Varastettu basilli ja muita kertomuksia

VARASTETTU BASILLI JA MUITA TAPAUKSIA

Kirj.

H. G. Wells

Englannista suomensi V. Hämeen-Anttila

Joutoaikoina 2 ja 5.

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907.

SISÄLLYS:

Varastettu basilli. Tuntemattoman kämmekän kukkiminen. Avu'n tähtitornissa. Eläintentäyttäjän ennätyksiä. Kameelikurkikauppaa. Aarre metsässä. Voimakoneitten Herra. Æpyornis-saari. Timantintekijä. Perhonen — "Genus Novo."

VARASTETTU BASILLI.

"Tämä taasen", virkkoi bakteriologi, työntäen mikroskopin alle lasilevyn, "on kuuluisan kolerabasillin valmiste —: koleran tarttuma-ainetta."

Kalpea mies tähysti mikroskopin putkeen. Hän ei nähtävästi ollut tottunut sellaiseen, ja painoi vapaata silmäänsä hervottomalla valkealla kädellään. "Näen kovin vähän", hän sanoi.

"Kiertäkää tätä ruuvia", huomautti bakteriologi, "kenties ei näköpiste osu kohdalle. Silmät ovat niin erilaisia. Aivan pieni käännös vain puoleen tai toiseen."

"Ahaa! nytpä näen", huudahti vieras. "Ei siinä sentään kovinkaan suuria nähtäviä ole. Pieniä vaaleanpunaisia juovia ja rihmoja. Ja kuitenkin nuo pikku hiukkaset, nuo pelkät atomit, voisivat lisääntyä lukemattomaksi paljoudeksi ja tuhota kaupungin! Ihmeellistä!"

Hän nousi seisaalleen, päästi lasilevyn mikroskopista ja piti sitä kädessään valoa vasten. "Tuskin näkyviä", hän sanoi, tarkastellen valmistetta.

Hän epäröitsi. "Ovatko nämä — eläviä? Ovatko ne nyt vaarallisia?"

"Nuo ovat värjättyjä ja kuolleita", selitti bakteriologi. "Soisinpa puolestani että voisimme tappaa ja värjätä jok'ainoan koko luomakunnasta."

"Tuskin huolisittekaan", hymähti kalpea mies, "pitää moisia olentoja elävinä ympärillänne — toimivassa tilassa?"

"Päinvastoin, meidän täytyy", vastasi bakteriologi. "Tässä esimerkiksi." — Hän astui lattian poikki ja otti sinetityn lasiputken. "Tässä on eloa. Oikeita tauti-itiöitä viljeltyinä." Hän tavotteli sanaa. "Pulloon säilytettyä koleraa, niin sanoakseni."

Huomaamaton tyydytyksen ilme vilahti hetkeksi kalpean miehen kasvoilla. "Siinä on teillä kuolema hallussanne", hän sanoi, ahnaasti silmäillen pikku putkea. Bakteriologi tarkkasi vieraansa kasvonpiirteillä kuvastuvaa sairaalloista mielihyvää. Tämä mies, joka nyt ehtoopäivällä oli vanhan ystävän suosituskirjeellä päässyt hänen vieraakseen, herätti hänessä mielenkiintoa heidän luonteittensa vastakkaisuuden vuoksi. Vieraan suora musta tukka ja syvälle painuneet harmaat silmät, kuihtunut muoto ja hermostunut käytös, oikullinen, mutta kiihkeä harrastus olivat hauskana vaihteluna bakteriologin tieteellisen työkumppanin tyynistä tuumailuista. Oli kenties luonnollista antaa asialle mitä tehokkain sävy, kuulijan ilmeisesti ollessa hyvin herkkä sen kuolettavaa puolta mietiskelemään.

Hän piteli putkea miettiväisenä. "Niin, tässä on rutto vangittuna. Säreppäs vain tällainen pikku putki vesijuomasäiliöön, sano näille pienille elämän hitusille, joita täytyy nähdäkseen värjätä ja voimakkaimmalla mikroskopilla tutkia, ja joita ei voi haistaa eikä maistaa — sano niille: 'menkää, kasvakaa ja lisääntykää, ja täyttäkää säiliöt', niin kuolema — salaperäinen, jäljille pääsemätön kuolema, pikainen ja kauhea, täynnä tuskaa ja nöyryytystä — pääsisi valloilleen tässä kaupungissa ja etsiskelisi uhrejaan joka taholta. Se riistäisi missä miehen vaimoltaan, missä lapsen äidiltään, missä valtiomiehen toimistaan, ja missä ahertajan uurastuksestaan. Se seuraisi vesiviemäreitä, hiipisi katuja pitkin, valitsisi rangaistakseen talon sieltä toisen täältä, missä juomavettä ei keitetä, tunkeutuisi kivennäisvesitehtailijain kaivoihin, huuhtoutuisi kasviksiin ja kävisi lepotilaan jäissä. Se väijyisi vuoroaan hevosten vesikaukaloissa ja vaanisi varomattomia lapsia yleisissä juomapaikoissa. Se liukenisi maahan, odottamattomasti ilmestyäkseen tuhansiin kaivoihin ja lähteisiin. Päästä se vain vesisäiliöön, niin se hävittää kymmeneksen kaupunkia ennen kuin saadaan jälleen saarroksiin ja kiinni."

Hän vaikeni äkkiä. Hänen oli sanottu olevan liiaksi altis kaunopuheisuuteen.

"Mutta tässähän se on varmassa tallessa — aivan varmassa."

Kalpea mies nyökäytti päätään. Hänen silmänsä kiiluivat. Hän rykäisi. "Nuo anarkisti — roistot", hän huomautti, "ovat narreja, sokeita narreja — käyttävät pommeja, kun on tällaista saavutettavissa. Luulisin —"

Ovelta kuului hiljainen koputus, pelkkä kynsien kepeä kosketus. Bakteriologi avasi. "Minuutti vain, kultaseni", kuiskasi hänen vaimonsa.

Hänen palatessaan laboratorioon katsoi vieras kelloaan. "En huomannut että olen haaskannut teiltä kokonaisen tunnin", hän pahotteli. "Kahtatoista vailla neljä. Minun olisi pitänyt lähteä puoli neljältä. Mutta teidän näytteenne olivat ylen merkillisiä. Ei, en voi enää viipyä hetkeäkään. Minun on neljältä oltava muualla."

Hän poistui moneen kertaan kiitellen, ja bakteriologi saattoi häntä ulko-ovelle, palaten sitte mietteissään pitkin käytävää laboratorioonsa. Hän aprikoitsi vieraansa kansallisuutta. Mies ei voinut olla teutonilaista rotua eikä tavallista romanilaistakaan. "Sairaalloinen ilmiö joka tapauksessa, pelkään", bakteriologi virkkoi itsekseen. "Miten kiihkeästi hän tuijottikaan noihin tarttuma-aineitten valmisteihin!" Hänet valtasi levoton ajatus. Hän kääntyi höyrykaapin viereiseen työpöytään päin ja vilkaisi sitte hyvin nopeasti kirjotuspöydälleen. Sitte hän kiireisesti tunnusteli taskujaan, sitte ryntäsi ovelle. "Ehkä laskin sen eteisen pöydälle", jupisi hän.

"Minnie!" hän huusi käheästi eteisessä. "Niin, kultaseni", kuului ääni kaukaa.

"Oliko minulla mitään kädessäni puhellessani äsken sinun kanssasi?"

Hiljaisuus.

"Ei mitään, ystäväni, sillä muistan —"

"Kadotus ja kuolema!" kiljaisi bakteriologi, syöksähtäen päistikkaa ulko-ovelle ja alas portaita kadulle.

Kuullessaan ovea paiskattavan, Minnie säikähtäen juoksi ikkunaan. Etäämpänä kadulla nousi hento mies ajuriin. Bakteriologi juoksi, hatutta ja tohveleissa, hurjasti viittoillen tätä ryhmää kohti. Toinen tohveli putosi, vaan hän ei pysähtynyt. "Hän on sekaisin!" voivotti Minnie; "se tuosta kamalasta tieteestä tuli", ja avaten ikkunan hän tahtoi huutaa miehelleen. Hintelä mies silmäisi äkkiä taakseen ja näytti saaneen saman käsityksen. Hän viittasi hätäisesti bakteriologiin, sanoi jotakin ajurille, vaunujen suojustin läiskäytettiin kiinni, ruoska viuhahti, hevosen kaviot tömisivät, ja tuotapikaa olivat vaunut, bakteriologin kiivaasti ajaessa takaa, kadonneet kulman taakse.

Minnie kurkotteli ikkunassa hetkisen. Sitte hän veti päänsä jälleen sisälle. Hän oli ällistyksissään. "Onhan hän muulloinkin omituinen", hän tuumiskeli. "Mutta juosta pitkin Lontoota — väkirikkaimpana aikana vielä — sukkasillaan!" Onnellinen aatos juolahti hänen mieleensä. Hän sieppasi äkkiä hatun päähänsä, otti miehensä kengät, kiirehti eteiseen, korjasi vaatenauloista käsivarrelleen hänen hattunsa ja keveän päällystakkinsa, hyökkäsi portaille ja huusi ajurin, joka onneksi juuri vetelehti ohi. "Antakaa mennä ylös katua ja kääntäkää Havelock Crescentille, ja katsokaa löydämmekö herrasmiehen, joka juoksee samettitakissa ja paljain päin."

"Samettitakissa, rouva, ja paljain päin. Kyllä." Ja ajuri sivalsi tyynesti ruoskalla, ikäänkuin ajaisi tuollaisella osotteella joka päivä.

Muutamia minuutteja myöhemmin se pikku ryhmä ajureita ja tyhjäntoimittajia, joka kärkkyy Haverstock Hillin ajuriaseman ympärillä, joutui hämmästyksiin keltaisen kaakin huimasti kiidättämistä ajoneuvoista.

He olivat ääneti sen mennessä ohi, ja sitte perään tähystellen — "Katos, siinä meni Harry Hicks. Mikähän sitä lennätti?" sanoi ukko Tootlesiksi nimitetty ruumiikas kansalainen.

"Se käyttelee ruoskaansa melko lujasti, sen tekee", lisäsi hevosia vartioitseva poika.

"Hei!" murahti vanha Tom Byles parka.

"Täältä porhaltaa toinen riivaantunut. Riivaantunut vissisti."

"Se on vanha George", selitti ukko Tootles, "ja riivatusti ajaa, kuten sanot. Nääs kun on pudota roskista! Onkohan tuo Harry Hicksin perässä?"

Ajuriasema alkoi joutua kiihdyksiin. Yhteen ääneen: "Anna laputtaa, George!" "Siinäpä kilpailu!" "Kiinni saatte!" "Lyö lujemmin!"

"On siinä menijätä, on!" ihaili vartijapoika.

"No vie sun turkanen!" huudahti ukko Tootles. "Katos! minäkin kai vielä joudun matkaan. Tuolta tulee vielä yksi lisää. Ovatko kaikki Hampsteadin ajurit tänä aamuna villissä!"

"Se on tällä kertaa helmaväkeä", sanoi vartijapoika.

"Naikkonen miehenpuolen perässä", kummaili ukko Tootles. "Tavallisesti on toisin päin."

"Mitä sillä on kädessä?"

"Näyttää silinterihatulta."

"Tämäpä kelpo leikkiä! Panen veikkaan kolme yhtä vastaan vanhan Georgen puolesta", sanoi vartijapoika. "Seuraava!"

Minnie kiiti ohi myrskyisten suosionosotusten tervehtimänä. Hän ei pitänyt siitä, mutta tunsi tekevänsä velvollisuutensa ja riensi edelleen alas Haverstock Hilliä ja Camden Town High Streetiä katse herkeämättä tähdättynä levottomasti huiskivaan vanhaan Georgeen, joka niin käsittämättömästi oli viemässä pois hänen haihattelevaa miestänsä.

Etumaisissa vaunuissa kyyristeli muukalainen käsivarret tiukasti rinnalla ristissä ja lujasti puristaen kädessään pikku putkea, joka sisälsi niin suunnattomat tuhon mahdollisuudet. Hänen mielialansa oli omituista pelon ja riemun yhtymää. Etupäässä pelkäsi hän joutuvansa kiinni ennen kuin ehtisi toteuttaa tarkotuksensa, mutta sen takana vapisutti hämärämpi vaan valtaavampi pelko hänen aikeensa kauheuden vuoksi. Mutta riemu oli pelkoa paljoa voimakkaampi. Yksikään anarkisti ei ennen häntä ollut edes uumoillut tällaista hanketta. Ravachol, Vaillant, kaikki nuo etevät miehet, joiden mainetta hän oli kadehtinut, kutistuivat mitättömiin hänen rinnallaan. Hänen tarvitsi vaan päästä vesisäiliölle ja tyhjentää tämä pikku putki siihen. Miten loistavasti olikaan hän valmistanut suunnitelmansa, väärentänyt suosituskirjeen ja päässyt laboratorioon, ja miten loistavasti olikaan hän osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen! Maailma kuulisi hänestä vihdoinkin. Kaikki jotka olivat häntä pilkanneet, syrjäyttäneet, pitäneet muita huonompana, katsoneet seuraan sopimattomaksi, ottaisivat hänet vihdoinkin lukuun. Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Ne olivat aina kohdelleet häntä mitättömänä miehenä. Koko maailma oli yksissä tuumin sortanut häntä. Hän opettaisi heille mitä miehen eristäminen merkitsee. Mikä tämä tuttu katu oli? Great Saint Andrews Street tietysti! Missä mitassa olikaan takaa-ajo? Hän kurkisti ulos vaunuista. Bakteriologi oli tuskin viidenkymmenen metrin päässä. Se oli paha. Hän joutuisi vielä kiinni ja pysähdytetyksi. Hän tapaili taskustaan rahaa ja löysi puoli sovereignia. Tämän hän työnsi kuomujen kattoluukusta miehen nenän alle. "Lisää", hän karjaisi, "jos vaan saamme vauhtia."

Raha tempaistiin hänen kädestään. "Hyvin menee", vakuutti ajuri, ja ruoska sivelteli hevosen kiiltävää kylkeä. Vaunut heilahtivat ja puolittain seisaalleen jäänyt anarkisti painoi lasiputkea pitelevän kätensä vaunujen suojustinta vasten, tasapainossa pysyäkseen. Hän tunsi hauraan lasin särähtävän, ja taittunut puolikas helähti vaunujen pohjalle. Kiroten vaipui hän istuimelleen ja tuijotti synkeästi suojustimella herneileviin pisaroihin.

Häntä värisytti.

"No niin! Minä tietenkin olen ensimäinen. Huh! Marttyyri minusta kumminkin tulee. Onhan se jotakin. Mutta se on kaikessa tapauksessa likainen kuolema. Koskeneekohan se niin kovasti kuin sanotaan."

Äkkiä hänen päähänsä pälkähti aatos — hän hapuili jalkojensa välistä. Putken katkenneessa päässä oli vielä pikku pisara, ja hän joi varmuuden vuoksi sen. Oli parempi tehdä varmaa työtä. Häneen ainakin vaikuttaisi.

Sitte hän älysi olevan turhaa enää yrittää paeta bakteriologia. Wellington Streetillä hän käski ajurin pysähtyä ja astui ulos. Hän liukahti portailla ja tunsi päässään humisevan. Tämä koleramyrkky oli nopeasti vaikuttavaa ainetta. Hän viittasi ajurin olemattomiin, niin sanoen, ja seisoi kadun vierustalla käsivarret rinnalla ristissä odottaen bakteriologin saapumista. Lähenevän kuoleman tunne loi häneen jotakin arvokkuutta. Hän tervehti vainoojaansa uhkamielisellä naurulla.

" Vire l'Anarchie! Myöhästyitte, hyvä ystävä. Olen juonut sen. Kolera on liikkeellä!"

Bakteriologi tähysteli häntä uteliaasti vaunuistaan; silmälasiensa läpitse. "Olette juonut sen! Anarkisti! Nyt ymmärrän." Hän oli sanoa vielä jotakin, vaan hillitsi itsensä. Hänen suupielissään väreili hymy. Hän avasi vaunujen suojustimen ikäänkuin astuakseen ulos, mutta silloin anarkisti viittasi hänelle juhlalliset jäähyväiset ja harppaili Waterloosillalle päin tahallaan töyttien tartutetulla ruumiillaan niin monia ihmisiä kuin mahdollista. Bakteriologi tarkasteli miestä niin jännittyneellä mielenkiinnolla että tuskin ilmaisi pienintäkään hämmästystä Minnien ilmestyessä käytävälle mukanaan hänen hattunsa, kenkänsä ja päällystakkinsa. "Teit hyvin kun toit kapineeni", hän sanoi, mutta jäi yhä mietteissään tähystelemään katoavaa anarkistia.

"Sinun olisi paras mennä sisälle", hän sanoi, aina vain tuijotellen. Minnie oli nyt täysin vakuutettu siitä että hän oli päästään sekaisin, ja käski omalla vastuullaan ajurin ajaa heidät kotiin. "Kengätkö jalkaan? Kernaasti, kultaseni", hän sanoi vaunujen alkaessa kääntyä ja kätkiessä näkyvistä harppailevan mustan olennon, joka kuvastui pienenä etäällä. Sitte hänet äkkiä valtasi jokin hullunkurinen ajatus, ja hän nauroi. Sitte hän huomautti: "Toden teolla on asia kuitenkin varsin vakava."

"Näetkös, tuo mies tuli minua tapaamaan, ja hän on anarkisti. Ei — älä pyörry, tahi en voi kertoa juttuani. Ja minä tahdoin miestä hämmästyttää, tietämättä häntä anarkistiksi, ja otin esille valmisteen sitä uutta bakterilajia, josta sinulle kerroin, sitä joka vaivaa useita apinoita ja luullakseni on niissä tavattavien sinisten täplien aiheena; ja minä hupsu sanoin sen olevan aasialaista koleraa ja hän karkasi sillä myrkyttämään Lontoon vettä, ja olisikin tosiaan voinut saada kaupunkimme elämän sinistymään. Ja nyt hän on niellyt sen. Tietysti en voi sanoa mitä tapahtuu, mutta muistathan että se sai kissanpojan siniseksi, ja nuo kolme koiranpentua — paikullisiksi, ja varpusen — vaalean siniseksi. Mutta harmittaa että saan taas panna aikaa ja rahaa uuteen valmisteeseen.

"Takki ylleni näin kuumana päivänä! Miksi? Kun saattaisimme tavata mrs. Japperin. Kultaseni, mrs. Japper ei vilustuta. Miksi pitäisi minun pitää takkia kuumana päivänä mrs. — No! olkoon."

TUNTEMATTOMAN KÄMMEKÄN KUKKIMINEN.

Kämmekkäin ostamisessa on aina jonkinlaista keinottelun viehätystä. Saa eteensä ruskean käpertyneen kudoskimpaleen, ja lopusta on luottaminen arvostelukykyynsä, tahi vasaramieheen [Lontoossa myydään harvinaisia kämmeköitä erityisissä huutokaupoissa], tahi onneensa, miten mieli tekee. Kasvi voi sairastella kuolemaansa tahi olla kuollut, tahi kauppa voi olla juuri kunnollinen, rahan täysi vastine, tahi kenties — sillä sitä on tapahtunut tuon tuostakin — kehittyy onnellisen ostajan riemastuneiden silmien edessä hitaasti päivä päivältä joku uusi muunnos, joku outo loisto, merkillinen huulen koverrus, tahi hienompi värivivahdus tahi odottamaton matkimis-ilmiö. Ylpeys, kauneus ja rahallinen hyöty kukoistavat yhdessä yhdellä hennolla varrella, ja vieläpä ehkä kuolemattomuuskin. Sillä luonnon uusi ihme saattaa olla uuden erikoisen nimen tarpeessa, ja mikä on siksi sopivampi kuin keksijänsä? "Johnsmithin!" [John Smith on mitättömimmäksi kulunut nimi Englannissa] Nimiä on ollut huonompia.

Kenties oli jonkin sellaisen onnellisen löydön toive saanut Winter Wedderburnin niin ahkerasti käymään noissa huutokaupoissa — se toive, ja ehkä myöskin se seikka ettei hänellä ollut maailmassa mitään muuta pienintäkään harrastusta herättävää tehtävänä. Hän oli arka, yksinäinen, tarmottomanlainen mies, varoissaan juuri sen verran ettei ollut välttämättömyyden kannustettavissa, eikä kylliksi rauhaton etsiäkseen vaateliaampia puuhia. Hän olisi saattanut kerätä postimerkkejä tahi vanhoja rahoja, tahi kääntää Horatiusta, tahi sitoa kirjoja, tahi hakea uusia diatomeja. Mutta hän sattui kämmekkäin viljelijäksi, ja oli laittanut pienoisen melko hyvin varustetun lämpimän kasvihuoneen.

"Minusta tuntuu", hän arveli kahvipöydässään, "että minulle tänään tapahtuu jotakin." Hän puhui — kuten liikkui ja ajatteli — hitaasti.

"Oi älkää niin ajatelko!" vastasi hänen emännöitsijänsä — joka samalla oli hänen etäinen serkkunsa. Sillä "jonkin tapahtuminen" merkitsi hänelle yhtä ainoata asiaa.

"Ymmärrätte minua väärin. En tarkota mitään epämieluista… vaikka tuskin tiedän mitä tarkotan."

"Tänään", hän jatkoi tovin kuluttua, "aijotaan Petersillä myydä isompi erä Andamaneilta ja Taka-Intiasta saatuja kasveja. Minä menen katsomaan mitä niillä on. Voin sattua tietämättäni ostamaan jotakin hyvää. Niin voi käydä."

Hän ojensi kuppinsa toistamiseen täytettäväksi.

"Ovatko ne niitä sen nuoren miehen keräämiä, josta minulle äskettäin kerroitte?" kysyi serkku kuppia täyttäessään.

"Niitä", vastasi toinen miettiväisenä pureskellen paahdettua leipää,

"Minulle ei milloinkaan tapahdu mitään", hän tovin kuluttua huomautti, alkaen ajatella ääneensä. "Mikähän siinä on? Muille sattuu kaikenmoista. Esimerkiksi Harveylle. Toissa viikollakin; maanantaina hän löysi kadulta kuusi pennyä, keskiviikkona oli hänen kaikilla kananpojillaan pyörätauti, perjantaina hänen serkkunsa tuli kotiin Australiasta, ja lauvantaina hän katkaisi nilkkansa. Siinä vilinää ja hyörinää! — minuun verraten."

"Minä taitaisin mieluummin olla ilman niin suurta hyörinää", arveli emännöitsijä. "Sellainen ei voi olla teille terveellistä."

"Kaiketi se on vaivaloista. Silti… nähkääs, minulle ei milloinkaan tapahdu mitään. Pikku poikana minulle ei koskaan sattunut tapaturmia, Kasvaneempana en kertaakaan rakastunut. En ole mennyt naimisiin… Miltähän mahtanee tuntua kun ihmiselle tapahtuu jotakin, jotakin todella merkillistä.

"Tuo kämmekkäin kerääjä oli kuollessaan vasta kolmenkymmenenkuuden vanha — kahtakymmentä vuotta nuorempi minua. Ja hän oli nainut kahdesti ja kerran saanut avioeron; neljästi oli hänellä ollut malariakuume, ja kerran hän katkaisi reitensä. Hän tappoi malaijin kerran, ja kerran sai haavan myrkytetystä nuolesta. Ja lopuksi viidakkoiilit hänet tappoivat. Vaivaloista se kaikki tietenkin on ollut, mutta sen on täytynyt olla sangen mieltäkiinnittävää — paitsi ehkä iilit."

"Varmastikaan ei se ollut hänelle hyväksi", virkkoi emännöitsijä lujasti.

"Kenties ei." Wedderburn katsoi kelloaan. "Kaksikymmentäkolme minuuttia yli kahdeksan. Minä lähden neljännestä vailla kahdentoista junassa, joten on kylliksi aikaa. Otan kai alpakkanuttuni — se on kyllin lämmin — ja harmaan huopahattuni ja ruskeat kenkäni. Mitenkähän —"

Hän vilkaisi ikkunasta pilvettömälle taivaalle ja päiväpaisteiseen puutarhaan, ja sitte hermostuneesti serkkunsa kasvoihin.

"Luullakseni on teidän parasta ottaa sateenvarjo, jos Lontooseen lähdette", tämä sanoi äänellä, jota ei käynyt vastustaminen. "Tämän ja aseman välillä voi paljon muuttua."

Palatessaan hän oli lievän kiihtymyksen vallassa. Hän oli tehnyt ostoksen. Harvoin hän sai tehdyksi päätöksensä kyllin nopeasti, saadakseen ostetuksi, mutta tällä kertaa hän oli sen tehnyt.

"Siinä on pari Vandaa", hän selitti, "yksi Dendrobium ja muutamia Palaeonophis-lajeja." Hän silmäili ostoksiaan hellästi, särpiessään lientänsä. Ne oli ladottu puhtaalle pöytäliinalle hänen eteensä, ja hän kertoili serkulleen kaikki mitä niistä tiesi, verkalleen lipuessaan läpi päivällisensä. Hänen tapanaan oli iltaisin emännöitsijän ja omaksi huvikseen kerrata kaikki Lontoossa käyntinsä.

"Tiesin että tänään jotain tapahtuisi. Ja olen ostanut kaikki nämä. Jotkut niistä — jotkut niistä — olen varma siitä, tietkää, että jotkut niistä osottautuvat merkillisiksi. En tiedä mistä syystä, mutta tuntuu minusta ihan niin varmasti kuin joku olisi sen sanonut, että joistakuista koituu merkillisiä.

"Tuosta" — hän viittasi käpertyneeseen juurakkoon — "ei oltu saatu selvää. Se saattaa olla Palaeonophis — saattaa olla muu. Se saattaa olla uusi laji, vieläpä uusi sukukin. Ja se oli viimeinen mitä Batten parka keräsi."

"Minä en pidä sen näöstä", huomautti emännöitsijä. "Se on niin ruman muotoinen."

"Minusta sillä tuskin näyttää olevan mitään muotoa."

"En pidä noista lenkuroista", tuumi emännöitsijä.

"Se pistetään pois kasviruukkuun huomenna."

"Se näyttää kuolemaa teeskentelevältä hämähäkiltä."

Wedderhurn hymyili ja silmäili juurakkoa pää kallellaan. "Ei se tosin mikään kaunis kimpale ole. Mutta näitä kapineita ei koskaan saa arvostella kuivasta ulkomuodostaan. Siitä voi todella koitua varsin kaunis kämmekkä. Tuleepa minulla huomenna puuhaa! Minun täytyy tän'iltana juurta jaksain tutkia mitä näille on tehtävä, ja huomenna ryhdyn työhön.

"Batten parka löydettiin kuolleena tai kuolemaisillaan mangrove-rämeestä — en muista kumpaisena", Wedderhurn alkoi taas, "yksi juuri näitä kämmeköitä rusentuneena ruumiinsa alla. Hän oli joitakuita päiviä potenut jotakin sikäläistä kuumetautia ja pyörtynyt luultavasti. Nuo mangrove-rämeet ovat kovin epäterveellisiä. Sanotaan että viidakkoiilit olivat imeneet hänestä jok'ainoan veripisaran. Kukaties juuri tuo kasvi maksoi hänen henkensä."

"En siitä silti sen parempaa ajattele."

"Miehet työnsä tehkööt vaikk' itkee naiset niin", saneli Wedderhurn järkähtämättömän juhlallisesti.

"Aatelkaas, kuolla kaukana kaiken hoidon puutteessa ilkeään rämeeseen! Potea kuumetta ilman muuta suuhun pantavaa kuin kloralia ja kininiä — ympärillä vain kamalia villejä! Sanotaan että Andaman-saarelaiset ovat mitä kurjimpia ilkiöitä — eikä heistä ainakaan juuri hyviksi sairaanhoitajiksi liene, kun ovat tarpeellista harjaannusta vailla. Ja ainoastaan jotta ihmiset Englannissa saisivat kämmeköitä!"

"Ei suinkaan se mukavaa ollut, mutta jotkut näkyvät olevan innoissaan semmoiseen", puheli Wedderhurn. "Joka tapauksessa olivat hänen puolelleen käyneet alkuasukkaat kyllin sivistyneitä pitääkseen huolen koko hänen keräelmästään kunnes hänen työtoverinsa, joka oli lintujen tutkija, palasi takaisin sisämaasta; vaikka he eivät osanneet määritellä kämmekän laatua ja olivat antaneet sen kuihtua. Ja se tekee nämä merkillisemmiksi."

"Se tekee ne inhottaviksi. Minä pelkäisin että niissä vielä vaanii malaria. Ajatelkaahan toki, tuon kuvatuksen päällä on maannut kuolleen ruumis! Sitä en tullut ennemmin ajatelleeksi. Siinä! En voi enää haukata suupalaakaan."

"Otan ne pois pöydältä jos tahdotte — pistän ne ikkunalaudalle. Näen ne yhtä hyvin sieltä."

Seuraavat päivät hän oli todella tavattoman uutterana höyryisessä pikku kasvihuoneessaan hommaillen kivihiilijauhetta, teak-puun palasia, sammalta ja kaikkia muita kämmekkäin viljelijän erityisyyksiä. Hän oli mielestään viettävinään ihmeen seikkarikkaita aikoja. Iltaisin hän puheli näistä uusista kämmeköistään ystävilleen, alituiseen hokien odottavansa jotakin harvinaista.

Moniaita kappaleita Vandaa ja Dendrobium kuoli hänen hoteissaan, mutta tuntematon kämmekkä alkoi piankin ilmaista elon merkkejä. Hän oli riemuissaan ja vei emännöitsijänsä suoraa päätä sitä teosta oitis katsomaan, heti havaintonsa tehtyään.

"Tuo on silmikko", hän selitti, "pian siitä puhkeaa monia lehtiä; nämä pikku rihmat tässä taasen ovat ilmajuuria."

"Minusta ne näyttävät ikäänkuin pieniltä valkeilta sormilta kopeloimassa tietään tuosta ruskeasta aineesta", intti emännöitsijä. "En pidä niistä."

"Miks'ette?"

"Enpä tiedä. Ne ovat kuin sormia tapailemassa katsojaa. En mahda mitään mieliteoilleni ja vastenmielisyyksilleni."

"En osaa varmasti sanoa, mutta luullakseni ei millään tietämälläni kämmekällä ole aivan tuollaisia ilmajuuria. Se saattaa tietysti olla luulottelua. Näette että ne ovat päistään hieman litistyneitä."

"En pidä mokomista", tokaisi emännöitsijä äkkiä värähtäen ja kääntyen pois. "Tietysti olen siinä typerä — ja olen kovin pahoillani, varsinkin kun te olette niin kiintynyt tuohon. Mutta en voi olla ajattelematta sitä ruumista."

"Vaan eihän sen tarvitse olla juuri tämä kasvi. Minä vain arvailin."

Emännöitsijä kohautti olkapäitään. "En ainakaan pidä siitä", hän sanoi.

Wedderburnia hiukan loukkasi serkkunsa vastenmielisyys kasvia kohtaan. Mutta se ei estänyt häntä haastelemasta tälle milloin halutti kämmeköistä yleensä ja tästä kämmekästä erittäin.

"Kämmeköissä on monia kummallisuuksia", hän eräänäkin päivänä jutteli; "omituisia yllätyksen mahdollisuuksia. Darwin tutki niiden hedelmöittymistä ja osotti että tavallisen kämmekän kukan koko rakenne on muodostunut hyönteisiä varten, jotka kantavat siitepölyä kasvista kasviin. Kuitenkin näyttää olevan paljon tunnetuita kämmeköitä, joiden kukka ei mitenkään sovellu sellaiseen hedelmöittymiseen. Muutamat tikankontit esimerkiksi; ei tunneta mitään hyönteisiä jotka saattaisivat niitä hedelmöittää, eikä joidenkuiden siemeniä ole koskaan tavattu."

"Mutta miten niistä syntyy uusia taimia?"

"Lonkeroista ja mukuloista, monen moisista lisäkkeistä. Se on helppo selittää. Arvotuksena on mitä varten kukat ovat."

"On hyvin mahdollista", hän lisäsi, "että minun kämmekkäni on jokin merkillisyys siinä suhteessa. Jos niin käy, niin tutkin sitä. Olen useasti ajatellut tehdä tutkimuksia kuten Darwin teki. Mutta en ole tähän asti saanut aikaa, tahi on muuta estettä sattunut. Lehdet alkavat nyt kiertyä auki. Soisinpa että tulisitte niitä katsomaan!"

Mutta toinen valitti kämmekkähuonetta niin kuumaksi että se tuotti päänkivistystä. Hän oli nähnyt kasvin vielä kerran, ja ilmajuuret, joista muutamat nyt olivat runsaasti jalan mittaiset, olivat onnettomuudeksi muistuttaneet häntä jotakin hapuilevista tuntosarvista; ja ne alkoivat vaivata häntä unissa, uskomattoman nopeasti kasvaen häntä hätyyttäessään. Sen vuoksi hän oli täydeksi tyytyväisyydekseen päättänyt olla kasvia enää näkemättä, ja Wedderburnin täytyi yksin ihailla sen lehtiä. Ne olivat tavallisen leveitä, tumman kiiltävän vihreitä, tyvipuolella tumman punaisia täpliä ja pilkkuja. Hän ei tiennyt mitään muita lehtiä ihan noiden kaltaisiksi. Kasvi oli asetettu matalalle rahille lähelle lämpömittaria, vieressä hana, josta tippui vettä kuumavesitorvelle, pitäen ilman höyryisenä. Ja hän vietti nyttemmin ehtoopäivänsä jokseenkin säännöllisesti pohtimassa tämän oudon kasvin lähestyvää kukkimista.

Ja vihdoin tuo suuri tapaus sattui. Oitis pikku lasihuoneeseen saapuessaan hän tiesi tertun puhjenneen, vaikka suuri Palaeonophis Lowii kätki sopen missä hänen uusi lemmikkinsä oli. Ilmassa oli uusi tuoksu, tavattoman voimakas ja suloinen, voittaen tiheään sullotussa höyryävässä pikku kasvihuoneessa kaiken muun.

Tämän huomatessaan hän viipymättä riensi tuntemattoman kämmekän luo. Ja katso! riippuvilla vihreillä kukkavarsilla loisti nyt kolme suurta terttua, joista tämä huumaava tuoksu lähti. Hän pysähtyi niiden eteen ihastuksen hurmiossa.

Kukat olivat valkeat, terälehdillä kullankeltaisia juovia; monikierteinen raskas huuli pistäysi pitkälle, ja siinä sekaantui kultaan ihmeellinen sinipunerva vivahdus. Hän havaitsi heti että suku oli uusi. Ja läkähdyttävä tuoksu! Miten kuuma oli huoneessa! Kukat vilisivät hänen silmissään.

Hän tahtoi katsoa oliko lämpömäärä oikea. Hän astahti lämpömittaria kohti. Äkkiä kaikki kävi epävakaiseksi. Lattiatiilit tanssivat ylös alas. Sitte valkeat kukat, vihreät lehdet niiden takana, koko kasvihuone tuntuivat huiskahtavan sivulle päin ja sitte kaarena ylös ilmaan.

* * * * *

Puoli viideksi hänen serkkunsa valmisti teen, ainaisen poikeuksettoman tavan mukaan. Mutta Wedderburnia ei kuulunut teelle.

"Hän on palvelemassa tuota kamalaa kämmekkää", mutisi emännöitsijä, ja odotti kymmenen minuuttia. "Hänen kellonsa on kai seisahtunut. Menen katsomaan."

Hän lähti kasvihuoneelle, avasi oven ja huusi Wedderburnia. Ei tullut vastausta. Hän huomasi ilman kovin painostavaksi, ja tunsi voimakasta tuoksua. Sitte hän näki jotakin makaavan lattialla kuumavesitorvien välissä.

Hän seisoi liikahtamatta ehkä minuutin.

Wedderburn makasi seljällään tuntemattoman kämmekän vieressä. Tuntosarven näköiset ilmajuuret eivät enää heiluneet irrallaan, vaan olivat sulloutuneet yhteen kuin harmaaksi köysikimpuksi, kireälle pingottuneina ja kärjet tiukkaan kiinnitettyinä kaatuneen leukaan ja kaulaan ja käsiin.

Emännöitsijä ei oivaltanut asian laitaa. Sitte hän näki miten yhden ahnaan tuntosarven alta kihoili pieni verijuova pitkin tajuttoman poskea.

Tukahtuneesti huudahtaen hän juoksi tämän luo ja yritti rentoa häntä irti iilimäisistä imureista. Hän naksautti poikki kaksi lonkeroa, ja niiden neste tippuili punaisena.

Sitte kukinnon huumaava tuoksu alkoi huimata päätä. Miten hellittämättömästi nuo olivatkaan juuttuneet kiinni! Hän tempoi sitkeitä säikeitä, ja Wedderburn ja valkea kukkasarja pyörivät yhtenä vilinänä hänen silmissään. Hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, tiesi ettei niin saisi käydä. Hän jätti kaatuneen ja hoippuroitsi hätäisesti lähimmälle ovelle, missä tovin raitista ilmaa läähäteltyään sai loistavan aatteen. Hän sieppasi käsiinsä kukkaruukun ja paiskasi sillä rikki kasvihuoneen päätyikkunan. Sitte hän astui uudestaan sisään. Hän kiskoi nyt virkistynein voimin Wedderburnin liikkumatonta ruumista, tempaisten tuntemattoman kämmekän pirstouvine ruukkuineen lattialle. Julmalla sitkeydellä piteli se yhä uhriaan. Raivokkaasti laahasi hän sen ja ruumiin ulko-ilmaan.

Sitte hän älysi katkoa imujuuret yksitellen, ja minuutin kuluttua hän oli vapauttanut ahdistetun ja veti tätä pois hirviön luota.

Wedderburn oli lumivalkea ja kymmenkunnasta pyöreästä täplästä tihkui verta.

Aputyömies saapui pitkin puutarhakäytävää lasin helinästä hämmästyneenä ja näki emännöitsijän verisin käsin laahaavan hervotonta ruumista. Mahdottomia aatoksia pälkähti ensi silmänräpäyksessä miehen mieleen.

"Tuokaa vettä!" voihki emännöitsijä, ja äänen sointu hääti miehen kuvitelmat. Luonnottoman ripeästi palatessaan vesikannu kädessä hän tapasi emännöitsijän itkemässä kiihtymyksestä, Wedderburnin pää helmassaan ja hänen kasvoiltaan verta pyyhkien.

"Mikä hätänä!" kysyi Wedderburn heikosti raottaen silmiään ja taas heti ne sulkien.

"Menkää pyytämään Annieta tänne meille ja hakekaa sitte heti tohtori Haddon", määräili emännöitsijä aputyömiehelle, ja lisäsi nähdessään tämän epäröivän: "Kyllä sitte kerron teille kaikki takaisin tultuanne."

Wedderburn avasi taas pian silmänsä, ja nähdessään asemansa arvotuksen potilaan mieltä kiusaavan emännöitsijä selitti: "Te pyörryitte kasvihuoneessa."

"Entäs kämmekkä?"

"Jättäkää se minun huolekseni", vastasi emännöitsijä.

Wedderburn oli menettänyt jokseenkin paljon verta, vaan ei ollut muutoin kärsinyt suurempaa vauriota. Hänelle annettiin lihamehulla sekotettua konjakkia; sitte hänet kannettiin vuoteeseensa. Emännöitsijä kertoi uskomattoman juttunsa katkelmina tohtori Haddonille. "Tulkaa kämmekkähuoneeseen katsomaan", hän sanoi.

Kylmä ulko-ilma puhalteli avoimesta ovesta sisälle, ja pyörryttävä tuoksu oli miltei hävinnyt. Useimmat revityt ilmajuuret lojuivat jo näivettyneinä lattian tummien tahrojen keskellä. Kukkavarsi oli kasvin kaatuessa taittunut ja kukat alkoivat nuokkua ja terälehtien reunat käydä ruskeiksi. Tohtori kumartui sitä kohti, näki sitte yhden ilmajuuren vielä heikosti liikkuvan ja epäröitsi.

Seuraavana aamuna oli tuntematon kämmekkä vielä siellä, nyt mustana ja mätänemistilassa. Ovi läiski tuon tuostakin aamutuulahduksessa, ja Wedderburnin koko kämmekkävarasto letkotti surkastuneena. Mutta Wedderburn itse pakisi hilpeänä makuuhuoneessaan harvinaisen seikkailunsa innossa.

AVU'N TÄHTITORNISSA.

Avu'n tähtitorni Borneon saarella on rakennettu vuoren nyppylälle. Pohjoispuolella kohoaa vanha tulivuoren kraateri, öisin mustana, häämöttäen taivaan mittaamatonta sineä vasten. Pienikupuisesta pyörörakennuksesta syöksyvät rinteet jyrkkinä alas troopillisen metsän mustiin kätköihin. Pikku talo, jossa havaintojen tekijä apulaisen kanssa asuu, on noin viidenkymmenen metrin päässä tähtitornista, ja sen takana ovat alku-asukaspalvelijain mökit.

Thaddy, havaintojen tekijä, makasi lievässä kuumeessa. Hänen apulaisensa Woodhouse pysähtyi hetkeksi äänettömänä tarkastelemaan troopillista yötä yksinäisen vartionsa edellä. Yö oli sangen hiljainen, silloin tällöin kuului ääniä ja naurua alkuasukasmökeistä, tahi jonkun oudon eläimen huuto metsän pimentolasta. Yöhyönteisiä ilmestyi aavemaisesti pimeästä liehumaan valon ympärille. Hän ajatteli kenties mitä kaikkia löytöjä allaan ammottava musta tiheikkö vielä kätki; sillä luonnontutkijalle ovat Borneon tutkimattomat metsät vielä ihmemaa täynnä outoja kysymyksiä ja puolittain uumoiltuja löytöjä. Woodhousella oli pieni lyhty kädessään, ja sen keltainen hohde oli eloisana vastakohtana laventelisinisen ja mustan vivahtelujen loppumattomalle sarjalle, jossa maisema kuvasti. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat sivellyt voiteella moskiitojen hyökkäyksiä vastaan.

Niin yleisesti kuin taivaan valokuvaamista nykyään harjotetaankin, vaatii aivan tilapäisessä rakennuksessa tehty työ, jossa kaukoputken apuna on ainoastaan mitä alkeellisimpia kojeita käytettävissä, hyvin paljoa liikkumatonta vartioimista ahtaaseen sullotussa tilassa. Hän huokasi ajatellessaan edessään olevaa uuvuttavaa valvontaa, venytteli jäseniään ja astui lopulta tähtitorniin.

Lukija kai tuntee tavallisen tähtitieteellisen näkötornin rakenteen. Rakennus on ylimalkaan lieriömäinen muodoltaan, ja sen kevyttä puolipallomaista kattoa voidaan kääntää ympäri sisältäpäin. Keskustassa kannattaa kivinen pilari kaukoputkea, ja maan kiertoliikettä vastaamassa on kellolaite, jonka avulla voidaan kerran löydettyä tähteä keskeytymättömästi pitää silmällä. Tätäpaitsi on tukikohdalla liuta pyöriä ja ruuveja, joilla tähtitieteilijä kohdittelee putken asentoa. Liikkuvassa katossa on tietysti kaukoputken aukkoon mukautuva rako. Havaintojen tekijä istuu tai makaa viettävällä puisella laitteella, jonka saa työnnetyksi pyörillä mihin tahansa kaukoputken asento vaatii. Tähtitornissa on pidettävä mahdollisimman pimeätä, jotta tarkattavien tähtien valo loistaisi kirkkaimmin.

Lyhdyn liekki lepatti Woodhousen astuessa ympyriäiseen soppeloonsa, ja pimeä pakeni mustiin varjoihin ison koneen taakse, mistä se taas pian valon hiipuessa tuntui hiipivän takaisin kaikkialle. Rako oli pohjatonta kuulakkaa sineä, missä kuusi tähteä tuikki troopillisella säihkyllä, ja niiden säteet soluivat kalpeana hohteena lieriön mustalle pinnalle. Woodhouse siirsi kattoa ja kaukoputken ääreen astuen käänsi pyörää ja toista, kunnes iso lieriö verkkaan kiertyi uuteen asentoon. Sitte hän tähysti löytäjästä, pienestä rinnakkaiskaukoputkesta, kohensi kattoa vielä hiukan, teki muutamia viimeisiä sovitteluja ja pani kellokoneiston käyntiin. Hän riisui takkinsa, sillä yö oli kovin helteinen, ja työnsi kohdalleen epämukavan istuimen, johon oli seuraaviksi neljäksi tunniksi tuomittu. Sitte hän huoahtaen mukaantui avaruuden ihmeitä tarkkailemaan.

Tähtitornissa ei nyt kuulunut hivaustakaan, ja lyhdyn liekki himmeni yhtämittaa. Ulkoa tunkeusi toisinaan jonkun eläimen säikähdystä tahi tuskaa ilmaiseva parahdus tahi kumppaniaan kutsuva huuto, lomassa malaiji- ja dajakkipalvelijain ääniä. Tuokion kuluttua miehistä yksi alotti omituisen veisaavan laulun, johon toiset ajoittain yhtyivät. Tämän jälkeen he näyttivät käyneen levolle, sillä siltä suunnalta ei kuulunut sen enempää, ja kuiskiva hiljaisuus kävi yhä inhemmaksi.

Kellokoneisto raksutti säännöllisesti. Moskiiton kimeä ininä tutkiskeli paikkaa ja kiihtyi Woodhousen voiteesta yhä kimeämmäksi. Lyhty sammui ja tähtitorni jäi mustaksi.

Woodhouse muutti sittemmin asentoaan, kun kaukoputken vitkallinen liikunto oli liiaksi supistanut hänen mukavuuttaan.

Hän oli tarkkaamassa muuatta pientä Linnunradan tähtisikermää, josta hänen esimiehensä oli yhdessä ollut näkevinään merkillistä värivaihtelua. Se ei kuulunut laitoksen vakinaiseen työhön ja siitä syystä kenties Woodhouse oli hartaasti kiintynyt tehtäväänsä. Hän oli unohtanut kaiken maallisen, koko huomio keskitettynä kaukoputken näköpiirin suureen siniseen kehään — kehään, johon näytti olevan siroteltuna lukematon paljous tähtiä, mustaa taustaansa vasten valoa säteileviä. Tähystellessään hän ikäänkuin tunsi itsekin käyvänsä ruumiittomaksi, kuin olisi hänkin leijumassa avaruuden eetterissä. Äärettömän kaukana häämötti tähystettävä punainen täplä.

Äkkiä tähdet katosivat. Pimeä sävähdys — nyt ne näkyivät jälleen.

"Omituista",, jupisi Woodhouse. "Lintu varmaankin."

Sama toistui ja heti jälkeenpäin tärisi iso lieriö kuin kolhaistuna. Sitte kajahutteli tähtitornin kupua jymisevät iskut. Tähdet näyttivät heilahtavan syrjään, kun kaukoputki — jota ei oltu kiinnitetty tapeillaan — liukui ympäri ja pois katon raosta.

"Hitto olkoon!" huudahti Woodhouse. "Mitä tämä?"

Jokin suhdaton musta ikäänkuin siivellä läpsäyttelevä olento näytti rimpuilevan kattoaukossa. Seuraavassa hetkessä oli rako taas avoin, ja Linnunradan pilkotteleva usma hohti lämpimänä ja kirkkaana.

Katon sisäpuoli oli pikimusta, ja ainoastaan raappiva ääni oli merkkinä tuntemattomasta tunkeilijasta.

Woodhouse oli kömpinyt jaloilleen. Tapauksen äkillisyys pani hänet vapisemaan rajusti ja hikoilemaan. Oliko olento, mikä olikaan, sisäpuolella vai ulkona? Se oli iso, olipa mitä tahansa muuta. Jotakin syöksähti kattoaukeaman poikitse, ja kaukoputki horjui. Hän säpsähti rajusti ja nosti käsivartensa ylös. Se siis oli tähtitornissa, hänen seuranaan. Nähtävästi se piteli kiinni katosta. Mikä lempo se oli? Saattoiko se nähdä hänet?

Hän seisoi ehkä minuutin tyhmistyneenä. Tuntematon peto kynsi kuvun lakea, ja sitte sipaisi jokin hänen kasvojaan ja hän näki tähtivalon hetkellisen kajastuksen öljyttyä nahkaa muistuttavalla iholla. Hänen vesipullonsa singahti pikku pöydältä pirstaleiksi.

Jonkun tuntemattoman lintu-olennon liihottelu muutaman metrin päässä kasvoistaan pimeässä herätti Woodhousessa sanomattoman epämieluisen tunteen. Maltettuaan mielensä hän päätteli sen joksikin yölinnuksi tahi isoksi yököksi. Kaiken uhalla hän tahtoi katsoa mikä se oli, ja siepaten tulitikun taskustaan hän raapaisi sitä istuimeensa. Välähti fosforisavuinen valojuova, tulitikku leimahti silmänräpäykseksi ja hän näki jättiläismoisen siiven pyyhältävän päin, vilahduksen harmaan ruskeaa karvaa, ja sai sitte iskun kasvoihinsa, tulitikkunsa menettäen. Isku oli tähdätty ohimoon ja terävä kynsi repäisi haavan leukaan asti. Hän hoippuroitsi ja kaatui, ja kuuli sammuneen lyhdyn sirujen helähtävän. Toinen isku seurasi hänen kaatuessaan. Hän oli puolittain pökerryksissään, hän tunsi lämpimän verensä virtaavan kasvoilleen. Vaistomaisesti tajusi hän tavotellun silmiään ja käännähtäen vatsalleen niitä suojellakseen yritti ryömiä kaukoputken turviin.

Hän sai taas iskun selkäänsä ja kuuli ihokkaansa ratkeavan; sitte ahdistaja tölmäsi lakeen. Hän työntyi niin pitkälle kuin pääsi puisen istuimen ja kaukoputken näkölasin rakoon, ja kääntyi niin että etupäässä jalat jäivät alttiiksi. Näillä hän ainakin saattoi potkia. Hän oli yhä ymmällä. Outo peto takoi pimeässä ja tarrasi kaukoputkeen, saaden sen tutisemaan ja koneiston ratisemaan. Kerran se lätki hänen lähellään, hän antoi hurjan potkauksen ja tapasi pehmeätä ruumista. Hän oli nyt hirveästi säikähdyksissään. Sen täytyi olla iso olento voidakseen noin huojutella kaukoputkea. Hetkisen kuvastui tähtivaloa vasten mustana pään hahmo, suipot pystykorvat ja harja niiden välissä. Se näytti hänestä yhtä isolta kuin kahlekoiran. Sitte hän äityi karjumaan apua niin äänekkäästi kuin kurkustaan sai.

Tällä hän yllytti olennon taas kimppuunsa. Hänen kätensä koski johonkin vieressään lattialla. Hän potkaisi, ja samassa tarttui terävä hammasrivi häntä nilkkaan. Hän kiljaisi taas ja yritti toisella jalallaan potkien vapauttaa toista. Sitte hän tapasi särkyneen vesipullon kädellään ja siepaten sen ponnistautui istualleen, hamuili pimeässä jalkaansa kohti ja sai kiinni samettisesta korvasta, joka oli kuin ison kissan. Hän oli tarttunut vesipulloa kaulasta ja mäjäytti sillä outoa elukkaa päähän. Hän uudisti iskun ja sitte sohi ja seuhtoi sen säröisellä päällä pimeässä missä päin päätteli pedon kasvojen olevan.

Pienet hampaat hellittivät, ja Woodhouse kiskaisi heti jalkansa vapaaksi ja potkaisi voimakkaasti. Hän tunsi karvan ja luun kuvottavaa hyllymistä saappaansa tiessä. Hänen käsivarttaan vihlaisi pureva repäisy ja hän läimäytti sen yli kasvoihin, kuten arveli, ja tapasi kosteata villaa.

Seurasi pysähdys; sitte kuului kynsien rapsetta ja raskaan ruumiin laahautuniista pois päin yli lattian. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota keskeytti ainoastaan hänen oma nyyhkyttävä hengityksensä ja nuolemiselta kuuluva lipotus. Kaikki oli mustaa paitsi tuikehtivan tähtitorniin kirjailema kattoaukeaman sininen suunnikas, jota vastaan kaukoputken huippu nyt näkyi varjokuvana. Hän odotti mielestään rajattoman ajan.

Oliko peto palaamassa? Hän tunnusteli housuntaskustaan tulitikkuja ja huomasi yhden jääneen. Hän yritti raapaista tätä, mutta lattia oli märkä, tikku sihahti ja sammui. Hän kirosi. Hän ei voinut nähdä missä ovi oli, jouduttuaan säihkinässä kokonaan suunniltaan. Tulitikun kihahdus oli säpsäyttänyt pedon taas liikkeelle. "Rynnäkköön!" hoilasi Woodhouse äkillisessä hilpeyden purkauksessa, mutta hyökkäystä ei enää kuulunut. Se oli kai saanut vammoja särkyneestä pullosta.

Hän tunsi säjöilevää kipua nilkassaan. Luultavasti siitä vuosi verta. Hän arvaili tokko se pystyäsi kannattamaan, jos yrittäisi nousta seisomaan. Ulkona oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut mitään liikettä. Nuo uniset tomppelit eivät olleet kuulleet siipien läikinää eivätkä hänen huutojaan. Oli turha tuhlata voimiaan huutamiseen. Hirviö sätkytti siipiään ja sai hänet kavahtamaan puolustusasentoon. Hän satutti kyynäspäänsä istuimeen ja tämä rämähti kumoon. Hän kirosi tätä, ja kirosi sitte pimeyttä.

Äkkiä näytti soikea tähtivalon pälvi keijuvan edes takaisin. Oliko hän pyörtymässä? Pyörtyä ei saisi millään muotoa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen pysyäkseen tajullaan. Mihin oli ovi joutunut? Hän arveli voivansa saada suunnista selvän kattoaukeamassa näkyvien tähtien kautta. Kohdalla oleva sikermä oli Jousimiehessä ja kaakossa; ovi oli pohjoisessa — vai oliko se luoteisessa? Hän koetti ajatella. Jos saisi oven auki, niin pääsisi kenties peräytymään. Peto saattoi olla haavottunut. "Kuuleppas!" hän ärähti, "jos sinä et käy päälle, niin minä hyökkään."

Sitte alkoi olento kiivetä ylös tähtitornin seinää, ja hän näki sen mustan hahmon vähitellen peittävän kattoaukeaman. Peräytyikö se? Hän unohti oven ja katseli miten kupu naristen liikkui. Jollakin tavoin oli hän nyt käynyt rohkeammaksi ja rauhallisemmaksi. Hän tunsi omituista riudutusta. Selväpiirteinen valopälvi, jonka poikki musta muoto liikehti, näytti pienenemistään pienenevän. Tuo oli kummallista. Häntä alkoi kovasti janottaa, eikä hän kuitenkaan tuntenut halua hankkia juotavaa. Hän oli lipuvinaan alas pitkää suppiloa.

Hän tunsi kirvelevää poltetta kurkussaan ja huomasi sitte että oli ilmi päivä ja että dajakkipalvelija omituisin ilmein silmäili häntä, Sitte näkyi Thaddyn kasvojen yläosa ylösalaisin. Lystikäs mies tuo Thaddy, kun kävelee noin päin! Pian hän älysi aseman paremmin ja huomasi päänsä olevan Thaddyn polvella, tämän antaessa hänelle konjakkia. Ja sitte hän näki kaukoputken näkölasin punaisten tahrojen ryvettämänä. Hän alkoi muistaa.

"Oletpa tehnyt kaunista siivoa täällä tähtitornissa", virkkoi Thaddy. Dajakkipoika vatkasi munaa konjakkiin. Woodhouse nautti annoksen ja nousi istualleen. Hän tunsi vihlovan kivun säjäyksen. Hänen nilkkansa oli sidottu, samoin käsivartensa ja toinen puoli kasvojaan. Punaisiksi tahrautuneita lasin sirpaleita oli lattialla, istuin oli kumossa ja vastakkaisen seinän vierellä näkyi tumma lammikko. Ovi oli auki, ja hän näki vuoren harmaan huipun sinisen taivaan kirkasta taustaa vasten.

"Hyi!" puhkui Woodhouse. "Kuka täällä on tappanut vasikoita? Viekää minut pois."

Sitte hän muisti hirviön ja tappelunsa.

"Mikä oli se?" hän sanoi Thaddylle. "Kummitus, jonka kanssa taistelin?"

"Itse sen paremmin tiedät", vastasi toinen. "Mutta älähän toki nyt sillä mieltäsi rasita. Ota vielä kulaus."

Thaddy oli sentään hyvinkin utelias, ja oli kovaa taistelua velvollisuuden ja halun välillä pysytellä Woodhouse hiljaisena, kunnes hänet saatiin koreasti vuoteeseensa nukkumaan runsaan lihamehuannoksen jälkeen minkä Thaddy oli otolliseksi katsonut. Myöhemmällä he haastelivat seikkailusta.

"Se oli", selitteli Woodhouse, "enemmän ison yökön kuin minkään muun kaltainen. Sillä oli lyhyet suippokorvat, pehmeä turkki ja nahkamaiset siivet. Hampaat olivat pienet, mutta hiton terävät, eivätkä leuat voineet olla järin lujat tai muutoin olisi se purrut läpi nilkan."

"Melkein onkin", ilmotti Thaddy.

"Se tuntui sätkivän kynsillään jokseenkin vapaasti. Siinä jokseenkin kaikki mitä pedosta tiedän. Keskustelumme oli niin sanoakseni likeinen, vaan ei kuitenkaan tutunomainen."

"Dajakit höpisivät isosta kolugosta, klang-utangista — mikä se sitten lieneekään. Se ei usein ahdista ihmistä, mutta sinä varmaankin sait sen rauhattomaksi. Ne sanovat että löytyy iso kolugo ja pieni kolugo ja vielä jokin muu koluajalta kuuluva. Ne kaikki lentävät öisin. Itse tiedän täällä löytyvän lentäviä kettuja ja siivekkäitä maki-apinoita, mutta ne eivät ole mitään kovin isoja elukoita."

"On enemmän asioita taivaassa ja maassa", sanoi Woodhouse — ja Thaddy huokasi tällaisessa kohdassa valittua sitaattia [Hamletin tunnettu huomautus Horatiolle] — "ja eritoten Borneon metsissä, kuin viisaustieteissämme uneksitaankaan. Ylipäätään, jos Borneon eläinkunta syytää vielä lisää uutuuksia niskaani, niin soisin sen mieluummin tapahtuvan muulloin kuin ollessani työssä tähtitornissa yöllä ja yksinäni."

ELÄINTENTÄYTTÄJÄN ENNÄTYKSIÄ.

Tässä on muutamia eläintentäyttämistaidon salaisuuksia, Ne kertoi eläintentäyttäjä minulle pöyhistelevällä päällä ollessaan. Hän kertoi ne minulle ensimäisen ja neljännen whiskylasin välillä, jolloin mies ei enää ole varovainen eikä vielä päissään. Me istuimme hänen kopissaan kahden; hänen kirjastonsa se oli, vieras- ja ruokahuoneensa, säleverhon erottama, mitä näköön tuli, siitä meluisesta sopesta, missä hän ammattiaan harjotti.

Hän istui päällystetyssä tuolissa, ja milloin ei syydellyt vastahakoisia kivihiilen muruja tulipesään niillä, piti jalkansa — joissa hänellä oli sandaalien tapaan kankaisen tohveliparin pyhät jäännökset — poissa tieltä tulisijan reunuksella lasisilmäin seassa. Ja hänen housunsa, sivumennen sanoen — vaikk'ei niillä ole mitään tekemistä hänen ennätystensä kanssa — olivat mitä kamalinta keltaista ristiraitaista villakangasta, jollaisia siihen aikaan tehtiin kun isämme käyttivät poskipartaa ja vannehameet vallitsivat maassa. Tukka oli musta, kasvot rusottavat ja silmät tulisen ruskeat, ja takki oli etupäässä rasvaa samettisella pohjalla. Piipussa oli sulotarten koristama porsliinipesä, ja silmälasit keikkuivat aina viistossa, vasen silmä tuikeasti tähystämässä paljaaltaan, pienenä ja läpitunkevana; oikea lasin läpi hämärästi kuvastumassa suurentuneena ja lauhkeana. Tähän tapaan hänen haastelunsa kävi: "Ei ole ollut koskaan ketään joka voi täyttää niin kuin minä, Bellows, ei koskaan. Olen täyttänyt elefantteja ja olen täyttänyt hyönteisiä, ja ne ovat näyttäneet vain eloisammilta ja paremmilta siitä. Ja olen täyttänyt ihmisiä — etupäässä lintujen tutkimista harrastaneita. Mutta kerran olen täyttänyt neekerin.

"Ei, sitä vastaan ei ole lakia. Minä laitoin kaikki sormet oikoisiksi ja käytin häntä hattutelineenä, mutta tuo Homersby hupsu teki hänen kanssaan kerran myöhään yöllä riidan ja tärveli hänet. Se tapahtui ennen sinun tänne muuttoasi. On vaikea saada nahkoja, muutoin tekisin toisen.

"Vastenmielistä? Ei minusta. Pikemmin on eläintentäyttämistaito kelvollinen kolmas keino hautauksen ja ruumiinpolton lisäksi. Voisi pitää kaikki rakkaat omaisensa luonansa. Tuollainen pitkin taloa aseteltu korutavara olisi yhtä hyvää kuin melkein mikä seura tahansa ja paljoa vähemmän kuluttavaa. Niihin voisi sovittaa kellolaitteen kaikenmoisia tehtäviä varten.

"Tietysti ne olisivat öljyttävät, mutta ei niiden tarvitsisi kiiltää enempää kuin monet ihmiset luonnostaan. Vanhan Manningtreen kalju pää… Ainakin voisi niille keskeytyksittä jutella. Tädeillekin.

"Eläintentäyttämisellä on suuri tulevaisuus edessään, ole varma siitä. On kivettyneitä…"

Hän vaikeni äkkiä,

"Ei, minun ei sopine puhua sinulle siitä." Hän imi miettiväisenä piippuaan. "Kiitos, kaada vain. Ei liiaksi vettä.

"Tietysti ei se mitä sinulle nyt sanon mene sen pitemmälle. Tiedäthän että olen tehnyt joitakuita drontteja ja ison ruokin? Et! Nähtävästi olet vast'alkava eläintentäyttämisessä. Hyvä ystävä, puolet maailman isoista ruokeista ovat jokseenkin yhtä alkuperäisiä kuin Pyhän Veronikan nenäliina, kuin Trevesin pyhä kaapu. Me teemme niitä jouhiuikujen höyhenistä ja sen semmoisista. Ja isot ruokinmunat samaten!"

"Hyväinen aika!"

"Niin juuri, me teemme niitä hienosta porsliinista. Se se maksaa vaivan. Niistä saa — yhdestäkin vastikään maksettiin 300 puntaa. Se oli luullakseni todella oikea, mutta tietysti ei voi koskaan olla varma. Se on peräti hienoa työtä, ja jälkeenpäin on ne tehtävä tomuttuneiksi, sillä yhdelläkään tuollaisen kallisarvoisen munan omistajalla ei konsanaan ole uskallusta sitä puhdistaa. Se on tämän liikkeen vahvana puolena. Jos epäilevätkin munaa, niin heitä ei haluta tutkia sitä liian tyystin. Se on parhaimmillaankin ylen haperaa omaisuutta.

"Et tiennyt että eläintentäyttämistaito kohoo niin korkealle. On se korkeammallekin kohonnut, poikaseni. Olen kilpaillut itse luonnon käsien kanssa. Yksi alkuperäisistä isoista ruokeista" — hänen äänensä aleni kuiskaukseksi — "yksi alkuperäisistä isoista ruokeista on minun tekemäni.

"Ei. Sinun täytyy perehtyä lintujentutkimiseen ja ottaa itse selville mikä se niistä on. Mutta jatkaakseni, onpa puoleeni kääntynyt ryhmä kauppiaitakin, jotta täyttäisin Islannin pohjoispuolella olevista tutkimattomista kallioluodoista jonkun näillä muinaisajan linnuilla. Ehkä — joskus. Mutta minulla on parhaillaan toinen pikku tehtävä käsillä. Oietko milloinkaan kuullut dinorniksesta?

"Se on noita Uudessa Seelannissa äskettäin sukupuuttoon kuolleita jättiläislintuja. 'Moaksi' sitä alkuasukkaat kutsuvat, Niistä nimittäin on löydetty luita ja muutamista nevoista höyheniäkin ja kuivia nahan palasia. No niin, minä aijon — no, turhapa siitä on sinulle salaisuutta tehdä — aijon väärentää täydellisen täytetyn moan. Tiedän siellä miehen joka on sen löytävinään jonkinlaisesta mätänemistä estävästä suosta ja sanoo täyttäneensä sen oitis, kun se uhkasi hajota käsiin. Höyhenet ovat eriskummallisia, mutta minulla on ovela keino kärvennellä kamelikurjen sulan palasia. Niin, siitä se outo haju minkä huomasit. Petos voidaan keksiä vain mikroskopilla, ja tuskinpa huolitaan sitä varten repiä pilalle hyvin säilynyttä kappaletta.

"Tällä tavalla, näetsen, minä pieneltä osaltani avittelen tieteen edistystä.

"Mutta kaikki tämä on pelkkää luonnon matkimista, Olen aikoinani tehnyt enemmänkin. Olen — vienyt voiton luonnosta."

Hän pudotti jalkansa alas tulisijan reunustalta ja kumartui tutunomaisesti minun päin. "Olen luonut lintuja", hän sanoi matalalla äänellä. " Uusia lintuja, Parannuksia. Erilaisia kuin yksikään ennen nähty lintu."

Hän otti entisen asentonsa vaikuttavan vaitiolon seuratessa.

"Luomakunnan rikastuttamista — ky-yllä. Jotkut tekemistäni linnuista olivat uusia mesilinnun lajeja ja sangen ihania pikku olentoja, mutta toiset taasen suorastaan hupaisia, Hupaisin luullakseni oli Anomalopteryx Jejuna. Jejunus-a-um — tyhjä — niin kutsuttu syystä ettei sen sisällä tosiaankaan ollut mitään; läpeensä tyhjä lintu — täytettä lukuunottamatta. Olento on nyt vanhalla Javversilla, ja hän lienee siitä yhtä ylpeä kuin minä. Se on mestariteos, Bellows. Sillä on kaikki pelikaanin tyhmä kömpelyys, kaikki papukaijan juhlallinen arvokkuuden puute, kaikki flamingon laiha isoraajaisuus, kaikki mandarinisorsan ylenpalttinen kirjavuus. Uhkakomea lintu. Minä tein sen haikaran ja tukaanin luurangoista ja sekalaisesta höyhenvalikoimasta. Moinen eläintentäyttely on puhdasta iloa, Bellows, todelliselle ammattimiehelle.

"Miten tulin sen tehneeksi? Aihe oli yksinkertainen kylläkin, kuten kaikkien suurten keksintöjen. Muuan noita nuoria neroja, jotka kirjottelevat tieteellisiä pätkiä sanomalehtiin, sai käsiinsä saksankielisen lentolehtisen Uuden Seelannin linnuista ja käänsi osan siitä sanakirjan ja syntyperäisen älynsä avulla — hän lienee ollut kovin suuresta perheestä ja pienistä vanhemmista — ja hän joutui sekaannuksiin — elävästä apteryxistä ja sukupuuttoon kuolleesta anomalopteryxistä; puhui viittä jalkaa korkeasta linnusta, joka eleli Pohjois-Islannin tiheiköissä, oli harvinainen, arka, vaikeasti tavattava, ja niin edespäin. Javvers, joka kerääjäksikin on ihmeteltävän tietämätön mies, luki nämä pätkät ja vannoi hankkivansa itselleen moisen otuksen hinnalla millä tahansa. Pisti välittäjät ahtaalle tiedusteluillaan. Se osottaa mitä mies saa aikaan itsepintaisuudella — tahdonvoimalla. Tässä oli lintujen kerääjä, joka vannoi hankkivansa kappaleen lintulajia jota ei ollut olemassa, jota ei ollut koskaan löytynyt ja joka pelkästä oman viheliäisen kömpelyytensä häpeästä ei varmaankaan olisi olemassa nyt, jos voisi asialle mitään. Ja hän sai sen. Hän sai sen."

"Lisää whiskyä, Bellows?" kysyi eläintentäyttäjä, irtautuen tahdonvoiman ja keräilevän mielenlaadun merkillisyyksien hetkellisestä mietiskelystä. Ja saatuaan lasinsa täyteen hän ryhtyi kertomaan minulle miten paikkaili kokoon mitä viehättävimmän merenneidon, ja miten muuan kiertävä saarnaaja, joka sen takia ei saanut kuulijakuntaa, Burslemin markkinoilla murskasi sen, koska se oli epäjumalan palvelusta tahi pahempaa. Mutta koska tämän jutun kaikkien osallisten, luojan, säilyttäjän ja tuhoajan välinen keskustelu oli kauttaaltaan sopimatonta julkisuuteen, niin tämän hauskan tapauksen täytyy vielä jäädä painattamatta.

Keräilijäin outoihin aloihin perehtymätön lukija on taipuvainen epäilemään eläintentäyttäjääni, mutta mitä isoihin ruokinmuniin ja väärin täytettyihin lintuihin tulee, niin huomaan että hänen selityksensä ovat etevien lintutieteellisten tutkijain vahvistamia. Ja kuvaus tuosta Uuden Seelannin linnusta ilmestyi totisesti eräässä moitteettoman maineen saaneessa aamulehdessä, sillä eläintentäyttäjällä on numero hallussaan ja hän näytti sen minulle.

KAMEELIKURKIKAUPPAA.

"Lintujen hinnoista puhuessa, olenpa nähnyt kameelikurjen maksavan kolmesataa puntaa", sanoi eläintentäyttäjä tarinoidessaan nuoruutensa matkustuksista. "Kolmesataa puntaa!"

Hän tähysteli minua silmälasiensa yli. "Ja toisenkin, josta ei huolittu neljääsataa."

"Ei", hän sanoi, "niissä ei ollut mitään erityisen rodun merkkejä. Ne olivat vaan tavallisia kameelikurkia. Olivat hieman värinsäkin menettäneitä — ruokahoidon vuoksi. Eikä ollut mitään rajotettua saantiakaan. Olisi luullut viiden kameelikurjen olleen halvassa hinnassa Taka-Intiasta tulevalla laivalla. Mutta seikka oli se että yksi niistä oli niellyt timantin.

"Mies, jolta se sen sai oli Sri Mollini padisha, hirmuinen keikari, voisi sanoa pääkaupunkilaiskeikari kantapäästä kaulaan, ja sitte ruma musta pää ja pyllähtelevä turbaani, jossa tämä timantti välkkyi. Linnun peijakas noukkasi sen ja kun mies nosti hälinän se kai älysi tehneensä väärin ja meni toisten joukkoon säilyttääkseen tuntemattomuutensa.

"Kaikki tapahtui minuutissa. Minä olin ensimäisiä saapumaan, ja siinä tuo pakana ruikutti jumaliaan ja kaksi merimiestä sekä lintujen hoitaja nauroivat pakahtuakseen. Se oli lystikäs tapa menettää timanttinsa. Lintujen hoitaja ei ollut sattunut juuri silloin saapuville, joten hän ei tiennyt mikä lintu kolttosen teki. Aivan hukassa siis. Totta puhuen en ollut puoleksikaan pahoillani. Tuo mokoma oli kerskunut timanttipahaisestaan siitä asti kuin laivaan tuli.

"Tuollainen asia kulkee siunaaman ajassa laivan keulasta perään. Jokainen puhui siitä. Padisha meni alas kajuuttiin tunteitaan salatakseen. Päivällisellä — hän söhri suihinsa oman pöydän ääressä kahden muun hindun kanssa — kapteeni pyrki irvistelemään hänelle siitä ja hän joutui kovaan kiihkoon. Hän kääntyi istuimellaan ja puhui korvaani. Hän ei ostaisi lintuja; hän tahtoisi timanttinsa. Hän vetosi oikeuksiinsa Englannin alamaisena. Hänen timanttinsa täytyi löytyä. Hän oli luja siinä. Hän valittaisi Ylähuoneeseen. Lintujen hoitaja oli noita pölkkypäitä, joihin ei missään nimessä saa uutta ajatusta mahtumaan. Hän torjui kaikki ehdotukset minkäänlaisesta lääkäröimisestä. Hänen ohjeinaan oli ruokkia niitä sillä ja sillä tavalla ja kohdella niitä sillä ja sillä tavalla, ja poikkeeminen niiden ruokkimisesta sillä ja sillä tavalla ja niiden kohtelemisesta sillä ja sillä tavalla saattoi toimittaa hänelle potkut toimestaan. Padisha oli vaatinut mahapumppua — vaikk'eihän sitä voi linnulle tehdä. Tämä padisha oli päntännyt päähänsä runsaat määrät pintapuolista lakituntemusta, kuten bengali vietävät yleensä, ja hoki hakevansa pidätysoikeuden lintuihin, ja sen semmoista. Mutta muuan vanhempi mies, joka sanoi poikansa olevan Lontoossa asianajajana, kiisti sen mitä lintu nielee ipso facto jäävän eriämättömäksi osaksi linnusta, ja padishan ainoan keinon olevan etsiä vahingonkorvausta, ja siinäkin tapauksessa saattaisi olla mahdollista todistaa hänen oman huolimattomuutensa myötävaikuttaneen vahingon aiheutumiseen. Hänellä ei ollut mitään menettelyvapautta kameelikurkeen nähden joka ei ollut hänen omansa. Tuo sai padishan suunniltaan, etenkin kun useimmat meistä mielipiteenään lausuivat että tämä käsitys oli ainoa järjellinen. Laivassa ei ollut ainoatakaan lakimiestä kysymystä ratkaisemassa, joten puhelimme kaikki kutakuinkin vapaasti. Vihdoin Adenista lähdettyä hänkin näytti taipuneen yleiseen mielipiteeseen ja meni vaivihkaa hoitajan luo tekemään tarjouksen kaikista viidestä kameelikurjesta.

"Seuraavana aamuna nousi aamiaispöydässä aika metakka. Miehellä ei ollut mitään valtuutta lintujen myymiseen eikä mikään mahti saanut häntä ottamaan sellaista kuuleviin korviinsakaan; mutta hän kuului kertoneen padishalle että muuan puoliverinen europalainen nimeltä Potter oli jo tehnyt hänelle tarjouksen, ja sillä perusteella padisha meidän kaikkien edessä syytti Potteria kunniattomaksi. Mutta luulenpa että useimmat meistä katsoivat Potterin menetelleen hyvinkin nokkelasti, ja tiedän että kun Potter ilmaisi Adenista lähettäneensä Lontooseen lintujen omistajille sähköteitse ostotarjouksen ja saavansa vastauksen Suetsiin, minä hyvänlaisesti kirosin menetettyä tilaisuutta.

"Suetsissa padisha puhkesi kyyneliin — todellisiin karpaloitseviin kyyneliin — kun Potterista tuli lintujen omistaja, ja tarjosi hänelle suoraapäätä kaksisataa viisikymmentä puntaa koko erästä, enemmän kuin kaksisataa prosenttia Potterin maksamasta hinnasta. Potter sanoi ennen menevänsä hirteen kuin luopuvansa höyhenestäkään — aikovansa tappaa ne yksitellen ja etsiä timantin; mutta jälkeenpäin punnittuansa asiaa hän hiukan pehmeni. Hän oli pelaaja ennen kaikkea tämä Potter, hieman omituinen kortinlyönnissä, ja tällainen onkimisarvonta oli kai vasiten omiaan hänen ohjelmaansa. Ainakin hän leikin innossa tarjoutui myymään linnut erikseen eri henkilöille huutokaupalla, pohjahintana 80 puntaa linnulta. Mutta yhden niistä hän sanoi aikovansa pitää omaa onneansa koettaakseen.

"Ota huomioon että timantti oli kallisarvoinen — eräs pikkarainen juutalais-ukko, timanttikauppias, joka oli matkassamme, oli arvioinut sen kolmeen neljään tuhanteen, padishan näyttäessä sitä hänelle — ja tämä kameelikurkipeluun aate tarttui lujasti mieliin. Sattuipa että minä olin parina kertana ollut puheissa kameelikurkien hoitajan kanssa kaikenlaisista asioista, ja aivan sattumalta hän oli sanonut erään linnuista käyneen huonovointiseksi, ja hän epäili huonoa ruuansulatusta. Sillä oli yksi häntäsulka miltei kauttaaltaan valkea, joten se oli tunnettavissa, ja kun siis seuraavana päivänä huutokauppa alkoi siitä, minä korottaa tohautin padishan kahdeksankymmentäviisi yhdeksäänkymmeneen. Taisin olla hiukkasen liian varma ja kiihkeä tarjouksessani ja jotkut toisista äkkäsivät minun vainunneen jotakin. Ja padisha äityi tavottamaan lintua kuin järkensä menettänyt. Vihdoin juutalainen timanttikauppias sai sen 175 punnasta ja padisha huusi 180 juuri vasaran pudottua pöytään — niin Potter selitti. Kaikessa tapauksessa juutalainen sen sai, ja siinä paikassa hän haki pyssyn ja ampui sen. Potter nosti sen päiväisen mekkalan, sanoen sen vaikeuttavan toisien kolmen myyntiä, ja padisha tietysti käyttäysi kuin löyhkäpää; mutta kaikki olimme hirmuisessa kiihkossa. Olinpa iki iloissani, sen takaan, kun leikkely ei saanutkaan mitään timanttia näkyviin — iki iloissani. Olin itse mennyt sataanneljäänkynnneneen.

"Pikku juutalainen käyttäysi kuten juutalaiset yleensä — hän ei näyttänyt olevan erityisemmästi millänsäkään huonosta onnestaan; mutta Potter kieltäysi pitkittämästä huutokauppaa ennen kuin oli sovittu ettei tavaroita luovutettaisi myynnin ollessa kesken. Pikku juutalainen tahtoi kiistää että tapaus oli poikkeuksellinen, ja koska mielipiteet sattuivat jokseenkin tasan, niin toimitus lykättiin seuraavaan aamuun. Meillä oli vilkas päivällispöytä sinä päivänä, usko pois, mutta lopulta Potter sai tahtonsa tapahtumaan, koska oli järkeen menevää että hänen oli turvallisinta pitää kaikki linnut ja että meidän piti antaa hänelle jonkin verran vastinetta urheilijamaisesta käytöksestään. Ja se vanha herrasmies, jonka poika oli lakimies, sanoi tuumiskelleensa asiaa päin ja toisin ja vahvasti epäilevänsä, eikö linnun tultua avatuksi ja timantin löydetyksi sitä pitänyt antaa takaisin oikealle omistajalle. Muistan vetäneeni esille että tähän kohtaan ulottui aarteenlöytöä koskeva laki — niinkuin asianlaita totisesti olikin. Syntyi kuuma väittely ja me sovimme siitä että oli toden teolla hupsua tappaa lintu laivan kannella. Sitte vanha herrasmies, ryhtyen laajasti lavertelemaan lakitiedettä, yritti tehdä selväksi että myynti oli arpajaisten pitoa ja laitonta, ja vetosi kapteeniin; mutta Potter sanoi myyvänsä linnut pelkästään kameelikurkina. Hän ei tahtonut kaupita timantteja, hän sanoi, eikä tarjonnut sitä houkutukseksi. Hänen kaupaksi asettamansa kolme lintua eivät sikäli kuin hän osasi tietää ja uskoa sisältäneet timantteja. Se oli siinä jonka hän piti — niin hän toivoi.

"Hinnat olivat siitä huolimatta korkealla seuraavana päivänä. Nousun aiheutti tietysti se että nyt oli neljä mahdollisuutta viiden asemesta. Linnut peijakkaat nousivat keskimäärin 227 puntaan, eikä tämä padisha, kumma kyllä, hankkinut ainoatakaan niistä itselleen — ei ainoatakaan. Hän piti liian suurta hälinää, ja kun olisi pitänyt tehdä tarjouksia hölisi pidätysoikeuksista; sitäpaitsi oli Potter hieman liian tuikea häntä kohtaan. Yksi joutui eräälle hiljaiselle upseerille, toinen tuolle pikku juutalaiselle, ja kolmannen saivat laivan koneenkäyttäjät yhtiössä. Ja sitte Potterin näytti äkkiä tulevan surku kauppojansa ja hän sanoi heittäneensä menemään varmat tuhannen puntaa ja varsin luultavasti saavansa tyhjän arvan ja aina olleensa pöhkö, mutta kun minä menin häntä pikkuisen haastattamaan, aikoen saada hänet panemaan viimeisen mahdollisuutensa puoliksi, niin huomasin hänen jo myyneen pidättämänsä linnun eräälle valtiomiehelle, joka oli lomakautenaan käynyt tutkimassa intialaisia tapoja ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tuo viimeinen oli se kolmensadan punnan lintu. No, kolme noita mokomia vietiin maihin Brindisissä — vaikka vanha herrasmies intti sen olevan tulliasetusten rikkomista — ja Potter ja padisha astuivat myös maihin. Hindu näytti olevan puolittain päästään vialla nähdessään rakkaan timanttinsa menevän niin sanoakseni sen ja tämän tien. Herkeämättä hoki hän hankkivansa pidätysoikeuden — hänellä oli se aivoihinsa lyöttyneenä — ja antoi nimensä ja osotteensa lintujen ostajille, jotta he tietäisivät minne lähettää hänen timanttinsa. Yksikään heistä ei halunnut hänen nimeään eikä osotettaan, eikä suostunut omaa olopaikkaansa ilmoittamaan. Kävipä siinä aika suukopu — laivasillalla. Kaikki lähtivät eri junilla. Minä jatkoin matkaani Southamptoniin ja näin siellä maihin astuessani linnuista viimeisen; se oli tuo koneenkäyttäjien ostama ja seisoi komentosillan lähellä isossa tavaravasussa, näyttäen niin luisevalta ja hullunkuriselta puitteelta kallisarvoiselle timantille kuin konsanaan saa nähdä — jos se oli puitteena kallisarvoiselle timantille.

" Miten se päättyi? Oh! niin vaan. Niin — kenties. Tosiaankin, eräs seikka vielä voi olla valaistukseksi. Noin viikkoa jälkeen maihin tuloani minä kävelin Regent-katua ostoksillani, ja kenenkä näinkään käsikynkässä mitä iloisimmalla tuulella patikoivan edelläni muun kuin padishan ja Potterin. Kun sitä ajattelee — —

"Niin. Olen sitä ajatellut. Ei vain, katsos, ole epäilemistäkään siitä että timantti oli oikea. Ja padisha oli ylhäinen hindu. Olen nähnyt hänen nimensä sanomalehdissä — usein. Mutta tokko lintu todella nieli timantin, se on toinen asia, kuten sanot."

AARRE METSÄSSÄ.

Kanootti lähestyi nyt maata. Lahti laveni ja riutan vaahtoavassa aallokossa ilmaisi aukeama pienen joen suun olevan kohdalla; jalan astumattoman metsän tiheämpi ja tummempi vehreys osotti sen juoksua alas etäistä rinnettä. Metsä ulottui tässä rannan hietikkoon asti. Kaukana taampana, häämyisinä ja melkein pilvimäisinä piirteiltään, nousivat vuoret kuin jäätyneet aallot. Meri oli tyven, paitsi melkein huomaamatonta kohoilua. Aurinko paahtoi täydeltä terältä.

Kaiverruksilla kirjailtua melaa pitelevä mies pysähtyi. "Sen pitäisi olla täällä jossakin", hän huomautti. Hän veti melan kanoottiin ja antoi käsivartensa valahtaa polville.

Toinen mies oli istunut kanootin keulassa, tiukkaan tähystellen maata. Hänellä oli keltainen paperiarkki polvellaan.

"Tules katsomaan tätä, Evans", hän pyysi.

Kumpainenkin puhui matalalla äänellä ja heidän huulensa olivat sierottuneet ja kuivat.

Evansiksi nimitetty mies tuli hoipertaen pitkin kanoottia kunnes saattoi katsella toverinsa olan yli.

Paperi oli järeästi töherretyn kartan näköinen. Paljosta laskoksille taittamisesta se oli rutistunut ja miltei hajalle kulunut, ja toinen mies piteli virttyneitä kappaleita yhdessä repeytymäin kohdalta. Siitä saattoi hämärästi erottaa melkein haihtuneena lyijykynäpiirroksena lahden ääriviivat.

"Tässä", virkkoi Evans, "on riutta ja tässä on aukeama." Hän siirsi peukalonsa kynttä kartalla. "Tämä käyrä ja polveileva viiva on joki — kelpaisipa siitä nyt saada siemaus! — ja tämä tähti on itse paikka."

"Katsos tätä pisteviivaa", sanoi karttaa pitelevä mies; "se on suora viiva, ja se kulkee riutan halkeamasta palmupuurykelmään. Tähti tulee juuri siinä missä se leikkaa jokea. Meidän täytyy panna merkille paikka meloessamme lantaisiin."

"Minua ihmetyttää", tuumi Evans tovin kuluttua, "mitä nämä pienet merkit tässä alhaalla ovat. Näyttävät talon asemakaavalta tahi sellaiselta; mutta mitä kaikki nämä sinne tänne viittovat ajatusviivat pyhittävät, sitä en osaa aavistaa. Ja mitä kirjotusta tuossa on?"

"Kiinankieltä", selitti karttaa pitelevä.

"Tietysti niin! Hän oli kiinalainen", myönsi Evans.

"Ne kaikki olivat", lisäsi kartan pitelijä.

Molemmat istuivat muutaman minuutin maihin tuijottaen, kanootin ajelehtaessa verkalleen. Sitte Evans vilkaisi melaan.

"Sinun vuorosi meloa nyt, Hooker", hän muistutti.

Ja toinen käänsi karttansa tyynesti kokoon, pisti sen taskuunsa, siirtyi varovasti Evansin ohi ja alkoi meloa. Hänen liikkeensä olivat raukeat kuin melkein lopulleen voimansa uuvuttaneen miehen.

Evans istui silmät puoli ummessa, katsellen koralliriutan kuohuisen hyrskyn hiipimistä lähemmä ja lähemmä. Taivas oli nyt kuin ahjo, sillä aurinko alkoi olla korkeimmillaan. Vaikka he olivat niin lähellä aarretta, hän ei tuntenut riemua mitä oli odottanut. Asemakaavan anastamiseksi kestetyn nujakan kiihkeä jännitys ja pitkällinen öinen matka varustamattomassa kanootissa mannermaalta oli, hänen omia sanojaan käyttääkseen, "saanut sen kuivumaan". Hän koetti reipastuttaa itseään kohdistamalla mielensä kultakankiin, joista kiinalaiset olivat puhuneet, mutta se ei pysynyt niissä; se palasi päätähavin ajattelemaan joessa lorisevaa suolatonta vettä ja huulien ja kurkun miltei sietämätöntä kuivuutta. Meren tasainen loiskuminen riutalle kävi nyt kuuluviin, ja sillä oli miellyttävä sointu hänen korvissaan; vesi lipatti kanootin kylkeen ja mela tippuili joka vetäisyn välillä. Hän alkoi torkkua.

Hän tajusi vielä hämärästi ympäristönsä, mutta omituinen unikudos punoutui hänen aistimuksiinsa, Jälleenkin oli yö jona hän ja Hooker olivat päässeet kiinalaisten salaisuuden perille; hän näki puut kuutamossa, pikku nuotion ja kolmen kiinalaisen mustat hahmot — joita toisaalta kuutamo hopeoitsi ja toisaalta liekkien roihu punasi — ja kuuli heidän puhelevan kiinalaisenglantia - sillä he olivat eri maakunnista kotoisin. Hooker oli ensin älynnyt heidän keskustelunsa suunnan ja viitannut häntä kuuntelemaan. Katkelmia keskustelusta jäi kuulematta ja katkelmia käsittämättä. Espanjalainen kaljuuna Filippineiltä toivottomasti karilla, sen aarre haudattuna vastedes noudettavaksi, siinä tarinan tausta; haaksirikkoutunut taudin harventama miehistö, riita tahi käsirysy, ja kurin puute, ja viimein veneisiinsä lähteminen tietymättömiin jääden. Sitte Tshang-hi vain vuosi takaperin maissa samoillessaan oli tavannut kaksisataa vuotta kätkössä olleet kanget, karannut junkistaan ja suunnattomalla työllä haudannut ne uudestaan yksinänsä, mutta peräti turvallisella tavalla. Hän pani suurta painoa tälle turvallisuudelle — se oli hänen salaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua palatakseen ja ne ylös kaivaakseen. Äkkiä pikku kartta liehahti ja äänet alenivat. Oiva juttu kahden haaksirikkoutuneen brittiläisen vetelehtijän kuultaviin! Evansin uni siirtyi hetkeen jolloin hänellä oli Tshang-hin kankipalmikko kädessään. Kiinalaisen henki tuskin on pyhä kuten europalaisen. Tshang-hin viekkaat pienet kasvot, ensin tuikeat ja raivokkaat kuin säikähdytetty käärme, ja sitte pelokkaat, petolliset ja surkeat, kävivät unessa valtaisen näkösälle. Lopulta Tshang-hi oli irvistänyt, mitä käsittämättömimmällä ja ylen oudolla tavalla. Yhtäkkiä tapausten sarja sukeusi kovin epämieluiseksi, kuten unessa väliin käy. Tshang-hi sopotti häntä uhaten. Hän näki unissaan kasoittain kultaa, ja Tshang-hin ehättävän väliin ja ponnistelevan pidättääkseen häntä loitompana. Hän tarrasi Tshang-hia kankipalmikkoon — miten iso tuo keltainen vinosilmä olikaan, ja miten hän rimpuili ja irvisteli! Hän yhä kasvoi isommaksikin. Sitte kiiltävät kultakasat muuttuivat tohisevaksi ahjoksi, ja jättiläismäinen paholainen, hämmästyttävästi Tshang-hin näköinen, isoa mustaa häntää lukuunottamatta, alkoi syöttää häntä hiilillä. Ne polttivat suuta hirveästi. Toinen paholainen kiljui hänen nimeään: "Evans, Evans, sinä unikeko!" vai oliko se Hooker?

Hän heräsi. He olivat lantaitten suussa.

"Tuolla ovat ne kolme palmua. Paikan täytyy olla suorassa suunnassa tuohon pensasryhmään nähden", virkkoi hänen kumppaninsa. "Pane se merkille. Jos menemme noiden pensaiden luo ja sitte työnnymme tiheikköön suorassa suunnassa täältä, niin jokirantaan päästessäni me tulemme paikalle."

He näkivät nyt missä joen suu avautui. Näkö virkisti Evansia. "Pian, mies", hän huudahti, "tai minun jumaliste täytyy ryypätä merivettä!" Hän jyrsi kättään ja tuijotti kallioitten ja vehmaan viidakon lomissa kiertelevään hopeaiseen juovaan.

Äkkiä hän kääntyi melkein tuimasti Hookeriin. "Anna minulle mela", hän sanoi.

Niin he saapuivat joen suulle. Kappaleen matkaa ylemmä tultua Hooker otti vettä kämmeneensä, maistoi sitä ja sylkäisi pois. Hiukan edempänä hän yritti taas. "Tämä kelpaa", hän sanoi, ja he alkoivat ahnaasti juoda.

"Hiiteen tämä!" tokaisi Evans. "Liian hidasta." Ja vaarallisesti nojautuen kanootin keulan yli hän alkoi imeä vettä huulillaan.

Juotuansa he ohjasivat kanootin pienen puronuomaan ja olivat astumaisillaan maihin rehevään vesaikkoon, joka riippui vesirajan yli.

"Meidän täytyy kömpiä tämän läpi rannalle löytääksemme pensaamme ja päästäksemme samalle viivalle aarrepaikkaan nähden", huomautti Evans.

"Meidän olisi parempi meloa ympäri", vastasi Hooker.

He työnsivät siis kanoottinsa takaisin joelle ja meloivat alas merelle ja pitkin rantaa siihen kohtaan missä pensasryhmä kasvoi. Tässä he kävivät maihin, kiskaisivat keveän kanootin kauvas hietikolle ja astelivat viidakon reunaa kohden kunnes näkivät riutan aukeaman ja pensaat suorassa suunnassa. Evans oli ottanut erään alkuasukkaitten käyttämän kapineen kanootista. Se oli L-muotoinen, ja poikkipiena kiillotetulla kivellä silattu. "Se on nyt suoraan tätä suuntaa", hän selitti; "meidän täytyy tunkeutua tästä läpi kunnes saavumme joelle, Sitte on haeskeltava."

He raivasivat tietään ruokojen, leveitten lehtien ja nuorten puitten tiuhassa kudoksessa, ja se oli ensimältä tukalaa tehtävää, mutta varsin pian puut isonivat ja maa niiden alla muuttui ankeammaksi. Auringon helteen sijalle tuli huomaamattomin erin viileä siimes. Puut koituivat lopulla suunnattomiksi pylväiksi jotka ylhäällä ilmassa yhtyivät lehteväksi katokseksi. Himmeitä valkeita kukkia riippui niiden rungoista ja nuoramaisia suikertelevia kasveja kiertyili puusta puhun. Siimes tummui. Maan pinnalla alkoi ylt'yleensä näkyä nystyisiä sieniä ja punaisen ruskeata hilsettä.

Evansia värisytti. "Täällä tuntuu melkein kylmältä tuolta helteestä päästyä."

"Toivottavasti olemme oikealla ladulla", sanoi Hooker.

Lopulta he näkivät etäällä edessään keskellä jylhää hämyä aukon, missä kuuman päiväpaisteen kimmellys syöksähti metsään. Siellä vihannoitsi heleänä nurmi ja kukkaset kirjasivat maan. Sitte he kuulivat veden lorinaa.

"Täällä on joki. Paikan pitäisi olla nyt lähellä", arveli Hooker.

Kasvullisuus oli joen äyräällä rehevää. Suuria kasveja, vielä nimettömiä, versoi isojen puitten juurilla ja levitti suunnattomia vihreitä viuhkaruusukkeita taivaankaistaletta kohti. Runsaasti kukkasia ja kiiltävälehtinen suikertelijalaji riippui valonpuoleisilla rungoilla. Leveän, tyvenen lammen pinnalla, joka nyt aukesi aarteenetsijäin nähtäviin, kellui isoja puikeita lehtiä ja vahamaisia lumpeen näköisiä punertavan valkeita kukkia. Etäämpänä joen mutkassa vesi vaahdoten syöksyi pauhaavana koskena näkyvistä.

"No!" tiedusti Evans.

"Me olemme hiukan hairahtaneet suunnalta", arveli Hooker. "Sitä saattoi arvatakin."

Hän kääntyi katsomaan taakse jääneen hiljaisen metsän viileän katveen hämyyn. "Jos tunkeudumme kappaleen matkaa ylös ja alas jokea, niin tavannemme jotakin."

"Sanoit —" alotti Evans.

" Hän sanoi että siinä on kivikasa", oikaisi Hooker.

Miehet silmäilivät toisiaan tuokion.

"Yritetäänpäs hiukan alas jokea ensin", ehdotti Evans.

He etenivät verkalleen, uteliaasti tähystäen ympärilleen. Äkkiä Evans seisahtui. "Mikä lempo tuo on?" hän huudahti.

Hooker seurasi hänen sormensa suuntaa. "Jotakin sinistä", hän virkkoi. Se oli tullut näkyviin heidän noustessaan pienelle kohokkeelle. Sitte hän alkoi erottaa, mikä se oli.

Hän riensi äkkiä eteenpäin, kunnes hervottomaan käteen ja käsivarteen kuuluva ruumis oli näkyvissä. Hän tarttui lujemmin kantamaansa työaseeseen. Olento oli vatsallaan loikova kiinalainen. Asennon toivottomuus oli silmäänpistävä.

Miehet vetäysivät likemmäs toisiaan ja seisoivat äänettöminä tuijotellen pahaenteistä vainajaa. Se makasi puiden ympäröimällä avoimella paikalla. Meressä oli kiinalaismallinen lapio ja etäämpänä hajoteltu kiviröykkiö äskettäin kaivetun kuopan äärellä.

"Joku on käynyt täällä ennen", ähkäisi Hooker käheästi.

Sitte Evans yltyi kiroamaan ja riehumaan polkien maata.

Hooker vaaleni, vaan ei puhunut mitään. Hän astahti ruumista kohti. Niska oli pöhistynyt ja sinipunainen, kädet ja nilkat turvonneet. "Hui!" huudahti hän, käännähti pois ja meni kuopalle päin. Hän parkaisi hämmästyksestä ja hoilasi Evansille, joka oli hitaasti seuraamassa perässä.

"Sinä hupsu! Kaikki hyvin. Se on täällä vielä." Sitte hän kääntyi taas katsomaan kuollutta kiinalaista, ja sitte jälleen kuoppaa.

Evans hyökkäsi paikalle. Heidän vieressään lojuvan kovaonnisen raukan jo puoleksi esille kaivamina näkyi joukko himmeitä keltaisia kankia. Hän kumartui alas kuoppaan, kaapi multaa syrjään paljain käsin ja veti nopeasti yhden tuollaisen raskaan möhkäleen ylös. Siinä pisti hänen kättään pieni oka. Hän nyppäisi hienon piikin pois sormillaan ja nosti nurmelle kangen.

"Ainoastaan kulta tai lyijy voi olla tämän painoista", hän riemuitsi.

Hooker yhä katseli kuollutta kiinalaista, Hän oli ymmällä.

"Hän varastautui edelle ystävistään", hän vihdoin sanoi. "Mies saapui tänne yksinään ja joku myrkyllinen käärme on hänet tappanut… Ihmettelen miten hän löysi paikan."

Evans punnitsi kankea käsissään. Mitä merkitsi yksi kuollut kiinalainen? "Meidän on vietävä tämä tavara vähin erin mannermaalle ja joksikin aikaa kuopattava se siellä. Miten saammekaan sen kanoottiin?"

Hän riisui takkinsa, levitti sen nurmelle ja paiskasi sen päälle pari kolme kankea. Silloin hän havaitsi toisen pikku piikin lävistäneen ihonsa.

"Tuossa on meille täysi kantamus", hän sanoi. Sitte äkkiä omituisen ärtymyksen puuskassa: "Mitä tuijotat?"

Hooker kääntyi häneen. "En voi sietää… häntä." Hän nyökäytti ruumiiseen päin. "Se niin muistuttaa —"

"Lorua!" tuumi Evans. "Kaikki kiinalaiset ovat yhden näköisiä."

Hooker katsoi häntä kasvoihin. "Aijon kuitenkin haudata tuon, ennen kuin käyn käsiksi tähän tavaraan."

"Älä joutavoitse, Hooker", kehotteli Evans. "Anna tuon lahonneen raadon odotella."

Hooker epäröitsi, ja sitte hänen silmänsä huolellisesti tähysteli ruskeata maaperää. "Se säikyttelee minua jollakin tavoin", hän tunnusti.

"Kysymyksenä on", jatkoi Evans, "mitä tehdä näillä kangilla. Hautaammeko ne uudestaan täällä vai viemmekö ne salmen poikki kanootilla?"

Hooker mietiskeli. Hänen hämmentynyt katseensa kiersi jättiläismäisiä runkoja pitkin kauvas ylös latvojen päiväpaisteiseen vehreyteen. Hän värähti taas silmänsä sattuessa kiinalaisen siniseen haamuun. Hän tähysti etsivästi puitten lomien harmaisiin syvyyksiin.

"Mikä sinua vaivaa, Hooker!" tuskitteli Evans. "Oletko järjiltäsi?"

"Toimittakaamme kulta ainakin pois täältä", lausui Hooker.

Hän tarttui takin kaulukseen, Evans liepeisiin, ja he nostivat kantamuksen koholle. "Mitä tietä?" kysyi Evans. "Kanootille?"

"On omituista", valitti Evans heidän astuttuaan vasta muutaman askeleen, "että käsivarsiani vielä kolottaa tuosta melomisesta."

"Hitto!" hän noitui. "Niitäpä kivistää! Minun on levähdettävä."

He laskivat takin maahan. Evansin kasvot olivat valkeat ja pieniä hikipisaroita kihoili hänen otsalleen. "Täällä metsässä on jollakin tavoin ummehtunutta."

Sitte yht'äkkiä heittyen järjettömään suuttumukseen: "Mitä hyödyttää odotella tässä kaiken päivää? Käy käsiksi, kuule! Et ole muuta tehnyt kun vetelehtinyt sen koommin kun ruumiin näimme."

Hooker katseli vakaasti toverinsa kasvoja. He ottivat taakkansa ja kulkivat ehkä sata metriä äänettöminä eteenpäin. Evans alkoi raskaasti huohottaa.

"Etkö voi puhua?" hän tiuskaisi.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Hooker.

Evans kompastui ja sinkautti sitte äkkiä kiroten takin käsistään. Hän seisoi tovin Hookeria tuijotellen ja tarttui voihkaten kurkkuunsa.

"Älä tule lähelle", hän sanoi ja meni nojautumaan puuta vasten. Sitten lujemmasti: "Olen tuotapikaa parempivointinen."

Pian hänen kätensä irtausivat rungosta ja hän luisti hitaasti alas sitä myöten kunnes kyyristeli kasaksi luhistuneena sen juurella. Hänen kätensä kouristuivat nyrkkiin. Kasvot olivat kivusta vääntyneet. Hooker lähestyi häntä.

"Älä koske minuun! Älä koske minuun!" Evans hoki tukahtuneella äänellä. "Nosta kulta takaisin takille."

"Enkö voi millään auttaa sinua?" kysyi Hooker.

"Nosta kulta takaisin takille."

Hooker tunsi kultakankia pidellessään pienen pistoksen peukalossaan. Hän katseli kättään ja näki hennon piikin, pari tuumaa pitkän.

Evans korahti ja vieri ympäri.

Hookerin leuka valahti alas. Hän tuijotti tovin okaan suurenevin silmin. Sitte hän katsahti Evansiin, joka nyt makasi käpertyneenä maassa, selkä värveellisesti köyristyen ja oijeten. Sitte hän katseli puitten pylväikön ja suikertelijakasvien verkon lomitse sinne missä sinikaapuisen kiinalaisen ruumis vielä oli epäselvästi näkyvissä harmaasta hämystä. Hän ajatteli asemakaavan kulmassa olleita pikku viivoja, ja paikalla hän tajusi.

"Jumala armahda!" hän huudahti. Sillä oat olivat samanlaisia kuin ne, joita dajakit myrkyttävät ja käyttävät puhallusputkissaan. Hän ymmärsi nyt mitä Tshang-hin vakuuttelu aarteensa turvallisuudesta tarkotti. Hän ymmärsi nyt tuon irvistyksen.

"Evans!" hän karjaisi.

Mutta Evans oli nyt äänetön ja liikkumaton, paitsi jäsenten kamalaa värveellistä nytkähtelyä. Pohjaton äänettömyys vallitsi metsässä.

Sitte Hooker alkoi raivokkaasti imeä pientä vaalean punaista pilkkua peukalossaan — imeä henkensä edestä. Pian hän tunsi omituista mojotusta käsivarsissaan ja hartioissaan, ja sormia tuntui olevan vaikea taivuttaa. Silloin hän tiesi ettei imemisestä ollut apua.

Yht'äkkiä hän pysähtyi, istuutui kultapinon viereen ja leuka käsien varassa, kyynäspäät polvia vasten, tuijotteli toverinsa vääntynyttä mutta vielä vavahtelevaa ruumista.

Tshang-hin irvistys tuli taaskin hänen mieleensä. Jumottava kipu levisi kurkkua kohti ja kävi hiljalleen tuimemmaksi. Korkealla hänen yläpuolellaan heikko tuulahdus viipotti lehviä, ja jonkun tuntemattoman kukkasen valkeita terälehtiä leijui alas hämyssä.

Voimakoneitten Herra.

Camberwellissa sähkörautatien voimansiirtäjinä olevien surisevien ja sälisevien voimakoneitten päähoitaja oli Yorkshiresta ja nimeltään James Holroyd. Hän oli käytännöllinen sähkötaituri, mutta hetas whiskylle, vanttera punatukkainen törkiö, jolla oli säännöttömät hampaat. Hän epäili jumaluuden olemassaoloa, mutta uskoi Carnot'n kehityskierroksen, oli lukenut Shakespearea ja havainnut hänet heikoksi kemiassa. Hänen apulaisensa oli salaperäisestä Idästä kotoisin ja nimeltään Azuma-zi. Mutta Holroydin puheessa oli hänen nimenään Hyh-höh. Holroyd piti neekeriapulaisesta syystä että sellainen sieti potkuja — Holroydin tapoja — eikä kurkkaillut koneistoon yrittääkseen oppia sitä tuntemaan. Eräitä omituisia sivistyksemme korkeimman kehityksen keskeen äkkiä joutuneen neekerimielen mahdollisuuksia Holroyd ei koskaan täysin tajunnut, vaikkakin juuri lopulla sai niistä hieman vihiä.

Azuma-zin määritteleminen oli kansatieteen ulkopuolella. Hän oli kenties enemmän neekeri kuin mitään muuta, vaikka tukka oli pikemmin kihara kuin villainen ja nenävarsi selvästi näkyvä, Ihokin oli enemmän ruskea kuin musta, ja silmänvalkuaiset keltaiset. Leveät poskiluut ja kapea leuka loivat kasvoille käärmemäisen V-muodon. Pääkin oli takaa leveä ja otsalta kaita, ikäänkuin olisivat aivot vääntyneet toisin päin kuin europalaisen. Hän oli kitulias kasvultaan ja vielä kituliaampi kielitaidoltaan. Keskustelussa hän päästeli monenmoisia merkitykseltään tuiki tuntemattomia kummallisia ääniä, ja harvakseltaan lausumansa sanat hän muokkasi luonnottoman mutkaisiksi. Holroyd yritteli valaista hänen uskonnollisia käsityksiään ja — varsinkin whiskyä naukkailtuaan — luennoitsi hänelle taikauskoa ja lähetyssaarnaajia vastaan. Mutta Azuma-zi vältteli jumalistansa puhumista, vaikka sai potkujakin siitä, Azuma-zi oli tullut Lontooseen Malakasta ja sen takaa saapuneen Lord Clive laivan kivihiilikomerossa, verhottuna valkeaan mutta riittämättömään pukuun. Hän oli nuorellakin ijällään kuullut Lontoon suuruudesta ja rikkauksista, missä kaikki naiset ovat valkeita ja kauniita, ja kerjäläisetkin kadulla valkeita, ja hän oli joukko äsken ansaittuja kultakolikolta taskussaan saapunut pitämään hartausharjotuksia sivistyksen alttarilla. Tulopäivä oli kolea; taivas oli sumea ja tuulen tuiskauttelemaa vihmaa tihkui lokaisille kaduille, mutta hän heittäysi rohkeasti Shadwellin nähtävyyksiä ihailemaan, ja ajautui ennen pitkää terveydeltään ränstyneenä, vaatetukseltaan sivistyneenä, pennittömänä ja muissa kuin välttämättömimpiä tarpeita koskevissa asioissa mykkänä eläimenä ahertamaan James Holroydille ja hänen pöyhkyriyttään kärsimään Camberwellin voimakonevajassa. Ja pöyhkeä kohtelu oli James Holroydille lempityötä.

Oamberwellissa oli kolme voimakonetta käyttökoneineen. Kaksi alusta asti ollutta ovat pieniä; isompi oli uusi. Pienemmät koneet pitivät kohtalaista ääntä; niiden remmit surisivat pyöriensä yli, aina silloin tällöin sähköiset sädekimput rätisivät ja sihisivät ja ilma herkeämättä hyrisi huu-uu-uu niiden napojen välillä. Toinen hölskyi perustuksiltaan ja piti vajan täräjämässä. Mutta iso voimakone hukutti tykkänään kaikki nämä äänet rautaisen ytimensä ehtymättömällä järinällä, joka sai muitakin rautaosia jymisemään. Tuota katsomassa kävijän päätä pyörrytti käyttökoneitten tyk-tyk-tyk, isojen pyörien vilinä, vinhasti kieppuvat pallolämsät, höyryn ajoittaiset pihahdukset, ja kaiken yli jyrisevä ison voimakoneen kumea, herkeämätön, hyökyilevä pauhu. Viimeksi mainittu ominaisuus oli konerakennustaidon kannalta vika, mutta Azuma-zi laski sen luonnostaan kuuluvaksi tuolle valtaisen ylväälle ihmeoliolle.

Pitäisimme tuon vajan äänet aina lukijan korvissa hänen lukiessaan, jos se olisi mahdollista; kertoisimme koko tarinamme sellaisella säestyksellä. Se oli loppumatonta paukkinan virtaa, josta korva erotti ensin yhden säikeen ja sitte toisen; siinä oli höyry-käyttö koneitten aikavälistä kuorsumista, puuskuntaa ja pihinää, niiden mäntien imentää ja hytkähtelyä, isojen vauhtipyöräin puolaimien jälseää huisketta ilmaa vasten, nahkaremmien väljempinä ja kireämpinä soljuessaan vaihtelevaa siukumista ja voimakoneitten kiukkuista hyrinää; ja kaiken yläpuolella, toisinaan kuulumattomana, kun korva siihen väsyi, ja sitte taas hiipien takaisin tajuntaan oli tämä ison koneen pasuunan pauhu. Lattia jalkain alla ei koskaan tuntunut vakaiselta ja liikkumattomalta, vaan tärisi ja nauskui. Se oli huumaava, hyllyilevä paikka, ja hytkäytteli kenen tahansa ajatukset oudosti vinkkuroimaan. Ja kolmeen kuukauteen, koneenkäyttäjien ison lakon kestäessä, Holroyd, joka oli rikkuri, ja Azuma-zi, joka oli pelkkä neekeri, eivät kertaakaan olleet ulkona tuosta sekamelskaisesta kurimuksesta, vaan nukkuivat ja söivät pienessä puukojussa vajan ja veräjän välissä.

Holroyd piti pian Azuma-zin tultua jumaluusopillisen luennon ison koneensa tekstistä. Hänen täytyi huutaa saadakseen sanansa jymyssä kuuluviin. "Katsos tuota", kehui Holroyd; "mikä pakanallinen epäjumalasi vetää sille vertoja?" Ja Azuma-zi töllisteli. Hetkeksi Holroydin puhe häipyi, ja sitte Azuma-zi kuuli: "Tappaisi sata miestä, Siinä sitä on herraa!"

Holroyd oli ylpeä isosta voimakoneestaan, ja laajasti selitteli sen kokoa ja voimaa Azuma-zille kunnes ties mitä merkillisiä aatoksia se ja herkeämätön vilinä ja tohina sai risteilemään kiharaisessa mustassa kallossa. Hän valaisi mitä havainnollisimmin millä kaikilla kymmenkunnalla tavalla mies voisi siitä saada surmansa, ja kerran hän antoi Azuma-zille sähkötäräyksen näytteeksi sen laadusta. Siitä asti Azuma-zi työnsä hengähdyslomina — se oli raskasta työtä, käsittäen ei ainoastaan hänen omansa, vaan enimmän osan Holroydinkin toimista — istui katselemassa isoa konetta. Silloin tällöin sähkökimput rätisivät ja kipinöitsivät sinisiä leimahduksia, joita Holroyd sadatteli, mutta muutoin kaikki kävi tasaisesti ja tahdikkaasti kuin hengitys. Remmi kieppui vonkuen voimansiirtoakselin ympäri, ja takaa aina kuului männän ystävällinen jytkytys. Niin se eleskeli kaiken päivää tässä isossa ilmavassa majassa, hän ja Holroyd palvelijoinansa; ei vangittuna ja orjuutettuna kuin muut hänen tuntemansa koneet olivat olleet, vaan valtaistuimelle korotettuna mahtina. Noita kahta pienempää voimakonetta Azuma-zi vastakohdan voimasta halveksi; isomman hän itsekseen risti Voimakoneitten Herraksi. Nuo olivat ärtyneitä ja säännöttömiä, mutta iso voimakone oli vakaa. Miten suuri se olikaan! Miten levollinen ja keveä käynniltään! Suurempi ja tyynempi vielä kuin Rangoonissa näkemänsä Buddat, eikä kuitenkaan liikkumaton, vaan elävä! Isot mustat telat kieppuivat, kieppuivat, kieppuivat, kehät vilisivät sädekimppujen alla ja lieriön kumea jymy ohjasi kaikkea. Se vaikutti Azuma-ziin omituisesti.

Azuma-zille ei työ ollut mieluista. Hän istuskeli katselemassa Voimakoneitten Herraa Holroydin poiketessa houkuttelemaan ratapihan veräjänvartijaa whiskyä noutamaan, vaikka hänen oikea paikkansa ei ollut voimakonesuojuksessa vaan käyttökoneitten takana, ja vaikka Holroyd sivalteli häntä tukevan vaskilangan pätkällä milloin tapasi hänet kurkkailemassa. Hänellä oli tapana hiipiä seisoskelemaan jättiläisen lähelle ja katsella päänsä yllä kieppuvaa isoa nahkaremmiä. Remmissä oli musta tilka, ja häntä jotenkuten huvitti kaikessa tässä hälinässä katsella sen alituista palaamista. Outoja ajatuksia kehräytyi sen viipotuksen mukana. Tieteilijät kertovat että villit elähyttävät kiviä ja puita hengellä — ja kone on tuhannen vertaa elävämpi kuin kivi tai puu. Ja Azuma-zi oli pohjaltaan vielä villi. Sivistyksen kuori ei ollut syvemmällä kuin hänen työpuseronsa, sinelmänsä ja kasvojansa ja käsiänsä peittävä kivihiilen lika. Hänen isänsä oli palvellut meteoria; hänen sukunsa verta oli kenties roiskunut Juggernautin leveisiin pyöriin. [Juggernaut on epäjumala, jonka raskaitten vankkurien alle uskovaisia hinduja heittäytyy sovitus-uhriksi vuotuisesti uusiintuvassa juhlassa. Suom. muist.]

Hän käytti kaikkia Holroydin antamia tilaisuuksia kosketella ja käsitellä isoa voimakonetta, joka oli alkanut häntä lumota. Hän kiillotti ja puhdisti sitä kunnes metalliosat häikäisivät päiväpaisteessa. Hänet valtasi salaperäinen palveluksen tunne tätä tehdessään. Hänellä oli tapana astua sen luo ja hellästi kosketella sen kieppuvia induktioteloja. Hänen palvelemansa jumalat olivat kaikki kaukana, Lontoon ihmiset kätkivät jumalansa.

Viimein hänen hämärät tunteensa kävivät selvemmiksi, sukeusivat ajatuksiksi ja lopulta teoiksi. Tullessaan jymisevään vajaan eräänä aamuna hän lausui salaaminsa [Salaam on muhamettilainen kunnioittava tervehdyssana; osa Intian asukkaita on muhamettilaisia. Suom. muist] Voimakoneitten Herralle ja sitte Holroydin poissa ollessa meni kuiskaamaan jyrisevälle koneelle olevansa sen palvelija, rukoillen sitä armahtamaan häntä ja pelastamaan hänet Holroydilta. Hänen niin tehdessään tunkeusi tutisevan konesuojuksen avoimesta kupukäytävästä siihen harvoin ulottuva päiväpaisteen heijastus ja Voimakoneitten Herra tohisi ja hyrisi kelmeässä kultahohteessa säteilevänä. Silloin Azuma-zi tiesi palveluksensa otolliseksi Herralleen. Sen jälkeen hänestä ei enää tuntunut niin yksinäiseltä kuin ennen, ja hän olikin tosiaan ollut kovin yksikseen Lontoossa. Ja työaikansakin päätyttyä, mikä harvoin sattui, maleksi hän suojuksen ympärillä.

Sitte Holroydin seuraavalla kerralla kolhittua häntä meni Azuma-zi ensi tilassa Voimakoneitten Herran eteen ja kuiskasi: "sinä näet, oi Herra!" ja koneiston vihainen hurina tuntui vastaavan hänelle. Tuosta alkaen tuntui hänestä voimakoneen ääniin tulevan eri sointu aina Holroydin tullessa suojukseen. "Herrani odottaa aikansa", lohduttausi Asuma-zi itsekseen. "Tämän narrin synnillisyys ei ole vielä kypsä." Ja hän odotteli ja vaani tilinteon päivää. Erään kerran näkyi merkkejä sähkövirtojen ristiinmenosta ja Holroyd sai varomatonta tutkimusta toimittaessaan — se tapahtui ehtoopäivällä — jokseenkin ankaran täräyksen. Käyttökoneen takaa näki Azuma-zi hänen hypähtävän sivulle ja kiroovan telan ilkiöitä.

"Hän on saanut varotuksen", virkkoi Azuma-zi itsekseen. "Totisesti on Herrani kärsivällinen."

Holroyd oli ensinnä opastanut neekeriänsä sellaisissa voimakoneen toiminnan alkeiskäsitteissä, joiden avulla tämä voisi hänen poissa ollessaan tulla tilapäisesti toimeen vajassa. Mutta havaitessaan millä tavoin Azuma-zi loikaroitsi jättiläiskoneen ympärillä hän kävi epäluuloiseksi. Hän tajusi hämärästi apulaisellaan olevan jotakin mielessä ja päätellen hänellä olleen tekemistä telain voitelemisessa öljyllä joka oli eräästä kohti syövyttänyt pois kiillon, hän antoi koneiston hälyn yli karjutun julistuksen: "älä sinä enää mene lähelle tuota isoa voimakonetta, Hyh-höh, taikka nyljen nahkasi!" Ja muutenkin, jos Azuma-zia miellytti olla ison koneen lähellä, vaati selvä järki ja säädyllisyys pidättämään häntä loitolla siitä.

Azuma-zi totteli sillä kertaa, mutta myöhemmällä hän joutui kiinni kumarrellessaan Voimakoneitten Herraa. Silloin Holroyd tempaisi käsivarresta ja potkaisi häntä hänen kääntyessään poistumaan. Azuma-zin sitte seisoessa käyttökoneen takana ja Holroydin vihattua selkää tuijotellessa saivat koneiston äänet uuden tahdin ja kuulostivat neljältä hänen äidinkielensä sanalta.

On vaikea tarkalleen sanoa mitä mielipuolisuus on. Luullakseni Azuma-zi oli mielipuoli. Voimakonevajan lakkaamaton paukkina ja vilske oli saattanut huiskuttaa hänen pienet tietonsa ja runsaat taikauskoiset kuvitelmansa vihdoin jonkinlaiseksi riivaannukseksi. Ainakin, kun hänen mieleensä juohtui aatos tehdä Holroydista uhri voimakoneen jumaluudelle, hän joutui omituisen ylvästelevän tunnekuohun valtaan. Sinä yönä nuo kaksi miestä ja heidän mustat varjonsa olivat vajassa yksikseen. Vajaa valaisi iso vilkkuva ja punaisena vilahteleva kaarilamppu. Varjot venyivät mustina voimakoneitten taakse, käyttökoneitten heilurikuulat syöksähtelivät valosta pimeyteen ja niiden männät jytkyivät äänekkäästi ja tasaisesti. Vajan avoimesta päästä näkyvä ulkopuolinen ilma häämötti uskomattoman etäisenä. Se tuntui aivan kuolleeltakin, kun koneiston jymy tukehdutti kaikki ulkoiset äänet. Etäällä kuvastui pihan musta aita ja sen takana talojen harmaita ääriviivoja, ja ylhäällä kaareili tummansininen taivas kelmeine tähtösineen. Azuma-zi astui äkkiä vajan keskuksen poikki remmien alitse ja katosi ison voimakoneen varjoon. Holroyd kuuli lipsahduksen ja vauhdin tahti muuttui.

"Mitä hiivattia sinä vaihteelle teet?" hän ulvahti hämmästyneenä. "Enkö ole sulle sanonut —"

Silloin hän näki Azuma-zin silmien päättäväisen ilmeen, aasialaisen astuessa varjosta häntä kohti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä miehet olivat hurjassa ottelussa ison voimakoneen edessä.

"Sinä paksupää hullu!" hönkäisi Holroyd ruskean käden kuristaessa kurkkuaan. "Pysy erilläsi noista kosketusrenkaista." Samassa hän suistui jaloiltaan ja horjui Voimakoneitten Herraa kohti. Hän hellitti vaistomaisesti irti vastustajastaan pelastuakseen koneesta.

* * * * *

Lähetti, joka oli hurjalla kiireellä pantu asemalta tutkimaan mitä voimakonevajassa oli tapahtunut, tapasi Azuma-zin veräjänvartijan kojusta. Azuma-zi yritti selittää jotakin, mutta lähetti ei saanut mitään selvää hänen katkonaisesta solkkauksestaan, vaan riensi vajaan. Koneet olivat kaikki meluisesti työssä eikä mitään näyttänyt olevan epäkunnossa. Tuntui kuitenkin omituista kärventyneiden hiuksien hajua. Sitte hän näki kummallisen kurtistuneen kasan roikkumassa ison voimakoneen etumuksessa ja lähemmäksi astuessaan tunsi Holroydin vääntyneet jäännökset.

Mies tuijotti ja empi tuokion. Sitte hän näki kasvot ja sulki silmänsä vavahtaen. Hän pyörähti pois ennen kuin avasi ne, jottei olisi enää nähnyt Holroydia, ja meni ulos vajasta neuvoa ja apua hakemaan.

Nähdessään Holroydin kuolevan Suuren Voimakoneen kouristuksessa oli Azuma-zi ollut hiukan säikähdyksissään tekonsa seurauksista. Silti oli hän omituisesti ylpeissään ja tiesi Voimakoneitten Herran armon olevan puolellaan. Hänen suunnitelmansa oli jo valmis miehen tullessa asemalta, ja kiireesti paikalle saapunut teknillinen johtaja hyväksyi heti ilmeisen johtopäätöksen itsemurhan tapahtumisesta. Tämä asiantuntija tuskin otti huomatakseenkaan Azuma-zia, muutamia kysymyksiä hänelle vain tehden. Näkikö hän Holroydin epätoivoista tekoa? Azuma-zi selitti olleensa poissa näkyvistä tulipesän luona kunnes kuuli voimakoneen soinnun muuttuvan. Tutkinto ei ollut rasittava, ollen epäluuloista vapaa.

Holroydin vääntyneet jäännökset, jotka sähkötaituri irrotti koneesta, verhosi joutuin veräjänvartija kahvitahraisella pöytäliinalla. Jonkun kekseliääseen mieleen juolahti etsiä lääkäri. Asiantuntija puuhasi etupäässä koneen laittamisessa taas käyntiin, sillä sähkörautatien tunkkaisiin tunneleihin oli pysähtynyt seitsemän kahdeksan junaa. Azuma-zin, joka vastaili tahi väärin ymmärsi vajaan valtansa tahi tunkeilevaisuutensa nojalla tulleiden ihmisten kysymyksiä, lähetti teknillinen johtaja pian takaisin kivihiilikomeroon. Veräjän ulkopuolelle kerääntyi tietysti väkijoukko — kenellekään tuntemattomasta syystä oleksii Lontoossa aina väkijoukko päivän tai pari äkillisen kuolemantapauksen näyttämön lähettyvillä — pari kolme sanomalehtikertojaa siivilöityi tavalla tai toisella konesuojukseen ja yksi pääsi Azuma-ziinkin asti; mutta johtaja ajoi heidät pellolle, ollen itse hiukan sanomalehtimieskin.

Aikanaan kannettiin ruumis pois ja yleisön mielenkiinto häipyi sen mukana. Azuma-zi pysyi hyvin hiljaisesti tulipesänsä ääressä, lakkaamattomasti nähden hiilissä olennon joka tempoili rajusti ja kävi liikkumattomaksi. Tunnin kuluttua murhasta näytti vaja siltä kuin ei siellä milloinkaan olisi mitään merkillistä tapahtunut. Kurkistaessaan konehuoneestaan näki villi Voimakoneitten Herran jyräjävän ja tohisevan pienten veljiensä vieressä, ja vauhtipyörät humisivat ympäri ja höyry sihahteli mäntien tiessä ihan kuin aikaisemminkin illalla. Lopultakin oli se pelkästään konetaidolliselta kannalta katsoen ollut peräti vähäpätöinen tapaus — pelkkä sähkövirran tilapäinen poikkeeminen. Mutta nyt oli teknillisen johtajan hento vartalo ja hento varjo Holroydin vantteran hahmon asemesta astelemassa valokujaa edestakaisin pitkin täräjäviä lattiapalkkeja remmien alla käyttökoneiden ja voimakoneiden välissä.

"Enkö ole palvellut Herraani?" kysyi Azuma-zi kuulumattomasti varjoltaan, ja ison voimakoneen sointu kajahteli täyteläisenä ja puhtaana. Katsellessaan vilisevää koneistoa joutui hän jälleen sen lumouksen valtaan joka Holroydin kuoltua oli hiukan heikentynyt.

Ei koskaan ollut Azuma-zi nähnyt miehen saavan surmaansa niin väleen ja säälimättömästi. Iso suriseva kone oli tappanut uhrinsa sekunniksikaan horjahtamatta tasaisesta tahdistaan. Se oli todellakin mahtava jumala.

Mitään aavistamaton teknillinen johtaja seisoi selkä häneen päin, kirjottaa sohien paperipalaselle, Hänen varjonsa osui jättiläiskoneen jalustaan.

"Oliko Voimakoneitten Herra vielä nälissään? Hänen palvelijansa oli valmis."

Azuma-zi astahti vaivihkaa eteenpäin; sitte seisahtui. Teknillinen johtaja herkesi äkkiä kirjottamasta ja takimaisen voimakoneen ääreen astuen alkoi tarkastaa sädekimppuja.

Azuma-zi epäröitsi, ja puikahti sitte äänettömästi vaihteen luo varjoon. Siellä hän odotteli. Pian kuuluivat johtajan askeleet palaavan. Hän seisahtui entiseen asemaansa, tietämättömänä kymmenen jalan päässä kyyristelevästä lämmittäjästä. Sitte iso voimakone äkkiä sihahti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Azuma-zi pimeästä hyökkäsi hänen niskaansa.

Ensin johtaja vyötäisiltä siepattuna heilahti isoa voimakonetta kohti, sitte polvellaan potkaisten ja käsillään vastustajansa pään alas nykertäen hän tempautui irti syleilystä ja keikahti pois päin koneesta. Sitte villi tarttui häneen taas, puskien kiharaisella päällään hänen rintaansa, ja he hoippuroitsivat ja huohottivat kuten tuntui koko ikuisuuden. Sitte johtaja tuli temmanneeksi mustan korvan hampaisiinsa ja puri raivokkaasti. Neekeri ulvoi hirveästi.

He kieriskelivät lattialla, ja neekeri, joka oli luiskahtanut hampaiden pinteestä tahi menettänyt palan korvastaan — johtaja arvaili sitä siinä — yritti kuristaa häntä. Johtaja teki tehottomia ponnistuksia saadakseen hapuilluksi jotakin käsiinsä ja potkituksi, kun lattialta kuului askeleen tervetullutta kopsetta. Seuraavassa hetkessä Azuma-zi oli jättänyt hänet ja syöksähtänyt isoa voimakonetta kohti. Pauhinassa kuului sähähdys.

Sisään astunut yhtiön virkamies seisoi tuijotellen, kun Azuma-zi sieppasi paljaat päätejohdot käsiinsä, väännähti kamalasti ja killui sitte liikahtamattomana koneessa, kasvot rajusti vääristyneinä.

"Olenpa kerrassaan iloissani siitä että saavuit juuri nyt", sanoi teknillinen johtaja yhä lattialla istuen.

Hän katseli vielä värisevää olentoa. "Tuo ei ole näköjään kaunis kuolema — mutta se on nopea."

Virkamies yhä tuijotti ruumiseen. Hän oli hidas-älyinen mies.

Syntyi vaitiolo.

Johtaja kompuroitsi jaloilleen. Hän siveli miettivästi kauluksensa sisäpuolta sormillaan ja liikutti päätään useaan kertaan edestakaisin.

"Holroyd parka! Nyt käsitän." Sitte hän melkein koneellisesti astui varjossa olevan vaihteen luo ja käänsi sähkövirran rautatien johtoon. Hänen niin tehdessään heltisi korventunut ruumis koneesta ja putosi kasvoilleen maahan. Voimakoneen sisus pauhasi äänekkäänä ja puhdassointuisena, ja voimansiirtolaitos viuhtoi ilmaa.

* * * * *

Niin päättyi ennenaikaisesti voimakonejumaluuden palvelus, kenties lyhyt-ikäisin kaikista uskonnoista. Kuitenkin se saattoi samalla upeilla ainakin yhdestä marttyyristä ja yhdestä ihmisuhrista.

Æpyornis-saari.

Arpikasvoinen mies kumartui pöydän yli ja katseli kimppuani.

"Kämmeköitä?" hän kysyi.

"Muutamia", sanoin.

"Tikankontteja", hän virkkoi.

"Etupäässä", vastasin.

"Mitään uutta? Sen arvasin. Minä nuuskin nuo saaret viisikolmatta — seitsemänkolmatta vuotta takaperin. Jos löydätte mitään uutta sieltä — niin se on totisesti ihka uutta. En jättänyt paljoa."

"En ole keräilijä", selitin.

"Olin nuori silloin", hän pitkitti. "Voi hitto kuinka samoilinkin." Hän näytti ottavan minusta mittaa silmillään. "Olin Taka-Intiassa kaksi vuotta, ja Brasiliassa seitsemän. Sitte menin Madagaskarille."

"Tunnen muutamia tutkijoita", sanoin jotakin tarinaa aavistaen. "Kenelle keräsitte?"

"Dawsoneille. Lienetteköhän koskaan kuullut Butcheria mainittavan?"

"Butcher — Butcher?" Nimi tuntui häämöttävän muistissani; sitte muistin oikeusjutun "Butcher Dawsonia vastaan". "Hei!" huudahdin, "tehän olette se mies, joka manuutti heidät neljän vuoden palkasta — jouduitte autiolle saarelle…"

"Sama juuri", myönsi arpikasvoinen mies kumartaen. "Lystikäs oikeustapaus, vai mitä? Siellä olin, keräten pikku omaisuutta palkkani säästymisen kautta tuolla saarella, panematta rikkaa ristiin kumpaisenkaan hyväksi, heidän mitenkään kykenemättä antamaan minulle lähtöpassia palveluksestaan. Useasti siellä ollessani huvitti minua sitä ajatella. Tein siitä arviolaskuja — isoja — korukuvioina pitkin koko siunattua koralliriuttaa."

"Miten se tapahtui?" kysyin. "En oikein muista asiaa."

"No… Olettehan kuullut æpyorniksista?"

"Kyllähän. Andrews kertoi minulle uudesta lajista, jota oli laittelemassa noin kuukausi takaperin. Juuri ennen kuin läksin merelle. Kuuluivat saaneen lähes metrin pituisen reisiluun. Jättiläis-otus on sen täytynyt olla!"

"Sen uskon", virkkoi arpikasvoinen mies. "Sindbadin vaakalintu oli vain haikua niistä. Mutta milloin noita luita löydettiin?"

"Kolme tai neljä vuotta takaperin — '91, muistelen. Miksi?"

"Miksi? Syystä että minä löysin niitä — helkkarissa — siitä on jo melkein kaksikymmentä vuotta. Elleivät Dawsonit olisi olleet typeriä tuohon palkkaan nähden, niin he olisivat saattaneet ottaa koko myynnin yksinomaan haltuunsa…. Minä en voinut estää tuota veneen pahusta joutumasta vesiajolle."

Hän pysähtyi. "Paikka on arvatenkin sama. Suon tapainen runsaan puolentoista sadan kilometrin päässä Antananarivosta. Sattuuko teillä olemaan tietoa? Sinne on mentävä veneillä rannikkoa pitkin. Ette kenties satu muistamaan?"

"En. Luullakseni Andrews sanoi jotakin suosta."

"Sen täytyy olla sama. Se on itärannikolla. Ja vedessä on jotakin mikä säilyttää mätänemiseltä. Kreosotilta se haisee. Muistutti minua Trinidadista. Vieläkö munia löysivät? Muutamat minun löytämistäni munista olivat puolentoista jalan mittaisia. Suo kaartaa ympäri, nähkääs, saartaen erilleen tuon jättöalueen. Kovin suolainenkin se on. No… Olipa minulla merkillisiä hetkiä siellä! Löysin jäännökset aivan sattumalta. Läksimme munia hakemaan, minä ja kaksi alkuasukasta, kaikki tiukkaan sullottuina tuollaiseen kummalliseen kanoottiin mitä siellä käytetään, ja samalla löysimme nuo luut. Meillä oli teltti ja neljäksi päiväksi muonavaroja, ja asetuimme majailemaan eräällä lujapohjaisella kohdalla, Sen ajatteleminen saa omituisen tervankatkun vieläkin tuntumaan nenässäni. Se on lystikästä työtä. Käydään sohiskelemassa liejua rautariu'uilla. Tavallisesti muna rusentuu. Kuinkahan kauvan siitä lienee kun noita æpyorniksia todella eli. Lähetyssaarnaajat sanovat alkuasukasten kertovan juttuja ajoilta, jolloin niitä oli elossa, mutta itse en ole sellaisia milloinkaan kuullut. [Kenenkään europalaisen ei tiedetä nähneen elävää æpyornista; epäiltävänä poikkeuksena on MacAndrew joka kävi Madagaskarilla v. 1745. Tekijän muist.] Mutta varmasti olivat meidän saamamme munat yhtä tuoreita kuin olisivat olleet äsken munittuja. Tuoreita! Kantaessaan niitä alas veneelle toinen neekerini pudotti yhden kiveen ja se murskaantui. Kylläpä pöllytin sitä koheloa! Mutta pahenematon se oli, ei tuoksahtanutkaan, ja kuitenkin oli emä ollut kuolleena ehkä neljäsataa vuotta. Syytti tuhatjalkaisen purreen. Vaan olenpa harhaantumassa tarinani tolalta. Meiltä oli mennyt koko päivä rapakon tonkimiseen ja munien penkomiseen eheinä esille, ja olimme kaikki mustan mutakuoren peitossa, ja luonnollisesti olin ärtyinen. Mikäli tiesin olivat nuo ainoat munat mitä konsanaan on saatu ilman ainoatakaan säröä talteen otetuksi. Kävin jälkeenpäin katsomassa Lontoon luonnontieteellisessä museossa; ne olivat kaikki säröisiä, kokoonliitettyjä kuin mosaiikki, ja oli palasia poissakin. Minun olivat täydellisiä ja aijoin takaisin päästyäni puhaltaa ne tyhjiksi. Tietysti minua suututti typerä tomppeli, joka pelkän tuhatjalkaisen vuoksi tipautti hukkaan kolmen tunnin työn. Ympäri korvia annoin runsaalla mitalla."

Arpikasvoinen mies otti taskustaan savipiipun. Asetin tupakkakukkaroni hänen eteensä. Hän pisti hajamielisenä piippuunsa.

"Entä muut? Saitteko ne kotiin? En muista —"

"Siinä on tarinan jatkon kummallisuus. Minulla oli kolme muuta. Aivan tuoreita munia. No, me panimme ne veneeseen, ja sitten läksin telttiin kiehauttamaan kahvia, jättäen nuo kaksi pakanaa alas rantahietikolle — toisen pistostansa mukamas parantelemaan ja toisen häntä avustelemaan. Mieleeni ei juolahtanut että nuo peijakkaat saattaisivat käyttää hyväkseen omituista asemaani tehdäkseen riidan. Mutta kaiketi oli tuhatjalkaisen myrkky ja saamansa potkaisu saanut toisen suunniltaan — äkäpäinen hän oli aina ollut — ja hän viekotteli toisen.

"Muistan istuneeni tupakoimassa ja vettä keittämässä väkiviinalampun avulla, joka minulla tavallisesti oli mukanani tällaisilla matkoilla. Aina väliin ihailin päivänlaskussa väilyvää suomaisemaa. Kaikki mustina ja veripunaisina juovina — kaunis näky. Ja ylhäällä taampana nousi maa harmaana ja häämyisenä vuoriksi, joiden kohdalla taivas hehkui punaisena kuin sulattimon suu. Ja viidenkymmenen metrin päässä selkäni takana nuo villityt pakanat — vähääkään piittaamatta ympäristön rauhallisesta sävystä — vehkeilivät karkumatkaa veneellä, jättääkseen minut ypö yksikseni kolmen päivän muonavaroille ja kangastelttiin, ainoana juomavarastona pienoinen vesinassakka. Kuulin jonkinlaisen haukahduksen takaapäin, ja jo olivat kanootissa — veneeksi sitä ei oikeastaan voinut sanoa — parinkymmenen metrin päässä rannasta. Älysin oitis mitä oli tekeillä. Pyssyni oli teltissä eikä minulla sitäpaitsi ollut luoteja — ainoastaan linnunhauleja. He tiesivät sen. Mutta minulla oli taskussani pieni revolveri ja sieppasin sen käteeni hietikolle juostessani.

"'Tulkaa takaisin!' sanoin sitä heristellen.

"He höpöttivät minulle jotakin ja munansärkijä ilkamoitsi. Tähtäsin toiseen — sillä hän oli haavottumaton ja piteli melaa, mutta ammuin ohi. He nauroivat. En silti heittänyt. Tiesin että minun täytyi pysyä kylmäverisenä, ja yritin häntä uudestaan, saaden hänet luodin viuhahduksesta hypähtämään. Tällä kertaa hän ei nauranut. Kolmannella kerralla osasin päähän ja yli laidan hän mulahti meloinensa. Se oli revolverin laukaukseksi harvinaisen hyvä sattuma. Välimatka oli luullakseni viisikymmentä metriä. Hän vajosi heti upoksiin. En tiedä tappoiko hänet luoti vai hukkuiko hän pökertyneenä. Sitte aloin hoilata toista miestä tulemaan takaisin, mutta hän kyyristäytyi kanootin sopukkaan eikä vastannut. Laukaisin siis revolverini häntä kohti enkä osannut lähellekään.

"Olin kuin puusta pudonnut, sen sanon. Siinä sitä seisoin haisevalla liejuisella rannikolla, hyllyvä suo kaikkialla takanani, päivänlaskun jälkeen kylmää huokuva ulappa edessäni ja tuo musta kanootti yhtämittaa ajautumassa edemmäs näkyvistäni. Vakuutanpa kironneeni Dawsonit ja Jamrachit ja museot ja koko höskät oikein ansionsa mukaan. Karjuin tuota neekeriä takaisin, kunnes ääneni särkyi vingahduksiksi.

"Ei auttanut muu kuin haijienkin uhalla uida hänen perässään. Avasin siis kääntöpään veitseni ja otin sen hampaisiini, riisuin yltäni ja kahlasin veteen. Silloin menetin kanootin heti näkyvistäni, mutta koetin harkinnan avulla ehättää sen tielle. Toivoakseni oli mies liian kehno käyttelemään sitä, joten se pysyisi ajelehtimassa entiseen suuntaansa. Pian se tulikin jälleen näkyviin lounaisella taivaanrannalla, Päivänlaskun jälkihehku oli jo tykkänään häipynyt ja yön hämärä hiipi ylitseni. Tähdet alkoivat pilkotella siniseltä taivaanlaelta. Uin kuin urheilumestari, vaikka sääriäni ja käsivarsiani alkoi pian kivistää.

"Kuitenkin saavutin hänet tähtien jo tuikkiessa täydesti. Pimetessä aloin nähdä kaikenmoista kimmellystä vedessä — fosforiolioita tietenkin. Aika ajottain se huimasi päätäni. Tiesin tuskin mikä oli tähtiä ja mikä fosforikimaltelua, ja uinko päälläni vai kantapäilläni. Kanootti oli musta kuin synti ja väreet kaareilivat sen keulassa valuvana tulena. Luonnollisesti olin tuiki varovainen kiivetessäni siihen. Tahdoin ensin tarkata mitä hänellä oli mielessä. Hän näytti makaavan kyykistyneenä kasana keulassa, ja perä oli koholla vedestä. Alus kieppui ajelehtiessaan hitaasti ympäri — jonkinlaista valssin tapaista menoa. Menin perään ja vedin sen alas, odottaen hänen heräävän. Sitte aloin hinautua sisään veitsi kädessä ja rynnäkköön valmiina. Mutta hän ei hievahtanutkaan. Siinä siis istuin pienen kanootin perässä ajautumassa pitkin tyventä fosforikiiltoista ulappaa, tähtien lukemattoman paljouden loistellessa ylläni, ja odottelin jotakin tapahtuvaksi.

"Pitkän tovin kuluttua huusin häntä nimeltä, mutta hän ei äännähtänytkään. Olin liian väsynyt käymään mihinkään vaaraan astumalla hänen luokseen. Istuimme siis alallamme. Taisin pari kertaa torkahtaa. Aamuhämärissä huomasin hänet kuolleeksi, ruumis oli aivan pöhistynyt ja nassakka sekä pikku erä kahvia ja laivakorppuja Kapkaupungin Argukseen käärittyinä hänen jaloissaan, ja tina-astiallinen nautittavaksi kelpaamatonta väkiviinaa hänen allaan. Ei ollut melaa eikä totisesti mitään muuta sellaiseksi kelpaavaa kuin väkiviina-astia, joten päätin ajelehtaa kunnes minut korjattaisiin. Toimitin ruumiskatselmuksen vainajasta, julistin päätöksen jonkin tuntemattoman käärmeen, skorpionin tai tuhatjalkaisen syyllisyydestä, ja työnsin hänet yli laidan.

"Sen jälkeen maistoin kulauksen vettä ja muutamia laivakorppuja, ja tarkastelin ympäristöä. Noin matalalla oleva mies ei tietenkään voi nähdä kovinkaan kauvas; ainakin oli Madagaskar ja kaikki muukin maa ihan näkymättömissä. Näin purjeen kulkevan lounaaseen — näytti kuunarilta, mutta sen runko ei noussut näkösälle. Pian kohosi aurinko korkealle taivaalle ja alkoi paistella minua paahteellaan. Voi turkanen! Se oli saada aivoni kiehumaan. Yrittelin pistellä päätäni mereen, mutta tovin kuluttua osui katseeni Kapkaupungin Argukseen, ja pitkäkseni kanootin pohjalle laskeutuen levitin sen ylitseni. Ihmeellisiä kapineita nuo sanomalehdet. En ollut sitä ennen lukenut ainoatakaan perinjuurin läpi, mutta on omituista mihin kaikkeen sitä joutuu yksikseen ollessaan, kuten minä olin. Luin luullakseni kahteenkymmeneen kertaan tuon siunatun sanomalehtinumeron pahaisen. Piki kanootissa suorastaan höyrysi kuumuudesta ja pursusi suurina rakkoina saumoista.

"Ajelehdin kymmenen päivää", pitkitti arpikasvoinen mies. "Sanottuna se on pieni asia, vai mitä? Jokainen päivä oli viimeisen kaltainen. Muulloin kuin aamuisin ja iltaisin en edes tähystystä pitänyt — helle oli niin kammottava. En nähnyt ainoatakaan purjetta ensimäisten kolmen päivän perästä, eivätkä näkemäni ottaneet minua huomatakseen. Noin kuudentena iltana sivuutti minut tuskin kilometrin päässä laiva kaikki lyhdyt säihkyvinä ja sivuaukot ammollaan, tulikärpäsen näköisenä. Kannelta kuului soiton säveliä. Nousin seisaalleni, huikkailin ja kiruin. Matkani toisena päivänä puhkaisin æpyorniksenmunista yhden raappimalla toisesta päästä kuoren pala palalta pois, ja muistaessani huomasin ilokseni sen kyllin hyväksi syödä, Hiukan tuoksahtava — en tarkota pahentunut, vaan tavallaan sorsanmunan makuinen. Ruskuaisen toisessa kyljessä oli jonkinlainen pyöreä kohta, noin kuusi tuumaa läpimitaten, ja siinä kierteli verijuovia tikkailta näyttävän valkean täplän ympärillä, jota oudoksuin, mutta en sen merkitystä silloin oivaltanut enkä suuresti ollut halukaskaan rupeamaan tyystäksi. Muna riitti minulle laivakorppujen ja vesikulausten särpimenä kolmisen päivää. Pureskelin kahvipapujakin — elähyttävää ainetta, Toisen munan avasin noin kahdeksantena päivänä, ja se minua säikähdytti."

Arpikasvoinen mies pysähtyi. "Niin", hän sanoi, "hautumassa.

"Tietenkin on se teille vaikea uskoa. Minullekin oli, vaikka sain käyttää silmiäni. Muna oli ollut uponneena kylmään mustaan mutaan kenties kolmesataa vuotta. Mutta asiassa ei ollut erehdykselle tilaa. Siinä oli — miksi sitä nimitetäänkään? — alkio: pää oli iso, selkä köyry, sydän tykytti kurkun alla, ruskuainen oli kurtistunut kokoon ja pitkin sitä ja kuoren sisäpuolta risteili isoja kelmuja. Siinä olin kaikista sukupuuttoon kuolleista linnuista isoimman munia poikasiksi hautomassa kanootin pahasessa keskellä Intian Valtamerta. Olisipa Dawson äijä tuon tiennyt! Se kannatti neljän vuoden palkan. Mitä te arvelette?

"Kuitenkin täytyi minun pistellä suihini tuo eriskummallisuus, joka pala, ennenkuin sain koralliriutan näkyviini, ja muutamat suuntäydet olivat hiton vastenmielisiä. Kolmannen jätin rauhaan. Pitelin sitä valoa vasten, mutta kuori oli liian paksu voidakseni päästä hajullekaan siitä mitä sisällä tapahtui; ja vaikka olin kuulevinani veren tykytystä, niin saattoi se olla omien korvieni huminaa.

"Sitte ilmestyi kehäriutta. Ilmestyi päivännoususta, niin sanoakseni, äkkiä ihan lähelleni. Ajauduin suoraan sitä kohti kunnes olin noin kilometrin päässä rannasta, en enempää, vaan silloin virta kääntyi ja minun täytyi maihin päästäkseni meloa niin navakasti kuin saatoin käsilläni ja æpyornismunan kuoren siekaleilla. Perille kumminkin pääsin. Se oli aivan tavallinen kehäriutta, noin kahdeksan kilometriä ympärimitaten; puita oli harvakseltaan, keskemmällä pulppusi lähde ja lantaat vilisivät täynnä papukaijakalaa. Munan maihin vietyäni asetin sen sopivaan aurinkoiseen paikkaan nousuvesirajan yläpuolelle, antaakseni sille kaikki kehitysmahdollisuudet mitä vallassani oli; laahasin sitte kanootin turvaan ja samosin tutkiskelemaan seutua. Kylläpä kehäriutta on merkillisen yksitoikkoinen asumasija! Heti lähteen löydettyäni tuntui kaikki mielenkiinto hälvenevän. Poikuusvuosina en tiennyt mitään muhkeampaa ja urheampaa kuin Robinson Crusoelaisuus, mutta tuo paikka oli pitkäpiimäinen kuin saarnakirja. Kuljeskelin etsimässä syötävää ja tuumiskelin sitä ja tätä; mutta kyllä jo ennen ensimäisen päivän loppua olin ikävään kuolla. Hyvää onneani osottaa se että jo samana päivänä sää vaihtui. Nousi pohjoisesta ukkosmyrsky ja sipaisi saartani, ja yöllä sain rajutuulen mukana niskaani rankkasateen. Eihän olisi kanootin kumoon menemiseen paljoa tarvittu.

"Olin nukkumassa kanootin alla, ja muna oli onnellisesti hiedassa ylempänä, ja ensimäinen mitä muistan oli tohina kuin sadan piikiven takominen veneen pohjaa vasten ja vesivirtojen syöksähtely ylitseni. Olin nähnyt unta Antananarivosta, ja nousin istualleni ja hoilasin Intoshia kysyäkseni akalta mitä oli tekeillä, ja hapuilin tuolia, jolla tulitikut olivat. Sitte muistin missä olin. Rantaan vyöryi fosforihohteisia aaltoja ikäänkuin minut nielläkseen, ja muu oli yössä pikimustaa. Ilma ihan ulvahteli. Pilvet tuntuivat melkein maata hiipovan ja sadetta tulvi kuin olisi taivas ollut uppoamassa ja sieltä ammenneltu vettä pitkin kansiräystäitä. Summaton vesivuori kiemurteli minua kohti kuin tulinen käärme, ja minä pötkin pakoon. Sitte muistin kanootin ja juoksin alas sen luo aallon vetäytyessä sihisten takaisin; mutta se oli kadonnut. Nyt johtui muna mieleeni ja tunnustelin tietäni sinne asti. Se oli koskemattomana ja hyvässä turvassa ankarimmiltakin aalloilta, joten istahdin sen viereen ja värjöttelin seurana. Voi tavatonta millainen yö se oli!

"Myrsky taukosi ennen aamua. Päivän koittaessa ei ollut pilven rippeitäkään taivaalla, ja pitkin rantaa oli laudanpalasia hajallaan — siinä oli niin sanoakseni kanoottini luuranko nivelistään irrallaan. Mutta siitä sain kuitenkin jotakin tekemistä, sillä kahta likekkäin kasvavaa puuta käyttäen rakensin noista jäännöksistä jonkinlaisen myrskysuojan. Ja sinä päivänä muna kuoriutui.

"Kuoriutui, niin, kun olin nukkumassa sitä päänalusena käyttäen. Kuulin hutkauksen ja tunsin täräyksen ja hätkähdin istualleni; munan toinen pää oli nokkaistu pois ja oudon näköinen pieni ruskea pää vilkuili minuun. 'Hei!' sanoin, 'terve tuloa!' ja hiukan työläästi se kapusi ulos.

"Tulokas oli näpsä herttainen pienokainen ensimältä, pienen kanan kokoinen — jokseenkin muiden linnunpoikasien kaltainen, ainoastaan isompi. Sen höyhenpuku oli aluksi likaisen ruskea, ja sitä peitti jokin pian pois kuoriutuva harmaa rohtuma, ja tuskin sitä saattoikaan höyheniseksi sanoa — pikemmin oli se untuvaista karvaa. Voin tuskin sanoin ilmaista kuinka mielissäni olin tulokkaasta. Robinson Crusoe ei lähestulkoonkaan riittävästi kuvaile yksinäisyyttänsä. Mutta tässä oli hauskaa seuraa. Se tirkisteli minua ja iski silmää sitä kanan tavoin edestä taaksepäin liikuttaen, piipahti ja alkoi heti nokkia kuin ei olisi mitään tulla haudotuksi kolmesataa vuotta myöhästyneenä. 'Hauskaa nähdä sinua, Perjantai!' virkahdin, sillä tietysti olin heti munan kehittymisen kanootissa huomatessani päättänyt nimittää sen Perjantaiksi, jos siitä poikanen sukeutuisi. Olin hiukan huolissani sen ravinnosta, joten annoin sille oitis palasen papukaijakalaa. Se nielaisi sen ja avasi nokkansa lisää saadakseen. Se minua ilahutti, sillä jos se noissa olosuhteissa olisi ollut vähääkään nirsu, niin olisi minun ollut pakko lopultakin syödä se.

"Ette usko kuinka hauska lintu tuo æpyorniksenpoikanen oli. Se seurasi kintereilläni heti alusta. Se seisoskeli vieressäni, katselemassa kalastellessani lantaissa ja kävi osakkaaksi kaikkeen mitä pyydystin. Ja järkeväkin se oli. Rannalla oli iljettäviä vihreitä känsäisiä olioita, etikkakurkun kaltaisia, ja yhtä sellaista yritettyään se sai vatsanväänteitä. Sen koommin ei se niihin enää edes vilkaissut.

"Ja se kasvoi. Melkein silmin nähden. Ja minä kun en milloinkaan ole ollut suuresti seuramies, niin sen hiljaiset, ystävälliset tavat sattuivat minulle paki parahiksi. Lähes kahden vuoden ajan me olimme niin onnellisia kuin tuollaisella saarella saattoi olla. Mitään liikehuolia minulla ei ollut, tiesinhän palkkani keräytyvän säästöön Dawsoneilla. Silloin tällöin näimme purjelaivan, mutta yksikään ei tullut lähelle. Huvikseni koristelin saarta merisiileistä ja monenmoisista kirjavista näkinkengistä sommittelemillani kuvioilla. Melkein ylt'ympäri riutan sovitin isoilla kirjaimilla ÆPYORNIS-SAARI nimen, samaan tapaan kuin vanhassamaassa näkee rautatieasemilla värillisistä kivistä muodosteltavan, ja kaikenlaisia suuretieteellisiä tehtäviä ja piirroksia. Aikaani vietin myös katsellen miten tuo ihmelintu harppaili pitkin riuttaa ja kasvoi, kasvamistaan kasvoi; ja laskeskelin miten voisin saada sitä näyttelemällä toimeentuloni, jos konsanaan ihmis-ilmoille pääsisin. Ensimäisen sulkasadon jälkeen se komistui, sai harjan ja sinisen heltan sekä pyrstökseen vihreän töyhdön. Ja sitten yritin aprikoida oliko Dawsoneilla mitään oikeutta vaatia sitä omakseen vai ei. Myrskysäillä ja sadekautena lojuimme lämpöisesti vanhasta kanootista laittamani suojuksen alla, ja minä juttelin sille valeita kotimaahan jääneistä ystävistäni. Ja myrskyn jälkeen aina teimme kierroksen saarella nähdäksemme oliko mitään ajautunut rantaan. Se oli tavallaan paimentolais-idylliä. Jos minulla vaan olisi ollut tupakkaa, niin tuo olisi suorastaan taivaalta tuntunut.

"Toisen vuoden lopulla tärveltyi pikku paratiisimme. Perjantai oli silloin noin neljätoista jalkaa korkea maasta nokan kärkeen, iso pää oli leveä kuin kuokanterä ja suunnattomat keltakehäiset ruskeat silmät samassa asennossa kuin ihmisen — ei näkymättömissä toinen toisestaan kuin kanan. Höyhenpuku oli hieno — ei kameelikurjen puolittaista suruvaatetusta — väriltään ja kudokseltaan kasuaria muistuttava. Ja silloin se alkoi pörhistellä harjaansa minulle ja olla olevinansa ja ilmaista äkäistä luonnetta…

"Vihdoin sattui minulle pitkäksi aikaa huonohko kalaonni, ja se äityi kummallisen miettiväisenä kärkkymään kintereilläni. Luulin sen syöneen merikurkkuja tahi muuta vaikeasti sulavaa, vaan se olikin todella vain tyytymätön puolestaan. Minäkin olin nälissäni ja viimein kalan saadessani tahdoin sen itselleni. Olimme kumpikin ärtyisellä tuulella sinä aamuna. Se tavotteli sitä nokallaan ja tarrasi siihen kiinni ja minä kopautin sitä päähän saadakseni sen hellittämään. Ja silloin se hyökkäsi päin. Voi turkanen!…

"Sain siltä tämän kasvoihini." Mies osotti arpeaan. "Sitte se potkaisi minua. Tärähytti kuin ajohevonen. Ryntäsin jaloilleni ja nähdessäni jatkoa olevan tulossa otin käpälät alleni, kasvot käsilläni peittäen. Mutta se juoksi kömpelöillä säärillään nopeammin kuin kilparatsu ja moksautteli minua sorkkamoukareillaan, samalla kun kuokallaan takoi takaraivoani. Suuntasin pakoni lantaisiin ja kahlasin kaulaani myöten veteen. Se pysähtyi rannalle, jalkojensa kastumista kammoten, ja nosti metelin kuin riikinkukko, vain käheämmän. Se alkoi teiskaroida edes takaisin hietiköllä. Tunnustan tunteneeni mitättömyyteni katsellessani tuon riivatun muinaisjäännöksen herrastelua. Ja pääni ja kasvoni olivat verissä, ruumiini hilloksi pehmitettynä.

"Päätin uida lanteitten poikki ja jättää sen toviksi yksikseen kunnes juttu tasaantuisi. Kapusin isoimpaan palmupuuhun ja istuin siellä asiain menoa pohtimassa. En liene koskaan ennen enkä jälkeen tuntenut olevani niin loukattu. Elukan törkeä kiittämättömyys sen teki. Olin ollut sille enemmän kuin veli. Olin sen hautonut, kasvattanut. Kömpelö, muodista pois jäänyt linnun kohelo! Ja minä olin ihmis-olento — kehityskausien perillinen ja tuota kaikkea.

"Arvelin sen ajan mittaan itsekin alkavan nähdä asioita siinä valossa ja joutuvan hiukan pahoille mielin käytöksestään. Tuumasin että jos pyydystäisin muutamia sievoisia kaloja ja ikäänkuin ohimennen pistäytyisin niitä sille tarjoamassa, niin se kenties tulisi järkiinsä. Vasta vähitellen opin tuntemaan kuinka leppymätön ja rettelöitsevä sukupuuttoon kuollut lintu voi olla. Pahansuopaisuutta!

"En viitsi kertoa mitä kaikkia pikku juonia koetin saadakseni linnun jälleen entiselleen. En kehtaa. Poskeni vielä nytkin hehkuvat häpeästä, kun ajattelen kuinka tuo kaistapää harvinaisuus minua nolaili ja tuuppi. Yritin väkivaltaa. Viskelin sitä korallinlohkareilla turvallisen matkan päästä, mutta se vain nieli ne. Heristelin sitä veitselläni ja olin tämän menettää, vaikka se oli liian iso sen niellä. Koetin saada sitä nälkiinnytetyksi ja tein kalastuslakon, mutta sepä rupesi rannalta matalan veden aikana matoja poimiskelemaan ja elää kituutteli sillä. Puolet aikaani vietin kaulaa myöten lantaissa ja lopun palmupuissa. Yksi niistä ei ollut oikein riittävän korkea, ja häätäessään minut siihen se järsi itselleen pohkeistani juhla-aterian. Tila kävi sietämättömäksi. En tiedä oletteko milloinkaan koettanut palmupuun latvassa nukkumista. Minua ahdisteli mitä kamalin painajainen. Ja sitä häpeätä sitten! Tuossa tuo sukupuuttoon kuollut elukka vetelehti saarellani kuin jurrittava ruhtinas, minun saamattani jalkaani levähyttää koko paikassa. Useasti pääsi minulta itku nääntymyksestä ja kiukusta. Sanoin sille suoraan etten voinut sallia minkään kirotun ajanhaireen kaahaavan itseäni autiolla saarella. Käskin sitä menemään jotakuta oman aikakautensa matkailijaa nokkimaan. Mutta se vain näpäytteli nokkaansa minulle. Iso ruma kuvatus — pelkkää säärtä ja kaulaa!

"Ei tee mieleni sanoa kuinka kauvan tuota menoa kesti. Olisin tappanut sen aikaisemmin, jos olisin tiennyt miten. Viimein kuitenkin keksin keinon suoriutua siitä. Se on eteläamerikalainen juoni. Kauroilla ja muilla merikasveilla sidoin kaikki siimani yhteen ja sain runsaasti kahdentoista metrin mittaisen tukevanlaisen narun, jonka päihin kiinnitin kaksi korallinlohkaretta. Homma vei minulta aikaa, kun sain tuon tuostakin kahlata lantaisiin tai kavuta puuhun miten kulloinkin päähäni pälkähti. Tätä viipotin vinhasti pääni ympäri ja paiskasin sitte lintua kohti. Ensi heitto ei onnistunut, mutta seuraavalla kerralla naru takertui kauniisti sen sääriin ja kietoutui vyyhdiksi niihin. Nurin se tuupertui. Ansani heitin vyötäisiä myöten lantaissa seisten ja heti sen nujertuessa olin kuivalla maalla sahaamassa sen kaulaa veitselläni.

"Ilkeittää sitä vieläkään ajatella. Olin mielestäni kuin murhaaja, vaikkakin vihani kiehui. Seistessäni katselemassa miten sen veri valui valkealle hiekalle ja kauniit isot sääret ja kaula tempoilivat viimeisessä tuskassa… huh!

"Tämä murhenäytelmä saattoi yksinäisyyden ahdistamaan minua kirouksen lailla. Jumalani! ette voi mielessänne kuvitella miten haikeasti kaipasin lintua. Istuin sen ruumiin ääressä suremassa ja värisin silmäillessäni autiota, äänetöntä riuttaa. Muistelin millainen lystikäs pikku veitikka se oli pienenä ollut ja sen tuhansia hauskoja kujeita ennen harhaantumistansa. Arvelin että jos olisin vain haavottanut sitä, niin olisin ehkä voinut vaalia sen parempaan ymmärrykseen. Jos olisin saanut millään kurin koverretuksi korallikalliota, niin olisin haudannut sen. Olin aivan kuin olisi se ollut inhimillinen. Noin ollen en voinut ajatella sen syömistä, vaan raahasin sen lantaisiin ja pikku kalat kalusivat sen puhtaaksi. En edes höyheniä pelastanut. Sitte eräänä päivänä juolahti muutaman huvijahdilla purjehtijan päähän silmätä vieläkö kehäriuttani oli olemassa.

"Hän ei tullut hetkeäkään liian aikaisin, sillä olin jo kyllin nääntynyt tyhjyyteen ja ainoastaan epäröimässä kahlaisinko mereen lopettamaan jutun sitä tietä, vai noita känsäisiä kasvejako rohdoksi ottaisin…

"Möin luut Winslow nimiselle miehelle — lähellä British museumia asuvalle kauppiaalle, ja hän sanoi myyneensä ne vanhalle Haversille. Havers ei näy oivaltaneen että ne olivat tavallista isompia, ja vasta hänen kuoltuaan ne herättivät huomiota. Lajille annettiin nimeksi Æpyornis — mikä se olikaan?"

" Æpyornis vastus ", tokaisin. "Omituista kyllä, muuan ystäväni mainitsi minulle juuri samaa seikkaa. Kun löydettiin metrin mittainen æpyorniksen reisiluu, niin luultiin isoin laji tavatuksi ja annettiin sille nimeksi Æpyornis maximus. Sitte joku kaivoi esille neljä jalkaa kuusi tuumaa pitkän reisiluun ja siitä saatiin Æpyornis Titan. Sitte tuo teidän vastus havaittiin Havers vainajan keräelmissä, ja jälkeenpäin on vielä vastissimus ilmaantunut."

"Sitä Winslowkin jutteli", sanoi arpikasvoinen mies. "Hän arvelee että jos vielä löydetään uusia æpyornis-lajeja, niin joku tiedemies pohtii päänsä pyörälle. [Nimen keksimisessä: maximus merkitsee 'suurin', Titan 'jättiläinen', vastus 'suunnaton' ja vastissimus 'suunnattomin'. Suom. muist.] Mutta se oli outo seikkailu, vai mitä — pohjaltaan?"

Timantintekijä.

Asiat olivat minua pidättäneet Chancery-kujassa kello yhdeksään illalla, ja tuntien hiukan päätäni kivistävän olin sen jälkeen haluton sekä huvitteluun että enempään työhön. Se taivaan suikale mikä tuossa ahtaassa liikekuilussa jäi korkeitten äärien yltä näkösälle ennusti seestä yötä, ja päätin astuskella alas Westminster-äyräälle levähyttämään silmiäni ja raikastuttamaan päätäni katselemalla pitkin virtaa vilahtelevia vaihtelevia valoja. Ehdottomasti on tämä paikka öiseen aikaan parhaimmillansa; armelias pimeys kätkee vesien lian, ja tämän murroskauden keskenään kilpailevat valot, punainen, räikeän tummankeltainen, kaasun keltainen ja sähkön valkoinen saavat häämyisiksi reunapiirteikseen kaikki mahdolliset vivahdukset harmaan ja tummanpunaisen väliltä. Waterloo-sillan holvikaarien läpi näkyy satoina valopisteinä rantalaiturin kaareutuma ja sillan rintanojan yli kohoavat Westminsterin tornit lämpimän harmaina tähtituiketta vasten kuvastuen. Musta virta soluu ohitse vain satunnaisen väreilyn keskeyttäessä sen äänettömyyttä ja hämmentäessä sen kalvossa uiskentelevia valoheijastuksia.

"Lämmin yö", virkkoi ääni vieressäni.

Käänsin päätäni ja näin rintanojaan sivullani nojailevan miehen kasvojen reunapiirteet. Kasvot olivat hienostuneet, sievätkin, vaikka kyllä pinnistyneet ja kalpeat, ja leuan alle ylös käännetty ja neulalla kiinnitetty takinkaulus ilmaisi hänen asemansa elämässä yhtä jyrkästi kuin virkapuku. Tunsin joutuvani verotetuksi yösijan ja aamiaisen hinnalla, jos hänelle vastaisin.

Silmäilin miestä uteliaasti. Olisiko hänellä mitään kerrottavaa minulle almunsa arvoista, vai oliko hän tuollainen tavallinen kykenemätön — kykenemätön edes kertomaan omaa tarinaansa? Hänen otsallaan ja silmissään loisti älykkäisyyttä ja alahuuli värähteli tavalla mikä ratkaisi kantani.

"Hyvin lämmin", vastasin; "vaan ei liian lämmin meille täällä."

"Ei", hän myönsi, yhä katsellen virralle, "täällä on kylläkin miellyttävää… juuri nyt."

"On hyvä", hän pitkitti kotvan vaiti oltuaan, "löytää mitään näin rauhaisaa Lontoossa. Puuhailtuansa liikeasioissa päivän pitkän, eteenpäin hommailemisessa, sitoumusten suorittamisessa ja vaarojen välttämisessä, mitä tekisikään ellei olisi tällaisia tyynnyttäviä soppia." Hän piti pitkiä pysähdyksiä lauseenosien välillä. "Teillä täytyy olla jotakin kokemuksia arki-elämän näännyttävästä uurastelusta, muutoin ette olisi täällä. Mutta epäilenpä tokko voitte olla niin henkisesti nääntynyt ja ruumiillisestikin raihnaantunnt kuin minä… Hohoi! Toisinaan epäilen lieneekö peli sakaamisen arvoinen. Tunnen halua heittää sikseen kaikki — nimen, varallisuuden, aseman — ja ryhtyä johonkin vaatimattomaan ammattiin. Mutta tiedän että jos pyrkimykseni hylkäisin — niin kovilla kuin se minua piteleekin — niin ei minulla olisi loppu-ijäkseni muuta jäljellä kuin katumusta."

Hän vaikeni. Katselin häntä ihmeissäni. Jos olin konsanaan nähnyt miehen toivottomasti ahtaalla, niin se oli tuo edessäni. Hän oli risainen ja hän oli likainen, parrottunut ja kampaamaton; olisi voinut luulla hänen lojuneen viikon rikkaläjällä. Ja hän puheli minulle suuren liikkeen rasittavista huolista. Olin nauraa hänelle päin silmiä. Joko oli hän hullu tahi teki surullista pilaa omasta köyhyydestään.

"Jos korkeilla tarkotusperillä ja korkeilla asemilla", sanoin, "on vastuksinansa ankara työ ja huolehtiminen, niin saavat ne korvauksensakin. Vaikutusvalta, tilaisuus tehdä hyvää, auttaa heikompia ja köyhempiä kuin itse olemme; ja jonkinlaisella tyydytykselläkin näytämme…"

Naljailuni oli noissa olosuhteissa kovin huonosti valittu. Viisastelin hänen ulkomuotonsa ja puheensa ristiriitaisuuden yllättämänä. Olin pahoillani jo kesken haasteluni.

Hän käänsi menehtyneet mutta sangen levolliset kasvonsa minuun. Sanoi: "Unohdin. Tietysti ette saattanut ymmärtää."

Hän mitteli minua tovin silmillään. "Epäilemättä teen kovin järjettömästi. Ette usko omia sanojani, joten voin teille jokseenkin turvallisesti kertoa oloni. Ja on viihdyttävää kertoa jollekulle. Minulla on todellakin käsillä iso liikehomma, varsin iso liikehomma, mutta juuri tällä haavaa on siinä vaikeuksia. Asian laita on… se että minä teen timantteja."

"Kaiketikin", huomautin, "olette tätä nykyä työn puutteessa?"

"Olen kuollakseni väsynyt uskomattomuuden huomautteluihin", vastasi hän kärsimättömästi, ja viheliäisen takkinsa napit äkkiä auki temmaten hän sieppasi esille kaulassaan riippuvan pienen kangaspussin. Siitä hän otti ruskean kivenmurun. "Lieneekö teillä kylliksi tietoja tätä tunteaksenne?" Hän ojensi sen minulle.

No, noin vuotta aikaisemmin olin käyttänyt joutoaikaani ottaakseni tieteellisen arvolauseen Lontoon yliopistossa, joten olin hajulla luonnonopista ja kivennäistieteestä. Muru muistutti tummemmanlaista hiomatonta timanttia, vaikka oli aivan liian iso, melkein peukalonpään kokoinen. Otin sen ja huomasin sen olevan säännöllisen kahdeksansärmiön muotoinen, pinnat kaarevia kuin kivennäisistä kallisarvoisimmalle on ominaista. Kynäveitselläni koetin raappia sitä — turhaan. Nojautuen eteenpäin kaasulyhtyä kohti koetin kiveä kellon lasiin ja vedin aivan huokeasti valkean viivan sen poikki.

Tähystelin seuralaistani yltyvällä uteliaisuudella. "Se on tosiaan jokseenkin timantin kaltainen. Mutta siinä tapauksessa on se jättiläinen lajiaan. Mistä sen saitte?"

"Vakuutan että tein sen", hän sanoi. "Antakaa takaisin."

Hän pisti sen kiireisesti säilöönsä ja napitti takkinsa. "Myyn sen teille sadasta punnasta", hän äkkiä kuiskasi kiihkeästi. Se sai kaikki epäluuloni palaamaan. Muru saattoi lopultakin olla pelkkä korundumin palanen, mikä on melkein yhtä kovaa ainetta kuin timantti, joskin oli sattumalta muodoltaankin suuresti timantin kaltainen. Tahi jos se oli timantti, niin miten se hänen haltuunsa oli tullut ja miksi tarjoaisi hän sitä sadasta punnasta?

Katselimme toinen toistamme silmiin. Hän näytti innokkaalta, mutta rehellisesti innokkaalta. Sillä hetkellä uskoin että hänen kauppaamansa esine oli timantti. Mutta minä olen köyhä mies, sata puntaa tekisi tuntuvan loven varoihini eikä yksikään järjellinen mies ostaisi timanttia kaasulyhdyn valossa resuiselta kulkurilta hänen pelkällä itsekohtaisella takuullaan. Kuitenkin taasen tuon kokoinen timantti loihti mieleen monia tuhansia puntia. Ajattelin sitäkin että tuollaista jalokiveä voisi tuskin olla olemassa tulematta mainituksi jokaisessa jalokiviä käsittelevässä teoksessa, mutta toiselta puolen muistelin kertomuksia Kapmaan timanttikaivoksilta salakuljetuksesta ja pitkäkyntisistä kaffereista. Kysymyksen ostamisesta panin kaikkea tätä vastaan.

"Miten saitte sen?" tiedustin.

"Tein sen."

Olin kuullut Moissanista, mutta tiesin että hänen keinotekoiset timanttinsa olivat pieniä jyväsiä. Pudistin päätäni.

"Näytte tietävän tällaisista asioista jotakin. Kerronpa teille hiukan itsestäni. Kenties sitte paremmin suostutte kauppaan." Hän käänsi selkänsä virralle päin ja upotti kätensä taskuihin. Hän huokasi. "Tiedän ettette minua usko."

"Timantit", hän alotti — ja hänen puhuessaan menetti ääni sen heikon vivahduksen mikä siinä kulkuria muistutti ja sai opiskelleen miehen keveätä sävyä — "ovat tehtävät saattamalla hiille aineyhtymästänsä hajalleen sopivassa salauksessa ja sopivan paineen alla; hiille kiteytyy, ei lyijyskiveksi tai kivihiilitomuksi, vaan pieniksi timanteiksi. Sen verran on ollut tiettyä kemisteille vuosikausia, mutta yksikään ei ole vielä tavannut ihan oikeata sulatusastetta tahi ihan oikeata painetta parhaimpien tuloksien saavuttamiseksi. Siten ovat kemistien tekemät timantit pieniä ja tummia sekä jalokivinä arvottomia. No, minä nähkääs olen omistanut elämäni tälle tehtävälle — antanut elämäni sille.

"Aloin työskennellä timantintekemisen ehtojen tutkiskelemisessa seitsemäntoista vuoden ijässä ja nyt olen kolmenkymmenen kahden. Minusta näytti että se saattaisi vaatia miehen kaiken ajattelun ja tarmon kymmeneksi vuodeksi, tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi, mutta niinkin ollen kannatti peli sakaamisen. Vihdoin juuri tavattuansa oikean yhdistelmän voisi hankkia miljonia ennenkuin salaisuus tulisi ilmi ja timantit kävisivät yhtä yleisiksi kuin kivihiili. Miljonia!"

Hän pysähtyi ja etsi katseellaan myötätuntoani. Hänen silmänsä hehkuivat nälkäisesti. "Ajatellakin", hän huudahti, "että olen tuon kaiken partaalla, ja tässä!

"Minulla oli", hän pitkitti, "tuhannen punnan paikkeilla yhdenkolmatta ijässä, ja tämän arvelin pikku opetustyöllä aviteltuna pitävän tutkimukseni käynnissä. Vuoden pari käytin lueskeluun, etupäässä Berlinissä, ja sitte jatkoin omin päin. Vastuksena oli salailu. Nähkääs, jos kerran olisin antanut vihiä puuhistani, niin uskoni aatteen toteuttamismahdollisuuteen olisi saattanut kannustaa toisia; enkä ole olevinani sellainen nero, joka keksintöä kilvan tavoteltaessa on muka ollut varma ehättämisestänsä ensimäiseksi. Ja olihan tärkeätä että jos todella mielin kerätä varallisuutta, ihmiset eivät saisi päästä tietämään että kysymyksessä oli koneellinen menettely, joka kykenisi syytämään timantteja tonnittain. Minun oli siis työskenneltävä ypö yksikseni. Ensimältä oli minulla pieni laboratorio, mutta varojeni alkaessa ehtyä oli minun toimitettava kokeitani viheliäisessä kalustamattomassa pöksässä Kentish Townin kaupunginosassa, missä vihdoin nukuin olkilyhteellä lattialla kaikkien laitteitteni seassa. Raha suorastaan vuoti kukkarostani. Kaihdin itseltäni kaikkea paitsi tieteellisiä apuneuvoja. Koetin pikku opetustyöllä pitää asioitani käynnissä, mutta en ole mikään hyvä opettaja eikä minulla ole yliopistollista arvoastetta eikä kovinkaan laajoja tietoja muussa kuin kemiassa, ja huomasin että minun oli uhrattava aika lailla aikaa ja vaivaa perin mitättömästä korvauksesta. Mutta pääsin lähemmä ja lähemmä päämäärääni. Kolme vuotta takaperin sain ratkaistuksi sulauksen yhdistelmän ja pääsin lähelle oikeata painetta valuttamalla tämän sulaukseni ja erään hiilleyhdistelmän tukittuun pyssynpiippuun, täyttäen sen lopuksi vedellä, sinetiten tiukkaan ja kuumentaen."

Hän pysähtyi.

"Jokseenkin vaaranalaista", huomautin.

"Kyllä. Se halkesi ja löi kaikki ikkunat ja joukon laitteitani säpäleiksi; mutta jonkinlaista timanttimöyhettä silti sain. Yhä kokeillessani miten saada suuri paine sulaan sekotukseen josta jalokivet kiteytyisivät, tapasin selostuksen muutamista Daubréen Parisissa Laboratorie des Poudres et Salpetres'issa tekemistä tutkimuksista. Hän räjäytteli dynamiittia tiukasti kiinni ruuvatussa teräslieriössä, niin vahvassa ettei se voinut haljeta, ja huomasin hänen voineen rusentaa kiviä ravaksi joka oli kutakuinkin samanlaista kuin se eteläafrikalainen kerrostuma mistä timantteja löydetään. Apulähteeni joutuivat julman lujalle, mutta sain hänen mallinsa mukaisesti teetetyksi teräslieriön tarkotustani varten. Sulloin siihen kaiken sekotelmani ja kaikki räjähdys-aineeni, tein tulen ahjooni, pistin koko hökötykseni siihen ja — läksin kävelylle."

En voinut olla nauramatta hänen kuivakiskoista sävyään. "Ettekö ajatellut että se räjäyttäisi talon ilmaan? Asuiko siellä muita ihmisiä?"

"Se tapahtui tieteen hyväksi", hän vihdoin virkkoi. "Alakerrassa asui hedelmäkaupittelijan perhe, minun huoneeni takana kerjuukirjeitten sepustelija, yläkerrassa kaksi kukkaismyyjätärtä. Kenties oli tuo hiukan ajattelematonta. Mutta mahdollisesti oli toisia heistä ulkosalla.

"Palatessani oli laite paikoillaan, valkeina hehkuvien hiilten keskessä. Räjähdysaine ei ollut saanut lieriötä halkeamaan. Ja sitten oli minulla ongelma edessäni. Tiedättehän että aika on tärkeä tekiö kiteytymisessä. Jos kehittymistä joudutetaan, niin kiteet ovat pieniä — ainoastaan verkalleen muodostaessaan ne saavat mainittavampaa kokoa. Päätin antaa tämän laitteen jäähtyä kaksi vuotta, päästäen lämpömäärän hitaasti alenemaan pitkin aikaa. Ja olin nyt aivan rahaton; iso tuli, vuokra ja nälkäni oli hoidettava, ja minulla tuskin oli penniäkään.

"Voin tuskin kertoa teille kaikkia niitä vaiheita mitä timanttien valmistusaikana sain kokea. Olen myynyt sanomalehtiä, vartioinut hevosia, availlut vaunun-ovia. Viikkokausia kirjottelin osotteita. Minulla oli apulaisen paikka miehellä, joka omisti työntörattaat, ja keräilin talousjätteitä toiselta puolen katua hänen hoidellessaan toista puolta. Kerran minulla ei ollut viikkoon mitään tehtävää ja minä kerjäsin. Se viikko otti lujalle! Eräänä päivänä oli tuli sammumaisillaan enkä ollut päivän mittaan ruuan murua maistanut, ja muuan henttunsa keralla kävelylle lähtevä nuorukainen antoi minulle kuusi pennyä — komeillakseen. Taivaalle kiitos turhamaisuudesta! Kylläpä ruokaloista lemahti tuoksua! Mutta minä käytin koko rahan kivihiilten ostoon ja panin ahjon jälleen kirkkaan punaisena hehkumaan, ja sitte — niin, nälkä tekee miehestä narrin.

"Vihdoin kolme viikkoa takaperin annoin tulen sammua. Otin lieriöni ja ruuvasin sen auki sen ollessa vielä niin kuuma että hyppysiini paloi rakkoja, ja taltalla kaavin murenevan laavamaisen sisällön pöydälle ja taoin sen rautalevyn päällä tomuksi. Ja löysin kolme isoa timanttia ja viisi pientä. Istuessani lattialla takomassa avautui oveni ja sisälle astui naapurini, kerjuukirjeiden sepustelija. Hän oli päissään — kuten tavallisesti. 'Anarkkisti', sanoi hän. 'Olet humalassa', vastasin minä. 'Tuhoava roisto', pitkitti hän. 'Mene isäsi luo', kehotin minä, tarkottaen valheiden isää. 'Äläst', tuumasi hän viekkaasti iskien silmää, ja oveen nojaten, toinen silmä pihtipieltä vasten, hän alkoi nikotellen lörpötellä miten oli kurkkaillut kamariini ja sinä aamuna mennyt poliisikonttoriin, missä oli merkitty pöytäkirjaan kaikki mitä hän oli ilmiantanut — 'sanani saat sen päälle', hän vakuutti. Silloin äkkiä älysin olevani pinteessä. Joko pitäisi minun ilmaista poliiseille pikku salaisuuteni ja tärvellä koko homma, tahi joutuisin käähkänään anarkistina. Astuinpa siis naapurini luo, kävin häntä kaulukseen ja tuivertelin häntä hiukan, ja sitte livistin timantteineni. Iltalehdet nimittivät pöksääni Kentish Townin pommitehtaaksi. Enkä nyt voi saada kalleuksiani rahalla enkä rakkaudella menemään.

"Jos menen kunnolliseen jalokivimyymälään, niin minun käsketään odottaa, apulaiselle kuiskataan että hänen on haettava poliisi, ja silloin sanon etten voi odottaa. Ja löysin varastetun tavaran salaajan, ja tämä vain piti hyvänään timantin, jonka hänelle näytin, käskien minua perimään sen laillista tietä. Kuljeskelen nyt useamman sadan tuhannen punnan arvosta timantteja kaulassani, ja ilman ruokaa ja yösijaa. Te olette ensimäinen, jolle olen asemani ilmaissut. Mutta kasvonne minua miellyttävät ja olen ahtaalla."

Hän katsoi minua silmiin.

"Olisi hulluutta", sanoin, "minun ostaa timantti näissä olosuhteissa. En sitäpaitsi pidä satoja puntia taskussani. Kuitenkin uskon kertomustanne enemmän kuin puoliksi. Jos haluatte, olen valmis tähän: tulette toimistooni huomenna…"

"Epäilette minua varkaaksi!" hän keskeytti terävästi. "Ilmaisette poliisille. En tule ansaan."

"Vaistomaisesti olen vakuutettu siitä ettette varas ole. Tässä nimikorttini. Ottakaa se edes. Teidän ei tarvitse tulla millään sovitulla hetkellä. Tulkaa milloin tahdotte."

Hän otti kortin ja pikku näytteen hyvästä harrastuksestani.

"Ajatelkaa asiaa paremmin ja tulkaa", kehotin.

Hän pudisti päätään epäilevästi. "Maksan puoli kruunuanne jonakuna päivänä koron kanssa takaisin — sellaisen koron kanssa että hämmästytte", hän vakuutti. "Säilytättehän toki salaisuuden?… Älkää seuratko minua."

Hän astui tien poikki ja katosi pimeään Essexkadulle johtavan holvikäytävän alla olevia pikku portaita kohti, ja minä annoin hänen mennä. Enkä ole häntä sen koommin nähnyt.

Jälkeenpäin sain häneltä kaksi kirjettä, joissa pyydettiin lähettämään pankinseteleitä — ei maksuosotuksia — lähemmin mainituilla osotteilla. Punnitsin asiaa ja menettelin sikäli kuin viisaimmaksi katsoin. Kerran hän poissa ollessani kävi minua tapaamassa. Konttoripoikani kuvasi hänet hyvin laihaksi, likaiseksi ja ryysyiseksi mieheksi, joka ryiskeli kamalasti. Hän ei jättänyt mitään sanomaa, Siinä hänen loppunsa mikäli minun tarinani tietää. Toisinaan kummailen mihin hän lie joutunut. Oliko hän teräväpäinen mielipuoli, vai petollinen kivimurujen kaupitsija, vai onko hän todella valmistanut timantteja kuten vakuutti? Jälkimäinen on juuri kyllin luultavaa saamaan minut joskus tuumimaan että olen menettänyt elämäni loistavimman tilaisuuden. Hän saattaa tietysti olla kuollut ja hänen timanttinsa huolettomasti heitetyt pellolle — yksi, toistan vielä, oli melkein peukalonpään kokoinen. Tai saattaa hän vielä kierrellä yrittämässä myydä kalleuksiaan. On juuri mahdollista että hän vielä ilmestyy yhteiskunnan keskeen ja minun taivaitteni poikitse äveriäille ja kuuluisuuksille pyhitetyissä korkeuksissa kulkiessaan hiljaisesti moittii minua yritteliäisyydenpuutteestani. Toisinaan arvelen että olisin saattanut ainakin viisi puntaa panna likoon.

Perhonen — "Genus Novo."

Kaiketi olette Hapleystä kuulleet — en tarkota W.T. Hapleytä, poikaa, vaan kuuluisaa Hapleytä, Periplaneta Hapliian Hapleytä, hyönteistutkija Hapleytä. Siinä tapauksessa ainakin tiedätte Hapleyn ja professori Pawkinsin välisen sitkeän kahakan. Kuitenkin saattavat eräät sen tulokset olla teille uutta. Syrjäisille on tarpeen sana tai pari selitykseksi, jonka haluton lukija voi päällisin puolin vilkaisemalla sivuuttaa, jos niin velttous vetää.

On hämmästyttävää että sellaisista todella tärkeistä asioista kuin tästä Hapley—Pawkinsin riidasta voidaan olla varsin yleisesti tietämättömiä. Ja uskonpa totisesti että nuokin käänteentekevät jupakat, jotka ovat Geologista Seuraa järkytelleet, pysyvät melkein tuntemattomina oman jäsenpiirinsä ulkopuolella. Olen kuullut varsin hyvän yleisen sivistyksenkin saaneitten miesten nimittävän noissa kokouksissa sattuneita suuria kohtauksia pelkiksi kirkkoraatikinasteluiksi. Ja kuitenkin on englantilaisten ja skotlantilaisten geologien välistä Isoavihaa jo kestänyt puolen vuosisadan ajan ja "jättänyt syviä ja lukuisia jälkiä tieteen ruumiiseen". Ja tämä Hapley—Pawkinsin juttu, joskin ehkä laatuaan yksityisempi, kuohutteli intohimoja yhtä valtaisia, ehkä valtaisempiakin. Tavallisella maallikolla ei ole käsitystäkään siitä kiihkosta mikä tieteellistä tutkijaa elähyttää, siitä vastaväittelyn vimmasta minkä hänessä voi herättää. Se on odium theologicum[hengenmiesten suvaitsemattomuus. — Suom. muist.] uudessa muodossa. On esim. miehiä, jotka ilomielin polttaisivat smithfieldiläisen professorin Ray Lankesterin hänen tietosanakirjaan nilviäisistä laatimansa esityksen johdosta. Tuo haaveellinen cephalopodien laajennus pteropodit käsittäviksi… mutta harhaannun Hapleystä ja Pawkinsista.

Jupakan alotti ammoisina vuosina Pawkinsin uusi microlepidopterain (mitä nämä sitte lienevätkään) luokittelu, jossa hän nuijasi Hapleyn luoman uuden lajin. Hapley, joka oli aina riidanhaluinen, vastasi purevalla hyökkäyksellä Pawkinsin koko järjestelmää vastaan ["Huomautuksia eräästä äskeisestä microlepidopterain luokittelusta." Quart. Journ. Entomological Soc. 1863.] Pawkins vastineessaan ["Vastine eräisiin huomautuksiin" j.n.e. Sama 1864] vihjaili että Hapleyn mikroskopi oli yhtä vajanainen kuin hänen havaintokykynsäkin ja nimitti häntä "syyntakeettomaksi sekaantujaksi" — Hapley ei siihen aikaan vielä ollut professori. Hapley vastaselityksessään ["Lisähuomautuksia" j.n.e. Sama] puhui "haihattelevista keräilijöistä" ja kuvasi, ikäänkuin huomaamattaan, Pawkinsin luokittelun "järjettömyyden ihmeeksi". Se oli sotaa kaikin asein. Lukijaa tuskin kuitenkaan huvittaisi yksityiskohdittain seurata näiden kahden suuren miehen kiistaa ja heidän välisen juopansa lavenemista kunnes he microlepidopteroista joutuivat sotasille jokaisesta hyönteistutkimuksen avonaisesta kysymyksestä. Sattui muistettavia tilaisuuksia. Toisinaan Kuninkaallisen Entomologisen Seuran kokoukset elävästi muistuttivat eduskunta-istuntoa. Ylipäänsä lienee Pawkins ollut lähempänä totuutta kuin Hapley. Mutta Hapley oli taitava väittelijä, hänellä oli tiedemiehelle harvinainen ivailukyky, tavatonta tarmokkuutta ja hieno loukkaantumisen sävy tuon pyyhityn lajin johdosta; Pawkins taasen oli hidasmielinen, arkisanainen, ruumiiltaan vesitynnörin muotoinen, turhan tunnollinen todistuksissaan ja museon palveluspaikkojen puolueellisesta täyttämisestä epäilty. Nuoret miehet keräysivät siis Hapleyn ympärille ja osottivat hänelle suosiotaan. Kamppailu oli pitkällinen, alusta asti häijy ja lopulta säälimättömäksi vihollisuudeksi yltyvä. Eri onnenvaiheet, puolelta toiselle kiekkuva etevämmyys — milloin Hapley Pawkinsin saavuttaman menestyksen kiusaamana, milloin Pawkins Hapleyn tieltä varjoon joutuneena, kuuluvat paremmin hyönteistutkimuksen historiaan kuin tähän kertomukseen.

Mutta vuonna 1891 Pawkins, joka oli jonkun aikaa ollut kivuloinen, julkaisi jonkun teoksen kuolleenkalloperhosen "mesoblastista". Mitä kuolleenkalloperhosen mesoblasti lienee, sillä seikalla ei ole hituistakaan väliä tässä kertomuksessa. Mutta teos oli paljon alapuolella hänen tavallisen mittansa, ja antoi Hapleylle vuosikausia himoitsemansa aiheen. Hän arvattavasti uurasti yötä päivää saadakseen saavuttamansa edun parhaiten käytetyksi.

Seikkaperäisessä arvostelussa hän reposteli Pawkinsin rääsyiksi — saattaa mielessään kuvitella miehen pörhistyneen mustan tukan, ja omituisesti välkähtelevät silmät hänen karatessaan vihollisensa kimppuun — ja Pawkinsin vastaus oli onnahteleva, tehoton, kiusallisesti änkkäilevä ja silti ilkeämielinen. Ilmeinen oli hänen tahtonsa haavottaa Hapleytä ja kykenemättömyytensä sitä tekemään. Vain harvat kuulijat — minä en siinä kokouksessa ollut — tajusivat kuinka sairas hän oli.

Hapley oli kaatanut vastustajansa ja aikoi tehdä lopun hänestä. Hän jatkoi suorastaan raa'alla hyökkäyksellä Pawkinsia vastaan, kirjotelmana perhosten kehityksestä yleensä, mikä kirjotelma ilmaisi suunnatonta henkistä työtä ja samalla kuitenkin oli rajun riitakirjoituksen sävyyn laadittu. Niin kiukkuinen kuin se olikin todistaa toimituksen liittämä huomautus että sitä oli lievennetty. Se arvattavasti sai Pawkinsin syvästi häpeämään ja hämmentymään. Se ei jättänyt ainoatakaan pelastus-solaa; sen todistelu oli murhaavaa ja sävy tuiki halveksivaa — kamala koettelemus miehen uran loppuvuosille.

Hyönteistutkijamaailma odotteli hengitystään pidätellen Pawkinsin vastinetta. Hän yrittäisi jotakin, sillä Pawkins oli aina pysynyt urheana. Mutta sen tullessa he hämmästyivät. Pawkins nimittäin sai lentsun, joutui siitä keuhkotulehdukseen ja kuoli.

Tuo oli kenties niin tehokas vastine kuin hän noissa olosuhteissa saattoikaan antaa ja käänsi suuressa määrin yleisön tunteet Hapleytä vastaan. Samat ihmiset, jotka olivat mitä riemukkaimmin hurranneet hyvä-huutojaan näille kilpataistelijoille, kävivät tuloksen johdosta totisiksi. Ei voinut olla mitään järjellistä syytä epäillä ettei tappion ärtymys ollut edistänyt Pawkinsin kuolemaa. Tieteelliselläkin väittelyllä on rajansa, sanoivat vakavat ihmiset. Toinen musertava hyökkäys oli jo painatettavana ja ilmestyi hautajaisten edellisenä päivänä. En luule Hapleyn yrittäneen ehkäistä sitä. Ihmiset muistivat miten Hapley oli ajometsästyksellään tehnyt lopun kilpailijastaan ja unohtivat tuon kilpailijan puutteet. Suomiva iva kuulostaa pahalta hautakummulla. Sanomalehdet tekivät siitä huomautuksia. Tämä se sai minun ajattelemaan että olitte luultavasti kuulleet Hapleystä ja hänen jupakastaan. Mutta, kuten jo huomautin, tieteelliset työskentelijät elävät varsin suuresti omassa maailmassaan; voinpa väittää että puolet ihmisistä, jotka astelevat Piccadillyä pitkin akatemiaan joka vuosi, eivät tietäisi sanoa missä tiedeseurain huoneustot ovat.

Yksityisissä ajatuksissaan Hapley ei voinut antaa Pawkinsille hänen kuolemaansa anteeksi. Ensinnäkin se oli kehno keino paeta täydelliseltä nitistämiseltä mikä Hapleyllä oli käsillä häntä varten, ja toisekseen se jätti Hapleyn mieleen omituisen aukon. Kaksikymmentä vuotta hän oli tehnyt kovaa työtä, seitsemän päivää viikossa ja toisinaan pitkälle yöhön, mikroskopilla, leikkelyveitsellä, keräysverkolla ja kynällä, ja miltei yksinomaan Pawkinsia koskevaa. Hänen saavuttamansa europalainen maine oli tullut tuon suuren vihollisuuden sivussa. Hän oli vähitellen yltynyt huippukohtaan tässä viimeisessä väittelyssä. Se oli tappanut Pawkinsin, mutta myöskin tavallaan suistanut Hapleyn tolaltansa, ja lääkäri neuvoi häntä joksikin aikaa herkeämään työstä, levähtääkseen. Hapley siis matkusti hiljaiseen kentiläiseen kylään ja ajatteli yöt päivät Pawkinsia, ja mahdotonta oli nyt sanoa hyvää hänestä.

Vihdoin Hapley alkoi käsittää mihin suuntaan hänen ajatus-elämänsä oli haavautumassa. Hän päätti nousta taistelemaan vastaan ja alotti yrittämällä lueskella romaaneja. Mutta väkisinkin kuvastui hänen mielessään Pawkins, valkeana kasvoiltaan ja viimeistä puhettaan pitämässä — jokainen lause mainiona aiheena Hapleylle. Hän kääntyi satuihin — ja havaitsi etteivät ne herättäneet mielenkiintoa. Hän luki "Tuhat yksi yötä" kunnes Pulloon suljettu Henki sietämättömästi loukkasi hänen "alkusyy-tunnettaan".

Hapleyn oli koetettava shakkipeliä ja se tuntuikin viihdyttävämmältä. Pian oppi hän siirrot, päägambitit ja tavallisemmat sulkuasennot, ja alkoi ajaa pastoria häviölle. Mutta sitte vastakuninkaan liereät piirteet alkoivat muistuttaa Pawkinsia seisomassa tehottomasti soperrellen shakkimatiksi joutumista vastaan, ja Hapley päätti heittää shakkipelin.

Kenties tuottaisi jonkun uuden tiedehaaran tutkiminen lopultakin parempaa virkistystä. Paras lepo on toiminnan vaihdos. Hapley päätti käydä diatomeihin käsiksi ja toimitti itselleen Lontoosta yhden pienemmistä mikroskopeistaan ja Halibutin käsikirjan. Hän tuumi että jos saisi syntymään tuiman riidan Halibutin kanssa, hän kenties saisi silotetuksi elämänsä uudelleen ja unohdetuksi Pawkinsin. Tuotapikaa oli hän kovassa työssä, ainaiseen uuraaseen tapaansa tutkien noita suurennuslasilla tähysteltäviä lammikkoasujamia.

Diatomitutkimusten kolmantena päivänä Hapley äkkäsi merkillisen lisän paikkakunnalliseen hyönteismaailmaan. Hän työskenteli myöhään illalla mikroskopilla, ja ainoana valona huoneessa oli erikoisen mallisella vihreällä kaihtimella varustettu kirkas lamppu. Kuten kaikki tottuneet mikroskopin käyttäjät hän piti molemmat silmät avoinna. Se on ainoa keino välttää ylenmääräistä uupumusta. Toinen silmä oli näköputken kohdalla ja kirkkaana ja selvänä oli sen edessä mikroskopin ympyriäinen näkölevy, jonka poikitse ruskea diatomi vitkallisesti matoi. Toisella silmällään Hapley ikäänkuin näki näkemättömästi. [Mikroskopeihin perehtymätön lukija voi helposti käsittää tämän kiertämällä sanomalehden torvelle ja katselemalla sen läpi kirjaa toisen silmänsä avoinna pitäen.] Hän oli vain hämärästi tietoinen tähystyskapineen messinkilaidasta, pöytäliinan valaistusta liepeestä, kirjepaperiarkista, lampunjalasta ja huoneen pimeämmästä takaosasta.

Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi toisesta silmästä toiseen. Pöytäliina oli korukirjailulla tehty ja jokseenkin heleävärinen. Kuvio oli ommeltu kultalangoista, harmahtavalle pohjalle, seassa hiukkanen tulipunaista ja vaaleansinistä. Eräällä kohdalla näytti kuvio sekavalta ja värit tuntuivat siinä väreilevän.

Hapley nykäisi äkkiä päänsä taaksepäin ja katseli molemmin silmin. Hänellä jäi suu hämmästyksestä auki.

Se oli iso perhonen, siivet levällään päiväperhosen tapaan!

Oli omituista että sitä oli huoneessa lainkaan, sillä ikkunat olivat kiinni. Omituista ettei se ollut nykyiseen asemaansa liehuessaan herättänyt hänen huomiotansa. Omituista että se oli yhdenmukainen pöytäliinan värien kanssa. Vielä paljoa omituisempaa että se oli hänelle, Hapleylle, suurelle hyönteistutkijalle, tuiki tuntematon. Mitään hairausta ei siinä ollut. Se ryömiskeli hitaasti lampunjalkaa kohti.

" Genus Novo, totisesti! Ja Englannissa!" virkkoi Hapley tuijottaen.

Sitte hänen mieleensä välähti Pawkins, Mikään ei olisi enemmän äköittänyt Pawkinsia… Ja Pawkins oli kuollut!

Hyönteisen päässä ja ruumiissa alkoi jokin kummallisesti muistuttaa Pawkinsia ihan kuin shakkikuningaskin.

"Hiiteen Pawkins!" ärähti Hapley. "Mutta minun täytyy pyydystää tämä." Ja katsellen ympärilleen jotakin sieppaamiskeinoa tavotellen hän nousi verkalleen tuoliltaan. Äkkiä hyönteinen lehahti liikkeelle, törmäsi lampunkaihtimen reunaan — Hapley kuuli sälähdyksen — ja katosi varjoon.

Silmänräpäyksessä oli Hapley sipaissut kaihtimen pois, joten koko huone kävi valoisaksi. Perhonen oli hävinnyt, mutta pian keksi hänen tottunut silmänsä sen ovipielestä seinäpaperilta. Hän astui päin, pidellen kaihdinta hyökkäys-asennossa. Mutta ennen kuin hän pääsi tarpeeksi lähelle ennätti se nousta lentoon ja liipotteli ympäri huonetta. Tuollaisten perhosien tapaan se lenteli äkillisin nytkähdyksin ja kääntein, tuon tuostakin häipyen ja aavistamattomasti jälleen näkyviin ilmestyen. Kerran Hapley pääsi tavottamaan ja iski harhaan; sitte taas.

Kolmannella kerralla hän kolhasi mikroskopiansa. Tämä vaappui, keikahti nurin ja lattialle kolahtaessaan pyyhkäisi lampun kumoon. Lamppu pysyi pöydällä ja hyväksi onneksi sammui. Hapley jäi pimeään. Hätkähtäen hän tunsi oudon perhosen räpähtävän kasvoihinsa.

Tämä oli sisuttavaa. Hänellä ei ollut tulitikkuja, Jos oven avaisi, niin hyönteinen pääsisi karkuun. Pimeässä hän näki Pawkinsin aivan selvästi nauravan hänen pulaansa. Pawkinsilla oli aina ollut öljyinen nauru. Hän kirosi raivostuneesti ja polki jalkaa.

Ovelta kuului arka koputus.

Sitte se avautui jalan verran, hyvin hitaasti. Emännän säikähtäneet kasvot näkyivät kynttilän vaaleanpunaisen liekin takaa; hänen harmaita hiuksiaan verhosi yömyssy ja hartioita jokin punainen vaatekappale. "Mikä oli se kamala räiskähdys?" hän tiedusti. "Onko mitään —." Outo perhonen lennähteli ovenraon kohdalla. "Sulkekaa se ovi!" äyskähti Hapley ja syöksähti häntä kohti.

Ovi läiskähti kiinni. Hapley jäi yksikseen pimeään. Hän kuuli emäntänsä tormaavan yläkertaan, lukitsevan ovensa ja laahaavan jotakin raskasta lattian poikki ovea vasten.

Hapley älysi käytöksensä ja esiintymisensä olleen outoa ja levottomuutta herättävää, Kirottu itikka! ja Pawkins! Kuitenkin oli sääli menettää perhosta enää. Hän hapuili eteiseen ja löysi tulitikut, pyyhkäistyään silinterihattunsa poukkuilemaan lattialla kuin rumpu. Palava kynttilä kädessään hän palasi huoneeseensa. Mitään itikkaa ei näkynyt. Silmänräpäyksen ajan se kuitenkin kerran näytti liehahtavan hänen päänsä ympärillä. Hapley hyvin äkillisesti päätti luopua hyönteisestä ja käydä levolle. Mutta hän oli kiihdyksissään. Pitkin yötä tunkeusi hänen uneensa näkyjä perhosesta, Pawkinsista ja emännästä. Kahdesti hän nousi vuoteeltaan ja valeli päätään kylmällä vedellä.

Eräs seikka oli hänelle täysin selvillä. Hänen emäntänsä ei ollut mahdollista ymmärtää tätä tuntemattoman perhosen juttua, varsinkaan kun hänen ei ollut onnistunut saada sitä kiinni. Kukaan muu kuin hyönteistutkija ei voisi täydellisesti käsittää miltä hänestä tuntui. Emäntä oli luultavasti säikähdyksissään hänen käytöksestään eikä hän kuitenkaan pystynyt näkemään miten voisi sen selittää. Hän päätti olla sen enempää puhumatta edellisen yön tapauksista. Aamiaisen jälkeen Hapley näki hänet puutarhassa ja päätti hänen rauhottamisekseen poiketa sinne pakinoimaan. Hän haasteli pavuista ja perunoista, mehiläisistä, toukista ja hedelmien hinnoista. Toinen vastasi tavalliseen tapaansa, mutta silmäili häntä hieman epäluuloisesti ja käveli hänen kävellessään, niin että heidän välissään aina oli kukkapyörylä, papulava tahi muuta sellaista. Tovin kuluttua tämä alkoi tuntua tavattoman ärsyttävältä ja kiusaantumistansa salatakseen Hapley palasi sisälle, sitte pian lähtien kävelylle.

Perhonen, selittämätöntä muistoa Pawkinsista mukanansa tuoden, tunkeutui yhtämittaa matkaan, vaikka hän parhaansa mukaan torjui sitä mielestään. Kerran hän näki sen aivan selvästi siivet harallaan puiston länsireunaa rajottavan vanhan kivimuurin seinämässä, mutta mennessään lähelle hän havaitsi siinä vain kaksi harmaata ja keltaista lehtisammaleen haaraa. "Tämä", virkahti Hapley, "on nurinpäistä matkintaa. Sen sijaan että perhonen olisi kiven näköinen, on tässä kivi perhosen näköinen!" Kerran rapisteli ja liihotteli jotakin hänen päänsä ympärillä, mutta tahdon ponnistuksella hän sen mielteen taas hääti.

Ehtoopäivällä pistäysi Hapley pastorin luo ja puheli hänen kanssaan uskonnollisista kysymyksistä, He istuivat pienessä orjantappurapensasten varjoamassa huvilehdossa ja tupakoitsivat väitellessään.

"Katsokaa tuota perhosta!" huudahti Hapley äkkiä, viitaten puisen pöydän laitaan.

"Missä?" kysyi pastori.

"Ettekö näe perhosta tuossa pöydän laidalla?" toisti Hapley.

"En todellakaan", vakuutti pastori.

Hapley oli aivan ällistyksissään. Hän tapaili ilmaa. Pastori tuijotteli häneen. Ilmeisesti mies ei nähnyt mitään. "Uskon silmä ei ole tieteen silmää terävämpi", huomautti Hapley kankeasti.

"En näe ponttanne", tuumasi pastori luullen huomautuksen kuuluvan väittelyyn.

Seuraavana yönä Hapley huomasi perhosen peitteellänsä ryömimässä. Hän nousi paitahihasillaan vuoteensa reunalle istumaan ja todisteli syillä ja perusteilla itselleen. Oliko se pelkkää näköhäiriötä? Hän tunsi olevansa luisumassa ja taisteli järkensä puolesta samalla hiljaisella sitkeydellä jota oli aikasemmin käyttänyt Pawkinsia vastaan. Niin itsepintainen on mieleen lyöttyminen, että hänestä tuntui kuin olisi tämä vieläkin ollut kamppailua Pawkinsin kanssa. Hän oli varsin perehtynyt sielutieteeseen. Hän tiesi tuollaisia näköhairahduksia johtuvan henkisestä rasituksesta. Mutta merkillistä oli ettei hän ainoastaan nähnyt perhosta, hän kuulikin sen, kun se kosketteli lampunkaihtimen reunaa ja jälkeenpäin törmäsi seinään, ja hän oli pimeässä tuntenut sen sattuvan kasvoihinsa.

Hän katseli sitä. Se ei ollut lainkaan unennäön kaltainen, vaan aivan selvä ja aineellinen kynttilänvalossa. Hän näki karvaisen ruumiin ja lyhyet untuvaiset tuntosarvet, niveliset jalat, vieläpä siivissä kohdan mistä hilse oli kahnaantunut pois. Hän suuttui äkkiä omalle itselleen moisen pikku itikan pelkäämisestä.

Emäntä oli ottanut palvelijattaren kerallaan nukkumaan sen yötä, kun pelkäsi olla yksinään. Lisäksi oli hän lukinnut oven ja pystyttänyt lipaston sitä vastaan. Levolle mentyään he kuuntelivat ja puhelivat kuiskien, mutta mitään säikähdyttävää ei tapahtunut. Yhdentoista seuduissa he olivat uskaltaneet sammuttaa kynttilän ja kumpikin torkahtaneet. He heräsivät hätkähtäen ja kavahtivat istualleen vuoteellaan kuunnellen pimeässä.

Sitte he kuulivat tohvelien tassuttelua Hapleyn huoneesta. Tuoli kolahti kumoon, ja seinä jysähti. Sitte pirstoutui porsliininen uuninreunuskoriste tuliristikkoon. Äkkiä avautui huoneen ovi ja he kuulivat hänet porrastaivakkeella, He kyyristäysivät toisiinsa kiinni ja höristivät korviaan. Hän tuntui tanssivan portaissa. Milloin laskeusi hän äkkiä kolme tai neljä astuinta, milloin hyppäili taas ylös, ja riensi lopulta eteiseen. He kuulivat sateenvarjotelineen keikahtavan kumoon ja pyörö-ikkunan särkyvän. Sitte ratisi telki ja ketjut kalisivat. Hän availi ovea.

He kiirehtivät ikkunaan. Yö oli häämyisen harmaa; melkein yhtäjaksoinen vesinen pilvikerros leijaili kuun poikitse, ja pensas-aita ja puut talon edustalla olivat vaaleata maantietä vasten kuvastuen mustat. He näkivät Hapleyn aavemaisena paidassaan ja valkeissa housuissaan juoksentelevan edes takaisin tiellä viuhtoen ilmaa käsillään. Väliin hän seisahtui, väliin syöksähti huimasti jotakin näkymätöntä kohti, väliin hiippaili väijyvin askelin eteenpäin. Vihdoin hän katosi näkyvistä kaupunkiin päin. Sitte, heidän kinaillessaan siitä kuka menisi alas sulkemaan oven, hän palasi. Hän käveli hyvin nopeasti, tuli suoraa päätä sisälle, lukitsi oven huolellisesti ja vetäytyi hiljaisesti makuuhuoneeseensa. Kaikki oli sitte hiljaista.

"Mrs. Colville", huusi Hapley alas portaita seuraavana aamuna. "Toivoakseni en säikähdyttänyt teitä viime yönä."

"Kyllä kannattaa teidän sitä kysyä!" vastasi mrs. Colville.

"Asian laita on se että olen unissakävijä ja nyt ei minulla ole kahteen yöhön ollut unijuomaani. Siinä ei toden totta ole mitään syytä pelkoon. Pahottelen että olen niin tyhmässä valossa esiintynyt. Lähden nummen poikki Shorehamiin ja ostan jotakin ainetta millä pääsen sikeästi nukkumaan. Minun olisi pitänyt se jo eilen tehdä."

Mutta puolitiehen nummen yli päästyään sai Hapley kalkkikuoppain luona perhosen taas kimppuunsa. Hän pitkitti matkaansa koettaen kiinnittää mieltänsä shakkiongelmiin, mutta siitä ei lähtenyt apua. Itikka räpähteli hänen kasvoihinsa ja itseään puolustaakseen hän sohaisi sitä hatullaan. Sitte raivo, tuo vanha raivo. — raivo jota hän oli useasti tuntenut Pawkinsia vastaan — valtasi hänet taas. Hän hypähteli eteenpäin hosuen viipottelevaa hyönteistä. Äkkiä hän astui tyhjään ja putosi suin päin.

Hänen tajunnassaan syntyi aukko, ja Hapley havaitsi istuvansa kalkkikaivosten aukon edustalla limsiökasassa toinen jalkansa taaksepäin alleen vääntyneenä. Outo perhonen liihotteli vielä ympärillä. Hän hotaisi sitä kädellään ja päänsä kääntäessään näki kahden miehen lähestyvän. Toinen oli kylätohtori. Hapleyn mieleen juolahti että tämä oli onnellinen sattuma, Sitte hän tavattoman elävästi muisti ettei kukaan muu kuin hän itse voisi konsanaan kyetä näkemään tuota outoa perhosta ja että hänen oli paras pysyä vaiti siitä.

Myöhään yöllä hän kuitenkin katkenneen säärensä lastotuksi saatuaan oli kuumeinen ja unohti hillitsemisensä. Hän makasi pitkällään vuoteellaan ja alkoi silmäillä pitkin huonetta nähdäkseen vieläkö perhonen kärkkyi ympäristöllä. Hän yritti olla tätä tekemättä, vaan ei voinut pidättää itseään. Pian sai hän häiritsijänsä näkyviinsä kätensä vieressä lepäämästä, yölampun valaisemalta vihreältä pöytäliinalta. Siivet lepattivat. Äkillisessä vihastuksen puuskauksessa hän iski sitä kohti nyrkillään, ja hoitajatar heräsi kirkaisten.

"Tuo perhonen!" hän selitti; ja sitte: "Se oli mielikuvitusta. Ei mitään!"

Kaiken aikaa hän aivan selvästi näki hyönteisen kävelevän pöydänkulman ympäri ja lennähtävän huoneen poikki, ja samalla hän huomasi ettei hoitajatar mitään nähnyt, silmäili vaan häntä kummallisesti. Hänen täytyi pitää itsensä aisoissa. Hän tiesi olevansa hukassa ellei pitäisi itseänsä aisoissa. Mutta yön mittaan kuume sai hänet yhä lujemmin valtoihinsa, ja juuri hänen kammoileva pelkonsa perhosen mahdollisesta ilmestymisestä sai sen näyttäytymään. Kello viiden tienoissa, aamunkoitteen juuri sarastaessa, hän yritti päästä ulos vuoteestaan sitä pyydystämään, vaikka hänen säärtänsä poltteli kuin tulessa. Hoitajattaren täytyi rinnustella hänen kanssaan.

Tämän johdosta hänet sidottiin vuoteeseensa. Tästä perhonen kävi rohkeammaksi, ja kerran hän tunsi sen laskeutuvan tukkaansa. Sitte häneltä sidottiin kädetkin, kun hän reuhtoi niillä rajusti. Nyt hyönteinen alkoi ryömiä hänen kasvoillaan, ja Hapley itki, kirosi, kirkui, rukoili ottamaan sitä pois, apua saamatta.

Tohtori oli tyhmyri, puolivalmis rohdonsekottaja ja aivan tietämätön sielunelämän omituisuuksista, Jos hänellä olisi ollut nokkeluutta, niin hän olisi ehkä vielä pelastanut Hapleyn kohtaloltaan antautumalla hänen luulotteluunsa ja peittämällä hänen kasvonsa harsolla, kuten hän rukoili tehtäväksi. Mutta tohtori, kuten sanottu, oli tyhmyri, ja säärensä paranemiseen asti pidettiin Hapleytä sidottuna vuoteeseensa, haavehyönteinen ryömimässä ylitseen. Se ei kertaakaan jättänyt häntä hänen valveilla ollessaan ja paisui hirviöksi hänen unessaan. Hereillä ollessaan hän kaipaili unta ja unesta heräsi kiljuen.

Nyt siis Hapley viettää lopun ikäänsä patjoilla sisustetussa huoneessa, perhosen kiusaamana jota kukaan ei voi nähdä. Hoitolan lääkäri nimittää sitä näköhäiriöksi; mutta Hapley keveämmässä mielentilassa ollessaan ja puhumaan kyetessään selittää että se on Pawkinsin aave ja siis ainoana laatuaan hyvin kannattaa pyydystämisen vaivan.