Produced by Juha Kiuru

KAUHUN SAARI

Kirj.

H. G. Wells

Suomentanut Teppo Heino

Kustannusosakeyhtiö Suomi, Helsinki, 1920.
Öflund & Pettersson O-Y:n kivi- ja kirjapaino.

SISÄLLYS:

I. "Lady Vain'in" pelastusveneessä.
II. Mies, joka ei ollut matkalla minnekään.
III. Kummalliset kasvot.
IV. Kuunarin kaidepuilla.
V. Mies, jolla ei ollut paikkaa minne mennä.
VI. Rumat soutajat.
VII. Lukittu ovi.
VIII. Puman kiljunta.
IX. Metsän olento.
X. Ihmisen huuto.
XI. Ihmisajo.
XII. Lain julistaja.
XIII. Keskustelu.
XIV. Tohtori Moreaun selitys.
XV. Eläinkansa pääsee verenmakuun.
XVI. Katastrofi.
XVII. Löydämme Moreaun.
XVIII. Montgomeryn "lomapäivä".
XIX. Yksin eläinkansan parissa.
XX. Eläinkansan muuttuminen.
XXI. Yksin.

I.

"Lady Vain'in" pelastusveneessä.

En aio mitään lisätä siihen, mitä lehdet jo ovat kertoneet _Lady Vain_in haaksirikosta. Niin kuin kaikki tietävät, törmäsi se erääseen hylkyyn kymmenen päivän matkan päässä Callaosta. Kahdeksantoista päivää myöhemmin tapasi H. M. tykkivenhe Myrtle laivan isonveneen ja seitsemän haaksirikkoista, joiden kärsimykset ovat yhtä tunnetut kuin vielä kamalampi Medusan perikato. Matta minä voin kumminkin lisätä Lady Vainista julkaistuun kertomukseen toisen yhtä kauhistuttavan, vieläpä kamalammankin. On tähän asti luultu, että ne neljä miestä, jotka astuivat laivan pikkuveneeseen, kaikki hukkuivat, mutta näin ei ole laita. Minähän sen parhaiten tiedän, sillä olin itse yksi noista neljästä.

Mutta ensiksi on minun huomautettava, että miehiä ei ollutkaan neljä; meitä oli kolme. Constans, "jonka kapteeni näki hyppäävän pikkuveneeseen", (Daily News, 17.3.1887) ei meidän onneksemme päässyt siihen. Hänen jalkansa takertuivat köysiin murtuneen kokkapuomin alle, hän riippui hetkisen pää alaspäin, putosi ja loukkasi päänsä johonkin meressä uiskentelevaan pölkkyyn. Me sousimme häntä kohti, mutta emme häntä sen koommin nähneet.

Sanoin, että hän ei meidän onneksemme päässyt veneeseen, ja minun on vielä lisättävä hänen omaksikin onnekseen, sillä veneessä ei ollut muuta kuin pikku astiallinen vettä ja muutama laivakorppu hengenpitimiksi — niin äkkiarvaamaton oli hälytys ollut, niin aavistamatta onnettomuus tapahtui. Me luulimme, että isonveneen miehistö oli paremmin varustautunut (niin ei kuitenkaan näy olleen laita) ja koetimme päästä heidän luokseen. He eivät kumminkaan liene kuulleet huutojamme, ja seuraavana aamuna sumun hälvettyä — joka muuten tapahtui vasta keskipäivän jälkeen — emme nähneet hitustakaan heistä. Me emme tohtineet nousta seisten tähyämään, sillä vene keikkui pahasti. Mainingit vyöryivät pelottavan mahtavina ja saimme ponnistaa kaikkemme pitääksemme keulan päin aaltoja. Muut kaksi miestä, jotka siis olivat onnistuneet pääsemään niin pitkälle kuin minä tuosta surkeasta haaksirikosta, olivat muuan Helmar niminen matkustaja — kuten minäkin — ja eräs merimies, jonka nimeä en tiedä, lyhyt, tukeva mies, joka änkytti.

Me ajelehdimme nälissämme aavalla ulapalla, ja kun vesikin loppui, liittyi tuskiimme vielä sietämätön jano. Toisena päivänä oli niin tyyni, että meri oli kuin peilin pinta. Tavallisen lukijan on mahdotonta kuvitella kärsimyksiämme noina kahdeksana päivänä. Hänen muistissaan ei ole — onnekseen — tapahtumaa, johon hän voisi niitä verrata. Ensimäisen päivän kuluttua me lausuimme vain harvan sanan toisillemme. Me vain makasimme paikoillamme tirkistellen taivaanrantaan, taikka huomioimme, päivä päivältä suurenevin ja kuumeisemmiksi käyvin silmin toistemme kasvavaa kurjuutta ja heikkoutta. Aurinko paahtoi säälimättömästi, vesi loppui neljäntenä päivänä ja me mietimme jo kamaluuksia ja puhuimme niistä silmillämme, mutta vasta kuudentena päivänä muistaakseni Helmar ääneen lausui sen mikä oli meidän kaikkien mielessämme. Muistan, kuinka äänemme oli kuiva ja paksu, jotta meidän oli kumartuminen toistemme puoleen puhuessamme. Minä vastustin kaikin voimin sitä ja olisin mieluummin suostunut veneen kaatamiseen ja sen ympärillä uiskentelevien haitten saaliiksi joutumiseen, mutta kun Helmar sanoi, että jos hänen ehdotuksensa hyväksyttäisiin, niin me kaikki saisimme juoduksemme, meni merimies hänen puolelleen.

Minä en halunnut nostaa arpaa, ja yöllä kuiskutteli merimies kuiskuttelemistaan Helmarin kanssa, ja minä istuin keulassa veitsi kourassani — vaikka tuskinpa luulen, että tällöin olisin kyennyt sitä käyttämään. Ja aamulla minä suostuin Helmarin ehdotukseen, ja me heitimme puolenpennin rahalla arpaa, kuka meistä olisi uhrattava.

Arpa laukesi merimieheen, mutta hän oli voimakkain meistä eikä alistunut arvan määräämään kohtaloon, vaan kävi Helmarin kimppuun. He iskivät yhteen seisaaltaan. Ryömin heidän luokseen aikoen auttaa Helmaria tarttumalla merimiestä jalkoihin, mutta tämä horjahti veneen heilahduksesta ja kumpikin kaatui veneen reunaa vasten syöksyen mereen. He upposivat kuin kivet. Minä muistan nauraneeni ja ihmetelleeni, miksi nauroin. Nauru tuntui minusta tulevan jostakin kaukaa.

En tiedä, kauanko makasin poikittain tuhdolla ajatellen, että kunpa vain olisin kyllin voimakas, niin joisin merivettä pikemmin kuollakseni. Ja siinä maatessani näin purjeen kohoavan taivaan rannalta ja liikkuvan minuun päin. Olin jo niin tylsistynyt, että tämäkin näky tuntui minusta vain tavalliselta kuvalta. Mieleni täytyi tällöin olla harhateillä, mutta muistan kumminkin kaiken varsin selvästi. Muistan, kuinka pääni keikkui aaltojen mukana ja kuinka purje nousi ja laski taivaanrannan kera. Muistan myöskin, että luulin olevani kuollut ja että ajattelin, kuinka omituista oli, että he saapuivat niin vähän liian myöhään tavatakseen ruumiini.

Äärettömän kauan, siltä minusta tuntui, makasin tuhdolla katsellen heiluvaa kuunaria — sellainen oli tuo pieni alus. Päähäni ei juolahtanutkaan koettaa herättää sen miehistön huomiota, enkä sitten enää selvästi muistakaan mitään, ennen kuin havaitsin olevani pikku kajutassa peräpuolella. Hämärästi muistelen, että minut nosti laivaan mies, jolla oli suuri, pyöreä pisamainen ja punaisen tukan ympäröimä naama. Mieleeni on myöskin painunut epäselvä mielikuva tummista kasvoista, joista ihmeelliset silmät tirkistelivät minuun, mutta minä luulin sitä painajaisuneksi, kunnes näin nuo kasvot uudelleen. Jotakin kaadettiin suuhuni. Sen jälkeen en muista enää mitään.

II.

Mies, joka ei ollut matkalla minnekään.

Kajutta, jossa heräsin, oli pieni ja sangen epäsiisti. Muuan keltatukkainen ja -viiksinen nuorehko mies istui alahuuli lerpalla vuoteeni ääressä pidellen kiinni ranteestani. Hetkisen tirkistelimme ääneti toisiimme. Hänen vesiharmaat silmänsä olivat omituisen ilmeettömät.

Juuri silloin kuului kannelta melua aivan kuin rautaisen vuoteen siirtelystä ja sen jälkeen jonkun suuren elukan matalaa kiukkuista murinaa. Ja samassa mies taas puhkesi puhumaan.

Hän toisti kysymyksensä: "Kuinka voitte nyt?"

Ajatuksissani vastasin voivani hyvin. Minä en voinut muistaa, niissä olin. Hän luki kysymyksen ilmeestäni, sillä sanaakaan en saanut suustani irti.

"Teidät löydettiin veneestä nälästä puolikuolleena. Veneen nimi oli Lady Vain. Siinä oli verisiä jälkiä." Samassa satuin katsahtamaan käteeni, joka oli niin laiha, että se muistutti luita sisältävää likaista nahkapussia, ja koko veneseikkailu palasi mieleeni.

"Maistakaapa tätä", lausui mies antaen minulle jotakin punaista, jääkylmää nestettä.

Se maistui vereltä ja lisäsi voimiani.

"Saatte kiittää onneanne, kun jouduitte laivaan, jossa on lääkäri matkassa", lisäsi mies omituisen vetelehtivällä, hiukan sammaltavalla äänellään.

"Mikä tämä laiva on?" kysyin minä hiljaa ja käheästi, katkaisten pitkän äänettömyyteni.

"Vähäinen kauppalaiva matkalla Aricasta ja Callaosta. En koskaan ole kysynyt, mistä se alkuaan on kotoisin. Hullujen maasta, luulen. Olen itse matkustajana Aricasta. Tuo aasipöhkö, joka tämän purkin omistaa — hän on myöskin sen kapteeni, ja hänen nimensä on Davis — on hukannut sertifikaattinsa tai jotain sentapaista. Käsitätte, mikä mies hän on — hän nimittää haaksipahaistansa Ipecacuanhaksi — mikä pirullisen tyhmä nimi!"

Kannelta kuului taas melua, murinaa ja karjuntaa, johon liittyi vielä ihmisen äänikin. Sitten taas kuului toinen ääni, joka käski jonkun "jumalanhylkäämän höperön" lakata jostakin.

"Olitte aivan kuolemaisillanne", sanoi auttajani. "Tulimme ihan viime tingassa. Mutta olenpa nyt pannut teihin sopivaa ainetta. Katsokaapa käsivarsissanne olevia merkkejä. Ruiskeitten jälkiä. Olette ollut tainnuksissa lähes kolmekymmentä tuntia."

Ajatukseni palasivat vähitellen. Minua kiusasi useitten koirien haukunta.

"Jokohan kykenen nauttimaan muunlaista ravintoa?" kysyin.

"Kyllä, kiitos minun ponnistusteni", vastasi mies, "lampaanliha kiehuu parhaillaan."

"Luulenpa palasen lampaanlihaa maistuvan", sanoin jo varmemmin.

"Mutta", lausui mies hieman epäröiden, "aavistanette, että olen äärettömän utelias kuulemaan, kuinka jouduitte olemaan yksinänne veneessä." Hänen silmissään olin näkevinäni epäilevän ilmeen.

"Kirottu ulvonta!" huudahti hän yhtäkkiä.

Hän lähti samalla kajutasta, ja minä kuulin hänen kiivaasti sanovan
jotain jollekin toiselle, joka vastasi siansaksan tapaisella kielellä.
Keskustelu tuntui loppuvan lyönteihin, mutta luulin korvieni erehtyvän.
Sen jälkeen ärjyi hän koirille ja palasi kajuttaan.

"No niin", sanoi hän jo ovelta, "teidänhän piti juuri alottaa kertomuksenne."

Kerroin hänelle, että nimeni oli Edward Prendick ja että olin harrastanut luonnontieteitä, ajankulukseni ja yksitoikkoisen, riippumattoman elämäni ja oloni ratoksi. Tämä näytti kiintävän hänen mieltään.

"Olen minäkin hiukan työskennellyt samaan suuntaan", sanoi hän. "Tutkin biologiaa yliopistossa, revin irti jonkun kastemadon ovarion tai etanan radulan j.n.e. Herra varjelkoon! Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta jatkakaa, jatkakaa — kertokaa enemmän tuosta veneestä."

Täytin hänen pyyntönsä mikäli voimani sallivat, sillä olin yhä kauhean väsynyt ja heikko, ja lopetettuani alkoi hän heti uudelleen haastella luonnonhistoriasta ja omista biologisista tutkimuksistaan. Hän näytti olleen sangen kunnollinen lääketieteen harrastaja, mutta hän osasi myöskin kertoilla hauskoja juttuja varieteista ja muista huvittelupaikoista.

"Jätin tuon kaiken kymmenen vuotta sitten. Kuinka hauskalta silloin kaikki näyttikään! Mutta minä olin tyhmä aasi … raastoin voimani loppuun ennen kuin olin kahtakymmentäyhtä täyttänyt.

"Onpa nykyään kaikki toisin … Mutta minun on mentävä tarkastamaan, mitä tuo kokkihölmö oikein aikoo lampaanlihastamme valmistaa."

Yläpuoleltani kuului taas murinaa, niin äkkiä ja niin kiukkuista, että pelästyin. "Mitä tämä oikein on?" Huusin toveriani, mutta ovi oli kiinni. Hetken perästä hän palasi tuoden höyryävän ruuan. Tämän ruokahalua kiihottava tuoksu sai minut unohtamaan pedon ääntelyn.

Päivän vielä vuoroin nukuttuani, vuoroin syötyäni olin taas niin voimissani, että kykenin nousemaan ikkunaan katselemaan vihreitä aaltoja, jotka kulkivat kilpaa aluksemme kanssa. Montgomery — se oli keltatukkaisen auttajani nimi — tuli luokseni, ja pyysin häneltä vaatteita. Hän lainasi minulle pari vaatekappaletta, sillä omani oli heitetty mereen. Vaatteet olivat minulle aivan liian suuret, sillä hän oli kookas ja pitkä mies.

Hän kertoi ohimennen, että kapteeni makasi humalassa kajutassaan.
Pukeutuessani kyselin häneltä laivan päämäärää.

Hän sanoi, että kuunari oli matkalla Havaijiin, mutta että hän sitä ennen astuisi maihin.

"Minne?"

"Erääseen saareen … jossa asun. Mikäli tiedän, ei sillä vielä ole nimeä."

Alahuuli lerpalla katseli hän minua ja oli niin typerän näköinen, että heti huomasin hänen haluavan säästyä enemmiltä kyselyiltäni.

III.

Kummalliset kasvot.

Jätimme kajutan. Muuan mies välikannella seisoi tiellämme. Hän seisoi rappusilla selkä meitä päin ja tirkisteli eteensä. Mikäli voin nähdä, oli hän epämuodostunut, lyhyt ja leveä, kömpelö mies, kumaraselkäinen, niska karvainen ja pää hartiain väliin painunut. Hänen pukunsa oli tummansinistä sarssia, ja hänen tukkansa oli tavattoman paksu, karkea ja musta. Kuulin näkymättömien koirien murisevan raivokkaasti, ja mies liikahti yhtäkkiä taaksepäin. Kun käteni ojentaessani kosketin häneen, kääntyi hän aivan eläimen vikkelyydellä.

Jokin epämääräinen pelko valtasi minut perinpohjin nähdessäni hänen mustat kasvonsa. Ne olivat merkillisen rujot. Suu ja nenä olivat ulkonevat, niin että ne muistuttivat kuonoa, ja suuresta puoliavoimesta suusta välkkyivät suurimmat hampaat, mitkä koskaan olin ihmisen suussa nähnyt. Silmien reunat veristivät, ja pähkinänvärisiä silmäteriä reunusti vain kapea valkoinen juova. Kasvojen ilme oli merkillisen kiihottunut.

"Piru teidät periköön!" huudahti Montgomery. "Miksi hiivatissa ette väisty?" Mustanaama astui ääneti syrjään.

Nousin rappusia vaistomaisesti katsoen mieheen. Montgomery jäi paikoilleen hetkiseksi. "Teillä ei ole täällä mitään tekemistä", sanoi hän hillitysti miehelle. "Paikkanne on etukannella."

Mustanaama kyyristyi ja sanoi hitaasti, omituisella ja käheällä äänellä:

"He … eivät siedä minua siellä."

"Eivätkö he siedä teitä!" sanoi Montgomery uhkaavasti. "Mutta minä käsken teidän menemään etukannelle."

Hän näytti aikovan sanoa enemmän, mutta katsahti yhtäkkiä minuun ja nousi jälleen rappusille. Minä olin pysähtynyt puolitiehen ja katselin taakseni yhä kummastellen tuon mustanaamaisen olennon tavatonta rumuutta. En ollut koskaan ennen nähnyt niin vastenmielisiä ja merkillisiä kasvoja, mutta samalla tuntui minusta kuitenkin, että olin kerran aikaisemminkin nähnyt samat piirteet ja liikkeet. Jälkeenpäin johtui mieleeni, että ehkä olin nähnyt miehen minua laivaan nostettaessa.

Montgomeryn liikahtaessa seuratakseen minua kiinnitin huomioni toisaanne. Käännyin katsomaan kuunarimme välikantta. Äänet, joita olin kuullut, olivat minua johonkin määrin valmistaneet siihen, mitä nyt sain nähdä. En koskaan ollut nähnyt niin likaista kantta. Koko kansi oli tykkänään porkkananpalasten, vihanneslehtien ja sanoin kuvaamattoman loan sekamelskaa. Päämastoon oli kahlein kiinnitetty suuria hirveitä hirvikoiria, jotka minut nähtyään alkoivat haukkuen hyppiä minua kohti. Toisen maston juurella oli muuan suuri puma ahdettu rautahäkkiin, joka oli sille aivan liian ahdas. Etäämpänä oli muutamia suuria laatikoita, joissa oli kaniineja, ja vielä kauempana keulassa värisi muuan yksinäinen laama häkissään. Koirilla oli nahkaiset kuonokopat. Ainoa ihmisolento oli laiha ja vaitelias merimies ruorirattaan ääressä.

Tuuli pingotti paikattuja ja likaisia purjeita, ja pieni alus näytti vetäneen joka purjeenpalasen mastoihinsa. Taivas oli kirkas ja aurinko oli puolimatkassa lännen puolella, pitkät, vaahtoiset aallot ajelivat meitä.

Astuimme ohi perämiehen laivan perään. Käännyin katsomaan pitkin koko kurjaa kantta.

"Onko tämä uiva eläintarha?" kysyin.

"Siitäpä näyttää", sanoi Montgomery.

"Mitä varten nuo elukat täällä ovat? Ovatko ne kauppatavaraa? Aikooko kapteeni myydä ne jonnekin Etelämeren saareen?"

"Niinpä luulisi, eikö niin?" sanoi Montgomery kääntyen.

Kuulimme taas haukuntaa ja raivoisia kirouksia välikannelta. Muodoton mustanaamainen mies nousi kiireesti kannelle. Heti hänen perästään tuli suuri, punatukkainen, valkolakkinen mies. Mustanaaman nähdessään raivostuivat koirat aivan vimmoihinsa ja tempoivat kahleitaan. Mustanaama pysähtyi epäröiden niiden eteen. Tällöin saavutti punatukkainen mies hänet ja iski häntä armottomasti hartiain väliin. Miesparka vierähti nurin kuin otsaan isketty härkä ja kieri lokaan raivojen koirien pariin. Olipa onni, että nämä olivat kuonokopassa. Punatukka mörähti kiukkuisesti seisoen horjahdellen ja kuten minusta näytti, vaarassa horjahtaa taaksepäin välikannelle tai eteenpäin uhrinsa kimppuun.

Niin pian kuin tuo toinen mies näyttäiksen, vavahti Montgomery kiivaasti. "Hiljaa siellä!" huudahti hän vakavalla äänellä.

Muutamia merimiehiä ilmaantui etukannelle.

Mustanaama kieriskeli koirien jaloissa omituisesti äännähdellen. Ei kukaan koettanutkaan auttaa häntä. Pedot yrittivät parhaansa mukaan purra häntä, töykkien kuonojaan häneen. Niiden harmaat ruumiit kieriskelivät tuon muodottoman olennon ympärillä ja päällä. Merimiehet huudahtelivat koirille, aivan kuin koko kohtaus olisi ollut vain heidän huvikseen toimeenpantu. Montgomery huusi suuttuneena jotakin ja meni lähemmäs. Minä seurasin häntä.

Mustanaama oli nyt päässyt pystyyn ja horjui keulaan päin. Hän hoiperteli laivanportaalle jääden siihen seisomaan kovasti huohottaen ja mulkoillen yli olkansa koiriin. Punatukka nauroi tyytyväisenä.

"Kuulkaapa, kapteeni", sanoi Montgomery hiukan korostaen sammaltavaa puhettaan ja tarttuen punatukkaa hartioihin, "tämä ei käy kuntoon."

Seisoin Montgomeryn takana. Kapteeni käännähti puoleksi ja loi häneen juopuneen tylsän juhlallisen silmäyksen.

"Mikä ei käy?" sanoi hän, hetkisen typerän näköisenä töllistettyään
Montgomeryyn, ja lisäsi: "Palaneet sahanpurut!"

Nopeasti liikahtaen vapautui hän Montgomeryn otteesta ja pisti kätensä takintaskuihinsa.

"Tuo mies on matkustaja", sanoi Montgomery. "Neuvon teitä antamaan hänen olla rauhassa."

"Menkää helvettiin!" kiljasi kapteeni. Hän kääntyi äkkiä ja hoiperteli syrjään. "Minä teen omalla laivallani mitä ikinä minua haluttaa", sanoi hän.

Minun mielestäni olisi Montgomery saattanut jättää hänet rauhaan, kun hän kerran näki, että tuo elukka mieheksi oli sikahumalassa. Mutta hän vain kalpeni vähäsen ja seurasi kapteenia portaalle.

"Kuulkaas kapteeni", sanoi hän. "Tuo mies on minun miehiäni älköönkä häntä pahasti kohdeltako. Häntä on kumminkin kiusattu koko matkan."

Hetkiseksi saattoivat viinanhöyryt kapteenin sanattomaksi. "Palaneet sahanpurut!" oli kaikki, mitä hän suvaitsi vastata.

Huomasin, että Montgomery oli niitä kärsivällisiä luonteita, jotka ovat hitaat vihaan, mutta jotka monipäiväisen ärsytyksen jälkeen lopulta vimmastuvat kiukkuun, joka ei tunne anteeksiantamusta. Huomasin myöskin, että heidän välinen riitansa oli jo aikaisemmin virinnyttä.

"Mies on päissään", sanoin minä ehkäpä hieman tunkeilevasti. "Suotta häneen sanoja tuhlaatte."

Montgomery mursi äkäisesti riippuvaa alahuultaan. "Hän on alati päissään. Mutta oikeuttaako humala hänet kohtelemaan hävyttömästi matkustajiaan?"

"Laiva on minun", alkoi kapteeni epävarmasti, viittoillen kädellään häkkeihin. "Ja se oli puhdas laiva. Mutta katsokaapa sitä nyt!" Alus oli tosiaankin kaikkea muuta kuin puhdas. "Kaunista joukkoa, hyvin siistiä ja puhdasta joukkoa", jatkoi hän.

"Itsehän suostuitte kuljettamaan elukat."

"Toivon, etten koskaan olisi nähnyt kirottua saartanne. Mitä pirua … te teette elukoilla mokomalla saarella? Ja tuo mies… Luulin häntä ihmiseksi. Mutta hän on hullu. Eikä hänellä ollut mitään tekemistä takakannella. Luuletteko te, että koko tämä perhanan laiva kuuluu teille?"

"Miehenne rupesivat heti laivaan tultuamme ärsyttämään tuota poloista paholaista."

"Paholainen hän juuri on — pirullinen paholainen. Väkeni ei voi sietää häntä. Minä en voi sietää häntä. Ei kukaan meistä voi sietää häntä. Ettekä tekään."

Montgomery kääntyi ja sanoi päätään nyökyttäen:

"Te jätätte joka tapauksessa hänet rauhaan.".

Mutta kapteenia halutti riidellä nyt. Hän korotti äänensä: "Jos hän vielä kerran tulee tänne, niin minä lasken hänen sisälmyksensä kannelle, sen teen. Lasken hänen kärventyneet sisuksensa kannelle! Mikä mies te olette sanomaan minulle mitä minun on tekeminen? Sanonpa teille, että minä olen tämän laivan kapteeni, kapteeni ja omistaja. Minä olen laki täällä — laki ja profeetat. Minä sitouduin kuljettamaan erään miehen ja hänen palvelijansa Aricaan ja takaisin sieltä sekä tuomaan sieltä joitakin elukoita. Mutta minä en koskaan ole sitoutunut kuljettamaan hullua pirua ja palaneita sahanpuruja ja —"

No niin, samantekevää miksi hän nimitti Montgomeryä, mutta minä näin tämän hypähtävän päin kapteenia.

"Hän on humalassa", sanoin minä. Kapteeni tuli yhä rivommaksi. "Suu kiinni!" huudahdin kääntyen äkisti häneen päin, sillä olin nähnyt vaaran uhkaavan Montgomeryn kalvenneista kasvoista. Täten sain minä rajuilman ylitseni.

Olin kumminkin hyvilläni saatuani estetyksi tappelun, kapteenin humalaisen raivon uhallakin. En luule koskaan minkään miehen suusta kuulleeni vyöryvän niin mahtavaa haukkumasanojen tulvaa, vaikka olenkin nähnyt ja kuullut jos jotakin. Vaikka olenkin sangen lempeä mies, oli minun kuitenkin hyvin vaikeata sulattaa eräitä nimityksiä. Mutta kehottaessani kapteenia vaikenemaan, olin luultavasti unohtanut, että olin tällöin vain tavallaan hylkytavaraa, tilapäistä painolastia, etten ollut kyennyt edes maksamaan matkastani. Tästä kyllä sainkin heti kuulla. Mutta joka tapauksessa olin ehkäissyt tappelun.

IV.

Kuunarin kaidepuilla.

Auringonlaskun jälkeen samana iltana saimme maan näkyviimme. Montgomery sanoi nyt tulevansa perille. Olimme vielä liian kaukana voidaksemme erottaa rannan yksityiskohtia. Minusta näytti kaikki pitkältä sinisenharmaalta juovalta merenpinnan yllä. Melkein kohtisuora savupatsas kohosi päin pilviä.

Kapteeni makasi kajutassaan päätänsä selvittelemässä. Montgomery ja minä olimme kannella kunnes tähdet alkoivat tuikkia. Eläimet olivat hiljaa. Montgomery tarjosi sikarin.

Hän alkoi puhua Lontoosta puolihaikealla äänellä ja kysellä siellä tapahtuneita asioita. Hän jutteli kuin mies, joka on pitänyt elämästään siellä ja joka yhtäkkiä ja auttamattomasti on sieltä poistettu. Katselin tummaan mereen ja pimeydestä häämöttävään saareen.

Minusta tuntui siltä kuin olisi tuo mies tullut avaruudesta vain pelastamaan minut. Huomenna eroaisin hänestä iäksi. Jo tavallisissakin oloissa olisi tämä saattanut minut vakaviin mietteisiin. Mutta nyt kohdistui huomioni erikoisesti siihen omituiseen seikkaan, että sivistynyt mies asui tuolla yksinäisellä saarella ja että hän toi sinne niin merkillisen lastin. Tahtomattanikin toistin kapteenin kysymyksen: "Mitä hän noilla elukoilla teki?" ja minkä vuoksi hän ei ollut olevinaan missään tekemisissä koko lauman kanssa, kun alussa oli eläimistä huomauttanut? Kaikki tämä kietoi koko miehen ärsyttävään salaperäisyyteen.

Keskiyön aikaan lakkasimme keskustelemasta Lontoosta ja me seisoimme ääneti vieri vieressä nojaten laivanportaaseen, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena haaveillen katsellen ulappaa.

Mieliala oli hempeä, ja minä aloin puhua kiitollisuudestani.

"Te olette pelastanut henkeni", sanoin hetken kuluttua.

"Sattuma, pelkkä sattuma vain saattoi minut avuksenne", vastasi hän.

"Kiitän kumminkin kernaammin teitä kuin sattumaa."

"Ei kestä kiittää. Te olitte hädässä, minä saatoin auttaa teitä ja annoin teille ruiskeita ja ravintoa aivan kuin olisin suorittanut jotakin tieteen koetta. Minä olin ikävissäni ja toivoin jotakin tehtävää. Jos tuona päivänä olisin ollut väsynyt tai ellen olisi pitänyt ulkonäöstänne, no niin — missähän mahtaisitte nyt olla?"

Kiitollisuudentunteeni jäähtyi hieman.

"Joka tapauksessa kuitenkin —" alotin.

"Se oli nyt kerta kaikkiaan vain sattuma", keskeytti hän. "niin kuin kaikki ihmiskohtalot. Vain aasit eivät tätä älyä. Minkä vuoksi olen minä täällä nyt — sivistyksen parista karkotettuna epattona — sen sijaan että olisin onnellinen ihminen, joka saisi nauttia Lontoon kaikista huvituksista? — Sangen yksinkertaisesti vain sen vuoksi että — yksitoista vuotta sitten — menetin älyni vain kymmeneksi minutiksi."

Hän lopetti.

"Niinkö?" sanoin minä.

"Siinä kaikki."

Vaikenimme. Yhtäkkiä hän naurahti.

"Tässä tähtien valossa on jotakin, joka aukaisee kielen siteet. Olen hölmö, mutta haluan kuitenkin kertoa teille jotakin nyt."

"Mitä hyvänsä minulle kerrottekin, voitte luottaa vaiteliaisuuteeni…
Jos sitä tarkotatte."

Hän oli alottamaisillaan kertomuksensa, mutta pudisti sitten epäröiden päätänsä.

"Olkaa kertomatta. Minusta se on samantekevää. Lienee parasta, että säilytätte salaisuutenne. Ei ole mitään voitettu, jos vastaan luottamustanne. Ellen … niin?"

Hän murahteli epäselvästi, eikä minua erikoisesti haluttanut — totta puhuakseni — kuulla, mikä oli karkottanut nuoren lääketieteen ylioppilaan Lontoosta. Kohautin harteitani ja käännyin. Lähellämme seisoi tuntematon olento, katsellen tähtiä. Olento oli Montgomeryn merkillinen palvelija. Liikahtaessani loi hän minuun nopean katseen yli olkansa, sen jälkeen tirkistellen taas tähtiin.

Tämä tuntunee teistä vähäpätöiseltä, mutta minuun se vaikutti kuin äkkinäinen isku. Lähellämme ei ollut muuta valoa kuin ohjausrattaan vieressä oleva lyhty. Olennon kasvot olivat vain hetken tämän valopiirissä, ja minä näin hänen silmissään omituisen viheriän hohteen.

Silmät eivät minusta näyttäneet ollenkaan ihmisen silmiltä. Tuo musta olento tulisilmineen johdatti mieleeni kaikki unohtuneet kauhut, jotka olivat lapsen mielen vallanneet noidista kuunnellessaan. Sitten tuo ilkeä vaikutus hävisi äkkiä kuten oli tullutkin, ja kuulin Montgomeryn sanovan minulle:

"Aion mennä sisään, jos jo olette saanut kylliksenne tästä."

Vastasin jotakin tilanteeseen sopimatonta. Menimme kannen alle, ja hän toivotti hyvää yötä kajuttani ovelta.

Yöllä kiusasivat ilkeät unet minua. Kuu nousi myöhään. Se loi kalpean hohteen aavemaisen vaaleaan kajuttani kattoparteen ja saattoi sen seinälaudotuksen pahaaennustavan väriseksi. Ja sitten heräsivät koirat alkaen haukkua ja ulvoa, joten saatoin nukkua vain hetken kerrallaan, unentapaisessa horroksessa, kunnes aamu sarasti.

V.

Mies, jolla ei ollut paikkaa minne mennä.

Yöllä näin levottomia unia ampumisesta ja metelistä. Aamulla herätessäni hieroin silmiäni ja kuuntelin yläpuoleltani kuuluvaa melua. En aluksi muistanut, missä olin.

Kuulin yhtäkkiä paljaitten jalkojen astuntaa ja raskaitten esineitten kolinaa, joita heitettiin sinne tänne, sekä ankaraa kahleitten kalsketta. Edelleen kuulin veden kohinaa, kun alus kääntyi ja pieni vihreänkeltainen aalto löi kajutan pyöreään ikkunaan. Pukeuduin kiireesti ja nousin kannelle.

Noustessani rappusia näin punertavaa aamuruskoa vasten kapteenin leveän selän ja punaisen tukan, ja hänen yläpuolellaan näin puman häkin riippumassa puomiin kiinnitetystä köydestä. Eläin parka oli suunniltaan kauhusta ja ryömi ahtaan koppinsa nurkkaan.

"Yli laidan kaikki!" huusi kapteeni. "Yli laidan! Kohta pääsemme koko roskasta!"

Hän oli tielläni, joten minun täytyi koskettaa häntä hartioihin päästäkseni hänen ohitsensa. Hän säpsähti ja kääntyi. Ei tarvinnut kovinkaan tarkasti katsoa nähdäkseen, että mies yhä edelleen oli humalassa.

"Hei!" huusi hän tylsästi, mutta sitten välähti hänen silmissään, ja hän jatkoi: "Jaha, sehän on herra … herra…"

"Prendick", sanoin minä

"Prendick? Eikös pirua. 'Suu kiinni', se on nimenne. Herra Suu kiinni!"
Hän toisti sanat, jotka olin hänelle sanonut edellisenä päivänä
Montgomeryn ja hänen väliseen riitaansa sekaantuessani.

Mutta en sentään ollut odottanut sitä mikä nyt seurasi. Hän viittasi laskusiltaan, jonka vieressä Montgomery seisoi jutellen erään kookkaan valkotukkaisen miehen kanssa, joka nähtävästi juuri oli tullut laivaan.

"Tuosta pois, penteleen herra Suu kiinni! Pois laivasta!" kiljui kapteeni.

Montgomery ja hänen toverinsa kääntyivät.

"Mitä tarkotatte?" kysyin minä

"Pois laivasta, kirottu herra Suu kiinni juuri sitä minä tarkoitan.
Pois, ja heti. Puhdistamme laivan koko roskasta. Ja teistä myöskin!"

Tirkistelin hämmästyneenä häneen. Mutta sitten johtui yhtäkkiä mieleeni että sitähän itsekin halusin. Ei todellakaan olisi ollenkaan epämieluista poistua tuon raivopään seurasta. Käännyin Montgomeryyn.

"Emme voi ottaa vastaan teitä", sanoi Mongomeryn toveri päättävästi.

"Ette voi ottaa vastaan minua", toistin levottomana. En koskaan ollut nähnyt niin päättäväistä ilmettä kenenkään kasvoilla.

"Kuulkaa", sanoin kapteenille.

"Pois laivasta!" huusi tämä. "Tämä laiva ei ole petoja ja ihmissyöjiä varten, saatikka sitten vielä pahempia. Te poistutte laivasta … herra Suu kiinni. Elleivät nuo huoli teistä, niin menkää tuuliajolle. Mutta joka tapauksessa te poistutte! Ystävienne kanssa. Olen sanonut tuolle saarelle iankaikkisen aamenen! Olen saanut siitä kylläkseni."

"Mutta, Montgomery", sanoin minä.

Tämä lerpautti alahuultaan ja viittasi toivottomana päällään vieressään seisovaan valkotukkaiseen mieheen, siten ilmaistakseen kyvyttömyytensä auttaa minua.

Vetosin vuoroin valkotukkaiseen mieheen pyytäen päästä maihin, vuoroin kapteeniin pyytäen saada jäädä laivaan. Kumpikin epäsi, ja Montgomery oli vaiti, kohautellen harteitaan. "Te poistutte laivasta", sanoi kapteeni. "Lakia on noudatettava, ja minä olen täällä laki."

Isovene, johon oli lastattu Montgomeryn eläimet ja tavarat, erkani laivasta. Näin, että sen miehistö oli ruskeita, merkillisen näköisiä miehiä.

Kapteeni ja pari miestä tuli luokseni peräkannelle. _Lady Vain_in vene oli edelleen köydessä laivan perässä, vettä puolillaan ja ilman airoja ja ruokavaroja. Kieltäydyin astumasta siihen, mutta he laskivat minut väkisin veneeseen ja työnsivät sen kauas laivasta.

Vene ajelehti hiljalleen kuunarin luota.

Olin aivan pökerryksissäni enkä ollut uskoa tällaista julmuutta todeksi, vaikka näin, kuinka alus purjeet pullollaan kiiti kauas. Olin yksin puoliksi uponneessa veneessäni. Minun oli mahdotonta päästä saarelle, ellei tuuli tai aallot minua sinne kuljettaisi. Olin edellisistä kärsimyksistäni vielä varsin heikko. Ja nääntyneenä kurjuudestani aloin itkeä, jota en ollut tehnyt kuin lapsena. Kyynelet vuosivat poskilleni ja ääneen rukoilin jumalalta kuolemaa vapahtajaksi.

VI.

Rumat soutajat.

Kun saarelaiset näkivät, että kapteeni oli hyljännyt minut, armahtivat he minua.

Veneeni ajautui hitaasti saareen päin, ja hysterinen helpotuksentunne valtasi minut huomatessani isonveneen kääntyvän ja tulevan kohti. Se oli raskaassa lastissa, ja sen tultua lähemmäksi näin Montgomeryn harmaapäisen toverin istuvan sen perässä laatikoiden ja koirien joukossa. Hän tirkisteli ääneti minuun. Mustanaama mulkoili myöskin omituisilla silmillään istuessaan veneen kokassa puman vieressä. Sitä paitsi oli veneessä vielä kolme merkillisen eläimellisen näköistä miestä. Montgomery, joka hoiti peräsintä, ohjasi veneen lähelleni, tarttui köyteen ja sitoi sen oman veneensä perään hinatakseen minun venettäni, sillä isossaveneessä ei ollut tilaa minulle. Hän ojensi minulle myöskin äyskärin, jolla aloin innokkaasti tyhjentää venettäni. Sen jälkeen saatoin lähemmin tarkastaa seuralaisiani.

Harmaahapsi katseli yhä huolestuneen näköisenä minua. Kun katseemme yhtyivät, loi hän silmänsä alas ja tähysteli koiria, jotka istuivat hänen jalkainsa juuressa. Hän oli voimakasrakenteinen mies jonka otsa oli sangen kaunis, mutta piirteet raskaat. Hänen silmäluomensa olivat hieman pussikkaat, kuten iäkkäitten ihmisten usein ovat, ja rypyt hänen tarmokkaan suunsa ympärillä ilmaisivat voimakasta päättäväisyyttä. Hän jutteli Montgomeryn kanssa, mutta niin hiljaa, etten kuullut, mitä he sanoivat. Hänestä silmäni siirtyivät noihin kolmeen muuhun mieheen — kummallisiin olentoihin! Minä näin vain heidän kasvonsa, jotka vaikuttivat minuun tavattoman vastenmielisesti. Katsoin tiukasti heihin, mutta ilkeä ensi vaikutus ei vain hävinnyt, vaikkakaan en oikein käsittänyt, mistä se johtui. Miehet olivat ruskeita ja heidän jäsenensä olivat kummallisesti kiedotut likaiseen valkeaan kankaaseen, joka peitti vieläpä heidän kätensäkin. En koskaan ollut nähnyt miehiä tuolla tavoin käärittyinä — kuin itämaitten naiset. Heillä oli turbaanitkin, joitten alta heidän peikonkasvonsa pistivät esiin, kasvot ulkonevine alaleukoineen ja loistavine silmineen. Heidän mustat hiuksensa muistuttivat jouhia ja istuessaan näyttivät he pitemmältä kuin mitkään ennen näkemäni ihmiset. Harmaahapsi, jonka olin nähnyt runsaasti kolmen kyynärän mittaiseksi, oli istuessaan päätään lyhyempi heitä. Jälkeenpäin huomasin, että he eivät olleet minua pitempiä, mutta heidän vartalonsa oli luonnottoman pitkä ja heidän reitensä lyhyet ja omituisen vääntyneet. Sanalla sanoen, ilettävän rumaa seuraa, ja heidän päittensä yläpuolelta tirkisteli veneen kokasta tuo mustanaamainen olento vihreillä silmillään.

Katsoessani heihin vastasivat he katseeseeni, mutta heti he toinen toisensa jälkeen siirsivät arasti katseensa minusta. Ymmärsin, että vaivasin heitä, ja käänsin sen vuoksi huomioni saareen.

Se oli matala ja tiheän kasvullisuuden peitossa. Varsinkin muuatta palmulajia, jota en tuntenut, kasvoi rehevänä kaikkialla. Eräästä kohden kohosi ohut valkoinen savupatsas korkealle ilmaan, jossa se levisi kuin viuhka.

Tulimme nyt leveään lahteen, jota matalat niemekkeet ympäröivät. Ranta oli himmeänharmaata hietikkoa kohoten äkkijyrkästi kuusi-seitsenkymmentä jalkaa korkeaksi harjuksi, jota siellä täällä peitti puut ja pensaat. Rinteen puolivälissä oli nelikulmainen kiviaitaus, jonka myöhemmin huomasin tehdyksi koralleista ja laavanpalasista. Kaksi olkikattoa pisti näkyviin aitauksen keskeltä.

Rannalla vedenrajassa seisoi muuan mies meitä odottamassa. Ollessamme vielä etäämpänä olin ollut näkevinäni joittenkin kummallisten olentojen hääriskelevän rinteen pensaikossa, mutta nyt niitä ei enää näkynyt. Rannalla seisoja oli keskipituinen mies mustine neekerinkasvoineen. Hänen suunsa oli suuri, mutta melkein ilman huulia, hänen käsivartensa olivat tavattoman pitkät ja hoikat ja hänen jalkateränsä pitkät ja litteät. Lisäksi oli hän vielä länkäsääri. Hänen piirteensä olivat raskaat, ja hän tirkisteli meihin jäykästi. Hän oli puettu samoin kuin Montgomery ja hänen valkotukkainen toverinsa sarssiseen takkiin ja housuihin.

Tullessamme lähemmäksi alkoi mies juosta edestakaisin rannalla mitä omituisimmin liikkein.

Montgomeryn käskystä hypähtivät nuo neljä isonveneen miestä pystyyn, merkillisen kömpelöin liikkein, ja laskivat purjeet käärien ne kokoon. Montgomery ohjasi pienehköön satamalampeen joka oli kaivettu hiekkaan, se oli kyllin suuri vastaanottaakseen veneen vuoksen aikana.

Kuulin keulan rasahtavan hiekkaan, irrotin veneen kiinnitysköyden ja työnsin sen maihin. Nuo neljä miestä astua laahustivat rannalle mitä merkillisimmin liikkein, ja alkoivat rannalla seisovan miehen avulla purkaa veneen lastia. Varsinkin valkopukuisten miesten liikkeet olivat kummallisia; heidän jalkansa eivät olleet jäykät, mutta kuitenkin he astuivat jollakin ihmeen tavalla, aivan kuin jalat olisivat olleet sijoiltaan.

Koirat murisivat edelleenkin ja tempoivat kahleitaan pyrkien noitten omituisten miesten kimppuun.

Kolme suurikokoista miestä jutteli keskenään kummallisin kurkkuäänin, ja mies, joka oli odottanut rannalla, alkoi myöskin innokkaasti puhella jollakin vieraalla kielellä.

Olin joskus ennen kuullut samanlaisen äänen, mutta en voinut muistaa missä.

Valkohapsi seisoi kuuden ulvovan koiran keskellä ja huusi niin kovalla äänellä käskynsä, että se kuului yli metelin. Montgomery astui myöskin maihin, ja kaikki alkoivat purkaa lastia; minä olin liian voimaton voidakseni auttaa. Valkohapsi sanoi minulle:

"Näyttää siltä kuin vielä olisitte ilman aamiaista."

Hänen pienet silmänsä säihkyivät kirkkaan mustina valkoisten kulmakarvojen alta.

"Suokaa anteeksi, että olette saanut odottaa", jatkoi hän. "Te olette nyt vieraamme, ja meidän on tehtävä olonne mukavaksi — vaikkakin saavutte kutsumattomana vieraana, kuten tiedätte."

Hän katsahti minuun terävästi ja lisäsi:

"Montgomery sanoo, että te olette sivistynyt mies, herra Prendick — vieläpä hiukan tiedemieskin. Saanko kysyä millä alalla?"

Kerroin hänelle, että olin muutaman vuoden opiskellut Royal College of Science'ssä, biologiaa Huxleyn johdolla. Tällöin kohotti hän vähän kulmiansa ja virkahti hiukan kohteliaammin:

"Se muuttaa asian, herra Prendick. Mekin satumme olemaan biologeja.
Tämä on tavallaan biologinen laitos."

Hän katsahti valkoisiin kääriytyneitä olentoja, jotka nostivat puman häkkeineen maihin ja lisäsi:

"Ainakin minä ja herra Montgomery saatamme lukeutua oppineihin. En tiedä, kuinka pian pääsette täältä lähtemään. Saaremme on kaukana tavallisilta kulkureiteiltä, saattaapa kulua kokonainen vuosikin meidän näkemättämme purjeen riepuakaan."

Hän jätti minut äkkiä ja asteli ylemmäs rannalle. Luulen, että hän meni aituukseen. Miehet lastasivat Montgomeryn ohjeitten mukaisesti laatikot matalaan vaunuun. Laama ja kaniinihäkit olivat vielä veneessä, koirat repivät yhä kahleitaan.

Montgomery tuli luokseni, ojensi kätensä ja sanoi:

"Omasta puolestani olen mielissäni. Tuo kapteeni oli täydellinen sika.
Olisipa hän tehnyt olonne kuumanlaiseksi."

"Te pelastitte minut toisen kerran."

"Riippuu asianhaaroista. Tulettepa havaitsemaan tämän saaren helvetin koluksi, siitä olen varma. Teidän sijassanne pitäisin silmäni avoinna. Hän —"

Hän epäröi hetkisen ja jatkoi nähtävästi muuttaen sanansa, jotka hän oli lausumaisillaan:

"Viitsittekö auttaa minua kantamaan nuo kaniinit rannalle?"

Hän käsitteli häkkejä merkillisesti. Kahlasin hänen kanssaan veneelle ja autoin häntä häkkien kannossa. Niin pian kuin saimme häkin rannalle, aukaisi hän sen oven, käänsi sen pystyyn ja laski kaniinit hiekalle. Sen jälkeen taputti hän käsiään, ja kaniinit hajaantuivat harjulle.

"Kasvakaat ja lisääntykäät, ystäväiseni!" sanoi hän. "Täyttäkää maa, tähän asti olemmekin olleet lihanpuutteessa saarellamme."

Valkohapsi tuli samassa takaisin ja antoi minulle korppuja ja pullon paloviinaa. "Hiukan purtavaa, Prendick", sanoi hän paljon tuttavallisemmalla äänellä kuin ennen.

Kävin heti korppujen kimppuun valkohapsen auttaessa Montgomeryä kaniinien vapauttamisessa. Kolme isoa häkkiä veivät he kuitenkin samoin kuin pumahäkinkin aituukseen.

Paloviinan jätin juomatta, sillä olin aina ollut raitis.

VII.

Lukittu ovi.

"Ja nyt, mitä teemme kutsumattomalle vieraallemme?" kysyi valkohapsi
Montgomeryltä.

"Hän on hiukan perehtynyt tieteeseen", vastasi tämä.

"Haluan mitä pikemmin taas käydä työhön käsiksi — tällä uudella aineksella", sanoi valkohapsi, nyökäten päätänsä rakennukseen päin. Hänen silmänsä kirkastuivat.

"Senpä kyllä uskon", vastasi Montgomery kaikkea muuta kuin ystävällisellä sävyllä.

"Emme voi lähettää häntä tuonne, eikä meillä liioin ole aikaa uuden majan rakentamiseen. Emme myöskään vielä voi sulkea häntä luottamukseemme."

"Olen käytettävissänne", sanoin minä. En aavistanutkaan, mitä hän tarkoitti sanalla "tuonne".

"Olen ajatellut samaa", vastasi Montgomery. "Minun huoneessanihan on ulko-ovi —"

"No niin", sanoi vanhempi mies nopeasti, katsahtaen Montgomeryyn, minkä jälkeen astuimme kaikin kolmin aituukseen päin.

"Ikäväkseni täytyy minun olla hieman salaperäinen, herra Prendick, mutta muistanettehan olevanne kutsumaton vieras. Pikku laitoksemme saarellamme kätkee salaisuuden tai toisen, se on tavallaan ritari Siniparran salin kaltainen. Ei toki mitään erityisen kamalaa — järkevälle ihmiselle. Mutta emmehän tunne teitä vielä…"

"Ehdottomasti", sanoin minä. "Olisinpa aika hölmö vaatiakseni luottamustanne tuntemattomalle."

Hän hymyili vetäen suupielensä alaspäin ja kumarsi vaieten.

Menimme aituuksen pääkäytävälle, jonka suuri raudotettu puuportti sulki. Veneen lasti oli sen ulkopuolella. Nurkkauksessa oli pieni ovi, jota en ollut ennen huomannut. Valkohapsi otti likaisen sinisen takkinsa taskusta avainkimpun, aukaisi oven ja astui sisään. Huomioni kiintyi hänen avaimiinsa ja huolellisuuteen, millä hän aukaisi oven.

Seurasin miehiä ja huomasin tulleeni pieneen, yksinkertaisesti mutta ei epämukavasti kalustettuun huoneeseen. Tässä oli sisäovi, joka oli raollaan ja josta näkyi kivetty pihamaa. Montgomery sulki heti tämän oven. Huoneen pimeimmässä nurkassa oli riippumatto, ja pieni, lasiton mutta sen sijaan rautaristikolla varustettu ikkuna antoi merelle.

Tämä tulisi olemaan minun huoneeni, selitti valkotukka, enkä minä saisi käyttää sisäovea, joka kaikkien erehdysten välttämiseksi suljettaisiin ulkopuolelta. Hän viittasi mukavaan tuoliin ikkunaluukun lähellä ja vanhoja kirjoja — varsinkin lääketieteellisiä teoksia ja Kreikan ja Rooman klassikkoja — täynnä olevaan hyllyyn. Hän poistui tämän jälkeen ulko-oven kautta, aivan kuin välttyäkseen avaamasta toista ovea.

"Me tavallisesti syömme tässä huoneessa", sanoi Montgomery ja poistui. Kuulin hänen sanovan "Moreau". Tuskin tätä tällöin huomasinkaan. Mutta kun sitten tarkastelin hyllyn kirjoja, palasi tuo sana mieleeni ja minä aloin miettiä, missä olin kuullut nimen "Moreau" aikaisemmin.

Istuuduin ikkunan ääreen, otin taskustani korput, joita minulle oli jäänyt ja söin ne erinomaisella ruokahalulla.

"Moreau?"

Ikkunasta saatoin nähdä erään noista kummallisista valkopukuisista miehistä vetävän pakkilaatikkoa rannalla. Kuulin avaimen pistettävän lukkoon takanani ja sitä kierrettävän. Kuulin myöskin rannalta tuotujen koirien elämöimisen. Ne eivät enää haukkuneet, vaan murisivat ja vikisivät omituisesti. Montgomery tyynnytteli niitä.

Isäntieni erikoinen salaperäisyys vaikutti minuun väkevästi. Aloin taas miettiä, mitenkä nimi Moreau tuntui niin tutulta. Sitten johtui mieleeni rannalla näkemäni omituinen rujo valkopukuinen mies. En koskaan ennen ollut nähnyt niin merkillistä käyntiä ja niin kummallisia liikkeitä kuin hänen, vetäessään tuota laatikkoa rannalla. Mieleeni muistui myöskin, ettei ainoakaan noista miehistä ollut puhunut minulle sanaakaan, vaikka he olivatkin luoneet minuun pikaisia ja ihmetteleviä silmäyksiä — kokonaan toisenlaisia kuin luonnollisen villi-ihmisen. Ihmettelin, mitä kieltä he puhuivat. Heidän äänensä oli kauhea. Mikä vika heissä oli? Ja sen jälkeen muistelin silmäyksiä, joita Montgomeryn omituinen palvelija oli minuun luonut.

Sama palvelija astui nyt huoneeseen, yllään valkea puku, kantaen tarjotinta, jolla oli kahvia ja keitettyjä vihanneksia. En voinut liikauttaa väristystä, kun hän kumartaen laski tarjottimen eteeni pöydälle.

Yhtäkkiä jähmetyin hämmästyksestä. Hänen kankean mustan tukkansa alta näin hänen toisen korvansa, aivan lähellä kasvojani. Korva oli terävä ja hienon ruskean karvan peittämä.

"Aamiaisenne, sair!" sanoi hän. Tuijotin häneen kykenemättä vastaamaan.
Hän kääntyi ja meni tiehensä, luoden minuun omituisen katseensa.

Yhtäkkiä muistui mieleeni muuan kirja: "Moreaun hirveydet", tai petomaisuudet, jotain sinnepäin. Kymmenen vuotta sitten olin nähnyt tuon nimen punaiselta painettuna erään kirjasen otsikkona. Vihkonen oli pannut minun vapisemaan kauhusta. Olin silloin vielä nuori poika, Moreau muistaakseni viisissäkymmenissä, kuuluisa ja taitava fysiologi, joka oli varsin tunnettu tieteellisissä piireissä erinomaisen mielikuvituksensa ja mistään piittaamattoman suorasukaisuutensa takia väittelyissä. Oliko tuo vanhus sama Moreau? Hän oli julkaissut eräitä hämmästyttäviä tutkimuksia veren transfusioista ja sairaalloisista kasvannaisista. Mutta yhtäkkiä oli hänen loistava uransa katkennut, hänen oli täytynyt jättää Englanti. Muuan sanomalehtimies oli assistenttina esiintyen päässyt hänen laboratorioonsa, tehdäkseen huomiotaherättäviä paljastuksia, ja erään inhottavan sattuman — mikäli se nyt oli mikään sattuma — kautta oli hänen kirjasensa tullut kuuluisaksi. Samana päivänä, jona se ilmestyi, pääsi muuan nyljetty ja leikelty koira karkaamaan Moreaun talosta.

Tämä tapahtui "kuolleena kautena", ja muuan taitava kustantaja, tilapäisen laboratorioassistentin sukulainen, vetosi kansan oikeudentuntoon. Ensimäistä kertaa ei tämä oikeudentunto ollut noussut tieteen menettelytapoja vastaan, ja Moreau oli sanalla sanoen haukuttu ulos maasta. Muutamat hänen kokeistaan olivatkin — sanomalehtimiehen esityksen mukaan — häpeällisen julmat.

Olin vakuutettu siitä, että olin sattunut saman tohtorin pariin. Ihmettelin, mitä hän aikoi tehdä pumalla ja muilla aituukseen tuoduilla eläimillä.

Tunsin omituista hajua, leikkaushuoneen antiseptisten aineitten hajua. Seinän läpi kuulin puman murinaa, ja muuan koirista haukahti, aivan kuin sitä olisi pistetty.

Mutta tutkijasta ei vivisektiossa ollut mitään niin kauheata, että hänen olisi tarvinnut salata sitä toiselta tutkijalta. Kummallisen ajatusyhtymän kautta tulin ajatelleeksi palvelijan teräväpäisiä korvia ja loistavia silmiä.

Mitä tämä tarkotti? Lukittu ovi autiolla saarella, pahamaineinen vivisektori ja nämä rujot ihmiset?…

VIII.

Puman kiljunta.

Montgomeryn sisääntulo keskeytti mietiskelyni. Hänen merkillinen palvelijansa seurasi häntä kantaen tarjotinta, jolla oli leipää, vihanneksia ja muuta syötävää sekä viskipullo, vesiruukku ja kolme lasia ja veitsiä. Katsoin tutkivasti tuohon kummalliseen olentoon ja huomasin, että hän tarkkasi minua omituisella, levottomalla katseellaan. Montgomery sanoi tulleensa syömään kanssani. Moreau ei kiireellisiltä töiltään nyt joutanut.

"Moreau!" sanoin minä. "Nimi on minulle tuttu."

"Piru vieköön, taitaapa olla!" vastasi hän. "Mikä hölmö olinkaan mainitessani sen! Joka tapauksessa, saattanette siitä arvailla salaisuuksiamme. Maistuuko viski?"

"Ei kiitos, olen absolutisti."

"Toivonpa, että voisin sanoa samoin — mutta nyt se on jo liian myöhäistä! Tuo pirun juoma se saattoi minut tänne — viski ja muuan sumuyö. Kuvittelin, että minua onnesti silloin kuin Moreau kehotti minua lähtemään hänen mukaansa. Merkillistä…"

"Montgomery", sanoin yhtäkkiä, kun palvelija oli sulkenut oven jälkeensä, "minkä vuoksi on palvelijallanne teräväpäiset korvat?"

"Mitä hittoa!" huudahti hän suu täynnä ruokaa — "teräväpäiset korvat?"

"Niin juuri", sanoin niin tyynesti kuin suinkin, "ja vielä kaunis ruskea karvapeite niillä?"

Hän kaatoi tyynesti viskiä lasiinsa ja sanoi:

"Minä kun luulin, että hänen tukkansa peitti nuo korvat."

"Mutta minä näin ne hänen kumartuessaan kaatamaan minulle kahvia; ja hänen silmänsä loistavat pimeässä."

Montgomery oli nyt tointunut ensi hämmästyksestään ja vastasi tyynesti:

"Minustakin hänen korvissaan on ollut jotakin erikoista, kun hän niitä aina on peitellyt. Miltä ne näyttävät?"

Huomasin, että hän teeskenteli tietämättömyyttä, mutta enhän voinut hänelle suoraan sanoa, että hän oli teeskentelijä.

"Ne olivat teräväpäiset", sanoin, "sangen pienet ja selvästi karvaiset.
Koko mies on muuten merkillisimpiä olentoja, mitä koskaan olen nähnyt."

Yhtäkkiä kuului aituuksesta jonkun kidutetun eläimen vihlova ja käheä ulvonta. Tämän voimakkuus ja syvyys ilmaisi, että se tuli puman kurkusta. Huomasin, että Montgomery säpsähti.

"Niin", sanoi Montgomery.

"Mistä te saitte tuon olennon?"

"San — San Franciscosta… Myönnän, hän on omituinen olento. Puoli-idiootti, nähkääs. En muista, mistä hän tuli, mutta olen tottunut häneen, katsokaas, olemme kumpikin tottuneet häneen."

"Hän on luonnoton", sanoin minä. "Hänessä on jotain erikoista… Älkää pitäkö minua turhia kuvittelevana, mutta minut valtaa aina epämiellyttävä tunne hänet nähdessäni … lihakseni jännittyvät vaistomaisesti hänen lähestyessään… Hänessä on jotakin pirullista."

"Mitä joutavia!" sanoi Montgomery, joka minun puhuessani oli lakannut syömästä. "Minä en sitä huomaa… Kuunarin miehistö … tunsi kai samaa… Näittehän kapteenin…?"

Puma kiljui taas, tällä kertaa vielä surkeammin. Montgomery kiroili hiljaa itsekseen. Aioin ahdistaa häntä kysymyksilläni rannalla näkemistäni miehistä, mutta puma kiljahti useaan kertaan lyhyesti ja raivokkaasti.

"Mitä rotua nuo rannalla olevat miehet ovat?" kysyin.

"Erinomaista väkeä, eivätkö olekin?" vastasi hän hajamielisesti ja rypisti silmäkulmiaan, kun puma kiljui vielä kauheammin. Minä olin vaiti. Lopuksi kuului entistä kiukkuisempi kiljunta. Montgomery tuijotti minuun tylsillä harmailla silmillään ja kaatoi lasiinsa enemmän viskiä. Hän koetti siirtää keskustelun alkoholiin, väittäen sillä aineella pelastaneensa henkeni. Minä vastasin hajamielisenä jotakin.

Päivällinen oli lopussa, ja tuo epämuodostunut palvelija vei pois tarjottimen. Montgomery poistui myöskin. Häntä oli selvästi koko ajan ärsyttänyt vivisektion alaisen puman kiljunta.

Minustakin tuntui kiljunta tavattoman ärsyttävältä. Lopuksi en sitä enää kestänyt. Puristin käteni nyrkkiin, purin huuliani ja aloin astella edestakaisin huoneessani.

Lopuksi täytyi minun pistää sormet korviini. Kiljunta oli niin vihlovaa, etten voinut kauempaa pysyä huoneessa. Menin ulos myöhäisen iltapäivän uinailevaan helteeseen, astuin ohi lukitun portin ja käännyin aituuksen nurkan taa.

Kiljunta kuului vielä kamalammalta ulkona. Aivan kuin koko maailman tuska olisi purkautunut siihen.

IX.

Metsän olento.

Kävelin läpi viidakon, joka peitti rakennuksen takana olevan harjun. Tuskin välitin, minne askeleni ohjasin, vaan menin läpi tiheän suorarunkoisten puitten muodostaman tiheän metsikön, jonka jälkeen saavuin harjun toiselle puolelle ja seurasin muuatta pikku jokea, joka virtasi ahtaan laakson läpi. Jatkoin matkaani ja kuuntelin. Välimatka ja maanlaatu tukahuttivat kaikki rakennuksesta kuuluvat äänet. Muuan kaniini hypähti esiin pensaasta. Istuuduin varjoon.

Paikka oli miellyttävä. Virran rannat olivat tiheän kasvullisuuden peitossa, paitsi yhdessä kohdin. Toisella puolella näin sinertävän usvaharson läpi joukon puita ja köynnöskasveja, yläpuolellaan siintävä taivas. Valkoinen tai veripunainen laikka siellä täällä jonkin kasvin kukkasista. Lopuksi vaivuin unen ja valveillaolon väliseen olotilaan.

Heräsin toisella puolella olevan pensaikon kahinaan. Aluksi näin vain sanajalkojen ja kaislikon liikahtelevan. Sitten näyttäytyi yhtäkkiä jokin olento rannalla. Ensin en nähnyt, mitä se oikein oli. Se vain kumartui virtaan ja alkoi juoda. Nyt huomasin, että olento oli ihminen, joka kävi nelin kontin, kuin eläin!

Olento oli siniseen sarssiin puettu mies. Hänen ihonsa oli kuparinkarvainen ja tukkansa musta. Näytti siltä kuin kaikki nämä saarelaiset olisivat olleet hirvittävän rumia. Kuulin miehen latkivan vettä kitaansa. Kumartuessani paremmin nähdäkseni irtaantui laavanpalanen alkaen vieriä rinnettä alas. Mies katsahti hätäisesti ylöspäin, aivan kuin itse teosta yllätettynä ja huomasi minut. Hän nousi nyt vaivalloisesti ja tuijotti minuun kuivaen suutaan muodottomalla kädellään. Hänen jalkansa olivat tuskin puoleksikaan niin pitkät kuin hänen vartalonsa.

Tuijotimme hyvän aikaa toisiimme, jonka jälkeen mies hävisi pensaikkoon, pari kertaa taakseen vilkaisten.

Istuin pitkän aikaa tähystäen sinne päin, mihin hän oli kadonnut. Muuan kaniini hypähti taas eteeni jatkaen matkaansa rinnettä ylöspäin. Katselin hermostuneesti ympärilleni pahotellen aseettomuuttani. Mutta sitten muistin, että näkemäni mies oli puettu siniseen sarssiin, eikä siis ollut alasti kuin villi. Koetin lohduttautua sillä, että hän nähtävästi oli rauhallinen ihminen, huolimatta hänen eläimellisen villeistä kasvoistaan.

En kuitenkaan voinut tuntea oloani täysin turvalliseksi, vaan silmäilin levottomasti joka taholle. Minkä vuoksi kävi ihminen nelin kontin ja latki vettä suuhunsa kuin eläin?

Nyt kuulin jonkun eläimen ulvovan taas, ja luullen sitä pumaksi lähdin päinvastaiseen suuntaan. Saavuin tällöin joelle, kahlasin sen yli ja jatkoin matkaani toisella rannalla. Huomioni kiintyi punaiseen läikkään maan pinnalla. Se oli jäkälämäinen sieni, josta koskettaessa erittyi tahnaa. Muutamien suurten sanajalkojen varjosta tein epämiellyttävän löydön: kuolleen, kärpästen peittämän kaniinin, jonka ruumis vielä oli lämmin ja — jonka pää oli muserrettu. Pysähdyin pelästyneenä — vastatuotujen ensimäinen uhri!

Ruumiissa ei näkynyt muita pahoinpitelyn merkkejä. Eläin näytti äkkiä tapetulta. Tarkastaessani kaniinin pientä karvaista ruumista kummastelin tapaa, millä se oli tapettu, ja epämääräinen pelko, jota olin koko ajan tuntenut, lisääntyi yhä. Huomasin nyt, kuinka varomattomasti olin menetellyt lähtiessäni yksin tuon tuntemattoman kansan pariin. Kiihtynyt mielikuvitukseni kansotti ympärilläni kasvavan viidakon, joka ainoa varjo tuntui minusta väijytykseltä ja vähinkin rapina uhkaukselta. Näkymättömät olennot pitivät minua silmällä.

Silloin päätin palata rakennukselle ja syöksyin päätä pahkaa viidakon läpi aukealle päästäkseni.

Pysähdyin juuri saapuessani pienelle avonaiselle paikalle. Kaatuneella, mätänevällä puunrungolla näin kolme tanakkaa ihmisolentoa.

Yksi näistä oli nähtävästi nainen, toiset kaksi miehiä. He olivat alasti, ellei oteta lukuun vähäistä punaista kankaanpalasta, joka verhosi heidän lannettaan, ja heidän ihonsa oli omituisen punertava, jollaista en koskaan vielä ollut nähnyt millään villillä. Heidän kasvonsa olivat lihavat, karkeat, poskettomat, otsa taaksepäin luisu ja päälakea peitti harva, karhea tukka. En milloinkaan ollut nähnyt niin eläimellisen näköisiä olentoja.

He puhelivat keskenään, ainakin toinen miehistä, ja kaikki kolme olivat juttuun liiaksi kiintyneet huomatakseen lähestymistäni. He heiluttelivat yläruumistaan, ja puhujan ääni oli niin paksu ja sekava, etten voinut erottaa sanoja. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi siansaksallaan lukenut jotakin puhetta. Yhtäkkiä muuttui ääni kimakammaksi ja hän nousi ojentaen kätensä.

Tällöin alkoivat muutkin yhteen ääneen löperrellä, nousivat myöskin, ojensivat kätensä ja heiluttelivat yläruumistaan sanojen mukaisessa tahdissa.

Silmiini pisti nyt heidän luonnottoman lyhyet säärensä ja litteät muodottomat jalkateränsä. He alkoivat hitaasti tanssia piiriä polkien jalkaa ja heilutellen käsiään. Lepertely muuttui jonkinlaiseksi lauluksi, jonka loppukerto kuului kuin "alula" tai "balula". Heidän silmänsä alkoivat loistaa ja autuas riemu näytti elävöittävän heidän tylsiä kasvojaan. Sylki tippui heidän huulettomista suistaan.

Nyt ymmärsin yhtäkkiä, mikä noissa olennoissa oli tuntunut niin kummalliselta: ne olivat muodoltaan ihmisiä, mutta ne muistuttivat vissejä eläimiä. Huolimatta ihmishahmostaan ja vyöllä olevasta rievusta muistuttivat he liikkeiltään, ihonväriltään ja koko olemukseltaan sikoja.

Olin perin ymmälläni ja tein itselleni kaikenlaisia kysymyksiä. He alkoivat hyppiä, ulvoa ja murista, yksi heistä liukastui ja seisoi nelin kontin, mutta oli pian pystyssä taas, mutta selvästi näkyi, että kaikki nuo hirviöt olivat eläimellisiä.

Vetäydyin varovasti viidakkoon takaisin. Toivoin vain pääseväni kauas noista inhottavista olennoista ja tuskin huomasinkaan tulleeni pienelle polulle metsässä.

Saavuttuani yhtäkkiä aukealle paikalle näin — epämieluisaksi hämmästyksekseni — kömpelön jalkaparin äänettömästi liikkuvan metsässä samaan suuntaan kuin minäkin, noin kolmenkymmenen askelen päässä minusta. Olennon pää ja yläruumis oli köynnöskasvien peitossa. Pysähdyin heti toivoen, ettei edelläni kulkija olisi minua huomannut, mutta jalat pysähtyivät samalla kuin minäkin. Olin niin hermostunut, että minun oli varsin vaikeata olla syöksähtämättä päätä pahkaa pakoon.

Lähemmin tarkasteltuani huomasin olennon samaksi, jonka olin nähnyt joesta juovan. Hän käänsi päätänsä, ja minä näin hänen silmissään emaljikiillon tirkistellessään minuun puitten varjosta. Hän seisoi hetkisen hievahtamatta paikaltaan, mutta alkoi sen jälkeen äänettömästi juosta tiheässä ruohikossa ja hävisi pensaikkoon. En nähnyt häntä enää, mutta älysin, että hän oli pysähtynyt ja katseli nyt minuun jostakin.

Mikä ihmeen otus tuo olento oikein oli — ihminen vai eläinkö?

Minulla ei ollut minkäänlaista asetta, ei edes keppiä. Pakeneminen olisi ollut hulluutta. Joka tapauksessa ei tuolla olennolla, olkoonpa se sitten mikä tahansa, ollut rohkeutta käydä minun kimppuuni. Purin hampaani yhteen ja astuin suoraan häntä kohti. Kaikin keinoin koetin peittää pelkoni, joka pani kylmät väreet selkäpiissäni kiertelemään. Tunkeuduin valkokukkaisten pensaitten läpi ja näin hänen seisovan kahdenkymmenen askeleen päässä, epäröiden katsellen minuun yli olkainsa.

Lähestyin häntä vielä parisen askelta ja katsoin häntä lujasti silmiin.

"Kuka te olette?" kysyin minä. Hän koetti vastata katseeseeni.

"Ei!" sanoi hän yhtäkkiä, kääntyi ja hypähti matkan päähän viidakossa. Tämän jälkeen hän kääntyi alkaen taas tirkistellä minuun. Hänen silmänsä loistivat kirkkaasti puitten hämärästä.

Sydän kurkussa täytyi minun kumminkin teeskennellä rohkeutta. Astuin tyynesti hänen luokseen, mutta hän kääntyi taas ja hävisi hämärään. Olin vielä kerran näkevinäni hänen loistavien silmiensä välähdyksen, siinä kaikki.

Nyt vasta tulin ajatelleeksi, että oli jo hämärä. Aurinko oli joku minutti sitten laskenut, ja tropiikin lyhyt hämärä oli tullut. Sainpa kiirehtiä, ellen halunnut viettää yötä metsässä.

Palaaminen tuohon kidutusten taloon oli minusta varsin vastenmielinen, mutta vielä pahempi oli mahdollisuus joutua pimeyden yllättämäksi tuossa metsässä. Astuin siis sinne päin, mistä luulin tulleeni. Pimeys yhä vain synkkeni, näin ainoastaan puitten latvat varjokuvina kirkkaansinistä taivasta vasten, kaiken muun sulaessa muodottomaksi joukoksi. Kuljin yli aution valkoisen hiekkamaan ja sen jälkeen läpi erään pensasviidakon.

Heikko kahina oikealta puoleltani saattoi minut levottomaksi. Ensiksi luulin sitä vain mielikuvitukseni luomaksi, sillä kun seisahduin, oli kaikki hiljaa, lukuunottamatta puiden latvojen hiljaista suhinaa, mutta niin pian kuin jatkoin matkaani, kuului kahina taas aivan kuin askelteni kaikuna.

Pysyttelin poissa viidakosta ja kuljin pitkin aukeampaa maata. Yhtäkkiä kääntymällä koetin yllättää takanani hiipivän olennon. Mutta minä en nähnyt mitään, vaikka tulin yhä varmemmaksi siitä, että joku minua seurasi. Lisäsin nopeutta ja saavuin hetken perästä muutamalle harjulle, kuljin sen yli ja käännyin yhtäkkiä katsellen sitä sen toiselta puolen. Harju piirtyi terävästi ja selvästi kirkasta taivasta vasten.

Ja nyt näin muodottoman esineen nousevan harjulta ja kuvastuvan taivasta vasten heti taas kadotakseen. Olin vakuutettu siitä, että se oli takaa-ajajani. Ja tähän tunteeseen yhtyi epämiellyttävä huomio, että olin eksynyt.

Toivottomasti hämmentyneenä kiiruhdin edelleen hiipivän olennon yhä seuratessani kintereilläni. Kuka ja mikä hyvänsä olento sitten olikin, ei sillä kuitenkaan ollut rohkeutta hyökätä kimppuuni, taikka sitten odotti se sopivaa hetkeä yllättääkseen minut. Pysyttelin edelleen tarkoin aukeammalla maaperällä, usein pysähtyen kuuntelemaan, ja lopuksi päättelin kaiken olevan vain kiihtyneen mielikuvitukseni tuotetta. Kun vihdoinkin kuulin meren kuohunnan, kiirehdin askeleitani tuohon suuntaan, mutta kuulin samalla jonkun hyppivän viidakossa takanani. Käännyin, mutta näin vain mustia varjoja, ja kun kuuntelin, kuulin vain veren kohisevan korvissani. Luulin hermojen olevan epäkunnossa ja mielikuvitukseni tekevän minusta pilaa ja jatkoin päättävästi matkaani sinne päin, mistä aaltojen kuohunta kuului.

Hetkisen kuluttua puut harvenivat, ja saavuin matalalle niemelle, joka ulkoni tummaan mereen. Yö oli tyyni ja kirkas ja tuhannet tähdet kuvastuivat tummaan veteen, jota mainingit hiljalleen nostivat ja laskivat. Vähän matkan päästä rannalta loistivat tyrskyt himmeinä riutalta, ja lännessä näytti linnunradan hohde yhdistyvän iltatähden kirkkaan keltaiseen valoon. Ranta jatkui itäänpäin, lännessä sen katkaisi erään niemen selkä. Sitten muistin, että Moreaun talo oli lännessä päin.

Oksa risahti takanani, ja minä kuulin kahinaa. Käännyin ja loin katseeni tummiin puihin. En nähnyt mitään — tai ehkäpä näin liian paljonkin. Joka tumma esine näytti uhkaavalta. Seisoin paikallani noin minutin verran ja käännyin sen jälkeen, yhä katsellen puita, länteen päin. Heti lähtiessäni liikkeelle liikahti myöskin yksi noista väijyvistä varjoista ja alkoi seurata minua.

Sydämeni tykytti kiivaasti. Näin nyt leveän lahden lännessä. Pysähdyin taas, ja äänetön varjo pysähtyi myöskin, kymmenisen metrin päähän minusta. Pieni valopiste loisti mutkan toisesta päästä, ja vaalea hieta hohti himmeästi tähtien valossa. Tuo valopiste saattoi olla noin kolmen kilometrin päässä ja päästäkseni sinne oli minun mentävä metsän läpi, jossa varjot väijyivät.

Nyt näin selvemmin minua seuraavan olennon. Se ei ollut eläin, sillä se seisoi pystyssä. Yritin puhutella sitä, mutta kurkkuni oli niin käheä, etten saanut ääntäkään kuuluviin. Lopuksi sain huudetuksi:

"Kuka siellä!"

Vastausta en saanut. Astuin askeleen lähemmäs. Olento ei liikkunut, se vain kyyristyi kokoon. Jalkani sattui kiveen. Tämä johti mieleeni aatoksen. Samalla kuin herkeämättä katsoin olentoon kumarruin ja otin kiven käteeni. Olento pakeni heti näin tehdessäni, menetellen aivan kuin koira samanlaisessa tilanteessa. Panin kiven nenäliinaani ja käärin sen ranteeni ympäri. Nyt laukesi jännitykseni yhtäkkiä, aloin hikoilla ankarasti ja vaivuin maahan, kivi kädessäni.

Kesti kotvasen ennen kuin tohdin jatkaa matkaani metsän läpi päästäkseni lahdelle. Lopuksi suoritin matkan juosten, ja saapuessani hiekalle kuulin jonkun hyppivän perässäni.

Silloin tulin aivan tolkuttomaksi pelosta ja aloin päätä pahkaa juosta hiekkaisella rannalla. Kuulin vainoojani pehmeitten käpälien nopeat askeleet takanani. Huusin epätoivon vallassa ja lisäsin nopeuteni kaksinkertaiseksi. Muutamia tummia epäselviä olentoja, ehkä noin kolme neljä kertaa kaniinia suurempia, juoksi hyppien rannalta viidakkoon lähestyessäni niitä. Kaiken ikäni muistan tuon kamalan kilpajuoksun.

Juoksin lähellä vedenrajaa ja kuulin vähä väliä askelten ääniä, jotka tulivat yhä lähemmäs. Hengästyin perin pohjin, sillä olin aivan harjaantumaton juoksija, ja tunsin kuin veitsenpistoja rinnassani. Käsitin, että olento saavuttaisi minut paljon aikaisemmin kuin ehtisin aituuksen luo, ja sen vuoksi käännyin huohottaen ja iskin sitä kivellä, kun se tuli lähelleni, iskin epätoivon vimmalla. Tällöin irtaantui kivi lingosta.

Kääntyessäni olento, joka oli juossut nelin jaloin, nousi pystyyn, ja kivi sattui sitä vasempaan ohimoon. Hänen kallonsa kajahti, eläinihminen horjui minua kohti, töykkäsi minua käsillään, hoiperteli edelleen rannalle ja kaatui jääden naama vedessä makaamaan paikoilleen.

En voinut lähestyä tuota tummaa olentoa. Jätin sen makaamaan rannalle laineitten huuhdeltavaksi ja jatkoin matkaani päin keltaista tuiketta talosta. Ja nyt kuulin todelliseksi helpotukseksi puman surkean ulvonnan, saman äänen, joka oli minut alkuaan karkottanut tutkimaan tuota salaperäistä saarta. Vaikka olin menehtymäisilläni väsymyksestä, kokosin kaikki voimani ja aloin juosta kohti valoa. Olin kuulevinani jonkun kutsuvan minua.

X.

Ihmisen huuto.

Tullessani lähemmäksi taloa näin, että valo tuli huoneeni avoimesta ovesta. Kuulin Montgomeryn huutavan:

"Prendick!"

Juoksin edelleen ja vastasin heikosti hänen huutoonsa ja hoipertelin hänen luokseen.