshitoveriaan, joka oli jäänyt Dymchurchin rannalle kahden punaiseksi maalatun polkupyörän kera. "Ei hän nyt ilman minua pääse pitkälle. Mutta olihan hänellä taskussaan meidän aarteemme — vaikk'ei se suuri ollutkaan!"… Sitä edellisenä iltana he olivat pohtineet laulumatkaansa, laatineet ohjelman ja harjoitelleet tanssia. Ja sitä ennen oli ollut helluntai.

"Herra paratkoon!" huudahti Bert, "kyllä se vietävän moottoripyörä tuotti minulle puuhaa!" Hänen mieleensä muistui sisustansa menettäneen pieluksen veltto lepattaminen ja voimattomuuden tunne, joka hänet oli vallannut liekkien leimahtaessa uudelleen esiin.

Tuon traagillisen tulipalon sekavien muistojen keskeltä sukeltausi esiin varsin kirkkaana ja katkeran suloisena muuan pieni olento, Edna, joka katuen huusi poistuvasta automobiilista: "Huomenna tavataan, Bert!"

Tämän vaikutelman ympärille ryhmittyi muitakin Ednaan liittyviä muistoja. Ne johtivat Bertin mielen askel askeleelta miellyttävään tilaan, joka pukeutui ajatukseen: "Minä nain hänet, ellei hän pidä varaansa." Ja sitten hänen mielessään leimahti ajatus, että Butteridgen salaisuuden myymällä hän saattoi sen tehdä! Entäpä jos hän sittenkin saisi kaksikymmentä tuhatta puntaa; olihan sellaisia summia maksettu ennenkin. Niillä rahoilla hän voisi ostaa talon puutarhoineen, uusia vaatteita aivan loppumattomiin, moottoripyörän, saisi matkustaa, nauttia yhdessä Ednan kanssa kaikkia sivistyneen elämän iloja. Luonnollisesti se saattoi olla vaarallistakin. "Varmaankin Butteridge minua ahdistaisi!"

Hän jäi miettimään sitä ja vaipui jälleen alakuloisuuden valtaan. Seikkailu oli vasta alullaan. Tavarat olivat jättämättä ja maksu nostamatta. Ja sitä ennen — kotimatka oli vielä kaukana, olihan hän menossa Amerikkaan sotaa käymään. "Vaikka vähiin se tappeleminen taitaa kuivua", hän arveli. Mutta jos sattuisikin niin, että Vaterland saisi pommin vatsaansa!…

"Eiköhän liene parasta laatia testamenttinsa valmiiksi?"

Hän makasi jonkun aikaa selällään testamentteja tehden, etupäässä
Ednan hyväksi. Kaksikymmentä tuhatta puntaa hän oli nyt määrännyt
hinnaksi. Hän järjesti myöskin joukon pienempiä perintöosuuksia.
Testamentit kävivät yhä mutkallisemmiksi ja suuremmoisemmiksi…

Hän heräsi pudotessaan kahdeksatta kertaa avaruuden halki. "Tämä lentäminen on hermoille käypää", hän sanoi.

Hän saattoi tuntea ilmalaivan sukeltavan alaspäin ja sitten verkalleen heilahtavan ylöspäin. Kone työskenteli jyskien ja tärisyttäen.

Hetken kuluttua hän nousi ja verhoutui Butteridgen päällystakkiin sekä kaikkiin peitteisiin, sillä ilma oli varsin kolea. Hän kurkisti ulos ikkunasta ja näki harmaan aamunkoiton valaisevan pilviä, väänsi sitten sähkölampun palamaan ja lukitsi oven, istuutui pöydän ääreen ja otti esille rintasuojustimensa.

Hän silitteli rypistyneitä piirustuksia kädellään ja tarkasteli niitä miettien. Sitten hän kaivoi salkusta toiset paperit. Kaksikymmentä tuhatta puntaa, jos hän pääsisi niiden perille! Kannatti ainakin koettaa.

Hän avasi laatikon, johon Kurt oli pannut paperia ja kirjoitustarpeita.

Bert Smallways ei ollut typerä mies, eikä hänen kasvatuksensakaan ollut huonoimpia, vaikkei se ulottunutkaan korkealle. Koulussa häntä oli opetettu hiukan piirustamaan ja laskemaan sekä ymmärtämään teknillisiä seikkoja. Jos hänen maansa tällöin oli väsynyt ponnistuksiinsa ja jättänyt hänet puolivalmiina kiistelemään leipäpalasta ilmoitusten ja yksilöllisen yritteliäisyyden kyllästämässä ilmassa, niin se ei todellakaan ollut hänen vikansa. Hän oli sellainen, miksi valtio oli hänet tehnyt, ja vaikka hän olikin mitätön esikaupungin poika, ei lukijan siltä pidä kuvitella häntä aivan kykenemättömäksi käsittämään aatetta, johon Butteridgen lentokone perustui. Mutta vaikealta ja mutkalliselta se tuntui hänestä. Moottoripyörä, Grubbin kokemukset ja koulussa harjoitettu konepiirustus auttoivat häntä pääsemään asian perille; sitäpaitsi oli näiden piirustusten tekijä, ken hyvänsä hän lieneekin ollut, koettanut tehdä tarkoituksensa mahdollisimman selviksi. Bert jäljensi suunnitelmia, teki muistiinpanoja ja sai laadituksi varsin ymmärrettävän ja tyydyttävän jäljennöksen tärkeimmistä piirustuksista. Sitten hän rupesi miettimään niitä.

Viimein hän nousi huoaten, kääri kokoon alkuperäiset piirustukset, joita hän oli ennen säilyttänyt rintasuojustimessaan, ja pisti ne takkinsa povitaskuun; sijaan hän pani erittäin huolellisesti laatimansa jäljennökset. Tätä tehdessään hänellä ei ollut mielessään mitään aivan selvää suunnitelmaa, hänestä tuntui vain vastenmieliseltä luopua kokonaan salaisuudestaan.

Kauan hän mietiskeli perinpohjaisesti — päätään nyökyttäen. Sitten hän sammutti valon, laskeutui jälleen vuoteeseen ja rakensi suunnitelmia, kunnes nukkui.

6.

Myöskin jalosukuinen kreivi von Winterfeld nukkui vähän sinä yönä, mutta hän olikin niitä henkilöitä, joille ei riitä unta pitkälti ja jotka aikansa ratoksi ratkaisevat päässään shakkiproblemeja. Sinä yönä hänellä olikin erikoisen vaikea problemi selvitettävänä.

Hän yllätti Bertin tämän ollessa vielä vuoteessa ja nauttiessa kahvia ja leipää, jotka muuan sotilas oli hänelle tuonut. Kreivillä oli salkku kainalossaan, ja varhaisessa kirkkaassa aamuvalossa hänen likaisen harmaa tukkansa ja tukevat, hopeasankaiset silmälasinsa tekivät hänet melkein suopean näköiseksi. Hän puhui englantia sujuvasti, mutta äänsi sitä aito saksalaiseen tapaan. Aluksi hän lausui muutamia lieviä kohteliaisuuksia, kumarsi, otti oven takaa pöydän ja saranatuolin, sovitti edellisen Bertin ja itsensä väliin, istuutui jälkimäiselle, yskähti kuivasti ja avasi salkkunsa. Sitten hän laski kyynärpäänsä pöydälle nipisti alahuultaan molemmilla etusormillaan ja katseli Bertiä suurin silmin, niin että tämä joutui hämilleen. "Herra Butteridge, te tulitte luoksemme vastoin tahtoanne", hän virkkoi viimein.

"Mistäs sen päätätte?" kysyi Bert toinnuttuaan hämmästyksestään.

"Päätin sen kartoistanne. Ne olivat kaikki Englannin karttoja. Ja ruokavaroistanne. Ne olivat huviretkeä varten. Sitäpaitsi olivat köytenne sotkeutuneet. Te olette kiskonut niistä — onnistumatta. Ette voinut hallita ilmapalloa, ja joku toinen mahti on tuonut teidät luoksemme. Eikö totta?"

Bert mietti.

"No niin — missä on tuo nainen?"

"Hä! — mikä nainen?"

"Te lähditte matkaan naisen kanssa. Se on päivän selvää. Lähditte huviretkelle. Teidän luontoisenne mies — hän ottaa naisen matkaansa. Hän ei ollut mukananne, kun putositte maahan Dornhofissa. Korissa oli vain hänen päällystakkinsa. Se on tietysti oma asianne. Mutta olenpa hieman utelias."

Bert harkitsi. "Mistäs te sen tiedätte?"

"Päätin sen varusteidenne laadusta. Mihin naisenne on joutunut, sitä en voi saada selville. En myöskään voi sanoa, miksi teillä on sandaalit ja tuollaiset halvat siniset vaatteet. Ne eivät kuulu minun ohjeisiini. Kenties ne ovat joutavuuksia. Virallisesti niihin ei kiinnitetä mitään huomiota. Naiset tulevat ja menevät — olen maailmanmies. Olen nähnyt viisaiden miesten käyttävän sandaaleja, vieläpä kieltäytyvän liharuokaa syömästä. Olen tuntenut miehiä — tai ainakin olen tuntenut apteekkareja — jotka eivät tupakoineet. Epäilemättä olette jättänyt tuon naisen jonnekin. No niin. Ryhtykäämme asiaan. Korkeampi mahti" — hänen äänensä sävy muuttui, hänen silmänsä näyttivät suurenevan — "on tuonut teidät ja salaisuutenne suoraa päätä meidän luoksemme. Niin on käynyt." Hän taivutti päätään. "Sen on tehnyt Saksan ja prinssimme sallimus. Ymmärrän hyvin, että te kuljetatte aina tuota salaisuutta mukananne. Pelkäätte rosvoja ja vakoojia. Niin se joutui kerallanne meille. Herra Butteridge, Saksa ostaa sen."

"Ostaako?"

"Ostaa", sanoi sihteeri tarkastellen kiinteästi Bertin sandaaleja, jotka oli heitetty nurkkaan. Hän heräsi mietteistään, tarkasteli hetkisen muistiinpanojaan, ja Bert silmäili hänen ruskeita, kurttuisia kasvojaan täynnä odotusta ja kauhua. "Minut on valtuutettu lausumaan", sanoi sihteeri yhä katsellen pöydälle levitettyjä papereitaan, "että Saksa on aina halunnut ostaa salaisuutenne. Me olemme todellakin odottaneet sitä innokkaasti — hyvin innokkaasti. Ainoastaan siitä syystä, että pelkäsimme teidän isänmaallisuudesta tehneen salaisen liiton Englannin sotaministeriön kanssa, me käyttäydyimme varovaisesti keskustellessamme suuren keksintönne ostamisesta. Nyt me voimme empimättä suostua ehdotukseenne ja maksaa sata tuhatta puntaa."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bert huumaantuneena.

"Mitä tarkoitatte?"

"Koski päätäni", sanoi Bert, kohottaen kätensä sidotulle otsalleen.

"Vai niin. Olen myöskin valtuutettu sanomaan, että mitä tulee tuohon jaloon, väärin syytettyyn naiseen, jota te olette niin urheasti puolustanut englantilaista tekopyhyyttä ja tunteettomuutta vastaan, niin on koko Saksan aatelisto hänen puolellaan."

"Nainenko?" Bert virkkoi heikosti, mutta muisti sitten Butteridgen lemmentarinan. Olikohan tuo ukko lukenut kirjeetkin? Kylläpä hän siinä tapauksessa mahtoi pitää häntä aika tulikekäleenä. "Oh! Se juttu on aivan selvä", hän sanoi. "Sitä minä en ensinkään epäillyt. Minä —"

Hän vaikeni. Sihteeri tuijotti kerrassaan kauhistuttavasta Bertin mielestä ennätti kulua kokonainen ikuisuus, ennenkuin hän antoi katseensa jälleen vaipua. "No niin, kuten suvaitsette. Nainen on teidän asianne. Olen suorittanut tehtäväni. Ja paroonin arvon voitte myöskin saada. Suostumme kaikkeen, herra Butteridge." Hän rummutti pöytää hetkisen ja jatkoi sitten: "Voin kertoa teille, että tulitte luoksemme käänteentekevänä hetkenä. Nyt voin huoletta ilmaista teille suunnitelmamme. Koko maailma on tunteva sen, ennenkuin lähdette jälleen tästä laivasta. Sota on kenties jo julistettu. Me menemme — Amerikkaan. Laivastomme laskeutuu ilmasta Yhdysvaltain kimppuun — se maa ei ole missään suhteessa varustautunut taisteluun. Ovat aina luottaneet Atlantan. Ja merilaivastoonsa. Olemme valinneet määrätyn kohdan se on toistaiseksi päälliköiden salaisuus — jonka me anastamme, ja sitten laadimme varastopaikan — jonkinlaisen sisämaan Gibraltarin. Siitä on tuleva — niin, kuinka sanoisin? — kotkan pesä. Sinne meidän ilmalaivamme kokoontuvat, siellä ne korjataan, ja sieltä ne lentelevät yli koko maan herättäen kauhua kaupungeissa, pitäen vallassaan Washingtonia, ottaen väkisin, mitä tarvitaan, kunnes meidän ehtomme hyväksytään. Ymmärrättekö?"

"Jatkakaa vaan!" sanoi Bert.

"Olisimme voineet suorittaa kaiken tämän omillakin ilmalaivoillamme, mutta teidän lentokoneenne tekee suunnitelmamme täydelliseksi. Siitä saamme paremman drachenfliegerin, ja sen lisäksi meidän ei tarvitse enää pelätä Englantia. Ilman teitä Englanti, jota te niin suuresti rakastitte ja joka on niin huonosti palkinnut teitä, tuo fariseuksien ja matelijain maa, ei voi tehdä mitään — ei yhtään mitään! Kuten huomaatte, puhun teille aivan suoraan. No niin, olen valtuutettu sanomaan, että Saksa tunnustaa kaiken tämän. Haluamme saada teidät käytettäväksemme, tehdä teistä ylimmän lentopäällikkömme. Me tahdomme teidän johdollanne varustaa lauman ampiaisia. Me tahdomme, että te johdatte tätä voimaa. Ja juuri Amerikkaan perustettavalla asemallamme me tarvitsemme teitä. Siksi me hyväksymme tinkimättä ehdot, jotka viikkoja sitten esititte — saatte sata tuhatta puntaa ennakkomaksuna, palkaksi kolme tuhatta puntaa vuodessa, eläkkeeksi tuhannen puntaa vuodessa ja paroonin arvonimen, kuten halusitte. Nämä ovat ohjeeni."

Hän ryhtyi jälleen tutkimaan Bertin kasvoja.

"Aivan oikein, luonnollisesti", sanoi Bert hiukan hengästyneenä, mutta muuten päättäväisenä ja tyynenä. Ja hänen mielestään oli nyt aika ryhtyä toteuttamaan yöllisiä suunnitelmia.

Sihteeri tutkiskeli yhä tarkkaavaisesti Bertin kaulusta. Vain hetkiseksi hänen katseensa siirtyi sandaaleihin.

"Vartokaas, kun mietin hiukkasen", sanoi Bert, johon katse teki lamauttavan vaikutuksen. "Kuulkaas nyt!" hän virkkoi viimein kasvoillaan erittäin suora ilme. "Salaisuus on minun hallussani."

"Niin on."

"Mutta en tahdo, että Butteridge nimi tulee tunnetuksi — ymmärrättekö? Olen ajatellut asiaa."

"Hienotunteisuuttako?"

"Aivan niin. Te ostatte salaisuuden — ainakin minä annan sen teille — omistajalta — ymmärrättekö?" Hänen äänensä petti hieman, ja toinen tuijotti yhä. "Tahdon tehdä kaupat salanimellä. Ymmärrättekö?" Sihteeri tuijotti yhä. Bert ajelehti kuin pyörteeseen joutunut uija. "Nähkääs, aion ottaa nimen Smallways. Paroonin nimestä en välitä, olen muuttanut mieleni. Ja rahat tahdon saada huomiota herättämättä. Ne sata tuhatta puntaa on maksettava pankkeihin kolmekymmentä tuhatta Lontoon piirikunnan haaraosastoon Kentin Bun Hiilissä, heti kun luovutan teille suunnitelmat, kaksikymmentä tuhatta Englannin pankkiin, puolet jäännöksestä johonkin hyvään ranskalaiseen pankkiin ja toinen puoli Saksan valtiopankkiin. Juuri niin ne on sijoitettava. Mutta ei Butteridgen nimeen. Ne on sijoitettava Albert Peter Smallwaysin nimeen; sen minä aion ottaa itselleni. Siinä on ensimäinen ehto."

"Jatkakaa!" virkkoi sihteeri.

"Seuraava ehto on se", sanoi Bert, "ett'ette rupea tutkimaan omistusoikeutta, ette kysele, kuinka sen sain. Ymmärrättekö? Tässä mä olen — toimitan teille tavarat, asia on aivan selvä. Muutamat ihmiset eivät häpeä väittää, ettei keksintö ole omani. Mutta se on minun — ihan varmaan, siitä ei ole puhettakaan. Mutta en tahdo, että sitä asiaa ruvetaan penkomaan. Tahdon selvän sopimuksen, jossa se myönnetään. Ymmärrättekö?"

Tämä "Ymmärrättekö?" häipyi syvään hiljaisuuteen.

Lopulta sihteeri huokasi, nojautui taaksepäin tuolissaan, otti esille hammastikun ja käytti sitä apunaan Bertin asiaa miettiessään. "Mikä tuo nimi olikaan?" hän kysyi viimein pannen pois hammastikun. "Minun on kirjoitettava se muistiin."

"Albert Peter Smallways", sanoi Bert lempeällä äänellä.

Sihteeri kirjoitti sen paperille suoriuduttuaan oikeinkirjoitushankaluuksista, jotka aiheutuivat siitä, että kirjaimilla on kummassakin kielessä eri nimet.

"Ja nyt, herra Smallways", hän sanoi lopuksi nojautuen taaksepäin ja ruveten jälleen tuijottamaan, "kertokaapa, miten te saitte käsiinne herra Butteridgen ilmapallon?"

7.

Kun kreivi von Winterfeld viimein poistui Bert Smallwaysin luota, tämä tunsi itsensä peräti tyhjäksi ja köykäiseksi, sillä hänen oli täytynyt kertoa koko juttu.

Hän oli keventänyt omantuntonsa putipuhtaaksi. Aivan yksityiskohtiin asti oli hänen täytynyt syventyä. Hänet oli pakotettu selittämään sininen puku, sandaalit, "Aavikon dervisshit" — kaikki tyyni. Jonkun aikaa tieteellinen into hallitsi sihteeriä, ja suunnitelmien kohtalo pysyi ratkaisematta. Rupesipa hän pohtimaan kysymystä, kutka pallossa olivat ensin olleet. "Luultavasti", hän sanoi, "tuo nainen oli se oikea. Mutta se asia ei kuulu meihin."

"Tämä on varsin omituinen ja hullunkurinen juttu, mutta pelkäänpä prinssin pahastuvan. Hän toimi päättäväisesti kuten tavallisesti — hän toimii aina ihmeteltävän päättäväisesti, kuten Napoleon. Heti, kun hänelle oli kerrottu teidän laskeutuneen Dornhofin leiriin, hän sanoi: 'Tuokaa hänet! Tuokaa hänet! Sen on tähteni tehnyt!' Hänen kohtalonsa tähti! Ymmärrättekö? Hän pettyy. Hän määräsi, että teidän on tultava herra Butteridgenä, mutta te ette ole tehnyt niin. Te olette koettanut, luonnollisesti; mutta huonolla menestyksellä. Hän arvostelee ihmisiä erittäin oikein, ja ihmisten on parasta vastata hänen odotuksiaan. Varsinkin juuri nykyään."

Hän asettui omituiseen asentoonsa, nipistäen etusormillaan alahuultaan. Hän puhui melkein tuttavallisesti. "Tämä on noloa. Minä koetin lausua epäilyksiä, mutta niitä ei otettu huomioon. Prinssi ei kuuntele. Hän on ilmassa kärsimätön. Kenties hän ajattelee, että hänen tähtensä on tehnyt hänelle kepposen. Kenties hän arvelee minun petkuttaneen häntä." Hän veti otsansa ryppyihin ja imaisi sisään suupielensä.

"Onhan minulla suunnitelmat", huomautti Bert.

"Aivan oikein, niin onkin. Mutta nähkääs, herra Butteridge herätti romanttisuutensa tähden prinssissä mielenkiintoa. Herra Butteridge oli niin paljon enemmän — oh! — kuvasta päättäen. Pelkäänpä, ett'ette kykene johtamaan leirimme lentokoneosastoa, kuten hän toivoi teidän tekevän. Hän oli itse luvannut tehdä sen…

"Ja sitten Butteridgen maailmanmaine — se olisi painanut meidän puolellamme… No, katsotaanpa, mitä tässä voidaan tehdä." Hän kurotti kättään. "Antakaa paperit minulle."

Herra Smallwaysin olemuksen valtasi jäätävä kylmyys. Hän ei vielä elämänsä lopullakaan ollut selvillä siitä, itkikö hän vai eikö, mutta varmasti hänen äänessään oli kyyneleitä. "Kuulkaapas nyt!" hän vastusteli. "Enkö minä saa — mitään niistä?"

Sihteeri silmäili häntä hyväntahtoisesti. "Te ette ansaitse mitään!" hän sanoi.

"Olisinhan voinut repiä ne."

"Ne eivät ole teidän!"

"Tuskinpa ne olivat hänenkään."

"Tarpeetonta maksaa mitään."

Bert näkyi saavan rohkeutta epätoivoiseen tekoon. "Soo!" hän sanoi kahmaisten takkiaan. "Vai tarpeetonta!"

"Rauhoittukaa", sanoi sihteeri. "Kuunnelkaa! Te saatte viisi sataa puntaa. Minä lupaan sen. Sen verran teen teidän hyväksenne, enempää en voi. Ottakaa se summa minulta. Mikä tuon pankin nimi olikaan? Kirjoittakaa se tähän. Kas niin! Sanonpa teille, ettei prinssin kanssa ole leikittelemistä. En luule, että hän oli eilen illalla teihin tyytyväinen. En voi vastata hänestä. Hän odotti Butteridgeä, ja nyt te pilasitte koko jutun. Prinssi — en oikein ymmärrä sitä, hän on omituisessa tilassa. Sen on tehnyt lähtöhetken jännitys ja tämä suuremmoinen liiteleminen ilman halki. En voi taata hänen tekojaan. Mutta jos kaikki käy hyvin, niin toimitan teille viisi sataa puntaa. Riittääkö se? Antakaa minulle nyt paperit."

"Senkin kitupiikki!" sanoi Bert, kun ovi oli sulkeutunut. "Saamarin kitupiikki! — Saituri!"

Hän istuutui tuolille ja vihelteli jonkun aikaa hiljalleen.

"Kylläpä olisi pettynyt, jos olisin repinyt ne palasiksi! Olisin voinut tehdä sen."

Hän hieroi nenänsä vartta miettiväisenä. "Pilasin koko jutun. Ei olisi pitänyt puhua salanimestä… Hätäilit, poikaseni — nuolaisit, ennenkuin tipahti. Tekisi mieli potkaista itseäni.

"No, eihän tulos sentään ole varsin huono", hän jatkoi. "Viisi sataa puntaa… Eihän se olekaan minun salaisuuteni. Niinhän se on, kuin olisin löytänyt tieltä viisi sataa puntaa.

"Paljonkohan piletti Amerikasta Englantiin maksaa?"

8.

Myöhemmin samana päivänä Bert Smallways seisoi peräti masentuneena ja järkytettynä prinssi Karl Albertin edessä.

Keskustelu kävi saksankielellä. Prinssi oli omassa hytissään, joka sijaitsi ilmalaivan keulassa; se oli viehättävä huone, kalustona korituoleja ja -pöytiä, etuseinällä koko huoneen levyinen akkuna. Hän istui vihreällä veralla verhotun pöydän ääressä, rinnallaan von Winterfeld ja kaksi muuta upseeria, ja edessään heillä oli joukko Amerikan karttoja, Butteridgen kirjeet ja salkku sekä kasa irtonaisia papereita. Bertiä ei pyydetty istumaan, ja hän saikin seisoa koko haastattelun ajan. Von Winterfeld kertoi hänen tarinansa, ja tuon tuostakin Bert erotti sanat ilmapallo ja Butteridge. Prinssin kasvot pysyivät ankarina ja pahaa ennustavina, upseerit tarkastelivat niitä varovaisesti tai vilkaisivat Bertiin. Tuossa tarkastelussa oli jotain omituista uteliaisuutta, levottomuutta. Sitten prinssin mieleen juolahti jotain, ja he rupesivat keskustelemaan piirustuksista. Prinssi kysyi äkkiä Bertiltä englannin kielellä: "Oletko milloinkaan nähnyt tämän koneen nousevan ilmaan?"

Bert hätkähti. "Näin sen Bun Hillin luona, Teidän Kuninkaallinen
Korkeutenne."

Von Winterfeld selitti tarkemmin. "Kuinka nopeasti se liikkui?"

"En voi sanoa, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne. Sanomalehdet, ainakin Daily Courier, sanoivat kahdeksankymmentä englanninpeninkulmaa tunnissa."

He keskustelivat siitä jonkun aikaa saksan kielellä.

"Voiko se pysyä paikallaan? Ylhäällä ilmassa? Sen juuri haluan tietää."

"Se saattoi leijailla kuin ampiainen, Teidän Kuninkaallinen
Korkeutenne", sanoi Bert.

"Viel besser, nicht wahr?" virkkoi prinssi von Winterfeldille ja jatkoi sitten saksan kielellä jonkun aikaa.

Hetken kuluttua he lopettivat pakinansa, ja molemmat upseerit katsahtivat Bertiin. Toinen soitti kelloa, ja salkku jätettiin palvelijalle, joka vei sen pois.

Sitten he palasivat Bertin asiaan, ja prinssi oli ilmeisesti taipuvainen kohtelemaan häntä ankarasti. Von Winterfeld pani vastaan. Luultavasti puututtiin jumaluusopillisiinkin näkökohtiin, sillä monesti mainittiin sana "Gott". Keskustelijat pääsivät viimein johonkin lopputulokseen, ja nähtävästi von Winterfeld sai toimekseen ilmoittaa sen Bertille.

"Herra Smallways", hän sanoi, "te olette saanut tässä laivassa jalansijan häpeämättömästi ja järjestelmällisesti valehtelemalla."

"Ei siinä juuri järjestystä ollut", virkkoi Bert. "Minä —"

Prinssi viittasi häntä vaikenemaan.

"Ja Hänen Ylhäisyytensä voi kohdella teitä kuin vakoojaa ainakin."

"Älkääs nyt! — Minä tulin myymään —"

"Ssh!" sanoi toinen upseereista.

"Mutta koska onnellinen sattuma on tehnyt teidät Jumalan välikappaleeksi ja te siten olette saattanut tämän Butteridgen lentokoneen Hänen Ylhäisyytensä käsiin, niin teidät on päätetty armahtaa. Niin — te toitte hyviä sanomia. Te saatte jäädä tähän laivaan, kunnes sopivassa tilaisuudessa voimme vapautua teistä. Ymmärrättekö?"

"Me kuljetamme häntä", lisäsi prinssi kammottavasti tuijottaen, "Als
Ballast."

"Te seuraatte meitä", sanoi von Winterfeld, "paarlastina.
Ymmärrättekö?"

Bert avasi suunsa kysyäkseen noista viidestä sadasta punnasta, mutta pelastava älyn kipinä sai hänet vaikenemaan. Hän kohtasi von Winterfeldin katseen, ja hänestä näytti siltä, että sihteeri nyökkäsi kevyesti. "Mene!" sanoi prinssi tehden kädellään suuren liikkeen ovea kohti. Bert katosi kuin myrskytuulen ajama lehti.

9.

Mutta ennen ylläkerrottua pelottavaa kohtausta Bert oli tarkastellut Vaterlandia päästä toiseen. Retki oli tuntunut hänestä hauskalta, vaikka mielessä liikkuikin pahoja aavistuksia. Useimpien Saksan ilmalaivaston miehien tavoin Kurt ei tietänyt juuri sanottavia ilmapurjehduksesta, ennenkuin hänet komennettiin uuden lippulaivan upseeriksi. Mutta hän oli peräti innostunut tähän uuteen ihmeelliseen aseeseen, jonka Saksa oli niin äkkiä hankkinut. Poikamaisella kiihkeydellä ja ihastuksella hän näytteli sitä Sertille, aivan kuin lapsi, joka uutta leikkikalua näytellessään tutustuu siihen toistamiseen. "Tarkastetaanpa koko laiva", hän sanoi mielihyvällä. Hän huomautti erittäinkin kaiken keveyttä, aluminiumiputkien runsasta käyttöä, tiivistetyllä vedyllä täytettyjä, joustavia pieluksia; väliseininä oli jäljitellyllä nahalla peitettyjä vetysäiliöitä, yksinpä ruoka-astiatkin oli laadittu perin ohuiksi ja niiden ontto sisusta tehty ilmattomaksi, joten ne painoivat tuskin nimeksikään. Missä lujuutta tarvittiin, siellä oli käytetty uutta Charlottenburg-seosta, n.s. saksanterästä, maailman sitkeintä ja kestävintä metallia.

Tilasta ei ollut puutetta. Tila ei merkinnyt mitään, kunhan ei paino lisääntynyt. Laivan asuttava osa oli kahdensadan viidenkymmenen jalan pituinen ja hytit sijaitsivat kahdessa kerroksessa. Niiden yläpuolella oli omituisia pikku torneja, joissa oli suuret akkunat ja ilmanpitävät kaksinkertaiset ovet ja joista saattoi katsella avaria kaasusäiliöitä. Tämä sisäpuoli teki Bertiin syvän vaikutuksen. Hän ei ollut milloinkaan ennen tietänyt, ettei ilmalaiva ollut mikään yhtämittainen kaasusäkki, jossa ei ollut muuta kuin kaasua. Nyt hän näki yläpuolellaan sen selkärangan ja suuret kylkiluut, "neuraliset ja haemaliset kanavat", sanoi Kurt, joka oli lukenut hieman biologiaa.

"Melkeinpä niin!" myönsi Bert, vaikk'ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta noiden sanojen merkityksestä.

Sinne voitiin kiinnittää pieniä sähkölamppuja, jos jotakin joutui yöllä epäkuntoon. Olipa siellä tikapuitakin. "Mutta eihän kaasun keskelle voi mennä", väitti Bert. "Ei sitä voi hengittää."

Luutnantti avasi erään kaapin oven ja otti esille sukeltajan asun kaltaiset varusteet. Niihin kuuluivat öljytystä silkistä laadittu puku ja tiivistetyllä ilmalla täytetty säiliö sekä kypärä, jotka olivat aluminiumin ja jonkun keveän metallin sekoituksesta tehdyt. "Me voimme päästä aivan turvallisesti sisäpuoliseen verkkolaitokseen käsiksi ja paikata vuodot sekä kuulien tekemät repeämät", hän selitti. "Tässä on verkkolaitosta sekä sisä- että ulkopuolella. Koko ulkokuori on niin sanoakseni köysiverkkoa."

Ilmalaivan asuttavan osan perästä alkoi räjähdysaineiden varasto, joka ulottui sen keskivaiheille asti. Siinä oli erilaisia pommeja, enimmäkseen lasikuorisia. Saksalaisilla ilmalaivoilla ei ollut muita tykkejä kuin yksi pieni pom-pom (käyttääksemme vanhaa, buurisodan aikuista englantilaista pilanimeä), joka oli keulaparvekkeella kotkan sydämen kohdalla. Varastosta johti kaasusäiliöiden alitse perässä sijaitsevaan konehuoneeseen peitetty kangaskäytävä, jonka pohjaan oli kudottu aluminiumilankoja ja sivulle laadittu köysikaide; sitä myöten ei Bert kuitenkaan kulkenut eikä siis milloinkaan tullut nähneeksi koneita. Mutta hän nousi päin ankaraa ilmavirtaa, jolla tuulettaminen toimitettiin, pitkin tikapuita, jotka johtivat jonkinlaista kaasunpitävää käytävää myöten halki etumaisen suuren ilmasäiliön sille pienelle parvekkeelle, jolla sijaitsi kaukopuhelin ja kevyt pom-pom-tykki kuula-arkkuineen. Tämä parveke oli tehty aluminiumi-magnesiumiseoksesta. Ylä- ja alapuolella pöhötti ilmalaivan kiinteä, kallion tapainen rinta ja musta kotka levitti siipiään niin suunnattomana, että sen äärimmäiset osat katosivat pullistuvan kaasusäiliön taakse.

Ja etäällä, leijailevien kotkien alapuolella, kenties neljänkin tuhannen jalan syvyydessä oli Englanti, joka näytti aamuauringon valossa varsin pieneltä ja turvattomalta.

Huomatessaan sen Englanniksi Bert tunsi äkkiä ja odottamatta isänmaallisia tunnonvaivoja. Hänessä heräsi aivan uusi ajatus. Hän olisi yhtäkaikki saattanut repiä nuo paperit palasiksi ja heittää ne pois. Eivät nämä ihmiset olisi voineet tehdä hänelle suuriakaan. Ja jos olisivatkin, niin eikö englantilaisen pitäisi kuolla maansa puolesta? Tähän asti tuo ajatus oli melkein tukehtunut kilpailuun kiihottavan arkielämän huoliin. Hänen mielensä muuttui perin alakuloiseksi. Hän tajusi, että hänen olisi varemmin pitänyt nähdä asia siinä valossa. Miksi hän ei ollutkaan nähnyt asiaa siinä valossa varemmin?

Niin, eikö hän ollut tavallaan kavaltaja?…

Hän ihmetteli, miltä ilmalaivasta mahtoi näyttää tuolta alhaalta käsin. Epäilemättä järisyttävältä ja musertavalta.

Kurt kertoi, että kuljettiin Manchesterin ja Liverpoolin väliä. Näköalan poikki ulottuva kimmeltävä juova oli Laivakanava ja etäällä näkyvä vyöryvä oja, joka oli täynnä aluksia, Merseyn vuono. Bert oli kotoisin Etelä-Englannista, hän ei ollut milloinkaan käynyt pohjan puolella, ja lukemattomat tehtaat ja savupiiput — jälkimäiset olivat nyt suurimmaksi osaksi hyljätyt ja savuttomat, sillä sijaan oli tullut suunnattomia sähkölaitoksia, jotka nielivät oman nokensa — vanhat maantiesillat, raitiotieverkot, tavaravajat ja likaisen harmaat rakennukset ja hujan hajan risteilevät kadut tekivät häneen ränsistyneen esikaupungin vaikutuksen. Siellä ja täällä oli ikäänkuin verkkoon tarttuneina vainioita ja maanviljelyselämän jäännöksiä. Epäilemättä tässä sekamelskassa oli myöskin museoita, raatihuoneita ja tuomiokirkkojakin osoittamassa kunnallisen ja uskonnollisen järjestyksen teoreettisia keskuksia. Mutta Bert ei voinut nähdä niitä, ne eivät pistäneet lainkaan esiin tuosta sekavasta taulusta, jonka kokoon kasatut työläisasunnot ja työpaikat, myymälät ja yksinkertaiset kirkot ja kappelit muodostivat. Ja tämän teollisuussivistyksen leimalla merkityn maiseman yli liukuivat saksalaisten ilmalaivojen varjot kuin kiireesti uiva kalaparvi…

Kurt ja Bert rupesivat pakinoimaan ilmapurjehdustaidosta ja lähtivät hetken kuluttua alaparvekkeelle, jotta Bert saisi nähdä drachenfliegerit, jotka oikean siiven ilmalaivat olivat edellisenä iltana ottaneet hinattavikseen; niitä oli nyt jokaisen laivan perässä kolme tai neljä kappaletta. Ne näyttivät näkymättömien nuorien nenässä kiitäviltä suunnattomilta leijoilta. Niillä oli pitkä neliskulmainen pää ja litteä pyrstö sekä sivuilla propellit.

"Noihin tarvitaan suurta taitoa — suurta taitoa!"

"Niinpä tietenkin!" Äänettömyys.

"Onko teidän koneenne erilainen, herra Butteridge?"

"Aivan erilainen", vastasi Bert. "Enemmän hyönteisen, vähemmän linnun kaltainen. Ja se hyrisee, eikä se ajelehdi tuolla tavoin. Mitähän noilla on virkaa?"

Kurt ei ollut itsekään siitä selvillä ja selitteli parhaillaan, kun Bert kutsuttiin prinssin luo kuulusteltavaksi, kuten varemmin olemme kertoneet…

Ja kun tutkinto oli päättynyt, putosivat Butteridgen viimeiset jäännökset Bertin yltä kuin vaatteet, ja hän muuttui Smallwaysiksi. Sotamiehet lakkasivat tekemästä hänelle kunniaa, ja upseerit eivät olleet hänestä tietävinäänkään, paitsi luutnantti Kurt. Hänet ajettiin ulos sievästä hytistään ja ahdettiin tavaroineen luutnantti Kurtin kumppaniksi, tämä kun oli upseereista nuorin. Linnunpää-upseeri palasi asuntoonsa, yhä vielä hiljakseen kiroillen ja kantaen käsissään parranajotarpeita, saapaspuita, kevyitä hiusharjoja, käsipeilejä ja pomaadarasioita. Bert joutui Kurtin luo senvuoksi, ettei koko laivassa ollut ainoatakaan muuta paikkaa, minne hän olisi saattanut kallistaa sidotun päänsä. Mutta hänen oli määrä aterioida miehistön kera.

Kurt saapui sisään ja seisoen hajasäärin tarkasteli häntä hetkisen, kun hän istui masentuneena uudessa asunnossaan.

"No, mikä teidän oikea nimenne on?" kysyi Kurt, joka oli saanut vain vaillinaisia tietoja asiain uudesta tilasta.

"Smallways."

"Minä ajattelin, että teissä oli hiukan petkuttajaa — silloinkin, kun luulin teitä Butteridgeksi. Kiittäkää onneanne, että prinssi pysyi niin tyynenä. Hän on hirveän vaarallinen, kun hän suuttuu. Häntä ei arveluttaisi vähääkään heittää teidän laisenne mies ulos laivasta, jos sen asianhaarat vaatisivat… Ne sysäsivät teidät minun vastuksikseni, mutta tämä on minun hyttini."

"Kyllä koetan muistaa", sanoi Bert.

Kurt poistui, ja palatessaan hän toi mukanaan erään kuvan, jonka hän kiinnitti seinään. Se oli Siegfried Schmalzin "Sodan jumala", tuo hirvittävä, musertava olento, joka viikinkikypärä päässään, punainen viitta yllään ja miekka kädessään kahlaa hävityksen halki. Ulkonäöltään se muistutti erittäin suuresti prinssi Karl Albertia, jonka mieliksi se oli maalattu.

VIIDES LUKU.

Taistelu Atlannin pohjoisosassa.

1.

Prinssi Karl Albert oli tehnyt Bertiin valtaavan vaikutuksen. Häntä pelottavampaa henkilöä ei Bert ollut milloinkaan kohdannut. Hän täytti Smallwaysin sielun intohimoisella kammolla ja vastenmielisyydellä. Kauan istui Bert yksinään Kurtin hytissä, toimittamatta mitään ja uskaltamatta edes avata oveakaan, peläten joutuvansa tuon kauhistavan olennon läheisyyteen.

Siitä johtui, että hän luultavasti sai viimeiseksi kuulla uutisen, jonka langaton sähkölennätin pala palalta toi ilmalaivaan. Atlannin keskiosassa raivosi suuri meritaistelu.

Hän kuuli sen lopulta Kurtilta.

Kurt astui sisään koettaen olla Bertistä välittämättä, mutta mutisten kuitenkin itsekseen englannin kielellä. "Suuremmoista!" Bert kuuli hänen sanovan. "Hei!" hän huomautti, "väistykäähän siitä arkulta." Ja hän kaivoi esille kaksi kirjaa ja salkullisen karttoja. Hän levitti ne saranapöydälle ja syventyi niitä tarkastelemaan. Hetkisen hänen saksalainen kurintuntonsa kamppaili hänen englantilaista suoruuttaan ja luonnollista ystävällisyyttä sekä puheliaisuutta vastaan, lopulta se joutui tappiolle.

"Nyt se on käynnissä, Smallways", hän virkkoi. "Mikä sitten, herra?"
Bert kysyi murtuneena ja kunnioittavasti.

"Kahakka! Amerikkalaisten Pohjois-Atlannin osasto ja melkein koko meidän laivasto ovat toistensa kimpussa. Meidän Eiserne Kreuz on saanut kyllikseen ja vajoaa, ja vihollisten Miles Standish se on heidän suurimpiaan — on uponnut koko miehistöineen. Kaiketi torpeedojen työtä. Se oli isompi alus kuin Karl der Grosse, mutta viisi tai kuusi vuotta vanhempi… Taivas! Kunpa voisimme nähdä sen, Smallways. Tasapää tappelu sinisellä ulapalla, kaikki riippuu tykeistä, ja jokainen laiva kiitää täyttä vauhtia!"

Hän levitti karttansa, hänen täytyi päästä puhumaan, ja niin hän teki
Bertille selkoa asemasta meritaistelutantereella.

"Kas tässä", hän sanoi, "30° 50' pohjoista leveyttä, 30° 50' läntistä pituutta. Hyvän päivämatkan päässä meistä, ja kaikki kulkevat etelälounaaseen minkä ennättävät. Paha kyllä me emme saa nähdä siitä rahtuistakaan. Ei vilahdukseltakaan!"

2.

Molempien valtojen keskinäinen suhde Atlannin pohjoisosassa oli siihen aikaan varsin omituinen. Yhdysvallat olivat tosin Saksaa mahtavampi merivalta, mutta amerikkalaisen laivaston päävoima liikuskeli vielä Tyvenellä merellä. Sotaa oli pelätty eniten Aasian puolelta, sillä aasialaisten ja valkoihoisten välit olivat käyneet tavattoman uhkaaviksi ja Japanin hallitus osoittautui odottamattoman jäykkäniskaiseksi. Saksalaisten ryhtyessä hyökkäykseen toinen puoli Amerikan merivoimaa viivyskeli Manillan luona ja n.s. toinen laivasto oli sijoitettu Tyvenen meren poikki aasialaisen pääaseman ja San Franciscon välille. Itäisellä rannikolla Amerikalla ei ollut muuta kuin Pohjois-Atlannin osasto. Se oli paluumatkalla Ranskassa ja Espanjassa vierailtuaan ja pumppasi parhaillaan keskellä Atlantia polttoöljyä lotjistaan — sillä useimmat aluksista olivat höyrylaivoja — kun kansainvälinen asema kärjistyi äärimmilleen. Siihen kuului neljä panssarilaivaa ja viisi panssaroitua risteilijää, jotka olivat melkein panssarilaivain vertaisia; viimeksi mainituista ei yksikään ollut rakennettu myöhemmin vuotta 1913. Amerikkalaiset olivat tottuneet ajattelemaan, että Suur-Britannian voi luottaa suojelevan Atlantia rauhoitettuna alueena, ja senpä vuoksi he eivät saattaneet kuvitellakaan itäisen rannikkonsa joutuvan laivastohyökkäyksen alaiseksi. Mutta aikoja ennen sodanjulistusta — itse toisena helluntaipäivänä — oli koko Saksan laivasto, kahdeksantoista panssarilaivaa ja lukuisasti polttotarvelotjia sekä rahtialuksia, jotka kuljettivat ilmalaivastoa varten tarvittavia varastoja, kulkenut Calais'n salmesta ja suunnannut rohkeasti matkansa suoraa päätä New Yorkia kohti. Saksalaisia panssarilaivoja oli siis kaksi kertaa enemmän kuin amerikkalaisia, ja sen lisäksi ne olivat paremmin aseestetut ja uudenaikaisempia ainakin seitsemässä oli Charlottenburgin teräksestä valmistetut koneet ja kaikissa samasta teräksestä laaditut tykit.

Laivastot joutuivat lähetysten keskiviikkona, ennenkuin sotaa olisi lopullisesti julistettu. Amerikkalaiset alukset olivat uudenaikaiseen tapaan asettuneet hajalleen noin kolmenkymmenen meripeninkulman päähän toisistaan ja koettivat pysytellä saksalaisten ja joko itäisten valtioiden tai Panaman välissä; sillä joskin oli tärkeätä puolustaa rannikkokaupunkeja, varsinkin New Yorkia, niin vielä välttämättömämpää oli suojella kanavaa hyökkäykseltä, joka estäisi päävoimaa palaamasta Tyveneltä mereltä. Epäilemättä, selitti Kurt, se koetti nyt päästä mahdollisimman nopeasti valtameren poikki, "ellei japanilaisilla ole ollut samaa aikomusta kuin saksalaisilla". Oli ilmeisesti aivan mahdotonta, että amerikkalainen Pohjois-Atlannin osasto olisi voinut toivoa lyövänsä saksalaiset. Mutta jos onni oli suopea, niin se saattoi antautua hidastuttavaan taisteluun ja tuottaa viholliselle sellaisia vaurioita, ettei rannikon puolustajain tarvinnut pelätä ylen voimakasta hyökkäystä. Sen velvollisuus ei ollut voittaa, vaan uhrautua, mikä on vaikein työ maailmassa. Sillä välin voitiin New Yorkin, Panaman ja muiden tärkeimpien paikkojen vedenalainen puolustus järjestää jossain määrin tehoisaksi.

Tällainen oli asema merellä, ja helluntaiviikon keskiviikkoon asti se pysyi ainoana seikkana, johon amerikkalaiset kiinnittivät huomiota. Silloin he kuulivat ensi kertaa, kuinka suuremmoinen Dornhofin ilmapurjehdusleiri todella oli ja että merihyökkäykseen saattoi mahdollisesti liittyä myöskin ilmahyökkäys. Mutta perin omituista on, miten vähän sen ajan sanomalehtiin luotettiin; esim. suurin osa New Yorkin asukkaita ei uskonut mitä laajinta ja seikkaperäisintä selontekoa saksalaisesta ilmalaivastosta todeksi, ennenkuin se oli näkyvissä.

Kurt puhui puolittain itsekseen. Hänellä oli edessään Mercatorin projektsionissa laadittu kartta, keinuen laivan liikkeiden mukaan hän jutteli tykeistä ja tonnimäärästä, laivoista ja niiden rakenteesta, voimasta nopeudesta, sotajohteellisista seikoista ja toimintapaikoista. Upseerien pöydässä hän pysyi ujoutensa vuoksi pelkkänä kuuntelijana, mutta nyt se ei enää hillinnyt häntä.

Bert seisoi vieressä, puhuen perin vähän, mutta seuraten Kurtin sormea, kun se liikkui kartalla. "Sanomalehdissä on jo kauan puhuttu tällaisista asioista", hän huomautti. "Ajatelkaas, että nyt ne toteutuvat!"

Kurt tunsi Miles Standishin seikkaperäisesti. "Se oli oikea peeveli ampumaan — oli saavuttanut parhaat tulokset. Taisivat meikäläiset viedä voiton, vai kuinka? Olisinpa ollut mukana. Mikähän meidän laivoista sen tuhosi? Ehkä se sai pommin koneisiinsa. Aika taistelu! Mitähän Barbarossa toimittaa?" hän jatkoi. "Se on minun vanha laivani. Ensiluokkainen se ei ole, mutta silti hyvä. Kyllä se vaan on lennättänyt pari luotia kohdalleen, jos vanha Schneider on tähtäämässä. Ajatelkaapas, siellä ne nyt rusikoivat toisiaan, isot tykit jyskivät, pommit räjähtävät, varastot syöksyvät ilmaan, rautaa lentää kuin korsia, niin kuin olemme vuosikausia uneksineet! Luultavasti me lennämme suoraa päätä New Yorkiin — ihan kuin se ei olisi mikään työ. Eivätpä taida kaivata meitä tuolla ulapalla. Se on meidän puoleltamme pelkkä varjotaistelu. Kaikki meikäläiset lotjat ja kuormalaivat kulkevat New Yorkia kohti muodostamaan meille uivan varaston. Ymmärrättekö?" Hän naputti karttaa etusormellaan. "Me olemme tässä. Kuormasto kulkee tuolla, sotalaivat työntävät tuolla amerikkalaiset tieltämme…"

Kun Bert meni miehistön ruokailuhuoneeseen illallisannostaan saamaan, kiinnitti tuskin kukaan häneen huomiota, jokunen vain osoitti häntä toisille. Jokainen puhui taistelusta, lausui arveluita, teki vastaväitteitä — toisinaan syntyi aika hälinä, niin että aliupseerien täytyi komentaa miehiä hiljenemään. Oli saapunut uusi viesti, mutta hän ei tajunnut siitä sen enempää, kuin että se kertoi Barbarossasta. Muutamat miehistä tuijottivat häneen ja hän kuuli useat kerrat nimen "Butteridge". Mutta kukaan ei häirinnyt häntä, ja hän sai muitta mutkitta annoksen keittoa ja leipää, kun hän jonon viimeisenä joutui jakajan luo. Hän oli jo pelännyt, ettei ruokaa riittäisikään hänelle, ja silloin hän ei olisi tietänyt mitä tehdä.

Myöhemmin hän uskalsi lähteä pienelle riippuvalle parvekkeelle yksinäisen vartijan luo. Sää oli vielä oivallinen, mutta tuuli yltyi ja ilmalaiva alkoi heilua enemmän. Hän tarttui lujasti kaidepuuhun ja tunsi huimausta. Maata ei näkynyt enää, kaikkialla kohosi ja laskeusi sinertävä ulappa suurina vesivuorina. Leveiden sinisten aaltojen keskellä keikkui likaisenharmaa vanha kuunari, jonka mastossa liehui Englannin lippu — mitään muuta laivaa ei ollut näkyvissä.

3.

Illalla alkoi tuulla kovin ja ilmalaiva keikkui kuin pyöriäinen kiitäessään ilman halki. Kurt kertoi useiden miesten olevan merikipeitä, mutta Bertille ei tuo liikunto tuottanut haittaa, hän kun oli onnekseen sellaisia omituisen hyvävatsaisia, joista tulee oivallisia merimiehiä. Hän nukkui hyvin, mutta heräsi varhain valoon ja huomasi Kurtin hoippuen etsivän jotain. Hän löysi sen viimein arkusta ja piti sitä epävarmana kädessään — se oli kompassi. Sitten hän tutki karttaansa.

"Me olemme muuttaneet suuntaa, ja joutuneet tuuleen", hän sanoi. "En pääse selville. Olemme kääntyneet New Yorkista etelään päin. Aivan kuin menisimme ottamaan osaa —"

Hän puhui vielä jonkun aikaa itsekseen.

Päivä koitti sateisena ja tuulisena. Akkuna oli ulkopuolelta kostea, joten he eivät voineet nähdä sen lävitse. Oli myöskin sangen kylmä, ja Bert päätti pysyä vaippojensa sisällä arkulla, kunnes torvi kutsui aamiaisannosta noutamaan. Syötyään sen hän lähti ulos parvekkeelle, mutta ei voinut erottaa muuta kuin ohitse ajelehtivia pilviä ja lähimpien ilmalaivojen hämärät ääriviivat. Vain silloin tällöin hän näki pilvikerroksen lomitse vilahdukselta harmaan meren.

Myöhemmin aamulla Vaterland muutti korkeusasemaansa ja kiiti äkkiä pilvien yläpuolelle, lähes kolmentoista tuhannen jalan korkeuteen, kuten Kurt kertoi.

Bert oli hytissään ja tuli huomanneeksi sumun häviävän akkunasta. Hän katsahti ulos ja näki uudelleen tuon päivänpaisteisen pilvitasangon, jonka hän oli ensin huomannut ilmapallosta. Saksalaiset ilmalaivat kohosivat yksitellen tuosta valkeasta merestä, kuten kalat nousevat näkyviin syvästä vedestä. Hän tuijotti hetkisen ja juoksi sitten pienelle parvekkeelle nähdäkseen tätä ihmettä paremmin. Alhaalla oli pilvimaailma ja myrskyinen sää, joka vyöryi mahtavana koilliseen päin, ilma hänen ympärillään oli kirkas ja kylmä ja tyyni — tuntui vain heikko viima ja siellä täällä ajelehti jokunen lumihiutale. Koneiden jyske kuului hiljaisuuden halki. Tuo suunnaton lauma toinen toisensa jälkeen kohoavia ilmalaivoja näytti omituisilta, kaameilta hirviöiltä, jotka tunkeutuivat kerrassaan outoon maailmaan…

Joko ei meritaistelusta ollut sinä aamuna saapunut uutisia tai prinssi piti ne omana hyvänään puolipäivään asti. Silloin rupesi satelemaan sanomia, jotka saattoivat luutnantin hurjasti kiihtymään.

"Barbarossa on tehty rammaksi ja uppoaa", hän huusi. "Gott im Himmel! Der alte Barbarossa! Aber welch ein braver Krieger!"

Hän astuskeli ympäri keinuvaa hyttiä ja oli jonkun aikaa kokonaan saksalainen.

Sitten hän muuttui jälleen englantilaiseksi. "Ajatelkaahan, Smallways! Tuo vanha laiva, jonka me pidimme niin puhtaana ja siistinä! Kaikki murskana, rauta lentää sirpaleina, ja tutut pojat — Gott! — nekin lentävät! Tulikuumaa vettä ruiskuaa, tulta leiskuu, ja tykit halkeilevat! Räjähtävät palasiksi niin kuin kaikki muukin! Puuvilla ei estä sitä — ei mikään! Ja minä olen täällä — niin lähellä ja niin kaukana! Der alte Barbarossa!"

"Entäs toiset laivat?" Bert kysyi hetken kuluttua.

"Gott! Olemme menettäneet Karl der Grossen, parhaimman ja suurimman laivoistamme. Siihen törmäsi yöllä muuan englantilainen höyrylaiva, joka sotkeutui taisteluun — koettaessaan selviytyä väljemmille vesille. Siellä raivoaa myrsky. Englantilainen muserti nokkansa ja kelluu avutonna! Semmoista taistelua ei ole ollut koskaan — ei koskaan ennen! Hyviä laivoja ja hyviä miehiä molemmin puolin — myrsky ja pimeyttä ja aamunkoitto ja keskellä valtamerta täydessä vauhdissa! Ei yhtään vedenalaisia! Ammutaan vaan tykeillä! Toinen puoli laivoistamme on menettänyt mastonsa, joten emme saa niistä tietoja. 30° 38' pohjoista leveyttä, 40° 31' läntistä pituutta — missä se onkaan?"

Hän kaivoi jälleen esiin karttansa ja tuijotti siihen kuitenkaan mitään näkemättä.

"Der alte Barbarossa! En saa sitä mielestäni — pommi konehuoneeseen, tuli leiskahtaa pätseistä, lämmittäjät ja koneenkäyttäjät kärventyvät kuoliaiksi. Miehet, joiden kanssa olen elänyt, Smallways — miehet, joiden kanssa olen läheisesti jutellut! Heidän päivänsä koitti lopultakin! Eikä se ollutkaan heille onneksi!

"Rampana ja uppoaa! Kaikille ei taitane riittää onnea taistelussa. Vanha Schneider rukka! Mutta olenpa varma, että hän antoi samalla mitalla takaisin!"

Siten heille tihkui kaiken aamua uutisia taistelusta. Amerikkalaiset olivat menettäneet toisenkin laivan, jonka nimeä ei tunnettu; Hermann oli vahingoittunut koettaessaan suojella Barbarossaa… Kurt harhaili kuin häkkiin suljettu eläin pitkin ilmalaivaa, kulki milloin kotkan alla sijaitsevalle keulaparvekkeelle, milloin pienelle riippuvalle parvekkeelle, milloin tarkasteli karttojaan. Hänestä tarttui Bertankin se tunne, että taistelu tapahtui aivan lähellä. Mutta kun Bert lähti parvekkeelle, oli kaikkialla autiota ja hiljaista. Ylhäällä siinti kirkas, tummansininen taivas ja alhaalla levisi väreilevä harso liikkumattomia, ohuita päivänpaisteisia höyhenpilviä, joiden lävitse näkyi huimasti kiitäviä sadepilviä, mutta merta ei vilahdukseltakaan. Jyskien työskentelivät koneet, ja pitkä, aaltoileva ilmalaivaliuta kiiruhti lippulaivansa perässä kuin joutsenlauma johtajaansa seuraten. Koneiden jyskinää lukuunottamatta kaikki kävi äänettömästi kuin unessa. Mutta jossain alhaalla, missä tuuli ja satoi, tykit jyrisivät, pommit osuivat räjähtäen, ja miehet ahersivat ja kuolivat vanhaan sotatapaan.

4.

Iltapäivän kuluessa alapuolella oleva sää lientyi, ja meri tuli paikoitellen jälleen näkyviin. Ilmalaivasto laskeutui verkalleen alemmaksi, ja auringonlaskun aikaan nähtiin haaksirikkoinen Barbarossa kaukana idän puolella. Smallways kuuli miesten kiiruhtavan käytävää pitkin ja lähti uteliaana parvekkeelle, missä puolikymmentä upseeria tarkasteli kaukoputkilla panssarilaivan avutonta hylkyä. Sen luona oli kaksi muuta alusta, toinen tyhjennetty öljysäiliö, joka kohosi sangen korkealle vedestä, toinen kuormalaiva. Kurt seisoi parvekkeen päässä, hiukan erillään toisista.

"Gott!" hän virkkoi lopulta laskien kaukoputken silmiltään, "aivan kuin näkisi vanhan ystävän katkaistuin nenin — odottamassa viimeistä iskua. Vanha Barbarossa!"

Äkkinäisen mielijohteen pakottamana hän ojensi kaukoputkensa Bertille, joka kaikkien hylkimänä oli tähystellyt hänen käsivarsiensa alitse ja erottanut merellä vain kolme mustanruskeata juovaa.

Bert ei ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään tuon isonnetun, hieman himmeän kuvan veroista. Avuttomana kelluva panssarilaiva ei ollut vain kolhittu, se oli murskattu. Ihmeellistä, että se vielä pysyi pinnalla. Tuhon olivat tuottaneet voimakkaat koneet. Pitkän yöllisen ajon kestäessä se oli joutunut erilleen toveriensa piiristä Susquehannan ja Kansas Cityn väliin. Huomattuaan sen olevan niin lähellä nämä jättäytyivät jälelle, kunnes se oli melkein ensinmainitun panssarilaivan kupeella, ja kutsuivat merkeillä avukseen Theodore Rooseveltin ja pienen Monitorin. Aamun koittaessa Barbarossa havaitsi joutuneensa saarroksiin. Taistelua oli kestänyt vain viisi minuuttia, kun idästä ilmestyi Hermann ja heti sen jälkeen Fürst Bismarck lännestä, pakottaen amerikkalaiset lähtemään tiehensä. Mutta ne olivat jo ennättäneet raadella sen repaleiksi purkamalla pitkän pakonsa aikana kasaantuneen kiukkunsa siihen. Bertin mielestä se näytti pikemmin eriskummalliselta sotkuiselta metalliröykkiöltä kuin panssarilaivalta. Tuskin hän saattoi erottaa sen eri osia toisistaan.

"Gott!" mutisi Kurt ottaen vastaan Bertin ojentaman kaukoputken — "Gott! Da waren Albrecht der gute Albrecht und der alte Zimmermann — und von Rosen!"…

Kauan sen jälkeen kuin Barbarossa jo oli häipynyt hämärään ja etäisyyteen, hän viipyi vielä parvekkeella tähystellen kaukoputkellaan, ja hyttiinsä palattuaan hän oli harvinaisen hiljainen ja miettiväinen.

"Tämä on hurjaa leikkiä, Smallways", hän virkkoi viimein — "sota on hurjaa leikkiä. Tällaisen tapahtuman jälkeen sitä katselee toisin silmin. Moni mies on saanut puuhata, jotta Barbarossa tulisi valmiiksi, ja siellä oli miehiä — sellaisia ei tapaa joka päivä. Albrecht — siellä oli muuan mies nimeltään Albrecht — soitti sitraa ja sepitti tilapäärunoja. Mitenkähän hänen lienee käynyt? Hän ja minä — me olimme erittäin läheisiä ystäviä — saksalaiseen tapaan."

5.

Smallways heräsi keskellä yötä. Hytti oli pimeä, siinä veti, ja Kurt kuului puhuvan itsekseen saksan kielellä. Hän näkyi hämärästi akkunan luona, jonka hän oli avannut. Hänen kasvoillaan päilyi tuo kylmä, kirkas, kalpea valo, joka ei ole niin paljon valoa kuin pimeyden väistymistä, joka luo mustia varjoja ja usein ennustaa aamunkoittoa yläilmoissa.

"Mikäs nyt on?" kysyi Bert.

"Hiljaa!" sanoi luutnantti. "Ettekö kuule?"

Hiljaisuudessa kuului kovia pamahduksia, yksi, kaksi, sitten hetken päästä kolme nopeasti peräkkäin.

"Taivas!" sanoi Bert — "tykkejä!" ja joutui silmänräpäyksessä luutnantin rinnalle. Ilmalaiva oli vielä sangen korkealla, ja merta peitti ohut pilvikerros. Tuuli oli lientynyt, ja seuraten Kurtin sormen ohjausta Bert erotti hämärästi tuon värittömän harson lävitse ensin punaisen hohteen, sitten nopean punaisen välähdyksen ja sitten pienen matkan päässä siitä toisen. Hetken ajan tuntui siltä, että ne olivat äänettömiä leimahduksia, ja vasta sitten, kuin oli jo lakannut odottamasta, kajahti myöhäinen jymähdys. Kurt puhui saksaa, perin nopeasti.

Torven kutsu kajahti ilmalaivan halki.

Kurt hypähti pystyyn, sanoi jotain kiihtyneellä äänellä, käyttäen yhä saksaa, ja astui ovelle.

"Kuulkaahan! Mikäs nyt on?" huusi Bert. "Mitäs tämä on?"

Luutnantti pysähtyi hetkeksi oviaukkoon, kuvastuen tummana valaistua käytävää vastaan. "Te pysytte täällä, Smallways. Älkää tulko näkyviin. Me ryhdymme taisteluun", hän selitti ja katosi.

Bertin sydän alkoi sykkiä kiivaasti. Hän tunsi leijailevansa korkealla taistelevien laivojen yläpuolella. Iskisivätkö he kuin haukka linnun niskaan? "Taivas!" hän kuiskasi lopulta kammon valtaamana.

Pom!… pom! Hän huomasi etäällä toisen — punertavan leimahduksen vastaavan ensimäiseen. Vaterlandissa oli tapahtunut muutos, jota hän ei voinut selittää, ja sitten hän havaitsi koneiden jyskeen hiljentyneen melkein kuulumattomaksi sykinnäksi. Hän pisti päänsä ulos akkunasta ja näki kalpeassa valossa toisten ilmalaivojen liikkuvan enää tuskin huomattavasti.

Torvi kajahti jälleen, ja siihen vastattiin toisista laivoista. Tulet sammuivat; laivat kuvastuivat hämärinä, tummina möhkäleinä syvänsinistä taivasta vastaan, jolla vielä vilkkui jokunen tähti. Kauan he leijailivat, hänen mielestään äärettömän kauan, ja sitten hän kuuli ilmaa pumpattavan pikku palloon, ja verkalleen vaipui Vaterland pilviä kohti.

Hän kurottautui eteenpäin, mutta ei voinut nähdä, seurasiko muu laivasto heitä, yläpuolella ulospäin pullistuvat kaasusäiliöt olivat tiellä. Tuossa salaisessa, äänettömässä laskeutumisessa oli jotain, joka kiihotti ankarasti hänen mielikuvitustaan.

Pimeys syveni joksikin aikaa, viimeinen kalpeneva tähti hävisi taivaanrannasta, ja hän tunsi pilvien kylmentävän läheisyyden. Sitten alapuolella punertava hehku kävi äkkiä ääriviivoiltaan selväksi, muuttui liekeiksi. Vaterland taukosi laskeutumasta ja leijui väijyen paikoillaan ja, kuten näytti, huomaamattomana juuri erään ajelehtivan pilvikerrostuman alapuolella, kenties tuhannen jalan päässä taistelevista.

Yön kuluessa meritaistelu ja peräytymisretki olivat joutuneet uuteen vaiheeseen. Amerikkalaiset olivat taitavasti ja sukkelasti vetäneet kokoon lentävän linjansa päät, kunnes se lopulta muodosti kolonnan ja oli hyvän matkaa etelässä hajallaan ja löyhästi ajavista saksalaisista. Pimeässä ennen aamunkoittoa he olivat sitten muuttaneet suuntaa ja höyrysivät kiinteässä ryhmässä pohjoista kohti aikoen tunkeutua saksalaisten taistelulinjan lävitse ja hyökätä sen laivaston kimppuun, joka pyrki New Yorkiin saksalaista ilmalaivastoa avustamaan. Paljon oli muuttunut siitä, kuin laivastot joutuivat ensi kerran tekemisiin keskenään. Amerikkalainen amiraali, O'Connor, tiesi nyt hyvin ilmalaivojen olemassaolon, eikä hänen tarvinnut enää kiinnittää päähuomiotaan Panamaan, koska vedenalaisen laivaston ilmoitettiin saapuneen sinne Key Westistä [Yhdysvaltain laivastoasema Floridan eteläkärjessä. Suom. muist.] ja Delaware sekä Abraham Lincoln, molemmat mahtavia ja aivan uudenaikaisia laivoja, olivat jo Rio Grandessa, kanavan Tyvenen meren puoleisessa päässä. Susquehannalla sattunut höyrykattilan räjähdys oli kuitenkin hidastuttanut hänen liikettään, ja aamun koittaessa tämä laiva oli niin lähellä Bremeniä ja Weimaria, että ne hyökkäsivät heti kimppuun. Joko se oli hyljättävä tai oli antauduttava taisteluun. O'Connor valitsi jälkimäisen ehdon. Taistelu ei ollutkaan ensinkään toivoton. Tosin saksalaisilla oli useampia ja voimakkaampia laivoja, mutta ne olivat hajallaan lähes neljänkymmenen viiden meripeninkulman pituisessa linjassa. Oli siis varsin mahdollista, että amerikkalaisten seitsenlaivainen kolonna ehtisi raadella linjan päästä toiseen, ennenkuin ne voisivat kokoontua taisteluun.

Päivä koitti hämäränä ja pilvisenä, eikä Bremen, sen enempää kuin Weimarkaan, huomannut joutuvansa tekemisiin useamman laivan kuin Susquehannan kanssa, kunnes koko kolonna ilmestyi sen takaa esiin noin meripeninkulman päässä ja hyökkäsi niiden kimppuun. Tällainen oli tila Vaterlandin ilmaantuessa. Punainen hehku, jonka Bert oli nähnyt pilvikerroksen lävitse, tuli onnettomasta Susquehannasta; se sijaitsi melkein suoraan alhaalla, sekä keula että perä ilmivalkeassa, mutta taistellen vielä kahdella tykillä ja höyryten verkalleen etelään päin. Bremen ja Weimar, jotka olivat saaneet useita kolhauksia, etenivät sen luota lounaaseen päin. Amerikkalainen laivasto, Theodore Roosevelt etunenässä, ajoi ohitse niiden peräpuolitse kaiken aikaa pommittaen ja pyrki erottamaan ne suuresta uudenaikaisesta Bismarckista, joka lähestyi lännestä käsin. Mutta Bert ei tuntenut näiden laivojen nimiä, ja melkoisen ajan hän luuli saksalaisia amerikkalaisiksi ja amerikkalaisia saksalaisiksi taistelijain suunnan erehdyttämänä. Hänestä näytti siltä, että kuusi panssarilaivaa ahdisti kolmea, joita muuan uusi tulokas auttoi, kunnes hänen laskelmansa osoittautuivat vääriksi Bremenin ja Weimarin ampuessa Susquehannaa. Sitten hän oli jonkun aikaa aivan sekaisin. Myöskin tykkien melu saattoi hänet ymmälleen; ne eivät tuntuneet enää jylisevän, ne räiskyivät, ja jokainen heikko välähdys sai hänen sydämensä sätkähtämään odotuksesta. Hän oli ennen tottunut kuvista näkemään panssarilaivat sivulta käsin, nyt ne olivat kuin levällään hänen allaan ja kaikki ylöspäin pistävät osat näyttivät niin kumman typistetyiltä. Enimmäkseen kannet olivat autiot, vain siellä ja täällä piileskeli parvi miehiä teräsvarustusten suojissa. Hän näki kaikkien näiden laivojen keinuvan melkoisesti ja räiskivän tykeillään yli pitkien, matalien laineiden aamunkoitteen kylmässä, kirkkaassa valossa. Koko taulu aaltoili verkalleen ilmalaivan pitkän rytmillisen nousun ja laskun mukaan.

Ensiksi ilmestyi näyttämön yläpuolelle vain Vaterland. Se leijaili korkealla Theodore Rooseveltin yläpuolella, pysyen kaiken aikaa tuon täyttä vauhtia kiitävän aluksen tasalla. Sen täytyi ajoittain näkyä ajelehtivien pilvien lomitse. Muu ilmalaivasto pysyttelihe pilvikatoksen yläpuolella kuuden tai seitsemän tuhannen jalan korkeudessa, keskustellen lippulaivan kanssa langattoman sähkölennättimen avulla, mutta karttaen joutumasta tykistötulen alaiseksi.

Varmaan ei tiedetä, mihin aikaan onnettomat amerikkalaiset havaitsivat, että taisteluun oli ilmestynyt uusi osakas. Heidän kokemuksistaan ei ole mitään selontekoa olemassa. Meidän on parhaamme mukaan koetettava kuvitella, miltä taistelun kiihottamasta merimiehestä tuntui, kun hän äkkiä kohotti katseensa ja näki yläpuolellaan suunnattoman äänettömän haamun, joka oli suurintakin panssarilaivaa isompi ja veti perässään Saksan lippua. Hetken kuluttua, sikäli kuin taivas selkisi, sellaisia laivoja ilmestyi yhä useampia hajaantuvien pilvien lomitse, ja kaikki näkyivät ylimielisinä halveksivan tykkejä ja panssareita, kaikki lensivät nopeasti pysyäkseen alhaalla raivoavan taistelun tasalla.

Alusta loppuun saakka ei Vaterlandia ammuttu ainoallakaan tykillä, vain muutama kivääri suunnattiin sitä kohti. Täytyy pitää pelkkänä sattumana sitä, että yksi sen miehistä sai surmansa. Eikä se myöskään ottanut osaa taisteluun ennen kuin vasta lopulla. Se lensi tuhon omaksi tuomitun amerikkalaisen laivaston yläpuolella, ja prinssi ohjaili langattoman lennättimen avulla sen toverien liikkeitä. Sillä välin Vogel-stern ja Preussen, perässään puoli tusinaa drachenfliegereitä, kiitivät täyttä vauhtia edelle ja laskeutuivat sitten pilvien läpi noin viiden meripeninkulman päässä amerikkalaisista. Theodore Roosevelt laukaisi heti keulapuolen suuret tykit, mutta pommit räjähtivät etäällä Vogel-sternin alapuolella, ja viipymättä leijaili alaspäin tusina yhden miehen drachenfliegereitä hyökkäykseen valmiina.

Kurkottaen päätään hytin akkunasta Bert näki koko tapahtuman, aeroplaanin ja panssarilaivan ensimäisen kamppailun. Hän näki noiden eriskummallisten saksalaisten drachenfliegerien, joilla oli leveät laakeat siivet, neliskulmainen pää ja pyörillä varustettu ruumis, kiitävän mies selässään halki ilman kuin lintuparvi. Oikealla eräs keikahti pahoin, syöksyi jyrkästi ylös ilmaan, räjähti kovasti paukahtaen ja vaipui loimoten mereen. Toinen putosi suin päin veteen ja näkyi aaltoihin osuessaan lentävän palasiksi. Hän näki Theodore Rooseveltin kannella pikkuruisten miesten, joista erotti vaan päät ja jalat, kiireimmän kautta valmistautuvan ampumaan toisia. Sitten etumaisin lentokone syöksyi Bertin ja amerikkalaisen laivan kannen väliin, ja jyrähtäen osui sen pommi tarkasti keulapatteriin, saaden vastaukseksi heikkoa kiväärien paukkinaa. Rätisten tyhjenivät amerikkalaisen makasiinitykit, ja jymähtäen tuli Fürst Bismarckista vastaukseksi pommi. Sitten Bertin ja amerikkalaisen panssarilaivan välitse kulki toinen ja kolmas lentokone, pudottaen alas pommeja, ja neljäs, jonka ratsastajaan oli osunut luoti, keikahti alas ja palasiksi lentäen räjähti luotien raatelemain savutorvien välissä, lennättäen ne sijoiltaan. Bert näki vilahdukselta pienen mustan olennon hypähtävän lentokoneen käyristyvältä rungolta, osuvan savupiippuun ja putoavan velttona kannelle, missä räjähdys sen silmänräpäyksessä nielaisi olemattomaksi.

Lippulaivan keulapuolelta kuului hirveä räjähdys, suunnaton kappale metallia näkyi irroittuvan siitä ja sukeltavan mereen, vieden mukanaan miehiä ja jättäen jälelle aukon, johon lentokoneesta kätevästi viskattiin loimuava pommi. Ja sitten Bert erotti kasvavassa armottomassa valossa liiankin selvään, kuinka Theodore Rooseveltin vaahtoavassa vanavedessä kamppaili hurjasti joukko pikkuruisia olentoja. Mitä ne olivat? Eivät kai ihmisiä — ei suinkaan? Nuo hukkuvat, ruhjotut pikku oliot raatelivat hapuilevilla sormillaan Bertin sielua. "Hyvä jumala!" hän melkein vikisten valitti. "Hyvä jumala!" Hän katsoi jälleen, ne olivat kadonneet, ja Andrew Jackson, jonka mustaa runkoa uppoavan Bremenin viimeinen laukaus oli hieman rumentanut, halkoi vettä, joka oli ne niellyt, kahteen kauniisti sopusuhtaiseen aaltoon. Hetkiseksi suunnaton kauhu sokaisi Bertin estäen häntä näkemästä jatkuvaa hävitystyötä.

Sitten kuului hirvittävä jyrinä, johon liittyi sarja pienempiä räjähdyksiä, ja Susquehanna, joka oli nyt kolmen meripeninkulman päässä itään käsin, hävisi äkisti kiehuvaan, kuohuvaan syvyyteen. Jonkun aikaa näkyi vain mylleröivää vettä, sitten ryöpsähteli nielusta suunnattomina röyhtäyksinä höyryä, ilmaa, öljyä, vaatetta ja puuta ja ihmisiä.

Se keskeytti taistelun. Bertistä tuo seisaus tuntui pitkältä. Hän huomasi etsivänsä drachenfliegereitä. Erään litistyneet jäännökset uiskentelivat Monitorin keulapuolella, toiset olivat kulkeneet ohi pudotellen pommeja amerikkalaisiin laivoihin. Useat keikkuivat vedessä nähtävästi vahingoittumattomina ja kolme tai neljä oli vielä ilmassa, kiertäen suuressa kaaressa emälaivaansa palatakseen. Amerikkalaiset panssarilaivat eivät olleet enää kolonnassa. Pahasti vahingoittunut Theodore Roosevelt oli kääntynyt kaakkoon ja Andrew Jackson, joka oli saanut aimo kolhauksia, mutta säilyttänyt tykistönsä eheänä, ajoi sen ja yhä vielä vereksen ja voimakkaan Fürst Bismarckin väliin suojellakseen edellistä sen tulelta. Länteen olivat ilmestyneet Hermann ja Germanicus valmiina taisteluun.

Seisahduksessa, joka seurasi Susquehannan häviötä, Bert erotti korvia viiltävän äänen, ikäänkuin huonosti voideltu ovi olisi lentänyt auki — Fürst Bismarckin miehet hurrasivat.

Ja tuon pysähdyksen kestäessä myöskin aurinko nousi, tumma vesi muuttui heleän siniseksi ja maailman yli tulvi kultaista valoa. Tuntui kuin äkkinäinen hymy olisi levinnyt vihan ja kauhun näyttämölle. Pilviharso oli hävinnyt kuin taikavoiman haihduttamana, ja taivaalla näyttäytyi koko suunnattomuudessaan saksalainen ilmalaivasto, joka nyt laskeutui saaliinsa kimppuun.

"Pom-pom, pom-pom!" kumisivat tykit, mutta panssarilaivat eivät olleet rakennetut taivasta vastaan taistelemaan, ja amerikkalaiset saivat osumaan vain muutamia kiväärinluoteja, jotka eivät tuottaneet sanottavia vaurioita. Heidän kolonnansa oli nyt murtunut, Susquehanna oli kadonnut, Theodore Roosevelt jäänyt jälelle ja menettänyt keulatykkinsä, Monitor joutunut pahaan pulaan. Molemmat viimeksi mainitut olivat kokonaan lopettaneet ammuntansa ja samaten myöskin Bremen ja Weimar, kaikki neljä sijaitsivat nyt kuulankantaman päässä toisistaan pakollisessa aselevossa ja yhä pitäen ylhäällä lippujaan. Ainoastaan neljä amerikkalaista alusta, Andrew Jackson etunenässä, kulki edelleen kaakkoiseen päin. Fürst Bismarck, Hermann ja Germanicus höyrysivät samaan suuntaan ankarasti ammuskellen. Vaterland kohosi verkalleen ilmaan valmistuakseen näytelmän viimeistä näytöstä varten.

Sitten tusina ilmalaivoja, asettuen perätysten, laskeutui rauhallisen nopeasti ilman halki amerikkalaista laivastoa kohti. Ne pysyttelivät parin tuhannen jalan korkeudessa, kunnes ennättivät etumaisten panssarilaivojen kohdalle ja hiukan edelle, vaipuivat sitten äkkiä kuularyöppyyn ja, kulkien juuri hiukkasen nopeammin kuin alapuolella olevat laivat, kylvivät pommeja niiden ohutkuorisille kansille, kunnes ne muuttuivat kohajavaksi, räiskyväksi liekkimereksi. Niin ilmalaivat kulkivat toinen toisensa jälkeen amerikkalaisen kolonnan ylitse, kun se koetti jatkaa taisteluaan Fürst Bismarckia, Hermannia ja Germanicusta vastaan, ja jokainen ilmalaiva lisäsi edeltäjänsä synnyttämää hävitystä ja hämmennystä. Amerikkalaisten tykkituli taukosi melkein kokonaan, jymähti vain jokunen sankarillinen laukaus, mutta he kulkivat yhä eteenpäin, itsepintaisen taipumattomina, verisinä, murskattuina, raivoisasti vastustellen, sylkien luoteja ilmalaivoja kohti, saksalaisten panssarilaivojen armottomasti pommittaessa. Mutta nyt Bert näki niitä vain vilahdukselta hyökkäävien ilmalaivojen lomitse…

Äkkiä Bert huomasi hämmästyksekseen, että koko taistelu loittoni ja muuttui vähemmän meluisaksi. Vaterland nousi ilmaan, tasaisesti ja äänettömänä, kunnes tykkien jyske ei enää ahdistanut sydäntä, vaan saapui korviin etäisyyden heikentämänä. Pian nuo neljä vaiennutta laivaa, jotka jäivät idän puolelle, olivat vain pieniä kaukaisia esineitä. Mutta oliko niitä neljä? Bert saattoi nyt nähdä vain kolme uiskentelevaa, mustunutta ja savuavaa hylkyä aurinkoa vasten. Mutta Bremen oli laskenut vesille kaksi venettä; Theodore Roosevelt lähetti myöskin veneitä sinne päin, missä ajelehti pikkuruisia esineitä nousten ja vaipuen Atlannin suurilla, leveillä aalloilla… Vaterland ei seurannut enää taistelua. Tuo kiitävä meteli ajautui kaakkoon päin pieneten ja heiketen yhä enemmän. Eräs ilmalaivoista makasi meressä palavana, näyttäen kaukaiselta, suunnattomalta liekkilähteeltä, ja etäältä lounaan puolelta ilmaantui ensin yksi, sitten kolme saksalaista panssarilaivaa, jotka riensivät tovereitaan auttamaan…

6.

Yhä kohosi Vaterland, ja ilmalaivasto nousi sen keralla, kokoontui ja suuntasi kulkunsa New Yorkia kohti. Taistelu häipyi yhä etäisemmäksi, siitä näkyi enää vain tummia haamuja ja savuava keltainen loimu, joka ennen pitkää erottui vain epäselvänä läikkänä kirkkaasta taivaanrannasta ja sitten katosi kokonaan näkyvistä…

Niin oli Bert Smallways siis nähnyt taistelun, jossa olivat ensimäistä kertaa tulessa ilmalaivat ja viimeisen kerran koko sotahistorian omituisimmat ilmiöt, rautaiset panssarilaivat, jotka aloittivat uransa keisari Napoleon III:n uivina pattereina Krimin sodassa ja pysyivät käytännössä seitsemänkymmentä vuotta niellen suunnattomat määrät ihmiskunnan voimia ja varoja. Tuon ajan kuluessa luotiin yli kaksitoista tuhatta viisi sataa näitä kummallisia hirviöitä, joista jokainen oli edeltäjäänsä suurempi, voimakkaampi ja murhaavampi. Jokaista vuorostaan tervehdittiin aikansa parhaimpana ennätyksenä, useimmat myytiin kotvan kuluttua rautaromuna. Ainoastaan viisi prosenttia niistä pääsi milloinkaan todelliseen taisteluun. Muutamat tekivät haaksirikon, toiset ajoivat maalle ja särkyivät, useat törmäsivät tapaturmassa vastakkain ja upposivat. Lukemattomien ihmisten elämä uhrattiin niiden palvelukseen, tuhansien insinöörien ja keksijäin loistava nero ja kärsivällisyys, arvaamattomia rikkauksia ja ainesvarastoja. Niiden tähden ihmiset saivat kuihtua ja nähdä nälkää, miljoonat lapset käydä ennen aikojaan työhön käsiksi, lukemattomat onnellisen elämän mahdollisuudet raueta tyhjiin. Niitä varten oli mistä hinnasta hyvänsä hankittava rahaa — sellainen oli laki kansakunnan olemassaolosta noina omituisina aikoina. Epäilemättä ne olivat mekaanisten keksintöjen historian eriskummallisimpia, tuhoisimpia ja hyödyttömimpiä jättiläishirviöitä.

Ja sitten pilvissä leijailevat halvat kaasulaitteet hävittivät ne perin pohjin!…

Bert Smallways ei ollut koskaan ennen nähnyt sulaa hävitystä ja käsittänyt, kuinka tuhoisa sota on. Hänen järkytetty mielensä alkoi tajuta, että sellaistakin oli elämässä. Kaikesta tästä myllertävien vaikutelmien ryöppyisestä tulvavirrasta kohosi ylimmäksi yksi mielikuva — kuva Theodore Rooseveltin miehistä, jotka ensimäisen pommin räjähdettyä olivat kamppailleet vedessä. "Taivas!" hän sanoi sitä muistellessaan; "se olisi voinut sattua minulle ja Grubbille!… Siinä sitä olisi sätkinyt ja saanut vettä kitaansa. Ei kai sitä kauan kestä."

Hän halusi kiihkeästi nähdä, miten nämä seikat olivat Kurtiin vaikuttaneet. Sitäpaitsi hän havaitsi olevansa nälissään. Hän astui epäröiden hytin ovelle ja kurkisti käytävään. Lähellä miehistön ruokailuhuoneeseen johtavaa käytävää seisoi ryhmä ilmalaivan miehiä katsellen jotain, joka oli piilossa häneltä eräässä komerossa. Muuan heistä oli puettu kevyeen sukeltajan asuun, jonka Bert oli jo nähnyt kaasusäiliön tornissa käydessään, ja uteliaisuudesta hän lähti katselemaan tarkemmin tätä henkilöä ja kypärää, joka hänellä oli kainalossaan. Mutta hän unohti kypärän ennätettyään komeron luo, sillä siinä makasi kuolleena nuorukainen, johon Theodore Rooseveltistä lennätetty luoti oli osunut.

Bert ei ollut ensinkään havainnut, että Vaterlandiin olisi yltänyt luoteja; hän oli kuvitellut olevansa kaiken aikaa tulen ulkopuolella. Hän ei voinut ymmärtää, mikä tuon nuorukaisen oli surmannut, eikä kukaan selittänyt sitä hänelle.

Nuorukainen makasi siinä asennossa, johon hän oli kaatunut ja kuollut; nuttu oli repeytynyt ja kärventynyt, lapaluu murskautunut ja työntynyt ulos, koko vasen puoli ruumista pahoin raadeltu. Verta oli vuotanut runsaasti. Miehet kuuntelivat kypäräniekkaa, kun tämä selitteli asiata ja osoitti permannossa olevaa pyöreätä reikää ja murskautunutta käytävän seinälaudoitusta, johon vihainen kuula oli kohdistanut lopputarmonsa. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme; nuo vaaleaveriset, sinisilmäiset miehet olivat tottuneet kuuliaisuuteen ja järjestykselliseen elämään, ja tämä ruhjoutunut, märkä, kiusallinen esine, joka kerran oli ollut toveri, tuntui heistä melkein yhtä kummalliselta kuin Bertistäkin.

Pieneltä parvekkeelta päin kiiri käytävää pitkin hurja naurunrähäkkä, ja joku puhui — melkein karjui — saksan kielellä voitonriemuisesti.

Siihen vastasivat toiset henkilöt matalammalla ja kunnioittavalla äänellä.

"Der Prinz", lausui joku, ja kaikki miehet muuttuivat jäykemmiksi ja vähemmän luonnollisiksi. Käytävään ilmestyi ryhmä henkilöitä, joiden etunenässä astui luutnantti Kurt paperikasaa kantaen.

Hän pysähtyi kuin salaman iskemänä nähdessään komerossa makaavan ruumiin, ja hänen punakat kasvonsa kalpenivat. "Ohoh!" hän äännähti hämmästyneenä.

Prinssi seurasi häntä jutellen olkansa yli von Winterfeldin ja kapteenin kanssa. "No?" hän sanoi Kurtille pysähtyen keskelle lausettaan ja seuraten Kurtin käden viittausta. Hän tuijotti tuohon lyyhistyneeseen olentoon ja näytti ajattelevan hetkisen.

Sitten hän viittasi huolimattomasti nuorukaisen ruumiiseen ja kääntyi kapteenin puoleen.

"Toimittakaa se pois", hän virkkoi saksaksi ja jatkoi matkaansa, päättäen von Winterfeldille kohdistamansa lauseen yhtä hilpeällä äänellä, kuin oli sen aloittanutkin.

7.

Se syvä vaikutelma avuttomina hukkuvista ihmisistä, joka oli jäänyt Bertin mieleen meritaistelusta, sekaantui irroittamattomasti muistoon prinssi Karl Albertin mahtavasta ilmestymisestä, kun tämä viitaten käski Vaterlandin miehen ruumiin poistettavaksi. Tähän asti hän oli ajatellut sotaa hilpeäksi, rennoksi, kiihottavaksi tapahtumaksi, jotensakin suuren karnevaalin kaltaiseksi, ja yleensä hupaisaksi ja virkistäväksi. Nyt hän tunsi sen hiukan paremmin.

Seuraavana päivänä hänen pettymystänsä seurasi kolmas ilkeä vaikutelma, melkeinpä liian joutava tullakseen kuvatuksi. Sodan aikana sellainen oli pelkkä välttämätön arkitapahtuma, mutta hänen kaupunkilaistunutta mielikuvitustaan se järkytti ankarasti. "Kaupunkilaistuneella" tarkoitamme aikakauden erikoista hempeyttä. Sen ajan yhteenkasaantuneilla kaupunkilaisilla ei ollut lainkaan yhtä laajalle ulottuvaa elämänkokemusta kuin edellisten aikojen ihmisillä; he eivät näet yleensä nähneet koskaan mitään surmattavan, tutustuivat vain kirjojen ja kuvien lieventävän välityksen kautta hengelle käypään väkivaltaisuuteen. Ainoastaan kolme kertaa koko elämässään Bert oli nähnyt kuolleen ihmisen, eikä hän ollut koskaan surmannut mitään sen suurempaa oliota kuin vastasyntyneen kissanpojan.

Tämän kolmannen tärähdyksen hän sai nähdessään, kuinka muuan Adlerin miehistä teloitettiin siitä hyvästä, että oli tuonut mukanaan laatikon tulitikkuja. Rikos oli ilmeinen. Mies oli laivaan tullessaan unohtanut, että hänellä oli sellaisia taskussaan. Tämän rikkomuksen suuruutta oli perin pohjin terotettu jokaiselle, ja pitkin laivaa oli ripustettu runsaasti varoitustauluja. Mies selitti puolustuksekseen tottuneensa niin kovin ilmoituksiin ja olleensa niin kiintynyt työhönsä, ettei hän ollut sovittanut niitä itseensä; hän vetosi huomaamattomuuteen, mikä sotilaalle on varsin suuri rikos. Laivan päällikkö julisti hänet syylliseksi ja prinssi vahvisti tuomion langattoman sähkölennättimen avulla. Hänen kuolemaansa päätettiin käyttää varoitukseksi koko laivastolle. "Saksalaiset", selitti prinssi, "eivät olleet kulkeneet hajamielisyydessään Atlannin poikki." Ja jotta tämä kuuliaisuuden ja järjestyksen opetus näkyisi kaikkialla, päätettiin sähköteloituksen tai nukuttamisen asemasta käyttää hirttämistä.

Niinpä ilmalaivasto ryhmittyi lippulaivan ympärille kuin korppiparvi kalalammikossa ruoka-aikana. Adler leijaili aivan lippulaivan rinnalla. Vaterlandin: koko miehistö kokoontui riippuvalle parvekkeelle, toisten laivojen miehet kapusivat ilmasäiliöille, s.o. nousivat ulkoverkkoa myöten kylkien yläosiin. Upseerit ilmestyivät konetykki-parvekkeille. Bert näki koko laivaston allaan, ja se näytti hänestä kerrassaan suuremmoiselta. Syvällä alapuolella oli kaksi höyrylaivaa, toinen Englannin, toinen Amerikan lippua käyttävä; ne näyttivät peräti pikkuruisilta ja muodostuivat mittapuuksi. Ne olivat äärettömän kaukana. Bert seisoi parvekkeella odottaen uteliaana teloitusta, mutta tunsi itsensä kuitenkin levottomaksi, sillä kymmenkunnan jalan päässä oli tuo hirvittävä vaalea prinssi ja hän tuijotti niin kammottavasti käsivarret ristissä rinnallaan ja kantapäät yhdessä sotilaan tavoin.

Adlerin miestä ryhdyttiin hirttämään. Hänelle mitattiin köyttä kuusikymmentä jalkaa, jotta hän heiluisi kaikkien pahantekijäin nähden, jotka mahdollisesti piilottelivat tulitikkuja tai mietiskelivät jotain samantapaista vallattomuutta. Bert näki tuon miehen seisovan noin kolmen sadan jalan päässä Adlerin alaparvekkeella; epäilemättä hän tunsi pelkoa ja sisimmässään kylläkin kapinoitsi, mutta ulkonaisesti hän oli suora ja tottelevainen. Sitten hänet sysättiin alas…

Hän putosi kädet ja jalat ojollaan, kunnes nuora nytkähtäen pingoittui. Nyt hänen olisi pitänyt kuolla ja keikkua muille varoitukseksi, mutta sen sijaan tapahtuikin jotain kammottavampaa. Hänen päänsä, repesi irralleen, ruumis putosi kieppuen mereen, velttona, luonnottoman näköisenä, ja pää kiiti kilpaillen perässä. "Uh!" sanoi Bert tarttuen edessään olevaan kaiteeseen, ja moni miehistä mörähti saman tunteen valtaamana.

"Kas niin!" virkkoi prinssi entistään jäykempänä ja ankarampana, tuijotti hetkisen ja nousi sitten portaita myöten ilmalaivaan.

Bert viipyi kauan parvekkeella puristaen tiukasti kaidepuuta. Tuo joutava tapahtuma kauhistutti häntä niin, että hän melkein tunsi ruumiillista kipua. Se voitti hänen mielestään taistelunkin hirveydessään. Hän oli todellakin sangen huonontunut, kelpaamaton sivistynyt henkilö.

Myöhään sinä iltapäivänä Kurt saapui hyttiin ja huomasi hänen kalpeana ja surkean näköisenä lojuvan arkullaan. Mutta olipa Kurtkin menettänyt jonkun verran entistä reippauttaan.

"Oletteko merikipeä?" hän kysyi. "En!"

"Tänä iltana meidän pitäisi saapua New Yorkiin. Peräpuolella on nousemassa hyvä tuuli. Silloin vasta saamme nähdä jotain."

Bert ei vastannut.

Kurt otti esiin pöydän ja tuolin ja ratisteli hetkisen karttojaan. Sitten hän vaipui synkkiin mietteisiin, jonkun ajan kuluttua hän nousi ja katsoi kumppaniinsa. "Mikä teitä vaivaa?" hän uteli.

"Ei mikään!"

Kurt tuijotti uhkaavasti. "Mikä teitä vaivaa?" hän toisti.

"Näin, kuinka ne hirttivät tuon miehen. Näin, kuinka lentokoneesta putosi mies ja mätkähti suuren panssarilaivan savutorvea vastaan. Näin sen ruumiin tuolla käytävässä. Olen tänään nähnyt liian paljon hävitystä ja murhia. Siitä se johtuu. Min'en siedä sellaista. En tietänyt, että sota oli tällaista. Olen siviilimies. En pidä siitä."

"En minäkään pidä", sanoi Kurt. "Kautta taivaan, en!"

"Olen lukenut sodasta ja muusta, mutta kyllä se on toista, kun sen näkee. Minua rupeaa huimaamaan. Minua rupeaa jo huimaamaan. Tuossa ilmapallossa en ollut millänikään, mutta tämä alituinen alaspäin katseleminen ja ihmisten murskaaminen se kustantaa hermoille. Ymmärrättekö?"

"Kyllä ne tottuvat…"

Kurt mietti. "Te ette ole ainoa. Kaikki miehet alkavat hermostua. Sen tekee lentäminen. Luonnollisesti se panee ensin pään hiukan pyörälle. Mitä surmaamiseen tulee, niin meidän pitää vuotaa verta, muuta ei tarvita. Me olemme kesyjä, sivistyneitä ihmisiä. Ja meidän pitää vuotaa verta. Luullakseni laivassa ei ole kymmentäkään sellaista, jotka ovat toden teolla nähneet verenvuodatusta. He ovat toistaiseksi olleet kilttejä, rauhallisia, lainkuuliaisia saksalaisia… Nyt he ovat täällä — nyt ei auta. He ovat nyt hiukan arkaluontoisia, mutta vuottakaahan, kun he pääsevät oikein käsiksi."

Hän mietti. "Jokainen alkaa hiukan hermostua", hän sanoi.

Hän kiintyi jälleen karttoihinsa. Bert istui kyyrysillään nurkassaan, välittämättä hänestä vähääkään Molemmat pysyivät vaiti jonkun aikaa.

"Minkä vuoksi prinssi hirtätti sen miehen?" Bert kysäsi äkkiä.

"Se oli aivan oikein", sanoi Kurt, "se oli aivan oikein. Aivan oikein. Meillähän on säännöt, päivänselvät säännöt, ja tuo tyhmyri pitää taskussaan tulitikkuja —"

"Herra jumala! Sitäpä minä en unohda", sanoi Bert sopimattomasti.

Kurt ei vastannut. Hän mittaili etäisyyttä New Yorkista ja aprikoi. "Minkähänlaisia amerikkalaisten aeroplaanit ovat?" hän sanoi. "Kenties meidän drachenfliegerien kaltaisia… Huomenna tähän aikaan sen tiedämme… Mitähän me saamme tietää? Kenties he ryhtyvät kaikesta huolimatta taisteluun… Kumma taistelu siitä tulee!"

Hän vihelteli hiljaa ja mietiskeli. Hetken kuluttua hän astui ulos hytistä, ja myöhemmin Bert tapasi hänet hämärässä riippuvalla parvekkeella, missä hän tuijotti eteensä ja tuumaili, mitä huomenna saattoi tapahtua. Pilvet verhosivat jälleen meren, ja nousten ja laskien pitkänä kiilana lentävät ilmalaivat näyttivät parvelta outoja lintuja kaaoksessa, jossa ei ollut maata eikä vettä, ainoastaan usvaa ja taivasta.

KUUDES LUKU.

New York taistelutantereena.

1.

New York oli saksalaisten hyökkäyksen aikaan suurin, rikkain, monessa suhteessa loistavin ja muutamissa suhteissa turmeltunein kaupunki, mitä maailmassa milloinkaan on ollut. Siinä luonnontieteiden ja kauppa-aikakauden kaupunki oli kehittynyt korkeimpaan muotoonsa, siinä tämän ajan suuruus, valta, häikäilemätön anarkistinen yritteliäisyys ja yhteiskunnallinen hajaantuminen ilmenivät silmiinpistävämmin ja perinpohjaisemmin kuin muualla. Lontoolta se oli jo kauan sitten riistänyt uudenaikaisen Babylonin kunnian, se oli maailman raha-asiain, maailmankaupan ja maailman huvittelun keskusta, ja ihmiset vertasivat sitä muinaisajan profeettain apokalyptisiin kaupunkeihin. Se imi itseensä kokonaisen maanosan varallisuuden, kuten Rooma kerran oli niellyt Välimeren maiden ja Babylon idän rikkaudet. Sen kaduilla tapasi äärimmäistä komeutta ja kurjuutta, sivistystä ja sekasortoa. Toisessa osassa kohosi valojen ja liekkien ja kukkien reunustamia marmoripalatseja, näyttäen sen ihmeellisessä iltahämärässä sanomattoman kauniilta; toisessa synkkä ja uhkaava monikielinen väestö nääntyi äärettömässä ahdingossa, kuhisten luolissaan ja karjatarha-asumuksissaan, hallituksesta välittämättä ja hallituksen tietämättä. Sen paheissa, sen rikoksissa, sen lainsäädännössä, kaikkialla ilmeni julma ja hirvittävä tarmokkuus ja, kuten keskiajan Italian suurissa kaupungeissa, senkin pimeillä kaduilla raivosi yksityinen sota.

Manhattansaaren omituinen muoto — se kun oli molemmin puolin veden kaulaama ja tarjosi laajentumiselle tilaa vain kapealla pohjoiseen ulottuvalla kaistaleella — houkutteli ensin New Yorkin arkkitehdit suosimaan korkeita rakennuksia. Heillä oli yllin kyllin käytettävänään rahaa, aineksia ja työtä, vain tilasta oli puute. Alussa he senvuoksi rakensivat korkealle pakosta. Mutta siten keksittiin kokonainen uusi maailma rakennustaiteellista kauneutta, ihania ylöspäin kohoavia viivoja, ja kauan sen jälkeen, kuin keskustaan ahtautuminen oli tehty tarpeettomaksi rakentamalla vedenalaisia tunneleita, neljä suunnatonta siltaa Hudsonjoen itäisen haaran yli ja kymmenkunta yksiraiteista sähköraitiotietä itään ja länteen päin, jatkettiin yhä vaan ylöspäin pyrkimistä. New York ja sen loistelias rahaylimystö muistuttivat monessa suhteessa Venetsiaa, esimerkiksi taiteellisessa komeudessa, tavattoman pontevassa valtiollisessa toiminnassa, ylivaltiudessa merenkulun ja kaupan alalla. Mutta velttoon ja sekasortoiseen sisäiseen hallintoonsa nähden se oli oma itsensä; siinä oli laajoja alueita, joissa laille ei annettu mitään arvoa ja kansalais-sota raivosi keskellä katuja, siinä oli pahantekijäin turvapaikkoja, joihin poliisi ei milloinkaan tunkeutunut. Se oli etnologinen koste. Sen satamassa liehui kaikkien kansakuntain lippuja, ja suurimmillaan ollessaan sen kautta suuntautuva matkustajavirta nousi noin kahteen miljoonaan henkeen vuodessa. Europalle se oli Amerikka, Amerikalle maapallon portti. Mutta New Yorkin kuvaaminen olisi samaa kuin maailman sosiaalisen historian kirjoittaminen. Pyhimyksiä ja marttyyrejä, haaveilijoita ja roistoja, tuhansien rotujen ja uskontojen traditsionit oli tarpeen sen muodostumiseksi, vilisi ja tungeskeli sen kaduilla. Ja kaiken tämän erilaisista ihmisistä ja tarkoitusperistä muodostuneen sekasorron yllä liehui tuo omituinen tähtilippu, joka kuvasi samalla elämän jalointa ja vähimmän jalointa seikkaa, toiselta puolen vapautta ja toiselta puolen alhaista kateutta, jota itsekäs yksilö tuntee valtion yhteistä tarkoitusperää kohtaan.

New York oli monen miespolven ajan pitänyt sotaa pelkästään sellaisena ilmiönä, joka tapahtui jossain kaukana, vaikutti hintoihin ja toimitti sanomalehdille kiihottavia otsakkeita sekä kuvia. New Yorkin asukkaat tunsivat kenties vieläkin varmemmin kuin englantilaiset, että sota heidän omassa maassaan oli mahdottomuus. He tunsivat itsensä yhtä turvallisiksi kuin katsojat härkätaistelussa; he saattoivat ehkä menettää rahaa tuloksen johdosta, mutta siinä olikin kaikki. Ja tavallisten amerikkalaisten käsitykset sodasta olivat peräisin menneiden aikojen rajoitetuista, värikkäistä, seikkailurikkaista taisteluista. He näkivät sen kuten historiankin sateenkaaren väreissä väikkyvän usvan läpi, desinfisioituna; se oli tehty hyvänhajuiseksi ja kaikki oleelliset julmuudet hienotuntoisesti peitetty piiloon. He olivat taipuvaisia ajattelemaan, että siinä oli jotain jalostavaa, ja huokaillen pahoittelemaan, etteivät enää saaneet sitä itse kokea. He lukivat mielenkiinnolla, melkeinpä ahnaasti, uusista tykeistään, suunnattomista ja yhä suunnattomammista panssarilaivoistaan, uskomattomista ja yhä uskomattomammista räjähdysaineistaan, mutta milloinkaan ei heidän mieleensä juolahtanutkaan, mitä nämä hirvittävät hävitysvälineet saattoivat merkitä heidän omalle elämälleen. Mikäli sen ajan kirjallisuudesta voi päättää, ne eivät heidän mielestään merkinneet heidän omalle elämälleen yhtään mitään. He ajattelivat, että Amerikka oli suojassa kaikkien pommikasojensa keskellä. He hurrasivat lipulle tottumuksesta ja perinnäisen tavan vuoksi, he halveksivat muita kansoja, ja milloin hyvänsä sattui kansainvälisiä selkkauksia, he olivat kiihkeitä isänmaanystäviä, s.o. moittivat ankarasti jokaista oman maan politikoitsijaa, joka ei uhkaillut vastapuoluetta ja kohdellut sitä taipumattoman tylysti. He ärhentelivät Aasialle, ärhentelivät Saksalle ja vielä enemmän Englannille, niin että emämaan ja sen suuren tyttären välejä verrattiin sen ajan pilakuvissa tavallisesti tohvelisankarin ja pahanilkisen nuoren vaimonsuhteeseen. Muuten he hommailivat kaikki työssään ja huvituksissaan, ikäänkuin sota olisi kuollut sukupuuttoon muinaisajan hirviöiden kera…

Ja sitten sota tupsahti maailmaan, joka kaikessa rauhassa mietiskeli enimmäkseen varustautumista ja räjähdysaineiden kehittämistä. Hämmästyneinä huomattiin, että tykit laukesivatkin, että tulenarat ainesröykkiöt lopultakin leimusivat kautta kaiken maailman.

2.

Sodan äkillinen tulo vaikutti New Yorkissa ensin sen, että tavallinen kiihkeys yltyi entistä suuremmaksi.

Sanomalehdet ja aikakauskirjat, jotka ravitsivat amerikkalaisten henkeä — sillä kirjat olivat tässä kärsimättömässä maanosassa muuttuneet yksinomaan kokoojain harrastusten aiheiksi — olivat heti tulvillaan sotakuvia ja otsakkeita, jotka kohosivat rakettien tavoin ja räjähtivät kuin pommit. New Yorkin kaduilla kamppailevaan normaaliseen tarmoon liittyi hituinen sotakuumetta. Varsinkin päivällisaikaan kerääntyi Madisonaukiolle Farragutin muistopatsaan ympärille suuria väkijoukkoja kuuntelemaan isänmaallisia puheita ja hurraamaan niille, ja todellinen kulkutaudin kaltainen kiihko käyttää nutun rintamuksessa pieniä lippuja ja sotamerkkejä valtasi ne suuret laumat nopeasti kulkevia nuoria ihmisiä, jotka aamuisin virtasivat New Yorkiin junilla ja raitiovaunuilla työtä tekemään, palatakseen jälleen kotiin viiden ja seitsemän välissä iltapuolella. Olipa kerrassaan vaarallista olla käyttämättä sotamerkkiä. Sen ajan suurissa huvitteluhuoneustoissa annettiin kaikille esityksille isänmaallinen leima, niissä puhkesi esille hurja innostus, väkevät miehet itkivät nähdessään baletin kohottavan kansallislipun liehumaan, ja erityiset valonheittäjät ja juhlatulitukset hämmästyttivät suojelusenkeleitä. Kirkoissa kansallinen innostus kajahti vakavammassa äänilajissa ja hitaammassa tahdissa, ja Hudsonjoella toimitetut ilma- ja merisota valmistukset kärsivät suurta haittaa lukuisista huviretkeilijöistä, jotka avuliaasti hurraten tungeskelivat laivoillaan niiden ympärillä. Ampuma-aseita meni suunnattomasti kaupaksi, ja moni ylen hermostunut kansalainen kevensi sydäntään panemalla kaduilla toimeen suuremmassa tai vähemmässä määrin sankarillisia, vaarallisia ja kansallisluontoisia ilotulituksia. Pienet lasten ilmapallot pitkine rihmoineen tuottivat aikamoista haittaa Central Parkissa käveleville. Ja suunnattoman kiihtymyksen vallitessa New Yorkin valtion lainsäätäjäkunta hyväksyi keskeytymättömässä istunnossa, poiketen jalomielisesti säännöistä ja ennakkotapauksista, molemmissa huoneissa kauan kiistellyn ehdotuksen yleisestä asevelvollisuudesta.

Amerikkalaisen luonteen moittijat ovat taipuvaisia arvelemaan, että aina saksalaisten varsinaiseen hyökkäykseen asti New Yorkin väestö otti sodan liian suuressa määrin siltä kannalta, kuin se olisi ollut valtiollinen mielenosoitus. Mitäpä haittaa, he väittävät, saksalaisille tai japanilaisille sotatoimille voitiin tuottaa sotamerkeillä, pienillä lipuilla, tulituksilla ja lauluilla? He unohtavat, että sellaisissa sodankäyntioloissa, jotka tiede vuosisadan kuluessa oli luonut, siviiliväestö ei voinut tuottaa minkäänlaista suurta vahinkoa viholliselle ja ettei sillä siis ollut mitään syytä menetellä toisin. Lukumäärä ei enää merkinnyt sodassa samaa kuin ennen, ne ajat olivat jo ikipäiviksi ohitse, jolloin nopealiikkeinen jalkaväki ratkaisi taistelut. Sota oli tullut seikaksi, jossa koneisto, erikoisharjoitus ja -taito olivat kaikki kaikessa; se oli muuttunut epädemokraattiseksi. Ja sanottakoon kansan yleisestä kiihtymyksestä mitä tahansa, ei käy kuitenkaan kieltäminen, että Yhdysvaltain hallitus toimi jäntevästi, sekä tiedettä että mielikuvitusta hyväkseen käyttämällä, kun maahan aivan odottamatta hyökkäsi aseellinen vihollisvoima. Diplomaattiseen asemaan nähden se tuli aivan yllätetyksi, ja sen laitokset ilmalaivaston rakentamiseksi olivat kerrassaan naurettavat saksalaisten suunnattomiin leireihin verrattuina. Siitä huolimatta se ryhtyi heti työhön osoittaakseen, ettei se henki ollut kuollut, joka oli luonut Monitorin ja etelävaltioiden vedenalaiset vuonna 1864. Lähellä West Pointia sijaitsevan ilmapurjehdusleirin päällikkönä oli Cabot Sinclair, ja hän uhrasi vain hetkisen tehontavoitteluun, joka tuona kansanvaltaisena aikana oli niin yleistä. "Me olemme valinneet hautakirjoituksemme", hän sanoi eräälle haastattelijalle, "ja se on: 'He tekivät voitavansa.' Suorikaa nyt tiehenne!"

Omituista on se, että kaikki tekivät voitavansa; ei tunneta ainoatakaan poikkeusta. Heidän ainoa puutteensa oli todellakin vain tyylin puute.

Historiallisessa suhteessa tämän sodan huomattavimpia piirteitä oli se seikka, että Washingtonin viranomaiset pitivät ilmalaiva-puuhansa aivan salassa; samalla se osoitti, ettei sodankäyntiin ensinkään tarvittu demokraattista kannatusta. He eivät välittäneet ilmaista yleisölle ainoatakaan toimenpidettään, eivätpä suvainneet puhua edes kongressillekaan. Jokainen tiedustelu tukahutettiin. Presidentti ja valtiosihteerit kävivät sotaa kerrassaan itsevaltaiseen tapaan. Sen verran he vain ryhtyivät julkisesti toimimaan, että koettivat estää ketään puuhaamasta jonkun erikoisen paikan puolustamiseksi. He tajusivat, että helposti kiihtyvä ja älykäs yleisö tuottaisi suuren vaaran ilmasodassa, jos se rupeisi vaatimaan paikallisia ilmalaivoja ja aeroplaaneja paikallisia etuja puoltamaan. Tämä saattoi heidän oloissaan aiheuttaa sen, että voimat hajaantuisivat. Sitä he varsinkin pelkäsivät, että heidät pakotettaisiin New Yorkin puolustamiseksi ryhtymään liian aikaisin toimimaan. Profeetan kaukonäköisyydellä he havaitsivat saksalaisten tavoittelevan juuri tätä erikoista etua. Sen vuoksi he koettivat kaikin voimin kohdistaa kansan huomiota puolustustykistöön ja kääntää sen ajatukset kokonaan ilmataistelusta. Todellisten valmistustensa naamiona he käyttivät varsin silmiinpistäviä puuhia. Washingtonissa oli aimo varasto laivatykkejä, ja ne jaettiin nopeasti ja sanomalehdistön suosiollisella avulla erittäin huomiotaherättävästi itärannikon kaupunkeihin. Ne sijoitettiin enimmäkseen kukkuloille uhattujen väestökeskustain ympärille. Mutta tämä tykistö ei ollut vielä läheskään kokonaan käyttökunnossa, kun saksalainen ilmalaivasta saapui New Yorkiin. Ja kun se tapahtui, maailmankaupungin kaduilla tungeskeleva yleisö ahmi sanomalehdistään ihmeellisiä ja ihmeellisesti kuvitettuja selontekoja asioista sellaisista kuin:

SALAMA-SALAISUUS.

Iäkäs tiedemies keksinyt sähkötykin, joka tuhoo ilmalaivan miehistön lennättämällä salaman ylöspäin. Washington tilaa viisi sataa. Sota-asiain sihteeri Lodge on haltioissaan. Arvelee niillä leikattavan saksalaisten siivet. Presidentti kehuu julkisesti tätä sattuvaa sutkausta.

3.

Saksan ilmalaivasto ennätti New Yorkiin ennen, kuin sinne saapui tieto amerikkalaisen merilaivaston tuhosta. Se tuli perille myöhään iltapäivällä, ja ensinnä se huomattiin Ocean Grovesta ja Long Branchista, kun se ilmestyi nopsasti etelän puolelta ja suuntasi kulkunsa luoteeseen. Lippulaiva lensi melkein suoraan Sandy Hookin tulliaseman ylitse, kohoten tällöin nopeasti, ja muutaman minuutin kuluttua Staten saaren tykit saattoivat koko kaupungin tärisemään.

Useita näistä tykeistä hoidettiin erinomaisen hyvin. Eräs lennätti viiden engl. peninkulman päähän ja kuuden tuhannen jalan nousulla pommin, joka räjähti niin lähellä Vaterlandia, että muuan sirpale särki akkunaruudun prinssin hytistä. Tämä äkillinen räjähdys sai Bertin vetämään päänsä sisään yhtä sukkelasti kuin säikähtynyt kilpikonna. Koko ilmalaivasto kohosi heti jyrkästi noin kahdentoista tuhannen jalan korkeuteen ja kulki siten vaurioitta voimattomiksi käyneiden tykkien ylitse. Lentäessään ilmalaivat järjestyivät laakean V:n muotoon, jonka kärki oli suunnattu kaupunkia kohti. Sen yläpuolelle ennätettyään nuo hirviöt jäivät paikoilleen, riippuen suunnattomina ja ihmeellisinä iltavalaistuksessa, ylevän välinpitämättöminä siitä, että niiden alapuolella silloin tällöin leimahtaen räjähti raketteja ja pommeja.

Molemmin puolin syvennyttiin tarkasteluun. Naivi ihmisluonto vei hetkeksi voiton sotaisuudesta; alhaalla olevien miljoonain ja ylhäällä leijuvien tuhansien mielenkiinto oli yhtä silmiinpistävä. Ilta oli odottamattoman ihana — ainoastaan jokunen ohut tasainen pilvikaistale himmensi taivaankannen kirkkautta. Tuuli oli tauonnut, luonnossa vallitsi ääretön rauha ja hiljaisuus. Etäisten tykkien kumea jyske ja vaarattomat raketit, jotka räjähtivät pilvien tasalla, tuntuivat tarkoittavan tuhoa ja väkivaltaa, hirmutekoja ja kukistamista yhtä vähän kuin laivastokatselmuksessa ammuttu tervehdyslaukaus. Jokaisella edullisella paikalla kuhisi katsojia, niitä oli kasoittain pilvenpiirtäjäin katoilla, aukioilla, lauttapursissa, jokaisessa sopivassa kadunristeyksessä; rantalaiturit ja Battery puisto olivat mustanaan väkeä, ja jokaisella Central puiston ja rantaviertotien aukealla kohdalla oli oma erikoinen yleisönsä, vaihdellen aina lähimpien katujen asutuksen mukaan. Myöskin suurille silloille oli ahtautunut kansaa sulkien ne kokonaan liikenteeltä. Kaikkialla olivat kauppiaat jättäneet myymälänsä, miehet työnsä, vaimot ja lapset kotinsa lähtien tuota ihmettä katsomaan.

"Se vie voiton sanomalehdistä", he selittivät.

Ja ylhäällä moni ilmalaivastolainen tuijotteli yhtä ihmeissään. Ei yksikään kaupunki maailmassa ole konsanaan ollut asemaltaan niin oivallinen kuin New York merineen, jokineen ja kukkuloineen, ei yksikään ole ollut niin ihmeteltävän sovelias tuomaan esiin sitä suuremmoista vaikutusta, minkä korkeat rakennukset, mahtavat sillat, yksiraiteiset ilmaradat ja muut insinööritieteen suurtyöt saavat aikaan. Sen rinnalla olivat Lontoo, Pariisi ja Berliini muodottomia, matalia kasaumia. Sen satama ulottui, kuten Venetsiankin, aina sen sydämeen asti, ja se oli Venetsian tavoin silmiinpistävä, draamallinen ja ylväs. Ylhäältä katsottuna siinä vilisi ryömiviä junia ja raitiovaunuja, ja tuhansin paikoin tuikahti jo esiin väräjäviä valoja. New York oli sinä iltana kerrassaan edukseen, se näytti suuremmoiselta.

"Herra jumala, mikä suunnaton pesä!" sanoi Bert.

Se oli niin suuri ja kokonaisvaikutus oli niin rauhallisen valtaava, että tuntui peräti järjettömältä ryhtyä sotimaan sitä vastaan; se tuntui melkein samalta, kuin olisi ruvennut piirittämään Kansallismuseota tai hyökännyt sotatappara kädessä jonkun ravintolan ruokailuhuoneessa istuvien kunniallisten ihmisten kimppuun. Se oli kokonaisuudessaan niin laaja, niin yhtenäinen, niin arkaluontoisen suunnaton, että sen saattaminen sotatilaan oli samaa kuin sorkkaraudan työntäminen kellon koneistoon. Ja tuo kalaparven kaltainen joukko suuria ilmalaivoja, joka kevyenä leijaillen ja auringon valaisemana täytti taivaan, näytti yhtä vähän tarkoittavan väkivaltaista sotaa. Kurtista, Smallwaysista ja taivas tiesi kuinka monesta muusta ilmalaivastolaisesta nämä seikat tuntuivat peräti vierailta. Mutta prinssi Karl Albertin pää oli täynnä romanttisuutta: hän oli valloittaja, ja tuossa oli vihollisen kaupunki. Mitä suurempi kaupunki, sitä suurempi voitto. Epäilemättä hän tunsi sinä yönä suunnatonta voitonriemua ja iloitsi vallastaan enemmän kuin milloinkaan ennen.

Lopulta odotusaika päättyi. Keskustelu, jota oli pidetty langattoman sähkölennättimen avulla, ei ollut tuottanut tyydyttävää tulosta, ja laivasto sekä kaupunki muistivat olevansa vihollisia. "Katsokaa!" huusi väkijoukko. "Katsokaa!"

"Mitä ne aikovat tehdä?"

"Mitä?…" Hämärän halki laskeutui viisi ilmalaivaa, yksi laivastotelakalle, toinen raatihuoneen, kaksi Wall Streetin ja alisen Broadwayn suurten liikerakennusten, viides Brooklynin sillan kohdalle. Pehmeästi ja nopeasti ne painuivat toveriensa keskeltä etäisten tykkien vallitseman vaaranalaisen vyöhykkeen halki kaupungin turvalliseen läheisyyteen. Silloin kaikki raitiovaunut pysähtyivät draamallisen äkisti, ja kaduilta sekä taloista sammuivat jälleen kaikki valot. Sillä kaupungin hallitus oli herännyt, se neuvotteli puhelinteitse sotajoukon päällikön kanssa ja ryhtyi puolustuspuuhiin. Kaupungin hallitus pyysi ilmalaivoja, kieltäytyi antautumasta, kuten Washingtonista kehotettiin, ja raatihuone muodostui suunnattoman kiihkon, kuumeisen toimeliaisuuden keskustaksi. Poliisit alkoivat kaikkialla nopeasti hajoitella kansanjoukkoja. "Menkää kotiin", he sanoivat; ja käsky kulki suusta suuhun. "Tässä syntyy levottomuuksia." Kaupunkia värisytti kaamea aavistus, ja kiiruhtaessaan oudossa pimeydessä Raatihuoneen puistikon ja Unioniaukion poikki ihmiset töytäsivät hämärinä häämöttäviin sotamiehiin ja tykkeihin ja saivat kääntyä takaisin. Puolessa tunnissa New York oli siirtynyt ihanasta auringonlaskuvalaistuksesta ja töllistelevästä ihailusta sekasortoiseen ja uhkaavaan hämärään.

Ensimäinen ihmishengen hukka tapahtui Brooklynin sillalla, kun siellä olevan väkijoukon valtasi pakokauhu ilmalaivan lähestyessä.

Liikenteen pysähtyessä New York joutui oudon hiljaisuuden valtaan, ja kukkuloilta kajahtelevien hyödyttömäin puolustustykkein häiritsevät jymähdykset kävivät yhä kuuluvammiksi. Lopulta nekin vaikenivat. Oli jälleen ryhdytty sovintoneuvotteluihin. Ihmiset istuivat pimeässä ja kyselivät neuvoa puhelimilta, jotka pysyivät mykkinä. Sitten odotuksellisen hiljaisuuden keskeytti ankara melu ja hälinä: Brooklynin silta murtui, laivastotelakalta kuului kiväärin räiskettä, Wall Streetillä ja raatihuoneella räjähti pommeja. New York kokonaisuudessaan ei voinut tehdä mitään, ei voinut ymmärtää mitään. Se tirkisteli pimeässä ja kuunteli näitä kaukaisia ääniä, kunnes ne hetken kuluttua taukosivat yhtä äkkiä kuin olivat alkaneetkin. "Mitähän on tapahtunut?" Turhaan sitä kyseltiin.

Seurasi pitkä epävarmuuden aika, ja katsoessaan ulos yläkerrosten akkunoista ihmiset saattoivat nähdä saksalaisten ilmalaivojen mustat rungot, kun ne verkalleen ja äänettöminä liukuivat ohitse aivan läheltä. Sitten sähkövalot syttyivät hiljakseen, ja kaduilta alkoi kuulua yöllisten sanomalehtikaupittelijain hälinää.

Tuon laajan ja kirjavan väestön yksilöt ostivat ja lukivat, mitä oli tapahtunut. Oli taisteltu, ja New York oli nostanut valkoisen lipun…

4.

Ne surkuteltavat tapahtumat, jotka seurasivat New Yorkin antautumista, näyttävät nyt myöhemmin katsottuina olleen vain välttämättömiä seurauksia siitä yhteentörmäyksestä, joka syntyi, kun luonnontieteiden vuosisadan tuottamat uudenaikaiset välineet sekä sosiaaliset olosuhteet ja kehittymättömän, romanttisen isänmaanrakkauden traditsionit joutuivat vastakkain. Ensinnä ihmiset ottivat uutisen vastaan, ikäänkuin sen arvosteleminen ei olisi ollut juuri heidän asiansa, melkein samoin kuin olisivat huomanneet junan, jossa matkustivat, hiljentävän vauhtiaan tai kuulleet kaupunkinsa pystyttäneen julkisen muistopatsaan.

"Olemme antautuneet. Hyvänen aika, oikeinko todella?" Jotensakin siihen tapaan otettiin ensimäinen tieto vastaan. Ja kaupungin valtasi sama uteliaisuuden henki kuin ensimäisten ilmalaivojen ilmestyessä. Ainoastaan verkalleen tähän tietoisuuteen sekoittui isänmaallisen suuttumuksen aiheuttamaa katkeruutta, vain harkitsemalla se sovitettiin omaan itseensä. "Me olemme antautuneet!" kuului myöhemmin. "Meissä on Amerikka voitettu". Silloin alkoi veri kuohua ja hermot ärtyä.

Sanomalehdet, jotka ilmestyivät kello yhden tienoissa aamulla, eivät sisältäneet mitään yksityiskohtia antautumissopimuksesta — eivätkä ne myöskään kertoneet siitä, minkälainen se lyhyt taistelu oli ollut, joka oli aiheuttanut antautumisen. Myöhemmät painokset korvasivat nämä puutteet. Niissä julkaistiin sopimus, jonka mukaan saksalaisille ilmalaivoille oli hankittava muonaa, annettava uusia räjähdysaineita niiden sijaan, jotka oli käytetty äskeiseen taisteluun ja Pohjois-Atlannin laivaston hävitykseen, maksettava suunnaton sotavero, neljäkymmentä miljoonaa dollaria, ja luovutettava Hudson joella majaileva laivasto. Sitten ilmestyi yhä pitempiä kertomuksia raatihuoneen ja laivastotelakan pommittamisesta, ja ihmiset alkoivat hämärästi aavistaa, mitä nuo lyhyet melskeen hetket olivat merkinneet. He saivat lukea, kuinka ihmisiä oli murskautunut palasiksi, kuinka sotilaat olivat epätoivoisina taistelleet keskellä sanoin kuvaamatonta tuhoa, kuinka miehet itkien vetivät liput alas. Ja noissa eriskummallisissa yöpainoksissa kertoivat ensimäiset Europasta saadut lyhyet sähkösanomat häviöstä, joka oli kohdannut Pohjois-Atlannin laivastoa, New Yorkin erikoisen ylpeyden ja huolenpidon aihetta. Vitkalleen, tunti tunnilta, heräsi joukko-tietoisuus, isänmaallinen hämmästys ja nöyryytys alkoi kohota nousuveden tavoin. Amerikkaa oli kohdannut onnettomuus; ja hämmästys vaihtui sanomattomaksi raivoksi, kun New York äkkiä havaitsi olevansa voittajan armoille jätetty voitettu kaupunki.

Kun tämä seikka selveni yleisölle, sen mielessä leimahti liekkien tavoin esiin suuttumuksen ja vastustuksen henki. "Ei!" huusi New York aamunkoitteessa herätessään. "Ei! Minua ei ole voitettu. Tämä on unta."

Ennen auringon nousua nopea amerikkalainen suuttumus levisi kautta koko kaupungin, valtasi jok'ikisen noista miljoonista helposti syttyvistä sieluista. Ennenkuin se pukeutui toimintaan, ilmalaivastolaiset saattoivat tuntea tuon kapinanhengen jättiläismäisen nousun, kuten luontokappalten sanotaan tuntevan maanjäristyksen tulon. Sanomalehdet sen ensinnä pukivat sanoiksi. "Me emme suostu", ne lausuivat yksinkertaisesti. "Meidät on petetty!" Sitä toistettiin kaikkialla, se kulki suusta suuhun, jokaisessa kadunristeyksessä seisoi aamun sarastuksessa kalpenevien lyhtyjen alla puhujia, jotka kenenkään estämättä yllyttivät amerikkalaista henkeä nousemaan ja julistivat häpeän jokaisen kuulijan mieskohtaiseksi tahraksi. Kuunnellessaan viiden sadan jalan korkeudesta Bertistä tuntui siltä, kuin kaupunki, josta ensin oli noussut vain sekavaa hälinää, nyt surisi kuin keollinen mehiläisiä — perin ärtyneitä mehiläisiä.

Kun raatihuone ja postitalo oli tuhottu, oli vanhan Park Row rakennuksen torniin nostettu valkoinen lippu, ja alisen New Yorkin kauhistuneiden talonomistajain vaatimuksesta oli pormestari O'Hagen lähtenyt sinne keskustelemaan von Winterfeldin kanssa antautumisesta. Sihteerin laskeuduttua alas köysiportaita myöten Vaterland jäi verkalleen kiertelemään raatihuoneen puiston ympärillä kohoavien suurien rakennusten kohdalla. Helmholtz, joka oli siellä suorittanut taistelun, nousi ylöspäin parin tuhannen jalan korkeuteen. Bert sai niin muodoin nähdä läheltä kaiken, mitä tuossa keskustassa tapahtui. Raatihuone, oikeustalo, postitalo ja joukko Broadwayn länsipuolella sijaitsevia rakennuksia oli pahasti vahingoittunut, ja kolme ensinmainittua oli nyt mustuneina raunioina. Kahdessa ensimäisessä ei ollut hukkunut sanottavasti ihmishenkiä, mutta, postitalossa oli ollut melkoinen määrä virkailijoita, niiden joukossa useita naisia, ja palokuntalaisten jälessä siihen tunkeutui nyt pieni parvi valkoisilla merkeillä varustettuja vapaaehtoisia, kantaakseen ulos uhreja, jotka usein olivat vielä hengissä ja enimmäkseen hirvittävästi kärventyneitä. Uutterat palokuntalaiset suuntailivat kaikkialla kirkkaita vesisuihkuja hiiltyviin raunioihin; heidän letkunsa kiemurtelivat pitkin aukiota, ja pitkät poliisiketjut pidättelivät loitolla yhä suurenevia mustia ihmislaumoja.

Tämän hävityksen näyttämön täydellisenä vastakohtana olivat läheiset Park Row'n varrella sijaitsevat suuret sanomalehtitoimistot. Ne olivat kaikki kirkkaasti valaistut ja täydessä toimessa. Niitä ei oltu hylätty edes varsinaisen pommituksenkaan aikana, ja nyt henkilökunta ja koneet ahersivat intohimoisen uutterasti laatien valtaavaa ja hirvittävää tarinaa yön tapahtumista, liittäen siihen huomautuksia ja useimmissa tapauksissa levittäen vastarinnan aatetta aivan ilmalaivojen nenän edessä. Bert ei voinut pitkään aikaan arvata, mitä nuo tunnottoman toimeliaat laitokset mahtoivat olla, sitten hän erotti painokoneiden jytinän ja päästi ihmetyksen huudon.

Näiden sanomalehtirakennusten takana ja osittain vanhan ilmaradan kaarien suojassa oli toinen poliisiketju ja jonkinlainen kenttäsairaala, siinä lääkärit käsittelivät kuolleita ja haavoitettuja, jotka olivat varhain illalla joutuneet Brooklynin sillalla syntyneen pakokauhun uhreiksi. Kaiken tämän Bert näki linnunsilmällä, niin kuin se olisi tapahtunut säännöttömässä syvänteessä, jonka seinäminä olivat korkeat kivimuurit. Pohjoiseenpäin katsoessaan hän näki jyrkän rotkon tapaisen Broadwayn, jolle paikoitellen kokoontui väkijoukkoja kiihtyneiden puhujain ympärille. Ja kohottaessaan katseensa hän näki New Yorkin savupiiput ja sähkölankakannattimet ja kattotasanteet, ja kaikkialla keräytyi niille nyt tähysteleviä, väitteleviä ihmisiä, paitsi missä liekit raivosivat ja vesisuihkut lensivät. Kaikkialla oli myöskin liputtomia salkoja; vain Park Row'n rakennusten yllä läpätti valkoinen vaate. Ja kellertävien valojen, ruton lailla leviävän liikkeen ja syvien varjojen ylle alkoi nyt koittaa kylmä, puolueeton aamurusko.

Bert Smallways näki kaiken tämän avoimen pyöröakkunan reunan kehystämänä. Tuon mustan pielen ulkopuolella oli kalpea, hämärä maailma. Kaiken yötä hän oli viipynyt sen ääressä, hätkähdellyt ja vavissut räjähdyksiä ja tähystellyt harhanäkyjen kaltaisia tapahtumia. Milloin hän oli ollut korkealla, milloin matalalla, toisinaan melkein korvan kuuleman ulkopuolella, toisinaan kiitäen läheltä ryskettä ja huutoja ja kirkunaa. Hän oli nähnyt ilmalaivojen lentävän matalalla ja nopeasti yli pimenneiden ja voihkivien katujen, huomannut suurten rakennusten, jotka äkisti lehahtivat kirkkaan punaisiksi keskellä syviä varjoja, lyyhistyvän pommien musertavan voiman alla, seurannut ensi kerran elämässään ahnaiden tulipalojen outoa, nopeata ryntäystä. Hän tunsi olevansa aivan erillään tuosta kaikesta. Vaterland ei heittänyt ainoatakaan pommia, se vain tarkasteli ja johti. Sitten he olivat lopulta laskeutuneet raatihuoneen ylle, ja hän rupesi kauhun valtaamana tajuamaan, että nuo valaistut mustat möhkäleet olivat suuria palavia liikehuoneustoja ja että edes ja takaisin kulkevat pienet hämärät haamut merkitsivät haavoittuneiden ja kuolleiden korjaamista. Valon käydessä selvemmäksi hän alkoi käsittää yhä paremmin, mitä nuo kurtistuneet mustat esineet merkitsivät…

Hän oli tähystellyt tunnin toisensa perästä aina siitä pitäen, kuin New York ensinnä oli kohonnut esiin maantunnun sinertävästä hämäryydestä. Päivän tullessa hän havaitsi olevansa sanomattoman väsynyt.

Hän kohotti uupuneet silmänsä taivaalla punertavaa hohdetta kohti, haukoitteli suunnattomasti ja ryömi itsekseen kuiskaillen hytin halki arkulleen. Tuskinpa käy sanominen hänen laskeutuneen sille, hän pikemmin lyyhistyi kokoon ja vaipui heti uneen.

Astuessaan useita tunteja myöhemmin sisään Kurt tapasi hänet yhä syvässä unessa. Siinä hän virui rennossa asennossa, täydellisenä perikuvana demokraattisesta hengestä, joka oli nähnyt kerrassaan käsittämättömiä arvoituksia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ilmeettömät, suu ammotti ja hän kuorsasi. Hän kuorsasi inhottavasti.

Kurt silmäili häntä hetken miedon vastenmielisyyden valtaamana.
Sitten hän potkaisi häntä nilkkaan.

"Herätkää", hän sanoi Smallwaysin tuijottaessa, "ja pankaa maata siivosti."

Bert kohosi istualleen ja hieroi silmiään.

"Vieläkö siellä tapellaan?" hän kysyi.

"Ei", vastasi Kurt ja istuutui lopen väsyneenä.

"Taivas!" hän huudahti hetken kuluttua hieroen kasvojaan käsillään. "Kyllä nyt kylmä kylpy tekisi hyvää! Kaiken yötä olen haeskellut ilmakammioissa luodinreikiä." Hän haukoitteli. "Minun täytyy nukkua. Parasta, että korjaatte luunne, Smallways. En voi sietää teitä tänä aamuna. Te olette niin hiton ruma ja hyödytön. Oletteko saanut annoksenne? Ette! No, käykää sitten noutamassa, älkääkä tulko takaisin. Pysytelkää parvekkeella…"

5.

Hieman kahvin ja unen virkistämällä Bert ryhtyi uudelleen ottamaan avuttomalla tavallaan osaa ilmasotaan. Hän lähti luutnantin määräystä totellen pikku parvekkeelle ja pysytteli sen äärimmäisessä päässä, vahtisotilastakin ulompana, koettaen näyttää mahdollisimman vähäpätöiseltä ja vaarattomalta.

Lounaisesta alkoi tuulla melkoisen tiukasti. Se pakotti Vaterlandin kääntymään siihen suuntaan ja saattoi sen keinumaan jotensakin voimakkaasti, kun se lenteli edes ja takaisin Manhattan saaren päällitse. Luoteeseen kasautui pilviä. Potkurin toimiessa verkalleen jyske kuului paljon selvemmin kuin täyttä vauhtia kuljettaessa; ja hangatessaan kaasusäiliön alapuolta tuuli sai sen lievästi väreilemään ja synnytti heikon läpättävän äänen, joka muistutti veden lorinaa laivan rungon alla, mutta oli sitä heikompi. Vaterland viivyskeli Park Row rakennusten yllä, johon oli järjestetty tilapäinen raatihuone, ja tuon tuostakin se laskeutui alemmaksi ryhtyäkseen keskusteluihin pormestarin ja Washingtonin kanssa. Mutta prinssi ei voinut rauhattomuudeltaan pysyä kauan yhdessä paikassa. Milloin hän kierteli Hudson joen ja East-Riverin ylitse, milloin kohosi korkealle, ikäänkuin tähystelläkseen siintävään etäisyyteen. Kerran hän nousi niin nopeasti ja niin kauas, että hänet ja miehistön valtasi vuoristotauti pakottaen hänet jälleen alas. Ja Bertkin tunsi osaltaan huimausta ja pahoinvointia.

Heiluva näköala vaihteli korkeussuhteen mukaan. Toisinaan he olivat matalalla ja lähellä, ja hän saattoi erottaa akkunoita, ovia, katuja ja ilmoitustauluja, ihmisiä ja pienempiäkin yksityiskohtia ja tarkastella kaduille ja katoille keräytyneiden joukkojen arvoituksentapaista käytöstä. Kun he sitten alkoivat kohota, häipyivät yksityiskohdat, katujen laidat kutistuivat, näköala laajeni, ihmiset muuttuivat merkityksettömiksi. Korkeimmilla oltaessa näytti kaikki koverolta korkokartalta. Bert näki kimmeltävien vesien kaikkialla halkoilevan tummaa ja ahtaasti asuttua maata; Hudson joki näytti hopeiselta peitseltä, Lower Island salmi kilveltä. Yksinpä Bertinkin epäfilosofisesta mielestä kaupunki ja sen yllä leijaileva laivasto tuntuivat täydellisiltä vastakohdilta; toinen edusti seikkailunhaluisen amerikkalaisen traditsionia ja luonnetta, toinen saksalaista järjestystä ja kuria. Nuo suunnattomat komeat rakennukset näyttivät jättiläispuilta, jotka aarniometsässä kamppailivat elämänsä puolesta; niiden koristeellinen suuremmoisuus oli yhtä tarkoitukseton kuin kukkuloiden ja kuilujen vaihtelu luonnossa, niiden onnetonta tilaa pahensi yhä vielä lannistumattomien ja leviävien tulipalojen synnyttämä savu ja sekasorto. Pilvissä leijailivat saksalaiset ilmalaivat ikäänkuin erityisen, järjestyksellisemmän maailman oliot; kaikki olivat yhdenkaltaiset rakenteeltaan ja näöltään, liikkuivat tarkalleen samassa tarkoituksessa kuten lauma susia, olivat järjestetyt mitä täsmällisimpään ja tehoisimpaan yhteistoimintaan.

Bertille selvisi äkkiä, että tuskin kolmasosakaan laivastosta oli näkyvissä. Toiset olivat lähteneet asioille, joita hän ei voinut kuvitella, kauas avaran näköpiirin ulkopuolelle. Hän kummasteli sitä, mutta ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä. Päivän kuluessa kymmenkunta ilmestyi jälleen idästä, täytettyään varastonsa kuormalaivastosta; perässään ne vetivät drachenfliegereitä. Iltapäivällä ilma sakeni, lounaaseen ilmestyi ajelehtivia pilviä, ne kasautuivat ja näyttivät synnyttävän enemmän pilviä. Tuuli kääntyi sille suunnalle ja yltyi. Illan tullen se muuttui myrskyksi, jossa keinuvat ilmalaivat saivat aika lailla ponnistella.

Prinssi keskusteli kaiken päivää Washingtonin kanssa, ja sillävälin hänen vakoojansa etsiskelivät laajalti ympäri itäisiä valtioita jotain ilmapurjehdusleirin tapaista. Kahdenkymmenen ilmalaivan suuruinen osasto oli laskeutunut ilmasta Niagaran ylle ja piti vallassaan kaupunkia sekä sähkökeskusasemaa.

Sillävälin kapinaliike kasvoi jättiläiskaupungissa kukistamattomaksi. Huolimatta viidestä suuresta tulipalosta, jotka olivat jo vallanneet monta tynnyrinalaa ja yhä vaan levisivät, New York ei sittenkään myöntänyt joutuneensa tappiolle.

Alussa kapinanhenki ilmeni vain yksinäisinä huutoina, katupuheina ja sanomalehtien lausumina huomautuksina. Sitten se osoittihe paljon selvempänä, kun aamuauringon valossa kohosi lippu toisensa jälkeen kaupungin rakennustaiteellisille kukkuloille. On varsin mahdollista, että tämä rohkea liputtaminen johtui monessa tapauksessa amerikkalaisen hengen viattomasta muodollisuuksien tuntemattomuudesta, mutta ei käy myöskään kieltäminen sen olleen monin paikoin harkittu merkki siitä, että kansan "sisu" alkoi nousta.

Saksalaisten säädyllisyyden tuntoa tämä mielenosoitus loukkasi syvästi. Kreivi von Winterfeld ilmoitti asiasta heti pormestarille huomauttaen sen olevan sopimattoman, ja paloasemille annettiin sen johdosta määräys ruveta tarkastamaan, missä lippuja liehui. New Yorkin poliisi ryhtyi kiiruusti toimeen, ja pian oli täydessä vauhdissa tyhmä kamppailu, kun kiihtyneet kansalaiset koettivat itsepintaisesti pitää lippuja näkyvissä ja ärtyneet ja kiusaantuneet poliisit määräystä noudattaen laskivat niitä alas.

Viimein syntyi vakavia levottomuuksia Columbian yliopiston läheisyydessä. Tätä kaupunginosaa vartioivan ilmalaivan kapteeni oli laskeutunut kiskaisemaan suopungilla irti Morgan Hallin katolle kohotetun lipun. Tällöin ammuttiin kivääreillä ja revolvereilla erään suuren vuokratalon ylä-akkunoista, joka; sijaitsi yliopiston ja ranta-viertotien välissä.

Useimmat luodit lensivät harhaan, mutta pari kolme lävisti kaasusäiliöt ja yksi murskasi etuparvekkeella seisovan miehen käden ja käsivarren. Vahtisotilas vastasi viipymättä alaparvekkeelta ja kotkan kohdalla oleva konetykki alkoi räiskyä tukahuttaen nopeasti ammunnan. Ilmalaiva kohosi ja antoi merkkejä lippulaivalle sekä raatihuoneelle, paikalle lähetettiin heti poliiseja ja sotilaita, ja siihen päättyi tämä häiriö.

Mutta heti sen jälkeen ryhtyi joukko nuoria klubimiehiä epätoivoiseen tekoon. Isänmaallisten ja seikkailumaisten mielikuvitelmien innostamina he ajoivat muutamilla automobiileilla salavihkaa Beacon-kukkulalle ja ryhtyivät perin pontevasti laatimaan sinne sijoitetun tykin ympärille tilapäisiä varustuksia. Sen vartijoina oli yhä vielä harmistuneita tykkimiehiä, joita oli antauduttaessa käsketty lopettamaan ammunta, ja helppoa oli tartuttaa kapinanhenki näihin miehiin. He selittivät jääneensä taistelusta kerrassaan osattomiksi ja halusivat innokkaasti näyttää, mihin heidän tykkinsä kelpasi. Tulijain ohjaamina he laativat sen ympärille haudan ja vallituksen ja rakensivat rautalevyistä hauraita suojia.

He olivat jo tykkiä lataamassa, kun ilmalaiva Preussen huomasi puuhan, ja kranaatti, jonka he ennättivät ampua, ennenkuin viimeksi mainitun pommit murskasivat heidät puolustuslaitteineen sirpaleiksi, räjähti Bingenin keskimäisten kaasusäiliöiden kohdalla ja saattoi sen hylkynä painumaan maahan Staten saarelle. Se oli pahasti litistynyt ja putosi keskelle puita, joiden ylle sen tyhjät pussit levisivät vaatekattojen ja verhostimien tavoin. Mikään osa ei ollut kuitenkaan syttynyt tuleen, ja miehet ryhtyi nopeasti korjaamaan vaurioita. Tällöin he menettelivät melkein huolettomasti. Sillä välin kuin useimmat alkoivat paikkailla repeämiä, puoli tusinaa lähti lähimmälle tielle kaasujohtoa etsimään ja huomasi ennen pitkää joutuneensa vihamielisen väkijoukon vangiksi. Likellä oli huviloita, joiden asukkaissa tyly uteliaisuus nopeasti muuttui väkivaltaiseksi vihamielisyydeksi. Poliisivalvonta oli siihen aikaan käynyt Staten saaren monikielisen väestön keskuudessa sangen leväperäiseksi, ja melkein jokaisella perheellä oli kiväärinsä tai pistoolinsa ynnä ampumavaroja. Hetken kuluttua nämä otettiin esille, ja kun oli ammuttu harhaan pari kertaa, muuan korjaajista sattui saamaan luodin jalkaansa. Silloin saksalaiset keskeyttivät parsintansa, vetäytyivät puiden suojaan ja vastasivat ammuntaan.

Ampuma-aseiden paukkina saattoi Preussenin ja Kielin rientämään paikalle, ja muutamilla käsikranaateilla ne tuhosivat jokaisen huvilan niillä tienoin. Joukko rauhallisia miehiä, naisia ja lapsia sai surmansa, ja varsinaiset hyökkääjät karkoitettiin. Jonkun aikaa korjaustyöt jatkuivat rauhassa näiden kahden ilmalaivan pitäessä huolta suojeluksesta. Kun ne sitten palasivat asemilleen, alettiin haaksirikkoutuneen Bingenin ympärillä jälleen lievästi kahakoida; sitä kesti aika ajoin kaiken iltapäivää, ja lopulta tämä kahakka sulautui illan yleiseen taisteluun…

Kello kahdeksan tienoissa aseellinen väkijoukko hyökkäsi Bingenin kimppuun ja kaikki sen puolustajat saivat surmansa hurjan sekasortoisen taistelun jälkeen.

Saksalaisten vastoinkäymiset johtuivat kummassakin tapauksessa siitä, että oli mahdotonta laskea ilmalaivastosta maahan kyllin suurta tai oikeastaan minkäänlaista miesjoukkoa. Ilmalaivat eivät soveltuneet ensinkään kuljettamaan riittäviä maihinnousujoukkoja; niiden täysi miehistö riitti parahiksi hoitamaan niitä ja taistelemaan ilmasta. Ylhäältä päin ne saattoivat tuottaa suunnattomia vaurioita, ne voivat pakottaa minkä järjestyksellisen hallituksen hyvänsä antautumaan peräti lyhyessä ajassa, mutta eivät kyenneet riisumaan aseita alistuneilta alueilta, vielä vähemmän miehittämään niitä. Niiden täytyi tyytyä pitämään viranomaisia kurissa uhkaamalla pommittaa uudelleen. Se oli niiden ainoa keino. Epäilemättä se olisi riittänyt rauhan säilyttämiseksi, jos olisi oltu tekemisissä hyvin järjestetyn sekä vahingoittumattoman hallituksen ja yhdenlaatuisen, kuriin tottuneen väestön kanssa. Mutta niin ei ollut laita Amerikassa. Ensinnäkin oli New Yorkin hallitus heikko ja sen poliisivoimat riittämättömät, ja lisäksi oli raatihuoneen, postitalon ja toisten keskus-hermosolmujen tuhoaminen aiheuttanut suuria häiriöitä ja tehnyt eri osien yhteistoiminnan melkein mahdottomaksi. Raitio- ja rautatieliikenne oli lakannut; puhelinkoneisto oli joutunut epäkuntoon ja toimi vain ajoittain. Saksalaiset olivat iskeneet päähän, ja pää oli voitettu ja turtunut — ruumis ei totellut enää sen ohjausta. New York oli muuttunut päättömäksi hirviöksi, se ei voinut enää alistua kauttaaltaan. Se alkoi kaikkialla nousta kapinallisena, kaikkialla omiin valtoihinsa jätetyt viranomaiset alkoivat yhtyä aseestautuvaan, lippuja nostavaan ja kiihottuvaan väestöön.

6.

Välirauha, joka oli jo osoittautunut varsin hauraaksi, särkyi kokonaan, kun Wetterhorn tuhottiin salakavalasti — sillä sellaiseksi tuota tekoa on sanottava. Se tapahtui myöhään iltapäivällä, viiden ja kuuden välissä, Unioni-aukion kohdalla, verrattain lähellä raatihuoneen varoittavia raunioita. Sää oli kääntynyt varsin huonoksi, ja ilmalaivain oli vaikea toimia, kun niiden oli pakko pysytellä päin tuulta. Etelä-lounaasta tuli vihuri toisensa jälkeen mukanaan rakeita ja ukkosta, ja välttääkseen niitä niin paljon kuin mahdollista ilmalaivasto laskeutui matalalle, jolloin sen tarkastuspiiri supistui ja se joutui alttiiksi kivääritulelle.

Unioni-aukiolle oli edellisenä iltana sijoitettu tykki. Sitä ei ollut milloinkaan laitettu kuntoon, vielä vähemmän sillä oli ammuttu, ja pimeässä, antautumisen jälkeen, se oli tarpeineen siirretty tieltä ison Dexter rakennuksen holvien suojaan. Sieltä sen löysi myöhään aamulla joukko isänmaallisia miehiä. He ryhtyivät heti hinaamaan sitä talon yläkerrokseen. Sitten he laativat akkunaluukkujen taakse salaisen patterin ja vaanivat siellä yhtä kiihtyneinä kuin lapset, kunnes viimein huomasivat kovaosaisen Wetterhornin verkalleen ponnistelevan eteenpäin äskettäin uudelleen rakennettujen Tiffany palatsin tornien yläpuolella. Nopeasti tuo yksitykkinen patteri paljastui. Varmaankin ilmalaivan vahtisotilas näki Dexter rakennuksen koko kymmenennen kerroksen murtuvan ja luhistuvan kadulle ja mustan suun ammottavan pimennossa. Sitten luoti lienee osunut häneen.

Tykillä ammuttiin kaksi kertaa, ennenkuin rakennus luhistui, ja kumpikin kranaatti raateli Wetterhornin keulasta perään asti. Ne ruhjoivat sen perin pohjin. Se litistyi kuin peltikannu, jota potkaistaan raskaalla jalkineella, etuosa lysähti aukiolle ja runko painui ryskien ja ritisten Tammany Hallin ja sen läheisten katujen poikki. Kaasu virtasi ulos sekoittuen ilmaan, ja revenneen sisäpallon ilma tunkeutui litistyviin kaasusäiliöihin. Sitten se räjähti suunnattomasti paukahtaen…

Vaterland ponnistelihe paraillaan raatihuoneen eteläpuolelle Brooklynin sillan raunioiden kohdalta, ja tykin pamahdukset sekä luhistuvan Dexter rakennuksen synnyttämä ryminä sai Kurtin ja Smallwaysin kiiruhtamaan hytin akkunan ääreen. He ennättivät parahiksi nähdäkseen tykin leimahtavan, ja sitten räjähdyksen synnyttämä ilma-aalto paiskasi heidät ensin akkunaa vasten ja heti sen jälkeen takaisin lattian poikki. Vaterland kimmahti kuin potkaistu pallo, ja kun he taasen katsahtivat ulos, oli Unioni-aukio pieni ja kaukainen ja murskana, ikäänkuin joku suunnattoman suuri jättiläinen olisi kierinyt sen ylitse. Itäpuolen rakennukset paloivat kymmenkunnassa kohdassa ilmalaivan leimuavien repaleiden ja vääristyneen luurangon alla, ja kaikki katot ja seinät olivat naurettavasti vinossa ja luhistuivat toinen toisensa jälkeen. "Herra jumala!" sanoi Bert. "Mitä on tapahtunut? Katsokaas noita ihmisiä!"

Mutta ennenkuin Kurt ennätti antaa selitystä, ilmalaivan kimeät kellot kutsuivat jokaisen määräpaikalleen ja hänen oli lähdettävä. Bert epäröi ja astui mietteissään käytävään katsahtaen tällöin taakseen akkunaan. Hän lensi heti kumoon, kun prinssi törmäsi häneen hyökätessään suin päin hytistään keskivarastoihin.

Bert näki vilahdukselta prinssin suuren vartalon, kun tämä raivosta kalpeana, suunnattoman suuttumuksen järisyttämänä, suurta nyrkkiään puistaen kiiti ohitse. "Blut und Eisen!" huusi prinssi ikäänkuin kiroten. "Oh! Blut und Eisen!"

Joku kaatui Bertin päälle — kaatumisesta päättäen se lienee ollut von Winterfeld — ja joku toinen pysähtyi ja potkaisi häntä halveksien ja kovasti. Sitten hän kohosi istualleen hieroen vammoittunutta poskeaan ja korjaillen sidettä, joka hänellä yhä vielä oli päässään. "Piru vieköön tuon prinssin!" sanoi Bert perin kauhistuneena. "Hänellä on huonommat tavat kuin koiralla!" Hän nousi seisaalleen, tuumaili hetken ja lähti sitten astumaan pikku parvekkeen portaille päin. Silloin hän kuuli hälinää, joka ennusti prinssin palaavan. Hän livahti hyttiinsä kuin kaniini onkaloonsa ja pelastui parahiksi tuon karjuvan raivonhengen kynsistä.

Hän sulki oven, odotti, kunnes käytävässä hiljeni, astui sitten akkunan ääreen ja katsoi ulos. Pilviharso teki näköalan hämäräksi ja ilmalaivan keikkuminen saattoi kuvan nousemaan ja laskemaan. Siellä ja täällä juoksi joku ihminen, mutta enimmäkseen seutu oli autio. Kadut näyttivät levenevän, ne kävivät selvemmiksi ja pienet pisteet, jotka olivat ihmisiä, suuremmiksi Vaterlandin painuessa jälleen alaspäin. Hetken kuluttua se keinui Broadwayn alapään kohdalla. Bert huomasi, etteivät pisteet juosseetkaan enää, vaan seisoivat paikallaan katsellen ylöspäin. Sitten ne alkoivat äkkiä juosta uudelleen.

Ilmalaivasta oli pudonnut jotain, mikä näytti pieneltä ja hauraalta. Se osui katukivitykseen erään suuren porttikäytävän kohdalla juuri Bertin alapuolella. Katukäytävää pitkin loikki muuan pieni mies muutaman kyynärän päässä ja pari kolme toista sekä eräs nainen hyökkäsi kadun poikki. He näyttivät varsin naurettavilta, päät kun olivat niin perin pienet, kyynärpäät ja jalat niin kovassa puuhassa. Oli kerrassaan hullunkurista nähdä heidän jalkojensa liikkuvan. Ylhäältä katsottuina ihmisolennot menettävät kaiken arvokkuutensa. Katukäytävällä loikkiva pieni mies hypähti omituisesti — epäilemättä kauhuissaan kun pommi putosi hänen viereensä.

Siltä kohdalta leiskahti joka suunnalle huikaisevia liekkejä, ja pieni mies muuttui silmänräpäykseksi tulisoihduksi ja hävisi — hävisi tykkänään. Kadulle juoksevat ihmiset tekivät eriskummallisia kömpelöitä loikkauksia, lysähtivät sitten maahan ja jäivät makaamaan liekkien nuoleskellessa heidän repeytyneitä vaatteitaan. Sitten alkoi porttiholvista tippua palasia ja rakennuksen alaosa luhistua rymisten, ikäänkuin kellariin olisi syydetty kivihiiliä. Bert erotti heikkoa kirkunaa, ja kadulle syöksyi lauma ihmisiä, joista muuan mies ontui ja viittoili hullunkurisesti. Hän pysähtyi ja kääntyi jälleen rakennusta kohti. Joukko putoavia tiilikiviä osui häneen, hän lennähti taaksepäin pitkälleen ja jäi makaamaan liikkumattomana. Kadulle tulvaili tomua ja mustaa savua, ja hetken perästä leimahti esiin punainen liekki…

Tällä tavoin alkoi New Yorkin verilöyly. Se oli ensimäinen luonnontieteiden aikakauden suurista kaupungeista, joka sai kärsiä ilmasodan suunnattomasta voimasta ja eriskummallisista vajavaisuuksista. Se tuhottiin, kuten edellisellä vuosisadalla lukemattomia barbaarisia kaupunkeja oli pommitettu, koska se oli samalla liian voimakas pitää vallassa ja liian kuriton ja ylpeä antautuakseen häviön karttamiseksi. Näin ollen tuo teko oli välttämätön. Prinssin oli mahdotonta luopua ja tunnustaa hävinneensä, ja kaupunkia ei käynyt lannistaminen muulla tavoin kuin tuhoamalla se suurimmaksi osaksi. Tämä onnettomuus johtui aivan loogillisesti siitä tilasta, joka oli luotu sovittamalla tieteet sodankäyntiin. Suurkaupunkien hävittämistä ei voinut karttaa. Vaikka prinssi olikin joutunut äärettömän pahaan pulaan, hän koetti kuitenkin olla kohtuullinen verilöylyssäkin. Sinä iltana hän ehdotti vain Broadwayn hävittetäväksi. Hän määräsi ilmalaivaston kulkemaan Vaterlandin ohjaamana tämän valtatien päällitse ja pudottamaan matkallaan pommeja. Ja niin meidän Bert poikamme joutui olemaan todistajana teurastuksessa, joka oli maailmanhistorian kylmäverisimpiä. Siinä miehet, jotka eivät olleet kiihtyneitä eivätkä alttiina muulle vaaralle kuin mahdollisesti moniaalle luodille, syytivät kuolemaa ja tuhoa alhaalla olevien kotien ja väkijoukkojen ylle.

Hän takertui akkunan pieleen ilmalaivan keikkuessa ja heiluessa ja tuijotti hämärille kaduille läpi hienon sateen, jota tuuli nyt ajoi edellään. Hän näki ihmisten juoksevan ulos taloista, näki rakennusten sortuvan ja tulen alkavan riehua. Matkallaan ilmalaivat murskasivat kaupungin, kuten lapsi hajoittaa kiviliuskoista ja pahvista rakentamansa kartanot. Alhaalla jäi jälkeen raunioita ja loimuavia tulipaloja, kuolleita milloin kasoittain, milloin hujan hajan, miehiä, naisia ja lapsia sikin sokin, ikäänkuin he eivät olisi olleet sen enempää kuin maureja tai zulu-neekereitä tai kiinalaisia. Alinen New York oli pian muuttunut punaisia liekkejä syytäväksi tulipesäksi, josta ei voinut paeta minnekään. Raitiotie-, rautatie- ja lauttaliikenne oli kokonaan pysähtynyt, eikä hämmentyneillä pakolaisilla ollut tuossa synkässä sekasorrossa tietä valaisemassa ainoakaan muu valo paitsi tulipalot. Hän aavisti ja näki vilahdukselta, miltä mahtoi tuntua olla siellä alhaalla aavisti ja näki. Ja äkkiä hänen mieleensä juolahti ikäänkuin uskomattomana keksintönä, ettei sellaisia onnettomuuksia saattanut tapahtua ainoastaan tässä omituisessa, jättiläismäisessä, vieraassa New Yorkissa, ne olivat mahdollisia myöskin Lontoossa — Bun Hillissä! — ettei tuo pieni saari keskellä hohtavia meriä enää ollutkaan saavuttamaton, ettei koko maailmassa enää ollut jälellä paikkaa, missä Smallwaysit voivat ylpeinä nostaa päätään ja äänestää sotaa ja rohkeata ulkopolitiikkaa ja kuitenkin itse säästyä moisilta hirmuilta.

SEITSEMÄS LUKU.

Vaterlandin haaksirikko.

1.

Ja sitten syttyi Manhattan-saaren liekkien yläpuolella taistelu, ensimäinen ilmataistelu. Amerikkalaiset olivat käsittäneet, kuinka kalliiksi heidän odotuksensa täytyi käydä, ja iskivät kaikin voimin, voidakseen mahdollisesti vielä pelastaa New Yorkin tuon hullun rautaprinssin käsistä, tulesta ja tuhosta.

He hyökkäsivät saksalaisten kimppuun iltahämyssä ankaran myrskyn siivillä, ukkosen ja sateen kera. He saapuivat Washingtonin ja Philadelphian leireistä täyttä vauhtia kahdessa osastossa, ja yllätys olisi ollut täydellinen, ellei Trentonin luona olisi liikuskellut etuvartija-ilmalaivaa.

Hävitykseen kyllästyneinä ja uupuneina ja ampumavarastonsa puoleksi tyhjennettyään saksalaiset asettuivat parhaillaan päin myrskyä vastaan, kun saapui sanoma tästä hyökkäyksestä. New York oli jäänyt kaakon puolelle, sen mustalla pinnalla loisti nyt hirveä punainen arpi. Kaikki ilmalaivat keikkuivat ja horjuivat, raepuuskat painoivat niitä alaspäin ja pakottivat ne ponnistellen pyrkimään jälleen ylöspäin. Ilma oli käynyt purevan kylmäksi. Prinssi oli antamaisiilaan käskyn laskeutua maahan päin ja päästää alas kupariset ukkosenjohtoketjut, kun hän sai viestin aeroplaanihyökkäyksestä. Hän järjesti laivastonsa riviin päin etelää, määräsi drachenfliegerit miehitettäviksi ja asetettaviksi lähtökuntoon ja antoi laivojen nousta koleaan kirkkauteen kosteuden ja pimeyden yläpuolelle.

Bert pääsi vain vähitellen selville siitä, mikä vaara nyt uhkasi. Hän seisoi silloin ruokailuhuoneessa, missä jaettiin ruoka-annoksia. Hän oli jälleen ottanut käytäntöön Butteridgen turkit ja hansikkaat ja lisäksi verhoutunut huopapeitteeseen. Hän kastoi leipäänsä keittoon ja puraisi siitä aimo palasia. Hajareisin seisoen hän nojasi seinää vastaan pysyäkseen tasapainossa ilmalaivan keikkuessa. Miehet näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta; muutamat juttelivat, mutta useimmat murjottivat pahalla päällä ja mietteissään, pari oli merikipeätä. Kaikissa näytti vallitsevan omituinen, murhaamisen aiheuttama tunne, että he olivat hyljeksittyjä heittiöitä, että heidän allaan oli maa ja raivostunut ihmissuku, joka oli mertakin vihamielisempi.

Sitten uutinen iski heidän joukkoonsa. Ovelle ilmestyi tukeva punakka mies, jolla oli vaaleat silmäripset ja arpi, ja hän huusi saksaksi jotain, mikä ilmeisesti saattoi jokaisen hätkähtämään. Muuttunut äänen sävy järkytti Bertiäkin, vaikkei hän ymmärtänyt sanaakaan. Ilmoitusta seurasi äänettömyys, ja sitten sateli kysymyksiä ja arveluita. Yksinpä kipeätkin miehet kiihtyivät puhumaan. Muutaman minuutin ajan ruokailuhuone oli kuin mikäkin mielisairaala, ja sitten, ikäänkuin uutisen vahvistukseksi, kellot alkoivat kilistä kutsuen miehet paikoilleen.

Bert huomasi joutuneensa aivan äkkiä ypöyksikseen.

"Mikäs nyt on tulossa?" hän sanoi, vaikka osittain arvasikin sen.

Hän viipyi vain sen verran, että sai kulautetuksi kurkkuunsa keittonsa jäännöksen, juoksi sitten huojuvaa käytävää pitkin ja kiipesi lujasti kiinni pitäen portaita myöten alas pikku parvekkeelle. Ilma vaikutti häneen kuin ruiskahdus kylmää vettä. Ilmalaiva harjoitteli paraillaan jonkinlaista uutta jiu-jitsu-temppua. Hän veti vaipan kiinteämmin ympärilleen pidellen toisella kädellään tukevasti kaiteesta. Hän huomasi kieppuvansa kosteassa hämärässä, jossa ei nähnyt muuta kuin ohitse virtaavaa usvaa. Yläpuolella ilmalaiva hohti kirkkaana ja miehet pyrkivät nopeasti määräpaikkoihinsa. Sitten tulet sammuivat äkkiä, ja Vaterland alkoi loikkien ja väännellen ja omituisesti kiemurrellen ponnistella ylöspäin.

Vaterlandin keikahtaessa hän näki vilahdukselta aivan heidän allaan muutamia isoja palavia rakennuksia, jotka näyttivät suurelta väräjävältä liekkikukalta, ja sitten hän erotti epäselvästi ajelehtivan sumun läpi toisen ilmalaivan, joka kieriskeli pyöriäisen tavoin ja ponnistelihe myöskin ylöspäin. Hetken kuluttua se peittyi jälleen pilviin ja tuli sitten uudelleen näkyviin mustana, valaan kaltaisena hirviönä. Ilma oli täynnä läiskinää ja vihellystä, omituisia viuhuvia ääniä ja hälinää; se kiihotti ja hämmensi häntä, tuon tuostakin hänen tarkkaavaisuutensa jännittyi.

"Viuh!"

Pimeydestä hänen yläpuolellaan putosi jotain ja hävisi vinosti sukeltaen alas sekamelskaan. Se oli saksalainen drachenflieger. Se kiiti niin nopeasti, että hän erotti vaan silmänräpäykseltä ohjaajan tumman muodon, joka istui kyyryssä rattiinsa takertuneena. Se saattoi olla tarkoitusperäinen liike, mutta se näytti tapaturmalta.

"Katsos pakanaa!" sanoi Bert.

"Pop-pop-pop", pani tykki jossain edessäpäin, ja yhtäkkiä Vaterland kallistui aivan hirvittävästi, ja Bert sekä vahtisotilas tarraantuivat kaiteeseen henkensä edestä. "Pom!" kuului ylhäältä ankara jymähdys, sitä seurasi toinen mahtava jyrinä, ja kaikkialla hänen ympärillään pilvet sävähtivät punaisiksi heijastaen näkymättömiä leimahduksia ja paljastaen suunnattomia onkaloita. Kaide kiepsahti pystyyn, ja hän riippui ilmassa pysytellen siinä kiinni.

Jonkun aikaa Bertin huomio oli kohdistunut kokonaan kiinnipitelemiseen. "Minä lähden hyttiin", hän virkkoi, kun ilmalaiva kohosi jälleen oikeaan asentoon ja hän sai parvekkeen permannon jalkainsa alle. Hän rupesi varovaisesti pyrkimään portaille päin. "U-huu!" hän huusi, kun koko parveke syöksyi pystyyn ja heittäysi sitten alaspäin kuin hurjistunut hevonen.

Pom! Pom! Pom! Ja sitten heti tämän pienen räiskinän jälkeen seurasi suunnaton, väräjävä valkea leiskahdus, joka verhosi hänet, nieli hänet kitaansa, ja kuului jyrähdys, ikäänkuin koko maailma olisi haljennut.

Juuri ennen tuota räjähdystä kaikkeus näytti hetkiseksi jähmettyneen tuijottamaan.

Tällöin hän näki amerikkalaisen aeroplaanin. Hän erotti sen leimahduksen valossa aivan liikkumattomana. Yksinpä sen potkurikin näytti olevan hiljaa ja miehet olivat jäykkiä kuin nuket. Sillä se oli niin lähellä, että hän saattoi havaita sen miehistön aivan selvästi. Sen keula oli painunut alaspäin ja koko kone oli lentämäisillään kuperikeikkaa. Se oli Colt-Coburn-Langley-mallinen, sivuilla kaksinkertaiset siivet ja potkuri etupuolella, ja miehet sijaitsivat veneenkaltaisessa erittäin pitkässä ja kevyessä rungossa. Tämän molemmilta sivuilta pisti esiin makasiinitykkejä. Kerrassaan omituista ja ihmeellistä oli se seikka, että tuona ilmestyksen hetkenä vasen yläsiipi paloi alaspäin, synnyttäen punertavan savuavan liekin. Eikä tämä ollut sittenkään ihmeellisintä. Kummallisinta oli se, että tämä aeroplaani ja muuan saksalainen ilmalaiva, joka sijaitsi noin puolentoista tuhatta jalkaa alempana, olivat ikäänkuin pujotetut salamanleimahdukselle, joka poikkesi radaltaan juuri kuin siepatakseen ne, ja että sen suunnattomien siipien kulmista ja kärjistä virtasi kaikkialla pieniä niin sanoaksemme tulipensaita.

Bert näki kaiken tämän kuin kuvan, jota hieman himmensi ohut tuulen repelemä sumuharso.

Leimahdusta seurasi viipymättä ukkosen räjähdys, niin että on vaikea sanoa, menikö Bert sinä hetkenä enemmän kuuroksi kuin sokeaksi.

Ja sitten oli kaikki pimeätä, kuului ankara kumahdus ja heikkoja ihmisääniä, jotka valitellen vaipuivat alaspäin syvyyteen.

2.

Tämän jälkeen ilmalaiva alkoi keinua pitkään ja syvästi, ja Bert rupesi ponnistelemaan päästääkseen takaisin hyttiinsä. Hän oli läpimärkä, viluissaan, hirveän pelästynyt ja melkoisen kipeä. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi kaikki voima paennut hänen käsistään ja polvistaan ja jalat käyneet peräti liukkaiksi, niin että metalli oli kuin iljanne. Tähän oli syynä se, että parveke oli peittynyt ohueen jääkuoreen.

Hän ei tietänyt milloinkaan, kuinka kauan kesti nousta portaita myöten ilmalaivaan, mutta uneksiessaan myöhemmin tästä retkestä se tuntui aina tuntien pituiselta. Yllä, alla, ympärillä oli ammottavia kuiluja, joissa tuuli ulvoi, pimeys aaltoili, lumihiutaleet ryöppysivät. Ja kaikesta tästä häntä suojeli vain vähäinen metalliristikko ja rautakaide, jotka tuntuivat olevan hurjan raivostuneet häntä kohtaan, intohimoisesti haluavan kiskoa hänet irralleen ja viskata myllertävään avaruuteen.

Kerran hän luuli huomanneensa, että korvan ohi vinkui luoti ja pilviä ja lumihiutaleita valaisi välähdys, mutta hän ei edes kääntänyt päätään katsoakseen, mitä uusia vainoojia niiden ohitse syöksyi tyhjyyteen. Hän halusi päästä käytävään! Hän halusi päästä käytävään! Hän halusi päästä käytävään! Kestäisikö käsi, jolla hän takertui kaiteeseen, vai hellittäisikö se? Kourallinen rakeita läiskähti päin hänen kasvojaan, niin että hän sai hetkisen haukkoa henkeään ja kävi melkein tunnottomaksi. Pidä lujasti kiinni, Bert! Hän alkoi ponnistella uudelleen.

Kun hän viimein huomasi ennättäneensä käytävään, hänet valtasi suunnaton helpotuksen ja lämpimyyden tunne. Käytävä käyttäytyi kuin noppalaatikko, se oli ilmeisesti halukas kalistelemaan häntä sinne ja tänne ja sitten viskaamaan hänet jälleen ulos. Hän pysyttelihe kiinni epätoivoisesti tarrautuen, kunnes käytävä sukelsi alaspäin. Sitten hän juoksi lyhyen matkan hyttiään kohti ja tarttui jälleen kiinni etupään kohotessa.

Pelastunut! Hän oli hytissään!

Hän läimähytti oven kiinni, ja sitten kului melkoinen aika, jolloin hän ei ollut mikään ihmisolento, vaan ilmasairaustapaus. Hän tahtoi päästä jonnekin, missä hän pysyisi kiinni pitelemättä. Hän avasi arkun ja laskeusi sen sisään irtonaisten esineiden sekaan; avutonna hän lojui siellä pään jysähtäessä vuoroin kumpaankin laitaan. Kansi läjähti kiinni, mutta hän ei välittänyt enää mistään. Ei hän välittänyt siitä, kutka taistelivat, mitä luoteja ammuttiin tai mitä milloinkin räjähti. Samantekevää, ammuttiinko tai murskautuiko hän palasiksi. Hän oli täynnä heikkoa tolkutonta raivoa ja epätoivoa. "Typerää!" hän virkkoi, kuvaten tuolla ainoalla sanalla ihmisten yrityksiä, seikkailuja, sotaa ja onnettomuuksia, joihin hän oli joutunut. "Typerää! Uh!" Hän ulonsi tämän laajan nimityksen koko maailmankaikkeuteen. Hän toivoi olevansa kuollut.

Hän ei nähnyt tähtiäkään, kun Vaterland hetken kuluttua selviytyi alisen sään myllerryksestä, ei myöskään taistelua, joka sukeusi sen ja kahden kiertelevän aeroplaanin välillä; ei tietänyt, että ne lävistivät luodeillaan sen peräkammiot, että se karkoitti ne luotaan räjähdyskuulillaan ja sitä tehden kääntyi pakosalle.

Hän ei ollut todistamassa näiden ihmeellisten yölintujen sankarillista hyökkäystä ja uhrautumista. Vaterland oli saanut ankaran iskun ja riippui hetkisen häviön partaalla; se vaipui nopeasti alaspäin vihollisen aeroplaani sotkeutuneena ruhjottuun potkuriin ja amerikkalaisten koettaessa kavuta siihen. Bertille se ei merkinnyt mitään. Hän tunsi vain ankaraa heilumista. Typerää! Kun amerikkalainen ilmalaiva lopulta putosi irti menetettyään suurimman osan miehistöään, teki Bert arkussaan havainnon, että Vaterland oli ottanut hirvittävän loikkauksen ylöspäin.

Mutta sitten alkoi äärettömästi helpottaa, helpottaa uskomattoman ihanasti. Keinuminen, heiluminen, kamppaileminen lakkasi, loppui äkisti ja täydellisesti. Vaterland ei ponnistellut enää myrskyn käsissä; murskautuneet ja räjähtäneet koneet eivät enää jyskineet, se oli joutunut rammaksi ja ajautui tuulen mukana yhtä pehmeästi kuin ilmapallo, suunnattomana, tuuleen levitettynä, repaleisena pilvenä, ilmalaivahylkynä.

Bertille tämä merkitsi vain sitä, että sarja vastenmielisiä aistimuksia oli nyt päättynyt. Hän ei ollut laisinkaan utelias tietämään, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut ja miten taistelussa oli käynyt. Pitkän ajan hän makasi odotellen epäluuloisesti keikkumisen ja pahoinvoinnin uudistumista, ja siinä arkussa vartoillessaan hän vaipui lopulta uneen.

3.

Bert heräsi rauhallisena, mutta ei voinut ensinkään muistaa, missä hän oli. Hänen päätänsä kivisti ja henkeä ahdisti. Hän oli uneksinut sikin sokin Ednasta ja "Aavikon dervissheistä", oli ollut ajavinaan polkupyörällä peräti vaarallisella tavalla yläilmoissa, keskellä räiskyviä raketteja ja leimuavia väritulia, ja herättänyt suurta suuttumusta eräässä henkilössä, joka muistutti sekä prinssiä että herra Butteridgeä. Sitten Edna ja hän alkoivat jostain syystä itkeä surkeasti toistensa tähden, ja hän heräsi silmät kosteina havaitakseen olevansa ummehtuneessa pimeydessä. Hän ei saisi koskaan enää nähdä Ednaa, ei koskaan enää.

Hän arveli joutuneensa jälleen polkupyörämyymälän perähuoneeseen Bun Hilliin ja oli varma siitä, että oli vain unessa nähnyt, kuinka muuan komea kaupunki, uskomattoman suuri ja loistava kaupunki, tuhottiin pommeilla.

"Grubb!" hän huusi, haluten kertoa toverilleen.

Vastausta ei kuulunut, ja äänen kumea kaiku sekä tukahduttava ilma herätti hänessä uuden miellesarjan. Hän kohotti kätensä ja jalkansa, ne kohtasivat voittamattoman esteen. Hän luuli olevansa ruumisarkussa. Hänet oli haudattu elävältä! Heti hänet valtasi hurja kauhu. "Auttakaa!" hän kirkui. "Auttakaa!" Hän jyskytti jaloillaan, potki ja ponnisteli. "Päästäkää ulos! Päästäkää ulos!"

Muutamia silmänräpäyksiä hän kamppaili sietämättömän kammon kynsissä, sitten tuon kuvitellun arkun laita ratkesi ja hän lennähti päivänvaloon. Hän pyöriskeli Kurtin kanssa ikäänkuin patjoitetulla permannolla, sadatuksien ja töytäyksien kilvan sadellessa.

Hän kohosi istumaan. Side oli irtautunut hänen päästään ja luisunut toiselle silmälle, ja hän pyyhkäisi koko laitteen pois. Kurtkin istui parin jalan päässä, punakkana kuten ainakin, vaippoihinsa verhoutuneena ja aluminiumista tehty sukeltajankypärä polvellaan. Hän tuijotti hyttitoveriinsa ankaran näköisenä ja hieroi haivenista, ajamatonta leukaansa. Molemmat olivat loivalla, punaisilla patjoilla peitetyllä permannolla, ja heidän yläpuolellaan oli kellarinluukun tapainen aukko, jonka Bert lopulta tunsi puoliavoimeksi hytinoveksi. Koko hytti oli näet kääntynyt kyljelleen.

"Mitä hittoa tämä on, Smallways?" Kurt kysyi. "Te hyppäätte ulos tuosta arkusta, kun minä jo luulin teidän pudonneen laivasta toisten kera. Missä te olette ollut?"

"Mitenkäs nyt on laita?" Bert kysyi.

"Tämä laita on ainakin melkein ylösalasin."

"Olikos äsken taistelu?"

"Oli kyllä."

"Kuka voitti?"

"En ole nähnyt sanomalehtiä. Me lähdimme, ennenkuin se päättyi. Jouduimme hylyksi, tuuliajolle, eikä kumppaneillamme ollut aikaa huolehtia meistä. Tuuli vei meidät — niin, taivas tietää, minne se meitä nyt kuljettaa. Mutta se vei meidät keskeltä taistelua kahdeksankymmentä peninkulmaa tunnissa. Hyvä jumala, minkälainen tuuli! Ja entä taistelu sitten! Täällä sitä nyt ollaan!"

"Missä?"

"Ilmassa, Smallways — ilmassa! Kun taasen joudumme alas maahan, niin emme totta tosiaan tiedä, mitä jaloillamme on virkaa."

"Mutta mitä meidän allamme on?"

"Kanada, sen verran kuin minä tiedän — ja kovin se näyttää karulta, autiolta, tylyltä maalta."

"Mutta miksi me emme ole suorassa?"

Kurt ei vastannut vähään aikaan.

"Viimeksi muistan nähneeni jonkinlaisen lentokoneen salaman valossa", jutteli Bert. "Kauheaa se oli! Tykit paukkuivat! Tuon tuostakin räjähti jotain. Pilviä ja rakeita. Laiva kieppui ja heilui. Minä tulin niin epätoivoiseksi ja rupesin niin pelkäämään — ja voimaan pahoin… Ettekö tiedä, kuinka taistelu päättyi?"

"En laisinkaan. Olin osastoineni kaasusäiliössä repeämiä paikkailemassa. Emme nähneet ulkopuolelta mitään muuta kuin salaman välähdyksiä. En saanut ollenkaan nähdä noita amerikkalaisia aeroplaaneja. Näin vain luotien repivän seiniä ja lähetin miehiä parsimaan. Sitten syttyi tulipalo — vain pienenpuoleinen. Laiva oli liian märkä, niin että tuli nääntyi, ennenkuin me räjähdimme. Ja sitten eräs heidän kirotuista koneistaan syöksyi ilmasta kimppuumme. Ettekö huomannut sitä?"

"Tunsin kaikki", sanoi Bert. "Mutta en huomannut, että mikään olisi mennyt murskaksi."

"Kyllä he olivat epätoivoisen rohkeita, jos he tekivät sen tarkoituksella. Lensivät kimppuumme kuin veitsi, viilsivät auki peräpuolen kaasusäiliöt kuin silkin, murskasivat koneet ja potkurin. Useimmat koneista putosivat, kun vihollinen hellitti meistä, muuten olisimmekin painuneet maahan — loput keikkuvat sinne ja tänne. Ja me käänsimme töppösemme taivasta kohti. Yksitoista miestä tipahti alas eri kohdista, ja Winterfeld-ukko putosi prinssin hytin ovesta karttahuoneeseen ja taittoi säärensä. Myöskin sähkökoneemme ammuttiin tai vietiin pois — kukaan ei tiedä, minne ne joutuivat. Sellainen on tilamme, Smallways. Me ajelehdimme kuten tavallinen ilmapallo luonnonvoimien armoilla, kuljemme melkein suoraan pohjoiseen — mahdollisesti pohjoisnavalle. Emme tiedä, minkälaisia aeroplaaneja amerikkalaisilla on, emme tiedä mitään koko asiasta. Luultavasti me olemme tehneet niistä lopun. Yksi törmäsi meihin, toiseen iski salama, kolmannen muutamat miehistä näkivät heittävän häränpyllyä, epäilemättä vain noin huvikseen. Mutta kyllä ne saivat tarpeekseen. Me olemme menettäneet myöskin useimmat drachenfliegerimme. Ne luistivat yön pimeyteen. Epävakaisia laitoksia, ei niihin ole luottamista. No niin. Emme tiedä, olemmeko voittaneet vaiko hävinneet. Emme tiedä, onko Englannin ja meidän välillä vielä rauha, vai ollaanko jo vihollisia. Senpä vuoksi emme uskalla laskeutua maahan. Emme tiedä, mitä on tekeillä tai mihin ryhdymme. Napoleonimme on yksinään, keulapuolessa, luullakseni hän järjestelee suunnitelmiaan uuteen kuntoon. Saamme nähdä, oliko New York meidän Moskovamme vai eikö. Meillä on ollut kovat päivät ja me olemme murhanneet määrättömästi ihmisiä! Tämä on sotaa! Ylevää sotaa! Se iljettää minua tänä aamuna. Minä istun mieluummin huoneissa suorassa kuin liukkailla seinillä. Olen sivistynyt mies. En voi olla ajattelematta Albrechtia ja Barbarossaa… Tunnen kaipaavani pesua ja ystävällisiä sanoja ja rauhallista kotia. Kun katselen teitä, niin tiedän olevani pesun tarpeessa. Gott!" — hän tukahdutti ankaran haukotuksen — "Miltä hiivatin tarhapöllöltä te näytättekään!"

"Saammeko me mitään suuhun pantavaa?" kysyi Bert.

"Taivas sen tietää!" Kurt vastasi.

Hän mietiskeli jonkun aikaa Bertin kohtaa. "Mikäli minä ymmärrän, Smallways", hän selitti, "haluaa prinssi luultavasti heittää teidät laivasta — kun te ensi kerran johdutte hänen mieleensä. Sen hän tekee varmasti, jos hän näkee teidät… Teidäthän otettiinkin mukaan vain — painolastiksi… Ja meidän on varsin pian kevennettävä laivaa melkoisesti. Ellen erehdy, herää prinssi piakkoin ja ryhtyy hommaamaan hirveän jäntevästi… Olen alkanut pitää teistä. Se johtuu siitä, että olen osaksi englantilainen. Te olette soma veikkonen. Minusta olisi ikävä nähdä teidän lentää suhahtavan alaspäin… Parasta, että koettaisitte olla hyödyksi. Taidanpa toimittaa teidät osastooni. Teidän on tehtävä työtä ja oltava hiivatin älykäs. Ja sitten teidän täytyy riippua hetkinen pää alaspäin. Mutta ei teillä ole juuri muutakaan keinoa. En usko, että me rupeamme kauemmin kuljettamaan matkustajia. Painolasti pois — ellemme halua piakkoin painua maahan ja joutua sotavangeiksi. Prinssi ei ainakaan suostu siihen. Hän tahtoo olla mukana loppuun asti."

4.

He löysivät saranatuolin paikoiltaan oven takaa, kapusivat akkunan ääreen ja katselivat vuorotellen ulos. Alhaalla näkyi harvametsäistä seutua; rautateitä ja maanteitä ei ollut ensinkään ja asutuksen merkkejä vain siellä ja täällä. Sitten kajahti torvi, ja Kurt arveli sen kutsuvan ruualle. He astuivat ulos ovesta ja kapusivat vaivoin melkein kohtisuoraa käytävää myöten, tukien itseään epätoivoisesti sormin ja varpain sen lattian tuuletusrei'istä. Itsestään lämpiävät keittolaitteet olivat säilyneet vahingoittumattomina, joten upseereille voitiin tarjota kuumaa kaakaota ja miehistölle keittoa.

Bertistä tämä retki oli niin peräti omituinen, että se sai hänet unohtamaan kaiken pelon. Hän tunsi nyt paljon enemmän mielenkiintoa kuin pelkoa. Hän tuntui tyhjentäneen edellisenä yönä kauhun ja turvattomuuden maljan pohjaan saakka. Hän alkoi tottua ajatukseen, että ennen pitkää hän saisi varmaankin surmansa, että tämä kummallinen ilmamatka oli varsin luultavasti hänen kuolinretkensä. Ei yksikään ihmisolento voi olla alituisesti peloissaan, pelko siirtyy lopulta hänen mielessään taustalle, se pannaan tosiasiana hyllylle ja jätetään rauhaan. Hän istui kyyryssä lautasensa ääressä lippoen lientä suuhunsa leipäpalallaan ja tarkasteli tovereitaan. Kaikki olivat melkoisen keltaisia ja likaisia, posket neljän päivän vanhan parransängen peitossa, ja he ryhmittyivät väsyneinä ja sattumoisin, kuten haaksirikkoutuneet laivanhylylle. Puheltiin vain vähän. Asema saattoi heidät niin ymmälleen, ettei siihen voinut sanoa mitään. Kolme oli loukkaantunut laivan keikkuessa taistelun aikana, ja yhdellä oli luodin haava siteessä. Oli uskomatonta, että tämä pieni miesparvi oli murhannut ja pannut toimeen verilöylyjä ennen kuulumattomassa määrässä. Ei yksikään niistä, jotka nyt istuivat siinä luisulla seinämällä keittokulho kädessään, näyttänyt olevan todella vikapää mihinkään sellaiseen, itse asiassa kykenevän vahingoittamaan edes koiraakaan ehdoin tahdoin. Kaikki olivat niin ilmeisesti luodut elämään vaaleaveristen vaimojen kanssa rauhassa tukevalla mannulla, hoitamaan huolellisesti vainioitaan ja hilpeästi huvitteleimaan. Punakka, tukeva mies, joka oli tuonut ruokailuhuoneeseen ensimäisen viestin ilmataistelusta, oli syönyt annoksensa loppuun ja korjaili äidillisen huolellisesti erään käsivartensa nyrjähyttäneen nuorukaisen sidettä.

Bert murenteli viimeistä leipäpalaansa viimeiseen keittotilkkaansa, koettaen saada sitä riittämään niin kauan kuin suinkin. Silloin hän huomasi äkkiä jokaisen katselevan jalkaparia, joka heilui ylöspäin kääntyneessä avoimessa oviaukossa. Siihen ilmestyi Kurt. Hän oli jollain salaperäisellä tavalla saanut partansa ajetuksi ja vaalean tukkansa siloitetuksi. Hän näytti kerrassaan enkelimäiseltä. "Der Prinz", hän virkkoi.

Näkyviin tuli toinen pari jalkineita tehden laajoja ja suuremmoisia liikkeitä tapaillessaan pihtipieliä. Kurtin avulla ne saivat jalansijan, ja ajeltuna, harjattuna, vahattuna ja puhtaana, suurena ja pelottavana liukui prinssi alas joutuen istumaan hajareisin ovelle. Kaikki miehet, myöskin Bert, nousivat seisomaan ja tekivät kunniaa.

Prinssi tarkasteli heitä kuin ratsun selästä. Kapteenin pää ilmestyi hänen rinnalleen.

Sitten seurasi Bertille kauhun hetki. Prinssin silmien sininen lieska osui häneen, suuri sormi viittasi, kysymys seurasi. Kurt kiiruhti selittämään.

"Vai niin", sanoi prinssi, ja Bert joutui unhoon.

Sitten prinssi puhui miehille lyhyin, sankarimaisin lausein, tukien itseään toisella kädellä ja viittoillen toisella vaihtelevin liikkein. Hänen sanojaan Bert ei ymmärtänyt, mutta hän huomasi miesten käytöksen muuttuvan, heidän selkiensä suoristuvan. He alkoivat keskeyttää prinssin puhetta hyvähuudoilla. Sen loputtua heidän johtajansa viritti laulun, ja kaikki miehet yhtyivät häneen. "Ein fester Burg ist unser Gott" he lauloivat syvin, voimakkain äänin ja suunnattomalla siveellisellä innostuksella. Se oli räikeän sopimatonta vahingoittuneessa, vajoavassa ilmalaivassa, joka oli lennähtänyt avaruuteen suoritettuaan maailman historian julmimman pommituksen. Mutta siitä huolimatta se oli äärettömän valtaavaa. Bert oli syvästi liikutettu. Hän ei osannut laulaa sanaakaan Lutherin suuresta virrestä, mutta hän avasi suunsa ja päästeli kovia, syviä ja paikoitellen sointuvia ääniä…

Kaukana alhaalla tämän syvän laulun kuuli pieni joukko kristittyjä sekarotuisia intiaaneja, jotka olivat tukin hakkuussa. He söivät parhaillaan aamiaista, mutta syöksyivät iloisina ulos majoistaan luullen Vapahtajan olevan tulossa maan päälle. He tuijottivat tuulessa ajelehtivaan Vaterlandiin ja olivat sanomattoman ihmeissään. Se vastasi niin monessa suhteessa heidän käsitystään Vapahtajan tulosta ja erosi siitä toisissa suhteissa perin pohjin. He tähystelivät sen kulkua juhlallisen tunteen valtaamina ja hämmästyksestä sanattomina. Virsi päättyi. Sitten kuului pitkän ajan kuluttua taivaasta ääni. "Mikä tämän paikan nimi on, sanokaa."

He eivät vastanneet. Eivätkä he ymmärtäneetkään, vaikka kysymys toistettiin.

Ja viimein kummitus ajautui pohjoiseen metsäisen harjanteen ylitse ja katosi näkyvistä. Miesten kesken syntyi pitkällinen ja tulinen väittely…

Virsi päättyi. Prinssin jalat heilahtivat jälleen käytävään, ja jokainen valmistautui reippaasti sankarillisiin ponnistuksiin ja voitollisiin tekoihin. "Smallways!" huusi Kurt. "Tulkaa tänne!"

5.

Sitten Bert alkoi Kurtin ohjaamana työskennellä ilmapurjehtijana.

Vaterlandin kapteenilla oli lähinnä perin yksinkertainen tehtävä: hänen oli koetettava pysyä ilmassa. Tuuli oli tosin melkoisesti lientynyt, mutta puhalsi vielä siksi voimakkaasti, että niin kömpelön laitteen oli perin vaarallista lähestyä maata, vaikka prinssi olisikin halunnut laskeutua asuttuun seutuun, missä helposti saattoi joutua vangiksi. Oli välttämätöntä pitää laivaa ilmassa, kunnes tuuli taukoisi, ja sitten painua, jos se kävi päinsä, johonkin syrjäiseen seutuun, missä voisi ryhtyä korjaustöihin. Kenties myöskin joku etsimään lähetetty toveri löytäisi heidät sieltä. Tämän vuoksi oli painoa kevennettävä, ja Kurt määrättiin kiipeemään kymmenkunnan miehen kera litistyneitten ilmasäiliöiden luo ja leikkaamaan ne pala palalta irti laivan vaipuessa. Niinpä Bertkin joutui terävä säilä aseenaan kapuilemaan pitkin verkkoa neljän tuhannen jalan korkeudessa, koettaen ymmärtää Kurtin käskyjä, kun tämä puhui englantia, ja aavistaa ne hänen käyttäessään saksaa.

Se oli päätä huimaavaa työtä, mutta ei kuitenkaan läheskään niin pyörryttävää, kuin liikaa ravittu lukija saattanee kuvitella lämpimässä huoneessa istuessaan. Bert havaitsi mahdolliseksi katsoa alaspäin ja tarkastella villiä pohjoista maisemaa, jossa ei näkynyt ainoatakaan asutuksen merkkiä, ainoastaan kallioita, vesiputouksia, vuolaita yksinäisiä jokia ja puita ja viidakkoja, jotka päivän kuluessa kävivät yhä pienemmiksi ja vaivaisemmiksi. Kukkuloilla oli siellä ja täällä lumiläikkiä. Ja kaiken tämän yläpuolella hän työskenteli, takertuen tukevasti verkkoon ja hakaten sitkeätä ja niljakasta öljyttyä silkkivaatetta. Hetken kuluttua he saivat ryhelmän vääntyneitä terästankoja ja rautalankoja putoamaan rungosta, ja sitä seurasi iso palanen silkkirakkoa. Se auttoi. Tämän esteen irtautuessa ilmalaiva kohosi viipymättä. Melkein näytti siltä, kuin he olisivat pudottaneet koko Kanadan. Irroitettu osa lehahti levälleen ilmassa, liehui alas ja iski maahan erään syvänteen reunalle, sotkeutuen rumaksi röykkiöksi. Bert riippui kuin jäätynyt apina köysistään eikä liikuttanut ainoatakaan lihasta viiteen minuuttiin.

Mutta tuo vaarallinen työ oli hänen mielestään myöskin virkistävää, ja ennen kaikkea se synnytti toveruutta. Hän ei ollut enää epäluotettava ja eristetty muukalainen, hänellä oli nyt sama tarkoitusperä kuin noilla toisilla, hän uurasti kaikessa ystävyydessä kilpaillen, suorittaakseen osansa ennen heitä. Ja Kurtia kohtaan hän osoitti syvää kunnioitusta ja kiintymystä, joka oli tähän saakka piillyt hänessä salassa. Työtä ohjatessaan Kurt osoittautui kerrassaan ihailtavaksi: hän oli kekseliäs, auttavainen, hienotunteinen, nopea. Hän näytti olevan läsnä kaikkialla. Ihan silloin unohti hänen punakkuutensa, hänen keveän hilpeytensä. Milloin joku vain joutui pulaan, heti hän oli antamassa järkeviä ja varmoja neuvoja. Hän oli miehilleen kuin vanhempi veli.

Kaikkiaan he irroittivat kolme melkoista röykkiötä, ja sitten Bert sai ilokseen kavuta takaisin hyttiin jättääkseen paikkansa uudelle työkunnalle. Hän sai toveriensa kera kuumaa kahvia, sillä työ oli ollut jäätävää, vaikka heillä olikin käsineet. He istuivat sitä juoden ja katsellen tyytyväisinä toisiaan. Muuan miehistä sanoi ystävällisesti Bertille jotain saksan kielellä, ja Bert nyökkäsi hymyillen. Kurtin avulla Bert, jonka nilkat olivat melkein paleltuneet, onnistui saamaan parin saappaita eräältä haavoittuneelta sotilaalta.

Iltapäivällä tuuli lientyi tuntuvasti, ja ilmassa alkoi harvakseen ajelehtia pieniä lumihiutaleita. Alhaallakin näkyi runsaammin lunta, ja ainoastaan laaksoissa kasvoi mäntyjä ja kuusia, muuten seutu oli metsätöntä. Kurt astui kolmen miehen kera eheinä säilyneisiin kaasuosastoihin ja valmistautui viiltämään seiniä auki laskeutumista varten. Jälelle jääneet pommit heitettiin pois, ja ne putosivat maahan kovasti jyrähtäen. Kello neljän aikaan Vaterland viillettiin auki ja vaipui maahan avaralle kiviselle lakeudelle, jota kaarsivat lumihuippuiset vuoret.

Se oli luonnollisesti vaikea ja ankara temppu, sillä Vaterlandia ei ollut varustettu ilmapalloksi. Yksi seinä viillettiin auki liian pian, toiset liian myöhään. Ilmalaiva mätkähti raskaasti maahan, kimmahti kömpelösti, iski riippuvan parvekkeen etuosaansa vastaan, vahingoittaen von Winterfeldia kuolettavasti, ja vaipui sitten, muutamia hetkiä raahattuaan, luhistuvaksi raunioksi. Kaksi miestä loukkaantui pahasti toinen taittoi jalkansa, toinen sai sisäisiä vammoja sinkoilevista tangoista ja rautalangoista, ja Bert jäi joksikin aikaa kiinni laidan alle. Kun hän viimein pääsi irti ja saattoi ryhtyä tarkastelemaan, niin tuo suuri musta kotka, joka kuusi päivää sitten oli lähtenyt niin komeasti lentoon Keski-Saksasta, levitti litistyneenä siipiään ilmalaivan hyttien yllä ja näytti perin kovaosaiselta — ikäänkuin joku olisi ottanut sen kiinni, vääntänyt niskat nurin ja heittänyt sen syrjään. Useat miehistä seisoivat äänettöminä, tarkastellen mietteissään hylkyä ja autiota erämaata. Toiset hommailivat tilapäisissä telteissä, jotka oli valmistettu tyhjistä kaasusäiliöistä. Prinssi oli lähtenyt jonkun matkan päähän ja tähysteli kaukoputkellaan etäisiä kukkuloita. Ne näyttivät vanhoilta merenluodoilta; siellä ja täällä oli pieniä havupuuryhmiä ja parissa kohdassa kuohui korkea vesiputous. Ympäristössä oli tiheässä sileiksi hankautuneita paasia, maa ei kyennyt elättämään muuta kuin vaivaista alppikasvistoa. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan jokea, mutta ilma oli täynnä läheisen kosken kohinaa. Lakeuden yli puhalsi kolea, pureva tuuli. Tuon tuostakin ajelehti ohitse jokunen lumihiutale. Tukeva jäätynyt maa tuntui Bertin astuessa omituisen kuolleelta ja raskaalta eloisaan ilmalaivaan verrattuna.

6.

Suuri ja mahtava prinssi Karl Albert oli siis joksikin aikaa joutunut erilleen siitä suunnattomasta taistelusta, jonka pää-aiheuttajia hän oli. Taistelun vaiheet ja sää olivat liittoutuneet viskaamaan hänet haaksirikkoisena Labradoriin, ja siellä hän sai raivostuneena viettää kuusi pitkää päivää sodan ja ihmeiden pyyhältäessä yli koko maailman. Kansakunta nousi kansakuntaa vastaan ja ilmalaivastot kamppailivat keskenään, kaupunkeja paloi ja ihmisiä kuoli laumoittain. Mutta Labradorissa olisi saattanut uneksia koko maailman elävän rauhassa, siellä häiritsi hiljaisuutta vain heikko kalkutus.

Siellä sijaitsi haaksirikkoutuneiden leiri. Etäältä nuo silkkivaatteella peitetyt hytit näyttivät suurehkolta mustalaisteltiltä, ja kaikki työkykyiset ahersivat uutterasti rakentaen rungon teräsosista mastoa, johon Vaterlandin sähköteknikot voisivat ripustaa sädesähkötykseen tarvittavat pitkät johdot. Se oli jälleen saattava prinssin muun maailman yhteyteen. Toisin ajoin näytti siltä, kuin ei mastoa saataisi milloinkaan kuntoon. Joukko kärsi alun pitäen puutetta. Ruokavaroja oli niukanpuoleisesti, joten annoksia supistettiin, ja paksuista pukineistaankin huolimatta he olivat perin huonosti varustetut kestämään tämän erämaan purevaa tuulta ja tylyä ankaruutta. Ensimäinen yö vietettiin pimeässä ja ilman tulia. Sähkökoneet olivat murskautuneet ja pudonneet kaukana etelässä, eikä kenelläkään ollut ainoatakaan tulitikkua; olihan niiden tuominen kielletty kuoleman uhalla. Kaikki räjähdysaineet oli heitetty pois, ja vasta aamupuolella linnunnaamainen upseeri, jonka hytin Bert oli matkan alkaessa saanut, tunnusti omistavansa parin kaksintaistelupistooleja patruunineen, joilla kävisi päinsä sytyttää tuli. Myöhemmin löydettiin myöskin konetykin laatikosta joukko koskemattomia ampumatarpeita.

Yö oli kurja ja tuntui melkein loppumattomalta. Tuskinpa kukaan nukkui. Miehistöstä oli seitsemän haavoittunut, von Winterfeld oli loukannut päänsä, ja hän värisi ja houraili, taistellen hoitajaansa vastaan ja huutaen omituisia asioita New Yorkin polttamisesta. Miehet kyyristyivät ruokailuhuoneessa yhteen kasaan, käyttäen suojakseen mikä mitäkin, joivat kaakaota itsestään lämpiävistä laitteista ja kuuntelivat hänen huutojaan. Aamulla prinssi puhui heille kohtalosta ja isäinsä Jumalasta ja ilosta ja maineesta, jonka hänen hallitsijasukunsa puolesta kuoleminen tuotti, sekä muista samallaisista seikoista, jotka olisivat muuten joutuneet unhoon tuossa kolkossa korvessa. Miehet hurrasivat innostuneina, ja kaukana ulvoi susi.

Sitten he ryhtyivät työhön ja raatoivat kokonaisen viikon saadakseen pystyyn teräsmaston, johon ripustettiin kuparilangoista punottu suuri halstari. Kaiken aikaa oli tehtävä työtä, ankaraa ja vaivalloista työtä, kovan puutteen kourissa. Vain komeat auringonnousut ja -laskut, kohisevat vesiputoukset ja erämaan jylhyys loivat suuremmoisuudellaan jotain vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. He laativat kehän alituiseen palavia nuotioita, miehet kuljeskelivat joukoittain kuivia oksia hakemassa ja kohtasivat retkillään susia, ja haavoittuneet kannettiin vuoteissaan ilmalaivan hyteistä tulien ympärille. Siellä von Winterfeld vanhuskin houraili aikansa ja rauhoittui viimein ja kuoli, ja kolme muutakin haavoittunutta sairastui kunnollisen ravinnon puutteesta, toiset taasen paranivat. Nämä seikat tapahtuivat ikäänkuin syrjässä; Bertin tietoisuudessa oli aina ensi sijalla alituinen raataminen, piteleminen ja nostaminen ja raskaiden röykkiöiden hajoittaminen, ikävä viilaaminen ja lankojen vääntäminen, ja toisella sijalla prinssi, joka oli aina yllyttämässä ja uhkaamassa, milloin joku lamautui. Hän tuli heidän luokseen ja viittasi heidän päidensä ylitse etelään kohti tyhjää taivasta. "Tuolla odottaa meitä maailma!" hän sanoi saksaksi. "Viisikymmentä vuosisataa odottaa täyttymystään." Sanoja ei Bert ymmärtänyt, mutta hän tajusi liikkeen. Usein prinssi suuttui, kerran miehelle, joka työskenteli hitaasti, toisen kerran miehelle, joka varasti toverinsa annoksen. Ensinmainittua hän nuhteli ja määräsi hänet ikävämpään työhön, toista hän löi päin kasvoja ja piteli pahoin. Itse hän ei tehnyt työtä. Tulien lähettyvillä oli sileä paikka, jossa hän saattoi käsivarret ristissä astuskella edes ja takaisin, toisinaan tuntikausia, mutisten itsekseen kärsivällisyydestä ja kohtalostaan. Joskus hän puhkesi huutamaan ja käsillään viittoilemaan kuten kaunopuhuja. Työmiehet kiintyivät tuijottamaan häneen, kunnes huomasivat hänen sinisten silmäinsä leimuavan ja hänen kätensä aina osoittelevan eteläisiä kukkuloita. Sunnuntaina työ keskeytyi puoleksi tunniksi, prinssi saarnasi uskosta ja Jumalan ystävyydestä Davidia kohtaan ja sen jälkeen laulettiin "Jumala ompi linnamme".

Eräässä kurjassa majassa makasi von Winterfeld, ja kerran hän houraili kaiken aamua Saksan suuruudesta. "Blut und Eisen!" hän karjui, ja sitten, ikäänkuin pilkaten: "Welt-Politik — ha, ha!" Sitten hän rupesi matalalla, viekkaalla äänellä selittelemään kuvitelluille kuulijoille mutkallisia valtiollisia asioita. Toiset potilaat kuuntelivat häntä. Havaitessaan Bertin huomion kääntyvän sinne päin, Kurt huusi: "Smallways, tarttukaahan tuohon. Kas niin!"

Väsyttävän verkalleen valmistui iso masto ja kohotettiin jalka jalalta paikalleen. Sähköteknikot olivat saaneet laadituksi läheiseen puroon padon ja vesipyörän — sähköttäjäin pieni Millhausen-dynamo soveltui näet varsin hyvin vedellä käytettäväksi — ja kuudennen päivän illalla laite oli käyttökunnossa ja prinssi lennätti kutsun — tosin varsin heikon — ilmalaivastolleen tyhjän avaruuden halki. Vastausta ei saatu pitkään aikaan.

Tuon illan vaikutus säilyi kauan Bertin muistissa. Työskenteleväin sähköteknikkojen lähellä räiskyi ja leimusi punainen tuli, ja pitkin kohtisuoraa teräsmastoa ja kuparilankoja kohosi punaisia säteitä taivasta kohti. Prinssi istui paadella odotellen, pää käden varassa. Takana oli rautaristillä koristettu kivikumpu, joka peitti von Winterfeldin ruumiin, ja etäällä kiilui louhikossa suden silmät. Toisella puolen oli suuren ilmalaivan hylky, ja miehet istuskelivat toisen punertavan tulen ympärillä. Kaikki olivat aivan hiljaa, ikäänkuin odottaen kuulevansa uutisia. Kaukana, monen sadan peninkulman päässä kenties toisia mastoja heräsi toimintaan. Tai ehkäpä tämä eetterin värisyttäminen olikin hyödytöntä, ehkei maailma kiinnittänytkään siihen huomiota. Jutellessaan miehet puhuivat matalalla äänellä. Silloin tällöin kirkui etäällä lintu ja kerran kuului suden ulvontaa. Ja kaiken ympärillä levisi ääretön, kolkko erämaa.

7.

Bert kuuli uutiset viimeiseksi ja enimmäkseen murteellisella englannin kielellä eräältä työkumppaniltaan. Vasta myöhään yöllä väsynyt sähköttäjä sai vastauksen kutsuihinsa, mutta silloin viestit saapuivat selvinä ja voimakkaina. Ja minkälaisia viestejä!

"Kuulkaapas", sanoi Bert aamiaista syötäessä suuren hälinän vallitessa; "kertokaa niistä hieman."

"Koko maailma on sodassa", selitti kieliniekka, heilutellen kuppiaan kuvaavalla tavalla. "Koko maailma on sodassa."

Bert tuijotti etelään päin aamuruskoon. Eipä siltä näyttänyt.

"Koko maailma on sodassa! Berliini on poltettu, Lontoo on poltettu, Hampuri ja Pariisi on poltettu. Japanilaiset ovat polttaneet San Franciscon. Meikäläiset ovat leiriytyneet Niagaralle. Sellaisia he ovat meille kertoneet. Kiinalla on määrättömästi lentokoneita ja ilmalaivoja. Koko maailma on sodassa!"

"Hyvänen aika!" sanoi Bert.

"Niin on", lisäsi kieliniekka juoden kaakaota.

"Ovatko ne polttaneet Lontoon? Niin kuin me New Yorkin?"

"Mehän pommitimme."

"Eivätkö ne kertoneet mitään eräästä paikasta, jonka nimi on Clapham, tai Bun Hillistä?"

"En ole kuullut siitä", sanoi kieliniekka.

Siihen Bert sai tyytyä toistaiseksi. Mutta miesten kiihko tarttui. Nähdessään hetken kuluttua Kurtin seisovan yksinään kädet selän takana ja katselevan varsin kiinteästi erästä etäistä vesiputousta, hän lähti Kurtin luo ja tervehti sotilaan tavoin. "Anteeksi, herra luutnantti."

Kurt käänsi päänsä. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen vakavat sinä aamuna. "Arvelin tässä juuri, että olisi hauskaa nähdä tuo putous lähempää", hän sanoi. "Se muistuttaa — mitä haluatte?"

"En saa ollenkaan tolkkua siitä, mitä miehet juttelevat. Ettekö kertoisi minulle uutisia?"

"Hiiteen uutiset!" sanoi Kurt. "Uutisia kuulette yllin kyllin, ennenkuin päivä on lopussa. Nyt on maailman loppu käsissä. Graf Zeppelin tulee noutamaan meitä. Se on täällä aamulla, ja meidän pitäisi olla Niagaralla — tai murskana — neljänkymmenen kahdeksan tunnin kuluessa… Tahtoisin nähdä tuon putouksen. Voitte tulla mukaan. Oletteko saanut aterianne?"

"Kyllä, herra luutnantti."

"No hyvä. Tulkaa."

Ja syvissä mietteissä Kurt lähti astumaan kallioiden yli kaukaista putousta kohti. Aluksi Bert kulki hänen perässään palvelijan tavoin, mutta päästyään leirin ilmapiiristä Kurt hidastutti kulkuaan, niin että Bert ennätti hänen rinnalleen.

"Kahdessa päivässä me olemme jälleen mukana", hän sanoi. "Ja piru perii sen, joka siihen sotaan joutuu. Semmoisia ovat uutiset. Maailma on tullut hulluksi. Meidän laivastomme voitti amerikkalaiset sinä yönä, jolloin me jouduimme tuuliajolle, se on selvää. Me menetimme yksitoista — yksitoista ilmalaivaa varmasti, ja heiltä tuhottiin kaikki aeroplaanit. Taivas tietää, kuinka paljon me murhasimme ja surmasimme. Mutta se oli vain alkua. Me panimme lumipallon vierimään. Jokainen maa piilotteli lentokoneita. Ja nyt taistellaan ilmassa yli koko Europan — yli koko maailman. Japanilaiset ja kiinalaiset ovat tulleet mukaan. Se on suurin uutinen. He ovat tupsahtaneet meidän pikku kahakkoihimme… Keltainen vaara oli sittenkin vaara! Heillä on tuhansittain ilmalaivoja. He ovat levinneet yli koko maailman. Me pommitimme Lontoota ja Pariisia, ja ranskalaiset ja englantilaiset ovat tuhonneet Berliinin. Ja nyt Aasia on meidän kaikkien kimpussa ja vie meistä voiton… Se on mielettömyyttä. Kiina ylinnä. Eivätkä tiedä, mihin pysähtyä. Se on rajatonta. Tämä on viimeisen päivän sekamelskaa. Ne pommittavat pääkaupunkeja, tuhoavat telakat ja tehtaat, kaivokset ja laivastot."

"Tekivätkö ne paljon vauriota Lontoolle?" Bert kysyi.

"Taivas tietää…"

Hän ei sanonut enempää hetkeen.

"Tämä Labrador näyttää rauhalliselta paikalta", hän jatkoi viimein. "Melkeinpä tekisi mieleni jäädä tänne. Ei käy päinsä. Ei, minun täytyy olla mukana loppuun asti. Minun täytyy olla mukana loppuun asti. Niin täytyy teidänkin. Ja jokaisen… Mutta miksi?… Sanonpa sen teille — tämä maailma on mennyt palasiksi. Pelastusta ei ole missään. Täällä me olemme! Me olemme kuin palavaan taloon suljetut hiiret, kuin tulvan saartama karjalauma. Kohdakkoin meidät noudetaan, ja sitten takaisin taisteluun. Meidän on jälleen murhattava ja murskattava — kenties. Tällä kertaa on kysymyksessä kiinalais-japanilainen ilmalaivasto, ja me olemme heikommat. Nyt on meidän vuoromme. En tiedä, miten teidän käy, mutta oman osani tiedän varsin hyvin: saan surmani."

"Kyllä te suoriudutte", sanoi Bert oudon äänettömyyden jälkeen.

"En!" väitti Kurt. "Saan surmani. En tietänyt sitä ennen, mutta tänään aamun koitteessa sen tiesin — ikäänkuin joku olisi sen sanonut."

"Kuinka niin?"

"Tiedän ihan varmaan."

"Mutta kuinka te voisitte tietää sen?"

"Tiedän vaan."

"Ikäänkuin joku olisi sen sanonut?"

"Ihan varmasti."

"Tiedän sen", hän toisti, ja jonkun aikaa he astuivat äänettöminä vesiputousta kohti.

Ajatuksiinsa vaipuneena Kurt käveli edelleen ja puhkesi viimein jälleen puhumaan. "Olen aina ennen tuntenut itseni nuoreksi, Smallways, mutta tänään tunnen olevani vanha — vanha. Niin perin vanha! Lähempänä kuolemaa kuin vanhukset tuntevat olevansa. Ja elämää olen aina pitänyt leikkinä. Sitä se ei ole… Tällaista on luullakseni tapahtunut aina — sotia ja maanjäristyksiä, jotka tekevät elämän kurjaksi. Tuntuu siltä, kuin olisin vasta nyt herännyt tajuamaan sen. Olen nähnyt siitä unta joka yö sen jälkeen, kuin lähdimme New Yorkista… Ja sellaista on aina ollut se on elämän kulkua. Ihmiset riistetään niiden luota, joista he pitävät; kodit tuhotaan, olennot, jotka ovat täynnä elämää ja muistoja ja erikoisia pikku taipumuksia, kärvennetään ja murskataan ja revitään palasiksi, näännytetään nälkään ja tärvellään. Lontoo! Berliini! San Francisco! Ajatelkaahan, kuinka monta elämäntarinaa me lopetimme New Yorkissa!… Ja toiset jatkavat jälleen, ikäänkuin sellainen ei olisi mahdollistakaan. Niin kuin minäkin! Kuten eläimet! Juuri kuin eläimet!"

Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, ja sitten hän tokaisi: "Prinssi on mielipuoli!"

He saapuivat eräälle kohdalle, missä oli kiivettävä, ja sitten suokaistaleelle, joka reunusti pientä puroa. Siellä Bertin huomio kiintyi runsaina kasvaviin pieniin punaisiin kukkiin. "Kas!" hän sanoi kumartuen poimimaan. "Tällaisessa paikassa."

Kurt pysähtyi ja kääntyi puoleksi. Hänen kasvonsa värähtelivät.

"En ole koskaan nähnyt tällaisia kukkia", Bert huomautti. "Ne ovat niin hentoja."