Uusia maailmoita vanhojen sijaan

UUSIA MAAILMOITA VANHOJEN SIJAAN

Kirj.

H. G. Wells

Suomentanut

J. A. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.

SISÄLLYS:

Alustavia huomautuksia
ENSIMMÄINEN LUKU
Ihmisen hyvä tahto
TOINEN LUKU
Sosialismin perusaate
KOLMAS LUKU
Sosialismin ensimmäinen tärkein yleistys
NELJÄS LUKU
Sosialismin toinen tärkein yleistys
VIIDES LUKU
Voitonhimon henki ja palvelemisen henki
KUUDES LUKU
Hävittäisikö sosialismi kodin?
SEITSEMÄS LUKU
Hävittäisikö nykyaikainen sosialismi kaiken omaisuuden?
KAHDEKSAS LUKU
Keskiluokan jäsen, liikemies ja sosialismi
YHDEKSÄS LUKU
Muutamia sosialismiin kohdistuvia yleisiä vastaväitteitä
KYMMENES LUKU
Sosialismi kehittyvänä oppijärjestelmänä
YHDESTOISTA LUKU
Kumouksellinen sosialismi
KAHDESTOISTA LUKU
Hallinnollinen sosialismi
KOLMASTOISTA LUKU
Rakentava sosialismi
NELJÄSTOISTA LUKU
Muutamia yleistajuisia todisteita
VIIDESTOISTA LUKU
Sosialismin eteneminen
Viiteselitykset

ALUSTAVIA HUOMAUTUKSIA

"Pelkkää ateismia, varkautta ja epäsiveellisyyttä… En löydä sanoja, jotka kyllin voimallisesti ilmaisisivat, kuinka ehdottomasti inhoan sitä oppia, jota pidän tuhoisimpana kaikista toistaiseksi esitetyistä, nimittäin sosialismia."

HÄNEN ARMONSA RUTLANDIN HERTTUA.

"Liittykööt siis kaikki puolueet yhteen tuhotakseen tuon maatamme uhkaavan kavalan sosialismin ja ryhtykööt heti toimenpiteisiin sen paljastamiseksi ja päivänvaloon saattamiseksi. Maamme sopii tosiaankin sanoa nukkuvan tulivuoren kupeella, jonka jo seuraavat vaalit voivat saada purkautumaan, ellei ryhdytä heti vetämään tuota yön painajaista päivän valkeuteen ja pakoteta sitä luopumaan salakavalista yöllisistä tavoistaan."

MR DUDLEY S.A. COSBY Westminster Review'ssa.

"Monet ajattelevat olevan mahdollista käydä voitokasta taistelua pelkän tunnussanan 'Alas sosialismi' nojalla. Minä puolestani en pidä pelkistä kieltolauseista. En taistele mielelläni abstraktista nimeä vastaan. Anti-sosialismi on mielestäni kelvoton puolueohjelmaksi, koska sosialismi merkitsee monia erilaisia asioita. Siinä suhteessa olen samaa mieltä kuin mr Asquith. En tahdo syyttää sosialismia, ennenkuin näen, millaiseksi se hahmoutuu… Sosialismi ei välttämättä merkitse ryöstämistä. Täsmällisesti käytettynä sana tarkoittaa vain valtion ja sen kansalaisten välillä vallitsevan oikean suhteen erikoislaatuista käsittämistä, taipumusta asettaa yleinen omistusoikeus yksityisen sijaan, rajoittaa yksityistoiminnan vapautta yleisen hyödyksi. Mutta onhan olemassa eräitä omaisuuden muotoja, joiden tulee meidän kaikkien mielestä olla yleisiä eikä yksityisiä, ja yksityistoimintaa rajoittavat jo nyt sadat lait. Sosialismi ja individualismi — minua eivät nuo abstraktiset lausumat miellytä. On olemassa vastakkaisia periaatteita, jotka sisältyvät erilaisin määräsuhtein jokaisen sivistyneen yhteisön rakenteeseen. Kysymyksessä on pelkkä aste-ero. Toinen yhteisö on sosialistisempi kuin toinen. Sama yhteisö on toisena aikana sosialistisempi kuin ennen. Meidän maamme on nyt paljoa sosialistisempi kuin viisikymmentä vuotta sitten, ja enimmistä siinä suhteessa tapahtuneista muutoksista ovat vastuussa vanhoilliset."

LORDI MILNER.

ENSIMMÄINEN LUKU

IHMISEN HYVÄ TAHTO

Tämän kirjoittajassa on jo kauan herättänyt mielenkiintoa Ison-Britannian ja Amerikan sosialistinen liike ja kaikki ne monisyiset asiat, jotka kootaan yhteen "sosiaalisten kysymysten" nimellä. Muutamina viimeksikuluneina vuosina hän on itse siihen liittynyt ja tutkinut sosialistista liikettä tarkoin ja välittömästi, on tutustunut moniin liikkeen johtajiin Atlantin kummallakin puolella, kuulunut lukuisiin järjestöihin, ollut mukana kokouksissa ja järjestänyt niitä, kokeillut sosialistisessa politiikassa. Näiden tutkimusten tuloksena ovat eräät varsin täsmälliset sosiaalisen kehityksen suuntaa ja tarpeita koskevat päätelmät, jotka hän nyt julkaisee tässä kirjassa. Hän nimittää itseään sosialistiksi, mutta ei ole suinkaan mikään kiihkomielinen eikä epäkriitillinen aatteenkannattaja. Hänelle sosialismi ilmenee erittäin jalona, mutta erittäin inhimillisenä ja puutteellisena ajatusten ja vaikuttimien järjestelmänä, joka yhä kasvaa ja kehittyy. Hän pitää sen henkeä, sen sisintä ydintä nykyisten inhimillisten olojen toivorikkaimpana asiana, mutta huomaa siihen samoinkuin kaikkeen muuhunkin maalliseen kuuluvan epätarkkuuden ja erehdyksen ominaisuuksia. Sitä rasittaa jalojen suunnitelmien yleinen vitsaus: sen vaikutusta ehkäisee sen kannattajien ja asianajajien riittämätön kyky ja se pintahimmennys, joka nykyisessä ahneuden ja ristiriitojen ilmakehässä välttämättä kohtaa pahimmin kaikkein kirkkaimpia asioita. Näin tunnustettuaan oman ja kumppaniensa erehtyväisyyden ja kelvottomuuden hän siitä huolimatta pysyy sosialistina.

Keskustellessaan sosialismista sangen erilaisten henkilöiden kanssa hän on pakostakin joutunut aika ajoin vastaamaan erittäin yksinkertaiselta näyttävään, mutta todellisuudessa varsin vaikeaan kysymykseen: "Mitä on sosialismi?" Asia on melkein sama kuin jos kysyttäisiin "Mitä on kristillisyys?" tai kehotettaisiin näyttämään ilmakehää. Kysymykseen ei käy tyhjentävästi vastaaminen millään kaavalla tai iskulauseella. Kerran toisensa jälkeen on tämän kirjoittajalta kysytty, onko olemassa kirjaa, jossa esitetään yleistajuista kielipartta käyttäen, suoraan ja peittelemättä, mitä sosialismi on ja mitä se ei ole — ja hänen on ollut aina pakko epäröidä vastatessaan. On olemassa monia tätä asiaa käsitteleviä hyviä kirjoja, selvästi ja sujuvasti kirjoitettuja, mutta yksikään niistä ei tunnu esittävän koko tarinaa sellaisena kuin tämän kirjoittaja sen tuntee, ei yhtäkään, joka ääriviivojen ohella antaisi myöskin asian hengen, vastaisi tärkeimpiin vastaväitteisiin, poistaisi pahimmat väärinkäsitykset, käsittäisi koko alueen, ei yhtäkään kirjaa, jonka voisi antaa tiedonhaluisen nuorukaisen käteen sanoen: "Ota ja lue! Se selvittää sinulle juuri ne tärkeimmät tosiasiat, jotka haluat tietää." Sellainen kirja tulee epäilemättä kirjoitettavaksi. Toistaiseksi on kirjoittaja rohjennut sepittää tämän tilapäisen sijaisteoksen, oman tunnustuksensa siitä, mitä uskoo.[1]

Sosialismi sellaisena kuin hän sen ymmärtää on siis suuri älyllinen tapahtuma, sen muodostavat kehitystilassa olevat toivelmat ja aatteet, jotka muotoutuvat suunnitelmaksi: muovata ihmisyhteiskunta uudestaan uusien ja parempien suuntaviivojen mukaan. Tätä tahtoo sosialismi avarammassa merkityksessään olla. Tämä kirja kokee kehitellä ja perustella tuota väittämää ja määritellä niitä periaatteita, joiden varassa sosialisti uskoo tämän yhteiskunnanuudestirakentamisen pitävän tapahtua. Kirjan asiana on pohtia tämän suunnitelman ja tämän vaatimuksen yksityiskohtia niin selvästi kuin kirjoittaja voi.

Vaikka sosialisti siis pyrkiikin muovaamaan uudestaan ihmisyhteiskuntaa, hänen ei kumminkaan tarvitse kieltää, että se nykyiselläänkin on varsin ihmeellinen ja ihailtava näytelmä. Hän ei tahdo kieltää sitäkään, että monien ihmisten elämä on nykyjäänkin hyvä ja miellyttävä asia…

Tämän kirjoittaja, itsestään puhuakseen, ei ole erittäin voimakas, ei erittäin terve eikä hyväonninenkaan henkilö, hän havaitsee paljon saavuttamatonta ja paljon valitettavaa, mutta siitä huolimatta ilmenee elämä hänelle vuosi vuodelta yhä tyhjentymättömämpää mielenkiintoa tarjoavana, yhä suurempaa kauneutta kehittelevänä näytelmänä, korkeiden pyrintöjen ja innostavien toiveiden loistavana kenttänä. Sittenkin piilee tuossa näytelmässä omituista tuskaa, salaperäistä riittämättömyyttä ja säälimättömyyttä, vihan ja tuskaisen kaipauksen puuskia, sanomattoman murheellisia kohtauksia. Sen haltioituneimmat hetket vetoavat eniten hänen ponnistuksiinsa, ovat täynnä tyydyttämättömien tarpeiden vaatimuksia. Nämä varjot, tuskat ja epävakaisuudet eivät ainakaan hänen mielestään pimennä koko näkymöä, voipa olla niinkin laita, että ne vain tekevät loistokohdat hänelle sitäkin kirkkaammiksi; mutta kaikesta huolimatta nämä elämän pahat ja rumat puolet lausuvat hänelle jonkinlaisen haasteen tai jotakin sellaista, mitä ei voi jättää huomioonottamatta, vaan josta on kiihkeästi kiisteltävä, ne vetoavat kiinteästi kaikkeen hänen olemuksestaan löytyvään tarmoon ja rohkeuteen. Elämä ja maailma kelpaavat, mutta eivät pysyväisinä olosijoina, vaan areenana, niin, taistotanterena, jota ylpeästi ympäröivät taivas ja meri, vuoret ja avarat näköalat, koristavat herkän upeasti värisevät lehvät, kukkalehdet ja höyhenet, pehmeät turkit ja elävän hipiän ihmeellinen hohtelu ja jossa musiikista pitävät huolen ukkonen ja laulavat linnut; mutta sittenkin taistotanner, jossa ei ole sijaa joutilaille katselijoille, vaan jossa täytyy tahtoa ja tehdä, päättää, iskeä ja vastata iskuihin — ja poistua ajan tullen.

Tarvitsee vain lyhyesti silmäillä historiaa — vaikka kaikkikin historiallinen tieto tukee tätä yleistystä — käsittääkseen, ettei puheenaolevalla areenalla tapahdu ainoastaan yksilöiden sekasortoista ja tarkoituksetonta kamppailua. Liian läheltä katsellen voi siltä näyttää, se voi ilmetä yksilöiden vihan ja rakkauden muodottomana kudelmana; mutta hiukan loitompaa sitä tarkastellessaan havaitsee suurempien piirteiden tulevan näkyviin. Silloin huomaa jotakin jatkuvaa tapahtumista, jotakin, mikä alinomaa pyrkii luomaan järjestystä satunnaisuuteen, kauneutta sekasortoon, oikeutta, hyvyyttä ja laupeutta säälimättömyyden ja häikäilemättömän sorron sijaan. Tässä yhteydessä riittää, kun puhumme tästä voimasta, joka taistelee ja pyrkii tekemään ja saamaan aikaan, mainiten sitä hyvän tahdon nimellä. Aikojen vaiheita tutkiessaan huomaa yhä selvemmin, että ihmiskunnan toiminnan vaikuttimien joukkoon on luettava tämäkin yhtä hyvällä syyllä kuin nautinnonhimo, nälkä, ahneus, turhamaisuus ja suuremmassa tai vähemmässä määrin älyllinen pelko. Olipa tämä ihmissuvun hyvä tahto kuinka alkeellinen, vähäpätöinen tahansa, olkoon se yksityistapauksissa miten suuressa määrin hyvänsä alistettu palvelemaan yksilöllisiä tarkoituksia ja esiintyköön se kuinka naurettavan riittämättömänä tahansa, se on sittenkin kokonaisuudessaan toimiva tahto. Kaikista elämän hämmennyksistä ja estymisistä, kaikista kohtalon aiheuttamista pysähtymisistä ja takapoukoista huolimatta on ilmeistä, että inhimillinen elämä ajan pitkään avartuu, muuttuu entistä lempeämmäksi, hienommaksi ja syvemmäksi. Kaiken kaikkiaan — ja nykyaikana melkein alinomaisesti — olot parantuvat. Elämä on kohentunut vuosisatain vieriessä, ja syynä on ollut ihmisten ponnistusten nojalla vaikuttava hyvä tahto.

Tästä väitteestä voidaan tietenkin, kiistellä. On henkilöitä, jotka väittävät sitä pätemättömäksi ja pitävät puoliaan sangen siedettävästi. Voi väittää, ettei kohentumista tapahdu tai ettei se johdu mistään hyvästä tahdosta eikä mistään muusta kuin puhtaasti mekaanisista voimista. Edellinen väite on yleisempi. Silloin tavallisesti vedotaan siihen, mitä menneisyydessä on parasta, ja kaikkeen nykyisyydessä kehnoon ja alhaiseen. Samalla kertaa pätemättömin ja viehättävin todistusperuste saadaan tahallisesti ihannoimalla määrättyjä aikakausia, esimerkiksi kolmattatoista vuosisataa Englannissa tai Antoniusten aikaa Rooman historiassa. Edellisen kuvailussa ilmenee messukirjan värikäs tyyli, jälkimmäisen esityksessä roomalaisten piirtokirjoitusten täysi juhlallisuus. Meitä kehoitetaan vertaamaan näitä iloisessa valaistuksessa nähtyjä aikakausia patenttilääkkeiden kauppiaan ilmoituksiin tai johonkin Lancashiren tehdaskaupunkiin ja jätetään kokonaan huomioonottamatta keskiaikaisen lain puolueellisuus ja keisariajan Rooman kurjuudenpesät, nälkä ja julmuus.

On kuitenkin myönnettävä, että voi tuollaisia ontuvia vertailuja välttäenkin erinomaisesti vastustaa sitä väitettämme, että yleistä edistystä on tapahtumassa. Voi mainita suuren joukon asioita, suuria ja pieniä, jotka ovat olleet menneinä aikoina paremmat kuin nykyjään: keskiajan Veneziassa ja Firenzessä ihmiset pukeutuivat upeammin ja soreammin kuin me — nimittäin ne ihmiset, joilla oli siihen varaa; Perikleen ajan Ateenassa veistettiin saavuttamattoman kauniita marmorikuvia; kahdennellatoista vuosisadalla Veronassa rakennetut tiilikivitalot ovat verrattomasti kauniimmat kuin samanlaiset rakennukset Lontoossa siihen aikaan, jolloin Cannon Streetin asema valmistui; keittotaide oli Rooman historian loistokauden jälkeen rappiotilassa toista tuhatta vuotta; Ranskan ja Englannin goottilainen arkkitehtuuri on ylevyyteensä, laatuunsa ja osiensa sopusointuiseen kauneuteen nähden kaikkia myöhempiä rakennustyylejä etevämpi. Tämä myönnetään kiistelemättä oikeaksi. Ateenan filosofinen ajattelu taas, kosketellaksemme suurempia asioita, oli parhaimmillaan vapaampaa ja hienommin ilmaistua kuin minään myöhempänä aikana. Ja pätevät arvostelijat vakuuttavat meille, että kuningatar Elisabetin ajan englanninkieli oli sirompi ja tehoisampi puheen väline kuin sama kieli kuningatar Annan tai kuningatar Viktorian ajalla.

Niin voisi jatkaa tarkastellen suurta määrää asioita, vähäpätöisiä ja suuria, ja niiden luettelo näyttäisi valtavalta, elleivät vastakkaiset seikat vaatisi nekin huomiota. Todellisuudessa ei liene yhtäkään aikakautta tai rotua, joka ei osoita meille jotakin, mitä on suoritettu paremmin kuin milloinkaan ennen tai jälkeen, sillä ihmisen ponnistus ei ole tyrehtynyt eikä täysin epäonnistunut minään aikana. Mutta jokin erikoinen etevyys ei todista yleistä tason korkeutta. Toisella tai toisella alalla, kirjojen sidonnassa tai metallin silauksessa, kielen hienostamisessa tai vapauden puolustamisessa, yksityiset henkilöt ovat jonkinlaisen välttämättömyyden pakosta käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, "löytäneet itsensä", kuten sanotaan, ja tehneet parhaansa. Sattuipa muuten mitä tahansa, joka tapauksessa sopii varmaan uskoa, että eräät ihmiset aina keksivät keinon suorittaa sitä tai tätä erikoista ja päästä pyrkimystensä perille. Sellaiset huomiot, jotka osoittavat erikoiskohdissa taantumista menneisyyteen verraten, eivät itse asiassa pysty kumoamaan väitettä, että ihmisten onnenosa jatkuvasti paranee, eivät horjuta toivoa niissä, jotka uskovat ihmisen kykenevän poistamaan paljon vielä nyt maailmaa pimentävää pahaa, jotka pitävät inhimillisten mahdollisuuksien säiliöitä melkein koskemattomina apukeinoina ja joiden mielestä kaikki menneisyyden loisto ja etevämmyys vain kirkkaasti lupaa ja aavistuttelee jokaisen tekomme osaltansa rakentamaa vielä syntymätöntä tulevaisuutta, johon kaikki saavutuksemme virtaavat, tahdoimme tai emme.

Paljon onnettomuutta on voitettu, paljon järjestystä, kauneutta ja elämän liikkuma-alaa on saavutettu niiden aikojen jälkeen, jolloin ihminen karvaisena villinä seurusteli kaltaistensa kanssa melkein eläimen tavoin; mutta tätä verraten lyhyttäkin historiallista kautta tarkastaessaan voi tuskin olla havaitsematta alinomaista pahan voittamiseen suuntautuvaa toimintaa. Ihminen voi ivailla oman aikansa asioita; siihen taipuu sellainen epäonnistuneesti kehitetty henkinen tyyppi, joka ei kykene arvostelemaan suorittamatta samalla ilkeämielisiä vertailuja, jonka kiitos on niin niukka, ettei voi tunnustaa asian arvoa ilmaisematta samalla korvaavaa kateutta; mutta eräs edistyksen pysyväinen tulos on varmaan jokaisen mielestä kiistämätön. Ihmissuvun ajattelematon ja vaistomainen julmuus — ja tämä on erittäin perustava seikka — vähenee alinomaa. Minä ihmettelen ja epäilen, onko milloinkaan ennen koko maailmassa iäkäs, huonosti puettu nainen tai ilmeinen raajarikko voinut liikkua alaluokan lasten joukossa joutumatta kokemaan koko lapsilauman tai yksityistenkään lasten taholta tulevaa solvausta, niinkuin hän nyt voi liikkua, jos sattuu joutumaan jostakin Lontoon koulusta ryöpsähtävään lapsiparveen. Kaikista synneistämme huolimatta uskon sitäpaitsi varmaan, että oikeudentunto on herkempi ja laajemmalle levinnyt kuin koskaan ennen. Muutamat vakavat sosiaaliset vauriot, jotka näyttivät aikoinaan ihmisen synnynnäisestä luonnosta johtuvilta, ovat hävinneet, vieläpä niin täydellisesti, ettemme voi enää kuvitellakaan niitä kokevamme. Yksityisen sodan aiheuttama julmuus ja turvattomuus, kaksintaistelu ja avoin orjakauppa ovat hävinneet, ja koko Länsi-Euroopassa ja Amerikassa ei enää satu säännöllisesti uusiutuvaa nälänhätää eikä suuria ruton hävitystöitä. Maailma, jossa katsetta kiduttavat tien vieressä mauttomasti prameilevat lääke- ja ravintoaineiden ilmoitukset, on kieltämättä vielä epätyydyttävä, mutta tulee muistaa, ettei ole kulunut kahtakaan vuosisataa siitä, kun noiden ilmoitustaulujen sijalla kohosivat hirsipuut, ilmoilla häilyivät korppien raatelemat repaleiset ruumiit ja kuolleiden herrasmiesten pääkallot (onnettomat olivat kärsineet piinapenkissä, heidän sisälmyksensä oli poltettu heidän nähtensä, heidät oli hakattu neljään osaan) mätänivät sateessa rantasärkillä.

Maailma on nykyjään tavalliselle ihmiselle parempi olopaikka kuin milloinkaan ennen, sen näköalat ovat avarammat, rikkaammat, syvemmät ja enemmän toivoa ja lupausta sisältävät. Ajateltakoon niitä aivan yleisiä asioita, jotka helposti jäävät huomaamatta, esimerkiksi suurta ja yhä kasvavaa ihmisten joukkoa, niitä, jotka voivat maailmassa vapaasti liikkua, vapaasti lukea, ajatella ja puhua! Ajateltakoon koskaan ennen näkemätöntä hyvin järjestettyjen kotien ja hoidettujen, terveiden, tiedonhaluisten lasten määrää! Ja meillä ei suinkaan ole vain tämä keskinkertaisen hyvinvoinnin avartuva meri, jossa tulevaisuuden todellisuus sikiää, vaan aikaamme sopii luottaa suoranaisten aikaansaannostenkin alalla. Vastuuttomat henkilöt ovat kriitillisyyden alkuajoilta saakka huutaneet, ettei heidän oma kautensa tuota mitään. Sitä huutoa minä vihaan ja vastustan. Kunhan ehditään erottaa kuona pois ja vertaaminen käy mahdolliseksi, uskon varmaan myönnettävän, että kaiken kaikkiansa filosofiassa ja merkittävässä kirjallisuudessa, rakennustaiteessa, maalauksessa ja tieteellisessä tutkimuksessa, koneitten rakentamisessa ja teollisissa keksinnöissä, valtiotaidossa, inhimillisyydessä ja uskaliaissa teoissa, ihmiskunnan viimeksikuluneina kolmenakymmenenä vuotena suorittamat työt kestävät vertailun minkä muun kolmikymmenvuotisen historiallisen kauden kanssa tahansa.

Ja tämä on ponnistuksen tulos; olot muuttuvat paremmiksi, koska ihmiset tahtovat niiden paranevan ja kokevat saada korjauksia aikaan; tämä kehitys jatkuu, koska ihmiset pahoista mielialoista, erehdyksistä ja turhamaisuudesta, välinpitämättömyydestä ja alhaisista himoista huolimatta samalla vastaavat hyvään tahtoon ja osoittavat hyvää tahtoa. Voidaan väittää, että kaikki elämässä esiintyvät hyvät asiat johtuvat syistä, jotka eivät ole ihmisen vallittavissa, että ihminen parantaa asioita havaitsemattaan "valistuneen omanedunharrastuksen" nojalla. Mutta ajatelkaa mitä tahansa tuntemaanne hyvää asiaa! Onko se siten syntynyt?

Sittenkään emme saa itseltämme salata, että elämä kaikesta todetusta edistyksestä huolimatta on yhä sangen kehno. Aikamme loistavien saavutusten takana aukenevat kaikkialla pimeät kuilut.

Mainitsen tässä vain erään tosiasiaryhmän, joka vetoo meihin kaikkiin — eikä tule vetoamaan suotta. Tarkoitan pienten lasten elämää, jota eletään nytkin — lukijan pitäessä kädessään tätä kirjaa. Ajateltakoon esimerkiksi niitä pieniä lapsia, joita on ahdisrtettu, kidutettu ja teurastettu Kongon vapaavaltiossa viimeksi kuluneiden vuosien aikana, lapsia, joilta on kiskottu kädet ja jalat, joiden pienet ruumiit on silvottu ja heitetty pois, jotta kumi olisi huokeahintaista, jotta vaunujemme pyörät liikkuisivat äänettömästi ja että tuo poliittisten laskelmien inhoittava luomus, Belgian kuningas, saisi pitää iloansa.[2] Ajateltakoon myös, millaisen pelon, väkivallan, lian ja painostuksen ympäröiminä lapset kasvavat Venäjän poliittisen kaaoksen sisäisessä taistelussa. Ajateltakoon siirtolaisiaivoja, jotka nytkin liikkuvat ulapoilla, pimeät, löyhkäävät suojat ahdettuina täyteen ihmisiä sairaina kyyhöttävine lapsineen — pakenemassa varmasta kurjuudesta epävarmaan. Ajateltakoon kauheita kertomuksia siitä surkeudesta ja kärsimyksestä, jota lapset kokevat kaikkialla, missä ei ole kunnollisia tehdaslakeja: kuinka niinkin sivistyneessä osassa maailmaa kuin Amerikan Yhdysvalloissa, kuten Spargo yksityiskohtaisesti kertoo kirjassaan Bitter Cry of the Childern ("Lasten hätähuuto") tuhannet pienet kuuden ja seitsemän vuoden ikäiset valkoiset lapset huonosti ruokittuina ja usein julmasti kohdeltuina raatavat toivottomassa työssä.

Ajateltakoon vielä, kuinka kaikissa maanviljelysmaissa, joissa kasvatuksen merkitystä ei vielä tajuta, lapset lähtevät väsynein jaloin likaisista hökkeleistä, maalaiskansan asumuksista kaikkialla maailmassa, tehdäkseen työtä loassa ja tuimassa tuulessa, karkoittaen lintuja pelloilta, kumartuen istuttamaan ja kitkemään. Ja ajateltakoon, mitä todella merkitsevät Lontoossa havaitut tosiasiat, jotka satuin lukemaan "London County Councilin" kasvatusvaliokunnan vuotta 1905 koskevasta kertomuksesta.

Erään umpimähkään valitsemani koulun johtaja tekee erikseen selkoa 405 oppilaansa vaatetuksen laadusta. Hänen tiedonantonsa mukaan oli 7.4 %:lla pojista "mahdollisimman niukka vaatetus — esim. vain ryysyinen napitettu mekko, jonka alta ei löytynyt kerrassaan mitään; jalkineet joko puuttuivat kokonaan tai olivat muodostetut jalkojen ympärille kiedotuista rievuista". 34.8 %:lla oli puku, joka "oli riittämätön suojelemaan ruumiin lämpöä ja kaipasi välttämättä korjausta", 45.9 %:lla oli "niukka, mutta välttävä vaatetus; vanha, toisinaan rikkinäinen puku ja sen alla jotakin alusvaatteiden tapaista — yleensä flanellia". Niinmuodoin jäi vain 12.8 %, joita voi nimittää sanan varsinaisessa merkityksessä "hyvin puetuiksi".

Toisena kotoista laiminlyöntiä osoittavana seikkana mainitaan puutteellinen ruumiin puhtaus. 11 % pojista merkitään "erittäin likaisiksi ja syöpäläisten vallassa oleviksi", 34.7 %:n "vaatteet ja ruumis olivat likaiset, mutta syöpäläisiä ei ollut"; 42.5 % oli "välttävän puhtaita, pojiksi", ja vain "12 % keskimäärää puhtaampia".

Yksitoista prosenttia syöpäläisten vallassa; ajateltakoon, mitä se merkitsee! Ajateltakoon, millaisia täytyi olla niiden kotien, joista nuo pienet onnettomat raukat tulivat! Ne olivat ehkä paremmat maalaismajoja, joiden kaivoihin virtaa likakuopan mätä ja joissa kanalan syöpäläiset siirtyvät ihmisiin, mutta epäilemättä sittenkin sietämättömiä meidän moitteettomiin asuntoihimme verrattuina! Kiinnitettäköön vain hetkiseksi huomiota vinoin numeroin merkitsemääni lukuun seuraavassa taulukossa. Taulukko sisältää yhteenvedon vuotta 1906 koskevasta kertomuksesta, jonka ovat laatineet "Ringworm" ("Savipuoli")-hoitajattaret, jotka käyvät Lontoon alkeiskouluissa ja tutkivat lapsia ottaen selkoa erilaisista lian aiheuttamista taudeista.

Eikö se puhu liasta ja epäjärjestyksestä, jota emme voi kauan enää sietää, naisista, jotka ovat huonosti valmistuneet äidin velvollisuuksia suorittamaan ja siinä määrin työn rasittamat, etteivät voi huolehtia puhtaudesta, eikö se puhu suuresta torjuttavissa olevan kärsimyksen määrästä? Ja näiden

Tarkas- Osittain Syöpä tettujen puhdis- vallassa lukumäärä tettuja olevia

Poikia…………. 34,345 32,726 847 1,139
Tyttöjä………… 36,445 22,476 4,426 12,003
Pieniä lapsia…… 42,140 6,675 2,661 29,675
Sekaluokissa…… 5,855 4,886 298 897
Erikoisluokissa…. 977 624 133 296
Kaikkiaan………. 119,762 67,387 8,365 44,010

likaa ja kehnoa vaatetusta merkitsevien numeroiden rinnalla on toisia ainakin yhtä vaikuttavia edustamassa surkastumista, liian heikkoa ravintoa, vähäverisyyttä ja kaikkia muita laiminlyönnin ja taitamattomuuden onnettomia seurauksia. Nämä liian heikosti ruokitut, liian huonosti puetut alamittaiset lapset ovat samalla opinnoissaan takapajulle jääviä lapsia; he kasvavat pimeästä, ilottomasta lapsuudesta harmaaseen, mieltähämmentävään, toivottomaan maailmaan, joka orjuutuksen, raadannan, ehkäpä rikosten ja epätoivonkin jälkeen vihdoin heidät surmaa.

Käsitettyänne näiden tosiasioiden mieltäkuohuttavan merkityksen, ette kumminkaan saa johtua otaksumaan, että tämä aikakausi on kehnompi kaikkia edellisiä. Samanlaista likaa, raadantaa ja julmuutta on ollut aina olemassa, on ollut vielä enemmän. Ette saa ihannoida alkukansain luola-asumusta, brittiläistä majaa, kosteata ja akkunatonta maalaismökkiä, loassa uivaa, ruton saastuttamaa keskiaikaista kaupunkia. Huolimatta siitä, että kaikki nuo ruhjotut, rammattat, nälkään näännytetyt, oman onnensa varaan heitetyt pienokaiset sortuvat tämän oivallisen ajan jalkoihin, huolimatta tuhannesta muusta melkein yhtä julmasta epäjärjestyksestä ja surkeudesta, pysyy tosiasiana, ettei nykyaikana ole ainoastaan suurempi luku, vaan myöskin korkeampi prosenttimäärä terveitä, onnellisia, hyvinkohdeltuja lapsia kuin minään toisena aikakautena maailman alusta saakka ja että toisten aikojen kotielämää tarkastaessaan näkee vieläkin suurempaa saastaisuutta ja enemmän kärsimystä.

Katselkaa vain minkä tahansa Englannin kirkon hautakiviä, sellaisia, jotka ovat peräisin ajoilta ennen vuotta 1800, niin huomaatte, että kaikkien perheiden, pariskuntien hyvinvoipain perheidenkin historiaa kiertävät kiehkurana pienokaisten ja lasten kuolemantapaukset. Lähes puolet lapsista kuolivat. Ajatelkaa myös, kuinka ankara oli kasvatus. Aina näihin asti pidettiin luonnollisena, että lapsia, kaikkein rikkaimpien ja ylhäisimpien lapsia lukuunottamatta, totutettiin pelkäämään ja tekemään työtä varhaisimmista ikävuosistaan asti. Näiltäkin ajoilta on meille säilynyt kauniita huonekaluja, hienoa kirjailisuutta ja maalauksia, mutta myös tietoja ankarasta ruumiillisesta kurituksesta ja pimeään sulkemisesta ja tuskin ainoatakaan lasten kirjaa, tuskin ainoatakaan lelun sirua. Jos olot ovatkin huonot, ne ovat kuitenkin paremmat — sen voitte uskoa — mutta yhä niin huonot, että pikainen korjaus näyttää välttämättömältä. Se seikka, että ne ovat aikaisemmin olleet vieläkin kehnommat, ei oikeuta tyytymään niiden nykyiseen tilaan, oikeuttaahan vain toivomaan, että ponnistuksemme ja se hyvä tahto, joka meitä ponnistuksiimme johtaa, yhä edelleenkin tuottavat tuloksia kurjuuden alinomaa vähentyessä.

Minusta näyttää, että aikamme huonojen samoinkuin hyvienkin puolien koko henki ja laatu ja sosialistin sekä jokaisen muunkin terveen uudistajan suhde näihin kysymyksiin ilmeni lyhyenä yhteenvetona kävelyretken aikana, jonka tein vähän aikaa sitten erään ystäväni seurassa pitkin Thamesin rantaa Blackfriarsin sillalta Westminsteriin. Me olimme aterioineet yhdessä ja lähdimme sinne, koska arvelimme suurten rakennusten kaaren ja teräksisenä kiitävän virran tarjoavan kerrassaan kauniin näköalan sellaisena iltana, pilvien ajelehtiessa taivaalla, kuutamon milloin kirkkaasti hohtaessa, milloin himmetessä, ja kristallisen ilman luodessa mieleen iloa ja seesteisyyttä. Näky oli tosiaankin kaunis. Oikealla puolellamme kohosivat salaperäisinä rakennusten valtavat joukot, siellä täällä näkyi erivärisiä valoläikkiä, sinertäviä, vihertäviä, merikullan tai lämpöisemmän oranssin värisiä, näkyivät Waterloon sillan tummat kaaret, äänetönnä virtaavan veden kalvossa vipajavat valot, Charing Crossin sillan kannatinristikko ja siinä vastakkaisiin suuntiin liikkuvat junat — niiden savupiipuista näytti savun asemesta urkenevan jonkinlaista hehkuvapäärmeistä kuutamoa — ja sitten lamppujen kaartuva viiva, rantalaiturin lamppujen taajeneva ja pienenevä varja Westminsteriä lähestyttäessä. Suuret hotellit olivat hienoja, valtavan suurina kuumottavia tummanharmaita ja ruskeita hahmoja, joiden reunoilta ja laelta tulvi valo ja joiden tuhannet kirkkaina loistavat ikkunat puhuivat juhlista ja nautinnoista. Ja kaiken yläpuolella olivat kuun kalmankalpeat kasvot harson peittäminä ja sitten paljaina.

Mutta yhtäkkiä meidät yllätti tämän suurenmoisten näkyjen sarjan odottamaton loppukerto, joten emme huutaneetkaan niinkuin olimme aikoneet: Kuinka hyvä onkaan saada elää! Me löysimme jotakin muuta, jotakin sellaista, minkä olimme unohtaneet.

Rantalaiturilla näet on säännöllisten välimatkojen päässä rautaisia penkkejä, istuinpaikkoja, joissa ei käy makaaminen, koska käsinojat ovat esteenä, ja lamppujen valossa voi nähdä, että kaikki nuo penkit olivat täynnä kyyhöttäviä ihmishahmoja. Ei ollut yhtäkään tyhjää sijaa, ei yhtäkään. Nämä olennot olivat kodittomia ja olivat tulleet tänne nukkumaan. Tuossa oli vanha vaimo rukka, jonka rutistunut olkihattu riippui uneliaiden kasvojen varjostimena, tuossa tuijotteli nuori kauppa-apulainen epätoivoisena eteensä, tuossa likainen maankiertäjä, tuossa parrakas, lievenattuun puettu kaulukseton arvohenkilö. Erikoisesti on muistiini jäänyt eräs aavemaisen pitkä valkoinen kaula ja valkoiset, hervottomasti taaksepäin valahtaneet kasvot. Nukkuja näytti kokevan jonkin painajaisunen ahdistusta, heräsi, tarttui luisevalla kädellään näivettyneeseen kaulaansa, suoristautui ja katseli vihaisesti meitä ohikulkevia. Tuuli tuntui sinä iltana purevalta meistäkin, vaikka olimme hyvin aterioineet ja olimme hyvissä pukimissa. Joku kumarainen hahmo yski yskimistään, kirotun kiinteästi.

"Näköala on kaunis", sanoin minä yrittäen pitää tarkkaavaisuuttani suunnattuna niihin vaikutelmiin, joiden pelkkänä reunusteena nuo onnettomat olivat, "se on kaunis! Mutta minä en voi sietää tätä."

"Niin, se muuttaa asiat toisenlaisiksi kuin olimme odottaneet", myönsi ystäväni oltuaan hetken vaiti.

"Täytyykö meidän kulkea eteenpäin — heidän kaikkien ohitse?"

"Täytyy. Ajattelen, että meidän tulee se tehdä. Se on kenties opetus niille, jotka yrittävät saada liian paljon kauneutta elämästä sellaisenaan — ja unohtavat. Älä huoli sitä väistää!"

"Hyvä Jumala!" huudahdin minä. "Täytyykö elämän aina olla tällaista? Minä voisin kuolla — suostuisin tosiaankin hyppäämään heti tuohon kylmään ja sameaan virtaan, jos niin tehden voisin ojentaa jäykän kuolleen käden kaikkien näiden asioiden tuolle puolen, tulevaisuuteen, kuolleen, käskevän käden, jonka äänetön, mutta vastustamaton ele vaatisi tätä elämän tuhlaamista ja haaksirikkoutumista lopetettavaksi ja lopetettavaksi ainiaaksi."

"Mutta sehän loppuu! Joka vuosi sitä on suhteellisesti hiukan vähemmän kuin ennen."

Minä kuljin eteenpäin mitään virkkamatta, ja ystäväni puhui vierelläni.

"Me edistymme. Siellä täällä tapahtuu korjauksia. Ihmisen hyvä tahto — —"

"Edistys ei tapahdu kyllin nopeasti. Se on ylen hidasta — ja vähän ajan kuluttua meidänkin täytyy kuolla — —"

"Se voidaan saada aikaan", virkkoi kumppanini.

"Niin ei tarvitsisi olla laita", sanoin minä.

"Asia toteutuu tulevaisina päivinä. Kaikille on olemassa kyllin ruokaa, suojaa ja varallisuutta. Ihmisten tarvitsee vain se tietää ja sitä tahtoa. Mutta toistaiseksi on laita näin!"

"Ja on olemassa ylen paljon samanlaista!" sanoin minä..

Niin me keskustelimme ja tunsimme mieltäraatelevaa tuskaa.

Muistan, kuinka sitten saavuimme Westminsterin sillalle, katselimme laajaa tummalaineista vedenpintaa, joka kuvasteli lamppuja, palatseja ja höyrypursien vilkkuvia valoja, ja olimme jutellen selviytyneet epätoivostamme. Me havaitsimme, että se, mikä oli suurenmoista, säilyi suurenmoisena, että se, mikä oli salaperäistä, jäi kaikelta tuskaltamme ja kärsimättömyydeltämme ratkaisematta. Meistä oli selvää, ettei se asia, johon meidän molempien oli varauduttava, ollut nykyisyyden hyvä eikä paha, vaan tulevaista parempaa asiainjärjestystä, täyteläisempää elämää, kärsimyksen torjumista tavoittava ponnistus ja unelma.

"Me tahdomme saada kaiken olemassaolevan kauneuden", sanoi ystäväni, "ja enemmänkin. Emme mitään nykyisestä kurjuudesta. Me olemme täällä — emme tiedä, mistä ja miksi — olemme sitä tahtomassa ja taistelemassa sen saavuttamiseksi, sinä ja minä ja kymmenen tuhatta muuta, joiden välillä väikkyvät salaavina harsoina nämä valohohteiset pimeät. Me teemme työtä ja poistumme — en tiedä minne, mutta pois tietomme rajoista. Siitä huolimatta me teemme työtä — meitä on jokin työhön kannustamassa. Nuo ihmiset tuolla ovat kannustimenamme — mihinkään hienompaan vetoomukseen emme osaa vastata. Jokaisen tulee tehdä, minkä voi. Entä palkkamme? Palkkanamme on uskomme. Se on uskoni tänä iltana. Minä uskon, että oman olemukseni, minussa ja kaltaisissani elävän hyvän tahdon nojalla maailma syntyy uudestaan, kärsimyksestä ja murheesta vapahdettuna. Meidän tehtävämme täällä on sitä edistää. Siinä on meillä työtä koko iäksemme. Minkätähden tahtoisimmekaan tietää enemmän? Erehdyksemme ja syntimme tuntuvat tänä iltahetkenä varsin mitättömiltä. Jos kompastumme ja kaadumme lokaan, jos törmäämme toisiimme ja loukkaamme toisiamme — —"

"Meidän tulee jatkaa", sanoi ystäväni hetkisen vaiti oltuaan.

Vähään aikaan emme virkkaneet mitään.

Omat persoonalliset ongelmat tulivat ja menivät kuin vedenkalvon väreet. Eteläisellä rannalla näkyvä whiskykauppiaan ilmoituskin näytti jonkin haaveellisen muuntumisen nojalla esiintyvän lupauksena, arvoituksellisena lupauksena, joka välkähti tulikirjaimin näkyviin virran taipeen takaa. Lontoo oli sinä iltana tosiaankin erittäin kaunis. Ellei olisi ollut toivoa katselijain mielissä, se ei olisi suinkaan näyttänyt kauniilta, vaan olisi esiintynyt kauheana kuin saalistaan kohti hiipivä musta pantteri. Meidän toivomme lunasti sen. Sen pimeän ja viettelevän loiston takaa, sen julmuuttaan salaavan valtahahmon takaa, jota jalokivinä kaunistivat kiertävät, tuikkivat ja vilkkuvat tulet, jonka kruununa olivat tähdet ja viittana tumma yö, minä näin tuokioisena näkynä Ihmiskunnan Kaupungin, kaikkia unelmiani kauniimman, täynnä elämää, nuoruutta ja luovaa henkeä…

TOINEN LUKU

SOSIALISMIN PERUSAATE

Se perusaate, johon sosialismi nojautuu, on sama perusaate, jota noudatetaan kaikessa varsinaisessa tieteellisessä työssä. Sen mukaan eivät tilapäinen virike, yksilön tahto ja sattuma muodosta ainoata menetelmää, jonka nojalla asioita voidaan tässä maailmassa suorittaa. Sen mukaan asiain järjestys on säännöllinen, asioita voidaan ennakolta arvioida ja laskea. Tämän vakaumuksen henkeä noudattaen luonnontiede pyrkii aineellisten olioiden järjestelmälliseen tuntemiseen. "Tieto on voimaa", tieto, jota vaihdetaan avoimesti ja rehellisesti — tuo on alkuedellytyksenä teoksessa Uusi Atlantis, joka perusti Royal Societyn ja aloitti tutkimustyön järjestelmällistämisen. Sosialisti luottaa aivan samoin olioiden järjestykseen, niiden tunnettavuuteen ja siihen, että ihmiset kykenevät yhteistoiminnan avulla voittamaan satunnaisuudet, mutta hänelle, joka käsittelee ihmisten sosiaalisia asioita, tehtävä ei ilmene yhteisen tutkimuksen muodossa, vaan yhteistyönä, jonka nojalla pyritään luomaan laajaa suunnitelmaa ihmisen kaikille sosiaalisille toiminnoille. Tieteen kerätessä tietoa sosialismi tutkii ja kehittelee aivan samanlaisessa hengessä yleistä sosiaalisen elämän suunnitelmaa. Kumpikin pyrkii luomaan järjestystä sekasorron sijaan.

Näillä aatejärjestelmillä on tietenkin molemmilla rajansa; aineellista maailmaa käsittelevän tieteen alalla tiedämme, ettei mikään laskettu määrä ole milloinkaan täsmällinen, ei mikään ääriviiva vailla epämääräistä reunaa, ei minkään kulman kärki ehdottoman terävä, ja sosiaalisissa asioissa täytyy samoin aina olla yksilöllisyyttä, odottamatonta ja laskematonta. Nämä seikat eivät kumminkaan tee mahdottomaksi yleistä järjestystä enempää kuin matkustavien henkilöiden erilainen koko ja erilaiset tarkoitukset tekevät mahdottomiksi rautatievaunujemme istuinten ja ovien normaalikokoa ja kaikkien liikkumista pitkin samoja raiteita.

Luonnontiede ei ole ainoastaan siinä suhteessa sosialismia muistuttava, että sen pohjana on ihmisten rohkea luottamus järjestyksen etevämmyyteen sekasortoon verrattuna, vaan nämä molemmat inhimillisen ajatuksen suuret prosessit ovat sopusoinnussa vielä sikäli, että vaativat ihmistä luopumaan itseensäkeskittymisestä ja eristäytymisestä. Nykyaikaisen ja keskiaikaisen tieteen välinen tärkein erotus, edellisen valtavan menestyksen salaisuus, piilee sen kollektiivisessa luonteessa, siinä tosiasiassa, että jokainen hedelmällinen koe julkaistaan, jokainen uusi sukulaissuhteen keksiminen selitetään. Tieteellisessä tutkimuksessa tulee voitetuksi eräs luonnollinen vietti, se alhainen vietti, joka tekee ihmiset salamyhkäisiksi, saa heidät pitämään tiedon omanaan ja käyttämään sitä kavalasti omaksi hyödykseen. Tiedemiehen koulutus on kouluttautumista siihen, mitä sivistymätön houkko halveksii heikkoutena, se on kouluttautumista lavertelemaan, ilmaisemaan asioita, kertomaan niin pian kuin suinkin mahdollista, mitä on keksinyt. "Suunsa kiinni pitäminen" ja oman edun vaaniskeleminen ovat yhä vielä useimpien ihmisten viisautena. Tieteessä se merkitsee rikosta. Niinpä on esimerkiksi jalon lääketieteen jalona tapana tuomita puoskariksi ja konnaksi jokainen salaisten lääkkeiden käyttäjä. Sille, joka mietiskelee ihmisen mahdollisuuksia, ilmenee eräänä kaikkein rohkaisevimpiin kuuluvana seikkana se, että lukemattomat miehet ovat viimeksikuluneiden kolmen vuosisadan aikana tyytyneet elämään uutteraa, voittoatuottamatonta ja useimmiten aivan huomaamatonta elämää palvellen tietoa, joka on muuttanut maailman toisenlaiseksi. Muutamat nimet tosin ovat jonkin jättiläismäisen tai merkittävän saavutuksen nojalla huomattavalla sijalla, esimerkiksi Bacon, Newton, Volta, Darwin, Faraday, Joule; mutta ne ovat vain ylimpiä huippuja siinä ylämaassa, johon kuuluvia nimiä voisi mainita tuhansittain. Muut ovat saaneet palkakseen vain niukasti mainetta, vähäisen korvauksen, ovat raataneet väsymättömässä työssä hyläten paljon elämänmukavuutta. Eräs seikka on heidän kaikkien jaloutenaan: he ovat voittaneet itsessään halvan salakähmäisyyden, ovat järjestelmällisesti käyttäneet tarmoansa henkilökohtaisten etujensa ulkopuolella oleviin tarkoituksiin!

Samaa vaatii nimenomaisesti sosialismikin. Se soveltaa sosiaalisiin ja taloudellisiin suhteisiin samaa ylevää vilpittömyyden ja totuudellisuuden periaatetta, samaa pelkästään persoonallisten edunharrastusten alistamista yhteisen tarkoituksen palvelukseen, jota tiede vaatii ajatuksen ja tiedon alueella. Samoinkuin tiede pyrkii luomaan yhteistä elimöityä tiedon kokoomusta, jota kaikki sen palvelijat lisäävät ja jossa he kaikki ovat osallisina, samoin tehostaa sosialismi elimöidyn sosiaalisen järjestelmän ihannetta, järjestelmän, jota jokainen palvelee ja josta jokainen saa hyötyä. Molempien vihollinen on salamietteinen, itsekäs ihminen. Salakähmäisyys, vilpillisyys ja yksityinen voitto ovat sosialismin viholliset ja tieteen vastustajat. Myönnettävä on, että sosialisti ja tiedemies toisinaan unohtavat tämän oleellisen yhtäläisyytensä. Tapaamme erikoistutkijoita, jotka eivät käsitä olevansa todellisuudessa sosialisteja, ja tapaamme sosialisteja, jotka tajuavat oman aatteensa niin tylsästi, että asettuvat sotakannalle tiedettä vastaan ja harjoittavat salakähmäistä politiikkaa. Sellaiset lyhytnäköiset palvelijat eivät kumminkaan kykene muuttamaan molempien ajatusjärjestelmien välillä vallitsevaa oleellista vastaavaisuutta.

Sosialisti, jonka mieltä innoittaa tulevaisuudenkuvana näkyvä vapaa ja avara sosiaalinen järjestys,, missä halvat ja ahtaat päämäärät tulee uhrata suurten yleisten hyväksi, arvostelee olevaista olojen järjestystä hyökäten sitä vastaan lukuisissa eri kohdissa ja erilaista puhetapaa käyttäen. Asiaan syventyessään kuitenkin huomaa hänen kritiikkinsä sisältönä olevan sen väitteen, että puuttuu riittävää rakentavaa suunnitelmaa. Siihen hän viime kädessä aina johtuu.

Hän vaatii kaikkien niiden asioiden täydellistä elimöimistä, jotka ovat yhteisön kannalta tärkeät. Hän sanoo, ottaakseni melkein sattuman kaupalla joitakin esimerkkejä, että valmistaessamme suuria määriä välttämättömiä tavaroita, hankkiessamme ja jakaessamme ravintoaineita, johtaessamme kaikenlaisia liikkeitä, siittäessämme ja kasvattaessamme lapsia, salliessamme tautien syntyä ja levitä, menettelemme sekasortoisesti ja suunnitelmattomasti, niin huonosti, että toisaalla on suunnatonta hätää, toisaalla suunnatonta tuhlausta, toisaalla liiallisuutta ja rappeutumista, toisaalla puutetta ja kuolemaa. Hän väittää ihmiskunnan näitä yhteisiä tarkoituksiaan toteuttaessaan, näitä yleisiä tarpeita tyydyttäessään noudattavan lauman menettelytapoja, vaikka sen tulisi toimia niinkuin toimii sotajoukko. Sen sijaan, että yksilöt ponnistelevat järjestyksettömästi, jokainen tekee, mitä hyväksi näkee, sosialisti tahtoo järjestelmänmukaista ponnistusta ja suunnitelmaa. Tiedemiehen yrittäessä tehdä säännöllistä karttaa tosiasioiden puolittaintutkitusta aarniometsästä sosialisti yrittää laatia järjestelmällistä suunnitelmaa inhimillisen toiminnan puolittaintajuttua tuntematonta aluetta varten.

Se on oleellinen sosialistinen aate, ei mikään muu.

Tulee kumminkin varoa, ettei tuo kuva johda harhaan. Puhuessaan suunnitelmasta sosialisti tietää hyvin, ettei hän kykene luomaan sellaista suunnitelmaa kuin rakentaja. Rakentaja käsittelee kuollutta kiveä ja puuta, valtiomies ja sosialisti käsittelevät eläviä ja pyrkiviä olioita. Hän tekee suunnitelmansa niinkuin henkilö, joka suunnittelee puutarhaa, jotta siinä kasvaisi sieviä ja soveliaita kasveja, avautuisi laajoja ja kauniita näköaloja ja rikkaruohot ja mätä häviäisi. Puutarhasuunnitelma kehittyy ja uudistuu alinomaa ja tarjoaa yhä uusia mahdollisuuksia, mutta sen sulon ja kauneuden tekee sittenkin mahdolliseksi piirretty pohjakaava ja vallitseva tarkoitus, silmälläpito ja huolto, kaivaminen ja polttaminen, rikkaruohonnyhtimet ja kuokka. Sellaista suunnitelmaa, elävää suunnitelmaa eläville ja kasvaville olioille, sosialisti etsii sosiaalista ja kansallista elämää varten.

Tehdäkseni asian selvemmäksi osoitan eräiden nykyaikaisten, kahden tärkeimmän inhimillisen harrastuksen alueisiin kuuluvain asiain suunnitelmattomuuden ja selitän, mitä päätelmiä sosialisti tekee näiden seikkojen nojalla. Niin menetellen käy selvästi ilmi, mitä tarkoitetaan väitettäessä, ettei nykyisessä asioidentilassa ole mitään rakentavaa suunnitelmaa, ja lukija voi arvostella sosialistien tekemän ja maailmalle tarjoaman rakentavan suunnitelman olemusta sen yleisimmässä muodossa.

KOLMAS LUKU

SOSIALISMIN ENSIMMÄINEN TÄRKEIN YLEISTYS

Ensimmäinen ja tärkein sosiaalisen elämän puoli, johon nähden maailma sosialistin mielestä on nykyjään suunnitelmaton ja häilyväinen ja jota varten hän vakavasti ehdottaa paremman järjestyksen kaavaa, on koko se olemassaolon puoli, joka koskee lapsia, lasten saamista ja elättämistä, huoltamista ja kasvattamista. Maailma alkaa alinomaa uudestaan, kuolema pyyhkii kerran toisensa jälkeen pois epäonnistumiset, taudit, oppimattomuuden ja kaiken sen, mikä on palvellut elämää ja täydellistänyt itseään, ja useille, ellei kaikillekin sosialisteille juuri tämä on sosiaalisen ohjelman tärkein kohta. Sukupolven aikana tapahtuvan edistyksen koko mitta on siinä, missä määrin lapset pääsevät vanhempiaan kauemmaksi ruumiilliselta ja henkiseltä laadultaan, missä määrin he ovat edeltäjiään etevämmät sosiaalisessa järjestyksessä ja kelpoisuudessa. Jos tässä suhteessa puuttuu hyvä tahto, niin mikään muu ei takaa onnistumista.

Tarkastelemme nyt, millä kannalla séllaiset asiat ovat maailmassamme nykyaikana, ja tarkastelemme niitä sosialistisessa mielessä. Mainitsin jo eräitä Lontoon kasvatusvaliokunnan esittämiä tosiasioita, joista huomasitte, että valitessamme umpimähkään jonkin koulun — ikäänkuin pistäen kauhan Lontoon väestön joukkoon — havaitsimme, että enemmän kuin kahdeksan prosenttia Lontoon lapsista ovat riittämättömästi puettuja, enemmän kuin puolet epäterveellisen likaisia — yksitoista prosenttia syöpäläisten vallassa, pienistä lapsista enemmän kuin puolet! Näiden lasten ravinto on sekin riittämätön. Sama selonteko osoittaa, että vaatetuksen ja puhtauden erilaisuutta vastaa samanlainen ja yhtä silmiinpistävä erotus ravitsemisessa.

"30 alimman luokan poikaa pysyi melkoista keveämpinä kuin heidän kouluikänsä edellytti; keskimääräinen painonvajaus oli 0,7 kiloa. Vaikutus painoon oli huomattavampi kuin vaikutus pituuteen; mitanvajaus oli keskimäärin 1 senttimetri. Seuraavan luokan 141 poikaa saavutti täsmälleen keskimäärän, 49 hyvinpuettua poikaa ylitti ikänsä keskimääräisen painon 0,54 kilolla ja pituuden 1,8 sentimetrillä."

Voiko olla epäilystäkään siitä, että tämän ruumiillisen alamittaisuuden ohella tapahtuu vastaava henkinen ja siveellinen surkastuminen?

Voidaan väittää, ettei tuo esimerkki kelpaa edustamaan väestöämme yleensä, että nuo tosiasiat on poimittu eräästä määrätystä väestöryhmästä, että ne koskevat Lontoon kurjimpien osien asujaimistoa ja kerrassaan poikkeuksellisia olosuhteita. Niin ei kumminkaan ole laita. Tarkastettu koulu ei sijainnut missään erikoisen huonossa kaupunginosassa. Sitäpaitsi on mr B.S. Rowntree tyhjentävästi tutkinut erään tyypillisen kaupunkimme, Yorkin, työläisväestön, ja minä esitän tässä muutamia hänen tuloksiaan, jotka täysin tukevat Lontoon numeroiden aikaansaamaa vaikutelmaa.

"Oli kerrassaan mahdotonta perinpohjin tutkia kaikkien lasten ruumiillista tilaa, mutta heidän saapuessaan punnittaviksi ja mitattaviksi heidät lajitteli neljään ryhmään ('erittäin hyvä', 'hyvä', 'välttävä', 'huono') tutkija, jonka harjaantuneisuus ja edelliset samanlaisessa työssä saavuttamat kokemukset tekivät mahdolliseksi luotettavan, joskin summittaisen luokittelun…

"'Huono' merkitsee, että lapsessa havaittiin puutteellisen ruokinnan ja laiminlyönnin ruumiillisia merkkejä."

Eri luokkiin jakautuivat tutkitut seuraavasti:

POJAT
'Erittäin
hyvä' 'Hyvä' 'Välttävä' 'Huono'
% % % %

I ryhmä (köyhimmät) 2,8 14,6 31 51,6
II ryhmä (keskink.) 7,4 20,1 53,7 18,8
III ryhmä (rikkaimm.) 27,4 33,8 27,4 11,4

TYTÖT

I ryhmä (köyhimmät) 2,1 14,6 31 52,3
II ryhmä (keskink.) 7,5 21,2 50,4 20,9
III ryhmä (rikkaiimm.) 27,2 38 23,1 11,7

"Kuten huomaamme, on 'erittäin hyvä'-sarakkeessa III ryhmään kuuluvien lukumäärä suunnilleen kymmenen kertaa suurempi kuin köyhimmässä ryhmässä, ja enemmän kuin puolet köyhimpään ryhmään kuuluvista lapsista on luokiteltu 'huono'-otsakkeen alle.

"Nämä 'huonot' lapset tarjosivat sydäntäsärkevän näyn; kaikissa oli joitakin merkkejä olosuhteista, joita vastaan he taistelivat. Heidän ruumiinsa olivat pienet ja heiveröiset, likaiset ja usein surkean riittämättömästi verhotut, silmät olivat kipeät, useissa tapauksissa jatkuvan laiminlyönnin vuoksi tulehtuneet, päät likaiset, esiintyi lantiovikoja, turvonneita rauhasia — kaikki nämä ja monet muut merkit puhuivat puutteesta ja hoidottomuudesta. Huomattakoon, että II ryhmän (työväen keskiluokan) lapset ovat suunnilleen I ja III ryhmän keskivälillä. Ylläolevaa taulukkoa tarkastettaessa on tietenkin muistettava, ettei ollut mitään ehdotonta mittakaavaa, jonka nojalla kutakin lasta olisi voitu arvostella, mutta eri ryhmien välinen vertailu pitää ehdottomasti paikkansa. Taulukosta käy siitäkin kiistämättömästi ilmi väestön köyhimmän ryhmän keskuudessa tapahtuva vakava fyysillinen huonontuminen."

Ja elleivät York ja Lontoo riitä, tarkastakoon lukija Edinburghia, missä hyväntekeväisyysyhdistys (Charity Organisation Society) on julkaissut ihailtavan, mutta samalla sanomattoman masentavan kertomuksen sikäläisten koululasten ruumiillisesta laadusta. Se sisältää yleispiirteisen selonteon tuhannenneljänsadan lapsen kotioloista, ja kysymyksessä oleva koulu oli valittu Edinburghin alkeiskoulujen joukosta, koska sen oppilaat kuuluivat tasaisissa määräsuhteissa hyvinvoipiin ja kovaosaisiin koteihin. Lainaan luettelosta kymmenen ensimmäistä merkintöä sellaisinaan. Ne koskevat kolmeakymmentäkahdeksaa lasta ja edustavat aivan moitteettomasti koko luetteloa. Mikään laajempi esitys ei voisi tehdä tehokkaammiksi näitä nykyaikaisen väestömme todellista jokapäiväistä elämää kuvaavia pikapiirroksia.

1. Huono koti. Vaimo kahdesti naimisissa; toinen mies jätti hänet kuusi seitsemän vuotta sitten, ja vaimo pitää nyt huonoa elämää asunnossaan, jossa juodaan ja melutaan. Toimessa oleva tytär lähettää 10 sh. viikossa, poika on työtönnä. Kaikki on yhtä likaista kuin asunto. Ravinto epäsäännöllinen. Kaksi lasta on saanut vapaan päivällisen koulusta tänä ja edellisenä talvena, toinen oli myös saanut vaatteita. Poika käy säännöllisesti koulussa. Nainen on paha juoppo ja ansaitsee rahaa moitteenalaisella tavalla. Vanhimmalla lapsella on niskassa paiseita, hiukset eivät ole hyvät, mutta ovat sentään puhtaat; ruumiissa kirpunpuremia. Toisen lapsen rauhaset ja nielurisat turvonneet. Asuvat: viisi yhdessä huoneessa. Todistukset saatu poliisilta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, johtajattarelta, opettajalta ja lääkäriltä.

2. Juoppous rehoittaa tässä perheessä mitä suurimmassa määrässä. Vanhemmat ovat epäsopuiset ja elävät erossa; mies maksaa 7.6 viikossa tytön ollessa äidin luona ja 5 sh. tytön tullessa hänen luokseen. Tyttö on syöpäläisten vallassa ja erittäin huonosti hoidettu. Äiti, joka ei voi saada päivaläistyötä, koska elää kehnossa ympäristössä, aikoo muuttaa; nyt hän hoitaa toisten naisten lapsia saaden päivässä puoli shillingiä lapselta. Vanhempi lapsi, sievä poika, on työtönnä, käy lukemassa Vapaassa kirjastossa. Yksi lapsi on kuollut. Asuvat: kolme yhdessä huoneessa. Asunto ei ole kovin siivoton. Todistukset saatu poliisilta, kirkon ja koulun henkilöiltä.

3. Kurja perhekunta, joka elää erinomaisen onnettomissa oloissa. Isä karkaa aika ajoin pois kotoa, mutta näytti viime kerralla tulleen takaisin 'kaitselmuksen lähettämänä', kun toisessa kaupungissa oleva tehdas, jossa hän oli työskennellyt, paloi poroksi. Lapset näkevät nälkää hänen poissaollessaan; eräs, jossa oli keuhkotulehdus, kuoli myöhemmin taudin seurauksiin. Vanhemmassa lapsessa on risatauti; pahoin täissä; vaatteet täynnä syöpäläisiä. Asuvat: kuusi kahdessa huoneessa. Äiti uuttera, tekee parhaansa, mutta häntä vaivaa kroonillinen keuhkotorventulehdus; ei pidä asuntoa kovin siistinä. Kaksi vanhempaa poikaa ovat erittäin laiskoja, vaivaa tuottavia veikkoja, joista isällä on melkoinen kiusa. Käyntimme jälkeisenä vuotena he muuttuivat kunnollisemmiksi ja saivat työtä isänkin päästyä kunnolliseen työhön kaupunkiin. Suojeluslautakunnan täytyi puuttua asiaan pikkulasten puolesta. Kolme lasta on kuollut naimisiinmenon jälkeen, jolloin vanhemmat olivat 23 ja 20 vuoden ikäiset. Ravinto hyvä, kun sitä sattuu olemaan. Koulu antoi vapaan päivällisen ja vaatteet kahdelle. Todistukset saatu poliisilta, suojeluslautakunnalta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, kunnan hoitajattarelta, koulun johtajattarelta, työnantajalta, koulun opettajilta ja lääkäreiltä.

4. Isä kohtuuttoman ja irstaan elämän vuoksi täydellinen raunio; keinottelu oli hänen rappeutumisensa alkuaiheena. Siirrettiin myöhemmin sairaalaan, missä kuoli. Oli työskennellyt rautatiellä joitakin aikoja. Äiti uuttera, on työssä ulkona; kodin siivottomuus johtuu siitä, että hän on suuren osan aikaansa poissa. Hän maksaa vuokran säännöllisesti ja tekee parastaan. Yhden vanhemman pojan, joka on tallirenkinä, ruokkii ja pukee hänen isäntänsä; poika lähettää kotiin, minkä voi. Vanhin poika käy tilapäisissä töissä, mutta näyttää katupojalta. Kunta antoi 7.6 isän sairastuttua ja ruokkii nyt neljä lasta. Sinä talvena, jona tarkastus tapahtui, koulu antoi vapaan päivällisaterian viidelle ja vaatetti kolme; edellisenä talvena oli kolme saanut vapaan päivällisen ja kaksi vaatteet. Eräs koulua käyvistä pojista on ansiotyössä. Kaksoset ovat heikot. Asunnossa on kaksi vuokralaista. Vanhin lapsi erittäin likainen, toinen risatautinen, kolmannen polvet sisäänpäin taipuneet, linnunrinta, erittäin heikko. Kolme lasta kuollut. Asuvat: yhdeksän kolmessa huoneessa. Todistukset saatu poliisilta, köyhäinhoidonvalvojalta, kunnan hoitajattarelta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, sotaväen hyväntekeväisyysyhdistykseltä, koulun opettajalta, panttilainaajalta ja lääkäreiltä.

5. Äiti, sievä siisti nainen, hoitaa lapsia varsin hyvin. Heillä oli joitakin aikoja pieni myymälä, ja vaimo tapasi olla päiväpalkkalaisena silloin tällöin, mutta nyt on liian paljon pieniä lapsia. Vanhemmat menivät naimisiin 21 ja 18 vuoden ikäisinä; kaksi lasta kuollut, odotetaan jälleen uutta tulokasta. Mies lukee verrattain paljon sanomalehtiä, joita saa junista. Hän on ensi rupeamaansa säännöllisessä työssä. Kaksi poikaa on sanomalehdcnmyyjänä, ja Lähetys antaa jauhoja huokealla. Ruokaa ei ole kovin runsaasti. Eräs lapsista saa vapaan päivällisen. Vanhin lapsi on risatautinen, syyhyinen, laiha ja huonosti ruokittu. Toinen risatautinen, tukka pahoin täissä ja saivarissa. Kolmannella kaulassa paiseita, risatautinen, laiha. Neljäs risatautinen. Asuvat: kahdeksan kahdessa huoneessa. Kuuluvat kahteen säästäväisyysyhdistykseen. Todistukset koulumestarilta, poliisilta, kunnan hoitajattarelta, sotaväen hyväntekeväisyysyhdistykseltä, hyväntekeväisyysyhdistyksen koululta, panttilainaajalta ja lääkäreiltä.

6. Isä tekee työtä päivisin myymälässä, iltaisin ravintolassa. Jokseenkin veltto; vaimo sitävastoin uuttera ja tarmokas ja tekee parhaansa. Lapset hyvin ruokitut ja säännöllisesti koulussa. Kahdella lapsella paisuneet nielurisat. Eivät saa avustusta, kuuluvat kahteen säästäväisyysyhdistykseen. Yksi kuudesta lapsesta kuollut kymmenvuotisen avioelämän aikana. Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa, Todistukset poliisilta, lääkäreiltä, kirkon ja lähetystoimen henkilöiltä, johtajattarelta, hyväntekeväisyysyhdistyksen koululta ja panttilainaajalta.

7. Perhe, jossa vanhemmat taipuvat kovin juoppouteen; isä on työkyvytön. Eräs sairausyhdistys auttaa maksamalla 3 sh. viikossa ja kunta 5 sh. viikossa. Asuvat: viisi kahdessa huoneessa. Kuuluvat hautausyhdistykseen. Lasten iho täpläinen. Kaksi lasta kuollut. Ruoka sangen niukka. Vaimo erittäin riitaisa ja juoppo. Pojat laiminlyövät usein velvollisuuksiansa. Toissa talvena sai kaksi vapaan ruoan ja vaatteet, tänä talvena syö yksi vapaan päivällisen ja saa vaatteet. Lähetysseura on antanut huokeita vaatteita. Todistuksia koulumestarilta, poliisilta, köyhäinhoidon valvojalta, kirkonmiehiltä, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, sairasapuyhdistykseltä, koulun opettajilta, panttilainaajalta ja tohtoreilta.

8. Varsin säädyllinen perhe; äiti käy ulkona pesijättärena, ja isä on erittäin varhaisessa työssä. Hän juopottelee, ja hänen ansionsa on hiukan epäsäännöllistä. Eräs pojista maaseudulla eräällä maatilalla, kaksi kuollut. Vanhemmat olivat naimisiin mennessään 21 ja 18 vuoden ikäiset. Ravinto epäsäännöllinen, lapset saavat 'paloja' päivällisen aikaan, vapaan päivällisaterian koulussa tai äidin kotiin tullessa lientä hänen syödessään. Lapset ovat verrattain huonosti hoidetut, ja poliisi pitää vanhempia huolimattomina. Vanhin lapsi potee korvatiehyen ja nenänielun tulehdusta; risatautinen. Toisella paisunut kitakieleke. Asuvat: neljä kahdessa erittäin pienessä huoneessa. Todistukset koulumestarilta, poliisilta, kunnan hoitajattarelta, kirkon miehiltä ja tohtoreilta.

9. Isä entinen sotilas. Hän ei saa eläkettä; viettää aikaansa lukien romaaneja. Kaikki pienet lapset tavattiin syömässä runsasta ateriaa, silavaa, kananmunia ja väkevää teetä kello 8 jälkeen illalla; isä oli jo vuoteessaan. Ovat luopuneet säästäväisyysyhdistyksen jäsenyydestä. Koti sanomattoman likainen, mies juopottelee. Lähetysseura myy heille, jauhoja huokealla. Vaimo naimisiin mennessään 18-vuotias; yksi lapsista kuollut. Ravinto varsin runsas, mutta epäterveellinen, väliaterialla syödään 'paloja'. Vaikka olivatkin käynnin aikana erittäin likaiset, olivat kuitenkin siistimmät kuin milloinkaan ennen. Vanhin lapsi potee korvan kroonillista märkimistä; korvakalvo puhki. Asuvat: viisi kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, kunnan hoitajattarelta, sotilaiden yhdistykseltä, hyväntekeväisyysyhdistyksen koululta ja lääkäreiltä.

10. Mies ajuri, oli jossakin määrin juoppo ja kuoli muutamia kuukausia käyntimme jälkeen. Jokin hyväntekeväisyyslaitos auttoi vaimoa, jolla oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ja kaksi muuta. Mies oli huolimaton, kumpikaan ei välittänyt käydä kirkossa. Ei mitään lääkärin todistusta. Asuvat: viisi kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, kahdelta kirkolta, kunnan sairaanhoitajattarelta, työnantajalta ja hyväntekeväisyyslaitoksen koululta.

Sosialisti, samoinkuin jokainen, johon uudenaikainen tieteellinen henki on vähänkin vaikuttanut, pitää tuollaisia tosiasioita ilmeisinä ja kauheina valtiotaidon virheinä. Sosiaalista järjestelmää, jonka vallitessa suuri määrä maan väestöä kasvaa sellaisissa oloissa, hän tuskin tunnustaa valtioksi; se näyttää hänestä pikemmin sekasortoiselta joukolta ihmisolentoja, joista valtio on vasta muodostettava. Hänestä näyttää siltä, että tämä onneton asiain sekaannus, joka toistuu maassa kaikkialla, mihin väestöä on keräytynyt yhteen, välttämättä johtuu muustakin kuin yksilöllisestä epäkelpoisuudesta; sen täytyy aiheutua jostakin yleisestä ja oleellisesta virheestä, jostakin viasta niissä suurissa periaatteissa, joiden nojalla koko järjestelmää johdetaan.

Mikä onkaan kaikkien näiden yksityistapausten pohjalla piilevä yleinen virheellinen periaate?

Jokaisessa eri tapauksessa voidaan lapsen epäonnistuminen selittää niin tai näin. Milloin on syynä se, että isä tai äiti juopottelevat, milloin se, että lapsi on orpo, tädin tai äitipuolen laiminlyömä, milloin se, että äiti on työhön kykenemätön tai niin työnsä rasittama, ettei voi tehdä paljon hänen hyväkseen, tai on hyväsydämisyytensä ohella huolimaton, siivoton tai tietämätön, milloin se, että hän on epäsiveellinen ja häikäilemätön, ja niin edespäin. Umpimähkään esimerkiksi valitsemamme kymmenen Skotlannin tapausta edustavat melkein kaikkia näitä eri vaihtoehtoja. Ja nämä lähimmät syyt voisi johdella yleisemmistä, voisi osoittaa, kuinka välttämätöntä on asettaa väkijuomain anniskelu valvonnan alaiseksi, lopettaa nälkäpalkoilla työskenteleminen, lyhentää naisten työpäivää ja ehkäistä paheita. Tässä yhteydessä ei kumminkaan ole välttämätöntä tutkia näitä erikoissyitä. Voimme suorittaa laajemman yleistyksen. Nyt riittää, kun sanomme, että lapsen laiminlyönnin tai huonon kasvattamisen pohjalla piilee aina yleisempi epäkohta, nimittäin se, etteivät vanhemmat, olipa heillä käytettävänään soveliaita puolustavia seikkoja tai ei, ole kyenneet suorittamaan tehtäväänsä: sivistyneen kansalaisen kasvattamista. Me olemme vaatineet vanhemmilta liian paljon sekä aineellisessa että moraalisessa katsannossa, ja kymmenen esittämäämme tapausta ovat kymmenen tuohon vaatimukseen annetun miljoonan vastauksen joukosta. Viidestäkymmenestäkahdesta syntyneestä lapsesta kuolee neljätoista, ja jäljellejäävistä voidaan pitää tuskin enempää kuin kolmeatoista välttävästi hoidettuina.

Eikö siis ole ilmiselvää, että ellemme tahdo tyytyväisinä nähdä asioiden jäävän ennalleen, meidän täytyy saattaa vanhempien suhde lapseen nykyistä varmemmalle ja tarkoituksenmukaisemmalle kannalle? Me vaadimme vanhemmilta liian paljon, ja kun tämä kerran oivalletaan, on ilmeisesti valittavana ainoastaan kaksi mahdollisuutta.. Ensinnäkin se, että vanhempien valvollisuutta huojennetaan vähentämällä vaatimuksia, toiseksi se, että heidän tehtäväänsä huojennetaan tukemalla heidän ponnistuksiansa.

Ensimmäinen vaihtoehto on sosialistin mielestä julma ja väärämielinen viatonta lasta kohtaan ja sitäpaitsi kerrassaan barbaarinen ja taantumuksellinen menetelmä. Jos se hyväksyttäisiin, niin luovuttaisiin samalla kaikista edistyksen ja maailmanparantamisen ajatuksista. Siitä syystä sosialisti syrjäyttää sen ja valitsee toisen. Siten menetellen hän samassa tulee sopusointuun kaikkien viimeksikuluneina satana vuotena ilmenneiden kehityspyrkimysten kanssa. Sata vuotta näet on jo pyritty tukemaan ja valvomaan vanhempien toimintaa.

Suunnilleen sata vuotta sitten vanhemmat olivat lapsen kohtalon ylimmät määrääjät — suoranaista murhaa lukuunottamatta. Vanhempien katsottiin olevan vastuussa lastensa huollosta yksin Jumalalle; jos he eivät siihen kyenneet, niin yksityiset hyväsydämiset henkilöt voivat, sen soveliaaksi harkitessaan, käydä auttamaan, voivat antaa ruokaa ja apua — edellyttäen että vanhemmat siihen suostuivat; mutta yhteisöä kokonaisuudessaan asia ei koskenut. Vanhemmilla (ja heidän puuttuessaan holhoojilla) oli lupa antaa lasten nähdä nälkää, jättää heidät alastomiksi, käyttää heitä saaliinansa pakottamalla heidät työhön tehtaisiin, nokipojiksi tai muuhun sellaiseen. Laki oli mykkä, ja valtio suostui asiaan. Toisaalta näkivät hyväsydämiset vanhemmat, jotka eivät osanneet menestyen toimia maailman asioissa, lastensa jäävän vaille ravintoa ja vaatteita, kasvavan tietämättömiksi ja heikoiksi, ja näiden murheellisten mielten ainoana avun toivona oli vauraampien lähimmäisten ystävällisyys ja hyvänsuopien vainajien testamenttivaroilla perustetut huonosti järjestetyt hyväntekeväisyyslaitokset.

Koko yhdeksännentoista vuosisadan aikana on välttämättömyyden logiikka pakottanut ihmisiä luopumaan uskostaan sellaiseen asiainjärjestykseen, on osoittanut heille, kuinka mahdotonta on jättää nämä olot yksinomaan vanhempien harkinnan ja omantunnon varaan, on pakottanut heitä omaksumaan rakentavaa ja järjestävää, toisin sanoen sosialistista asennetta. Sosialistisen asenteen oleellisena ominaisuutena on, ettei vanhempien tehtäviä enää voida pitää erillisenä yksityisenä asiana, että lasten menestys on tärkeä kokonaisuudelle ja että sen niinmuodoin tulee lopulta olla yleisen huolenpidon esineenä. Valtio, joka sata vuotta sitten ei välittänyt mitään lapsista, muuttuu nyt vuosi vuodelta yhä enemmän heidän valvojakseen, heidän yli-vanhemmikseen.

Nykyjään on vanhempien valta rajoitettu tavalla, joka olisi sata vuotta sitten tuntunut uskomattomalta. Ensinnäkään eivät vanhemmat enää saa esteettömästi käyttää aivan nuoria lapsiaan ansaitsemaan rahaa heitä varten raataen ja kärsien. Monet työlainsäädännön määräykset estävät heitä siitä. Samoin on heidän oikeutensa rangaista tai mielivaltaisesti loukata, monin tavoin rajoitettu. Yksityisen toiminnan varassa syntyneet julmuutta ja laiminlyöntiä ehkäisevät hyväntekeväisyysjärjestöt ovat saaneet aikaan, että laki siinäkin suhteessa alkaa yhä enemmän asioihin kajota. Vanhemmat eivät myöskään enää voi estää lasta hankkimasta ainakin sivistyksen alkeita.

Vanhempien ja taivaan valtojen välille on nyt ilmestynyt niiden hyväätarkoittavien yksityisten lisäksi, jotka ovat vapaaehtoisesti harjoittaneet suuremmassa tai vähemmässä määrin lakiin nojautuvaa hyväntekeväisyyttään, eräitä uusia toimihenkilöitä, jotka eivät ollenkaan puutu hyvien ja kelvollisten vanhempien ja heidän lastensa välisiin suhteisiin, mutta ehkäisevät eräissä tapauksissa vanhempien virheitä pääsemästä täysin vaikuttamaan. On koulun tarkastajia ja terveyshoidon tarkastajia. On olemassa esim. Lontoossa, palkattuja hoitajattaria, jotka järjestelmällisesti tutkivat lapsia ja eräänlaisten valkoisten ja punaisten muistutus- ja varoituskorttien avulla säikyttävät vanhempia moitteettomaan menettelyyn tai tekevät mahdolliseksi heidän syytteeseen asettamisen. Kaikkialla on olemassa tehtaiden tarkastajia, ja eräissä tapauksissa puuttuu asioihin poliisi. Kaikki nämä toimihenkilöt ja "omantunnon tuet" on sijoitettu yksinvaltaisten vanhempien ja lapsen väliin vuosisadan kuluessa.

Kaiken tämän sosialisti katsoo olevan hyväksi, olevan sen järjestettyä inhimillistä menestystä tarkoittavan rakentavan suunnitelman mukaista, johon hänen pyrintönsä tähtäävät. Ja kaikki tämä merkitsee, kukin seikka osaltaan, perheen riippumattomuuden lopettamista, vanhempien ja lasten olopiirissä aikaisemmin vallinneen moraalisen eristymisen kieltämistä.

Mutta eräiden henkilöiden (sellaisten, jotka eivät ole lukeneet Edinburghin hyväntekeväisyysjärjestön tiedonantoja) tyytyessä pitämään näitä toimenpiteitä riittävinä sosialisti sitävastoin ajattelee, että ne ovat vain kansakunnan lasten järjestetyn menestyksen alkua. Ken hyvänsä huomaa, että kaikki nämä lait ja säädökset ovat luonteeltaan estäviä tai pakottavia; vain harvoihin sisältyy jonkinlainen apua suova ainesosa. Niiden nojalla olemme rajoittaneet kelvottomien vanhempien mahdollisuutta tehdä pahaa lapselleen, mutta emme ole tehneet mitään auttaaksemme ja yllyttääksemme heitä tekemään hyvää. Me voimme estää heitä tekemästä lapselle määrätynlaista vahinkoa, voimme estää heitä antamasta lapselle myrkyllisiä aineita tai pitämästä lasta siveelliselle tai ruumiiiliselle tartunnalle alttiina, mutta emme takaa, että he antavat sille terveellisiä aineita — parempia kuin heillä itsellään on käytettävinä. Jos tahdomme työmme milloinkaan saavuttavan täyttä tulosta, meidän tulee jatkaa säännöllisesti tuota yhdeksännentoista vuosisadan aloittamaa vanhempien korvaamistyötä.

Ajateltakoon esimerkiksi vanhempien toimintaa siinä suuressa osassa työväestöä, jonka tyttäret ja vaimot ovat tehdastöissä. Useissa tapauksissa vaimon ansio on aivan välttämätön perheen talouden tasapainolle, koska perheenisän palkka ei läheskään riitä yhteiseen kulutukseen. Toisissa tapauksissa naiset ovat naimattomat tai mies on työkyvytön tai työtön. Ajateltakoon, millaisessa tilassa sellainen nainen on raskautensa aikana. Hänen täytyy joko tehdä työtä tehtaassa lapsen syntymiseen asti siten vioittaen terveyttään liikaponnistuksella ja uupumuksella[3] tai luopua työstään, menettää palkkansa ja jäädä vaille ravintoa ja välttämättömiä tarpeita, siten vahingoittaen tulevaa kansalaista. Lapsen synnyttyä hänen täytyy joko ruokkia sitä keinotekoisesti ja palata työhön niin pian kuin suinkin mahdollista lapsen joutuessa siten suureen vaaraan, tai jäädä kotiin sitä ruokkimaan ja hoitamaan — kunnes isäntä myy hänen huonekalunsa ja karkoittaa hänet asunnosta!

Ei tarvitse suinkaan olla sosialisti havaitakseen, kuinka julmaa ja nurinkurista on, että äidit joutuvat sellaiseen pulmaan. Mutta kun henkilöt, jotka eivät ole sosialisteja, eivät tiedä ehdottaa minkäänlaista parannuskeinoa, korkeintaan joitakin välittömiä ja osittaisia korjauksia, esimerkiksi että naisia, jotka ovat äideiksi tulemassa tai ovat hiljattain synnyttäneet, kielletään työskentelemästä tehtaissa — tämä keino on omansa aiheuttamaan lukuisia "sikiönsalaamis"-tapauksia ja lapsenmurhia — sosialisti sitävastoin esittää yleisen periaatteen, jota yhteisön on noudatettava sekä tässä yksityisessä vaikeudessa että kaikissa muissa siihen liittyvissä. Hän väittää, että tässä tulee ilmi epäterve ja vahingollinen tapa suhtautua puheenaolevaan ongelmaan, että pidämme sitä yksityisasiana, taivumme yhä vielä otaksumaan, että lapset ovat vanhempiensa yksityisen huolenpidon esineinä samoinkuin heidän kissansa eivätkä voi vaatia enempää julkista suojelusta ja apua. Hän väittää, että oikea suhtautuminen on aivan vastakkainen: vanhempain toiminta on julkinen palvelus ja julkinen velvollisuus, hyvä äiti on yhteisön tavallisten yksilöiden joukossa kaikkein arvokkain tyyppi, ja se seikka, että toisaalta annamme naisen ansaita elatustaan neulomalla tennispalloja tai valmistamalla pahvikoteloita tai karttuunia, toisaalta taas emme ainoastaan jätä häntä vaille palkkaa, vaan syöksemme hänet suoranaiseen puutteeseen, koska hän uhrautuu huoltamaan lapsia, on järjettömämpiä kaikista niistä satunnaisesti kehittyneistä aatteista ja laitoksista, jotka muodostavat nykyaikaisen valtion. Näyttää siltä kuin otaksuisimme sivistyksemme olevan olemassa sitä varten, että voisimme valmistaa huokeahintaisia puuvillakankaita ja tennispalloja ihmiselämän sijaan.

Sosialisti käsittää kaiken sen, mitä yhdeksästoista vuosisata on saanut aikaan asiaa korjaavan lainsäädännön alalla, pelkäksi viittaukseksi siihen, mitä vielä tulee tehdä. Hän toimii saadakseen johdonmukaisesti sovelletuksi sen periaatteen, jonka esimerkiksi Englanti vaieten tunnusti avatessaan julkiset alkeiskoulunsa ja pakottaessaan lapsia niihin tulemaan, sen periaatteen, että yhteiskunta kokonaisuudessaan toimii kaikkien sen piirissä elävien lapsien yleisinä yli-vanhempina, että vanhemmat tulee tehdä vastuuvelvollisiksi yhteiskunnalle lastensa menestyksestä, heidän kirkkaista mielistään ja puhtaista ruumiistaan, heidän näöstään, painostaan ja harjoituksestaan, ja että toisaalta vanhemmilla, jotka suorittavat velvollisuutensa hyvin, on oikeus vaatia yhteisöä turvaamaan heidän tarpeitaan ja taloudellista tasapainoaan yhtä hyvin kuin sotamiehen, tuomarin tai minkä hyvänsä muun julkisen yhteiskunnan-palvelijan.

Sen nojalla, että valtiota pidetään yli-vanhempina ja puhutaan vanhempien aineellisesta avustamisesta, ei kumminkaan pidä otaksua, että koko asia perustuu yksinomaan laiminlyötyjen, puutteellisesti ruokittujen, kasvatusta vaille jääneiden ja puutteen rasittamien lasten huomioonottamiseen. Sellaisia lapsia löytyy varmaan meidän päivinämme maailman jokaisesta sivistysmaasta satojatuhansia ja miljooniakin, mutta vielä paljoa tärkeämpää on ottaa huomioon ne verrattomasti lukuisammat vanhemmat, jotka eivät laiminlyö velvollisuuksiaan, ne tavalliset ihmiset, väestömme suuri enemmistö, välttävästi työhönsä perehtyneet työmiehet tai kohtuullisen hyvinvoivat virkailijat, kansan keskiluokka, ne kaksi-, kolme- ja neljätuhatta puntaa vuodessa ansaitsevat perheet, joiden vanhemmat uurastavat ja tyytyvät kieltäymyksiin, koska rakastavat lapsiaan, ja saavatkin ne moitteettomasti hoidetuiksi, välttävän hyvin kasvamaan, tekevät heistä kunnollisia ja älykkäitä tulevaisuuden palvelijoita. Ajateltakoon, kuinka suunnattoman väärämielisesti me heitä kohtelemme, kuinka nykyaikainen valtio sellaisenaan käyttää hyväkseen heidän vaistojaan, heidän kiintymyksiään, heidän velvollisuudentuntoaan ja itsekunnioitustaan saadakseen heidät ilmaiseksi suorittamaan kaikkein suurimman sosiaalisen velvollisuuden.

Kun näet kaikkein kovaosaisimmat lapset nauttivat ainakin poliisin ja kouluntarkastajien suojelusta ja kehnommat vanhemmat saavat kaikenlaista julkista ja puolittain-julkista avustusta, väestömme keskimäärä sitävastoin on yhä samassa asemassa kuin perhekunnat sata vuotta sitten: he eivät saa maailmmaa vastaan taistellessaan minkäänlaista tukea. Aivan riippumatta siitä, kuinka hyvin ammattitaitoisen työmiehen tai pienen liikemiehen koti on hoidettu — vaimo on voinut kasvattaa lapsensa erinomaisesti, he voivat olla puhtaita, voimakkaita, kohteliaita, älykkäitä — he kaikki sortuvat puutteeseen, jos mies joutuu työttömäksi tai kärsimään liikkeen epäonnistumisesta tai kaupallisesta pulasta tai sattuu kuolemaan vakuuttamattomana. Sellainen henkivakuutus, jonka he voivat pitää voimassa — ja vaaditaan peloittavan korkeat vuosimaksut, jotta tulot pysyisivät ennallaan leivänansaitsijan kuoltua — on välttämättä toimitettava yksityisessä vakuutuslaitoksessa, jonka rehellisyydestä ja maksukyvystä ei ole olemassa riittäviä takeita. Useimmissa pienissä vakuutusliikkeissä ovat asiat niin järjestetyt, että säästäväiset köyhät joutuvat petetyiksi ja maksamaan suunnattoman paljon liikaa. On kuulunut huhuja, ja luullakseni liiankin todenperäisiä, eräistä yhtiöistä, joiden varassa monien työväestöön kuuluvien perheiden vähäinen taloudellinen turvallisuus lepää. Ala- ja keskiluokkaan kuuluvien perheenisien täytyy tallettaa lisäansionsa ja säästönsä ollenkaan tuntematta niiden suurten ja usein kerrassaan häikäilemättömien rahamiesten temppuja, jotka sääntelevät hintatasoja. Rakentaessaan tai kauppaa tehdessään hän toimii pienenä rahansijoittajana, maksaa korkeimman hinnan ja saa vähimmän voiton. Puolet maailman suurliikkeistä on rakennettu pienten säästäjäin menettämäin talletusten varaan — tähän seikkaan palaan vielä tuonnempana. Monien henkilöiden puheista päättäen voisi luulla sosialismin tahtovan ryöstää säästävältä, uutteralta mieheltä hänen säästönsä, mutta todellisuudessa on laita niin, ettei hänen säästöjänsä voida ryöstää mitenkään järjestelmällisemmin kuin nykyisissä oloissa. Postisäästöpankkia lukuunottamatta ei ole missään varmuutta — ei edes kunnianarvoisissa kultareunaisissa "consoleissa", vakautetuissa valtionobligatioissa, jotka viimeisten kymmenen vuoden kuluessa ovat alentuneet 114:sta 82:ta alemmaksi. Ajateltakoon, mitä joutuu kokemaan hyväätarkoittava säästäväinen kansalainen, joka sijoitti säästönsä näihin arvopapereihin ja nyt huomaa hävinneensä, kun ei ollut oivaltanut kaivaa säästäjään maahan. Useimmat miehet säästävät vaimoa ja lasta varten; valtiomme ei ainoastaan ole kykenemätön suojelemaan häntä temppuilevaa rahamiestä vastaan, vaan välttää tahallaan kilpailua pankkiirin, vakuutusasiamiehen ja keinottelijan kanssa. Keski- tai käsityöläisluokan perheenisä ei voi mitenkään välttää rahamiehen mahtia, taata kotinsa turvallisuutta eikä lastensa kasvatusta.

Kaikkia vanhempia, rikkaimpia luokkia lukuunottamatta, vaivaa ja masentaa tämän yksityisen seikkailumaailman yleinen epävarmuus, ja hänen yrityksensä tehdä parhaansa lasten hyväksi joutuvat joka askelella häpeään. Ellei hänellä ole lapsia, hän voi kuluttaa kaikki tulonsa omaksi hyödykseen ja huvikseen, tarvitsee vain pienen asunnon, ei maksa mitään koululle, vähemmän lääkärille, vähemmän kaikista elämän tarpeista, ja häntä verotetaan vähemmän: hänen tuloveronsa on sama, ei korkeampi, hänen vuokransa, muut veronsa, talouslaskunsa ovat pienemmät…

Valtio ei edes tahdo auttaa häntä saamaan siedettävää kotia, terveellistä ruokaa, tarpeellista polttoainetta niitä uusia kansalaisia varten, joita hän sille kasvattaa. Hitaasti heräävä valtio näyttää meidän päivinämme jossakin määrin huolehtivan kaikkein alimman luokan asunto-oloista, ja tätä huolehtimista yllyttävät ja tukevat sellaiset kauniit hyväntekeväisyystoimenpiteet kuin esimerkiksi Peabodyn, mutta kukaan ei asetu auttamaan kaksisataa puntaa vuodessa ansaitsevaa miestä, joka ponnistelee voidakseen suorittaa armottoman korkeata vuokraansa. Kaikesta, mitä tarvitsevat lapset, joita hän pyrkii kasvattamaan kelpo miehiksi ja naisiksi, hänen täytyy maksaa veroa omistajain hyödyksi, hänen on pakko tyydyttää yksityisyritysten tylsäjärkistä ahneutta.

Valtio ei edes tahdo pidettävän huolta siitä, että tälle väestöluokalle rakennetaan mukavia, terveellisiä koteja; jos hän haluaa saada niin alkeellisen mukavuuden kuin kylpyhuoneen, hänen täytyy maksaa erikoista veroa vesilaitoksen osakkeenomistajille; kaasu on laadultaan mahdollisimman halpaa ja hinnaltaan niin kallista kuin suinkin; leipä ja maito, joiden laatua sääntelevät kysynnän ja tarjonnan lait, ovat mahdollisimman vähän terveelliset; kivihiililiike kohottaa sydäntalvella hinnan kohtalokkaan korkeaksi. Hän ostaa kelvottomia shoddy-vaatteita ja ruskeasta paperista valmistettuja jalkineita. Muullaisten hankkiminen on melkein mahdotonta miehelle, joka ansaitsee kolmesataa puntaa vuodessa. Hänen sanomalehtensä, joita kannattavat ilmoittajat ja rahamiehet, tahtovat salata tätä yhdenmiehentaistelua omistavien yhteenliittyneitä voimia vastaan ja huutavat alinomaa hänen korvaansa, että ainoa haitta on kunnallinen verotus, että hänen ainoana pelastuksenaan on "pitää verot alhaisina" — ne "verot", joiden nojalla joka tapauksessa pidetään kunnossa hänen kulkemansa tiet, huolehditaan yleisestä järjestyksestä kaduilla, annetaan hänelle aukeita paikkoja pikkulapsien leikkitanteriksi ja avustusta lasten kouluttamisessa ja joiden muodostaman taakan hän voisi jossakin määrin älykkään poliittisen toiminnan nojalla helposti siirtää omilta hartioiltaan pääoman ja maanomistajain leveäin hartiain varaan.

Joskaan kunnollisen ammattitaitoisen käsityöläisen ja keskiluokan perheenisän lapset eivät joudu kärsimään niin ilmeisesti kuin köyhemmät lapset, niin heidän vanhempansa kärsivät sitä enemmän kiduttavan pelon, raadannan, puutteen ja pettymysten vuoksi. Ja tämän luokan lapsetkin kärsivät.

Heidän kärsimyksensä ei ole niin tuimaa ja dramaattista, mutta kenties vieläkin murheellisempaa. He eivät kuole yhtä helposti varhaisimpina ikävuosinaan, mutta useat heistä joutuvat täysikasvuisina viettämään surkeata ja puutteenalaista elämää; Britanniassa heidän luokkansa on yhä erinomaisen vajavaisesti kasvatettu — monet käyvät kelvottomissa, puutteellisella opettajistolla ja huonoilla opetusvälineillä varustetuissa yksityiskouluissa — heidät lähetetään liikkeisiin liian aikaisin, usein neljän- tai viidentoista vuoden iällä, ja heistä tulee konemaisia, "nuhteettomia" palkkaorjia, jotka eivät ymmärrä, mitä tekevät. He voivat siten toistaiseksi väistää puutteen ja kurjuuden, mutta eivät kykene väistämään elämän ahdasrajaisuutta ja alinomaista pelontuskaa. Tarvitaan melkein sankarillista ponnistusta ja uhrausta vanhempien taholta, jotta he voisivat saavuttaa jotakin parempaa.

Selvää on, että mitä paremmin keskiluokan vanhemmat palvelevat valtiota pitämällä huolta lapsistaan, sitä huonomman palkan se siitä saavat, sitä heikommin ovat turvatut, sitä ankarampaan raadantana ja pelonalaisuuteen tuomitut. Onko siis ihmekään, että tässä paremmin toimeentulevassa, mutta myös hienostuneemmassa ja vaativammassa luokassa, ammattitaitoisten käsityöläisten ja keskiluokan jäsenten keskuudessa, ilmenee valtion kannalta katsoen jotakin tuhoisampaa kuin alempien tasojen kurjuus, epätoivo ja laiminlyönti, nimittäin varsin ilmeistä lasten lukumäärän rajoittamista? Kaikkein köyhimmillä on yhä vielä paljon lapsia, jotka kuolevat tai kasvavat alamittaisiksi, rammoiksi tai puoli-villeiksi, mutta se keskimäärä, joka kykenee ponnistellen ja uhrautuen kasvattamaan sangen kunnollisia ja hyvinvarustettuja jälkeläisiä ja tajuaa nuorten menestyksen ja onnen vaatimuksia, osoittaa yhä vähenevää halua suuren perheen perustamiseen; sen perhekunnat muuttavat neljä, kolme, kaksi henkeä käsittäviksi, ja ne tapaukset, joissa ei ole yhtään lasta, käyvät yhä yleisemmiksi.

Taistelevan keskiluokan ja ammattitaitoisen käsityöläisluokan vanhemmat tarvitsevat sosialistien mielestä tukea ja avustusta vielä enemmän kuin alimman luokan köyhät jo valtiomme ja kansakuntamme säilymisen turvaamiseksi. Sosialistista ei näytä ainoastaan järjettömältä vaan naurettavaltakin, että maailmassa, jossa on rajattomat käyttövarat, jossa kulutetaan valtavia määriä ja käytellään sanomatonta ylellisyyttä, maailmassa, jossa kahden miljoonan punnan panssarilaivat ja monen miljoonan omistajat ovat aivan tavallisia, kansan keskiluokan nousevan polven kasvattamista tarkoittava tärkeistä tärkein tehtävä jätetään melkein yksinomaan köyhien ja taistelevien naisten tukemattomien ja ohjaamattomien ponnistusten varaan. Hänestä näyttää melkein järjettömältä otaksua, että asiain täytyy tai että ne voivat edelleenkin jäädä sille kannalle.

Se, mitä olen sanonut keskiluokan vanhemmista, soveltuu eräin sovitteluin kaikkiin ylempiinkin luokkiin, lukuunottamatta sitä, että monarkiassa vihdoin päädytään valtion kannatuksen varassa elävään perheeseen — Britanniassa se muodostaa erittäin terveen ja toimeliaan ryhmän, kuninkaallisen perheen — joka ei ole ainoastaan valtion tukema, vaan kaikki nykyaikaisen sosialistin vaatimukset ylittäen valtion ylläpitämäkin. Vanhempain tehokas toiminta nousevan polven hyväksi, lasten kasvattaminen johonkin yleishyödylliseen, hyvään toimintaan, kohtaa kaikissa muissa yhteiskunnan tasoissa suunnattomia esteitä. Perheellisyyttä pidetään yksilön heikkoutena, ja ne, jotka omaksuvat siitä johtuvan juhlallisen vastuunalaisuuden, joutuvat joka suhteessa epäedullisempaan asemaan kuin toiset, jotka viettävät hedelmätöntä elämää, kuluttavat kaiken tarmonsa ja kaikki varansa turhuuteen ja yhteisöä vahingoittavaan persoonalliseen nautintoon. Viimeksimainitut, joilla on enemmän joutoaikaa ja runsaammat varat, määräävät huvien muodot ja sosiaaliset tavat, he "määräävät muodin" ja voivat elää kopeammin, ylhäisemmin ja huolettomammin kuin lastensa kasvattamisesta huolehtivat vanhemmat. Tyypillinen brittiläinen ylimys ei ole vanhempiensa, vaan säätyluokkansa kasvattama, henkilö, joka tajuaa herkästi sosiaalisia vaikutuksia, mutta ei ollenkaan sosiaalisia aatteita. Ainoata luokkaa, joka on taloudellisesti kykenevä pitämään lapsistaan kaikkein parasta huolta, tärvelee tämän mahdollisuuden kannatteena olevasta varallisuudesta aiheutuva vastuuttomuus. Asia on sitäkin ilmeisempi Amerikan plutokratian keskuudessa, missä suunnilleen puolet naisista näyttävät olevan olemassa vain voidakseen hedelmättöminä korukuvina tuhlata rahaa turhiin asioihin.

Yhteiskunnan rikkaammissa kerrostumissa on epäilemättä jokin määrä sukuja, joissa hyvä kasvattaminen ja totuttaminen ilmenevät todellisena perintätapana; esimerkiksi sellaiset englantilaiset suvut kuin Cecilin, Balfourin ja Trevelyänin tuottavat polvesta polveen yleistä hyvää harrastavia ja erittäin kykeneviä miehiä. Suvun perintätapa merkitsee kuitenkin näissä tapauksissa pikemmin erinomaista kuntoa kuin sosiaalisen edun välttämätöntä seurausta; se on pikemmin talousjärjestelmämme uhalla kuin sen vaikutuksesta ilmenevä seikka. On luonnollista, että sellaiset miehet kuin lordi Hugh ja lordi Cecil, jotka ovat hyvin harjoitetut ja erittäin kyvykkäät, mutta vailla sitä myötätuntoista mielikuvitusta, joka vapauttaa ihmisen hänen kasvatuksensa luomista piilevistä pSyykillisistä tottumuksista, ihannoivat kaikkia maailman perhekuntia pitäen niitä oman olopiirinsä kaltaisina ja havaiten sosialismin edellyttämät valtion toimenpiteet hyödyttömäksi, jopa vahingolliseksi ja kiusalliseksikin uudistukseksi. He ajattelevat — ja pelkäänpä, että tulevat edelleenkin niin ajattelemaan —, että Englannin muodostavat pelkät onnelliset Hatfieldit: maakartano-Hatfieldit, huvila-Hatfieldit, Hatfieldit myymälän yläpuolella ja Hatfieldit tanhuan takana — ja että joukko kaamean tyytymättömiä henkilöitä yrittää jumalattomasti ja suotta hyökätä näihin onnen tyyssijoihin ja sekaantua niiden asioihin. Sellaista unelmaa ei lukijan pidä omaksua. Se on pelkkää harhaluuloa silloinkin, kun ovat kysymyksessä rikkaat ja todella hyvinvoivat henkilöt. Nykyisenä aikana ei ole missään yhteiskuntaluokassa todellista kannustinta hyvin harjoitettujen ja kasvatettujen kansalaisten tuottamiseen; jokaisen luokan keskuudessa ilmenee vaikeuksia ja masentavia seikkoja.

Tämä asiaintila, sanoo sosialisti, on sekasortoinen, sen vallitessa suhtaudutaan välinpitämättömästi valtavaan määrään onnettomuutta ja puutosta terveyden, tarmon, järjestyksen ja kauneuden aloilla. Sen sallima nautinto on röyhkeätä hekumoimista lasten ja hyveen kustannuksella, sen kauneus on kitukuumeista, vääryyden värjäämää kauneutta, sen onni onnea, joka voi kestää vain sen säilyessä sokeana suunnattomalle onnettomuuden ja puutteen määrälle. Nykyinen erillisten ja vailla tukea ja kannatusta elävien perhekuntien järjestelmä pitää maailman suurta enemmistöä tarpeettoman tuskan, rumuuden ja kurjuuden kahleissa. Se on saanut tuomionsa ja sen täytyy hävitä.

Kokoan nyt tässä luvussa esitetyt asiat yhtenäiseksi väittämäksi siten täydentäen sosialismin ensimmäistä tärkeintä yleistystä koskevaa selostustani.

Vanhempien yksityisiä yksilöllisiä oikeuksia ja heidän erillistä lapsiin kohdistuvaa vastuutansa koskevat periaatteet ilmenevät turmiollisesti liioiteltuina nykyisessä maailmassa. Me emme riittävästi suojele lapsia huolimattomilta, kelvottomilta, itsekkäiltä tai ilkeiltä vanhemmilta emmekä riittävästi auta ja rohkaise kelpo vanhempia; Perhe-elämä on liian suuressa määrässä yksityinen seikkailu, ja erilliset perhekunnat ovat liian vastuuttomat. Siitä on seurauksena valtava määrä vältettävissä olevaa puutetta, kärsimystä ja surua, ja suuri osa nousevaa sukupolvea on typistynyttä, vajavaista, kehnosti kasvatettua ja kykenemätöntä verrattuna niihin tarmokkaisiin, harjaantuneisiin ja kauniisiin yksilöihin, joita parempi sosiaalinen järjestelmä voisi tuottaa.

Sosialisti on sitä mieltä, että yhteisön kokonaisuudessaan tulee olla vastuunalainen ja että jokaisen yhteisön jäsenen, olipa hän naimisissa tai naimaton, olipa hänellä lapsia tai ei, tulee olla vastuussa jokaisen siihen yhteisöön syntyneen lapsen menestyksestä ja kasvatuksesta. Tämä vastuuvelvollisuus voidaan uskoa kokonaan tai osittain vanhemmille, opettajille tai toisille kaitsijoille, mutta valtio toisin sanoen yhteisön elimöity voima ja äly — on sekä oikeutettu että velvollinenkin toimimaan ohjaten, tutkien ja välittäen jokaisen lapsen menestystä haittaavan seikan korjaamiseksi.

Oikein suoritettu vanhempien työ on sekä palvelus että velvollisuus, josta ei johdu ainoastaan velvoituksia vaan myöskin vaatimus, kaikkein suurin, koko yhteisöön kohdistuva vaatimus. Siitä tulee pitää huolta niinkuin mistä hyvänsä muusta julkisesta palveluksesta; sitä on kannatettava, palkittava ja tarkastettava jokaisessa täysin sivistyneessä valtiossa. Ja tämän ei tule tapahtua vanhempien rakkauden, ylpeyden ja tunnollisuuden syrjäyttämiseksi, vaan sen lisäämiseksi, rohkaisemiseksi ja ylläpitämiseksi.

Siinä on toinen niistä kahdesta yleistyksestä, joiden varassa nykyaikaisen sosialismin koko rakennus lepää. Toista yleistystä tarkastelemme seuraavassa luvussa.

Tähän asti ehdittyään sosiaalisiin kysymyksiin tottumaton lukija varmaan havaitsee vaikeutta. Hän tietenkin ajattelee, että tässä esittämiemme muutosten tulee tapahtua maailmassa, joka muuten jää täysin nykyiselleen kauppiaineen, maanomistajineen, rikkaineen, köyhineen ja kaikkineen. Hän voi sanoa: "Te puhutte epäilemättä sangen toivottavasta, mutta samalla kerrassaan mahdottomasta asiasta. Te vaaditte, että on kasvatettava maan kaikki lapset ja maksettava ainakin niin paljon, että lapset ja äidit tulevat toimeen. Mutta mistä maksetaan? Mistä saatte rahat?"

Kysymys on täysin oikeutettu, ja siihen täytyy vastata tyhjentävästi, jottei koko ehdotelmamme raukene olemattomiin.

Niin johdumme pohtimaan aineellisia keinoja, toisin sanoen sosialismin "talousoppia". Lukija huomaa aivan pian, että ehdottamamme suuri sosiaalinen kumous välttämättä edellyttää yhtä laajalle ulottuvaa liike-elämässä ja teollisuudessa tapahtuvaa kumousta. Molemmat kumoukset liittyvät itse asiassa kiinteästi toisiinsa, ovat saman pyörän kiekkoja, ja on tuskin mahdollista, että toinen niistä voi tapahtua erikseen.

Yhteiskunta epäilemättä tukee kaikkia lapsiansa nytkin, mutta ei tue niitä valtio-yhteytenä, "kokonaisuutena". Maailman kaikkia lapsia tukevat kaikki maailman kansat, mutta erittäin epätasaisesti ja epäsäännöllisesti, monilukuisten pienten yksityisomistajien, vanhempien, välityksellä. Vanhempien osoittautuessa tehtäväänsä kykenemättömiksi tulee auttajaksi hyväntekeväisyys ja kunta. Tarkastellessaan kolmannessa luvussa jo esittämiäni kymmentä Edinburghin tapausta lukija huomaa, että kahdeksassa tapauksessa kymmenestä oli puhetta almujen saannista; varsinkin seitsemäs tapaus saa hänet aavistelemaan sen tehottomuutta. Sellaisen järjestelmässä tapahtuvan muutoksen, joka vähentäisi (joskaan ei suinkaan hävittäisi) lasten erikoista riippuvaisuutta vanhemmista — sitä olotilaa, jossa jokainen lapsi on riippuvainen vanhempiensa erillisen aterian "paloista" — ei tarvitse välttämättä vähentää maailmasta löytyvän vehnän, nahkan tai maidon määrää; lapset saisivat edelleenkin leipää, maitoa ja jalkineita, mutta toisia teitä ja toisessa mielessä. He voisivat saada entistä enemmänkin. Tuotannon ja jakamisen tulee ilmeisesti tapahtua toisin ja vastoin sovinnaisia käsityksiä; siinä kaikki. Järjestelmän voittamisen ei tarvitse vähentää maailmasta löytyvän ravinnon määrää, päinvastoin: se voi sitä lisätä. Sosialisti väittää, että hänen järjestelmänsä lisäisi sitä. Hän ehdottaa sellaista tuotanto- ja jakomenetelmää, sellaista teollisuusolojen ja sovinnaisten omaisuussuhteiden muuttamista, joka hänen väitteensä mukaan ei suinkaan vähennä, vaan valtavasti lisää maailman tuotantoa, sekä sellaisia hallinnollisia muutoksia, joiden samoin uskoo takaavan paljoa oikeamman ja paremman tuotteiden käyttämisen.

Tätä hänen väitteensä puolta käymme tarkastamaan seuraavassa luvussa.

NELJÄS LUKU

SOSIALISMIN TOINEN TÄRKEIN YLEISTYS

Olemme tarkastelleet nykyiseen asiaintilaan kohdistuvaa sosialistista kritiikkiä kaikkein tärkeimmässä julkisessa kysymyksessä, nimittäin nousevan polven menestystä ja kasvattamista koskevassa. Olemme maininneet tästä kritiikistä johtuvan sosiaalista uudestaanrakentamista tehostavan yleisen periaatteen. Nyt meidän on ryhdyttävä käsittelemään keinoja ja välineitä, taloudellista kysymystä. Meidän tulee kysyä, onko näkyviin loihdittu uusi maailma, jossa koko väestö on hyvin ruokittu, hyvin puettu, hyvin kasvatettu, sittenkin vain mieluisa unelma. Onko totta, että ihmiskunta tuottaa nykyjäänkin kaikki, mitä se voi tuottaa, ja järjestää kaikki asiat niin hyvin kuin ne suinkin ovat järjestettävissä, ettei tosiaankaan ole ravintoa ja hoitoa kaikille riittämään ja että se on syynä jokaisen elämän auttamattomaan pelonalaisuuteen (pienen vähemmistön muodostavia poikkeuksellisen turvallisessa asemassa olevia henkilöitä lukuunottamatta) ja lukemattomien köyhempien ehdottomaan onnettomuuteen?

Sosialisti vastaa tuohon kysymykseen kieltävästi. Hän väittää, että taloudellinen järjestelmämme on yhtä sekasortoinen ja tuhlaavainen kuin lastenhuoltamisjärjestelmämme — vain toinen puoli samaa suunnitelmattomuutta — että sen toiminnassa ilmenee tarpeettoman suurta hankausta ja että se voitaisiin muodostaa paljoa yksinkertaisemmaksi ja melkein rajattomasti tuottavammaksi kuin nyt.

Luopukaamme hiukan jokapäiväisistä ajatustottumuksistamme näissä asioissa, lakatkaamme pitämästä totunnaisia asioita taattuina ja yrittäkäämme ajatella, kuinka taloudelliset järjestelymme vaikuttaisivat puolueettomaan älyyn, joka tutustuisi niihin ensimmäistä kertaa. Valitkaamme jokin erikoisen tärkeä taloudellinen seikka, esimerkiksi väestön asunto-olot, ja kokekaamme arvostella sitä parhaamme mukaan siirtäen oman henkilömme asian ulkopuolelle.

Voidaksemme niin menetellä yritämme hiukan irroittaa itseämme näihin asioihin kohdistuvista persoonallisista harrastuksistamme. Kuvitelkaamme henkilö, joka ei tiedä mitään historiastamme eikä perintätavoistamme, henkilö, joka tulee maahan jostakin toisesta olopiiristä, jostakin sivistyneemmästä maailmasta, kenties jostakin toisesta kiertotähdestä. Ilmenisivätkö asunto-olomme hänelle kaikkein viisaimmin ja käytännöllisimmin järjestettyinä, näyttäisivätkö ne tosiaankin inhimillisen ponnistuksen äärimmäiseltä saavutettavissa olevalta tulokselta vai sekasortoiselta, järjestämättömältä, tuhlaavalta ja kehnolta asialta? Sosialisti väittää sellaisen puolueettoman tutkimuksen ehdottomasti johtavan jälkimmäiseen tulokseen.

Mitä havaitsisi vieraamme esimerkiksi Englannin laisessa maassa? Hän näkisi muutamia tuhansia ihmisiä, jotka asuvat ilmeisen mukavasti ja ylellisestikin, avaroissa, ilmavissa ja usein erinomaisen kauniissa, kaikilla mukavuuksilla — työtäsäästäviä lukuunottamatta — varustetuissa kodeissa monien tuhansien palvelijoiden auttelemina. Hän näkisi vielä muutamia satojatuhansia sangen hyvin rakennettuja, mutta enimmälti huonosti suunniteltuja ja epämiellyttävilltä näyttäviä taloja, välttävän terveellisiä ja mukavia, kylpyhuoneilla ja kunnollisesti järjestetyillä keittiöillä varustettuja, ympärillä tavallisesti hiukan vapaata ilmaa ja puutarhaa. Monien miljooniemme hän sitävastoin huomaisi asuvan yhteenahtautuneina asunnoissa, jotka ovat ilmeisesti liian pienet kunnollista elämää varten ja usein kamalan likaiset ja epäterveelliset, vailla kunnollista keittopaikkaa ja -kalustoa, pesuhuonetta ja kaikkia siedettävän sivistyneen elämän perusvaatimuksiin kuuluvia tarpeita — jopa vailla yleisen soveliaisuuden edellyttämää erillisyyttäkin. Kaupungeissa hän näkisi enimmissä rakennuksissa asuvan väkeä, jonka tarpeita varten talot ilmeisesti eivät ole suunnitellut, täyteensullotuissa, ränstyneissä ja siivottomissa asunnoissa, maaseudulla hän hämmästyksekseen huomaisi vieläkin ankarampaa ahdinkoa, toisinaan toistakymmentä ihmistä kehnossa, rappeutuneessa, ulkoapäin katsoen sievässä, mutta sisältä kaameassa kaksihuoneisessa hökkelissä, jonka välittömässä yhteydessä on sikolätti ja jonka kaivon vesi joutuu auttamattomasti saastutetuksi. Ajateltakoon, miten häneen vaikuttaisivat ne näköalat, joita junassa matkustavalle avautuu jonkin suuren kaupunkimme laitaosissa. Ja koska hän otaksumamme mukaan on selväjärkinen ja kykenee johtelemaan seurauksen syystä, hän näkee kaiken tämän sekasorron johtavan suureen kuolevaisuuteen, tauteihin, kurjuuteen ja älylliseen ja siveelliseen rappeutumiseen.

Vieraamme epäilemättä ihmettelisi, kuinka järjelliset olennot voivat sietää tällaista asiaintilaa, eikä luultavasti aluksi ensinkään käsittäisi, minkätähden miljoonat ihmiset tyytyvät pitämään kaikkea tätä epäjärjestystä ihmiskunnan pysyväisenä osana. Hän otaksuisi näkevänsä jotakin tilapäistä, jostakin tuntemattomasta syystä, esimerkiksi suuresta muutosta johtuvaa. Hän otaksuisi, että me kaikki pyrimme korjaamaan asiaa niin pian kuin suinkin. Hän näkisi toisaalla käyttämätöntä työvoimaa ja käyttämättömiä rakennusaineita, toisaalla suuria soveliaita maa-alueita ja polttavaa parempien asuntojen puutetta, ja hänestä näyttäisi kaikkein luonnollisimmalta asialta, että yhteiskunnan johtava äly asettaisi toimettomat ihmiset rakentamaan asumuksia käyttämättömistä aineista vapaalle maaperälle, jotta koko väestö saisi kunnolliset kodit. On olemassa kaikki, mitä väestön hyväin asunto-olojen saavuttaminen edellyttää: rakennusainekset, maa-alueet, vapaat työvoimat. Minkätähden ei mitään tehdä?

Me tietenkin vastaisimme, ettei hän tajua vaikeuksiamme: maa ei ole meidän, me emme voi tehdä siinä mitä mielimme, se ei kuulu yhteisölle, vaan eräillle yksityisille omistajille, jotka joko eivät salli meidän siihen rakentaa, sitä ostaa eikä tehdä mitään sitä koskevaa tahi vaativat niin korkean hinnan, ettemme kykene sitä maksamaan; rakennusaineet eivät nekään kuulu meille, vaan eräille toisille omistajille, ja kolmanneksi ei yhteisöllä ole niin paljon rahoja tai luottoa, että voisi toimittaa palkan, elatuksen ja varusteet niille työmiehille, jotka näkevät nälkää ja rappeutuvat kaduillamme — sillä rahankin omistavat yksityiset.

Tuosta vieraamme kovin hämmästyisi. "Minkätähden teillä on omistajia?" kysyisi hän.

Me luultavasti huomaisimme vastaamisen vaikeaksi.

"Minkätähden annatte maan olla omistajien käsissä?" jatkaisi hän. "Ettehän salli yksityisten omistaa ilmaa. Ja nuo tiilikivet ja hirret, joihin ette saa koskea, savi ja kulta, jota tarvitsette, kaikki ovat peräisin maasta — vielä vähän aikaa sitten ne eivät kuuluneet kenellekään!"

Te sanotte hänelle jotakin epämääräistä yksityisomaisuudesta.

"Mutta minkätähden on niin laita?"

"Jonkun täytyy ne omistaa."

"Hyvä, omistakoon ne valtio ja käyttäköön niitä yleiseksi hyväksi. Se omistaa tiet, se omistaa rannikot ja aluevedet — ja ilmaa ei omista kukaan!"

Jos alatte selittää asioita historiallisesti, joudutte aivan pian vaikeuksiin. Havaitsette, että niinkin äskeisenä aikana kuin läänityslaitoksen vallitessa — ja sehän vallitsi niin sanoaksemme vielä eilen — valtiota edustava kuningas piti maata valta-alueenansa ja että nykyisten omistajien esi-isät olivat vain hallintoviranomaisia, jotka suorittivat kaikenlaisia julkisia palveluksia ja saivat siitä kaikenlaisia etuoikeuksia. He ovat lopettaneet palveluksensa ja pitäneet maan ja etuoikeudet, siinä kaikki.

"Minä alan ymmärtää", sanoisi vieraamme tuon selvittyä, "teidän maailmaanne lumoo eräs liioiteltu aate, se nurinkurinen ajatus, että kaiken maailmassa tulee kuulua yksityiselle omistajalle. Selvää on, ettette voi päästä eteenpäin ollessanne tuon lumouksen alaisina! Niin kauan kuin tuo yksityisomistus vallitsee kaikkialla, olette auttamattomissa. Te jaoittelette maanne ja aineksenne kaikenlaisiin ja kaikenkokoisiin osiin jättäen ne noiden monilukuisten vastuuttomien pikkuhallitsijoiden haltuun, annatte kaikkien tarvitsemiemme varojen hajautua toisen pienen omistajaryhmän keskuuteen ja voitte ilmeisesti saada heidät työskentelemään yleisten tarkoitusten hyväksi ainoastaan mutkikkaalla, vaivalloisella ja suuria kulunkeja aiheuttavalla tavalla. Mitäpä syytä heillä olisikaan niin menetellä? He ovat varsin tyytyväiset oloonsa sellaisenaan. Mutta jos yhteisö kokonaisuudessaan olisi sitä mieltä, että tuo maata ja luonnollisia asioita koskeva yksityisomistuksen aate on pelkkää lorua — ja se on pelkkää lorua — niin ajatelkaahan, mitä kaikkea voisitte saada aikaan nyt, kun käytettävinänne ovat kaikki tieteen teille suomat uudet voimat ja tiedot. Te voisitte muuttaa kaikki kaupunkinne puutarhakaupungeiksi, lopettaa asuntokurjuuden, poistaa savuisen ilman — — —"

"Hiljempaa!" täytyisi minun keskeyttää. "Jos puhutte asioista, jotka ovat selvästi mahdollisia nykyisessä maailmassa, niin nimittävät teitä haaveksijaksi ja utopistiksi!"

Eräs seikka olisi joka tapauksessa siten selvinnyt, että yksityisomistajien pieni joukko vaatimuksineen on estämässä kaikkea tehokasta yhteistoimintaa sekä asunto-olojen että kaiken muun samanlaisen yleishyödyllisen toiminnan alalla. Tässä suoritettava todellinen työ edellyttää erään aatteen, tuon omistusaatteen muuttamista, sen muovaamista sellaiseksi, ettei se enää ehkäise elämän järjenmukaista kehittymistä, ja juuri sitä kokee sosialisti saada aikaan.

Se johtopäätös, että väestömme suuren enemmistön inhimilliset asunto-olot tekee mahdottomaksi joka askelella esiintyvä yksityisen omistajan kielto, on sovellettavissa melkein mihin tahansa yleishyödylliseen toimintaan. Joitakin aikoja sitten kirjoitin Fabian Societylle pienen jalkineita koskevan tutkielman[4] ja lainaan enemmittä puolusteluitta tähän siitä kappaleen. Tässä tutkielmassa huomautin ensinnäkin, kuinka kehnot, epäterveelliset ja epämukavat ihmisten jalkineet ovat — kuten voi havaita missä hyvänsä köyhässä kaupunginosassa, ja kysyin, mistä johtuu, että asiat ovat niin epätyydyttävällä kannalla, vaikka maailmassa on yltäkyllin nahkaa ja yltäkyllin työntekijöitä.

Vierastamme ei hämmästyttäisi ainoastaan sosiaalista toimintaamme ehkäisevä järjestelmä, joka jättää kaikki yksityisyritysten varaan; häntä hämmästyttäisi myös suunnaton tuhlaus. Hän näkisi kaikkialla asioita kaksittain ja kolmittain; jokaisen pikkukaupungin valtakadun varrella hän huomaisi kolme tai neljä teurastajaa — jotka useimmat myyvät Uuden Seelannin lampaanlihaa ja Argentiinan naudanlihaa englantilaisena — viisi tai kuusi sekatavarakauppiasta, kolme neljä maitomyymälää, pari suurta kangaskauppaa, kolme neljä pientä muotikauppaa ja kalamyymälää, kaikki erittäin köyhiä ja verrattain kehnoja, useimmat velkaantuneita, kaikki apulaiset epävarmassa asemassa ja liian alhaista palkkaa nauttivina. Ja hän huomaisi, että kaikesta tästä runsaasta kilpailusta huolimatta jokainen, joka suinkin voi, kaikki todella varakkaat henkilöt, ostavat enimmän osan ravintoaineitaan ja vaatetavaroitaan suurista Lontoon liikkeistä.

Mutta minkätähden ryhtylsinkään kirjoittamaan uusia todisteita, kun on olemassa Elihun klassillinen tutkielma,[5] johon voin vedota.

"Huomatkaa, kuinka yksityisliikkeet toimittavat maidon kadun varrella sijaitseviin taloihin. Puoli kahdeksan aikaan aamulla tulevat kolisten maitorattaat, tuovat maitoa erääseen taloon ja poistuvat. Puoli tuntia myöhemmin tulevat toiset rattaat, tuovat maitoa, ensin kadun tällä laidalla olevaan taloon, sitten toisella laidalla sijaitsevaan, kunnes seitsemän taloa on saanut, mitä tarvitsee, ja poistuvat sitten. Seuraavien kolmen tai neljän tunnin aikana ilmaantuvat vielä neljät eri rattaat vaihtelevin väliajoin, tuoden maitoa toiseen ja toiseen taloon, kunnes vihdoin, keskipäivän lähestyessä, tehtävä on suoritettu ja kadun varrella sijaitsevat talot varustettu maidolla.

"Näiden eri maidonjakajien käyttelemä aika on suunnilleen tunti ja neljäkymmentä minuuttia, tarkoitukseen tarvitaan kuusi miestä ja kuusi hevosta, ja rattaat kolisevat toinen toisensa jälkeen koko piirissä suurimman osan päivää samaan säännöttömään ja merkilliseen tapaan."

Kuviteltu vieras ei luultavasti voisi ollenkaan käsittää, minkätähden emme heti luovu tuosta haitallisesta ja vahingollisesta yksityisomistuksen periaatteestä, kumoa maanomistajiemme omistusvaltaa ja niin edespäin niin sievästi kuin mahdollista ja ryhdy toteuttamaan kollektiivista asunto-olojen järjestystä. Ja sitten hänestä olisi kaiketi sanottava: "Poistuu ihmeissään."

Tuo olisi kumminkin vain varsinaisen väittelyn alku. Moisiin asioihin paremmin perehtynyt sosialismin vastustaja voi esittää varsin lukuisia ja päteviä huomautuksia nykyisen järjestelmän puolustukseksi.

Hän voi väittää, että nykyinen asiainjärjestys, vaikka se toisinaan onkin yhtä tuhlaileva kuin luonto kutua ja siitepölyä levittessään, sointuu monessa suhteessa merkillisesti ihmisluonnon heikkouksiin. Omaisuuden aate on kuolevaisen mielen omaehtoinen tuote; lapset kehittelevät sitä lastenkamarissa ja puolustavat kiihkeästi käsitteiden "minun" ja "sinun" välillä vallitsevaa eroa, jonka laajempi soveltaminen maahan, maanalaisiin tuotteisiin ja villeinä tavattaviin vapaisiin olioihin erittelyn osoittamasta joltisestakin järjettömyydestään huolimatta on joka tapauksessa ollut omituisen sovelias ihmiskunnalle.

Tämä kaikki olisi ihailtavan järkevää. Voi tuskin olla epäilystäkään siitä, että yksityisomistus on menneinä aikoina tuonut inhimilliseen edistykseen aineksia, joita siihen eivät olisi voineet tuoda mitkään muut keinot. Se on sallinut yksilöiden erikoisissa olosuhteissa koetella uusia menetelmiä ja uusia välineitä, joita yhteisön äly sellaisenaan ei olisi keksinyt. Kaikista puutoksistaan huolimatta on nykyinen individualistinen järjestelmämme sekä alkukantaisten heimojen kommunismiin että myöskin keskiaikaisen läänityshallituksen persoonalliseen ja suuressa määrin oppimattomaan silmälläpitoon verraten varsin tehokas työmenetelmä. Sosialistin ei mielestäni tarvitse olla ristiriidassa historiallisten tosiasioiden eikä inhimillisen luonnon kanssa. Hän vain väittää, että yksityisomaisuus on pelkkä vaihe, joskin epäilemättä välttämätön vaihe, inhimillisessä kehkeytymisprosessissa. Maailma on tarvinnut yksityisomistusta (kuten sanoo Lester F. Ward[6]) aivan samoinkuin se aikoinaan tarvitsi orjuutta harjoittaakseen miehiä ja naisia maanviljelykseen ja teollisiin tottumuksiin ja samoinkuin se tarvitsi itsevaltaisia kuninkaita, jotka liittivät keskenään sotakannalla olevat heimot kansoiksi ja kansat valtakunniksi, rakensivat valtateitä, lopettivat yksityisen sodan ja perustivat lain aatteen sekä omaa heimoa kauemmaksi ulottuvan lojaalisuuden. Mutta toisaalta hän väittää, että samoinkuin Länsi-Eurooppa on jättänyt taakseen orjuuden ja itsevaltiuden (joka on kansallista orjuutta) siirtyen perustuslaillisuuteen, samoin olemme nyt jättämässä taaksemme sen kauden, jolloin maa, ainekset ja ravinto olivat yksityisomaisuutta. Syynä tähän menettelyymme ei ole, että sen hylkäämme, vaan se, että olemme käyttäneet sen loppuun, olemme oppineet sen opetettavat ja voimme nyt siirtyä korkeampaan ja hienompaan järjestelmään.

Tässä kohden sosialismin vastustajalla olisi vähemmän menestyksen mahdollisuutta. Hänen todistettavanaan ei olisi ainoastaan, että yksityisomistus on ollut menneinä aikoina käytännöllinen ja oikeutettu — minkä monet sosialistit myöntävät yhtä mielellään — vaan että se on inhimillisten menetelmien kruunu ja täydellisyys, minkä sosialisti ehdottomasti kieltää. Yleisesti vallitseva yksityisomistus, yksilöllisen itsehallinnon äärimmilleen kehitteleminen ja valtion toiminnan rajoittaminen vain poliisitoimeen johtui välttämättömänä seurauksena edistystä vierovan, dogmaattiseen kirkkoon liittyvän arvovaltaisen läänitysjärjesteimän luhistumisesta. Se kehittyi huippuunsa kahdeksannellatoista vuosisadalla, jolloin eräät vankilat ja pakkotyölaitoksetkin olivat yksityisten yrittäjien hallussa, jolloin ihmiset laskivat liikkeeseen omaa rahaa, rahamerkkejä, ja sotilasrykmenttien pestaaminenkin jätettiin yksityisille urakoitsijoille. Sosialisti väittää, että se oli pelkkä vaihe vanhan sosiaalisen rakennuksen purkamistyössä, vanhan aatekehän raukeamista, jonka täytyi tapahtua ennen uutta rakentavaa ponnistusta. Maanomistuksessa, kaikenlaisessa omaisuudessa, kaikenlaisissa liiketoimissa ja yleisessä toiminnassa samoinkuin eristetyssä perheessäkin alkaa entinen erillisyys ja riippumattomuus väistyä uuden synteesin tieltä. Vaikka yksityisomistuksen aate onkin yhä vielä sivistyksemme johtavana aatteena, se ei kumminkaan vallitse läheskään yhtä ehdottomasti kuin ennen. Se heikontuu ja horjuu sosiaalisen välttämättömyyden auttamattomien vaatimusten edessä — ilmeisesti meidän nähtemme.

Sosialisti voisi vedota paljoa useampiinkin yksityisomistusta rajoittaviin lakeihin kuin osoittaessaan perheenpään entisen ylivallan rajoittamista. Ensinnäkin hän voisi viitata niihin lakeihin ja asetuksiin, jotka estävät maanomistajaa tekemästä omaisuudelleen, mitä hyväksi näkee, rakennussäännöstelyihin, palstoitusta koskeviin säädöksiin ja muuhun sellaiseen. Lisäksi tulee suuri määrä tehdas- ja teollisuuslainsäädäntöä, tarkastavaa, ohjaavaa, estävää; koneiden suojalaitteiden pakollinen käyttö, joka terveyden, oikeuden ja yleisen välttämättömyyden vuoksi rajoittaa omistajan vapaata sopimuksentekoa työväen kanssa. Hänen liikeyrityksensä toimivat nykyjään sellaisten rajoitusten alaisina, joista hänen isoisällään ei ollut aavistustakaan — vaarattomatkin voittoa lisäävät väärennykset ovat kielletyt!

Seuraava ja vieläkin merkittävämpi seikka on se, että ilmeisesti tahdotaan säilyttää yleisomistuksen hallussa paljon sellaista, mikä aikaisemmin olisi ehdottomasti joutunut yksityisomaisuudeksi. Niin olivat kuningatar Viktorian hallituskauden keskivaiheilla vesi- ja kaasulaitokset, rauta- ja raitiotiet välttämättä yksityisliikkeitä, uuden yksityisomaisuuden lähteitä; nyt sitävastoin sellainen asiaintila on pikemmin poikkeus kuin sääntö. Kaasu- ja vesilaitokset ja rautatiet ovat olleet voittoa tavoittelevien yksityisomistajien hoidossa, sähkövalo ja -voima, uudet raitio- ja rautatiet sitävastoin kuuluvat yhä lukuisammin yhteisöille, jotka pitävät niitä yllä yhteiseksi hyväksi. Jokainen, joka tämän kirjoittajan tavoin matkustaa säännöllisesti Lontooseen South-Eastern Companyn ("Kaakkoisyhtiön") harvojen ja epätäsmällisten junien likaisissa ja täyteenahdetuissa vaunuissa, ja siirtyy niistä Lontoon kunnallishallinnon alaisiin puhtaisiin, nopeisiin, taajaan liikkuviin, sanalla sanoen "sivistyneisiin" sähkövaunuihin, ei voi olla myöntämättä arvoa ja merkitystä tälle yksityisomistajan syrjäytymiselle yhteishyvän tieltä.

Sosialisti tehostaa, että kaikki nämä seikat ovat vain aloittelua. Ne viittaavat uuteen sosiaalisen kehityksen vaiheeseen, jossa yhteisäly ja yleisen palveluksen tunto vaatii otettavaksi yhteisön haltuun apukeinoja, voimia, yrityksiä, yhä luottavammin, kunnes lopulta yksityisomistus ja yksityiset liikeyritykset korvataan kollektiivisella omistuksella ja toiminnalla elämän yleisen liikkeen koko alueella.

Varsin moniin julkisiin toimintoihin nähden voidaan todistaa, että yksityisomistus nykyisissäkin oloissa tuhlaa suunnattoman paljon esiintyen silti tehottomana. Se pyrkii välttämättä saamaan voittoa, yrittää välttämättä tehdä niin vähän kuin suinkin ja saada niin paljon kuin suinkin. Koko Kentin kreivikunnan vaurautta haittaa kahden huonostihoidetun ja yritteliäisyyttä puuttuvan rautatieyhtiön yhtymä, jolla ei ole pääomia uutta kehitystä varten ja joka kiristää ulos epävarman osingon vähentämällä menojaan.

Olen tullut näkemään tämän järjestelmän varsin läheltä enkä voi kuvitella Turkin tai Persian länsipuolella yhtäkään valtion liikettä, joka pikaisestikin silmätessä tarjoaisi sellaisen luhistumisen ja tehottomuuden näyn. Kaakkoisyhtiön Seabrookissa omistama alue on suurimman ajateltavissa olevan kykenemättömyyden murheellinen kuva; sen epäonnistumisen näkee jo peninkulman päähän, se on pelkkää varojen tuhlausta: eräässä kulmassa sijaitsevaa alkiotilassa olevaa kurjaa hökkeliryhmää suojaa meren aalloilta merkillinen, jo osittain rappeutunut pato.

Tänään (marraskuun 4 p:nä 1907) KaakkoisyhtiÖn osakkeiden hinta on 65, Lontoon, Chathamin ja Doverin osakkeiden 10 — kaunopuheinen todistus siitä, kuinka arkamieliset ovat omistajat, jotka nyt vastahakoisesti pitävät kiinni tästä pettymyksiä tuottavasta monopolista. Tästä tavallisen osakkeenomistajan köyhtymisestä huolimatta puheenaoleva rautatieyhtiö kuitenkin on ilmeisesti maksanut aikaisemmin liian paljon voittoa tehokkuuden kustannuksella; liikkuva kalusto on vanha ja rappeutunut — suurelta osalta nykyaikaisen mittakaavan nojalla arvosteltuna kerrassaan inhoittava — junia on vähän, ja paikallisasemilla tapahtuva toisille raiteille siirtäminen aiheuttaa riittämättömien sivuraiteiden ja riittämättömän henkilökunnan vuoksi alinomaista liikenteen epäsäännöllisyyttä, jota vielä lisäävät aikatauluissakin näkyviin tulevat johtovirheet. Junat eivät ole hyvin suunnitellut, yhteys haararatojen kanssa on usein äärimmäisen huonosti hoidettu. Palvelus on yksityiskohtiaan myöten kehnoa. On pikemmin poikkeus kuin sääntö,, että lipunmyyjä voi aamulla vaihtaa viidenpunnan setelin, ja pieneksi merkiksi siitä, missä hengessä koko koneistoa hoidetaan, kelpaa hiljattain tekemäni huomio, että saman yhtiön raitiovaunujen konduktöörit Hythessä aloittavat päivätyönsä ilman vähintäkään vaihtorahaa. Äskettäin putosi Charing Crossin aseman katto alas — pelkän rappeutumisen vuoksi… Kokonainen rikas kreivikunta on nyt toivottomassa lamaustilassa tämän yksityisliikkeen kuristuksen alaisena, kaupungit eivät kasva, ja liike-elämä virtailee hitaana. Mikään maailman väestö ei sietäisi sellaista menettelyä minkään vastuullisen julkisen liikkeen taholta. Koko johtokunta saisi lähteä jo ensi vaaleissa. Ajateltakoon, miten olisi käynyt, jos Charing Crossin asema olisi ollut Lontoon kaupungin omaisuutta kolme vuotta sitten. Mutta yksityisomistuksen vallitessa ei nähtävästi käy asioita paremmin järjestäminen. Osakkeenomistajat ovat hajallaan ja voimattomat, ja heidän yhteisenä pyrintönään on estää osakkeiden hintaa alenemasta, koituipa siitä yleiselle menestykselle millaista vahinkoa tahansa.

Mainittu rautatieyhtiö on vain eräs silmiinpistävä esimerkki yksityisomistuksen yleisestä kelvottomuudesta yleiseen palvelukseen. Melkein kaikki Britannian rautatieyhtiöt ovat nyt, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, samanlaisen rappeutumisen alaisina. Vuodet, joina on kiskottu korkeita voittoja, jaettu suuria osinkoja, ovat jättäneet ne tulemaan toimeen vanhojen asemarakennusten, vanhan liikkuvan kaluston, vanhan henkilökunnan, huonojen tottumusten ja vähentyvän lainaamiskyvyn varassa. Ainoastaan muutamat näistä liikkeistä ovat jotenkin yrittäneet seurata kehitystä ja käyttää uusia keksintöjä. Nyt, melkein joka taholla ilmenevän edistyksen aikana on silmiinpistävää, millaisessa lamaannustilassa Britannian yksityisradat ovat. Matkustajalla on nyt vähemmän mukavuutta kuin 1880, sillä tungos on nykyjään suurempi ja junain nopeutta, tasaista liikkumista ja turvallisuutta ei ole lisätty moniin vuosiin. On matkustettava likaisessa vaunuosastossa, joka on pimeän tultua niin huonosti valaistu, että lukeminen on mahdotonta, ja yltä päältä vetoinen. Talvisaikaan on ainoana lämmönlähteenä liian usein vain kulunut jalanlämmittäjä, jonka käyttämisestä matkustajat tuimasti taistelevat. Huomiokykyinen henkilö ei voi olla ihmeekseen havaitsematta — varsinkaan, jos palaa Sveitsin ja Saksan valtion radoilla tekemältään matkalta — kuinka kehnostipuetuilta näyttävät useat asemamiehet ratojemme varrella — he edustavat vuoden 1848 tienoilla kunnolliseksi katsottua vaatetustapaa — kuinka surkeilta monet asemarakennukset ja kuinka kaikkialla vallitsee siivottomuus, jonka radan sähköistäminen voisi poistaa. Ei ole hyvä pudottaa kääröä meikäläisen junan tyynylle, sillä siitä nousee sanomaton pöly; käärö on laskettava siihen hellävaroen. Ajateltakoon vielä täyteensullottuja esikaupunkien junia, jotka kiertävät kaikkia taajoja väestökeskuksia, ajateltakoon tehotonta tavarain ja pakettien kuljetusta, joka haittaa paikallisen kauppiaan liikettä kaikkialla. Yksityisliikkeiden omistamat ratamme ovat niinmuodoin sekä takapajulla olevan mukavuuden että kehnon tehokkuutensa vuoksi yksityisomistuksen auttamattomaksi häpeäksi.

Nykyinen järjestys estää niitä kaikkia kerkeästi soveltamasta tieteen niille tarjoamia parempia laiteita, sähkövoiman käyttöä, sähkövaloa ja muuta sellaista, ja minusta tuntuu erittäin uskottavalta, että maailman viimeiset höyryveturit ja öljylamput tullaan löytämään Ison-Britannian eteläradoilta. Kuinka voisivatkaan liikkeet lainata rahoja osakkeiden ollessa mainitsemassani hinnassa, ja kuinka he voisivataan tehdä mitään, elleivät saa uutta pääomaa?

Rautateitämme vallitseva voitonhimon periaate suuntaa asiat aivan toiselle taholle: yritetään saada monopolikseen pienempikin liikenne vastustamalla pienten ratojen kehitystä ja pitämällä mukavuuden, kunnon ja puhtauden tasoa alhaisena. Niistä suurista ja välttämättömistä sosiaalisista parannuksista, joita voitaisiin saada aikaan lisätyn ja huokeamman, tieteellisesti suunnitellun liikenteen, puutarha- ja peltotuotteiden keräämisen ja kuljettamisen nojalla, yksityisomistajan filosofia nähtävästi ei mitään välitä. Sellaiset toimenpiteet luultavasti eivät maksaisi vaivaa, ja siihen asia päättyy; se seikka, että niistä olisi yhteisölle valtava hyöty, ei hetkeksikään johdu hänen ajatustensa kehään.

On aivan varmaa, että seuraavan vuosikymmenen kuluessa ja kuluttua Britannian rautatieliikenteen rappeutuminen ja takapajulle jääminen, joka on nykyisissä oloissa välttämätön (nopeudessa ja mukavuudessa ovat mannermaan rautatiet jo aikoja sitten jättäneet ne taakseen), säästäväisyyssyistä alinomaa kehnontuvat kiskot ja rappeutuvat asemat ja sillat sekä niiden luultavasti aiheuttamat lukuisammat onnettomuudet ja vihdoin tästä liikenne-elämän estymisestä koituva Britannian taloudellisen kehityksen tyrehtyminen tulevat olemaan sosialistiselle aatteenlevittämiselle suunnattoman tärkeät yksityisomistusta koskevana havainto-opetuksena. Italiassa olot jo ovat kehittyneet välttämättömän huippukohtansa ohi, ja valtio kokee nyt parhaansa mukaan saada järjestyksetöntä, huonosti varustettua ja hoidotonta rautatieverkkoa, yksityisliikkeiden jättämää perintöä, siedettävään työkuntoon.

Erään toisen suuren yleisen toiminnan alalla ilmeisesti aletaan yhä selvemmin tajuta voitonhimoisen yksityisomistuksen valta-asemasta johtuvia vaaroja ja haittoja, nimittäin yleisen ravinnonhankinnan alalla. Yleisön mielikuvitus sai siinä suhteessa melkoista virikettä Upton Sinclairin huomiotaherättävästä teoksesta The Jungle ("Räme"), joka olisi jokaisen sosialismin alkeisiin perehtyvän luettava. Sinclair keräsi melkoisen määrän Chicagon teurastuslaitoksia koskevia tosiasioita ja liitti ne kertomukseensa siten saaden lukijat käsittämään, mitä he olisivat jo sitä ennen voineet arvata, jos olisivat hiukan kuvittelukykyänsä ponnistaneet: että karjan teurastus ja lihan valmistus myytäväksi, kun se tapahtuu yksinomaan voittoa silmälläpitäen, toisin sanoen niin nopeasti ja vähin kulungein kuin suinkin mahdollista, tapahtuu kauhealla tavalla, että se on julma menetelmä eläimiä ja ihmisiä kohtaan ja vaarallinen yleiselle terveydelle. Yhdysvalloissa on jo kauan tajuttu yksityisten omientuntojen riittämättömyys näissä asioissa, ja liikkeen suuren voiton lipuessa lihanpakkaajien taskuihin yhteisö on pitänyt yllä riittämätöntä, huonosti palkattua, ja kuten väitetään, toisinaan lahjottavaa tarkastusmiehistöä, jonka asiana on valvoa yleistä menestystä.

Tässäkin maassa teurastus on yksityisliikkeiden asiana, ja tarkastus ehkäisee vain jossakin määrin siinä tapahtuvia väärinkäytöksiä. Ellei meillä olekaan Chicagoa, on kuitenkin varsin luultavasti kaikki siellä käytännössä olevat halpamaiset säästäväisyystoimenpiteet, sama lika ja huolimattomuus, kaikkialla maan eri osissa, hiukan tässä yksityisen omistamassa teurastuslaitoksessa, hiukan toisessa. Mikä näet kannustaisikaan teurastajaa kuluttamaan rahoja ja aikaa tekemällä teurastushuoneensa paremmaksi, terveellisemmäksi ja inhimillisemmäksi kuin hänen ammattitoveriensa laitokset yleensä? Sellainen menettely tekisi hänestä vain köyhän ja maksukyvyttömän. Eiväthän muuten monetkaan hänen asiakkaistaan käy katsomassa, kuinka teurastus tapahtuu, ja Etelä-Englannissa sanotaan: "Mitä silmä ei näe, sitä sydän ei sure."

Monet todistajat väittävät yksimielisesti, että hedelmähillojen valmistajat, suolaamis- ja säilykeliikkeet toimivat yhtä likaisissa olosuhteissa. On ihme, ellei ole niin laita, sillä yksityisomistaja ajattelee välttämättä vain kulunkiensa, huoneiston ja palkkojen vaatimien menoerien supistamista ja tahtoo ostaa hedelmät niin läheltä mätänemistä ja sokerin niin läheltä likaa kuin mahdollista. Maidonhankintamme kurja tila on selvä; käy yhä ilmeisemmäksi, että yksityisomistuksen vallitessa tätä toimialaa voi maidon siirtyessä lehmästä kuluttajalle joka kohdassa päästä siihen vaikuttamaan vahingollisia ja epärehellisiä voitonhimoisia tekijöitä. Maito lypsetään usein likaisista lehmistä likaisiin astioihin — minkätähden luopuisikaan liikemies voitostaan maksamalla tunnontarkasta puhtaudesta, kun on melkein mahdotonta näkemättä sanoa, onko maito puhdasta vai likaista? — ja joka käsittelyssä, jokaisessa hyötymistilaisuudessa tapahtuu suuremmassa tai vähemmässä määrässä vahingollista miedonnusta, väärennystä ja tartuntavaaran lisäämistä. Yksityisen maidonhankintaliikkeen auttamaton kelvottomuus vaikuttaa lasten kuolevaisuuteen — me maksamme kansallista veroa yksityisille maitoliikkeille, veroa, jonka muodostavat monet tuhannet joka vuosi kuolevat pienet lapset. Me yritämme rajoittaa tämän veron määrää tarkastuksen avulla. Mutta minkätähden maksaakaan valtio rahaa tarkastuksesta, minkätähden palkataan hyvin harjoitettuja ja päteviä henkilöitä pelkkään urkkimis- ja vainoamistyöhön, jotta kykenemättömät yksityishenkilöt saisivat yhä voittonsa lastenmurhan hiukan rajoittuessa? Olisi paljoa yksinkertaisempaa ryhtyä työhön välittömästi, käyttää ja harjoittaa näitä yksityishenkilöitä ja pitää itse huolta maitotaloudesta ja maidon jakamisesta.

Yhtä tärkeät syyt puhuvat leipomoiden ja leivän hankinnan yhteisön huostaan ottamisen puolesta. Yleisö joutuu suuriin ja kerrassaan korvaamattomiin kulunkeihin, kun on tarkastettava painoja ja ehkäistävä karkeimpia väärennystapauksia, matoisuutta ja likaisuutta, ja leipomo on kaikesta huolimatta yhä vieläkin useimmiten maan alla sijaitseva rottien, hiirien ja torakoiden tyyssija, ja tavallinen leipurinleipä on niin mautonta ja ravinnotonta, että suuri joukko vauraampaa väkeä pitää leivän valmistamista kotona sekä terveydelle että kukkarolle edullisena. Väestön ruumiillinen ränstyminen voidaan katsoa suurelta osalta leipämme yleisestä kehnoudesta johtuvaksi. Selvää on, ettei väestömme milloinkaan saa hyvää ja terveellistä ruokaa yksityisten omistamista leipomoista, ellei palkkaa jokaista kuusimiehistä leipuriryhmää varten asiaanperehtynyttä tarkastajaa — ja toista tarkastajaa hänen valvojakseen. Näyttää niin ollen sekä järkevämmältä että huokeammalta hävittää tältäkin toimialalta yksityisomistus ja suorittaa työ yhteisölle kuuluvana puhtaasti, rehellisesti ja moitteettomasti kunnollisissa huoneistoissa käyttäen riittävää palkkaa nauttivia työvoimia.

Se, mitä on sanottu ravinnon hankinnasta, pitää sitäkin paremmin paikkansa kun ovat kysymyksessä polttoaineet. Kuluttajan ja kivihiilenkaivajan välillä on sarja yksityisiä henkilöitä, jotka kaikki yrittävät kiskoa voittoa niin paljon kuin suinkin mahdollista kivihiilen siirtyessä kohti keinottelutarkoituksissa rakennetun köyhänmiehen-asumuksen halpahintaista ja epäedullista tulisijaa. Sitäpaitsi sattuu nykyjään Isossa-Britanniassa samoinkuin Amerikassakin joka talvi kivihiilimarkkinoilla kaupallista vehkeilyä, joka johtaa suuremmassa tai vähemmässä määrässä tuntuvaan hiilipulaan. Kivihiilen hinta koroitetaan ennenkuulumattomaksi, ja pienen kuluttajan, jolla ei ole säilytyspaikkaa, vaan jonka täytyy ostaa polttoainetta joka viikko, ellei päivittäinkin, on pakko supistaa ravintoeräänsä ja säästöjänsä tyydyttääkseen yksityisen omistajan lisääntyneitä vaatimuksia — ellei tahdo kärsiä vilua. Jokainen sellainen hiilipula korjaa kuolemansadon vanhuksia ja lapsia ja pyyhkii pois monia tuhansia säästötilejä ja kerättyjä kolikoita. Ajateltakoon, kuinka tylsän typerää on sallia voitonhimon siten pitää saaliinaan kansakunnan säästäväisyyttä! Eikö olekin varmaa, että tulevaisuuden sivistynyt yhteiskunta ottaa huostaansa kaikki sille kuuluvat polttoainevarastot, on selvillä väestön vaihtelevista tarpeista ja jakaa ja myy kivihiilen, kaasun ja öljyn — ei suinkaan pitäen silmällä suurinta mahdollista voittoa, vaan suurinta yleistä menestystä?[7]

Eräs suuri liiketoiminnan haara, jossa yksityisomistus ja yksityinen toimintavapaus on samoin ristiriidassa yleisen menestyksen kanssa, on väkijuomaliike. Siinä meillä on aine, joka on olennaisesti lääkeaine ja jonka käyttö muuttuu helposti paheeksi, aine, joka on parhaimmillaankin vahingollinen, kokoonpanoltaan moniosainen ja erikoisen helppo väärentää ja tehdä kiehtovammaksi lisäämällä siihen myrkyllisiä aineksia, sanalla sanoen altis millaiselle salaiselle käsittelylle tahansa. Ei liene mitään muuta ainetta, joka esiintyisi puhtaana ja moitteettomana niin harvoin kuin olut tai whisky; whiskyä aletaan sekoittaa ja väärentää heti, kun se on kuljetettu pois tehtaasta. Ja me sallimme tämän lääkeaineen, väkijuomien, olla alusta loppuun asti yksityisen voiton lähteenä. Menemmepä niinkin pitkälle, että asetamme rahapalkintoja väkijuomain käytön levittämistä varten. Onko ihmekään, että väkijuomat tehdään väärentämällä paljoa vahingollisemmiksi kuin ne muuten olisivat ja että niitä suorastaan tyrkytetään yleisölle kaikin mahdollisin keinoin?

"Hän houkuttelee heitä juomaan", sanoo pappismies kylänsä ravintoloitsijasta. Mutta mitä muuta tarkoitusta hän ajatteleekaan kapakoitsijalla olevan? Pitäisikö hänen saarnata ehdotonta raittiutta? Koko liike on luonnostaan ja välttämättä houkutusta — ei pahaan juoppouteen, mutta tavanomaiseen runsaaseen juomiseen. Menestyksellisemmät aatteenajajat, suuret oluenpanijat ja viinanpolttajat rikastuvat väestön juodessa heidän oluttansa ja viinaansa ja voittavat itselleen kunniaa ja päärinarvoja sen mukaan, miten menestyvät.

Sosialistista on erittäin mielenkiintoista tarkastella, kuinka raittiusliike on kauan taistellut alkuperäisiä vapaan liikkeenharjoittamisen aatteita vastaan, ja havaita, kuinka auttamattomasti kaikkein vastahakoisimpienkin henkilöiden on ollut pakko tunnustaa tämän liikkeen yksityinen harjoittaminen voiton hankkimista varten äärimmäiseksi pahaksi. Olen iloinen voidessani tässä mainita "Erään veronmaksajan" kirjoittaman pienen tutkielman National Efficiency and the Drink Traffic ("Kansan kelpoisuus ja väkijuomaliike"). Siihen on kirjoittanut esipuheen mr Haldane, ja siinä osoitetaan läpikotainen sosialismi tällä alalla ehdottoman välttämättömäksi niin tyydyttävällä tavalla, ettei yksikään sosialisti voisi enempää toivoa. Sen sivuilla tapaa esimerkiksi Chesterin piispan, joka puhuu puhtainta sosialismia ja tunnustaa mitä selvimmin yksityisen valvonnan jatkumisen tällä alalla mahdottomaksi käyttäen lauseita, joita tarvitsisi vain hiukan sanamuodoltaan muuttaa, jotta ne soveltuisivat yhtä hyvin maidon, lihan ja leivän hankintaan, asunto-oloihin ja kirjakauppaliikkeeseen…[8]

Maanomistus ja asunto-olot, rautatiet, ravintoaineet, väkijuomat ja kivihiili, kaikki nämä yhteisölle tärkeät asiat kehoittavat asettamaan kollektiivistä valvontaa nykyisten yksityisomistukseen perustuvien menetelmien sijaan. On olemassa suuri ja yhä suureneva joukko henkilöitä, jotka "Erään veronmaksajan" ja mr Haldanen tavoin ovat saaneet erittäin voimakkaita kosketuksia sosialistisista aatteista, vaikka eivät nimitä itseään sosialisteiksi, henkilöitä, jotka ovat ehdottomasti sitä mieltä — toiset maanomistukseen, toiset väkijuomaliikkeeseen tai maidonhankintaan nähden — että yksityisomistuksen ja voitonhimoisen toiminnan täytyy loppua.

Sosialisti väittää, että vaikka jokaisen ongelman yksityiskohtia onkin tutkittava erikseen, kaikkien näiden tapausten ja koko nykyisen taloudellisen tilanteen alla on eräs yleinen tosiasia, että koko sosiaaliseen järjestelmäämme vaikuttaa eräs harhaanjohtava aate, joka on muutettava, koska se säilyessään saa aikaan tuhlausta, hyödyttömyyttä, ahdistuksenalaista elämää, kärsimystä ja kuolemaa. Tämä harhaanjohtava aate on siinä, että jokainen henkilö on erikseen ja pyrkii välttämättä saavuttamaan päämääriä, jotka ovat yleisen menestyksen kanssa ristiriiassa. Henkilö, joka palvelee yhteisöä vaatimatta palkkaa, joutuu tuhon omaksi, se, joka vaatii palkkaa tekemättä mitään palvelusta, menestyy ja pysyy voimassaan; onnistumisen salaisuutena ei ole hyvä oiminta, vaan omistus ja hankinta; epäonnistuminen ei johdu siitä, että ihminen menettelee moitittavasti, vaan siitä, että hän menettää eikä omista. Kuinka voisimmekaan näissä oloissa odottaa näkevämme mitään muuta kuin epätäsmällistä, epätyydyttävää palvelusta kaikkialla?

Nykyaikainen sosialismia vastustava moralisti ja sosiaalinen satiirikko vetoaa omistajain velvollisuudentuntoon, selittää latteaan sävyyn, että omaisuuteen liittyy sekä velvollisuuksia että oikeuksia ja niin edespäin. Sosialisti katsoo kuitenkin hiukan syvemmälle ja selittää asian toisin. Hän ottaa sekä oikeudet että velvollisuudet tarkemman tutkimuksen alaisiksi. Hän väittää, että kaiken tämän sosiaalisen epäjärjestyksen pohjana on yksi ainoa seikka, väärä omaisuutta koskeva käsitys, järjetön liioittelu, keräytynyt, perinnäinen liioittelu, omaisuuden aate. Hän sanoo, että yksityisomaisuuden aate, joka on oikea ja järjellinen, kun ovat kysymyksessä henkilöön läheisesti liittyvät oliot, vaatteet, kojeet, kirjat, koti tai huoneisto, puutarha, josta hän pitää, tai hevonen, jolla ratsastaa, on joutunut järjettömän liioittelun esineeksi ja muuttunut maailman pakkomielteeksi, että eräille henkilöille myöntämämme vapaus pitää omanaan maata, jonka kamaralla meidän täytyy elää, kivihiiltä, jota käytämme polttoaineenamme, tarvitsemiamme ravintoaineita ja metalleja, rautateitä ja laivoja, joiden varassa liike-elämämme toimii, ja määrätä kaikista näistä palveluksista niin korkea hinta kuin hyväksi näkevät, johtaa ihmisten suuren enemmistön köyhdyttämiseen ja todelliseen orjuuttamiseen.

Niin hän päätyy toiseen tärkeimpään yleistykseensä, jonka voinen esittää seuraavasti:

Olioiden yksityisomistuksen ja omistajien oikeuksien aatetta on suunnattomasti ja turmiollisesti liioiteltu nykyaikaisessa maailmassa. Yksityisomistus on laajennettu maata, aineksia, menneiden sukupolvien keräämiä arvoja ja varoja, ylen lukuisia oikeastaan koko ihmissuvun perintöön kuuluvia olioita käsittäväksi. Siitä on seurauksena melkoinen tyrehtyminen ja ihmistarmon tuhlaus sekä ihmissuvun suuren enemmistön kärsimä suuri vapausmahdollisuuksien menetys; edistys hidastuu, on olemassa valtava määrä vältettävää onnettomuutta, julmuutta ja vääryyttä.

Sosialisti kannattaa sitä ajatusta, että yhteiskunnan kokonaisuudessaan tulee olla maan, raaka-aineiden, menneisyydessä kerättyjen arvojen ja varojen kiistämätön omistaja ja vallitsija ja että yksityisomaisuuden tulee olla laadultaan ajallinen, yhteisölle palautuva ja yleisen menestyksen sääntelemä.

Nyt alkaa sosialistiseen keskusteluun tottumaton lukija havaita edellisessä luvussa esitettyyn kysymykseen annettavan vastauksen ääriviivoja, hän huomaa, mistä lähteistä siellä mainitsemamme inhimillisen elämän avartuminen on johdettava, ja käsittää, millaisia taloudellisia menetelmiä tässä tehtävässä on käytettävä. Yhteisomistus on yhteisvastuun välttämätön seurausvaatimus. Ei saa olla enää olemassa yksityisiä maanomistajia, ei yksityisiä pankkiireja eikä rahanlainaajia, ei yksityisiä vakuutuskeinottelijoita, ei yksityisiä rautateiden eikä laivojen omistajia, ei yksityisiä kaivosten omistajia, ei öljykuninkaita, hopeakuninkaita, kivihiilen ja vehnän ostelijoita eikä muita sellaisia. Koko tämä omaisuusalue on palautettava valtiolle, valtion tulee se omistaa ja sitä hoitaa, ja ne suuret tulot, jotka nyt käytetään yksityisiin tarkoituksiin, käytetään silloin jatkuvasti uuden ja paremman sukupolven ruokkimiseen, ylläpitämiseen ja kasvattamiseen, tutkimuksen ja tieteen edistämiseen, uusien asumusten rakentamiseen, uusien keinojen kehittelemiseen, istuttamiseen, suunnittelemiseen, maailman kaunistamiseen ja uudestimuovaamiseen.

Tämä on toinen niistä kahdesta yleistyksestä, joiden varassa nykyaikaisen sosialismin rakennus lepää. Samoinkuin ensimmäinen, ja samoinkuin kaiken terveen uskonnollisen opetuksen käytännöllinen puoli, se on erään yleisen käyttäytymissäännön erikoissovellutus, ja sääntö on tässä tapauksessa se, että yksilöllisen vaikuttimen tulee alistua suvun onnen ja menestyksen säänneltäväksi.

VIIDES LUKU

VOITONHIMON HENKI JA PALVELEMISEN HENKI

Olemme nähneet, kuinka sosialismin rakentava suunnitelma pyrkii korvaamaan kahta melkeinpä perustavaa inhimillistä suhdetta koskevia periaatteita avarammilla ja epäitsekkäämmillä käsityksillä, kuinka se kieltää mieheltä "omistus"-oikeuden vaimoon ja lapsiin jättäen kumminkin kaikki heidän välillään vallitsevat muut suhteet koskematta, kuinka se tahtoo taata ja suojata heidän menestystään ja kuinka se vaatii, että suuri määrä elottomiakin olioita, jotka nykyisin ovat yksityisten omistajien huostassa, on katsottava koko yhteisön kiistämättömäksi omaisuudeksi. Tämä miellekehässä tapahtuva muutos (käyttääksemme herbartilaista sanontaa) on sosialistisen suunnitelman ytimenä.

Suunniteltu muutos ei suinkaan ole vähäinen. Siihen sisältyy yleinen muutos elämän hengessä; se merkitsee, että on siirryttävä voitonhimon hengestä (joka nykyjään välttämättä vallitsee elämäämme) palvelemisen henkeen.

Edellisessä luvussa koetin osoittaa, että sosialismi pyrkii muuttamaan elämää vähemmän surkeaksi ja julmaksi, tahtoo ehkäistä siihen syntyvien lapsien halventamista ja typistämistä, ja koetin myös selvittää nykyisestä talousjärjestelmästämme johtuvan huonon hoidon, tuhlauksen ja sekasorron tajuamista ja siihen kohdistuvaa vastustusta. Nyt tahdon osoittaa, että sosialismi pyrkii jalostamaan persoonallista elämäämme ehkäisemällä ja masentamalla intohimoja, jotka nykyjään rehoittavat vapaina, ja avartamalla sellaisten viettien alaa, joita nykyjään estetään ja tukahdutetaan. Sosialisti väittää, että elämä on nykyjään välttämättä kunniatonta, alhaista ja mitätöntä, koska nykyinen sosiaalinen järjestelmämme sellaisenaan vetoo liian voimakkaasti eräisiin kaikkein kehnoimpiin olemuksemme ainesosiin.

Kenties ei kaikkein alhaisimpiin. Nykyinen sivistyksemme epäilemättä ehkäisee monessa suhteessa ihmisen synnynnäistä eläimellisyyttä, auttaa ihmisiä eräänlaiseen kohtuullisuuteen, puhtauteen ja keskinäiseen suvaitsevaisuuteen, tekee paljonkin tukahduttaakseen raakaa väkivaltaa, laittomuuden henkeä, julmuutta ja turhaa hävitystä. Mutta toisaalta se myös ehkäisee ja typistää mielenjaloutta ja vilpitöntä totuudellisuutta, kaikkea epäitsekästä luovaa innostusta, kauneuden rakkautta ja kiihkeätä totuudelle ja tutkimukselle antautumista, sen sijaan kannustaen ahneutta, itaruutta, petosta, kiskomista, valheellisuutta ja salakuljuisuutta tekemällä rahanhankinnan yhteiselämän koetinkiveksi.

Tahdoimme tai emme, me nykyisessä maailmassa elävät ihmiset huomaamme, että täytyy joko kiinnittää melkoinen määrä huomiotamme rahojen hankkimiseen ja säilyttämiseen ja sen edellyttämään toimintamme muovaamiseen — tai, jos niin tahdomme sanoa, sen vääristämiseen —- koskaan tuota seikkaa unohtamatta, tahi tyytyä mitättömyyteen. Tahtoipa ihminen harjoittaa mitä voimia tahansa, halusipa hän suorittaa mitä palvelusta hyvänsä, useimmiten on ennakkoehtona, että hänen täytyy hankkia suotuisaa tilaisuutta ansaitsemalla tai myymällä jotakin. Ellei hän voi muuttaa lahjojaan joksikin myytäväksi olioksi tai saada jotakin äveriästä miestä itseänsä "suosimaan", hän ei voi lahjojansa viljellä. Hankkimisen, ansaitsemisen lahjat ovat kaikkein ylimmät — kaikki muut kumartavat niitä.

Tämä seikka ei suinkaan johdu luonnollisesti ihmisen olemuksesta, se on sokean ja monisyisen sosiaalisen kasvun tulos, johtuu eri aateryhmien kesken tapahtuvasta kilpailusta ja erilaisten vaikutusten keskinäisestä muuntamistyöstä. Omistuksen aate on päässyt villiytymään, se on muuttunut kaikkeatukahduttavaksi rikkaruohoksi. Terveen ihmisen luonnollisena valta-intohimona ei ole alinomainen omistamisen halu. Väitetään sosialismin "vastustavan ihmisen luontoa" ja tahdotaan meille uskotella, että tämä elämä, jossa vallitsee tuskallinen pelontunne, itaruus ja keinottelu, rahanhimoiset vaikuttimet ja pakollinen raadanta, on ihmissielun sosiaalisten mahdollisuuksien täydellinen ja lopullinen ilmaus. Mutta todellisuudessa onkin laita niin, että ainoastaan nimenomaan luonnottomat ihmiset, henkilöt, joiden äly on ahdas, rajoitettu, erikoistunut, Rockefellerit, Morganit ja muut heidänlaisensa, henkilöt, jotka eivät ole hengeltään suuria eivätkä kauniita, vaan pelkkiä raha-monomaaneja, voivat jatkuvasti antautua voiton hankintaan keskittäen siihen koko tarmonsa. Kelvollisen inhimillisen aineksen suurimmalle osalle on ostaminen ja myyminen, säästäminen ja sijoittaminen, itsensä vakuuttaminen ja omaisuuden hoitaminen joukko vieraalta tuntuvaa, järjetöntä ja ikävystyttävää toimintaa, joka on ristiriidassa vaiston yleisen suunnan ja elämän hienompien harrastusten kanssa. Miesten ja naisten suuresta enemmistöstä koko asia tosiaankin tuntuu niin luonnottomalta, etteivät he kaikesta köyhyyden aiheuttamasta kurjuudesta, kaikesta orjuutuksesta ja taloudellisesta epäedullisuudesta huolimatta voi pakottaa itseään tuohon ikävään, ovelaan peliin, maailman pettämiseen, vaan jäävät köyhiksi. Useimmat luopuvat jonkinlaisen epätoivon vuoksi kaikista yrityksistäkin, useat turvautuvat haparoiviin kokeisiin, tavoittelevat voittoa sattuman nojalla, pelaamalla, monet keräävät epävarman ja epätyydyttävän omaisuuden, muutamia rakennuksia, jotakin maa-aluetta koskevan omistusvaatimuksen, muutamia satoja puntia, joiden sijoitus on epävarma kuin tuuliviiri; vain pieni vähemmistö omistaa ja lisää omaisuuttaan — enimmälti joko rikkaiden perillisiä tai tarmokkaita henkilöitä, jotka suorastaan tylsyttäen elämän parempiin ja jalompiin puoliin kohdistuvaa vaistoa voivat antautua melkein yksinomaan riistämään ja kasaamaan. Kaikki tavalliset ihmiset, jotka eivät ole sosialisteja, ovat itse asiassa yhteistyössä luovuttaakseen maailman sellaisten henkilöiden huostaan.

Sosialismin vastustaja väittää, että tästä rohkaistun ja kannustetun ahneuden onnettomuudesta koituu hyvää ja että se erikoinen halpamaisen ahne tyyppi, joka on nykyisessä individualistisessa maailmassa vallitsevana, Rockefeller-Harrimanien tyyppi, "luo" suuria liikkeitä, ottaa käytäntöön luonnon mahdollisuuksia, antaa ihmiskunnalle rautateitä, voimaa, mukavuuksia. Itse asiassa kykenee nykyaikainen älykäs yhteisö varsin hyvin suorittamaan kaikki nuo tehtävät verrattomasti paremmin itse, ja yhteistoiminnan hyväätekevä vaikutus voi helposti muodostua ja muodostuu helposti käänteentekeväksi. Yksityishenkilöiden suorittama luonnon tarjomien mahdollisuuksien käytäntöönottaminen on epäilemättä taloudellisen kehityksen välttämätön ehto yhteisössä, jonka äly on alhaisella kehitysasteella, samoinkuin piikivestä valmistettujen kojeiden käyttö on ollut ihmiskunnan sosiaalisen kehkeytymisen välttämätön vaihe, mutta nykyaikana ahne anastaja kuluttaa yhteisön voimia ja uhkaa sen terveyttä niinkuin jokin ruumiin riutuva elin. Ja hän on nykyjään paljoa turmiokkaampi kuin milloinkaan ennen, koska vanha uskonnollinen järjestö ei enää vaikuta määräävästi hänen mielikuvitukseensa. Nykyaikaisen maailman suuret omaisuudet on enimmältä osalta hankittu sellaisten menetelmien nojalla, jotka eivät ole sosiaalisessa suhteessa hyödyllisiä, vaan useissa tapauksissa suorastaan vahingollisia. Ajateltakoon muutamia tavanomaisia rikastumismenetelmiä. Eräs mahdollisuus on siinä, että myydään jotakin arvotonta ainetta rahasta; siten keräävät patenttilääkkeiden kauppiaat, kehno journalismi, palkintokilpailuja järjestävät aikakausjulkaisut ja muut sellaiset suuria omaisuuksiaan.

Toinen mahdollisuus on ostelu, keinotteleminen viljalla, suoloilla, boraksilla ja muilla sellaisilla tarpeilla. Sitten on mainittava se, mitä Amerikassa mainitaan nimellä "franchises", edullisin ehdoin ja keinoilla, jotka tavallisesti eivät siedä tarkastusta, tapahtuva erioikeuden hankkiminen jonkin edullisen julkisen toiminnan harjoittamiseksi, joka suoritettaisiin paremmin, jos se jäisi yhteisön toimeksi — esimerkiksi erinäiset paikallisliikennettä harjoittavat yksityisliikkeet; lisäksi ne yksinkertaiset tai mutkikkaat finanssitoimet, osakepääoman pelkkä nimellinen koroittaminen, "rekonstruoiminen", tavallisten osakkeenomistajien "ulospudistaminen", joiden nojalla tavallisten toimeentulostaan taistelevien henkilöiden säästöt siirretään finanssimagnaatin haltuun. Kaikki tässä luettelossa mainitut menettelytavat ovat suuremmassa tai vähemmässä määrässä epäsosiaalisia, mutta juuri niitä käyttäen ovat viimeksikuluneiden vuosien suuret menestykset saavutetut. Toisluokkaisia omaisuuksia on epäilemättä hankittu siten, että henkilöt, jotka ovat osanneet ostaa työvoimaa huokealla, järjestää sen hyvin, myydä sen tuotteet kalliista hinnasta, ovat perustaneet erilaisia tehdasliikkeitä, mutta niissäkin tapauksissa tekevät usein uuden tuotteen sosiaalisen edullisuuden tyhjäksi työväen huonot olot. Tosiasioita tarkastellen on mahdotonta yhtyä kannattamaan sitä väitettä, että voitonhimon kannustamat henkilöt voivat suorittaa yhteiseksi hyväksi koituvaa työtä ja että taloudellisen kehkeytymisen eteneminen välttämättä vaatii sellaista kannustinta.

Asiaimme alistaminen sellaisen voitonhimon hengen alaiseksi jättää maailmamme erikoislaatuisen, saaliinhimoisen, hedelmättömän, ovelan ihmistyypin käsiin, ja ihmisten suuren enemmistön, joka vihaa voitonhimon hengen palvelemista, on pakko niin menetellä, koska koko yhteisöä rasittaa pakkomielteenä yksityisomistuksen periaate, mutta totena pysyy sittenkin, ettei maailmaa pidä pystyssä tuo henki, vaan palvelemisen henki. Maailman olisi mahdoton pysyä pystyssä nytkään, jos sen väestön suuri enemmistö todellakin tavoittelisi yksinomaan omaa voittoa. Rockefellerien, Morganien ja Rothschildien muodostama maailma tuhoutuisi surkeasti taisteltuaan sitä ennen kiivaan sisäisen taistelun. Vain sen nojalla, että ihmiset yleensä ovat sellaisia saaliinajajia paremmat, suoritetaan maailmassa todellisia inhimillisiä tekoja.

Tarkastelemme tätä kysymyksen puolta hiukan seikkaperäisemmin, koska ne, jotka nykyaikana sosialismista väittelevät, näyttävät käsittävän erikoisen huonosti juuri sen.

On tehostettava sitä tosiasiaa, että suurin osa maailmassa suoritettua työtä ja kaikki kunnollinen työ nykyjään suoritetaan toisten vaikuttimien eikä voitonhimon nojalla; voitonhimo ei ole maailman liikevoima eikä voikaan olla, koska se toimii kaikkea tehokasta työskentelyä vastaan kaikilla elämän aloilla.

Tuntuu vaikealta ryhtyä todistamaan asiaa, joka tämän kirjoittajan mielestä on ihan ilmeinen. Voi ainoastaan vedota älykkääseen lukijaan ja kehoittaa häntä tarkastelemaan ympäristössään olevia ja toimivia ihmisiä. Hän huomaa aina, että omaisuudenhaltijat eivät tee mitään, että voitonetsijät askartelevat epäproduktiivisissa toimissa, kirjoittelevat ilmoituksia, väärentävät tosiasioita, sepittelevät uskottavilta tuntuvia tarjouksia ja kiskovat itselleen voittoa toisten ankarasta työstä, kun sitävastoin todella välttämättömän työn — en tarkoita ainoastaan vaivaa ja uurastusta, vaan myöskin älykästä johtoa, todellista suunnittelua ja tutkimista, aatteiden ja menetelmien käyttelyä ja kehittelyä — suorittavat kaikkein useimmissa tapauksissa palkatut yksilöt, jotka saavat joko määrätyn korvauksen ja koroituksen toiveita, jotka eivät ole missään oikeassa suhteessa suoritettuun työhön, tai palkan, joka vaihtelee määrätyissä rajoissa. Kaikki konepiirustukset, kaikki arkkitehtuurityö, kaikki julkiset palvelustoimet — esimerkiksi museoittemme hoidossa suoritettu etevä työ — kaikki tukku- ja vähittäisliikkeet ja melkein kaikki suuret teollisuusyhtymät, kaivokset, maatilat ja muut ovat todellisuudessa palkattujen tai jossakin määrin palkattujen henkilöiden hoidettavina nyt samoinkuin olisivat sosialisminkin vallitessa. Se on mahdollista ainoastaan senvuoksi, että kaikki nuo toimeenpanevat johtajat, virkamiehet ja virkailijat ovat uskomattoman kunniallista ja lainkuuliaista väkeä, senvuoksi, että työ heitä huvittaa, että he tahtovat suorittaa sen hyvin eivätkä ajattele joka käänteessä hyötymistä. Jos heille annetaan vain vähäinenkin määrä turvallisuutta, niin he tyytyvät mielenkiintoiseen työhönsä, ovat iloiset voidessaan syrjäyttää sen alinomaisen pakottavan persoonallisen hyödyn tavoittelemisen, jonka individualistit luulottelevat olevan ihmiskuntaa johtavan vaikuttimen, ovat iloiset voidessaan jättää koko seikan huomiotta ja "saada jotakin tehdyksi", kuten sanovat. Ja tämä pitää paikkansa kaikkialla yheiskunnallisessa asteikossa. Muurari ei ole hyvä muurari, ellei tiilikiven käsitteleminen häntä huvita. Tiedämmehän, että palvelija, joka muuttuu palkanhimoiseksi, lakkaa "ylpeilemästä työstään", kuten sanotaan, ja ajattelee vain "juomarahoja" ja palkanlisäystä, samalla muuttuu mahdottomaksi. Ajatteleeko vaihdemies jokaista liikettä suorittaessaan palkkaansa, ajatteleeko sitä tallirenki hevosta ohjatessaan — ja tahtovatko he sitä ajatella?

Tunnustan havaitsevani vaikeaksi kirjoittaa kärsivällisesti ja kohteliaasti siitä väitteestä, että ihmiset tahtovat tehdä työtä ainoastaan ahneudesta tai rahan tarpeesta ja ainoastaan sikäli kuin työstään hyötyvät. Se on ilmeisesti järjetön väite. Järkevä sosialismin vastustaja luullakseni ei tahdokaan sitä kannattaa tuossa karkeassa muodossa. Hän tekee rajoituksia. Hän sanoo, että vaikka voikin olla totta, että hyvää työtä aina tehdään asianharrastuksesta tai palvelemisen hengessä, ihmisten työssäpitäminen ja työtehon pitäminen korkeana huolimattomuuden ja hajamielisyyden aikoina vaatii erottamisen uhkaa ja omistajan kannustavaa katsetta. Niin ollen asia tietenkin esiintyy siedettävämmässä valaistuksessa ja tuntuu paljoa otaksuttavammalta.

Väitteeseen sisältynee se totuus, että useimmat ihmiset tarvitsevat jonkinlaista toiminnan kannustinta ja jonkinlaista suorituksen esikuvaa voidakseen tehdä parhaansa, mutta se väite, että tuon saa aikaan yksityisomistus ja että sen voi saada aikaan vain yksityisomistus, on aivan toinen asia. Onko esimerkiksi brittiläinen puhelinpalvelus niin tehokas kuin on — sen tehokkuus ei muuten suinkaan ole erinomainen — senvuoksi, että osakkeidenomistajat ja tilaajat esittävät huomautuksiaan? Oleileeko kauppiaan juoksupoika vähemmän kuin hänen veljensä, joka kantaa postitoimiston sähkösanomia? Ja eikö esimerkiksi maidonhankinnassa olisi maidon hyvästä laadusta huolehtiva kriitillinen yleisö paljoa peloittavampi isäntä kuin maitoliikkeen peräsuojissa istuva keinotteleva liikkeenomistaja? Ja jos vihdoin tarkastelemme suuria liikejärjestöjä, joita hoitavat palkatut virkailijat ja joiden omistajia ovat hajallaan asuvat osakkeidenhaltijat, niin vastakohta ilmenee yhteisön hallitsemalle liiketoiminnalle edullisena.

Ei! Ainoat työhyveet, hyveet, joihin tulee luottaa, joita tulee kehittää ja palkita siinä sivistyneessä valtiossa, jota me sosialistit yritämme saada aikaan, ovat palvelemisen henki ja kiihkeä halu tehdä työnsä hyvin, kunniallinen pyrkimys tekemään eikä hyötymään. Kiskovan ja alentavan pakon vallitessa me saamme huonosti tehdyksi sen, minkä voisimme saada hyvin tehdyksi vapautuneen ihmissuvun hyvän tahdon nojalla. Kaikille niille, jotka todella tekevät ja toimivat, voitonhimo on vain vastus, vihollinen. Jokainen taiteilija, jokainen tieteellinen tutkija, jokainen asiain alkuunpanija, jokainen hyvä työmies tietää sen. Jokainen kelpo arkkitehti tietää asian niin olevan ja voi kertoa monestakin sellaisesta tapauksesta, jolloin hän on uhrannut ilmeisen voiton ja suostunut häviöön saadakseen työn tehdyksi niinkuin tahtoi, oikein ja hyvin; jokainen hyvä lääkäri on samoin asettanut liikuttavan ja mielenkiintoisen tapauksen etusijalle syrjäyttäen oman hyötynsä ja korkean palkkionsa noudattaen tiedon ja yleisen menestyksen vaatimuksia; jokainen opettaja, joka ansaitsee ruokasuolansa, voi kertoa alinomaisesta liike-edun ja kunnollisen opetuksen välillä vallitsevasta taistelusta; jokainen kirjailija on joutunut harkitsemaan sitä vaihtoehtoa, jonka muodostavat toisaalla hänen esteettinen velvoituksensa ja kauneuden etsintä, toisaalta "myyntikelpoisuus". Kaikki tämä pitää paikkansa yhtä hyvin tavallisesta toimiskelusta kuin erikoisesta luovasta työstä puhuttaessa. Kukaan ammttiinsa hyvin perehtynyt levyseppä ei mielellään näe teoksiaan maalattavan, jokainen puuseppä tietää, kuinka ikävää on jättää käsistään viimeistelemätöntä "halpaa" työtä, maksettiinpa siitä kuinka hyvin tahansa; jokainen siedettävä keittäjä häpee epäonnistunutta ruokalajia, eikä suinkaan häpee vähemmän, vaikka sitä valmistettaessa on säästetty aineksia ja siinä suhteessa menetelty taloudellisesti.

Mutta vaikka nämä tosiasiat ovat päivänselvinä jokaisen huomiokykyisen henkilön nähtävinä, me tyydymme elämään taloudellisessa järjestelmässä, jonka vallitessa kuka tahansa kohoo kaikkien muiden luonnetyyppien yläpuolelle, kunhan alistaa sellaisen terveellisen ylpeyden ja sellaiset hyvät taipumukset valppaan ja alinomaisen voitonhimon alle. Tämä seikka se saa aikaan, että valtiossamme kaikki voima ja vaikutusvalta joutuu menestyksellisten voitonhankkijäin käsiin, se alistaa taiteen, johtokyvyn, viisauden ja työn noiden alempiarvoisten, ahdasmielisten miesten alaisiksi, niiden miesten määrättäviksi, jotka ottavat ja pitävät omanaan.

Yksityisomistukseen perustuva sosiaalinen järjestelmämme rohkaisee ja ylistää tätä voitonhimon henkeä ja typistää ja ehkäisee palvelemisen henkeä. Kunhan silmänne avautuvat huomaamaan sen vaikutusta, ette voi milloinkaan enää lakata näkemästä, kuinka omaisuuden tarpeet ja vaatimukset saastuttavat ihmiselämän kunniaa ja arvoa. Juuri siinä, missä elämän tulisi puhjeta vapaimmin kauneimpaan kukkaansa, tuo hyinen, ilkeä riivaaja pahimmin ahdistaa ja tuhoo. Laki, joka tekee hankkimisen ja omistamisen ehdottomaksi välttämättömyydeksi, myrkyttää ja hävittää miesten ja naisten vapautta rakkaudessa, taiteessa ja kaikissa niissä seikoissa, joissa henkisen tai ruumiillisen kauneuden tulisi olla innoittavana ja ratkaisevana tekijänä. Romanttisten luonteiden kaikkien sirojen ammattien takana säilyvät rahallisen välttämättömyyden tosiasiat elämän vallitsijoina. Jokainen nuorukainen, jonka täytyy myydä taiteensa ja kykynsä, jokainen neito, jonka täytyy myydä itsensä rahasta, on uusi yksityisomistuksen Minotaurokselle annettu uhri, ja asia muuttuu toiseksi vasta sitten, kun saapuu sosialismin Theseus.

Sosialismin vastustajat, jotka jättävät kaikki nämä seikat huomioonottamatta ja keksivät niiden sijaan toisia niin kerkeästi kuin vain he osaavat, väittävät yleensä, että me, joiden ensimmäisenä ja viimeisenä ajatuksena on elämän kunniallisuus ja kohentaminen, tahdomme tuhota kaiken kauneuden ja vapauden rakkaudesta, syyttävät meitä siitä, että tahdomme perustaa jonkinlaisen "ihmissiitoslaitoksen". Lukija voi arvostella tuon syytöksen oikeutusta, kun ehdimme seuraavaan lukuun; tässä tahdon vain sanoa, että aivan samoin kuin yksityisomistus vallitessaan kaikkea, mitä ihmiskunta tarvitsee, lukuunottamatta ilmaa, auringonvaloa ja muutamia muita olioita, joita on vaikea omakseen anastaa, halventaa työtä ja kaikkea elämän yleistä palvelusta, samoin se tahraa ja ehkäisee ihmisen tunteitakin ja halventaa lukemattomien ihmisten ruumiillista ja tunteenomaista olemassaoloa.

Kaikesta tuosta aiheutuu valtava elämän köyhtyminen, runsaiden ja hienojen arvojen kauneuden ja erikoisuuden häviäminen. Inhimillinen olemassaolo on meidän aikoinamme pelkkää kiduttavaa vihjailua, millainen se voisi olla. Se on hallanpanema ja typistynyt palatsista vaivaisimpaan hökkeliin asti. Ei ole ainoastaan laita niin, että suurelta osalta väestöämme on riistetty liikkuma-ala, kauneus ja mielihyvä, vaan sellainen maailmasta löytyvä liikkuma-ala, kauneus ja nautinto saa vielä välttämättä jonkinlaisen irstaan sävyn, kuuluu ostettaviin ja myytäväksi valmistettuihin asioihin.

Jos on olemassa ammatti, joka edellyttää antaumusta enemmän kuin toiset, niin se on varmaan lääkärintoimi. Sinä aamuna, jona luonnostelin tätä lukua, satuin lukemaan seuraavan uutisen, joka mielestäni havainnollisesti osoittaa, kuinka nykyinen järjestelmämme halventaa elämää. Se tarjoo soveliaan tekstin, kun käyn lausumaan vielä muutamia sanoja voitonhimon ja palvelemisen välisestä vastakohdasta. Uutinen on hiukan epämääräinen sikäli, että siinä puhutaan mr Tompkinsista, joka asuu Birminghamissa, ja enpä kovin kummastuisi, vaikka siinä melkoisesti liioiteltaisiin todellista tapahtumaa. Se vastaa kuitenkin elämän todellisuutta sikäli, että köyhissä seuduissa asuvat lääkärit vaativat ja että heidän on pakko vaatia ehdottomasti maksu, ennenkuin lähtevät sairaan luo.

"Eräs lääkärien epäinhimillisyyttä kuvaavaa tapaus ilmoitetaan Birminghamista. Eräs Tompkins-niminen mies oli sairastunut vaikeasti varhain jouluaamuna, ja vaikka satoi lunta ja sää oli kamalan kolea, hänen vaimonsa lähti hakemaan lääkäriä. Lähin lääkäri kieltäytyi lähtemästä, ellei saanut palkkiotaan ennakolta, toinen asetti saman ehdon, ja vaimo meni poliisiasemalle. Kun ambulanssi oli matkassa, ei vaimoa voitu auttaa, ja niin hän lähti toisten tohtorien puheille. Vaimo rukka puhutteli kaikkiaan kahdeksaa, ja ainoa lääkäri, joka olisi suostunut tulemaan saamatta palkkiotaan ennakolta, oli vilustunut ja vuoteenomana. Vihdoin suostui eräs apteekkari lähtemään sairaan luo ja määräsi hänet siirrettäväksi sairaalaan."

Sellainen on tarina. Huomaatte, että heti ensimmäisessä rivissä puhutaan "epäinhimillisyydestä", ja myöhemmissä asiaa koskevissa huomautuksissa oli sama sävy. Kaikki ilmeisesti edellyttävät, että lääkärin tulee olla valmis lähtemään kenen luo tahansa minä hyvänsä päivän tai yön hetkenä mitään palkkiota pyytämättä. Useimmat sosialistit taipuvat tunnustamaan sellaisen edellytyksen oikeaksi. Lääkärintointa harjoittavan henkilön tulee käydä elinkautista alinomaista sotaa kipua ja sairautta vastaan samoinkuin sotilas sotaretkellä on aina valpas ja valmis palvelemaan. Olemassaolevat olosuhteet eivät kumminkaan sitä salli. Ne edellyttävät, että lääkäri vaatii palkkionsa, maksoi mitä maksoi; jos lääkäri jatkuvasti työskentelee ilmaseksi, ne rankaisevat häntä saattamalla hänet hoidottomaksi ja puutteen vuoksi työkyvyttömäksi, ne estävät häntä menemästä naimisiin tai tuomitsevat hänen vaimonsa ja lapsensa köyhyyteen ja onnettomuuteen. Lääkärin täytyy ansaita rahaa, tekipä hän muuten mitä tahansa tai oli tekemättä; hänen täytyy ehdottomasti saada palkkionsa. Hän on yksityinen yrittäjä, joka kilpailee työansiosta markkinoilla, missä tarjonta on suuri, ja hänen täytyy pakostakin varata tarmonsa niitä varten, jotka voivat parhaiten hänelle maksaa. On naurettavaa edellyttää hänen menettelevän julkisen virkamiehen tavoin, jonka tulot ja tulevaisuus ovat varmat, tai niinkuin pappi, jonka seurakunta ei milloinkaan salli joutua puutteeseen. Jos kerran asetatte hänet samaan asemaan kuin vihannesten myyjän tai kivihiilikauppiaan, niin teidän tulee edellyttää, että hän toimii liikemiehen tavoin. Minkätähden soimaa sanomalehdistö köyhässä seudussa elävää lääkäriparkaa siitä, että varaton mies jää vaille lääkärinapua, mutta ei ajattelekaan soimata mr J.D. Rockefelleriä, vaikka köyhä mies jää vaille öljyä, tai Devonshiren herttuaa, vaikka joku maankiertäjä on vailla asuntoa Eastbournessa? Lehdissä ei näe milloinkaan tällaista uutista:

"Eräs kauppiaiden epäinhimillisyyttä kuvaava tapaus ilmoitetaan Birminghamista. Eräs Tompkins-niminen mies oli vaikeasti nälissään varhain jouluaamuna, ja vaikka satoi lunta ja sää oli kamalan kolea, hänen vaimonsa lähti hakemaan ruokaa. Lähin ruokatavarainkauppias kieltäytyi antamasta mitään, ellei saanut heti maksua, toinen asetti saman ehdon, ja vaimo meni poliisiasemalle. Koska poliisiasema ei ole mikään keittiö, ei vaimoa voitu auttaa, ja niin hän lähti toisten ruokatavarainkauppiaiden ja leipurien puheille. Vaimorukka puhutteli kaikkiaan kahdeksaa, ja ainoa kauppias, joka olisi suostunut antamaan ruokatavaroita maksutta, oli joutunut vararikkoon, joten hänellä ei ollut mitä antaa. Vihdoin eräs tarkastaja suostui lähtemään miehen luo ja määräsi hänet siirrettäväksi vaivaistaloon."

Olen itse kuullut erään liiaksi rasittuneen, puutteen ahdistaman lääkärin huutavan makuuhuoneensa ikkunasta: "Onko maksu mukana?" ja olen surkutellut ja ymmärtänyt hänen vaikeat vaihtoehtonsa. "Jos alkaisin niin menetellä", selitti hän minulle hiukan puolustelevaan sävyyn, "niin yksikään heistä ei maksaisi — ei yksikään."

Sosialisti ehdottaa tämän kurjan asiaintilan korjaamiseksi selvää ja mutkatonta keinoa. Lääkärintoimi on julkista, kunnioitettavan antaumuksellista palvelusta; sen ei tulisi olla hyödyntavoittelun välineenä enempää kuin ravintoaineiden tuottamisen ja jakamisen, asuntojen hankinnan — tai autuudenasian. Sivistyneen valtion elimistöön tulisi luonnollisesti kuulua julkisen terveyttä huoltavan henkilökunnan, jonka jäseninä toimivia hyväpalkkaisia, korkeastisivistyneitä henkilöitä olisi kaikkialla maassa ja joka olisi kiinteässä yhteydessä julkisen tutkimusdepartementin kanssa, sekä reservinä spesialisteja, jotka olisivat yhtä valmiit ja halukkaat käymään vaaroihin ja uhrautumaan kunnian ja sosiaalisen välttämättömyyden vaatiessa kuin sotilaat tai merimiehet. Uskon, että jokainen neljääkymmentä vuotta nuorempi lääkärinammattia harjoittava kunniallinen mies toivoisi asian olevan sillä kannalla. Siirtyminen yksityisyrityksistä julkiseen järjestöön on itse asiassa jo alkamassa. Ensimmäinen muutokseen viittaava seikka on julkisten terveysviranomaisten olemassaolo, miten huonosti palkattuja, liian työn rasittamia ja voimattomia he nykyjään lienevätkin. Ei voi kestää kauan, ennenkuin nykyisten olosuhteittemme ilmeinen järjettömyys johtaa lääkärintoimen sosialisoimiseen aivan samoin kuin viimeksikuluneiden neljänkymmenen vuoden aikana kolme neljännestä Ison-Britannian opettajista on muuttunut yksityisyrittäjistä yhteisön palvelijoiksi.

Sellainen on sosialismin tarkoitus pitkin linjaa: muuttaa toinen julkinen toiminta toisensa jälkeen sosiaaliseksi, asettaa nälkäpalkoilla työskentelevien apulaistensa keskellä voittoa ahnehtivien yksityisomistajien sekasortoinen toiminta varmaksi ja kuriin tottuneeksi palvelukseksi, jossa jokainen työskentelee kunnian, etenemisen, hyvän suorituksen ja yhteisen menestyksen puolesta.

Kirjoitan "varmasti ja kuriin tottuneeksi palvelukseksi" tarkoittaen ulkonaisen kurin ohella sisäistäkin. Luopukaamme siitä luonnottomasta teoriasta, jonka mukaan ihmisten tulee vastustelematta antautua "omanedunharrastuksen" johdettaviksi. Omanedunharrastus ei ole milloinkaan vienyt ihmistä tai yhteisöä muuhun kuin kadotukseen. Kaikessa palveluksessa vaaditaan kunnian ja uhrautumisen sääntöjä, jotka ihmisen tulee omaksua noudatettavikseen ja joiden alle hänen täytyy alistaa eräitä virikkeitänsä. Täytymistä säestelee sisäinen käsky. Miehet ja naiset tahtovat noudattaa sellaista kunnian lakikirjaa. Niin on sotaväessä, varsinkin upseerien keskuudessa, vallitsemassa rohkeuden, puhtauden ja hyvän käytöksen perintätapa, joka on kaikkea lakia käskevämpi, ja siinä vähäisessä ihmisryhmässä, joka on antanut maailmalle kaiken sen, mitä mainitsemme tieteen nimellä, siinä vapaaehtoisten ja huonosti palkattujen työmiesten pienessä parvessa, joka on saavuttanut tutkimuksen jalot voitot, vallitsee itsensäkieltämisen ja sanomattoman tunnollisen, itsensäunohtavan totuudellisuuden perintätapa. Nämä perintätavat vaikuttavat. Ne lisäävät jossakin määrin jokaisen niitä noudattavan ihmisen arvoa.

Jokainen kirjailija tietää, erittäin hyvin, mikä on voitontavoittelun ja hyvän työnsuorituksen välisenä erotuksena, ja harvoja lienee sellaisia, jotka eivät ole toisinaan tehneet jotakin, kuten sanovat, "omaksi ilokseen". Maalaajien työhuoneissa vallitsee samoin, kaikista boheemin ei-moraalisista protesteista huolimatta, perintätapa, ihailtava perintätapa, joka käskee jättämään huomiotta rahanhimon vaikuttimet, halveksimaan pelkkää silmänlumetta ja plagioimista taloudellisten lakien uhallakin. Tulevan sivistysvaltion julkinen palvelustoimi edellyttää ja kehittää paljon täydellisempää kuria ja kunnian perintätapaa. Kaikkien sellaisten kunniasääntöjen kehittämistä ja säilyttämistä, kaikkea persoonallisen jalouden, uuden ritarillisuuden, vilpittömän taiteellisen toiminnan tavoittelemista vastaan nykyiset individualistiset järjestelmämme julistavat säälimättömän sodan, sanovat: "Olette houkkioita! Katsokaa Rockefelleriä! Katsokaa Pierpont Morgania! Hankkikaa itsellenne rahaa! Kaikki uhrauksenne vain rikastuttavat heitä. Te ette voi palvella ihmiskuntaa, vaikka kuinka yrittäisitte. He työntyvät tiellenne ollen äärettömän kärkkäät ottamaan vastaan kaikki, mitä annatte. Kaikki inhimillisen aikaansaannoksen kasvu koituu heidän hyväkseen, he omistavat sen ennakolta… Hankkikaa itsellenne rahaa! Raha merkitsee tekemisen, vallitsemisen, hallitsemisen vapautta. Välitättekö jotakin vaimostanne ja lapsistanne? Tyydyttekö kasvattamaan palvelijoita ja alamaisia noiden henkilöiden lapsille? Tehkää olonne kauniiksi ja runsaaksi, tehkää elämä loistokkaaksi! Te houkkiot! Jos teette työtä ja uhraudutte ettekä hanki itsellenne, niin he ottavat kaikki haltuunne. Poikanne joutuvat panttilainaajan rengeiksi, tyttärenne miljoonanomistajan palkkapiioiksi. Tai jos ette voi sitä sietää, pysykää lapsetonna ja antakaa elämäntyönne kullata miljoonanomistajien vieläkin riistokykyisempien jälkeläisten palatsia!"

Kukapa voisikaan sellaisten vaihtoehtojen vallitessa jättää halvan rahastakiistelemisen huomioonottamatta?

Tähän liitän pienen huomautuksen tehostaakseni erästä erikoista seikkaa, nimittäin sitä, ettei sosialismi tahdo "hävittää kilpailua", kuten monet hätiköivät ja typerät vastustajat väittävät. Tutustuttuaan edellä esitettyihin asioihin lukija tietää, ettei ole niin laita. Sosialisti luottaa kilpailuun, uskoo kilpailun palvelevan ja parantavan maailmaa. Ja jotta tämä ihmisen ja ihmisen kesken tapahtuva kilpailu saisi vapaasti kehittyä, sosialismi yrittää tuhota erästä erikoista kilpailun muotoa, omaisuuden hankkimiseen ja säilyttämiseen, jopa sen naimiseenkin kohdistuvaa kilpailua, joka halventaa nykyistä maailmaamme. Sen sijaan se tahtoo suoda ihmiselle vapauden pitää kilpailunsa esineenä mainetta, palvelusta, palkkoja, asemaa ja arvovaltaa, joutoaikaa, rakkautta ja kunniaa.

Otan nyt puheeksi eräitä vaikeuksia, joita sosialismin opiskelija kohtaa. Hän kenties seuraa sosialistin väitteenkehittelyä tähän saakka, ja sitten hänen mielikuvituksensa alkaa työskennellä yrittäen esittää maailmaa, jossa puolet väestöstä tai enemmänkin on valtion palveluksessa ja jossa valtio kasvattaa koko väestöä taaten kunnollisen, mieluisan huolenpidon ja turvan varhaisena ja samoin myöhäisenä ikäkautena. Hän alkaa miettiä, kuinka tämä laaja järjestelmä on kokonaisuudessaan johdettavissa, ja niin nousevat esiin ensimmäiset todelliset vaikeudet.

Minä puolestani olen valmis suhtautumaan näihin vaikeuksiin erittäin vakavasti, kuten kirjani jälkipuoli tulee osoittamaan. Myönnänpä senkin, että nykyaikaiset sosialistikiistelijät käsittelevät koko tätä vastaväiteryhmää liian varoen. Nämä vaikeudet ovat vaikeuksia varmalle sosialistille samoinkuin kyselijällekin ja kohottavat esiin ongelmia, jotka täytyy ratkaista, ennenkuin sosialismin varusteet ovat täydelliset. "Kuinka te sosialistit saatte oikeita miehiä oikeihin paikkoihin suorittamaan tehtävänä olevaa työtä? Kuinka järjestätte ylenemisen? Kuinka ratkaisette" (esitän tässä kysymyksen räikeimmässä muodossaan), "kenen tulee ryhtyä suorittamaan historiallisia tutkimuksia Oxfordin yliopistossa, kenen taas lähteä marraskuussa merelle makrillinpyyntiin?" Sellaiset "tutkistelijät" — heillä on tuhansia toisintoja — muodostavat sosialismin elävän vastustuksen, heidän olemassaolonsa selittää, minkätähden ei meidän päivinämme jokainen järkevä henkilö ole innokas sosialisti.

Toivon lukijan voivan tätä kirjaa eteenpäin lukiessaan nähdä tämän moniosaisen ongelman moniosaisen ratkaisun kehittyvän erilaisten näkökantojen, erilaisten vihjausten nojalla. Ottaessani sen nyt puheeksi en suinkaan tahdo sitä siten syrjäyttää, vaan tahdon antaa sille täyden tunnustuksen — ja kehoittaa lukijaa lukemaan edelleen. Kaikissa näissä suhteissa maailma on nykyisin epätäydellinen ja tulee olemaan epätäydellinen sosialismin vallitessakin — joskin sen epätäydellisyys silloin, kuten lujasti uskon, tulee olemaan verrattomasti vähäisempi ja kaikin puolin jalompi.

Tahdon kuitenkin tässä huomauttaa, että vaikka nuo huomautukset ovat kaikille epädogmaattisille mielille erittäin hyödyllisiä sosialistisen suunnitelman arvosteluja, ne eivät kumminkaan missään tapauksessa oikeuta asioiden nykyistä järjestystä. Kaikki ne vaikeudet, jotka tavanomainen sosialismin teoria näyttää jättävän ratkaisematta, ovat ainakin yhtä ratkaisemattomat nykyaikana. Vain harvoin näkyy oikea mies raivaavan itselleen tien sille paikalle, joka hänelle oikeastaan kuuluu. Miehet ja naiset saavuttavat onnenosansa eri tavoin: muutamat luonnonlaadultaan vääjäämättömät ja monipuolisilla lahjoilla varustetut henkilöt työntyvät asemaan, jota tarvitsevat kykyjänsä kehitelläkseen, toiset osaavat erinomaisen helposti hankkia itselleen kunnianosoituksia ja toimintatilaisuuksia, jotka sitten jättävät käyttämättä, toiset, jotka eivät pääse viljelemään erikoislahjojansa, ovat onnen luomuksia tai vaatimattomuuden, tahdittomuuden tai kyvyttömyyden uhreja. Useimmat maailman suurliikkeet ovat nykyisin yksityisomistajien huostassa, ja niitä johtaa joko omistaja itse tai omistajien edustajina toimivat johtajat. Ylentäminen tai kyvyn tunnustaminen vaihtelee suuressa määrin, mutta tapahtuu todennäköisesti yleensä huonommin kuin julkisissa toimissa. On muistettava, ettei täsmällisemmänkään hallintojärjestelmän vallitessa etsitä miehiä, jotka käyttelevät koneistoa parhaimmin, vaan miehiä, jotka voivat käytellä sitä vähimmästä palkasta ja suurinta hyötyä tuottaen. On pelkkää haaveilua, jos otaksutaan tavallisen liikemagnaatin alinomaa etsivän kykyjä henkilökuntansa keskuudesta. Hänen toivomuksenaan on, että he tekevät tehtävänsä eivätkä aiheuta häiriötä.

Pienemmissä liikkeissä, jotka luullakseni yhä vielä muodostavat suuren enemmistön maailman taloudessa, kyky on suunnattomien esteiden alainen. Olin aikoinani harjoittelijana rohdoskauppiaan myymälässä ja kerran kangaskaupassa, kaksi veljeäni ovat olleet puotipalvelijoina, ja niin ollen osaan yhä vielä puhua ymmärrettävästi kirjanpitäjien ja palveluskunnan kanssa ja tiedän, että kaikkialla maailmassa kaikenlaiset vähäpätöisemmät seikat ehkäisevät tehokkaan valinnan aloittamistakin. Jokaisessa myymälässä vallitsee ankara kateudenhenki, "johtajalle kanteleminen" on yleinen rikos, ja naisten yleneminen herättää monilla toimialoilla varsin usein vieläkin alhaisempia epäilyksiä. Ankarasti arvostellun julkisen palveluksen alalla sattuu epäilemättä siinäkin "kantelua" viraston päämiehelle, mutta asiat eivät voi pahimmillaankaan olla läheskään niin huonolla kannalla kuin pienessä yksityisliikkeessä, jota johtaa pikkumainen itsevaltias.

Väitetään, että Amerikan julkisissa toimissa henkilökunnan laatu on huonompi kuin suurissa yksityisissä liikkeissä. Oma vaikutelmani on, että se, mikäli tulevat kysymykseen valtioliiton toimet, ja mikäli otetaan huomioon maksetut palkat, on verrattomasti parempi. Yksityisten valtioitten ja kuntien asioissa Amerikan olot eivät tarjoa mitään tyydyttävää ratkaisuperustetta; amerikkalaiset ovat, eräiden syiden nojalla, joita olen pohtinut toisessa yhteydessä,[9] "valtio-sokeata" väkeä, joka keskittää kaiken tarmonsa yksityiseen hyötymiseen, he ovat laiminlyöneet julkisia asioita, ja julkiset virat on jätetty sille erikoisen karkealle poliitikkotyypiile, jonka heidän epäonnistunut valtiosääntönsä ja heidän individualistiset perintätapansa ovat kehitelleet. Englannissakin saavat julkisissa viroissa toimivat henkilöt järjestelmällisesti liian pienen palkan, joten suurliikkeiden tarvitsee vain maksaa kohtuullisen hyvin voittaakseen palvelukseensa kyvykkäimmät henkilöt. Sitäpaitsi tulee lukijan muistaa, ettei julkisista toimista ilmoiteta niinkuin yksityisliikkeet tekevät. Siitä johtuu, että vaikka sotaväen tai laivaston järjestelyepäkohtia julkisuudessa mitä perinpohjaisimmin pohditaan, yksityisen toiminnan puutosten arvosteleminen melkein täydellisesti estyy. Sanomalehden toimittaja voi julkaista mitä joutavimpia syytöksiä jonkin uuden kenttätykin perän tai Aldershotin sotilasasuntojen johdosta, mutta harkitsee hyvin, ennenkuin julistaa, että säilykehedelmät, joista sanomalehden omistaja saa vuosittain muutamia satoja puntia ilmoitusmaksuja, ovat epäterveellistä balsamoitua mätää. Kaiken kaikkiaan on todennäköistä, että häpeällisen huonosta palkkauksesta ja puoluenäkökohtain aiheuttamista vaikeuksista huolimatta Britannian laivasto, postilaitos, siviilivirat yleensäkin, kasvatustyö ja monet Lontoon sekä useiden muiden Englannin ja Skotlannin kunnallishallitusten suorittamat liikenne- ja rakennustoimet ovat yhtä hyvin hoidetut kuin mikä yksityisliike tahansa maailmassa.

Toisaalta on myönnettävä, että on olemassa poliittisia ja yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka voivat painaa valtion palveluksen laadun yhtä alhaiseen tasoon kuin kehnoimman yksityisyrityksen. Ei ole ihmekään, että kahdeksannentoista vuosisadan tyypillisen monarkian vallitessa, kun tie laivastoon, rykmenttiin ja apostoliseen vallanperimykseen kulki välttämättä kuninkaan rakastajattaren odotushuoneen läpi, ilmeni se ehdoton valtiontarkastuksen hylkääminen, jonka täydellinen julkilausuminen jäi Herbert Spencerin asiaksi, se järjenvastainen, kiihkeä usko, että valtio on aina kykenemätön ja väärässä, olipa muuten oikein mikä tahansa…

Asian ydin lienee se, että milloin on olemassa kunniallisia poliittisia laitoksia, sananvapaus ja yleinen korkea älyn ja kasvatuksen taso, miehiä ja heidän töitään ja kykyjään arvostellaan tehokkaasti, syntyy terve julkisen ylenemisen järjestelmä ja moni oikea mies tulee oikeaan paikkaansa. Toisin sanoen: mitä parempi yhteisön äly, sitä paremmat yhteisön mahdollisuudet. Sosialistisen järjestelmän vallitessa, joka suo kasvatusta ja persoonallisen turvallisuuden tunnetta jokaiselle, tämä kritiikin tarve varmaan tyydytetään mitä vapaimmin, vilpittömimmin ja puolueettomimmin. On kumminkin hyvä muistaa, kuinka sosialismi kokonaisuudessaan on korkeasta älyn, kasvatuksen ja vapauden tasosta riippuvainen. Sosialistiset laitokset, sellaisina kuin minä ne ymmärrän, ovat mahdolliset ainoastaan sivistyneessä valtiossa, valtiossa, jossa koko väestö osaa lukea, kirjoittaa, keskustella, ottaa osaa ja melkoisessa määrässä asioita ymmärtää. Sosialistinen valtio edellyttää välttämättä kasvatusta. Sosialismi, nykyaikainen sosialismi, toisin sanoen se, jota nyt tarkoitan, on eräiden yleisten aatteiden esittämistä ja harjoittamista; se on mahdoton oppimattomassa yhteisössä, halpamaisen itsekkäässä yhteisössä tai sellaisessa yhteisössä, joka ei kykene käyttelemään sivistyksen koneistoa ja välineitä. Parhaimmillaan — ja sen paras on surkean vaivaista — typerä, sivistymätön väestö voi korkeintaan piirtää sosialismin ivakuvan pystyttämällä eräänlaisen virkavaltaisen tyranniuden; barbaariselle kansalle, joka on liian suuri ja kirjava kansanedustusta varten, kelpaa ainoastaan monarkia ja kuninkaan omistus; villiheimolle perintätapa ja voimakkaimpien urosten kirjaanmerkitsemätön tahto. Minä myönnän, että sosialismi edellyttää kehittynyttä älyä ja vaatii ennen kaikkea kouluja, järjestelmällistä tiedettä, kirjallisuutta ja valtiollista vaistoa.

KUUDES LUKU

HÄVITTÄISIKÖ SOSIALISMI KODIN?

Syistä, jotka käyvät selvemmiksi, kun tutustumme hiukan sosialismin varhaiseen historiaan ja kehitykseen, perhettä koskevat sosialistin väitteet suovat tilaisuutta eräille pahoille väärinkäsityksille. Ihmisille kerrotaan — ja kerrotaan aivan vilpittömästi ja hyvässä uskossa — että sosialismi tahtoo tuhota kodin ja asettaa ihmiselämän lämpimän ja tutun pesän sijaan jonkinlaisen ihmissiitoslaitoksen, tahtoo lapsia kehitettävän jonkinlaisissa hautomakoneissa ja seimissä — sanalla sanoen laitoksissa.

Ennenkuin esitämme, mitä nykyaikainen sosialisti näissä suhteissa tahtoo, lienee hyvä hiukan tarkastella nykyistä asiain todellisuutta, jonka vuoksi kotokansa on kovin huolissaan. Lukijan ei pidä ihannoida. Hänen ei pidä sulkea silmiään tosiasioilta, haaveksia niinkuin lordi Hugh Cecil ja lordi Robert Cecil — nuo huonon asian ihailtavat kannattajat — todennäköisesti haaveksivat, että maailmassa on vain kauniita koteja, siistejä hyveen tyyssijoja, jokainen pieni ihmisyyden linnoitus, jokainen varustettu portilla ja seinää peittävällä muratilla, kirjoilla ja kotiuruilla, koteja, joissa veisataan virsiä sunnuntaiehtoina, koteja, joissa rakas äiti valmistaa oivallisia kakkuja ja joita johtaa voimakas, onnellinen isä — ja sanoa sitten: "Nuo ilkeät sosialistit tahtovat tuhota kaiken tämän?" Todellisuudessa näet on laita ensinnäkin niin, että sellaisia koteja tuhoavat ja tekevät mahdottomiksi nykyjään juuri ne syyt, joita vastaan sosialismi taistelee, ja toiseksi on huomattava, että vain harvat kodit vastaavat nykyaikana tuota ihannekuvaa. Todellisuudessa ahdistaa jokaista köyhää kotia työn epäsäännöllisyys ja sen perustuksia uurtaa epäluotettava vakuutus, sen täytyy pitää tyyssijanaan epäterveellistä asumusta ja lasten täytyy nauttia väärennettyjä ravintoaineita, koska parempaa ei kyetä hankkimaan. Ja tämä on valitettavasti liiankin helppo todistaa vetoamalla jälleen asiakirjaan, jota jo alumpana käytin.

Toisinaan kuulee vielä puhuttavan yksinkertaisesta, hyveenhallitsemasta, leppoisasta, köyhästä skotlantilaisesta kodista, kuulee puhuttavan niin, että mieleen kohoo "Lauantaiehtoo matalassa majassa". "Tuhoutukoot kaikki muut unelmat", huudahdetaan silloin, "kunhan sellainen hyvyys ja yksinkertaisuus säilyvät." Mutta tarkastelkaamme nyt tavallista Skotlannin köyhää kotia ja verratkaamme sitä unelmaamme.

Tässä on todellisuus.

Nämä merkinnät sisältyvät Edinburghin hyväntekeväisyysjärjestön hiljattain julkaisemaan kertomukseen, joka koskee suunnilleen tuhannenneljänsadan koululapsen koteja, toisin sanoen suunnilleen kahdeksaasataa Skotlannin kotia. Huomattakoon, että ne ovat tavallisia koteja. Ne ovat, kuten jo huomautin Lontoon ja Yorkin virallisiin tiedonantoihin vedoten — ja kuten jokainen asiaan perehtyvä helposti huomaa — hiukan huonompia ja hiukan parempia kuin enimmät köyhän väestön kodit Skotlannissa ja Englannissa tätä nykyä. Jäljennän nyt tähän — huomattakoon, etten valikoi — sarjan toisiaan seuraavia merkintöjä, jotka valitsen umpimähkään tästä leppymättömästä luettelosta. Aikaisemmin lainasin tapaukset 1, 2, 3 ja niin edespäin; nyt pistän sormeni lehtien väliin ja tapaan numerot 191, 192 ja niin edespäin. Tässä ne ovat, toinen toisensa jälkeen, täsmälleen samanlaisina kuin alkuperäisessä luettelossa:

191. Leski ja lapsi asuvat naimisissaolevan pojan kanssa. Kolme täysikasvuista ja kolme lasta yhdessä huoneessa ja makuukomerossa. Leski viettää epävakaista elämää ja käyttää väkijuomia. Asumus on kaikin puolin kehno ja epäterveellinen. Lapsi on kalpea ja heikonnäköinen, ja siitä pidetään vähän huolta, koska äiti on tavallisesti ulkona työssä. Lapsi leikkii kadulla. Viisi lasta on kuollut. Pojassa on rauhasajettumia ja ihottumia. Todistukset poliisilta, koulusta ja työnantajalta.

192. Kurja koti. Isä kuollut. Äiti ja vanhin poika huolettomat ja välinpitämättömät. Viidestä lapsesta kaksi vanhinta täysikasvanutta. Vanhempi tyttö on työssä, hän on laadultaan parempi ja voisi olla kunnollinenkin paremmissa olosuhteissa; näyttää liiaksi rasittuneelta. Äidin otaksutaan toimivan päiväpalkkalaisena; hän saa kunnanapua, ja eräs lapsista ansaitsee vapaahetkinään. Neljä lasta on kuollut. Koulua käyvät lapset ovat likaiset ja repaleiset. Äiti voisi saada työtä, ellei juopottelisi. Koulua käyvät lapset saavat vapaan päivällisen ja vaatteet, ja kirkonmiehet antavat perheestä suotuisan todistuksen. Toisessa lapsessa on syyhy, niskassa paiseita, ruumis likainen. Kolmannessa rauhasajettumia, samoin likainen ja kirpunpurema. Asuvat: kuusi henkeä kahdessa pienessä huoneessa. Todistukset kunnan sairaanhoitajattarelta, kunnanneuvostolta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, poliisilta, opettajalta, lasten työnvälitystoimelta ja koulun tarkastajalta.

193. Leski, näennäisesti kunnianarvoisa ja kunnollinen, mutta käyttää luultavasti väkijuomia. Hänen on joka tapauksessa täytynyt ponnistella ylläpitääkseen perhettään, vaikka onkin saanut paljon apua kunnalta, kirkolta y.m. Hän on työssä kodin ulkopuolella. Koulua käyvät lapset saavat ruoan koulusta, ja perheen täytyy, nauttia melkoista hyväntekeväisyyttä, koska kaksi kirkkokuntaa ovat kiinnittäneet siihen huomiota. Kolme lasta on kuollut. Asuvat: kolme kahdessa aivan pienessä huoneessa. Todistukset kirkolta, kunnanneuvostolta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, poliisilta, kunnan sairaanhoitajattarelta, opettajalta, vakuutuslaitokselta ja liikkeenjohtajalta.

194. Isä juopottelee, samoin äiti jossakin määrin, mutta koti on siisti ja puhdas, ja vuokra maksetaan säännöllisesti. Ei ole tosiaankaan minkäänlaista puutteen merkkiä. Tytär on joutunut ikävyyksiin. Elossa on vain kaksi lasta yhdeksästä. Isä on kotoisin maaseudulta ja näyttää sangen älykkäältä, mutta tuntuu joutuneen rappiolle. He kuuluvat lähetysseuraan, kuten luullaan sieltä saamansa avustuksen vuoksi. Asuvat: neljä kahdessa huoneessa. Todistukset yhdistykseltä, kirkolta, liikkeenjohtajalta ja poliisilta.

195. Perheenisä on hillitön. Äiti on tyynimielinen, mutta hänenkin pelätään juovan. Hän näyttää kadottaneen vaikutusvaltansa pieneen seitsenvuotiaaseen poikaansa nähden. Vanhemmat menivät naimisiin varsin nuorina, ja ensimmäinen lapsi syntyi ennen avioliittoa. Miehellä ei ole säännöllistä työtä, ja hänen olonsa eivät nähtävästi parane. Koti on kuitenkin vielä sangen siedettävä, he maksavat yhdistyksen jäsenmaksun säännöllisesti, ja poliisin lausunto on hyvä. Yksi lapsi on kuollut. Asuvat: viisi kahdessa huoneessa. Todistukset kunnan sairaanhoitajattarelta, poliisilta, yhdistykseltä, työnantajalta, opettajatarelta ja liikkeenjohtajalta.

196. Likainen, siivoton koti. Alkeellisimmatkin puhtausvaatimukset näyttävät jäävän huomioonottamatta. Isä ei ansaitse paljoa, ja talo on epäterveellinen, mutta asiat voisivat olla paremmalla kannalla, jos olisi raittiutta ja säästäväisyyttä. Juopottelu ei kumminkaan näytä kehittyneen suureen määrään, ja täytyy olla vaikeata elättää viittä pientä lasta ansaituilla rahoilla. Perheeseen kuuluu kaksi naista. Vanhin lapsi on likainen ja kirpunpurema. Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, yhdistykseltä, työnantajalta, opettajattarelta ja tarkastajalta.

197. Vanhemmat ovat aivan juoppouteen vaipuneet ja irstaat. He ovat vaipuneet melkein sosiaalisen rappeutumisen alimmille asteille. Kodissa ei ole minkäänlaista kalustoa, ja viisi lasta ovat laiminlyödyt ja nälän riuduttamat. Eräs pojista ansaitsee hiukan ollessaan koulusta vapaana. Kaikki vanhempien luonnetta koskevat todistukset ovat yksimieliset, vaikka he eivät olekaan vielä joutuneet poliisin huostaan. Toisessa lapsessa on riisitauti, keuhkotorventulehdus, rauhaset hiukan ajettuneet ja sääret väärät. Kaksi lasta on kuollut. Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, kunnan sairaanhoitajattarelta, työnantajalta ja opettajattarelta.

198. Koti on sangen hyvässä kunnossa, ei näy mitään, mikä osoittaisi juopoteltavan, mutta ympäristö vaikuttaa vanhempiin huonosti ja masentavasti. Lapset menevät kouluun erittäin siivottomina ja likaisina ja saavat varmaan liian heikon ravinnon. Isän palkka on erittäin pieni, ja vain yksi pojista on työssä; heitä on kaikkiaan kuusi. Äiti on toisinaan päivätöissä. Kouluakäyville lapsille annetaan ruoka ja vaatteet. Mies kuuluu säästäväisyysyhdistykseen. Vanhin lapsi kirpunpurema, ruumis pesemätön. Toisessa rauhasajettumia; kirpunpurema ja likainen, tylsä ja ikäisekseen kovin pieni. Kaksi on kuollut. Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa. Todistukset koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, liikkeenjohtajalta, poliisilta ja opettajattarelta.

199. Koti oli varsin kunnollinen, mies näytti olevan älykäs ja nainen uuttera, mutta poliisin lausunto on erittäin epäedullinen; edellinen on todistettu syypääksi erinäisiin rikoksiin. Hän on ollut joutilaana, ja taloudellinen taakka on ollut vaimon kannettavana. Kuusi lasta, joista kaksi on työssä ja ansaitsee hiukan, mutta perhe tulee toimeen koululta, kirkolta ja yksityisiltä saamansa avustuksen nojalla. Lapset rvat kamalasti syöpäläisten vallassa. On luultavaa, että pikkulapsia on perheessä hoidokkainakin. Vanhin lapsi vähäverinen, rauhaset ajettuneet, pää pahoin rupinen, paljon täitä. Toisessa lapsessa lukuisia rauhaspaiseita, pää rupien peitossa, paljon täitä. Neljä lasta on kuollut. Asuvat: kahdeksan kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, opettajalta, kirkolta, kunnan sairaanhoitajattarelta ja liikkeenhoitajalta.

200. Koti on kurja ja kerrassaan vailla kalustoa. Vanhemmat menivät naimisiin 17 ja 18 vuotiaina. Yksi lapsi kuoli. Elämä on ollut huoletonta, ellei pahempaakin. Nykyisistä toimeentulokeinoista ei voi saada selkoa, sillä mies on työtönnä; hän on kuitenkin hiljattain liittynyt pelastusarmeijaan ja antanut lupauksensa. Kouluakäyvä lapsi saa ruokaa ja vaatteita. Tyttö pahoin syöpäläisten purema; täitä ja kirppuja, hiuksissa saivaria. Asuvat: neljä yhdessä huoneessa. Todistukset kirkolta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, osuusliikkeestä, työnantajalta, kunnan sairaanhoitajattarelta, poliisilta ja opettajattarelta.

Lapsia vielä elossa kaikkiaan 39.

Lapsia kuollut kaikkiaan 27.

Tarvitseeko minun jatkaa? Kaikki merkinnöt ovat samanlaisia, kaikki kahdeksansataa.

Jos sitten siirrytte täyteenahdetusta kaupungista terveelliseen, yksinkertaiseen maaseutuun, tapaatte seuraavanlaisen kodin. Uutinen on leikattu Daily News-lehden tammikuun 1 p:n numerosta v. 1907, ja siinä esitettyjä väitteitä ei ole koskaan kumottu. Se ei suinkaan erikoisesti innosta kannattamaan sitä ajatusta, että rappeutuneitten kaupunkilaistemme tulee "palata maalle". Löysin uutisen lukiessani aamulehteä luonnosteltuani tämän luvun.

"Meitä on kehoitettu kiinnittämään huomiota erääseen Herefordshiressa sattuneeseen likaiseen murhenäytelmään, joka on tullut ilmi tutkittaessa Weoblyn vaivaistalossa keuhkotulehdukseen kuolleen vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäisen lapsen kohtaloa. Lapsi oli laitokseen tuotaessa niin riutunut, että painoi vain puolet ikäisensä painosta, toinen käsivarsi oli murtunut — siitä ei ollut kenelläkään ollut tietoa — ja lääkärit havaitsivat murtuman jo kolme viikkoa sitten tapahtuneeksi. Äidissä todettiin pitkällekehittynyt keuhkotauti; eräs lapsista oli kuollut seitsemän kuukauden iällä, ja nyt oli seitsemän lasta vielä elossa. Isä, jonka toimena on hoitaa kahdeksankymmentäyhdeksän päätä käsittävää nautakarjaa ja kymmentä sikaa, saa palkkaa yksitoista shillingiä viikossa, päivittäin tuopin kuorittua maitoa sekä asunnon hökkelissä, jonka terveydenhoidon tarkastaja on tuominnut kelpaamattomaksi ja jonka makuusuojassa ei ole ikkunoita. Emme ihmettele, että kuolemansyyn tutkija ennen lausunnon antamista tiedusteli talon välskäriltä, joka antoi todistuksen, voiko hän sanoa 'minkään seikan jouduttaneen kuolemaa' tässä tapauksessa. Ihmettelemme vain, että vastaus oli kieltävä. Asunto on sen vuokraajan huostassa, jonka palveluksessa mies on, mutta korjauksista kuuluu olevan vastuussa tilanomistaja. Tilanomistaja on Englannin kirkon pappi, rauhantuomari, metsänriistan suojelija ja omistaa kolme-neljätuhatta acrea maata."

Tässä taas on Times-lehden, siis ei suinkaan sösialistisen äänenkannattajan virallisten tutkimusten nojalla tekemä yleistys:

"Rakennuksia, jotka eivät kelpaa ihmisten asumuksiksi, huoneita, joista puuttuu ilma ja ilmanvaihtolaitteet, täyteenahdettuja maalaisasuntoja, saastutettuja kaivoja, kaikenlaisen lian ja jätteiden kasaantumia, viemärien täydellistä puutetta, uskomatonta siivottomuutta maitomyymälöissä ja teurastuslaitoksissa, täydellistä paikallisten asetusten puutetta, usein epäpätevien viranomaisten tehotonta tarkastusta — siinä on suurin piirtein nähtynä se kuva, jonka paikallisten hallintoviranomaisten suorittamien tutkimusten nojalla laaditut kertomukset tarjoavat."

Ja tällaisiakin asumuksia on liian vähän. Vuosina 1891—95 sattui enemmän kuin neljäsosa Lontoon kuolemantapauksista köyhäintaloissa ja muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa.[10] Otaksuttakoon nyt, että nykyaikainen sosialisti tahtoo hävittää kodin, otaksuttakoon, että eräät sosialistit ovat aikoinaan tosiaankin niin ajatelleet, ja muistettakoon, että tuo on se todellisuus, jonka he tahtoisivat hävittää.

Mutta tahtooko nykyaikainen sosialisti hävittää kodin? Minä väitän, että hän pikemmin tahtoo pelastaa sen siitä tuhosta, joka on parhaillaankin tapahtumassa — en tahdo sanoa saattaakseen sitä entiselleen, sillä epäilen kovin, onko maailmassa milloinkaan ollut suurta prosenttimäärää hyviä koteja, vaan kohottaakseen sen tasolle, jossa sen onni ja turvallisuus ovat paremmin taattavissa. Enkä vain minä sano niin, vaan kaikki sosialistitoverini sanovat samoin. Lukekaa esimerkiksi tri Alfred Russel Wallacen teoksesta Studies Scientific and Social ihailtava tutkielma "Economic and Social Justice" ("Taloudellinen ja sosiaalinen oikeus"), niin saatte parhaiten selon siitä, miten edustava nykyaikainen sosialisti tähän kysymykseen suhtautuu.

Lukijan täytyy kerrassaan luopua siitä ajatuksesta, että nykyinen järjestelmä ylläpitää kotia ja sosiaalista puhtautta.

Lontoossa on nykyjään tuhansia prostituoituja, Parisissa, Berlinissä, jokaisessa Euroopan ja Amerikan kaupungissa tuhansittain, koko kristikunnassa näiden sivistyksemme äärimmäisten edustajain lukumäärän täytyy lähennellä miljoonaa. He ovat äärimmäinen loogillinen tulos sivistyksestä, jonka pohjana on käteismaksu. Jokainen näistä naisista edustaa tuhoutunutta kotia ja tuhlattuja kunnian, palveluksen ja rakkauden mahdollisuuksia, jokainen on niinmuodoin ilmeistä tuhlausta. Nauttimastaan ravinnosta, vaatteistaan, asunnostaan he eivät anna mitään korvausta yhteisölle kokonaisuudessaan, ja tilapäisille käyttäjilleen he suovat vain karkeata, häpeällistä tyydytystä. Ei kumminkaan pidä luulla, että he ovat ala-arvoisia naisia, että kelvottomimpia on valittu heidän hedelmättömään ammattiinsa; he ovat varmaan keskimäärää parempia ruumiillisilta voimiltaan, älyltään ja kauneudeltaan. Harvat heistä ovat omaksuneet vapaaehtoisesti tämän maailman luonnottomimman ammatin, harvat heistä saavat elämässään kokea muuta kuin häpeää ja inhoa, ja useimpien heistä täytyy pakostakin huumata itseään väkijuomilla ja myrkkyaineilla. Siveelliset ihmiset näet eivät ota ymmärtääkseen, mitä he kärsivät. Mutta prostituoituna-oleminen kannattaa, äitinä ja kodin perustajana oleminen ei kannata, ja nykyisen yksityisomistukseen perustuvan järjestelmän ytimenä on, että asian täytyy kannattaa, jos tahtoo säilyä… Niin paljon olkoon sanottu nykyisen "koti"-järjestelmämme eräästä puolesta.

Ajateltakoon sitten suurta toimessa olevien miesten ja naisten joukkoa, kauppa-apulaisia, kirjanpitäjiä ja muita heidänlaisiaan, muotiompelijattaria, konekirjoittajia ja palvelijoita, joilla ei ole mitään toivoa päästä naimisiin ja kokemaan sitä kotoista autuutta, jonka sosialisti muka tahtoo heiltä riistää. He ovat tahtomattaan munkkia ja nunnia, selibaatin alaisia, eivät suinkaan minkään ylhäisen tai uskonnollisen vaikuttimen nojalla, vaan taloudellisen ahdingon vuoksi. Ajateltakoon tukahdutetun, typistetyn tai luonnottomille urille suistuneen vaisto-elämän koko määrää, siihen sisältyvää kerrassaan järjetöntä elämän tuhlausta…

Olemme luoneet silmäyksen perhe-elämän todellisuuteen köyhien keskuudessa; millaista se onkaan rikkaiden keskuudessa? Istuuko ylemmän keskiluokan äveriäs äiti tosiaankin kukoistavan lapsiparvensa keskellä opettaen heitä rakkauden ja kotoisen haltioitumisen ilmakehässä? Itse asiassa hän on erikoisen uhrautuva nainen, jos omistaa lapsilleen tunnin päivässä — muut päivän hetket he saavat viettää hoitajattaren tai opettajattaren seurassa, ja kymmenen tai yhdentoista vuoden iällä heidät lähetetään pois kotoa, valmistavaan kouluun. Joka kerta, kun luen sanomalehdistä jonkin erikoisen loukkaavan sepustuksen, jossa syytetään sosialisteja kodinhävittäjiksi, henkilöiksi, jotka tahtovat riistää itkeviltä äideiltä heidän pienet lapsensa sulkeakseen heidät johonkin tukkuliikettä muistuttavaan laitokseen, tekee mieleni astua ulos puutarhaani, josta näkyy kolme varakkaan luokan pieniä lapsia varten perustettua koulukotia, hieroa silmiäni, katsoa uudestaan ja ihmetellä ihmisten sukua…

Ajateltakoon nyt, nämä seikat mielessä, ensimmäisen sosialistisen pääväittämän todellista tarkoitusta ja verrattakoon sen suuntaa nykyisiin olosuhteisiin. Sosialismi pitää vanhempien tehtävää asianmukaisten takeiden ja hyvien tulevaisuuden toiveiden vallitessa "ei ainoastaan velvollisuutena, vaan myös palveluksena", se tahtoo korvata hyvän sellaisen toiminnan — toisin sanoen turvata kotia. Sosialismi ei tule hävittämään, vaan pelastamaan.

Kuinka tämä turvaaminen on suoritettava? Varsin todennäköisesti tullaan havaitsemaan, että mukavin ja paras keino on avustaa äitiä — joka on tai jonka tulisi olla tärkein tässä yhteydessä kysymykseen tuleva henkilö — hänen lastensa hyväksi, avustaa häntä, ei hyväntekeväisyydestä, vaan koska hänellä on oikeus saada sellaista avustusta lasta odottaessaan, ja jälkeenpäin suoda hänelle kannatusta lasta varten niin kauan kuin lapsi pidetään puhtaana siedettävässä kodissa, terveenä, hyvin opetettuna ja kunnollisesti puettuna. Terveelle äidinvelvollisuuttaan suorittavalle naiselle sanotaan: Ei koneellakirjoittaminen eikä päiväpalkkalaisen työ ole sinun asianasi — vaan näiden lasten hoitaminen. Jos laiminlyöt tai pahoinpitelet heitä, osoittaudut epäpäteväksi, niin äidin-oikeutesi lakkaavat, me otamme lapset sinulta ja teemme heidän hyväkseen, mitä voimme; jos rakastat heitä, palvelet heitä ja siten valtiota, teet itsellesikin parhaan palveluksen. Onko tämä kodin hävittämistä? Eikö se ole pikemmin kodin pelastamista taloudellisesta häviöstä?

Totta on, että näiden menetelmien omaksuminen välttämättä johtaisi eräisiin nykyistä asiaintilaa koskeviin rajoituksiin. On selvää, ettei mikään älykäs valtio tahdo vapaaehtoisesti tukea parantumattomasti sairaiden tai tylsämielisten vanhempien, auttamattomasti rikoksellisten tai sivistykseen kykenemättömien vanhempien koteja. Ilmeistä on vielä, ettei valtio sietäisi satunnaista isyyttä, että se tehostaisi erittäin ponnekkaasti avioliittoa ja kodin puhtautta, paljoa ponnekkaammin kuin nyt. Sellaista tapausta kuin numero 197, kaunista esimerkkiä siitä suloisesta, vanhanaikaisesta, kodikkaasta ja yksinkertaisesta köyhän väen elämästä, jota meidän sosialistien otaksutaan turhaan yrittävän tuhota, epäilemättä käsiteltäisiin tepsivällä ja ratkaisevalla tavalla…

Sikäli sosialismi tarkoittaa perheen uudestiluomista ja kodin tukemista. Mutta älköön asia jääkö eräässä suhteessa epämääräiseksi. On ilmeistä, että se kotia voimistuttaessaan ja tukiessaan samalla pyrkii aivan ratkaisevasti hävittämään sitä, mikä on tähän saakka ollut kaikkein tyypillisin perhemuoto kaikkialla maailmassa, nimittäin perhettä, joka on itse asiassa perheenisän yksityisomaisuutta, patriarkallista perhettä. Meidän tulee muistaa, että sen perhemuodon perintätapa, jossa yhä vielä elämme, on kehittynyt aikaisemmasta vaiheesta, jolloin mies omisti vaimon ja lapsen yhtä täydellisesti kuin hevosensa tai majansa. Hän oli perhéen omistaja, jonka ei tarvinnut vastata kenellekään sen piirissä suorittamistaan teoista. Sosialismi pyrkii tekemään hänet ja hänen vaimonsa yhteisvastuullisiksi. Aivan äskeisiin aikoihin saakka mies sai piestä vaimoansa ja harjoittaa häneen nähden kaikenlaista ruumiillista pakotusta, sai jättää hänet nälkää näkemään tai karkoittaa hänet kotoa; vaimon omaisuus kuului miehelle, vaimon ansio kuului miehelle, hänen lapsensa kuuluivat miehelle. Tunnustettiin yleisesti, että mies voi eräiden olosuhteiden vallitessa surmatakin hänet. Nykyisin me elämme maailmassa, joka on luopunut tuon katsantokannan jyrkistä vaatimuksista, mutta yhä vielä noudattaa sen tunteenomaisia seuraamuksia. Meidän aikanamme vaimo on eräänlaista hemmoiteltua ja suojattua puoliomaisuutta. Jos hän jättää puolisonsa mennäkseen toiselle miehelle, ei asiaa pidetä hänen suorittamanaan julkisena solvauksena, vaan viimeksimainitun tekemänä eräänlaisena lievänä varkautena, joka oikeuttaa edellisen vaatimaan vahingonkorvausta. Poliittisesti hän on olematon; hänen miehensä pitää huolen kaikista sellaisista asioista. Toisaalta mies ei saa pakottaa häntä ruumiillisen väkivallan avulla, vaan yksinomaan epämiellyttävän käytöksen aikaansaaman moraalisen painostuksen nojalla. Miehellä ei myöskään ole lapsiin nähden samaa suurta väkivallanteon oikeutta kuin ennen. Hän saa piestä, mutta rajoitetussa määrässä. Hän saa sanella, miten heitä on kasvatettava, noudattaen omia uskonnollisia outouksiansa ja voi suoda aineellista kannatustaan runsaasti tai niukasti. Hän voi käyttää arvovaltaansa epämääräisenä mahtina kauas heidän nuoruusikäänsä asti, jos on luonteeltaan väkivaltainen. Sittenkin hänelle on jäänyt parhaassakin tapauksessa vain repaleinen komeus. Hän on lakannut olemasta itsevaltias ja on muuttunut perustuslailliseksi hallitsijaksi; valtio, jota tukee maailman lisääntyvä järkevyys, puuttuu yhä enemmän asiaan hänen ja vaimon ja lasten välillä, jotka olivat aikoinaan voimattomat hänen käsissään.

Sosialisti tahtoo kerrassaan lopettaa tuon vanhan lakimääräisen ylivallan. Hän väittää, että naisen tulee olla valtiossa tärkeydeltään ja vastuullisuudeltaan miehen veroinen kansalainen. Hänen täytyy lakata olemasta missään mielessä tai määrässä yksityisomaisuutta. Miehen täytyy lakata harjoittamasta tyranniutta lastenkamarissa ja tehdä omaa työtänsä maailmassa. Mikäli siis perhe merkitsee yksityisomaisuutta ihmisryhmässä, jonka jäsenet jätetään ryhmän erään jäsenen, perheen päämiehen haltuun, sosialismi torjuu sen kerrassaan pitäen sitä vääränä ja barbaarisena; mutta mikäli perhe merkitsee lapsiryhmää vanhempineen, ryhmää, joka muodostuu koko yhteisön kannatukselle ja suostumuksesta, sosialismi puolustaa sitä ja tahtoo tehdä sen siksi, mikä se ei ole koskaan ennen ollut, ainakaan erittäin suuressa osassa väestöämme, mahdolliseksi ja tehokkaaksi.

Tämä kodin sijoittaminen julkiselle perustalle hävittää myös sen autonomian, kuten tämän kirjoittaja on toisessa yhteydessä huomauttanut. Samoinkuin sosialisti ja jokainen, jolle sivistyksen tulevaisuus on sydämenasia, tahtoo asettaa tehottoman, tuhlaavan, vastuuttoman, kelpaamattoman 'yksityisen keinottelukoulun'[11] sijaan, joka on tehnyt Ison-Britannian keskiluokan kasvatukselle sanomatonta vahinkoa kuningatar Viktorian hallituskautena, julkisen, yleisillä varoilla runsaasti kannatetun, vastuuvelvollisen ja tarkastuksenalaisen koulun, samoin sosialisti tahtoo lopettaa yksityisen sattuman varassa olevan, sivistymättömän 'meni-miten-meni'-periaatteen mukaisen perhe-elämän. "Sosialismi on itse asiassa valtio perheenä. Sen tultua täytyy vanhan yksityisyksilön perheen kadota aivan samoin kuin katoavat vanhat yksityisliikkeinä toimineet vesilaitokset tai vanhat kaasuyhtiöt".[12] Ken hyvänsä, joka ei ole tylsämielinen eikä tahdo sokean raivokkaasti syytää sosialismiin kohdistuvia valheita, ymmärtää tuon lauseen täydellisesti. Sosialismi pyrkii avartamaan sitä pohjaa, jolla perhe lepää, ja tekemään aikaisemmin vastuuttomana toimineet vanhemmat vastuuvelvollisiksi valtiolle sen menestyksestä. Sosialismi saa aikaan vanhempien vastuunalaisuuden.

Tässä sopii lausua muutamia sanoja eräistä kysymyksistä, jotka oikeastaan ovat sosialismin alueen ulkopuolella, erikoiskysymyksistä, jotka edellyttävät kaikkein syvällisimpiä eetillisiä ja psykologisia ratkaisuja. Niitä koskevat sosialistien mielipiteet ovat yhtä ristiriitaisia kuin henkilöiden, jotka eivät ole sosialisteja, ja sosialismi kokonaisuudessaan suhtautuu niihin vain avoimin mielin. Ne ovat kysymyksiä, joista voitaisiin keskustella yhtä hyvin individualistista valtiota kuin millaista muuta valtiota tahansa silmälläpitäen. Eräät uskonnolliset järjestöt ovat antaneet selviä ja velvoittavia vastauksia muutamiin tai kaikkiin näihin kysymyksiin, ja lukija, joka on jonkin sellaisen järjestön jäsen, saa olla varma siitä, ettei sosialismilla kokonaisuudessaan ole mitään sanottavaa hänen vakaumuksiaan vastaan enempää kuin niiden puolestakaan. Tämä tulee sosialistien tehdä mahdollisimman selväksi ja toistaa niin usein kuin suinkin mahdollista. Suurin osa heihin kohdistuvista niinsanotuista vastaväitteistä johtuu näitä asioita koskevan oletetun sosialistisen kannan tahallisista väärennyksistä ja väärinkäsityksistä.

Viittaan erikoisesti niihin lukuisiin yksityisen moraalin ja sosiaalisen organisation ongelmiin, joita sukupuolielämä aiheuttaa. Saako mies rakastaa elämänsä aikana vain yhtä ainoata naista vaiko useampia, ja saako nainen rakastaa vain yhtä ainoata miestä? Tuleeko avioliiton olla purkamaton elinkautinen liitto vai eikö? Onko hedelmätön fyysillinen rakkaus mahdollinen, luvallinen, siveellinen, kunnioitettava vai sietämätön? Yksityisillä sosialisteilla on samoinkuin useimmilla muillakin henkilöillä näissä asioissa omat epäilyksensä ja vakaumuksensa, mutta jos luetaan heidän yksityiset lausumansa ja tekonsa koko sosialismin viaksi, menetellään yhtä väärin kuin väitettäessä, että roomalaiskatolinen kirkko suhtautuu vihamielisesti kauneuteen, koska tulevat ja menevät palvojat ovat takoneet nenät pois Veronan San Zeno-kirkon pronssiovien kuvioilta, tai että kristillisyys edellyttää syöpäläisten suojelemista, koska pyhän Tuomas Beckettin jouhipaita oli sellaisessa tilassa kuin oli. Se, joka siten väittää, luopuu samalla synnynnäisestä oikeudestaan vaatia itselleen järjellisen olennon nimeä.[13]

Eräitä vaatimuksia nykyaikainen sosialismi tehostaa: naisia ja lapsia ei saa käsitellä yksityisomaisuutena, naisten tulee olla miesten rinnalla tasavertaisia kansalaisia, lapsia ei saa syntyä kenelle tahansa, vanhempien tulee olla tunnetut ja kelvolliset, toisin sanoen tulee alistaa asia harkinnan alaiseksi, avioliiton tulee olla ehdonalainen. Ja siihen sosialismi pysähtyy.