Produced by Juha Kiuru

NÄKYMÄTÖN MIES

Kirj.

H. G. Wells

Suomentanut englanninkielestä (The Invisible Man) Aino Tuomikoski.

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.

SISÄLLYS:

1. Vieraan miehen saapuminen.
II. Teddy Henfreyn ensi vaikutelmat.
III. Tuhat yksi pulloa.
IV. Cuss haastattelee vierasta.
V. Murtovarkaus pappilassa.
VI. Huonekalut hulluina.
VII. Vieraan paljastuminen.
VIII. Menomatkalla.
IX. Thomas Marvel.
X. Marvelin käynti Ipingissä.
XI. "Vaunuissa ja Hevosissa"
XII. Näkymätön Mies menettää malttinsa.
XIII. Marvel pohtii alistumistaan.
XIV. Port Stowessa.
XV. Juokseva mies.
XVI. "Hauskojen Kriketinpelaajien" ravintolassa.
XVII. Tohtori Kempin vieras.
XVIII. Näkymätön Mies nukkuu.
XIX. Vähän alkeisperusteita.
XX. Portland-kadun varrella.
XXI. Oxford-kadulla.
XXII. Tavaravarastossa.
XXIII. Drury-kujalla.
XXIV. Epäonnistunut suunnitelma.
XXV. Näkymättömän miehen takaa-ajo.
XXVI. Wicksteedin murha.
XXVII. Kempin talon piiritys.
XXVIII. Vainooja vainottavana.
Loppuhuomautus.

ENSIMMÄINEN LUKU

Vieraan miehen saapuminen

Vieras mies tuli helmikuun lopussa talvisena päivänä, purevan tuulen pyryttäessä talven viimeistä lumisadetta, marssien nummea pitkin Bramblehurstin rautatieasemalta, pieni musta matkalaukku paksukintaisessa kädessään. Hän oli verhoutunut huppuun päästä jalkoihin asti, ja hänen pehmeän huopahattunsa reuna peitti joka tuuman hänen kasvoistaan, paitsi kiiltävää nenänpäätä. Lunta oli kasaantunut hänen hartioilleen ja rinnalleen, ja samaten se lisäsi hänen kantamaansa taakkaa valkealla harjalla. Hän meni hoiperrellen sisälle "Vaunuja ja hevosia" nimiseen majataloon paremminkin kuolleena kuin elävänä ja paiskasi matkalaukkunsa lattialle.

"Tulta", huusi hän, "ihmisrakkauden nimessä! Huone ja tulta!"

Hän tömisteli jalkojaan, pudisti lunta vaatteistaan tarjoiluhuoneessa ja seurasi sitten rouva Hallia tämän vierashuoneeseen sopiakseen lähemmin asiasta. Sen enempää esittelemättä itseään ja heitettyään pari kultarahaa pöydälle hän asettui majataloon asumaan.

Rouva Hall sytytti tulta ja jätti hänet yksin, mennen omakätisesti valmistamaan hänelle ateriaa. Sellainen vieras, joka jäi Ipingiin talvisaikana, oli ennenkuulumaton onnensattuma, puhumattakaan siitä, että tämä tulokas ei ollut kitsastelija. Emäntä päättikin osoittautua hyvän onnensa arvoiseksi.

Niin pian kuin liikkiön paistaminen oli saatu hyvälle alulle ja Millie, vähäverinen palvelijatar, hiukan elvytetyksi muutamien näppärästi valittujen halveksivien sanojen voimalla, vei rouva Hall pöytäliinan, lautaset ja lasit vierashuoneeseen ja alkoi järjestellä pöytää erinomaisen komeaksi. Vaikka tuli paloikin vireästi, huomasi hän hämmästyksekseen vieraan yhä seisovan hattu päässä ja päällystakki yllään selin häneen tuijottamassa ikkunasta, kuinka lunta tuprutti pihalle.

Hän piti kintailla verhottuja käsiään ristissä selkänsä takana ja näytti vaipuneen ajatuksiin. Rouva Hall huomasi hänen hartioilleen sataneen lumen sulavan ja valuvan matolle.

"Saanko ottaa hattunne ja takkinne, herra", sanoi hän, "ja viedä ne keittiöön kunnollisesti kuivamaan?"

"Ette", vastasi vieras kääntymättä.

Emäntä ei ollut varma siitä, oliko kuullut oikein, ja aikoi uudistaa kysymyksensä.

Silloin vieras käänsi päätään ja katsahti häneen olkansa yli. "Pidän ne mieluummin ylläni", virkkoi hän painokkaasti. Rouva Hall huomasi hänellä olevan suuret siniset silmälasit, joihin tuli valoa sivultakin, ja tuuhean poskiparran, joka ulottui takin kauluksen yli ja peitti kokonaan hänen poskensa ja kasvonsa.

"Hyvä on, herra", vastasi emäntä. "Niinkuin haluatte. Hetkisen kuluttua huone lämpenee."

Vieras ei vastannut mitään, vaan oli taas kääntänyt kasvonsa poispäin. Rouva Hall, joka huomasi keskusteluyritystensä sattuneen sopimattomaan aikaan, pani loput pöytäkalut nopeasti paikoilleen ja pujahti ulos huoneesta. Palatessaan hän näki vieraan yhä seisovan entisellä paikallaan kuin kivipatsaana, selkä kumarassa, kaulus ylös käännettynä ja vettä tippuva hatunreuna taivutettuna alas, niin että se peitti hänen kasvonsa ja korvansa. Emäntä laski munat ja sianlihan pöydälle jokseenkin pontevasti ja paremminkin huusi kuin sanoi:

"Aamiaisenne on valmis, herra."

"Kiitos", vastasi vieras heti eikä liikahtanutkaan, ennenkuin rouva Hall sulki oven. Sitten hän käännähti ja astui pöydän luo jokseenkin kiivaasti.

Mennessään tarjoilupöydän takaa keittiöön rouva Hall kuuli äänen, joka toistui säännöllisten väliaikojen kuluttua: sirk, sirk, sirk; sen sai aikaan lusikka, jota kierrettiin nopeasti vadissa. "Voi sitä tyttöä!" mutisi hän. "Sepä se, unohdin koko asian. Tuolla lailla hän vitkastelee!" Samalla kun hän itse lopetti sinapin valmistamisen, antoi hän Millielle muutamia pistoksia äärettömästä hitaudesta. Hän oli paistanut sianlihan ja keittänyt munat, itse kattanut pöydän ja tehnyt kaiken muun, jolla välin Millie (auttaja, mukamas!) oli vain nahjustellut sinapin valmistamisessa. Ja nyt oli tullut uusi vieras, jonka toivottiin viipyvän! Sitten hän täytti sinappipullon, pani sen aika komeasti kullan- ja mustankirjavalle teetarjottimelle ja vei vierashuoneeseen.

Hän koputti ovelle ja astui kohta sisälle. Silloin vieras liikahti äkkiä, niin että rouva Hall näki vain vilahdukselta jonkin valkean esineen katoavan pöydän taakse. Näytti siltä kuin vieras olisi ottanut jotakin lattialta. Emäntä laski sinappiastian pöydälle ja huomasi samassa, että päällystakki ja hattu oli riisuttu ja pantu tuolille tulen ääreen. Ja pari märkiä kenkiä uhkasi ruostuttaa hänen teräksisen tuliristikkonsa. Hän meni päättävästi näiden kapineiden luo. "Luullakseni saan ne nyt viedä kuivamaan?" kysyi hän sellaisella äänellä, joka ei tuntunut sietävän kieltoa.

"Jättäkää hattu", vastasi vieras tukehtuneella äänellä.

Käännyttyään rouva Hall huomasi hänen nostaneen päänsä ja sai nyt katsella hänen kasvojaan. Mutta tuokion aikaa emäntä tuijotti häneen liian hämmästyneenä saadakseen sanaa suustaan.

Vastatulleella oli valkea vaate — mukanaan tuomansa lautasliina — kasvojen alaosan peittona, niin että hänen suunsa ja leukansa olivat ihan piilossa. Senvuoksi hänen äänensäkin oli tuntunut niin tukehtuneelta. Se ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että rouva Hall hätkähti, vaan pelästyksen aiheutti se, että sinisten silmälasien yläpuolella peitti otsaa valkoinen side ja toinen korvia, eikä hänen kasvoistaan näkynyt muuta kuin vaaleanpunainen, terävä nenä. Se oli loistava, helakka ja kiiltävä kuten hänen tullessaankin. Hänellä oli päällään tummanruskea samettitakki, jossa oli korkea musta, liinakankaalla koristettu, niskasta ylös käännetty kaulus. Paksu musta tukka työntyi niin paljon kuin suinkin esille poikittaisten siteiden alta ja välistä omituisina tupsuina ja sarvina, tehden hänet peräti oudoksi ilmiöksi. Tämä siteitten verhoama pää oli niin toisenlainen kuin rouva Hall oli odottanut, että hän hetkiseksi jäykistyi.

Vieras ei siirtänyt lautasliinaa pois, vaan piteli sitä yhä, niinkuin rouva Hall nyt huomasi, ruskean hansikkaan peittämällä kädellään ja katseli häntä selittämättömien, kiiltävien silmälasiensa läpi. "Jättäkää hattu", sanoi hän puhuen epäselvästi valkean liinan takaa.

Rouva Hallin hermot alkoivat rauhoittua pelästyksen jälkeen. Hän pani hatun jälleen tuolille tulen ääreen. "En tiennyt, herra", aloitti hän, "että…" Ja hän vaikeni hämillään.

"Kiitos", virkkoi vieras kuivasti, katsahtaen hänestä oveen ja sitten taas häneen.

"Toimitan ne paikalla hyvin kuivamaan", sanoi emäntä ja vei vaatteet pois huoneesta.

Vielä ovesta mennessään hän katsahti vieraan valkeiden kääreiden peittämään päähän ja kiiltäviin silmälaseihin, mutta lautasliina oli yhä paikallaan. Häntä värisytti vähän ovea sulkiessaan, ja hänen kasvoiltaan kuvastui selvästi hämmästys ja neuvottomuus. "En koskaan!" kuiskasi hän. "Sepä oli!" Hän meni keittiöön ihan hiljaa ja oli sinne tultuaan äskeisen kokemuksensa liiaksi järkyttämä voidakseen kysyä Millieltä, mitä hän nyt töhersi.

Vieras istui kuunnellen hänen eteneviä askeleitaan. Sitten hän vielä vilkaisi tutkivasti ikkunaan, ennenkuin otti lautasliinan pois ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa. Hän puraisi suupalan, katsahti epäluuloisesti ikkunaan ja puraisi toisen suupalan. Noustuaan seisomaan hän otti lautasliinan käteensä, käveli huoneen poikki ja veti ikkunankaihtimen alas siihen valkeaan palttinaverhoon asti, joka varjosti alempia ruutuja. Nyt huone jäi hämärään. Hän palasi rauhoittuneen näköisenä pöydän luo ja kävi taas ruokaan käsiksi.

"Tuota miesparkaa on kohdannut onnettomuus tai sitten on hänessä tehty leikkaus tai jotakin sentapaista", sanoi rouva Hall. "Kylläpä totisesti pelästyin noita siteitä!"

Hän lisäsi vähän hiiliä tuleen, avasi vaateripustimen ja levitti matkustajan takin sille. "Ja ne silmälasit! Hänhän näytti enemmän sukeltajan kypäriltä kuin ihmisolennolta!" Hän pani vieraan kaulahuivin erääseen ripustimen kulmaan. "Ja pitää tuota nenäliinaa koko ajan suunsa kohdalla. Ja puhuu sen läpi!… Kukaties oli hänen suunsakin vioittunut."

Hän kääntyi kuin muistaen äkkiä jotakin. "Siunatkoon ja varjelkoon!" huudahti hän lähtien äkkiä liikkeelle, "etkö vieläkään ole saanut noita rääsyjä kuntoon, Millie?"

Kun rouva Hall meni korjaamaan pöydältä vieraan aamiaisruokia, varmistui yhä hänen käsityksensä, että miehen suukin oli leikattu tai vioittunut hänen kuvittelemassaan tapaturmassa, sillä koko sinä aikana, jonka rouva Hall oli huoneessa, hän ei hellittänyt kasvojensa alaosan ympäri käärittyä silkkistä kaulahuivia pistääkseen piipun imukkeen huuliensa väliin, vaikka juuri tupakoitsi. Se ei suinkaan johtunut unohtamisesta, koska rouva Hall näki hänen katselevan piipunpesää, kuinka tuli kyti siinä loppuun. Hän istui nurkassa selkä ikkunankaihtimeen päin ja puheli nyt, syötyään ja juotuaan ja kunnollisesti lämmettyään, vähemmän ärtyisästi ja jurosti kuin aikaisemmin. Tulen heijastus antoi hänen suurille silmälaseilleen jonkinlaista punaista eloisuutta, joka oli niiltä puuttunut tähän asti.

"Minulla on vähän matkatavaroita Bramblehurstin asemalla", virkkoi hän ja kysyi emännältä, kuinka saisi ne toimitetuiksi haltuunsa. Hän kumarsi kääreiden peittämää päätään hyvin kohteliaasti kiitokseksi selityksistä. "Huomennako?" sanoi hän. "Eikö käy päinsä hakea niitä aikaisemmin?" Hän näytti pettyneeltä rouva Hallin vastatessa: "Ei." "Oletteko aivan varma? Eikö kukaan voisi lähteä sinne hevosella?"

Rouva Hall vastaili hyvin auliisti ja yritti sitten panna keskustelua alulle. "Tie hiekkanummen yli on jokseenkin jyrkkä", sanoi hän, kun tuli puhe hevosella ajamisesta, ja jatkoi käyttäen hyväkseen tilaisuuden tarjoamaa aihetta: "Vähän toista vuotta sitten eräät ajoneuvot kaatuivat siellä. Muuan herra kuoli, paitsi ajajaa. Tapaturmathan sattuvat yhdessä hetkessä, eikö niin?"

Mutta vierasta ei saanut niin helposti mukaan. "Aivan niin", virkkoi hän kaulahuiviinsa, katsellen emäntää rauhallisesti läpitunkemattomien lasiensa takaa.

"Mutta kestää kauan, ennenkuin niistä paranee, eikö niin? Minun sisarenpoikanikin, Tom, leikkasi käsivarteensa viikatteella — kompastui siihen niityllä — ja varjelkoon, sai kolme kuukautta olla käsi siteessä! Tuskin uskonettekaan sellaista. Se on saanut minut ihan pelkäämään viikatetta."

"Voin hyvin ymmärtää sen", sanoi matkustaja.

"Pelkäsimme jonkin aikaa, että hänet pitäisi leikata, kun hän oli niin huonossa kunnossa."

Vieras naurahti katkonaisesti — se oli jonkinlainen naurunhaukahdus, jonka hän tuntui nielaisevan ja tukahduttavan suussaan. "Niinkö?" virkkoi hän.

"Aivan niin. Eikä se ollut mikään naurunasia niille, joiden piti puuhailla hänen kanssaan, niinkuin minun, sillä sisareni aika meni melkein kokonaan pienokaisten hoitoon. Siinä sai sitoa kääreitä, herra, ja avata kääreitä. Niin että jos uskallan sanoa…"

"Annatteko minulle vähän tulitikkuja?" keskeytti vieras jyrkästi.
"Piippuni on sammunut."

Rouva Hall vaikeni äkkiä, matkustaja menetteli tosiaankin tylysti häntä kohtaan kaiken sen jälkeen; mitä hän oli tehnyt. Hän tuijotti hetkisen vieraaseen, muisti sitten kultakolikot ja lähti noutamaan tulitikkuja.

"Kiitos", sanoi vieras lyhyesti rouva Hallin pannessa ne pöydälle. Sitten hän kääntyi syrjittäin ja tuijotti taas ulos ikkunasta. Ilmeisestikin oli leikkauksia ja kääreitä koskeva keskusteluaihe hänelle arka kohta. Rouva ei sittenkään "uskaltanut sanoa". Mutta vieraan töykeä käytös oli ärsyttänyt häntä, ja Milliellä oli sinä iltapäivänä kuumat paikat.

Matkustaja pysyi vierashuoneessa kello neljään asti, antamatta emännälle pienintäkään aihetta tulla huoneeseen. Enimmäkseen hän oli aivan hiljaa koko ajan. Tuntui siltä kuin hän istuisi sakenevassa pimeässä, poltellen tulen ääressä — ehkäpä torkkuenkin.

Kerran tai pari olisi utelias kuuntelija voinut kuulla hänen kohentelevan hiiliä, ja viiden minuutin ajan hän asteli huoneessa edestakaisin. Hän kuulosti puhelevan itsekseen. Sitten nojatuoli rasahti hänen taas istuutuessaan.

TOINEN LUKU

Teddy Henfreyn ensivaikutelmat

Neljän aikaan, kun oli jo hyvin pimeä ja rouva Hall juuri koetti rohkaista mieltään mennäkseen kysymään vieraaltaan, haluaisiko hän teetä, tuli kellokauppuri Teddy Henfrey ravintolahuoneeseen.

"Voi taivas, rouva Hall", sanoi hän, "tämäpä on vasta hirveä ilma ohutkenkäiselle!" Lunta pyrytti yhä sakeammin.

Rouva Hall myönsi niin olevan ja huomasi sitten, että kellokauppurilla oli laukkunsa mukanaan. "Kun nyt kerran olette tullut, herra Teddy", sanoi hän, "niin toivoisin teidän vähän vilkaisevan vierashuoneen vanhaan kelloon. Se käy ja lyö hyvin kovaa, mutta tuntiosoitin ei tee muuta kuin näyttää aina vain kuutta."

Henfreyn edellä hän meni vierashuoneen ovelle, koputti ja astui sisään.

Avatessaan oven hän huomasi, että hänen vieraansa istui nojatuolissa tulen ääressä ja näytti torkkuvan, kääreiden peittämä pää toiselle puolelle vaipuneena. Huoneen ainoana valaistuksena oli tulen hehku. Kaikki oli punertavaa, varjomaista ja epäselvää rouva Hallin silmissä, varsinkin kun hän oli juuri sytyttänyt ravintolahuoneen lampun ja hänen silmänsä olivat häikäistyneet. Mutta sekunnin ajan hänestä näytti kuin tuolla miehellä, jota hän katseli, olisi suunnaton suu aivan ammollaan, laaja, uskomattoman iso suu, joka kerrassaan nieli hänen kasvojensa alaosan. Se oli hetken vaikutelma: valkeaan kääritty pää, hirveät silmälasit ja kammottava aukko sen alapuolella. Silloin vieras liikahti, suoristautui tuolillaan ja kohotti kätensä. Rouva Hall avasi ovea enemmän, niin että huone tuli valoisammaksi, ja näki matkustajan selvemmin, kaulaliina kasvoilla aivan samoin kuin oli nähnyt hänen aikaisemmin pitelevän ruokaliinaa. Hän luuli varjojen äsken pettäneen.

"Suvaitsetteko, herra, että tämä mies tulee vähän katsomaan kelloa?" kysyi rouva Hall toipuen hetkellisestä hämmingistään.

"Katsomaan kelloa?" toisti vieras tuijottaen ympärilleen unisen näköisenä ja puhuen kämmenensä läpi. Sitten hän heräsi paremmin ja vastasi: "Kyllä."

Rouva Hall lähti hakemaan lamppua, ja matkustaja nousi ja venytteli itseään. Sitten tuli valoa, ja sisään astuva Teddy Henfrey näki edessään kääreisiin verhotun henkilön. Hän "nolostui", kuten hän sanoi jälkeenpäin.

"Hyvää iltaa", virkkoi matkustaja katsahtaen häneen, kuten Henfrey sanoi, muistellen tummien silmälasien välkettä, "aivan kuin hummeri".

"Toivoakseni", sanoi Henfrey, "en lainkaan häiritse".

"Ette suinkaan", vastasi vieras. "Vaikka käsitykseni mukaan", virkkoi hän kääntyen rouva Halliin päin, "tämä huone kuuluu minulle yksin".

"Minä otaksuin, herra", sanoi rouva Hall, "että mieluummin soisitte kellon…"

"Aivan niin", huomautti vieras, "aivan niin, mutta ylimalkaan minä haluan olla yksin ja rauhassa".

Hän kääntyi selin tulisijaan ja pani kätensä selän taakse.

"Ja heti", virkkoi hän, "kun kello on korjattu, haluaisin mielelläni vähän teetä. Mutta ei ennen kuin kello on korjattu."

Rouva Hall oli lähtemäisillään huoneesta — hän ei tällä kerralla yrittänyt saada keskustelua alkuun, koska ei halunnut Henfreyn läsnäollessa kuulla nolaavia sanoja — kun hänen vieraansa kysyi, oliko hän ryhtynyt mihinkään toimiin Bramblehurstiin jääneiden matkalaukkujen noutamiseksi. Emäntä vastasi puhuneensa asiasta postinkuljettajalle, joka voisi tuoda ne seuraavana päivänä.

"Olette siis varma, ettei se käy päinsä aikaisemmin?" kysyi matkustaja.

Rouva Hall vastasi myöntäen, mutta hyvin kylmäkiskoisesti.

"Haluan mainita teille", lisäsi vieras, "että olen kokeita tekevä tutkija. Olin niin viluissani ja väsynyt, etten tullut siitä puhuneeksi."

"Niinkö tosiaankin?" virkkoi rouva Hall, jonka mielenkiinto virisi.

"Ja minun matkatavarani sisältävät koneita ja välineitä."

"Ne ovat varmaankin hyvin hyödyllisiä kapineita", huomautti rouva Hall.

"Ja haluan tietysti mielelläni jatkaa tutkimuksiani."

"Se on selvä asia, herra."

"Se vaikutin, joka sai minut tulemaan Ipingiin", puheli vieras edelleen, varovasti harkiten, "oli halu päästä yksinäisyyteen. En halua, että minua häiritään työssäni. Paitsi työtäni, eräs tapaturma…"

"Sitähän minä ajattelinkin", tuumi rouva Hall itsekseen.

"Tekee syrjään vetäytymisen tavallaan välttämättömäksi. Silmäni ovat toisinaan niin heikot ja arat, että minun on tuntikausiksi sulkeuduttava pimeään — oikein lukittava itseni seinien sisälle. Toisinaan — silloin tällöin. Ei nyt, ei millään muotoa. Sellaisina hetkinä on pieninkin häiriö, vieraan tulo huoneeseen, ihan kiduttavan tuskallinen minulle… Nämä asiat pitäisi ymmärtää jo alussa."

"Aivan varmasti", sanoi rouva Hall. "Jos saisin olla niin rohkea ja kysyä…"

"Siinä on luullakseni kaikki", vastasi vieras niin tyynen ja vastaanväittämättömän lopullisesti kuin hän osasi, milloin vain tahtoi. Rouva Hall jätti kysymyksensä ja myötätuntonsa parempaan tilaisuuteen.

Rouva Hallin lähdettyä huoneesta jäi matkustaja yhä seisomaan tulen eteen ja tuijottamaan, niinkuin Henfrey sanoi, kellon korjausta. Henfrey teki työtään lamppu vieressään, ja vihreä varjostin loi hohtavaa valoa hänen käsiinsä, kellon kaappiin ja pyöriin ja jätti muun osan huonetta pimeäksi. Kun hän katsahti toisaalle, pyöri hänen silmissään värillisiä pilkkuja. Luonnostaan uteliaana hän oli ottanut koneiston esille, mikä oli ihan tarpeeton toimenpide — haluten viivytellä lähtöään ja ehkä päästä puheisiin vieraan kanssa. Mutta matkustaja seisoi paikallaan ääneti ja liikkumatta. Se alkoi vähitellen hermostuttaa Henfreytä. Hänestä tuntui kolkon yksinäiseltä huoneessa. Katsahtaessaan tulisijaan päin hän näki harmaana ja hämäränä kääreisiin verhotun pään ja suunnattomat, tummat silmälasit, jotka tuijottivat kiinteästi vihreiden pilkkujen lennellessä niiden edessä. Se tuntui Henfreystä niin kamalalta, että he jäivät hetkiseksi tuijottamaan hievahtamatta toinen toiseensa. Sitten Henfrey jälleen käänsi katseensa. Kerrassaan hankala asema! Olisi mielellään tahtonut sanoa jotakin. Huomauttaisiko hän, että ilma oli hyvin kylmä tähän vuodenaikaan?

Hän katsahti vieraaseen kuin tähdätäkseen tämän alkulaukauksen.
"Ilma…" aloitti hän.

"Miksette lopeta ja lähde pois?" kysyi jäykkä olento ilmeisesti vaivoin hilliten raivoaan. "Teidänhän olisi vain kiinnitettävä tuntiosoitin kohdalleen. Tehän suorastaan puijaatte minua."

"Kuulkaahan, herra — minuutti vain enää. Minä vain silmäilin…" ja
Henfrey lopetti työnsä ja lähti pois.

Mutta hän oli äärettömän loukkaantunut. "Hitto vieköön!" mutisi hän tallustellessaan kylätietä lumisateessa, "täytyyhän kelloa joskus korjata, totisesti."

Ja vielä: "Eikö teihin saa katsoa? Rumilukseen!"

Ja sitten taas: "Nähtävästi ei. Jos poliisi ajaisi teitä takaa, ette voisi olla paksummissa kääreissä ja siteissä."

Gleesonin nurkassa hän näki Hallin, joka oli äskettäin nainut "Vaunujen ja Hevosten" majatalon emännän ja nyt ajoi Ipingin vaunuja, kun ihmiset sattumalta niitä tarvitsivat, Sidderbridge Junctioniin, ja joka nytkin oli sieltä paluumatkalla. Hall oli selvästikin "pysähtynyt vähän" Sidderbridgeen hänen ajotavastaan päättäen. "Mitä kuuluu, Teddy?" kysyi hän ohi mennessään.

"Teillä on eri veikeä olento kotona."

Hall pysähdytti hevosensa puhelunhaluisena. "Mikä se on?" kysyi hän.

"Kummallisen näköinen vieras on asettunut 'Vaunuihin ja Hevosiin'", virkkoi Teddy. "Totta totisesti!"

Ja hän ryhtyi elävin värein kuvailemaan Hallille tätä eriskummaista vierasta. "Tuntuu vähän valepuvulta, vai mitä? Minä haluaisin nähdä ihmisen kasvot, jos ottaisin hänet vastaan omiin huoneisiini", lisäsi Henfrey. "Mutta naiset ovat niin luottavaisia — kun on puhe vieraista. Hän on ottanut haltuunsa teidän huoneenne eikä ole edes ilmoittanut nimeään, Hall."

"Oikeinko tuo on totta?" virkkoi Hall, jolla oli hidas käsityskyky.

"Kyllä", vastasi Teddy. "Viikoksi. Mikä hän lieneekin, ette pääse hänestä eroon viikon päiviin. Ja hän odottaa monia matkalaukkujaan huomenna, niinkuin hän sanoo. Toivokaamme, ettei niissä ole kiviä, Hall."

Hän kertoi Hallille, kuinka hänen tätiään oli Hastingsissa huiputtanut eräs matkustaja, jonka laukut olivatkin tyhjät. Näin hän jätti Hallin epämääräiseen ja arvelevaan mielentilaan. "Lähdeppäs liikkeelle, vanha tammani", virkkoi Hall. "Minun täytyy tosiaankin ottaa asiasta selvä."

Teddy tallusteli edelleen, mieli tuntuvasti keventyneenä.

Mutta sen sijaan, että olisi ottanut "selvän asiasta", Hall sai palatessaan kovan läksytyksen vaimoltaan, koska oli viipynyt Sidderbridgessä niin kauan. Ystävällisiin kysymyksiin hän sai tiuskivia eikä suinkaan tarkkoja vastauksia. Mutta Teddyn kylvämä epäluulon siemen iti Hallin mielessä tällaisesta masentavasta kohtelusta huolimatta.

"Ette te naiset kaikkea ymmärrä", virkkoi Hall, päättäen ottaa varmemman selon oudon miehen persoonasta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ja hänen mentyään nukkumaan noin puolikymmenen aikaan Hall astui hyvin taistelunhaluisena vierashuoneeseen, katseli ankarasti vaimonsa kalustoa nimenomaan näyttääkseen, ettei matkustaja ollut täällä isäntä, ja tutki vähän ylenkatseellisesti erästä vieraan jättämää paperiarkkia, jossa oli matemaattisia tehtäviä. Vetäytyessään makuulle hän neuvoi rouva Hallia tarkoin katselemaan uuden tulokkaan matkakapineita, kun ne tulisivat seuraavana päivänä.

"Pidähän huolta omista asioistasi, Hall", sanoi rouva Hall, "minä kyllä hoidan omani".

Hän oli sitäkin halukkaampi näykkimään Hallia, kun vieras epäilemättä oli harvinaisen outo matkustaja, josta hän itsekään ei suinkaan ollut varma. Puoliyön aikaan hän heräsi unesta, jossa oli nähnyt suunnattomien, valkeiden, nauriintapaisten päiden laahautuvan jäljessään loppumattomien kaulojen huipulla, suurten mustien silmien hehkussa. Mutta järkevä nainen kun oli, hän hillitsi kauhunsa, kääntyi ja vaipui jälleen uneen.

KOLMAS LUKU

Tuhat yksi pulloa

Tämä omituinen mies singahti siis äärettömyydestä Ipingin kylään helmikuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä suojasään juuri alkaessa. Seuraavana päivänä tulivat hänen matkatavaransa sohjukelillä — ja kerrassaan ihmeelliset ne olivatkin. Niihin kuului pari matka-arkkua, tosiaan sellaisia kuin järkimiehellä voisikin olla, mutta niiden lisäksi tuli laatikko kirjoja — suuria, paksuja kirjoja, joista muutamissa oli käsittämätöntä kirjoitusta — ja tusinan verran tai ehkä enemmänkin koreja, laatikoita ja lippaita. Näissä oli olkiin pakattuja esineitä, jotka Hallin mielestä olivat lasipulloja hänen sivumennen uteliaasti penkoessaan olkia. Matkustaja, jolla oli verhonaan hattu, takki, hansikkaat ja viitta, tuli kärsimättömänä ulos Fearensiden ajoneuvoja vastaan, Hallin vaihtaessa ajajan kanssa muutamia sanoja, ennenkuin ryhtyisi auttamaan tavarain kantamista sisälle, eikä ollenkaan huomannut Fearensiden koiraa, joka ihastellen nuuski Hallin jalkoja.

"Tuokaa vihdoinkin ne arkut", virkkoi hän. "Olen jo tarpeeksi odottanut".

Ja hän astui rappusia myöten vaunujen peräpäätä kohti kuin tarttuakseen pienempään koriin.

Mutta tuskin oli Fearensiden koira nähnyt hänet, kun sen korvat nousivat pystyyn, ja se alkoi hurjasti murista. Vieraan kiirehtiessä alas portaita se loikkasi epävarmasti ja karkasi sitten suoraa päätä kiinni hänen käteensä. "Voih!" huudahti Hall peräytyen, sillä hän ei ollut mikään sankari koirien parissa, ja Fearenside kiljui: "Maahan!" ja läiskäytti ruoskaansa.

He näkivät koiran irroittaneen hampaansa kädestä, kuulivat potkaisun ja huomasivat koiran tekevän syrjähypyn, tarttuvan kiinni vieraan sääreen, jolloin hänen housunsa kuuluivat repeävän. Silloin sattui Fearensiden ruoskan ohuempi pää koiraan, joka kauhusta ulvahtaen peräytyi vaunujen pyörien alle. Kaikki tuo kesti vain vajaan puolen minuutin. Ei kukaan puhunut, kaikki huusivat. Vieras vilkaisi pikaisesti repeytyneeseen hansikkaaseensa ja sääreensä, näytti aikovan kumartua katsomaan jälkimäistä, mutta kääntyi sitten ja syöksyi nopeasti portaita ylös majataloon. He kuulivat hänen päistikkaa rientävän käytävän poikki ja ylös makuuhuoneeseensa matottomia portaita pitkin.

"Kuuleppas sinä, peto", sanoi Fearenside kömpien vaunuista maahan ruoska kädessään, koiran katsellessa häntä pyörän läpi. "Tulehan tänne!" jatkoi hän. "Parasta on nyt tulla."

Hall oli seisonut suu ammollaan. "Koira puri häntä", sanoi hän. "Minun täytyy lähteä häntä katsomaan."

Ja hän juosta hölkytti vieraan jäljessä. Käytävässä hän tapasi rouva
Hallin. "Ajajan koira", virkkoi hän, "puri häntä".

Hän asteli kiireesti yläkertaan, ja kun matkustajan huoneen ovi oli raollaan, työnsi hän sen auki ja aikoi astua sisään muitta mutkitta, sillä hän oli myötätuntoisella mielellä.

Ikkunankaihdin oli vedetty alas ja huone hämärä. Hän huomasi vilahdukselta kerrassaan oudon ilmiön, joka näytti häntä kohti heiluvalta poikkihakatulta käsivarrelta, ja kasvot, joissa oli kolme suurta epämääräistä valkoista läikkää aivan kuin vaalean orvokin terässä. Silloin hän sai kovan iskun rintaansa ja singahti takaisin. Ovi läjähti kiinni vasten hänen kasvojaan ja väännettiin lukkoon. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hänellä ollut ollenkaan aikaa tarkasteluun. Muodottomien hahmojen vilahdus, isku ja tärähdys. Siinä hän seisoi pienellä hämärällä portaiden siltamalla ihmetellen, mitä hän oikein olikaan nähnyt.

Muutamien minuuttien kuluttua hän yhtyi siihen pieneen ryhmään, joka oli kokoontunut "Vaunujen ja Hevosten" ulkopuolelle. Fearenside kertoi juttua taas toiseen kertaan. Rouva Hall sanoi, ettei hänen koirallaan ollut mitään oikeutta purra majatalon vieraita. Sekatavarakauppias Huxter tien toiselta puolelta seisoi siinä kyselemässä, niinikään seppä Sandy Wadgers arvostelemassa, sitäpaitsi vaimoja ja lapsia, jotka kaikki puhelivat tylsästi: "Äläppäs vain anna sen purra minua, muista se"; "ei ole oikein pitää sellaisia koiria"; "miksi se sitten puri häntä?" ja niin edespäin.

Hallista, joka tuijotti heihin portailta ja kuunteli, tuntui uskomattomalta, että hän oli nähnyt jotakin niin kummallista yläkerrassa. Sitäpaitsi oli hänen sanavarastonsa liian rajoitettu riittääkseen hänen vaikutelmiensa kuvailemiseen.

"Hän väittää tulevansa toimeen ilman apua", virkkoi hän vastaukseksi vaimonsa kysymykseen. "Meidän on kai parasta ruveta kuljettamaan sisälle hänen matkatavaroitaan."

"Hänen pitäisi heti syövyttää sitä tulella", sanoi rouva Hall, "varsinkin jos se on vähänkään tulehtunut".

"Minä ampuisin koiran, niin minä vain tekisin", huomautti eräs nainen joukosta.

Äkkiä alkoi koira uudelleen ulvoa.

"Tulkaahan viimein!" huusi vihainen ääni oviaukosta. Siinä seisoi vieras, huivi leuan ympäri käärittynä, kaulus pystyssä ja hattu taivutettuna alaspäin. "Mitä pikemmin saatte tavarat sisälle, sitä parempi." Eräs pihalla seisojista väitti hänen vaihtaneen housuja ja hansikkaita.

"Saitteko pahan haavan, herra?" kysyi Fearenside. "Minä olen peräti pahoillani, että koira…"

"En pienintäkään", vastasi vieras. "En edes nahan repeämää. Tuokaa nyt tavarat joutuin."

Sitten hän kirosi hiljaa, niin väitti Hall.

Kohta kun ensimmäinen kori oli matkustajan määräysten mukaan kannettu vierashuoneeseen, kävi hän siihen käsiksi tavattoman kiihkeästi ja alkoi purkaa sitä, hajoittaen olkia, vähintäkään välittämättä rouva Hallin matosta. Sieltä hän otti pulloja — pieniä, paksuja, jauhetta sisältäviä pulloja, pieniä ja hoikkia pulloja, joissa oli värillisiä ja valkeita nesteitä, pitkulaisia sinisiä pulloja, joissa oli nimilappu myrkkyä, pyöreitä pulloja, joilla oli hoikat kaulat, suuria vihreitä lasipulloja, suuria valkeita lasipulloja, pulloja, joissa oli lasikorkit ja nimilappu kiiltävästä lasista, pulloja, joissa oli puiset tuppilot, viinipulloja, ruokaöljypulloja — ja laski ne riveihin lipastolle, uunin reunalle, ikkunan edessä olevalle pöydälle, ympäri lattiaa, kirjahyllylle — kaikkialle. Bramblehurstin apteekki ei voinut kerskailla niin monista pulloista. Se oli merkillinen näky. Kori toisensa jälkeen työnsi esiin pulloja, kunnes kaikki kuusi olivat tyhjät ja pöydällä korkea kasa olkia. Ainoat esineet, jotka ilmestyivät näistä koreista pullojen keralla, olivat joukko koeputkia ja huolellisesti pakattu vaaka.

Purettuaan korien sisällyksen vieras siirtyi ikkunan luo ja ryhtyi työhön, vähintäkään välittämättä hujan hajan jääneistä oljista, sammuneesta tulesta, ulkona olevasta kirjalaatikosta tai muista yläkertaan kannetuista matka-arkuista ja kapineista.

Kun rouva Hall toi hänelle päivällistä, oli hän jo niin kokonaan vaipunut työhönsä, tiputellen pulloista pieniä pisaroita koeputkiin, ettei kuullut emännän askeleita, ennenkuin tämä oli lakaissut pois olkikasan ja pannut tarjottimen pöydälle, ehkä jonkun verran tarmokkaasti, nähdessään missä kunnossa lattia oli. Sitten vieras puolittain käänsi päätään ja palautti sen taas paikalla entiseen asentoon. Mutta rouva Hall huomasi hänen ottaneen silmälasit pois. Ne olivat hänen vieressään pöydällä, ja näytti siltä kuin hänen silmäkuoppansa olisivat olleet kerrassaan tyhjät. Sitten vieras pani silmälasit jälleen kohdalleen ja kääntyi katselemaan emäntää. Tämä aikoi juuri ryhtyä valittelemaan lattialle kasatuista oljista, kun vieras ennätti hänen edelleen.

"Toivoisin, ettette tulisi sisälle koputtamatta", virkkoi hän ihan luonnotonta kiukkua ilmaisevalla äänenpainolla, joka oli hänelle niin ominainen.

"Minä koputin, mutta nähtävästi…"

"Ehkä niin. Mutta minun tutkimuksissani — minun peräti tärkeissä ja välttämättömissä tutkimuksissani — pieninkin häiriö, oven raottaminen… Minun täytyy pyytää teitä…"

"Aivan niin, herra. Voittehan lukita oven, jos kerran olette tuollainen. Milloin tahansa."

"Siinäpä hyvä aate", vastasi vieras.

"Nämä oljet sitten. Jos uskaltaisin huomauttaa…"

"Älkäähän nyt! Jos oljista on kiusaa, niin merkitkää ne laskuun." Ja hän mutisi emännälle sanoja, jotka epäilyttävästi muistuttivat kirouksia.

Hän oli niin kummallisen näköinen seisoessaan siinä hyökkäävänä ja vimmastuneena pullo toisessa ja koeputki toisessa kädessä, että rouva Hall melkein pelästyi. Mutta hän oli päättäväinen nainen. "Siinä tapauksessa haluaisin tietää, herra, mitä pidätte kohtuullisena…"

"Shillingiä — merkitkää shillingi. Varmaankin shillingi riittää?"

"Olkoon niin", sanoi rouva Hall, ottaen esille liinan ja ruveten levittämään sitä pöydälle. "Jos olette tyytyväinen, niin tietysti…"

Vieras kääntyi ja istuutui takinkaulus emäntään päin.

Koko iltapäivän hän työskenteli ovi lukittuna. Ja enimmäkseen hiljaa, niinkuin rouva Hall saattoi todistaa. Mutta kerran kuului tärähdys ja yhteen kalahtavien pullojen helinää, ikäänkuin olisi isketty nyrkkiä pöytään. Sitten saattoi erottaa lattialle viskattujen lasien kilinää ja vähän myöhemmin nopeaa astelua huoneen poikki. Peläten, että jotakin oli hullusti, rouva Hall meni ovelle ja kuunteli välittämättä koputtaa.

"En voi jatkaa tätä", raivosi vieras, "en voi jatkaa! Kolmesataa
tuhatta, neljäsataa tuhatta! Tuollainen hirveä määrä! Petetty!
Koko elämäni ajan se voi ahdistaa minua!… Kärsivällisyyttä!
Kärsivällisyyttä sentään!… Hullu! hullu!"

Tarjoiluhuoneesta kuului kengännaulojen kopinaa kivilattialla ja rouva Hallin täytyi, vastoin tahtoaankin poistua siitä paikasta, jossa oli kuunnellut vieraan yksinpuhelua. Hänen palatessaan oli huoneessa ihan hiljaista, paitsi että kuului sen tuolin heikkoa narinaa, jolla vieras istui, ja pullon helinää silloin tällöin. Kaikki oli ohi, vieras oli taas ryhtynyt työhönsä.

Viedessään sisälle teetä rouva Hall huomasi eräässä huoneen nurkassa koveron peilin alapuolella lasinsirpaleita ja keltaisen tahran, joka oli huolimattomasti pyyhkäisty pois. Hän huomautti siitä.

"Merkitkää se laskuun", sähisi vieras. "Älkää Jumalan tähden vaivatko minua! Jos tapahtuu vahinkoa, niin merkitkää se laskuun", ja hän merkitsi yhä numeroita edessään olevaan muistikirjaan.

"Sanonpa teille jotakin", virkkoi Fearenside salaperäisesti.

Oli myöhäinen iltapäivä, ja he istuivat Iping Hangerin pienessä oluttuvassa.

"No mitä?" kysyi Teddy Henfrey.

"Se koskee sitä miestä, jota koirani puri. Kuulkaapas, hän on musta. Ainakin hänen säärensä. Näin sen hänen housujensa ja hansikkaan repeämästä. Olisi voinut odottaa näkevänsä jotakin vaaleaa, eikö niin? Mutta ei — mitään sellaista ei näkynyt. Vain mustaa. Sanonpa teille, että hän on yhtä musta kuin minun hattuni."

"Sepä kummaa!" ihmetteli Henfrey. "Kerrassaan merkillinen juttu. Mutta hänen nenänsähän on yhtä heleä kuin maalattu!"

"Niin on", myönsi Fearenside. "Sen tiedän. Nyt kerron sinulle, mitä arvelen. Se mies on kirjava, Teddy, toisin paikoin musta, toisin valkea. Ja hän häpeää sitä. Hän on jotakin sekarotua, ja väri on levinnyt häneen eri läikkinä eikä ole sekaantunut. Olen kuullut sellaisesta ennenkin. Ja niin käy tavallisesti hevosten, niinkuin kuka tahansa voi huomata."

NELJÄS LUKU

Cuss haastattelee vierasta

Olen kuvaillut jokseenkin yksityiskohtaisesti muukalaisen saapumista Ipingiin, jotta lukija ymmärtäisi hänen aikaansaamansa omituisen vaikutuksen. Mutta lukuunottamatta kahta kummallista tapausta saattaa hänen oleskeluaan koskevat asianhaarat sivuuttaa hyvin lyhyesti siihen erikoiseen päivään asti, jolloin vietettiin klubin juhlaa.

Rouva Hallin kanssa hänellä sattui monta kahakkaa kotoisen järjestyksen vuoksi, mutta huhtikuun loppuun asti, jolloin näkyi ensi merkkejä rahanpuutteesta, hän joka tapauksessa voitti emäntänsä sillä helpolla keinolla, että suoritti eri maksun. Hall ei pitänyt hänestä ja arveli milloin vain uskalsi, että olisi viisainta päästä eroon vieraasta. Enimmäkseen hän kuitenkin uljaasti salasi vastenmielisyytensä ja vältti vierastaan niin paljon kuin mahdollista.

"Odotappas kesään asti", virkkoi rouva Hall ymmärtäväisesti, "jolloin taiteilijat alkavat tulla. Silloin saamme nähdä. Hän voi olla vähän komenteleva, mutta täsmällisesti maksetut laskut ovat täsmällisesti maksettuja laskuja, mitä sitten sanonetkin."

Vieras ei käynyt kirkossa eikä vaatteittensakaan puolesta tehnyt mitään erotusta pyhän ja arkipäivien välillä. Rouva Hallin mielestä hän teki työtä hyvin oikullisesti. Joinakin päivinä hän tuli varhain alakertaan ja työskenteli yhtämittaisesti. Toisina hän nousi myöhään, kulki huoneessaan kiivaasti edestakaisin tuntikausia, poltteli tai nukkui istuen nojatuolissa tulen ääressä. Hänellä ei ollut minkäänlaista yhteyttä kylän ulkopuolisen maailman kanssa. Hänen mielenlaatunsa pysyi edelleenkin perin epäluotettavana. Enimmäkseen hän käyttäytyi kuin mies, jota vaivaa melkein sietämätön ärtyisyys, ja kerran tai pari hän katkaisi, repi, särki tai murskasi esineitä äkillisessä väkivaltaisuuden puuskassa. Hänen tapansa puhella itsekseen matalalla äänellä kävi yhä yleisemmäksi, mutta vaikka rouva Hall kuunteli tunnollisesti, ei hän saanut vähintäkään selvää kuulemastaan.

Harvoin hän liikkui ulkona päivisin, mutta hämärässä hänellä oli tapana lähteä liikkeelle tiukasti verhottuna, yhdentekevää oliko kylmä vai ei, ja hän valitsi yksinäisimmät polut tai tiet, joita puut ja töyräät enimmin varjostivat. Hänen mulkoilevat silmälasinsa ja kaameat, sidotut hatun varjostamat kasvonsa ilmestyivät epämiellyttävän äkkiä pimeydestä jonkun kotiin palaavan työmiehen eteen, ja Teddy Henfrey, syöksähtäessään eräänä iltana ulos "Tulipunaisen Takin" ravintolasta puolikymmenen aikaan, pelästyi hurjasti pelkän pääkallon näköistä päätä (hän käveli hattu kädessä), johon äkkiä lankesi valoa avoimesta ravintolan ovesta. Lapset, jotka näkivät hänet iltamyöhään, uneksivat möröistä, ja epäilyttävältä näytti, olivatko pojat hänestä vastenmielisempiä kuin hän pojista, mutta joka tapauksessa oli vastenmielisyys kummallakin taholla hyvin voimakas.

Ehdottomasti oli niin merkillisen näköinen ja sillä tavalla käyttäytyvä henkilö tavallisena keskustelunaiheena Ipingin kaltaisessa kylässä. Paikkakuntalaiset käsittivät kovin eri tavalla hänen puuhansa. Rouva Hallille se oli arka asia. Kysyttäessä hän selitti hyvin varovasti, että vieras oli "eksperimenteeraava tutkija", sivuuttaen sievästi monta tavua kuin salakuoppia peläten. Kun häneltä kysyi, mitä "eksperimentteeraava" tutkija oli, sanoi hän jonkinlaista etevämmyyttä vihjaisten, että useimmat sivistyneet ihmiset tiesivät, mitä se oli, ja että se merkitsi niin paljon kuin "salattujen asiain keksijä". Hänen vierastaan oli muka kohdannut tapaturma, joka oli joksikin aikaa pilannut hänen kasvojensa ja käsiensä värin, ja kun hänellä oli tunteellinen luonne, ei häntä haluttanut kiinnittää asiaan yleisön huomiota.

Kun rouva Hall ei ollut saapuvilla, lausuttiin hyvinkin usein sellaisia arveluita, että matkustaja oli rikollinen, joka koetti päästä lain kourista peittämällä itsensä poliisin silmiltä. Tämä ajatus oli lähtöisin Teddy Henfreyn aivoista. Ei tiedetty mitään mainitsemisen arvoista rikosta tapahtuneeksi helmikuun puolivälin tai loppupäivien jälkeen. Kansalliskoulun koetteelle määrätyn apulaisen Gouldin mielikuvituksessa tämä käsitys muuttui sellaiseksi, että vieras oli valepukuinen anarkisti, joka valmisteli räjähdysaineita, ja hän päätti ryhtyä niihin salapoliisin toimenpiteisiin, joihin hänen aikansa riitti. Nämä puuhat ilmenivät enimmäkseen siten, että hän katsoi hyvin tarkasti muukalaiseen, milloin vain näki hänet, tai kyseli ihmisiltä, jotka eivät olleet koskaan nähneet vierasta. Mutta hän ei saanut selville mitään.

Toinen mielipiteiden suunta noudatti Fearensidea ja joko hyväksyi käsityksen, että hän oli kirjava, tai jonkin muunnoksen siitä. Niinkuin esimerkiksi Silas Durgan, jonka kuultiin vakuuttavan, että "jos hän tahtoisi näyttäytyä Aatamin puvussa, hän rikastuisi tuossa tuokiossa", ja — jonkun verran teologi kun oli — vertaavan vierasta mieheen, jolla oli yksi leiviskä. Sellaistakin mielipidettä esitettiin, että matkustaja oli vaaraton vähäjärkinen. Tällä käsityksellä oli se etu, että kaikki seikat oli sen avulla helppo selittää. Näiden pääryhmien välillä oli epäilijöitä ja sovittelijoita. Sussexilaiset eivät ole kovinkaan taikauskoisia, ja vasta huhtikuun alkupuolella sattuneiden tapausten jälkeen ensi kerran kuiskattiin kylässä ajatus, että tässä oli jotakin yliluonnollista. Silloinkin sitä uskoivat vain naiset.

Mutta mitä tahansa hänestä vain ajateltiinkin, oli Ipingin asukkaille yhteistä se, etteivät he pitäneet hänestä. Hänen ärtyisyytensä, vaikka sen olisi voinut käsittää kaupunkilaisessa henkisen työn tekijässä, oli näistä rauhallisista sussexilaisista hämmästyttävä. Tuon tuostakin heitä ihmetyttivät hänen kiihkeät liikkeensä; kiivaasti kävellessään pimeän tultua hän oli törmännyt heihin rauhallisen nurkan takaa, lyijypäisellä kepillään hän uhkasi kaikkia uteliaita tunkeilijoita, hämärä miellytti häntä siinä määrin, että hän sulki ovet, veti alas kaihtimet, sammutti kynttilät ja lamput — kuka saattoi hyväksyä tuollaista menettelyä? He vetäytyivät syrjään hänen kulkiessaan kylässä, ja kun hän oli päässyt ohitse, oli nuorilla humoristeilla tapana nostaa takkinsa kaulus ja painaa hatun reuna alas ja astella hermostuneesti hänen jäljessään, matkien hänen salaperäistä käytöstään. Siihen aikaan laulettiin yleisesti erästä laulua, jonka nimi oli "Mörkömies". Neiti Satchell oli laulanut sen koulusalissa pitämässään konsertissa — kirkon lamppujen hyväksi ja senjälkeen, milloin tahansa pari kyläläistä oli yhdessä vieraan ilmestyessä, kuuli vihellettävän tahtia tai paria tästä säveleestä enemmän tai vähemmän selvästi. Myöskin myöhästyneillä pikku lapsilla oli tapana huutaa "Mörkömies" hänen jälkeensä ja lähteä juoksemaan vavisten ja ylpeinä uskaliaasta teostaan.

Haavuri Cuss oli ihan menehtymäisillään uteliaisuudesta. Siteet kiihoittivat hänen ammatillista harrastustaan, huhu tuhannesta yhdestä pullosta herätti hänessä kateellista huomiota. Koko huhti- ja toukokuun ajan hän tavoitteli tilaisuutta puhella vieraan kanssa ja vihdoin helluntain tienoilla hän ei malttanut enää kauemmin, vaan keksi puolustuksekseen avustuslistan kylän sairaanhoitajattaren hyväksi. Hämmästyksekseen hän huomasi, ettei Hall tiennyt vieraansa nimeä.

"Hän mainitsi nimen", virkkoi rouva Hall — mikä väite oli aivan perusteeton, "mutta minä en kuullut sitä oikein". Hänestä tuntui kovin typerältä olla tietämättä matkustajan nimeä.

Cuss koputti vierashuoneen ovelle ja astui sisään. Sieltä kuului selvästi kirous.

"Suokaa anteeksi tunkeilevaisuuteni", virkkoi Cuss. Samassa ovi sulkeutui ja katkaisi rouva Hallilta tilaisuuden kuulla keskustelun jatkoa.

Hän saattoi erottaa äänten mutinaa seuraavien kymmenen minuutin kuluessa, sitten hämmästyksen huudon ja jalkojen kopinaa; tuoli paiskattiin sivulle, joku räjähti nauramaan, nopeat askeleet lähenivät ovea, ja Cuss ilmestyi takaisin kasvot valkeina ja silmät tuijottavina. Hän jätti oven auki takanaan ja katsahtamatta rouva Halliin syöksi käytävän poikki ja hyppäsi alas portaita, ja pian hän kuului päätäpahkaa juoksevan pitkin tietä. Hänellä oli hattu kädessään. Rouva Hall seisoi tarjoilupöydän takana katsellen avointa vierashuoneen ovea kohti. Silloin hän kuuli vieraan naurahtavan rauhallisesti ja astuvan huoneen poikki. Hän ei voinut nähdä miehen kasvoja siltä paikalta, missä hän seisoi. Vierashuoneen ovi paukahti kiinni, ja taas oli kaikki hiljaa.

Cuss meni suoraa päätä kylän ylälaitaan Buntingin kappalaisen puheille.

"Olenko minä hullu?" kysyi Cuss ensi sanoikseen astuessaan sisälle pieneen viheliäiseen lukuhuoneeseen. "Näytänkö minä mielipuolelta?"

"Mitä on tapahtunut?" tiedusti kappalainen pannen ison kiekuraisen simpukankuoren valmistuvan saarnansa irtolehdille.

"Majatalossa asustava mies…"

"No mitä hänestä?"

"Antakaa minulle vähän juomista", virkkoi Cuss ja istuutui.

Kun hänen hermonsa olivat rauhoittuneet lasillisesta halpaa sherryviiniä — muuta juomaa ei kunnon kappalaisella ollut — kertoi hän äskeisestä keskustelustaan.

"Menin sisälle", huohotti hän, "ja aloin pyytää nimikirjoitusta sairaanhoitajattaren avustuslistaan. Hän oli pistänyt kädet taskuunsa minun tullessani sisälle ja istuutui raskaasti tuoliinsa. Tuhahti sitten nenäänsä. Mainitsin hänelle kuulleeni hänen harrastavan tieteellisiä asioita. Hän sanoi: 'Kyllä'. Tuhahti sitten taas. Tuhahteli sitten kaiken aikaa, ilmeisesti hän oli perinpohjin vilustunut. Eikä ihmekään, kun tuolla lailla käärii itsensä. Minä esitin sairaanhoitajattaren asian ja pidin silmiäni kaiken aikaa auki. Pulloja — kemiallisia aineita — kaikkialla. Vaaka, koeputkia pienillä jalustoilla ja keltaesikon tuoksua. Kirjoittaisiko hän alle? Sanoi miettivänsä sitä. Kysyin häneltä suoraan, tutkiko hän. Sanoi tutkivansa. Oliko pitkä työ? Hän kävi kovin ärtyisäksi ja sanoi: 'Kirotun pitkä', puhaltaen korkin ulos, niin sanoakseni. 'Niinkö?' virkoin minä. Ja silloin pääsi kiukku valloilleen. Mies oli ihan kiehumispisteessä, ja minun kysymykseni sai hänet kuohahtamaan yli äyräittänsä. Hänelle oli annettu ohje — mitä kallisarvoisin ohje — mihin tarkoitukseen, sitä hän ei tahtonut sanoa. Oliko se lääkärin resepti? 'Lempo teidät vieköön! Mitä te oikein kalastelette?' Minä puolustauduin. Arvokasta nuuskahtelemista ja yskimistä. Hän tyyntyi taas. Hän oli lukenut sen. Viisi ainesta. Hän pani sen pöydälle. Sitten hän käänsi päätään. Ikkunasta käyvä tuulenveto kohotti paperin ilmaan. Suhinaa ja kahinaa. Hän sanoi työskentelevänsä huoneessa, jossa oli avoin tulisija. Näin vain välähdyksen, ja resepti syttyi tuleen ja nousi savupiippuun. Hän hyökkäsi sitä kohti, juuri kun se kohahti ylös. Noin! Samassa pisti hänen käsivartensa esiin kuin valaistakseen hänen juttuaan."

"Entä sitten?"

"Ei mitään kättä. Vain tyhjä hiha. Voi ihmettä! Ajattelin, että se on epämuodostuma. Hänellä on korkista käsivarsi, otaksuin, ja nyt hän on ottanut sen pois. Mutta siinä on sittenkin jotakin kummallista, mietiskelin. Mikä hitto pitää hihaa ylhäällä ja avoinna, jollei siellä ole mitään sisällä? Siellä ei ollut mitään, sen vakuutan. Ei mitään ainakaan taipeeseen asti. Saatoin nähdä hihan sisälle ihan kyynärpäähän saakka, ja vaatteen repeämän läpi paistoi valoa. 'Hyvä Jumala!' sanoin. Sitten hän seisahtui. Tuijotti minuun tyhjillä mulkosilmillään ja sitten hihaansa."

"Entä sitten?"

"Siinä kaikki. Hän ei lausunut sanaakaan, tuijotti vain ja pani hihan nopeasti takaisin taskuunsa. 'Aioin sanoa', virkkoi hän, 'että resepti paloi, eikö palanut?' Kysyvä yskähdys. 'Kuinka lemmossa', sanoin, 'voitte liikuttaa tyhjää hihaa tuolla lailla?' 'Tyhjää hihaa?' 'Niin', vastasin, 'tyhjää hihaa'. 'Sehän on tyhjä hiha, vai mitä? Tehän näitte, että se oli tyhjä hiha?' Hän nousi seisomaan suoraksi. Minäkin nousin. Hän tuli minua kohti kolmella hyvin hitaalla askeleella ja jäi seisomaan ihan viereeni. Sitten hän nuuskahti häijysti. Minä en räpyttänyt silmäänikään, vaikka menenpä hirteen, jolleivät siteisiin kääritty nuppi ja silmäkaihtimet ole kyllin kauheita hermostuttaakseen ketä tahansa."

'Sanoitte hihan olleen tyhjän?' sanoi hän taas. 'Aivan niin', sanoin. Tuijottamisesta ja sanattomuudesta voi paljaskasvoinen ja silmälasiton mies pelästyä. Sitten hän hyvin hitaasti veti hihan jälleen taskustaan ja nosti käsivartensa minua kohti kuin olisi taas tahtonut näyttää sitä minulle. Hän teki sen hyvin, hyvin hitaasti. Minä katselin sitä. Tuntui kestävän iankaikkisen kauan. 'No niin', virkoin rykäisten, 'siellä ei ole mitään'.

"Täytyihän jotakin sanoa. Aloin tuntea pelkoa. Saatoin selvästi nähdä hihan sisälle. Hän ojensi sen suoraksi minua kohti, hitaasti, hitaasti — aivan näin, — kunnes kalvosin oli kuuden tuuman päässä kasvoistani. Kauhean kummallista oli nähdä tyhjän hihan tuolla lailla lähestyvän! Ja sitten…"

"Entä sitten?"

"Jokin — se tuntui etusormelta ja peukalolta — nipisti nenääni."

Bunting alkoi nauraa.

"Siinä ei ollut kuitenkaan mitään!" sanoi Cuss, ja hänen äänensä kohosi ihan huudoksi "mitään" sanan kohdalla. "Kyllähän teidän sopii nauraa, mutta uskokaa pois, että silloin pelästyin. Löin kovasti hänen kalvosintaan, käännyin ja syöksin ulos huoneesta — jätin hänet…"

Cuss vaikeni. Ei voinut epäilläkään, että hänen pakokauhunsa oli vilpitön. Hän käännähti avuttoman näköisenä ja otti toisen lasin erinomaisen kappalaisen hyvin huonoa viiniä. "Lyödessäni hänen kalvosintaan", lisäsi Cuss, "tuntui minusta aivan kuin olisin lyönyt käsivartta, uskokaa pois."

"Eikä siinä kuitenkaan ollut minkäänlaista käsivartta! Ei käsivarren ituakaan!"

Herra Bunting ajatteli asiaa. Hän katsahti epäluuloisesti Cussiin. "Se on peräti merkillinen juttu", sanoi hän. Hän näytti tosiaankin kovin viisaalta ja vakavalta. "Sepä on kerrassaan merkillinen juttu", sanoi herra Bunting pontevasti kuin tuomiota julistaen.

VIIDES LUKU

Murtovarkaus pappilassa

Pappilaan tehdyn murtovarkauden yksityiskohdat olemme pääasiassa kuulleet kappalaiselta ja hänen rouvaltaan. Se tapahtui helluntaimaanantaina aamuyöllä, samana päivänä, joka oli pyhitetty Ipingin klubin juhlalle. Rouva Bunting heräsi äkkiä siinä hiljaisuudessa, joka vallitsee ennen päivänkoittoa. Hän oli saanut ihan varmasti sen vaikutelman, että heidän makuuhuoneensa ovi oli avautunut ja sulkeutunut. Hän ei heti herättänyt miestään, vaan nousi istumaan vuoteessaan ja kuunteli. Sitten hän kuuli selvästi paljaiden jalkojen tassutusta. Askeleet tuntuivat tulevan viereisestä pukeutumishuoneesta ja suuntautuvan pitkin käytävää portaita kohti. Kohta kun hän oli varma siitä, herätti hän kunnianarvoisan herra Buntingin niin hiljaa kuin mahdollista. Pastori ei raapaissut tulta, vaan pani silmälasit nenälleen, veti päälleen rouvansa aamunutun, pisti jalkaansa kylpytohvelit ja meni ulos portaiden siltamalle kuuntelemaan. Hän erotti selvästi hapuilevia askeleita alhaalta työhuoneensa kirjoituspöydän luota ja sitten rajun aivastuksen.

Silloin hän palasi makuuhuoneeseen, varustautui ensimmäiseksi käsiin osuvalla aseella, hiilihangolla, ja laskeutui alas portaita niin äänettömästi kuin suinkin. Rouva Bunting tuli portaiden siltamalle.

Kello oli noin neljä, ja yön synkin pimeys oli jo haihtunut. Eteisessä erotti vähän valonhohdetta, mutta työhuoneen oviaukko ammotti ihan mustana. Kaikki oli hiljaa; kuului ainoastaan heikkoa portaiden natinaa herra Buntingin askelten alla ja hiljaista liikettä työhuoneesta. Sitten jokin napsahti, laatikko avattiin, ja papereita pöyhittiin. Sitten kuului sadattelua, tulitikulla raapimista ja työhuoneen täytti keltainen valo. Herra Bunting oli nyt käytävässä ja saattoi oven raosta nähdä kirjoituspöytänsä ja avonaisen laatikon ja pöydällä palavan kynttilän. Mutta varasta hän ei voinut erottaa. Hän seisoi käytävässä tietämättä oikein, mihin oli ryhdyttävä, ja rouva Bunting, kasvot valkeina ja jännittyneinä, hiipi hitaasti alas portaita hänen jäljessään. Yksi seikka piti herra Buntingin rohkeutta vireillä: se vakaumus, että murtovaras oli joku kyläläinen.

He kuulivat rahan kilahduksen ja käsittivät varkaan löytäneen jäljellä olevat talousvarat — yhteensä kaksi puntaa ja kymmenen shillingiä puolen punnan rahoina. Se ääni innosti herra Buntingiä ripeään toimintaan. Puristaen lujasti hiilihankoa hän syöksyi huoneeseen, rouva Buntingin seuratessa kintereillä.

"Antautukaa!" huusi herra Bunting hurjasti ja pysähtyi sitten hämmästyneenä. Ilmeisesti huone oli tyhjä.

Mutta sittenkin oli heidän käsityksensä, että he olivat juuri tuolla hetkellä kuulleet jonkun liikkuvan huoneessa, muuttunut täydeksi varmuudeksi. Puolisen minuuttia he seisoivat siinä läähättäen, sitten rouva Bunting astui huoneen poikki ja katsahti uuninvarjostimen taakse, herra Buntingin tirkistäessä pöydän alle jonkin aavistuksen yllyttämänä. Sitten rouva Bunting siirsi syrjään ikkunaverhot, ja herra Bunting tähysti uuninsuusta savupiippuun ja sohi sinne hiilihangolla. Senjälkeen rouva Bunting tutki paperikorin, ja herra Bunting avasi hiilisangon. Viimein he seisoivat ja tuijottivat toisiinsa kysyvin silmin.

"Olisin voinut vannoa…" sanoi rouva Bunting.

"Kynttilä!" huomautti herra Bunting. "Kuka sytytti kynttilän?"

"Laatikko!" virkkoi rouva Bunting. "Ja rahat ovat menneet!"

Hän astui nopeasti avoimelle ovelle.

"Kaikista ihmeellisistä tapauksista…"

Käytävästä kuului taas raju aivastus. He ryntäsivät ulos ja samalla paukahti keittiön ovi kiinni. "Tuoppa kynttilä!" pyysi herra Bunting ja lähti edellä. He kuulivat kumpikin, kuinka salvat nopeasti työnnettiin paikoilleen.

Avatessaan keittiön oven kappalainen näki pesuhuoneen läpi, että takaovi juuri avautui, ja aamunkoiton heikko kajastus valaisi takana olevan puutarhan tummia varjoja. Hän oli varma siitä, ettei mikään mennyt ulos ovesta. Se avautui, oli hetken avoinna ja sulkeutui sitten läjähtäen. Samassa alkoi lepattaa rouva Buntingin työhuoneesta tuoma kynttilä… Kesti minuutin tai pari, ennenkuin he astuivat keittiöön.

Se oli tyhjä. He panivat takaoven jälleen lukkoon, tutkivat keittiön, ruokasäiliön ja pesuhuoneen perinpohjin ja menivät lopulta alas kellariin. Koko talosta ei voinut löytää ainoatakaan sielua, vaikka kuinka olisi hakenut.

Päivänvalo tapasi kappalaisen ja hänen vaimonsa kummallisesti puettuna pikku parina yhä ihmettelemässä samalla paikalla, koveroksi palaneen ja valuvan kynttilän heikossa valaistuksessa.

"Kaikista kummallisista jutuista", aloitti kappalainen kahdennenkymmenennen kerran.

"Rakkaani", virkkoi rouva Bunting, "Susie tulee alas. Odotahan tässä, kunnes hän on mennyt keittiöön, ja pujahda sitten ylös portaita."

KUUDES LUKU

Huonekalut hulluina

Sattuipa niin, että helluntaimaanantain varhaisina aamuhetkinä, ennenkuin Millie komennettiin päivän töihin, herra ja rouva Hall nousivat ja menivät äänettömästi alas kellariin. Heidän puuhansa oli yksityisluontoista ja jonkinlaisessa yhteydessä heidän oluensa ominaispainon kanssa.

Tuskin he olivat päässeet kellariin, kun rouva Hall huomasi unohtaneensa tuoda alas pullon sarsaparillaa heidän yhteisestä huoneestaan. Koska hän oli tämän homman asiantuntija ja varsinainen suorittaja, lähti Hall kiireesti hakemaan sitä yläkerrasta.

Portaiden yläpäässä hän hämmästyi huomatessaan, että vieraan ovi oli raollaan. Hän meni omaan huoneeseensa ja löysi pullon sieltä, mistä oli neuvottu sitä hakemaan.

Mutta palatessaan pullo mukanaan hän näki, että ulko-oven salvat oli työnnetty takaisin — että siis ovi todellakin oli vain säpissä. Ja samassa juolahti hänen mieleensä, että tämä oli jossakin yhteydessä heidän oudon matkustajansa ja Teddy Henfreyn otaksuman kanssa. Hän muisti selvästi pitäneensä kynttilää rouva Hallin pannessa nuo salvat yöksi kiinni. Nähdessään tämän hän pysähtyi töllistelemään ja lähti sitten jälleen ylös portaita, pullo yhä kädessään. Hän koputti vieraan ovelle. Ei kuulunut vastausta. Hän koputti jälleen. Sitten hän työnsi oven auki ja astui sisään.

Asian laita oli, niinkuin hän oli odottanutkin. Vuode ja huone olivat tyhjät. Ja vielä kummallisempaa hänenkin hitaalle älylleen oli se, että makuuhuoneen tuolilla ja pitkin vuoteen reunaa olivat hajallaan vieraan vaatteet, ainoat vaatteet, mikäli hän tiesi, ja myös siteet. Hänen suuri, riippuvareunainen hattunsakin pöyhkeili keikarimaisesti vuoteenpylväässä.

Ällistyneenä seistessään Hall kuuli vaimonsa äänen kellarin syvyydestä. Siinä saattoi erottaa sen nopean tavujen nielaisemisen ja loppusanojen kimakan jännityksen, jolla länsisussexilainen on tottunut ilmaisemaan vilkasta kärsimättömyyttä. "George! Löydätkö, mitä tarvitsen?"

Sen kuullessaan Hall kääntyi ja kiirehti alas vaimonsa luo. "Janny", sanoi hän kellarin porraskaiteen yli, "se on totta, mitä Henfrey sanoo. Hän ei ole huoneessaan, ei totisesti. Ja ulko-ovesta on salvat vedetty syrjään."

Aluksi rouva Hall ei ymmärtänyt, mutta heti kun hän käsitti, päätti hän käydä itse tutkimassa tyhjää huonetta. Hall, joka yhä piteli pulloa, meni edellä. "Vaikkei hän ole siellä", virkkoi hän, "niin hänen vaatteensa ovat jääneet, ja mitä ihmettä hän sitten tekee ilman vaatteita? Se on kerrassaan kummallinen juttu."

Tullessaan ylös kellarin portaita he luulivat kumpikin, niinkuin jälkeenpäin kävi selville, kuulleensa ulko-oven avautuvan ja sulkeutuvan, mutta nähdessään, että se oli kiinni ja ettei mitään ollut eteisessä, eivät he silloin puhuneet siitä toisilleen. Rouva Hall sivuutti miehensä käytävässä ja kiirehti ensimmäisenä yläkertaan. Joku aivasti portailla. Hall, joka seurasi vaimoaan kuuden porrasaskeleen päässä, luuli hänen aivastaneen. Rouva taas, joka oli edellä, oli saanut sen vaikutelman, että Hall oli aivastanut. Hän työnsi oven auki ja seisoi tarkastellen huonetta. "No ei ihmeempää!" siunaili hän.

Hän kuuli niistämistä ihan takanaan, niinkuin hänestä tuntui, ja kääntyessään hämmästyi huomatessaan Hallin kymmenen jalan päässä itsestään ylemmällä portaalla. Mutta samassa oli Hall hänen vieressään. Rouva kumartui eteenpäin ja laski kätensä pielukselle ja tunnusteli sitten vuodevaatteita.

"Kylmiä", lausui hän. "Hän on ollut poissa ainakin tunnin tai enemmänkin."

Mutta silloin tapahtui kerrassaan ihmeellinen seikka. Vuodevaatteet vetäytyivät kokoon, hypähtivät äkkiä jonkinlaiseksi huipuksi ja loikkasivat päistikkaa jalkopään reunan yli. Näytti aivan siltä kuin olisi käsi tarttunut niihin keskeltä ja sitten lennättänyt ne syrjään. Heti senjälkeen hypähti vieraan hattu vuoteenpylväästä, teki ilmassa runsaan puoliympyrän kaaren ja iski sitten suoraa päätä rouva Hallin kasvoihin. Yhtä nopeasti lensi sieni pesutelineeltä; sitten tuoli, viskaten matkustajan takin ja housut töykeästi syrjään ja nauraen kuivasti ja ihan samalla lailla kuin vieraskin, kaatui kumoon niin, että kaikki neljä jalkaa suuntautuivat rouva Halliin päin, näytti hetkisen tähtäävän ja sitten hyökkäsi häntä kohti. Hän huudahti ja kääntyi. Silloin tuolin jalat painuivat hiljaa, mutta lujasti hänen selkäänsä ja pakottivat hänet ja Hallin ulos huoneesta. Ovi paukahti kovasti ja sulkeutui. Tuoli ja vuode näyttivät hetkisen suorittavan jonkinlaista riemutanssia, ja sitten äkkiä kaikki oli taas hiljaa.

Rouva Hall vaipui melkein pyörtyneenä miehensä syliin portaitten päässä. Vain suurella vaivalla onnistui herra Hallin ja Millien, joka oli herännyt emäntänsä hätähuutoon, saada hänet alakertaan, ja sitten käytettiin sellaisissa kohtauksissa tavallisia vahvistusaineita.

"Ne olivat kummituksia", sanoi rouva Hall. "Minä tiedän, että ne olivat kummituksia. Minä olen lukenut niistä sanomalehdissä. Kun pöydät ja tuolit hyppelevät ja tanssivat…"

"Otappas tilkka vielä, Janny", kehoitti Hall, "se vahvistaa sinua".

"Sulkekaa siltä ovi", sanoi rouva Hall. "Älkää antako sen enää tulla sisään. Minä melkein arvasin… Minun olisi pitänyt tietää. Tuollaiset mulkoilevat silmälasit ja pää siteissä, eikä koskaan mene kirkkoon pyhäisin. Ja kaikki nuo pullot — enemmän kuin on lupa kellään pitää. Hän on pannut kummituksia huonekaluihin. Minun vanhat kelpo huonekaluni! Juuri tuossa samassa tuolissa oli rakkaan kelpo äitini tapa istua, kun minä olin pikku tyttö. Kun ajattelee, että se nyt nousi minua vastaan…"

"Vain tilkka lisää, Janny", sanoi Hall. "Hermosi ovat järkkyneet."

He lähettivät Millien kultaisessa auringonpaisteessa kello viiden aikaan tien toiselle puolelle herättämään Sandy Wadgersia, hevosenkengittäjää.

Hallin terveiset hänelle, ja että yläkerran huonekalut käyttäytyivät peräti omituisesti. Tulisiko herra Wadgers tälle puolelle?

Wadgers oli taitava mies ja hyvin kekseliäs. Hän tuumi asiaa heti vakavasti. "Lempo minut vieköön, jollei tuo noituus lopu", oli Sandy Wadgersin mielipide. "Eihän vain tarvita hevosenkenkiä mokomalle herrasmiehelle?"

Hän tuli Hallin puolelle hyvin huolestuneena. He tahtoivat opastaa hänet yläkerrassa olevaan huoneeseen, mutta hän ei näyttänyt kiirehtivän. Mieluummin hän puheli käytävässä. Tien toisella puolen tuli Huxterin oppipoika näkyviin ja alkoi ottaa alas tupakkaikkunan luukkuja. Hänet kutsuttiin tänne ottamaan osaa keskusteluun. Herra Huxterkin saapui samaa tietä muutamien minuuttien kuluttua. Anglosaksilainen taipumus parlamenttaariseen hallitusmuotoon tuli tässäkin esille: puheltiin pitkälti, mutta ei ryhdytty mihinkään ratkaisevaan toimenpiteeseen.

"Ottakaamme ensinnä selvä asianhaaroista", toisti Wadgers tavantakaa. "Koettakaamme päästä varmuuteen siitä, että menettelemme ihan oikein murtaessamme auki tuon oven. Ovi, jota ei ole murrettu auki, voidaan aina murtaa auki, mutta kerran auki murrettua ovea ei voi tehdä avaamattomaksi."

Silloin avautui yläkerran huoneen ovi omasta aloitteestaan äkkiä ja perin ihmeellisesti. Katsahtaessaan hämmästyneinä ylöspäin, he näkivät matkustajan verhotun olennon astelevan portaita alas ja tuijottavan järjettömän suurilla silmälaseillaan synkemmin ja kaameammin kuin konsanaan. Hän tuli alas jäykästi ja hitaasti, tuijottaen kaiken aikaa suurin silmin. Sitten hän kulki käytävän poikki, tuijotti yhä ja pysähtyi.

"Katsokaahan!" virkkoi hän, ja heidän silmänsä seurasivat hänen hansikkaalla peitetyn sormensa suuntaa ja näkivät sarsaparillapullon likellä kellarin ovea. Sitten hän meni vierashuoneeseen ja äkkiä paukahdutti oven kiinni: heidän edessään, nopeasti ja sisukkaasti.

Toiset eivät puhuneet sanaakaan, ennenkuin paukahduksen viimeinenkin kaiku oli häipynyt. He tuijottivat toisiinsa.

"Jaa, jollei tuo nielaise kaikkea!" sanoi Huxter ja jätti seurauksen mainitsematta.

"Minä menen sisään ja tiukkaan häneltä asiaa", virkkoi Wadgers
Hallille. "Minä vaadin selitystä."

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin isäntä saatiin rohkaisemaan itsensä.
Vihdoin hän koputti, avasi oven eikä päässyt pitemmälle kuin:

"Suokaa anteeksi…"

"Menkää helvettiin!" huusi vieras jyrisevällä äänellä ja lisäsi:
"Sulkekaa ovi jäljessänne."

Siihen päättyi tämä lyhyt haastattelu.

SEITSEMÄS LUKU

Vieraan paljastuminen

Vieras meni "Vaunujen ja Hevosten" pieneen vierashuoneeseen noin puolikuuden ajoissa aamulla ja viipyi siellä melkein keskipäivään asti, ikkunankaihtimet alas laskettuina, ovi suljettuna, kenenkään uskaltamatta lähestyä häntä Hallin epäonnistuneen yrityksen jälkeen.

Koko tämä aika oli hänen täytynyt paastota. Kolme kertaa hän soitti kelloa, kolmannella kerralla raivoisasti ja pitkään, mutta ei kukaan vastannut hänelle. "Hän ja hänen 'menkää helvettiin', en muutakaan sano", puuskui rouva Hall.

Pian saapui varmistumaton huhu pappilaan tehdystä murtovarkaudesta, ja silloin yhdistettiin erinäisiä seikkoja keskenään. Hall lähti Wadgersin seuraamana pormestarin, herra Shuckleforthin, luo kysymään neuvoa. Ei kukaan uskaltanut mennä yläkertaan. Ei voinut tietää, mitä vieras puuhaili. Silloin tällöin hän asteli kovaa vauhtia edestakaisin, pari kertaa kuului kiroustulva, paperin repimistä ja helisevää pullojen särkymistä.

Pieni ryhmä pelästyneitä, mutta uteliaita ihmisiä paisui yhä. Rouva Huxter tuli tien toiselta puolelta; muutamia iloisia nuorukaisia, jotka loistivat mustissa, valmiina ostetuissa takeissa ja paperiruusuke kaulassa — sillä olihan nyt helluntaimaanantai — liittyi joukkoon, tehden sekavia ja sekoittavia kysymyksiä. Nuori Archie Harker erosi muista marssimalla pihan poikki ja koettamalla kurkistaa sisään kaihtimien alta. Hän ei voinut nähdä mitään, mutta uskotteli näkevänsä, ja muita Ipingin nuorukaisia yhtyi heti häneen.

Silloin oli kaunein helluntaimaanantai mitä kuvitella voi, ja pitkin raittia oli rivissä ainakin kymmenkunta telttaa, olipa ampumaratakin, ja pajan vieressä ruohikolla oli kolme keltaisen ja ruskean väristä vaunua ynnä muutamia koreankirjavia muukalaisia kumpaakin sukupuolta, jotka pystyttivät kookospähkinän väristä kaihdinta. Herroilla oli siniset villanutut, naisilla valkeat esiliinat ja hyvin muodinmukaiset hatut, joissa oli raskaat sulat. Woodyer "Punaisesta Kilistä" ja suutari Jaggers, joka myöskin möi toisen luokan polkupyöriä, pingoittivat tien poikki nuoraa, johon oli kiinnitetty lippuja ja kuninkaallisia kunniamerkkejä. Näitä oli alkujaan käytetty ensimmäistä Victoria-kuningattaren riemujuhlaa vietettäessä.

Sisällä vierashuoneen keinotekoisessa hämärässä, johon tunkeutui ainoastaan heikko auringon kajastus, tuijotti merkillinen matkustaja nälkäisenä, niinkuin meidän on otaksuttava, ja peloissaan epämukaviin kuumiin kääreisiinsä verhottuna tummien silmälasiensa läpi paperiinsa tai kilisteli likaisia pieniä pullojaan ja välillä kiroili kovasti pojille, joiden hän kuuli olevan ikkunan takana, vaikka ei saattanutkaan heitä nähdä. Takan viereisessä nurkassa oli puolen tusinan särkyneen pullon kappaleita, ja pistävä kloorinhaju turmeli ilman. Sen verran me tiedämme siitä, mitä silloin kuultiin ja mitä jälkeenpäin nähtiin huoneessa.

Puolenpäivän tienoissa hän äkkiä avasi vierashuoneen oven ja jäi seisomaan ja tuijottamaan ravintolahuoneessa istuviin kolmeen tai neljään henkilöön. "Rouva Hall", sanoi hän. Joku lähti kömpelösti kutsumaan rouva Hallia.

Rouva Hall ilmestyi jonkun ajan kuluttua vähän hengästyneenä, mutta sitä kiukkuisempana. Hall pysyi yhä ulkona. Rouva Hall oli harkinnut tätä kohtausta ja tuli kädessään pieni tarjotin, jolla oli suorittamaton lasku. "Laskuanne kai haluatte, herra?" kysyi hän.

"Miksi ei ole tuotu aamiaistani? Miksi ette ole valmistanut aterioitani ja tullut, kun olen soittanut? Luuletteko minun elävän syömättä?"

"Miksi ette ole maksanut laskuani?" kysyi rouva Hall. "Sen minä tahtoisin tietää."

"Sanoinhan teille kolme päivää sitten, että odotin rahalähetystä…"

"Sanoin teille kolme päivää sitten, etten minä aikonut odottaa mitään rahalähetyksiä. Te ette saa moittia sitä, jos aamiaisenne vähän myöhästyykin, kun minunkin laskuni ovat saaneet odottaa viisi päivää, vai mitä arvelette?"

Vieras kirosi lyhyesti, mutta pontevasti.

Ravintolapöydän luota kuului: "No, no!"

"Tekisitte ystävällisesti, herra, jos säästäisitte kiroukset itsellenne", huomautti rouva Hall.

Vieras näytti siinä seisoessaan entistä vihaisemmalta sukeltajan naamarilta. Yhteinen mielipide vakiintui ravintolahuoneessa siihen suuntaan, että rouva Hall nyt oli voiton puolella. Vieraan seuraavat sanatkin osoittivat samaa.

"Kuulkaahan, kunnon vaimo…" aloitti hän.

"Älkää sanoko 'kunnon vaimoksi' minua", vastasi rouva Hall.

"Olenhan maininnut teille, etten ole saanut odottamaani rahalähetystä."

"Rahalähetystä, juuri niin!" sanoi rouva Hall.

"Mutta kuitenkin luulen taskussani olevan…"

"Sanoitte minulle kolme päivää sitten, ettei teillä ollut muuta kuin punnan verran hopeaa."

"Niin, mutta olen löytänyt vähän lisää."

"Ohoh!" kuului tarjoilupöydän luota.

"Olisipa hauska tietää, mistä olette rahaa löytänyt!" huomautti rouva
Hall.

Se näytti kovasti kiusaavan vierasta. Hän polki jalkaansa. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"Sitä vain, että olisi hauska tietää, mistä olette löytänyt", toisti rouva Hall. "Ja ennenkuin otan vastaan suoritusta laskusta tai tuon aamiaista tai teen mitään muutakaan, on teidän selitettävä minulle pari seikkaa, joita en ymmärrä, ja joita ei kukaan ymmärrä, ja jotka jokainen kovasti haluaisi ymmärtää. Haluaisin tietää, mitä olette tehnyt tuolilleni yläkerrassa, ja haluaisin tietää, mistä johtuu, että huoneenne oli tyhjä, ja kuinka pääsitte taas sisään. Kaikki tässä talossa asuvat tulevat sisään ovista, se on oikein sääntö tässä talossa, mutta niin te ette tehnyt, ja nyt minä tahtoisin tietää, kuinka te tulitte. Ja haluaisin tietää…"

Äkkiä vieras kohotti hansikkailla verhotut kätensä nyrkkiin puserrettuina, polki jalkaansa ja sanoi: "Vaietkaa!" niin tavattoman kiivaasti, että rouva Hall paikalla katkaisi sanatulvansa.

"Ette ymmärrä", huusi vieras, "kuka minä olen tai mitä minä olen. Minä näytän teille. Jumaliste, minä näytän teille!" Sitten hän painoi kämmenensä kasvoilleen ja veti sen takaisin. Hänen kasvojensa keskiosa muuttui tyhjäksi onteloksi. "Katsokaa", sanoi hän. Hän astui lähemmäksi ja ojensi rouva Hallille jotakin, minkä tämä otti koneellisesti vastaan tuijottaen hänen muuttuneisiin kasvoihinsa, mutta kiljaisi äkkiä huomatessaan, mitä se oli, pudotti ja horjahti taaksepäin. Nenä — se oli vieraan nenä, ihonvärinen ja kiiltävä! — vieri lattialle, saaden aikaan samanlaisen äänen kuin irtonainen pahvikappale.

Sitten mies tempaisi silmälasit irti, ja jokainen ravintolahuoneessa oleva alkoi läähättää. Hän otti hatun päästään ja voimakkaalla sivalluksella repäisi irti viiksensä ja siteensä. Jonkun aikaa he kestivät tätä. Mutta vihdoin kohahti tarjoiluhuoneen läpi kamala aavistus. "Hyvä Jumala!" huudahti joku, ja kaikki perääntyivät.

Se oli ilkeintä kaikesta. Rouva, joka seisoi kauhistuneena suu auki kirkaisi kamalan näyn edessä ja juoksi ovelle. Kaikki alkoivat liikehtiä. He olivat valmistautuneet näkemään arpia, epämuodostumia, hirveitä kauhunkuvia — mutta ei tyhjää! Siteet ja tekotukka lentelivät käytävän poikki tarjoiluhuoneeseen, pakottaen erään poikaviikarin hypähtämään syrjään sitä välttääkseen. Ihmiset kompastuivat toinen toiseensa rynnätessään alas portaita. Sillä mies, joka seisoi siinä huutaen joitakin hajanaisia selityksiä, oli tukeva, huitova vartalo takinkaulukseen asti, mutta sen yläpuolella — tyhjää, ei mitään näkyvää!

Kylässä kuulivat ihmiset huutoja ja kiljumista, ja katsahtaessaan tietä pitkin he näkivät "Vaunuista ja Hevosista" purkautuvan väkeä hurjaa vauhtia. He huomasivat rouva Hallin kaatuvan ja Teddy Henfreyn hypähtävän välttääkseen hänen päälleen astumista. Sitten he erottivat Millien pelästyneet huudot, kun hän äkkiä ilmestyessään keittiöstä, kuultuaan tarjoiluhuoneesta meteliä, oli takaapäin törmännyt päättömään mieheen. Ne lakkasivat kuitenkin heti.

Kaikki maantiellä olevat — makeiskauppias, kookospähkinäkaihtimen pystyttäjä ja hänen apulaisensa, kiikun omistaja, pienet tytöt ja pojat, maalaiskeikarit, pirteät piiat, puseroihin puetut vanhemmat naiset ja mustalaisvaimot esiliinat edessä — lähtivät heti juoksujalassa majataloon päin, ja ihmeellisen lyhyessä ajassa pyöri edestakaisin, kiljui ja kyseli, selitti ja pauhasi rouva Hallin huoneiston ulkopuolella ehkä nelikymmenhenkinen joukko, joka kasvoi nopeasti. Jokainen näytti halukkaalta puhumaan heti paikalla, ja tuloksena oli Baabelin sekamelska. Muutamat tukivat rouva Hallia, joka oli nostettu maasta pyörtyneenä. Hämminki oli tavaton, ja silminnäkijät huusivat vimmatusti uskomattomia todistuksiaan. "Uh, sitä mörköä!" "Mitä hän sitten on tehnyt?" "Onko hän lyönyt tyttöä, onko?" "Luullakseni hän hyökkäsi veitsi kädessä tytön kimppuun." "Ei pään näköistäkään, sen sanon. En käytä mitään kuvakieltä. Tarkoitan miestä, jolla ei ole päätä." "Mitä loruja! Se on joku taikatemppu." "Hän heitti pois verhonsa, hän…"

Tunkeillessaan lähemmäksi, voidakseen nähdä avoimesta ovesta sisään, väkijoukko painautui hyökkääväksi kiilaksi, jonka rohkein kärki oli lähinnä majataloa. "Hän seisoi hetken paikallaan, minä kuulin piian huutavan, ja silloin se kummitus kääntyi. Minä näin tytön helmojen vilahtavan, ja mies lähti hänen perässään. Ei kestänyt kymmentäkään sekuntia. Silloin hän tulee takaisin veitsi kädessään ja leipä, seisoi aivan kuin tuijottaen. Siitä on vain tuokio. Sitten hän meni sisään tuosta ovesta. Sanon teille, ettei hänellä ole ollenkaan päätä. Hän katosi ihan äsken…"

Takana oli jotakin häiriötä, ja puhuja vaikeni astuakseen syrjään pienen kulkueen tieltä, joka marssi hyvin päättävästi taloon päin. Ensimmäisenä astui Hall, hyvin punaisena ja tuiman näköisenä, sitten Bobby Jaffers, kylän poliisi, ja perässä varovainen Wadgers. Heillä oli nyt mukanaan vangitsemiskäsky.

Ihmiset huusivat ristiriitaisia selityksiä äskeisistä tapauksista. "Pää tai ei", sanoi Jaffers. "Olen saanut tehtäväkseni vangita hänet, ja kyllä minä vangitsenkin."

Hall nousi portaita ylös, meni suoraa päätä vierashuoneen ovelle ja huomasi sen olevan auki. "Konstaapeli", lausui hän, "tehkää velvollisuutenne".

Jaffers astui sisälle, hänen jäljessään Hall ja viimeisenä Wadgers. Hämärässä valaistuksessa he näkivät edessään päättömän vartalon, jolla oli toisessa hansikkaaseen pistetyssä kädessään jyrsitty leivänsyrjä ja toisessa juustonpala.

"Tuossa hän on", sanoi Hall.

"Mitä pirua tämä on?" kuului vihainen kysymys oudon olennon kauluksen yläpuolelta.

"Te olette hiton kummallinen, herra", vastasi Jaffers, "mutta pää tai ei, vangitsemiskäskyssä sanotaan 'mies', ja velvollisuus on velvollisuus…"

"Pysykää loitolla", ärjäisi olento, samalla kun se vetäytyi taaksepäin.

Äkkiä hän sinkautti leivän ja juuston lattialle, ja Hall tarttui pöydällä lojuvaan veitseen, saaden ihan viime tingassa sen haltuunsa. Irti lensi vieraan vasen hansikas ja läjähti vasten Jaffersin kasvoja. Samassa Jaffers, joka ei halunnut ryhtyä pitemmälti selittelemään vangitsemiskäskyä, oli tarttunut hänen kädettömään ranteeseensa ja näkymättömään kurkkuunsa. Hän sai sääriluuhunsa jymähtävän potkaisun, joka pani hänet huutamaan, mutta otettaan hän ei hellittänyt. Hall lähetti veitsen liukumaan pöytää myöten Wadgersille, joka toimi niin sanoaksemme rynnäkön maalivahtina, ja astui sitten lähemmäksi Jaffersin ja vieraan hoippuessa ja horjahdellessa häntä kohti, kiinni takertuneina ja lyöden toisiaan. Tiellä oli tuoli, joka lensi syrjään jysähtäen heidän kaatuessaan yhdessä.

"Tarttukaa jalkoihin", huusi Jaffers hampaittensa välistä.

Hall, joka koetti toimia ohjeen mukaan, sai kylkiluihinsa kovan potkaisun, joka hetkiseksi teki hänet kyvyttömäksi. Nähdessään päättömän muukalaisen oli Wadgers kaatunut ja lentänyt Jaffersin yli, vetäytynyt ovelle veitsi kädessä; ja niin törmännyt yhteen Huxterin ja Sidderbridgen ajajan kanssa, jotka tulivat lain ja järjestyksen avuksi. Samassa putosi kolme neljä pulloa alas lipastolta ja levitti huoneen ilmaan kirpeätä hajua.

"Minä antaudun!" huusi vieras, vaikka hänellä olikin Jaffers allaan, ja samassa hän oli pystyssä läähättäen, omituinen ilmiö, päätön ja kädetön, — sillä hän oli nyt riisunut oikeankin käden hansikkaan samoin kuin vasemman. "Ei se kannata", sanoi hän kuin haukkoen ilmaa.

Luonnottoman omituista oli kuulla tämän äänen tulevan kuin tyhjästä, mutta sussexiläiset talonpojat ovat ehkä arkipäiväisimpiä ihmisiä auringon alla. Jafferskin nousi pystyyn ja otti esille parin käsirautoja. Sitten hän jäi tuijottamaan.

"Jopa nyt jotakin!" sanoi Jaffers, hätkähtäen hämärästä tietoisuudesta, että koko asia oli mahdoton. "Lempo vieköön!' Minä nähtävästi en voikaan panna näitä paikoilleen."

Vieras sujautti käsivartensa pitkin liivejään, ja kuin ihmeen vaikutuksesta avautuivat ne napit, joihin hänen tyhjä hihansa osoitti. Sitten hän mainitsi jotakin säärestään ja kumartui. Hän näytti hapuilevan kenkiään ja sukkiaan.

"Kas vain!" sanoi Huxter äkkiä, "eihän siinä olekaan miestä. Nehän ovat vain tyhjät vaatteet. Katsokaahan! Voitte nähdä alas hänen kauluksestaan ja hänen vaatteittensa sisälle. Voisin pistää käsivarteni…"

Hän ojensi kätensä. Se näytti koskettavan ilmassa johonkin, ja hän veti sen takaisin kimeästi huudahtaen. "Pitäkääpä sormenne poissa silmästäni", kajahti ilmassa hurjan raivostunut ääni. "Tosiasia on, että olen tässä kokonaisena — pää, kädet, jalat ja kaikki muu, mutta satun olemaan näkymätön. Se on kirottu kiusa, mutta sellainen minä olen. Eihän se tee mitenkään luvalliseksi, että mikä tyhmä ipingiläinen tolvana tahansa saisi kaivella minut kappaleiksi, vai mitä?"

Vaatteet, joista kaikista nyt oli napit avattu ja jotka riippuivat irrallaan näkymättömän tukensa varassa, seisoivat pystyssä, kädet puuskassa.

Muutamia muitakin miehiä oli nyt tullut huoneeseen, joten se oli hyvin täynnä. "Näkymätön, mitä?" sanoi Huxter välittämättä vieraan parjauksesta. "Kuka on milloinkaan kuullut sellaista?"

"Se on ehkä omituista, mutta rikos se ei ole. Miksi poliisi näin käy kimppuuni…"

"Oho, se on eri asia", sanoi Jaffers. "Epäilemättä on teitä jonkun verran vaikea nähdä tässä valaistuksessa, mutta minä sain vangitsemiskäskyn, ja se ainakin pitää paikkansa. Se, mikä minut on pannut liikkeelle, ei ole näkymättömyys, vaan murtovarkaus. Erääseen taloon on murtauduttu ja viety sieltä rahaa."

"Entä sitten?"

"Ja asianhaarat osoittavat selvästi…"

"Hölynpölyä", sanoi näkymätön mies.

"Toivottavasti, herra. Mutta minä olen saanut määräyksen…"