KUNINKAITTEN KUNINGAS

Kirj.

H. G. Wells

Tekijän luvalla ("Christina Alberta's Father") suomentanut

Eino Palola

Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926.

ENSIMMÄINEN KIRJA

KUNINKAITTEN KUNINKAAN, SARGONIN, TULO.

Ensimmäinen luku.

HRA PREEMBYN AIKAISEMPI ELÄMÄ.

1.

Tämä on tarina eräästä hra Preembystä, liikkeestään luopuneesta pesulaitoksen pitäjästä ja leskestä, joka luopui toiminnastaan Kirkkaan Virran pesulaitoksessa, pyhän Simon kunnassa, Woodford Wellsin lähistössä, vaimonsa kuoleman jälkeen armon vuonna 1920. Hän sai kokea eräitä varsin huomattavia vaiheita. Tarina on oleellisesti nykyaikainen kertomus. Se on kertomus Lontoosta sir Arthur Conan Doylen, langattoman puhelimen ja ensimmäisten työläislordien aikakaudelta. Historiallinen aines siinä on vähäpätöistä ja osaksi erehdyttävää, ja tulevaisuudesta, vaikka se onkin sokeasti läsnä, ei itseasiassa välitetä mitään.

Koska pyykinpesu Lontoossa samoinkuin maitokauppa ja leivonta- ja liinakauppa ja monet muut kaupan haarat, on pikemminkin erikoistunutta ja perinnöllistä ja hieman vaikeata syrjästätulleiden harjoitettavaksi, on tärkeää selittää, että hra Preemby ei ollut syntynyt pesuliikkeen harjoittajaksi. Hänessä oli hyvin vähän oikean lontoolaisen pesijän henkeä ja taitoa. Hän joutui avioliitossaan pesuliikkeeseen. Hän tapasi Sheringhamissa 1899 erään neiti Hossettin, perijättären ja luonteeltaan hyvin päättäväisen tytön. Hän kosi ja voitti hänet ja meni naimisiin hänen kanssaan, kuten teille kerrotaan, meikein tietämättään, mitä teki. Hossettit ovat arvokasta väkeä pesulamaailmassa, ja Kirkkaan Virran yhtymä, joka nyt joutui Preembyn kykeneviin käsiin, oli vain yksi noista tuon mainitun ja miellyttävän ammatin harjoituspaikoista Lontoon pohjoisissa, luoteisissa ja lounaisissa kortteleissa.

Hra Preemby, kuten neiti Hossettin perhe sai kokea hyvin selvästi ja tuntuvasti jo kehityksen hyvin aikaisella asteella, polveutui paljon vähemmän käytännölliseltä elämänalalta kuin hänen vaimonsa. Hänen isänsä oli ollut viehättävän epätäsmällinen taiteilija, valokuvaustaiteilija, joka asui Sheringhamissa, ja valmisti valokuvia, joita 80-luvulla sanottiin »jalokivikuviksi», seudulla käyvistä kesävieraista. Niihin aikoihin hän oli hyvin tunnettu sheringhamilainen tyyppi, tumma, komea ja välistä hiukan pörröinen, käytti ruskeaa samettitakkia ja leveäreunaista, pehmeää, harmaata hattua. Hän ryhtyi vieraitten kanssa keskusteluun kylpyrannassa, ja eräänlainen hienouden sävy hänessä aiheutti sen, että hänen elannolleen riittävä määrä heitä kävi hänen valokuvaamossaan. Hänen vaimonsa, hra Preembyn äiti, oli kärsivällinen, vähän kehittynyt nainen, maanviljelijän tytär Dissin lähistöltä. Kun sitten hra Preemby vanhempi poistui poikansa elämästä — hän sekaantui romanttisesti pieneen varieteeseurueeseen kesällä v. 1887, ja hävisi tiehensä syksyllä herättäen niin vähän melua kuin suinkin, eikä milloinkaan palannut Sheringhamiin — tuli rva Preemby vanhemmasta työtätekevä osakas pieneen täysihoitolaan, ja hän kuoli noin vuoden kuluttua jättäen huonekalunsa, osuutensa täysihoitolaan ja ainoan poikansa serkulleen ja liiketoverilleen, rva Witcherlylle.

Nuori Albert Edward Preemby oli silloin miellyttävän näköinen, hoikka, kuusitoistavuotias nuorukainen, jolla oli isänsä kihara tukka, äitinsä kauniit hiukset ja taivaansiniset, uneksivat, säännölliseen käytäntöön sopimattomat silmät. Jo lapsena hän oli taipuvainen unelmoimaan. Koulussa hän saattoi istua paikallaan koko joukko laiminlyötyjä kirjoja edessään, katsellen niitten yli kohti tuntemattomia maita. Hänen aikaisemmat kokeensa liike-elämän alalla olivat laadultaan vähemmän rohkaisevia hänen hajamielisyytensä vuoksi. Tehtyään joukon epäonnistuneita yrityksiä käyttää hyväkseen lahjojaan jollakin sopivalla kohdalla sivistyksen koneistossa, joutui hän jäämään useaksi vuodeksi erään norwichilaisen talo- ja hiilikauppiaan toimistoon, joka oli hiukan sukua hänen äidilleen.

Joku vanha, muistiinjäänyt, tunteellinen side auttoi Albert Edwardin tälle paikalle ja suojeli kaikkia hänen toiminnassaan ilmenneitä puutteellisuuksia liian ankaralta arvostelulta. Hän menestyi siinä kuitenkin paremmin kuin kukaan olisi voinut toivoakaan. Talonvälittäjän tehtävä eroaa useimmista muista ammateista siinä, että tarpeellisen käyttövoiman hankkivat kokonaan liikkeen asiakkaat, ja suurten talojen vuokraamisessa oli jotakin sellaista, mikä vaikutti nuoren Preembyn nukkuvaan mielikuvitukseen. Hän osoitti omaavansa luontaisia lahjoja puoleensavetävässä kuvailussa ja hän sai kylliksi tekemistä ottaessaan selville yksityiskohtia yritteliäiltä vuokraajilta. Hänen tulevaisuutensa näytti melko toivorikkaalta. Hiiletkin osoittautuivat merkillisen kiintoisiksi, heti kun hän huomasi, että hänen ei tarvinnut puuttua niihin. Hän ei voinut milloinkaan uskoa, että kaikki nuo kultaiset suomut, mitä niistä löytyi, olivat kiisuja. Hän uneksi salaisesti suuresta kaupallisesta yrityksestä, jonka tarkoituksena olisi hakea tuhkaläjistä sinne jäänyt kulta. Hän ei kertonut kenellekään näistä suunnitelmista, mutta ne lämmittivät hänen jokapäiväistä aherrustaan lupaamalla vapautusta ja varallisuutta. Ja kun työ oli hiljaista toimistossa aikaisin iltapäivällä ja hänet oli jätetty toimistoa hoitamaan, saattoi hän mennä istumaan hiilinäytteiden ääreen, poimia näytekappaleita pienille tarjottimille, käännellä niitä sinne tänne ja katsella niitä eri kulmilta, punnita niitä käsissään ja vaipua kaikkein ihmeellisimpiin unelmiin.

Mutta jos talonkysyjiä tuli huoneeseen, saattoi hän ottaa heidät vastaan melkein kuninkaallisesti.

Norwichissa hänestä tuli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen jäsen, mutta häntä miellytti pikemmin liikkeen kirjallinen kuin sen kristillinen puoli, ja hän oli läsnä kaikissa mahdollisissa poliittisissa keskusteluilloissa. Hän ei milloinkaan puhunut kokouksissa, vaan istui salin perällä mietiskellen, että poliitikot, kaikesta päättäen, eivät ole muuta kuin nukkeja hiljaisten, rikkaiden miesten käsissä, jotka istuvat väliverhon takana. Norwichissa hän ensimmäisen kerran kykeni ostamaan räätälin valmistaman puvun, kaikkein miellyttävintä harmaata kangasta. Kun hän lähti kahden viikon kesälomalleen rva Witcherlyn luokse Sheringhamiin, oli tämä ihastunut hänen ulkonäkönsä parantumiseen ja häneen vaikutti suuresti se toimelias toiveikkuus, joka oli astunut pojan entisen välinpitämättömyyden sijaan. Kun hän iltapäivisin esiintyi harmaassa puvussaan kylpyrannalla, näytti hän kaikista, jotka eivät tunteneet häntä, joltakin varakkaalta kesävieraalta.

Tuntuu siltä kuin siitä olisi vain päivä, ja tuntuu siltäkin kuin olisi kulunut vuosia siitä, kun kömpelö ja lyhyt hra Preemby oli tuo pieni, vaalea nuorimies, joka heilutteli keppiään ja katseli salaa, mutta halukkaasti, naiskylpijöitä laajoissa, alushameentapaisissa uimapuvuissaan ja öljykankaisissa päähineissään, kuljeskellessaan pitkin Sheringhamin rantaa. Se tapahtui niinä päivinä, jolloin automobiilit vielä olivat vain pilaa, savua ja melua pääpaikoista kaukana olevilla seuduilla, ja jolloin lentämistä pidettiin mahdottomana. Kuningatar Viktoria oli viettänyt timanttijuhlansa, eikä kukaan ajatellut, että Albert Edward, Walesin prinssi, milloinkaan eläisi niin kauan, että hän pääsisi kuninkaaksi. Etelä-Afrikan sota oli järjestetty siksi kesäksi, kestääkseen kuusi kuukautta ja vaatiakseen neljäkymmentätuhatta miestä. Ja kolmantena harmaapukuisen kesälomansa päivänä Sheringhamissa hra Preemby kohtasi tulevan puolisonsa, neiti Hossettin, joka ajoi polkupyörällä, ja törmäsi yhteen ja melkein joutui hänen ystävänsä, neiti Meeta Pinkeyn pyörän alle.

Silloinkin, niin uskomattomalta kuin se nykyaikaisista lukijoista voi näyttääkin, onnistui ihmisten noina kaukaisina 90-luvun päivinä, ennenkuin nopeampi auto tuli ajoneuvona käytäntöön, kaataa ja vahingoittaa toisiaan laiskoilla koneillaan, pyörillä, hevosen vetämillä ja muilla silloin saatavilla ajopeleillä.

2.

Neiti Meeta Pinkey oli vilkas, vaaleatukkainen tyttö, ja hän putosi koneeltaan sirosti ja luonnollisesti hra Preembyn syliin syöksyessään häntä vasten. Näyttää siltä kuin olisi ollut kohtalon alkuperäinen tarkoitus tehdä tästä heidän jatkuvien suhteittensa alku, mutta tässä tapauksessa kohtalo oli laatinut laskelmansa ilman neiti Hossettia. Neiti Meeta Pinkey oli silloin yhtä kypsä rakkauteen kuin ruuti on pamaukseen, ja oli jo syvästi rakastunut hra Preembyyn, ennenkuin oli päässyt kunnollisesti jaloilleenkaan. Hän seisoi siinä punastuneena, pyöreäsilmäisenä ja hengästyneenä, ja hra Preemby näytti ihan miehekkäältä ja kauniilta nostaessaan auttavaisesti hänen pyöräänsä.

Törmättyään hra Prembyyn oli neiti Hossett kääntynyt syrjään, noussut pyörältään, ja seisoi nyt siinä valmiina väittelemään. Törmäys oli irroittanut kokonaan entisestäänkin löyhässä olleen ohjaustangon siitä kelvottomasta vuokrakoneesta, jolla hän oli ajanut. Tämä löyhyys juuri sai aikaan tapaturman. Hänen huomionsa näytti jakaantuneen tasaisesti tämän seikan ja hra Preembyn mahdollisen suuttumuksen välille. »Soitin kelloa», sanoi hän.

Hän oli palavissaan ja piti puoliansa. Hän oli pyöreäkasvoinen tyttö, jolla oli pitkä, ohut kaula, hyvät, kirkkaat kasvot, silmälasit kapealla nenällään ja päättäväinen, ohuthuulinen suu.

»Kehoitin teitä siis väistämään», sanoi hän.

»Kömpelöä minun puoleltani», sanoi hra Preemby lepyttävästi. »Olin unohtunut unelmiini.»

»Eihän teihin sattunut?» kysyi Meeta.

»Säikähdin vain», sanoi hra Preemby, »etenkin silloin, kun pyörä tavoitti minut. Täällä on niin paljon käänteitä.»

»Olisin lentänyt maahan, jollette olisi saanut kiinni minusta», sanoi
Meeta.

Neiti Hossett oli päässyt varmuuteen siitä, ettei ollut pelättävissä mitään riitaa hra Preembyn kanssa. Hän ottaisi nähtävästi koko tapaturman hyvin siivosti. »Tämä ohjaustanko oli niin löyhässä kuin se suinkin saattoi olla», sanoi hän. »Katsokaapa sitä. Voitte kiertää sitä, minnepäin vain haluatte. Niitä pitäisi rangaista tällaisten koneiden vuokraamisesta. Jonakin päivänä joku heistä joutuu vastaamaan aiheutetuista vahingoista. Silloin kai ne tulevat vähän varovaisemmiksi. Se on hävytöntä!»

»Ettekö voi ajaa sillä ollenkaan nyt?» kysyi hra Preemby.

»En», sanoi tyttö. »Minun on vietävä se takaisin sinne.»

Hra Preembystä näytti olevan ihan oikein ja paikallaan, että hän otti kuljettaakseen koneen hänen puolestaan takaisin vuokrapaikkaan kaupungin läpi, missä neiti Hossett haukkui vuokraajan, lupasi olla maksamatta mitään ja vaati muutamalla hyvin valitulla sanalla takuusummaa heti suoritettavaksi takaisin. Neiti Pinkey maksoi vuokran pyörästään yhdeltä tunnilta. Sen jälkeen tuntui koko pikku seurueesta luonnolliselta, että he pysyivät yhdessä kolmisin. He jäivätkin yhteen kuin lievässä seikkailutunnelmassa, ja hra Preemby käyttäytyi niinkuin ei hän olisikaan mikään vähäisempi kuin tavallinen asukas neiti Witcherlyin laitoksessa ja kesävieras meren rannalla. Hänen uudet ystävättärensä olivat lontoolaisia, ja hän selitti asuvansa Norwichissa ja harjoittavansa talonvälittäjän ammattia. Hän teki huvittavaa pilaa Sheringhamista. Hän selitti, että se oli »pieni, soma syrjäinen kolkka», ja että oli oikea nautinto tulla sinne hengittämään meri-ilmaa.

»En pidä noista tavallisista hienoista paikoista», sanoi hra Preemby.
»Olen liiaksi yksinäinen luonteeltani.»

3.

Vielä vuosiakin myöhemmin hra Preemby koetti usein palauttaa mieleensä niitä eri asteita, jotka johtivat hänen avioliittoonsa neiti Hossettin kanssa, mutta hänellä oli aina epämääräinen tunne siitä, että hän jätti jotakin huomioonottamatta, vaikka hän ei oikein tiennyt, mitä se oli, eikä mihin se olisi ollut sijoitettava.

Aluksi eivät asiat näyttäneet ollenkaan siltä, että hän olisi mennyt naimisiin neiti Hossettin kanssa. Oikeastaan ne näyttivät siltä, ettei hän menisi naimisiin kenenkään kanssa, ja jos sana 'avioliitto’ olisi kuiskattu hänen korvaansa mahdollisena seurauksena hänen kohtauksestaan, olisi hän kauhistunut. Hän huomasi kyllä olevansa täysin hyväksyttävää seuraa noille tytöille, mutta hänestä tuntui, että Meeta oli yhdyssiteenä hänen ja heidän välillään. Heihin liittyi nyt vielä neljäskin henkilö, joka vastasi nimeen Wilfred, ja hra Preembystä tuntui, että keskinäisen suojelusoikeuden tunne Wilfredin ja neiti Hossettin välillä oli eittämätön.

Nuoret kulkivat pienenä ryhmänä rannikkoa pitkin, kunnes hietikko päättyi. Siellä he löysivät varjoisan ja verraten eristetyn komeron matalan kallion juurella ja antautuivat siellä kuhertelun iloon. Sinä iltana Meeta kuherteli hra Preembyn kanssa, ja Wilfred neiti Hossettin. Neljännesvuosisadan pituisen ajanjakson jälkeen oli hra Preemby muistissaan ihan varma siitä, että asianlaita oli ollut tällainen.

Aika ajalta muuttuvat elämän muodot. Tieto on levinnyt ja hienostus kasvanut, ja uusi nuorisopolvi, hillitympi, viisastelevampi, taikka päättävämpi kuin edeltäjänsä, on ottanut maailman haltuunsa. Tuollainen kuhertelu oli taiteetonta, kömpelöä asioitten lykkäämistä ja suuressa suosiossa noina kaukaisina päivinä, asioitten lykkäämistä, jota pidettiin tarkoin sallituissa rajoissa. He syleilivät, he suutelivat ja painoivat tyhmät nuoret päänsä vastatusten, ja viettivät siten pitkän odotusajan, ennenkuin rakkaus otti heidät valtoihinsa. Englannin kesänviettopaikat olivat täynnä nuoria ihmisiä, jotka antautuivat tuohon köyhään, tyhmään, epäarvokkaaseen rakkauden aavisteluun. Kävi ilmi, että hra Preemby oli luontainen kuhertelija.

»Voi, kuinka ihanasti te osaatte puristaa minua», sanoi neiti Meeta.

Hra Preemby puristi vielä kovemmin ja uskalsi suudella kuumaa korvaa.

»Lakatkaa!» sanoi neiti Meeta ihastuksesta paksulla äänellä. »Teidän pienet viiksenne kutkuttavat minua.»

Kuumenneena rohkaisusta ja ajatellen uusia yrityksiä ei hra Preemby ehtinyt huomata, että neiti Hossettin ja hänen Wilfredinsä asiat sujuivat paljoa hankalammin ja vähemmän tyydyttävästi. Wilfred ei ollut sen luontoinen henkilö, joka olisi miellyttänyt hra Preembyä. Huolimatta siitä tosiasiasta, että hän oli vähemmän siististi puettu kuin hra Preemby — hänellä oli harmaat flanellihousut, kukalliset liivit ja villainen Norfolkin takki, ja matalat ruskeat kengät vaaleine sukkineen — hän vaikutti Preembyyn tietoisuudellaan yhteiskunnallisesta ylemmyydestään. Hän oli nuori — nuorin joukosta — ja kuitenkin hallitseva. Hänellä oli suuret, punaiset kädet ja suuret jalat, hyvin sotkuinen tukka, epäsäännölliset piirteet, jotka myöhemmin saattoivat tulla miellyttäviksi, ja rämeä ääni. Hän katseli hra Preembyä kuin olisi tiennyt hänestä kaikki ja ajatellut hänestä kaikkein pahinta, mutta ei kuitenkaan aikonut lähiaikoina millään lailla vaikuttaa häiritsevästi hänen elämäänsä. Hän oli, selitti Meeta kuiskaten, lääketieteen ylioppilas Cambridgestä, ja hänen isänsä oli lääkäri, joka oli korotettu aatelisarvoon. Hän ei kuherrellut millään lailla antautuvasti, hän näytti väsyneeltä lemmenleikkiin, hän oli kai jo kuherrellut kyllikseen muualla, ja hänen keskustelunsa neiti Hossettin kanssa tapahtui ärsyttävällä, hiljaisella äänellä. Hän istui vähän matkan päässä tytöstä hiekassa, karkeassa sinertävässä heinikossa, ja tytön kasvot olivat punaiset. Toisiinsa kietoutuneen ryhmän oli mahdotonta kuulla, mitä he sanoivat.

»Chris ja Wilfred eivät osaakaan olla yhdessä niinkuin me», sanoi Meeta hiljaa. »He ovat tyhmiä.»

»Hän on sellainen kuin miehet tavallisesti», jatkoi Meeta. »Ehkä yhtä lukuunottamatta! Vaativat kaiken, eivätkä anna mitään.»

»Hän ei edes tahdo sanoa, että he ovat kihloissa», sanoi hän.
»Välttelee puhumasta hänen isälleen.»

Syntyi hiljaisuus miettimistä varten ja sitten taas uudistui lemmenleikki.

»Olen pihkaantunut teihin», sanoi Meeta. »Olen kauniisti pihkaantunut teihin. Teillä on kauneimmat siniset silmät, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kiinansiniset.»

4.

Niin erillään viettivät siis hra Preemby ja hänen tuleva vaimonsa ensimmäisen iltansa yhdessä. Hän muisti sen, niinkuin hän muisti useimmat viime aikoina tapahtuneet seikat, epäselvästi: kuuman hiekan ja auringonpaisteen, sinisenharmaan ruohon ja poppelirivin taustalla, puitten siinä nyökytellessä latvojaan ääretöntä, sinistä taivasta vasten. Ja sitten näytti Chris Hossett kirkastuvien muistojen keskellä juoksevan hänen luokseen hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin, jotka suurenivat silmälasien takana.

Kului kaksi tai kolme päivää ennen tuota intohimoista ratkaisua. Ollen satunnainen vieras Sheringhamissa ei hra Preembyn välttämättömästi tarvinnut luoda itselleen yhteiskunnallista taustaa, mutta neiti Pinkey esitti hänet kahdelle lihavalle, hyväntahtoiselle, mielellään paikallaan pysyvälle tädille, nuorena miehenä, joka oli sukua neiti Hossettille ja joka oli pelastanut hänet nolosti putoamasta pyörältä, ja Preemby ja hän olivat teellä Chris Hossettin vanhempien luona. Vanha hra Hossett oli hyvin kivulloinen mies, hyvin lihava ja kiukkuinen. Hän ei milloinkaan ollut entisensä, mitä tuo entisensä sitten lienee tarkoittanutkin, ainoan poikansa kuoleman jälkeen, ja rva Hossettin, tarmokkaan, kuihtuneen enteen siitä, miksi hänen tyttärensä kerran tulisi, tuli pitää huolta miehensä kaikista tarpeista. Hänellä oli sankaiset silmälasit Chrisin sangattomien sijalla, hänen silmänsä olivat työstä väsyneet, hänen kasvonsa nahkeat ja hänen kaulansa ohut. Siellä oli myös eräs naimisissa oleva serkku vaimoineen, hra ja rva Widgery, joilla näytti olevan se vaikutelma, että hra Preemby oli neiti Pinkeyn sukulainen. Hra Widgeryllä oli pitkät, rokonarpiset kasvot ja tylsimmät ruskeat silmät, mitä hra Preemby oli milloinkaan nähnyt. Teen kanssa ei tarjottu mitään raskasta syötävää, ja hra Preemby oli voinut oivallisesti kuunnellessaan rva Hossettin selitystä hra Hossettin olemassaolon vaivoista, jotka johtuivat sydäntaudista, ja kuinka epätyydyttävää ja huolettavaa oli jättää pesulaitos päällysmiehen hoitoon. Wilfred ei tullut teelle. Häntä oli pyydetty, mutta hän ei tullut.

Seuraavana päivänä hra Preemby tapasi Wilfredin rannalla katselemassa, kuinka tytöt opettelivat uimaan. Sen jälkeen kaikki neljä lähtivät hakemaan eristettyä paikkaa, ja kävi selville, että neiti Hossett kieltäytyi enää kuhertelemasta Wilfredin kanssa. Oli silminnähtävää, että hänen ja Wilfredin välillä vallitsi syvä erimielisyys. He tuskin puhelivat, kun palattiin kaupunkiin, ja ennenkuin rannalle päästiinkään, sanoi Wilfred yhtäkkiä »näkemiin», kääntyi ja hävisi sisämaahan päin vievää tietä. Silloin poistui Wilfred hra Preembyn maailmasta. Hra Preemby ei milloinkaan saanut tietää, mitä hänestä oli tullut, eikä hän sitä halunnutkaan, ja seuraavana päivänä hän ensimmäiseksi huomasi neiti Hossettin suurentuneitten silmien katselevan häntä niin kiintyneesti ja pyytävästi, että hän tunsi olonsa hiukan tukalaksi.

Neiti Hossettista tuli vakava este Meetan kuhertelulle. Kvartetti oli nyt supistunut trioksi, ja hra Preemby huomasi niin sanoaksemme olevansa jonkunmoinen kolmion kärki, ikuisen kolmion, erikoisen terävämuotoisen. Milloin vain Meeta oli hänen toisella puolellaan, oli Chris toisella. Hän sanoi häntä »meidän Teddyksemme», hän painautui häntä vasten, menipä niinkin pitkälle, että silitti hänen tukkaansa. Meetan rakastuminen lakastui jossain määrin tässä kilpailussa, mutta hän ei ryhtynyt mihinkään jyrkkään vastarintaan.

Syvällä miehisen luonteen pohjalla piilee hiukka polygaamista ylpeyttä. Näissä uusissa olosuhteissa oli hra Preemby ylpeä ja matalamielinen. Hän luuli »hoitelevansa» kahta tyttöä yhtaikaa, ja se tuntui hänestä hyvin loistavalta asemalta. Mutta kuitenkaan ei kysymyksessä ollutkaan niin paljon hoiteleminen kuin ansaan joutuminen. Amerikkalaisessa tunteellisen mielikuvituksen maailmassa on olemassa ihanne, jota sanotaan luolamieheksi, ja jota rauhalliset, anastuskyvyttömät naiset suuresti suosivat, koska sen toteuttaminen aiheuttaisi heille itselleen hyvin vähän vaivaa. Luolamiehen otaksutaan tarttuvan naiseen, sieppaavan hänet, kantavan pois ja jumaloivan häntä. Tässä Preembyn yksinkertaisessa rakkaustarinassa neiti Hossett näytteli luolamiehen osaa ainakin ajaen tahtonsa läpi. Kun he ensimmäistä kertaa olivat kahden yhdessä, veti hän nuorukaisen luokseen ja suuteli häntä suulle niin lämpimästi, tulisesti ja vilpittömästi, että se hämmästytti ja lannisti hra Preembyn. Se oli aivan toista kuin Meetan arat saavutukset, taikka mikään hänen tähän asti Norwichissa kokemansa. Hän ei ollut tiennytkään, että sellaisia suutelolta on olemassa.

Ja lämpimässä kesäisessä hämärässä huomasi hra Preemby, että hänet vietiin yksinäiselle paikalle rannikolle kuhertelemaan Chris Hossettin kanssa. Nousevan täysikuun valo sekaantui illan ruskotukseen, kivet maassa loistivat kuin jalokivet ja tähdet. Hän käyttäytyi reippaasti, mutta vapisi kuitenkin kauttaaltaan. Chris Hossettin kuhertelu ei muistuttanut Meetan kuhertelua enempää kuin ahjon hehku kuun paistetta.

»Rakastan sinua», sanoi Chris, ikäänkuin se olisi oikeuttanut kaiken, ja kun he hiipivät kotiin hetkenä, jota hra Preemby sanoi »hävyttömän myöhäiseksi», virkkoi tyttö: »Menettehän naimisiin kanssani, eikö totta? Teidän on mentävä nyt naimisiin minun kanssani, ja sitten voimme me rakastaa oikein täydellä todella. Niin usein kuin tahdomme.»

»En voi väittää olevani siinä asemassa, että jo nyt voisin elättää vaimon», sanoi hra Preemby.

»Minä en huomaa, että minun tarvitsisi pyytää miestä elättämään minut», sanoi neiti Hossett. »Te olette ihmeellinen, Teddy, ja minä tahdon mennä naimisiin kanssanne. Sen on tapahduttava, ja sillä hyvä.»

»Mutta kuinka voin minä mennä naimisiin teidän kanssanne?» kysyi hra
Preemby hiukan kiukkuisesta sillä hän oli todella hyvin kyllästynyt.

»Kun kuulee teidän puhuvan, niin luulisi, ettei kukaan ole mennyt naimisiin ennenkään», sanoi Chris Hossett. »Ja sitäpaitsi… tämän jälkeen… teidän täytyy.»

»Muistakaa, että minun täytyy palata Norwichiin ensi torstaina», sanoi hra Preemby.

»Teidän olisi pitänyt ajatella sitä aikaisemmin», sanoi tyttö.

»Mutta minä menetän paikkani.»

»Isä hankkii teille tietysti toisen paremman. Emme ole köyhiä, Teddy.
Ei ole mitään syytä surra sitä…»

Tällaisin sanoin ja puhein hra Preemby kosi ja sai Chris Hossettin. Hän oli säikähtynyt, pelottavasti säikähtynyt, mutta hänet oli myöskin pelottavasti herätetty. Hänestä tuntui, että koko juttu oli hurjan romanttinen ja että hän oli jokseenkin kova Meeta Pinkeytä kohtaan. Mutta häntä vietiin niin nopeasti eteenpäin, ettei hän ehtinyt ajattelemaan paljon mitään. Hänet esiteltiin nyt Hossettin vanhuksille seuraavana päivänä tyttären kihlattuna sulhasena, ja Chris antoi hänelle salaa kolme kultaista sovereigniä sormuksen ostamiseksi hänelle yllättäväksi lahjaksi. Rva Hossett käyttäytyi aluksi niinkuin hän kyllä olisi hyväksynyt hra Preembyn, mutta ei hyväksyisi avioliittoa, ja sitten kun asia oli selvitetty, syntyi hänen ja tyttären välillä kiivas kohtaus toisessa kerroksessa, jonka jälkeen hän käyttäytyi kuin hyväksyisi hän avioliiton oikein mielellään, mutta olisi sitä mieltä kuin hra Preemby olisi hyvin moitittava henkilö. Hra Hossett ei tahtonut puhua välittömästi hra Preembyn kanssa, mutta hän kuvaili tätä vaimolleen ja kuvitelluille henkilöille hra Preembyn läsnäollessa »lurjukseksi», joka oli »vietellyt hänen tyttärensä». Kuitenkin näyttivät he kumpainenkin pitävän avioliittoa suotavana, eivätkä siinä suhteessa sanoneet mitään vastaan.

Kaikki tämä oli hyvin harmillista ja kiukuttavaa hra Preembystä. Hän ei tehnyt juuri mitään, paitsi mitä käskettiin. Hänet kiskottiin avioliittoon niinkuin olisi hänet paiskattu jonkun esteen yli. Hän jätti kaikkien selitysten annon rva Witcherlylle siitä, mitä oli tapahtunut, sopivampaan tilaisuuteen. Eräänä torstaina hän lähti pois matkalaukkuineen, ikäänkuin olisi matkustanut Norwichiin. Hän kirjoitti lyhyen valittelukirjeen talonvälittäjälle ja hiilikauppiaalle. Tärkeät yksityisasiat estivät häntä palaamasta työhönsä. Hra ja rva Hossett palasivat Lontooseen vieden hänet mukanaan. He kaikki ottivat huoneen raittiushotellissa Bloomsburyssä, ja neiti Preemby vihittiin erikoisella luvalla pyhän Martin kirkossa Trafalgar Squarella.

Sitten hän lähti appivanhempineen Kirkkaan Virran Pesulaitokseen elääkseen siellä ja hoitaakseen apulaisjohtajan, asiakkaiden hankkijan ja ilmoituspäällikön tehtäviä. Hra Hossett ei milloinkaan puhutellut häntä, mutta puhui hänestä monesti hyvin epämiellyttävästi muille hänen huoneessa ollessaan, tehden syytöksiä, joista kukaan ei ollut tietääkseenkään, mutta rva Hossett tuli jälleen ystävälliseksi. Pian sen jälkeen hra Hossett sai sydänkohtauksen ja kuoli, ja muutaman kuukauden kuluttua huomasi hra Preemby itsekin olevansa isä. Kun hän ensimmäisen kerran kohtasi tyttärensä ja, kuten sittemmin kävi selville, ainoan lapsensa, näytti se hänestä perin rumalta, punaiselta oliolta. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lasta niin aikaisella ikäkaudella. Sillä oli hiukan hyvin ohutta, kosteaa tukkaa, joka vähitellen väistyi vahvemman kasvun tieltä, sillä oli leveät, epämääräiset kasvot ja huomattavan suuret kädet ja jalat. Hra Preembyllä oli se hullunkurinen vaikutelma, että hän oli nähnyt lapsen jossakin ennen, eikä ollut pitänyt hänestä. Sitten muutaman päivän perästä tytöstä tuli tavallinen punertava lapsonen ja ihmetys väistyi rakkauden tieltä.

Hänet kastettiin Christina Albertaksi äitinsä ja hra Preembyn mukaan.

5.

Ajan kuluessa kaikki nämä kokemukset sekaantuivat hra Preembyn muistissa epäselväksi, suurenmoiseksi, romanttiseksi, seikkailurikkaaksi menneisyydeksi. Hän pysyi yhä hiukan uneksivana ja hajamielisenä, mutta yleensä hän oli velvollisuudentuntoinen, rakastava perheenisä ja hän tuli mainiosti toimeen hallitsemishaluisen ja pystyvän vaimonsa kanssa.

Chris oli, sen hän oli huomannut heitä vihittäessä, kolmea vuotta häntä vanhempi, ja pysyikin kaikissa suhteissa häntä vanhempana kuolinpäiväänsä saakka. Mutta vaimo kohteli häntä omistajan rakkaudella, valitsi hänelle kaikki vaatteet, ohjaili hänen tapojaan ja käyttäytymistään ja puolusti häntä kaikkia muita ihmisiä vastaan. Hän puki hänet hiukan enemmän voittoisan golfinpelaajan malliin kuin hän olisi itse tehnyt, jos hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa asioissa. Chris ei antanut hänen hankkia polkupyörää moniin vuosiin, oli hiukan vaativainen hänen tapaansa nähden hoitaa pesulaitoksen kirjoja, määräsi hänen taskurahansa kymmeneksi shillingiksi viikossa ja oli taipuvainen rajoittamaan hänen keskustelumahdollisuuksiaan liikkeen henkilökunnan naisjäsenten kanssa. Mutta hra Preemby omasta puolestaan ei huomauttanut mitään, jos vaimo hiukan poikkeilikin aviollisesta tottelevaisuudesta. Hänessä alkoi ilmetä lihomisen merkkejä, ja hänelle kasvoi aika joukko vaaleaa partaa ilman erikoisia ponnistuksia.

Heidän kotinsa oli hyvin miellyttävä paikka etenkin senjälkeen, kun rva Hossett oli seurannut miestään lepoon marmorisen ristiinnaulitun kuvan alle, johon oli kaiverrettu kyyhkynen olivinoksineen kahden käden yhtymään, Woodford Wellsin hautausmaalle. Hra Preembystä tuli innokas lukumies, joka ei lukenut ainoastaan romanttisia tarinoita — hän inhosi suuresti realismia kaikissa sen muodoissa — mutta myös muinaisajan historiaa, astronomiaa, astrologiaa ja mystillisiä teoksia. Hän harrasti syvällisesti pyramidien arvoitusta ja kadonneen Atlantismaan otaksuttua historiaa. Sielua käsittelevät tieteet viehättivät häntä myös, ja mahdollisuus kasvattaa tahdon lujuutta erikoisesti. Hän harjoitteli joskus tahdonvoimaansa makuuhuoneen peilin ääressä, kun rva Preemby ei ollut läsnä. Öisin hän koetti joskus pakottaa itsensä nukkumaan tahdon ponnistuksella, sen sijaan että olisi nukkunut tavallisella tavalla. Hän kiinnitti suurta huomiota ennustuksiin ja Raamatun selityksiin. Hän muodosteli tuomionpäivästä omia mielipiteitä, jotka olisivat saattaneet johtaa välien rikkoutumiseen valtiokirkon kanssa, jollei rva Preemby olisi ajatellut, että sellainen ristiriita vaikuttaisi huonosti pesulaitoksen asioihin. Ajan kuluessa hän kokosi yli tuhannen niteen suuruisen kirjaston ja hyvin suuren sanavaraston.

Hänen vaimonsa suhtautui tällaisiin henkisiin harrastuksiin ystävällisen myötämielisesti, joskus oikein ylpeästikin, mutta hän itse otti niihin hyvin vähän osaa. Pesulaitos oli kyllin hyvä hänestä. Hän rakasti pesulaitostaan yhä enemmän, rakasti sen puhtaaksi pestyjä ja kovetettuja paitoja ja kauluksia ja sen mankeloituja ja taivutettuja lakanoita, rakasti sen koneitten kirskuntaa ja pesuhuoneitten kosteaa puuhaa. Hänestä oli mieluista nähdä kaiken olevan toiminnassa, järjestyksessä ja kunnossa, tuntea kaiken kulkevan pesu- ja kiertoputkien läpi varmasti ja ehyenä, niin ettei mikään haitannut, ei mitään puuttunut lopussa. Kun hän kierteli työhuoneissa, alentuivat äänet, ja pesu tuli kunnioittavan innokkaaksi. Ja hän piti myös siitä, että liike tuotti.

Sunnuntaisin iltapäivällä ja sellaisina päivinä, jolloin pesulaitos ei kaivannut hänen palveluksiaan, teki hra Preemby pitkiä kävelyretkiä. Kauniilla ilmalla hän käveli aina Eppingin metsään tai Ongariin, vieläpä Roothingin maalaisrauhaankin, mutta huonolla ilmalla hän käveli mieluimmin Lontooseen päin. Jonkun ajan kuluttua ulottuivat raitiotiet aina Woodfordin nykyiselle päätepysäkille saakka ja tuli mahdolliseksi ajaa keskelle Lontoota Seitsemän sisaren tien ja Camden Townin kautta, taikka, jos halusi kävellä pikkuisen matkaa enemmän, Lea Bridgen tietä ja Holbornin enkelin kautta.

Lontoon monenlainen ja suurenmoinen toimeliaisuus herätti nukkuvia voimia hra Preembyn mielikuvituksessa. Hän saattoi mennä syömään aamiaisekseen leipää ja voita ja kupillisen kaakkaota ja ehkäpä hiukan hilloakin johonkin ravintolaan, ja hän saattoi kuluttaa tuntikausia katselemalla myymälöiden ikkunoita ja joskus ostamalla jotakin pientä. Hän rakasti Charing Crossin tietä kirjakauppoineen, Tottenham Courtin tietä, Holbornia, Clerkenwelliä ja Whitchapelin tietä, mutta Piccadilly ja Bond Street ja Regent Street näyttivät kalliilta ja niiltä puuttui oikeaa henkistä mielenkiintoa, etenkin kun hän tunsi, että hänen villaiset polvihousunsa ja hattunsa olisivat hiukan vanhanaikuiset näillä hienoilla paikoilla. Joskus hän saattoi mennä British Museumiin ja katsella hyvin tarkkaan pyramideihin kuuluvia esineitä. Suuret julkiset tapahtumat veivät hänet aina Lontooseen. Jos siellä oli suuri murhajuttu, suuri tulipalo, kuninkaalliset häät tai kuninkaalliset hautajaiset, niin oli varmaa, että hra Preemby oli katselemassa niitä siellä, missä ihmisjoukko oli tiheintä, usein mukanaan sievä käärö eväitä, voileipä, appelsiini tai jotakin muuta rva Preembyn hankkimaa. Mutta hän ei nähnyt milloinkaan juhlavalaistusta tai ilotulitusta, koska rva Preemby mielellään piti häntä kotona, kun päivän työ oli tehty. Hän eli ajatuksissaan mukana suuressa sodassa 1914—1918 vakavasti ja syvästi. Kerran hän kulki miehen ohi, josta hän jälkeenpäin tuli ajatelleeksi, että tämä jokseenkin varmasti oli saksalainen vakooja. Tuo ajatus kiusasi häntä koko päivän. Mies oli kuitenkin katsahtanut häneen hyväntahtoisesti. Nyt hän odotti joukottain ilmahyökkäyksiä. Hän oli yli neljä vuotta liian vanha asevelvolliseksi, kun pakollinen sotapalvelus astui voimaan, eikä rva Preemby olisi antanut hänen edes ruveta ylimääräiseksi järjestyksenvalvojaksi, peläten hänen vilustumistaan.

Hra Preembyn työ konttorissa ei ollut kovinkaan raskasta, niin että hän jouti ajattelemaan ja kiinnittämään huomiota liikkeen laventamiseen laajemmallekin. Hän keksi eräitä puoleensavetäviä kiertokirjeitä. Hänen kokemuksensa talonvälityksestä oli harjaannuttanut hänet painamaan mieleensä suurten, mukavien talojen olemassaolon, jotka muuten olisivat jääneet häneltä huomaamatta, ja ottamaan selville, asuttiinko niissä vai ei. Sitten hän tiedusteli, saiko Kirkkaan Virran pesulaitos työtä näistä taloista, jos ei, niin lähetti hän niihin kiertokirjeensä, kirjoittipa sen lisäksi usein persoonallisen kirjeenkin. Hän ei pitänyt kirjaimellisesti kiinni sopimuksista. Hän saattoi joskus jäädä pitkäksi aikaa tuijottamaan uuneihin tai pesualtaisiin tai mihin hyvänsä uuteen koneosaan, kuten uuteen mankelikoneeseen, kunnes hän tottui siihen. Mutta jos hän seisoskeli jossakin, missä oli tyttöjä työssä, niin rva Preemby saattoi keksiä jonkun tekosyyn saadakseen hänet takaisin toimistoon sen vuoksi, kuten hän selitti, että miehen läsnäolo sai tytöt tekemään huonompaa työtä. Hän tilasi ja joskus lukikin Englantilaista Pesijää ja Värjärien ja Silittäjien Lehteä.

Joskus hänellä oli onnellisia ajatuksia. Hänen keksintöään oli se, että pesua kaupungille kuljettavat rattaat maalattiin kirkkaan sinisiksi ja koristettiin hakaristeillä, ja samalla värillä ja samoilla merkeillä varustettiin myös pesulaitoksen pääty ja kuvattiin se laskuihin. Mutta kun hän tahtoi pukea rattaiden kuljettajatkin hakaristeillä koristettuihin puseroihin ja värjätä sinisiksi pukujen liepeet, sanoi rva Preemby, että siinä jo oli menty kyllin pitkälle. Hra Preemby juuri ehdotti otettavaksi käytäntöön Ford-autot hevosten sijaan jo niin aikaisin kuin v. 1913. Tämä muutos tehtiinkin v. 1915.

Ja niin kasvoi Christina Alberta tytöksi ja naiseksi kotona rauhallisen, huolehtivan isänsä ja toimeliaan, joskus vähän kärttyisen äitinsä seurassa.

Toinen luku.

CHRISTINA ALBERTA.

1.

Tämä kertomus, kuten selvästi selitettiin ensimmäisen luvun ensimmäisen pykälän ensimmäisessä kappaleessa, on tarina hra Preembyn elämästä hänen viime vuosinaan, leskeysvuosinaan. Tällä tiedonannolla on tavallisen kaupallisen takuun arvo, emmekä me missään tapauksessa loittone kauaksi hra Preembystä. Sillä hänen tyttärensä elämä oli niin läheisesti kietoutunut hänen omaan elämäänsä tänä aikana, että on välttämätöntä kertoa useita tätä koskevia asioita selvästi ja painokkaasti, ennenkuin saamme varsinaisen kertomuksemme oikein kunnollisesti alkuun. Ja senkin jälkeen, kun se on alkanut, kun se jatkuu, ja aina loppuun saakka sekaantuu Christina Alberta siihen.

Sekaantuminen kuuluikin hänen luonteeseensa. Hän ei ollut milloinkaan n.s. puoleensavetävä lapsi. Mutta hän piti aina äärettömän paljon isästään, ja isä taas rakasti ja helli häntä suuresti.

Hänellä oli vähän tai ei ollenkaan kykyä suhtautua asioihin, ja hänessä oli aina jotakin kaukaista ja eristyvää, jotakin keijukaismaista vaihtelevaisuutta. Hänen ulkonäkönsäkin oli tahditon. Hänellä oli esiinpistävä nenä, jolla oli taipumusta kasvaa leveämmäksi, kun rva Preembyn nenä oli pieni ja punertava ja hänen silmälasiensa väliin puristettu, ja hänen isänsä hienosti veistetty nenä muistutti pientä, urheaa venettä, joka vilahti esiin tuimasta viiksikoskesta. Hän oli tumma, vaikka molemmat vanhemmat olivat vaaleita. Hänen kasvaessaan kokosivat nuoruuden maagilliset voimat hänen piirteensä miellyttävään yleisvaikutelmaan, mutta hän ei milloinkaan ollut todella kaunis. Hänen silmänsä olivat ruskeat, kirkkaat ja kovat. Hänellä oli äitinsä ohuthuulinen, päättävä suu ja vaatimattomasti kaartuva leuka. Samoin hänellä oli äitinsä vaalea, luja iho ja kirkas väri. Hän oli suriseva, huuteleva, juoksenteleva, meluava lapsi, joka oli taipuvainen olemaan kuuntelematta neuvoja, ja hänellä oli melkein vaistomainen taito välttää äkillisiä iskuja. Hän ikäänkuin liiteli ympäriinsä. Hän saattoi olla kuvauspaikalla tai vuoteenne alla. Ei saattanut tehdä muuta kuin katsoa ja ihmetellä.

Hän tanssi. Hra Preemby ei tanssinut, eikä rouvakaan, ja tuo ikuinen pyöriskeleminen hämmästytti ja harmitti heitä. Kaukainen piano tai soittokunta voi saattaa hänet tanssimaan, tai sitten hän hyppeli oman hyräilynsä mukaan, tanssipa virsienkin säveleillä sunnuntaisin. Hra Preemby teki pysyvän kuuden pensen tarjouksen, jos tyttö istuisi paikallaan viisi minuuttia, mutta tämä ei milloinkaan suostunut siihen.

Ensimmäisessä koulussaan, päivä-yhteiskoulussa Buckhurst Hillissä, oli hän ensi alussa hyvin vähäisessä suosiossa, sitten suuressa suosiossa ja sitten hänet erotettiin. Sen jälkeen hän menestyi erinomaisesti Tavernerin tyttökoulussa Woodfordissa, jossa hänet heti alussa tunnustettiin humoristiksi. Aina oli vaikeaa kutsua häntä muulla kuin Christina Albertan nimellä. Ihmiset koettivat kaikenlaisia muita nimiä, mutta niistä ei pysynyt mikään muu kuin Christina Alberta. Kotona häntä sanottiin »vauvaksi» ja »tyttöseksi», »Bertieksi» ja »Bussiksi», taikka »Allyksi» ja »Tinaksi», koulussa koetettiin sellaista nimiä kuin »Nöpönenä» ja »Suopa» tai »Preemy» ja »Prim», ja myös »Pörröpää» hänen kiharan tukkansa vuoksi. Nämä nimet hävisivät kaikki jättäen paikkansa oikealle nimelle.

Hän oppi hyvin läksynsä ja erikoisesti historiaa, maantiedettä ja piirustusta, mutta opettajista hän ei paljoa välittänyt. Koulun hokkeyjoukkueessa hän esiintyi oikeana hyökkääjänä erinomaisella menestyksellä. Hän osasi juosta kuin tuuli, eikä hän näyttänyt milloinkaan hengästyneeltä. Hänen hyökkäyksensä oli ihan hirmuinen. Hän saattoi tehdä nenällään sellaisia ilveitä, että heikommat joutuivat jonkunmoiseen hysteeriseen tilaan. Hän oli taipuvainen kujeilemaan varsinkin rukousten aikana koulussa.

Tyttären ja äidin välillä oli jonkunmoista pientä napinaa. Se ei ollut sen pahempaa, mutta sellaista kuitenkin oli. Äidillä näytti olevan häntä vastaan jotakin ilmilausumatonta vihaa. Se ei estänyt rva Preembyä tekemästä velvollisuuttaan lapseen nähden, mutta se esti kaiken todella lämpimän tunteen heidän välillään. Aikaisesta lapsuudesta saakka sai isä suudelmat ja sai olla sinä, jonka selässä kiipeiltiin ja jota nyittiin ja revittiin. Hän vastasi tähän ystävyyteen. Isä sanoi häntä »omaksi pieneksi tytökseen», lausuipa joskus, että lapsi oli aivan ihmeellinen. Hän otti hänet mukaansa kävelylle ja kertoi hänelle kaikenlaista salaperäistä, mielessään liikkuvaa: hävinneestä Atlantismaasta, Tiibetin laamoista ja astrologian periaatteista, jotka säilyivät ratkaisemattomina pyramidien suhteissa. Hän kertoi että hän usein halusi saada oikein kunnolla tarkastella pyramideja. Huomasihan joku usein sellaista, mitä muut eivät huomanneet. Tyttönen kuunteli tarkkaavaisesti, vaikka ei aina ihan oikeassa hengessä.

Hän saattoi kertoa Atlantiksen asukkaiden tavoista ja tiedoista.

»He kävelivät ympäriinsä puettuina pitkiin, valkoisiin hameisiin», selitti hän. »Enemmän Raamatun henkilöiden kuin varsinaisten ihmisten näköisinä.»

»Sepä oli edullista pesulaitoksille, isä», sanoi Christina Alberta.

»Kaikki tietomme astrologiasta ovat vain murto-osia heidän tiedoistaan.
He tunsivat menneisyyden ja tulevaisuuden.»

»Olipa vahinko, että he hukkuivat», virkkoi tyttö tarkoittamatta olla ironinen.

»Ehkäpä he eivät kaikki hukkuneetkaan», sanoi isä hämärästi.

»Luuletko sinä, että Atlantiksen asukkaita vieläkin on olemassa?»

»Muutamat ovat saattaneet pelastua. Heidän jälkeläisiään saattaa olla lähempänä kuin voit otaksuakaan. Meissäkin, minussa ja sinussa, Christina, saattaa olla atlantislaista verta.»

Hänen ilmeensä ilmaisi hänen vahvan vakaumuksensa.

»Se ei näytä auttavan paljoakaan», sanoi tyttö.

»Auttaa enemmän kuin luuletkaan. Salaisia lahjoja. Ennustustaitoa.
Kaikkea sellaista. Me emme ole tavallisia ihmisiä, Christina Alberta.»

Jonkun hetken molemmat jatkoivat toisistaan riippumattomia haaveitaan.

»Kuitenkaan me emme tiedä, olemmeko atlantalaisia», sanoi Christina
Alberta.

2.

Kun hän oli avannut tiensä kuudennelle luokalle Tavernerin koulussa, häiriytyi Christina Albertan kasvatuksellinen kehitys koulun sekä sisä- että ulkopuolella ilmenneitten erimielisyyksien takia. Opettajakunta oli erimieltä hänestä. Hänen käyttäytymisensä oli huonoa, hänen työnsä luokalla horjuvaa ja kehnoa, mutta hän läpäisi tutkinnoissa, etenkin koulun ulkopuolelta tulevien, riippumattomien tutkijoiden kokeissa, merkillisellä menestyksellä. Yleensä tahdottiin saada hänet pois koulusta, mutta olisiko meneteltävä niin, että hänet siirrettäisiin yliopistoon, vaiko vain yksinkertaisesti pyydettäisiin hänen vanhempiaan ottamaan hänet pois, siitä syntyi riitakysymys. Voimistelun opettajatar oli taipuvainen pitämään hengen ottamista kolmantena mahdollisena keinona sen vuoksi, että tyttö oli osoittanut leikeissä ääretöntä välinpitämättömyyttä tyyliä kohtaan, hänen epäurheilullisten temppujensa vuoksi koettaa voittaa pelit epäsäännöllisellä ja odottamattomalla tavalla ja hänen pyrkimystensä vuoksi tehdä voimistelusta ja harjoituksista karkeaa pilaa, joka ei ollenkaan soveltunut koulun seinien sisällä. Englannin kielen ja kirjallisuuden opettajatar oli samaa mieltä, vaikka Christina Alberta saattoi viettää tunteja aineita kirjoittaessaan ja koettaessaan muovailla Paterin, Ruskinin ja Hazlittin mietelauseita ja pykäliä sellaisiksi, että ne soveltuisivat hänen omiin, alkuperäisiin sepitelmiinsä. Ei ollut Christina Albertan syy, että alinomaa noihin kirjallisen kullan lankoihin oli merkitty punaisella musteella »kömpelöä», taikka »voisi olla paremmin ilmaistu», taikka »liian kukallista» Vain johtajatar sanoi todella hyvän sanan Christina Albertan puolesta. Mutta johtajatar koettikin, asemansa vuoksi, erikoisesti ymmärtää vaikeita tilanteita.

Ja Christina Alberta esiintyikin aina rauhallisen kunnioittavasti johtajatarta kohtaan ja osasi näyttää luonteensa parempia puolia kaikkein hämmästyttävimmällä notkeudella, milloin hyvänsä johtajatar tuli huoneeseen.

Kun Christina Albertalle kävi selväksi, mikä olisi tulos, valitsi hän kuitenkin opintien. Hän muuttui melkein silminnähtävästi, hän tuli kiltiksi, lakkasi olemasta oikullinen, hävisi tenniksessä voimistelunopettajattarelle niinkuin pienen urheilijanaisen tuleekin, lakkasi väittelemästä vastaan ja muuttui oudostelevan äidinkielenopettajattaren ihmeeksi ahkeraksi Stevensonin jäljittelijäksi. Mutta se oli vaivalloista työtä. Hänen uudistetussa tennispelissään oli liiaksi siroa antautumista, hänen samettiin käärityssä englanninkielessään hiukan liikaa parodiointia. Se mahdollisuus, että hän milloinkaan pääsisi noitten onnellisten tyttöjen joukkoon, jotka esikaupungeista menevät luennoille Lontooseen ja elävät korkeampaa elämää perheen tarkastusvallan ulkopuolella, viettäen aikaansa usein myöhäiseen iltaan opiskeluhuoneissa, laboratorioissa ja luentosaleissa, näytti hyvin epävarmalta, ottamatta lukuun äidin rauhallista, mutta päättävää vastarintaakaan.

Sillä rva Preemby ei ollut sellainen nainen, joka olisi pitänyt siitä, että hänen tyttärensä saisi korkeamman sivistyksen kuin hänen vanhempansa ja kuin hänen asemansa edellytti. Hän rupesi valittelemaan sitä heikkouttaan, ettei ollut pannut Christina Albertaa työhön pesulaitoksessa, niinkuin hänet itsensä, jo neljäntoista ikäisenä, oli pantu. Silloin hän olisi oppinut ammatin alusta alkaen ja olisi kyennyt auttamaan, ja sitten seuraamaankin äitiään, niinkuin rva Preemby oli auttanut ja seurannut rva Hossettia. Mutta koulu tenniksineen, musiikkeineen, ranskoineen ja niin poispäin oli saanut hänen tyttärensä vieraantumaan puhtaasta ja puhdistavasta elämästä. Hän oli nyt tulossa seitsemäntoista ikäiseksi, ja mitä pikemmin hän luopui noista asioista, jotka veivät vain suoraan opettajattareksi, vanhaksi piiaksi, Italian-matkoihin, taiteellisiin pukuihin ja ehdottomaan kykenemättömyyteen, sitä parempi hänelle ja kaikille muillekin.

Hän kävi taistelua Christina Albertan tapaa vastaan istua epänaisellisissa asennoissa kirjan ääressä, ja kun hra Preemby rupesi ennenkuulumattoman uskaliaasti väittämään, että se oli liian kovaa tyttöä kohtaan, ja ettei hän huomannut kirjoissa mitään haittaa, ja sen sellaista, vei rva Preemby hänet Christina Albertan omaan huoneeseen katsomaan, mitä siitä sukeutui, ja erikoisesti tarkastamaan hänen sinne ripustamiaan kuvia. Vaikka hänelle näytettiin suuri valokuva Michel Angelon Aatamin luomisesta, sellaisena kuin mestari oli kuvannut tuon tapahtuman sixtiniläisen kappelin kattoon Roomassa, koetti hän vieläkin vähän vastustella ja sanoi, että se oli »taidetta».

»Minusta näyttää, että sinä puolustat kaikkea, mitä hän tekee», sanoi rva Preemby. »Katsoppa tätä! Taidetta! Katsele noita kirjoja! Darwinin 'Lajien synty’! Se on kaunis kirja tytön rukouskirjaksi!»

»Ei hän kai näe siinä mitään pahaa»; sanoi hra Preemby.

»Hän!» sanoi rva Preemby arvokkaasti. »Ja katso tätä!»

»Tämä» oli Howen »Biologinen kartasto». Hän aukaisi sen näyttääkseen suurta sivua, jossa esitettiin tarkoin sammakon elinten jaoittelu.

»Mitäpä tuosta», sanoi hra Preemby. »Sehän on hänen oppikirjojaan. Siinä ei todella ole mitään, mitä saattaisimme sanoa sopimattomaksi. Se on tiedettä. Ja sehän on kuitenkin vain sammakko.»

»Kauniita juttujapa ne opettavat kouluissa nykyään. Mitä on tuo sinun tieteesi ja taiteesi! Ei kai niistä mielikuvitus paljoakaan kostu. Jos minä olisin tyttönä ollessani kysynyt äidiltä, mitä eläinten ruumiissa on, olisi hän lyönyt minua ja lyönyt kovasti. Ja se olisi ollut ihan oikein. On asioita, jotka täydellä syyllä salataan meiltä — ja salattava ne onkin. Jumala näyttää meille niin paljon kuin tarvitsemmekin. Enemmänkin! Ei eläimiä tarvitse avata. Ja tässä, tässä on ranskankielinen kirja.»

»Hm», sanoi herra Preemby hiukan perääntyen. Hän otti tuon sitruunankeltaisen niteen ja käänteli sitä kädessään.

»Kaikki tuo lukeminen!» sanoi rva Preemby ja näytti kolmea kirjahyllyä.

Hra Preemby kokosi kaiken rohkeutensa. »Sinun ei pidä odottaa, Chris», sanoi hän, »että minä rupeaisin vastustamaan lukemista. Se on iloa ja valistusta. Kirjoissa on asioita… Todella, Chris, luulisin, että olisit onnellisempi, jos lukisit hiukan. Christina Alberta on syntynyt lukemaan, pidätpä sinä siitä tai et. Hän tulee minuun, luulisin.»

Rva Preemby oikein säpsähti ja silmäili punastuvaa vastustajaansa, ja hänen silmiensä kiukku suureni lasien vaikutuksesta. »On ihmeellistä», sanoi hän hetken kuluttua, »on todella ihmeellistä, kuinka Christina Alberta saa kaikki, mitä haluaa.»

3.

Nti Maltby-Neverson, Tavernerin koulun johtajatar, kutsui rva Preembyn luokseen ja järkytti aikalailla hänen vakaumustaan. Hän oli selvästikin sivistynyt nainen, ja koulun pesulasku nousi lukukausien aikana kahteenkymmeneen puntaan viikossa. Neiti Maltby-Neverson vietiin katsomaan tuota pahennusta aiheuttanutta maalausta, ja johtajatar sanoi: »Se on varmasti hyvin kaunis. Yksi todella suuria maalauksia maailmassa. Syvästi uskonnollinen. Siinä on itse Raamatun sanat ilmaistu maalauksella. Mitä moitittavaa te siinä huomaatte, rva Preemby?»

Ja silloin, niinkuin taikavoimalla, maalaus lakkasi olemasta pahennusta herättävä, ja rva Preemby oli häpeissään itsensä takia. Hän huomasi nyt, ettei maalauksessa ollutkaan mitään moitittavaa.

Nti Maltby-Neverson sanoi, että Christina Alberta on vaikeasti hoidettavaa lajia, mutta sielultaan hyvin mielenkiintoinen, oikea luonne. Hänellä on suuri rakastamisen kyky.

»Sitä minä en ole huomannut», sanoi rva Preemby.

»Hän on luonne, jota minä olen tutkinut», sanoi nti Maltby-Neverson yksinkertaisesti, mutta päättävästi.

Hän selitti, että Christina Alberta on aktiivinen luonne. Jos hänet jätettäisiin ilman sellaista työtä, jossa hän voisi kehittää ominaisuuksiaan, niin hän voisi joutua minkälaisiin onnettomuuksiin tahansa. Vaikka minkälaisiin! Hänessä ei suinkaan oleellisesti ole mitään pahaa. Hänessä on vain tarmoa. Jos hän saisi kovaa, soveliasta työtä ja kunnianhimoa herättäviä päämääriä, saattaisi hänestä tulla hyvinkin tyydyttävä nainen, mahdollisesti erikoisen eteväkin nainen.

»Minä en voi käyttää eteviä naisia», sanoi rva Preemby lyhyesti.

»Mutta maailma voi», vastasi nti Maltby-Neverson hiljaa.

»Pelkään, että minä olen vanhanaikaista lajia», sanoi rva Preemby.

»Mutta Christina Alberta ei ole.»

»Sallikaa miehen saavuttaa menestystä maailmalla ja naisen kotona», sanoi rva Preemby. »Olen pahoillani, että olen toista mieltä kuin te, mutta eihän omille mielipiteilleen mitään voi.»

»Se riippuu kokonaan teistä itsestänne», sanoi nti Maltby-Neverson.

»Pelkään vain, että miehet sopivat paremmin hallitsemaan», sanoi rva Preemby. »Naisella on oma paikkansa maailmassa, ja se ei ole miehen paikka.»

»Mutta minä luulin, että hra Preemby erikoisesti kannatti ajatusta opiskelun jatkamisesta.»

Rva Preemby oli ällistynyt. »Hän kannatti», sanoi hän ikäänkuin ei oikein olisi käsittänyt, mitä se asia tähän kuului.

»Tehkääpä koe», sanoi neiti Maltby-Neverson. »Ehkäpä hän kuitenkaan ei tahdo tulla ylioppilaaksi».

Mutta Christina Alberta suoritti tutkintonsa liioillakin äänillä. Hän ei jättänyt mitään sattuman varaan. Oli olemassa kaksivuotinen korkeakoulukurssi, jonka eräs edistystä kannattavien oppien ystävä oli perustanut. Kurssit pidettiin Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa. Heti kun Christina Alberta sai tietää, että hänet oli hyväksytty, meni hän, sanomatta mitään äidilleen tai kellekään muulle, parturiin ja leikkautti tukkansa lyhyeksi. Tämä oli rva Preembylle vielä ankarampi isku kuin yliopistoluvut. Hän seuraili lyhyttukkaista, somanenäistä tytärtään, tämän kuljeskellessa lyhyissä voimisteluhameissaan, oikean närkästyksen vallassa.

Hän toivoi saavansa tyttärensä tuntemaan häntä kohtaan samoja tunteita kuin hän itse tunsi. »Toivoisinpa, että vain näkisit itsesi», sanoi hän kirpeän katkerasti.

»Mitä hyvää siitä olisi», sanoi Christina Alberta.

»Sinä olet kuin vitsaus minulle», sanoi rva Preemby.

4.

Mutta Christina Alberta oli opiskellut Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa vuoden ja oli aloittamaisillaan toisen, kun äiti pakoitti hänet luopumaan yliopistoluvuista. Christina Alberta oli eräänä iltana jäänyt myöhään Lontooseen sanomatta äidilleen, että niin kävisi, hän oli kuunnellut keskustelua väestökysymyksestä Uuden Toivon Klubissa Fitzgeraldkadulla, ja hän oli tullut kotiin tuoksuen niin voimakkaasti tupakalta, että hänen äitinsä oli katunut ja peruuttanut siitä hetkestä lähtien kaikki nykyaikaisuudelle tekemänsä myönnytykset.

Hän oli odottanut tätä hetkeä monta kuukautta.

»Tähän se loppuu», sanoi hän päästäessään tyttärensä taloon.

Christina Alberta huomasi, että ei ollut mitään avointa tietä kiertää tai kumota tätä päätöstä. Hän puhui turhaan isälleen ja neiti Maltby-Neversonille. Mutta sen sijaan, että hän olisi jättänyt opintonsa paikalla, kuten häntä oli käsketty tekemään, hän koetti voittaa aikaa ja selitti koulussa poissaolonsa perhetapahtumista johtuneeksi.

Näihin aikoihin oli rva Preembyn terveys jo hyvin huono, mutta tämä tosiasia jäi hänen tyttäreltään ja mieheltään kokonaan varjoon sen paljoa vaikuttavamman tosiasian rinnalla, että hän nykyään aina oli pahalla tuulella. Kaikki näytti liittoutuvan tuottamaan hänelle harmia — paitsi hra Preemby, joka tiesi, että oli parempi olla tekemättä mitään sellaista.

Maailmansodan viimeinen vuosi, ja vielä enemmän seuraava, joka toi epätyydyttävän rauhan, olivat hyvin vaikeita pesulaitokselle. Sotatarveteollisuus suoritti pesijättärille parempia palkkoja, ja heidän kanssaan ei enää tahtonut tulla toimeen. Hiilet, suopa, kaikki oli kuulumattoman kallista, ja oli mahdotonta päästä takaisin entisille tuloille kohottamalla hintoja. Ihmiset, vieläpä kaikkein hienoimmatkin, alkoivat luopua entisestä siisteydestään. Hyvässä asemassakin olevat herrat alkoivat pitää frakkipaitojaan kolme neljä kertaa ja käyttivät samoja alusliivejä ja aluspaitoja kaksikin viikkoa. Talousvaatteita käytettiin vastaavassa määrässä kauemmin. Ihmiset olivat liikkuvalla jalalla. Uusien upseerien vaimot tulivat yhtenä, lähtivät toisena päivänä ja jättivät laskunsa maksamatta. Milloinkaan ei rva Preemby ollut nähnyt sellaista määrää huonoja velallisia. Pesun kuljettajat palasivat rintamaita pommien pilkkomina ja niin sotilaallisiksi muuttuneina, että he petkuttivat puhtaasta hermostuneisuudesta ja tavasta. Verotus muuttui painajaiseksi. Sekä ulkona että kotona oli rva Preembyn elämä pelkkää ristiriitaa. Hän sai laitoksensa kannattamaan tämän kaamean ajan läpi, koska hän oli järjestelynero, mutta hän teki sen menettäen tavattomasti elinvoimaa.

Hän tuli katkeran arvostelevaksi hra Preembyn ja tyttärensä avuttomuuteen nähden. Kun he koettivat auttaa, arvosteli hän heidän kyvyttömyyttään. He tekivät enemmän haittaa kuin hyötyä.

Aterioitten ajat olivat kaameita. Hän saattoi istua paikoillaan punakkana ja tuijotellen lasiensa läpi, silminnähtävästi kiukkuisesti tuntien tämän maailman vääryyden ja syöden hyvin vähän. Hra Preembyn yritykset saada hilpeä keskustelu käyntiin eivät useimmiten johtaneet minnekään. Christina Alberta oli myöskin pelon vallassa.

»Asiathan käyvät vähän paremmin tänään», saattoi hra Preemby sanoa.

»Enkö minä saa olla rauhassa asioilta edes ruoka-aikana?» saattoi naisparka valitella.

Taikka: »Näyttää tulevan hyvä ilma Derbyn kilpailuille.»

»Onpa vahinko, että et voi mennä sinne, kun apuasi niin kipeästi kaivataan kotona. Et ole kai kuullut, mitä vaunulle numero 2 on tapahtunut?»

»En ole», vastasi hra Preemby.

»Et tietysti. Takimmainen likasuojus on pirstoina. Rattaat eivät kelpaa kuukauteen. Eikä kukaan tiedä, kuka sen on tehnyt. Tuntuu kuitenkin siltä kuin se olisi jonkun miehen kiusantekoa. Mutta minun asianihan on ottaa siitä selvä! Ja maksaa! Niinkuin kaikki muukin täällä kotona.»

»On parasta tiedustella…»

»Kyllä minä ne sinun tiedustelusi tunnen. Parasta jättää koko juttu silleen. Irvistellä ja pitää hyvänään…»

Hiljaisuus palasi ruokapöytään.

Hän näytti pitävän tuota kaameaa hiljaisuutta suuressa arvossa. Hän valitti sitäkin, että Preemby söi juustokeksinsä suutaan maiskuttaen. Mutta millä muulla tavalla juustokeksiä voi syödä? Christina Alberta oli tehty kovemmasta aineesta ja rupesi väittämään vastaan. Silloin saattoi äiti tulistua hänen nenäkkyytensä takia ja selittää, että »jommankumman heistä oli lähdettävä pöydästä».

»Menen yläkertaan lukemaan», sanoi Christina Alberta. »En haluakaan syödä täällä.»

Ennenkuin Christina Albertan yliopistollinen rata äkkiä katkesi, oli hän ollut läsnä vain aamiaisella ja illallisella. Illallinen ei ollutkaan yhtä kaamea kuin aamiainen, ja aamiaisen saattoi helposti lyödä laimin ja olla poissa, mutta Uuden Toivon Klubin kokousta seuranneen romahduksen jälkeen oli hän läsnä kaikilla aterioilla jonkunmoisena valonjohtajana isälleen ja jonkunlaisena hillitsevänä voimana, vaikkakin närkästyksen lisääjänä äidilleen. Äiti viittaili siihen suuntaan, että kun kerran hänen yliopistouransa nyt oli lopussa, niin tuli hänen perehtyä pesuliikkeeseen, mutta Christina Alberta väitti hyvin jyrkästi, että sen harjoittaminen jonkunlaisellakaan menestyksellä nykyisissä olosuhteissa vaati »asiaankuuluvaa liikekasvatusta». Jos hän ei saanut mennä Lontoon Taloudelliseen Korkeakouluun, niin tahtoi hän mennä Tomlinsonin Kauppakouluun Chancery Lanella ja oppia kirjanpitoa, pikakirjoitusta, konekirjoitusta ja kauppakirjeenvaihtoa, ranskalaista kauppakieltä ja niin poispäin. Kolmen viikon tuskallisten päivällisaterioiden jälkeen tämä suunnitelma hyväksyttiin ankarilla ehdoilla, ja hänen vuosilippunsa Lontooseen uudistettiin. Hän työskenteli toisen talven hyvin siedettävästi Tomlinsonin koulussa, koko Lontoo toimintapiirinään. Hän oppi kaikenlaista. Hän sai uuden joukon ystäviä ja tuttavia, joillakin leikkotukka, toisilla ei, mitä erilaisimmista yhteiskunnallisista piireistä ja yhtymistä, sen ystäväpiirin lisäksi, jonka hän oli kerännyt ympärilleen jo Korkeakoulussa.

Kun rva Preemby rupesi puhumaan häntä ahdistavasta, jäytävästä kivusta, niin hänen miehensä ja tyttärensä pitivät sitä aluksi molemmat vain hänen heihin kohdistuvan pahantuulensa uutena kehitysmuotona, eivätkä olleet siitä erikoisemmin huolestuneita. Hra Preemby sanoi vain, että hänen mielestään hänen pitäisi kysyä neuvoa tai käydä jonkun lääkärin luona, mutta muutaman päivän hän suhtautui tähän ehdotukseen vain ylenkatseellisesti. Jos hän nyt yhtäkkiä lähtisi lääkäriin, niin olisi heti löydettävä toinen hoitamaan pesulaitosta. Lääkärit määräävät vuoteeseen ja antavat lääkkeitä vuoteessa juotaviksi. Ja kuinka he sillä aikaa tulisivat toimeen?

Sitten hän muuttui yhtäkkiä. Eräänä aamuna hän tunnusti voivansa pelottavan pahoin. Hän palasi vuoteeseen, ja oudosti aavistellen, että loppu oli lähellä, hra Preemby kiiruhti lääkäriin. Mittari näytti kovaa kuumetta. »Pakottaa, kylkeäni pakottaa», sanoi rva Preemby. »Minulla on ollut se kerran ennenkin, mutta ei näin kovana.»

Christina Alberta tuli sinä iltana kotiin huomatakseen, että hän osasi pelätä, tuntea omantunnon moitteita ja hellyyttäkin.

Hän joutui olemaan äitinsä seurassa muutamia outoja hetkiä hourailun ja tunnottomuuden väliaikoina. Rva Preembyn kasvot näyttivät tulleen pienemmiksi ja kauniimmiksi, kuumeen puna hänen poskillaan valehteli nuoruutta. Hän ei enää ollut kova eikä vihainen, mutta pikemmin pateettisen ystävällinen. Ja Christina Alberta ei ollut nähnyt häntä vuoteessa vuosikausiin.

»Pidä huolta isästä», sanoi rva Preemby. »Olet saanut häneltä enemmän — tai vähemmän — kuin luulotkaan. Minun oli tehtävä kaikki, mitä olen tehnyt. Pidä huolta hänestä. Hän on kiltti ja hyvä. Hänet saa helposti vakuutetuksi mistä hyvänsä, ei häntä voi jättää yksinään maailmaan… En ole ollut sinulle kaikkea sitä, mitä äidin olisi pitänyt. Mutta sinä olit hyvin vaikea luonne, Christina… pidän sinua suuressa arvossa… Olen iloinen siitä, ettei sinulla ole minun silmiäni. Silmälasit ovat koettelemus…»

Huoli pesulaitoksesta täytti suuren osan hänen ajatuksiaan.

»Se Smithersin akka siellä pesuhuoneessa on varas, mutta sen uuden miehen, Baxandalen, sain pidetyksi kurissa. En tiedä, kuinka olen voinut pitää sitä rva Smithersiä niin kauan… Heikkoutta … En ole varma siitä miehestäkään. En tiedä mitään varmaa vielä, mutta tunnen, ettei hän ole suora… Pelkään, että olemme antaneet lady Badgerille liian paljon luottoa. Nykyaikana saa arvonimiä varoa. Hän on johdattanut minut harhaan…Hän lupasi maksu osoituksen… Mutta epäilen, kuinka te kaksi tulette yhdessä toimeen pesulaitoksessa. Hän ei osaa mitään, ja sinä et tahdo. Sinä olisit kyllä kyennyt hoitamaan sen. Mutta mitäpä siitä nyt enää. Jos sen myisi näin toimivana liikkeenä? Widgeryt ostaisivat sen. Hän on kova, mutta hän on suora. Hyvin suora. He tahtoisivat mielellään saada sen… Se ei ole milloinkaan pälkähtänyt päähäni. Luulin kestäväni vielä kaksikymmentä vuotta… Toivoisin, ettei lääkäri ajattelisi leikkausta. Se ei tekisi hyvää.»

Hän toisti monesti mietteensä.

»Minua inhottaa ajatus, että minut avattaisiin», sanoi hän. »Niinkuin se sammakko sinun kirjassasi… Pakattuna täyteen kuin laukku… Ei saisi sitä milloinkaan takaisin… Irtonaisia palasia … Pesuallas tai semmoinen, pitämässä sitä koossa.»

Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät asioihin, joita Christina Alberta ei saattanut ymmärtää.

»Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen… Ihmettelenpä, mitä hän nyt tekee… Otaksupa… Kuvittelehan, jos hän juuri tekisi leikkauksen… Leikkauksen… Olimmepa aika lapsellisia.»

Hän näytti palaavan tuntoihinsa ja katseli tytärtään kovilla, kysyvillä silmillä. Jokin vaisto Christina Albertassa sai hänet ottamaan epäuteliaan ilmeen. Mutta nuo sanat sattuivat hänen mieleensä, jäivät sinne ja itivät kuin jyvät. He olivat lapsellisia, ja hän juoksi tiehensä? Omituista, mutta sopi kuitenkin yhteen monenlaisten muiden arvaamattomien seikkojen kanssa.

5.

Hra Preemby näytti tavattoman pieneltä, mutta tavattoman arvokkaalta täydessä surupuvussaan. Christina Alberta oli myös hyvin musta ja kiiltävä. Hänen hameensa ulottuivat ensimmäistä kertaa hänen elämässään nilkkoihin saakka, uhraus, jonka hän tiesi vainajan hengen erikoisen mielellään hyväksyvän.

Christina Albertan elämään oli tullut uusi tekijä: vastuunalaisuus. Hän tiesi, että hän tutkimattomista syistä oli vastuussa hra Preembystä.

Oli selvää, että vaimon äkillinen kuolema lääkärin veitsen uhrina oli ollut ankara isku hra Preembylle. Hän ei sortunut, ei itkenyt, eikä antautunut surunpurkauksiin, mutta hän oli merkillisen hiljainen ja alakuloinen. Hänen pyöreät, kiinansiniset silmänsä ja hänen viiksensä katselivat maailmaa äreän juhlallisesti. Hautajaistoimisto oli harvoin tavannut niin tuottavaa leskeä. »Kaikki parasta lajia», sanoi hra Preemby. »Hänen täytyy saada kaikki, mitä hän voi saada.» Näissä olosuhteissa hautajaistoimiston omistaja, joka oli perheen ystävä tavattuaan sekä herra että rouva Preembyn jokseenkin usein whistipöydässä, laski hintansa hyvin kohtuullisiksi.

»Et voi kuvitellakaan, mitä kaikki tämä merkitsee minulle», sanoi hra Preemby Christina Albertalle hyvin usein. »Se oli puhdas rakkausavioliitto», hän sanoi, »puhdasta romantiikkaa. Hän ei voittanut mitään menemällä naimisiin kanssani. Mutta kumpikaan meistä ei ajatellut epäpuhtaita asioita.» Hän oli hetkisen vaiti taistellen unohtumattomien muistojen kanssa. »Heti kun kohtasimme toisemme», sanoi hän, »tuntui meistä siltä, että niin täytyi käydä.»

»Juoksi pois ja jätti minut», kuului heikkona kuiskauksena Christina
Albertan muistossa.

6.

Näinä surupäivinä oli paljon tekemistä. Christina Alberta teki paraansa auttaakseen, vartioidakseen ja ohjatakseen hra Preembyä, niinkuin hänen äitinsä oli toivonutkin, mutta hän hämmästyi nähdessään isässään eräänlaista, aivan odottamatonta päättäväisyyttä, joka oli nähtävästi tullut hänen olemukseensa muutaman tunnin kuluessa puolison kuoleman jälkeen. Hän oli selvästi päättänyt, että Christinan ja hänen piti päästä irti pesulaitoksesta joko myymällä tai vuokraamalla se, taikka, jollei mitään keinoa ilmestyisi sen käyttämiseksi sillä lailla, polttaa tai räjäyttää se niin pian kuin suinkin. Hän ei ryhtynyt keskusteluunkaan siitä, hän piti sitä vääjäämättömänä välttämättömyytenä. Hän ei osoittanut mitään kiukkua pesulaitosta kohtaan, hän ei arvostellut millään lailla vihamielisesti siellä viettämäänsä elämää, mutta jokainen ajatus ilmaisi kuitenkin hänen äärimmäistä vastenmielisyyttänsä sitä kohtaan. Ja sitten he lähtisivät pois — suoraan pois Woodford Wellsistä, eivätkä milloinkaan palaisi sinne. Christina oli omin päin tullut jokseenkin samoihin johtopäätöksiin, mutta hän ei ollut odottanut tapaavansa niitä niin tyynen ankarina isällään.

Isä rupesi selvittelemään tulevaisuutta, kun he istuivat aterialla hautajaisiltana:

»Äitisi serkku, Sam Widgery», kertoi hän, »on puhunut kanssani.»

Hän mutusteli hetkisen. Hänen viiksensä liikkuivat ylös ja alas, ja hänen kiinansiniset silmänsä tuijottivat ulos ikkunasta auringonlaskun punaamiin pilviin. »Hän haluaa ostaa sen.»

»Pesulaitoksenko?»

»Niin, käynnissä olevana liikkeenä. Ja koska hän on läheisin sukulaisemme, niin sanoakseni, annan sen hänelle mieluummin kuin kenellekään muulle. Muutenhan se on yhdentekevää… Toivoisinpa tietäväni, paljonko häneltä pyytäisin siitä. En tahtoisi pyytää liian vähän. Niinpä sanoin, etten halunnut puhua liikeasioista hautajaisissa. Sanoin, että hänen on parempi tulla tänne huomenna. Heidän liikkeensä ei oikein menesty. Se on ikäänkuin hautaantunut Walthamstowniin. Hänen kannattaisi päästä pois ja myydä maa rakennustonteiksi. Hänellä ei ole kovin paljon rahaa… Mutta hän tahtoo tämän liikkeen. Hän todella tahtoo tätä liikettä.»

Hänen siniset silmänsä olivat näkyjennäkijän silmät.

»En tiedä, opetettiinko sinulle siellä korkeakoulussa, kuinka yhtiöitä perustetaan. Olen täysi lapsi sellaisissa asioissa. Hän puhuu osuuksista, hypoteekkilainoista ja sen sellaisista, mutta mitä me haluamme — me haluamme rajoitettua yhtiötä. Ja me tahdomme myöskin tuollaista velkakirjan tapaista, taikka paremminkin etuoikeutettuja osakkeita. Me järjestämme sen niin, että kuta enemmän hän saa irti liikkeestä, sitä enemmän mekin saamme. Muuten yhtiö saattaa vähentää velkakirjamme vakuutta, maksamalla liikaa osinkoa tavallisille osakkaille. Hän haluaa tavallisia osakkeita. Hän ja hänen vaimonsa. En tahdo sanoa, että hän tekisi sellaista tahallaan, mutta hänet saattaa hyvin helposti johdattaa tekemään niin. Häntä täytyy pitää silmällä. Meidän on järjestettävä asiat niin, että jos hän maksaa enemmän omille osakkailleen kuin meille, niin meidän on saatava osuutemme nousemaan. Se on kaikki hyvin vaikeaa ja monimutkaista, Christina Alberta.»

Christina Alberta katseli isäänsä uudella ja syventyvällä kunnioituksella. Hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut hänen puhuvan sillä lailla aterioiden aikana, mutta hän ei ennen myöskään ollut turvassa keskeytyksiltä ja oikaisuilta.

»Meidän on pyydettävä asianajajaamme järjestämään se parhaansa mukaan», sanoi hra Preemby.

»Me emme jää kovinkaan niukalle osalle», jatkoi hän ottaen juustoa.

»Meillä on vielä eräitä kiinnityslainoja ja muutamia taloja Backhurst Hillissä. Se on omituista, mutta kuolleella äiti parallasi oli eräänlainen luottamus minun arvostelukykyyni taloihin nähden. Hän antoi minun usein neuvoa itseään. Ja minulla oli aina se tunne, että minä kokosin tällä hommalla jotakin vararahastoon… On hyvin mahdollista, että Sam Widgery ostaa suurimman osan tämän talon kalustoakin. Hänellä on suurempi talo kuin tämä…»

»Mutta minne aiomme asettua asumaan, isä?» keskeytti Christina Alberta.

»En oikein tiedä», sanoi hra Preemby minuutin verran mietittyään.
»Mielessäni on useitakin paikkoja.»

»Lontooseen», sanoi tyttö. »Jos pääsisin takaisin opiskelemaan, ennenkuin on liian myöhäistä!»

»Lontooseen», sanoi isä. »Se on kyllä mahdollista.» Hän epäröi lausumasta seuraavaa ehdotustaan, sillä epäröiminen oli tullut hänelle tavaksi, niin tottunut hän oli siihen, että hänen ehdotuksensa puristettaisiin kokoon kuin paperi ja heitettäisiin pois. »Oletko milloinkaan kuullut täysihoitoloista, Christina Alberta?» kysyi hän epäluonnollisen välinpitämättömästi. »Oletko milloinkaan ajatellut mahdolliseksi, että me asettuisimme asumaan täysihoitolaan?»

»Lontooseenko?»

»Kaikkialla maailmassa, — melkein kaikkialla, on täysihoitoloita. Näethän, Christina Alberta, että meidän on päästävä eroon huonekaluistamme täällä, paitsi kirjoistani ja muutamista pikku kapineista, ja voimmehan me panna ne säilöön joksikin aikaa — Taylorin Säilytyshuone pitäisi niistä kyllä huolta — ja itse voisimme asettua asumaan johonkin täysihoitolaan. Silloin sinä voisit opiskella, eikä sinun tarvitsisi hoitaa taloutta, ja minä voisin lueskella ja tutkia asioita ja kirjoittaa muistiin eräitä teorioja, joita olen mietiskellyt, ja puhutella ihmisiä ja kuulla ihmisten puhuvan. Täysihoitoloihin tulee kaikenlaisia ihmisiä — kaikenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä. Viime öinä olen loppumattomasti ajatellut tuollaisessa täysihoitolassa oloa. Ajattelen sitä edelleenkin, harkiten sitä mielessäni. Se olisi ihan uutta elämää minulle, aivan kuin alusta alkamista. Elämä on ollut niin säännöllistä täällä. Kaikki oli erinomaista niin kauan kuin äiti parkasi eli, mutta nyt tunnen tarvitsevani vaihtelua, tarvitsevani liikuntoa ja nähdä kaikenlaisia asioita ja erilaisia ihmisiä. Minun täytyy saada unohtaa. Niin, eräissä noissa täysihoitoloissa on kiinalaisia ja intialaisia ja venäläisiä ruhtinattaria, professoreja, näyttelijöitä ja kaikenlaista väkeä. Heitä olisi hauska kuunnella!»

»Bloomburyssä on täysihoitoloita, jotka ovat täynnä ylioppilaita», sanoi Christina Alberta.

»Niitä on joka lajia», sanoi hra Preemby.

»Minua miellyttää eräs paikka», sanoi hra Preemby kaataen loputkin oluesta lasiinsa, »Tumbridge Wells.»

»Eikö sitä joskus sanota Tunbridgeksikin, isä?»

»Ennen kyllä. Mutta nyt puhutaan vain Tumbridge Wellsistä. Siellä, Tumbridge Wellsissä, on kukkuloita, joitten nimet viittaavat suoraan johonkin yhteyteen entisten israelilaisten kanssa, Efraimin vuori ja Gilboan vuori ja muita, ja siellä on koko joukko omituisenmuotoisia kallioita, jotka ovat ääriviivoiltaan kuin suuria kilpikonnia ja esihistoriallisia hirviöitä ja muodoltaan niin salaperäisiä, ettei kukaan tiedä, ovatko ne Jumalan vai ihmiskätten töitä. Olen hyvin halukas näkemään nuo kalliot omin silmin. Niillä saattaa olla meille syvempi ja läheisempi merkitys kuin yleensä otaksutaan. Tumbridge Wellsissä on koko joukko täysihoitoloita — niin kertoi minulle eräänä päivänä mies, jonka tapasin British Museumin assyrialaisessa huoneessa — ja eräitten niistä pitäisi olla hyvin mukavia ja halpoja.»

»Voimmehan me mennä sinne loma-ajaksi», sanoi Christina Alberta, »ennenkuin opintokausi alkaa Lontoossa.»

Ulkona hehkui keskikesän ilta, ja hämärä rauha täytti huoneen. Isän ja tyttären ajatukset kulkivat eri suuntiin. Hra Preemby katkaisi ensimmäiseksi hiljaisuuden.

»Nyt kun minun täytyy käydä surussa tai puolisurussa jonkun aikaa, olen päättänyt antaa pois nuo tvillipolvihousut ja sukat. Joku köyhä mies saattaa tuntea niitten edut — talvella. En ole milloinkaan oikein pitänyt noista kovin säkkimäisistä puvuista, mutta tietysti oli, niin kauan kuin äiti parkasi eli, hänen makunsa lakina minulle. Ja nuo hatut, ne tulevat silmille, ja ovat kuumia. Tuo tvillikangas… Sitä pidetään liian suuressa arvossa. Jos ajat pyörällä tai muulla, niin se kuluu istuimen hankauksesta. Saa näyttämään hullunkuriselta… Ja sitten ajattelen vielä, että hankin pian tuollaisen pehmeän, mustanauhaisen huopahatun.»

»Olen aina ollut sitä mieltä, että sinulla pitäisi olla sellainen, isä», sanoi Christina Alberta.

»Käyköhän se surupukuun?»

»Ihan varmasti, isä.»

Hra Preemby mietiskeli mielissään. Tytöllä on selvä järki. Hänen mielipiteensä ovat kuuntelemisen arvoisia.

»Mitä taas tulee siihen, että panisimme hakaristin äiti parkasi hautakiveen, niin olet ehkä oikeassa arvellessasi, että hän itse ei olisi valinnut sitä. Lienee kuitenkin parasta tehdä niinkuin sinä ehdotit ja asettaa haudalle vain yksinkertainen risti. Hänen hautansahan se ennen kaikkea on.»

Silloin Christina Alberta nousi tuoliltaan ja tuli pöydän ympäri — melkein tanssien, kunnes muisti, kuinka asiat olivat — ja suuteli häntä. Jostakin hämärästä syystä hän vihasi hakaristiä yhtä paljon kuin rakasti isäänsä. Hänelle siitä oli tullut yksinkertaisuuden tunnus, ja hänestä ei ollut mieluista ajatella, että hänen isänsä oli tyhmä, etenkään nyt, kun hän jostakin hämärästä syystä oli alkanut pitää häntä väärinkäsitettynä.

7.

Oli paljon asioita hoidettavana, ennenkuin Preembyt voivat lähteä Tunbridge Wellsiin. Tuli monet neuvottelut hra Sam Widgeryn kanssa Woodford Wellsissä ja sitten herrojen Paynen ja Punterin likaisessa toimistossa Lincolns Innissä. Heti alusta alkaen nämä liikemiehet huomasivat, että hra Preemby oli lapsi liikeasioissa, mutta kun he jatkoivat neuvotteluja hänen kanssaan, huomasivat he, että hän oli hyvin saita ja vaikeasti käsiteltävä lapsi. Kului kuusi viikkoa, ennenkuin hra ja rva Widgery pääsivät muuttamaan äkeinä ja kiukkuisina Kirkkaan Virran huoneistoihin, ja hra Preembyn ja hänen tyttärensä tuli päivää myöhemmin lähteä Lontooseen valitsemaan täysihoitolaa Tunbridge Wellsistä.

Christina Alberta vietti orpoutensa ensi ajat taistellen sopimatonta hilpeyden ja syvää vapautuksen tunnetta vastaan. Hän huomasi isänsä valmiiksi hyväksymään minkälaiset tekosyyt hyvänsä, joilla hän halusi päästä päiväksi Lontooseen, olipa isä suopeuteen taipuva silloinkin, kun hän tuli myöhään kotiin. Tytöllä oli melkein pieni maailma erilaisia tuttavia Lontoossa: ylioppilastovereita ja heidän ystäviään, ylioppilastovereita Taloudellisesta Korkeakoulusta ja ylioppilastovereita Tomlinsonin Kauppakoulusta, ja hän tunsi filologeja ja lääketieteen ylioppilaita ja maalta tulleita tyttöjä, jotka olivat jättäneet perheensä ja saaneet konekirjoittajattaren paikan, ja niin edespäin aina malleihin ja kuorotyttöihin ja epämääräisissä paikoissa työskenteleviin, älymystön luokkaan kuuluviin nuorehkoihin miehiin saakka. Hän tapasi heitä Uuden Toivon Klubin kokoushuoneissa, ruokailusaleissa ja sellaisissa paikoissa, joissa oli myös työväenpuolueen poliitikoita ja henkilöitä, jotka selittivät olevansa bolshevikeja, ja hän kävi seuroissa ja väittelytilaisuuksissa kaukaisissa, merkillisissä paikoissa. Se oli huikean hauskaa, vaikka osa aikaa olikin otettava Woodford Wellsin vaativilta tarpeilta ja tiedusteluilta. Ja ihmiset pitivät hänestä, he pitivät Christina Albertasta, nauroivat hänen piloilleen ja ihailivat hänen päättävää leukaansa, eivätkä sanoneet mitään hänen nenästään. Tämä oli paljon enemmän hänen luonnollista ympäristöään kuin Tavernerin koulun väki milloinkaan oli ollut. Kukaan ei näyttänyt muistavan, että hän tuli pesulaitoksesta, sillä tässä suhteessa he eivät välittäneet muusta, kuin että asianomainen ei vain ollut tullut vankilasta. Ylioppilaselämän huvitusten välillä hän ehti jonkun verran harrastaa lukujakin.

Surressaan äitiään hän ei saattanut estää itseään tuntemasta uutta, rajatonta vapautta näissä seikkailuissa ja kokemuksissa. Hänen isänsäkin — Jumala häntä siunatkoon! — tupakoi surussaan paljon enemmän kuin ennen, hän yritti polttaa sikarejakin, joten hän ei voinut tuntea tupakan hajua tyttäressään — taikka mitään muutakaan sellaista. Isä teki muutamia kysymyksiä, ja niihin oli helppo vastata. Pitkien vuosien harjoitus oli tehnyt hänen luonteensa melkein tahdottoman myöntyväiseksi. Christina Alberta huomasi voivansa hyvin laajoissa rajoissa tehdä mitä hyvänsä, mikä häntä vain miellytti ja milloin hän vain tahtoi. Hän näki siis, ettei ollut erikoista kiirettä tehdä oikeastaan mitään. Kaikki muut näyttivät kiiruhtavan eteenpäin parittain kuin veitset ja haarukat. Hänen luonteelleen sopi olla erillään.

Ja maailma oli muuttunut. Tuo vanhan kodin hajoaminen, äidin kuolema, kaiken muun tarkastuksen puute, paitsi hänen uskovan, huomaamattoman isänsä harjoittama, oli nykäissyt hänet eteenpäin lapsuudesta kypsyyteen. Tähän saakka koti oli ollut kuin ikuinen, häviämätön laitos, josta lähdettiin ulos seikkailuille, jonne, tapahtuipa mitä hyvänsä, palattiin kuin merirosvo lepäämään, ja jossa käytiin vuoteeseen ja nukuttiin, niinkuin oli totuttukin nukkumaan, rauhassa, kenenkään uhkaamatta. Nyt he kumpainenkin, isä ja hän itse, olivat kuin taivasalla. Heillä ei ollut mitään paikkaa, minne sulkeutua, heille voisi tapahtua mitä hyvänsä, voisi tapahtua kuin puoliväkisellä. Hän itse saattoi nyt tehdä kaikkea, mitä halusi, se oli totta, mutta hän tunsi myös, että hänen nyt oli vastattava arvaamattomistakin seurauksista.

Niinpä Christina Alberta huolimatta uudesta, rajattomasta vapaudestaan huomasi, että hän ei mennyt Lontooseen useammin kuin äitinsäkään eläessä. Monet hänen mieluisimmista ystävistään olivat poissa lomalla, ja hän huomasi, että hänen isänsä oli tavattoman mielenkiintoinen seuratoveri. Joka kerran kun tytär palasi hänen luokseen, näytti isä kuin kasvaneelta, väriltään ja olennoltaan entistä kiinteämmältä. Hän muistutti käytännöllisen biologian koetta (Tavernerin koulun ajoilta), kuinka otetaan kuivattu papu, pistetään se lämpimään veteen ja seurataan sen kehitystä sen ollessa lämmön ja kosteuden alaisena. Se itää, ja hra Preemby iti.

Äiti oli pitänyt häntä kuivamassa melkein kaksikymmentä vuotta, mutta nyt hän iti, eikä kukaan voinut sanoa, mitä hänestä saattoi tulla.

Kolmas luku.

LONSDALEN TALLEISSA.

1.

Kanneltuaan kuukauden syvää surua, heitti Christina Alberta syrjään pitkät hameensa ja rupesi jälleen käyttämään lyhempiä, joihin hän oli tottunut. Hän ei ollut toimeton sillä aikaa kuin hänen isänsä kävi neuvotteluja myynnistä hra Sam Widgeryn kanssa, ja hän oli laatinut suunnitelman vastaista elämää varten, joka lupasi onnellisen olon hänelle ja hänen isälleen. Hän myöntyi ajatukseen täysihoitolasta ja suunnitelmaan, että aluksi asetuttaisiin Tunbridge Wellsiin. Hän lakkasi vastustamasta sitä, että hänen isänsä itsepäisesti, mutta rauhallisesti yhä sanoi sitä Tumbridge Wellsiksi; hän käsitti, että tuo Tumbridge kuitenkin oli se paikka, jonne hän joka tapauksessa muuttaisi asumaan. Tuo vähäinen poikkeaminen ehdottomasta tarkkuudesta oli juuri hänen tapansa mukaista elää hiukan syrjässä olemassa olevista asioista.

Mutta hän sai isänsä suostumaan siihen, että kun heidän elämänsä tästä lähin olisi liikkuvaa, ja kun heillä oli joukko kirjoja, myytäväksi kelpaamattomia huonekaluja, joita rva Widgery ei tahtonut ottaa mukaan arviointiin, joukko harvinaisuuksia — esim. kranaatin kappale, jonka hän luuli olevan suuren kamelikurjen munankuorta, Ruusuristin tunnusmerkkejä, egyptiläinen haukkamuumio, jolla oli ennustamisen lahjat — säilytettävänä, niin heillä täytyisi olla pysyvä päämaja Lontoossa, jonne nuo esineet voitaisiin asettaa, ja jonne isä ja hän voisivat palata eri täysihoitoloista ympäri maailman. Tätä suunnitelmaa toteuttaessaan hän tiedusteli ja laati ihmeteltävän ehdotuksen, että he jakaisivat erään huoneuston kahden hänen ystävänsä kanssa, jotka harjoittivat taidetta, kirjallisuutta ja maalauksellista säästäväisyyttä eräällä Chelsean syrjäisellä puistokadulla. Hän tekikin sopimuksen heidän kanssaan. Hän sanoi hra Preembylle tehneensä sen hänen ohjeillensa mukaan, ja jonkun ajan kuluttua Preembystä alkoikin näyttää siltä, että hän todella oli antanut nuo ohjeet, joitten mukaan tytär toimi.

Lonsdalen vanhat tallit aukenevat Lonsdalen tielle, Chelseassa, ja talossa on komea portti, jonka molemmin puolin on suuret tukipylväät ja kaari yläpuolella, jossa on reliefinä Neptunus merihevosineen ja sanat: »Lonsdale Mews.» Sisäpuolella on ennen ollut talleja ja vaunuvajoja, ja jokaisen yläpuolella makuu- ja olohuone, jota myös entisinä rikkaampina aikoina oli käytetty makuuhuoneena, ja kaappikomero ja porraskäytävä ja niin poispäin, ajurin pieni koti (vaimolle ja perheellekin), josta pääsi hienosyntyisten vaunujen ja hevosten luo alas. Mutta tieteen ja keksintöjen edistyminen on hävittänyt hienouden ja vähentänyt ajureitten ja vaunujen lukua maailmassa niin, että Lonsdalen tallit saivat ottaa vastaan uusia asukkaita. Mutta koska ne olivat liian ahtaasti rakennettuja autojen menoa ja tuloa varten, ollakseen aiheuttamatta aika lailla kolauksia likasuojuksille ja radiaattoreille, oli ne sittemmin maalattu, uudistettu miellyttäviksi ja olivat joutuneet taiteen ja älyn kotipaikaksi.

Christina Albertan ystävillä oli hallussaan yksi noita luonteensa muuttaneita ajurinasuntoja, ja koska he olivat riittämättömästi valmistetut maksamaan vuokraa — tuskin oli kysymys ylimyksellisestä vuokrasta — olivat he hyvin iloisia voidessaan toivottaa hra Preembyn ja etenkin Christina Albertan asuintovereikseen. Hra Preembyn piti saada suuri huone alakerrassa, ja sinne hän sai järjestää kirjansa ja liiat huonekalunsa, taide-esineensä ja harvinaiset tavaransa, ja sinne hän sai sohvan, jonka saattoi avata oikeaksi vuoteeksi, kun hän halusi nukkua Lontoossa. Christina Albertan piti saada oma makuuhuoneensa sen takaa, huone, jossa ilmavan koristeelliset, oranssinväriset ja kirkkaan siniset kuviot enemmänkin kuin korvasivat auringonvalon ja puhtaan ilman puutteen. Mutta kun molemmilla ystävättärillä oli kutsut, taikka milloin hra Preemby oli poissa, oli heillä lupa käyttää alakerrankin suurta huonetta, ja vierailujen' aikana joutui Christina Albertan kamari olemaan naisten pukuhuoneena.

Varsinaisille vuokraajille jäi yläkerran huoneiden käyttö, ja mitä keittiöön tuli, oli kaikkea siellä hoidettava yhteisesti. Mitään näistä järjestelyistä ei pantu paperille, ja monet yksityisseikat jätettiin kokonaan avoimiksi vastaisen ratkaisun varalle. »Me saamme olla hölmöinä, jotka maksavat vuokran», sanoi Christina Alberta. Se on yleinen käsitys. »Moni seikka selviää aikaa myöten», sanoi hra Harold Crumb. »Kukapa sen niin varmaan tietää. Ei ole syytä laatia liian ehdottomia määräyksiä.» Ainakin se oli varmaa, että hra Preembyn oli maksettava vuokra.

Hra Harold Crumb oli punatukkainen nuori mies, pörröpäinen, jyrkkäkasvoinen herrasmies, joka oli puettu siniseen overall-pukuun, käytti harmaita tohveleita ja sukkia. Hänellä oli suuret, täplikkäät kädet ja hän harrasti mustaa ja valkoista, jota hra Preemby oli luullut whiskylajiksi, mutta jonka hän huomasikin taidelajiksi. Harold eli yrittämällä myydä piirustuksia lehdille ja pilakuvia viikkolehdille. Hänen puhetapansa oli äänekästä ja hänen äänensä kireä, ja hra Preembystä tuntui, että hra Crumb pikemmin suvaitsi kuin oli mielissään heidän tulostaan. Christina Albertaan nähden hra Crumb näytti olevan vaiteliaan ystävyyden kannalla, ja heidän välillään ei vaihdettu montakaan sanaa. Hän kohotti kättään ja heilutteli sormiaan hänelle — hiukan surumielisesti.

Rva Crumb oli puheliaampi. Hän syleili lämpimästi Christina Albertaa ja vastasi nimeen »Keijukainen». Sitten hän kääntyi hra Preembyn puoleen ja puristi hänen kättään ihan tavallisesti. Hän oli hoikka nuori nainen, jolla oli huolettomasti käherretty, lyhyt, rukiinvärinen tukka, vaalean harmaat silmät ja uneksivat kasvot. Hänkin oli puettu siniseen overalliin, mutta hänellä oli osterinväriset sukat ja tohvelit, ja ehkä muutakin, ja hänen elämäntehtävänsä, sai hra Preemby kuulla, oli kirjojen arvostelu eräille sanomalehdille ja romanttisten juttujen kirjoittaminen rautatiemyymälöiden julkaisuihin. Hänen oikeassa etusormessaan oli tuo lähtemätön mustetahra, joka jää vain vuotavan säiliökynän käyttämisestä. Alakerran huoneessa, joka hra Preembyn piti saada, oli suuri varjostin, jonka rva Crumb oli peittänyt arvostelemiensa kirjojen kirjavilla, valehtelevilla paperikansilla. Tämä hermostutti hra Preembyä sitä enemmän, kun useat kannet olivat selvästi nurinpäin, eikä hän saattanut käsittää, johtuiko se taiteen harrastuksesta, huolimattomuudesta vai jostakin vakavasta henkisestä vajavaisuudesta.

»Meidän täytyy hankkia jotakin syötävää», sanoi hän hra Preembylle, ja sitten heidän piti sopia asioista. Mutta hän puhui niin nopeasti, että lausutun piti kypsyä toistakymmentä sekuntia hra Preembyn aivoissa, ennenkuin hän saattoi käsittää sen.

Sillä välin kääntyi hän jo Christina Albertan puoleen: »Mullon paljo tekemistä», selitti hän. »Kaikkon puhdistettava. Katselkaa silaikaa’pärillenne, kuNolly hakeesyötävää. Ette voi tulla yläkertaan, ennenkuin oonsiivont.»

»Hyvä on», sanoi Christina Alberta ymmärtäen kaiken. Hra Preemby jäi sinne huumautuneena, huulten hiljalleen liikkuessa. »No niin», virkkoi Harold ja otti rahaa mustasta teekannusta ja lähti ulos törmäillen käytävässä oleviin esineisiin, kunnes selvisi lopulta avaraan maailmaan Fayn kadotessa yläkerrokseen.

»Hän on mennyt yläkertaan», selvitteli hra Preemby hitaasti äsken kuulemaansa, »siivoamaan huoneita. Ja mies on mennyt hankkimaan jotakin ruokaa. Tämä on hauska, suuri huone, Christina Alberta — ja aika valoisa.»

»Luulenpa, etten milloinkaan ennen ole ollut tallissa», sanoi hra
Preemby lähestyen erästä miellyttävää piirrosryhmää seinällä.

»Missä, isä?»

»Tallissa. Eli atelierissä… Kyllä kai nämä ovat alkuperäisiä.»

Christina Alberta odotti hiukan huolestuneena, mitä hän lausuisi piirustuksista.

»Näyttävät olevan joitakin hedelmiä ja ihmisten jalkoja ja sen sellaisia», sanoi hra Preemby. »Ihmettelenpä, mitä se tarkoittaa? Kesäilta, sanotaan, ja tämä on Intohimoa yksinäisyydessä. En oikein ymmärrä, mutta otaksun, että se on symboolista, tai sen sellaista.» Hän käänsi pyöreät, siniset silmänsä huoneeseen yleensä. »Minun pitäisi saada harvinaisuuksilleni mahonkinen kaappi ja panna se tuohon seinää vasten. Pitäisin sellaisesta, jossa on lasiovet, että ihmiset voisivat nähdä esineet, ja jos olisi muutama hylly lisää, sopisivat sinne kaikki kirjanikin. Mutta täytyisihän minulla olla vuodekin jossain.»

»Heillä on ylhäällä sohva», sanoi Christina Alberta, »jonka päät voi laskea alas.»

»Sopisikohan se tähän?»

»Taikka ikkunan alle.»

»Ja tietysti vaatteenikin», sanoi hra Preemby. »Toivoisinpa melkein, etten olisi tullut luvanneeksi Sam Widgerylle äitisi vaatekaappia. Se on ruusupuuta. Siinä on paljon tilaa, ja se olisi sopinut mainiosti tuohon seinää vasten. Arkusta tulee jonkunmoinen istuin, jos saan kulmat korjatuiksi. Miltähän tuo varjostin näyttäisi hiukan tuonnempana. Kirjat voisi panna sen taakse. Nämä telineet ja laitokset he kai vievät yläkertaan… Kyllä me tänne järjestystä saamme.»

Christina Alberta kääntyili ympäriinsä kädet lanteilla seuratessaan hänen ehdotuksiaan. Hän huomasi niitten uhkaavan perinpohjin järkyttää atelierin esteettistä tasapainoa. Hän oli juuri ajatellut pientä makuusohvaa, jossa olisi ollut kirjava päällinen. Tyhmää, että hän oli unohtanut tavarat. Mutta ehkäpä lopulta kuitenkin olisi mahdollista järjestää osa hänen romuaan käytävään. Käytävä oli jo nyt niin täynnä, että hiukan lisää näytti tuskin vaikuttavan mitään asiaan. Saattoihan isä mennä ulos ja saada, mitä hän halusi, jos vain halusi. Hän näki hänet hetken ajan etukäteen paitahihasillaan kaivelemassa laatikoitaan.

»Kun kerroit, että sinulla oli kaksi pikkuista atelierituttavaa», sanoi hra Preemby, »ajattelin, että he olivat tyttöjä. En voinut aavistaa, että he olisivat aviopari.»

»Eivät he niin kamalasti naimisissa ole», sanoi Christina Alberta.

»Eikö», virkkoi hra Preemby, ja hänen kainoutensa esti häntä puhumasta enempää muutaman sekunnin aikana. »Tietysti», sanoi hän sitten, »jos nyt joku perhe tulisi tänne, niin meidän olisi lähdettävä tiehemme, Christina Alberta.»

»Perheet eivät milloinkaan kohtaa toisiaan puolitiessä», sanoi
Christina Alberta.

»Se ei kuitenkaan ole kovinkaan luultavaa. Saat luottaa Fayhin.»

»Mistä sen niin varmaan tietää», sanoi hra Preemby jokseenkin heikosti ja osoitti pyrkimystä palata jälleen noitten selittämättömien piirrosten luo.

»Emmeköhän jo pääsisi silmäilemään yläkerrankin huoneita, isä», sanoi
Christina Alberta ja meni käytävään huutaen: »Fay!»

Kaukaa kuului vastaus: »Halloo!»

»Joko olet valmis?»

»En vielä.»

Christina Alberta tapasi isänsä taas kuvitetussa nurkassa pää kallellaan kuin uteliaalla varpusella. Muutamaan aikaan ei sanottu mitään. »Todella», hän huomautti, »se on taidetta». Hän kääntyi poispäin hiljaa hyräillen posket pullollaan viiksien alla. Tyttö huomasi, että siinä oli taidetta juuri niin paljon kuin hän kykeni käsittämään.

Hän siveli kädellään seinää ja käänsi ymmärtävät silmänsä Christina Albertaan. »Tämähän on säkkikangasta», sanoi hän, »jota käytetään pakkauksessa. Jonkunlaisia kultamaalin täpliä. En luule milloinkaan ennen nähneeni seiniä, jotka eivät olisi olleet päällystetyt joko paperilla tai värillä. Minusta näyttää todella kuin seinille voisi panna kaikenlaista, kangasta, patjavaatetta tai tervakangasta. Omituista, kuinka ei tule ajatelleeksi kaikkea.»

2.

Nyt oli yläkerta jo kunnossa ja rva Crumb oli valmis vastaamaan kysymyksiin ja selittelemään, ja hra Preemby sai kuulla enemmän Christina Albertan suunnitelmista hänen mukavuudekseen. Yläkerroksessa oli vaihtelevampaa, mutta vähemmän tilavaa kuin alakerrassa, vuoteet oli pikemminkin pantu kokoon kuin naamioitu divaaneiksi, ja siellä oli lisää hämärästi sopimatonta, mutta hyvin koristeellista taidetta. Samoin kuin Christina Alberta ei rva Crumbkaan ollut tullut ottaneeksi täysin huomioon hra Preembyn mahdollisuuksia tavaramäärään nähden, mutta hän soveltautui tilanteeseen oikein hyvin. Kun hra Preemby puhui mahonkikaapista ja vaatesäiliöstä, selitti hän, että Haroldin olisi varsin helppo »jäljitellä» niitä hyvin, hyvin kirkkaanvärisellä maalauksella, ja hän oli sitä mieltä, että hra Preembyn arkkujen ja pukujen hyväksi voisi tehdä hyvin paljon laittamalla jonnekin nurkkaan verhoista komeron. »Vaatteet menevät pilalle», sanoi rva Crumb, »vain silloin, kun joku rupeaa hulluttelemaan tai koreilemaan. Mikään ei ole pyhää. Viime viikollakin joku halkaisi ainoan pyjamani ihan kahtia.»

»Koetetaan järjestää», sanoi hra Preemby hiukan vaivautuneena.

»Niin, kyllä me sen jotenkin järjestämme», sanoi rva Crumb.

Mutta ennenkuin mitään oli ehditty lopullisesti järjestää, palasi Harold ostoksiltaan mukanaan suuri kappale veripunaista pihviä sanomalehtipaperiin käärittynä, salaattia ja pieniä sipuleja käärössä kädessään ja kaksi suurta olutpulloa kainalossaan. Niin kiintyi jokaisen huomio päivällisvalmistuksiin.

»Tavallisesti», selitti Harold, »syömme me ulkona. Täällä lähellä on siisti leikkelyliike ja pieni italialainen ravintola j.n.e. tuskin viiden minuutin päässä Kuninkaantiellä. Ulkona tuntuu melkein hauskemmalta. Mutta arvelin, että te mielellänne näkisitte tätä atelierielämääkin.»

Koko elämänsä aikana oli hra Preemby hyvin harvoin nähnyt aterioita valmistettavan. Joku muu oli aina kantanut ruoan pöytään ja sanonut: »Päivällinen on valmis, isä», taikka »Illallinen on katettu, isä», riippuen asianhaaroista, ja sen ääreen hän sitten istuutui. Nyt kuunteli hän todellisen harrastuksen vallassa hra Crumbin kutsua tulla katsomaan, »kuinka me suoriudumme», ja avusti ohjauksen alaisena puuhissa. Muutamin valituin sanoin hra Crumb esitteli keittolaitteet, jotka olivat kaasuhanan ympärillä, kaasu syttyi pamahtaen, hra Preemby ojenteli ja piteli käsissään tarveaineita ohjeitten mukaan ja oli aikalailla tiellä. Christina Alberta, joka näytti tottuneelta tähän hommaan, paloitteli sipulit ja laittoi salaattia keittiön pienellä pöydällä ihan vieressä, ja paisti käristettiin voin siristessä ja tuoksutessa.

Sillä välin rva Crumb kattoi siniseksi maalatun pöydän hra Preembyn tulevaan huoneeseen oranssinvärisellä liinalla, lautasilla ja lautasten osilla, keltaisilla savituopeilla, joihin oli jollakin maalaismurteella maalattu jotakin, eräillä veitsillä ja haarukoilla, savituopilla, joka oli täynnä savukkeita, ja ruskeassa maljakossa olevilla auringonkukilla. Tässä pöydässä hra Preemby sitten huomasi istuvansa kasvoiltaan hyvin punakkana ja paistista räiskyneen rasvan tahraamana. Kukaan ei lukenut ruokalukua, ja ateria alkoi.

Yleinen käsitys oli se, että hra Preembyn vuokra-asia oli selvä, vaikka olikin olemassa monta kohtaa, joista hän mielellään olisi halunnut tarkemman selvityksen. Etenkin oli hänestä tärkeää estää, niin hienolla tavalla kuin mahdollista, vaatteittensa ja muitten tavaroittensa yleinen käyttö silloin, kun noita naamiaisia pidettäisiin, mutta hän ei oikein tiennyt, kuinka hän sen ottaisi puheeksi. Ja häntä vaivasi epäilys, eikö hänen flanellisia yöpaitojaan, jos niitä julkisesti näytettäisiin, pidettäisi vanhanaikaisina näitten taiteellisten ihmisten parissa. Mutta keskustelu kierteli niin, että hänen oli vaikea johtaa sitä siihen, mitä hänellä oli sanomista. Hän oli tottunut, etenkin seurassa ollessaan, kirkastamaan kurkkuaan sanomalla »hrrump» ja kohottelemaan viiksiään ylös ja alas, ennenkuin hän alkoi puhua, ja kun hän sitten lopulta oli valmis lausumaan ajatuksensa, olikin joku toinen ehtinyt edelle sanomalla jotakin muuta. Niinpä hän koko aterian aikana ei tullut sanoneeksi muuta kuin silloin tällöin »hrrump».

Molemmat naiset käyttivät puhelahjojaan enimmän. Harold näytti alakuloiselta ja lausui vain silloin tällöin satunnaisen korjauksen tai huomautuksen vaimonsa esityksen johdosta, mutta hän söi enimmän paistia kiusaantuneen näköisenä kuin mies, jolla on hellät hampaat ja joka on tottunut parempaan ruokaan. Kerran hän kysyi hra Preembyltä, pitikö tämä todella hyvästä musiikista, ja kerran, oliko hän nähnyt iberialaista tanssijatarta viime vuonna, mutta kumpikaan näistä kysymyksistä ei johtanut kestävään keskusteluun. »Hrrump, en», sanoi hra Preemby. »En oikein, en erikoisesti», ja toisessa tapauksessa: »En, en nähnyt.»

Rva Crumb puheli laajasti eräistä tehtävistä, joita hän oli saanut sanomalehdiltä, ja kuinka häntä oli pyydetty toimittamaan »Patriotic News» lehden lastenosastoa, ja ottaisiko hän tarjoukset vastaan — hra Preembystä tuntui siltä, että hänen mainitsemansa toimittajat näyttivät olevan aika turmeltunutta joukkiota — mutta enimmältään koski keskustelu suuren ystäväpiirin jäsenten keskuudessa tapahtuvia muutoksia ja järjestelyitä. Aterian jälkeen tarjottiin kahvia, ja alistuvan näköisenä lähti Harold sitten pesemään astioita.

Pesulaitoksessakin oli vielä monta seikkaa, jotka vaativat huomiota, ja poltettuaan pari kolme savuketta päätti hra Preemby: »Meidän on aika lähteä, Christina Alberta.»

»Järjestämme kaikki kuntoon sillä aikaa», sanoi Harold heidän lähtiessään.

Hra Preemby vaipui silloin tällöin mietteisiinsä hänen ja Christina Albertan palatessa junassa Liverpoolkadulta Woodford Wellsiin. »Ei se ole oikein sellaista, mihin minä olen tottunut», sanoi hra Preemby. »Kaikki on niin toisenlaista kuin se tapa, jolla äitisi hoiti asioita… Vähemmän säännöllistä… Tietysti voisin minä pitää vaatteeni lukon takana kirstussanikin.»

»Kyllä te siihen totutte. He ovat hyvin kultaista väkeä. Fay pitää teistä jo tavattomasti», sanoi Christina Alberta.

3.

Mutta ennenkuin Christina Alberta nukkui sinä yönä, tunsi hän omantunnon moitteita. Hän tunsi omantunnon moitteita isänsä asioiden järjestämisen johdosta. Hän epäili, tuntisiko isä todella olonsa mukavaksi ja onnelliseksi tuolla Lonsdalen tallien atelierissä ja kykenisikö hän viettämään elämäänsä tuon ainaisen uteliaisuuden vallassa, jota hän oli suunnitellut niin rauhallisen iloisena — kun hän siinä hyräili itsekseen ja kierteli viiksiään ja sanoi »hrrump», kun hänellä ei ollut muuta tekemistä.

Tämä tarina, sitä emme kyllin usein voi toistaa, on tarina hra Preembystä, josta tuli, kuten kohta kerromme, Sargon, kuningasten kuningas. Mutta Christina Alberta on joutunut tähän juttuun melkein niinkuin käki peipposen pesään, ja on mahdotonta olla tietämättä hänestä. Tyttö oli tavallaan kuin isänsä toimien tarkastaja, ja hänellä oli sukupuolensa ja ikänsä koko itsekkyys.

Hänellä oli myös säälimätön omatunto. Se olikin melkein ainoa asia, jota hän ei saanut taipumaan mielensä mukaiseksi koko elämässään. Se johti häntä. Se oli suuri, kristallinen omatunto, jolla ei ollut mitään perusteita eikä mitään suhteita. Se ikäänkuin kellui hänen olennossaan. Se oli hänen painopisteensä, eikä muu osa häntä voinut päästä irti siitä.

Kun Christina Alberta saapui Christina Albertan eteen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, ei se suinkaan ollut mitään hölynpölyä, vaan toimitettiin mitä suurimmalla vilpittömyydellä. Kaikki tapahtui kortit pöydällä, ehdottomasti näkyvissä, ei mitään kiertelyä, ei mitään piilottelua, x-säteet käytäntöön, jos oli välttämätöntä. Nämä tutkinnot olivat sitä kamalampia, kun ne suoritettiin suorastaan tyhjässä huoneessa, jossa ei ollut varjostimia, verhoja, ohjeita eikä minkäänlaisia yleisiä uskomuksia. On pelottavaa ajatella sitä verhojen ja kaluston puutetta, joka vallitsi Christina Albertan omantunnon tuomioistuimessa. Ensiksikin Christina Alberta oli täydellisesti ja ehdottomasti uskonnoton. Sitten hän oli teoreettisesti epäuskonnollinen ja moraaliton. Hän ei uskonut hyveisiin, kristilliseen siveysoppiin, perheeseen, kapitalistiseen järjestelmään taikka Englannin valtakuntaan. Hän saattoi sanoa sen hyvin selvästi ja yksityiskohtaisesti, paitsi silloin, kun hänen vanhempansa olivat läsnä. Tunteen vaihtelut eivät voineet vaikuttaa häneen. Hän ei saattanut pitää Walesin prinssiä ihastuttavana, eikä Punchiä hauskana. Hän piti nykyaikaisia tansseja ikävinä, vaikka hän tanssikin niitä aika hyvin, ja Wimbledonin tennistä ja tennispakinaa sietämättömän kuivana. Hän suosi bolshevismia, koska jokainen, josta hän ei pitänyt, inhosi sitä, ja hän toivoi koko maailmaan ulottuvaa vallankumousta, joka hävittäisi ja puhdistaisi kaiken perinpohjin. Kuitenkaan ei Christina Alberta nuoruuden tavallisella välinpitämättömyydellä näyttänyt vähääkään huolivan siitä, mikä tuota vallankumousta seuraisi.

Meidän asiamme ei tässä ole ryhtyä tutkiskelemaan sitä, miksi nuori nainen, joka oli syntynyt Woodford Wellsin ja Keski-Lontoon välillä kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina, suhtautui maailmaan sielu niin täydellisesti tyhjänä ja puhdistettuna kaikista myönteisistä ja rajoittavista vakaumuksista, merkitsemme vain tosiasian muistiin. Ja vaikka hänet olisi kasvatettu kaikissa kristinuskon opeissa ja varmassa ja tukevassa kunnioituksessa yhteiskunnan lakikirjan kaikkia määräyksiä kohtaan, olipa tuo lakikirja mikä hyvänsä, ei hän olisi suhtautunut maailmaan hilpeämmin luottamuksin eikä lujemmin vakautuneena siitä, että Christina Alberta oli, jollakin määrittelemättömällä tavalla, sellainen kuin olla pitikin. Christina Albertan tuli olla Christina Alberta, selvästi ja suoraan, taikka silloin omantunnon tuomioistuin sai selittää sen hänelle kovasti ja tylysti.

»Christina Alberta», sanoo tuomioistuin, »olet likaisin, tahraisin pieni olento, pahinta elämän tomua, mitä milloinkaan on tuprunnut. Kuinka aiot päästä puhtaaksi jälleen?»

Taikka:

»Christina Alberta! Olet taas valehdellut. Ensi kerran valehtelet meillekin. Ensiksi sai laiskuus sinut valehtelemaan, ja nyt pelkuruus. Mitä aiot tehdä itsestäsi, Christina Alberta?»

Tuli aika, jolloin tuomari puhutteli Christina Albertaa seuraavalla tavalla: »Nenäsi, Christina Alberta, on niin leveä, ettei sitä voi verrata mihinkään. Se kasvaa kai koko elämäsi, niinkuin nenät usein tekevät. Nyt sinä pyrit viehättämään ja häikäisemään Teddy Wintertonia. Menet sinne, missä uskot tapaavasi hänet. Sinä hommaat ja häliset kuin mikäkin naishupsu. Uneksit hänestä kaikenlaista, vaikka mitä inhottavimpiakin asioita. Olet pihkaantunut tuohon nuoreen mieheen, huolimatta siitä tosiseikasta, jonka tiedät, että hän on kelvoton lurjus. Pidät siitä, että hän koskettaa sinua. Istut ja tuijotat häneen hupsuna ja isket silmää. Saako hän iskeä sinulle silmää? Eikö jo ole aika ruveta ajattelemaan, mitä sinä teet, Christina Alberta?»

Ja nyt oli oikeudella täysi-istunto, ja syytös, syytös, jota vastaan ei voinut puolustautua, oli se, että hän otti valtoihinsa kummallisen, suojattoman isänsä ja uskoi hänet ja hänen hupsuutensa ja hänen tyhmät kirjansa ja naurettavat aarteensa ja kaikki hänen toiveensa ja unelmansa Crumbien epävarmaan ja epämiellyttävään atelieriin, ei suinkaan minkään epämääräisen ja yleisen Lontoon-nälän vuoksi, vaikka se olikin taustalla, vaan sen vuoksi, että tuossa atelierissä kävi tuo liiankin viehättävä Teddy, sen vuoksi, että hän oli tavannut hänet siellä ja tanssinut hurjasti hänen kanssaan, ja että hän oli äkkiä ja hämmästyttävästi suudellut Christinaa ja Christina oli suudellut häntä. Ja sitten Teddy oli saanut hänet houkutelluksi opettelemaan erään tanssin hänen kanssaan ja saanut hänet tulemaan omaan atelieriinsä teelle tapaamaan hänen sisartaan — joka ei ollut näyttäytynyt. Ja sitten oli tavattu yhä uudelleen. Hän oli häikäilemätön ja ärsyttävä ja kiertelevä. Christina Albertan koko olemus oli hurjassa kiihkossa hänen takiaan. Tuomioistuin valaisi nyt kylmästi ja tarkasti hänelle hänen mielensä liikkeet, osoitti hänelle, kuinka hän ajatteli aina läsnäolevaa ja aina luoksepääsemätöntä Teddyä, ja kuinka se oli ohjannut hänet muuttamaan Crumbien luo. Vasta nyt hän alkoi tunnustaa ja nähdä selvästi. »Olet valehdellut itsellesi, Christina Alberta», sanoi tuomioistuin, »ja se on valheista pahin. Mitä aiot tehdä sen sovittaaksesi?»

»En voi jättää Crumbeja nyt. He luottavat meihin.»

»Olet raukka, Christina Alberta. Olet suurempi raukka kuin luulimmekaan. Olet pihkassa Teddy Wintertoniin. Miksi emme nimittäisi asioita niiden oikealla nimellä? Olet rakastunut. Ehkäpä sinulle jo on tapahtunut jotain pelottavaa. Pienet kaniinit juoksentelevat puistikoissa, ja jokainen päivä on samanlainen niille. Ne liikuttelevat pieniä turpiaan ja heiluttelevat pieniä häntiään ja tekevät käpälillään mitä haluavat. Kunnes ne jonakin päivänä ovat ansassa ja lieka kiristyy niiden pienten karvaisten jalkojen ympärille, ja kaikki, mitä ne sen jälkeen yrittävät tehdä, on toisenlaista. Ansa estää niiden liikkeet, ja ne saavat koettaa tanssia sen ympäri ja valitella, jos voivat, kunnes metsästäjä tulee. Niinkö sinulle on käynyt? Ja Teddyn takia, Teddyn, jolla on nuo avoimet, valehtelevat kasvot!»

»Ei», sanoi Christina Alberta, »en rakasta häntä. En rakasta häntä. Olen ollut tyhmä ja pihkaantunut ja veltto. En ole enää sen arvoinen, että minua sanottaisiin Christina Albertaksi. Mutta hän, ansa, ei ole vielä saanut minua, eikä saakaan. Selvitän isän tästä, ja itseni myös. Lupaan ja vannon…»

»Hm», sanoi tuomioistuin.

4.

Hra Preembystä tuntui siltä kuin olisi hänen uudessa asunnossaan Lonsdalessa viettämänsä ilta ollut tapausrikkain ilta hänen elämässään. Vaikutelmia kasaantui toinen toisensa päälle. Unettomuus ei kuulunut hänen tapoihinsa, mutta kun hän lopulta makasi kääntösohvassaan, pysyi hän valveilla melkein koko sen ajan, mitä yöstä oli jäljellä (se oli tuo vähäinen osa, jonka keskelle kalpein kajastus sattuu), koetellen järjestellä noita samoja vaikutelmia, vaikutelmia hänen uudesta ympäristöstään, vaikutelmia Christina Albertasta, vaikutelmia uusista ja ennen näkemättömistä henkilöistä, kokonaista vaikutelmien sekasotkua.

Hra Preemby ja Christina Alberta saapuivat atelieriin suunnitelman mukaisesti puolen neljän tienoissa, mutta rattaat, jotka olivat lähteneet sinä aamuna liikkeelle hra Preembyn laukulla ja arkuilla, kirjoilla ja harvinaisuuksilla ja rva Preembyn laajalla vaatekaapilla lastattuina, joka kaikissa tapauksissa oli saatu pelastetuksi Sam Widgeryn kynsistä, eivät saapuneetkaan ennen kello kuutta. Pahaksi onneksi Bromptonin tiellä asuva huonekalukauppias, jolta hra Preemby oli ostanut näytekaapin ja pitkän, matalan kirjakaapin, oli tuonut nämä tavarat päivää ennen, ja silloin oli Haroldissa kuohahtanut koko nykyaikaisen taiteilijan vihamielisyys puhdasta puuta kohtaan. Hän ja Fay ja jokunen sattumalta saapunut ystävä olivat valvoneet myöhään yöhön maalaten näitä uusia esineitä syvällä ultramariinilla ja laittaen niihin kultaisia tähtiä ja täpliä, niinkuin on paperissa, joka on kierretty Ayalan keisarillisen ja sen sellaisten shampanjojen pullonkauloihin. Kun hra Preemby näki heidän työnsä, saattoi hän tuskin uskoa, että näyte- ja kirjakaappi olivat samat esineet.

»Minä toivon, että sen saa pois taas», sanoi hra Preemby.

»Mutta näettehän, kuinka ne nyt sopivat huoneeseen», sanoi Harold lämpimän vakuuttavasti.

»Tarkoitan, että jos me kerran muuttaisimme pois», sanoi hra Preemby. »Ymmärrän, että se on taidetta, ja ne sopivat mainiosti yhteen näitten muitten esineitten kanssa täällä, mutta enpä tahtoisi muuttaa minnekään noitten tavaroitten mukana, sellaisina kuin ne nyt ovat. Ette saata käsittääkään, mitä kaikkea ihmiset voivat kuvitella?»

Aika kävi vähän pitkäksi, ennenkuin ajopelit saapuivat. Sohvasänkyä siirreltiin ja laiteltiin. Vuodevaatteet, hurstit, peitot ja pielukset oli pantava läjään hra Preembyn litteän kirstun kannelle varjostimen taakse. »Meidän on keksittävä joku muu paikka pullo-oluelle», sanoi Harold. »Keittiössä on liian lämmintä ja eteisessä liian turvatonta. Mutta jos panisimmekin ne pesuhuoneeseen vesihanan alle, levittäisimme kankaan yli ja antaisimme veden tippua kankaalle. Siellä olisi viileätä. Koetetaanpa sitä.»

Haukotus yllätti hra Preembyn. »Haluatteko ehkä hiukan teetä?» sanoi
Fay äkkiä, ja hän ja Christina Alberta valmistivat sitä.

Harold oli silminnähtävästi kiusaantuneella ja hermostuneella tuulella. Hra Preembyn kärsivällisellä, pienellä olemuksella hänen istuessaan siinä kädet polvillaan odottamassa huonekaluvaunuja, katsellen esineitä viattomin silmin ja sanoen »hrrump», oli sama häiritsevän hermostuttava vaikutus Haroldiin kuin kamelilla on hevoseen. Harold puuhaili ja kuljeskeli. Hän meni yläkertaan ja palasi taas, poltti loppumattomasti savukkeita ja sai hra Preembynkin polttamaan loppumattoman määrän savukkeita. Hän lausuili syvämielisiä mietteitä kiristyneellä äänellä: »Tämä muistuttaa jotakin Dostojevskin kohtausta», sanoi hän hra Preembylle. »Värivivahdus on kyllä toinen. Toinen, mutta kuitenkin sama. Eikö teistäkin, hra Preemby?»

Hra Preemby nyökkäsi myötämielisellä, humoristisella, selittämättömällä tavalla. »Hrrump», sanoi hän. »Se on todella hiukan sellaista.»

»Asiat järjestyvät kyllä», sanoi Harold. »Asiat järjestyvät kyllä itsestään. Tunnettehan tuon Ruby Parhamin runon.» Hän selvitteli kurkkuaan. »Sen nimi on Odotus», jatkoi hän, »ja se kuuluu seuraavasti»:

Hänen silmänsä muuttuivat tuijottaviksi ja lasimaisiksi, hänen äänensä kasvoi voimassa, niin että sanat tuntuivat enemmän kuin luonnollisen kokoisilta:

»Joka minuutin jälkeen tulee toinen minuutti, ja sitten, ole varma, vielä toinen. Kuin räystäältä tippuva pisar et halua astua eelleen, mutta ne tahtovat, oi, loppumattomiin, vieden elämäsi sulta, ei sentään kokonaan, vaan kuoleman elämän keskeen tuoden, kuoleman siruja kuolemaa kulumalla. Tipu eelleen elossa, kuolema vanha! Tipu verkkaan, tylsästi, lakkaamatta! Tipu eelleen!

Tuo 'tipu eelleen' on suurenmoista. Mutta ehkäpä ette pidäkään nykyaikaisesta runoudesta?»

»En ole tullut huomanneeksi sitä», vastasi hra Preemby jalomielisesti.

»Ei niille vaunuille vain ole saattanut tapahtua mitään kamalaa», sanoi hra Crumb pessimistisellä äänellä.

Kun vaunut vihdoin saapuivat ja tilava vaatekaappi aloitti hävittävän kulkunsa käytävässä, vetosi hra Crumb kiihkeästi luojaansa kovalla, epätoivoisella äänellä ja katosi sitten lähes tuntikaudeksi.