Buuritytön tarina

BUURITYTÖN TARINA

Kirj.

H. Rider Haggard

Englannista suomentanut

Jalmari Nieminen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

Juusela & Levänen Oy kirjapaino ja kirjansitomo.

SISÄLTÖ:

Omistus. Esipuhe. I. Allan opiskelee ranskaa. II. Hyökkäys Maraisfonteiniin. III. Pelastus. IV. Hernando Pereira. V. Ampumakilpailu. VI. Lähtö. VII. Allanin kutsumus. VIII. Taistelu kuolemasta. IX. Lupaus. X. Rouva Prinsloo lausuu mielipiteensä. XI. Laukaus rotkossa. XII. Dingaanin vedonlyönti. XIII. Harjoitus. XIV. Näytös. XV. Retief pyytää suosionosoitusta. XVI. Neuvottelu. XVII. Avioliitto. XVIII. Sopimus. XIX. Lähtekää rauhassa! XX. Sotaoikeus. XXI. Viatonta verta.

OMISTUS.

Ditchingham, 1912.

Parahin Sir Henry.

Lähes kolmekymmentä seitsemän vuotta — enemmän kuin miespolven aika — on kulunut siitä, kun ensimmäisen kerran näimme Afrikan rannikon kohoavan merestä. Miten paljon onkaan senjälkeen tapahtunut: Transvaalin yhdistäminen, zulusota, ensimmäinen buurisota, Randin löytö, Rhodesian valtaus, toinen buurisota ja paljon muuta, mikä näinä nopeasti vierivinä aikoina lasketaan jo historiaan kuuluvaksi.

No niin! Pelkäänpä, että, jos uudelleen siellä kävisimme, löytäisimme vain muutamia ennen tuntemistamme kasvoista. Yhdestä asiasta kuitenkin saamme olla iloisia. Nuo historialliset tapaukset, joista sinä muutamissa näyttelit suurta osaa ollessasi Natal'in valtiaana ja minäkin jouduin esittämään pienempää osaa, ovat — mikäli saatamme nähdä tulevaisuutta — vihdoinkin tuoneet rauhan aikakauden Etelä-Afrikaan. Tänään Englannin lippu liehuu Zambes'ista Kapniemen kärkeen. Sen alla unohtukoot kaikki vanhat riidat ja veriset kiistat. Tuntekoot alkuasukkaat itsensä onnellisiksi ja hallittakoon heitä oikeamielisesti, sillä joka tapauksessa maa oli alkuaan heidän. Tiedän sinun toivomuksesi käyvän samaan suuntaan kuin omanikin.

Tässä kertomuksessa tullaan kuitenkin aikaisemman Afrikan kanssa tekemisiin. Vuonna 1836 viha ja epäluulo kohosi korkealle paikallisen hallituksen ja sen hollantilaisten alamaisten välillä. Orjien vapautuksen ja molemminpuolisten väärinkäsitysten johdosta Kap-siirtokunnassa syntyi sekasorto, melkeinpä kapina, ja buurit etsivät tuhatlukuisina uusia asuinpaikkoja tuntemattomassa, villien asumassa pohjoisessa. Tästä verisestä ajasta olen koettanut kertoa, suuresta maastamuutosta ja sitä seuranneista murhenäytelmistä, kuten uskollisen Retiefin ja hänen kumppaniensa murhaaminen zulukuninkaan, Dingaanin, luona.

Mutta sinähän olet lukenut kertomuksen ja tunnet sen aiheen. Mitä sitten jää minulle sanottavaksi? Ei muuta kuin, että kauan sitten kuluneiden päivien muistoksi omistan sen sinulle, jonka kuva aina johtuu mieleeni, kun yritän kuvailla englantilaista ihannemiestä. Ystävällisyyttäsi en milloinkaan unhoita; muistaen sen tarjoan sinulle tämän kirjan.

Alati uskollinen ystäväsi

H. Rider Haggard.

ESIPUHE.

Tekijä toivoo, että lukija löytäisi jotain historiallista mielenkiintoisuutta siitä tarinasta, joka näillä sivuilla on kerrottu buurikenraali Retiefin ja hänen kumppaniensa murhaamisesta zulukuninkaan, Dingaanin, luona. Muutamia lisättyjä piirteitä lukuunottamatta hän luulee sen olevan yksityiskohtiaan myöten täsmällisen.

Sama on sanottava selostuksesta, joka annetaan niiden buurien kauheista kärsimyksistä, jotka vaelsivat kuumeseudulle, siellä tuhoutuakseen Delagoa Bay'n läheisyydessä. Näistä kärsimyksistä, erittäinkin Triechard'in ja hänen kumppaniensa, on vieläkin olemassa muutamia lyhyitä samanaikaisia kertomuksia hautautuneina niukkoihin aikakirjoihin. Mainittakoon myöskin, että sen sukupolven buurien kesken oli yleisenä luulona, että Retiefin ja hänen toveriensa julma kuolema sekä muut heitä kohdanneet onnettomuudet johtuivat erään englantilaisen tai englantilaisten petollisista vehkeilyistä hirmuvaltias Dingaanin kanssa.

JULKAISIJAN HUOMAUTUS.

Seuraava ote selittää, miten tämän kertomuksen ja muutamien muiden — niistä yksi nimeltään "Myrskyn lapsi" — käsikirjoitukset joutuivat julkaisijan käsiin. Se on eräästä 17 p:nä tammikuuta 1910 päivätystä kirjeestä, jonka on kirjoittanut mr George Curtis, Sir Henry Curtis'in veli, joka oli yksi mr Allan Quatermain vainajan ystäviä ja tovereita sillä seikkailuretkellä, jolla hän löysi kuningas Salomonin kaivokset, ja joka myöhemmin hävisi hänen kanssaan Keski-Afrikaan.

Tämä ote kuuluu seuraavasti:

'Muistanet, että yhteinen rakas ystävämme, vanha Allan Quatermain, jätti minut ainoaksi testamenttinsa toimeenpanijaksi, jonka hän kirjoitti ennen lähtöään veljeni Henry'n kanssa Zuvendis'iin, missä hän sai surmansa. Tuomioistuin kuitenkaan ei tullut vakuutetuksi siitä, että hänen kuolemansa oli laillisesti todistettavissa, ja muutti sentähden hänen omaisuutensa luotettaviksi arvopapereiksi, jättäen minun neuvostani hänen Yorkshiressä olevan maatilansa vuokraajalle, joka on pitänyt sitä hallussaan kahden viimeisen vuosikymmenen ajan. Nyt tämä vuokraaja on kuollut, ja hyväntekeväisyysyhdistyksen, joka hyötyy Quatermain'in testamentista, sekä minun hartaasta pyynnöstä — sillä epävarman terveydentilani tähden olen kauan kovasti pelännyt, etten voi suorittaa loppuun toimitsijan tehtävääni — tuomioistuin noin kahdeksan kuukautta sitten vihdoin suostui jakamaan tämän laajan omaisuuden testamentin määräysten mukaan.

Tähän tietysti sisältyi kiinteimistön myyminen, ja ennenkuin se joutui huutokaupattavaksi, menin käymään talossa tuomioistuimen määräämän asianajajan seurassa. Huoneessa, jossa Quatermain tavallisesti oleskeli, me löysimme lukitun kaapin, jonka minä avasin. Se osoittautui olevan täynnä erilaisia esineitä, joita hän varmaankin piti suuressa arvossa niiden muistojen tähden, jotka niihin liittyivät hänen aikaisemmasta elämästään. Näitä minun ei tarvitse luetella tässä, koska olen säilyttänyt ne hänen pääperillisenään ja ne minun kuoltuani siirtyvät testamenttini mukaan sinulle.

Näiden esineiden joukosta löysin lujan rasian, joka oli tehty jostain punaisesta ulkomaalaisesta puusta. Se sisälsi erilaisia asiapapereita ja kirjeitä sekä pinkan käsikirjoituksia. Nauhan alla, jolla käsikirjoitukset on sidottu yhteen, on paperipala, jolle on kirjoitettu sinisellä kynällä Allan Quatermain'in allekirjoittama määräys, että, jos hänelle jotain tapahtuisi, nämä käsikirjoitukset olisi lähetettävä sinulle (jota hän, kuten tiedät, suuresti kunnioitti), ja sinä saisit ominpäin joko polttaa tai julkaista ne, miten vain sopivaksi näkisit.

Näin vuosien kuluttua, kun kumpikin meistä vielä elää, täytän vanhan ystävämme pyynnön ja lähetän sinulle hänen lahjansa, jonka uskon olevan sekä mielenkiintoisen että arvokkaan. Olen lukenut "Marie" nimisen käsikirjoituksen ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että se on julkaistava, sillä se on mielestäni omituinen ja liikuttava kertomus suuresta rakkaudesta, ja sitäpaitsi täynnä unohdettua historiaa.

Toinen, jonka nimi on "Myrskyn lapsi" näyttää myöskin hyvin mielenkiintoiselta tutkielmalta villi-ihmisten elämästä, ja toiset lienevät samaten mieltäkiinnittäviä. Mutta silmäni ovat vaivautuneet niin paljon, etten ole voinut niitä tavailla. Toivon kuitenkin eläväni niin kauan, että näen ne painettuina.

Vanha Allan Quatermain raukka! On kuin hän olisi äkkiä ilmestynyt kuolleista! Niin ainakin ajattelin, kun tutkiskelin näitä kertomuksia siltä hänen elämänsä kaudelta, josta en muista hänen minulle puhuneen.

Ja nyt vastuuni tässä asiassa on päättynyt ja sinun alkaa. Menettele niinkuin haluat käsikirjoitusten kanssa.

George Curtis.'

Kuten saattaa kuvitella, olin minä, julkaisija, jotenkin hämmästynyt saadessani tämän kirjeen ja mukana seuraavan nipun tiheään kirjoitettuja käsikirjoituksia. Minustakin tuntui siltä kuin vanha ystäväni olisi noussut haudastaan ja vielä kerran seisonut edessäni, kertoen jotain tarinaa myrskyisestä ja traagillisesta menneisyydestään rauhallisella, hillityllä äänellään, jota en koskaan ole voinut unohtaa.

Ensimmäinen lukemani käsikirjoitus oli "Marie" nimellä varustettu. Se kertoo mr Quatermain'in ihmeellisistä kokemuksista, kun hän hyvin nuorena miehenä seurasi onnetonta Pieter Retiefia ja buurien lähetystöä zuluvaltiaan, Dingaanin, luo. Tämä päättyi siten, että heidät murhattiin ja ainoastaan Quatermain itse ja hänen hottentottipalvelijansa Hans pääsivät hengissä teurastuksesta. Myöskin siinä kerrotaan toisesta, häntä itseään läheisemmin koskevasta asiasta, nimittäin hänen rakastumisestaan ja avioliitostaan ensimmäisen vaimonsa, Marie Marais'n, kanssa.

Tästä Mariesta en koskaan kuullut hänen puhuvan, yhtä kertaa lukuunottamatta. Muistan erään tilaisuuden — se oli paikallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen hyväksi pidetyssä puistojuhlassa —, jolloin seisoin Quatermain'in vieressä, kun joku esitti hänelle nuoren tytön, joka seisoi jonkun matkan päässä ja joka oli herättänyt huomiota laulamalla erittäin kauniisti juhlassa. Hänen sukunimensä olen unohtanut, mutta hänen etunimensä oli Marie. Quatermain joutui hämilleen sen kuullessaan ja kysyi, oliko hän ranskalainen. Nuori nainen vastasi kieltäen; hän oli vain ranskalaista syntyperää isoäitinsä kautta, joka myöskin oli Marie.

"Niinkö?" hän sanoi. "Tunsin kerran jotenkin teidän näköisenne tytön, joka myöskin oli ranskalaista syntyperää ja jonka nimi oli Marie. Olkoon elämänne onnellisempi kuin hänen, vaikka ette koskaan voikaan olla häntä parempi tai jalompi." Hän kumarsi yksinkertaisella, kohteliaalla tavallaan, ja kääntyi poispäin. Myöhemmin, ollessamme kahdenkesken, kysyin häneltä, kuka oli tämä Marie, josta hän oli puhunut nuorelle naiselle. Hän oli hetkisen vaiti ja vastasi sitten:

"Hän oli ensimmäinen vaimoni, mutta pyydän sinua olemaan puhumatta hänestä minulle tai jollekulle muulle, sillä minä en jaksa kuulla hänen nimeään. Kenties jonain päivänä saat tietää kaiken hänestä." Sitten hän, surukseni ja hämmästyksekseni, purskahti ikäänkuin nyyhkytykseen ja poistui nopeasti huoneesta.

Luettuani kertomuksen tästä Mariesta voin hyvin ymmärtää, miksi hän oli niin liikutettu. Painan sen aivan sellaisena kuin se hänen kädestään on lähtenyt.

Yksi niistä käsikirjoituksista, nimeltä "Myrskyn lapsi" kertoo liikuttavan tarinan kauniista ja — täytynee minun lisätä — turmeltuneesta zulutytöstä, Mameena'sta, joka eläissään teki paljon pahaa ja poistui katumattomana maailmasta.

Eräässä, muitten muassa, kerrotaan salainen tarina syistä, miksi englantilaiset vuonna 1879 voittivat Cetewayo'n ja hänen armeijansa. Tämä tapahtui vähän aikaisemmin kuin Quatermain tapasi Sir Henry Curtisin ja kapteeni Goodin.

Nämä kolme kertomusta ovat enemmän tai vähemmän yhteydessä toistensa kanssa. Ainakin muuan iäkäs kääpiö,Zikali, peloittava poppamies, esiintyy niissä kaikissa, vaikka ensimmäisessä hänet vain ohimennen mainitaan Retiefin murhan yhteydessä, mihin hän epäilemättä oli pääyllyttäjänä. Koska "Marie" on aikajärjestyksessä ensimmäinen ja koska tekijä oli sen asettanut pinkkaan päällimmäiseksi, julkaisen sen ensin. Muita toivon voivani käsitellä myöhemmin, kun saan alkaa ja tilaisuutta.

Mutta tulevaisuus pitäköön itsestään huolen. Me emme voi sitä tarkastaa, eivätkä sen tapaukset ole meidän määrättävissämme. Toivon siis, että ne, jotka nuoruudessaan ovat lukeneen kuningas Salomonin kaivoksista ja Zuvendis'ista, ja kenties jotkut nuoremmat, löytäisivät yhtä paljon mielenkiintoisuutta näissä uusissa luvuissa Allan Quatermain'in itse kirjoittamaa elämäkertaa, kuin minä itse olen löytänyt.

I Luku.

ALLAN OPISKELEE RANSKAA.

Vaikka minä, Allan Quatermain, vanhoilla päivilläni olen ryhtynyt kirjoittamaan — muotia seuraten — en kuitenkaan koskaan ole sanallakaan kertonut ensimmäisestä rakkaudestani ja niistä seikkailuista, jotka liittyvät rakastettuni kauniiseen ja traagilliseen elämän tarinaan. Luulen sen johtuneen siitä, että se aina on näyttänyt minusta liian pyhältä ja kaukaiselta asialta, yhtä pyhältä ja kaukaiselta kuin tuo taivas, joka säilyttää Marie Marais'n kirkkaan, loistavan sielun. Mutta nyt, tällä iälläni, se mikä oli kaukaista, tulee lähemmäksi jälleen; ja öisin minä tähtien lomitse avaruudessa olen toisinaan näkevinäni avonaiset ovet, joiden kautta minun tulee kulkea, ja taivuttautuneena kynnyksen yli maahan päin, ojennetuin käsin ja tummat silmät kosteina, esiintyy minulle näyssä varjo, jonka aikoja sitten ovat unohtaneet kaikki muut paitsi minä, — Marie Marais'n varjo.

Vanhan miehen unelmia epäilemättä, ei muuta. Kuitenkin tahdon koettaa piirtää paperille tämän tarinan, joka päättyi niin suureen ja muistamista ansaitsevaan uhraukseen, vaikka toivon, ettei yksikään ihmissilmä sitä lue, ennenkuin minutkin on unohdettu tai joka tapauksessa olen hämärtynyt unohduksen pilvien verhoon. Olenpa iloinen, että olen odottanut näin kauan, kunnes ryhdyin tähän kokeeseen, sillä minusta tuntuu siltä, että vasta viime aikoina olen tullut ymmärtämään ja oikein arvostelemaan sen naisen luonteen todellisen arvon, josta kerron, ja sen intohimoisen kiintymyksen, jota todisti hänen aulis uhrautumisensa niin perin vähäpätöiselle miehelle kuin minä. Ihmettelen, mitä olen tehnyt sellaista, joka osakseni on määrännyt kahden sellaisen naisen rakkauden kuin Marien ja Stellan, hänkin jo aikoja sitten kuollut, — ainoa ihminen maailmassa, jolle olen kertonut Marien koko tarinan. Muistan kovin pelänneeni hänen siitä pahastuvan, mutta niin ei käynyt. Tosiasia on, että hän lyhyen avioliittomme aikana ajatteli ja puhui paljon Mariesta, ja hänen viimeisiä sanojaan minulle olivat, että hän meni etsimään häntä, ja että he yhdessä odottaisivat minua rakkauden maassa, puhtaina ja kuolemattomina.

Stellan kuollessa koko tämä puoli elämästä päättyi minuun nähden, senjälkeen en niiden pitkien vuosien aikana, jotka sen ja nykyisen ajan välillä ovat kuluneet, ole suonut ainoatakaan hyväilysanaa naisille. Myönnän tosin, että kerran, paljoa myöhemmin, muuan zuluheimoon kuuluva pikku lumoojatar sanoi hyväileviä sanoja minulle, ja tunniksi tai niillä paikoin pani pääni pyörälle, — taito, jossa hän oli hyvin perehtynyt. Tämän sanon ollakseni aivan oikeudenmukainen, vaikka se — tarkoitan päätäni, sillä sydän ei ollut mitenkään sekaantunut tähän juttuun — pian asettui paikalleen jälleen. Hänen nimensä oli Mameena, ja minä olen toisessa yhteydessä kertonut hänen huomattavan tarinansa.

Palatkaamme takaisin ajassa. Kuten jo olen kirjoittanut eräässä toisessa kirjassa, minä vietin nuoruuteni vanhan isäni kanssa, joka oli Englannin valtiokirkon pappi, seudulla, missä on nykyään Cradockin piiri Kap-siirtomaassa.

Silloin se vielä oli jotenkin villiä seutua, jossa oli aivan pieni valkoinen asutus. Harvalukuisten naapuriemme joukossa oli eräs suuri farmari nimeltä Henri Marais, joka asui noin viidentoista mailin päässä meidän asuinpaikaltamme, kauniilla Maraisfontein nimisellä maatilalla. Sanoin, että hän oli buuri, mutta, kuten hänen sekä etu- että sukunimestään voi arvata, hän oli syntyperältään hugenotti, hänen esi-isänsä, jonka nimi myös oli Henri Marais — vaikka luulen, että Marais kirjoitettiin hiukan toisin silloin — oli aikoinaan ollut ensimmäisiä tähän uskoon kuuluvista, jotka muuttivat Etelä-Afrikaan välttääkseen Ludvig XIV:n julmuuksia Nantes'in ediktin uudistamisen aikoina.

Toisin kuin useimmat samanlaista alkuperää olevat buurit, tämä omituinen Marais-suku — sillä tietysti oli useita muita samannimisiä perheitä — ei koskaan unohtanut syntyperäänsä. Niinpä he isästä poikaan saivat jonkinlaiset tiedot ranskankielessä, ja keskenään usein puhuivat sitä hyvän tavan mukaan. Joka tapauksessa Henri Marais, joka oli harvinaisen uskollinen, tapasi lukea lukunsa Raamatusta (jota buurien on tai oli tapana lukea ääneen joka aamu, mikäli heidän lukutaitonsa vain sen teki mahdolliseksi), ei hollannin kielellä, vaan vanhalla hyvällä ranskankielellä. Minulla on sama kirja, josta hänen oli tapana lukea, sillä, kummallista kyllä näin vuosien perästä, kun kaikki nämä tapaukset ovat kauan olleet menneisyyteen kätkeytyneinä, satuin ostamaan sen Maritzburgissa erään kirjanipun mukana eräästä viikottain pidetystä huutokaupasta, jossa myytiin kaikenlaista rihkamaa. Muistan, että kun avasin tuon suuren niteen, joka oli sidottu alkuperäisiin hirvennahkakansiin, ja näin kenelle se oli kuulunut, purskahdin kyyneliin. Siinä ei ollut mitään epäilemistä, sillä, kuten entisinä aikoina oli tapana, tässä Raamatussa oli erilaisia etulehtiä, jotka oli sidottu siihen kiinni tarkoituksella johtaa mieleen tapauksia, jotka sen omistajalle olivat tärkeitä.

Ensimmäisenä esiintyy alkuperäinen Henri Marais mainiten, kuinka hän ja hänen maanmiehensä olivat lähteneet Ranskasta, hänen isänsä menetettyä henkensä uskonnollisissa vainoissa. Tämän jälkeen seuraa pitkä luettelo syntymisistä, avioliitoista ja kuolemantapauksista, jatkuen sukupolvesta sukupolveen, joukossa muistiinpanoja, jotka kertovat asioista sellaisista kuin perheen asuntopaikan muutoksista, kaikki ranskankielellä. Luettelon loppupuolella ilmestyy merkintä sen Henri Marais'n syntymästä, jonka minä tunnen liiankin hyvin, sekä hänen ainoan sisarensa. Sitten on kirjoitettu hänen avioliitostaan Marie Labuschagne'n kanssa, joka, kuten mainitaan, myös on hugenottisukua. Seuraa vuotta myöhemmin minun Marieni, Marie Marais'n syntymä, ja pitkän väliajan perästä, sillä muita lapsia ei syntynyt, hänen äitinsä kuolema. Heti alempana on nähtävänä seuraava merkillinen kohta:

"Le 3 Janvier, 1836. Je quitte ce pays voulant me sauver du maudit gouvernement Britannique comme mes ancêtres se sont sauvés de ce diable — Louis XIV. A bas les rois et les ministres tyranniques! Vive la liberté!" ["3 päivä tammikuuta 1836. Jätän tämän maan pelastuakseni Britannian kirotulta hallitukselta, kuten esi-isäni ovat pelastuneet tuon paholaisen, Ludvig XIV:n käsistä. Alas kuninkaat ja itsevaltiaat ministerit! Eläköön vapaus!"]

Se ilmaisee sangen selvästi Henri Marais'n luonteen ja mielipiteet sekä trek-buurien keskuudessa vallitsevat tunteet näihin aikoihin.

Tähän merkintä päättyy ja Marais'n historia on lopussa siinä, mihin Raamattuun tehdyt muistiinpanot loppuvat, sillä tämä perheen haara on nyt sammunut.

Heidän tarinansa viimeisen luvun tulen aikanaan kertomaan.

Tutustumisessani Marie Marais'hen ei ollut mitään merkillistä. En pelastanut häntä missään kahakassa villiltä pedolta enkä onkinut häntä ylös kohisevasta virrasta, niinkuin olisi sopivaa romaanissa. Me vaihdoimme nuoria ajatuksiamme pienen ja tavattoman raskaan pöydän yli, joka aikoinaan oli toimittanut lihanpaloittelemisessa tarvittavan pölkyn virkaa. Vielä tällä hetkellä saatan nähdä ne sadat naarmut, jotka kulkivat ristiin rastiin sen pinnalla, erittäinkin sillä puolella olevat, missä minä tavallisesti istuin.

Eräänä päivänä, useita vuosia senjälkeen kuin isäni oli muuttanut Kap-maahan, mynheer Marais saapui taloomme etsien, luullakseni, muutamia kadonneita härkiä. Hän oli siihen aikaan laiha, parrakas mies, jonka melkein villit, tummat silmät, jotka olivat hyvin lähellä toisiaan, sekä vilkas, hermostunut esiintyminen eivät vähintäkään muistuttaneet hollantilaista buuria — ei ainakaan sellaista kuin minä olin kuvitellut. Isäni otti hänet kohteliaasti vastaan ja pyysi häntä jäämään päivälliselle, minkä hän tekikin.

He puhuivat keskenään ranskaa, jota kieltä isäni hyvin osasi, vaikkei hän sitä moneen vuoteen ollut käyttänytkään; hollantia hän ei osannut, tai, paremminkin, ei tahtonut puhua, jos vain muuten tuli toimeen, ja mr Marais ei taasen pitänyt parempana puhua englantia. Häntä ilahdutti tavatessaan jonkun, joka saattoi keskustella ranskaksi, ja vaikka hänen puhetapansa oli sellaista, jota kaksi vuosisataa aikaisemmin käytettiin, ja isäni taasen puhui nykyistä kirjakieltä, he mieltyivät toisiinsa heti sangen hyvin, vaikka ei kenties liian kestävästi.

Vihdoin, hetken vaitiolon jälkeen, mr Marais, osoittaen minua, laihaa, paksutukkaista ja terävänenäistä nuorukaista, kysyi isältäni, eikö hän mielellään haluaisi hankkia minulle opetusta ranskankielessä. Vastaus oli, ettei mikään häntä enemmän miellyttäisi.

"Vaikka", isäni lisäsi totisena, "tehdäkseni, johtopäätöksiä omista kokeistani, kun on ollut kysymys latinasta ja kreikasta, epäilen hänen kykyään oppia mitään?"

Järjestettiin sitten niin, että minä menisin kahdeksi päiväksi joka viikko Maraisfontein'iin, nukkuen siellä niiden välisen yön, saamaan opetusta ranskankielessä eräältä kotiopettajalta, jonka mr Marais oli palkannut opettamaan tytärtään tässä kielessä sekä muissa aineissa. Muistan, että isäni suostui maksamaan määrätyn osan tämän kotiopettajan palkkiosta, ehdotus, joka säästäväisestä buurista oli erittäin mieluisa tietenkin.

Niinpä minä sitten määrättyyn aikaan menin sinne, lainkaan pahoittelematta, sillä meidän asuinpaikkamme ja Maraisfonteinin välillä saattoi löytää monia pauw ja koran nimisiä kurkia, puhumattakaan mitään vuohipukeista, joita myös saattoi tavata, ja minun sallittiin kantaa pyssyä, mikä juuri noina aikoina oli minulle suureksi hyödyksi. Määrättynä päivänä minä siis ratsastin Maraisfontein'iin erään Hans nimisen hottentotin saattamana, josta minulla tulee olemaan paljon kerrottavaa. Harjoitin matkalla erittäin menestyksellistä urheilua, sillä saapuessani paikalle minulla oli selässäni yksi pauw, kaksi koran'ia ja pieni vuorikauris, jonka onnistuin ampumaan, kun se hyppäsi esiin muutamien edessäni olevien kallionkielekkeiden takaa.

Maraisfonteinin ympärille oli laitettu persikkapuuistutuksia, jotka juuri silloin peittivät sen kokonaan ihanilla, punertavilla kukillaan, ja kun minä ratsastin niiden keskitse hitaasti, tuntematta tarkoin tietä taloon, ilmestyi eteeni hento tyttönen puettuna mekkoon, joka väriltään oli aivan persikan kukan näköinen. Saatan nähdä hänet tällä hetkellä, tumma tukka alas niskaan riippuen, ja suuret arat silmät tuijottaen minuun hollantilaisen kapotin varjosta, joka hänellä oli päässään. Hän todellakin näytti olevan pelkkänä silmänä, kuin dikkop eli paksupäinen rantarauku; joka tapauksessa minä huomasin vähän muutakin hänessä.

Pysäytin ponyni ja tuijotin häneen, tuntien itseni hyvin araksi ja tietämättä, mitä sanoa. Hetkisen hän tuijotti minuun takaisin, otaksuttavasti saman kiusallisen tunteen vaivaamana, sitten hän ponnistautui puhumaan äänellä, joka oli hyvin pehmeä ja miellyttävä.

"Oletko sinä se pieni Allan Quatermain, jonka pitäisi tulla opiskelemaan ranskaa minun kanssani?" hän kysyi hollanniksi.

"Olenpa kylläkin", vastasin samalla kielellä, jota hyvin taisin; "mutta miksi sinä, neitiseni, kutsut minua pieneksi? Olen pitempi kuin sinä", lisäsin pahastuneena, sillä kun olin nuori, oli pituuden puute minulla aina arka kohta.

"Minä en usko", hän vastasi. "Mutta päästähän irti tuo hevonen, niin mittaamme tässä tätä muuria vasten."

Astuin alas hevosen selästä, ja, saatuani hänet vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut mitään korkoja apunani (minulla oli jalassani jonkinlaiset raakavuodasta tehdyt tohvelit, joita buurit nimittivät nimellä veld-shoon), hän otti kirjoitustaulun, joka hänellä oli mukanaan — siinä ei ollut, kuten hyvin muistan, mitään kehystä, vaan oli se todellisuudessa vain kappale ainetta, jota käytettiin katon kattamiseen — ja painaen sen alas kankeaan tukkaani, joka oli pystyssä silloin niinkuin nytkin, hän teki syvän merkin muurin pehmeään hiekkakiveen kovakärkisellä kynällä.

"Noin", hän sanoi, "nyt se on oikein tehty. Nyt, pikku Allan, on sinun vuorosi mitata minut."

Sitten minä mittasin hänet, ja katso, hän oli kokonaista puoli tuumaa pitempi minua.

"Sinä seisot varpaillasi", sanoin harmissani.

"Pikku Allan", hän vastasi, "varpailla seisominenhan olisi valehtelemista hyvän Herran edessä, ja kun sinä opit minut paremmin tuntemaan, sinä tulet myöskin tietämään että, vaikka minulla on peloittava luonne ja monia muita syntejä, minä en valehtele."

Luulen, että näytin nolatulta ja masentuneelta, sillä hän jatkoi vakavalla, aikaihmisen puhetavalla: "Miksi sinä olet pahastunut sentähden, että Jumala teki minut pitemmäksi kuin sinut, erittäinkin kun minä olen kokonaisia kuukausia vanhempi, sillä isäni on minulle niin kertonut. Tule, kirjoittakaamme nimemme näiden merkkien kohdalle, niin että vuoden tai parin perästä saatat nähdä, kuinka sinä kasvat minun ohitseni." Sitten hän kivikynällä raaputti "Marie" oman merkkinsä päälle hyvin syvään, että se kestäisi, kuten hän sanoi; senjälkeen minä kirjoitin oman merkkini kohdalle "Allan".

Viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa kohtalo saattoi minut kerran vielä kulkemaan Maraisfonteinin ohi. Rakennus oli aikoja sitten uudelleen rakennettu, mutta tämä omituinen muuri oli yhä paikallaan. Ratsastin sen luo ja katsoin, ja tosiaankin siinä heikosti saattoi vielä nähdä Marien nimen ja sen vieressä merkin, jonka minä olin tehnyt. Oma nimeni ja sen mukana mittamerkit olivat hävinneet, sillä välillä kuluneen neljänkymmenen vuoden kuluessa hiekkakivi oli lohkeillut pois paikaltaan. Ainoastaan hänen nimikirjoituksensa oli säilynyt, ja sen nähdessäni luulen tunteneeni samaa kuin havaitessani, kenen oli se vanha Raamattu, jonka olin ostanut Maritzburgissa.

Tiedän, että ratsastin pois nopeasti pysähtymättä edes tiedustamaan, kenen käsiin farmi oli joutunut. Ratsastin läpi persikkatarhan, missä puut — kenties samat, kenties toiset — olivat yhäti kukassa, sillä vuodenaika oli sama, jona Marie ja minä ensiksi kohtasimme toisemme.

Mutta tässä tulkoon mainituksi, että Marie aina pysyi juuri puolituumaa pitempänä ruumiillisesti, ja kuinka paljon korkeampana hengeltään ja sielultaan, en voi sanoa.

Kun me olimme lopettaneet mittaamiskilpailumme, Marie kääntyi johtamaan minua taloon, ja kohdistaen huomionsa ensinnäkin kauniiseen kanakurkeen ja kahteen koran'iin, jotka riippuivat satulastani, ja sitten myöskin vuorikauriiseen, jota hottentotti-Hans kantoi hänen takanaan hevosensa selässä, hän kysyi:

"Ammuitko sinä kaikki nämä, Allan Quatermain?"

"Kyllä", vastasin ylpeästi; "surmasin ne neljällä laukauksella, ja pauw ja koran olivat lennossa, eivätkä istumassa, mikä on enemmän kuin mitä sinä olisit voinut tehdä, vaikka oletkin pitempi, neiti Marie."

"Enpä tiedä", hän vastasi miettiväisenä. "Minä osaan ampua erittäin hyvin rihlapyssyllä, sillä isäni on minua opettanut, mutta minä en koskaan ole tahtonut ampua eläviä olentoja paitsi pakosta silloin kun olen ollut nälkäinen, sillä minusta tappaminen on julmaa. Mutta tietystikin on miesten laita toisin", hän lisäsi nopeasti, "ja epäilemättä sinusta kerran tulee suuri metsästäjä, Quatermain, kun sinä jo osaat niin hyvin tähdätä."

"Se on toivomukseni", vastasin, punastuen tästä kohteliaisuudesta, "sillä minä rakastan metsästystä, ja kun on niin paljon villiä eläimiä, ei haittaa, vaikka surmaamme muutamia. Minä ammuin nämä sinulle ja isällesi syötäväksi."

"Tulehan sitten antamaan ne hänelle. Hän kiittää sinua", ja hän johdatti meidät hietakivimuurissa olevasta portista pihalle, missä olivat ulkorakennukset, joissa ratsuhevosia ja parasta rotukarjaa pidettiin yöllä, ja niin ohi pitkän yksikerroksisen, kivestä rakennetun ja valkeaksi sivellyn talon päädyn sen etupuolella olevalle kuistille.

Tällä leveällä kuistilla, joka tarjosi miellyttävän näköalan yli laajan, puistonkaltaisen maan, missä mimosa ja muut puut kasvoivat ryhmissä, kaksi miestä istui juoden väkevää kahvia, vaikka tuskin oli vielä kymmenen aika aamulla.

Kuullessaan hevosten kopinaa toinen näistä, mynheer Marais, jonka jo tunsin, nousi ylös nahkapäällyksisestä nojatuolistaan. Hän ei, kuten luullakseni olen sanonut, vähimmässäkään määrässä muistuttanut flegmaattista buuria, ei ulkomuodoltaan eikä luonteenlaadultaan, vaan pikemmin tyypillistä ranskalaista, vaikkei kukaan hänen sukunsa jäsenistä ollut jalallaankaan astunut Ranskaan sadan viidenkymmenen vuoden aikana. Ainakin havaitsin myöhemmin niin, sillä tietystikään en silloin tiennyt mitään ranskalaisista.

Hänen seuralaisensa oli myös ranskalainen, nimeltään Leblanc, mutta aivan erilaatuinen. Kooltaan hän oli lyhyt ja tanakka. Hänen suuri päänsä oli kalju lukuunottamatta raudanharmaata kiharaa hiuskehää, joka kasvoi sen ympärillä korvien yläpuolella ja valui hänen hartioilleen, saaden hänet näyttämään papilta, jolta päälaki on ajeltu mutta muualla hiukset jätetty valloilleen. Hänen silmänsä olivat siniset ja vesiset, suu oli heikko, ja hänen poskensa olivat kalpeat ja veltot. Kun mynheer Marais nousi, minä, ollen tarkkaavainen nuorukainen, huomasin, että monsieur Leblanc käytti hyväkseen tilaisuutta ojentaen jonkunverran vapisevan kätensä täyttääkseen kahvikuppinsa mustasta pullosta, jonka hajusta päättelin sisältävän persikkaviiniä.

Tosiaankin, olkoon se kerta kaikkiaan sanottu, tuo miesraukka oli juomari, joka selittää sen, miksi hän, korkeasti sivistynyt ja lahjakas mies, saattoi pitää alhaista kotiopettajan paikkaa syrjäisellä buurifarmilla. Vuosia aikaisemmin hän väkijuomien vaikutuksesta oli tehnyt joitakin rikoksia Ranskassa — mitä ne olivat, en tiedä enkä myös koskaan kysellyt — ja paennut Kap-maahan välttääkseen takaa-ajon. Täällä hän sai opettajanpaikan eräässä yliopistossa, mutta jonkun ajan perästä hän ilmestyi luentosaliin aivan juovuksissa ja menetti toimensa. Sama asia tapahtui muissa kaupungeissa, kunnes hän vihdoin joutui kaukaiseen Maraisfonteiniin, missä hänen työnantajansa sieti hänen heikkouttaan sen henkevän seuran vuoksi, jota hänen omassa luonteessaan jokin näytti vaativan. Hän sitäpaitsi katsoi häneen kuin onnettomuustoveriin, ja tärkeänä yhdyssiteenä heidän välillään oli heidän molemminpuolinen katkera vihansa Englantia ja kaikkea englantilaista kohtaan, mikä monsieur Leblanciin nähden, joka nuoruudessaan oli taistellut Waterloon luona ja tullut tuntemaan suuren keisari Napoleonin, ei ollutkaan aivan luonnotonta.

Henri Marais'n laita oli toisin, mutta siitä minulla on myöhemmin enemmän sanottavaa.

"Vai niin, Marie", sanoi hänen isänsä, puhuen hollantia, "sinä olet hänet viimeinkin löytänyt", ja hän nyökkäsi minuun päin, lisäten: "Sinun pitäisi tuntea itsesi imarrelluksi, pikku mies. Katsohan, tämä pikku neiti on istunut kaksi tuntia auringonpaisteessa odotellen sinua, vaikka minä sanoin hänelle, ettet sinä saapuisi paljon ennen kello kymmentä, koska isäsi, pastori, sanoi sinun syövän aamiaista ennenkuin lähdet. Niin, onhan se luonnollista, sillä Marie on yksin täällä, ja sinä olet saman ikäinen, vaikkakin eri rotua"; hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän lausui nämä sanat.

"Isä", vastasi Marie, jonka punastumisen minä saatoin hänen päähineensäkin varjosta eroittaa, "minä en istunut auringonpaisteessa, vaan persikkapuun alla. Sitäpaitsi minä laskin niitä lukuja, jotka monsieur Leblanc oli kirjoittanut taululleni. Kas tässä ne ovat", ja hän piti ylhäällä taulua, joka oli koukeroita täynnä, tosin hiukan tahraantuneena minun kankean tukkani ja hänen päähineensä hankaamisesta.

Sitten monsieur Leblanc tarttui keskusteluun, puhuen ranskaa, josta, kun se toistettiin, minä ymmärsin ajatuksen, sillä isäni oli antanut minulle perustuksen tässä kielessä, ja sitäpaitsi olen luonnostani nopea oppimaan vieraita kieliä. Joka tapauksessa sain selville että hän kysyi, olinko se pieni "cochon d'anglais" eli englantilainen porsas, jota hän syntiensä vuoksi joutuisi opettamaan. Hän lisäsi, että hän arveli minut siksi, koska tukkani pörrötti pystyssä päässäni — olin ottanut hatun päästäni kohteliaisuudesta — aivan kuin sian niskassa.

Tämä oli minusta liikaa, niin että, ennenkuin kukaan muu ennätti puhua, vastasin hollanniksi, sillä raivo teki minut puheliaaksi ja rohkeaksi:

"Kyllä, olen se; mutta, mynheer, jos teistä pitää tuleman minun opettajani, niin toivon, ettette kutsu enää toistamiseen minua englantilaiseksi porsaaksi."

"Tietysti, gamin" (se on, pikku tyhjäntoimittaja), "ja mitä tapahtuisi, pyydän kysyä, jos olen kyllin rohkea toistaakseni tuon totuuden?"

"Luulen, mynheer", minä vastasin, tullen valkoiseksi raivosta tämän uuden loukkauksen johdosta, "käyvän samoin, kuin kävi tuon pukin", ja minä osoitin vuorikaurista Hansin satulassa. "Tarkoitan, että ammun teidät."

"Peste! Au moins il a du courage, cet enfant" (lapsi on ainakin rohkea), huudahti monsieur Leblanc hämmästyneenä. Tästä hetkestä hän kunnioitti minua, eikä koskaan enään lausunut vasten kasvojani loukkausta maastani.

Sitten puhkesi Marais puhumaan, käyttäen hollanninkieltä, jota minä saatoin ymmärtää:

"Sinua, Leblanc, pitäisi nimittää porsaaksi, ei tätä poikaa, sillä, niin aikainen hetki kuin onkin, sinä olet ollut juomassa. Kas! Viinipullo on puolillaan. Tällaistako esimerkkiä sinä näytät nuorille? Puhupa vielä sellaista, niin ajan sinut pellolle nälkään kuolemaan. Allan Quatermain, vaikka minä, kuten lienet kuullut, en pidä englantilaisista, pyydän kuitenkin anteeksi. Toivon, että annat anteeksi ne sanat, jotka tämä juopporatti lausui arvellen, että sinä et ymmärtäisi", ja hän otti hatun päästään ja kumarsi minulle oikein juhlallisella tavalla, kuten hänen esi-isänsä varmaan olivat tehneet Ranskan kuninkaalle.

Leblanc'in naama kävi noloksi. Sitten hän nousi ylös ja käveli pois melkoisesti horjuen; kuten myöhemmin sain tietää, hän meni upottamaan päänsä kylmään vesiastiaan ja nielasemaan tuopillisen nuorta maitoa, joka oli hänen suosimaansa vastamyrkkyä nautittuaan liian paljon väkeviä juomia. Joka tapauksessa hän, ilmaannuttuaan jälleen puoli tuntia myöhemmin alkaakseen opetustuntimme, oli aivan raitis ja erinomaisen kohtelias.

Kun hän oli mennyt, ja minun lapsellinen suuttumukseni oli tyyntynyt, esitin mynheer Marais'lle isäni tervehdykset, sekä myöskin pukin ja linnut, joista viimeksimainittu näytti häntä miellyttävän enemmän kuin edellinen. Sitten tuotiin satulapussini huoneeseeni, joka oli pieni komero sen paikan vieressä, minkä monsieur Leblanc oli vallannut, ja Hans lähetettiin viemään hevosia laitumelle muitten farmille kuuluvien hevosten kanssa, sidottuaan sitä ennen niiden jalat lujasti yhteen, etteivät ne pääsisi juoksemaan kotia.

Kun tämä oli tehty, mynheer Marais näytti minulle huoneen, jossa meidän oppituntimme tulisivat pidettäviksi, sitkammer'in eli istumahuoneen, joita, useimmista buuriasunnoista poiketen, tämä talo saattoi kerskata omaavansa kaksi. Muistan, että permanto oli tehty daga'sta, se on, muurahaispesästä tuodusta mullasta, johon oli sekotettu lehmänlantaa, ja siihen sitten siroteltu tuhansia persikan kiviä sen vielä pehmeänä ollessa, jotta se kestäisi jalkineen astunnan — karkea mutta kauniilta vaikuttava rakennusaine, eikä silmälle suinkaan epämiellyttävä. Muuten siinä oli kuistille aukeneva ikkuna, joka tässä kirkkaassa ilmanalassa, vaikka olikin varjossa, antoi riittävästi valoa, erittäinkin kun se aina oli avoinna. Katto oli pelkistä ruo'oista tehty. Iso kirjahylly oli nurkassa sisältäen useita ranskalaisia teoksia, useimmat monsieur Leblancin omaisuutta, ja huoneen keskellä oli jykevä, karkeatekoinen, luonnostaan keltaisesta puusta tehty pöytä, joka aikoinaan oli toimittanut teurastuspölkyn virkaa. Muistan myös erään värikuvan suuresta Napoleonista hänen komentaessaan eräässä taistelussa, josta hän suoriutui voittajana, istuen valkoisen hevosen selässä ja heiluttaen sotamarsalkan sauvaa kuolleiden ja haavoittuneiden yläpuolella. Lähellä ikkunaa riippui ruokokatosta pesä, jossa asusti pari punapyrstöistä pääskystä, kauniita lintuja, jotka, aikaansaamastaan likaisuudesta huolimatta, tuottivat Marielle ja minulle loppumatonta huvia työmme lomassa.

Kun minä tuona päivänä arasti hiivin tähän kodikkaaseen paikkaan ja, luullen olevani yksin, aloin sitä tutkia, sai minut äkkiä seisahtumaan omituinen ääni, joka näytti lähtevän kirjakaapin takaa. Ihmetellen, mikä siihen oli syynä, lähestyin varovaisesti ja huomasin punertavapukuisen olennon seisovan nurkassa kuin pahantapaisen lapsen, nojaten päätään seinää vasten ja hiljaa nyyhkyttäen.

"Marie Marais, miksi sinä itket?" minä kysyin.

Hän kääntyi, työnsi sivuun pitkät, mustat kiharansa, jotka riippuivat hänen kasvoillaan, ja vastasi:

"Allan Quatermain, minä itken sen häväistyksen tähden, joka on tapahtunut sinulle ja meidän talollemme tuon juopuneen ranskalaisen puolelta."

"Mitä siitä?" kysyin. "Hän vain nimitti minua porsaaksi, mutta luulen osoittaneeni hänelle, että porsaallakin on kulmahampaat."

"Kyllä", hän vastasi, "mutta hän ei tarkoittanut sinua, vaan kaikkia englantilaisia, joita hän vihaa; ja pahinta on, että isänikin on samaa mieltä. Hänkin vihaa englantilaisia. Voi, olenpa varma, että murhetta seuraa hänen vihastaan, murhetta ja kuolemaa monille."

"No, jos niin on, emme mitään sille asialle voi, vai mitenkä?" minä vastasin varhaisen nuoruuden iloisuudella.

"Mikä sinut tekee niin varmaksi?" hän sanoi juhlallisesti. "Huh! tuossa tulee monsieur Leblanc."

II Luku.

HYÖKKÄYS MARAISFONTEIN'IIN.

Tarkoitukseni ei ole ryhtyä kertomaan niistä vuosista, jotka kulutin ranskankielen ja erilaisten muitten aineitten opiskelemiseen, oppineen, mutta ennakkoluuloisen monsieur Leblancin opastuksella. Eikä siinä totisesti mitään kertomista olekaan. Kun monsieur Leblanc oli raitis, oli hän mitä erinomaisin ja taitavin opettaja, vaikkakin taipuvainen tekemään monia sivuhyppäyksiä, jotka itsessään kyllä olivat hyvin rakentavaisia. Kun hän oli hiprakassa, hän innostui pitämään meille juhlallista esitelmää, etupäässä politiikasta ja uskonnosta, tai pikemmin sen varjopuolista, sillä hän oli valistunut vapaa-ajattelija, vaikka hän tätä puolta luonteestaan, juovuksissakin ollessaan, koetti peittää mynheer Marais'lta. Lisätä sopii, että jonkinlainen lapsellinen kunniantunto esti meitä ilmaisemasta hänen mielipiteitään tästä ja monesta muusta asiasta. Kun hän oli aivan täysihumalassa, mikä tapahtui keskimäärin kerran kuussa, hän yksinkertaisesti nukkui, ja me teimme, mitä halutti — seikka, jota ilmiantamasta lapsellinen kunniantuntomme meitä myöskin esti.

Mutta, suurin piirtein katsoen, me sovimme erittäin hyvin keskenämme, sillä ensimmäisen kohtauksemme jälkeen monsieur Leblanc oli aina kohtelias minulle. Marie'ta hän jumaloi, kuten teki jokainen talon asukkaista, hänen isästään alhaisimpaan orjaan asti. Tarvitseeko minun lisätä, että minä jumaloin häntä enemmän kuin kaikki toiset yhteensä, ensin rakkaudella, jota muutamat lapset tuntevat toisiinsa, ja myöhemmin, täysikasvaneina, tuolla laajemmalla rakkaudella, joka on edellisen siirtänyt ja tehnyt täydelliseksi. Kummallista olisikin ollut, jollei asianlaita olisi ollut näin, kun ottaa huomioon, että me lähes puolet joka viikosta vietimme melkein yksinämme, ja että Marie, jonka luonne oli yhtä avoin kuin kirkas puolipäivä, alunpitäenkään ei koskaan salannut kiintymystään minuun. Totta kyllä, se oli hyvin hillittyä kiintymystä, melkein sisarellista tai kerrassaan äidillistä, päältäpäin katsoen, ikäänkuin hän ei koskaan voisi unohtaa, että hän oli puolta tuumaa pitempi tai kuukauden pari vanhempi.

Sitäpaitsi hän tuli lapsesta naiseksi, kuten sanoisi irlantilainen, sillä olosuhteet ja luonne olivat hänet sellaiseksi luoneet. Hiukan toista vuotta aikaisemmin, kun tapasimme toisemme, hänen äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli, ja jota hän koko sydämensä voimalla ja intohimoisuudella rakasti, kuoli hivuttavan taudin sairastettuaan, jättäen hänet pitämään huolta isästään ja hänen taloudestaan. Luulen, että tämä raskas menetys hänen aikaisessa nuoruudessaan antoi hänen luonteelleen surumielisyyden harmaan värityksen ja saattoi hänet näyttämään paljon vanhemmalta kuin hän vuosiensa puolesta oli.

Näin meni aika menojaan, minun salaisesti mielessäni ihaillessa Marieta, sanomatta siitä kuitenkaan mitään, ja Marien puhuessa ja käyttäytyessä minua kohtaan kuin olisin hänen rakas nuorempi veljensä. Ei kukaan, ei edes hänen isänsä tai minun, tai monsieur Leblanc, huomannut vähintäkään tästä omituisesta tuttavuussuhteesta, tai näyttänyt uneksivankaan, että se saattaisi johtaa lopulta selkkauksiin, jotka todella olisivat käyneet hyvin kiusallisiksi heille kaikille syistä, jotka aion selittää.

Tarpeetonta sanoa, että aikanaan, kuten välttämätöntä oli, nämä selkkaukset syntyivät, ja suuren fyysillisen sekä moraalisen kiihoituksen painosta totuus tuli ilmi. Näin se tapahtui.

Jokainen, joka on lukenut Kap-siirtomaan historiaa, on kuullut suuresta kafferisodasta vuonna 1835. Tätä sotaa käytiin suurimmaksi osaksi Albanyn ja Somersetin alueilla, joten me Cradockin asukkaat, kokonaisuudessaan, kärsimme erittäin vähän. Sentähden me, meille ominaisen optimismin tähden ja pelkäämättä vaaraa villiasukkaiden puolelta, aloimme uskoa olevamme kokonaan turvattuja hyökkäykseltä. Todellisuudessa olisikin niin käynyt, jollei olisi tapahtunut erästä typerää tekoa monsieur Leblancin puolelta.

Näytti siltä, että eräänä sunnuntaina, jonka päivän aina vietin kotona isäni kanssa, monsieur Leblanc lähti yksin ratsastamaan muutamille kummuille, jotka sijaitsivat noin viiden penikulman päässä Maraisfonteinista. Häntä oli usein varoitettu seudun epävarmuudesta, mutta totuus on, että tuo hullu mies luuli löytäneensä rikkaan kuparikaivoksen noilla kummuilla, ja oli peloissaan, että joku pääsisi osalliseksi hänen salaisuudestaan. Sentähden hän sunnuntaisin, jolloin ei ollut mitään oppituntia ja mynheer Marais'lla oli tapana pitää perherukous, joka Leblancia ei miellyttänyt, tavallisesti ratsasti näille kummuille ja kokosi siellä geoloogisia näytteitä sekä koetti määrätä kuparisuonensa paikan. Tänä puheenaolevana pyhäpäivänä, joka oli erittäin kuuma, hän tehtyään tehtävänsä laskeutui alas hevosensa, kesyn vanhan eläimen, selästä. Jättäen sen irralleen hän ryhtyi syömään mukana tuomiaan eväitä, joihin näytti sisältyneen pullo persikkaviiniä, joka hänet vaivutti uneen. Herätessään iltapuolella hän havaitsi, että hänen hevosensa oli hävinnyt, ja teki heti sen johtopäätöksen, että kafferit olivat sen varastaneet, vaikka todellisuudessa eläin oli vain kiertänyt erään mäentöyrään taakse etsimään ruohoa. Juostessaan edestakaisin hän samassa tuli tämän mäen yli ja tapasi hevosensa, jonka ilmeisesti oli vienyt pois kaksi punakafferia, jotka, kuten tavallisesti, olivat asestetut assegailla. [Assegai on nimeltään kafferien käyttämä heittokeihäs. Suom. muist.]. Tosiasiassa nämä miehet olivat löytäneet eläimen ja, tietäen, kenelle se kuului, etsivät sen omistajaa, jonka he aikaisemmin päivällä olivat nähneet kummulla, jättääkseen sen hänelle takaisin. Tämä ei kuitenkaan koskaan pystynyt monsieur Leblancin päähän, joka oli persikkaviinin höyryjen kiihoittama.

Kohottaen kaksipiippuisen pyssynsä, jota hän kantoi mukanaan, hän laukaisi ensimmäistä kafferia kohti, joka oli nuori mies ja sattui olemaan heimon päällikön vanhin poika ja perillinen, ja koska välimatka oli hyvin lyhyt, ampui hänet kuoliaaksi. Tämän jälkeen hänen kumppaninsa, jättäen hevosen, lähti henkensä edestä juoksemaan. Häntä kohti Leblanc myöskin laukaisi, haavoittaen häntä lievästi kylkeen, mutta ei muualle, niin että hän pääsi pakoon kertoakseen tapauksen, josta hän ja jokainen muu alkuasukas peninkulmien päähän asti sai sen käsityksen, että se oli tahallinen ja edeltäpäin harkittu murha. Tekonsa tehtyään tulinen vanha ranskalainen nousi juoksijansa selkään ja ratsasti rauhallisesti kotia. Matkalla kuitenkin, kun viinin höyryt haihtuivat hänen päästään, tulivat sijaan epäilykset, josta oli seurauksena, että hän päätti olla sanomatta mitään seikkailustaan Henri Marais'lle, jonka hän tiesi erittäin huolellisesti välttävän kaikenlaista riidan aihetta kafferien kanssa.

Niinpä hän piti oman neuvonsa ja meni vuoteeseen. Ennenkuin hän seuraavana aamuna oli jalkeilla, mynheer Marais, epäilemättä mitään levottomuutta tai vaaraa, oli ratsastanut eräälle kolmenkymmenen mailin tai enemmänkin päässä sijaitsevalle maatilalle maksamaan sen omistajalle muutamia nautaeläimiä, jotka hän äskettäin oli ostanut, jättäen talonsa ja tyttärensä aivan suojatta, lukuunottamatta Leblancia ja muutamia alkuasukaspalvelijoita, jotka oikeastaan olivat orjia ja asuivat maatilalla.

Nyt maanantai-iltana menin tavalliseen aikaan vuoteeseen ja nukuin, niinkuin aina läpi elämäni olen tehnyt, kuin pölkky noin kello neljään aamulla, jolloin heräsin siihen, että kuulin jonkinlaista rapinaa ikkunaruudussa. Hyppäsin vuoteestani ja tunnustelin pistooliani, kun oli aivan pimeä, hiivin ikkunan luo, avasin sen, ja pitäen päätäni ikkunalaudan alapuolella, peläten, että sen ilmestymistä tervehdittäisiin assegailla, kysyin kuka siellä oli.

"Minä, baas" [baas (hollantilainen sana) = mestari, herra. Suom. muist.], sanoi Hans, hottentottipalvelijamme, joka, kuten muistetaan, seurasi jäljessäni ratsastaen, kun ensimmäisen kerran tulin Maraisfonteiniin. "Minulla on huonoja uutisia. Kuulkaa! Baas tietää, että minä olen ollut ulkona etsimässä punaista lehmää, joka katosi. No, minä löysin sen ja nukuin sen vieressä erään puun alla kedolla, kun noin kaksi tuntia sitten eräs vaimo, jonka tunnen, tuli nuotioni luokse ja herätti minut. Kysyin häneltä, mitä hänellä oli tekeillä tähän aikaan yöstä, ja hän vastasi tulleensa kertomaan minulle jotain. Hän sanoi että jotkut nuoret miehet päällikkö Quabin heimosta, joka asuu noilla kukkuloilla, olivat käyneet heidän kraalissaan [kraal on hottentottikylä. Suom. muist.], ja tämä tapahtui muutamaa tuntia aikaisemmin kuin saapui sanantuoja päällikön luota ilmoittaen, että heidän täytyy heti palata takaisin, koska tänään aamun koittaessa hän ja kaikki hänen miehensä tekevät hyökkäyksen Maraisfonteiniin ja surmaavat siellä jokaisen sekä vievät mukanaan karjan."

"Hyvä Jumala!" minä huudahdin. "Miksi?"

"Koska, nuori baas", pitkitti hottentotti ikkunan toiselta puolelta, "koska joku Maraisfonteinista — luulen, että se oli Korppikotka (alkuasukkaat antoivat tämän nimen Leblancille hänen kaljun päänsä ja kyömynenänsä tähden) — ampui Quabin pojan sunnuntaina, kun tämä piteli hänen hevostaan."

"Hyvä Jumala!" sanoin jälleen, "se vanha hölmö on varmasti ollut juovuksissa. Milloin sanoitkaan hyökkäyksen tapahtuvan — aamun koittaessa?" ja minä silmäilin tähtiä, lisäten: "Voi, siihen ei ole enään tuntiakaan, ja baas Marais on poissa."

"Niin", rääkyi Hans; "ja neiti Marie — ajatelkaahan, mitä punakafferit tekevät neiti Marielle, kun heidän verensä kiehuu."

Työnsin nyrkkini ikkunan läpi ja sivelin hottentotin irvistelevää naamaa, jota tähtienloiste heikosti valaisi.

"Lurjus!" sanoin, "satuloi tammani ja se punertavanharmaa kimo ja ota pyssysi. Tulen kahden minuutin kuluttua. Ole nopsa tai ammun sinut."

"Minä menen", hän vastasi ja hävisi yöhön kuin pelästynyt käärme.

Sitten aloin pukeutua, huutaen pukeutuessani, kunnes isäni ja kaffereita tuli huoneeseen. Pannessani ylleni vaatekappaleitani kerroin heille kaikki.

"Lähettäkää sananviejä", sanoin, "Marais'n luo — hän on Bothan maatilalla — ja kaikkien naapurien luo. Lähettäkää, henkenne tähden; kootkaa yhteen meille ystävälliset kafferit ja ratsastakaa hiiden kyytiä Maraisfonteiniin. Älkää puhuko minulle, isä; älkää puhuko! Menkää ja tehkää, mitä teille sanon. Seis! Antakaa minulle kaksi pyssyä, täyttäkää satulapussit ruutirasioilla ja ammuksilla, ja sälyttäkää ne tammani selkään. Oh, joutukaa, joutukaa!"

Nyt vihdoin he ymmärsivät ja lähtivät juoksemaan sinne tänne kynttilöineen ja lyhtyineen. Kahta minuuttia myöhemmin — enempää tuskin oli kulunut — olin tallin edustalla, juuri kun Hans talutti ulos punertavanruskeata tammaa, — kuuluisa eläin, jonka ostamista varten kaksi vuotta sitten olin säästänyt kaikki rahani. Joku kiinnitti satulapussien hihnoja, kun minä koettelin vöitä; joku muu ilmestyi taluttaen komeata punertavanharmaata tallioritta, jonka tiesin tammaa seuraavan kuolemaan asti. Ei ollut aikaa sitä satuloida, näin että Hans kiipesi sen selkään kuin munkki, pitäen kainalossaan pyssyä, sillä minä kannoin vain yhtä ja kaksipiippuista pistooliani.

"Lähettäkää matkaan sanansaattajat", huusin isälleni. "Jos tahdotte nähdä jälleen minut, lähettäkää heidät nopeasti, ja seuratkaa niin monen miehen kanssa, kuin voitte saada liikkeelle." —

Sillä meillä oli edessämme viidentoista mailin matka ja kolmekymmentäviisi minuuttia päivänkoittoon.

"Hiljaa ylös rinnettä", sanoin Hansille, "kunnes eläimet ovat ennättäneet vetää henkeä, ja sitten ratsastakaa sellaista vauhtia kuin ette koskaan ennen ole ratsastanut."

Nuo ensimmäiset kaksi mailia ylämaata! Luulin, ettemme koskaan pääsisi sen päähän, ja kuitenkaan en uskaltanut hellittää tamman ohjaksia, peläten, että se tappaisi itsensä ruohon syömisellä. Onneksi se ja sen kumppani, talliori — erittäin kestävä hevonen, vaikkakaan ei kovin nopea — olivat seisseet laiskoina viimeiset kolmekymmentä tuntia, ja tietystikään eivät olleet syöneet tai juoneet auringonlaskun jälkeen. Siksipä ne, ollen mainiossa kunnossa, olivat innostuneita hommaan; me olimme myöskin kevyitä painoltamme.

Minä pidättelin tammaa, kun se kapusi ylös jyrkännettä, ja ori asetti askeleensa sen mukaan. Me saavuimme huipulle, ja eteemme levisi laaja tasanko, yksitoista mailia pitkä, ja sitten kaksi mailia kukkulaa alas Maraisfonteiniin.

Tamma kiiti sellaista vauhtia, että kolea yöilma vinkui korvissani, ja sen jäljessä pinnisteli kunnon punertavanharmaa ori hottentottimunkki selässään. Oh, millaista ratsastusta se oli!

Kauemmaksi olen samanlaisesta syystä ratsastanut, mutta en koskaan sellaisella kiireellä, sillä minä tunsin eläinten kestävyyden ja miten kauan sitä riittäisi. Puoli tuntia ne sitä kestäisivät, sen jälkeen ne tällä menolla varmasti kaatuisivat tai kuolisivat.

Ja kuitenkin oli pelkoni aiheuttama tuska niin suuri, että tuntui minusta, kuin matelisin pitkin maata kilpikonnan tavoin.

Kimo oli jäänyt jälkeen, sen kavioitten ääni kuoli pois, ja minä olin yksin yössä pelkoineni. Maili liittyi mailiin, silloin tällöin tähtivalo näytti minulle jonkun kiven tai kuolleen eläimen luurangon. Kerran syöksyin valtavaan eläinlaumaan niin äkkiä, että eräs antiloopi, kykenemättä pysähtymään, hyppäsi suoraan ylitseni. Kerran tamma pisti jalkansa erääseen muurahaiskarhun koloon ja melkein kaatui, mutta pääsi jälleen jalkeilleen — Jumalan kiitos vahingoittumattomana — ja minä toimitin itseni takaisin satulaan, josta olin ollut aivan putoamaisillani.

Olimme lähellä tasangon päätä, ja tammani voimat alkoivat olla lopussa. Olin hoputtanut sitä liiaksi; välimatka oli liian kauhea. Sen vauhti väheni tavalliseen nopeaan raviin, kun se katseli sitä töyrästä, joka sen silmien eteen ilmestyi. Ja nyt minä taasen uudelleen kuulin takanani kimon kavioiden kapseen. Sillä se tuli väsymättömänä perässä. Samaan aikaan kun me saavuimme ylätasangon päähän, se oli aivan lähellä, tuskin viidenkymmenen yardin päässä, sillä minä kuulin sen hirnunnan heikosti.

Sitten alkoi laskeutuminen. Aamutähti laski ja itä alkoi käydä harmaaksi valosta. Oi, ennätämmekö sinne ennen aamunkoittoa? Vastaukseksi kaikuivat korvissani hevoseni kavioitten iskut.

Nyt saatoin nähdä paikalla joukon puita. Ja nyt syöksyin johonkin, vaikka vasta sitten, kun olin päässyt lävitse, sain tietää sen olleen miesketjun, sillä heikko valo välkkyi erään keihäästä, joka oli tullut yliajetuksi.

Se ei siis ollut valetta! Kafferit olivat siellä! Kun minä sitä ajattelin, täytti uudelleen kauhu sydämeni; kenties heidän murhatyönsä jo oli tehty ja he olivat poistumassa.

Minuutin epätietoisuus — tai liekö ollut vain sekunteja — tuntui ikuisuudelta. Mutta se loppui vihdoin. Olin nyt korkean, ulkorakennuksia talon takana ympäröivän muurin portilla, ja siellä minä innoissani pysäytin tamman — iloinen se raukka kyllä olikin päästessään seisahtumaan — sillä minun pisti päähäni, että jos minä ratsastaisin rakennuksen edustalle, minut hyvin luultavasti keihästettäisiin assegailla eikä minusta sitten olisi enempää hyötyä. Koettelin ovea, joka oli tehty lujista hajupuun laudoista. Tarkoituksella tai sattumalta se oli jätetty sulkematta. Kun minä työnsin sen auki, saapui Hans tömisten, lujasti pidellen kiinni hevosesta ja kasvot kätkettyinä sen harjaan. Eläin pysähtyi tamman viereen, jota se oli seurannut, ja heikossa valossa näin, että sen kylkeen oli isketty assegai.

Viisi sekuntia myöhemmin me olimme pihalla sulkien ja teljillä varustaen oven takanamme. Sitten, siepaten ampumatarpeita sisältävät satulapussit hevosten selästä, jätimme ne siihen seisomaan, ja minä juoksin talon takakäytävää kohti, käskien Hansin herättämään alkuasukkaat, jotka nukkuivat ulkorakennuksissa, ja seuraamaan heidän mukanaan. Jos joku niistä osoittaisi uskottomuuden merkkejä, hänen pitäisi ampua hänet heti. Muistan, että tullessani vedin ulos keihään tallioriin kyljestä ja toin sen mukanani.

Nyt minä kolkutin talon takaovelle, jota en voinut aukaista. Hetken kuluttua, joka tuntui pitkältä, avattiin ikkuna, ja ääni — se oli Marien — kysyi pelästyneesti kuka siellä oli.

Hän riensi ovelle yöpuvussaan, ja vihdoin olin paikalla.

"Jumalan kiitos, olet vielä vahingoittumaton", läähätin. "Pue päällesi vaatteet sillä aikaa kun kutsun Leblancia. Ei, pysähdyhän, kutsu sinä hänet; minun täytyy odottaa täällä Hansia ja palvelijoitasi."

Hän kiiruhti pois sanaakaan sanomatta, ja samassa Hans saapui, tuoden mukanaan kahdeksan pelästynyttä miestä, jotka siihen asti tuskin tiesivät, olivatko he nukuksissa vai hereillä.

"Onko tässä kaikki?" kysyin. "Siinä tapauksessa avatkaa ovi ja seuratkaa minua arkihuoneeseen, missä baas pitää pyssyjään."

Juuri kun saavuimme sinne, Leblanc astui sisään, puettuna paitaan ja housuihin, ja hänen jälessään tuli samassa Marie kynttilä kädessä.

"Mistä on kysymys?" kysyi Leblanc.

Otin kynttilän Marien kädestä ja asetin sen permannolle lähelle seinää, ettei se osoittaisi paikkaa assegaille tai pyssyn kuulalle. Juuri niinä päivinä kaffereilla oli jonkun verran tuliaseita, jotka he suurimmaksi osaksi olivat valloittaneet tai varastaneet valkoisilta miehiltä. Sitten kerroin heille kaikki muutamin sanoin.

"Ja koska sait tämän kaiken tietää?" kysyi Leblanc ranskaksi.

"Lähetysasemalla vähän enemmän kuin puoli tuntia sitten", vastasin, katsoen kelloani.

"Asemalla vähän enemmän kuin puoli tuntia sitten! Peste! Se ei ole mahdollista. Sinä uneksit tai olet juovuksissa", hän huusi kiihtyneenä.

"Hyvä, monsieur, pohdimme sitä myöhemmin", vastasin. "Sillävälin kafferit ovat täällä, sillä ratsastin heidän keskitsensä; ja jos haluatte säilyttää henkenne, lopettakaa puhuminen ja toimikaa. Marie, montako pyssyä siellä on?"

"Neljä", hän vastasi, "isäni pyssyä; kaksi roeria ja kaksi pienempää pyssyä."

"Ja kuinka moni näistä miehistä" — osoitin kaffereita — "osaa ampua?"

"Kolme hyvin ja yksi huonosti, Allan."

"Hyvä", sanoin. "Anna heidän ladata pyssynsä loopereilla" — se on, särmikkäillä, ei pyöreillä, kuulilla — "ja anna muiden seistä käytävässä assegait kädessä, siltä varalta, että kvaabit yrittäisivät vallata takaoven."

Nyt tässä talossa oli kaikkiaan vain kuusi ikkunaa, yksi kummassakin arkihuoneessa, yksi kummassakin isommassa makuuhuoneessa, aueten nämä kaikki neljä kuistille, ja yksi talon kummassakin päässä, antamassa valoa kahdelle pienelle makuuhuoneelle, joihin päästiin isompien makuuhuoneiden kautta. Takana onneksi ei ollut yhtään ikkunaa, sillä rakennus oli vain yksikerroksinen ja varustettu käytävällä, joka kulki etupuolelta takaovelle asti, ollen vähän yli viisitoista jalkaa pitkä.

Niin pian kuin pyssyt oli ladattu, jaoin miehet siten, että yksi pyssymies tuli kuhunkin ikkunaan. Oikeanpuoleisen arkihuoneen ikkunan otin haltuuni itse, varustautuneena kahdella pyssyllä, Marien tullessa mukaani lataamaan, jota hän, tämän villin maan kaikkien tyttöjen tavoin, osasi tehdä varsin hyvin. Sitten me asetuimme valmiiseen ampuma-asentoon, ja sitä tehdessämme me olimme erittäin iloisella tuulella kaikki, lukuunottamatta monsieur Leblancia, joka, kuten huomasin, näytti erittäin tyrmistyneeltä.

En tahdo hetkeäkään uskotella, että hän oli pelästynyt, vaikka niin olisi hyvin saattanut ollakin, sillä hän oli tavattoman rohkea ja vieläpä äkkipikainen mies; mutta luulen, että tietoisuus siitä, että hänen juovuspäissään tekemänsä teko oli tuonut tämän kauhean vaaran meille kaikille, painoi hänen mieltään. Myöskin lienee siihen ollut muita syitä; jonkinlainen hieno ennakkotieto sen elämän lähestyvästä lopusta, jota, kun kaikki myönnytykset oli tehty, tuskin saattoi sanoa hyvin vietetyksi. Joka tapauksessa hän liikkui ikkunapaikallaan, kiroten hiljaa, ja pian näin hänen alkavan seurustella rakkaan persikkaviinipullonsa kanssa, jonka hän veti esiin eräästä kaapista.

Myöskin palvelijat olivat apealla mielellä, kuten kaikki alkuasukkaat ovat, kun heidät äkkiä herätetään yöllä; mutta kun tuli valoisa, kävivät hekin iloisemmiksi. Kafferi raukka ei juuri pidä tappelemisesta, erittäinkin, kun hänellä on pyssy ja valkoinen mies tai kaksikin häntä johtamassa.

Kun sitten olimme tehneet sellaisia pieniä valmistuksia kuin saatoimme, — joita minä, ohimennen, täydensin kasaamalla muutamia huonekaluja etu- ja takaovia vastaan, — seurasi väliaika, joka, puhuakseni omasta puolestani — olin kaikessa tapauksessa silloin vain nuori poika — minusta tuntui kovin hermoja koettelevalta. Siinä minä seisoin ikkunassani kahden pyssyn kera, joista toinen oli kaksipiippuinen ja toinen yksinkertainen roer, eli elefanttipyssy, johon mahtui tavaton lataus, mutta molemmat olivat, se muistettakoon, piilukkoja; sillä, vaikka nallit jo oli otettu käytäntöön, me olimme Cradockissa vähän ajastamme jälessä. Lisäksi siinä, kyyristyneenä maahan sivullani, ja pidellen ampumatarpeita valmiina uudelleen lataamista varten, pitkä musta tukka valuen hartioille, oli Marie Marais, josta nyt oli tullut hyvin kehittynyt nuori nainen. Syvän hiljaisuuden vallitessa hän kuiskasi minulle:

"Miksi tulit tänne, Allan? Sinä olit siellä turvassa, ja nyt sinä kenties saat surmasi."

"Koettaakseni pelastaa sinut", vastasin yksinkertaisesti. "Miten olisit tahtonut minun menettelevän?"

"Koettaaksesi pelastaa minut? Oi, teit siinä hyvin, mutta sinun olisi pitänyt ajatella itseäsi."

"Sitten minä olisin kuitenkin ajatellut sinua, Marie."

"Miksi, Allan?"

"Koska sinä olet minulle sama kuin oma itseni ja enemmänkin. Jos jotain sinulle tapahtuisi, minkälaiseksi kävisikään elämäni?"

"En oikein ymmärrä, Allan", hän vastasi luoden katseensa maahan. "Sano minulle, mitä tarkoitat?"

"Mitäkö tarkoitan, sinä yksinkertainen tyttö", sanoin; "mitäpä muuta voin tarkoittaa kuin että rakastan sinua, minkä luulin sinun jo kauan sitten tienneen."

"Ah!" sanoi hän, "nyt minä sen ymmärrän." Sitten hän nousi polvilleen, ja kohotti huulensa suudeltaviksi, lisäten: "Kas, tässä on vastaukseni, ensimäinen ja kenties viimeinen. Kiitos, Allan rakas; olen iloinen kuultuani tämän, sillä, katsohan, toinen tai kumpikin meistä saattaa pian kuolla."

Kun hän nämä sanat lausui, lensi ikkuna-aukosta assegai, kulkien aivan päittemme välitse. Niinpä jätimmekin rakastelun ja kiinnitimme huomiomme sotaan.

Nyt alkoi päivä valjeta valon levitessä helmikirkkaalta itäiseltä taivaalta; mitään hyökkäystä ei vielä oltu tehty, vaikka sen uhka olikin olemassa, kuten takanamme olevaan seinään tarttunut keihäs meille selvästi osoitti. Kenties oli kaffereita säikähdyttänyt hevosten ravaaminen pimeässä heidän ketjunsa läpi, kun he eivät tietäneet, montako niitä siinä oli ollut. Tai ehkä he odottivat nähdäkseen paremmin, minne tehdä hyökkäyksensä. Nämä ajatukset johtuivat mieleeni, mutta kumpikin oli väärä.

He pidättyivät mihinkään ryhtymästä, kunnes sumu haihtuisi hiukan sen paikan alapuolelta olevasta notkosta, missä karjakraalit [kraal merkitsee tässä eräänlaista karja-aitausta. Suom. muist.] sijaitsivat, sillä niin kauan kuin sumu säilyi, he eivät nähneet viedä eläimiä ulos. Nämät he halusivat varmuuden vuoksi ajaa pois ennen taistelun alkua, ettei sen kuluessa saattaisi tapahtua jotain, joka riistäisi heiltä heidän saaliinsa.

Tällä hetkellä näistä kraaleista, missä mynheer Marais'n sarvikarjaa ja lampaita säilytettiin öisin, noin sata viisikymmentä edellisiä ja ehkä kaksi tuhatta jälkimmäisiä, — puhumattakaan hevosista, sillä hän oli varakas ja hyvinvoipa farmari, — kuului mylvimistä, hirnumista ja määkimistä, ja sen ohella ampumista.

"Ne ajavat ulos karjaa", sanoi Marie. "Oi, isäparkani, hän on tuhoutunut; se murtaa hänen sydämensä."

"Paha kylläkin", vastasin, "mutta on asioita, jotka saattavat olla pahemmin. Kuuntele!"

Puhuessani alkoi kuulua jalkojen töminää ja villiä sotalaulua. Sitten sumusta, joka leijaili sen notkon yläpuolella, missä karjakraalit sijaitsivat, tuli näkyviin olioita, liikkuen hiljaa edestakaisin, aavemaisen ja epätodellisen näköisinä. Kafferit järjestelivät miehiään hyökkäystä varten. Minuuttia myöhemmin se jo oli alkanut. He tulivat ylös rinnettä pitkissä epätasaisissa riveissä, luvultaan useita satoja, viheltäen ja huutaen, heilutellen keihäitään, sotatöyhdöt ja hiuskoristeet tuulessa liehuen, ja murhanhimo silmistä loistaen. Kahdella tai kolmella heistä oli pyssyt, joita juostessaan laukaisivat, mutta minne kuulat menivät, sitä en tiedä; kenties yli rakennuksen.

Huusin Leblancille ja kaffereille, etteivät he ampuisi ennen minua, sillä tiesin, että he olivat huonoja tähtäämään ja että paljon riippui siitä, miten vaikuttava ensimäinen yhteislaukauksemme olisi. Kun sitten hyökkäyksen johtaja tuli kolmenkymmenen yardin päähän paikalta, minä — sillä nyt valo, vähitellen lisääntyen, oli kyllin voimakas tehdäkseen minulle mahdolliseksi eroittaa hänet hänen puvustaan ja rihlapyssystä, jota hän piti kädessään — laukaisin häntä kohden roer'ini ja ammuin hänet kuoliaaksi. Vieläpä raskas kuula läpäistyään hänen ruumiinsa haavoitti kuolettavasti erästä toista kvaabia hänen takanaan. Nämä olivat ensimmäiset miehet, jotka taistelussa olen kaatanut.

Kun he kaatuivat, Leblanc ja loput väestämme laukaisivat myöskin, jolloin heidän luotinsa saivat aikaan suurta tuhoa vihollisten rivissä, mikä oli juuri tarpeeksi pitkä salliakseen heidän hajaantua. Kun savu hieman hälveni, näin lähes tusinan miehiä makaavan maassa, ja lopun, tästä vastaanotosta peljästyneinä, pysähtyneen. Jos he olisivat hyökänneet eteenpäin, kun me parhaillaan latasimme, he epäilemättä olisivat vallanneet paikan; mutta, tottumattomina tuliluikkujen peloittaviin vaikutuksiin, he pysähtyivät hämmentyneinä. Osa heistä, noin kaksi- tai kolmekymmentä, kerääntyi kaatuneitten kafferien ruumiitten ympärille, ja, tarttuen toiseen pyssyyni, minä laukaisin molemmat piiput heitä kohti sillä peloittavalla seurauksella, että koko rykmentti sai kintut alleen ja pakeni, jättäen maahan kuolleensa ja haavoittuneensa. Kun he juoksivat, hurrasivat palvelijamme, mutta minä huusin heitä vaikenemaan ja lataamaan hiljalleen, hyvin tietäen, että vihollinen pian palaisi.

Pitkään aikaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään, vaikka me saatoimme kuulla heidän puhelevan jossain karjakraalin läheisyydessä, noin sadan viidenkymmenen yardin päässä rakennuksestamme. Marie käytti hyväkseen tätä keskeytystä tuodakseen ruokaa ja jakaakseen sen meidän keskemme. Minä omasta puolestani olin kylläkin iloinen sitä saadessani.

Nyt oli aurinko noussut, jonka nähdessäni kiitin Jumalaa, sillä joka tapauksessa meitä ei enään voitu yllättää. Myöskin päivän valjetessa joku määrä pelkoani hävisi, koska pimeys aina tekee vaaran kaksikertaa pelottavammaksi miehelle ja hevoselle. Kun me vielä söimme ja varustimme ikkunapaikkoja parhaamme mukaan tehdäksemme sisäänpääsyn niistä vaikeaksi, ilmestyi näkyviin yksi kafferi, heiluttaen päänsä yläpuolella seivästä, johon oli kiinnitetty valkoinen härän häntä rauhan merkiksi. Määräsin, ettei kukaan saanut ampua, ja kun mies, joka oli rohkea veitikka, oli saapunut sille paikalle, missä kuollut päällikkö makasi, huusin hänelle, kysyen hänen asiaansa, sillä osasin hyvin puhua hänen kieltään.

Hän vastasi, että hän oli tullut tuomaan sanomaa Quabilta. Tämä sanoma oli seuraava: että lihava valkoinen mies, jota nimitettiin Korppikotkaksi ja joka asui mynheer Marais'n talossa, oli julmasti murhannut Quabin vanhimman pojan, ja että hän, Quabi, vaati veren verestä. Lisäksi, hän ei halunnut surmata nuorta valkoista emäntää (se oli Marie) tai muita talon asukkaista, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään riitaa. Jos me siis luovuttaisimme lihavan valkoisen miehen, jotta hän antaisi hänen "hitaasti kuolla", tyytyisi Quabi hänen henkeensä ja siihen karjaan, jonka hän jo oli ottanut, ja jättäisi meidät sekä talomme rauhaan.

Nyt, kun Leblanc ymmärsi tämän tarjouksen laadun, joutui hän aivan suunniltaan sekä pelosta että raivosta, ja alkoi kiljua ja kirota ranskaksi.

"Olkaa hiljaa", sanoin; "emme aio teitä luovuttaa, vaikkakin olette kaiken tämän ikävyyden meille saattanut. Teidän elämismahdollisuutenne ovat yhtä hyvät kuin meidänkin. Ettekö häpeä esiintyä tuolla tavoin näiden mustien miesten edessä."

Kun hän vihdoin jonkun verran rauhoittui, huusin sanantuojalle, ettei meillä valkoisilla miehillä ollut tapana luopua toisistamme, ja että me eläisimme tai kuolisimme yhdessä. Vielä pyysin häntä kertomaan Quabille, että jos me kuolisimme, kosto, joka kohtaisi häntä ja koko hänen heimoaan, huuhtelisi heidät pois niin tarkoin, ettei ainoakaan jäisi jälelle, minkätähden hän tekisi hyvin varoessaan, ettei kenenkään meidän veremme tulisi vuotamaan. Myöskin lisäsin, että meitä oli talossa kolmekymmentä miestä (mikä tietysti oli vale) ja meillä oli runsaasti ampumatarpeita ja ruokaa, niin että jos hän pitäisi parempana jatkaa hyökkäystä, se päättyisi onnettomasti hänelle ja hänen heimolleen.

Kuullessaan tämän lähetti huusi takaisin, että me olisimme jokainen kuolleita ennen iltaa, jos asia hänestä riippuisi. Kuitenkin hän lupasi ilmoittaa sanani uskollisesti Quabille ja tuoda hänen vastauksensa.

Sitten hän kääntyi ja alkoi kävellä poispäin. Juuri kun hän sen teki, ammuttiin talosta laukaus, ja mies kaatui eteenpäin maahan, nousi jälleen ylös ja hoiperteli takaisin seuralaistensa luo, oikea olkapää murskaantuneena ja käsivarsi roikkuen.

"Kuka sen teki?" kysyin savun läpi, joka esti minua näkemästä.

"Minä, parbleu!" huusi Leblanc. "Sapristi! tuo musta paholainen tahtoi kiduttaa minua, Leblancia, suuren Napoleonin ystävää. Hyvä, lopuksi minä olen kiduttanut häntä, jonka aion surmata."

"Niin, te hullu", vastasin; "ja me myöskin joudumme kidutettaviksi teidän kevytmielisyytenne tähden. Te olette ampunut sanansaattajan, jolla oli rauhan lippu, ja sitä kvaabit eivät koskaan anna anteeksi. Sanonpa teille, että olette osunut yhtä hyvin meihin kuin häneen, joka ilman teitä olisi säästynyt."

Nämä sanat lausuin aivan rauhallisesti ja hollannin kielellä, jotta omat kafferimme ymmärtäisivät ne, vaikka todellisuudessa kiehuin vihasta.

Mutta Leblanc ei vastannut rauhallisesti.

"Kuka sinä olet", hän huusi, "sinä kurja pieni englantilainen, joka uskallat antaa neuvoja minulle, Leblancille, suuren Napoleonin ystävälle?"

Nyt minä vedin esiin pistoolini ja astuin miestä kohti.

"Olkaa hiljaa, senkin juopporatti", sanoin, sillä arvasin, että hän pimeydessä oli juonut lisää viinaa. "Jollette ole hiljaa ja tottele minua, joka täällä komennan, joko minä isken aivonne ulos tai annan teidät näille miehille", osoitin Hansia ja kaffereita, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, muristen pahaenteisesti. "Tiedättekö, mitä he teille tekevät? He raahaavat teidät talosta ja jättävät teidät yksin kvaabien kanssa ratkaisemaan riitanne."

Leblanc silmäili ensin pistooliani ja sitten alkuasukkaiden kasvoja, ja näki jotain jommassakummassa niistä, tai molemmissa, mikä saattoi hänet vaihtamaan sävyään.

"Anteeksi, monsieur", hän sanoi. "Olin kiihtynyt. En tiennyt mitä sanoin. Jos olettekin nuori, olette rohkea ja taitava, ja minä tottelen teitä", ja hän palasi paikalleen ja alkoi ladata pyssyään.

Kun hän sen teki, kohosi äänekäs raivon huuto karjakraalista. Haavoittunut lähetti oli saapunut kvaabien luo ja kertoi heille valkoisten miesten petoksesta.

III Luku.

PELASTUS.

Kvaabien toinen hyökkäys ei alkanut, ennenkuin puoli kahdeksan tienoissa. Villi-ihmisetkin rakastavat henkeään ja huomaavat sen tosiasian, että haavat tekevät erittäin kipeätä, eivätkä nämä tehneet poikkeusta säännöistä. Heidän ensimmäinen rynnistyksensä oli antanut heille katkeran opetuksen, josta näkyväisenä hedelmänä olivat raajarikot tai kuolevat miehet, jotka liikkuivat sinne tänne kuumassa auringon paahteessa, puhumattakaan niistä, jotka eivät koskaan nousisi paikaltaan. Nyt, kun paikka talon ympärillä oli aivan avoin ja suojaamaton, oli selvää, ettei sitä voinut valloittaa ilman erittäin raskaita tappioita. Välttääkseen sellaisia tappioita jokin sivistyskansa olisi hyökkäyksessä käyttänyt apunaan juoksuhautoja, mutta niistä kvaabit eivät tienneet mitään ja kaivamiseen tarvittavat työkalut puuttuivat heiltä.

Niinpä kävikin, että he keksivät toisen, ja olosuhteisiin nähden kylläkin vaikuttavan apuvälineen. Karjakraal oli rakennettu karkeista, muuraamattomista kivistä. Nämät kivet he ottivat, kukin mies kantaen kaksi tai kolme, ja rynnäten eteenpäin, he kokosivat niistä siellä täällä puolustusasemia, jotka olivat noin kahdeksantoista tuumaa tai kaksi jalkaa korkeita. Nämät puolustusasemat miehitti heti niin monta soturia kuin saattoi saada suojaa niiden takana, maaten peräkkäin. Tietysti ne villit, jotka kantoivat ensimmäisiä kiviä, olivat meidän tulellemme alttiita sillä seurauksella, että usea heistä kaatui, mutta heitä oli aina täydennysjoukko takana. Kun he olivat alkaneet rakentaa noin tusinaan eripaikkaan, ja meillä oli vain seitsemän pyssyä, niin, ennenkuin saatoimme uudelleen ladata, joku yksityinen vallitus, jonka ensimmäiset rakentajat kenties olivat kaatuneet, saattoi kohota niin korkealle, etteivät kuulamme voineet enään haavoittaa sen takana olevia. Myöskin ampumatarvevarastomme oli rajoitettu, ja jatkuva kulutus tyhjensi sitä niin paljon, että viimein jäi jälelle vain noin kuusi latausta miestä kohti. Vihdoin olin todella pakoitettu määräämään ampumisen lopetettavaksi, jotta saatoimme varustaa itseämme sen suuren hyökkäyksen varalta, joka ei enää voinut pitkälle lykkäytyä.

Havaitessaan, etteivät meidän kuulamme enään häirinneet, kvaabit etenivät nopeammin, suunnaten hyökkäyksensä talon eteläpäähän, missä oli ainoastaan yksi ikkuna, ja siten välttäen tulen, joka heitä vastaan olisi voinut suuntautua eri aukoista kuistin katoksen alta. Ensin ihmettelin, miksi he valitsivat tämän pään, kunnes Marie huomautti minulle, että tämä osa asuntoa oli peitetty ruo'oilla, jota vastoin muu osa rakennuksesta, joka oli rakennettu myöhemmin, oli liuskakivillä katettu.

Heidän päämääränään oli polttaa katto. Niin pian kuin heidän viimeinen vallituksensa oli kyllin lähellä (kello oli silloin noin puoli yhdentoista tienoissa), he alkoivat heittää ruokokatolle assegaita, joihin oli kiinnitetty palavia ruohokimppuja. Monet niistä menivät harhaan, mutta vihdoin, kuten heidän huudoistaan saatoimme päättää, yksi osui. Kymmenessä minuutissa tämä osa rakennusta oli tulessa.

Nyt asemamme kävi toivottomaksi. Me peräydyimme keskikäytävää pitkin, etteivät palavat kattoparrut putoaisi alkuasukkaittemme niskaan, jotka alkoivat kadottaa rohkeutensa eivätkä tahtoneet enään seistä niiden alla. Mutta kvaabit, rohkaistuneina, kiipesivät sisään eteläisen ikkunan kautta ja ahdistivat meitä isomman arkihuoneen oven edustalla.

Tässä alkoi ratkaiseva ottelu. Kun he ryntäsivät kimppuumme, me ammuimme, kunnes he syöksyivät alas epäjärjestyksessä. Melkein viimeisellä laukauksellamme he peräytyivät, ja juuri silloin katto putosi heidän päälleen.

Oh, mikä kauhea näky se olikaan! Tiheät savupilvet, alle hautautuneiden ja palavien miesten tuskanhuudot, hämminki, kuolinkamppailu!

Etuovi murtui sivustahyökkäyksestä.

Leblanciin ja erääseen orjaan, joka oli hänen lähellään, tarttuivat mustat, kynsimäiset kädet, ja vetivät heidät ulos. Miten ranskalaisen kävi, en tiedä, sillä alkuasukkaat laahasivat hänet pois, mutta pelkään hänen loppunsa olleen kauhean, koska hänet otettiin elävänä. Palvelijan näin heidän lävistävän assegailla, joten hän ainakin kuoli heti. Laukaisin viimeisen panokseni, surmaten erään lurjuksen, joka heilutteli sotakirvestään, sitten iskin pyssyn perällä hänen takanaan olevaa miestä naamaan kaataen hänet, ja, tarttuen Marien käteen vedin hänet pohjoispuolella olevaan huoneeseen — jossa tapanani oli nukkua — ja suljin sekä telkesin oven.

"Allan", hän huudahti, "Allan rakas, kaikki on lopussa. En tahdo joutua näiden miesten käsiin. Ammu minut, Allan."

"Hyvä", vastasin, "teen sen. Minulla on pistoolini. Yksi laukaus sinulle, yksi minua varten."

"Ei, ei! Ehkä sinä jotenkuten pääset pakenemaan; mutta, näethän, minä olen nainen, enkä uskalla jättäytyä sen mahdollisuuden varaan. Tule nyt, minä olen valmis", ja hän polvistui levittäen käsivartensa ottaakseen vastaan kuoleman syleilyn, ja katsoi ylös minuun armailla, sääliväisillä silmillään.

"Ei voi tappaa rakkauttaan ja elämäänsä", vastasin käheästi. "Me olemme joutuneet kulkemaan yhdessä", ja minä kohotin molempia pistoolin piippuja.

Hottentotti-Hans, joka oli paikalla kanssamme, näki ja ymmärsi sen.

"Se on oikein, se on parasta!" hän sanoi; ja kääntyen poispäin hän peitti silmänsä kädellään.

"Odota hiukan, Allan", huudahti Marie; "on vielä aikaa sitten kun ovi on murskattu, ja kenties Jumala voi vielä auttaa meitä."

"Hän voi", vastasin epäröiden; "mutta minä en tahtoisi jättäytyä sen varaan. Mikään ei voi meitä nyt pelastaa, paitsi jos muut tulevat meidät vapauttamaan, ja on liian paljon toivoa sitä."

Sitten eräs ajatus osui mieleeni, ja minä lisäsin kaameasti nauraen: "Ihmettelen, missä olemme viiden minuutin kuluttua."

"Oh! Yhdessä, rakkaani; ikuisesti yhdessä jossain uudessa ja kauniissa maailmassa, sillä rakastathan minua, eikö totta, niinkuin minä rakastan sinua? Ehkä näin on parempi kuin elää edelleen täällä, missä meillä varmasti olisi murheita ja kenties joutuisimme toisistamme eroon lopulta."

Nyökäytin päätäni, sillä vaikka rakastin elämää, rakastin Marie'ta enemmän, ja tunsin, että päättäisimme hyvin elämämme urhoollisen taistelun jälkeen. Ovelle jyskytettiin nyt, mutta, kiitos taivaan, Marais oli tehnyt vahvat ovet, ja se kesti jonkun aikaa.

Vihdoin kuitenkin puu alkoi antaa perään, assegai ilmestyi särkyneen laudan raosta, mutta Hans pisteli keihäällä, joka hänellä oli kädessään ja jonka minä olin temmannut hevosen kyljestä, ja se sai aikaan huutoa. Mustia käsiä työnnettiin aukosta, ja hottentotti iski niihin keihäällä. Mutta toisia tuli enemmän kuin hän saattoi keihästää, ja koko oven kehys alkoi pullistua ulospäin.

"Nyt, Marie, ole valmis", sanoin tukahtuneesti, kohottaen pistoolia.

"Oi Kristus, ota minut vastaan!" hän vastasi heikosti. "Eihän se tee kipeätä, eihän, Allan?"

"Et ollenkaan tunne mitään", kuiskasin; kylmän hien kihotessa asetin pistoolin suun tuuman päähän hänen otsastaan, ja aloin painaa liipasinta. Jumalani! Minä todellakin aloin painaa liipasinta hiljaa ja vakavasti, sillä en tahtonut erehtyä.

Juuri tällä hetkellä minä, kohisevien liekkien peloittavasta rätinästä, villien kiljunnan, haavoittuneiden ja kuolevien miesten huutojen ja voihkinan keskeltä kuulin ihanimman äänen, mikä milloinkaan on korviini kaikunut — pyssyn laukausten äänen, ja aivan lähellä.

"Suuri Jumala!" huudahdin; "buurit ovat tulleet meitä pelastamaan. Tahdon puolustaa ovea niin kauan kuin voin. Jos kaadun, kiipeä ikkunalle — voit alapuolella olevalta tuolilta tehdä sen — hyppää maahan ja juokse laukauksia kohti. Sinulla on mahdollisuus, hyvä mahdollisuus."

"Ja sinä, entä sinä", hän voihki. "Tahtoisin mieluummin kuolla sinun kanssasi."

"Tee niinkuin pyydän", vastasin uhkamielisesti ja kiiruhdin huojuvaa ovea kohti.

Se taipui ulospäin, kaatui, ja sen päähän ilmestyi kaksi kookasta villiä heilutellen leveäkärkisiä keihäitään. Kohotin pistoolini, ja kuula, joka oli tarkoitettu Marien otsan varalle, murskasi ensimmäiseltä raakalaiselta otsan, ja kuula, joka oli tarkoitettu minun sydämeni varalle, lävisti toiselta heistä sydämen. He vaipuivat molemmat kuolleina oven edustalle.

Tempasin käteeni yhden heidän keihäistään ja loin silmäyksen taakseni. Marie oli juuri kiipeämässä tuolille; saatoin juuri nähdä hänet sakenevan savun lävitse. Toinen kvaabi hyökkäsi paikalle. Hans ja minä otimme hänet vastaan assegaittemme kärjillä, mutta niin voimakas oli hänen tölmäisynsä, että ne menivät hänen lävitsensä ikäänkuin hän ei olisi ollut mitään, ja koska me sitäpaitsi olimme hyvin keveitä, kaaduimme kumpikin selällemme maahan. Kompuroin jälleen jaloilleni, tällä kertaa ilman puolustusasetta, sillä keihääni oli taittunut kafferin ruumiiseen, ja odotin loppua. Katsahtaessani vielä kerran taakseni näin, että Marie joko oli epäonnistunut koettaessaan päästä ikkunasta ulos tai oli hyljännyt yrityksen. Joka tapauksessa hän seisoi lähellä tuolia nojaten oikeaan käteensä. Epätoivossani tartuin katkenneen assegain teräpuoleen ja vedin sen kafferin ruumiista, ajatellen, että voisin sitä käyttää surmatakseni Marien, ja sitten käännyin pannakseni tekoni täytäntöön.

Mutta juuri kun käännyin, kuulin äänen, jonka hyvin tunsin, huutavan: "Oletko elossa, Marie?" ja ovensuuhun ilmestyi, ei villi, vaan Henri Marais.

Hitaasti vetäydyin taaksepäin hänen edestään, sillä en voinut puhua, ja viimeinen kauhea tahdon ponnistukseni näytti ajavan minua Marieta kohti. Saavuttuani hänen luokseen kiedoin käteni, joka vielä piteli veristä keihään kärkeä, hänen kaulalleen. Sitten ikäänkuin pimeys laskeutui ylleni ja kuulin hänen huutavan:

"Älä ammu, isä. Se on Allan, Allan, joka on pelastanut henkeni!"

Sen jälkeen en muista enempää, eikä myöskään hän muistanut vähiin aikoihin, sillä me molemmat putosimme tiedottomina maahan.

* * * * *

Kun jälleen tulin tajuihini, tapasin itseni makaamasta takapihalla olevan vaunuliiterin lattialla. Luodessani ympärilleni katseen puoliavoimista silmistäni, sillä olin yhä edelleenkin sanaton, huomasin Marien, valkoisena kuin lakana, tukka valuneena epäjärjestyksessä olevan puvun yli. Hän oli istuutunut eräälle niistä laatikoista, joita käytimme vaunujen etuosassa istuimina, niitten nimityksenä oli voorkissies, ja kun hänen silmänsä vartioivat minua, tiesin, että hän eli. Hänen vieressään seisoi pitkä, tummaverinen nuori mies, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Tämä piteli hänen kättään ja katseli häntä tuskallisella ilmeellä, ja juuri silloin tunsin tuota miestä vihaavani. Näin vielä muutakin; esimerkiksi vanhan isäni kumartuneena alas ja katsellen minua huolestuneena, ja ulkopuolella pihalla, sillä vaunuliiteriin ei ollut mitään ovia, joukon miehiä pyssyt kädessä; muutamia heistä tunsin, toiset olivat vieraita. Varjossa, muuria vastaan seisoi tammani pää riipuksissa ja koko ruumis vapisten. Vähän matkaa siitä makasi kimo maassa, kylki aivan punaisena.

Yritin nousta, mutta en voinut, ja kun sitten, tuntiessani kipua vasemmassa reidessäni, katsoin, näin että se oli myöskin punainen. Tosiasia oli, että assegai oli tunkeutunut puoleksi sen läpi ja iskenyt luuhun. Tosin en sitä ollenkaan tuntenut silloin, kun tämän haavan minuun iski, arvatenkin kaatuessani se suuri kvaabi, jonka Hans ja minä otimme vastaan keihäittemme kärjillä. Hans, sivumennen sanoen, oli myös siellä, peloittava ja kuitenkin samalla naurettava näky, sillä kvaabi oli kaatunut suoraan hänen päälleen ja maannut tässä asennossa seurauksella, jonka saattaa kuvitella. Siinä hän istui maassa, katsellen ylöspäin ja haukkoen ilmaa kuin kala. Jokainen haukkominen, muistan sen hyvin, muovautui sanaksi "Allemachte!" joka on erittäin suosittu hollantilainen huudahdus ja merkitsee: "Kaikkivaltias".

Marie huomasi ensimmäisenä, että olin jälleen palannut elämään. Vapauttaen itsensä nuoren miehen kädenpuristuksesta hän tuli horjuen minua kohti ja laskeutui polvilleen viereeni, supattaen sanoja, joita en voinut kuulla, sillä ne takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten Hans teki itsestään tilanteen herran ja, laahaten epämiellyttävän olemuksensa toiselle puolelleni, kohotti kättäni ja suuteli sitä. Sen jälkeen isäni puhui, lausuen:

"Kiitetty olkoon Jumala, hän elää! Allan, poikani, olen ylpeä sinusta; olet tehnyt velvollisuutesi kuten englantilaisen pitääkin."

"Miksi englantilainen paremmin kuin jonkun muun lajinen mies, herra saarnaaja?" kysyi pitkä muukalainen, puhuen hollantia, vaikka hän nähtävästi ymmärsi meidän kieltämme.

"Tämä kohta on sellainen, jota en nyt tahdo todistaa, sir", vastasi isäni kohoutuen pystyyn. "Mutta jos kuulemani on totta, oli tässä talossa ranskalainen, joka ei tehnyt velvollisuuttaan; jos kuulutte samaan kansallisuuteen, pyydän teitä suomaan anteeksi."

"Kiitän teitä, sir; sattuu niin, että kuulun puoleksi. Toinen puoli minusta on portugalilaista, ei englantilaista, Jumalan kiitos."

"Jumalaa kiitetään monista asioista, jotka varmasti Häntä hämmästyttävät", vastasi isäni kohteliaalla äänellä.

Tällä hetkellä tämä jotenkin epämiellyttävä keskustelu, joka sekä suututti että huvitti minua suuresti, katkesi, sillä mynheer Marais saapui paikalle.

Kuten saattoi odottaakin niin helposti kiivastuvalta mieheltä, hän oli peloittavan kiihtymyksen vallassa. Kiitollisuus ainoan, rakastetun lapsensa pelastamisesta, raivo kaffereita kohtaan, jotka hänet olivat yrittäneet surmata, ja ääretön suru menetettyään suurimman osan omaisuuttaan — kaikki nämä vastakkaiset tunteet kiehuivat yhdessä hänen rinnassaan kuin vastakohtaiset alkuaineet sulatuskauhassa.

Niistä johtuneet tunteenpurkaukset olivat kirjavat ja erittäin valtavat. Hän syöksyi luokseni, siunasi ja kiitti minua (sillä hän oli jonkunverran kuullut kertomusta puolustautumisestamme), nimitti minua nuoreksi sankariksi ja niin edelleen, toivoen Jumalan palkitsevan minut. Sitten hän alkoi raivota Leblancille, joka kaiken tämän kauhean onnettomuuden oli hankkinut hänen talolleen, sanoen, että se oli rangaistus hänelle siitä, että hän oli suojannut ateistia ja juomaria niin monet vuodet vain sentähden, että tämä oli ranskalainen ja älykäs mies. Joku, toisin sanoen isäni, jolla kaikista ennakkoluuloistaan huolimatta oli suuri oikeuden tunto, huomautti hänelle, että ranskalaisparka oli sovittanut tai kenties parhaillaan oli sovittamassa rikoksia, jotka hän mahdollisesti oli tehnyt.

Tämä käänsi hänen hyökkäyksensä kvaabikaffereihin, jotka olivat polttaneet osan hänen taloaan ja varastaneet melkein kaiken hänen karjansa, tehden hänet rikkaasta miehestä köyhäksi yhdessä ainoassa tunnissa. Hän huusi kostoa "mustille paholaisille", ja pyysi kaikkia läsnäolevia auttamaan häntä karjansa takaisinhankkimisessa ja varkaitten surmaamisessa. Useimmat näistä — heitä oli noin kolmekymmentä kaikkiaan, lukuunottamatta kaffereita ja hottentotteja — vastasivat olevansa halukkaita hyökkäämään kvaabien kimppuun. Ollen seudun asukkaita he tunsivat, ja myöskin lausuivat sen julki, että mikä tänään oli sattunut hänelle, saattoi huomenna tulla heidän kohtalokseen. Sentähden he olivat valmiit heti lähtemään liikkeelle.

Sitten puuttui puheeseen isäni.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "minusta tuntuu siltä että, ennenkuin etsitte kostoa, joka, kuten Sanassa sanotaan, on Herran, olisi hyvä, erittäinkin mynheer Marais'n, kiittää siitä, mitä hänelle on pelastunut. Tarkoitan hänen tytärtään, joka nyt olisi sangen helposti saattanut saada surmansa."

Hän lisäsi, että omaisuus tulee ja menee onnen vaihteluista riippuen, mutta rakastettu ihmiselämä ei, kerran menetettynä, enään voi palautua. Tämä kallisarvoinen elämä oli säilynyt hänelle, hänen mielestään ei miehen avulla — tässä hän katsahti minuun — vaan maailman Ohjaajan avulla, joka tämän miehen kautta toimi. Kenties läsnäolevat eivät oikein ymmärtäneet, mitä isäni oli saanut tietää hottentotti-Hansilta, että minä, hänen poikansa, olin vähällä iskeä päähän Marie Marais'ta ja sen jälkeen itseäni, kun niitten ampumien laukausten ääni, jotka olivat kerääntyneet noudattaen antamaani kehoitusta ennen lähtöäni Lähetysasemalta, oli pysäyttänyt käteni. Hän kehoitti sen sanottuaan Hansia ja Marieta itseään kertomaan heille koko jutun, kun minä olin liian heikko tehdäkseni sen.

Tämän kehoituksen kuultuaan pikku hottentotti, vereen tahrautuneena, nousi ylös. Yksinkertaisella, dramaattisella tyylillä, mikä hänen rodulleen on ominaista, hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän tapasi kedolla vaimon vähän yli kaksitoista tuntia takaperin, pelastusjoukon saapumiseen asti. Koskaan en ole nähnyt mitään kertomusta seurattavan syvällisemmällä mielenkiinnolla, ja kun lopuksi Hans osoitti minua maatessani maassa ja lausui: "Siinä on hän, joka tämän kaiken teki, jota tuskin kukaan mies olisi tehnyt — hän, vain poika", veltot hollantilaisetkin kohottivat yleisen hurraa-huudon. Mutta, kohottautuen käsieni varaan, minä huusin:

"Mitä hyvänsä teinkin, saman teki myös tämä hottentottiparka, ja jollei häntä olisi ollut, en olisi voinut tehdä mitään — häntä ja kahta hyvää hevosta."

Sitten he puhkesivat jälleen suosionhuutoihin, ja Marie nousi ylös lausuen:

"Niin, isä; näitä kahta saan kiittää hengestäni."

Sen jälkeen isäni luki kiitosrukouksensa hyvin huonolla hollanninkielellä — sillä, alettuaan sitä vasta vanhemmalla iällään opiskella, hän ei koskaan tainnut täysin hallita tätä kieltä — ja jäykät buurit polvistuivat hänen ympärillään lausuen "amen". Kuten lukija saattaa kuvitella, oli näytelmä kaikkine yksityiskohtineen, joita en käy toistamaan, sekä erikoislaatuinen että vaikuttava.

Mitä tämän rukouksen jälkeen seurasi, en aivan hyvin muista, sillä heikonnuin rasituksesta ja veren menetyksestä. Luulen kuitenkin, että he sammutettuaan tulen siirsivät kuolleet ja haavoittuneet talon palamatta jääneestä osasta ja kuljettivat minut pieneen huoneeseen, missä Marie ja minä olimme käyneet läpi sen kauhean kohtauksen, jolloin minä olin juuri surmaamaisillani hänet. Sitten buurit ja Marais'n kafferit, tai pikemmin orjat, jotka hän oli koonnut sieltä täältä talonsa lähiseuduilta, luvultaan kolme- tai neljäkymmentä, lähtivät ajamaan takaa tappiolle joutuneita kvaabeja, jättäen joukostaan noin kymmenen suojavahdiksi. Tässä mainittakoon, että seitsemästä tai kahdeksasta miehestä, jotka olivat maanneet ulkorakennuksissa ja taistelleet kanssamme, kaksi oli saanut surmansa taistelussa ja kaksi oli haavoittunut. Loput olivat, tavalla tai toisella, onnistuneet pakenemaan vahingoittumattomina, niin että koko tässä peloittavassa kahakassa, jossa me rankaisimme kaffereita niin kauheasti, me menetimme ainoastaan kolme kaatuneina, ranskalainen Leblanc mukaanluettuna.

Mitä seuraavan päivän tapauksiin tulee, tiedän vain sen, mitä minulle on kerrottu, sillä oikeastaan koko tämän ajan pääni oli sekaisin veren vuodosta, johon tuli lisäksi kokemani kauhean järkytyksen ja ponnistuksen aiheuttama kuume. Kaikki, mitä voin muistaa, on Marie kumartuneena ylitseni ja koettaen saada minut nauttimaan jotain ruokaa — maitoa tai keittoa, luulen — sillä näytti siltä, etten tahtonut sitä mistään muusta kädestä ottaa. Myöskin näin ikäänkuin näkynä valkotukkaisen isäni kookkaan vartalon, hänen laitellessaan siteitä reiteni ympärille, sillä hän, kuten useimmat lähetyssaarnaajat, ymmärsi jonkunverran kirurgiaa ja lääkintäoppia. Myöhemmin hän kertoi minulle, että keihäs oli todella raapaissut valtimon seinämiä, mutta onneksi menemättä läpi. Jos se olisi mennyt hiukkaistakin syvemmälle, olisi vereni juossut kuiviin kymmenessä minuutissa.

Kolmantena päivänä muistini palautui harhailuiltaan kuullessani talossa kovaa melua, josta saattoi eroittaa Marais'n äänen, kun hän raivosi ja huusi, sekä isäni äänen hänen koettaessaan edellistä tyynnyttää. Samassa Marie astui huoneeseen vetäen takanaan kiinni kafferilaisen karossin, joka toimitti oviverhon virkaa, sillä on muistettava, että ovi oli lyöty rikki. Nähdessään että olin hereillä ja mietteissäni hän juoksi sivulleni päästäen hiljaisen ilonhuudahduksen, ja alas polvistuneena suuteli minua otsalle.

"Olet ollut hyvin sairas, Allan, mutta tiedän, että nyt paranet. Koska olemme yksin, mikä", hän lisäsi hitaasti ja korostaen, "luullakseni ei usein tapahdu tulevaisuudessa, tahdon sydämeni pohjasta kiittää sinua kaikesta, mitä teit pelastaaksesi minut. Jos sinua ei olisi ollut, ah, jos sinua ei olisi ollut" — ja hän silmäili veritahroja permannolla, peitti silmänsä käsillään ja värisi.

"Joutavia, Marie", vastasin, tarttuen hennosti hänen käteensä, sillä olin vielä hyvin heikko. "Kuka hyvänsä muu olisi tehnyt saman verran, vaikkakaan ei olisi rakastanut sinua kuten minä. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei se tapahtunut turhaan. Mutta mitä kaikki tämä melu tietää? Ovatko kvaabit tulleet takaisin?"

Hän pudisti päätään.

"Eivät ole; buurit ovat palanneet heitä takaa ajamasta."

"No, saivatko he kiinni heidät ja löysivätkö karjansa?"

"Ei. He löysivät ainoastaan muutamia haavoittuneita miehiä, jotka he ampuivat, sekä monsieur Leblancin ruumiin, josta pää oli leikattu irti ja viety pois muitten hänestä leikeltyjen palasten kanssa valmistettavaksi lääkkeeksi, jonka sanotaan antavan sotureille rohkeutta. Kvaabi-päällikkö oli polttanut kraalinsa ja paennut kaikkine joukkoineen yhdistyäkseen muihin kaffereihin Suurilla vuorilla. Eivät ainoatakaan lehmää tai lammasta he löytäneet, lukuunottamatta muutamia, jotka olivat uupumuksesta kaatuneet ja joiden kurkut olivat poikkileikatut. Isäni tahtoi seurata heitä ja hyökätä punakafferien kimppuun vuorilla, mutta muut eivät tahtoneet mennä. He sanoivat, että siellä oli tuhansia, ja että siitä saattaisi tulla onneton sota, josta ei yksikään heistä palaisi elävänä. Hän on surusta ja raivosta hurjistunut, sillä, Allan rakas, olemme joutuneet melkein perikatoon, erittäinkin kun Brittiläinen hallitus aikoo vapauttaa orjat ja antaa meille aivan mitättömän hinnan, ei kolmatta osaa niiden arvosta. Mutta, kuule! Hän huutaa minua, ja sinun ei pidä puhua paljon eikä kiihdyttää itseäsi, jotta et tulisi uudelleen sairaaksi. Nyt sinun on nukuttava ja syötävä sekä voimistuttava. Myöhemmin, rakkaani, saat puhua." Taivuttaen vielä kerran alas päänsä hän hyväili ja suuteli minua, sitten hän nousi ylös ja poistui hiljaa.

IV Luku.

HERNANDO PEREIRA.

Useampia päiviä kului, ennenkuin minut päästettiin ulos siitä sodan jälkiä täynnä olevasta huoneesta, jonka pelkkä näkeminen alkoi minussa nostattaa vihaa. Pyysin isääni viemään minut ulkoilmaan, mutta hän ei sitä tahtonut tehdä, sanoen pelkäävänsä, että kaikenlainen liikunto aiheuttaisi verenvuodon alkamisen jälleen tai vieläpä saisi haavoittuneen valtimon puhkeamaan auki. Haava ei tosiaan vielä ollutkaan parantunut aivan hyväksi, sillä keihäs, joka sen oli aiheuttanut, oli ollut likainen tai kenties sitä oli käytetty kuolleita eläimiä nylettäessä, mikä aiheutti eräänlaisen tulehduksen vaaran, joka niihin aikoihin yleisesti merkitsi kuolemaa. Kuitenkin pääsi nuori ja terve vereni voitolle eikä mitään tulehdusta ilmaantunut, huolimatta siitä, että minua hoidettiin vain kylmällä vedellä, sillä antiseptiset lääkkeet olivat silloin tuntemattomia.

Mikä nämä päivät teki vielä hullummiksi, oli se, että niitten kuluessa näin sangen vähän Marieta, joka nyt tuli paikalle ainoastaan isänsä seurassa. Kerran rohkenin kysyä häneltä, miksi hän ei tullut useammin ja yksin. Hänen kasvoilleen tuli huolestunut ilme ja hän kuiskasi: "Koska minulla ei ole lupa, Allan", ja sitten hän sanaakaan lisäämättä jätti paikan.

Miksi, ihmettelin itsekseni, hänellä ei ollut siihen lupaa, ja vastaus juolahti heti mieleeni. Tietystikin tapahtui se tuon pitkän nuoren miehen tähden, joka oli neuvotellut isäni kanssa vaunuvajassa. Marie ei koskaan ollut puhunut minulle hänestä, mutta hottentotti-Hansilta ja isältäni sain kootuksi hyvän joukon tietoja hänestä ja hänen asioistaan.

Kävi selville, että hän oli Henri Marais'n sisaren ainoa lapsi. Tämän sisaren mies oli Delagoa Bay'sta kotoisin oleva portugalilainen nimeltä Pereira, joka oli tullut Kap-maahan liikeasioissa monta vuotta takaperin ja asettunut sinne asumaan. Sekä hän että hänen vaimonsa olivat kuolleet, ja heidän poikansa Hernando, Marien serkku, oli perinyt kaiken heidän sangen huomattavan omaisuutensa.

Nyt tosiaankin muistan kuulleeni tästä Hernandosta eli Hernan'ista, kuten buurit häntä lyhykäisyyden vuoksi nimittivät, herra Marais'n aikaisemmin puhuneen. Hän oli maininnut hänet suurten rikkauksien perijäksi, senjälkeen kun hänen isänsä oli hankkinut runsaan omaisuuden tuottamalla maahan viiniä ja väkijuomia hallituksen hänelle myöntämän monopoolin turvissa. Usein hänet oli kutsuttu käymään Maraisfonteinissa, mutta hänen vanhempansa, jotka asuivat jonkun matkaa Kap-kaupungista, hemmoittelivat häntä eivätkä koskaan tahtoneet sallia hänen matkustaa niin kauaksi näissä villiseuduissa.

Heidän kuoltuaan oli kuitenkin asioissa tapahtunut muutos. Kävi ilmi, että vanhan Pereiran poistuttua elämästä siirtokunnan kuvernööri oli peruuttanut viini- ja väkijuomamonopoolin, jonka hän sanoi olevan häpeällistä keinottelua, — seikka, joka saattoi Hernando Pereiran sangen surulliseksi, vaikka hän ei tarvinnutkaan enempää rahaa, ja sai hänet omistautumaan koko sydämellään ja sielullaan ajamaan tyytymättömien buurien suunnitelmia. Niinpä hänet nyt oli pyydetty olemaan mukana suuren siirtolan järjestämisessä, mikä parhaillaan oli pohdittavana. Tosiasiassa se oli jo alkanut siirtokunnan rajojen ulkopuolella olevalla vain osittain tutkitulla alueella, missä hollantilaiset farmarit ehdottivat muodostettavaksi omia hallintopiirejä.

Tämä oli tarina Hernando Pereirasta, josta oli tulemaisillaan — ei, josta oli jo tullut — minun kilpailijani, joka tavoitteli suloisen ja kauniin Marie Marais'n kättä.

Eräänä yönä, kun isäni ja minä olimme yksin pienessä makuuhuonessamme, ja hän oli lakannut lukemasta ääneen iltalukuaan raamatusta, kokosin rohkeuteni kertoakseni hänelle, että rakastin Marieta ja halusin naida hänet, ja että olimme kafferien hyökkäyksien aikana vannoneet toisillemme uskollisuutta.

"Lempi ja sota tietystikin!" hän sanoi, katsoen minua tuimasti, mutta osoittamatta merkkiäkään hämmästyksestä, sillä näytti siltä kuin hän olisi jo ollut salaisuutemme perillä. Tämä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä hän ilmoitti minulle myöhemmin, että kuumeeni aikana en ollut muuta tehnyt kuin hourinut Mariesta mitä hellimmin sanoin. Myös Marie itse, minun huonoimmillani ollessa, oli puhjennut kyyneliin hänen edessään ja kertonut peittelemättä hänelle rakastavansa minua.

"Lempi ja sota, niinpä niin!" hän toisti, lisäten hellästi: "Poika parkani, pelkään sinun joutuneen suureen murheeseen."

"Miksi, isä?" kysyin. "Onko väärin, että rakastamme toisiamme?"

"Ei väärin, vaan olosuhteisiin katsoen aivan luonnollista — minun olisi jo edeltäpäin pitänyt nähdä, että niin varmasti tapahtuisi. Ei, väärin ei se ole, vaan kovin onnettomasti. Ensiksikään en toivo näkeväni sinun naivan muukalaista ja sekaantuvan näihin epälojaalisiin buureihin. Toivoin, että jonain päivänä, useampien vuosien kuluttua, — sillä sinä olet vielä lapsi, Allan, — löytäisit englantilaisen vaimon, ja minä toivon sitä vieläkin."

"Ei koskaan!" huudahdin.

"Ei koskaan on pitkä sana, Allan, ja uskallan väittää, että se, minkä mahdottomuudesta olet niin varma, tapahtuu kuitenkin loppujen lopuksi", — sanat, jotka saivat minut kylliksi surulliseksi sillä kertaa, vaikka myöhempinä vuosina olen usein niitä ajatellut.

"Mutta", hän jatkoi, "syrjäyttäen omat toivomukseni, kenties ennakkoluulot, olen sitä mieltä, että kosimisesi on toivotonta. Vaikka Henri Marais pitää sinusta ja on kiitollinen sinulle juuri nyt, koska olet pelastanut hänen rakkaan tyttärensä, on sinun muistettava, että hän vihaa englantilaisia katkerasti. Luulen hänen ainakin yhtä kernaasti näkevän tyttärensä menevän naimisiin sekarotuisen kuin englantilaisen kanssa, ja erittäinkin köyhän englantilaisen kanssa, kuten sinä olet ja — jollet kykene hankkimaan rahaa — jona sinun täytyy pysyä. Minulla on vähän jätettävänä sinulle, Allan."

"Minä voin ansaita rahaa, isä, vaikkapa esimerkiksi norsunluulla. Tiedäthän, että olen hyvä pyssymies."

"Allan, en usko sinun koskaan saavan paljon rahaa, se ei ole veressä; tai, jos saatkin, et osaa sitä pitää. Olemme vanhaa sukua, ja minä tunnen saavutuksemme, ainakin Henrik VIII:n aikoihin asti. Meistä ei kenelläkään ole koskaan ollut menestystä liikeasioissa. Otaksukaamme kuitenkin, että sinä osoittaisit olevasi poikkeus säännöistä, se ei voi tapahtua yhtäkkiä, tokko voikaan? Omaisuudet eivät synny yhdessä yössä kuten sienet."

"Ei, sitä en luulekaan, isä. Kuitenkin saattaa olla jonkinlaista menestystä."

"Mahdollisesti. Mutta toistaiseksi sinun on taisteltava miestä vastaan, jolla on menestys, tai toisin sanoen rahaa taskussaan."

"Mitä tarkoitat?" kysyin, suoristautuen.

"Tarkoitan Hernando Pereiraa, Allan, Marais'n sisarenpoikaa, jonka sanotaan olevan siirtokunnan rikkaimpia miehiä. Tiedän hänen haluavan naida Marien."

"Kuinka sen tiedät, isä?"

"Koska Marais minulle niin kertoi tänään iltapäivällä, luultavasti tarkoituksellisesti. Hän oli hämmästynyt Marien kauneudesta nähdessään hänet ensi kertaa sinun poistuttuasi — kun hän viimeiseksi oli Marien nähnyt, oli tämä vielä lapsi, — ja kun hän jäi suojelemaan taloa muitten lähtiessä ajamaan takaa kvaabeja — no, voithan arvata. Sellaiset asiat sujuvat nopeasti näiltä etelän miehiltä."

Kätkin kasvoni tyynyyn ja purin huuliani estääkseni nyyhkytyksen, joka oli valmiina puhkeamaan, sillä tunsin tilanteen toivottomuuden.

Kuinka minä voisin kilpailla tämän rikkaan miehen kanssa, jota sitäpaitsi luonnollisesti kihlattuni isä suosisi? Sitten syttyi epätoivoni synkkyyteen toivon tähti. Minä en voisi, mutta mahdollisesti Marie. Hän oli erittäin lujaluontoinen ja erittäin uskollinen. Hän ei ollut ostettavissa, ja epäilin, tokko hän antaisi itseään peloitella.

"Isä", sanoin. "Voi olla mahdollista, etten koskaan saa vaimokseni Marieta, mutta luulen ettei myöskään Hernando Pereira häntä koskaan saa."

"Miksi ei, poikani?"

"Koska hän rakastaa minua, isä, eikä hän ole sellainen, joka voidaan käännyttää. Uskon, että hän ennemmin kuolisi."

"Sitten hänen täytyy olla hyvin tavallisuudesta poikkeava nainen. Niin, olkoon niinkin, se näkee, ken elää. Minä voin ainoastaan rukoilla ja jäädä luottamuksella odottamaan, että, miten käyneekin, se on teidän kumpaisenkin parhaaksenne. Hän on suloinen tyttö ja minä pidän hänestä paljon, vaikka hän onkin buuri — tai ranskalainen. Ja nyt, Allan, olemme puhelleet tarpeeksi ja sinun on parasta mennä nukkumaan. Sinun ei pidä kiihdyttää itseäsi, ymmärräthän, tai saat uudelleen tulehduksen haavaasi."

"Mene nukkumaan. Sinun ei pidä kiihdyttämän itseäsi." Mutisin näitä sanoja tuntikaudet, säilyttäen ne muistissani katkerilla ajatuksilla höystettynä. Vihdoin väsymys tai heikkous, valtasi minut, ja minä vaivuin jonkinlaiseen pahojen unien verkkoon, jotka — Jumalan kiitos! — olen unohtanut. Kuitenkin, kun jotain erikoista tapahtui sen jälkeen, ajattelin aina — ja ajattelen vieläkin —, että se tai jotain sen tapaista oli ollut osana noissa pahoissa unissa.

Seuraavana aamuna tämän keskustelun jälkeen minut vihdoinkin sallittiin kuljettaa kuistille, missä minut laskettiin, kiedottuna hyvin likaiseen peitteeseen, rimpi-puusta punotulle penkille eli hyvin alkeelliselle sohvalle. Kun olin ensin tarpeeksi nauttinut katsellen aurinkoa ja hengittäen raitista ilmaa, aloin tutkia ympäristöäni. Talon edustalle — mikäli talosta nimittäin oli jäänyt jälelle — oli järjestetty vaunuista kehä siten, että sen kummassakin päässä viimeisenä olevat vaunut liittyivät kuistin päätyihin. Näistä vaunuista oli muodostettu varustus, joka altapäin oli suojattu multavallituksella sekä aidattu mimosan oksilla. Ilmeisesti nämä vaunut, joissa buurien vartiosto ja asestetut alkuasukkaat nukkuivat öisin, oli asetettu siihen puolustukseksi kvaabien tai muiden kafferien mahdollisen hyökkäyksen varalta. Päivisin kuitenkin keskimäinen vaunu vedettiin hiukan sivuun uloskäytävän aikaansaamiseksi. Tästä aukosta näin, että vaunukehän ulkopuolelle oli rakennettu pitkä vallitus, myöskin puoliympyrän muotoon, joka jätti molempien varustusten väliin niin suuren alan, että siinä öisin voitiin pitää mynheer Marais'n jälelle jäänyttä karjaa ja hevosia yhdessä hänen ystäviensä karjan kanssa, sillä nämä eivät ilmeisesti halunneet nähdä härkiensä häviävän vuorten rotkoihin. Keskellä tätä tilapäistä kraalia oli pitkä matala kumpu, johon oli kätketty taloa vastaan tehdyssä hyökkäyksessä kaatuneita. Kaksi orjaa, jotka olivat puolustuksessa kaatuneet, oli haudattu Marien laittamaan pieneen puutarhaan, ja Leblancin päätön ruumis talosta oikealla olevaan pieneen kumpuun, jossa lepäsi muutamia tilan entisistä omistajista sekä pari mynheer Marais'n omaisista, niiden joukossa hänen vaimonsa.

Minun tehdessä huomioitani Marie ilmestyi kuistin päähän, tultuaan talon palaneen päädyn ympäri, Hernando Pereiran seuraamana. Huomattuaan minut hän juoksi lepopaikkani viereen levitetyin käsivarsin ikäänkuin aikoisi hän syleillä minua. Sitten hän, näyttäen muistavan jotain, pysähtyi äkkiä sivulleni, punastuneena hiusmartoaan myöten, ja sanoi hämmentyneellä äänellä:

"Oi, herra Allan", — hän ei koskaan eläissään ollut aikaisemmin nimittänyt minua herraksi — "olen kovin iloinen nähdessäni teidät ulkona! Kuinka olette voinut?"

"Kiitos, varsin hyvin", vastasin, purren huuliani, "kuten olisitte havainnut, jos olisitte käynyt minua katsomassa."

Seuraavassa tuokiossa kaduin sanojani, sillä näin hänen silmiensä kyyneltyvän ja hänen rintansa värisevän ikäänkuin nyyhkytyksestä. Tällä kertaa kuitenkin vastasi Pereira eikä Marie, joka tuskin sillä hetkellä olisi voinut puhua.

"Kuulehan, poikaseni", hän sanoi mahtavalla, isäntämäisellä tavalla englannin kielellä, jota hän taisi täydellisesti, "luulen serkullani olleen täyden työn hoitaessaan kaikkia näitä ihmisiä muutamien viime päivien kuluessa, vaikka hän ei olekaan juossut katsomaan sinun sääressäsi olevaa haavaa. Kuitenkin olen iloinen kuullessani arvoisalta isältäsi, että se on melkein terve ja että sinä pian kykenet jälleen leikkimään leikkejäsi muitten ikäistesi lailla."

Nyt oli minun vuoroni käydä sanattomaksi ja tuntea silmieni täyttyvän kyynelillä, raivon kyynelillä, sillä on muistettava, että olin vielä hyvin heikko. Mutta Marie puhui puolestani.

"Niin, Hernan serkku", hän sanoi kylmällä äänellä, "Jumalan kiitos, herra Allan Quatermain pian kykenee jälleen leikkimään leikkejä, sellaisia verisiä leikkejä kuin Maraisfontein'in puolustus kahdeksalla miehellä koko kvaabien laumaa vastaan. Sillä Jumala auttakoon niitä, jotka ovat hänen pyssyään vastassa", ja hän katsahti kumpuun, joka peitti kuolleet kafferit, — niistä useat tosiaankin minun surmaamiani.

"Oh, ei mitään puolustelua, ei mitään puolustelua, Marie", sanoi Pereira pehmeällä, täyteläisellä äänellään. "Minä en tahtonut tehdä pilaa nuoresta ystävästäsi, joka epäilemättä on yhtä urhoollinen kuin kaikkien englantilaisten sanotaan olevan, ja joka taisteli hyvin, koska hän oli onnellinen saadessaan tilaisuuden puolustaa sinua, rakas serkkuni. Mutta kaiken kaikkiaan hän ei sittenkään ole ainoa, joka osaa tähdätä pyssyllä, kuten näyt luulevan. Tämän olen mielihyvällä ja kaikessa ystävyydessä osoittava hänelle, kun hän on vahvistunut."

Hän astui askeleen eteenpäin ja katsoi alas minuun, sitten lisäsi nauraen: "Allemachte! Pelkäänpä, ettei se tapahdu aivan tällä hetkellä. Totta tosiaan, poika näyttää sellaiselta kuin voisi hänet puhaltaa pois kuin höyhenen."

Vieläkään en sanonut mitään, katselin vain tätä pitkää ja komeata miestä, joka seisoi lähelläni hienossa puvussaan, sillä hän oli puettu loistavasti ajan muodin mukaisesti, ja hänen kasvonsa loistivat terveydestä ja elinvoimasta. Ajatuksissani vertasin häntä itseeni sellaisena kuin olin kuumeen ja verenvuodon jälkeen, kalpeakasvoinen poikaraukka, jonka päässä ruskea tukka pörrötti, alhaalla leuassa oli vain hiukan haivenia, kädet olivat kuin tikut, ja ruumiin verhona likainen peite. Kuinka minä voisin kestää vertailua häneen missään suhteessa? Miten minun olisi mahdollista vastustaa tätä rikasta öykkäriä, joka vihasi minua ja koko minun rotuani, ja jonka käsissä minä olisin vain lapsi, vaikka olisinkin hänen mieleisensä.

Ja kuitenkin, maatessani siinä masennettuna ja pilkan esineenä, tuli mieleeni vastaus. Minä tunsin, että, miten tahansa olikaan ulkomuotoni laita, urhoollisuudessa, uskaliaisuudessa, päättäväisyydessä ja kykeneväisyydessä, lyhyesti sanoen kaikessa, mikä todella tekee miehen, olin enemmän kuin Pereiran vertainen. Tunsinpa vielä, että näiden ominaisuuksien avulla, niin köyhä kuin olinkin ja niin heikolta kuin näytinkin, löisin hänet lopulta laudalta ja pitäisin itselleni sen, minkä jo olin voittanut, — Marien rakkauden.

Sellaiset ajatukset risteilivät mielessäni, ja luulen, että jotain niiden sisällöstä siirtyi Marien tietoisuuteen, joka usein saattoi lukea sydämeni aivoitukset, ennenkuin huuleni olivat ne lausuneet. Joka tapauksessa hänen käytöksensä muuttui. Hän nousi ylös. Hänen hienot sieraimensa laajenivat ja ylväs katse ilmestyi hänen silmiinsä, kun hän nyökäytti päätään ja mumisi äänellä niin matalalla, että luullakseni minä yksin saatoin kuulla hänen sanansa:

"Niin, niin, älä ole peloissasi."

Pereira puhui jälleen. Hän oli kääntynyt sivulle päin iskeäkseen tuluksia ja iski parhaillaan kipinää hehkumaan sytyttääkseen suuren piippunsa.

"Sivumennen sanoen, herra Allan", hän sanoi, "teillä on erittäin hyvä tamma. Se näyttää suorittaneen Lähetysaseman ja Maraisfontein'in välisen matkan ihmeellisessä ajassa, kuten muuten kimokin suoritti. Minä olen ihastunut siihen, ratsastettuani sen selässä eilen antaakseni sille hieman harjoitusta, ja vaikka en tiedäkään, onko se aivan painoni mukainen, tahdon ostaa sen."

"Tamma ei ole myytävänä, herra Pereira", sanoin, puhuen nyt vasta ensimmäisen kerran, "enkä muista antaneeni kenellekään lupaa sen harjoittamiseen."

"Ei, isänne sen antoi, tai liekö ollut se ruma hottentotin elukka. Olen unohtanut, kumpiko. Mitä siihen taasen tulee, ettei se olisi myytävänä — no, tässä maailmassa on kaikki myytävänä, määrätystä hinnasta. Annan sinulle — odotahan — niin, mitäpä raha rikkaalle merkitsee! Annan sinulle sata Englannin puntaa tästä tammasta. Mutta älä luule minua hulluksi. Vakuutan, että aion saada sen takaisin, vieläpä enemmänkin, suurissa kilpa-ajoissa etelässä. No, mitä sanot?"

"Sanon, ettei tamma ole myytävänä, herra Pereira." Sitten johtui mieleeni eräs ajatus, ja, kuten aina oli tapani, ryhdyin toteuttamaan sitä heti. "Mutta", lisäsin hitaasti, "jos niin haluatte, niin hiukan vahvistuttuani panemme toimeen kilpa-ammunnan tästä tammasta, te asettaen peliin sata puntaanne ja minä tammani."

Pereira purskahti nauruun.

"Tulkaahan tänne, hyvät ystävät", hän huusi muutamille buureille, jotka tallustelivat taloon aamukahville. "Tämä pikku englantilainen haluaa ampua kilpaa kanssani, pannen tämän hienon tammansa sataa brittiläistä puntaa vastaan, — minun kanssani, joka olen voittanut kaikki palkinnot ampumakilpailuissa, milloin olen niihin ottanut osaa. Ei, Allan ystäväni, minä en ole varas, minä en tahdo sinulta ryöstää tammaasi."

Nyt näiden buurien joukossa sattui olemaan kuuluisa herra Pieter Retief, hieno ja jaloluontoinen mies, sekä vielä elämänsä keväässä. Hän oli hugenottilaista syntyperää kuten mynheer Marais. Hallitus oli hänet määrännyt rajakomendantiksi, mutta jouduttuaan joihinkin riitaisuuksiin kuvernöörin, sir Andries Stockenstrom'in, kanssa hän äskettäin oli luopunut virastaan, ja oli tällä hetkellä kiinnitetty järjestämään trek'iä Kap-siirtokunnasta. Minä näin nyt Retief'in ensimmäistä kertaa, — vähänpä ajattelin, miten ja missä näkisin hänet viimeisen kerran. Mutta kaikki tämä kuuluu tarinaan, josta minun on myöhemmin kerrottava.

Nyt, kun Pereira laski pilaa ja kerskui urhoollisuudestaan, Pieter Retief katsahti minuun, ja silmämme kohtasivat toisensa.

"Allemachte!" hän huudahti. "Onko tämä se nuori mies, joka puolen tusinan kurjan hottentotin ja orjan kanssa piti puoliaan viisi tuntia koko kvaabiheimoa vastaan ja piti ne loitolla?"

Joku sanoi asian niin olevan ja huomautti, että olin ollut ampumaisillani Marie Marais'n ja itseni, kun apu tuli.

"Siinä tapauksessa, mynheer Allan Quatermain", sanoi Retief, "ojentakaa minulle kätenne", ja hän otti laihat sormeni suureen käteensä, lisäten: "Isänne täytyy olla teistä nykyään ylpeä, kuten minä olisin, jos minulla olisi sellainen poika. Hyvä Jumala, minne teidän uranne päättyykään, kun olette niin pitkällä, vaikka olettekin vasta poika? Ystävät, tultuani tänne eilen olen saanut kuulla koko tarinan kaffereilta ja tältä mooi meisje'lta (sievältä nuorelta neitoselta)", ja hän nyökäytti päätään Marie'ta kohti. "Olen myös käynyt läpi pihamaan ja talon sekä nähnyt, mihin kukin mies on kaatunut — se on helppoa verijälkien avulla — ja useimmat heistä on tuo englantilainen ampunut, lukuunottamatta yhtä kolmesta viimeisestä, jonka hän surmasi keihäällä. Niin, sanonpa teille, etten koskaan eläissäni ole kuullut paremmin järjestetystä tai mainiommin suoritetusta puolustuksesta niin suunnatonta ylivoimaa vastaan. Kenties parhaana osana siinä oli se tapa, jolla tämä nuori leijona toimi tiedon saatuaan, ja hänen loistava ratsastuksensa Lähetysasemalta. Sanon vielä kerran, että hänen isällään on syytä olla ylpeä hänestä."

"No, jos siitä tulee kysymys, niin minä olenkin ylpeä, mynheer", sanoi isäni, joka juuri silloin yhtyi seuraamme tultuaan aamukävelyltään, "vaikka pyydänkin, ettette sanoisi enempää, jottei poika kävisi itserakkaaksi."

"Joutavia!" vastasi Retief, "hänen tapaisensa miehet eivät ole itserakkaita; itserakkaita ovat teidän suuret suunsoittajanne", ja samalla hän katsahti silmänurkastaan terävästi Pereiraan, "nuo kalkkunakukot, jotka levittelevät pyrstöään. Luulen, että tästä pikku miehestä tulee toinen samallainen kuin teidän suuri merenkulkijanne — mikä hänen nimensä olikaan, Nelson? — joka piiskasi ranskalaisia kuin munakuohua ja kuoli, elääkseen ikuisesti. Hän oli myös pieni, sanotaan, ja heikkovatsainen."

Minun täytyy tunnustaa, etten luule minkään ylistyksen kaikuneen suloisemmin korvissani kuin nämä komendantti Retief'in sanat, kun ne lausuttiin juuri silloin kun tunsin itseni maahan masennetuksi. Sitäpaitsi, kuten näin Marien ja isäni kasvoista, oli muitakin korvia, joita ne miellyttivät. Buurit myös, urhoollisina ja kunnon miehinä, ilmeisesti antoivat niille arvoa, koska sanoivat:

"Ja, ja! Das ist recht" (Se on oikein).

Ainoastaan Pereira käänsi leveän selkänsä ja puuhaili piippunsa sytyttämisessä, joka oli sammunut.

Sitten Retief alkoi uudelleen.

"Mitä meidän pitikään tulla kuulemaan, mynheer Pereira? Että tämä Allan Quatermain on tarjoutunut kanssanne kilpa-ammuntaan? No, miksi ei? Jos hän osuu kaffereihin, jotka juoksivat häntä kohti keihäineen, niin hän varmaankin kykenee osumaan muunlaisiinkin esineisiin. Te sanotte, ettette tahdo ryöstää häneltä hänen rahojaan — ei, vaan hänen kaunista hevostaan — koska olette ottanut niin monta palkintoa maalitauluun ampumisessa. Mutta oletteko te koskaan osunut kafferiin, joka on juossut teitä vastaan assegai kädessä, mynheer, te, joka asutte tuolla etelämpänä, missä kaikki on turvallista? Jos niin on, en ole koskaan siitä kuullut."

Pereira vastasi, ettei hän ymmärtänyt minun ehdottaneen ampumakilpailua, jossa maalitauluina käytettäisiin assegait kädessä hyökkääviä kaffereja, vaan jotain muuta — hän ei tiennyt, mitä.

"Aivan niin", sanoi Retief. "No, mynheer Allan, mitä sitten ehdotatte?"

"Että seisoisimme tuolla kahden kallion välisessä rotkossa — mynheer Marais kyllä tuntee paikan — kun villihanhet lentävät sen yli tuntia ennen auringon laskua, ja että se, joka pudottaa niistä kuusi vähimmällä laukausmäärällä, voittaa kilpailun."

"Jos pyssymme ovat ladatut looper'eilla, ei se ole vaikeata", sanoi Pereira.

"Loopereilla saisitte harvoin linnun hengiltä, mynheer", vastasin minä, "sillä ne lentävät yli seitsemänkymmenen ja sadankin yardin korkeudessa. Ei, tarkoitan rihlapyssyillä."

"Allemachte!" puuttui puheeseen eräs buuri. "Te tarvitsette tavattoman määrän ampumatarpeita tavoittaaksenne hanhen tästä korkeudesta pikku kuulalla."

"Sellainen on tarjoukseni", sanoin, "ja lisään siihen vielä, että kun kumpikin on ampunut kaksikymmentä laukausta, voittaa se, joka on useamman linnun surmannut, vaikkapa hän ei vielä täyttä kuutta olisikaan ennättänyt pudottaa. Suostuuko mynheer Pereira? Myönteisessä tapauksessa rohkenen ruveta hänen vastakilpailijalleen, vaikka hän onkin voittanut niin monet palkinnot."

Mynheer Pereira näytti kovin epäröivältä, — niin epäröivältä tosiaankin, että buurit alkoivat hänelle nauraa. Lopuksi hän melkein hätääntyi ja sanoi, että hän oli taipuvainen ampumaan kanssani metsäkauriita tai pääskysiä, tai kiiltomatoja, tai mitä tahansa muuta halusin.

"Ampukaamme siis hanhia", vastasin, "sillä todennäköisesti kuluu vielä aikoja, ennenkuin olen kyllin vahva voidakseni ajaa takaa metsäkauriita tai muita villejä otuksia."

Kilpailuehdot kirjoitti muodollisesti paperille Marie, kun isäni — vaikka hän osoittikin vilkasta mielenkiintoa tuloksiin nähden — ei tahtonut olla missään tekemisissä tuon "rahakilpailun" kanssa, kuten hän sitä nimitti, ja minua lukuunottamatta ei läsnäolijoissa ollut ketään muuta, jolla olisi ollut riittävästi oppineisuutta voidakseen kyhätä pitkän asiakirjan. Sitten me kumpikin allekirjoitimme nämä ehdot, Hernan Pereira jonkinmoisella vastenmielisyydellä, luullakseni. Sillä edellytyksellä, että parantumiseni kävisi kyllin nopeasti, määrättiin kilpailu tapahtuvaksi siitä päivästä lukien viikon kuluttua. Riitaisuuksien varalta valittiin erotuomariksi ja pelikassan hoitajaksi mynheer Retief, joka toistaiseksi tuli oleskelemaan Maraisfonteinissa tai sen läheisyydessä. Järjestettiin myös niin, ettei kumpikaan meistä saisi käydä määräpaikalla eikä ampua hanhia ennen kilpailua. Kuitenkin meillä oli siihen mennessä vapaus harjoitella niin paljon kuin halusimme ampumalla jotain muuta, pyssyn saimme valita sellaisen, mikä parhaiten miellytti.

Kun kaikki nämä järjestelyt olivat päättyneet, vietiin minut takaisin huoneeseeni, sillä tunsin itseni aivan väsyneeksi kaikista aamun mielenliikutuksista. Täällä minulle tuotiin päivälliseni, jonka Marie oli keittänyt. Kun olin lopettanut syöntini — raitis ilma oli antanut minulle hyvän ruokahalun, — tuli sisään isäni mynheer Marais'n seuraamana ja alkoi puhua minulle. Jälkimäinen kysyi minulta ystävällisesti, luulinko olevani kyllin voimistunut voidakseni tänään iltapäivällä lähteä ajamaan takaisin lähetysasemalle vietereillä varustetuilla härkävankkureilla, joissa saattaisin maata pitkin pituuttani nahkapäällyksisellä cartel'illa eli matrassilla.

"Tietysti", vastasin, — ja samoin olisin vastannut, vaikka olisin ollut kuolemaisillani, sillä huomasin hänen haluavan päästä minusta eroon.

"Asia on niin, Allan", hän sanoi kömpelösti, "etten suinkaan ole epävieraanvarainen, kuten kenties luulet, erittäinkin sellaista kohtaan, jolle olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta sinä ja sisarenpoikani, Hernan, ette näy oikein hyvin sopivan olemaan yhdessä, ja, kuten arvannet, jouduttuani juuri melkein kerjäläiseksi, en halua mitään ikävyyksiä perheeni ainoan rikkaan jäsenen kanssa."

Vastasin, etten suinkaan tahtonut olla syynä mihinkään sellaiseen. Minusta näytti kuitenkin siltä, että mynheer Pereira halusi tehdä minusta pilaa ja saattaa minut käsittämään, mikä kurja raukka olin häneen verrattuna — minä sairas poika, joka en ollut minkään arvoinen.

"Tiedän kyllä", sanoi Marais pakoitetusti, "sisarenpoikani on ollut liian onnellinen elämässään ja on sen vuoksi jonkun verran vaatelias käyttäytymisessään. Hän ei muista, että taistelu ei aina ole ankaraa tai juoksu nopeaa, hän, joka on nuori, rikas ja kaunis, sekä alusta pitäen hemmoiteltu lapsi. Minua surettaa, mutta en voi asiaa auttaa. Jollen voi saada maissiani keitettynä, minun täytyy syödä se raakana. Sitäpaitsi, Allan, etkö ole koskaan kuullut, että mustasukkaisuus toisinaan tekee ihmiset töykeiksi ja epäoikeudenmukaisiksi?" ja hän katsoi minuun merkitsevästi.

En vastannut mitään, — sillä kun ei oikein tiedä mitä vastata, on usein parasta olla vaiti — ja hän jatkoi:

"Levottomuudella olen kuullut siitä typerästä ampumakilpailusta, josta on sovittu ilman minun tietoani ja suostumustani. Jos hän voittaa, hän nauraa sinulle vain entistä enemmän, ja jos sinä voitat, suuttuu hän."

"Se ei ollut minun vikani, mynheer", vastasin. "Hän tahtoi pakoittaa minut myymään tammani, jolla hän oli ratsastanut minun luvattani, ja rupesi kerskumaan ampumataitoaan. Lopuksi suutuin ja annoin hänelle haasteen."

"Eihän siinä mitään ihmeellistä, Allan. En moiti sinua. Kuitenkin olet hyvin yksinkertainen, sillä hänelle ei merkitse mitään rahojensa menettäminen; tuo kaunis tamma sitävastoin on sinun lampaankaritsasi, ja minua surettaisi nähdä sinut eroitettuna eläimestä, josta meille on ollut niin paljon hyötyä. No, siinä sitä ollaan. Kenties kuitenkin olosuhteet tekevät lopun tästä kokeilusta. Toivon sitä."

"Minä taasen en toivo, että niin kävisi", vastasin itsepintaisesti.

"Rohkenen väittää, että toivot, sillä juuri tällä hetkellä olet väsynyt kuin haavoitettu hevonen. Mutta kuulehan, Allan, ja te myös, saarnaaja Quatermain. On olemassa muita tärkeämpiä syitä kuin tämä vähäpätöinen riita, miksi olisin iloinen, jos toistaiseksi poistuisitte. Minun on neuvoteltava maanmiesteni kanssa muutamista salaisista asioista, joista hyvinvointimme ja tulevaisuutemme riippuvat, ja tietystikään ei heille olisi mieleen, jos paikalla olisi koko ajan läsnä kaksi englantilaista, joita he saattaisivat pitää vakoojina."

"Älkää sanoko enempää, mynheer Marais", puuttui puheeseen kiivaasti isäni. "Kaikkein vähimmin haluaisimme olla täällä, missä emme ole haluttuja vieraita ja missä meitä katsellaan epäluulolla, — rikoksemme on se, että olemme englantilaisia. Jumalan siunauksesta poikani on kyennyt tekemään eräänlaisen palveluksen teille ja omaisillenne, mutta nyt on kaikki loppunut ja unohdettu. Antakaa valjastaa vaunut, jotka ystävällisyydessänne lainaatte meille. Me lähdemme heti paikalla."

Silloin Henri Marais, joka pohjaltaan oli kunnon mies, vaikkakin — erittäinkin juuri niihin aikoihin — kiivas ja harkitsematon, milloin hän sattui olemaan kiihtynyt tai milloin rotuennakkoluulot saivat hänet valtoihinsa, alkoi puolustella aivan säyseästi. Hän vakuutteli isälleni, ettei hän mitään ollut unohtanut eikä ollut tarkoittanut mitenkään loukata. Siten he kuittasivat asian, ja tuntia myöhemmin me lähdimme.

Kaikki buurit tulivat meitä lähtiessämme saattamaan, lausuen minulle useita ystävällisiä sanoja ja ilmaisten hartaan halunsa olevan tavata minut jälleen seuraavana torstaina. Pereira, joka oli heidän joukossaan, oli myöskin erittäin rakastettava sekä kehoitti minua olemaan huoleton ja parantumaan, sillä hän ei halunnut voittaa sellaista, joka oli vielä rampa, — ei edes hanhien ampumiskilpailussakaan. Vastasin tekeväni parhaani. Omasta puolestani en halunnut tulla voitetuksi missään pelissä, jonka vakaasti olin päättänyt voittaa, olipa sitten kysymyksessä suuri tai pieni voitto. Sen jälkeen käänsin päätäni, sillä makasin koko ajan selälläni, lausuakseni jäähyväiset Marielle, joka oli hiipinyt talosta ulos pihalle vaunujen luo.

"Hyvästi, Allan", hän sanoi, ojentaen minulle kätensä ja luoden silmistään katseen, jota luullakseni ei nähty. Sitten hän, ollen järjestelevinään peitettä ylläni, kumartui alas ja kuiskasi hiljaa:

"Voita tuo kilpailu, jos minua rakastat. Rukoilen joka yö Jumalaa, että niin kävisi, sillä se olisi hyvä enne."

Luulen, että kuiskaus kuultiin, vaikkakaan ei sanoja, sillä näin Pereiran purevan huuleensa ja tekevän liikkeen ikäänkuin keskeyttääkseen hänet. Mutta Pieter Retief työnsi ison ruhonsa hänen eteensä miltei töykeästi ja sanoi sydämellisesti nauraen:

"Allemachte, ystäväiseni! Antakaahan toki missje'n toivottaa hauskaa matkaa nuorelle miehelle, joka pelasti hänen henkensä."

Seuraavassa hetkessä hottentotti-Hans sivalsi härkiä tavalliseen tapaan, ja vaunut vierivät ulos portista.

Totta tosiaan! Jos ennemmin jo olin pitänyt mynheer Retief'istä, nyt häntä rakastin.

V Luku.

AMPUMAKILPAILU.

Matkani takaisin Lähetysasemalle oli omituinen vastakohta sille matkalle, jonka sieltä olin tehnyt joitakin päiviä aikaisemmin. Silloin vallitsi pimeys ja tamma allani kiiti seudun halki linnun nopeudella; kauhea pelko, että saapuisin liian myöhään, ahdisti sydäntäni, kun kiihkein silmin tähystin kalpenevia tähtiä ja nousevaa päivän koittoa. Nyt härkävaunujen kolinaa, tuttu keto, rauhaisan auringonpaisteen kirkas välke, sydämessäni suuri kiitollisuus ja kuitenkin samalla uusi pelko, että omakseni voittamani puhdas ja pyhä rakkaus varastettaisiin minulta petoksen avulla.

No, kun Jumala toisesta asiasta oli pitänyt huolen, niin pitäisi hän toisestakin, ja tähän tietoisuuteen minun täytyi tyytyä. Ensimmäinen koe oli päättynyt kuolemaan ja voittoon. Kuinka tulisi toinen päättymään? Ihmettelin, ja nuo sanat näyttivät hyppelehtivän mielessäni ja muodostavan ajatuksen, jota en ymmärtänyt. Se oli: "Voitossa on kuolema", mikä, kun sitä rupesin ajattelemaan, ei tietystikään merkinnyt mitään. Kuinka voitosta saattaisi tulla kuolema, en voinut käsittää — en ainakaan siihen aikaan, jolloin vielä olin ainoastaan vähän kokenut poika.

Ajaessamme edelleen — tarpeeksi mukavasti kylläkin, sillä tie oli hyvä ja vaunut, ollen vietereillä varustetut, eivät aiheuttaneet jalalleni mitään tuskaa — kysyin isältäni, mitä hän arveli mynheer Marais'n tarkoittaneen kertoessaan buureilla olevan Maraisfonteinissa puuhaa, jonka aikana meidän läsnäolomme, jotka olimme englantilaisia, ei olisi heistä mieluisaa.

"Tarkoittaneenko, Allan? Hän tarkoitti, että nämä petolliset hollantilaiset ovat salaliittoutuneet hallitsijaansa vastaan ja pelkäävät, että me ilmiantaisimme heidän petoksensa. Joko he aikovat nousta kapinaan sen mitä oikeamielisimmän toimenpiteen johdosta, jonka kautta orjat vapautetaan, ja myös senjohdosta, ettemme halua surmata kaikkia kaffereja, joiden kanssa he ovat joutuneet riitaan, tai on heillä aikomuksena muuttaa pois koko siirtokunnasta. Omasta puolestani luulen jälkimmäisen olevan kysymyksessä, sillä, kuten olet kuullut, jotkut joukkueet ovat jo menneet; ja ellen ole erehtynyt, aikovat monet seurata niiden joukossa. Antaa heidän mennä, — mitä pikemmin, sitä parempi, — sillä en ollenkaan epäile, ettei englantilainen lippu seuraisi heitä aikanaan."

"Toivon, etteivät he tekisi sitä", vastasin hermostuneesti nauraen. "Ei ainakaan missään tapauksessa ennemmin kuin olen voittanut takaisin tammani." (Olin jättänyt sen Retiefin haltuun siihen asti kuin ampumakilpailu olisi ohi.)

Lopun tuosta kahden ja puolen tunnin ajomatkasta isäni, hyvin arvokkaan ja isänmaallisen näköisenä, piti minulle arvokkaan esitelmän buurien huonosta käyttäytymisestä, jotka vihasivat ja solvasivat lähetyssaarnaajia, inhosivat ja kammoksuivat brittiläistä hallintoa ja paikallisia viranomaisia, suosivat orjuutta ja tappoivat kaffereja, milloin vain tilaisuuden saivat. Kuuntelin häntä suopeasti, sillä ei ollut viisasta väitellä isääni vastaan, kun hän oli tällä tuulella. Myöskin siitä, että hän sekoitti puheeseensa joukon hollantilaisia sanoja, käsitin, että asialla oli toinenkin puolensa, se nimittäin, että lähetyssaarnaajat toisinaan solvasivat heitä — kuten asianlaita olikin, — ja että brittiläinen hallinto, tai pikemmin puoluehallitus, pelasi omituista peliä etäisempien siirtokuntien eduilla, että viranomaiset usein esittivät heidät väärässä valossa ja sortivat heitä, että kafferit rohkaistuina näiden hallitusten ja heidän palvelijainsa kirjavasta politiikasta usein varastivat heidän karjaansa — ja sopivan tilaisuuden sattuessa murhasivat heidät vaimoineen ja lapsineen, kuten olivat yrittäneet tehdä Maraisfontein'issa, jossa heillä tosin oli siihen jonkun verran aihetta, — että brittiläinen hyveellisyys oli vapauttanut orjat maksamatta heidän omistajilleen hyvää hintaa heistä, ja niin poispäin.

Mutta, sanoakseni totuuden, en ajatellut näin korkean poliittisia asioita, jotka minun ikäisestäni nuorukaisesta pysyttelivät jokseenkin kaukana. Se mikä minua vaivasi ja teki sydämeni sairaaksi, oli ajatus, että, jos Henri Mairais ja hänen ystävänsä muuttaisivat, Marie Marais'n täytyi suorittaa matka heidän kanssaan, ja että, kun minä englantilaisena en voinut olla tässä seikkailevassa seurassa, Hernando Pereira sekä voi että tahtoi.

Seuraavana päivänä kotiin saapumisemme jälkeen minä — osittain raittiin ilman ja hyvän ravinnon vaikutuksesta, jota suurella ruokahalulla söin, osittain runsaista annoksista Pontac'ia, erinomaista Kapmaan viiniä, joka on jonkinlainen portviinin ja burgundilaisen välimuoto — tunsin itseni niin paljon paremmaksi, että kykenin liikkumaan ulkosalla kainalokeppien varassa, jotka Hans oli minua varten kyhännyt kafferien sauvoista. Seuraavana aamuna parantumiseni jatkuessa nopeata vauhtia, kohdistin huomioni vakavasti ampumakilpailuun, jota varten minulla oli vain viisi päivää valmistusaikaa.

Nyt sattui niin, että muutamia kuukausia aikaisemmin eräs hyvästä perheestä oleva englantilainen — hänen nimensä oli Vavasseur Smyth — joka oli seurannut erästä virkamies-saksalaistansa Kap-maahan, joutui tiellemme etsiessään ajankulukseen riistaa, jota hänelle saatoin näyttää hyvän joukon. Hän oli tuonut muiden aseiden joukossa mukanaan siihen aikaan erittäin kauniina pidetyn pistimellä varustetun kapeaputkisen rihlapyssyn, joka oli silloin aivan uusi keksintö. Sen tekijä oli eräs J. Purdey Lontoosta, ja se oli maksanut hyvin sievoisen summan tekotapansa täydellisyyden vuoksi. Kun kunnianarvoisa V. Smyth — josta en sen jälkeen ole kuullut — otti jäähyväiset meiltä lähtiessään Englantiin, niin hän jalosydämisenä nuorena miehenä ystävällisesti lahjoitti muistoksi itsestään minulle tämän rihlapyssyn, joka minulla vieläkin on.

Tämä sattui noin kuusi kuukautta aikaisemmin sitä aikaa, josta kirjoitan, ja noiden kuukausien aikana olin usein käyttänyt tätä rihlapyssyä ampuessani kauriita ja kanakurkia. Havaitsin sen olevan aivan harvinaisen tarkan ja kantavan noin kahdensadan yardin päähän. Tosin en, ratsastaessani epätoivoisella kiireellä Maraisfonteiniin, ottanut sitä mukaani syystä, että se oli yksipiippuinen ja liian kapea ladattavaksi lööpereillä hätätilassa. Kuitenkin, haastaessani Pereiran, päätin käyttää juuri tätä pyssyä eikä mitään muuta. Jos minulla ei olisi sitä ollut, niin enpä totta puhuen luule, että olisin uskaltanut ryhtyä kilpailuun.

Mr Smyth oli lisäksi jättänyt minulle rihlapyssyn mukana suuren varaston erikoisia valettuja kuulia ja uusia nalleja, puhumattakaan erittäin hienosta ruudista. Niinpä, kun minulla oli amputarpeita runsaasti, ryhdyin harjoittelemaan. Istuutuen tuolille erääseen aseman läheisyydessä olevaan rotkoon, jonka yli tunturikyyhkyset tavallisesti lensivät suurin joukoin verrattain korkealla, aloin ampua niitä kohti, kun ne liihoittelivat ylitseni.

Nyt tällä iälläni voinen sanoa, pelkäämättä joutuvani kerskuriksi, että minulla on yksi lahja: olen hyvä pyssymies, — mikä luullakseni on yhdistys hyvästä arvostelukyvystäni, silmän tarkkuudesta ja käden vakavuudesta. Voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten parhaina päivinäni tavannut miestä, joka minut elävään maalitauluun ampumisessa olisi voittanut. En puhu mitään kilpeen ampumisesta, missä minulla on vähän kokemusta. Kumma kyllä, luulen tässäkin lajissa — vaikka minulta silloin puuttuikin harjaannus, jota sen jälkeen niin runsaasti olen saanut — olleeni yhtä hyvä nuorena kuin koskaan myöhempinä päivinäni ja tietystikin paljon parempikin kuin olen nykyään. Sen sain pian kokea, sillä istuessani mainitsemassani rotkossa havaitsin muutamien kokeitten jälkeen voivani pudottaa kokonaisen joukon nopeita turturikyyhkysiä lennosta niiden kiiruhtaessa ylitseni, ja tällöin on muistettava, että tein sen yhdellä ainoalla kuulalla, — seikka, joka monesta tuntuu uskomattomalta.

Niin kuluivat päivät, ja minä harjoittelin, havaiten joka ilta hiukan kehittyneeni tässä tavattoman vaikeassa urheilussa. Sillä aina opin lisää, mitä tulee pyssyni todelliseen kykeneväisyyteen ja kaikkeen siihen, mikä on otettava huomioon linnun nopeuteen, etäisyyteen sekä tuuleen ja valon vaikutukseen nähden. Noiden päivien kuluessa myöskin paranin niin nopeasti, että niiden lopulla olin melkein tavallisessa terveydentilassa ja saatoin kävellä hyvin yhden kepin varassa.

Vihdoin sitten tuli tuo tapauksista rikas torstai, ja noin puolenpäivän tienoissa — makasin vuoteessani myöhään tänä aamuna enkä ampunut — minä kuljin, tai pikemmin minut kuljetettiin, kahden hevosen vetämillä rattailla paikalle, joka tunnetaan nimellä Groote rotko tai Iso kouru. Tämän onkalon yli villihanhet lensivät pan'eistaan eli ruokailupaikoistaan ylämaassa toisiin pan'eihin, jotka sijaitsivat muutamia penikulmia alempana, ja sieltä ne luullakseni lensivät meren rannikolle, mistä palasivat aamun koitteessa.

Saapuessamme Groote rotkon suulle noin kello neljän tienoissa iltapäivällä minä ja isäni hämmästyimme nähdessämme siellä koolla suuren joukon buureja ja heidän joukossaan kirjavina täplinä heidän nuorempaa vaimoväkeään, joka oli tullut hevosen selässä tai rattailla.

"Armias Luoja!" sanoin isälleni, "jos olisin tiennyt tällaisen touhun syntyvän siitä ampumakilpailusta, niin luulenpa, etten olisi voinut tänne saapua."

"Hm", hän vastasi, "luulenpa tuntevani ilmassa muunkinlaista käryä kuin sinun ampumakilpailusi. Jollen pahasti erehdy, on sen varjossa kutsuttu kokoon yleinen kokous syrjäiseen paikkaan, viranomaisten eksyttämiseksi jäljiltä."

Itse asiassa isäni oli aivan oikeassa. Ennen meidän saapumistamme sinne oli noiden buurien enemmistö perinpohjaisen ja pitkän keskustelun jälkeen päättänyt pudistaa jaloistaan Kap-siirtokunnan tomut ja etsiä kotia uusilta alueilta pohjoisessa päin.

Samassa me olimme heidän joukossaan, ja huomasin, kuinka toinen toisensa jälkeen heidän kasvonsa saivat levottoman ja yllätetyn ilmeen. Pieter Retief huomasi minut, kun isäni ja Hans, jonka olin tuonut mukanani lataamaan, auttoivat minua rattailta, ja hetkisen hän katseli minua hämmästyneenä. Sitten hän muisti ja huudahti iloisella äänellään: "No! Tässä on pikku englantilaisemme, joka on tullut suorittamaan ampumakilpailunsa kuten ainakin sanansa pitävä mies. Marais ystäväni, lakkaahan puhumasta häviöstäsi" — sen hän sanoi varoittavalla äänellä — "ja toivota hänelle hyvää päivää."

Marais tulikin, ja hänen mukanaan Marie, joka punastui ja hymyili, mutta mielestäni näytti enemmän täysikasvaneelta naiselta kuin koskaan ennen, — sellaiselta, joka on jättänyt jo tyttövuotensa taakseen ja tapaa itsensä katselemassa kasvoista kasvoihin todellista elämää ja kaikkia sen huolia. Hänen lähellään — hyvin lähellä, kuten nopeasti saatoin huomata — seurasi Hernan Pereira. Hän oli vielä hienommin puettu kuin tavallisesti ja piteli kädessään kaunista uutta yksipiippuista rihlapyssyä, jossa kuitenkin arveluni mukaan oli liian laaja putki hanhen ampumista varten.

"Kas, olette taasen terve", hän sanoi kohteliaalla äänellä, joka kuitenkaan ei kuulostanut todelta. Päinvastoin minusta tuntui kuin hän olisi toivonut, ettei mitenkään siten olisi käynyt. "No, mynheer Allan, tässä minut näette valmiina ampumaan vaikka päänne poikki. Voin teille vakuuttaa, että tamma on jo melkein minun, sillä olen harjoitellut — enkö olekin, Marie? — kuten ympäristön korppikotkat vahingokseen tietävät."

"Niin kyllä, Hernan serkku", sanoi Marie, "sinä olet ollut harjoittelemassa, mutta samaten on kenties Allan ollut."

Tällä hetkellä koko buuriseurue oli kerääntynyt ympärillemme ja alkoi tuntea suurta mielenkiintoa ratkaisematonta riitaamme kohtaan, kuten oli luonnollistakin ihmisten kesken, joitten kädestä pyssy harvoin oli poissa ja joitten mielestä hyvä ampumataito oli kaikista taidoista jumalallisin. He eivät kuitenkaan kauan saaneet seistä, kun kafferit sanoivat, että hanhet alkaisivat iltalentonsa noin puolen tunnin kuluttua. Katselijoita pyydettiin kaikkia etsimään itselleen rotkon paljaiden kalliokielekkeiden alta paikka, mistä heitä takaapäin tulevat linnut eivät voineet nähdä, ja pysymään siinä hiljaa. Sitten Pereira ja minä — minä lataajani seuraamana, hän yksin, koska hänen sanojensa mukaan toinen mies hänen mukanaan olisi vain vastuksena — ja meidän kanssamme Retief, erotuomari, asetuimme noin sadanviidenkymmenen yardin päähän rotkon pinnasta. Täällä me kätkeydyimme niin hyvin kuin saatoimme lintujen näkyvistä muutamien korkeiden pensaiden taakse, joita paikalla kasvoi.

Istuuduin pukkituolille, jollaisen olin mukanani tuonut, sillä jalkani oli vielä siksi kipeä, ettei se sietänyt pitkään seisomista ja odottamista. Samassa Pereira ilmoitti Retiefin välityksellä pyytävänsä sellaista suosionosoitusta, että sallisin hänen ampua ensimmäiset kuusi laukausta, koska odotuksen jännitys teki hänet hermostuneeksi. Vastasin: "Tietysti", vaikka hyvin tiesin hänen pyyntönsä johtuneen siitä, että hän luuli etuvartiohanhien, — "vakoilijahanhiksi" me niitä nimitimme, — lentävän yli hyvin matalalta ja hitaasti, kun sitävastoin jälessä seuraavat, vaaraa vainuten, saattaisivat lentää korkealta ja nopeaa vauhtia. Niin todella yritti käydäkin, sillä ei ole olemassa neuvokkaampaa lintua kuin huonomaineinen hanhi.

Kun olimme näin neljännestunnin odottaneet, sanoi Hans:

"Hiljaa! Hanhet tulevat."

Hänen sanoessaan tämän en tosin saattanut nähdä lintua, mutta kuulin sen huudon "honk, honk" ja sen vahvojen siipien suhinan.

Sitten ilmestyi vanha jäykkäsiipinen koirashanhi, luultavasti joukkueen kuningas, lentäen niin alhaalla, että se ainoastaan noin kahdenkymmenen jalan päässä sivuutti äärimmäisen kallionkielekkeen ja kulki enintään kolmenkymmenen yardin korkeudessa, — mikä on helppo ampumaväli. Pereira laukaisi, ja se tuli alas jokseenkin hitaasti, pudoten noin sadan yardin päähän hänen taaksensa, jolloin Retief sanoi:

"Yksi meidän puolellemme."

Pereira latasi uudelleen, ja juuri kun hän oli pyssynsä ladannut, ilmestyi yläpuolelle kolme hanhea — myöskin matalalla lentäen — niiden edellä joukko sorsia. Pereira ampui, ja hämmästyksekseni putosi toinen lintu, ei ensimmäinen, — myöskin hyvän matkaa hänen taaksensa.

"Tähtäsitkö tähän hanheen, vaiko tuohon toiseen?" kysyi Retief.

"Tähän tietystikin", hän vastasi nauraen.

"Hän valehtelee", vastasi hottentotti. "Hän tähtäsi ensimmäiseen, mutta osui toiseen."

"Ole hiljaa", vastasin. "Kuka sellaisessa asiassa valehtelisi?"

Taasen Pereira latasi. Kun hän oli valmis, oli lisää hanhia tulossa, — tällä kertaa seitsemän lintua kolmiomaisessa ryhmässä, johtaja kolmion kärjessä, ja lentäen korkeammalla kuin ne, jotka olivat aikaisemmin tulleet. Hän laukaisi, ja alas ei pudonnut ainoastaan yksi lintu, vaan kaksi, nimittäin johtaja ja sen oikealla puolella jonkun verran sen takana oleva hanhi.

"Kas, sitä!" huudahti Pereira. "Näittekö noiden lintujen sivuuttavan toisensa, kun laukaisin? Tämä oli minulle onneksi, mutta en tahdo laskea toista, jos mynheer Allan on sitä vastaan."

"En, en nähnyt", vastasi Retief, "mutta epäilemättä on täytynyt niin tapahtua, tai sama kuula ei ole voinut lävistää molempia."

Mutta Hans ja minä vain katsoimme toisiimme ja nauroimme. Emme vieläkään sanoneet mitään.

Kallion alapuolella olevien katsojien suusta kuului suosionosoituksen mumina, johon sekoittui hämmästystä. Uudelleen Pereira latasi, tähtäsi ja laukaisi melko korkealla olevaa hanhea kohti — se lienee ollut noin seitsemänkymmenen yardin korkeudessa ilmassa. Hän sai juuri parhaiksi osumaan siihen, sillä höyhenet lentelivät sen rinnasta; mutta hämmästyksekseni lintu, liideltyään alas ikäänkuin aikeessa pudota, tointui ja lensi tiehensä näkyvistämme.

"Sitkeitä lintuja nämä hanhet!" huudahti Pereira. "Ne sietävät yhtä paljon lyijyä kuin mursu."

"Hyvin sitkeitä, totta tosiaan", vastasi Retief epäröiden. "Koskaan ennen en ole nähnyt linnun lentävän tiehensä unssi lyijyä keskiruumiissaan."

"Oh, se putoaa kuolleena johonkin", vastasi Pereira.

Neljän minuutin kuluttua Pereira oli laukaissut kaksi jälellä olevaa laukaustansa, valiten, kuten hänellä oli oikeus tehdä, pari nuorta hanhea, jotka hyvin alhaalla ja hitaasti lensivät hänen ylitsensä. Hän ampui kumpaisenkin, vaikkakin jälkimmäinen niistä pudottuaan laahasi itsensä erääseen korkeata ruohoa kasvavaan tiheikköön.

Kuulijakunta puhkesi pidätettyihin suosionhuudahduksiin, joihin Pereira hyväksyväisesti kumarsi.

"Teidän on ammuttava erittäin hyvin, mynheer Allan", sanoi Retief minulle, "jos tahdotte voittaa tämän. Sittenkin vaikka laskisin pois toisen niistä kahdesta linnusta, jotka putosivat yhdellä laukauksella, kuten minun luullakseni on tehtävä. Hernan on kuudella laukauksella surmannut viisi, mikä tulos tuskin on parannettavissa."

"Niin", vastasin; "mutta, mynheer, olkaa hyvä ja pitäkää nuo hanhet yhteen koottuina ja pistäkää ne sivulle. En tahdo niiden sekaantuvan omiini, jos nimittäin onnistun pudottamaan jonkun alas."

Hän nyökäytti päätään, ja muutamia kaffereja lähetettiin tuomaan hanhia. Useat niistä, kuten huomasin, räpyttelivät vielä ja niiltä piti vääntää niskat nurin, mutta sillä kertaa en mennyt niitä lähemmin tarkastamaan. Kun tämä oli tehty, huusin Retiefiä ja pyysin häntä tarkastamaan ruutia ja kuulia, joita aijoin käyttää.

"Mitä se hyödyttäisi?" hän kysyi, katsoen minuun kummallisesti. "Ruuti on ruutia ja kuula on kuula."

"Ei suinkaan, rohkenen väittää. Vielä kerran siis: täyttäkää pyyntöni ja katsokaa niitä."

Sitten Hans otti käskystäni kuusi kuulaa ja asetti ne hänen käteensä, pyytäen häntä palauttamaan ne meille tarvittaessa.

"Niiden täytyy olla hyvän joukon pienempiä kuin Hernan'in", sanoi Retief, "joka, ollen vahvempi, käyttää raskaampaa pyssyä."

"Aivan niin", vastasin lyhyesti, kun Hans pisti ruutipanoksen pyssyyn. Sitten hän, ottaen kuulan Retiefin kädestä, latasi pyssyn ja ojensi sen minulle.

Samassa hanhet tulivat tihein joukoin, sillä niiden lentoaika oli juuri parhaimmillaan. Tällä kertaa ne kuitenkin lensivät paljon ylempänä ja nopeammin kuin ensimmäiset tulokkaat, joko sitten siitä syystä, että muutamat niistä ohi lentäessään olivat huomanneet kafferien kokoavan kuolleita lintuja ja kohonneet ylemmäksi — esimerkki, jota toiset kaukaa huomattuaan seurasivat, — tai siitä syystä, että he jollain tuntemattomalla tavalla olivat saaneet varoituksen heitä uhkaavasta vaarasta.

"Teille jäi pahin puoli, Allan", sanoi Retief. "Olisi pitänyt ampua vuorotellen kukin laukaus."

"Kenties", vastasin, "mutta se ei nyt ole autettavissa."

Sitten nousin tuoliltani pyssy kädessäni. Minulla ei ollut pitkää aikaa odottaa, sillä samassa ilmestyi yläpuolelle hanhiparvi noin sadan yardin korkeuteen. Tähtäsin ensimmäistä, suunnaten noin kahdeksan yardia siitä sivuun varatakseni sen lentovälin, ja painoin liipasinta. Seuraavassa sekunnissa kuulin kuulan naksahduksen, mutta voi! Se oli vain koskettanut nokkaa, josta pieni palanen putosi maahan. Lintu itse kieputtuaan hetkisen otti takaisin paikkansa joukkueen johtajana ja lensi tiehensä näennäisesti vahingoittumattomana.

"Baas, baas", kuiskasi Hans, kun hän tarttui pyssyyn ja ryhtyi sitä uudelleen lataamaan, "te olitte liian kaukana edessäpäin. Nämä vesilinnut eivät kulje yhtä nopeasti kuin tunturikyyhkyset."

Nyökäytin päätäni hyväksymiseksi. Sitten minä mielenliikutuksesta vapisten — sillä jos ampuisin harhaan seuraavan laukauksen, olisi kilpailu ilmeisesti menetetty — otin pyssyn hänen kädestään.

Tuskin olin sen tehnyt, kun yksi hanhi ilmestyi yläpuolelleni aivan yhtä korkealle kuin toiset ja rientäen "aivankuin musta piru olisi sitä potkaissut", kuten Retief sanoi. Tällä kertaa jätin saman välimatkan korvaamaan ammuttavan lisääntynyttä nopeutta ja painoin liipaisinta.

Alas se tuli kuin kivi, pudoten vain jonkun matkaa taakseni pää poikki ammuttuna.

"Baas, baas", kuiskasi Hans, "vieläkin liian kauas eteenpäin. Miksi tähdätä silmään, kun on koko ruumis tähdättävänä?"

Taasen nyökkäsin päätäni ja päästin samalla helpoituksen huokauksen. Kilpailu oli sittenkin vielä voitettavissa. Pian ilmestyi yläpuolelle taaja parvi, jossa oli joukossa sorsia. Valitsin oikeanpuoleisessa nurkassa olevan linnun, jotta ei kukaan voisi otaksua, että olin "käristänyt koko lauman", kuten Englannissa sanotaan, jos joku laukaisee koko lintuparvea kohti eikä vain yksityistä lintua. Alas sekin tuli, suoraan läpi rinnan ammuttuna. Silloin huomasin jälleen olevani hermojeni herra enkä enään tuntenut pelkoa.

Tehdäkseni jutun lyhyeksi mainitsen, että ammuin seuraavat kolme lintua toisen toisensa perästä — vaikka niistä kaksi oli äärettömän vaikeasti ammuttavissa, toinen kun oli ainakin satakaksikymmentä yardia yläpuolellani eikä toinenkaan suinkaan helposti osuttavissa — ja luulenpa tosiaankin, että olisin voinut vielä lisäksi tusinan surmata erehtymättä, sillä minä ammuin nyt kuten en koskaan ennen ollut ampunut.

"Sanohan, Allan poikaseni", kysyi Retief omituisesti viidennen ja kuudennen laukauksen välillä, "miksi sinun hanhesi putoavat niin eri tavalla kuin Hernanin?"

"Kysykää häneltä; älkää minulle siitä puhuko", vastasin ja seuraavassa hetkessä pudotin alas viidennen, joka oli koko sarjan hienoin laukaus.

Ihmetyksen ja hyväksymisen huuto kohosi koko katselijakunnalta, ja minä näin Marien liehuttavan valkoista nenäliinaa.

"Kilpailu on päättynyt", sanoi erotuomari.

"Hetkinen vain, ennenkuin menette", vastasin. "Tahdon ampua johonkin muuhun kilpailun ulkopuolella, nähdäkseni vain, voinko surmata kaksi lintua yhdellä kuulalla, kuten mynheer Pereira."

Hän hyväksyi pyyntöni pään nyökäytyksellä, kohotti kätensä estääkseen yleisöä poistumasta ja kehoitti Pereiraa, joka yritti keskeyttää, pysymään hiljaa.

Kilpailun kuluessa olin huomannut kaksi englantilaisen muuttohaukan kokoista haukkaa lentelemässä edestakaisin korkealla rotkon yläpuolella, jossa niillä epäilemättä oli pesänsä, ilmeisesti aivan ampumisesta häiriintymättä. Tai kenties ne olivat iskeneet silmänsä pudonneisiin hanhiin. Otin pyssyni ja odotin hyvän aikaa, kunnes viimein sopiva tilaisuus sattui. Näin naarashaukan suuntaavan kulkunsa suoraan kumppaninsa kiertämän kehän poikki, heidän välimatkansa ollessa kenties kymmenen yardia. Tähtäsin, arvostelin — sekunnin ajan aivoni toimivat kuin jonkinlainen laskukone — lintujen erilaisia kaartoja ja niiden nopeutta, jotka oli otettava huomioon; alinna oleva oli silloin yhdeksänkymmenen yardin korkeudessa. Sitten, huulteni lausuessa jotain rukouksen tapaista, painoin liipasinta jokaisen silmän tähytessä ylöspäin.

Alas putosi matalampana ollut haukka. Puolen sekunnin väliaika, ja alas tuli ylempikin, pudoten kuolleena kumppaninsa päälle.

Nyt nekin buurit, jotka eivät kernaasti nähneet englantilaisen jossain suhteessa olevan etevämmän, puhkesivat voimakkaisiin suosionhuutoihin. Koskaan he eivät olleet tämän kaltaista laukausta nähneet, enkä totta puhuen ollut minäkään.

"Mynheer Retief", sanoin, "annoin teidän huomata, että aikomukseni oli ampua ne molemmat, eikö niin?"

"Niinpä teit. Allemachte, teitpä tosiaankin niin! Mutta sanohan, Allan Quatermain, ovatko sinun silmäsi ja kätesi aivan inhimilliset?"

"Teidän on kysyttävä sitä isältäni", vastasin olkapäitäni kohauttaen istuutuessani tuolilleni ja rypistäen kulmakarvojani.

Buurit tulivat rynnäten luokseni, — Marie liidellen heidän etunenässään kuin pääskynen, ja heidän uljas naisväkensä saapastaen jäljessä, — ja muodostivat kehän ympärillemme, kaikki puhuen yht'aikaa. En kuunnellut heidän keskusteluaan, jonka yhteydessä käytiin jonkinlaista silmäleikkiä Marien kanssa, kunnes kuulin Pereiran sanovan kovalla äänellä:

"Niin, se oli mainiosti, erittäin mainiosti, mutta kaikesta huolimatta, setä Retief, minä esitän vaatimukseni kilpailun johdosta, koska ammuin kuusi hanhea viittä vastaan."

"Hans", sanoin, "tuo minun hanheni", ja ne tuotiin, jokaisessa säännöllinen reikä läpi ruumiin, ja laskettiin maahan niiden viereen, jotka Pereira oli ampunut. "Nyt", sanoin Retiefille, "tutkikaa näiden lintujen haavoja ja sitten toisen linnun, jonka mynheer Pereira surmasi silloin kun hän pudotti kaksi yhtaikaa. Luulen käyvän ilmi, että hänen kuulansa on täytynyt pirstoutua."

Retief tuli ja tutki kaikkia lintuja kohottaen niitä yksitellen. Sitten hän heitti maahan viimeisen kiroten ja huusi lujalla äänellä:

"Mynheer Pereira, miksi tuotatte meille häpeää näiden kahden englantilaisen nähden? Te olette käyttänyt looper'eita tai muita kuulia, jotka on leikattu neljään osaan ja liimattu tai sidottu langalla yhteen. Katsokaa, katsokaa!" ja hän osoitti haavoja, joita eräässäkin tapauksessa oli kokonaista kolme yhdessä linnussa.

"Miksi ei?" vastasi Pereira kylmästi. "Sopimus oli sellainen, että käytettäisiin kuulia, mutta ei ollenkaan sanottu, etteivät ne saisi olla leikattuja. Epäilemättä herra Allanin olivat samalla tavalla käsiteltyjä."

"Ei", vastasin, "kun minä sanoin ampuvani kuulalla, tarkoitin kokonaista kuulaa, en palasiksi leikattua ja jälleen yhteen kiinnitettyä, joka pyssyn putkesta poistuttuaan hajaantuisi ammuksen lailla. Mutta en halua keskustella asiasta. Mynheer Pieter Retief'in asiana on lausua tuomionsa mielensä mukaan."

Nyt seurasi buurien kesken kiihkeä väittely, jonka kestäessä Marie saattoi kuiskata minulle kuulumattomasti:

"Oi, olen iloinen, Allan, sillä miten tahansa he päättänevätkin, sinä olet voittanut, ja se on hyvä enne."

"En huomaa, mitä tekemistä hanhilla on enteitten kanssa, rakkaani", vastasin, — "nimittäin jälkeen muinaisten roomalaisten ajan. Pikemmin sanoisin enteitten olevan huonoja, sillä on syntymäisillään meteli juuri parhaillaan."

Juuri silloin Retief kohotti kätensä, huutaen:

"Hiljaisuutta! Olen ratkaissut. Kilpailuehdoissa ei mainita, ettei kuulia saisi leikata, ja senvuoksi Hernan Pereiran linnut on otettava huomioon. Mutta näissä ehdoissa sanotaan, että sattumalta surmattuja lintuja ei oteta huomioon ja sentähden yksi hanhi on poistettava Pereiran kokonaismäärästä, joten molemmat ampujat jäävät tasaväkisiksi. Siten kilpailu joko on ratkennut tai — koska hanhet ovat lakanneet tulemasta — se on ratkaistava jonain muuna päivänä."

"No, jos siitä on kysymys", sanoi Pereira, joka tunsi yleisen mielipiteen olevan suuresti itseään vastaan, "antaa englantilaisen ottaa rahat. Uskallan väittää hänen niitä tarvitsevan, sillä lähetyssaarnaajien pojat eivät ole rikkaita."

"Siitä ei ole kysymys", sanoin, "sillä, olenpa rikas tai köyhä, en tuhannesta punnasta tahtoisi enään ampua kilpaa sellaisen kanssa, joka käyttää moisia temppuja. Ottakaa rahanne, mynheer Pereira, ja minä otan tammani. Erotuomari on sanonut, että kilpailu on ratkennut, ja sillä on kaikki lopussa."

"Ei aivan", keskeytti Retief, "sillä minulla on sana sanottavana. Allan ystäväni, sinä olet kauniisti kilvoitellut, ja uskon, ettei kukaan koko Afrikassa osaa ampua sinun laillasi."

"Asia on niin", sanoivat ympärillä olevat buurit.

"Mynheer Pereira", jatkoi Retief, "vaikka te olettekin hyvä pyssymies, kuten hyvin olen tiennyt, uskon, että te rehellisesti pelaten olisitte joutunut häviölle, mutta näin ollen te olette pelastanut sata puntaanne. Mynheer Pereira", hän lisäsi kovalla äänellä, "te olette petturi, joka olette tuottanut häpeätä meille buureille, ja minä puolestani en koskaan enään halua pudistaa kättänne."

Kun nämä sanat oli lausuttu — sillä Retief ei sovitellut sanojaan silloin, kun hänessä heräsi halveksiminen, — muuttuivat Pereiran verevät kasvot valkoisiksi kuin liinavaate.

"Mein Gott, mynheer", hän sanoi, "mieleni tekee vastata teille sellaisesta puheesta", ja hän tavoitteli kädellään vyössään olevaa veistä.

"Mitä!" kiljasi Retief, "tahdotteko toista ampumakilpailua? No, jos niin on, olen valmis sekä kokonaisilla että pirstotuilla kuulilla. Kukaan ei saa sanoa, että Pieter Retief on pelännyt ketään miestä, kaikkein vähimmin sellaista, joka ei häpeä yrittäessään varastaa palkinnon kuten hyena varastaa luupalan jalopeuralta. Tulkaa pois vain, Hernan Pereira, tulkaa!"

En varmasti voi sanoa, mitä tällä hetkellä olisi tapahtunut, vaikka olenkin varma siitä, ettei Pereiralla ollut mitään halua kaksintaisteluun peloittavan Retiefin kanssa, jonka rohkeus oli muodostunut sananparreksi kautta maan samaten kuin hänen luonteensa ehdoton oikeamielisyys. Joka tapauksessa, nähdessään asioitten olevan hyvin synkällä kannalla, Henri Marais, joka oli kuunnellut tätä kinastelua ilmeisellä huolestumisella, astui esiin ja sanoi:

"Mynheer Retief ja sisarenpoikani Hernan, te olette kumpikin vieraitani, enkä minä salli riitelemistä tällaisesta hullutuksesta, erittäinkin kun olen varma ettei Hernan koskaan aikonut petkuttaa, vaan tehdä sen, minkä luuli luvalliseksi. Miksi hän, joka on siirtokunnan parhaita pyssymiehiä, olisi niin tehnyt, olkoonpa että tämä nuori Allan Quatermain onkin parempi? Etkö sinäkin sano samaa, Retief ystävä, erittäinkin juuri nyt, kun on välttämätöntä meidän kaikkien olla kuin veljet?" hän lisäsi puolustellen.

"En", jyrisi Retief, "en tahdo valehdella miellyttääkseni sinua tai jotakuta muuta."

Nähdessään, että Retief ei ollenkaan antanut perään, Marais meni sisarenpoikansa luo ja kuiskaili hänen kanssaan hetkisen. Mitä hän sanoi, en tiedä. Tulos oli joka tapauksessa se, että Pereira, suotuaan sekä Retiefille että minulle vihasta leimuavan katseen, käänsi selkänsä ja meni hevosensa luo, nousi sen selkään ja ajoi pois kahden jälessä ratsastavan hottentotin seuraamana.

Tämä oli viimeinen kerta pitkäksi ajaksi eteenpäin, jolloin näin Hernan Pereiran, ja sydämestäni toivon, että se olisi ollut ainiaaksi viimeinen kerta. Mutta niin ei tullut käymään.

VI Luku.

LÄHTÖ.

Buurit, jotka näennäisesti olivat tulleet rotkolle katsomaan ampumakilpailua, vaikka todellisuudessa aivan eri tarkoituksessa, alkoivat nyt hajaantua. Muutamat heistä ratsastivat suoraan pois, kun taasen toiset menivät vaunujensa luo, jotka he jonkun matkan päähän olivat irroittaneet valjaista, ja ajoivat eri tahoille kotiinsa. Olen iloinen voidessani sanoa, että suuri joukko heidän parhaimmistaan ennen lähtöään tuli onnittelemaan minua sekä Maraisfonteinin puolustuksen että ampumiseni johdosta. Myöskin hyvin useat lausuivat mielipiteensä Pereirasta erittäin suorasukaisella kielellä.

Oli päätetty, että isäni ja minä nukkuisimme tämän yön Marais'n tilalla, palaten kotiin seuraavana aamuna. Mutta isäni, joka oli koko tätä näytelmää seurannut hiljaa mutta tarkkaavasti, tuli siihen johtopäätökseen, että kaiken tapahtuneen jälkeen me tuskin olisimme tervetulleita sinne, ja että Pereiran seuraa oli vältettävä juuri nyt, ja senvuoksi hän meni Marais'n luo ja sanoi hyvästit, ilmoittaen, että me tahtoisimme lähettää hakemaan minun tammaani.

"Ei niin, ei niin", hän vastasi, "te olette minun vieraitani tämän yön. Myöskin, olkaa pelotta, Hernan on poissa. Hän on matkustanut jollekin liikeasialleen."

Kun isäni epäröi, Marais lisäsi: "Ystäväni, pyydän sinua tulemaan, sillä minulla on muutamia tärkeitä sanoja sinulle sanottavana, joita en voi sanoa tässä."

Silloin isäni myöntyi, ilokseni ja helpoituksekseni. Sillä, jollei hän olisi myöntynyt, mitä mahdollisuutta minulla olisi ollut saada vaihtaa Marien kanssa muutamia vieläkin tärkeämpiä sanoja? Koottuani hanhet ja kaksi haukkaa, jotka lupasin kyniä Marielle, minut autettiin rattaille, ja me ajoimme pois saapuen Maraisfonteiniin juuri yön tullessa.

Sinä iltana, syönnin jälkeen, mynheer Marais pyysi isääni ja minua tulemaan kanssaan arkihuoneeseen puhelemaan. Jollain sivutarkoituksella - siltä ainakin minusta näytti — hän myös kehoitti tytärtään, joka oli pessyt astioita ja jonka puhuttelemiseen en siihen mennessä ollut saanut tilaisuutta, tulemaan kanssamme ja sulkemaan oven jälkeensä.

Kun me kaikki olimme istuutuneet ja me miehet olimme sytyttäneet piippumme — vaikka aavistus siitä, mitä oli seuraava, kokonaan vei minulta tupakoimishalun — Marais aloitti puheen englanniksi, jota hän jossain määrin taisi. Tämä oli isäni hyvittämiseksi, joka piti kunnia-asianaan olla ymmärtämättä hollantia, vaikka hän vastasikin Marais'lle tällä kielellä, kun tämä vakuutti, ettei hän ymmärtänyt englantia. Minulle hän puhui hollantia ja toisinaan ranskaa Marielle. Se oli mitä kummallisinta ja monikielisintä keskustelua.

"Nuori Allan", hän sanoi, "ja sinä tyttäreni Marie, olen kuullut kerrottavan teistä, että, vaikka en koskaan ole antanut teille lupaa yövalvomiseen, te olette rakastelleet keskenänne."

"Se on totta, mynheer", sanoin. "Olen vain odottanut tilaisuutta saadakseni kertoa teille, että vannoimme toisillemme uskollisuutta kvaabien tätä taloa vastaan tekemän hyökkäyksen aikana."

"Allemachte! Allan, kummallinen aika valintaa varten", vastasi Marais nykien partaansa. "Uskollisuus, joka on veressä vannottu, voi vereen päättyä."

"Turhaa taikauskoa, johon en voi yhtyä", keskeytti isäni.

"Kenties niinkin", vastasin minä. "En tiedä. Jumala yksin sen tietää. Minä tiedän vain, että vannoimme valamme, kun luulimme olevamme kuoleman partaalla, ja että sen pidämme, kunnes kuolema sen lopettaa."

"Niin, isäni", lisäsi Marie, nojaten eteenpäin yli naarmuisen keltapuisen pöydän, posket käsiä vasten ja tummat kauriinsilmät hänen kasvoihinsa suunnattuina. "Niin, isäni, asia on niinkuin sinulle jo olen kertonut."

"Ja minä sanon sinulle, Marie, mitä jo aikaisemmin olen sanonut, ja sinulle myös, Allan, ettei tästä asiasta tule mitään", vastasi Marais, iskien nyrkillään pöytään. "Minulla ei tietenkään ole mitään sanomista sinua vastaan, Allan. Minä kunnioitan sinua, ja sinä olet tehnyt minulle arvokkaan palveluksen, mutta siitä ei voi tulla mitään."

"Miksi ei, mynheer?" kysyin.

"Kolmesta syystä, Allan, joista jokainen on ratkaiseva. Sinä olet englantilainen, ja minä en halua tyttäreni menevän naimisiin englantilaisen kanssa. Se on ensimmäinen syy. Sinä olet köyhä, mikä ei ole mikään häpeä sinulle, mutta sittenkun olen joutunut taloudellisesti perikatoon, ei tyttäreni voi mennä naimisiin köyhän miehen kanssa. Siinä on toinen syy. Sinä asut täällä, ja tyttäreni sekä minä aiomme jättää tämän paikkakunnan; siksi et voi naida häntä. Tämä on kolmas syy", ja hän pysähtyi.

"Eikö ole vielä neljättä todellista syytä?" kysyin. "Nimittäin se, että haluatte naittaa tyttärenne jollekulle toiselle."

"Kyllä, Allan. Koska minut siihen pakoitat, niin myönnän, että se on neljäs syy. Olen luvannut tyttäreni hänen serkulleen Hernando Pereiralle, joka on varakas ja parhaassa iässä oleva mies; ei mikään poikanen, vaan sellainen, joka kykenee ylläpitämään vaimon."

"Ymmärrän", vastasin kylmästi, vaikka sydämessäni kokonainen helvetti raivosi. "Mutta sanokaahan, mynheer, onko Marie itse lupautunut — tai kenties saan vastauksen hänen omasta suustaan?"

"Kyllä, Allan", vastasi Marie levolliseen tapaansa, "minä olen lupautunut — sinulle enkä kenellekään muulle miehelle."

"Te kuulette, mynheer", sanoin Marais'lle.

Silloin hän puhkesi tavallisiin kiivauden purkauksiinsa. Hän raivosi, syytti ja soimasi meitä kumpaistakin. Hän sanoi, ettei hän koskaan sitä sallisi. Ennemmin hän näkisi tyttärensä haudassa. Hän sanoi, että olin väärin käyttänyt hänen luottamustaan ja loukannut hänen vieraanvaraisuuttaan, että hän ampuisi minut, jos lähestyisin hänen tyttöään, että Marie oli alaikäinen ja lain mukaan hän saattoi päättää hänen avioliitostaan, että Marien täytyi seurata häntä minne tahansa, ja että minä varmaankaan en tekisi niin, ja paljon muuta sen tapaista.

Kun hän viimein oli väsyttänyt itsensä ja iskenyt mielipiippunsa pöytään, lausui Marie:

"Isäni, tiedäthän, että rakastan sinua syvästi, sillä äitini kuoleman jälkeen me olemme olleet kaikki kaikessa toisillemme, eikö niin?"

"Varmasti, Marie, sinä olet minun elämäni ja enemmänkin kuin elämäni."

"Hyvä, isä. Niinollen tunnustan määräysvaltasi suhteeni, mitä hyvänsä laki sanoneekin. Tunnustan, että sinulla on oikeus kieltää minun avioliittoni Allanin kanssa, ja jos sinä minulta kiellät — koska joka tapauksessa olen alaikäinen — en velvollisuudesta sinua kohtaan mene hänen kanssaan naimisiin. Mutta" — hän nousi ylös ja katsoi häntä suoraan silmiin, ja voi! kuinka ylväältä hän tällä hetkellä näytti yksinkertaisessa totisuudessaan ja nuorekkaassa suloudessaan! — "on yksi seikka, jota en hyväksy — oikeutesi pakoittaa minut menemään jonkun muun miehen kanssa naimisiin. Naisena, joka on oma määrääjänsä, kiellän tämän oikeuden. Niin paljon kuin kärsinkin siitä, että minun täytyy sinua, isä, jossakin asiassa vastustaa, vakuutan kuitenkin, että mieluummin kuolisin, kuin suostuisin. Olen lupautunut Allanin omaksi myötä- ja vastoinkäymisessä, ja jollen saa mennä Allanin kanssa naimisiin, menen hautaan naimattomana. Jos sanani sinua loukkaavat, pyydän anteeksi, mutta samalla pyydän muistamaan, että nämä sanani eivät tule muuttumaan."

Marais katseli tytärtään ja tytär katseli Marais'ta. Ensin ajattelin, että hän aikoi kirota tytärtään, mutta jos niin olisikin ollut, näytti jokin tämän katseessa muuttavan hänen mielensä, sillä hän sanoi vain:

"Mahdoton, kuten muutkin sukupuolesi jäsenet! No, johtakoon kohtalo niitä, jotka eivät muitten anna itseään ohjata, ja tämän asian minä jätän kohtalon käsiin. Koska olet alaikäinen — noin kaksi vuotta tai enemmänkin — et voi ilman suostumustani mennä naimisiin, ja juuri olet luvannutkin, ettet sitä tule tekemään. Tällä hetkellä lähdemme tästä paikasta etäisiin seutuihin. Ken tietää, mitä siellä tapahtuu?"

"Niin", sanoi isäni juhlallisella äänellä, puhuen ensimmäisen kerran, "kukapa sen tietää Jumalaa lukuunottamatta, joka ohjaa kaikki asiat ja joka järjestää nämäkin asiat mielensä mukaan, Henri Marais. Kuulkaahan", hän jatkoi hetken kuluttua, sillä Marais ei vastannut mitään, vaan istui ja tuijotti synkkänä pöytään "Te ette halua poikani naivan tytärtänne useasta eri syystä, joista yksi on se, että luulette häntä köyhäksi ja rikkaampi kosija on tarjoutunut sen jälkeen kun onnen kääntyminen on tehnyt teistä köyhän. Toinen ja tärkeämpi, todellinen syy on hänen englantilainen syntyperänsä, jota te vihaatte niin suuresti, että — vaikka hän Jumalan avulla pelasti tyttärenne hengen — te ette halua hänen jakavan elämää tyttärenne kanssa. Eikö se ole totta?"

"Kyllä, se on tosi, mynheer Quatermain. Te englantilaiset olette koiria ja pettureita", vastasi hän kiihtyneenä.

"Ja sitten te haluatte antaa tyttärenne sellaiselle, joka on osoittaunut alhaiseksi ja epärehelliseksi, tälle hyvälle englantilaisvihaajalle ja kuningasta vastaan vehkeilevälle Hernando Pereiralle, jota te rakastatte, koska hän on yksin elossa vanhasta suvustanne."

Muistellessaan iltapäivän tapahtumaa tämä iva sai Marais'n vaikenemaan.

"No", jatkoi isäni, "vaikka tunnen Marien ja tiedän hänen olevan suloisen ja jalosydämisen tytön, en minäkään toivo hänen menevän Allanin kanssa avioliittoon. Tahtoisin nähdä poikani naivan englantilaisen naisen, eikä joutuvan buurien ja heidän vehkeilyjensä verkkoihin. Kuitenkin on ilmeistä, että nämä kaksi rakastavat toisiaan koko sydämellään ja sielullaan, kuten epäilemättä on heidän kohtalokseen määrätty. Jos niin on, on mielestäni heidän eroittamisensa ja jonkun heistä pakoittaminen toiseen avioliittoon rikos Jumalaa vastaan, jonka Hän varmaan pitää mielessään ja maksaa teille takaisin. Aavistamattomia tapauksia voi sattua niissä seuduissa, minne menette, Henri Marais. Ettekö tahdo sitten tyytyä jättämään lapsenne hyvään turvaan?"

"En koskaan!" kiljaisi Marais. "Hän on seuraava minua uuteen kotiin, joka ei ole teidän kirotun brittiläisen lippunne varjossa."

"Sitten minulla ei ole enempää sanottavaa. Tulkoon se teidän päänne päälle nyt ja vastedes", vastasi isäni juhlallisesti.

Kykenemättä kauemmin itseäni hillitsemään huudahdin:

"Mutta minulla on, mynheer. Marien ja minun eroittaminen toisistamme on synti, ja se tulee murtamaan hänen sydämensä. Mitä köyhyyteeni tulee, on minulla jotain, enemmän kenties kuin luulette, ja tässä rikkaassa maassa voivat kerätä omaisuuksia ne, jotka tekevät työtä, kuten minä hänen tähtensä tekisin. Se mies, jolle tahtoisitte antaa hänet, näytti oikean luonteensa tänään, sillä sellainen, joka voi pelata niin alhaista peliä voittaakseen kilpapalkinnon, pelaa vielä alhaisemmin voittaakseen tärkeämpiä etuja. Kaikesta huolimatta laskelman täytyy pettää, koska Marie ei huoli hänestä."

"Minäpä sanon, että hänen täytyy", vastasi Marais. "Tahtokoon hän tai olkoon tahtomatta, hän seuraa minua eikä jää tänne tullakseen englantilaisen pojan vaimoksi."

"Seurata sinua minä kyllä tahdon, isä, ja jakaa kohtalosi viimeiseen saakka. Mutta mennä avioliittoon Hernando Pereiran kanssa en tahdo", sanoi Marie tyynesti.

"Kenties, mynheer", lisäsin, "on tuleva päiviä, jolloin vielä kerran olette iloinen englantilaisen pojan avusta."

Nämä sanat tulivat lausutuiksi aivan umpimähkään, jonkinlaisesta sydämen pakoituksesta, jonka Marais'n tylyyden ja solvausten tuottamat pistokset aiheuttivat; ne olivat ikäänkuin eläimen huuto sitä lyötäessä. Vähän tiesin silloin, kuinka toteen ne tulisivat käymään, mutta toisinaan on niin, että totuus salaperäisesti pulpahtaa esiin jonkinlaisesta sieluihimme kätketystä salaisen tiedon lähteestä.

"Kun tarvitsen apuanne, pyydän sitä teiltä", raivosi Marais, joka, tuntiessaan olevansa väärässä, koetti peittää sitä ylimielisyydellä.

"Pyydettäessä ja pyytämättä annan apuani, jos elän, tulevaisuudessa yhtä hyvin kuin menneisyydessäkin, mynheer Marais. Jumala antakoon teille anteeksi sen tuskan, jonka tuotatte Marielle ja minulle."

Nyt Marie alkoi hiljaa nyyhkyttää, ja, voimatta kestää tätä näkyä, peitin silmäni kädelläni. Marais, jolla oli hyvä sydän, milloin hän ei ollut ennakkoluulojensa tai intohimojensa vaikutuksen alaisena, oli myöskin liikutettu, mutta koetti kätkeä tunteensa kovuuteen. Hän sadatteli Marieta ja käski hänen mennä vuoteeseensa; ja tytär totteli, yhä vuodattaen kyyneliä. Sitten isäni nousi ylös ja sanoi:

"Henri Marais, emme voi lähteä täältä tänä iltana, koska hevosemme ovat laitumella emmekä helposti voi niitä löytää näin pimeässä, joten meidän täytyy pyytää vieraanvaraisuuttanne aamunkoittoon asti."

"Minä en sitä pyydä", huudahdin. "Minä menen rattaille nukkumaan", ja minä hoipertelin ulos huoneesta ja koko talosta, jättäen molemmat miehet toistensa kanssa.

Mitä heidän keskensä sen jälkeen tapahtui, en oikein tiedä. Kuulin, kuinka isäni — joka myöskin saattoi kiivastua ja joka henkisesti sekä älyllisesti oli vahvempi — lausui mielipiteensä hänen jumalattomuudestaan ja mielettömyydestään kielellä, jota toinen ei hevin unohtanut. Luulen hänen pakoittaneen hänet myös tunnustamaan menettelynsä näyttävän julmalta, ja pyytämään sitä anteeksi, kuitenkin huomauttaen vannoneensa Jumalalle, ettei hänen tyttärensä milloinkaan menisi naimisiin englantilaisen kanssa. Myöskin hän vakuutti juhlallisesti luvanneensa Marien Pereiralle, sisarensa pojalle, jota hän rakasti, eikä hän voinut rikkoa sanaansa.

"Ei", vastasi isäni, "koska te vihan sokaisemana, mikä käy ennen perikatoa, ennemmin rikotte Marien sydämen ja kenties joudutte vastuuseen hänen verestään."

Sitten hän jätti hänet.

* * * * *

Pimeys oli läpitunkematon. Etsin sen kautta tieni rattaille, jotka olivat talosta jonkun matkan päässä kedolla, minne ne oli valjaista irroitettu. Sydämestäni toivoin samalla, että kafferit valitsisivat tämän mustan yön toista hyökkäystään varten ja tekisivät lopun minusta.

Kun saavuin rattaiden luo ja sytytin lyhdyn, joka aina oli mukana, hämmästyin havaitessani, että ne häthätää oli laitettu kuntoon makuuta varten. Istuimet oli raivattu pois, takaverhot kiinnitetty ja niin edelleen. Myöskin aisaa oli tuettu siten, että ajoneuvot olivat vaakasuorassa, jotta niissä saattoi nukkua. Kun minä epätietoisena ihmettelin, kuka sen oli mahtanut tehdä, kiipesi Hans astuimelle, kantaen kahta taljapeitettä, jotka hän oli lainannut tai varastanut, ja kysyi, oliko minun mukava olla.

"Kyllä", vastasin. "Mutta kuinka sinä ajattelit tulla nukkumaan rattaille?"

"Baas", hän vastasi, "en ajatellutkaan tulla. Valmistin sen teille. Kuinka tiesin, että te tulisitte? Erittäin yksinkertaista. Istuin parvekkeella ja kuuntelin, mitä huoneessa puhuttiin. Ikkunaa ei, baas, sen jälkeen ole korjattu, kun kvaabit sen rikkoivat. Herran nimessä, millaista puhetta se oli! En ole koskaan tiennyt, että valkoihoisella olisi niin paljon sanottavaa yksinkertaisesta asiasta. Te tahdotte naida baas Marais'n tyttären. Baas tahtoo hänet naittaa toiselle miehelle, jolla on enemmän karjaa maksaa hänestä. No, meidän kesken se olisi pian päätetty, sillä isä olisi ottanut kepin ja paksummalla päällä hutkien ajanut sinut ulos majasta. Sitten hän olisi kepittänyt tyttöä ohuemmalla päällä, kunnes hän olisi luvannut ottaa toisen miehen, ja kaikki olisi järjestynyt koreasti. Mutta te valkoiset, te puhutte ja puhutte, eikä mitään päätöstä tule. Te yhä ajattelette naida tyttären ja tytär yhä ajattelee olla huolimatta miehestä, jolla on paljon lehmiä. Sitäpaitsi isä ei ole voittanut todellisuudessa mitään muuta kuin sairaan sydämen ja paljon onnettomuutta, joka on tulossa."

"Miksi paljon onnettomuutta on tulossa, Hans?" kysyin innokkaasti, sillä hänen yksinkertainen tapauksen arviointinsa kiinnitti mieltäni epämääräisellä tavalla.

"Oh, baas Allan, kahdesta syystä. Ensiksikin, kunnianarvoisa isänne, joka minusta teki kristityn, sanoi hänelle niin, ja niin hyvä saarnamies kuin hän on kumpu, jota pitkin Jumalan kirous juoksee taivaasta niinkuin salama alas puuta pitkin, ja kaikki me hyvin tiedämme, miten käy sen, joka on puun alla, kun salama siihen iskee. Se on ensimmäinen syyni kristittynä. Toinen syy, jonka mustaihoisena miehenä lausun ja josta ei voi syntyä erehdystä, sillä se on aina pitänyt paikkansa niin kauan kuin musta mies on ollut olemassa, tämä toinen syy on se, että tyttö on veren kautta omanne. Te pelastitte hänen henkensä verellänne", — ja hän osoitti jalkaani — "ja siten ostitte hänet ainiaaksi, sillä veri on enemmän arvoinen kuin karja. Sentähden se, joka tahtoo eroittaa hänet teistä, kokoaa verta hänen ja sen toisen miehen päälle, joka hänet koettaa varastaa, ja itselleen — en tiedä, mitä." Ja hän heilutteli kellertäviä käsivarsiaan, tuijottaen minuun pienillä mustilla silmillään erittäin tuikeasti.

"Joutavia!" sanoin. "Miksi sellaisia pahoja sanoja lausut?"

"Koska ne ovat tosia, baas Allan. Te nauratte Totty raukalle, mutta minä kuulin sen isältäni, ja hän taasen vuorostaan isältään suvusta sukuun, — ja saattepahan nähdä. Saattepa nähdä niinkuin minä olen nähnyt tätä ennen, ja niinkuin tulee näkemään mynheer Marais, joka — jollei suuri Jumala olisi tehnyt häntä hulluksi, sillä hullu hän meidän käsityksemme mukaan on — olisi voinut elää kotonaan vanhaksi asti, kunnon vävypoika olisi kantanut hänet hautaan hänen omaan peitteeseensä käärittynä."

Nyt olin mielestäni saanut tarpeekseni tästä kolkosta keskustelusta. Tietysti on helppoa nauraa alkuasukkaille ja heidän taikauskolleen, mutta pitkän elämänkokemuksen perusteella minun täytyy myöntää, että he eivät aina ole väärässä. Alkuasukkaalla on jonkinlainen kuudes aisti, jonka sivistynyt ihminen on kadottanut, — niin ainakin minusta näyttää.

"Peitteistä puhuttaessa", sanoin vaihtaakseni puheenaihetta, "keneltä olet saanut nämä taljat?"

"Keneltäkö? No tietysti missie'lta, baas. Kun kuulin teidän aikovan nukkua vaunuissa, menin hänen luoksensa ja lainasin ne teidän peitteeksenne. Sitä paitsi, olin sen aivan unohtanut, hän antoi minulle kirjeen teille", ja hän koetteli ensin likaista mekkoaan, sitten kainaloaan ja lopuksi kiharaista tukkaansa, josta viimeksi mainitusta kätköpaikasta hän veti esiin pienen paperipalasen, joka oli kierretty kuulan muotoiseksi. Levitin sen auki ja luin seuraavat sanat, jotka oli lyijykynällä kirjoitettu ranskaksi:

"Olen persikkapuutarhassa puolta tuntia ennen auringonnousua. Ole siellä, jos tahdot jättää minulle jäähyväiset. — M."

"Tuleeko siihen mitään vastausta, baas?" kysyi Hans, kun olin työntänyt paperilapun taskuuni. "Siinä tapauksessa voin sen ottaa mukaani tulematta keksityksi." Sitten eräs ajatus välähti hänen mielessään, ja hän lisäsi: "Miksi ette itse ota sitä mukaanne? Missien ikkuna on helposti avattavissa, ja olen sitäpaitsi varma, että hän mielellään näkisi teidät."

"Ole hiljaa", sanoin. "Aijon mennä nukkumaan. Herätä minut tuntia ennen kukon laulua ja katso, että hevoset pääsevät ulos aitauksesta, ettet voi niitä helposti löytää, jos arvoisan pastorin tekisi mieli lähteä liikkeelle kovin aikaisin. Mutta älä anna niiden vaeltaa kauas, sillä täällä me emme ole tervetulleita vieraita."

"Ymmärrän, baas. Sivumennen sanoen, baas, mynheer Pereira, joka aikoi teitä pettää noiden hanhien suhteen, nukkuu eräässä tyhjässä talossa noin parin penikulman päässä täältä. Herätessään ylös aamulla hän juo kahvia, ja hänen palvelijansa, joka sen valmistaa, on hyvä ystäväni. No, mitä arvelisitte, jos sekoittaisin hiukan jotain siihen? Ei sellaista, joka surmaa hänet, sillä se on raamatun käskyjä vastaan, vaan sellaista, joka tekisi hänet hulluksi, sillä siitä ei raamattu sano mitään. Minulla on sitä varten erittäin hyvää lääkettä, jota te valkoiset ette tunne, ja joka parantaa kahvin makua; se saattaisi säästää paljon huolia. Katsokaahan, jos hän tulee tanssien paikalle ilman mitään vaatteita, kuten tavallinen kafferi, ei mynheer Marais - vaikka hänkin todellisuudessa on hullu — varmaankaan toivo häntä vävykseen."

"Mene pirun tykö, jollet jo siellä ole", minä vastasin ja käänsin kylkeä ikäänkuin nukkuakseni. — — —

Ei ollut mitenkään tarpeellista neuvoa tuota uskollista olentoa, viekasta mutta moraalitonta Hansia, herättämään minut aikaisin, kuten runossa kerrotaan neitosen kehoittaneen äitiään, sillä en luule ummistaneeni silmääni tänä yönä. Säästän mietelmäni, sillä on helppo kuvitella, mitä liikkui vakavaluontoisen pojan mielessä, kun häneltä aiottiin ryöstää hänen ensimmäinen rakkautensa.

Paljon ennen aamun koittoa seisoin persikkatarhassa — samassa tarhassa, missä ensimmäisen kerran olimme kohdanneet toisemme — ja odottelin. Vihdoin Marie tuli hiipien puunrunkojen välitse kuin harmaa kummitus, sillä hän oli kietoutunut jonkinlaiseen vaaleanväriseen viittaan. Oi, vielä kerran saimme olla kahden kesken toistemme kanssa. Kahden siinä täydellisessä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, mikä vallitsee Afrikassa ennen päivän koittoa, jolloin kaikki elävät olennot, jotka rakastavat yötä, ovat vetäytyneet leireihinsä ja turvapaikkoihinsa, ja ne, jotka rakastavat päivää, vielä nukkuvat parhainta untaan.

Hän levitti käsivartensa ja puristi minut rintaansa vasten lausumatta sanaakaan. Hetkistä myöhemmin hän melkein kuiskaten lausui:

"Allan, minä en voi viipyä täällä kauemmin, sillä jos isäni tapaisi meidät yhdessä, hän varmaankin ampuisi sinut kiivaudessaan."

Nyt kuten aina ennenkin hän ajatteli minua, ei itseään.

"Entä sinä, rakkaani?" kysyin.

"Oi", hän vastasi, "ei tee mitään. Jollei se olisi syntiä, toivoisin hänen ampuvan minut, sillä sitten olisin päässyt kaikesta tästä tuskasta. Sanoinhan sinulle, Allan, silloin kun kafferit ahdistivat meitä, että olisi parempi kuolla. Ja katsohan, sydämeni puhui totuuden."

"Eikö sitten ole mitään toivoa?" kysyin huoahtaen. "Tahtooko hän todellakin eroittaa meidät ja viedä sinut mukanaan erämaahan?"

"Aivan varmasti; mikään ei voi muuttaa hänen mieltään. Kuitenkin, Allan, on olemassa toivoa. Kahden vuoden kuluttua, jos elän, olen täysi-ikäinen ja voin mennä naimisiin kenen kanssa haluan. Vannon sinulle, etten ota ketään muuta kuin sinut, en sittenkään, vaikka kuolisit huomenna."

"Siunaan sinua näistä sanoistasi", sanoin.

"Miksi?" kysyi hän yksinkertaisesti. "Miten voisin toisin puhua? Tahtoisitko minun tekevän väkivaltaa omalle sydämelleni ja vaeltavan elämäni läpi uskottomana ja häpeissäni?"

"Minä puolestani vannon myöskin", lausuin.

"Ei, älä vanno mitään. Niin kauan kuin elän, tiedän sinun rakastavan minua, ja jos minut temmattaisiin pois, on toivomukseni, että nait jonkun toisen kunnon naisen, sillä ei ole hyvin eikä oikein, että mies elää yksin. Meidän tyttöjen laita on toisin. Kuulehan, Allan, kukot ovat alkaneet kiekua ja pian on valoisa. Sinun täytyy jäädä tänne isäsi kanssa. Jos mahdollista kirjoitan sinulle aika ajoittain, kertoen, missä olemme ja kuinka voimme. Mutta jollen kirjoita, niin tiedät sen johtuvan siitä, etten voi tai etten saata löytää ketään lähettiä tai että kirjeet ovat joutuneet harhateille, sillä me menemme autioihin seutuihin, raakalaisten keskuuteen."

"Minne päin menette?" kysyin

"Luullakseni suurta Delagoa Bay nimistä lahtea kohti, missä portugalilaiset hallitsevat. Serkkuni Hernan, joka meitä saattaa" — tässä kohdassa hän värisi jonkunverran käsivarsillani — "on puoliksi portugalilainen. Hän kertoo buureille, että hänellä on siellä sukulaisia, jotka kirjeissään ovat usein luvanneet antaa meille hyvää maata asuttavaksi siellä, missä eivät meitä voisi seurata englantilaiset, joita hän ja isäni niin suuresti vihaavat."

"Olen kuullut, että se on kaikki aukeata ketoa ja että välillä oleva alue on täynnä villejä kaffereja", sanoin nyyhkyttäen.

"Kenties. En tiedä, enkä liioin välitä. Sitäpaitsi tämä suunnitelma on isäni päässä, vaikka tietysti olosuhteet voivat sitä muuttaa. Koetan antaa sinulle tiedon, Allan, tai jollen sitä voi tehdä, kenties kykenet itse ottamaan selvän. Sitten, jos me molemmat elämme ja sinä vielä pidät minusta, joka olen aina pitävä sinusta, kun minä olen täysi-ikäinen, sinä yhdistät meidät ja, sanokoot tai tehkööt mitä tahansa, minä menen naimisiin sinun kanssasi eikä kenenkään muun miehen. Ja jos kuolen, kuten hyvin saattaa tapahtua, niin silloinkin sieluni sinua vartioi ja odottaa sinua yhtyäkseen sinuun Jumalan siipien suojassa. Katso, valkenee jo. Minun täytyy mennä. Hyvästi, rakkaani, ensimmäinen ja ainoa rakastettuni, hyvästi siksi kunnes elämässä tai kuolemassa toisemme jälleen kohtaamme, kuten varmasti kohtaamme."

Vielä kerran syleilimme ja suutelimme toisiamme, kuiskaten katkonaisia sanoja, ja sitten hän riistäytyi syleilystäni ja oli kadonnut. Mutta, oi, kun kuulin hänen jalkansa kahinan kasteen peittämässä ruohikossa, oli sydämeni paeta rinnastani. Olen kärsinyt paljon eläissäni, mutta en luule koskaan tunteneeni katkerampaa tuskaa kuin tällä hetkellä erotessani Mariesta. Sillä mikä ilo oikeastaan vetää vertoja puhtaan ensi lemmen tuottamalle ilolle, ja mikä katkeruus on niin katkeraa kuin sen menettäminen?

Puoli tuntia myöhemmin Maraisfonteinin kukkivat puut olivat takanamme, ja edessämme levisi auringonpaahteinen keto, mustana kuin elämäni sillä hetkellä.

VII Luku.

ALLANIN KUTSUMUS.

Kahta viikkoa myöhemmin Marais, Pereira ja heidän seuralaisensa, — pieni, kaikkiaan noin kaksikymmentä miestä sekä kolmekymmentä naista ja lasta käsittävä joukkue, johon lisäksi tuli viisikymmentä sekarotuista ja hottentotteja jälkiratsastajina — vaelsi vankkureissaan, kotinsa jättäen, erämaata kohti. Minä ratsastin tasahuippuisen kukkulan harjanteelle ja seurasin katseillani pitkää vaunujonoa, joista yhdessä oli Marie, sen hiljaa liikkuessa pohjoiseen päin poikki kedon, joka oli noin mailin verran tai enemmänkin alapuolellani.

Suruissani tunsin kiusausta karahuttaa heidän jälkeensä ja etsiä tilaisuutta viimeiseen keskusteluun hänen ja hänen isänsä kanssa. Mutta ylpeyteni kielsi. Olihan Henri Marais antanut tietää, että jos lähestyisin hänen tytärtään, hän ajaisi minut takaisin sjambock'eilla eli nahkaruoskilla. Kenties hän oli saanut vihiä viimeisestä hyvästijätöstämme persikkatarhassa. En tiedä. Mutta tiedän, että jos joku olisi kohottanut sjambock'in minua kohti, olisin vastannut kuulalla. Siinä tapauksessa välillemme olisi tullut verta, jonka ylitse on pahempi astua kuin kokonaisten vihan ja kateuden virtojen. Tähystelin siinä vaunuja, kunnes ne olivat kadonneet, ja ratsastin sitten kotia rosoista rinnettä pitkin, toivoen, että hevonen kompastuisi ja taittaisin niskani.

Kun saavuin asemalle, olin kuitenkin iloinen, ettei niin ollut käynyt, tavatessani isäni kuistilla istumassa lukien kirjettä, jonka eräs ratsastava hottentotti oli tuonut.

Se oli Henri Marais'lta, ja kuului seuraavasti:

"Arvoisa herra ja ystäväni Quatermain. — Lähetän täten jäähyväiseni teille, sillä vaikka olettekin englantilainen ja vaikka meillä toisinaan onkin ollut riitaa, kunnioitan teitä sydämessäni. Nyt kun olemme lähdössä, painavat varoittavat sananne minua kuin lyijy, enkä tiedä, miksi. Mutta mikä on tehty, ei tule tekemättömäksi, ja minä luotan, että kaikki käy oikein. Jollei, tapahtuu se siitä syystä, että Herra Jumala tahtoo toisin."

Tässä isäni katsahti ylös ja sanoi: "Kun miehet kärsivät omasta intohimostaan ja hulluudestaan, he aina asettavat edesvastuun Kaitselmuksen niskoille."

Sitten hän jatkoi kirjeen tavailemista:

"Pelkään, että poikanne Allan, joka on kunnon miehenalku, kuten hyvin tunnen, ja rehellinen, ajattelee minun kohdelleen häntä kovasti ja kiittämättömästi. Mutta minä olen vain tehnyt sen, mikä minun on tehtävä. Totta kyllä, että Marie, joka äitinsä tapaan on hyvin kova ja itsepäinen mieleltään, vannoo, ettei hän tahdo kenenkään muun kanssa mennä naimisiin. Mutta pian luonto saa hänet unohtamaan tämän kaiken, erittäinkin kun sellainen oivallinen mies odottaa hänen kättään. Pyytäkää siis Allania myöskin unohtamaan kaikki hänen suhteensa ja kyllin vanhaksi tultuaan valitsemaan jonkun englantilaisen tytön. Olen juhlallisesti vannonut Jumalalle, että hän ei koskaan minun suostumuksellani saa tytärtäni vaimokseen."

"Ystäväni, kirjoitan teille kysyäkseni erästä asiaa, koska luotan teihin enemmän kuin näihin kehnoihin asiamiehiin. Puoli hintaa — vähäinen summa tosin — on minulla vielä saatavana farmistani Jacobus van der Merveltä, joka jää paikalle ja ottaa haltuunsa kaikki meidän maamme. Se tekee sata Englannin puntaa, langeten maksettavaksi vuoden kuluttua tästä päivästä, ja minä lähetän teille valtakirjan mainitun summan vastaanottamista ja kuittaamista varten. Myöskin minulla on saatavaa Brittiläiseltä hallitukseltanne laskun mukaan 253 puntaa vapautetuista orjista, joiden arvo oli ainakin 1,000 puntaa. Tämä paperi myöskin valtuuttaa teidät nostamaan. Mitä tulee korvausvaatimuksiin, jotka sanotulle kirotulle Hallitukselle olen tehnyt sen häviön johdosta, jonka kafferit minulle tuottivat, ei se tahdo hyväksyä niitä, sanoen ranskalaisen Leblanc'in, joka kuului talouteeni, aiheuttaneen hyökkäyksen."

"Ja hyvällä syyllä kylläkin", huomautti isäni.

'Kun olette saanut nämä rahat, jos koskaan saatte, pyydän teitä valitsemaan jonkun turvallisen tilaisuuden lähettääksenne ne minulle, missä tahansa olenkin, minkä epäilemättä lähitulevaisuudessa saatte tietää, vaikka tällä hetkellä toivon tulevani rikkaaksi jälleen enkä tarvitsevani rahaa. Jääkää hyvästi, ja Jumala olkoon kanssanne, kuten toivon hänen olevan minun ja Marien sekä kaikkien muiden trek-buurien kanssa. Kirjeentuoja ennättää vastauksinenne luoksemme ensimmäisellä levähdyspaikallamme.

Henri Marais.'

"No", sanoi isäni huokaisten, "luulen, että minun täytyy ottaa vastaan hänen luottamustehtävänsä, vaikka en tosiaankaan ymmärrä, miksi hän on valinnut 'kirotun englantilaisen', jonka kanssa hän on ankarasti riidellyt, keräämään saataviaan eikä jotakuta omista rakkaista buureistaan. Menen kirjoittamaan hänelle. Allan, katso, että lähetti ja hänen hevosensa saavat jotain syötävää."

Nyökkäsin myöntymykseksi ja menin miehen luo, joka oli yksi niitä, jotka kanssani puolustivat Maraisfonteinia, kunnon veikko, milloin vain ei päässyt lähelle väkijuomia.

"Mynheer Allan", hän sanoi, katsahtaen ympärilleen nähdäkseen, ettei kukaan meitä kuunnellut, "minulla on pieni kirje myöskin teille", ja hän veti laukustaan esiin paperilipun, joka oli ilman osoitetta.

Levitin sen auki kiihkeästi. Sen sisäpuolelle oli kirjoitettu ranskaksi, jotta kukaan buuri ei ymmärtäisi, jos kirje joutuisi hänen käsiinsä:

"Ole reipas ja uskollinen, ja muista minua niinkuin minä sinua. Oi, sydämeni rakastettu, jääös hyvästi, hyvästi!"

Tämä sanoma oli ilman allekirjoitusta. Mutta mitä allekirjoitusta siinä olisi tarvittukaan?

Kirjoitin vastauksen, jonka sisällön saattaa kuvitella, vaikka en sanoja ehdottoman tarkasti muista näin lähemmäs puolen vuosisadan kuluttua. Kummallista kyllä saatan näin pitkän ajan perästä paremmin muistaa sellaista mitä sanoin kuin sellaista, mitä kirjoitin, — kenties siitä syystä, että se, mikä oli kerran kirjoitettu, jätti ajatukseni rauhaan eikä vaivannut sitä enempää. Oikeaan aikaan sitten hottentotti lähti vieden mukanaan isäni kirjeen ja omani, ja tämä oli viimeinen suoranainen liikeyhteys, mikä meillä oli Henri tai Marie Marais'n kanssa enemmän kuin vuoden aikana.

Luulen näiden pitkien kuukausien olleen onnettomimmat mitä koskaan olen viettänyt. Se aika elämästä, joka minulla parhaillaan oli kulumassa, on aina ratkaiseva. Tämä siirtymisaika nuorukaisiästä täyteen ja edesvastuulliseen miehuuteen, mikä Afrikassa yleensä tapahtuu aikaisemmin kuin täällä Englannissa, missä nuoret miehet minusta näyttävät usein pysyvän poikina kahdenkymmenenviiden ikäisiksi. Olosuhteet, joista olen kertonut, tekivät tämän aikaisin kehittymisen erittäinkin minun suhteeni mahdolliseksi, sillä minä, jonka olisi pitänyt olla vain iloinen poika, olin surujen ja huolien painama sekä kypsyyden tunteiden kahlehtima.

En voinut saada Marieta mielestäni. Hänen kuvansa seurasi minua päivin ja öin, erittäinkin öin, jonka tähden nukuin huonosti. Tulin ärtyisäksi, liikatunteelliseksi ja helposti suuttuvaksi. Minä aloin yskiä ja ajatella kuten muutkin, että olin menossa perikatoani kohti. Muistan Hansin kerran kysyneenkin minulta, enkö tahtoisi tulla näyttämään oikeata paikkaa, mihin haluaisin tulla haudatuksi, että saisin olla varma, ettei erehdystä tapahtuisi, kun en enään itse voisi puolestani puhua. Tällaisessa tapauksessa potkaisin Hansia, joka on yksi niitä harvoja alkuasukkaita, joihin olen koskenut. Tosiasia oli se, ettei minulla ollut vähintäkään tarkoitusta tulla haudatuksi. Minä halusin elää ja naida Marien enkä kuolla ja joutua Hansin kuopattavaksi. En kuitenkaan nähnyt mitään mahdollisuutta päästä Marien kanssa naimisiin tai edes nähdä häntä jälleen, ja sentähden tunsin itseni alakuloiseksi.

Tietysti meille aika ajoittain saapui tietoja trek-buureista, mutta ne olivat erittäin sekavia. Heitä oli niin monia ryhmiä. Heidän seikkailujaan oli niin vaikea seurata ja, tahtoisin lisätä, usein niin peloittavaa. Vain harvat heistä osasivat kirjoittaa. Luotettavat tiedot olivat kovin niukkoja, välimatkat kovin pitkiä. Joka tapauksessa emme kuulleet mitään Marais'n joukkueesta paitsi huhua, että he olivat tulleet Rustenberg nimiseen seutuun nykyisessä Transvaalissa, ja sieltä Delagoalahtea kohti tuntemattomalle lakeudelle, minne he olivat häipyneet. Marielta itseltään ei saapunut mitään kirjettä, mikä osoitti minulle kyllin selvästi, ettei hän ollut saanut tilaisuutta sen lähettämiseen.

Huomatessaan masentuneen tilani isäni ehdotti parannuskeinona, että menisin Kapkaupungin jumaluusopilliseen korkeakouluun valmistuakseni papiksivihkimistä varten. Mutta kirkko elämänurana ei minua miellyttänyt, kenties siitä syystä, etten tuntenut voivani koskaan olla tarpeeksi hyvä, kenties myöskin siitä syystä, että tiesin minulle pappismiehenä olevan mahdotonta saada tilaisuutta matkustaa pohjoiseen, kun kutsumukseni saapuisi, sillä aina uskoin, että tämä kutsumus saapuisi.

Isäni, joka toivoi minun kuulevan toisenlaista kutsumusta, joutui kanssani riitaan tästä asiasta. Hän halusi vakavasti, että seuraisin tätä elämänuraa, jota hän kaunisteli, eikä tietystikään nähnyt muuta avoinna minulle enempää kuin minä itsekään. Tietysti hän oli tavallaan oikeassa huomatessaan, että loppujen lopuksi en löytäisi mitään, jollei suurta kilpametsästystä ja kafferien kanssa taistelemista voi nimittää elämänuraksi. En tiedä varmasti. Kuitenkin, niin vähäpätöinen juttu kuin se lieneekin, sanon nyt, kun olen menossa kohti elämäni loppua, että olen iloinen, etten seurannut mitään muuta. Se on sopinut minulle. Se oli se vähäpätöinen aukko maailman hommissa, jota täyttämään minut oli määrätty, jonka ainoat lahjat olivat mainio taito ylöspäin ampumisessa ja tavallisempi taito tehdä huomioita, johon sekaantui hiukan harjaantumatonta filosofiaa.

Niin kumminkin kävivät todistelumme kirkosta keskusteltaessa, — sillä, kuten kuvitella saattaa, niiden aikana minä paljastin jonkun verran vääräoppineisuutta, erittäinkin mitä tulee menettelytapoihimme kafferien kristinuskoon käännyttämisessä, — että olin erittäin kiitollinen, kun tapahtui käänne, joka saattoi minut pois kotoa. Kertomus Maraisfonteinin puolustamisestani oli levinnyt kauaksi, ja samoin ampumataidostani, erittäinkin Hanhirotkossa, vielä kauemmaksi. Lopputulos oli se, että ne, joilla oli valta, komensivat minut palvelemaan yhdessä niistä yhtämittaisista rajasodista, joka oli kaffereja vastaan käynnissä, ja heti antoivat minulle tehtävän jonkinlaisena rajajoukko-luutnanttina.

Nyt tietysti tämän omituisen sodan tapahtumilla ei ole mitään tekemistä kertomani tarinan kanssa, niin että en edes yritä kosketellakaan niitä. Palvelin siinä vuoden ajan, kohdaten paljon seikkailuja, pari kolme menestystä ja useita pettymyksiä. Kerran haavoituin lievästi, kahdesti nipin näpin pelastin henkeni. Kerran minua moitittiin ajattelemattomasta uhkarohkeudesta ja muutamien miesten menettämisestä. Kaksi kertaa minua ylistettiin niin sanotuista urotöistä, sellaisista kuin haavoittuneen toverin tuominen turvaan kuumassa kivääritulessa tai assegaitten lennellessä, ja tunkeutuminen yön aikaan melkein yksin päällikön varustukseen hänet ampumaan.

Vihdoin tämä sota päättyi tuloksettomaan rauhaan ja minun joukkoni hajoitettiin. Minä palasin kotiin, en enään poikasena, vaan miehenä, jolla oli mitä monipuolisin kokemus ja melkein ainoanlaatuinen kafferien, heidän kielensä, historiansa ja ajatus- sekä toimintatapojensa tuntemus. Myöskin olin tullut tuntemaan suuren joukon englantilaisia upseereja, ja heiltä sain tietää paljon sellaista, jonka oppimiseen en ennemmin ollut saanut mitään tilaisuutta, erittäinkin toivoakseni englantilaisten herrasmiesten aatteet ja esikuvat.

En ollut Lähetysasemalla ollut kolmea viikkoa enempää, — pitkä aika kylläkin minulle, joka aloin ikävystyä työttömyyteen ja toimettomuuteen — kun se kutsumus, jota olin odottanut, vihdoin tuli.

Eräänä päivänä eräs smous — siten nimitetään alhaisrotuista valkoista miestä, usein juutalaista, joka matkustaa ympäri, tehden kauppaa yksinkertaisten buurien ja kafferien kanssa sekä pettäen heitä, jos voi — tuli käymään asemalla rattaat täynnä tavaroita. Olin aikeissa lähettää hänet pois, koska en tuntenut mitään mielenkiintoa moiseen säätyyn, kun hän kysyi minulta, oliko nimeni Allan Quatermain. Sanoin "kyllä", jonka jälkeen hän vastasi, että hänellä oli kirje minulle, ja veti esiin purjekankaaseen kiedotun paketin. Kysyin, mistä hän sen oli saanut, ja hän vastasi saaneensa sen eräältä mieheltä, jonka hän oli tavannut Port Elisabethissa, eräältä itärannikon kauppiaalta, joka kuultuaan hänen tulevan Cradockin piiriin uskoi hänelle kirjeen. Mies kertoi hänelle sen olevan tärkeän, ja että minä palkitsisin hänet hyvin, jos se jätettäisiin vahingoittumattomana.

Kun juutalainen puhui (luulen hänen olleen juutalaisen), avasin purjevaatteen. Sen sisällä oli palanen liinakangasta, joka oli öljytty vedenpitäväksi, ja johon oli jollain punaisella värillä kirjoitettu minun tai isäni osoite. Tämänkin aukaisin, ei tosin ilman vaikeutta, sillä se oli huolellisesti ommeltu, ja löysin sen sisältä kirjelipun, joka myöskin oli Marien käsialalla, osoitettu minulle tai isälleni.

Suuri taivas! Kuinka jyskyttikään sydämeni tämän nähdessäni! Käskien Hansin pitää huolta smous'in viihtymisestä ja antaa hänelle ruokaa menin huoneeseeni ja luin siellä kirjeen, joka kuului seuraavasti:

'Rakas Allan! — En tiedä, ovatko muut aikaisemmin kirjoittamani kirjeet saapuneet käsiisi tai saapuuko tämäkään. Kuitenkin lähetän sen umpimähkään erään vaeltavan sekarotuisen portugalilaisen mukana, joka on menossa Delagoa lahdelle päin, mikä on nykyisestä paikastani luullakseni noin viidenkymmenen mailin päässä, lähellä Krokodiilijokea. Isäni on tämän paikan nimittänyt Maraisfontein'iksi vanhan kotimme mukaan. Jos nuo kirjeeni ovat joutuneet haltuusi, olet saanut tietää niistä kauheita asioita, joita matkallamme olemme kokeneet: kafferien hyökkäykset Zoutansbergin seudulla, jossa yksi joukkueistamme kokonaan tuhoutui, ja niin edespäin. Jollet ole niitä saanut, täytyy tämän jutun odottaa, sillä se on liian pitkä nyt kerrottavaksi, ja sitäpaitsi minulla on ainoastaan vähän paperia eikä paljon kynästäkään tietoa. Riittänee kun sanon, että me noin kolmekymmentäviisi henkeä, miehiä, naisia ja lapsia käsittävänä joukkona lähdimme alkupuolella kesää, kun ruoho alkoi kasvaa, Lydenburgin seudulta — kauhea matka yli vuorten ja tulvillaan olevien jokien. Monien pysähdysten jälkeen — jotka toisinaan kestivät kuukausia — saavuimme tälle paikalle noin kahdeksan viikkoa sitten, sillä kirjoitan tätä sinulle kesäkuun alkupuolella, jos olemme oikein pitäneet laskua ajasta, josta en kyllä ole aivan varma. — Tämä on kaunis paikka katsella, tasaisella maalla, jossa on laajoja suuria puita kasvavia kenttiä, ja se sijaitsee noin kahden mailin päässä suuresta Krokodiilijoesta. Tänne, hyvän veden lähettyville, isäni ja Hernan Pereira, joka nyt häntä joka asiassa ohjailee, päättivät asettua, vaikka jotkut toiset tahtoivat työntäytyä lähemmäksi Delagoa-lahtea. Siitä syntyi suuri kinastus, mutta lopulta isäni, tai pikemminkin Hernan, sai tahtonsa perille, kun härät olivat lopen väsyneet ja monet olivat jo kuolleet myrkyllisten tsetse-nimisten kärpästen pistoksista. Sitten jaoimme maan, jota täällä on riittävästi sadoille, ja aloimme rakentaa karkeita asuinrakennuksia.

Sitten tuli huolien aika. Kafferit varastivat useimmat hevosistamme, vaikka ne eivät kyllä ole uskaltaneet hyökätä kimppuumme, ja kahta Hernanille kuuluvaa lukuunottamatta muut kuolivat sairaudesta, viimeinen eilen. Härät ovat myöskin kaikki kuolleet tsetse-kärpästen puremiin tai muihin tauteihin. Mutta pahinta on, että tämä maa niin terveelliseltä kuin se näyttääkin, on kuumetaudin myrkyttämä, joka luullakseni nousee joesta sumun mukana. Kolmestakymmenestä viidestä hengestä on jo kymmenen kuollut, useampia on sairaana. Kuitenkin isäni ja minä sekä serkkuni Pereira olemme Jumalan avulla pysyneet aivan terveinä. Mutta vaikka olemmekin aivan virkeitä, en voi sanoa, kunka kauan sitä kestää. Onneksi meillä on runsaasti ampumavaroja ja paikka on sakeanaan riistaa, niin että terveenä olevat miehet voivat ampua kaiken tarvitsemamme ravinnon, ja me naiset olemme tehneet suuren joukon varastoja suolaamalla lihaa ja kuivaamalla sitä auringossa. Tällä hetkellä emme pitkään aikaan tule näkemään nälkää, vaikka riistan saanti loppuisikin.

Mutta, rakas Allan, jollei apua saavu, luulen meistä joka ainoan kuolevan, sillä Jumala yksin tuntee kärsimämme surkeudet ja sen kauhean sairauden ja kuoleman näyn, joka meitä ympäröi. Tällä hetkellä lepää vieressäni pieni tyttö, joka on kuumeeseen kuolemaisillaan.

Oi, Allan, jos voit meitä auttaa, tee se! Sairautemme tähden meidän on mahdoton päästä Delagoa-lahdelle, ja jos pääsisimmekin, ei meillä ole rahaa, millä ostaa mitään siellä, sillä kaikki omaisuutemme oli lastattuna yhteen vaunuun, joka hukkui tulvivaan jokeen. Se oli suuri summa, sillä se sisälsi Hernanin suuren omaisuuden, jonka hän kullassa toi mukanaan Kap-kaupungista. Me emme myöskään voi liikkua muualle, sillä meillä ei ole karjaa eikä hevosia. Me olemme koettaneet Delagoa-lahden seuduilta, missä niitä on myytävänä, saada ostaa niitä velaksi. Mutta serkkuni Hernanin sukulaiset, joista hänen oli tapana niin paljon puhua, ovat kuolleet tai muuttaneet pois, eikä kukaan tahdo meihin luottaa. Naapureinamme olevien kaffereiden kanssa, joilla on runsaasti karjaa, olemme riidelleet siitä asti kun serkkuni ja jotkut muut buurit — onnettomasti kyllä — yrittivät ottaa joitakin heidän eläimistään maksutta. Siten olemme aivan avuttomia ja voimme vain odottaa kuolemaa.

Allan, isäni sanoo pyytäneensä sinun isääsi keräämään jotkut rahasummat, jotka hän on saamassa. Jos sinulle tai muulle ystävälle olisi mahdollista tulla tämä raha mukanasi laivalla Delagoaan, luulen, että se tekisi meille mahdolliseksi ostaa muutamia härkiä, jotka riittäisivät muutamien vaunujen vetämiseen. Sitten me kenties vaeltaisimme takaisin ja tapaisimme luullaksemme sen buurijoukon, joka on kulkenut Quathlamba-vuorien yli Natal'iin. Tai kenties me pääsisimme lahdelle ja löytäisimme laivan, joka kuljettaisi meidät jonnekin tästä kauheasta paikasta. Jos voisit tulla, opastaisivat alkuasukkaat sinut tänne, missä olemme.

Mutta on liian paljon toivoa, että sinä tulet, tai jos tulet, että löydät meidät vielä hengissä.

Allan, rakkaimpani, minulla on vielä eräs asia sinulle sanottavana, vaikka minun on sanottava se lyhyesti, sillä paperi on melkein lopussa. En tiedä, — otaksun, että olet elossa ja terveenä — pidätkö vielä minusta, joka jätin sinut niin kauan sitten, mutta minun sydämeni on sama kuin se oli silloin, ja jollaisena lupasin sen pysyvän, — sinun omasi. Tietysti Hernan on ahdistanut minua menemään kanssaan naimisiin, ja isäni on sitä toivonut. Mutta minä olen aina vastannut kieltävästi, ja nyt kurjuudessamme ei avioliitosta tällä hetkellä ole ollut mitään puhetta, mikä on ainoa hyvä asia, mikä minulle on tapahtunut. Ja, Allan, ennen pitkää olen täysi-ikäinen, jos elän. Kuitenkaan en uskalla vaatia sinua kauemmin ajattelemaan avioliittoa kanssani, kun kenties jo olet naimisissa jonkun toisen kanssa, erittäinkin kun nyt minä ja me kaikki muutkaan emme ole parempia kuin vaeltavia kerjäläisiä. Kuitenkin olen katsonut oikeaksi kertoa sinulle nämä asiat, jotka varmaan haluat tietää.

Oi, miksi Jumala johtikaan isäni mieleen ajatuksen jättää Kap-maan vain siitä syystä, että hän vihasi brittiläistä hallitusta ja että Hernan Pereira sekä muut häntä kehoittivat? Minä en tiedä, mutta hän on, mies parka, kylliksi suruissaan nyt. On säälittävää nähdä häntä. Luulen, että hän, jos tätä jatkuu, tulee hulluksi.

Paperi on lopussa ja lähetti on lähdössä. Sairas lapsi on juuri kuolemaisillaan ja minun täytyy valvoa hänen luonaan. Ihmettelen mahtaneeko tämä kirje koskaan joutua käsiisi. Lähetän sen mukana sen vähäisen rahan, joka minulla on maksaaksesi sen lunastuksen — noin neljä englannin puntaa. Jollet voi tulla tai lähettää muita, rukoile ainakin puolestamme. Uneksin sinusta öisin ja ajattelen sinua päivisin, sillä en sanoin voi kertoa, kuinka suuresti sinua rakastan.

Elämässä ja kuolemassa olen

Sinun Mariesi."

Sellainen oli tämä kauhea kirje. Minulla on se vielä tallella. Se lepää edessäni, nuo rypistyneet paperilehdet, joita peittää pehmeä kirjoitus, jonka siellä täällä kyyneltäplät tahraavat, muutamat niistä Marien kyyneliä, joka oli kirjoittanut, muutamat minun kyyneleitäni, joka sitä luin. Ihmettelen, onko olemassa surullisempaa muistomerkkiä trek-buurien julmista kärsimyksistä, erittäinkin niiden, jotka suuntasivat kulkunsa Delagoan ympärillä olevia myrkyllisiä lakeuksia kohti, kuten teki tämä Marais'n retkikunta ja Triechardin komennuksessa olevat. Parempi, että monien maanmiestensä tavoin olisivat kertakaikkiaan tuhoutuneet Umzilikazin ja muiden villiasukkaiden nuolista kuin kestäneet näitä kuumeen ja nälänhädän riuduttavia tuskia.

Kun lopetin lukemiseni, tuli kotia isäni, joka oli ollut erään lähetyssaarnaaja-kafferin luona, ja minä menin häntä arkihuoneeseen tapaamaan.

"Mitä, Allan, mikä sinun on?" hän kysyi huomatessaan kyyneltyneet kasvoni.

Annoin hänelle kirjeen, sillä en voinut puhua, ja vaivoin hän sai siitä selvän.

"Laupias Jumala, miten peloittavia uutisia!" hän sanoi lopetettuaan. "Nuo ihmisraukat! Onnettomat, harhaanjohdetut ihmiset! Mitä voisimme heidän hyväkseen tehdä?"

"Tiedän yhden asian, jonka voimme tehdä, isä, tai ainakin koettaa tehdä. Minä voin yrittää päästä heidän luokseen."

"Oletko hullu?" hän kysyi. "Kuinka on sinulle, yhdelle miehelle, mahdollista päästä Delagoaan, ostaa karjaa ja pelastaa nämä ihmiset, jotka nyt ovat luultavasti kaikki kuolleet?"

"Kaksi ensimmäistä asiaa on kylläkin mahdollista, isä. Joku laiva vie minut Delagoaan. Sinulla on Marais'n rahat ja minulla on ne viisi sataa puntaa, jotka vanha tätini Englannista jätti minulle viime vuonna. Kiitos taivaan! Koska juuri silloin olin pois komennettuna, ovat ne vieläkin koskemattomina Port Elisabethissa. Se tekee noin kahdeksan sataa puntaa yhteensä, jolla voisi ostaa suuren joukon karjaa ja muutakin. Mitä kolmanteen seikkaan tulee, ei se ole meidän päätettävissämme, tokko on? Saattaa olla, ettemme voi heitä pelastaa, saattaa olla, että he ovat kuolleet. Minä voin kuitenkin mennä katsomaan."

"Mutta, Allan, Allan, sinä olet ainoa poikani, ja jos sinä menet, on mahdollista, etten enään koskaan sinua näe."

"Olen läpäissyt muutamia vaaroja äskettäin, isä, ja olen edelleenkin elossa ja terveenä. Sitäpaitsi, jos Marie on kuollut" — pysähdyin, jatkaen sitten intohimoisesti — "älä koeta estää minua, sillä sanon sinulle, isä, etten tahdo itselleni asetettavan esteitä. Ajattele tämän kirjeen sanoja ja mikä häpeämätön koira olisin, jos istuisin täällä levollisena, kun Marie on siellä kuolemaisillaan. Olisitko sinä tehnyt niin, jos Marie olisi ollut äitini?"

"En", vastasi vanha herra, "niin en olisi tehnyt. Mene, ja olkoon Jumala kanssasi, Allan, ja minun kanssani myös, sillä en koskaan odota sinua näkeväni jälleen." Ja hän käänsi päänsä sivulle hetkiseksi.

Sitten palasimme asioihin. Smous kutsuttiin paikalle ja häneltä tiedusteltiin laivaa, joka oli kirjeen tuonut Delagoasta. Kävi ilmi, että se oli englantilaisten omistama priki, joka tunnettiin nimellä "Seitsemän tähteä", ja että sen kapteeni, muuan Richardson, lupasi purjehtia takaisin Delagoaan seuraavana päivänä, eli kolmantena heinäkuuta, toisin sanoen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua.

Kaksikymmentäneljä tuntia! Ja Port Elisabeth oli sadan kahdeksantoista mailin päässä, ja "Seitsemän tähteä" saattaisi lähteä aikaisemmin, jos se olisi täydentänyt lastinsa ja tuuli sekä sää olisivat suotuisat. Sitä paitsi, jos se lähtisi, saattaisi kulua viikkoja ja kuukausia, ennenkuin joku toinen laiva purjehtisi Delagoaan päin, sillä siihen aikaan siellä ei tietenkään ollut mitään postilaivoja.

Silmäilin kelloani. Se oli neljä iltapäivällä, ja erään kalenterin mukaan, jossa oli lähtöajat Port Elisabethista ja muista etelä-afrikkalaisista satamista, ei näyttänyt luultavalta, että "Seitsemän tähteä" purjehtisi ennenkuin noin kahdeksan aikaan aamulla. Satakaksikymmentä mailia kuljettava neljässätoista tunnissa läpi aution seudun, jossa oli muutamia kukkuloita! No, toiselta puolen tiet olivat varsin hyvät ja kuivat, eikä mitään tulvivia jokia matkan varrella, vaikkakin yhden yli oli uitava, ja sitäpaitsi oli täysikuu. Sen saattoi pelotta tehdä, ja nyt minä tosiaankin olin iloinen, ettei Hernan Pereira ollut tammaani voittanut ampumakilpailussa.

Huusin Hansia, joka kuljeskeli edestakaisin talon ulkopuolella, ja sanoin rauhallisesti:

"Ratsastan Port Elisabeth'iin ja minun on oltava siellä kello kahdeksan huomenaamulla."

"Allemachte!" huudahti Hans, joka oli kulkenut tämän matkan useita kertoja.

"Sinä tulet kanssani ja Port Elisabethista edelleen Delagoaan. Satuloi tamma ja Kimo, ja pistä riimu raudikon päähän sekä taluta sitä mukanasi varalta. Anna niille kaikille rehua, mutta ei vettä. Lähdemme puolen tunnin kuluttua." Sitten lisäsin muita määräyksiä pyssyistä, jotka oli otettava mukaan, satulalaukuista, vaatteista, peitteistä ja muista yksityisseikoista sekä kehoitin häntä puuhassaan pitämään kiirettä.

Hans ei koskaan siekaillut. Hän oli ollut kanssani äsken sotaretkellä ollessani ja oli tottunut äkkinäisiin määräyksiin. Sitäpaitsi luulen, että, jos olisin kertonut hänelle aikovani ratsastaa kuuhun, niin hän tavallista "Allemachte" huudahdusta lukuunottamatta ei olisi tehnyt mitään vastaväitteitä sinne seuraamisen suhteen.

Seuraavan puolen tunnin aikana oli minulla puuhaa. Henri Marais'n rahat oli otettava esiin vahvasta rasiasta ja sovitettava pukinnahkaiseen vyöhön, jonka olin vyölleni sitonut. Isäni oli kirjoitettava kirje Port Elisabethin pankin johtajalle, mikä todentaisi minut sen summan omistajaksi, joka sinne nimelleni oli talletettu. Oli aterioitava ja valmistettava jonkun verran evästä meitä varten matkalle. Hevosten kengät oli tarkastettava, ja muutamia vaatekappaleita sullottava satulalaukkuihin. Tietysti otimme muutakin, jonka nyt olen unohtanut. Kolmenkymmenenviiden minuutin kuluttua pitkä, laiha tamma seisoi oven edustalla. Sen takana oli Hans, pitkä kurjen sulka hatussaan istuen oriin selässä ja taluttaen nelivuotiasta raudikkoa, jonka olin ostanut varsana yhdessä tamman kanssa. Syötettynä varsasta pitäen kauralla se oli erittäin terve ja hyvärakenteinen hevonen, vaikka ei riittänytkään emolleen juoksussa.

Ohimennessä vanha isäraukkani, joka oli aivan tyrmistynyt tämän jutun nopeudesta ja pikaisuudesta, syleili minua.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas poikani", hän sanoi. "Minulla on ollut vähän aikaa ajatella, mutta rukoilen, että kaikki käy parhaiten ja että me vielä maailmassa tapaamme toisemme. Mutta jollei, muista, mitä sinulle olen opettanut, ja jos minä elän sinun jälkeesi, minä puolestani muistan, että kuolit koettaessasi täyttää velvollisuutesi. Oi, mitä huolia on Henri Marais'n sokea mielettömyys tuottanut meille kaikille! No, varoitinhan hänelle niin käyvän. Hyvästi, rakas poikani, hyvästi. Rukoukseni seuraavat sinua, ja muuten —. No, minä olen vanha, ja mitä tekee, jos harmaat hiukseni surusta joutuvat hautaan?"

Suutelin häntä ja tuskallisin sydämin hyppäsin satulaan. Viittä minuuttia myöhemmin lähetysasema oli kadonnut näkyvistä.

* * * * *

Kolmetoista ja puoli tuntia myöhemmin minä ohjasin hevoseni Port Elisabethin rantalaiturille aivan juuri parhaaseen aikaan tavatakseni kapteeni Richardsonin, kun hän aikoi astua veneeseensä ja soutaa "Seitsemän tähteä" laivaa kohti, jossa purjeet jo oli nostettu. Niin hyvin kuin väsyksissä ollen saatoin selitin hänelle asiat ja suostutin hänet odottamaan jonkun aikaa. Sitten, kiitos Jumalalle tamman nopeudesta — Kimo oli uupuneena jätetty kolmenkymmenen mailin päähän, ja Hans seurasi raudikolla, mutta ei ollut vielä saapunut — vein eläinraukan lähellä olevaan majataloon. Siellä se kaatui maahan ja kuoli. No, se oli tehnyt tehtävänsä, eikä mikään muu hevonen maailmassa olisi saavuttanut tätä laivaa.

Noin tunnin verran myöhemmin saapui Hans raudikkoaan ruoskien, ja lisättäköön tässä, että sekä se että Kimo tointuivat. Tietysti ratsastin niillä monet vuodet, kunnes ne olivat aivan vanhoja. Syötyäni tai koetettuani syödä jonkunverran ja levättyäni hetkisen menin pankkiin ja onnistuin selittämään asiani johtajalle, niin että joittenkin vaikeuksien jälkeen — sillä kultaa ei ollut erittäin runsaasti Port Elisabethissa — sain kolme sataa puntaa kultarahoina. Kahdesta jälelläolevasta sadasta hän antoi minulle maksuosoituksen eräälle asiamiehelleen Delagoassa, sekä suosituskirjeen hänelle ja portugalilaiselle kuvernöörille, joka, kuten selvisi, oli velassa heidän liikkeelleen. Lähemmin ajateltuani kuitenkin, vaikka pidin kirjeet, palautin hänelle maksuosoituksen ja kulutin kaksisataa puntaa ostamalla suuren joukon erilaisia esineitä, en ryhdy niitä luettelemaan, — joiden tiesin olevan hyödyksi kauppatarkoituksissa itärannikon kafferien keskuudessa. Minä todellakin suoraan sanoen puhdistin tyhjiksi Port Elisabeth'in varastot, ja minulla tuskin oli aikaa, Hansin ja kauppamiesten auttamana, sulloa ja laivata tavarat ennenkuin "Seitsemän tähteä" lähti merelle.

Kaksikymmentäneljä tuntia sen jälkeen kuin olimme jättäneet lähetysaseman, Hans ja minä näimme Port Elisabeth'in takanamme häipyvän etäisyyteen ja edessämme myrskyävän ulapan.

VIII Luku.

TAISTELU KUOLEMASTA.

Kaiken muun kävi hyvin tällä matkalla paitsi minun henkilökohtaisesti. En ole ollut valtamerellä sitten kuin lapsena ja, koska en luonnollisesti ole mikään hyvä purjehtija, sairastuin kovasti, kun päivän toisensa perästä purjehdimme merta, joka kävi yhä aaltoilevammaksi. Myöskin, terveydestäni huolimatta, oli kauhea ratsastus uuvuttanut minut. Näihin fyysillisiin epämukavuuksiin tuli lisäksi kiduttava sielun tuska, jonka jokainen, jolla on mielikuvitusta, voi itsekseen kuvitella. Oli todellakin hetkiä, jolloin toivoin, että "Seitsemän tähteä" vaipuisi keula edellä syvyyden pohjaan ja tekisi lopun minusta ja surkeudestani.

Kuitenkin, mitä tulee näiden tuskien ruumiilliseen puoleen, olivat luullakseni palvelijani Hansin tuskat vielä suuremmat, hän kun ei tosiaankaan koskaan ennen ollut jalallaankaan astunut laivaan. Kenties se oli onneksi, sillä jos hän olisi tuntenut valtameren kauhut, olisi hän varmasti, huolimatta suuresta rakkaudestaan minuun, tavalla tai toisella jättänyt minut yksin matkustamaan "Seitsemässä tähdessä". Siellä hän makasi pienen hyttini lattialla, vierien edestakaisin prikin vahvasti heiluessa, kauhun jähmetyttämänä. Hän oli vakuutettu, että me uppoaisimme ja kauhean merisairauden väliaikoina lausui surkeita valituksia hollannin, englannin ja erilaisten alkuasukkaiden kielillä, sekoittaen joukkoon mitä alkeellisimpia ja realistisimpia kirouksia ja rukouksia.

Ensimäisten kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hän kovasti nyyhkyttäen ilmoitti minulle, että viimeinen pala hänen sisälmyksistään oli juuri hänestä lähtenyt ja että hän nyt oli aivan ontto "kuin kurpitsa". Myöskin hän selitti, että kaikki nämä paholaiset olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, koska hän oli ollut kyllin hullu luopuakseen kansansa uskonnosta — ihmettelen, mikä se oli — ja antaakseen isäni hänet "pestä valkoiseksi", se on, kastaa.

Minä vastasin hänelle, että koska hän oli tullut valkoiseksi sen sijaan että olisi pysynyt keltaisena, kehoitin häntä pysymään sellaisena, koska todennäköisesti hottentottijumalat eivät tahtoneet olla missään tekemisissä sellaisen kanssa, joka heidät oli hyljännyt. Sen johdosta hän väänsi naamansa niin kauheaksi, että minun kesken omia tuskiani täytyi nauraa hänelle, päästi pitkän ulvonnan ja kävi sitten niin hiljaiseksi, että luulin hänen kuolleen. Mutta merimies, joka toi minulle ruokaa, vakuutti minulle, ettei niin ollut ja sitoi hänet lujasti makuulavitsaan kiinni käsistä ja jaloista estääkseen häntä heittelehtiessään menemästä kappaleiksi.

Seuraavana aamuna Hansille annettiin annos viinaa, joka hänet, kun hänen vatsansa oli aivan tyhjä, laittoi aivan juovuksiin, niin että hän tästä lähtien alkoi nähdä asiat paljon hauskemmassa valossa. Erittäinkin oli asianlaita silloin niin, kun "viinalääkkeen" aika tuli. Hans, useimpien muiden hottentottien tavoin, piti väkijuomista ja olisi uhrannut paljon saadakseen niitä, isäni jyrkästä halveksumisesta huolimatta.

Neljäntenä päivänä luullakseni vihdoinkin hinasimme itsemme yli Port Natalin tasaisen särkän ja saimme hetkisen nauttia rauhaa sen paikan turvissa tässä kauniissa lahdessa, jonka rantamilla nykyinen Durban'in kaupunki sijaitsee. Silloin se oli surkea paikka, jossa oli vain muutamia hirsimajoja, jotka zulut myöhemmin polttivat, sekä joukko kafferien hökkeleitä. Sillä sellaisilla valkoisilla miehillä, jotka siellä asuivat, oli enimmäkseen alkuasukkaita seuralaisina ja, lisättäköön vielä, vaimoina alkuasukkaita.

Me vietimme muutamia päiviä tällä Durbanin uutisasutuksella, missä kapteeni Richardsonin oli purettava jonkunverran lastia englantilaisille uutisasukkaille, joista yksi tai kaksi oli ryhtynyt kaupantekoon alkuasukkaiden ja muuttaneiden buurijoukkojen kanssa, jotka ylämaasta johtavaa tietä olivat alkaneet tunkeutua heidän alueelleen. Nämä päivät vietin rannikolla, — vaikka en sallinut Hansin seurata mukanani peläten hänen karkaavan —, kuluttaen aikaani hankkimalla kaikki mahdolliset tiedot asioiden tilasta, erittäinkin mitä zuluihin tulee, joiden kanssa jo hyvin aikaisin jouduin läheiseen tuttavuuteen. Tarpeetonta on sanoa, että sekä alkuasukkailta että valkoisilta tiedustin, tiesivätkö he mitään Marais'n joukkueen kohtalosta, mutta kukaan ei näyttänyt edes kuulleenkaan heistä. Yhden asian kuitenkin sain tietää, että ystäväni Pieter Retief suuren seurueen kanssa oli kulkenut Quathlamba vuorien yli, jotka me tunnemme nimellä Drakensberg, ja astunut Natalin alueelle. Tänne he päättivät asettua, jos he saisivat siihen luvan zulujen kuninkaalta, Dingaan'ilta, tuolta villien valtiaalta, joka sotajoukkoineen näytti pitävän jokaista pelon vallassa.

Kolmantena aamuna suureksi helpoituksekseni — sillä minua peloitti, että jäisimme sinne lepäämään — "Seitsemän tähteä" purjehti suotuisan tuulen vallitessa. Kolmea päivää myöhemmin saavuimme Delagoan satamaan. Huolimatta matalasta ankkuroimispaikasta se on kaakkois-Afrikan parhaita luonnon satamia, mutta nyt jo englantilaisilta menetetty.

Kuutta tuntia myöhemmin ankkuroimme vastapäätä erästä hietasärkkää, jolla sijaitsi luhistunut linnoitus ja kehno asutus, tunnettu nimellä Lorenzo Marquez, missä portugalilaiset pitivät muutamia sotilaita, useimmat niistä värillisiä. Pääsin huolistani tullin suhteen, jos sitä sellaiseksi voi nimittää. Riittää kun sanon, että onnistuin saamaan maihin tavarani, joista maksettava tulli oli ilmeisesti tavattoman suuri. Tämän sain aikaan jakamalla kaksikymmentäviisi sovereignia eri virkailijoiden kesken, alkaen virkaatekevästä kuvernööristä ja lopettaen juopuneeseen mustaan nuohoojaan, joka istui jonkinlaisessa vahtikojussa rantaäyräällä.

Aikaisin seuraavana aamuna "Seitsemän tähteä" purjehti edelleen, koska oli syntynyt hieman eripuraisuutta viranomaisten kanssa, jotka uhkasivat sen pidättää — en muista, mistä syystä. Sen päämääränä olivat itä-Afrikan satamat ja, luullakseni, Madagaskar, jossa oli tilaisuus tuottavaan kaupankäyntiin karjalla ja orjilla. Kapteeni Richardson sanoi olevansa jälleen Lorenzo Marquez'issa noin kahden tai kolmen kuukauden kuluttua, tai sitten hän ei tulisi ollenkaan. Todellisuudessa jälkimäinen otaksuma kävi toteen, sillä "Seitsemän tähteä" tuhoutui jollekin särkälle lähellä rannikkoa, sen miehistön ainoastaan pelastuessa Mombasaan kestettyään suuria vaivoja.

No, se oli pelastanut matkani, sillä kuulin myöhemmin, ettei mikään muu laiva poikennut lahdelle kokonaiseen vuoteen siitä päivästä lukien, kun se jätti sen. Jos siis en olisi saavuttanut laivaa Port Elisabethissa, en olisi ollenkaan päässyt, paitsi tietystikin maitse. Se taasen olisi parhaassa tapauksessa vienyt kuukausia ja oli sitäpaitsi matka, jota ei kukaan mies voisi tehdä yksin.

Nyt palaan takaisin kertomukseeni.

Lorenzo Marquez'issa ei ollut ainoatakaan majataloa. Erään alkuasukas- tai sekarotuisen vaimon ystävyyden avulla onnistuin saamaan asunnon rappeutuneessa talossa, joka kuului eräälle kevytmieliselle henkilölle nimeltä Don Jose Ximenes, joka todellisuudessa oli sekarotuinen. Hyvä onni teki minut hänen ystäväkseen. Raittiina ollessaan don Jose kävi kauppaa alkuasukkaiden kanssa, ja oli vuotta aikaisemmin saanut heiltä kahdet hyvät härkävaunut. Luultavasti ne oli varastettu joiltakin vaeltavilta buureilta tai löydetty hyljättyinä heidän saatuaan surmansa tai kuoltuaan kuumeeseen. Nämä vaunut hän oli liiankin kernas myymään pilkkahintaan. Annoin hänelle muistaakseni kaksikymmentä Englannin puntaa vankkureista, ja sitäpaitsi kolmekymmentä puntaa kahdestatoista närästä, jotka hän oli samaan aikaan ostanut kuin vaunutkin. Ne olivat erinomaista afrikkalaista rotua, jotka pitkäaikaisessa toimettomuudessa olivat tulleet lihaviksi ja vahvoiksi.

Tietysti ei kaksitoista härkää riittänyt vetämään kahta vaunua, eipä edes yhtäkään. Sentähden, kuullessani sisämaan alkuasukkailla olevan runsaasti karjaa, annoin heti tietää olevani valmis ostamaan ja maksamaan hyvin peitteissä, vaatteissa, koruissa ja niin edespäin. Tulos oli, että minulla kahden päivän kuluttua oli valittavana neljä- tai viisikymmentä pieniä ja kesyttömiä zululaisia lehmiä. Lisäksi ne olivat kestäviä ja tottuneita tähän maaperään ja sen rasituksiin. Tässä tulivat kaksitoista harjaantunutta eläintäni hyvään tarpeeseen. Asettamalla niistä kuusi kumpaistenkin vaunujen eteen, kaksi edelle, kaksi taemmaksi ja kaksi keskelle, Hans ja minä kykenimme pitämään muut kymmenen, jotka tarvittiin täydentämään valjakko kuusitoistalukuiseksi, jonkinlaisen silmälläpidon alaisina.

Voi taivas, kuinka me työskentelimme sen viikon ajalla, joka kului, ennenkuin minulle kävi mahdolliseksi jättää Lorenzo Marquez. Me korjasimme ja lastasimme vaunuja, ostimme varoja, palkkasimme alkuasukkaita palvelijoiksi — joista minulla oli onni vapauttaa kahdeksan, jotka kuuluivat erääseen zuluheimoon ja halusivat päästä takaisin maahansa, mistä he muutamien buurien mukana olivat vaeltaneet, — niin että luullakseni emme nukkuneet enempää kuin kaksi tai kolme tuntia kahdestakymmenestä neljästä.

Mutta, saatetaan kysyä, mikä oli tarkoitukseni, minne menin ja mitä tiedusteluja olin toimittanut? Vastatakseni ensiksi jälkimäiseen kysymykseen, olin kaikin mahdollisin tavoin tiedustellut, mutta vähäisellä, tai ei minkäänlaisella menestyksellä. Marien kirje oli ilmoittanut, että he olivat leiriytyneet Krokodiilijoen rantamalle, noin viidenkymmenen mailin päähän Delagoa-lahdelta. Kysyin jokaiselta tapaamaltani portugalilaiselta — joita ei kylläkään ollut monta — olivatko he sellaisesta maastasiirtyneiden buurien leiripaikasta kuulleet. Mutta nämä portugalilaiset eivät näyttäneet kuulleen mitään, isäntääni don Jose'ta lukuunottamatta, jolla oli hämärä muisto jostain, mutta mistä, sitä hän ei muistanut.

Asianlaita oli niin, että Lorenzo Marquez'in vähäiset asukkaat olivat niin väkijuomien ja muiden paheiden veltostuttamia kiinnittääkseen mieltään ulkomaailman uutisiin, mikäli ne eivät välittömästi koskeneet heitä. Sitäpaitsi alkuasukkaat, joita he ruoskivat ja sortivat, jos he olivat heidän palveluksessaan, tai taistelivat heidän kanssaan, jos he olivat vapaita, kertoivat heille vähän, ei ainakaan mitään totta, sillä molempien rotujen välillä oli perinnöllinen viha, joka ulottui sukupolvia taaksepäin. Portugalilaisilta hän niinikään ei saanut mitään tietoa.

Sitten käännyin kafferien puoleen, erittäinkin niiden, joilta olin ostanut karjaa. He olivat kuulleet, että jotkut buurit olivat saapuneet Krokodiilijoen rantamille kuukausia sitten, — kuinka monta heitä oli, sitä he eivät voineet sanoa. Mutta tämä seutu oli erään päällikön hallinnossa, joka vihasi heitä ja surmasi jokaisen heidän kansastaan, joka uskalsi sinne. Sentähden he eivät tietäneet mitään varmaa. Lisäksi eräs heistä vakuutti, että muuan nainen, jonka hän oli orjana ostanut ja joka oli puheena olevan seudun läpi kulkenut joitakin viikkoja sitten, oli kertonut hänelle kuullensa näiden buurien kaikkien kuolleen sairauteen. Hän oli lisännyt pitkän matkan päästä nähneensä heidän vaunujensa kuomut, niin että jos he itse olivat kuolleet, "heidän vaununsa olivat vielä elossa".

Pyysin nähdä tätä naista, mutta alkuasukas kieltäytyi tuomasta häntä. Hyvän aikaa suostuteltuani häntä hän viimein tarjoutui myymään hänet minulle, sanoen kyllästyneensä häneen. Ryhdyin miehen kanssa neuvottelemaan ja suostuin vihdoin maksamaan hänestä kolme naulaa kuparilankaa ja kahdeksan yardia sinistä kangasta. Seuraavana aamuna nainen tuotiin luokseni; hän oli erittäin surkean näköinen, leveä- ja litteänenäinen olento, joka tuli jostain Afrikan sisäosista, missä arabialaiset olivat hänet ottaneet vangiksi ja myyneet kädestä käteen. Hänen nimensä, mikäli sen voin ääntää, oli Jeel.

Minun oli varsin vaikeata päästä minkäänlaiseen yhteyteen hänen kanssaan, mutta vihdoin keksin, että eräs äskettäin palkkaamistani kaffereista saattoi jonkunverran ymmärtää hänen kieltään. Sittenkin oli häntä vaikea saada puhumaan, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt valkoista miestä ja ajatteli, että olin ostanut hänet johonkin kauheaan tarkoitukseen. Mutta kun hän huomasi, että häntä kohdeltiin ystävällisesti, avasi hän suunsa, ja kertoi saman jutun, jonka hänen edellinen isäntänsä oli toistanut, ei enempää eikä vähempää. Vihdoin kysyin, saattoiko hän opastaa minut sille paikalle, missä hän oli nähnyt "elävät vaunut".

Hän vastasi: "Kyllä", sillä hän oli monet tiet kulkenut eikä koskaan mitään niistä unohtanut.

Tämä olikin kaikki, mitä halusin naiselta, joka muuten lopulta antoi minulle hyvän joukon huolta. Se raukka ei nähtävästi koskaan ollut kokenut ystävällisyyttä, ja hänen kiitollisuutensa siitä vähästä, mitä häntä kohtaan osoitin, oli niin sydämellinen, että se kävi vastenmieliseksi. Hän seurasi minua melkein kaikkialle, koettaen omalla tavallaan palvella minua, ja yrittipä hän vielä tarttua ruokaani ja pureksia sen ennenkuin minä pistin sen suuhuni — tietenkin säästääkseen minulta vaivan. Lopulta naitin hänet — hiukan vastoin hänen tahtoaan, pelkään, eräälle palkkaamalleni kafferille, josta tuli hänelle hyvä aviomies, vaikkakin hän miehen erottua palveluksestani tahtoi jättää hänet ja seurata minua.

Vihdoin me tämän naisen, Jeel'in, opastuksella lähdimme liikkeelle. Matkaa oli vain viisikymmentä mailia, jonka hyvä hevonen kunnollisella tiellä suorittaisi kahdeksassa tunnissa tai vähemmässäkin. Mutta meillä ei ollut hevosia, eikä ollut liioin mitään tietä — ei muuta kuin sieniä, pensaita ja rosoisia kukkuloita. Harjaantumattoman karjamme kanssa kesti kolme päivää matkamme ensimmäiset kaksitoista mailia, vaikka se sen jälkeen sujuikin paremmin.

Saattaa kysyä, miksi en lähettänyt ketään edellä. Kenet olisin voinut lähettää, kun kukaan ei tuntenut tietä, Jeel'ia lukuunottamatta, josta en uskaltanut erota, peläten etten enää häntä näkisi? Sitäpaitsi, mikä hyöty siitä olisi ollut, kun lähetit eivät kuitenkaan olisi kyenneet auttamaan? Jos jokainen leiripaikalla oli kuollut, kuten huhu kertoi — no, silloin he olivat kuolleet. Ja jos he elivät, saattoi toivoa, että he eläisivät jonkunverran kauemmin. En myöskään uskaltanut lähteä oppaani kanssa enkä myöskään jättää jälelläolevia vaunuja kulkemaan hänen kanssaan yksin. Jos niin olisin tehnyt, en varmasti koskaan olisi niitä jälleen nähnyt, sillä vain se seikka, että ne omisti valkoinen mies, joka ei ollut portugalilainen, esti alkuasukkaita ryöstämästä niitä.

Se oli todellakin kauhea matka. Ensimmäinen ajatukseni oli ollut seurata Krokodiilijoen rantamia, jota olisinkin yrittänyt, jollen olisi tavannut tuota naista, Jeel'ia. Onneksi, etten niin tehnyt, sillä jälestäpäin huomasin, että tämä joki katkesi useassa kohdassa ja yhtyi lisäjokiin. Myöskin se oli metsien reunustama. Jeelin polku sitävastoin seurasi vanhaa orjatietä, joka huonoudestaan huolimatta karttoi ympäristön suoperäisiä kohtia ja niitä alkuasukasheimoja, jotka kauppamiesten sukupolvien aikana saama kokemus tässä kehnossa liikenteessä oli osoittanut kaikkein vaarallisimmiksi.

Yhdeksän päivän kauhea ponnistelu oli ohi. Me olimme eräänä yönä joutuneet pitkän vuorenharjanteen alapuolelle, joka oli siroitettu täyteen suuria kiviä, niin että meidän täytyi monet niistä käsivoimin vierittää syrjään tehdäksemme tietä vaunuille. Härät saivat olla valjaissaan koko yön, sillä emme uskaltaneet niitä irroittaa, peläten niiden karkaavan. Sitäpaitsi liikkui lähistössä jalopeuroja, vaikka ne, pelin ollessa tasaväkinen, eivät uskaltaneet lähestyä. Niin pian kuin jonkunverran valkeni, päästimme juhdat täyttämään itsensä ympärillä kasvavalla pensasmaisella ruoholla, ja sillä välin keitimme ja nautimme vähän ruokaa.

Samassa aurinko nousi, ja minä huomasin alapuolellamme pitkän jonon sumunpeittämiä kukkuloita ja pohjoisessa, meistä oikealla, useampia tiheitä sumupilviä, jotka osoittivat Krokodiilijoen suunnan.

Askel askeleelta tämä sumu kohosi, puiden korkeat latvat tulivat näkyviin, kunnes se vihdoin oheni höyryksi, joka haihtui auringon noustessa. Kun minä sitä toimettomana katselin, ryömi Jeel tapansa mukaan salaa luokseni, kosketti olkapäätäni ja osoitti erästä etäistä puuryhmää.

Katsoen tiukasti näitä puita näin niiden välissä jotain, jota ensin olin pitänyt valkoisina kivinä. Lähempi tarkastelu kuitenkin, kun sumu haihtui, ilmaisi minulle, että ne saattoivat olla vaunutelttoja. Juuri samassa tuli paikalle se zulu, joka ymmärsi Jeel'in puhetta. Kysyin häneltä niin hyvin kuin taisin — sillä siihen aikaan en vielä taitanut hänen kieltään täydellisesti — mitä nainen halusi sanoa. Hän kysyi tältä ja vastasi hänen haluavan ilmoittaa minulle, että ne olivat Amaboonien — buurien — liikkuvia taloja, juuri samalla paikalla, missä hän ne oli nähnyt noin kaksi kuukautta sitten.

Tästä tiedosta sydämeni näytti pysähtyneen, etten noin minuutin aikaan voinut puhua mitään. Siinä siis vaunut vihdoinkin? Huusin Hansin ja käskin hänen valjastaa niin pian kuin mahdollista, selittäen hänelle, että tuolla oli Marais'n leiri.

"Miksi emme antaisi härkien ensin täyttää itsensä?" hän vastasi. "Ei ole mitään kiirettä, sillä vaikka vaunut ovatkin siellä, ovat kaikki ihmiset epäilemättä aikoja sitten kuolleet."

"Tee, mitä käsken, sinä pahaa ennustava elukka", sanoin, "sensijaan että rääkyt kuin varis. Ja kuule: minä kävelen edeltäpäin leirille. Sinun on vaunujen kanssa seurattava niin nopeasti kuin ne voivat kulkea."

"Ei, baas, teidän ei ole turvallista mennä yksin. Kafferit tai villipedot voisivat teidät viedä."

"Turvallista tai ei; minä menen. Mutta jos arvelet viisaaksi, käske kahden näistä zuluista seurata kanssani."

Muutamia minuutteja myöhemmin olin matkalla, kahden keihäällä asestetun kafferin seuraamana. Nuoruudessani, kun jäseneni olivat vankat ja ruumiini kevyt, olin hyvä juoksija, mutta en luule koskaan suoriutuneeni seitsemästä mailista — se oli suunnilleen välimatka leirille — lyhyemmässä ajassa kuin tänä aamuna. Jätin tosiaankin kafferit niin paljon jälkeen, että saapuessani puiden luo heitä ei vielä näkynyt. Täällä hiljensin kävelyksi — vetääkseni henkeä, kuten itselleni vakuutin. Todellisuudessa tein sen siksi, että tunsin olevani niin peloissani siitä, mitä saattaisin löytää, että lykkäsin tämän löydön tekemisen ainakin minuutin edemmäksi. Kun lähenin, oli toivo — vaikkakin heikko — vielä jälellä. Kun saavuin, saattoi toivo vaihtua ikuiseen toivottomuuteen.

Nyt saatoin nähdä, että vaunujen taakse oli rakennettu jonkinlaisia hökkeleitä, epäilemättä samoja, joista Marie oli kirjoittanut. Mutta niiden lähistöllä en voinut nähdä kenenkään liikkuvan, en myöskään nähnyt mitään karjaa, en savua enkä muutakaan elämän merkkiä. En myöskään kuullut ainoatakaan ääntä.

Epäilemättä — ajattelin itsekseni — Hans on oikeassa. He ovat kaikki aikoja sitten kuolleet.

Epävarmuudesta johtuneen tuskani sijaan oli tullut jäinen kylmyys. Vihdoinkin tiesin pahimman. Kaikki oli lopussa, — olin ponnistellut turhaan. Kävelin puitten lomitse kahden vaunun keskelle. Toisen niistä huomasin olevan saman, jossa Marais tyttärineen oli matkustanut, hänen lempivaununsa, jota yhdessä hänen kanssaan olin kerran korjannut.

Edessäni olivat puiden oksista kyhätyt kömpelöt rakennukset, savella siveltyinä, tai paremmin sanoen niiden takaseinät, sillä niiden etupuoli oli länteenpäin. Seisoin hiljaa hetkisen, ja seistessäni luulin kuulleeni heikon äänen ikäänkuin joku olisi hitaasti lukenut. Hiivin uloimman rakennuksen päätyä pitkin ja, pyyhkäisten kylmää hikeä kasvoiltani, kurkistin nurkan takaa, sillä mieleeni juolahti, että villit isännöisivät siellä. Silloin näin, mikä äänen aiheutti. Risainen, mustunut ja parrakas mies seisoi pitkän ja matalan aukon edustalla lausuen rukousta.

Se oli Henri Marais, vaikka en heti tuntenut häntä, sillä niin muuttunut hän oli. Joukko pieniä kumpuja hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan kertoi minulle kuitenkin, että paikka kokonaisuudessaan oli yhtä ainoata hautaa.

Katsellessani ilmestyi paikalle kaksi muuta miestä, raahaten välissään naisen ruumista, jota he nähtävästi eivät jaksaneet kantaa, koska sen jalat laahasivat maata. Vartalosta päättäen se oli kookkaan nuoren naisen ruumis, mutta kasvojen piirteitä en saattanut nähdä, kun sitä kannettiin kasvot alaspäin. Myöskin päästä riippuva pitkä tukka peitti ne. Se oli tumma tukka kuten Marien. He saapuivat haudan luo ja pudottivat painavan taakkansa sinne, mutta minä — minä en päässyt paikaltani liikahtamaan. Viimein jäseneni tottelivat tahtoani. Astuin miesten luo ja sanoin ontolla äänellä hollanniksi: "Ketä hautaatte?"

"Johanna Mayeriä", vastasi joku koneellisesti, sillä he eivät näyttäneet vaivautuneen katsomaan minua. Kun kuulin nämä sanat, niin sydämeni, joka oli ollut aivan hiljaa vastausta odottaessani, alkoi jälleen sykkiä niin nopeassa tahdissa, että saatoin hiljaisuudessa sen kuulla.

Katsahdin ylös. Erään rakennuksen oven luota — hyvin hiljaa ikäänkuin heikkoudesta rasittuneena — taluttaen kädestä melkein luurankoa muistuttavaa lasta, joka pureksi joitakin lehtiä, läheni — Marie Marais! Hän oli kuihtunut melkein olemattomiin, mutta hänen silmistään en voinut erehtyä, noista harmaista, pehmeistä silmistä, jotka olivat ohuissa kasvoissa.

Hänkin huomasi minut ja tuijotti hetkisen. Sitten irroittaen sormensa lapsen kädestä hän kohotti ylös kätensä, joiden läpi aurinko paistoi kuin pergamentin läpi, ja vaipui hitaasti maahan.

"Hänkin on mennyt", sanoi yksi miehistä välinpitämättömällä äänellä. "Sitä minä ajattelinkin, ettei hän kestäisi seuraavaan päivään."

Nyt vasta haudan päässä oleva mies kääntyi. Kohoittaen kätensä hän osoitti minua, jolloin toiset kaksi miestä myöskin kääntyivät.

"Jumala kanssamme!" hän sanoi tukahtuneella äänellä, "vihdoinkin olen aivan hullu. Katsokaahan! Tuossa seisoo nuoren Allanin, Cradockin lähellä asuvan englantilaisen papin pojan haamu."

Heti kuultuani äänen tunsin puhujan.

"Oi, mynheer Marais!" huudahdin. "Minä en ole mikään kummitus. Olen Allan itse, joka olen tullut teitä pelastamaan."

Marais ei vastannut mitään. Hän näytti tyrmistyneeltä. Mutta toinen miehistä huusi heikosti:

"Kuinka voit meidät pelastaa, nuorukaiseni, jollet ole valmis syötäväksi? Etkö näe, me näemme nälkää, nälkää?"

"Minulla on vaunuja ja ruokaa", vastasin.

"Allemachte! Henri", huudahti mies villisti nauraen, "kuuletko, mitä englantilainen kummituksesi sanoo? Hän sanoo, että hänellä on vaunuja ja ruokaa, ruokaa, ruokaa!"

Silloin Marais purskahti kyyneliin ja heittäytyi rintaani vasten, painaen minut melkein maahan. Irtauduin hänestä ja juoksin Marien luo, joka kasvot ylöskäännettyinä lepäsi maassa. Hän näytti kuulevan askeleeni, sillä hänen silmänsä avautuivat ja hän kohottautui istuma-asentoon.

"Oletko se todellakin sinä, Allan, vai uneksinko minä?" hän kuiskasi.

"Minä se olen, minä se olen", vastasin, nostaen hänet jaloilleen, sillä hän ei tuntunut painavan enempää kuin lapsi. Hänen päänsä vaipui olkapäälleni ja hän alkoi nyyhkyttää.

Pidellen häntä yhä käännyin miesten puoleen ja sanoin:

"Miksi näette nälkää, kun riistaa on ylt'ympäri?" ja minä osoitin kahta lihavaa antiloopia, jotka astelivat puitten välissä ainoastaan noin sadan viidenkymmenen yardin päässä.

"Voimmeko me ampua riistaa kivillä?" kysyi toinen heistä. "Ruutimme oli jo kuukausia sitten poltettu. Nämä pukit", hän lisäsi rajusti nauraen, "tulevat joka aamu tänne ärsyttämään meitä, mutta ne eivät kävele loukkuihimme. Ne tuntevat ne liian hyvin, eikä meillä ole voimia kaivaa uusia."

Jättäessäni vaunut olin ottanut mukaani saman rihlapyssyn, jolla olin ampunut hanhet kilpailussa Pereiran kanssa. Olin valinnut sen siksi, että se oli niin kevyt kantaa. Kohoitin käteni hiljaisuutta vaatien, laskin Marien hellävaroen maahan ja aloin tähdätä antilooppeja kohti. Etsien suojaa, mistä löysin, pääsin sadan yardin päähän niistä, kun ne äkkiä saivat hälyytyksen, pelästyttyään todellisuudessa kahta zulupalvelijaani, jotka nyt saapuivat.

Pois ne laukkasivat, iso koiras edellä, ja hävisivät muutamien puiden taakse. Minä näin niiden suunnan ja että ne ilmestyisivät jälleen kahden pensasryhmän välistä noin kahden sadan viidenkymmenen yardin päässä. Nopeasti asetin pyssyni tähtäimen, niin että se saattoi kantaa kaksisataa yardia, kohotin sitä ja odotin, rukoillen Jumalalta, ettei taitavuuteni pettäisi minua.

Koiras tuli näkyviin, pää eteenpäin ojennettuna ja pitkät sarvet leväten selkää vasten. Ampumaväli oli sangen pitkä ja eläin kovin suuri niin pienellä kuulalla surmattavaksi. Tähtäsin suoraan eteenpäin sen selkärangan suuntaisesti ja painoin liipasinta.

Pyssy laukesi, kuula pamahti, ja antiloopi juoksi eteenpäin lujemmin kuin koskaan. Olin ampunut harhaan! Mutta mitä tämä oli? Äkkiä iso koiras kääntyi ympäri ja alkoi laukata meitä kohti. Kun se oli vain viidenkymmenen yardin päässä, kaatui se kasaan, kieritteli kahdesti kuin ammuttu kani ja jäi sitten liikkumattomana makaamaan. Kuula oli osunut sydämeen.

Molemmat kafferit ilmestyivät hengästyneinä ja hikeä valuen.

"Leikatkaa lihaa antiloopin kyljestä. Älkää jääkö sitä nylkemään", sanoin murteellisella zulukielellä, auttaen sanoja merkeillä.

He ymmärsivät, ja minuuttia myöhemmin he olivat assegaineen työssä. Katselin sitten ympärilleni. Lähellä oli läjä kuivia oksia, jotka oli siihen varattu polttopuiksi.

"Onko teillä tulta?" kysyin buureilta, jotka olivat pelkkiä luurankoja.

"Nein, nein", he vastasivat, "tulemme on sammunut."

Vedin esiin tuluspussini, joka minulla oli mukana, ja iskin piitä. Kymmenen minuuttia myöhemmin meillä oli hauska roihu ja kolmen neljännestunnin kuluttua hyvä keitto, sillä rauta-astioista ei ollut puutetta, — ainoastaan niihin pantavasta ruuasta. Luulen, etteivät ne raukat sinä päivänä tehneet juuri muuta kuin söivät, nukkuen aterioittensa välillä. Oi, mikä ilo minulla oli heitä ruokkiessani, erittäinkin vaunujen saavuttua tuoden mukanaan suolaa — kuinka he kaipasivatkaan tätä suolaa! — sokeria ja kahvia.

IX Luku.

LUPAUS.

Kolmestakymmenestä viidestä hengestä alkuasukkaita lukuunottamatta, jotka alkujaan olivat seuranneet Henri Marais'ta hänen onnettomalla retkellään, oli yhdeksän jäänyt eloon uudessa Maraisfonteinissa. Nämä olivat hän itse, hänen tyttärensä, neljä Prinsloo'ta — erinomaisen kestävää perhettä — ja kolme Meyer'ia, sen vaimoraukan mies, joka äsken oli laskettu hautaan, ja kaksi hänen kuudesta lapsestaan. Muut, Hernan Pereiraa lukuunottamatta, olivat kuolleet kuumeeseen ja nälkään, sillä kun kuume helpotti vuodenaikojen vaihtuessa, tuli nälänhätä sijaan. Kävi ilmi, että he vähäistä määrää lukuunottamatta, olivat asettaneet ruutivarastonsa jonkinlaiseen rakentamaansa ulkorakennukseen, joka turvallisuuden vuoksi oli jonkun matkan päässä. Kun useimmat elossa olevat miehet olivat poissa, sytytti kulovalkea tämän rakennuksen ja kaikki ruuti räjähti ilmaan.

Tämän jälkeen he jonkun aikaa varustivat leirin ruualla niiden ampumavarojen avulla, jotka heille olivat jääneet. Kun ne loppuivat, he kaivoivat kuoppia, pyydystääkseen niihin riistaa. Lopulta eläimet kuitenkin tulivat tuntemaan nämä kuopat, niin että ne eivät enään menneet loukkuun.

Sitten kun "biltong" eli heidän auringossa kuivattamansa liha oli kaikki kulutettu, oli heidän turvauduttava jokaiseen epätoivoiseen keinoon, jonka nälänhätäinen tuntee, kuten juurien kaivamiseen maasta, ruohon, oksien ja lehtien keittämiseen, sisiliskojen pyydystämiseen ja niin edespäin. Luulen, että he söivät toukkia ja matojakin. Mutta kun heidän viimeinen valkeansa oli sammunut sen kehnon kafferin huolimattomuuden tähden, joka sitä oli jätetty vartioimaan, eikä heillä ollut taulaa, millä uudelleen sytyttää se, meni tietysti tämäkin ravinto heiltä hukkaan. Saapuessani olivat he tosiaankin olleet kolme päivää syömättä muuta kuin vihreitä lehtiä ja ruohoa, jollaista näin lapsen pureksivan. Toisten seitsemänkymmenen tunnin kuluessa varmaankin jokainen heistä olisi kuollut.

No, he toipuivat kyllä nopeasti, sillä ne, jotka olivat kestäneet kuumeen hävitykset, näyttivät nyt olevan siltä turvassa. Ken voi kertoa tuntemani ilon, kun näin Marien palaavan aivan haudan partaalta täyteen ja kukoistavaan naisellisuuteen? Oikeastaan emme ole niinkään kaukana ihmisyyden alkutilasta, jolloin miehen ensimmäisenä velvollisuutena oli ruokkia vaimonsa ja lapsensa, ja luulen, että jotain tästä vaistosta on meissä säilynyt. Vihdoin en koskaan tietääkseni ole kokenut suurempaa huvia kuin nähdessäni rakastamani nälkäisen naisparan syömistään syövän ruokaa, jota minä saatoin hänelle antaa, — hänhän oli viikkokaudet elättänyt itseään heinäsirkoilla ja kasveilla.

Muutamina ensimmäisinä päivinä emme puhuneet paljon, paitsi hetken välittömistä tarpeista, jotka pitivät kaikki ajatuksemme vallassaan. Myöhemmin, kun Marais ja hänen tyttärensä olivat kylliksi vahvistuneet, keskustelimme jonkunverran. Hän alkoi kysymällä, kuinka olin voinut löytää heidät.

Vastasin: Marien kirjeen avulla, josta hän ei näyttänyt tietävän mitään, sillä hän oli tätä kieltänyt kirjoittamasta minulle.

"Näyttää olleen onneksi, ettei teitä toteltu, mynheer", sanoin, johon hän ei vastannut mitään.

Sitten kerroin, kuinka kirje oli saapunut Kap-maahan lähetysasemalle erään kuljeksivan smous'in mukana Port Elisabethiin, missä nipin napin onnistuin tavoittamaan prikin "Seitsemän tähteä", ennenkuin se lähti merelle. Myöskin kerroin niistä onnellisista sattumista, jotka tekivät minulle mahdolliseksi ostaa vaunut ja löytää opastajan heidän leirilleen, jonne saavuin vain muutamia tunteja aikaisemmin kuin se olisi ollut liian myöhäistä.

"Se oli suurenmoinen teko", sanoi Henri Marais, ottaen piipun suustaan, sillä olin varastojeni mukana tuonut tupakkaa. "Mutta sanohan, Allan, miksi teit sen sellaisen hyväksi, joka ei ollut kohdellut sinua ystävällisesti?"

"Minä tein sen", vastasin, "hänen hyväkseen, joka aina on kohdellut minua ystävällisesti", ja osoitin Marieta, joka jonkun matkan päässä hääri keittoastioita pesten.

"Uskon sen, Allan. Mutta tiedäthän, että hänet on kihlattu toiselle."

"Tiedän, että hän on minun kihlattuni eikä kenenkään muun", vastasin lämpimästi, lisäten, "ja missä sitten on tuo toinen? Jos hän elää en ainakaan täällä häntä näe."

"Ei", vastasi Marie omituisella äänellä. "Totuus on, että Hernan Pereira jätti meidät noin kaksi viikkoa ennen tuloasi. Jälelle jääneellä hevosella, joka oli hänen, ja kahden hottentottipalvelijansa seurassa hän ratsasti takaisin samaa tietä, jota olimme tulleet koettaakseen etsiä apua. Sen jälkeen emme ole mitään hänestä kuulleet."

"Niinpä niin. No, kuinka hän arveli saavansa ruokaa matkan varrella?"

"Hänellä oli pyssy, tai tarkemmin sanoen heillä kaikilla kolmella oli pyssyt, ja noin sata panosta, jotka olivat tulelta välttyneet."

"Sadalla ruutipanoksella huolellisesti käyttäen olisi leirinne tullut ravituksi kuukauden, kenties kaksikin", huomautin. "Kuitenkin hän otti ne kaikki mukaansa mennessään — etsimään apua."

"Asia on niin, Allan. Pyysimme häntä jäämään, mutta hän ei tahtonut; ja panokset taasen olivat hänen omaisuuttaan. Epäilemättä hän ajatteli menettelevänsä parhaiten, erittäinkin kun Marie ei tahtonut mitään häneltä", lisäsi Marais painolla.

"Hyvä", vastasin, "näyttää siltä, että teille olen avun tuonut minä eikä Pereira. Myöskin ohimennen sanoen, mynheer, olen tuonut teille rahat, jotka isäni on koonnut laskuunne, sekä noin viisisataa puntaa omiani, tai mitä siitä on jälellä, tavarassa ja kullassa. Sitäpaitsi Marie ei hylkää minua. Sanokaa siis, kummalle meistä hän kuuluu?"

"Näyttää siltä, että hän kuuluu sinulle", hän vastasi hitaasti, "sittenkun olet osoittanut olevasi niin uskollinen, ja jollei sinua olisi ollut, lepäisi hän nyt tuolla", ja hän osoitti pieniä kumpuja, jotka peittivät useampien retkeläisten luut. "Niin, näyttää siltä, että hänen tulee kuulua sinulle, joka kahdesti olet pelastanut hänen henkensä ja kerran myöskin omani."

Nyt luulen hänen huomanneen kasvoillani ilon, jota en voinut salata, sillä hän lisäsi nopeasti: "Kuitenkin olen, Allan, vuosia sitten vannonut sormi raamatulla Jumalan edessä, ettei tyttäreni koskaan minun suostumuksellani menisi naimisiin englantilaisen kanssa, vaikka hän olisi hyväkin englantilainen. Vannoin myöskin uudelleen, ennenkuin lähdin siirtokunnasta, tyttäreni ja Hernan Pereiran läsnä ollessa, etten antaisi häntä sinulle, joten en voi rikkoa lupaustani, voinko? Jos sen tekisin, kostaisi hyvä Jumala sen minulle."

"Joku saattaisi luulla, että minun tullessani tänne hyvä Jumala parhaillaan aikoi kostaa teille tämän onnettoman valan vannomisen", vastasin katkerasti, silmäten minä vuorostani hautoja kohti.

"Niin saattaisi, Allan", hän vastasi vihastumatta, sillä kaikki hänen vastoinkäymisensä olivat tehneet hänet mielenlaadultaan harkitsevammaksi — toistaiseksi. "Mutta tutkimattomat ovat hänen tiensä, eikö niin?"

Nyt minun kiukkuni puhkesi, ja nousten ylös sanoin:

"Tarkoitatteko, mynheer Marais, että huolimatta rakkaudestamme, jonka tiedätte olevan todellisen ja syvän, ja huolimatta siitä, että minä yksin olen kyennyt vetämään sekä teidät, että muut kuoleman kidasta, minä en koskaan voi naida Marieta? Tarkoitatteko, että hänet on annettava sille kerskailijalle, joka hylkäsi hänet hädän hetkellä?"

"Entä sitten, jos tarkoitan sitä, Allan?"

"Vaikka olenkin vielä nuori, olen kuitenkin, kuten hyvin tiedätte, mies, joka osaa ajatella ja toimia puolestaan. Sitäpaitsi olen teidän herranne täällä, sillä minun on karja, pyssyt ja palvelijat. No, tahdon ottaa Marien, ja jos joku koettaisi estää minua, tiedän puolustaa itseäni ja häntä."

Tämä rohkea puhe ei näyttänyt häntä vähintäkään hämmästyttävän tai saavan minuun pahastumaan. Hän katsoi minua hetkisen, hypistellen pitkää partaansa miettivästi, ja vastasi sitten:

"Myönnän, että sinun iälläsi olisin pelannut samaa peliä, ja totta on, että sinulla on tärkeitä seikkoja puolellasi. Mutta vaikka Marie rakastaakin sinua paljon, ei hän lähtisi pois sinun kanssasi ja jättäisi isäänsä nälkään kuolemaan."

"Tehän voitte tulla mukanamme appenani, mynheer Marais. Joka tapauksessa on varmaa, etten lähde täältä jättäen hänet kuolemaan nälkään."

Nyt luulen hänen huomanneen silmistäni jotain, joka osoitti minun olevan tosissani. Vihdoin hän vaihtoi äänilajia ja alkoi todistella, ikäänkuin puolustellen:

"Ole järkevä, Allan", hän sanoi. "Kuinka sinä voit naida Marien, kun ei ole ketään pappia yhdistämään teidät? Varmaankaan, jos rakastat häntä niin paljon, et tahdo valaa lokaa hänen nimelleen, ei edes täällä erämaassa?"

"Hän ei katsoisi sitä loaksi", vastasin. "Miehet ja naiset ovat menneet avioliittoon ilman pappien apua tätä ennen, molemminpuolisen sopimuksen ja julkisen ilmoituksen perusteella, esimerkiksi, ja heidän lapsiaan pidetään avioliitossa syntyneinä. Tiedän sen, sillä olen lukenut avioliittolakia."

"Olkoon niin, Allan, mutta minä en pidä mitään avioliittoa hyvänä, ennenkuin pyhät sanat on lausuttu. Mutta miksi et anna minun päättää kertomustani?"

"Koska luulin sen loppuneen, mynheer Marais."

"Ei vielä, Allan. Sanoin vannoneeni, ettei hän koskaan saisi sinua minun tahdostani. Mutta kun hän on täysi-ikäinen, mikä tapahtuu noin kuuden kuukauden kuluttua, ei tahtoni enään tule kysymykseen, koska hän silloin on vapaa nainen, joka itse voi päättää kohtalostaan. Myöskin minä olen vapaa valastani, sillä mitään haittaa ei tule sielulleni siitä, jos se tapahtuu, mitä en voi auttaa. No, oletko nyt tyytyväinen?"

"En tiedä", vastasin epäröiden, sillä kaikki Marais'n todistelu, joka minusta tuntui halveksittavalta, ei saanut minua vakuutetuksi hänen rehellisyydestään. "En tiedä", toistin. "Paljon saattaa muuttua kuudessa kuukaudessa."

"Tietysti, Allan. Esimerkiksi Marie saattaa muuttaa mielensä ja mennä naimisiin jonkun toisen kanssa."

"Tai ei minua ole menemässä naimisiin hänen kanssaan, mynheer. Sattuu toisinaan onnettomuuksia sellaisille miehille, jotka eivät ole mieluisia — erittäinkin villeissä seuduissa — tai, tässä tapauksessa, sellaisillekin, jotka ovat."

"Allemachte! Allan, ethän tarkoita, että minä — —."

"Ei, mynheer", keskeytin, "mutta maailmassa on muitakin ihmisiä kuin te — Hernan Pereira esimerkiksi, jos hän on elossa. Sitäpaitsi en ole ainoa asianomainen jutussa. On vielä Marie. Kutsunko hänet?"

Hän nyökkäsi, luultavasti kernaimmin suoden minun puhutella häntä hänen läsnäollessaan kuin yksin.

Huusin Marieta, joka seurasi puheluamme hiukan rauhattomana puuhaillessaan. Hän tuli heti. Tämä Marie oli aivan erilainen kuin se nälkiintynyt tyttö, joka hän hetki sitten oli ollut, sillä vaikka hän vielä olikin laiha ja väsynyt, palasivat nuoruus ja kauneus nopeasti hyvän ravinnon ja onnellisuuden vaikutuksesta.

"Mikä on, Allan?" hän kysyi lempeästi.

Kerroin hänelle kaikki, toistaen keskustelumme ja molemmin puolin käytetyt todistelut sanasta sanaan, sikäli kuin saatoin ne muistaa.

"Onko se oikein?" kysyin lopetettuani Marais'lta.

"Oikein on. Sinulla on hyvä muisti", hän vastasi.

"Hyvä. No, mitä sanottavaa sitten on sinulla, Marie?"

"Minullako, rakas Allan? Tämä vain: Elämäni kuuluu sinulle, joka tämän ruumiini olet kahdesti pelastanut kuolemasta, samoinkuin rakkauteni ja sieluni kuuluvat sinulle. Sentähden en olisi katsonut miksikään häpeäksi, jos minut olisi annettu sinulle nyt tässä kaiken kansan nähden, ja myöhemmin annettu papin vihkiä, kun sellaisen olisimme löytäneet. Mutta isäni on vannonut valan, joka painaa hänen mieltään, ja hän on sinulle osoittanut, että kuuden kuukauden kuluttua tämä vala itsestään kuoleentuu, kun hän lain mukaan ei enään voi asettaa vaatimuksia minun suhteeni. Koska en, Allan, tahdo häntä loukata, tai kenties saattaa hänet sanomaan tai tekemään jotain tyhmyyksiä, katson parhaaksi odottaa nuo kuusi kuukautta, jos hän puolestaan lupaa, ettei hän sitten tee avioliitollemme mitään esteitä."

"Kyllä, kyllä lupaan olla tekemättä sitten mitään esteitä avioliitollenne", vastasi innokkaasti Marais, joka äkkiä oli löytänyt ulospääsyaukon mahdottomasta tilanteesta, lisäten ikäänkuin itsekseen: "Mutta Jumala saattaa kaikesta huolimatta tehdä jotain sen estämiseksi."

"Me olemme jokainen Jumalan kädessä", vastasi Marie pehmeällä äänellään. "Allan, kuulithan, isäni on luvannut" — "muodollisesti", vastasin synkästi, sillä Marais'n sanat olivat vaikuttaneet kuin kylmä viima.

"Olen luvannut ja tahdon pitää lupaukseni sinulle, Allan, kuten olen pitänyt valani Jumalalle; en tahdo sinulle tuottaa mitään vastusta, vaan jätän kaikki Hänen haltuunsa. Mutta sinun puolestasi on luvattava, ettet ota Marieta vaimoksesi, ennenkuin hän on täysi-ikäinen, — ei siinäkään tapauksessa, että jäisitte yksin toistenne kanssa. Teidän pitää olla kuten ihmiset, jotka ovat kihlautuneet toisilleen, ei muuta."

Lupasin sen raskain sydämin, koska muutakaan ei ollut valittavana. Sitten, — luultavasti tehdäkseen tämän juhlallisen sopimuksen julkiseksi — Marais kutsui elossa olevat buurit, jotka kuljeskelivat lähitienoilla, ja toisti heille tekemämme sopimuksen sanamuodon.

Miehet nauroivat ja kohauttivat olkapäitään. Mutta rouva Prinsloo, muistaakseni, sanoi suoraan pitävänsä juttua hullunkurisena, sillä minulla, jos kellään, oli oikeus ottaa Marie koska tahansa. Hän lisäsi, että, mitä Hernan Pereiraan tulee, hän oli matelija ja hätähousu, joka oli livistänyt pelastaakseen oman henkensä ja jättänyt heidät kaikki kuolemaan. Jos hän olisi Marie ja he tapaisivat vielä toisensa, hän heittäisi tervehdykseksi saavillisen likaista vettä hänen naamaansa, kuten hän omasta puolestaan aikoikin tehdä, jos saisi tilaisuuden.

Rouva Prinsloo, kuten voi huomata, oli sangen avomielinen nainen ja — lisättäköön — erittäin rehellinen.

Niin oli tämä sopimus päätetty. Olen sen esittänyt kokonaisuudessaan, sen tärkeyden vuoksi kertomuksessamme. Mutta nyt toivon — ah, kuinka sitä toivon! — että olisin pysynyt vaatimuksessani naida Marien silloin heti. Jos niin olisin tehnyt, olisin luullakseni saavuttanut tarkoitukseni, sillä minä olin "monien legioonain herra", jolla oli karjaa, ruokaa ja ampumavaroja, niin että buurit olisivat pakoittaneet Marais'n antamaan perään ennemmin kuin olisivat uskaltaneet riitautua minun kanssani. Mutta me olimme nuoria ja kokemattomia; sitäpaitsi oli Kohtalo määrännyt toisin. Kuka voi kysellä Kohtalon päätöksiä, jotka muuttamattomina ovat kirjoitettuina — kenties kauan ennen syntymäämme — ihmiskohtaloiden ikuiseen kirjaan.

Puistettuani pois ensimmäiset pelkoni ja epäilykseni huomasin kuitenkin omani ja Marien osan erittäin onnelliseksi, todelliseksi paratiisiksi siihen verrattuna, mitä katkeran vaitiolon ja eron aikana olimme kokeneet. Joka tapauksessa se pieni seurapiiri, jossa elimme, tunnusti meidät kihlautuneiksi, ja salli meidän olla kahdenkesken niin paljon kuin tahdoimme. Toisin sanoen, tapasimme toisemme aamunkoittaessa erotaksemme vasta yön tullen, sillä keinotekoisen valon puutteessa me menimme yhtaikaa auringon kanssa levolle tai vähän sen jälkeen. Suloista todellakin oli tämä kumppanuus, joka perustui täydelliseen luottamukseen ja rakkauteen, — niin suloista, etten edes kaikkien näiden vuosien kuluttua malta olla viipymättä näiden siunattujen kuukausien pyhässä muistossa.

Niin pian kuin eloon jääneet buurit alkoivat toipua varastojeni ja lääkkeideni sekä runsain määrin ampumani lihan avulla, heräsi tietysti vakavia keskusteluja tulevaisuussuunnitelmiemme suhteen. Ensin suunnittelimme lähteä Lorenzo Marquez'iin ja odottaa siellä laivaa, joka veisi meidät Nataliin, sillä kukaan ei tahtonut kuulla puhuttavankaan palaamisesta Kap-maahan kerjäläisinä kertomaan heidän pettymyksensä ja kauheitten häviöittensä tarinaa. Minä kuitenkin huomautin siitä seikasta, ettei mitään laivaa saapuisi pitkään aikaan — kenties ei vuoteen tai pariin — ja että Lorenzo Marquez ympäristöineen näytti olevan myrkyllinen paikka asuttavaksi.

Seuraava ajatus oli, että jäisimme sinne missä olimme, mikä minusta oli tervetulleempaa, koska olisin mielelläni viettänyt rauhassa Marien kanssa jälelläolevat kuusi koetuskuukautta.

Kuitenkin se viimein hyljättiin monista hyvistä syistä. Nämä kymmenkunta valkoihoista, joista neljä oli saman perheen jäseniä, eivät varmasti olleet kyllin vahvoja muodostamaan uutisasutusta, erittäinkin kun ympäristön alkuasukkaat saattoivat ryhtyä vihollisuuksiin minä hetkenä tahansa. Lisäksi oli pahin kuumekausi tulossa ja se saattaisi hyvin korjata meidät kaikki saaliikseen. Edelleen meillä ei ollut mitään rotukarjaa tai hevosia, jotka eivät eläisi tällä seudulla, vaan ainoastaan ampumavaroja ja tavaroita, jotka minä olin tuonut mukanani.

Oli niinollen selvää, että vain yksi mahdollisuus oli jälellä, nimittäin kulkea takaisin sinne, missä nykyinen Transvaalin piiri on, tai vielä paremmin Nataliin, sillä tämä tie saattaisi meidät välttämään pahimmat vuoret. Siellä saattaisimme tavata jonkun muun muuttavan buurijoukkueen, esimerkiksi Retiefin, jonka saapumisesta Drakensbergin yli saatoin heille kertoa.

Tehtyämme päätöksemme ryhdyimme valmisteluihin. Ensiksikin minulla oli härkiä vain kaksiin vaunuihin, jotapaitsi meidän — vaikka jättäisimmekin loput — oli otettava ainakin neljät. Sentähden ryhdyin kafferieni kautta hieromaan kauppoja ympäristön alkuasukkaitten kanssa, jotka, kuultuaan, etten ollut buuri ja että olin valmis maksamaan sen mitä ostin, pian lausuivat olevansa halukkaat kaupantekoon. Tosiaankin meillä oli lyhyessä ajassa järjestettynä oikein markkinat, joille tuotiin karjaa, jota minä ostin antaen siitä maksuksi vaatteita, veitsiä, kuokkia ja tavallisia kafferien tarvikkeita.

Myöskin he toivat maissia ja muuta viljaa. Millä ilolla söivätkään tätä jauhoruokaa nuo ihmiset, jotka kuukausimääriä olivat eläneet pelkällä liharuoalla. En koskaan unohda sitä näkyä, kun Marie ja eloonjääneet lapset nauttivat ensimmäistä jauhokeittoateriaansa ja huuhtoivat tahmean aineen alas muutamilla siemauksilla tuoretta, sokeroitua maitoa, sillä härkien mukana olin onnistunut saamaan kaksi hyvää lehmää. Tämä ravintojärjestyksen muutos palautti pian heidän terveytensä täysin ennalleen ja teki Marien paljon kauniimmaksi kuin hän koskaan ennen oli ollut.

Saatuamme härät oli lähin tehtävämme totuttaa ne ikeeseen; sillä, vaikka ne olivatkin helposti opetettavia eläimiä, ne eivät olleet koskaan edes nähneet vaunuja. Tämä vaati pitkän ja vaikean käsittelyn, johon sisältyi monia koematkoja. Sitäpaitsi valittuja vaunuja, joista yksi oli kuulunut Pereiralle, täytyi korjata erittäin riittämättömillä työaseilla ja ilman pajan apua. Jollei olisi sattunut niin, että Hans joskus aikoinaan oli työskennellyt erään vaununtekijän palveluksessa, en todella luule, että olisimme kyenneet suorittamaan koko hommaa ollenkaan.

Olimme parhaillaan näissä puuhissa, kun saapui uutisia, jotka olivat epämieluisia kaikille muille paitsi kenties Henri Marais'lle. Eräänä iltana yritin juuri valjastaa yhteen kuuttatoista kafferien härkää, kun Hans, joka minua auttoi, äkkiä huusi:

"Katsokaa, baas, tuossa tulee yksi veljistäni", eli toisin sanoen hottentotti.

Seuraten hänen kätensä suuntaa näin laihan ja surkean olion, puettuna ainoastaan muutamiin rääsyihin ja päässä ison hatun jäännös, josta yläpuoli oli poissa, laahustavan puitten välistä meitä kohti.

"Mitä!" huudahti Marie säikähtyneellä äänellä, seistessään tapansa mukaan sivullani. "Sehän on Klaus, yksi Hernan serkkuni jälkiratsastajista."

"Mikäli se ei ole serkkusi Hernan itse, en hänestä välitä", sanoin.

Samassa onneton, nälkäinen "totty" saapui ja, heittäytyen maahan, pyysi ruokaa. Kylmä pukin lapa annettiin hänelle ja hän söi, pidellen sitä molemmin käsin ja repien suuria lihapaloja hampaillaan kuin villipeto.

Kun hän viimein oli kylläinen, kysyi Marais, joka muiden buurien mukana oli tullut, mistä hän tuli ja mitä uutisia hänellä oli isännästään.

"Pensaikosta", hän vastasi, "ja uutiseni baasista on, että hän on kuollut. Ainakin jätin hänet niin sairaana, että hänen, luullakseni, on täytynyt nyt jo kuolla."

"Miksi jätit hänet, jos hän oli sairas?" kysyi Marais.

"Koska hän kehoitti minua, baas, etsimään apua, sillä me kärsimme nälkää, laukaistuamme viimeisen kuulamme."

"Onko hän sitten yksin?"

"On, on, villipetoja ja korppikotkia lukuunottamatta. Jalopeura söi toisen miehen, hänen palvelijansa, aikoja sitten."

"Kuinka kaukana täältä hän on?" kysyi Marais jälleen.

"Oi, baas, noin viiden tunnin matkan päässä hevosen selässä hyvää tietä kulkien." (Tämä tekisi noin kolmekymmentäviisi mailia.)

Sitten hän kertoi seuraavan tarinan: Pereira oli kahden hottentottipalvelijansa kanssa, hän ratsain ja he jalan, vaeltanut noin sata mailia epätasaista maata turvallisesti, kun yöllä leijona surmasi ja vei toisen hottentoteista ja peloitti pakosalle hevosen, jota ei senjälkeen ole nähty. Pereira ja Klaus jatkoivat matkaa jalan, kunnes saapuivat suurelle joelle, jonka rannalla tapasivat muutamia kaffereita, jotka näyttivät olleen vartiopalveluksessa olevia zuluja. Nämä miehet vaativat heidän pyssyjään ja ampumavarojaan viedäkseen ne kuninkaalleen ja, Pereiran kieltäytyessä niitä luovuttamasta, sanoivat surmaavansa heidät molemmat seuraavana aamuna. Ja he olivat pakoittaneet hänet neuvomaan heille pyssyjen käyttöä iskemällä häntä kepeillä.

Yöllä nousi myrsky, jonka suojassa Pereira ja Klaus pääsivät pakenemaan. Kun he eivät uskaltaneet mennä eteenpäin peläten joutuvansa zulujen käsiin, he kääntyivät takaisin pohjoiseen, juosten koko yön, havaitakseen aamulla, että he olivat kadottaneet tien. Tämä oli tapahtunut noin kuukausi sitten — niin ainakin Klaus arveli, sillä epäilemättä päivät kuluivat hyvin hitaasti — jonka ajan he olivat harhailleet, koettaen määrätä jotenkuten suunnan auringon mukaan päämääränään paluu leirille. He eivät tavanneet ainoatakaan ihmistä, ei mustaa eikä valkoista, ja elättivät itseään ampumallaan riistalla, jonka he söivät raakana tai auringossa kuivattuna, kunnes vihdoin kaikki heidän ruutinsa oli kulunut ja he heittivät pois raskaat roer'insa, joita he eivät kauemmin voineet kantaa.

Tällä hetkellä Klaus erään korkean puun latvasta näki pienen kukkulan pitkän matkan päässä, hänen arvionsa mukaan noin viisitoista mailia Marais'n leiriltä. He olivat aivan nälkään kuolemaisillaan; vain Klaus oli heistä molemmista vahvempi, sillä hän löysi ja söi erään eläimen raadon, — luulen sen olleen kuolleen hyenan. Pereira koetti myös syödä tätä kauheata ruokaa, mutta, kun hänellä ei ollut hottentotin vatsaa, tuli hän jo ensimmäisestä suupalasta peloittavan sairaaksi. He etsivät suojaa eräästä rantapenkereessä olevasta rotkosta virran rannalla, missä kasvoi vesikrasseja ja muita kasveja, kuten villiä parsaa. Täällä Pereira kehoitti Klausia pyrkimään takaisin leirille ja, jos löytäisi jonkun siellä elossa, tuomaan hänelle apua.

Klaus lähti, ottaen jälelläolevan hyenan reiden mukaansa ja saapui perille seuraavan päivän iltapäivänä, kuten on kerrottu.

X Luku.

ROUVA PRINSLOO LAUSUU MIELIPITEENSÄ.

Kun hottentotti oli päättänyt kertomuksensa, alettiin neuvotella. Marais sanoi, että jonkun täytyy mennä katsomaan, vieläkö hänen sisarenpoikansa eli, johon muut buurit välinpitämättömästi vastasivat "niin". Sitten rouva Prinsloo palasi vertaukseensa.

Hän huomautti, kuten hän jo aikaisemmin oli tehnyt, että hänen arvostelunsa mukaan Hernan Pereira oli hätähousu ja matelija, joka oli koettanut hyljätä heidät heidän hädässään ja oikeamielisen Jumalan tuomiosta joutunut itse hätään. Omasta puolestaan hän toivoi, että leijona olisi vienyt hänet kunnon hottentotin sijasta, vaikkakin hän sai paremman käsityksen leijonasta senjohdosta, ettei se niin tehnyt, koska se muussa tapauksessa olisi tullut myrkytetyksi. Hänen mielipiteensä oli siis, että olisi aivan yhtä hyvä antaa tuon petturin maata sillä vuoteella, minkä hän itselleen oli valmistanut. Sitäpaitsi hän epäilemättä oli nyt jo kuollut; mitä siis hyödytti olla hänestä huolissaan?

Nämä mietteet näyttivät saavan kannatusta buurien puolelta, sillä he huomauttivat: "Niin, mitä hyötyä siitä on?"

"Onko oikein", kysyi Marais, "hyljätä toveri onnettomuudessa, hänet, joka on samaa verta kuin me?"

"Mein Gott!" vastasi rouva Prinsloo. "Hän ei ole mitenkään samaa verta kuin minä, tuo inhoittava portugalilainen. Mutta myönnän hänen olevan teidän vertanne, mynheer Marais, koska hän on sisarenne poika, joten on selvää, että te olette yksi niistä, jotka lähtevät häntä etsimään."

"Niin näyttää olevan, rouva Prinsloo", sanoi Marais miettivällä tavallaan. "Kuitenkin minun täytyy muistaa, että minun on pidettävä huolta Mariesta."

"Niin piti hänenkin, kunnes hän muisti oman nahkansa ja lähti tiehensä ainoalla hevosella ja vieden kaiken ruudin, jättäen Marien ja meidät muut nälkää näkemään. No, te siis ette mene, Prinsloo ei mene, ei myöskään kumpikaan poikani, siitä pidän huolen; siis täytyy Meyerin mennä."

"Ei, ei, hyvä rouva", vastasi Meyer. "Minulla on nämä lapset, jotka on hoitooni uskottu."

"Sitten", huudahti rouva Prinsloo voitonriemuisena, "ei kukaan tahdo mennä, joten unohtakaamme siis tämä hätähousu, kuten hän unohti meidät."

"Näyttääkö oikealta", kysyi Marais jälleen, "että kristitty mies jätetään erämaahan kuolemaan nälkään?" ja hän katsahti minuun.

"Sanokaahan, mynheer Marais", huomautin, vastaten hänen katseeseensa, "miksi minun koko joukosta pitäisi mennä etsimään mynheer Pereiraa, joka ei koskaan ole ollut erittäin hyvissä väleissä kanssani?"

"En tiedä, Allan. Kuitenkin raamattu kehoittaa meitä kääntämään toisen poskemme ja unohtamaan kärsimämme vääryydet. Ajattele sitäpaitsi, että meidän on kaikesta vastattava viimeisenä päivänä; sinulla on itselläsi valta päättää, ei minulla. Tiedän vain, että jos olisin sinun ikäisesi, eikä minulla olisi tytärtä huolehdittavana, minä menisin."

"Miksi puhutte sellaista minulle?" kysyin halveksuen. "Miksi ette mene itse, kun näette minun olevan aivan valmiina pitämään huolta Mariesta?" (Tässä rouva Prinsloo ja muut buurit nauraa hihittivät.) "Ja miksi ette osoita huomautuksianne näille toisille minun sijastani, nähdessänne heidän olevan sisarenpoikanne ystäviä ja matkatovereita?"

Tällä hetkellä miespuoliset Prinsloot ja Meyer havaitsivat, että heillä oli asiaa muualle.

"Se on sinun itse päätettävänäsi, mutta muista, Allan, että on kauheata ilmestyä Luojansa eteen kädet lähimmäisensä veressä. Mutta jos sinä ja nämä muut kovasydämiset miehet eivät mene, menen itse, iästäni ja kärsimysteni aiheuttamasta heikkoudesta huolimatta."

"Hyvä", sanoi rouva Prinsloo, "siinä on paras ratkaisu. Te sairastutte pian matkasta, mynheer Marais, emmekä me koskaan näe sitä hätähousua."

Marais nousi ylös hillitysti, sillä hän ei koskaan antautunut väittelyyn rouva Prinsloon kanssa, jolle hän ei riittänyt, ja sanoi:

"Hyvästi, Marie. Jollen palaa, muista toivomukseni, ja testamenttini on Pyhän raamattumme ensimmäisten lehtien välissä. Nouse ylös, Klaus, ja opasta minut herrasi luo", ja hän suuntasi jonkunverran äkäisen potkun täyteläiselle hottentotille, joka loikoi maassa.

Nyt Marie, joka koko ajan oli seisonut ääneti, kosketti minua olkapäähän ja sanoi:

"Allan, onko oikein, että isäni menee yksin? Etkö tahdo seurata häntä?"

"Tietysti", vastasin iloisesti. "Sellaisessa hommassa täytyy olla kaksi ja muutamia kaffereita lisäksi kantamaan miestä, jos hän vielä elää."

Nyt rientäkäämme kertomuksen loppuun. Kun hottentotti Klaus oli liian väsynyt lähteäkseen sinä iltana, päätettiin lähteä aamun koittaessa. Nousin vähää ennen auringon nousua ja olin juuri lopettamassa aamiaistani, kun Marie ilmestyi siihen vaunuun, jossa nukuin. Nousin häntä tervehtimään, ja koska ei ketään ollut näkyvissä, me suutelimme toisiamme useamman kerran.

"Ole valmis, rakkaani", hän sanoi, vetäen minua mukanaan. "Tulen isäni luota, jonka vatsa on kipeä ja joka haluaa sinua nähdä."

"Mikä merkitsee sitä, että minun on mentävä etsimään serkkuasi yksin", vastasin närkästyneellä äänenpainolla.

Hän pudisti päätään ja vei minut siihen pikku hökkeliin, jossa hän nukkui. Nousevan auringon valossa, joka tunkeutui sisään ovesta, sillä ikkunaa ei ollut, eroitin Marais'n istumassa puutuolilla, painaen käsillään keskiruumistaan ja valittaen.

"Hyvää huomenta, Allan", hän sanoi alakuloisella äänellä. "Olen sairas, hyvin sairas, kenties jostakin, jota olen syönyt, tai se on vatsan vilustusta, mikä usein käy ennen kuumetta tai punatautia."

"Kenties se paranee, kun kävelette, mynheer", arvelin, sillä totta puhuen epäilin tätä vilustusta ja tiesin, ettei hän ollut syönyt muuta kuin, mikä oli aivan terveellistä.

"Kävelen! Jumala yksin tietää, kuinka voin kävellä, kun sisuksiani nipistää kuin vaununtekijän ruuvipihdeissä. Tahdon kuitenkin koettaa, sillä on mahdotonta jättää Hernan raukkaa yksin kuolemaan. Ja jollen minä mene häntä etsimään, ei kukaan muukaan näy sitä tekevän."

"Miksi eivät jotkut kaffereistani voisi mennä Klausin mukana?" kysyin.

"Allan", hän vastasi juhlallisesti, "jos sinä olisit kuolemaisillasi jossain rotkossa kaukana avusta, ajattelisitko hyvää niistä, jotka lähettäisivät raakoja kaffereja sinua auttamaan, kun olisivat voineet tulla itse, — kaffereita, jotka varmaan antaisivat sinun kuolla ja palaisivat kertoen jonkun väärän jutun?"

"En tiedä, mitä ajattelisin, mynheer Marais. Mutta sen tiedän, että jos minä olisin tuossa rotkossa ja Pereira täällä leirissä, ei hän tulisi itse eikä edes lähettäisi ketään alkuasukasta pelastamaan minua."

"Saattaa niin olla, Allan. Mutta jos toisen sydän onkin musta, pitääkö sinun myöskin oleman musta? Minä tulen, vaikka se olisikin kuolemakseni", ja nousten tuolilta mitä kauheimmin valittaen, hän alkoi poistaa päältään risaista peitettä, johon hän oli kietoutunut.

"Oi, Allan, isäni ei saa mennä; se on hänen surmansa", huudahti Marie, joka otti hänen tilansa vakavammalta kannalta kuin minä.

"No olkoon menneeksi, jos niin arvelet", vastasin. "Ja nyt, koska minun on aika lähteä, hyvästi."

"Sinulla on hyvä sydän, Allan", sanoi Marais, vaipuen takaisin tuolille ja ottaen jälleen peitteensä, kun Marie epätoivoisena katseli ensin toista sitten toista meistä.

Puoli tuntia myöhemmin olin matkalla mitä pahimmalla tuulella.

"Muistakaa, mitä olette tekemäisillänne", huusi rouva Prinsloo jälkeeni. "Ei ole onneksi pelastaa vihollistaan, ja jos tunnen jonkunverran tuota hätähousua, hän puree teitä pahasti sormeen kiitoksen ohella. Ah, poikaseni, jos minä olisin teidän sijassanne, oleilisin muutaman päivän pensaikossa ja tulisin takaisin sanoen, etten voinut löytää jälkeäkään Pereirasta, lukuunottamatta kuolleita hyenoja, jotka hänet syötyään olivat tulleet myrkytetyiksi. Hyvää onnea joka tapauksessa, Allan. Kunpa minä löytäisin sellaisen ystävän hädässä. Minusta näyttää kuin te olisitte syntynyt auttamaan toisia."

Hottentotti Klausin rinnalla olivat kumppaneinani tällä epämieluisalla matkalla kolme zulukafferia, sillä Hans minun oli täytynyt jättää hoitamaan karjaani ja omaisuuttani toisten miesten kanssa. Myöskin otin kuormahärän, vilkkaan eläimen, jota olin opettanut kantamaan taakkoja ja, tarpeen tullen, miehen, vaikka se ei vielä ollutkaan erittäin hyvin harjaantunut.

Koko sen päivän marssimme erittäin rosoista maata pitkin, kunnes vihdoin pimeys tavoitti meidät eräässä vuorenrotkossa, minne nukuimme, sytytettyämme ympärillemme suojatulia leijonain varalta. Seuraavana aamuna lähdimme heti päivän sarastaessa liikkeelle ja noin kello kymmenen tienoissa kahlasimme virran poikki erääseen pieneen luonnon luolaan, jonne Klaus sanoi jättäneensä isäntänsä. Tämä luola näytti kovin hiljaiselta, ja viivyttyäni hetken sen suulla johtui mieleeni ajatus, että, jos Pereira vielä olisi siellä, hänen täytyisi olla kuollut. Itse asiassa tämä ajatus, vaikka miten olisin koettanut tukahuttaa sen, toi eräänlaisen helpoituksen vieläpä mielihyvän tunteen. Sillä tiesin hyvin, että Pereira elävänä oli minulle paljon vaarallisempi kuin kaikki Afrikan villi-ihmiset ja pedot yhteensä. Työntäen syrjään tämän arvottoman tunteen niin hyvin kuin taisin, astuin luolaan yksin, sillä alkuasukkaat, jotka pelkäsivät saastuttavansa itsensä koskettamalla ruumista, jäivät ulkopuolelle.

Se oli vain matala onkalo, jonka vesi oli ylitse kaartuvaan kallioon syövyttänyt. Niin pian kuin silmäni tottuivat sen hämärään, näin sen perällä miehen makaamassa. Niin hiljaa hän lepäsi, että nyt olin melkein varma siitä, että hänen huolensa olivat ohi. Menin hänen luoksensa ja kosketin hänen kasvojaan, jotka olivat kylmät ja kosteat, ja sitten, aivan vakuutettuna, käännyin jättääkseni paikan, joka — ajattelin — muodostaisi mahtavan haudan, jos muutamia kallionlohkareita vieritettäisiin sen suulle.

Juuri kun astuin ulos auringonvaloon ja aioin huutaa miehiä kokoomaan kiviä, luulin kuitenkin kuulleeni takanani hyvin heikon valituksen, jonka sillä hetkellä panin mielikuvituksen laskuun. Palasin vielä, vaikka en koko hommasta paljoa välittänytkään, polvistuin alas olennon viereen ja odotin käsi hänen sydämellään. Viisi minuuttia tai kauemminkin pysyin siinä ja sitten, aivan vakuutettuna, aioin jättää hänet uudelleen, kun toisen kerran kuulin heikon valituksen. Pereira ei ollut kuollut, vaan ainoastaan kuoleman äärimmäisellä partaalla.

Juoksin luolan suulle huutaen kaffereja, ja yhdessä kannoimme hänet ulos auringon valoon. Hän oli kauhea nähdä, pelkkää luuta, jota keltainen nahka peitti, lian ja jostain haavasta vuotaneen hyytyneen veren peitossa. Minulla oli viinaa mukanani, josta tipautin vähän hänen kurkkuunsa, jonka jälkeen hänen sydämensä alkoi heikosti lyödä. Sitten laitoimme jonkinlaista keittoa sekä valutimme sen ynnä lisää viinaa hänen kurkkuunsa, ja seurauksena oli, että hän virkosi eloon jälleen.

Kolme päivää tohtoroin tätä miestä, ja luulen todella, että jos hetkiseksikään näiden päivien kuluessa olisin laiminlyönyt silmälläpitoni vaikkapa vain muutamiksi tunneiksi, olisi hän liukunut sormieni välitse, sillä tässä hommassa Klausista ja kaffereista ei ollut mitään hyötyä ollenkaan. Mutta minä liikuin hänen ympärillään, ja kolmantena aamuna hän tuli tajuihinsa. Pitkän aikaa hän tuijotti minua, sillä olin asettanut hänet luolan suulle, missä valo oli hyvä, vaikka yli kaartuvat kallionkielekkeet suojasivat häntä auringolta. Sitten hän sanoi:

"Allemachte! Te muistutatte jotakuta, nuorimies. Nytpä tiedän. Te muistutatte sitä kirottua englantilaispoikaa, joka voitti minut hanhen ampumisessa ja saattoi minut riitelemään oom (setä) Retiefin kanssa, sitä apinaa, johon Marie oli niin rakastunut. No, kuka tahansa lienettekin, te ette voi olla hän, Jumalan kiitos."

"Olette erehtynyt, mynheer Pereira", vastasin. "Olen sama kirottu nuori englantilainen apina, Allan Quatermain nimeltäni, joka voitin teidät ampumisessa. Mutta jos otatte varteen neuvoni, kiitätte Jumalaa jostain muusta, nimittäin siitä, että henkenne on pelastettu."

"Kuka sen pelasti?" hän kysyi.

"Jos haluatte tietää, tein minä sen. Olen ruokkinut teitä nämä kolme päivää."

"Te, Allan Quatermain! Sepä kummallista, sillä varmasti minä en olisi pelastanut teidän henkeänne", ja hän nauroi hiukan, kääntyi sitten ja nukahti.

Tästä hetkestä hänen toipumisensa kävi nopeasti, ja kaksi päivää myöhemmin aloimme paluumatkamme Marais'n leirille, neljän alkuasukkaan kantaessa toipuvaa Pereiraa paareilla. Se oli työ, jossa he murisivat hyvän joukon, sillä taakka oli raskas ja maa epätasainen, ja milloin he kompastuivat tai täräyttivät häntä, hän kirosi heille. Niin kovasti hän tosiaan kirosi, että vihdoin eräs zulu, karkealuontoinen mies, sanoi, että jollei Inkoos'ia — sillä hän tarkoitti minua — olisi, hän pistäisi assegainsa hänen lävitsensä ja antaisi korppikotkien viedä hänet. Tämän jälkeen Pereira tuli paljon sävyisämmäksi. Kun kantajat väsyivät, asetimme hänet härän selkään, jota kaksi meistä talutti, kun kaksi muuta kannatti häntä kummaltakin sivulta. Tällä tavoin me eräänä iltana saavuimme leirille.

Rouva Prinsloo oli ensimmäisenä meitä tervehtimässä. Tapasimme hänet seisomassa metsästyspolulla, jota olimme seuranneet, noin neljännesmailin päässä vaunuista; hän seisoi siinä kädet leveillä lanteillaan ja jalat hajallaan. Hänen asentonsa oli niin uhmaava ja niin edeltäpäin harkitun näköinen, etten voi olla ajattelematta hänen saaneen vihiä saapumisestamme, kenties nähtyään viimeisten nuotioittemme savun, ja odottelevan meitä. Hänen tervehdyksensä oli lämmin.

"Ah, siinähän te tulette, Hernan Pereira", hän huusi, "ratsastaen härän selässä, kun paremmat miehet kävelevät. No niin, haluan rupattaa kanssanne. Miten sen asian laita on, että te lähditte yön aikana, vieden mukananne ainoan hevosen ja kaiken ruudin?"

"Menin hakemaan teille apua", vastasi hän jurosti.

"Niinkö, niinkö tosiaankin! No, näyttää siitä, että loppujen lopuksi te itse tarvitsitte apua. Miten aiotte korvata Allan Quatermainille sen, että hän on pelastanut henkenne, sillä olen varma, että hän on niin tehnyt? Teille ei ole jäänyt mitään omaisuutta, vaikka aina kerskuitte rikkauksillanne. Ne ovat nyt joen pohjassa, joten teidän on maksettava rakkaudella ja palvelevaisuudella."

Hän mutisi jotain siihen tapaan, etten minä halunnut mitään maksua kristillisestä laupeudentyöstä.

"Ei, hän ei halua maksua, Hernan Pereira, hän on siksi kunnon mies, mutta te maksatte hänelle kaiken sen huonolla rahalla, jos saatte tilaisuuden. Olen tullut teille sanomaan, mitä teistä ajattelen. Te olette hätähousu, kuuletteko? Olio, jota ei koirakaan purisi, jos voisi olla sen tekemättä! Te olette myöskin petturi. Te toitte meidät tähän kirottuun maahan, jossa sanoitte sukulaistenne antavan meille omaisuutta ja maata, ja sitten, nälän ja kuumeen iskiessä kimppuumme, ratsastitte tiehenne pelastaaksenne oman likaisen nahkanne ja jätitte meidät kuolemaan. Ja nyt te tulette takaisin etsimään apua, hänen pelastamanaan, jota loukkasitte Hanhirotkossa, hänen, jonka uskollisen rakastetun te olette yrittänyt riistää. O, mein Gott! Miksi Kaikkivaltias jättää sellaiset konnat eloon, kun niin moni hyvä ja rehellinen ja viaton lepää maan mullassa teidän kaltaisenne hätähousun tähden?"

Hän jatkoi, astellen kuormahärän sivulla ja solvaten Pereiraa katkeamattomalla sanaryöpyllä, kunnes tämä vihdoin pisti peukalot korviinsa ja silmäili häntä sanattomassa raivossa.

Tällöin me vihdoinkin saavuimme leirille, missä buurit kaikki, nähtyään meidän tulevan, olivat kokoontuneet. He eivät olleet erikoisen humoristista väkeä, mutta, nähdessään Pereiran saapuvan istuen kuormahärän — perin harvojen ratsumiesten käyttämän hevosen — selässä ja raivoisan sekä pyylevän rouva Prinsloon astelevan hänen sivullaan ja syytävän solvauksia hänelle, he purskahtivat nauruun. Silloin Pereiran kärsivällisyys loppui ja hän alkoi vielä enemmän solvata kuin rouva Prinsloo.

"Tälläkö tavoin te otatte minut vastaan, te metsäsiat, te yksinkertaiset buurit, jotka ette ole soveliaat olemaan yhdessä minun asemassani ja minun sivistykselläni varustetun miehen kanssa?" hän alkoi.

"Miksi Herran nimessä sitten tulette joukkoomme?" kysyi juro Meyer. "Kun olimme nälkäisiä, ette seurastamme välittänyt, vaan hiivitte tiehenne vieden kaiken ruudin mukananne ja jätitte meidät. Mutta kun me nyt taasen olemme kylläisiä, kiitos tämän pienen englantilaisen, ja te olette nälässä, te tulette takaisin. No, jos minä saisin oman pääni pitää, antaisin pyssyn käteenne ja kuuden päivän muonan sekä käännyttäisin teidät takaisin pitämään huolen itsestänne."

"Älkää pelätkö, Jan Meyer", kiljasi Pereira härän selästä. "Niin pian kuin olen kyllin vahva, jätän teidät tänne englantilaisen kapteeninne hoitoon" — hän osoitti minua — "ja menen kertomaan kansallemme, minkälaatuista väkeä te olette."

"Ne ovat hyviä uutisia", keskeytti Prinsloo, komea vanha buuri, joka seisoi piippuaan tupruttaen. "Parantukaa, parantukaa niin nopeasti kuin voitte, Hernan Pereira."

Juuri tällä hetkellä saapui Marais, Marien seuraamana. Mistä hän tuli, en tiedä, mutta luullakseni hän oli piileillyt taaempana nähdäkseen, minkälaisen vastaanoton Pereira saisi osakseen.

"Hiljaisuutta, veljet", hän sanoi. "Tälläkö tavalla te tervehditte sisarenpoikaani, joka on palannut kuoleman kidasta, kun teidän olisi oltava polvillanne kiittäen Jumalaa hänen pelastuksestaan?"

"Laskeutukaa sitten polvillenne ja kiittäkää Häntä itse, Henri Marais", tokaisi suorasukaisesti rouva Prinsloo. "Minä kiitän tämän Allanin onnellisesta paluusta, vaikka ne kiitokset olisivatkin lämpimämmät, jos hän olisi jättänyt tämän hätähousun jälkeensä. Allemachte! Henri Marais, miksi pidätte niin suurta porua tästä portugalilaisesta? Onko hän noitunut teidät? Tai johtuuko se siitä, että hän on sisarenne poika, tai siitä, että tahdotte pakoittaa Marien menemään naimisiin hänen kanssaan? Tai johtuuko se kenties siitä, että hän tietää jotain pahaa teidän menneisyydestänne, ja te tahdotte lahjoa hänet pitämään suunsa kiinni?"

No, oliko tämä viimeinen epämieluisa arvelu aivan sattumalta rouva Prinsloon hyvin varustetusta viinestään esiin vetämä nuoli tai oliko rouva saanut hännänpäästä kiinni jonkun aikoja sitten haudatun totuuden, en tiedä. Tietysti kuitenkin jälkimmäinen selitys on mahdollinen. Monet miehet ovat tehneet nuoruudessaan tekoja, joita he eivät toivo kaivettavan esiin heidän myöhemmällä iällään. Pereira oli kenties saanut äidiltään tietää sentapaisen perhesalaisuuden.

Joka tapauksessa vanhan naisen sanojen vaikutus Marais'hen oli aivan huomattava. Hänet valtasi äkkiä ankara luontainen raivonpuuska. Hän sadatteli rouva Prinsloolle. Hän kirosi jokaista muutakin, vannoen heille yksitellen sekä koko joukolle, että taivas kostaisi heille. Hän sanoi, että häntä ja hänen sisarenpoikaansa vastaan oli tehty salaliitto, ja että minä olin sen takana, minä, joka olin saanut hänen tyttärensä ihastumaan innoittavaan pieneen naamaani. Niin raivoisat olivat hänen sanansa — monet muut niistä olen unohtanut, — että vihdoin Marie alkoi itkeä ja juoksi pois. Samassa buuritkin lähtivät pois, hartioitaan kohauttaen, ja yksi heistä sanoi aivan kuuluvasti, että Marais oli viimeinkin tullut aivan hulluksi, kuten hän aina oli ajatellut hänen tulevan.

Sitten Marais seurasi heitä, kohotellen käsiään ja yhä kiroten kävellessään, ja laskeuduttuaan kuormahärän selästä, Pereira seurasi häntä. Niinollen rouva Prinsloo ja minä jäimme yksin, sillä värilliset miehet olivat hajaantuneet, kuten ne aina tekevät, kun valkoiset alkavat riidellä.

"Kas niin, Allan poikani", sanoi rouva Prinsloo voitonriemuisesti. "Olen löytänyt kipeän paikan muulin selästä, ja enkö saanutkin sitä kirkumaan ja potkimaan, vaikka se useimpina viikon päivinä näyttää sellaiselta hyvältä ja rauhalliselta muulilta — ainakin viime aikoina."

"Myönnän, että löysitte, rouva", sanoin vihaisena, "mutta toivon, että jättäisitte mynheer Marais'n kipeät paikat rauhaan, nähdessänne, että, vaikka kirkuminen onkin teille, potkut kohdistuvat minuun."

"Mitä se tekee, Allan?" hän kysyi. "Hän on aina ollut vihollisenne, joten on aivan yhdentekevää, vaikka te näettekin hänen kavionsa, kun ette ole niiden tavoiteltavissa. Poika raukkani, luulen teille koittavan huonon ajan tuon hätähousun ja muulin keskuudessa, vaikka olette tehnyt niin paljon kumpaisellekin heidän hyväkseen. No, yksi hyvä puoli sentään on asiassa — Mariella on uskollinen sydän. Hän ei koskaan tahdo mennä jonkun muun miehen kanssa naimisiin kuin juuri teidän, Allan — vaikka ette olisikaan täällä", hän lisäsi sivuajatuksella.

Vanha nainen pysähtyi hetkeksi, tuijottaen maahan. Sitten hän kohotti katseensa ja sanoi:

"Allan, rakkaani" — hän todella piti minusta ja nimitti minua toisinaan näin — "te ette ottanut varteen antamaani neuvoa, olla etsivinänne Pereiraa löytämättä häntä. No, annan teille toisen neuvon, jota seuraatte, jos olette viisas."

"Mikä se on?" kysyin epäröiden. Sillä vaikka rouva Prinsloo omalla tavallaan olikin oikeassa, saattoi hän katsella asioita hyvin omituisessa valossa. Useitten muitten naisten tavoin hän arvosteli siveellisiä lakimääräyksiä sydämensä vaistojen mukaan ja oli aivan valmis soveltamaan ne olosuhteisiin tai tavoittamaan päämäärää, jonka hän arveli itsessään hyväksi.

"Tämä juuri, poikaseni. Tehkää Marien kanssa kahden päivän matka viidakkoon. Minä tahdon hieman vaihtelua ja tulen sinne myös sekä vihin teidät siellä. Minulla on nimittäin rukouskirja ja minä voin lukea ääneen vihkimäkaavan, jos ensin käymme sen läpi kertaan tai pariin."

Rouva Prinsloo vihkimässä minut ja Marien autiossa ja asumattomassa erämaassa, — tämä tulevaisuuden kuva, vaikkakin houkutteleva, oli niin mahdoton, että puhkesin nauramaan.

"Miksi nauratte, Allan? Kuka tahansa voi vihkiä ihmisiä, ellei ole muuta saatavissa; uskonpa vielä että he voivat itsekin vihkiä itsensä."

"Myönnän kyllä", vastasin, koska en halunnut ryhtyä lainopilliseen väittelyyn rouva Prinsloon kanssa. "Mutta katsokaahan, täti, minä lupasin juhlallisesti hänen isälleen, etten naisi häntä ennenkuin hän olisi täysi-ikäinen, ja, jos rikkoisin sanani, en olisi rehellinen mies."

"Rehellinen mies!" hän huudahti äärimmäisellä halveksumisella. "Rehellinen mies! No, ovatko sitten Marais ja Hernan Pereira rehellisiä miehiä? Miksi ette mittaa samalla mitalla kuin hekin, Allan Quatermain? Sanon teille, että tuo kirottu rehellisyytenne koituu turmioksenne. Muistatte sanani myöhemmin", ja hän poistui vihan vimmoissaan.

Kun hän oli mennyt, lähdin vaunujeni luo, missä Hans odotteli minua antaakseen seikkaperäisen ja loputtoman selostuksen kaikesta, mitä poissaollessani oli tapahtunut. Olin iloinen havaitessani että, paitsi yhden sairaaloisen härän kuolemaa, kaikki oli käynyt hyvin. Kun hän vihdoin oli lopettanut pitkän kertomuksensa, söin jonkunverran ruokaa, jonka Marie oli valmiiksi keitettynä minulle lähettänyt, sillä olin liian väsynyt mennäkseni tapaamaan ketään buureista sinä iltana. Juuri kun olin lopettanut aterioimiseni ja aioin kääntyä makuulle, ilmestyi Marie leiritulen valaisemaan piiriin. Hyppäsin ylös ja juoksin hänen luoksensa sanoen, etten ollut odottanut häntä näkeväni tänä iltana enkä halunnut tulla taloon.

"Ei", hän vastasi, vetäen minut varjoon, "ymmärrän kyllä. Isäni näyttää kovin kiihoittuneelta, melkeinpä hullulta. Jos rouva Prinsloon kieli olisi ollut käärmeen myrkkyhammas, ei se olisi voinut pistää häntä pahemmin."

"Ja missä on Pereira?" kysyin.

"Serkkuni nukkuu toisessa huoneessa. Hän on heikko ja perin uupunut. Siitä huolimatta hän halusi suudella minua. Sanoin hänelle heti, kuinka asiat olivat minun ja sinun välilläsi, ja että me menisimme naimisiin kuuden kuukauden kuluttua."

"Mitä hän siihen sanoi?" kysyin.

"Hän kääntyi isäni puoleen ja sanoi: 'Onko tämä totta, enoni?' Isäni vastasi: 'On, se on paras kauppa, minkä saatoin tehdä englantilaisen kanssa nähdessäni, ettet sinä ollut täällä tekemässä parempaa'."

"Ja mitä tapahtui sitten, Marie?"

"No, sitten Hernan ajatteli hetkisen. Vihdoin hän kohotti katseensa ja sanoi: 'Ymmärrän. Asiat ovat menneet hullusti. Toimin parhaani mukaan mennessäni etsimään apua teille kaikille. Minä petyin. Sillävälin englantilainen tuli ja pelasti teidät. Myöhemmin hän pelasti minut myöskin. Eno, näen tässä kaikessa Jumalan käden; jollei tätä Allania olisi ollut, ei kukaan meistä olisi elossa. Niin, Jumala käytti häntä säilyttääkseen meidät elossa. No, hän on luvannut, ettei hän nai Marieta ennen kuutta kuukautta. Te tiedätte, eno, että jotkut näistä englantilaisista ovat suuria hölmöjä. He pitävät lupauksensa, vaikka se olisi heidän omaksi vahingokseenkin. No, kuudessa kuukaudessa saattaa paljon tapahtua; ken tietää, mitä tapahtuu?'"

"Olitko läsnä, kun kuulit kaiken tämän, Marie?" kysyin.

"En, Allan; olin seinän toisella puolella. Mutta nämä sanat kuultuani astuin sisään ja sanoin: 'Isäni ja Hernan serkkuni, suvaitkaa ymmärtää, että on yksi seikka, mikä ei koskaan tapahdu'."

"Mikä se on?" kysyi serkkuni.

"Ei koskaan tapahdu, että menisin sinun kanssasi naimisiin, Hernan", vastasin.

"Kuka tietää, Marie, kuka tietää?" hän sanoi.

"Minä tiedän, Hernan", vastasin. "Vaikka Allan kuolisi huomispäivänä, en menisi sinun kanssasi naimisiin, en silloin enkä kahtakymmentä vuotta myöhemmin. Olen iloinen, että hän on pelastanut henkesi, mutta tästä lähtien olemme vain serkkuja, ei mitään muuta."

"Kuulethan, mitä tyttö meille sanoo", sanoi isäni. "Miksi et luovu yrityksestä? Mitä hyödyttää potkia tutkainta vastaan?"

"Jos on jalassa vahvat saappaat ja potkii kyllin kovasti, antavat tutkaimet perään", sanoi Herran. "Kuusi kuukautta on pitkä aika, enoni."

"Saattaa olla, serkku", sanoin. "Mutta muista, ettei kuusi kuukautta, ei kuusi vuotta, ei edes kuusi tuhatta vuotta ole kyllin pitkä aika saattaakseen minut menemään naimisiin jonkun muun miehen kuin Allan Quatermain'in kanssa, joka juuri on pelastanut sinut kuolemasta. Ymmärrätkö?"

"Kyllä", hän vastasi, "ymmärrän, ettet tahdo minun kanssani mennä naimisiin. Sen vain lupaan, ettet mene naimisiin Allan Quatermain'in etkä kenenkään muunkaan miehen kanssa."

"Jumala päättää sen", vastasin ja lähdin pois, jättäen hänet ja isäni kahdenkesken. "Ja nyt, Allan, kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut senjälkeen kuin erosimme."

Kerroin hänelle kaikki, mainiten rouva Prinsloon neuvon myöskin.

"Tietysti, Allan, olit aivan oikeassa", hän huomautti, kun olin lopettanut. "Mutta olen varma, että rouva Prinsloo myös oli tavallaan oikeassa. Pelkään serkkuani Hernania, joka pitää isääni kädestä varsin lujasti. Me olemme kuitenkin luvanneet ja meidän täytyy pitää sanamme."

XI Luku.

LAUKAUS ROTKOSSA.

Luullakseni noin kolme viikkoa näiden tapahtumain jälkeen aloimme matkamme etelään päin. Seuraavana aamuna Marais'n leirille saapumisemme jälkeen Pereira tuli luokseni useiden henkilöiden läsnäollessa ja, ottaen minua kädestä, kiitti minua kuuluvalla äänellä henkensä pelastuksesta. Senjälkeen hän selitti minun olevan hänelle rakkaamman kuin veljen, sillä olihan meidät veriside yhdistänyt.

Vastasin, etten luullut mitään sellaista sidettä olevan; en tosiaankaan ollut varma, mitä se tarkoitti. Olin tehnyt velvollisuuteni hänen suhteensa, en enempää enkä vähempää, eikä siinä ollut enempää sanomista.

Kävi kuitenkin ilmi, että oli paljonkin vielä sanomista, sillä Pereira halusi lainata rahaa, tai pikemmin tavaraa, minulta. Hän selitti, että, huomioonottaen leirillä eloon jääneiden sivistymättömien buurien ja erittäinkin häpeämätön-kielisen rouva Prinsloon ennakkoluulot, sekä hän että hänen enonsa olivat tulleet siihen päätökseen, että hänen olisi viisasta poistua niin pian kuin mahdollista. Sentähden hän suunnitteli lähteä pois aivan yksin.

Vastasin, että minun käsitykseni mukaan hän oli tehnyt kylliksi yksinäisiä matkoja tällä seudulla, kun näin, miten hänen viimeinen retkensä oli päättynyt. Hän vastasi, että jokainen oli niin katkeroitunut hänelle, ettei muuta valinnan varaa ollut. Sitten hän lisäsi, päästäen todellisen mielensä valloilleen:

"Allemachte! Mynheer Quatermain, luuletteko minusta olevan mieluisaa nähdä teidän joka päivä mielistelevän sitä tyttöä, joka oli kihlattuni, ja nähdä hänen vastaavan mielistelyynne silmillään, — niin, epäilemättä myöskin huulillaan, kuulemastani päättäen?"

"Te saatoitte jättää hänet, jota nimititte kihlatuksenne, mutta joka omasta tahdostaan ei koskaan ole ollut muiden kuin minun kihlattuni, kuolemaan nälkään, mynheer. Miksi te sitten olisitte pahoillanne siitä, että minä poimin ylös sen, minkä te heititte pois, erittäinkin kun se aina oli ollut omani eikä teidän? Jollei minua olisi ollut, ei olisi emään mitään tyttöä, josta riitelisimme, samaten kuin ei olisi ketään miestä elossa, joka riitelisi kanssani tästä tytöstä."

"Oletteko te, englantilainen, sitten Jumala, että päätätte miesten ja naisten elämästä tahtonne mukaan? Hän meidät pelasti, ette te."

"Olkoon, että hän on pelastanut teidät, mutta se tapahtui minun kauttani. Minä toin pelastuksen näille ihmisraukoille, jotka te hylkäsitte, ja minä ruokin teidät takaisin henkiin."

"Minä en heitä hyljännyt. Menin etsimään heille apua."

"Ottaen kaiken ruudin ja ainoan hevosen mukaanne! No, se on tehty, ja nyt te tahdotte lainata tavaroita, maksaaksenne karjan, — minulta, jota te vihaatte. Te ette ole ylpeä, mynheer Pereira, kun teillä on joku tarkoitus palveltavana, mikä se sitten lieneekin", ja minä katsoin häntä silmiin. Vaistoni varoitti minua tämän petollisen ja väärän miehen suhteen, joka, tunsin sen, silläkin hetkellä oli sydämessään vannoutunut tuottamaan jonkun onnettomuuden minulle.

"En, en ole ylpeä. Miksi olisinkaan sitä, sillä tarkoitukseni on maksaa takaisin kaksinkerroin kaiken, mitä nyt lainaatte minulle?"

Tuumiskelin hetkisen. Varmasti matkamme Nataliin olisi miellyttävämpi, jos Pereira ei olisi seurassa. Myöskin olin vakuutettu siitä, että, jos hän tulisi mukaamme, toinen tai toinen meistä jättäisi luunsa tielle. Lyhyesti, pelkäsin että hän tavalla tai toisella tuottaisi minulle surman saadakseen omistaa Marien. Me olimme villissä seudussa, oli vain muutamia todistajia eikä yhtään tuomioistuimia, ja siellä sellaiset teot saattaisivat tapahtua yhä uudelleen ilman että tekijää voitaisiin vaatia tilille todistusten ja tuomarien puutteessa.

Niinpä päätin suostua hänen toivomuksiinsa ja me aloimme tehdä kauppaa. Lopputulos oli, että minä siirsin hänelle niin paljon jälellä olevasta omaisuudestani, että hän saattoi maksaa ympäristön alkuasukkailta tilaamansa karjan. Se ei ollut mikään suuri määrä, kun ajattelee, että tällä sivistyksestä etäällä olevalla seudulla saattoi härän lunastaa muutamilla helminauhoilla tai halpahintaisella veitsellä. Edelleen möin hänelle muutamia harjoittamiani eläimiä, pyssyn, jonkun verran ampumavaroja ja muutamia muita välttämättömyyksiä, josta kaikesta hän merkitsi taskukirjaani omakätisen kuittauksen. Teinpä vielä enemmänkin. Sillä kun kukaan buuri ei tahtonut häntä auttaa, avustin minä Pereiraa hänen ostamansa karjan harjoittamisessa, ja myönnyin myöskin, kun hän pyysi minua antamaan hänen palvelukseensa kaksi zulua, jotka olin palkannut.

Kaikki nämä valmistukset veivät paljon aikaa. Jos muistan oikein, oli kulunut kaksitoista päivää, ennenkuin Pereira vihdoinkin lähti liikkeelle Marais'n leiristä; silloin hän oli aivan terve ja voimakas jälleen.

Me kokoonnuimme kaikki katsomaan tätä lähtöä, ja Marais lausui rukouksen, että hänen sisarenpoikansa suoriutuisi terveenä matkastaan ja että onnellisesti tapaisimme toisemme Natalissa Retiefin leirissä, mikä olisi kokoontumispaikkamme, jos tämä johtaja vielä olisi Natalissa. Kukaan muu ei yhtynyt tähän rukoukseen. Ainoastaan rouva Prinsloo lisäsi kuuluvasti oman rukouksensa. Siinä hän toivotti ettei Pereira tulisi toista kertaa takaisin, ja ettei hänen koskaan tarvitsisi nähdä jälleen hänen kasvojaan, ei Retiefin leirissä eikä missään muuallakaan, jos hyvä Jumala näkisi parhaaksi niin järjestää asiat.

Buurit tirskuivat; Meyerin lapsetkin tirskuivat. Sillä tällä hetkellä rouva Prinsloon viha Hernan Pereiraa kohtaan oli koko paikan huvin aiheena. Mutta Pereira itse ei ollut kuulevinaan, sanoi hyvästi meille kaikille sydämellisesti lisäten erikoisen toivotuksen rouva Prinsloolle, ja me lähdimme liikkeelle.

Sanon "me lähdimme", koska tavallisen onneni mukaan minut määrättiin seuraamaan tätä miestä, auttaakseni häntä puoliharjaantuneiden härkien kanssa, hänen ensimmäiselle levähdyspaikalleen, mikä oli noin kahdentoista mailin päässä leiristä hyvän vesipaikan ääressä ja missä hän aikoi viipyä yön.

Kun me lähdimme liikkeelle noin kymmenen tienoissa aamulla ja seutu oli erittäin tasaista, toivoin meidän saapuvan tälle pysähdyspaikalle noin kolmen tai neljän aikoihin iltapäivällä, jolloin minulla olisi aikaa kävellä takaisin ennen auringonlaskua. Kuitenkin tapahtui niin paljon yhtä ja toista, sekä itse vaunuille, jotka olivat ravistuneet seistyään kauan auringonpaahteessa, että karjalle, joka tottumattomana ikeeseen veti ne jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa kaksinkertaiseen solmuun, joten saavuimme sinne vasta yön lähetessä.

Viimeinen maili matkastamme meidän oli kuljettava kapean kuilun läpi, jonka vesi oli kallioon kaivertanut. Täällä kasvoi harvakseen puita sekä suuria sananjalkoja, mutta kuilun pohja, jota pitkin metsäeläinten oli tapana kulkea, oli kyllin pehmeä vaunujen ajaa, muutamista pudonneista kivenlohkareista huolimatta, joita oli vältettävä.

Kun vihdoin saavuimme pysähdyspaikalle, kysyin hottentotti Klausilta, joka auttoi minua valjaitten riisumisessa, missä hänen isäntänsä oli, sillä en nähnyt häntä missään. — Hän sanoi tämän menneen takaisin rotkoon etsimään jotain, joka oli pudonnut vaunuista.

"Hyvä", vastasin. "Sanokaa sitten hänelle, jollemme tapaa toisiamme, että olen palannut leirille."

Kun lähdin paluumatkalle, oli aurinko vaipumassa taivaanrannan taakse, mutta se ei minua kovin suuresti huolestuttanut, kun minulla oli mukanani pyssy, jolla suuressa kilpailussa olin ampunut hanhia. Myöskin tiesin täysikuun samassa nousevan.

Aurinko laski ja rotko peittyi hämärään. Paikka näytti kolkolta ja yksinäiseltä ja äkkiä aloin tuntea pelkoa. Aloin ihmetellä, missä Pereira oli ja mitä hän mahtoi tehdä. Ajattelinpa palata takaisin ja etsiä jonkun kiertotien, mutta koska lukuisilla ampumaretkilläni leiriltä käsin olin tutkinut koko tämän seudun aivan perinpohjin, tiesin ettei ollut mitään kulkukelpoista tietä kukkuloitten poikki. Niinpä siis jatkoin matkaa sormi pyssyn liipasimella, vihellellen rohkeuteni ylläpitämiseksi, mikä tietystikin niissä olosuhteissa oli tyhmästi tehty. Mieleeni johtui heti, että se oli tyhmästi, mutta totta puhuen en tahtonut antaa tilaa niille synkille epäluuloille, jotka risteilivät mielessäni. Epäilemättä Pereira nyt jo oli kulkenut ohitseni ja saapunut levähdyspaikalle.

Kuu alkoi kumottaa — Afrikan ihmeellinen kuu, joka muuttaa yön päiväksi — heittäen ikäänkuin verkkona pitkiä, mustia varjoja, jotka puista ja kalliosta lankesivat pitkin eläinten polkua, jota seurasin. Oikealla edessäni oli omituinen tumma läikkä tästä varjosta, jonka aiheutti ulkoneva kallion seinämä, ja sen toisella puolella samanlainen kuun valaisema kirkas läikkä. Jonkunverran minussa herätti epäilystä tämä varjon lisäke, sillä, vaikka tietysti en voinut nähdä siellä mitään, tarkka korvani kuuli liikkumisen aiheuttaman äänen.

Pysähdyin hetkiseksi. Sitten ajattelin, että ne aiheutti joku yöllä liikkuva eläin, joka, vaikka se saattaisikin olla vaarallinen, pakenisi miehen lähestyessä, ja syöksyin sitä kohti rohkeasti. Kun sukelsin esiin toisessa päässä — varjo oli kahdeksantoista tai kaksikymmentä askelta pitkä — juolahti mieleeni, että, jos joku vihollinen siellä väijyisi, olisin helppo maalitaulu astuttuani kirkkaaseen valoon. Niinpä melkein vaistomaisesti — sillä en muista tarkemmin ajatelleeni asiaa, — ensimmäiset kaksi askelta astuttuani valoon tein pienen hyppäyksen vasemmalle, missä jälleen oli varjo, vaikkakaan ei syvä. Hyvä olikin, että niin tein, sillä samalla hetkellä tunsin jonkin koskettavan poskeani ja kuulin pyssyn äänekkään pamauksen aivan takanani.

Nyt olisi minun ollut viisainta juosta, ennenkuin se, joka oli laukaissut, saisi aikaa uudelleen ladatakseen. Mutta jonkinlainen raivo valtasi minut enkä minä tahtonut juosta. Päinvastoin käännyin kiljaisten ja syöksyin takaisin varjoon. Jokin kuuli minun tulevan, jokin pakeni edessäni. Muutaman sekunnin kuluttua olimme kuun valossa, ja, kuten odotin, huomasin tuon jonkin olevan miehen — Pereiran!

Hän pysähtyi ja juoksi ympäri, kohottaen pyssynsä perää nuijan tavoin.

"Jumalan kiitos! Se olette te, mynheer Allan", hän sanoi. "Luulin teitä tiikeriksi."

"Siinä tapauksessa se on viimeinen ajatuksenne, murhaaja", vastasin, kohottaen pyssyäni.

"Älkää ampuko", hän sanoi. "Tahdotteko vereni tulevan teidän päällenne? Miksi tahdotte minut surmata?"

"Miksi te yrititte surmata minut?" vastasin, tähdäten häneen.

"Minäkö yritin surmata teidät! Oletteko hullu? kuunnelkaa, oman etunne tähden. Istuin tuolla kummulla odottaen kuun nousua ja, koska olin väsynyt, nukahdin. Sitten heräsin jonkun liikkumisesta ja, äänistä päättäen luullen tiikerikissan olevan kintereilläni, laukaisin peloittaakseni sitä. Allemachte! Jos minä, hyvä mies, olisin tähdännyt teitä, olisinko tällaisen välimatkan päästä osunut harhaan?"

"Te ette kokonaan harhaan osunut, ja jollen olisi astunut vasemmalle, olisitte lävistänyt pääni. Lukekaa rukouksenne, koira!"

"Allan Quatermain", hän huudahti epätoivon tarmolla, "puhun aivan totta. Surmatkaa minut, jos tahdotte, mutta muistakaa, että joudutte siitä hirteen. On tunnettua, että me mielistelimme samaa naista, ja kuka uskoo kertomustanne, että minä yritin ampua teidät? Pian kafferit tulevat minua etsimään, luultavasti he ovat parhaillaan matkalla, ja löytävät ruumiini sekä sydämeni sinun kuulasi lävistämänä. Sitten he vievät sen takaisin Marais'n leirille, ja sanon — kuka uskoo kertomustanne?"

"Joku, luullakseni, murhaaja", mutta lausuttuani nämä sanat tunsin pelon puistatuksen ruumiissani. Oli totta, en voinut mitään näyttää toteen, koska minulla ei ollut todistajia, ja vastedes olisin Kain buurien joukossa, joka olin surmannut miehen mustasukkaisuudesta. Hänen pyssynsä oli tyhjä; niin kylläkin, mutta saatettaisiin sanoa, että olin laukaissut sen hänen kuolemansa jälkeen. Ja mitä poskessani olevaan naarmuun tulee, — no, oksa oli saattanut sen aiheuttaa. Mitä minä sitten tekisin? Ajaa hänet edelläni leirille, ja kertoa tämä juttu? Silloinkin se olisi vain minun syyttelyäni häntä vastaan. Ei, hän oli saanut minut pihteihin. Minun täytyi antaa hänen mennä ja luottaa, että taivas kostaisi hänen rikoksensa, kun minä sitä en voinut. Sitäpaitsi alkoi ensimmäinen raivoni jo jäähtyä, ja surmata mies — —.

"Hernan Pereira", sanoin, "te olette valehtelija ja pelkuri. Te koetitte teurastaa minut, koska Marie rakastaa minua ja vihaa teitä, ja te tahdotte pakoittaa hänet menemään kanssanne naimisiin. Kuitenkaan en voi teitä kylmäverisesti ampua, kuten ansaitsisitte. Jätän teidän rankaisemisenne Jumalalle, minkä hän ennemmin tai myöhemmin tekee, teidät, joka ajattelitte teurastaa minut ja jättää hyenain kätkettäväksi rikoksenne, kuten ne ennen aamua olisivat tehneetkin. Joutukaa matkoihinne, ennenkuin muutan mieleni, ja nopeasti."

Lausumatta sanaakaan hän kääntyi ja juoksi nopeasti kuin pukki, hypellen puolelta toiselle juostessaan, vaikeuttaakseen tähtäämistä, jos aikoisin ampua.

Kun hän oli noin sadan yardin päässä tai kauempanakin, käännyin minä myöskin ja juoksin, tuntematta olevani turvassa ennen kuin välillämme oli maili matkaa.

* * * * *

Kello oli yli kymmenen sinä iltana, kun saavuin leirille, missä tapasin Hansin juuri lähdössä etsimään minua kahden zulun kanssa, ja sanoin, että asianhaarat olivat pakoittaneet minua viipymään vaunujen luona. Rouva Prinsloo oli myöskin vielä hereillä, odotellen kuullakseen saapumisestani.

"Mikä se asianhaara oli, Allan?" hän kysyi. "Näyttää siltä, kuin siinä olisi ollut kuula", ja hän osoitti veristä naarmua poskessani.

Nyökkäsin päätäni.

"Pereiranko?" hän kysyi jälleen.

Nyökkäsin uudelleen.

"Surmasitteko hänet?"

"En; annoin hänen mennä. Olisi sanottu, että minä murhasin hänet", ja minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut.

"Niin, Allan", hän huomautti, kun olin lopettanut. "Luulen teidän menetelleen viisaasti, sillä te ette olisi voinut todistaa mitään. Mutta mitä ihmettä kaikkivaltias Jumala säästää tätä hätähousua. No, menen kertomaan Marielle, että olette vahingoittumattomana palannut takaisin, sillä hänen isänsä ei päästä häntä mökistä ulos näin myöhään; mutta mitään muuta en sano, jollette halua."

"Ei, täti, ei luultavasti mitään muuta, ei ainakaan tällä hetkellä."

Tässä voin mainita kuitenkin, että muutaman päivän kuluttua Marie ja jokainen muu leirissä tunsi tämän jutun yksityiskohtaisesti, kenties Marais'ta lukuunottamatta, jolle ei kukaan puhunut hänen sisarenpojastaan. Ilmeisesti rouva Prinsloo oli havainnut mahdottomaksi pitää salassa sellaista todistusta hänelle vastenmielisen Pereiran roistomaisuudesta. Niinpä hän kertoi sen tyttärelleen, joka kertoi nopeasti toisille, vaikka havaitsin, että jotkut heistä asettivat sattuman syyksi sen, mitä oli tapahtunut. Vaikka he tunsivat Pereiran kehnoksi, he eivät voineet uskoa hänen olevan syypään niin mustaan rikokseen.

Noin viikkoa myöhemmin jälelläolevat meistä lähtivät liikkeelle Marais'n leiriltä, paikasta, jonka monista siihen liittyvistä surullisista muistoista huolimatta tunnustan jättäneeni jonkinlaisella kaipauksella. Edessämme oleva matka, vaikka ei ollutkaan varsin pitkä, oli kuitenkin äärettömän vaarallinen. Meidän oli kuljettava noin kaksisataa mailia läpi seudun, josta emme muuta tienneet kuin että sen asukkaat olivat Amatonga'n ja muihin villeihin heimoihin kuuluvia. Tässä minun on selitettävä, että pitkän keskustelun jälkeen olimme hyljänneet ajatuksen palata takaisin samaa tietä, jota Marais oli seurannut kovaonnisella matkallaan Delagoaan.

Jos olisimme tämän viimeksimainitun valinneet, olisi meidän ollut kuljettava peloittavien Lobombovuorien yli, ja oli epätietoista, olisiko heikko karjamme voinut vetää vaunut niiden yli. Sitäpaitsi sanottiin vuorten lähistössä olevan seudun olevan aivan tyhjän riistasta ja myöskin kaffereista, joten ravinnosta saattoi tulla puute. Toisaalta taasen, jos menisimme vuorten itäpuolitse, oli seutu, jonka kautta tulisimme kulkemaan, tiheään asuttu, joten meillä ainakin olisi mahdollisuus ostaa jyviä.

Lopullisesti kuitenkin päätimme valita tämän tien sentähden, että näissä lämpimissä ja alavissa maissa olisi ruohoa härille. Se nimittäin näin kevään alussa oli jo tässä osassa Afrikkaa työntymässä maasta. Mutta jollei sitä olisi ollutkaan, olisivat eläimet voineet elää siitä kasvullisuudesta, mikä edelliseltä kesältä oli jäänyt, sekä puiden lehdistä, sillä tämä seutu ei talven aikana koskaan tullut aivan elottomaksi, jotavastoin kuivilla ja auringon paahtamilla kukkuloilla vuorten lähistössä härät eivät olisi löytäneet ollenkaan mitään. Niinpä päätimme olla pelkäämättä villejä ja leijonia, jotka riistaa ajaen kulkivat näissä kuumissa seuduissa, erittäinkin, kun ei vielä ollut kuumempi vuodenaika tai sadekausi, joten jokien yli saattoi kahlata.

En aio esittää seikkailujamme yksityiskohtaisesti, sillä se kävisi liian pitkäksi. Erääseen tärkeään tapaukseen asti, jonka heti tulen kertomaan, ne olivat pikemmin vähäpätöisiä kuin tärkeitä laadultaan. Kun kuljimme vuorten ja meren välistä tietä, emme helposti saattaneet eksyä, erittäinkin kun zuluni olivat ennen kulkeneet tämän seudun läpi; ja kun heidän tietonsa pettivät, käytimme yleensä hyväksemme paikallisten oppaitten palvelusta. Tiet kuitenkin, tai pikemmin eläinten jäljet ja kafferien polut, joita seurasimme, olivat kauheat, sillä yhtä ainoata lyhyttä väliä lukuunottamatta, josta Pereira oli kulkenut, eivät mitkään vaunut olleet ennen kulkeneet niitä pitkin. Hiukan myöhäisempään aikaan vuodesta ei niitä olisikaan voinut ollenkaan kulkea. Toisinaan takerruimme soihin, joista meidän oli kaivettava pyörät esiin, toisinaan taasen jokien kivisiin pohjiin, ja kerran meidän oli aivan kirjaimellisesti raivattava tie läpi tiheän pensasvyöhykkeen, josta päästäksemme meiltä kului kahdeksan päivää.

Toisena päähuolenamme olivat leijonat, joita tällä seudulla oli suuret joukot. Näiden nälkäisten petojen lukuisuus pakoitti meidät vartioimaan karjaamme erittäin tarkoin sen ollessa laitumella, ja öisin, mikäli mahdollista, suojaamaan ne ja itsemme piikkiaitauksella, jonka sisäpuolelle sytytimme tulia peloittaaksemme loitolle villipedot. Näistä varokeinoista huolimatta me menetimme useita eläimiä ja itse toisinaan hädintuskin pelastuimme.

Niinpä eräänä yönä, kun Marie aikoi mennä vaunuun, missä naiset nukkuivat, suuri nälkiintynyt leijona hyppäsi yli aitauksen. Hän juoksi petoa pakoon, mutta kompastui ja kaatui, jolloin leijona ennätti hänen luoksensa. Vain muutamia sekunteja, ja hän olisi ollut hengettömänä tai leijona olisi kantanut hänet elävänä pois.

Mutta kun se tapahtui, oli rouva Prinsloo heti paikalla. Kiskaisten palavan oksan tulesta tämä peloton nainen juoksi leijonaa kohti ja, kun se avasi suuren kitansa karjuakseen tai purrakseen, työnsi oksan palavan pään sen kurkkuun. Leijona puri leukansa yhteen, mutta, huomattuaan suupalan vähemmän maukkaaksi, poistui vielä nopeammin kuin oli tullut, kauheasti ulvoen ja jättäen Marien aivan vahingoittumattomana. Tarpeetonta sanoa, että tämän jälkeen todella kunnioitin rouva Prinsloota, vaikka hän, tuo hyvä ihminen, ei ajatellut ollenkaan koko juttua, mikä näinä päivinä oli vain tavallinen tapahtuma matkan varrella.

Seuraavana päivänä, luullakseni, tämän leijonakohtauksen jälkeen tapasimme Pereiran vaunut tai paremmin sanoen niiden jäännökset. Hän oli nähtävästi yrittänyt kulkea pitkin jyrkkää, kivistä penkerettä, joka kohosi virran partaalla, sillä seurauksella, että vaunut olivat pudonneet joen uomaan, joka silloin oli melkein kuiva, ja rikkoutuneina jätetty siihen korjaamatta.

Lähiseudun tonga-heimoon kuuluvat alkuasukkaat, jotka olivat polttaneet suurimman osan puuaineesta saadakseen arvokkaat raudoitukset, ilmoittivat meille, että vaunujen mukana seurannut valkoinen mies oli palvelijoineen jatkanut matkaa jalkaisin noin kymmenen päivää sitten, ajaen karjaa edellään. Oliko tämä juttu tosi vai ei, sen selville saamiseksi meillä ei ollut mitään keinoja. Oli hyvin mahdollista, että Pereira seuralaisineen oli murhattu, vaikka, havaittuamme tongat erittäin rauhalliseksi väeksi, jos heitä hyvin kohdeltiin ja annettiin tavanmukaiset kohteliaisuuslahjat, tämä otaksuma ei näyttänyt uskottavalta. Viikkoa myöhemmin epäilyksemme tässä suhteessa olivatkin häipyneet.

Me olimme saapuneet suureen Fokoti nimiseen, Umkusi-joen varrella sijaitsevaan kraaliin, joka näytti melkein hyljätyltä. Kysyimme eräältä tapaamaltamme vanhalta vaimolta, minne sen asukkaat olivat menneet. Hän vastasi heidän paenneen Swazimaan rajoja kohti, peläten hyökkäystä zulujen puolelta, joiden alueet alkoivat tämän Umkusi-joen toisella puolella. Kävi selville, että muutamia päiviä aikaisemmin eräs zulurykmentti oli ilmestynyt joen äyräille. Vaikka sillä kertaa ei mitään sotaa ollutkaan zulu- ja tongaheimojen välillä, katsoivat jälkimäiset viisaimmaksi poistua heidän peloittavien keihäittensä ulottuvilta.

Kuullessamme nämä uutiset pohdimme, eikö olisi parasta meidänkin seurata heidän esimerkkiään ja, länteenpäin kulkien, koettaa löytää polku vuorien yli. Mielipiteet olivat jakaantuneet tässä kohdassa. Marais, joka uskoi kohtaloon, tahtoi jatkaa matkaa, sanoen hyvän Jumalan kyllä suojelevan meitä kuten tähänkin asti.

"Allemachte!" vastasi rouva Prinsloo. "Suojeliko hän niitä kaikkia, jotka lepäävät kuolleina Marais'n leirissä, jonne teidän hulluutenne meidät johti, mynheer? Hyvä Jumala odottaa, että itse pidämme huolen nahastamme, ja minä tiedän, että nämä zulut ovat samaa verta kuin Umsilikazi'n kafferit, jotka ovat surmanneet niin monia kansastamme. Koettakaamme vuorten yli, se on mielipiteeni."

Tietysti hänen miehensä ja poikansa yhtyivät häneen, sillä heille hänen sanansa olivat laki. Mutta Marais oli kuten tavallisesti itsepäinen eikä tahtonut antaa perään. Koko iltapäivän he kinastelivat; minä olin vaiti ja selitin tyytyväni enemmistön päätökseen. Lopuksi he, kuten edeltäpäin arvasin, kehoittivat minua toimimaan erotuomarina välillään.

"Ystävät", vastasin, "jos olisitte kysyneet mielipidettäni aikaisemmin, olisin äänestänyt vuorten yli menemisen puolesta, sillä niiden takana saattaisimme kenties tavata joitakin buureja. Minua ei miellytä tuo juttu zulurykmentistä. Luulen, että joku on heille kertonut tulostamme ja että hyökkäys tarkoittaa meitä eikä tonga-heimoisia, joitten kanssa he elävät rauhassa. Mieheni sanovat, etteivät zulujen sotajoukot tavallisesti käy tällä seudulla."

"Kuka heille olisi kertonut?" kysyi Marais.

"En tiedä, mynheer. Kenties ovat alkuasukkaat lähettäneet sanan, tai kenties — Hernan Pereira."

"Tiesin, että epäilisit sisarenpoikaani, Allan", huudahti hän kiukkuisesti.

"En epäile ketään. Punnitsen vain, mikä on mahdollista. Joka tapauksessa on liian myöhäistä tänä iltana lähteä etelää tai länttä kohti. Aion nukkua jättäen tämän asian lepäämään ja katsoa, mihin zuluni kelpaavat."

Sinä yönä tai pikemmin seuraavana aamuna kysymys oli meidän suhteemme ratkaistu, sillä kun heräsin aamunkoitteessa, saatoin nähdä valon heikosti välkehtivän esineissä, joitten tiesin olevan keihäitä. Meidät ympäröi suuri komppania zuluja, — yli kaksi sataa miestä, kuten myöhemmin havaitsin. Otaksuen heidän tapansa mukaan aamunkoittaessa valmistautuvan hyökkäämään kimppuumme huusin tämän sanoman muille, jolloin Marais hyökkäsi ylös ja, heti vuoteensa jätettyään, etsi roer'insa ja saapui käsi liipaisimella.

"Jumalan tähden, älkää ampuko!" sanoin. "Kuinka me voimme niin monia vastustaa? Lempeät sanat ovat ainoa keinomme."

Hän yritti siitä huolimatta ampua ja olisi niin tehnytkin, jollen olisi heittäytynyt hänen päällensä ja aivan kirjaimellisesti vääntänyt pyssyn hänen kädestään. Samassa rouva Prinsloo tuli paikalle. Hän oli tosiaankin kummitusmainen näky "makuupuvussaan", kuten hän sitä nimitti, johon kuului kuluneesta sakaalin nahasta tehty yömyssy ja jonkinlaiset saukonnahkaiset liivit.

"Kirottu hullu!" hän sanoi Marais'lle. "Tahdotteko saattaa meidät kaikki päätä lyhyemmiksi? Menkää, Allan, ja puhukaa näille mustille elukoille lempeästi niinkuin puhuisitte vihaiselle koiralle. Teillä on öljyyn kastettu kieli, ja he saattavat teitä kuunnella."

"Niin", vastasin, "se lienee parasta. Jollen palaisi, osoittakaa rakkauttanne Marielle."

Sitten viittasin zulujeni päämiestä, jonka olin Delagoassa palkannut, seuraamaan itseäni ja astuin rohkeasti eteenpäin aivan aseetonna. Olimme leiriytyneet eräälle töyräälle neljännesmailin päähän rannasta, zulujen rykmentti, tai me, jotka heistä saatoimme nähdä, olivat tämän töyrään juurella noin sadan kuudenkymmenen yardin päässä. Päivä alkoi jo valjeta, ja kun minä olin viidenkymmenen askeleen päässä heistä, huomasivat he minut. Komentosana kajahti, ja joukko miehiä ryntäsi minua kohti kilpi suojanaan ja keihäs ojennettuna.

"Me olemme kuoleman omia!" huudahti kafferini alakuloisella äänellä. Olin samaa mieltä hänen kanssansa, mutta ajattelin yhtä hyvin voivani kuolla seisaalleni kuin pakoon juostessa.

Vaikka en koskaan vielä ollut ollut näiden zulujen kanssa tekemisissä, osasin sangen hyvin puhua useita alkuasukkaiden murteita, jotka olivat sukua heidän käyttämälleen. Sitäpaitsi olin, palkattuani saman heimoisia miehiä Delagoassa, kuluttanut kaiken vapaa-aikani keskustelemalla heidän kanssaan ja hankkimalla tietoja heidän kielestään, historiastaan ja tavoistaan. Tähän aikaan tunsin siis hyvin heidän kieltään, vaikka toisinaan saatoinkin käyttää lauseparsia, jotka olivat heille vieraita.

Senpätähden kykenin huutamaan heille ja kysymään, mitä asiaa heillä oli meille. Kuullessaan itseään puhuteltavan kielellä, jota he ymmärsivät, miehet pysähtyivät ja, nähdessään minun olevan aseetonna, kolme heistä lähestyi minua.

"Me tulemme ottamaan teidät vangiksi, valkoiset miehet, tai surmaamaan, jos vastustatte", sanoi heidän päällikkönsä.

"Kenen käskystä?" kysyin.

"Dingaanin, kuninkaamme käskystä."

"Niinkö? Ja kuka sanoi Dingaanille, että me olemme täällä?"

"Buuri, joka tuli teidän edellänne."

"Todellako?" sanoin taasen. "Ja mitä nyt vaaditte meiltä?"

"Että seuraatte meitä Dingaanin kraaliin."

"Ymmärrän. Suostumme siihen, sillä se on matkamme varrella. Mutta miksi sitten tulette meitä vastaan keihäät ojennettuina, kun olemme vain rauhallisia matkamiehiä?"

"Tästä syystä. Buuri sanoi meille, että joukossanne on eräs 'Yrjön Poika' (englantilainen), kauhea mies, joka surmaisi meidät, jollemme me surmaisi tai sitoisi häntä ensin. Näyttäkää minulle tämä Yrjön Poika, jotta ottaisimme hänet kiinni tai surmaisimme, niin me emme vahingoita muita teistä."

"Minä olen se Yrjön Poika", vastasin, "ja jos katsotte välttämättömäksi ottaa minut kiinni, niin tehkää se."

Nyt zulut purskahtivat nauramaan.

"Sinäkö! Mutta sinähän olet vain poika, joka et paina enempää kuin lihava tyttö", huudahti heidän päällikkönsä, suuri, luiseva mies, jonka nimi oli Kambula.

"Saattaa niin olla", vastasin, "mutta toisinaan isien viisaus asustaa nuoressa. Olen se Yrjön Poika, joka pelasti nämä buurit kuolemasta, ja minä vien heidät takaisin heidän kansansa luo. Me haluamme nähdä Dingaanin, teidän kuninkaanne. Olkaa siis hyvä ja viekää meidät hänen luoksensa, kuten hän on määrännyt. Jollette usko, mitä teille sanon, kysykää tältä mukanani olevalta mieheltä ja hänen kumppaneiltaan, jotka ovat omaa heimoanne. He kertovat teille kaikki."

Silloin päällikkö Kambula kutsui palvelijani erikseen ja puhui kauan hänen kanssaan.

Kun haastattelu oli päättynyt, tuli hän luokseni ja sanoi:

"Nyt olen kuullut kaikki sinusta. Olen kuullut, että sinä nuoruudestasi huolimatta olet hyvin taitava, niin taitava, että sinä et nuku, vaan valvot yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Sentähden minä, Kambula, annan sinulle nimen Macumazahn, Yövalvoja, ja tällä nimellä sinut vastedes tunnetaan keskuudessamme. No, Macumazahn, Yrjön Poika, tuo buurit, joita olet opastamassa, jotta vien heidät liikkuvissa majoissaan Suurelle Aukealle, Umgungundhlovuun, missä Dingaan kuningas asuu. Katso, me laskemme alas keihäämme ja tulemme heitä vastaan aseettomina luottaen sinun suojelukseesi, oi Macumazahn, Yrjön Poika", ja hän heitti assegainsa maahan.

"Tulkaa", sanoin, vieden heidät vaunujen luo.

XII Luku.

DINGAANIN VEDONLYÖNTI.

Kun saavuin vaunujen luo Kambulan ja hänen kahden kumppaninsa seuraamana, näin, että Marais kovasti kiihoittuneena oli joutunut sanasotaan kumpaisenkin miespuolisen Prinsloon ja Meyerin kanssa, rouva Prinsloon ja Marien koettaessa häntä tyynnyttää.

"He ovat aseettomia", kuulin hänen huutavan. "Käykäämme kiinni noihin mustiin paholaisiin ja pitäkäämme heidät panttivankeina."

Senjälkeen nuo kolme buuria, Marais'n kulkiessa edellä, tulivat epäröiden meitä kohti, pyssyt kädessä.

"Varokaa, mitä teette", huusin heille. "Nämä ovat lähettejä", ja he vetäytyivät hiukan taaksepäin, kun sillävälin Marais jatkoi kinasteluaan.

Zulut katselivat heitä ja minua, sitten Kambula sanoi:

"Vietkö meidät ansaan, Yrjön Poika?"

"En suinkaan", vastasin. "Nämä buurit vain pelkäävät teitä ja aikovat ottaa teidät vangeiksi."

"Sano heille", sanoi Kambula rauhallisesti, "että jos he surmaavat meidät tai kädellään koskevat meihin, kuten he epäilemättä voivat tehdä, on jokainen heistä hyvin pian kuollut ja heidän vaimonsa samaten."

Toistin tämän uhkavaatimuksen kyllin tarmokkaasti, mutta Marais huusi:

"Englantilainen on kavaltanut meidät zuluille! Älkää luottako häneen. Käykää käsiksi heihin, kuten sanon."

En varmasti tiedä, mitä olisi tapahtunut, mutta juuri silloin rouva Prinsloo tuli paikalle ja otti miestään käsivarresta, huutaen:

"Sinulla ei saa olla mitään osuutta tämän hullun puuhassa. Jos Marais tahtoo käydä käsiksi zuluihin, tehköön sen itse. Oletteko hulluja tai juopuneita, kun luulette Allanin tahtovan kavaltaa Marien kaffereille, meistä muista puhumatta?" ja hän alkoi heiluttaa erittäin likaista vatdoek'ia eli lautasliinaa, joka hänellä aina oli mukanaan ja jota hän käytti kaikenlaisiin tarkoituksiin, Kambulaa kohti rauhan merkiksi.

Nyt buurit perääntyivät, ja Marais, huomaten olevansa vähemmistönä, tuijotti minuun ääneti.

"Kysy näiltä valkoisilta miehiltä, Macumazahn", sanoi Kambula, "kuka heidän päällikkönsä on, sillä päällikön kanssa tahtoisin puhua."

Minä käänsin kysymyksen, ja Marais vastasi: "Minä olen."

"Ei", keskeytti rouva Prinsloo, "minä olen. Sanokaa heille, Allan, että nämä miehet ovat hulluja ja ovat antaneet johdon minulle, naiselle."

Sanon sen heille. Ilmeisesti tämä ilmoitus heitä hiukan hämmästytti, sillä he keskustelivat keskenään. Sitten Kambula sanoi:

"Olkoon niin. Olemme kuulleet, että Yrjön kansaa nykyään hallitsee nainen, ja koska sinä, Macumazahn, olet yksi tästä kansasta, on asianlaita epäilemättä sama teidän joukkueessanne."

Tässä mainittakoon, että zulut tämän jälkeen aina tunnustivat rouva Prinsloon pienen joukkomme päälliköksi, inkosikaasiksi, ja vain minua lukuunottamatta, jota he pitivät hänen "suunaan", eli indunana, he toimittivat asioita tai antoivat ohjeita vaan hänelle. Muihin buureihin he suhtautuivat täysin välinpitämättömästi.

Kun tämä etikettiasia oli järjestetty, pyysi Kambula minua toistamaan, mitä hän jo oli sanonut minulle, että me olimme vankeja, jotka hänen Dingaanin määräyksestä oli vietävä hänen Suurelle paikalleen, ja ettei meille matkalla tapahtuisi mitään vahinkoa, jollemme koettaisi paeta.

Tein niin, jonka jälkeen rouva Prinsloo kysyi, kuten minä olin tehnyt, kuka Dingaanille oli ilmoittanut meidän tulostamme.

Toistin hänelle sana sanalta, mitä zulut olivat kertoneet minulle, että se oli Pereira, jonka päämääränä näyttää olleen saattaa minut hengiltä tai vangiksi.

Silloin rouva Prinsloo räjähti.

"Kuuletteko tämän, Henri Marais?" hän kirkui. "Se on teidän hätähousu sisarenpoikanne taasen. Oi, luulin haistaneeni hänet! Teidän sisarenpoikanne on kavaltanut meidät näille zuluille, saattaakseen Allanin hengiltä. Kysykää heiltä, Allan, mitä tämä Dingaan on tuolle hätähousulle tehnyt."

Kysyin niin ja sain ilmoituksen, että he uskoivat kuninkaan antaneen Pereiran jatkaa matkaansa kansansa luo, palkkioksi siitä ilmoituksesta, jonka hän oli hänelle tehnyt.

"Jumalani!" sanoi rouva. "Toivoin, että hän olisi taittanut häneltä niskan. No, mitä nyt on tehtävä?"

"En tiedä", vastasin. Sitten eräs ajatus iski päähäni ja minä sanoin Kambulalle:

"Minusta tuntuu siltä, että kuninkaanne haluaa minut, Yrjön Pojan. Ottakaa minut ja antakaa näiden ihmisten jatkaa matkaansa."

Kolme zulua alkoi pohtia tätä seikkaa, vetäytyen hiukan syrjään, etten voinut heitä kuulla. Mutta kun buurit ymmärsivät tarjouksen, jonka olin tehnyt, Marie, joka tähän asti oli ollut vaiti, tuli vihaisemmaksi kuin koskaan olin ennen nähnyt.

"Se ei saa tapahtua!" hän sanoi, polkien jalkaansa. "Isä, olen kauan ollut sinulle kuuliainen, mutta jos tähän suostut, en enään ole. Allan pelasti serkkuni Hernanin hengen, kuten meidän kaikkien muidenkin. Palkkioksi tästä hyvästä työstä Hernan koetti murhata hänet rotkossa, — rauhoitu, Allan; tunnen koko jutun. Nyt hän on kavaltanut hänet zuluille, kertoen heille, että hän kauhea ja vaarallinen mies, joka on surmattava. No, jos hänet on surmattava, tahdon tulla surmatuksi hänen kanssaan, ja, jos zulut ottavat hänet jättäen meidät vapauteen, menen hänen kanssansa. Sanokaa nyt mielipiteenne."

Marais hypisteli partaansa, tuijottaen ensin tytärtään, sitten minua. En tiedä, mitä hän olisi vastannut, mutta samassa Kambula astui esiin ja ilmoitti ratkaisunsa.

Hän lausui, että, vaikka Dingaan halusikin Yrjön Pojan, oli hänen määräyksensä mukaan otettava kaikki mukana olevat. Näitä käskyjä oli toteltava. Kuningas päättäisi, surmattaisiinko toiset ja toiset päästettäisiin vapaiksi, kun saapuisimme hänen Taloonsa. Sentähden hän komensi meitä "sitomaan härät liikkuviin majoihin ja kulkemaan joen poikki heti".

Tämä oli sen näytöksen loppu. Kun meillä ei ollut muuta valittavana, valjastimme ja jatkoimme matkaamme, näiden kahden sadan villin seuratessa saattueenamme. Minun täytyy sanoa, että niiden neljän tai viiden päivän aikana, jotka kuluivat matkalla Dingaanin kraaliin, he käyttäytyivät erittäin hyvin meitä kohtaan. Kambulan ja hänen upseeriensa kanssa, jotka kaikki olivat tavallaan kunnon miehiä, minä olin paljon puheissa ja opin paljon zulujen oloista ja tavoista. Niiden seutujen asukkaat, joiden läpi kuljimme, kokoontuivat vaunujamme ympärille jokaisella pysähdyspaikalla, sillä useimmat heistä eivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä ja muutamia helmikoristeita vastaan he toivat meille ruokaa niin paljon kuin pyysimme. Tosin nämä helmet ja muut sentapaiset olivat vain lahjoja, sillä kuninkaan käskystä heidän täytyi tyydyttää meidän tarpeemme. Sen he tekivätkin hyvin perusteellisesti. Kun esimerkiksi viimeisenä matkapäivänä muutamat häristämme väsyivät, valjastettiin joukko zuluja niiden sijaan ja heidän avullaan vaunut vedettiin suureen kraaliin, Umgungundhlovuuun.

Täällä meille osoitettiin pysähdyspaikka lähellä erään lähetyssaarnaajan taloa tai paremmin sanoen hökkeliä. Hän oli nimeltään Owen, ja oli uskaliaasti vaeltanut tälle seudulle. Hän otti vaimoineen ja perheineen meidät vastaan mitä suurimmalla ystävyydellä, ja mahdotonta on minun sanoin kuvata sitä iloa, jota tunsin tavatessani matkojeni jälkeen omaa rotuani olevan sivistyneen miehen.

Lähellä leiriämme oli kivillä peitetty kumpu, missä seuraavana aamuna näin kuusi tai kahdeksan miestä mestattavan tavalla, jota en tahdo kuvailla. Heidän rikoksensa, mr Owen'in sanojen mukaan, oli, että he olivat noituneet muutamia kuninkaan härkiä.

Kun olin ennättänyt tointua tämän kauhean näytelmän johdosta, jota Marie onneksi ei ollut näkemässä, saapui päällikkö Kambula ilmoittaen, että Dingaan haluaa nähdä minua. Otin mukaani hottentotti Hansin ja kaksi Delagoassa palkkaamaani zulua — sillä kuninkaallisen käskyn mukaan ei kukaan muu valkoinen mies saanut tulla, — ja minut vietiin läpi aitauksen laajaan kaupunkiin, jossa oli tuhansia majoja, ja poikki laajan aukeaman keskukseen.

Tämän aukeaman etäisimmässä laidassa, missä ennen pitkää jouduin erittäin traagillisen näytelmän todistajaksi, astuin jonkinlaiseen labyrinttiin. Tämän nimi oli siklohlo ja sitä ympäröi korkea aitaus lukuisine käänteineen, niin että oli mahdoton nähdä, minne oltiin menossa, tai löytää sisään- tai ulospääsyä. Lopuksi kuitenkin saavuin suuren majan luo, jonka nimi oli intunkulu, mikä sana merkitsee "talojen talo", ja joka oli kuninkaan asunto. Sen edustalla näin lihavan miehen istuvan tuolilla; pukuna hänellä oli vain moocha keskiruumiin ympärillä ja sinisistä helmistä punotut kaula- ja rannerenkaat. Kaksi soturia piteli leveitä kilpiään hänen päänsä yläpuolella suojatakseen häntä auringolta. Muuten hän oli yksin, vaikka tiesin varmasti lähellä olevien lukuisien käytävien olevan sotamiehiä täynnä, sillä saatoin kuulla niiden liikkumisen.

Tullessaan tälle paikalle Kambula ja hänen kumppaninsa heittäytyivät kasvoilleen ja alkoivat laulaa ylistyksiä, joihin ei kuningas ollenkaan kiinnittänyt huomiotaan. Samassa hän katsahti ylös ja, ikäänkuin nyt vasta olisi minut huomannut, kysyi: "Kuka tämä valkoinen poika on?" Silloin Kambula nousi ja sanoi: "Kuningas, tämä on se Yrjön Poika, jonka käskit minut vangitsemaan. Olen tuonut hänet ja amaboona't" — se on, buurit, — "hänen kumppaninsa kaikki luoksesi, kuningas."

"Muistan", sanoi Dingaan. "Se suuri buuri, joka oli täällä, ja jonka Tambusa" — hän oli Dingaanin päälliköitä — "antoi mennä vastoin minun tahtoani, sanoi hänen olevan peloittavan miehen, joka olisi surmattava, ennenkuin hän tuottaisi paljon ikävyyttä kansalleni. Miksi et häntä surmannut, Kambula; vaikka, totta puhuen, hän ei näytä kovin peloittavalta?"

"Koska kuninkaan käsky oli, että toisin hänet elävänä kuninkaalle", vastasi Kambula. Sitten hän lisäsi iloisesti: "Voinhan kuitenkin, jos kuningas niin haluaa, surmata hänet heti."

"En tiedä", sanoi Dingaan epäröiden. "Kenties hän voi korjata pyssyjä." Heti sen jälkeen hän hetkisen mietittyään käski erään kilvenkannattajan etsiä jonkun, en voinut kuulla, kenet.

"Epäilemättä", ajattelin itsekseni, "se on mestaaja", ja näin ajatellessani jonkinlainen hullu raivo tarttui minuun. "Miksi pitääkään elämäni näin nuorena päättyä tyydyttääkseni villi-ihmisen oikkua? Ja jos niin pitää käymän, miksi menisin yksin?"

Risaisen takkini sisätaskussa minulla oli pieni kaksipiippuinen ladattu pistooli. Yksi kuula surmaisi Dingaanin — viiden askeleen päästä en saattaisi ampua tämän ruhon ohi — ja jälelläolevat lävistäisivät aivoni, sillä minä en halunnut antaa taittaa niskaani tai pistellä itseni keihäällä kuoliaaksi. Jos se oli tehtävä, oli parasta tehdä se heti. Tavoittelin jo kädelläni taskuuni, kun uusi ajatus, tai kaksikin, iski mieleeni.

Ensimmäinen oli, että jos ampuisin Dingaanin, zulut luultavasti murhaisivat Marien ja toiset, — Marien, jonka suloisia kasvoja en koskaan enään näkisi. Toinen oli, että kun on henki, on aina toivoa. Kenties hän loppujen lopuksi ei sittenkään ollut lähettänyt hakemaan mestaajaa, vaan jotakuta muuta. Päätin odottaa. Muutamat minuutit elämän pidentämiseksi olivat omaisuuden arvoiset.

Kilvenkantaja palasi, sukeltaen esiin eräästä ahtaasta, aidatusta käytävästä, ja hänen jälessään ei tullut mikään mestaaja, vaan nuori valkoinen mies, joka, kuten hänen näöstään saatoin päättää, oli englantilainen. Hän tervehti kuningasta ottaen päästään hatun, joka muistaakseni oli pistetty yltympäri täyteen kamelikurjen sulkia, sitten hän tuijotti minuun.

"Oi Tho-maas" (näin hän äänsi nimen Thomas), sanoi Dingaan, "sano minulle, onko tämä poika veljiäsi vai onko hän buuri?"

"Kuningas haluaa tietää, oletteko hollantilainen vai brittiläinen", sanoi valkoinen poika, puhuen englantia.

"Yhtä brittiläinen kuin tekin", vastasin. "Olen syntynyt Englannissa ja saapunut Kap-maahan."

"Se saattaa olla teille onneksi", sanoi hän, "sillä vanha poppamies, Zikali, on sanonut hänelle, ettei hänen pidä surmata ketään englantilaista. Mikä on nimenne? Minun on Thomas Halstead. Olin tulkkina täällä."

"Allan Quatermain. Sanokaa Zikalille, kuka hän lieneekin, että jos kuningas noudattaa hänen neuvoaan, minä annan hänelle hyvän lahjan."

"Mistä te keskustelette?" kysyi Dingaan epäluuloisesti.

"Hän sanoo olevansa englantilainen, eikä buuri, oi kuningas. Hän on syntynyt Mustan veden toisella puolella, ja hän tulee maasta, mistä kaikki buurit ovat muuttaneet."

Tämän ilmoituksen kuullessaan Dingaan höristi korviaan.

"Sitten hän voi kertoa minulle näistä buureista", hän sanoi, "ja mitä ne etsivät, tai hän voisi kertoa, jos hän kykenisi puhumaan minun kieltäni. Minä en luota sinun tulkintaasi, sinä Tho-maas, jonka tiedän valehtelijaksi", ja hän katsoi tuikeasti Halstead'iin.

"Minä osaan puhua kieltäsi, vaikkakaan en varsin hyvin, kuningas", keskeytin, "ja minä voin kertoa kaiken buureista, sillä olen elänyt heidän keskuudessaan."

"Ow!" sanoi Dingaan, kovasti huvitettuna. "Mutta ehkä sinäkin olet valehtelija. Tai olet saarnamies, kuten tuo hullu tuolla, jonka nimi on Oweena", — hän tarkoitti lähetyssaarnaajaa, mr Owenia — "ja jonka säästin, koska ei ole onneksi surmata sellaista, joka on hullu, vaikkakin hän koettaa peloittaa sotureitani kertomuksillaan tulesta, jonne he joutuvat kuoltuaan. Ikäänkuin sillä olisi väliä, mitä heille tapahtuu, kun he ovat kuolleet!" lisäsi hän miettiväisesti, ottaen hyppysellisen nuuskaa.

"Minä en ole mikään valehtelija", vastasin. "Mitä syytä minulla olisi valehdella?"

"Voisit valehdella pelastaaksesi henkesi, sillä kaikki valkoiset miehet ovat pelkureita, eivätkä kuten zulut, jotka mielellään kuolevat kuninkaansa puolesta. Mutta mikä on nimesi?"

"Kansasi kutsuu minua nimellä Macumazahn."

"No, Macumazahn, jollet ole valehtelija, sano minulle, onko totta, että nämä buurit kapinoivat kuningastaan vastaan, jonka nimi oli Yrjö, ja pakenivat hänen luotaan, kuten petturi Umasilikazi pakeni minun luotani?"

"Kyllä", vastasin, "se on totta."

"Nyt olen varma siitä, että sinä olet valehtelija", sanoi Dingaan voitonriemuisesti. "Sanoit olevasi englantilainen ja palvelevasi kuningastasi tai inkosikaas'ia" — tämä merkitsee: Suuri rouva, — "jonka nykyään sanotaan istuvan hänen paikallaan. Kuinka on selitettävissä, että kuljet näiden amaboona'in joukkueessa, joiden täytyy olla vihollisiasi, koska ne ovat kuninkaasi vihollisia?"

Nyt tunsin joutuneeni ahtaalle, sillä tässä lojaalisuusasiassa zulujen, ja kaikkien alkuasukkaiden, mielipiteet ovat hyvin alkeellisia. Jos olisin sanonut, että tunsin myötätuntoa buureja kohtaan, silloin olisin petturi, koska olin heihin liittynyt, ja petturi hänen silmissään olisi surman ansainnut. En mielelläni puhu uskonnosta, ja jokainen, joka on lukenut, mitä lukuisissa teoksissa olen kirjoittanut, myöntää minun puhuneen harvoin, jos koskaan. Tällä hetkellä kuitenkin rukoilin opastusta, tuntien nuoren elämäni riippuvan vastauksestani. Se tulikin, — en tiedä, mistä. Tämä opastus sisälsi sen että kertoisin yksinkertaisen totuuden tälle lihavalle raakalaiselle. Sanoin siis hänelle:

"Vastaukseni on seuraava, oi kuningas. Näiden buurien keskuudessa on tyttö, jota rakastan ja joka lupautui minulle, kun olimme 'noin korkeita.' Hänen isänsä vei hänet mukanaan pohjoiseen. Mutta hän lähetti sanasaattajan luokseni ilmoittamaan, että hänen kansansa kuoli kuumeeseen ja hän itse kärsi nälkää. Purjehdin sinne laivassa pelastaakseni hänet, ja minä olen pelastanut hänet ja ne, jotka hänen kansastaan hänen kanssansa jäivät eloon."

"Ow!" sanoi Dingaan. "Ymmärrän tämän syyn. Se on hyvä syy. Olkoon miehellä kuinka monta vaimoa tahansa, ei ole sitä hullutusta, johon hän ei ryhtyisi jonkun erikoisen tytön tähden, joka ei vielä ole hänen vaimonsa. Minä olen itse nähnyt yhtä paljon vaivaa, erittäinkin erään tytön vuoksi, jota nimitettiin Nada Liljaksi, ja jonka muuan Umslopogaas ryösti minulta, eräs omaa vertani oleva, jota suuresti pelkään."

Hetkiseksi hän vaipui raskaisiin mietteisiin, sitten hän jatkoi:

"Syysi on hyvä, Macumazahn, ja minä hyväksyn sen. Kenties surmaan nämä buurit, tai kenties en surmaa heitä. Mutta jos päätän surmata heidät, lupaan että tämä tyttösi säästetään. Osoita hänet tälle Kambulalle — ei Thomaas'ille, sillä hän on valehtelija ja näyttäisi minulle väärän ja hänet säästetään."

"Kiitän sinua, oi kuningas", sanoin. "Mutta mitä hyötyä siitä on, jos minut surmataan?"

"Minä en sanonut, että sinut surmattaisiin, Macumazahn, vaikka kenties surmaan sinut tai kenties en surmaa sinua. Se riippuu siitä, havaitsenko sinut valehtelijaksi vai ei. Buuri, jonka Tambusa päästi menemään vastoin tahtoani, sanoi sinun olevan mahtavan taikurin yhtä hyvin kuin erittäin vaarallisen miehen, sellaisen, joka voi kuulalla ampua lintuja lennossa siipeen, mikä on mahdotonta. Voitteko niin tehdä?"

"Toisinaan", vastasin.

"Erinomaista, Macumazahn. Nyt katsotaan, oletko todenpuhuja vai valehtelija. Lyön vetoa kanssasi. Tuolla leirinne luona on kukkula, missä pahantekijät surmataan. Tänään iltapäivällä kaksi sellaista paatunutta kuolee siellä, ja heidän kuoltuaan tulevat korppikotkat heidät syömään. Lyön seuraavan vedon kanssasi. Kun nämä korppikotkat tulevat, on sinun ammuttava niitä, ja jos ensimmäisestä viidestä surmaat kolme siipeen ampumalla — ei vatsaan, Macumazahn, — säästän nämä buurit. Mutta jos ammut harhaan, silloin tiedän sinun olevan valehtelijan eikä todenpuhujan, ja minä surmaan teidät joka ainoan Hloma Amabutu'n kummulla. En säästä ketään heistä, tyttöä lukuunottamatta, jonka kenties otan vaimokseni. Mitä sinuun tulee, en vielä tahdo sanoa, mitä sinulle teen."

Nyt oli ensimmäinen ajatukseni hyljätä tämä hirmuinen veto, joka merkitsi sitä, että lukuisain kansalaisten henki asetettaisiin minun ampumataitoani vastaan. Mutta nuori Thomas Halstead, arvaten mitä olin aikeissa lausua, sanoi englanniksi:

"Hyväksykää, jollette ole hullu. Jollette hyväksy, hän leikkaa kurkut jokaiselta heistä ja pistää tyttönne emposeniin, haaremiinsa, ja te itse joudutte vangiksi kuten minä."

Nämä olivat sanoja, joita en voinut väärin ymmärtää enkä hyljätä, joten sydämessäni olevasta epätoivosta huolimatta sanoin kylmästi:

"Olkoon niin, oi kuningas. Hyväksyn vetosi. Jos minä surmaan kolme viidestä korppikotkasta, kun ne leijailevat kummun yläpuolella, minulla on lupauksesi, että kaikki ne, jotka ovat matkassani, saavat häiritsemättä mennä täältä."

"Kyllä, kyllä, Macumazahn. Mutta jos et onnistu surmaamaan niitä, muista, että seuraavat korppikotkat ovat ne, jotka tulevat syömään heidän lihaansa, sillä silloin tiedän, ettet ole mikään taikuri, vaan tavallinen valehtelija. Ja nyt matkoihisi, Tho-maas! En tahdo sinun vakoilevan itseäni. Ja sinä, Macumazahn, tule tännemmäksi. Vaikka puhutkin kieltäni niin huonosti, tahdon puhua kanssasi buureista."

Sitten Halstead meni olkapäitään kohauttaen ja mutisten ohitseni mennessään:

"Toivon tosiaankin, että voit ampua."

Kun hän oli poistunut, istuin kokonaisen tunnin yksin Dingaanin kanssa, hänen toimittaessaan ristikuulustelua kanssani hollantilaisista, heidän liikehtimisistään ja heidän tarkoituksistaan matkustaessaan hänen maansa rajoille.

Vastasin hänen kysymyksiinsä niin hyvin kuin taisin, koettaen saada heidät hyvään valoon.

Vihdoin, kun hän väsyi puhumisesta, hän taputti käsiään, jolloin joukko siroja tyttöjä ilmestyi, kaksi heistä kantaen olutmaljoja, joista hän kehoitti minua juomaan.

Vastasin, etten halunnut mitään, sillä olut saattoi käden vapisemaan ja käteni vakavuudesta riippui sinä iltana useiden henki. Hän sanoi täydellisesti ymmärtävänsä minua. Vieläpä hän määräsi minut saatettavaksi heti takaisin leiriin saadakseni levätä, ja lähetti lisäksi yhden seuralaisistaan mukaan pitämään kävellessäni kilpeä pääni yläpuolella auringolta suojelemiseksi.

"Hamba-gachlé" — se on: "mene rauhassa", — sanoi tuo jumalaton vanha tyranni minulle, kun Kambulan opastamana poistuin. "Tänä iltana ennen auringonlaskua tapaan sinut Hloma Amabutu'n luona, ja siellä ratkaistaan näiden amaboonain, kumppaniesi kohtalo."

Kun saavuin leirille, tapasin siellä kaikki buurit kokoontuneina yhteen odottamaan minua, ja heidän kanssaan kunnianarvoisa mr Owen väkineen, joukossa eräs walesilainen palvelija, keski-ikäinen nainen, jonka nimi muistaakseni oli Jane.

"No", sanoi rouva Prinsloo, "mitä uutisia teillä on, nuori mies?"

"Uutiseni, täti", vastasin, "on se, että tuntia ennen auringon laskua tänään minun on ammuttava korppikotkia siipeen kaikkien teidän henkeä vastaan. Tästä saatte kiittää tuota petollista koiraa, Hernan Pereiraa, joka sanoi Dingaanille minun olevan taikurin. Nyt Dingaan tahtoo koettaa sitä. Hän luulee, että vain taikuudella voi ampua lennossa olevia korppikotkia, ja koska hän on päättänyt surmata teidät kaikki, Marieta kenties lukuunottamatta, vedonlyöntiä muodollisesti hyväkseen käyttäen, on hän minulle asettanut tehtävän, jonka hän uskoo mahdottomaksi. Jos minä ammun harhaan, on veto menetetty ja myöskin teidän henkenne. Jos onnistun, luulen teidän henkenne säästyvän, sillä Kambula sanoo, että kuningas aina pitää kunnia-asianaan maksaa vetonsa. Nyt tiedätte totuuden ja toivon sen teitä miellyttävän", ja minä nauroin katkerasti.

Kun olin lopettanut, puhkesi täydellinen kirousten myrsky buurien suusta. Jos kiroukset olisivat voineet surmata Pereiran, varmasti hän olisi paikalla kuollut, missä tahansa hän olisi ollut. Kaksi vain oli vaiti, Marie, joka kävi aivan kalpeaksi, tyttö raukka, ja hänen isänsä. Samassa yksi heistä — luullakseni Meyer — kävi hänen kimppuunsa myrkyllisesti ja kysyi häneltä, mitä hän nyt ajatteli tuosta paholaisesta, sisarenpojasta.

"Siinä täytyy olla tapahtunut erehdys", vastasi Marais rauhallisesti, "sillä Hernan ei ole voinut toivoa, että me kaikki joutuisimme kuoleman omiksi.'"

"Ei", kiljasi Meyer. "Mutta hän toivoi Allan Quatermainin joutuvan, mikä on yhtä huonosti. Ja nyt on tultu siihen, että vielä kerran henkemme riippuu tästä englantilaisesta pojasta."

"Joka tapauksessa", vastasi Marais, katsellen minua omituisesti, "näyttää siltä, että hän ei joudu surmattavaksi, joko hän sitten ampuu korppikotkat tai epäonnistuu."

"Sepä nähdään, mynheer", vastasin kiivastuen, sillä tämä salaviittaus loukkasi minua. "Mutta suvaitkaa ymmärtää, että jos teidät kaikki, kumppanit, teurastetaan ja Marie joutuu tämän mustan naudan vaimojen joukkoon, kuten hän uhkaa, ei minulla ole mitään halua jatkaa elämääni."

"Jumalani! Uhkaako hän niin?" sanoi Marais. "Varmasti olet käsittänyt hänet väärin, Allan."

"Luuletteko, että sellaisessa asiassa valehtelisin teille — —" aloin.

Mutta ennenkuin saatoin jatkaa, työntäytyi rouva Prinsloo väliimme ja huusi:

"Olkaa hiljaa, Marais, ja te myöskin, Allan. Onko tämä sopiva aika kinastella ja kiihdyttää itseänne, Allan, niin että koetuksen tullessa ammutte mahdollisimman huonosti, kun teidän olisi yritettävä parhaanne? Ja onko nyt aika teidän, Henri Marais, syytää solvauksia sellaista vastaan, josta meidän kaikkien henki riippuu, sensijaan että rukoilisitte Jumalan kostoa kirotulle sisarenpojallenne? Tulkaa, Allan, nauttimaan ruokaa. Olen paistanut sen mullikan maksan, jonka kuningas meille lähetti; se on valmis ja varsin maukas. Syötyänne sen teidän täytyy laskeutua pitkäksenne ja nukkua hetkinen."

Nyt oli kunnianarvoisan mr Owen'in taloudessa englantilainen poika nimeltä William Wood, joka ei ollut enempää kuin kaksitoista tai neljätoista vuotias. Tämä poika osasi sekä hollantia että zulukieltä ja toimi tulkkina Owen'in perheessä, kun viran varsinainen haltija, muuan mr Hulley oli poissa matkoilla. Kun tätä keskustelua käytiin hollannin kielellä, oli hänen tehtävänään kääntää se sanasta sanaan pastorille ja hänen perheelleen. Kun mr Owen ymmärsi tilanteen koko peloittavuuden, hän puhkesi puhumaan:

"Nyt ei ole aika syödä tai nukkua, vaan aika rukoilla, että Jumala kääntäisi villin Dingaanin sydämen. Tulkaa, rukoilkaamme!"

"Niin", yhtyi rouva Prinsloo, kun William Wood oli kääntänyt hänen sanansa. "Rukoilkaa te, pastori, ja kaikki te muutkin, joilla ei ole muuta tekemistä, ja kun rukoilette, rukoilkaa samalla, etteivät Allan Quatermainin kuulat osuisi ohi. Mitä minuun ja Allaniin tulee, meillä on muita asioita hoidettavana, niin että teidän on rukoiltava hiukan kovemmin suojellaksenne meitä yhtä hyvin kuin itseännekin. Joutukaa nyt, Allan, tai tämä maksa paistuu liiaksi ja tuottaa teille ruuansulatushäiriöitä, mikä on ampuessa vielä pahempaa kuin huonolla tuulella oleminen. Ei, ei yhtään sanaa. Jos yritätte yhtään puhua, Henri Marais, isken nyrkilläni korvillenne", ja hän nosti kätensä kuin lampaan käpälän, ja sitten, kun Marais peräytyi hänen edestään, tarttui hän minua kauluksesta kuin olisin ollut tottelematon poika ja vei minut vaunujen luo.

XIII Luku.

HARJOITUS.

Naisten vaunun luona löysiimme maksan kypsänä paistinpannussa, kuten rouva Prinsloo oli sanonut. Valiten erikoisen lihavan viipaleen hän ryhtyi sitä ottamaan pannusta sormillaan asettaakseen sen tinalautaselle, josta hän ensin oli poistanut aamullisen aterian näkyväisimmät jäljet vakituisella kumppanillaan, vanhalla ja pesemättömällä vatdoek'illa, lautasliinallaan. Sattui niin, ettei hänen ponnistelunsa täydellisesti onnistunut, sillä kiehuvan maksan rasva poltti rouvan sormia saaden hänet pudottamaan sen ruohikkoon ja, minun täytyy surukseni lisätä, kiroamaan hyvästi. Jotta se ei kuitenkaan joutuisi hukkaan, hän nuolaisi sormiaan helpoittaakseen niiden kipua ja tarttui kiinni tirisevään maksaan vatdoek'illa ja sijoitti sen likaiselle tinalautaselle.

"Kas niin, poikaseni", hän sanoi riemuissaan, "on muitakin keinoja tappaa kissa kuin upottamalla. Mikä hullu olinkaan, kun en heti tullut ajatelleeksi vatdoek'ia. Allemachte, kuinka se liha poltti minua! En luule, että tappaminen olisi tehnyt kipeämpää. Myöskin se on pahimmassa tapauksessa pian ohi. Ajatelkaa, Allan, että tämä yö saattaa tehdä minusta enkelin, joka on puettu pitkään valkoiseen yönuttuun, jollaisia äitini antoi minulle, kun menin naimisiin, ja jotka minä leikkelin lapsenvaatteiksi, koska havaitsin ne kylmiksi päällä pitääkseni, kun olin aina tottunut nukkumaan liivit ja alusnuttu ylläni. Niin, ja sitten minä saan myöskin siivet sellaiset kuin uroshanhella, isommat vain, jotta ne kannattavat minun painoni."

"Ja kunnian kruunun", lisäsin minä.

"Niin, tietysti, kunnian kruunun, — hyvin suuren sitäpaitsi, sillä minusta tulee marttyyri. Mutta minä toivon, että sitä on kannettava vain sunnuntaisin, koska en koskaan voisi kantaa mitään raskasta hiusteni päällä. Sitäpaitsi se muistuttaisi minua kafferin kultaisesta kaulavanteesta ja minä olen silloin saanut tarpeekseni kaffereista. Sitten siellä on harppu", hän jatkoi, kun hänen mielikuvituksensa pääsi valloilleen näistä taivaallisten ilojen tarjoamista näköaloista. "Oletteko koskaan nähnyt harppua, Allan? Minä en ole nähnyt paitsi sitä, joka kuningas Davidilla on raamatussani olevassa kuvassa ja joka näyttää rikkinäiseltä tuolilta, joka on käännetty ylösalaisin. Mitä sitten tulee tämän kapineen soittamiseen, niin sen taidon opettaminen minulle tulee olemaan ainoa vaikea juttu, katsoen siihen, että mieluummin kuuntelisin kissojen naukumista katolla kuin musiikkia, puhumattakaan siitä, että itse esittäisin — —."

Niin hän rupatteli edelleen, luullakseni tarkoituksella viihdyttää ja huvittaa minua, sillä hän oli siksi terävänäköinen vanhus, että hän ymmärsi, kuinka tärkeätä oli pitää minut tasaisessa mielentilassa tänä kohtaloillemme ratkaisevana hetkenä.

Sillävälin minä yritin parhaani maksapalasen kanssa, joka maistui kiusallisesti vatdoek'ilta ja oli hiekan peitossa. Heti, kun rouva käänsi selkänsä, heitin suurimman osan siitä takanani seisovalle Hansille, joka nielaisi sen yhdellä hotkaisulla kuin koira, sillä hän ei halunnut kenenkään näkevän itseään sitä kalvamassa.

"Hyvä Jumala, kuinka nopeasti te söitte, poikaseni", sanoi rouva Prinsloo, huomattuaan tyhjän lautaseni. Sitten hän, katsoen ahnasta hottentottia epäluuloisesti, lisäsi: "Eihän tuo keltainen koiranne ole varastanut sitä, vai miten? Jos niin on, kyllä minä hänet opetan."

"Ei, ei, rouva", vastasi Hans hätäisesti. "Ei yhtään ruokaa ole vielä tänään kulkenut huulieni yli, paitsi minkä nuolin pannusta aterian jälkeen."

"Sitten te, Allan, varmasti saatte vatsanväänteitä, mitä juuri tahdoin välttämään. Enkö ole usein sanonut teille, että teidän on purtava palanne kaksikymmentä kertaa ennenkuin sen nielette, minkä itsekin tekisin, jos minulla olisi mitään takahampaita jälellä. Tässä, juokaa tämä maito; se on vain hiukan hapanta, ja se asettaa vatsanne", ja hän veti esiin mustan pullon, jonka kanssa hän antoi vatdoek'in tehdä tuttavuutta, ja kun minä kieltäydyin ja lähetin hakemaan vettä, tuli hän varsin pahoilleen.

Sitten hän kehoitti minua menemään vaunuun hänen omaan vuoteeseensa nukkumaan, kieltäen minua tupakoimasta, koska se laittaisi käden vapisemaan. Meninkin sinne, keskusteltuani lyhyesti Hansin kanssa, jota neuvoin puhdistamaan pyssyni perusteellisesti. Halusin nimittäin olla yksin ja tiesin, että minulla olisi vähän tilaisuutta yksinäisyyteen ulkopuolella tämän jonkunverran ummehtuneen makuusijan.

Puhuakseni totuuden, vaikka suljinkin silmäni pettääkseni rouvaa, joka silloin tällöin vilkaisi vaunuun nähdäkseen, kuinka jaksoin, ei uni tullut silmiini tänä iltapäivänä, — ei ainakaan pitkään aikaan. Kuinka saatoin nukkua tällä kuumalla paikalla, kun sydäntäni väänsi epäily ja pelko? Tuntia tai paria myöhemmin riippui minusta kahdeksan valkoisen ihmisen henki — miesten, naisten lapsien — sekä sen naisen turvallisuus tai äärimmäinen häpeä, jota minä rakastin ja joka puolestaan rakasti minua. Ei, hänet oli säästettävä pahimmalta. Antaisin hänelle pistoolini ja tarpeen tullen hän tietäisi, mitä tekisi.

Tämä peloittava vastuunalaisuus oli enemmän kuin saatoin kestää. Jouduin todellisen tuskan valtaan. Vapisin ja nyyhkytinkin hiukan. Sitten ajattelin isääni ja mitä hän sellaisessa tapauksessa olisi tehnyt sekä aloin rukoilla, jota en koskaan ennen ollut tehnyt.

Rukoilin Kaikkivaltiasta antamaan minulle rohkeutta ja viisautta, jotta en erehtyisi tänä huolestuttavana hetkenä ja siten saattaisi näitä ihmisraukkoja veriseen kuolemaan. Rukoilin siksi kunnes hiki valui kasvojani pitkin; sitten äkkiä vaivuin uneen tai tajuttomuuteen. En tiedä, kuinka kauan siinä makasin, luullakseni parhaassa tapauksessa tunnin. Vihdoin heräsin yhtäkkiä ja samassa kuulin selvästi ohuen äänen, erilaisen kuin kaikki muut äänet maailmassa, puhuvan pääni sisässä — tai siltä minusta tuntui — seuraavasti:

"Mene Hloma Amabutu'n kummulle ja tarkkaa korppikotkien lentoa. Tee, mitä mieleesi johtuu, ja jos näytätkin epäonnistuvan, älä pelkää ollenkaan."

Nousin ylös vuoteeltani ja tunsin, että jokin salaperäinen muutos oli minussa tapahtunut. En ollut enään sama mies. Epäilykseni ja pelkoni olivat kadonneet. Käteni oli kuin kallio; sydämeni oli kevyt. Tunsin, että voisin surmata nuo kolme korppikotkaa. Tietysti juttu näyttää mielettömältä ja helpolta selittää hermojeni jännittyneen tilan avulla, ja mikäli tiedän, saattaa se olla oikea selitys. Kuitenkaan en häpeä tunnustaa, että olen aina ollut ja vieläkin olen toista mieltä. Uskon, että äärimmäisessä hädässäni joku korkeampi voima puhui minulle vastaukseksi vakaviin rukouksiini ja toisten rukouksiin, antaen minulle opastusta ja — mitä vielä enemmän tarvitsin — arvostelukykyä ja kylmäverisyyttä. Että tämä oli vakaumukseni sillä hetkellä, käy joka tapauksessa ilmi siitä tosiasiasta, että kiiruhdin noudattamaan tämän heikon, epäluonnollisen äänen neuvoja.

Kiiveten ulos vaunusta menin Hansin luo, joka istui lähitienoilla hehkuvassa auringonpaisteessa, jota hän silmiään räpyttämättä näytti tuijottavan.

"Missä on pyssy, Hans?" sanoin.

"Intombi on tuossa, minne sen asetin pysyäkseen kylmänä, ettei se laukeisi ennen aikojaan", ja hän osoitti pientä, haudan tapaista, heinistä kasattua kumpua sivullaan.

Alkuasukkaat nimittivät tätä eriskummallista pyssyä intombi'ksi, mikä merkitsee nuorta tyttöä, koska se oli paljon hoikempi ja sirompi kuin muut pyssyt.

"Onko se puhdistettu?" kysyin.

"Koskaan se ei senjälkeen, kun se valmiina vedettiin ahjosta, ole ollut puhtaampi, baas. Myöskin ruuti on seulottu ja asetettu aurinkoon kuivamaan ja kuulat on sovitettu piippuun, ettei tapahtuisi mitään vahinkoa, kun tulee ampumisen aika. Jos te ette osu korppikotkiin, ei se ole intombi'n eikä ruudin tai kuulien syy, vaan teidän oma syynne."

"Sepä mainiota", vastasin. "No, tule mukaani, tahdon lähteä tuonne Kuolemankummulle."

"Miksi, baas, ennen määräaikaa?" kysyi hottentotti, vetäytyen hiukan taaksepäin. "Eihän se ole sellainen paikka, missä käydään muuten kuin pakosta. Nämä zulut sanovat, että kummitukset istuvat siellä keskellä päivääkin, kummitellen kivillä, missä heidät tehtiin aaveiksi."

"Korppikotkat istuvat tai lentävät siellä myöskin, Hans. Haluaisin nähdä, miten ne lentävät, jotta tietäisin, milloin ja mihin ampua niitä."

"Se on oikein, baas", sanoi kunnon hottentotti. "Tämä ei ole samaa kuin hanhien ampuminen rotkossa. Hanhet kulkevat suoraan kuin assegait päämääräänsä. Mutta korppikotkat leijailevat ympäri, tehden aina käänteitä. On helppoa ampua ohi linnun, joka kääntyy, baas."

"Varsin helppoa. Lähdetään."

Juuri kun olimme lähdöissä, ilmestyi rouva Prinsloo toisten vaunujen takaa, ja hänen mukanaan Marie, joka oli hyvin kalpea ja jonka kauniit silmät olivat punaiset, ikäänkuin itkemisestä.

Rouva kysyi, minne olimme menossa. Sanoin hänelle. Hiukan mietittyään hän sanoi, että se oli hyvä ajatus, kuten aina on hyvä tutkia maaperää ennen taistelua.

Nyökkäsin ja vein Marien sivuun muutamien piikkiäispuiden taakse, joita kasvoi lähellä.

"Oi, Allan, miten tämä päättynee?" hän kysyi surullisesti. Vaikka hänen rohkeutensa olikin suuri, näytti se nyt jättäneen hänet.

"Hyvin se päättyy, rakkaani", vastasin. "Me selviydymme tästä loukosta terveinä, kuten monista muistakin olemme selviytyneet."

"Kuinka sen tiedät, Allan, minkä Jumala yksin tietää?"

"Koska Jumala on niin minulle sanonut, Marie", ja toistin hänelle kertomuksen äänestä, jonka unissani olin kuullut, ja se näytti häntä viihdyttävän.

"Kuitenkin", hän huudahti epäilevästi, "se oli vain uni, Allan, ja unet ovat kovin epäluotettavia. Sinä saatat sittenkin ampua harhaan."

"Näytänkö siltä, kuin aikoisin erehtyä, Marie?"

Hän tarkasteli minua kiireestä kantapäähän ja vastasi:

"Et, et näytä, vaikkakin näytit siltä tullessasi kuninkaan majasta. Nyt olet aivan muuttunut. Kuitenkin saatat, Allan, erehtyä, ja sitten — mitä sitten? Muutamat näistä kauheista zuluista ovat olleet täällä nukkuessasi kehoittamassa meitä kaikkia olemaan valmiit lähtemään Kuolemankummulle. He sanovat Dingaanin olevan tosissaan. Jos sinä et surmaa korppikotkia, hän surmaa meidät. Näyttää siltä, että ne ovat pyhiä lintuja, ja jos ne pelastuvat, ei hän luule olevan mitään pelättävissä valkoisten miesten ja heidän taikuruutensa taholta, ja alkaa teurastamalla meidät. Tarkoitan muut meistä, sillä minut jätetään eloon ja —. Ooi, mitä minun pitää tekemän, Allan?"

Minä katsoin häneen ja hän katsoi minuun. Sitten otin kaksipiippuisen pistoolin taskustani ja annoin sen hänelle.

"Se on ladattu ja puolivireissä", sanoin.

Hän nyökkäsi ja kätki sen vaatetukseensa esiliinan alle. Sitten me enempää puhumatta suutelimme ja lähdimme, sillä kumpikin meistä pelkäsi pitkittää tätä kohtausta.

Hloma Amabutu'n kukkula oli aivan lähellä leiripaikkaamme ja arvoisan mr Owen'in majoja, tuskin neljännesmailin päässä arvioni mukaan, kohoten tasangosta erään pienen syvennyksen äärimmäisestä laidasta, joka tuskin aleni laaksoksi. Kun lähestyimme sitä, huomasin sen omituisen ja aution näön, sillä vaikka kaikkialla ympärillä ruoho oli kevään vihreätä, ei tällä paikalla näyttänyt mitään kasvavan. Kohoama, joka oli rakennettu tummista kivikasoista ja niiden välissä joitakin vaivaisia, tummalehtisiä pensaita, — sellainen se oli ulkonäöltään. Sitäpaitsi useat näistä kivilohkareista näyttivät siltä kuin ne olisi tahrattu ja sivelty kalkilla, osoittaen niiden olevan satojen ahneiden korppikotkien lepopaikkoja.

Luullakseni kiinalainen sanoo, että erikoisella paikalla on hyvät tai pahat vaikutukset niihin lyöttyineinä, jonkinlainen henki, ja tosiaankin Hloma Amabutu ja muutamat muut paikat Afrikassa, joihin olen tutustunut, antavat tukea tälle uskolle. Varmaa on, että kun astuin jalallani tälle kirotulle paikalle, tälle Golgatalle, tälle Pääkallopaikalle, kulki väristys läpi ruumiini. Se saattoi johtua atmosfääristä, henkisestä ja todellisesta, tai se saattoi johtua erään kauhean näytelmän aavistuksesta, jonka todistajana olin siellä tuomittu olemaan muutamia kuukausia myöhemmin. Tai kenties paikka itse ja tietoisuus edessäni olevasta kokeesta toi äkillisen vilunpuistatuksen terveeseen ruumiiseeni. En saata sanoa, mikä sen aiheutti, mutta tosiasia pysyy sellaisena kuin olen vakuuttanut, vaikka paria minuuttia myöhemmin nähdessäni, minkälaisia nukkujia tällä kummulla lepäsi, minun ei olisi tarvinnut kaukaa etsiä selitystä pelkooni.

Poikki tämän kummun mutkitteli lukuisia polkuja korkeiden kivien välissä, joita oli siellä täällä kuin rakeita talvisen myrskyn jälkeen. Lyhin tie eri paikkoihin Suuren Kraalin lähistössä näyttää kulkeneen sen poikki. Sillä vaikka kukaan zulu ei koskaan uskaltanut astua jalallaan sinne auringon laskun ja nousun välisenä aikana, käyttivät he päivällä kylläkin vapaasti näitä polkuja. Mutta luulen, että he myöskin uskoivat tällä kuoleman pahaenteisellä kentällä olevan oman omituisen hengen, jonkin näkymättömän, mutta uhkaavan paholaisen, jota täytyi hyvitellä, ettei se vaatisi heitä myöskin.

Tällainen oli heidän hyvittelytapansa, kylläkin tavallinen luullakseni monissa maissa, vaikka en sen tarkoitusta voikaan sanoa. Kun matkustaja tuli näille paikoille, missä polut leikkasivat toisiaan, otti hän kiven ja heitti sen kasaan, joka oli muodostunut toisten matkustajien heittämistä kivistä. Sellaisia kasoja oli kummulla useita — yli tusinan luullakseni — ja ne olivat suuria kooltaan. Arvelisin suurimman niistä sisältäneen kokonaista viisikymmentä tonnia kiviä ja pienimmän ainakin kaksikymmentä tai kolmekymmentä.

No, vaikka Hans ei koskaan ennen ollut jalallaan astunut sinne, näytti hän oppineen kaikki paikan perimätiedot ja ne menot, joilla sen kirous oli vältettävä. Joka tapauksessa, kun tulimme ensimmäisen kasan luo, hän heitti siihen kiven ja pyysi minua tekemään samoin. Minä nauroin ja kieltäydyin, mutta toisen kasan luo saavuttuamme uudistui sama asia. Taasen kieltäydyin, minkä jälkeen, ennenkuin saavuimme kolmannen ja suuremman läjän luo, Hans istui maahan ja alkoi ulvoa, vakuuttaen, ettei hän menisi askeltakaan edemmäksi, jollen lupaisi tehdä tavanmukaista uhritoimitusta.

"Miksi et, sinä hullu?" kysyin.

"Siksi, että luulen meidän jäävän tänne iäksi, jos te sen laiminlyötte, baas. Niin, naurakaa vain, mutta sanon teille, että nyt jo olette hankkinut huonon onnen itsellenne. Muistakaa sanojani, baas, kun viidestä korppikotkasta ammutte kahta harhaan."

"Joutavia!" huudahdin. Koska kuitenkin tämä puhe korppikotkista kosketti minua läheisesti ja koska on aina yhtä hyvä mukautua alkuasukkaiden ennakkoluuloihin, heitin seuraavaan ja sitä seuraavien kasojen kohdalla kiveni yhtä siivosti kuin taikauskoisin zulu koko maassa.

Olimme nyt saapuneet huipulle, joka lienee ollut kaksisataa yardia pitkä. Sen keskusta oli hiukan syvenevä ja puhdas kivistä, joko sitten ihmiskäden tai luonnon puhdistama, ja se muistutti yleispiirtein suuresti laajaa sirkusta.

Voi, sitä näkyä, joka silmiäni kohtasi! Kaikkialla ympärillä virui miesten ja naisten irtonaisia luita siroiteltuina, useat niistä hyenain hampaitten raatelemia. Muutamat olivat aivan tuoreita, sillä tukka riippui vielä pääkalloissa, toiset olivat vaalenneita ja vanhoja. Niitä oli siinä, sekä nuoria että vanhoja, sadottain. Kukkulan sivuilla oli asianlaita sama, vaikka siellä enimmäkseen luut oli koottu kiiltäviksi kasoiksi. Ei ihme, että korppikotkat rakastivat Hloma Amabutu'a, verisen zulukuninkaan teurastuspaikkaa.

Näistä peloittavista linnuista ei kuitenkaan tällä hetkellä ollut ainoatakaan näkyvissä. Kun ei siellä ollut tapahtunut muutamaan tuntiin mitään mestausta, olivat ne muualla etsimässä ruokaansa. No, minä halusin omia tarkoituksiani varten nähdä ne, sillä muuten käyntini oli turha, ja aloin heti tuumia, miten saisin ne saapumaan.

"Hans", sanoin, "minä olen surmaavinani sinut, ja sitten sinun täytyy maata aivan hiljaa kuin kuollut. Vaikka korppikotkat laskeutuisivat päällesi, on sinun maattava aivan hiljaa, että näen, mistä ne tulevat ja kuinka ne laskeutuvat."

Hottentotti ei ollenkaan ollut mielissään tästä ehdotuksesta. Hän suorastaan kieltäytyi minua tottelemasta, mainiten useita hyviä syitä. Häh sanoi, että tämän tapainen harjoitus oli pahaenteinen. Hän sanoi zulujen selittävän, että Hloma Amabutu'n pyhät korppikotkat olivat yhtä villejä kuin leijonat, ja kun ne kerran näkisivät miehen alhaalla, repisivät ne hänet kappaleiksi, olkoon hän sitten elävä tai kuollut. Lyhyesti, Hans ja minä olimme jyrkästi eri mieltä. Koska kuitenkin kaikin mokomin oli välttämätöntä, että minun näkökantani pääsisi voitolle, en vitkastellut esittää asiat hänelle hyvin suorasukaisesti.

"Hans", sanoin, "sinun on oltava korppikotkien syöttinä. Valitse, tahdotko olla elävä vai kuollut syötti, ja minä kosketin pyssyn liipasinta merkitsevästi, vaikka tosin viimeksi olisin halunnut tai aikonut ampua uskollisen vanhan hottentottiystäväni. Mutta Hans, joka tiesi, miten suuri panos minulla oli pelissä, tuli toiseen päätökseen."

"Allemachte, baas!" hän sanoi. "Minä ymmärrän enkä tahdo moittia teitä. Jos tottelen elävänä, kenties suojelushenkeni suojelee minua pahalta enteeltä, ja kenties korppikotkat eivät nouki silmiäni. Mutta jos te kerran lähetätte kuulan vatsani läpi, silloin on kaikki lopussa, ja Hansille se on samaa, baas kuin 'hyvää yötä, nuku hyvin.' Tottelen teitä, baas, ja makaan, missä tahdotte, mutta kuitenkin pyydän, ettette unohtaisi minua ja menisi pois, jättäen minut noiden paholaislintujen saaliiksi."

Lupasin hänelle vahvasti, etten niin tekisi. Sitten me näyttelimme hyvin julman pienen pantomiinin. Me astuimme areenan tapaisen paikan keskelle, minä kohotin pyssyni ja olin iskevinäni Hansia päähän sen perällä. Hän kaatui selälleen, potki hiukan ja jäi sitten liikkumattomana makaamaan. Siten päättyi ensimmäinen näytös.

Toinen näytös oli seuraava: Hyppelin ilosta kuin eläimellinen zulumestaaja ja peräydyin sitten uhrini luota, kätkeydyin tasangon laidassa noin neljänkymmenen yardin päässä olevaan pensaikkoon. Senjälkeen tuli pysähdys. Paikka oli vahvasti auringonpaahteinen ja aivan hiljainen, yhtä hiljainen kuin ympärilläni olevien murhattujen miesten luurangot, yhtä hiljainen kuin Hans, joka makasi siinä näyttäen niin kovin pieneltä ja kuolleelta tässä suuressa teatterissa, jossa ei yhtään ruohoa kasvanut. Se oli kolkkoa odotusta sellaisessa ympäristössä, mutta vihdoin kolmannen näytöksen esirippu kohosi.

Äärettömässä sinisessä avaruudessa yläpuolellani huomasin täplän, joka ei ollut suurempi kuin tomuhiekkanen. Korppikotka oli vahtiessaan tuolla korkealla ihmissilmän kantamattomissa nähnyt teon ja alaslaskeutuessaan antanut siitä merkkitiedon kumppaneilleen, jotka noin viidenkymmenen mailin laajuisella alueella liitelivät taivaalla; sillä nämä linnut etsivät saaliinsa katseillaan, ei hajuaistinsa avulla. Yhä alemmaksi se tuli, ja kauan ennen kuin se oli saapunut maanpinnan läheisyyteen, ilmestyi kaukaiseen siintävyyteen toisia täpliä. Nyt se oli vain neljän tai viiden sadan yardin etäisyydessä minusta ja alkoi kiertää ympäri paikan suurilla siivillään liihoitellen, ja laskeutui samalla yhä alemmaksi. Se laskeutui pehmeästi ja hitaasti, kunnes se oli noin sadanviidenkymmenen jalan päässä Hansista. Sitten se äkkiä pysähtyi, pysyi aivan liikkumattomana muutaman sekunnin, sulki siipensä ja putosi kuin nuoli, levittäen ne uudelleen juuri ennen maahan koskettamistaan.

Tässä se laskeutui, eteenpäin kurkoittaen sillä kummallisella tavalla, mikä korppikotkille on ominaista, ja tehden muutamia kömpelöitä askeleita, kunnes se voitti tasapainonsa. Sitten se jäykistyi liikkumattomaksi, katsellen kauhealla kivettyneellä ilmeellä maassa makaavaa Hansia, joka oli noin viidentoista jalan päässä siitä. Tuskin tämä korppikotka oli alhaalla, kun toiset taivaan avaruudesta ilmestyen tekivät niinkuin se oli tehnyt. Ne tulivat, laskeutuivat, kiertelivät, aina idästä länteen auringon suuntaan. Ne liitelivät muutamia sekunteja, sitten ne putosivat kuin kivet iskien maahan nokkansa ja toinnuttuaan astelivat riviin ja istuivat katsellen Hansia. Pian niitä oli suuri kehä hänen ympärillään, kaikki liikkumattomina, kaikki katsellen ja odotellen jotakin.

Samassa tämä jokin ilmestyikin erään korppikotkan muodossa, joka oli lähes kaksi kertaa niin suuri kuin toiset linnut. Tämä oli se, jota buurit ja alkuasukkaat nimittivät "kuningaskotkaksi" ja joita joka parven mukana on yksi. Tämä hallitsee joukkoa ja ilman sen läsnäoloa ja lupaa ei kukaan uskalla hyökätä ruumiin kimppuun. Onko tämä inhoittava lintu eri lajia kuin muut, tai onko se vain vankempi kooltaan ja rakenteeltaan kuin muut ja sen vuoksi päässyt niiden yliherraksi, sitä en voi sanoa. Ainakin on varmaa, kuten pitkän ja alituisen havainnon perusteella voin todistaa, että melkein joka parvella on kuninkaansa.

Kun tämä omituinen majesteetti oli saapunut, alkoivat toiset korppikotkat, joita nyt oli kenties viisi- tai kuusikymmentä Hansin ympärillä, osoittaa vilkkaan eloisuuden merkkejä. Ne katselivat kuningaslintua, ne katselivat Hansia, kurottaen paljaita punaisia kaulojaan ja vilkuttaen säihkyviä silmiään. Minä en kuitenkaan kiinnittänyt erikoista huomiota maassa oleviin, vaan olin täydellisesti syventynyt seuraamaan niiden kumppaneita ilmassa.

Ilokseni huomasin, että korppikotka on hyvin vanhoillinen olento. Kaikki ne tekivät samaa, mitä ne epäilemättä olivat Aatamin ajoista tai aikaisemminkin tehneet — kiertelivät ja pysähtyivät hetkiseksi ennenkuin putosivat maahan kuin lyijy. Nyt olisi oikea hetki ampua niitä, kun ne neljän tai viiden sekunnin ajan tarjosivat aivan paikallaan pysyvän maalitaulun. No, tällaisen välimatkan päästä, vähemmän kuin sadan yardin, tiesin hyvin voivani osata teelautaseen joka laukauksen, ja korppikotka on paljon leveämpi kuin teelautanen. Niinpä minusta näyttikin, että, onnettomuuksia lukuunottamatta, minulla ei ollut syytä suuresti pelätä edessäni olevaa kauheata ampumiskoetta. Yhä uudelleen tähtäsin paikallaan pysyviä lintuja pyssylläni, tuntien, että painamalla liipasinta olisin lävistänyt ne.

Arvellen sen harjoituksen vuoksi hyväksi jatkoin tätä peliä pitkän ajan, kunnes se lopulta sai odottamattoman lopun. Äkkiä kuulin tappelua muistuttavan äänen. Laskiessani katseeni alas näin koko korppikotkien lauman ryntäävän Hansin kimppuun, auttaen toisiaan eteenpäin suuria siipiään räpyttäen, ja noin kolme jalkaa niiden edellä oli niiden kuningas. Seuraavassa hetkessä Hans hävisi, ja, tämän höyhenisen, inhoittavan joukon keskeltä kohosi hirveä kiljahdus.

Jälkeenpäin havaitsin, että kuningaskotka oli tarttunut hänen nykerönenäänsä, kun taasen sen peloittavat kumppanit tartuttuaan muihin kohtiin hänestä alkoivat repiä tapansa mukaan varatakseen itselleen jonkin makupalan. Hans potki ja kirkui, ja minä nyökkäsin paikalle huutaen, ja saaden ne kohoamaan suurena räpyttelevänä parvena, joka samassa katosi kunkin lentäessä omalle suunnalleen. Minuutin kuluttua ne olivat kaikki kadonneet, ja hottentotti ja minä jäimme kahdenkesken.

"Hyvä on", sanoin. "Sinä näyttelit hyvin."

"Hyvä! baas", hän vastasi, "ja minulla kun on kaksi niin suurta lovea nenässä, että voin pistää niihin sormeni, ja lisäksi puremia kaikkialla. Katsokaa, kuinka housuni ovat revityt. Katsokaa päätäni, — missä on tukka? Katsokaa nenääni. Hyvä! Näyttelin hyvin! Ne olivat nuo kirotut korppikotkat, jotka näyttelivät. Oi, baas, jos te olisitte nähnyt ja haistanut niitä, ette sanoisi, että se oli hyvä. Kas, olisi tarvittu vain sekunti lisää ja minulla, jolla on kaksi sierainta, olisi nyt neljä."

"Ei tee mitään, Hans", sanoin, "se on vain naarmu, ja minä lahjoitan sinulle muutamat uudet housut. Tässä on myös tupakkaa sinulle. Tule tänne pensaikkoon, niin saamme jutella."

Sitten menimme, ja kun Hans oli hiukan tointunut, kerroin hänelle kaikki, mitä olin huomannut korppikotkien tavoista ilmassa, ja hän kertoi, mitä hän oli huomannut niiden tavoista maassa, mikä ei kiinnittänyt mieltäni, koska en voinut niitä istualtaan ampua. Hän oli samaa mieltä kanssani, että oikea hetki laukaisemiseen olisi juuri vähää ennen kuin ne syöksyivät alas.

Kun me vielä keskustelimme, kuulimme huutoja ja, katsoessamme yli kummun reunan, joka oli Umgungundhlovuun päin, näimme surullisen näyn. Rinnettä ylös meitä kohti tuli kolme mestaajaa seitsemän tai kahdeksan sotilaan kanssa laahaten kolmea miestä, joiden kädet oli sidottu selän taakse. Yksi näistä oli hyvin vanha, toinen noin viisikymmentävuotias ja kolmas vielä poika, joka ei näyttänyt olevan vanhempi kuin kahdeksantoistavuotias. Kuten pian kuulin, he olivat samaa perhettä, isoisä, isä ja vanhin poika, jotka oli vangittu syytettyinä muka taikuuden harjoittamisesta, mutta todellisuudessa, jotta kuningas saisi heidän karjansa.

Nyangat eli poppamiehet olivat heidät tutkineet ja tuominneet, ja nyt näiden onnettomien raukkojen oli kärsittävä kuolemanrangaistuksensa. Dingaan ei sitä paitsi tyytynyt hävittämään heimon nykyisiä ja tulevia päämiehiä kolmessa polvessa, vaan oli jo poistanut tieltään kaikki heidän lähemmät ja kaukaisemmat sukulaisensa, joten hän saattoi esiintyä perheen karjan ainoana perijänä.

Sellaisia olivat ne kauheat julmuudet, joita tapahtui Zulumaassa niihin aikoihin.

XIV Luku.

NÄYTÖS.

Nuo kolme kuolemaan tuomittua kuljettivat heidän murhaajansa syvennykseen keskikohdalle, muutaman yardin päähän siitä paikasta, missä Hans ja minä seisoimme.

Heidän jälessään tuli pääpyöveli, iso elukkamaisen näköinen mies, jolla oli päässä kummallinen leopardin-nahkainen lakki — luullakseni jonkinlaisena arvomerkkinä — ja piteli kädessään raskasta nuijaa, jonka varsi oli monien naarmujen uurtama, niistä jokainen edustaen ihmishenkeä.

"Katso, valkoinen mies", hän huusi, "tässä on syötti, jonka kuningas lähettää sinulle houkutellaksesi pyhät linnut luoksesi. Jollet sinä olisi ollut sellaisen syötin tarpeessa, olisivat nämä taikurit kenties pelastuneet. Mutta Musta sanoo, että pieni Yrjön Poika, jonka nimi on Macumazahn, tarvitsee niitä näyttääkseen taikavoimaansa, ja sen tähden heidän täytyy tänään kuolla."

Tämän ilmoituksen kuultuani tulin tosiaankin sairaaksi. Enkä suinkaan tuntenut voivani paremmin, kun nuorin uhreista, kuullen pyövelin sanat, heittäytyi polvilleen ja alkoi rukoilla minua säästämään hänet. Hänen isoisänsä myöskin kääntyi puoleeni, sanoen:

"Päällikkö, eikö riitä, jos minä kuolen? Minä olen vanha ja minun elämäni ei merkitse mitään. Tai jos yksi ei riitä, ottakaa minut ja poikani, mutta anna nuoren pojanpoikani päästä vapauteen. Me olemme kaikki viattomia taikuuden harjoittamiseen, eikä hän ole edes kylliksi vanha harjoittaakseen sellaista, hän kun on vain naimaton poika. Päällikkö, te myöskin olette nuori. Eikö sydämenne olisi raskas, jos teidät surmattaisiin, kun elämänne aurinko vielä on taivaanrannalla nousemassa? Ajatelkaa, valkoinen päällikkö, mitä isänne tuntisi, jos hänen olisi pakko nähdä teidät surmattavan silmiensä edessä, jotta joku muukalainen voisi käyttää ruumistanne näyttääkseen taitoaan ampua noidutulla aseella niitä otuksia, jotka sitä syövät."

Nyt keskeytin melkein kyyneleet silmissä ja selitin tuolle kunnon miehelle niin hyvin kuin taisin, ettei minulla ollut mitään tekemistä heidän kauhean kohtalonsa kanssa. Sanoin hänelle, että olin viaton heidän vereensä, jonka oli pakko vuotaa, jotta minä voisin koettaa ampua siipeen korppikotkia pelastaakseni valkoiset kumppanini samallaiselta tuomiolta kuin heidän omansa. Hän kuunteli tarkkaavasti, tehden kysymyksen silloin tällöin, ja kun hän oli käsittänyt ajatukseni, sanoi hän mitä arvokkaimmalla tyyneydellä:

"Nyt ymmärrän, valkoinen mies, ja minä olen iloinen havaitessani, että ette ole julma, kuten ajattelin. Lapseni", hän jatkoi, kääntyen toisten puoleen, "älkäämme vaivatko tätä inkoos'ia enempää. Hän tekee vain, mitä hänen on pakko tehdä pelastaakseen veljiensä hengen ampumataidollaan, jos voi. Jos me jatkamme puolusteluamme ja koetamme saada hänen sydämensä säälistä liikutetuksi, saattaa siitä nouseva suru laittaa hänen kätensä vapisemaan, ja sitten he kuolevat myös ja heidän verensä tulee hänen ja meidän päällemme. Lapseni, kuninkaan tahto on, että meidät surmataan. Valmistukaamme tottelemaan kuningasta, kuten meidän perheemme miehet ovat aina tehneet. Valkoinen herra, me kiitämme teitä hyvistä sanoistanne. Eläkää kauan ja olkoon onni majassanne elämänne loppuun. Osukoon taika-aseenne maaliinsa, jotta siten pelastatte seuralaistenne hengen kuninkaan käsistä. Hyvästi, inkoos", ja kun hän ei voinut kohoittaa sidottuja käsiään tervehdykseen, hän kumarsi minulle ja samoin tekivät muut.

Sitten he kävelivät vähän matkan päähän ja, istuutuen maahan, alkoivat keskustella keskenään sekä jonkun ajan kuluttua hyräillä jotain kummallista laulua yksiäänisesti. Pyövelit ja vartijat myöskin istuutuivat jonkun matkan päähän, nauraen, rupattaen ja antaen nuuskasarven kulkea kädestä käteen. Huomasin myös heidän päällikkönsä antavan hiukan nuuskaa uhreille ja pitävän sitä kämmenellään heidän nenänsä alla, josta he vetivät sitä sieraimiinsa ja kohteliaasti kiittivät häntä nuuskatessaan.

Minä puolestani sytytin piippuni ja poltin sitä, sillä näytin kaipaavan jotain kiihoittavaa tai pikemmin rauhoittavaa. Ennenkuin olin lopettanut, Hans, joka tohtoroi korppikotkain nokkien jättämiä naarmujaan jonkinlaisella lehtikeitoksella, huudahti äkkiä tavallisella äänellään:

"Katsokaa, baas, tässä ne tulevat, valkoiset miehet toisella puolella ja mustat toisella, aivankuin vuohet ja lampaat raamatun mukaan tuomiopäivänä."

Katsahdin, ja oikealla puolellani tuli näkyviin buurijoukko, rouva Prinsloo etunenässä, pitäen vanhan sateenvarjon jäännöksiä päänsä yläpuolella. Vasemmalta lähestyi joukko zulujen ylimyksiä ja neuvosmiehiä, joiden edessä Dingaan asteli puettuna helmillä koristettuun tanssipukuunsa. Hän nojasi kahteen rotevaan henkivartijaan, kolmannen pitäessä kilpeä hänen päänsä yläpuolella auringon suojana ja neljännen kantaessa suurta tuolia hänen istuakseen. Kumpaisenkin ryhmän takana huomasin myöskin joukon zuluja sota-varustuksissa, kaikki asestettuina leveillä pistokeihäillä.

Molemmat ryhmät saapuivat kiven luo, jolla istuin, melkein samanaikaisesti, kuten luultavasti oli edeltäpäin järjestetty tapahtuvaksi, ja pysähtyivät tuijottaen toinen toisiaan. Minä taasen istuin yhä edelleen kivellä ja jatkoin tupakoimistani.

"Allemachte! Allan", läähätti rouva Prinsloo, joka oli hengästynyt kävellessään ylös kummulle, "täälläkö te olettekin! Kun ette tullut takaisin, ajattelin teidän juosseen tiehenne ja jättäneen meidät kuten se hätähousu Pereira."

"Niin, täti, täällä minä olen", vastasin synkästi, "ja toivoisin taivaan nimessä olevani jossain muualla."

Juuri silloin Dingaan, joka oli asettanut suuren ruhonsa tuolille ja tointunut hengästyksestään, huusi mukanaan olevaa nuorta Halstead'ia luokseen ja sanoi:

"Tho-maas, kysy veljeltäsi Macumazahn'ilta, onko hän valmis koettamaan korppikotkien ampumista. Jollei, annan hänelle hiukan enemmän aikaa taikalääkkeensä valmistamiseen."

Vastasin ärtyisästi, että olin niin valmis kuin minun koskaan voitiin toivoa olevan.

Sitten rouva Prinsloo, joka ymmärsi zulujen kuninkaan olevan edessään, astui häntä kohti sateenvarjoaan heiluttaen. Tarttuen kädestä Halstead'ia, joka ymmärsi hollantia, hän pakoitti tämän kääntämään erään lausunnon, joka oli Dingaanille osoitettu.

Jos hän olisi kääntänyt sen sanallisesti sellaisena kuin se rouva Prinsloon huulilta lähti, olisimme viidessä minuutissa kaikki olleet hengettöminä, mutta onneksi tämä onneton nuori mies oli oppinut jonkunverran käärmeen viekkautta oleskelunsa aikana zulujen keskuudessa ja muutteli hänen voimakkaita lausetapojaan. Tämän puheen ytimenä oli, että Dingaan oli mustasydäminen ja verenhimoinen roisto, jota Kaikkivaltias ennemmin tai myöhemmin rankaisisi (kuten Hän todella tekikin), ja että, jos hän koskisi hiuskarvaankaan hänen tai hänen kumppaniensa päässä, buurit, hänen maanmiehensä koettaisivat olla Kaikkivaltiaan apulaisina tässä asiassa. Halsteadin kääntäminä zulukielelle hänen sanansa kuuluivat, että Dingaan oli suurin kuningas koko maailmassa. Ei todellakaan ollut nyt eikä ennen hänen vertaistaan kuningasta voimassa, viisaudessa tai ruumiin kauneudessa, ja että, jos hänen kumppaneineen oli kuoltava, hänen loistonsa näkeminen lohdutti heitä kuolemassa.

"Totta tosiaan", sanoi Dingaan epäluuloisesti, "jos tämä mies-nainen sanoo näin, kertovat hänen silmänsä toista ja huulensa toista. Oi, Thomaas, älä enään valehtele. Sano valkoisen päälliköttären oikeat sanat, ettei minun tarvitse toisella tavalla ottaa niistä selvää, jonka jälkeen antaisin sinut mestaajille."

Halstead selitti nyt, ettei hän ollut vielä sanonut kaikkea. Tämä "mies-nainen", joka, kuten Dingaan otaksui, oli suuri päällikkö hollantilaisten keskuudessa, lisäsi, että, jos hän, mahtava ja kunniakas kuningas, maantärisyttäjä ja maailmansyöjä, surmaisi hänet ja jonkun hänen alaisistaan, hänen kansansa kostaisi hänen puolestaan surmaamalla Dingaanin ja hänen kansansa.

"Sanooko hän niin?" sanoi Dingaan. "Sitten nämä buurit ovat vaarallisia, kuten ajattelin, eikä sitä rauhallista väkeä, jota he uskottelevat olevansa", ja hän mietti hetkisen katse maahan luotuna. Sitten hän nosti päänsä ja jatkoi "No, veto on veto, enkä sentähden tahdo raivata tieltäni tätä kourallista, kuten muuten olisin heti tehnyt. Sano sille vanhalle lehmälle, että hänen uhkauksistaan huolimatta pysyn lupauksessani. Jos pieni Yrjön Poika, Macumazahn, voi taikavoimansa avulla ampua kolme korppikotkaa viidestä, saavat hän ja hänen palvelijansa mennä rauhassa. Jos ei, saavat korppikotkat, joihin hän ei ole osannut, ravita itseään heidän ruumiillaan, ja myöhemmin keskustelen hänen kansansa kanssa, kun se tulee hänen puolestaan kostamaan. No, riittäköön se tästä indaba'sta. Tuokaa nuo pahantekijät tänne, jotta he kiittäisivät ja ylistäisivät minua, joka annan heille niin armeliaan lopun."

Sitten sotilaat työnsivät Dingaanin eteen isoisän, isän ja pojan, jotka tervehtivät häntä kuninkaallisella tervehdyksellä.

"Oi, kuningas", sanoi vanhus, "minä ja lapseni olemme viattomia. Jos kuitenkin tahtosi on sellainen, oi kuningas, olen valmis kuolemaan, ja niin on myöskin poikani. Kuitenkin pyydämme sinua säästämään nuorimman. Hän on vielä poika, joka isommaksi tultuaan saattaa tehdä sinulle hyviä palveluksia, kuten minä olen tehnyt sinulle ja huoneellesi monet vuodet."

"Vaikene, sinä valkopäinen koira!" vastasi Dingaan raivoisasti. "Tämä poika on taikuri kuten te muutkin ja kasvaisi noituakseen minut ja yhtyäkseen vihollisiini. Tiedä, että olen tuhonnut koko perheesi; jättäisinkö sitten eloon hänet, jotta hän siittäisi toisen, joka minua vihaisi? Menkää henkien valtakuntaan ja kertokaa niille, kuinka Dingaan menettelee noitien kanssa."

Vanhus yritti uudelleen puhua, sillä hän rakasti ilmeisesti lapsenlastaan, mutta eräs sotilas sivalsi häntä kasvoille ja Dingaan huusi:

"Mitä! Etkö ole tyytyväinen? Jos vielä sanot jotakin, pakoitan sinut surmaamaan pojan omin käsin. Viekää heidät pois."

Sitten minä käännyin ja kätkin kasvoni, kuten kaikki valkoiset tekivät. Kuulin pian vanhan miehen, joka oli säästetty viimeiseksi, jotta hän näkisi jälkeläistensä kuoleman, äänekkäästi huutavan:

"Yöllä kolmannenkymmenennen täysikuun aikana tästä päivästä lukien minä, kaukonäkijä, ennustaja, vaadin sinut, Dingaan, tulemaan aaveitten maahan tapaamaan minua ja omaisiani sekä siellä vastaamaan — —."

Silloin pyövelit kauhusta kiljahtaen iskivät häntä, ja hän kuoli. Kun syntyi hiljaisuus, katsahdin ylös ja näin kuninkaan, joka oli käynyt likaisen keltaiseksi väriltään pelosta, sillä hän oli hyvin taikauskoinen, vapisevan ja pyyhkivän hikeä otsaltaan.

"Olisit voinut jättää taikurin eloon", hän sanoi vapisevalla äänellä pääpyövelille, joka oli valmis taittamaan lisäksi kolme niskaa peloittavan nuijansa iskulla. "Hullu, minä olisin saanut kuulla lopun hänen valheellisesta sanomastaan."

Mies vastasi nöyrästi, että hän arveli parhaaksi, että se jäisi sanomatta, ja hävisi näkyvistä niin pian kuin mahdollista. Tässä yhteydessä huomautettakoon, että Dingaan omituisesta sattumasta todellakin surmattiin noin kolmekymmentä kuukautta myöhemmin. Mopo, hänen kenraalinsa, joka tappoi hänen veljensä Chaka'n, tappoi hänet myöskin Chakan pojan, Umslopogaas'in avulla. Vuosia myöhemmin Umslopogaas kertoi minulle tämän tyrannin kauheasta kuolemasta kummitusten ahdistamana, mutta tietenkään hän ei voinut tarkalleen sanoa, minä päivänä se tapahtui. Sentähden en tiedä, oliko ennustus ehdottaman täsmälleen täyttynyt.

Nuo kolme uhria lepäsivät kuolleina Kuolemankummun syvennyksessä. Toinnuttuaan kuningas heti antoi määräyksen, että katselijoiden oli vetäydyttävä taaksepäin paikoille, mistä he korppikotkia pelkäämättä saattoivat nähdä, mitä tapahtui. Buurit sotilasosaston saattamina, joita oli komennettu surmaamaan heidät heti, jos he yrittäisivät paeta, menivät toista tietä ja Dingaan zuluineen toista, jättäen Hansin ja minut yksin pensaikkomme taakse. Kun valkoiset kulkivat ohitseni, toivotti rouva Prinsloo minulle iloisella äänellä hyvää onnea, vaikka saatoin nähdä hänen vanhan käsiraukkansa vapisevan ja hänen kuivaavan silmiään vatdoek'illa. Henri Marais myöskin murtuneella äänellä rukoili minua ampumaan suoraan hänen tyttärensä vuoksi. Sitten tuli Marie, kalpeana, mutta tyynenä, ja katseli sanaakaan sanomatta silmiini sekä koetteli taskuaan, missä tiesin pistoolin olevan kätkössä. Muihin heistä en kiinnittänyt mitään huomiota.

Hetki, kauhea koetuksen hetki oli vihdoin tullut. Epätietoisuus ja odotus olivat kauheat kestää! Tuntui ikuisuudelta aika ennenkuin ensimmäinen täplä, jonka tiesin korppikotkaksi, ilmestyi tuhannen jalan päähän yläpuolelleni ja alkoi laskeutua suuria kaartoja tehden. "Oh, baas", sanoi Hans onnettomana, "tämä on pahempaa kuin hanhien ampuminen Hanhirotkossa. Silloin te saatoitte menettää ainoastaan hevosenne, mutta nyt — —."

"Ole hiljaa", kuiskasin, "ja anna minulle pyssy."

Korppikotka leijaili ja laskeutui, laskeutui ja leijaili. Loin silmäyksen buureihin päin ja näin heidän kaikkien olevan polvillaan. Silmäilin zuluja ja näin heidän odottavan hartaudella, jommoisella he luullakseni eivät koskaan ennen olleet mitään odottaneet, sillä heille tämä oli uutta kiihoitinta. Sitten kiinnitin silmäni lintuun.

Se oli tehnyt viimeisen kierroksensa. Ennenkuin se syöksyi alas, se riippui isoilla levitetyillä siivillään, kuten toiset olivat tehneet, pää minua kohti ojennettuna. Vedin syvään henkeä, kohoitin pyssyn, tähtäsin kuolettavaan paikkaan sen rinnassa ja kosketin liipasinta. Kun panos laukesi, näin korppikotkan tekevän jonkinlaisen kääntöliikkeen taaksepäin. Heti senjälkeen kuulin äänekkään läiskäyksen ja ilon värähdys kulki lävitseni, sillä luulin kuulan osuneen päämääräänsä. Mutta, voi! Niin ei ollut käynyt.

Läiskähdyksen sai aikaan ilma, joka kuulan tieltä hajaantuen löi siipien jäykkiä sulkia vastaan. Jokainen, joka on ampunut suuria lintuja siipeen, tuntee tämän äänen. Lintu ei pudonnut, vaan tointui pian. Ymmärtämättä tämän epätavallisen melun merkitystä se pudotti itsensä rauhallisesti maahan ja istuutui ruumiiden läheisyyteen, iskien tavalliseen tapaan nokkansa maahan ja juosten muutamia askelia kuten toiset olivat samana iltapäivänä tehneet. Ilmeisesti se oli aivan vahingoittumaton.

"Harhaan!" sanoi Hans huokaisten tarttuessaan pyssyyn ladatakseen sen. "Oi, miksi ette heittänyt kiveä siihen ensimmäiseen kasaan?"

Loin Hansiin silmäyksen, joka varmasti sai hänet pelästymään. Ei hän ainakaan puhunut enempää. Buureilta kuului heikko valitus. Sitten he alkoivat rukoilla hartaammin kuin ennen, kun taasen zulut kerääntyivät kuninkaan ympärille ja kuiskasivat hänelle jotain. Sain myöhemmin tietää, että hän löi korkeita vetoja minusta, kymmenen härkää yhtä vastaan, mihin heidän, vastenmielisesti kyllä, oli suostuttava.

Hans päätti lataamisen ja ojensi pyssyn minulle. Samassa ilmestyi näkyviin muita korppikotkia. Koettaen epätoivon tuskalla selviytyä asiasta tavalla tai toisella valitsin oikeana hetkenä ensimmäisen niistä. Tähtäsin taasen ja painoin liipasinta. Pyssyn pamahdettua näin taaskin linnun tekevän väistöliikkeen taaksepäin ja kuulin ilman läiskähtävän sen siipiä vastaan. Sitten — oi kauhistusta! — tämä korppikotka kääntyi rauhallisesti ja alkoi kohota taivaalle samalla tavalla kuin se oli laskeutunutkin. Olin taasen ampunut harhaan.

"Toinen kivikasa on tämän aikaansaanut, baas", sanoi Hans alakuloisesti, ja tällä kertaa en edes katsonut häneen. Istuuduin vain ja kätkin kasvoni käsiini. Yksi harhalaukaus vielä ja sitten — —.

Hans alkoi kuiskata minulle.

"Baas", hän sanoi, "nuo korppikotkat näkevät pyssyn välkkyvän, ja kavahtavat sitä kuin hevonen. Baas, te ammutte niitä edestäpäin, sillä ne riippuvat kaikki nokka teitä kohti ennenkuin ne pudottautuvat. Teidän on mentävä niiden taakse ja ammuttava niitä pyrstön puolelta, sillä ei edes korppikotkakaan voi nähdä pyrstöllään."

Annoin käsieni vaipua alas ja tuijotin häneen. Varmasti oli tuota miesparkaa joku korkeampi voima valistanut. Ymmärsin tämän kaiken nyt. Kun niiden nokat olivat minua kohti, saisin ampua viittäkymmentä korppikotkaa enkä kuitenkaan koskaan osuisi, sillä joka kerta ne väistäisivät pyssyn väikettä, joten kuula lentäisi ohi, vaikkakin vain hiukan.

"Tule", sanoin ja aloin nopeasti kävellä syvennyksen reunan ympäri kivelle, jonka vastakkaisella puolella näin noin sadan yardin päässä. Matkallani jouduin lähelle zuluja, jotka pilkkasivat minua ohimennessäni ja kysyivät, missä taikavoimani oli ja halusinko nähdä valkoiset heti surmattavan. Dingaan löi vetoa minusta tarjoten viisikymmentä härkää yhtä vastaan, mutta kukaan ei suostunut vetoon edes kuninkaan kanssa.

En vastannut mitään, en sittenkään, kun he kysyivät, olinko heittänyt pois keihääni ja aionko juosta pakoon. Synkkänä, epätoivoisena astelin kiveä kohti ja asetuin sen taakse suojaan Hansin kanssa. Näin buurien vielä olevan polvillaan, mutta he olivat lakanneet rukoilemasta. Lapset itkivät. Miehet tuijottivat toisiaan. Rouva Prinsloo oli kietonut käsivartensa Marien vyötäisille. Odotellessani kiven takana rohkeuteni palasi, kuten toisinaan tapahtuu äärimmäisen hädän hetkellä. Muistin untani ja tyynnyin. Varmasti Jumala ei olisi niin julma, että antaisi minun erehtyä ja siten saattaisi nämä ihmisraukat kuolemaan.

Siepaten pyssyn Hansilta latasin sen itse; mitään en tahtonut uskoa toiselle. Kun pistin nallin, teki korppikotka viimeistä kierrostaan. Se riippui ilmassa kuten toiset olivat tehneet ja sen pyrstö oli minuun päin. Nostin pyssyn, tähtäsin, painoin liipasinta ja suljin silmäni, sillä en uskaltanut katsoa.

Kuulin kuulan osuvan, ja muutamia sekunteja myöhemmin kuulin jotain muuta — raskaan jymähdyksen maassa. Katsoin ja siinä tuo ruma lintu makasi levitetyin siivin kuolleena, kuolleena kuin kivi, kahdeksan tai kymmenen askeleen päässä ruumiista.

"Allemachte! Se onnistui paremmin", sanoi Hans. "Tehän heititte kiviä jokaiseen muuhun, eikö niin, baas?"

Zulut kiihtyivät ja vedot alenivat hiukan. Buurit kurkottivat valkoisia kasvojaan ja tuijottivat minuun. Näin heidät silmänurkastani, kun uudelleen latasin. Toinen korppikotka tuli. Nähdessään yhden kumppaninsa maassa, vaikkakin hiukan luonnottomassa asennossa, se ehkä ajatteli, ettei tässä kuitenkaan ollut mitään pelättävää. Minä nojasin kalliota vastaan, tähtäsin ja laukaisin, melkeinpä huolettomasti, niin varma olin tuloksesta. Tällä kertaa en sulkenut silmiäni, vaan tarkastelin, mitä tuleman piti.

Luoti osui lintua jalkojen väliin ja lävisti rumiin pitkin sen pituutta, ja korppikotka tuli alas kuin kivi aivan toverinsa eteen.

"Hyvä, hyvä!" huudahti Hans ilosta kurkkuansa karauttaen. "Nyt, baas älkää erehtykö kolmannesta ja, als sall recht kommen (kaikki on käyvä hyvin)."

"Niin kyllä'", vastasin, "jos yleensä voin enää ampua harhaan."

Minä latasin taas pyssyn itse, erittäin huolellisesti tarkastaen ruudin ja valiten sellaisen kuulan, joka sopi täysin tarkkaan piippuun. Lisäksi puhdistin luotireiän ohdakkeella ja sirotin sinne hiukkasen hienoa ruutia poistaakseni kaikki harhaanammunnan mahdollisuudet. Sitten istuuduin kivelle ja odotin. Mitä buurien ja zulujen mielessä liikkui, en voinut tietää. Tänä viimeisenä kaikille meille ratkaisevana hetkenä en katsonut ympärilleni, sillä olin liian jännittynyt omasta osastani näytelmässä.

Nyt kuitenkin näyttivät korppikotkat vainuavan, että jotakin tavatonta oli tulossa, ja että vaara uhkasi heitä. Joka tapauksessa, vaikka ne tällä hetkellä kokoontuivat satalukuisina kaikilta ilmansuunnilta ja kiertelivät mahtavissa kaarteissa ylhäällä ilmassa, ainoakaan niistä ei näyttänyt haluavan laskeutua ruumiita syömään. Minä pidin niitä silmällä yhä. Tiesin että korppikotkien joukossa oli tuo suuri kuningaskotka, joka oli iskenyt nokkansa Hansin kasvoihin. Sen saattoi helposti erottaa, sillä se oli koko joukon suurempi kuin toiset ja sillä oli siipien kärjissä hiukan valkoista. Huomasin, että muutamat sen tovereista lähestyivät sitä ja muodostivat piirin sen ympärille ikäänkuin neuvotellakseen sen kanssa.

Sitten ne erisivät jälleen ja kuningas alkoi laskeutua, luultavasti valtuutettuna, vakoilemaan maahan. Alas se tuli yhä hiljentäen vauhtiaan, kunnes se saapui määrätylle syöksymispaikalle ja näiden lintujen ikivanhan tavan mukaan pysyi liikkumattomana hetkisen ennenkuin syöksyi pää etelää kohti ja suuri, levällään oleva pyrstö minuun päin käännettynä.

Tämä oli minulle onneksi ja, iloisena näin suuresta maalitaulusta, tähtäsin sitä ja laukaisin. Kuula kumahti, muutamia höyheniä lensi linnun vatsan alta, osoittaen luodin osuneen paikalleen, ja minä odotin näkeväni sen putoavan kuten edellisetkin. Mutta, voi, se ei pudonnutkaan! Muutaman sekunnin ajan se leijaili edestakaisin suurilla siivillään, sitten se alkoi kulkea ylöspäin suuria kaartoja tehden, jotka asteettain supistuivat, kunnes se näytti lentävän melkein suoraan taivaaseen. Minä tuijotin, tuijotin. Jokainen tuijotti, kunnes tuosta suunnattoman suuresta linnusta näkyi vain läiskä taivaalla, ja vihdoin vain pieni täplä. Sitten se katosi kokonaan kauas silmänkantamattomiin.

"Nyt tuli loppu", sanoin Hansille.

"Niin, baas", vastasi hottentotti kalisevien hampaittensa välistä, "nyt tuli loppu. Te ette pannut tarpeeksi ruutia. Pian me olemme kaikki kuolleita."

"Ei aivan", sanoin katkerasti nauraen. "Hans, lataa pyssyni, lataa se nopeasti. Ennenkuin he kuolevat, on toinen kuningas zulumaassa."

"Hyvä, hyvä!" hän huudahti ja latasi epätoivoisesti. "Ottakaamme tuo lihava Dingaan sika mukaamme. Ampukaa häntä vatsaan, baas, että hänkin saa kokea, minkälaista on kuolla hitaasti. Sitten leikatkaa kurkkuni, tässä on iso veitseni, ja senjälkeen leikatkaa oma kurkkunne, jollei teillä ole aikaa ladata pyssy uudelleen ampuaksenne itsenne, mikä on helpompaa."

Nyökäytin myöntymykseksi, sillä olin aikeissa tehdä niin. En mitenkään voisi rauhallisesti katsella näiden buurien surmaamista, ja tiesin Marien pitävän huolen itsestään.

Sillävälin zulut olivat tulossa minua kohti, ja sotilaat ajoivat edellään Marais'n väkeä, uhaten lävistää heidät assegaillaan ja kiljuen heille kuin karjalle. Molemmat joukkueet saapuivat syvennyspaikalle melkein samaan aikaan, mutta jäivät lyhyen välimatkan päähän toisistaan. Tällä heidän välillään olevalla paikalla viruivat murhattujen miesten ja kahden kuolleen korppikotkan ruumiit, joita vastapäätä Hans ja minä seisoimme.

"No, pikku Yrjön Poika", puuskutti Dingaan, "sinä olet hävinnyt vedon, sillä sinä surmasit vain kaksi korppikotkaa viidestä taikataitosi avulla, mikä oli hyvä kylläkin, mutta ei tarpeeksi hyvä. Nyt sinun on maksettava vetosi, kuten minäkin olisin maksanut, jos sinä olisit voittanut."

Sitten hän ojensi kätensä ja antoi kauhean määräyksensä: "Bulala amalongu!" (Surmatkaa valkoiset miehet.) "Surmatkaa heidät yksitellen, jotta näen, osaavatko he kuolla, — kaikki muut paitsi Macumazahn'ia ja pitkää tyttöä, jonka minä pidän."

Muutamat törmäsivät yhtaikaa ja tarttuivat rouva Prinsloo'hon, joka seisoi joukkueen etupäässä.

"Odota hiukan, kuningas", hän huusi, kun assegait kohosivat häntä kohti. "Kuinka tiedät, että veto on menetetty? Hän, jota nimität Macumazahn'iksi, osui viimeiseen lintuun. Sitä olisi etsittävä, ennenkuin meidät surmataan."

"Mitä vanha nainen sanoo?" kysyi Dingaan, ja Halstead käänsi hänen sanansa hitaasti.

"Totta", sanoi Dingaan. "No, nyt minä lähetän hänet etsimään korppikotkaa taivaalta. Tule takaisin sieltä, Lihava, ja ilmoita meille, jos löydät sen."

Sotilaat kohottivat assegainsa, odottaen kuninkaan sanaa. Minä olin katsovinani maahan ja sormielin pyssyni liipasinta, lujasti päättäen, että, jos hän sen sanan lausuisi, se olisi hänen viimeisensä. Hans silmäili ylöspäin — luullakseni välttääkseen kuoleman näkemistä, — sitten hän äkkiä päästi villin kiljahduksen, joka sai jokaisen, myöskin tuomitut, kääntämään silmänsä häneen. Hän osoitti taivaalle, ja he katselivat nähdäkseen, mitä hän osoitti.

Nyt he sen näkivät. Kaukaa, kaukaa rajattomasta sinimerestä ilmestyi pieni täplä, jonka hänen tarkka silmänsä oli jo huomannut. Tämä täplä laajeni laajenemistaan laskeutuessaan peloittavalla ja yhä kasvavalla nopeudella.

Se oli kuningaskotka, joka putosi taivaalta — kuolleena!

Alas se tuli rouva Prinsloon ja pyövelien väliin, temmaisten yhdeltä heistä kohollaan olevan assegain ja paiskaten sen maahan. Alas se tuli ja makasi siinä pelkkänä liha- ja höyhenkasana.

"Oi, Dingaan", sanoin sitä seuranneen syvän hiljaisuuden vallitessa, "näyttää siltä, että vedon olen voittanut minä, etkä sinä. Minä surmasin tämän lintujen kuninkaan, mutta ollen kuningas se halusi kuolla ylhäällä korkeudessa yksinään, siinä kaikki."

Dingaan epäröi, sillä hän ei halunnut säästää buureja, ja minä, huomatessani hänen epäröintinsä, kohotin hiukan pyssyäni. Kenties hän näki sen tai kenties hänen kunniantuntonsa — sellaisena kuin hän sen sanan ymmärsi — voitti hänen verenhimonsa. Joka tapauksessa hän sanoi yhdelle neuvosmiehistään:

"Tutki tämän korppikotkan ruumista ja katso, onko siinä kuulan reikä."

Mies totteli, tunnustellen luu- ja lihakasaa. Hyväksi onneksi hän löysi, ei reikää — sillä se oli hävinnyt lihakudosten yleisesti tuhoutuessa, — vaan itse kuulan, joka lävistettyään paksun ruumiin alhaalta ylös asti oli pysähtynyt kovaan nahkaan aivan selkärangan lähelle siinä kohdassa, missä pitkä punainen kaula sukeltaa esiin siipien välistä. Hän kaivoi sen esiin ja piti sitä kaikkien nähtävänä.

"Macumazahn on voittanut vetonsa", sanoi Dingaan. "Hänen taikataitonsa on voittanut, vaikkakin vain nipin näpin. Macumazahn, ota nämä buurit, ne ovat sinun, ja lähde heidän kanssaan maastani."

XV Luku.

RETIEF PYYTÄÄ SUOSIONOSOITUSTA.

Silloin tällöin saavumme vaivaloisella matkallamme elämän läpi pieniin keitaisiin, jotka tarjoavat meille melkein täydellisen onnen. Ne ovat jalokivien tavoin siroitettuina pitkin ajan orjantappuraista erämaata. Toisinaan nämä ovat pelkän aistillisen tyydytyksen hetkiä. Toisinaan ne tekee kauniiksi olemuksemme henkisistä hetteistä pursuava vesi, kuten niissä harvinaisissa tapauksissa, jolloin voimakas käsi näyttää aikovan temmata syrjään elämän aineellisen verhon, ja me tunnemme sisimmässämme Jumalan läsnäolon ja lohdutuksen, hänen ohjatessaan askeleitamme siihen sanomattomaan päämäärään, joka on Hän itse. Toisinaan kuitenkin nämä kaikki, fyysillinen tyydytys ja jumalallinen sekä inhimillinen rakkaus, ovat sulautuneet kokonaisuudeksi kuten sielu ja ruumis, ja me voimme sanoa: "Nyt tiedän, mitä ilo on."

Sellainen hetki tuli minulle tuon päivän iltana, jolloin voitin vetoni Dingaanin kanssa, kun tusinan ihmisen henki oli asetettu minun kylmäverisyyteni ja ampumataitoni varaan. Nämä ominaisuuteni eivät pettäneetkään minua, vaikka tiesinkin, että ilman hottentotti Hansin saamaa hengen valaistusta niistä ei olisi ollut kerrassaan mitään hyötyä. Kaiken ajatteluni ja kokemukseni jälkeenkään ei koskaan olisi juolahtanut mieleeni, että korppikotkien ihmeelliset silmät näkisivät ruudin välkkeen väliin tunkeutuvasta auringon valosta huolimattakin ja väistäisivät kuolettavaa kuulaa, ennenkuin se saavuttaisi ne.

Sinä iltana olin todellakin sankari pienessä kaavassa. Henri Marais'kin suli ja puhui minulle kuin isä lapselleen, hän, joka aina oli salaisesti tuntenut vastenmielisyyttä minua kohtaan, osittain siksi, että olin englantilainen, osittain siksi, että olin kaikki kaikessa hänen tyttärelleen ja hän oli kateellinen, ja osittain siitä syystä, että olin hänen sisarenpoikansa Hernan Pereiran tiellä, jota hän joko rakasti tai pelkäsi tai kumpaakin. Muut heistä, miehet, naiset ja lapset kiittivät ja siunasivat minua kyyneleet silmissä, luvaten juhlallisesti, että, nuoruudestani huolimatta, minä eikä kukaan muu olisin heidän johtajansa siitä lähtien. Kuten saattaa kuvitella, oli rouva Prinsloo innostunein heistä kaikista, — vaikka onkin totta, että hän uskoi menestykseni johtuneen siitä mullikanmaksa-ateriasta ja uinahduksesta, jonka hän oli saanut minut ottamaan.

"Katsokaa häntä", hän sanoi, osoittaen lihavalla sormellaan minun vähäpätöistä persoonaani ja kääntyen perheeseensä päin. "Jos minulla vain olisi sellainen mies tai poika teidän löntysten sijasta, jotka Jumala on minuun sitonut niinkuin kapulan aasintamman kavioihin, olisin onnellinen."

"Jumala teki sen estääkseen sinut potkimasta, vanha rouva", sanoi hänen puolisonsa, tyyni mies, joka näytti omaavan pisteliään huumorin suonen. "Jos hän olisi sitonut toisen kapulan kieleesi, olisin minäkin onnellinen;" jonka jälkeen rouva sivalsi häntä päähän ja lapset juoksivat tiehensä nauraa hihittäen. Mutta siunatuin asia kaikista oli keskusteluni Marien kanssa. Se, mitä meidän keskemme sanottiin, voi parhaiten jäädä kunkin mielikuvituksen varaan, koska rakastavaisten puhelu, sellaisissakin olosuhteissa, ei ole mielenkiintoinen muille. Myöskin se tavallaan on liian pyhä toistettavaksi. Yhden lauseen panen paperille kuitenkin, koska myöhempien tapausten valossa tunnen sen sisältäneen ennustuksen eikä lausutun vain sattumasta. Se oli keskustelumme loppupuolella, kun hän ojensi takaisin pistoolin, jonka hänelle muuatta kauheaa tarkoitusta varten olin antanut.

"Kolme kertaa sinä olet pelastanut henkeni, Allan, — kerran Maraisfonteinissa, kerran nälkäkuolemasta, ja nyt Dingaanin käsistä, jonka kosketus olisi merkinnyt kuolemaani. Ihmettelen, tuleeko koskaan minun vuoroni pelastaa sinun henkesi?"

Hän loi katseensa hetkiseksi maahan, sitten kohotti päänsä ja laskien kätensä olkapäälleni lisäsi hitaasti: "Tiedätkö, Allan, luulen sen tapahtuvan — —" ja äkkiä hän kääntyi ja jätti minut lopettamatta lausettaan.

Niinpä siis kaitselmuksen avulla minulle kävi mahdolliseksi pelastaa kaikki nämä kunnioitettavat ihmiset kurjasta ja verisestä kuolemasta. Ja kuitenkin olen usein miettinyt senjälkeen sitä mahdollisuutta, että asiat olisivat käyneet päinvastoin. Jos esimerkiksi tuo kuningaslintu olisi saanut voimia kulkeakseen jonnekin matkan päähän, sensijaan, että se kohosi suoraan ylöspäin kuin peltokana, kuten keuhkoihin haavoitetut linnut usein tekevät, — luultavasti etsiäkseen ilmaa, — olisi se loppujen lopuksi saattanut olla parempi. Silloin olisin varmasti ampunut Dingaanin ja jokainen meistä olisi yhtä varmasti surmattu siihen paikkaan. Mutta jos Dingaan olisi tuona päivänä kuollut, eivät Retief ja hänen kumppaninsa koskaan olisi joutuneet hänen murhattavikseen. Kun luullakseni rauhaarakastava Panda, hänen veljensä, olisi seurannut valtaistuimelle, olisi myöskin luultavasti teurastus Weenen'in luona ja kaikki myöhemmät taistelut jääneet tapahtumatta. Mutta kohtalo oli niin määrännyt, ja mikä minä olen kiistelemään ja utelemaan kohtalon päätöksiä? Epäilemättä nämä tapahtumat oli määrätty tapahtuviksi ja ne tapahtuivatkin aikanaan. Siinä ei ole muuta sanomista.

Aikaisin seuraavana aamuna me kokosimme härkämme, jotka, vaikkakin vielä olivat jaloistaan kipeitä, olivat nyt täysin syötettyjä ja jonkun verran levähtäneitä. Tuntia tai paria myöhemmin aloimme matkamme, sillä Dingaanilta oli tullut sana, että meidän oli heti lähdettävä. Myöskin hän lähetti meille oppaita päällikkö Kambulan komennuksessa näyttämään meille tietä Natal'iin.

Söin sinä päivänä aamiaista kunnianarvoisan mr Owen'in ja hänen väkensä kanssa, koettaen taivuttaa hänet lähtemään pois kanssamme, koska en pitänyt Zulumaata turvallisena paikkana valkoisille naisille ja lapsille. Tehtäväni ei johtanut hedelmälliseen tulokseen. Mrs Hulley, poissaolevan tulkin vainio, jolla oli kolme pienokaista, miss Owen ja palvelija, Jane Williams olivat kaikki kylläkin halukkaita noudattamaan ehdotustani. Mutta mr ja mrs Owen, joissa hehkui oikea lähetyssaarnaajien innostus, eivät tahtoneet kuulla asiasta puhuttavan. He sanoivat, että Jumala suojelisi heitä. He olivat olleet maassa vain muutamia viikkoja ja olisi sekä raukkamaista että petturimaista paeta. Retiefin murhaamisen jälkeen he muuttivat mieltään — varsin vähäpätöinen moite heille — ja pakenivat yhtä nopeasti kuin muutkin.

Kerroin mr Owen'ille, kuinka vähällä olin ampua Dingaanin, jossa tapauksessa he olisivat kaikki saaneet surmansa meidän kanssamme. Tämä uutinen pelästytti häntä suuresti. Hän piti minulle ankaran saarnan verenhimoisuuden ja kostonhalun synnillisyydestä. Huomatessani niinollen, että me katselimme asioita eri näkökannalta ja että oli hyödytöntä tuhlata sanoja todistelemiseen, lausuin hyvästi ja toivotin onnea hänelle ja hänen väelleen ja lähdin kulkemaan tietäni, vähintäkään aavistamatta, kuinka pian uudelleen tapaisimme toisemme.

Tuntia myöhemmin lähdimme liikkeelle. Kulkien ohi tuon kirotun Hloma Amabutu'n kukkulan, missä näin muutamia kylläisiä korppikotkia kivillä makaamassa, saavuimme Suuren Kraalin portille. Täällä näin hämmästyksekseni Dingaanin muutamien neuvosmiestensä ja aseellisen yli satamiehisen vartioston ympäröimänä istumassa kahden suuren maitopuun varjossa. Peläten petosta pysäytin vaunut ja neuvoin buureja lataamaan pyssynsä sekä olemaan valmiit pahimman varalta. Suunnilleen minuuttia myöhemmin nuori Thomas Halstead saapui ilmoittaen, että Dingaan halusi puhutella meitä. Kysyin häneltä, merkitsikö se sitä, että meidät aiottiin surmata. Hän vastasi: "Ei, te olette aivan turvattuja." Kuningas oli saanut joitakin uutisia, jotka olivat saattaneet hänet hyvälle tuulelle valkoisia kohtaan, ja hän halusi lausua meille jäähyväiset, siinä kaikki.

Me jatkoimme siis rohkeasti matkaamme sinne, missä Dingaan oli, ja pysäytettyämme vaunumme menimme yhtenä miehenä hänen luoksensa. Hän tervehti meitä varsin ystävällisesti ja ojensi vielä lihavan kätensä puristettavakseni.

"Macumazahn", hän sanoi, "vaikka se minulle maksoikin useita härkiä, olen iloinen, että taikavoimasi eilen teki sinusta voittajan. Jollei niin olisi käynyt, olisin surmannut kaikki nämä ystäväsi, mikä olisi aiheuttanut sodan minun ja amaboona'in välillä. No, tänä aamuna olen saanut tietää, että nämä amaboonat aikovat lähettää minun luokseni ystävällisen lähetystön erään suuren päällikkönsä johtamana, ja luulen sinun tapaavan heidät tiellä. Annan sentähden tehtäväksesi ilmoittaa heille, että he voivat pelotta jatkaa matkaansa, sillä minä otan heidät hyvin vastaan ja kuuntelen kaikkea, mitä heillä on sanottavaa."

Vastasin tekeväni sen.

"Hyvä", hän vastasi. "Aion lähettää mukaasi kaksitoista härkää, kuusi niistä sinun ravinnoksesi matkalla ja kuusi lahjaksi amaboonain lähetystölle. Myöskin annan päällikölleni Kambulalle tehtäväksi saattaa teidät turvallisesti Tugela-joen yli."

Kiitin häntä ja käännyin lähteäkseni, kun hänen silmänsä äkkiä kiintyivät Marie'en, joka — tyhmästi kylläkin — käytti tilaisuutta tullakseen toisten joukosta luokseni puhumaan jostakin, — en muista, mistä.

"Macumazahn, onko tämä se tyttö, josta puhuit minulle?" kysyi Dingaan; "hän, jonka aiot naida?"

"On", vastasin.

"Kautta paholaisen pään", hän huudahti, "hän on hyvin kaunis. Etkö tahdo lahjoittaa häntä minulle, Macumazahn?"

"En, sillä hän ei ole omani, jotta voisin antaa hänet", vastasin.

"No sitten, Macumazahn, annan sinulle hänestä sata härkää, mikä on kuninkaallisen vaimon hinta, ja lisäksi vielä kymmenen Zulumaan kauneinta tyttöä."

Vastasin, että se ei käynyt päinsä.

Nyt kuningas alkoi suuttua.

"Minä otan hänet, tahtoen tai tahtomattasi!" hän sanoi.

"Siinä tapauksessa saat hänet kuolleena, Dingaan", vastasin, "sillä se taikavoima ei ole vielä loppunut, joka tappoi korppikotkat."

Tietysti tarkoitin, että Marie tulisi kuolemaan. Mutta kun zulukielen taitoni oli epätäydellinen, hän ymmärsi sanojen merkinneen, että hän itse tulisi kuolemaan, ja luulen niiden pelästyttäneen häntä. Joka tapauksessa hän sanoi:

"Minähän lupasin sinulle täyden turvallisuuden, jos voittaisit vedon, joten siis hamba gachlé (mene rauhassa). En tahdo saada aikaan mitään riitaa valkoisten kanssa, mutta Macumazahn, sinä olet ensimmäinen heistä, joka on kieltänyt lahjan Dingaanilta. Kuitenkaan en kanna mitään kaunaa sinua kohtaan, ja jos haluat tulla takaisin, olet tervetullut, sillä huomaan, että pienuudestasi huolimatta olet sangen taitava ja että sinulla on oma tahto; tarkoitat myöskin samaa, mitä sanot, ja puhut totta. Vie Yrjön kansalle tieto, että sydämeni on lempeä heitä kohtaan." Sitten hän kääntyi ja lähti pois.

Olin tosiaan iloinen, kun hän oli häipynyt näkyvistämme, sillä nyt tiesin, että olimme turvassa, lukuunottamatta sellaisia onnettomuuksia, jotka saattavat kohdata ketä matkustajaa tahansa villiseuduissa. Tällä hetkellä Dingaan joka tapauksessa tahtoi pysyä hyvissä väleissä buurien kanssa siksi, kunnes oli nähnyt heidän lähetystönsä. Sentähden oli epäiltävää, tokko hän saattaisi itseään heidän kanssaan auttamattomaan riitaan surmaamalla meidät petollisesti matkallamme hänen maansa läpi. Ollen varmoja siitä jatkoimme matkaamme keventynein sydämin, kiittäen taivasta siitä laupeudesta, joka osaksemme oli tullut.

Kun kolmantena päivänä matkallamme lähenimme Tugelaa, tapasimme buurien lähetystön majoittuneena pienen virran varrelle, missä päätimme pysähtyä levähdyttääksemme härkiä ja nauttiaksemme päivällistä. He nukkuivat päivänpaisteessa eivätkä huomanneet meitä ollenkaan ennenkuin olimme aivan heidän edessään, jolloin he, nähdessään zuluvartiostomme, hyppäsivät ylös ja juoksivat etsimään pyssyjään. Sitten vaunumme sukeltautuivat pensaikosta, ja he tuijottivat hämmästyneinä, ihmetellen, kuka näillä seuduilla matkusti.

Huusimme heille hollanniksi, ettei heidän pitäisi olla peloissaan, ja seuraavana hetkenä olimme heidän keskuudessaan. Kun olimme vielä jonkun matkan päässä, osuivat silmäni kookkaaseen, valkopartaiseen mieheen, jonka ulkomuoto tuntui minusta tutulta, ja häntä kohti suuntasin askeleeni, kiinnittämättä huomiotani muihin, joita lienee ollut kuusi tai seitsemän. Pian sain varmuuden, ja käsi ojennettuna menin häntä vastaan, sanoen:

"Hyvää päivää, mynheer Piet Retief. Kuka olisi luullut, että me, jotka niin kaukana ja kauan sitten erosimme, tapaisimme toisemme zulujen maassa?"

Hän tuijotti minuun.

"Kuka se onkaan? Kuka se onkaan? Allemachte! Nytpä tiedän. Pieni englantilainen, Allan Quatermain, joka ampui hanhia lennosta siellä vanhassa siirtokunnassa. No, minun ei pitäisi olla hämmästynyt, sillä mies, jonka voititte tuossa kilpailussa, on kertonut minulle, että matkustelitte näissä seuduissa. Luulin vain hänen sanoneen, että zulut olivat surmanneet teidät."

"Jos tarkoitatte Hernan Pereiraa", vastasin, "niin missä tapasitte hänet?"

"Tapasin hänet etelämpänä Tugelan varrella kehnoissa olosuhteissa. Mutta hän voi teille tästä kaikesta kertoa itse, sillä olen tuonut hänet mukanani näyttämään meille tietä Dingaanin kraaliin. Missä on Pereira? Lähettäkää Pereira tänne. Haluan puhua hänen kanssaan."

"Tässä olen", vastasi uninen ääni, Pereiran itsensä vihattu ääni, tiheän pensaikon takaa, mihin hän oli nukahtanut. "Mikä on asiana, komendantti? Minä tulen", ja hän kohosi ylös, ojennellen itseään ja haukotellen, juuri kun joukkueeni jäännös tuli paikalle. Kaikista ensiksi hän huomasi Henri Marais'n ja alkoi tervehtiä häntä, sanoen:

"Jumalan kiitos, enoni, te olette turvassa!"

Sitten hänen silmänsä osuivat minuun, enkä luule koskaan nähneeni miehen kasvojen täydellisemmin muuttuvan. Hänen puheensa taukosi, väri katosi hänen poskiltaan, jättäen ne kellertäviksi, mikä on ominaista portugalilaista syntyperää oleville henkilöille; hänen ojennettu kätensä putosi sivulle.

"Allan Quatermain!" hän huudahti. "Minä luulin teidän kuolleen."

"Kuten varmaan olisinkin, mynheer Pereira, kahdesti, jos teidän suunnitelmanne olisivat onnistuneet", vastasin.

"Mitä tarkoitatte, Allan?" yhtyi puheeseen Retief.

"Kerron teille, mitä hän tarkoittaa", huudahti rouva Prinsloo, pudistaen lihavaa nyrkkiään Pereiralle. "Tuo keltainen koira on kahdesti yrittänyt murhata Allanin — Allanin, joka pelasti hänen henkensä ja myöskin meidän. Kerran hän laukaisi häntä kohti eräässä kallionrotkossa, mutta kuula raapaisi vain hänen poskeaan; katsokaa, tuossa näkyy sen jättämä naarmu. Kerran hän taasen ryhtyi salahankkeisiin zulujen kanssa saadakseen hänet hengiltä; hän nimittäin uskotteli Dingaanille hänen olevan pahantekijän ja taikurin, joka tuottaisi kirousta hänen maalleen."

Nyt Retief silmäili Pereiraa.

"Mitä teillä on tähän sanomista?" hän kysyi.

"Mitä minulla on sanomista?" toisti Pereira, toinnuttuaan hämmästyksestään. "Se minulla vain on sanottavana, että se on vale tai väärinkäsityksestä johtunut. Minä en koskaan missään rotkossa ole ampunut mynheer Allania. Onko otaksuttavaa, että olisin niin tehnyt, kun hän juuri oli hoitamisellaan palauttanut minut takaisin elämään? En koskaan ole zulujen kanssa vehkeillyt hänen henkeään vastaan, mikä samalla olisi merkinnyt enoni ja serkkuni sekä kaikkien heidän seuralaistensa kuolemaa. Olisinko niin hullu, että sellaiseen ryhtyisin?"

"Ette hullu, vaan häikäilemätön", kirkui rouva. "Sanon teille, mynheer Retief, ettei se ole mikään valhe. Kysykää noilta toisilta", hän lisäsi, vedoten kumppaneihinsa, jotka — Marais'ta lukuunottamatta — yhteen ääneen vastasivat:

"Ei, se ei ole vale."

"Hiljaisuutta!" sanoi päällikkö. "No, Allan poikaseni, kertokaahan nyt vaiheistanne."

Kerroin senjälkeen hänelle kaikki, tietystikin jättäen pois yksityisseikat. Sittenkin selostukseni kävi pitkäksi, vaikkakaan se ei näyttänyt kuulijoitani väsyttävän.

"Allemachte!" sanoi Retief, kun olin lopettanut, "tämä on kummallinen juttu, kummallisin, mitä koskaan olen kuullut. Jos se on totta, Hernan Pereira, olisi ansioittenne mukaista asettaa teidät selkä puunrunkoa vasten ja ampua."

"Hyvä Jumala!" hän vastasi. "Tuomitaanko minut sellaisen kertomuksen perusteella, — minut, joka olen viaton mies? Missä ovat todistukset? Tämä englantilainen syyttää minua kaikesta tästä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on ryöstänyt minulta serkkuni rakkauden, jonka kihlattu jo olin. Missä ovat hänen todistajansa?"

"Mitä tulee rotkossa tapahtuneeseen ampumiseen, ei minulla ole muuta todistajaa kuin Jumala, joka teidät näki", vastasin. "Mitä tulee vehkeilyynne minua vastaan zulujen keskuudessa, niin siihen todellakin sattuu olemaan yksi todistaja, päällikkö Kambula, joka neuvosi mukaan oli lähetetty minua vangitsemaan ja joka nyt komentaa saattojoukkuettamme."

"Raakalainen!" huudahti Pereira. "Uskotaanko siihen syytökseen, jonka tällainen raakalainen lausuu valkoista miestä vastaan? Kuka sitäpaitsi kääntää hänen kertomuksensa? Te, mynheer Quatermain, olette meikäläisistä ainoa, joka ymmärtää hänen kieltään — jos ymmärrätte nimittäin, — — ja te olette minun syyttäjäni."

"Se on totta", huomautti Retief. "Sellaista todistajaa ei kuultaisi ilman valantehnyttä tulkkia. Nyt kuunnelkaa. Joukkueen komentajana langetan tuomion. Hernan Pereira, olen tiennyt teidän menneisyydessänne olleen lurjuksen, sillä muistan, kuinka petitte tätä nuorta miestä, Allan Quatermainia, ystävällisessä ampumakilpailussa, jossa olin läsnä. Senjälkeen en kuitenkaan tähän asti ole kuullut teistä mitään, en hyvää enkä pahaa. Tänään tämä Allan Quatermain ja joukko maanmiehiäni tekevät raskaita syytöksiä teitä vastaan, mitkä eivät kuitenkaan tällä hetkellä kykene todistamaan tai kumoamaan mitään. En voi ratkaista näitä syytöksiä, mikä oma mielipiteeni lieneekin. Luulen, että teidän olisi parasta enonne, Henri Marais'n, kanssa palata trekbuurien luo, missä nämä syytökset voidaan jättää tuomioistuimelle ja ratkaista lain mukaan."

"Siinä tapauksessa hän saa mennä yksin", sanoi rouva Prinsloo. "Hän ei tule meidän kanssamme, sillä me valitsemme kenttäoikeuden ja ammumme hänet, tuon hätähousun, joka jätti meidät kuolemaan nälkään ja myöhemmin koetti surmata pikku Allan Quatermain'in, joka pelasti meidän henkemme." Kuoro hänen takanaan vastasi:

"Niin, niin aivan, me ammumme hänet."

"Hernan Pereira", sanoi Retief, hieroen leveätä otsaansa, "en tiedä, mistä se johtuu, mutta kukaan ei näytä haluavan teitä kumppanikseen. Sanoakseni totuuden en minä itsekään halua. Kuitenkin luulen teidän olevan paremmin turvassa minun seurassani kuin näiden toisten, joita ilmeisesti olette loukannut. Sentähden ehdotan, että jatkatte matkaa meidän kanssamme. Mutta kuulkaa, mies", hän lisäsi ankarasti, "jos huomaan teidän vehkeilevän zulujen keskuudessa meitä vastaan, olette samassa hetkessä kuollut. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän että olen joutunut parjauksen uhriksi", vastasi Pereira. "Kuitenkin on kristityn velvollisuus alistua vääryyksiin, ja sen vuoksi teen niinkuin haluatte. Nämä väärän todistuksen lausujat jätän Jumalan haltuun."

"Ja minä jätän teidät pirulle", huusi rouva Prinsloo, "joka varmaankin teidät ennemmin tai myöhemmin noutaa. Poistukaa näkyvistäni, hätähousu, tai revin hiukset päästänne." Ja hän hyökkäsi Pereiraa kohti läimäyttäen kauhealla vatdoek'illaan — jonka hän veti esiin jostain vaatetuksensa poimusta — häntä kasvoihin, ajaakseen hänet pois, ikäänkuin hän olisi vahingollinen hyönteinen.

No, hän meni — en tiedä, minne, — ja niin ankara oli yleinen mielipide häntä vastaan, ettei luullakseni edes hänen enonsa, Henri Marais, etsinyt Hernania lohduttaakseen häntä.

Kun Pereira oli mennyt, rupesi meidän joukkomme Retief'in joukon kanssa juttusille, ja paljon meillä olikin puhumista. Erittäinkin kiinnitti komentaja Retiefin mielenkiintoa kertomus vedostani Dingaanin kanssa, jonka kautta pelastin kaikkien kumppanieni hengen korppikotkien ampumisella.

"Ei kaikkivaltias Jumala turhaan antanut sinulle taitoa pitää pyssyä niin suorassa", sanoi Retief, kun asia hänelle selvisi. "Kun kuulillasi surmasit ne villilinnut rotkossa, mitä kukaan muu mies ei olisi kyennyt tekemään, muistan silloin ihmetelleeni, miksi sinun piti oleman niin paljon taitavampi meitä muita, jotka olimme niin paljon useampia vuosia harjoitelleet. Nyt sen ymmärrän. Kaikkivaltias Jumala ei ole hullu; hän tietää, mitä tekee. Mielelläni toivoisin sinun tulevan kanssani takaisin Dingaanin luo, mutta kun tämä turmeltunut Hernan Pereira on seurassani, on kenties parempi, että jäät pois. Kerrohan nyt minulle Dingaanista. Aikooko hän surmata meidät?"

"Ei ainakaan tällä hetkellä luullakseni", vastasin, "sillä ensin hän tahtoo saada tietää kaiken buureista. Älkää kuitenkaan liikoja luottako häneen, vaikka hän puhuukin teille lempeästi. Muistakaa, että jos en olisi osunut kolmanteen korppikotkaan, olisi meidät kaikki heti tapettu. Ja, jos tahdotte menetellä viisaasti, pitäkää silmällä Hernan Pereiraa."

"Tämän kaiken teen, erittäinkin viimeksimainitun; ja nyt meidän on jatkettava. Seis! Tulkaahan tänne, Henri Marais; minulla on teille sana sanottavana. Ymmärrän, että tämä pieni englantilainen, Allan Quatermain, joka vastaa sataa isompaa miestä, rakastaa tytärtänne, jonka hengen hän kerta toisensa jälkeen on pelastanut, ja että tyttärenne rakastaa häntä. Miksi ette sitten salli heidän kunniallisesti mennä naimisiin?"

"Koska Jumalan edessä olen vannonut antavani hänet toiselle miehelle, sisareni pojalle Hernan Pereiralle, jota jokainen solvaa", vastasi Marais vihoissaan. "Siksi kunnes hän on täysi-ikäinen, tämä vala pysyy voimassa."

"Oho!" sanoi Retief. "Olette siis luvannut karitsanne tälle hyenalle, niinkö? No, katsokaa, ettei hän riko teidän luitanne ja tyttärenne tai mahdollisesti muutamien muiden myös. Miksi Jumala muutamille asettaa madon aivoihin, kuten villipedoille, jolloin tämä mato saa heidät aina juoksemaan väärää tietä? Minä en tosiaankaan tiedä; mutta te Henri Marais, joka olette hyvin uskonnollinen, voitte miettiä asiaa ja ilmoittaa vastauksenne, kun ensi kerran tapaamme. No, tämä tyttärenne on pian täysi-ikäinen, ja sitten minä, — koska olen käskynhaltijana siellä, minne hän on menossa, — pidän huolen siitä, että hän saa sen miehen, jonka kanssa hän haluaa mennä avioliittoon, välittämättä siitä, mitä te sanotte, Henri Marais. Voi, hyvä Jumala! Toivoisinpa vain, että se tyttö, jota hän rakastaa, olisi minun tyttäreni. Mies, joka käyttää ampumataitoaan niin hyvään tarkoitukseen, saakoon myös palkkion vaivoistaan." Ja puhjeten tavalliseen leveään, sydämelliseen nauruunsa hän lähti hevosensa luo.

Tämän kohtauksen jälkeisenä aamuna kahlasimme Tugela-joen poikki ja astuimme alueelle, jonka nimi nykyään on Natal. Kahden päivän vaelluksen jälkeen läpi tämän kauniin seudun saavuimme muutamille kukkuloille, joiden nimi muistaakseni oli Pakadi, — tai lieneekö jonkun siellä asustavan päällikön nimi ollut Pakadi, en sitä varmasti muista. Kuljettuamme näiden kukkuloiden yli tapasimme niiden toisella puolella — kuten Retief oli meille vakuuttanutkin — suuren joukkueen trek-buureja, jotka parhaillaan valtasivat asuttavakseen Bushman-joen tämänpuolista maata, aavistamatta ollenkaan, ihmisparat, että kohtalo oli useille heistä määrännyt sen hautapaikaksi. Nykyään ja kaikkina tulevina aikoina on ja tulee olemaan sen paikan nimenä Weenen eli Itkupaikka, koska nämä uutisasukkaat siellä Dingaanin toimesta murhattiin muutamia viikkoja myöhemmin nyt puheenaolevasta ajasta.

Vaikka paikka olikin kaunis, ei se kuitenkaan syystä tai toisesta ollut oikein mieleiseni ja niinpä — ajatellen lähestyvää avioliittoani Marien kanssa — aloin ratsun selässä, jonka eräältä buurilta olin ostanut, tutkia ympäristössä olevaa seutua. Tarkoitukseni oli etsiä kappale hedelmällistä maata, mihin naimisiin mentyämme voisimme asettua asumaan, ja sellaisen paikan löysinkin suuremmitta vaivoitta. Se sijaitsi noin kolmenkymmenen mailin päässä itäänpäin, erään kauniin joen — nykyään tunnettu nimellä Mooi River — mutkassa.

Tähän mutkaan sisältyi noin kolmekymmentä tuhatta acre'a erittäin hedelmällistä, alavaa maata, joka oli melkein puutonta ja rehevän ruohon peittämää sekä harvinaisen riistarikasta. Sen toisessa päässä kohosi tasahuippuinen kukkula, jonka harjalta — kumma kyllä — juoksi vuolas vesivirta, joka sai alkunsa voimakkaasti pulppuavasta lähteestä. Puolivälissä tämän kukkulan itäisellä rinteellä oli virran kostuttama useita acreja laaja tasanko, joka oli melkein soveliaimpia asuinrakennuksen paikkoja, mitä koko Etelä-Afrikassa tunnen. Tänne päätin rakentaa asuntomme ja täällä aioin rikastua kasvattamalla suuria karjalaumoja. Selitykseksi mainittakoon, että tämä paikka kerran oli — kuten vanhojen kraalien jäännökset osoittivat — kuulunut eräälle kafferiheimolle, jonka zulukuningas Chaka oli surmannut sukupuuttoon, joten se nyt siis oli vapaa asuttavaksi.

Koska siellä oli maata enemmän kuin meidän oli mahdollista ottaa haltuumme, taivutin Henri Marais'n, Prinsloo't ja Meyer'it, joiden kanssa olin matkustanut Delagoasta, käymään mukanani sitä katsomassa. Kun he olivat sen nähneet, vakuuttivat he vastaisuudessa perustavansa kotinsa sinne, mutta toistaiseksi katsoivat turvallisuuden kannalta paremmaksi palata toisten buurien luo. Kafferien avulla, joita seudulla oli jälellä muutamia niistä heimoista, jotka Chaka oli hävittänyt, raivasin noin kahdentoista tuhannen acren suuruisen alueen itselleni ja, valittuani rakennuksen paikan, panin alkuasukkaat siihen rakentamaan karkeata savimökkiä, joka saisi käydä väliaikaisesta asumuksesta. Prinsloot, ja Meyerit myöskin ryhtyivät puuhaamaan samanlaisten mökkien rakentamista melkein omani viereen. Palasin sen jälkeen Marien ja buurien luo.

Seuraavana aamuna paluuni jälkeen leirille Piet Retief ilmestyi sinne viiden tai kuuden seuralaisensa kanssa. Kysyin häneltä, miten hän oli selviytynyt Dingaanista.

"Hyvin kylläkin", hän vastasi. "Ensin kuningas oli hiukan kiukkuinen, väittäen, että me buurit olimme varastaneet kuusi sataa härkää hänen karjastaan. Mutta minä näytin toteen, että sen oli tehnyt päällikkö Sikonyela, joka asuu tuolla Caledon River'in varrella. Hän oli nimittäin pukenut miehensä valkoisten vaatteisiin ja asettanut heidät hevosen selkään sekä myöhemmin ajanut karjaa erään meidän leirimme läpi, jotta näyttäisi siltä kuin me olisimme varkaita. Sitten hän tiedusti, mikä oli käyntini tarkoituksena. Vastasin tulleeni pyytämään lupaa asettua asumaan Tugelan eteläpuolella olevalle seudulle."

"Tuo takaisin karjani, jonka sanot Sikonyelan varastaneen — hän sanoi, — niin puhumme lähemmin tästä maa-alasta. — Tähän suostuin ja pian senjälkeen jätin kraalin."

"Miten menettelitte Hernan Pereiran suhteen?" kysyin.

"Menettelin seuraavasti, Allan. Ollessani Umgungundhlovussa otin selvän sen kertomuksesi todenperäisyydestä, että hän oli vehkeillyt saadakseen zulut surmaamaan sinut muka taikurina."

"Ja mitä saitte selville?"

"Sain tietää sen olleen totta, sillä Dingaan itse kertoi sen minulle. Lähetin hakemaan Pereiraa ja käsikin hänen poistua leiristäni sekä ilmoitin samalla, että, jos hän palaisi takaisin buurien joukkoon, asetettaisiin hänet syytteeseen murhayrityksestä. Hän ei sanonut mitään, vaan lähti."

"Minne hän meni?"

"Dingaan antoi hänelle asuinpaikan aivan kraalinsa ulkopuolella. Kuningas sanoi itselleen olevan hänestä hyötyä, koska hän osasi korjata pyssyjä ja opettaa hänen sotilaitaan niillä ampumaan. Siellä hän luullakseni myöskin pysyy, vaikkakin hän kenties oli ajatellut viisaammaksi laittautua tiehensä. Joka tapauksessa olen varma, ettei hän täällä tule tuottamaan ikävyyksiä sinulle eikä kenellekään muulle."

"Ei tietenkään, mutta hän saattaa tuottaa ikävyyksiä siellä", sanoin epäilevästi. "Mitä tarkoitat, Allan?"

"En oikein tiedä, mutta hän on mustasydäminen ja petturi luonteeltaan, ja tavalla tai toisella hän tulee tuottamaan murhetta. Tai luuletteko esimerkiksi, että hän rakastaa teitä senjälkeen, kun olette ajanut hänet tiehensä kuin varkaan?"

Retief kohautti olkapäitään ja nauroi, kun hän vastasi:

"Aion siinä suhteessa olla huoleton. Mitä hyödyttää vaivata päätään sellaisen kurjan olion ajattelemisella? Ja nyt, Allan, minulla on jotain kysyttävää sinulta. Oletko jo mennyt naimisiin?"

"Ei, eikä se voi tapahtua ennenkuin viiden viikon kuluttua, jolloin Marie tulee täysi-ikäiseksi. Hänen isänsä on yhä sitä mieltä, että hänen valansa sitoo häntä, ja minä olen luvannut, etten ota hänen tytärtään sitä ennen."

"Niinkö tosiaankin, Allan? Luulen että Henri Marais on vähämielinen, tai muuten hänen kirottu sisarenpoikansa, Hernan, on lumonnut hänet kuten käärme linnun. Kuitenkin luulen lain olevan hänen puolellaan, ja koska olen päällikkö, en voi neuvoa ketään rikkomaan lakia. Kuulehan siis. Sinulla ei ole mitään hyötyä siitä, että jäät tänne katselemaan kypsää persikkaa, jota et saa poimia, sillä se tekee vain vatsan kipeäksi. Siksi on sinulle parasta, että lähdet mukaani noutamaan sitä karjaa Sikonyelalta, sillä olen seurastasi oleva erittäin iloinen. Myöhemmin toivon sinun myöskin palaavan kanssani Zulumaahan, kun menen pyytämään lupaa saada asuttavakseni koko tämän alueen."

"Mitä sitten naimisiin menostani?" kysyin peloissani.

"Oh, vakuutan, että voit mennä naimisiin ennen lähtöämme. Tahi jollei, niin ainakin palattuamme. Kuulehan nyt, älä petä minua tässä asiassa, Allan. Meistä ei kukaan muu osaa puhua zulukieltä kuin sinä, joka olet näihin alkuasukkaiden kieliin yhtä kotiutunut kuin sorsa veteen, ja minä haluan sinua tulkikseni Dingaanin luona. Myöskin kuningas erityisesti pyysi, että sinä tulisit mukaani, kun toisin karjaa, josta päättäen hän näyttää suuresti mieltyneen sinuun. Hän sanoi, että sinä kääntäisit hänen sanansa tunnontarkasti, jotavastoin hän ei voinut luottaa siihen poikaan, joka hänen luonaan toimi hollannin ja englannin kielen tulkkina. Niinkuin näet, autat minua paljon tässä tärkeässä asiassa, jos tulet mukaani."

Epäröin vieläkin, sillä jonkinlainen pelko tulevaisuudesta painoi raskaasti sydäntäni, varoittaen minua tämän retken suhteen.

"Allemachte!" sanoi Retief harmistuneena, "jos et tahdo luvata minulle tätä suosionosoitusta, niin jättäkäämme tämä asia. Tai tahdotko siitä itsellesi palkkion? Jos niin on, voin ainoastaan luvata kaksikymmentä tuhatta acrea parasta maata koko seudulla, niin pian kuin sen saamme."

"Ei, mynheer Retief", vastasin, "ei ole kysymys palkkiosta. Mitä muuten maahan tulee, olen jo raivannut itselleni farmin joen rannalle noin kolmekymmentä mailia tästä itään. Syy on se, etten haluaisi jättää Marieta yksin, koska hänen isänsä saattaisi ryhtyä joihinkin vehkeilyihin minua vastaan."

"No, jos sinulla ei muuta pelkäämistä ole, Allan, voin pian järjestää asiat. Annan määräyksen lähetyssaarnaaja Celliers'ille ettei hän saa vihkiä Marie Marais'ta kenenkään muun kanssa kuin sinun, ei sittenkään, vaikka Marie itse pyytäisi. Myöskin annan määräyksen, että, jos Pereira tulisi leirille, hänet on pidätettävä siksi kunnes palaan häntä kuulustelemaan. Vihdoin minä päällikkönä nimitän Henri Marais'n yhdeksi niistä, joiden on meitä seurattava, joten hän ei kykene vehkeilemään sinua vastaan. Oletko nyt tyytyväinen?"

"Olen", vastasin niin iloisesti kuin saatoin, vaikka tunsinkin itseni kaikkea muuta kuin iloiseksi, ja sitten me erosimme, sillä päällikkö Retief'illä oli tietystikin paljon hommaamista.

Menin suoraa päätä Marien luo kertomaan, mitä olin luvannut. Hiukan minua kummastutti, kun hän vastasi, että minä hänen mielestään olin menetellyt viisaasti.

"Jos jäisit tänne", hän jatkoi, "saattaisi kenties uudelleen syntyä kinastusta sinun ja isäni välillä, mikä saattaisi myöhemmin vaikuttaa katkeroittavasti. Sitäpaitsi, rakkaani, olisi harkitsematonta sinun vastustaa päällikkö Retiefiä, josta tulee vaikutusvaltainen mies tällä paikkakunnalla ja joka on kovin kiintynyt sinuun. Loppujen lopuksi me, Allan, joudumme toisistamme erilleen vain joksikin ajaksi, jonka jälkeen koko lopun elämämme saamme viettää yhdessä. Mitä minuun tulee, ei sinun tarvitse olla peloissasi, sillä tiedäthän, etten koskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin sinun kanssasi — en edes pelastaakseni itseni kuolemasta."

Jätin hänet jonkunverran rohkaistuna, tuntien hänen terveen arvostelukykynsä, ja lähdin varustautumaan retkelleni Sikonyeala'n alueelle.

Koko tämän keskusteluni Retief'in kanssa olen täydellisenä merkinnyt paperille, niin tarkoin kuin voin sen muistaa, sen kohtalokkaiden seurausten tähden. Oi, kunpa olisin voinut edeltäpäin aavistaa! Kunpa vain olisin voinut aavistaa!

XVI Luku.

NEUVOTTELU.

Kahta päivää myöhemmin lähdimme etsimään Dingaanin karjaa. Meitä oli kuusi- tai seitsemänkymmentä miestä hyvissä asevarustuksissa ja ratsain. Mukanamme seurasi kaksi Dingaanin päällikköä ja joukko zuluja — noin sata miestä kenties — joiden piti ajaa karjaa edellään, jos sen löytäisimme. Koska osasin puhua heidän kieltään, olin enemmän tai vähemmän tämän zulujoukkueen kanssa vuorovaikutuksessa ja osasin tehdä itseni erittäin tarpeelliseksi tässä ominaisuudessani. Sitäpaitsi minä tämän kuukauden verran kestäneen poissaolomme aikana yhtämittaisen keskustelun kautta täydensin huomattavasti tietojani heidän kauniissa, mutta vaikeassa kielessään.

Ei ole tarkoitukseni kirjoittaa tämän retken yksityiskohtia, sillä sen varrella ei tapahtunut yhtään taistelua eikä muutakaan erikoisempaa. Me saavuimme määräaikana Sikonyela'n luo ja selitimme asiamme. Kun hän näki, kuinka mieslukuisa ja hyvin asestettu joukko me olimme ja että takanamme oli koko voimakas zuluarmeija, tuo viekas vanha lurjus katsoi parhaaksi luovuttaa karjan muitta mutkitta ja sen lisäksi vielä hevoset, jotka hän buureilta oli anastanut. Saatuamme karjan jätimme sen zulupäällikköjen haltuun, kehoittaen heitä kuljettamaan sen huolellisesti Umgungundhlovuun. Retief lähetti näiden miesten mukana tiedon, että hän omalta osaltaan täytettyään sopimuksen odottaisi Dingaania niin pian kuin mahdollista sopimaan maa-alueesta.

Kun olimme tämän puuhan päättäneet, otti Retief minut ja joukon buureja mukaansa toisten muuttaneiden hollantilaisten ryhmiä katsomaan, jotka olivat Drakensbergin ympäristössä, missä nykyään on Transvaal. Tämä vaati pitkän ajan, kun nämä buurit olivat laajalti hajaantuneet ja meidän oli joka leiriin jäätävä muutamiksi päiviksi, jolloin Retief selitti kaikki asiat niiden johtajille. Myöskin hän antoi heille määräyksen tulla Nataliin sekä olla valmiit kansoittamaan sen heti, kun hän oli saanut Dingaanilta aluetta koskevan mahdollisen luovutuksen. Useimmat heistä lähtivät heti liikkeelle, vaikka kateus eri päällikköjen kesken saattoi jotkut, onneksi itselleen, pysymään vuorten takimmaisella puolella.

Vihdoin me saatuamme kaiken järjestykseen ratsastimme pois ja saavuimme Bushman River'in leirille eräänä lauantai-iltapäivänä. Täällä oli ilokseni kaikki hyvin. Hernan Pereirasta ei ollut mitään kuulunut, ja zulut taasen — jos luoksemme tulleista läheteistä saattoi päättää — näyttivät olevan ystävällisiä. Marie myöskin oli nyt kokonaan tointunut niistä kauhuista ja rasituksista, joita hän oli kokenut. Koskaan ei hän silmissäni ollut näyttänyt niin suloiselta ja kauniilta kuin tervehtiessään minua, puettuna yksinkertaiseen mutta ihastuttavaan pukuun, johon hän kankaan oli ostanut eräältä kauppiaalta, joka tuli leirille Durban'ista. Sitäpaitsi luulen muunkin syyn vaikuttaneen tämän muutoksen, sillä sarastavan onnen välke loisti hänen syvistä silmistään.

Päivä, kuten sanottu, oli lauantai, ja maanantaina hän tulisi täysi-ikäiseksi ja saisi vapauden itse määrätä avioliitostaan, sillä sinä päivänä kuoleentuisi lupaus, jonka me hänen isälleen olimme tehneet. Mutta kohtalon kirotusta oikullisuudesta Retief oli juuri tuona maanantaina aamupäivällä päättänyt ratsastaa Zulumaahan toisen kerran käydäkseen Dingaanin luona, ja kunniani vaati minua menemään Retiefin mukana.

"Marie", sanoin, "eikö isäsi sydän pehmene meitä kohtaan niin paljon, että hän sallisi meidän mennä naimisiin jo huomenna, jotta saisimme viettää yhdessä muutamia tunteja ennenkuin eroamme?"

"En tiedä, rakkaani", hän vastasi punastuen, "sillä tässä asiassa hän on erittäin kova ja järkähtämätön. Tiedätkö, että koko poissaolosi aikana hän ei kertaakaan maininnut nimeäsi, ja, jos joku muu sen lausui, hän nousi ylös ja poistui!"

"Se on ikävää", sanoin. "Mutta voimmehan kuitenkin koettaa, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan."

"Tietysti, tietysti, Allan, minulla ei ole mitään sitä vastaan; olen aivan sairas sentähden, että olen niin lähellä sinua ja kuitenkin niin kaukana. Mutta miten sitten menettelisimme?"

"Luulen, että pyydämme päällikkö Retiefiä ja rouva Prinsloo'ta puhumaan puolestamme, Marie. Menkäämme heitä etsimään."

Hän nyökkäsi päätään ja käsi kädessä me kävelimme buurien keskitse, jotka nyhkäisivät toinen toisiaan ja nauroivat meille, kun me suuntasimme askeleemme sinne, missä vanha rouva istui tuolilla vaununsa vieressä kahvia juoden. Muistan, että hänen vatdoek'insa oli levitettynä hänen polvilleen, sillä hänellä oli uusi puku, jota hän varoi tahraamasta.

"No, rakkaani", hän sanoi kovalla äänellään, "oletteko jo naimissa, kun riiputte niin kiinni toisissanne?"

"Ei, täti", vastasin. "Mutta me haluamme päästä naimisiin ja olemme sentähden tulleet teidän luoksenne saadaksemme apua."

"Sitä olen täydestä sydämestäni halukas teille antamaan, vaikka totta puhuen, nuoret ystävät, minä teidän iällänne olisin tällaisessa tapauksessa kernaimmin auttanut itse itseäni, kuten aikaisemmin olen teille puhunut. Mikä sitten, Herran nimessä, tekee avioliiton Jumalan silmissä päteväksi? Se, että mies ja nainen kaiken kansan edessä julistavat itsensä aviomieheksi ja -vaimoksi ja sellaisina elävät. Pappi ja hänen höpisemisensä ovat sangen hyviä, jos ne ovat saatavissa, mutta avioliitto solmitaan käden ojentamisella eikä asettamalla sormus käteen, se solmitaan kahden uskollisen sydämen keskeisellä valalla eikä sanoilla, jotka luetaan kirjasta. Tämä on kuitenkin rohkeata puhetta, mistä joku arvoisa saarnamies minua moittisi, sillä, jos te nuoret ihmiset toimisitte sen mukaan ja vaikka niin solmittu liitto lain mukaan olisikin pitävä, miten kävisi hänen palkkionsa? Lähtekäämme etsimään päällikköä kuullaksemme, mitä hänellä on sanomista. Allan, vetäkää minut ylös tästä tuolista, missä minä — jos oman pääni saisin pitää — niin paljon matkustelemisen jälkeen mielelläni istuisin siksi, kunnes katto olisi rakennettu pääni yläpuolelle, ja lopun osan elämääni."

Minä tein työtä käskettyä, mikä ei ollut aivan helppoa, ja me lähdimme etsimään Retief'iä.

Sillä hetkellä hän seisoi yksin, katsellen kahta vaunua, jotka juuri olivat lähteneet. Niissä oli hänen vaimonsa muiden hänen perheensä jäsenien kanssa ja muutamia ystäviä, jotka hän mynheer Smit'in huolenpitoon uskottuina lähetti Doornkop nimiselle paikalle, joka sijaitsi noin viidentoista mailin etäisyydessä. Tänne Doornkop'iin hän jo oli rakennuttanut yksinkertaisen talon, tai pikemmin hökkelin, rouva Retiefin käytettäväksi, ajatellen, että tämän olisi mukavampi ja kenties turvallisempi oleskella siellä hänen poissaollessaan kuin taajaväkisellä leiripaikalla vaunussa.

"Allemachte, Allan!" hän sanoi, huomatessaan minut. "Sydämeni on sairas; en tiedä, miksi. Kun juuri äsken suutelin vanhaa vaimoani jäähyväisiksi, tuntui siltä kuin en koskaan enään näkisi häntä, ja kyyneleet kihosivat silmiini. Toivoisin, että olisimme kaikki jo onnellisesti palanneet Dingaanin luota. Mutta koetan päästä tapaamaan vaimoani huomenna, koska emme lähde ennen maanantaita. Mitä sinä, Allan, tämän mooi mesje'si kanssa haluat?" — ja hän osoitti solakkaa Marie'ta.

"Mitä muuta kukaan mies haluaisi kuin päästä naimisiin hänen kanssaan?" puuttui puheeseen rouva Prinsloo. "No päällikkö, kuulkaa nyt, kun kerron, miten asiat ovat."

"Erinomaista, mutta olkaa lyhytsanainen, sillä minulla ei ole paljon aikaa tuhlattavana."

Hän myöntyi, mutta ei voi sanoa, että hän oli lyhytsanainen.

Kun tuo vanha nainen vihdoin hengästyneenä pysähtyi, sanoi Retief:

"Ymmärrän kaikki. Ei ole ensinkään tarpeellista teidän nuorten selittää asiaa. Lähdemme nyt etsimään Henri Marais'ta ja, jos hän ei ole hullumpi kuin tavallisesti, koetamme puhua hänelle järkeä."

Sitten lähdimme Marais'n vaunun luo, joka oli rivin päässä, ja tapasimme hänet istumassa aisapuulla leikellen tupakkaa taskuveitsellään.

"Hyvää päivää, Allan", hän sanoi, sillä minun paluuni jälkeen emme olleet toisiamme tavanneet. "Onko sinulla ollut hauska matka?"

Aioin juuri vastata, kun Retief puuttui puheeseen malttamattomasti:

"Kas niin, Henri, emme ole tulleet puhelemaan Allanin matkasta, vaan hänen avioliitostaan, mikä on tärkeämpää. Hän ratsastaa maanantaina mukanani Zulumaahan, kuten tekin, ja haluaa naida tyttärenne huomenna, sunnuntaina, mikä on siihen tarkoitukseen erittäin sovelias päivä."

"Se on rukoilemista, eikä avioliiton solmimista varten", selitti Marais jurosti. "Sitäpaitsi Marie ei tule täysi-ikäiseksi ennen maanantaita, ja siihen asti vala, jonka Jumalalle vannoin, pysyy voimassa."

"Tuossa saatte valastanne!" huudahti rouva Prinsloo, läimäyttäen kauhealla räsyllään — vatdoek'illa — häntä kasvoihin. "Kuinka paljon luulette Jumalan välittävän siitä, mitä hulluudessanne vannoitte tuolle hätähousulle, sisarenpojallenne? Pitäkää varanne, Henri Marais, ettei Jumala kallisarvoisesta valastanne valmista kiveä, johon iskette päänne puhki kuin pähkinän kuoren."

"Tukkikaa, akka, lörpöttelevä suunne", sanoi Marais vihoissaan. "Pitääkö minun kuunnella teidän neuvojanne velvollisuudestani omaatuntoani ja tytärtäni kohtaan?"

"Tietysti teidän pitää, jos ette itse kykene sitä itsellenne selvittämään", alkoi rouva, asettaen kätensä lanteilleen.

Mutta Retief työnsi hänet sivuun ja sanoi:

"Ei tässä mitään riitelemistä ole. Teidän käyttäytymisenne, Henri Marais, näitä kahta nuorta ihmistä kohtaan on häpeä. Sallitteko heidän huomenna mennä naimisiin vai ettekö?"

"En, en salli. Lain mukaan minulla on määräysvalta tyttäreeni nähden siksi kunnes hän on täysi-ikäinen, ja minä kieltäydyn sallimasta hänen avioliittoaan kirotun englantilaisen kanssa. Sitäpaitsi pastori Celliers on poissa, joten ei ole ketään heitä vihkimään."

"Puhutte kummallisia sanoja, mynheer Marais", sanoi Retief tyynesti, "erittäinkin kun muistelen kaikkea, mitä tämä kirottu englantilainen on tehnyt teidän ja omaistenne hyväksi, sillä olen kuullut aivan seikkaperäisesti koko jutun, vaikkakaan en häneltä itseltään. No, kuulkaa siis. Te olette vedonnut lakiin, ja päällikkönä minun on hyväksyttävä vetoamisenne. Mutta huomisiltana kello kahdentoista jälkeen laki — omien sanojenne mukaan — lakkaa sitomasta tytärtänne. Maanantaiaamuna siis, ellei pappia ole leirissä ja he haluavat mennä naimisiin, minä päällikkönä vihin heidät kaikkien nähden, kuten minulla on valta tehdä."

Silloin Marais sai raivokohtauksen, mikä oli hänen luonteelleen ominaista ja mielestäni osoitti, ettei hän koskaan ollut aivan tervejärkinen. Kummallista kyllä, hän kohdisti raivonsa Marie-parkaan. Hän kirosi tätä kauheasti, koska tämä oli vastustanut hänen tahtoaan ja kieltäytynyt menemästä naimisiin Hernan Pereiran kanssa. Hän rukoili Jumalaa lähettämään tyttärelleen onnettomuutta sekä toivotti, ettei tämä koskaan synnyttäisi lasta, ja, jos synnyttäisikin, että tämä lapsi kuolisi; vielä hän lausui paljon muutakin, mikä on liian epämiellyttävää mainittavaksi.

Tuijotimme häneen hämmästyneinä, ja luulenpa, että jos hän olisi ollut joku muu mies kuin kihlattuni isä, olisin sivaltanut häntä korville. Huomasin, kuinka Retief nosti kätensä tehdäkseen niin, mutta laski sen jälleen alas, mutisten: "Olkoon. Hän on pirun riivaama."

Vihdoinkin Marais lakkasi — ei, luullakseni, sanojen puutteessa, vaan väsymyksen tähden — ja seisoi edessämme, pitkä vartalo vapisten ja ohuet kasvot kouristuksen tapaisesti nytkähdellen. Silloin Marie, jonka pää tämän myrskyn aikana oli painunut alas, kohotti sen ylös jälleen ja näin hänen silmiensä salamoivan ja hänen kasvojensa olevan aivan valkoiset.

"Sinä olet isäni", hän sanoi matalalla äänellä, "ja sentähden minun on alistuttava kaikkeen mitä katsot sopivaksi minulle sanoa. Sitäpaitsi luulen olevan todennäköistä, että toivottamasi onnettomuus kohtaa minua, sillä saatana on aina valmiina täyttämään hänelle osoitettuja toivomuksia. Mutta jos niinkin käy, olen varma, että tämä onnettomuus kimpoaa takaisin omaan päähäsi. Me tulemme kumpikin saamaan ansioittemme mukaisen tuomion, kenties aivan piakkoin, ja samaten myös sisarenpoikasi Hernan Pereira."

Marais ei vastannut mitään; hänen raivonsa näytti asettuneen. Hän vain istuutui jälleen vaunun aisalle ja jatkoi tupakan leikkelemistä vihoissaan, ikäänkuin hän olisi kiskonut sydäntä viholliselta. Rouva Prinsloo'kin oli hiljaa ja tuijotti häntä, samalla kun hän vatdoek'ia viuhkanaan käyttäen vilvoitteli itseään. Mutta Retief ryhtyi puhumaan.

"Minä ihmettelen, oletteko te, Henri Marais, hullu vaiko ainoastaan ilkeä", hän sanoi. "Voidaksenne kirota omaa suloista tytärtänne — ainoaa lastanne, joka aina on teille ollut hyvä — teidän täytyy olla jompikumpi. No, koska maanantaina ratsastatte mukanani, pyydän teitä pitämään luontoanne hieman kurissa, ettei siitä olisi huolestuttavia seurauksia meille sekä teille itsellenne. Mitä sinuun tulee, Marie, rakkaani, älä ole huolissasi senjohdosta, että villieläin on koettanut puskea sinua sarvillaan, vaikkakin se sattuu olemaan isäsi. Maanantaiaamuna vapaudut hänen tahtonsa alaisuudesta oman tahtosi herraksi, ja sinä päivänä minä vihin sinut täällä Allan Quatermainin kanssa. Siihen mennessä luulen sinulle olevan turvallisinta pysytellä poissa tämän isän läheisyydestä, joka saattaisi ryhtyä leikkaamaan kurkkuasi tuon tupakan sijasta. Rouva Prinsloo, olkaa hyvä ja pitäkää silmällä Marie Marais'ta ja tuokaa hänet ensi maanantaiaamuna eteeni vihittäväksi. Siihen asti minä päällikkönä asetan teille, Henri Marais, vartioston, määräyksellä pidättää teidät tarpeen tullen. Nyt neuvon teitä tekemään pienen kävelyretken, ja tyynnyttyänne pyytämään Jumalalta anteeksi mielettömiä sanojanne, etteivät ne kävisi toteen ja vetäisi teitä itseänne tuomiolle."

Sitten me kaikki lähdimme, jättäen Henri Marais'n jatkamaan tupakan leikkelemistään.

Sunnuntaina tapasin Marais'n leirissä kävelyllä, Retiefin asettaman vartioston seuraamana. Hämmästyksekseni hän tervehti minua melkein sydämellisesti.

"Allan", hän sanoi, "sinun ei pidä ymmärtää minua väärin. En todella toivo pahaa Marielle, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Jumala yksin tietää, kuinka suuresti häntä rakastan. Mutta annoin lupaukseni hänen serkulleen, Hernanille, ainoan sisareni ainoalle pojalle, ja te ymmärtänette, etten voi rikkoa tätä lupausta, vaikka Hernan onkin tuottanut minulle pettymyksen monessa suhteessa — niin, hyvin monessa suhteessa. Mutta jos hän on kehno, jollaiseksi häntä sanotaan, johtuu se hänen suonissaan virtaavasta portugalilaisesta verestä, ja sitä onnettomuutta hän ei voi auttaa, tokko voikaan? Mutta olkoon hän kehno tai ei, niin rehellisenä miehenä minun on pidettävä lupaukseni, eikö niin? Sinun on, Allan, myöskin muistettava, että olet englantilainen, ja se on vika, jota et voi toivoa minun antavan anteeksi, vaikka itse kohdaltasi olisitkin kunnon nuorukainen. Jos taasen kohtalo on määrännyt, että sinä nait Marien ja synnytät hänelle englantilaisia lapsia — Jumala varjelkoon! ajatellapa sitä: englantilaisia lapsia! — niin silloin ei asiasta enään ole mitään sanottavana. Älä muistele sanoja, jotka lausuin Marielle. Kun minä suutun, syöksyy jonkinlainen veritulva aivoihini, ja sitten unohdan, mitä olen sanonut", ja hän ojensi kätensä minulle.

Minä puristin sitä ja vastasin ymmärtäväni, ettei hän ollut itsensä herra, kun hän lausui ne kauheat sanat, jotka sekä minä että Marie halusimme unohtaa.

"Toivon, että tulette huomenna vihkiäisiimme", jatkoin, "ja pyyhitte pois nuo sanat isällisellä siunauksellanne."

"Huomenna! Aiotko tosiaankin mennä naimisiin huomenna?" hän huudahti, kalpeiden kasvojensa hermostuneesti värähtäessä. "Oi, Jumala, toisen miehen kuvittelin näkeväni seisomassa Marien vieressä. Mutta hän ei nyt ole täällä; hän on häväissyt ja hyljännyt minut. No, minä tulen, jos vanginvartijani se sallivat. Hyvästi, sinä huomispäivän onnellinen sulhanen, hyvästi."

Hän kääntyi ympäri ja poistui, vartijoittensa seuraamana, joista yksi pyyhkäisi otsaansa ja puisti päätään hyvin merkitsevästi ohimennessään.

Luulen, että se sunnuntai tuntui elämäni pisimmältä päivältä. Rouva Prinsloo tuskin salli minun vilaukselta nähdä Marieta, koska hän jotenkin oli saanut päähänsä, ettei ollut tavallista eikä myöskään onnellista, että morsian ja sulhanen tapaisivat toisensa avioliittonsa edellisenä iltana. Kulutin siis aikaani niin hyvin kuin taisin. Ensiksi kirjoitin pitkän kirjeen isälleni — kolmannen koko aikana lähettämistäni — kertoen kaiken, mitä tulisi tapahtumaan sekä lausuen suruni siitä, ettei hän voinut olla läsnä vihkiäkseen meidät ja antaakseen meille siunauksensa.

Tämän kirjeeni annoin eräälle kauppiaalle, jonka seuraavana aamuna piti matkustaa lahdelle, ja pyysin häntä sopivassa tilaisuudessa toimittamaan sen perille.

Täytettyäni tässä suhteessa velvollisuuteni lähdin tarkastamaan hevosia, jotka aioin ottaa mukaani Zulumaahan; niitä oli kolme, kaksi minua varten ja yksi Hansille, joka seurasi minua jälkiratsastajana. Myöskin satulat, satulapussit, pyssyt ja ampumatarpeet oli tutkittava, mikä kaikki vei jonkunverran aikaa.

"Te lähdette viettämään kummallisella tavalla wittebroodsweek'ia (valkoisen leivän viikkoa eli toisin sanoen kuherruskuukautta), baas", sanoi Hans, katsoen ilkamoiden minuun pienillä silmillään. "Jos minut huomenna vihittäisiin avioliittoon, niin kyllä minä jäisin kultani kanssa muutamaksi päiväksi, ja ratsastaisin pois johonkin muualle vasta sitten, kun olisin häneen väsynyt, erittäinkin, jos tämä jokin muu paikka sattuisi olemaan Zulumaassa, missä ollaan niin mieltyneitä ihmisten tappamiseen."

"Olen vakuutettu siitä, että sinä niin tekisit, Hans. Voit olla varma, että minä tekisin samoin, jos voisin. Mutta näethän, että päällikkö haluaa minua tulkiksi, ja velvollisuuteni on siis lähteä hänen mukaansa."

"Velvollisuus, mitä on velvollisuus, baas? Rakkauden ymmärrän. Rakkaudesta teihin seuraan mukananne, mutta myöskin pelosta, että toimittaisitte minulle selkäsaunan, jos kieltäytyisin. Muuten varmasti pysyisin täällä leirissä, missä on runsaasti syötävää ja vähän työtä; saman tekisin myös teidän sijassanne rakkaudesta tähän valkoiseen neitiin. Mutta velvollisuus — se on hullunkurinen sana, joka saattaa miehen ennen aikojaan hautaan ja jättää hänen tyttönsä muille."

"Tietysti sinä, Hans, et ymmärrä enempää kuin te värilliset yleensäkään, mitä kiitollisuus on. Mutta mitä sinä tästä matkastamme ajattelet? Pelkäätkö?"

Hän kohautti olkapäitään. "Hiukan kenties, baas. Ainakin pelkäisin, jos ajattelisin huomispäivää, mitä en kuitenkaan tee, koska tässä päivässä on minulle tarpeeksi ja koska sellaisen ajatteleminen, mitä ei tiedä, laittaa pään kipeäksi. Dingaan ei ole mikään lempeä mies, baas; mehän näimme sen, eikö niin? Hän on metsästäjä, joka tietää, miten asettaa ansansa. Sitäpaitsi hänellä on luonaan baas Pereira auttamassa. Todennäköisesti teidän siis olisi paljon mukavampaa suudella täällä Marie neitiä. Miksi ette sano, että olette loukannut jalkanne ettekä voi juosta? Ei olisi suuri vaiva kävellä kainalosauvojen varassa päivän tai pari; kun päällikkö olisi mennyt, saattaisi jalkanne parantua ja voisitte heittää sauvat pois."

"Mene pois, saatana, minun tyköäni", mutisin itsekseni ja aioin antaa Hansin kuulla ajatukseni, kun mieleeni johtui, että hän miesparka katseli asioita omalta näkökannaltaan eikä häntä siitä voinut moittia. Sitäpaitsi, kuten hän sanoi, hän rakasti minua ja ehdotti vain sellaista, mikä tuottaisi minulle viihdytystä ja takaisi turvallisuuteni. Kuinka saatoin luulla, että hänen mielenkiintoaan herättäisi Dingaanin luo tehtävän diplomaattisen lähetysmatkan onnistuminen tai että hän siitä ylipäänsä ajattelisi muuta kuin, että se oli uhkarohkea yritys? Sanoin siis ainoastaan:

"Hans, jos sinä pelkäät, on parasta, että jäät tänne. Voin helposti hankkia jonkun muun jälkiratsastajaksi."

"Onko baas minuun suuttunut, kun hän puhuu noin?" kysyi hottentotti. "Enkö aina ole ollut hänelle uskollinen; ja jos minut surmattaisiinkin, mitä se tekee? Enkö ole sanonut, etten ajattele huomista päivää ja että meidän kerran täytyy kaikkien nukkua viimeiseen uneen? Vaikka baas minua löisikin, tulen kuitenkin hänen mukanaan. Mutta, baas" — tämän hän lausui hyväilevällä äänellä — "voisitte antaa minulle hiukan viinaa, juodakseni tänä iltana terveydeksenne. On kovin hyvä päästä humalaan, kun pitkät ajat jälkeen päin saa olla raittiina tai kenties kuolleena. Sitä olisi hauska muistella kerran henkenä tai valkosiipisenä enkelinä, jollaisesta vanha baas, teidän isänne, tapasi kertoa meille pyhäkoulussa."

Huomatessani Hansin olevan toivottoman lähdin pois ja jätin hänet lopettamaan matkavalmistuksiamme.

Sinä iltana oli leirissä rukouskokous, sillä vaikka ketään pappia ei ollut saapuvilla, eräs buurivanhin asettui hänen paikalleen ja kohotti korkeuteen rukouksia, jotka yksinkertaisesta ja ajatuksettomasta muodostaan huolimatta olivat kyllin hartaita. Muun muassa muistan hänen rukoilleen turvaa niille, jotka olivat lähdössä lähetystönä Dingaanin luo ja niille, jotka jäivät leiriin. Näitä rukouksia ei kuultu, sillä kaikkivaltias, jolle ne osoitettiin, näki hyväksi päättää toisin.

Tämän kokouksen jälkeen, johon vakavasti otin osaa, Retief, joka juuri ennen sen alkamista oli saapunut Doornkop'ista, missä hän oli ollut vaimoaan katsomassa, piti jonkinlaisen neuvottelun, jossa niiden nimet, jotka vapaaehtoisesti tai komennettuina tulisivat seuraamaan häntä, lopullisesti merkittiin muistiin. Tässä neuvottelussa syntyi vilkas väittely, sillä useat buurit eivät pitäneet retkeä järkevänä — ei ainakaan, jos se toteutettaisiin niin laajassa kaavassa. Eräs vanha mies heistä — en muista, kuka — huomautti, että se saattoi näyttää sotaretkeltä ja että olisi viisaampaa, jos vain viisi tai kuusi lähtisi, kuten ennenkin oli tapahtunut, sillä silloin ei voisi syntyä erehdystä heidän tarkoitustensa rauhallisesta luonteesta.

Retief itse taisteli tätä mielipidettä vastaan ja kääntyi vihdoin äkkiä minun puoleeni, joka aivan lähellä kuuntelin, ja sanoi:

"Allan Quatermain, sinä olet nuori, mutta sinulla on hyvä arvostelukyky; sitäpaitsi olet niitä perin harvoja, jotka tuntevat Dingaanin ja voivat puhua hänen kieltään. Sano meille, mikä sinun mielipiteesi on."

Tämän kehoituksen saatuani vastasin — liikutettuna kenties Hansin puheesta enemmän kuin ajattelinkaan, — että minäkin pidin asiaa vaarallisena ja että jonkun, jonka henki oli vähemmän arvoinen kuin päällikön, pitäisi ottaa retken johto käsiinsä.

"Miksi niin sanot, poikaseni", hän sanoi kiihkeästi, "sillä ovathan kaikkien valkoisten miesten henget samanarvoisia, enkä minä voi vainuta mitään vaaraa koko yrityksessä?"

"Siksi, päällikkö, että minä vainuan vaaraa, vaikka en voikaan sanoa, mikä tämä vaara on, enempää kuin koira tai härkä voi haistaessaan jotain ilmasta ja haukkuessaan tai juoksennellessaan. Dingaan on tällä hetkellä kesytetty tiikeri, mutta tiikerit eivät ole kotikissoja, joiden kanssa voi leikitellä, sen tiedän minä, joka olen tuntenut hänen hampaansa ja aivan juuri päässyt niistä pelastumaan."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Retief suoralla tavallaan. "Luuletko, että tämä musta paholainen aikoo surmata meidät?"

"Luulen, että se on hyvin mahdollista", vastasin.

"Siinä tapauksessa sinulla järkevänä miehenä täytyy olla jokin syy luuloasi tukemaan. Anna nyt kuulua, mikä se on."

"Ei minulla muuta syytä ole kuin se, että mies, joka voi asettaa kahdentoista ihmisen hengen riippuvaksi jonkun taidosta ampua lintuja siipeen ja joka voi surmauttaa ihmisiä näiden lintujen syötiksi, kykenee mihin tahansa. Sitäpaitsi hän sanoi, ettei hän rakastanut teitä buureja, ja mitä syytä hänellä siihen olisikaan?"

Kaikkiin ympärillä seisoviin näytti tämä todistus vaikuttaneen. He joka tapauksessa siirtyivät lähemmäksi Retief'iä odottaen kiihkeästi hänen vastaustaan.

"Varmaankin", vastasi päällikkö, joka, kuten olen maininnut, oli kiihdyksissä sinä iltana, "varmaankin ne englantilaiset lähetyssaarnaajat ovat myrkyttäneet kuninkaan mielen meille vihamieliseksi. Myöskin", lisäsi hän epäluuloisesti, "luulen sinun maininneen, Allan, että kuningas piti sinusta ja aikoi säästää sinut siinäkin tapauksessa, että hän olisi surmannut kumppanisi, vain sentähden, että sinä olet englantilainen. Onko varma, ettet tiedä enempää kuin sen, minkä katsot hyväksi meille kertoa? Onko Dingaan kenties uskonut sinulle jotain juuri sentähden, että olet englantilainen?"

Huomasin, että nämä sanat kiihdyttivät kokoontuneita buureja, joissa rotuennakkoluulot ja äskeiset tapahtumat olivat synnyttäneet vahvan epäluottamuksen kaikkiin brittiläissyntyisiin, ja kovin suuttuneena vastasin:

"Päällikkö, Dingaan ei uskonut minulle mitään, paitsi että eräs kafferien poppamies, nimeltä Zikali, jota en koskaan nähnyt, oli varoittanut häntä surmaamasta englantilaista. Sentähden hän halusi säästää minut, vaikka muuan kansaasi kuuluva, Hernan Pereira, oli kuiskannut hänen korvaansa, että minut olisi surmattava. Kuitenkin sanon suoraan, että pidän teitä hulluna, jos lähdette tämän kuninkaan luo, jolla on niin laaja valta. Olen sentään itse valmis tekemään niin parin kolmen muun seurassa. Antakaa minun siis mennä koettaakseni taivuttaa hänet allekirjoittamaan tämän maata koskevan sopimuksen. Jos minä saan surmani tai epäonnistun, voitte astua tilalleni ja koettaa paremmalla menestyksellä."

"Allemachte!" huudahti Retief. "Sepä kaunis uhraus! Mutta mitä takeita minulla on siitä, ettei sopimus, kun sen saamme lukeaksemme, luovuta kaikkea maata teille englantilaisille eikä meille buureille? No, älähän nyt toki näytä noin vihaiselta. Sanani eivät olleet aivan oikein valittuja, sillä sinä olet rehellinen, olkootpa muut heimolaisesi minkälaisia tahansa. Allan poikaseni, sinä, joka olet rohkea mies, pelkäät tätä retkeä. Mistä ihmeestä se oikein johtuu? Aha, nytpä tiedän. Olin unohtanut. Sinä aiot huomisaamuna naida ihanan tytön eikä ole luonnollista, että haluaisit viettää seuraavat kaksi viikkoa Zulumaassa. Ettekö näe, veljet, että hän haluaa päästä eroon, koska hän aikoo mennä naimisiin, ja sentähden hän koettaa peloitella meitä kaikkia? Kun me olimme menossa naimisiin, olisimmeko halunneet heti lähteä vierailulle jonkun haisevan villi-ihmisen luo? Olen iloinen, että tulin ajatelleeksi tätä juuri, kun aioin alkaa muuttaa hänen synkkää väriään aivankuin kameleonttia mustalla hatulla, sillä se selittää kaiken", ja hän löi reiteensä leveällä kämmenellään ja purskahti jyrisevään nauruun.

Koko ympärillä seisoskeleva buurijoukko alkoi myöskin nauraa meluavasti, sillä tämä alkeellinen pila miellytti heitä. Sitäpaitsi heidän hermonsa olivat jännityksessä; he myöskin pelkäsivät tätä retkeä, ja olivat sentähden iloisia voidessaan huojentaa mieltään bukoolisella iloisuudella. Kaikki selvisi heille nyt. Tuntien kunnia-asiakseni lähteä lähetystön mukana, koska olin heidän ainoa tulkkinsa, minä kekseliäänä veitikkana koetin pelata heidän pelkuruutensa kustannuksella, estääkseni lähdön, jotta saisin viettää viikon tai pari vasta naidun vaimoni seurassa. He huomasivat sen ja osasivat antaa pilalle oikean arvon.

"Hän on heikko, tämä pieni englantilainen", huusi eräs.

"Älä suutu häneen. Me olisimme itse tehneet samoin", vastasi toinen.

"Jättäkää hänet tänne", sanoi kolmas. "Eivät edes zulut lähetä äsken naineita miehiä palvelukseen."

Sitten he taputtivat minua selkään ja tuuppivat kömpelöllä, ystävällisellä tavallaan, kunnes vihdoin raivostuin ja iskin yhtä heistä nenään, josta hän yltyi enemmän nauramaan, vaikka nenä vuoti verta.

"Kas niin, ystävät", sanoin, niin pian kuin hiljaisuus oli palautunut, "olenpa nainut tai ei, niin lähden Dingaanin luo, välittämättä siitä, lähteekö kukaan muu, ja vastoin omaa vakaumustani. Naurakoot ne äänekkäimmin, jotka viimeksi nauravat."

"Hyvä!" huudahti eräs. "Jos te astutte ensimmäisen askeleen, olemme pian jälleen kotona, Allan Quatermain. Kuka ei tahtoisikaan olla Marie Marais'n kanssa matkan päätyttyä?"

Senjälkeen minä, heidän raa'an ja ivallisen naurunsa seuraamana, pakenin pois heidän luotaan ja vetäydyin vaunuuni, vähän aavistaen, että koko tämä keskustelu jonain päivänä käytettäisiin minua vastaan.

Eräissä kehittymättömissä piireissä aavistusta pidetään usein tiedon arvoisena.

XVII Luku.

AVIOLIITTO.

Sen päivän aamuna, jolloin aioin mennä avioliittoon, heräsin ankaran ukonilman aiheuttamaan ryskeeseen ja ulvontaan. Salama leimahteli peloittavasti yläpuolellamme, tappaen kaksi härkää aivan vaununi vierestä, ja kävi sellainen jyrinä, että koko maa näytti vapisevan. Sitten seurasi kylmä tuulenpuuska ja senjälkeen rapiseva rankkasade. Vaikka olin hyvin tottunut sellaisiin luonnonilmiöihin, erittäinkin tähän vuodenaikaan, tunnustan, että nämä näyt ja äänet eivät olleet omiaan nostamaan mielialaani, mikä jo oli matalampi kuin se olisi saanut olla tänä tapausrikkaana päivänä. Hans kuitenkin, joka saapui auttaakseen minua pukeutumaan parhaisiin pukimiini juhlatoimitusta varten, oli heti lohduttelemassa.

"Älkää näyttäkö murheelliselta, baas", hän sanoi, "sillä vaikka aamulla myrskyää, on illalla selkeätä."

"Niin", vastasin minä, puhuen pikemmin itsekseni kuin hänelle, "mutta mitä tapahtuu aamuisen myrskyn ja iltaisen tyvenen välillä?"

Oli järjestetty niin, että seurue, johon — alkuasukkaat mukaan luettuina — kuului yli sata henkeä, niiden joukossa useita poikia, jotka tuskin olivat lapsuusiän jättäneet, lähtisi matkalle kello yhden tienoissa iltapäivällä. Kukaan ei päässyt tekemään välttämättömiä valmistuksiaan, ennenkuin ankara sade oli lakannut, mikä tapahtui vähän jälkeen kahdeksan. Kun siis jätin vaununi syödäkseni, tai koettaakseni syödä hiukan aamiaista, tapasin koko leirin vilkkaassa puuhassa.

Buurit huusivat palvelijoilleen, hevosia tarkastettiin, naiset sulloivat miestensä ja isiensä satulapusseihin varavaatteita, kuormaeläimiä lastattiin kuivatulla lihalla ja muilla elintarpeilla, ja niin poispäin.

Kaiken tämän melun keskellä aloin epäillä, että yksityisasiani jäisi unohduksiin, sillä ei näyttänyt luultavalta, että jäisi aikaa avioliittojen solmimista varten. Kello oli kymmenen tienoissa, kun tehtyäni kaikki tehtäväni istuin alakuloisena vaunun istuimella, ollen liian ujo mennäkseni noiden puuhailevien ivailijoiden joukkoon tai lähteäkseni Prinsloo'n leirille tiedustelemaan; silloin rouva Prinsloo itse ilmestyi paikalle.

"Joutukaa, Allan", hän sanoi, "päällikkö odottaa ja kiroilee, kun te ette ole siellä. Siellä odottaa myöskin eräs toinen, joka on niin rakastettavan näköinen. Jokainen mies leirissä, joka hänet näkee, toivoo häntä itselleen, olkoon hänellä vaimo tai ei, sillä siinä suhteessa he kaikki ovat samallaisia kuin kafferit. Oi, minä tunnen heidät, minä tunnen heidät; valkoinen nahka ei aiheuta mitään eroitusta."

Kun hän esitti tämän tavallisella avomielisellä tavallaan, veti hän minua kädestä perässään, aivankuin olisin ollut pahankurinen pieni poika. En voinut vapautua hänen vahvasta otteestaan enkä myöskään, kun hänen suuri ruhonsa kerran oli liikkeessä, kilpailla painossa hänen kanssaan. Tietysti muutamat nuoremmat buurit, jotka tietäen hänen asiansa olivat häntä seuranneet, kohottivat hyvähuutoja ja nauroivat, mikä kiinnitti jokaisen huomion kulkueeseen.

"On liian myöhäistä rimpuilla vastaan nyt, englantilainen." — "Koettakaa huonosta yrityksestä tehdä niin hyvä kuin mahdollista." — "Jos halusitte muuttaa mieltänne, olisi se ollut tehtävä aikaisemmin." — Tällaisia ja monia muita senkaltaisia ärsyttäviä sanoja miehet ja naiset meluten ja kirkuen huusivat, kunnes vihdoin tunsin kasvojeni käyvän punaisiksi kuin tulppaani.

Saavuimme sitten vihdoin sille paikalle, missä Marie ihailevan piirin keskellä seisoi. Hän oli pukeutunut pehmeään valkoiseen pukuun, joka oli valmistettu jostain yksinkertaisesta, mutta ryhdikkäästä kankaasta, ja hän oli mustille kutreilleen asettanut seppeleen, jonka olivat sitoneet leirin muut tytöt, joita hänen takanaan seisoi kokonainen liuta.

Seisoimme nyt vastatusten. Meidän silmämme kohtasivat toisensa, ja minä näin rakkauden ja luottamuksen loistavan hänen silmistään. Ne lumosivat ja saattoivat minut hämilleni. Tunsin, että minun oli pakko puhua, mutta en tiennyt, mitä sanoa, vaan sopersin ainoastaan: "Hyvää huomenta", mikä sai jokaisen puhkeamaan äänekkääseen nauruun, rouva Prinsloo'ta lukuunottamatta, joka huudahti:

"Onko koskaan nähty moista hölmöä?" Myöskin Marie hymyili.

Sillä hetkellä Piet Retief ilmestyi jostakin puettuna pitkävartisiin saappaisiin ja karkeaan ratsastuspukuun. Ojentaen roer'in, joka hänellä oli kädessään, eräälle pojalleen, hän pitkän kopeloimisen jälkeen veti taskustaan kirjan, johon määrätty paikka oli ruohon korrella merkitty.

"Nyt sitten", hän sanoi, "olkaa hiljaa kaikki ja osoittakaa kunnioitusta, sillä muistakaa, etten minä juuri tällä hetkellä ole tavallinen mies. Minä olen pappi, mikä on aivan eri asia, ja, koska samalla olen päällikkönä ja monessa muussa virassa, aion lain minulle myöntämällä oikeudella vihkiä avioliittoon nämä nuoret ihmiset, ja siinä minua Jumala auttakoon. Älköön kukaan teistä todistajista jälkeenpäin sanoko, etteivät he ole oikein ja laillisesti naimisissa, koska minä teille julistan sen." Hän pysähtyi henkeään vetääkseen, ja joku sanoi: "kuulkaahan, kuulkaahan", tai vastaavan hollanniksi, minkä jälkeen Retief, vaiennettuaan loukkaajan katseellaan, jatkoi:

"Nuori mies ja nuori nainen, mikä on nimenne?"

"Älkää tehkö typeriä kysymyksiä, päällikkö", keskeytti rouva Prinsloo; "tiedättehän heidän nimensä varsin hyvin."

"Tietysti tiedän, hyvä täti", hän vastasi. "Mutta tässä tapauksessa minun täytyy edellyttää, etten tiedä niitä. Tunnetteko te paremmin lain kuin minä? Mutta, odottakaahan, missä on isä, Henri Marais?"

Joku työnsi Marais'n esiin, ja siinä hän seisoi aivan hiljaa, tuijottaen meihin kummallinen ilme kasvoillaan. Hän piteli pyssyä kädessään, sillä hänkin oli valmistautunut matkalle lähtöä varten.

"Ottakaa pois tuo pyssy", sanoi Retief. "Se saattaisi laueta ja aiheuttaa sekasortoa ja kenties onnettomuuksia", ja joku noudatti käskyä. "No, Henri Marais, annatteko tyttärenne aviopuolisoksi tälle miehelle?"

"En", sanoi Marais heikosti.

"Hyvä; se on aivan teidän tapaistanne, mutta ei tee mitään, sillä hän on täysi-ikäinen ja voi itse antaa itsensä. Eikö hän ole täysi-ikäinen, Henri Marais? Älkää seisoko siinä kuin jukuripää hevonen, vaan vastatkaa, onko hän täysi-ikäinen?"

"Luulen niin", sanoi Marais samalla pehmeällä äänellä.

"Ottakaa siis, kaikki läsnäolijat, huomioon, että tämä nainen on täysi-ikäinen ja suostuu avioliittoon tämän miehen kanssa, eikö niin, rakkaani?"

"Niin", vastasi Marie.

"Hyvä, nyt alkakaamme", ja hän avasi kirjansa sekä, pitäen sitä valoa kohti, alkoi lukea tai pikemmin tavailla avioliittokaavaa.

Samassa hän takertui kiinni, — sillä useimpien sen ajan buurien tavoin hän ei ollut mikään suuri kirjanoppinut —, ja huudahti:

"Tulkaa joku auttamaan minua näissä vaikeissa sanoissa."

Kun ketään ei vapaaehtoisesti ilmaantunut, ojensi Retief kirjan minulle, sillä hän tiesi, ettei Marais auttaisi häntä, ja sanoi:

"Sinä olet kirjanoppinut, Allan, koska olet papin poika. Jatka sinä lukemista, kunnes tulemme tärkeisiin kohtiin, ja minä sanelen jäljessäsi, mikä on aivan yhtä hyvä ja aivan lainmukaista."

Minä luin — Jumala tietää, kuinka, sillä tilanne oli varsin kiusallinen — kunnes tulin ratkaiseviin kysymyksiin, jolloin annoin kirjan takaisin.

"Oh", sanoi Retief, "tämähän on varsin helppoa. No, Allan, otatko siis tämän naisen vaimoksesi?"

Vastasin myöntävästi, ja kysymys toistettiin Marielle, joka samaten vastasi myöntävästi.

"No niin, asia on siis selvä", sanoi Retief, "sillä en tahdo teitä vaivata kaikenlaisilla rukouksilla, joita lausumaan en tunne itseäni kyllin papilliseksi. Ei, yhden seikan unohdin. Onko teillä sormus?"

Vedin sormestani sellaisen, joka aikoinaan oli ollut äitini — luulen, että se oli toimittanut samaa virkaa hänen isoäitinsä vihkiäisissä — ja asetin tuon pienen kultarenkaan Marien vasemman käden keskisormeen. Minulla on sama sormus vielä tänä päivänä sormessani.

"Sen olisi pitänyt olla uusi", mutisi rouva Prinsloo.

"Olkaa vaiti", sanoi Retief. "Onko täällä erämaassa mitään kultasepänliikkeitä? Sormus kuin sormus, vaikka se tulisi hevosen kuolaimista. — Siinä sitten luullakseni onkin kaikki. Ei, odottakaahan hetkinen, minä luen itse tekemäni rukouksen teille, eikä tästä kirjasta, joka on niin huonosti painettu, etten voi sitä lukea. Polvistukaa kumpikin; muut saavat seistä, koska ruoho on niin kosteata."

Rouva Prinsloo, huolehtien Marien uudesta puvusta, veti esiin tilavasta taskustaan vatdoek'insa ja levitti tuon likaisen vaatekappaleen Marien polvien alle. Sitten Pieter Retief viskasi maahan kirjan, risti kätensä ja lausui seuraavan yksinkertaisen, vakavan rukouksen, josta jokainen sana, kumma kyllä, on jäänyt mieleeni. Kun se ei ollut lähtöisin painetusta kirjasta, vaan hänen rehellisestä ja uskovaisesta sydämestään, oli sen vaikutus mahtava ja juhlallinen.

"Oi taivaallinen Jumala, joka meidät kaikki näet ja olet kanssamme kun synnymme, kun menemme naimisiin, kun kuolemme, ja myöhemmin iankaikkisesti taivaassa, jos teemme velvollisuutemme, kuule rukouksemme. Rukoilen Sinulta siunausta tälle miehelle ja tälle naiselle, jotka nyt astuvat silmiesi eteen solmiakseen avioliiton. Säilytä heissä uskollinen rakkaus toisiinsa kautta elämänsä, olkoon se sitten pitkä tai lyhyt, olkoot he sairaita tai terveitä, onnellisia tai surullisia, rikkaita tai köyhiä. Anna heille lapsia kasvatettaviksi Sinun sanasi valossa, anna heille kunniallinen nimi ja kaikkien tuttaviensa arvonanto, ja lopuksi toimita heille pelastuksesi Vapahtajamme Jesuksen veren kautta. Jos he ovat yhdessä, anna heidän iloita toisistaan. Jos he ovat erossa, älä anna heidän unohtaa toisiaan. Jos toinen heistä kuolee ja toinen jää eloon, saata eloonjäänyt suuntaamaan katseensa eteenpäin jälleenyhtymisen päivään ja taipumaan tahtoosi, ja pidä hänet, joka kuolee, pyhässä suojeluksessasi. Oi, Sinä, joka kaiken tiedät, ohjaa näiden kahden elämä ikuista päämäärääsi kohti ja opeta heidät uskomaan, että kaikki, minkä teet, on heidän parhaakseen. Sillä sinä olet hurskas Luoja, joka haluaa lapsilleen hyvää eikä pahaa, ja vihdoin Sinä annat heille tämän hyvyyden, jos he vain päivin ja öin luottavat Sinuun. Älä anna kenenkään yrittää eroittaa heitä, jotka olet yhteen liittänyt, oi Herra Jumala, Kaikkivaltias Isämme. Amen."

Näin hän rukoili, ja kaikki läsnäolevat vastasivat sydämellisesti amen, — kaikki, lukuunottamatta yhtä, sillä Henri Marais käänsi meille selkänsä ja poistui.

"Niin", sanoi Retief, pyyhkien silmänurkkaansa takkinsa hihalla, "te olette viimeinen pari, minkä koskaan aion vihkiä avioliittoon. Työ on liian raskasta maallikolle, joka näkee huonosti painettua sanaa. Suudelkaa nyt toisianne; se sopii erinomaisesti tähän tilaisuuteen."

Me suutelimme, ja seurakunta hurrasi.

"Allan", jatkoi päällikkö, vetäen esiin hopeakellon, suuren kuin nauriin, "teillä on täsmälleen puoli tuntia lähtöömme, ja rouva Prinsloo sanoo valmistaneensa teille hääaterian tuonne telttaan, joten teidän on parasta mennä syömään."

Lähdimme niinmuodoin telttaan ja tapasimme siellä yksinkertaisen, mutta runsaan juhla-aterian valmiina. Otimme siihen osaa, auttaen toisiamme syönnin kestäessä, kuten on, tai oli tapa äskennaineiden kesken. Myöskin useat buurit tulivat juomaan terveydeksemme, vaikka rouva Prinsloo sanoi heille, että olisi ollut soveliaampaa jättää meidät kahdenkesken. Henri Marais vain ei tullut terveydeksemme juomaan.

Siten puolituntinen kului liiankin nopeasti, emmekä sanaakaan saaneet vaihtaa kahdenkesken. Vihdoin minä epätoivoissani, kun näin Hansin jo odottelevan hevosineen, vedin Marien sivulle, viitaten jokaista pysymään paikoillaan.

"Rakkahin vaimoni", virkoin katkonaisin sanoin, "meidän avioelämämme alkaa omituisesti, mutta sitä ei voi auttaa, kuten näet."

"Ei, Allan", hän vastasi, "sitä ei voi auttaa. Mutta toivoisin sydämeni olevan onnellisemman matkasi johdosta kuin se tällä hetkellä on. Minä pelkään Dingaania, ja, jos jokin onnettomuus kohtaisi sinua, kuolisin murheeseen."

"Miksi sitten jokin onnettomuus minua kohtaisi, Marie? Me olemme luja ja hyvin asestettu joukko, joten Dingaan kohtelee meitä rauhallisesti."

"En tiedä, mieheni, mutta sanotaan Hernan Pereiran oleskelevan zulujen keskuudessa, ja hän vihaa sinua."

"Sitten hänen on parasta pitää huoli käytöksestään, tai hän ei kauan enään vihaa ketään", vastasin tuikeasti, sillä sisuni nousi ajatellessani tätä miestä ja hänen petoksiaan.

"Rouva Prinsloo", huusin jonkun matkan päässä olevalle vanhalle naiselle, "olkaa hyvä ja tulkaa tänne kuuntelemaan. Ja, Marie, kuuntele sinä myöskin. Jos sattumalta kuulisin jonkun uhkaavan turvallisuuttanne ja lähettäisin jonkun luotettavan henkilön mukana sanan, että teidän esimerkiksi on vetäydyttävä jonnekin muualle tai piilouduttava, luvatkaa minulle tottelevanne sitä kyselyittä."

"Tietysti minä sinua tottelen, rakas mieheni. Enkö juuri ole vannonut sellaisen valan?" sanoi Marie alakuloisesti hymyillen.

"Niin teen minäkin, Allan", sanoi rouva Prinsloo; "en sentähden, että olisin jotain vannonut, vaan sentähden, että tiedän hartioillanne lepäävän kunnon pään. Samoin tulee tekemään mieheni ja muut joukkueemme jäsenet. Tosin en voi aavistaa, miksi arvelette tarpeelliseksi lähettää sanan, ellette tiedä jotain, joka meiltä on salattu", lisäsi hän terävästi. "Sanotte, ettette tiedä; no, ei ole luultavaa, että kertoisitte meille, vaikka tietäisittekin. Kas! Huudetaan jo; teidän täytyy lähteä. Tule, Marie, niin menemme katsomaan heidän lähtöään."

Saavuimme paikalle, missä lähetyskunta oli lähtövalmiina hevostensa selässä, ja ennätimme juuri parhaiksi kuulemaan Retiefin puheen väelleen, — tai paremmin sanoen viimeiset sanat siitä.

"Ystävät", hän sanoi, "me ryhdymme tärkeään yritykseen, josta toivon meidän onnellisesti suoriutuvan jotenkin lyhyessä ajassa. Tämä on kuitenkin villiä seutua ja me joudumme villien ihmisten kanssa tekemisiin. Sentähden neuvon kaikkia teitä tänne jääviä olemaan hajaantumatta ja pysymään yhdessä, jotta vaaran sattuessa jälelle jätetyt miehet ovat saapuvilla puolustamassa leiriä. Sillä jos he ovat täällä, ei teillä kaikista Afrikan raakalaisista ole mitään pelkäämistä. Ja nyt, olkoon Jumala kanssanne. Hyvästi. Matkaan, veljet, matkaan!"

Sitten seurasi hetkiseksi liikettä, kun miehet suutelivat vaimojaan, lapsiaan ja sisariaan jäähyväisiksi tai puristivat toistensa kättä. Minäkin suutelin Marie'ta ja jotenkuten viskauduttuani hevoseni selkään ratsastin pois, silmät kyynelten sokaisemina, sillä tämä ero oli katkera. Kun saatoin jälleen nähdä selvästi, pysäytin hevoseni ja katsahdin taakseni leiriin päin, joka nyt oli jonkun matkan etäisyydessä. Se näytti totisesti rauhaisalta paikalta, sillä, vaikka aamullinen myrsky olikin palaamassa ja tumma pilven hattara leijaili sen yläpuolella, aurinko paistoi yhä vaunujen valkoiselle telttakankaalle ja ihmisiin, jotka niiden keskellä kulkivat edes takaisin.

Kuka olisi osannut ajatella, että se lyhyen ajan kuluttua olisi pelkkänä verikenttänä, että nuo vaunut olisivat assegaitten lävistämiä ja että vaimot ja lapset, jotka siellä liikkuivat, useimmat makaisivat maassa silvotuin jäsenin ja hirveinä nähdä? Mutta buurit, jotka eivät koskaan sietäneet neuvomista eivätkä luottaneet muuhun kuin omaan yksilölliseen arvosteluunsa, jota he pitivät parhaana, eivät totelleet päällikkönsä määräystä pysyä yhdessä. He menivät mikä minnekin ampumaan metsänriistaa, jota oli erittäin runsaasti, ja jättivät perheensä melkein suojatta. Tämän zulut huomasivat ja surmasivat heidät.

Ratsastaessani jonkun matkaa toisista erillään joku karautti vierelleni, ja näin sen olevan Henri Marais'n.

"No, Allan", hän sanoi, "Jumala on siis antanut sinut minulle vävypojaksi. Kuka olisi sellaista voinut ajatella? Sinä et minun silmissäni ole vastanainut mies, sillä tämä avioliitto ei ole luonnollinen, kun sulhanen ratsastaa pois, jättäen morsiamensa tunnin kuluttua. Kenties sinä et koskaan sittenkään joudu todellisesti avioliittoon, sillä Jumala, joka antaa vävypoikia, voi ne ottaa pois myöskin, erittäinkin milloin niitä ei häneltä pyydetä. Niin", jatkoi hän kääntäen puheensa ranskankieliseksi, kuten hänen kiihtyneenä oli tapansa, "qui vivra verra! Qui vivra verra!" [Ken elää, se näkee. Suom. muist.] Tämän erinomaisen, mutta selvätarkoituksisen lauselman hän huusi kimeimmällä äänellään. Sitten hän iski pyssynperällä hevostaan ja nelisti tiehensä, ennenkuin saatoin vastata hänelle.

Tällä hetkellä vihasin Henri Marais'ta enemmän kuin koskaan olen ketään vihannut, enemmän kuin hänen sisarenpoikaansakin Hernan'ia. Olin melkein ratsastamaisillani päällikön luo valittamaan hänestä, mutta mietin itsekseni, että hän ensiksikin oli epäilemättä puolihullu eikä siis vastuunalainen teoistaan, ja että hänen toiseksi oli parempi olla täällä meidän kanssamme kuin samassa leirissä vaimoni kanssa, ja hylkäsin ajatuksen. Mutta, voi, juuri puolihullu onkin vaarallisin mielipuolista!

Hans, joka oli huomannut tämän kohtauksen ja kuullut kokonaan Marais'n puheen ja joka myös tunsi asiantilan kyllin hyvin, ratsasti hevosellaan sivulleni ja kuiskasi imartelevalla äänellä:

"Baas, luulen, ettei vanha baas ole oikein tervejärkinen. Hän näyttää sellaiselta kuin haluaisi hän vahingoittaa jotakuta. No, baas, otaksukaamme, että pyssyni laukeaa vahingossa. Tehän tiedätte, että me värilliset olemme hyvin varomattomia pyssyjen suhteen. Mynheer Marais'ta eivät koskaan enään mitkään kuvittelut vaivaisi, ja te sekä missie Marie ja me kaikki olisimme turvallisempia. Teitä ei myöskään voitaisi moittia, eikä myöskään minua, sillä kuka voi mitään vahingolle? Pyssyt laukeavat toisinaan, baas, jolloin ette sitä halua."

"Mene tiehesi", vastasin. Jos kuitenkin Hansin pyssy olisi sattunut "laukeamaan", olisi luullakseni joukko ihmishenkiä pelastunut!

XVIII Luku.

SOPIMUS.

Matkamme Umgungundhlovuun tapahtui onnellisesti ja ilman selkkauksia. Kun olimme puolen päivänmatkan päässä Suuresta Kraalista, saavutimme karjalauman, jonka olimme ottaneet takaisin Sikonyela'lta, sillä näitä eläimiä oli kuljetettu hyvin hitaasti ja lepuutettu hyvin, jotta ne saapuisivat perille hyvässä kunnossa. Myöskin halusi päällikkö kaikin mokomin, että me itse ne lahjoittaisimme kuninkaalle.

Ajaen tätä eläinpaljoutta edellämme — niitä oli kaikkiaan yli viisituhatta päätä — saavuimme Suurelle Aukealle lauantaina kolmantena päivänä helmikuuta noin puolenpäivän tienoissa ja kuljetimme eläimet karjakraaleihin. Sen jälkeen riisuimme hevoset valjaista ja söimme päivällisemme niiden kolmen maitopuun alla, missä olin sanonut jäähyväiset Dingaanille.

Päivällisen jälkeen lähetit tulivat pyytämään meitä vierailulle kuninkaan luo. Heidän seurassaan tuli nuori Thomas Halstead, joka ilmoitti päällikölle, että kaikki aseet oli jätettävä mukaanottamatta, sillä zulujen lain mukaan ei kukaan mies saanut tulla kuninkaan eteen aseistettuna. Retief otti vastaan tämän tiedon epäröiden, jolloin lähetit vetosivat minuun, jonka he olivat tunteneet, ja kysyivät, eikö ollut heidän maansa tapa sellainen.

Vastasin, etten ollut heidän maassaan ollut kyllin kauan tietääkseni sen. Syntyi hetkeksi vaitiolo, jonka aikana he lähettivät hakemaan jonkun todistajaksi; sillä hetkellä en tiennyt, kenet, koska en ollut kylliksi lähellä Thomas Halstead'ia voidakseni kysyä. Samassa tämä joku ilmestyikin ja kävi selville, ettei se ollut kukaan muu kuin Hernan Pereira.

Hän astui meitä kohti zulujen saattamana aivankuin päällikkö, näyttäen lihavalta, hyvinvoivalta ja kauniimmalta kuin koskaan ennen. Nähdessään Retief'in hän nosti hattuaan sirosti ja ojensi kätensä, johon Retief ei kuitenkaan vastannut.

"Te olette siis yhä täällä, mynheer Pereira!" hän sanoi kylmästi. "Olkaa nyt hyvä ja sanokaa, mitä merkitsee tämä aseiden jättämisjuttu?"

"Kuningas valtuuttaa minut sanomaan — —" alkoi Hernan.

"Valtuuttaa teidät sanomaan, mynheer Pereira! Oletteko te siis tämän mustan miehen palvelija? Mutta jatkakaa."

"Että kukaan ei saa tulla hänen yksityiskartanoonsa asestettuna."

"No, hyvä sitten, mynheer, olkaa hyvä ja kertokaa tälle kuninkaalle, että me emme halua tulla hänen yksityiskartanoonsa. Minä olen tuonut karjan, jonka hän pyysi minun etsimään, ja minä olen valmis luovuttamaan sen hänelle missä tahansa, mutta sitä varten me emme riisu aseitamme."

Syntyi keskustelu, ja sanantuojat lähetettiin takaisin. Pian ne palasivat täyttä vauhtia, ilmoittaakseen, että Dingaan ottaisi buurit vastaan suurella tanssikentällä Kraalin keskellä, ja että he saisivat tuoda pyssynsä mukaan, koska hän halusi nähdä, kuinka he laukaisivat ne.

Me siis ratsastimme paikalle, koettaen tehdä niin edullisen vaikutuksen kuin mahdollista. Havaitsimme tanssikentän, joka oli usean acre'n laajuinen, olevan ylt'ympäri reunustetun tuhansilla sulin koristetuilla, mutta aseettomilla sotureilla, jotka oli järjestetty rykmentteihin.

"Näettehän", kuulin Pereiran sanovan Retief'ille, "näillä ei ole mitään keihäitä."

"Ei ole", vastasi päällikkö, "mutta heillä on seipäitä, jotka — kun heitä on sata yhtä vastaan — tekevät saman tehtävän."

Sillävälin suunnaton karjalauma ajettiin kahtena joukkueena aukeaman päässä olevan miesryhmän ohi ja sitten heidän takanaan olevista porteista ulos. Kun eläimet olivat kaikki menneet, lähestyimme näitä miehiä, joiden joukosta keksimme Dingaanin lihavan vartalon helmikoristeiseen vaippaan kääriytyneenä. Me sijoituimme puoliympyrään hänen eteensä ja seisoimme siinä hänen tarkastaessaan meitä terävillä silmillään. Samassa hän huomasi minut ja lähetti erään neuvosmiehen ilmoittamaan minulle, että minun oli tultava hänen tulkikseen.

Astuin alas hevosen selästä ja lähdin Retiefin, Thomas Halsteadin ja muutamien buurien johtomiesten seurassa.

"Sakubona (hyvää päivää), Macumazahn", sanoi Dingaan. "Olen iloinen, että olet tullut, koska tiedän sinun tulkitsevan sanani oikein ja koska kuulut Yrjön kansaan, sillä tähän Tho-maas'iin minä en luota, vaikka hänkin kuuluu Yrjön kansaan."

Toistin Retiefille hänen sanansa.

"Aha!" huudahti hän äristen, "näyttää siltä, että te englantilaiset olette askeleen edellä meistä buureista, täälläkin."

Sitten hän astui esiin ja paiskasi kättä kuninkaalle, jonka luona hän jo aikaisemmin oli käynyt, kuten muistettaneen.

Tämän jälkeen indaba eli haastattelu alkoi, mitä en kuitenkaan ryhdy esittämään kokonaisuudessaan, sillä se kuuluu historian tehtäviin. Riittää mainitessani, että Dingaan, kiitettyään Retiefiä karjan palauttamisesta, kysyi, missä oli päällikkö Sikonyela, joka ne oli varastanut, sillä hän halusi surmata tämän. Kun hän sai tietää, että Sikonyela oli jäänyt omaan maahansa, hän tuli — tai ainakin oli tulevinaan — vihaiseksi. Sitten hän kysyi, missä ne kuusikymmentä hevosta olivat, jotka hän oli kuullut meidän anastaneen Sikonyelalta, sillä ne oli luovutettava hänelle.

Retief, vastauksen sijasta, silitti harmaata tukkaansa ja kysyi, luuliko Dingaan häntä lapseksi, koska vaati hevosia, jotka eivät hänelle kuuluneet. Hän lisäsi, että nämä hevoset oli palautettu buureille, joilta Sikonyela oli ne varastanut.

Kun Dingaan oli lausunut olevansa tyytyväinen tähän vastaukseen, nosti Retief kysymyksen sopimuksesta. Kuningas kuitenkin vastasi, että valkoiset miehet olivat vastikään saapuneet ja hän halusi nähdä heidän tanssivan oman tapansa mukaan. Asia saisi niin ollen jäädä lepäämään johonkin toiseen päivään.

Lopuksi buurit "tanssivat" hänen huvikseen. Toisin sanoen, he jakautuivat kahteen ryhmään ja ajoivat toisiaan täyttä laukkaa, ampuen pyssyillään ilmaan, mikä näytelmä näytti täyttävän kaikki läsnäolijat ihailulla ja pelolla. Kun he pysähtyivät, pyysi kuningas heitä jatkamaan ja ampumaan sata laukausta kukin, mutta Retief kieltäytyi, sanoen ettei hänellä enään ollut voimia tuhlata.

"Mihin te voimia tarvitsette rauhallisessa maassa?" kysyi Dingaan epäluuloisesti. Retief vastasi minun välitykselläni: "Tappaaksemme riistaa ravinnoksemme tai puolustautuaksemme, jos jotkut paha-aikeiset miehet hyökkäisivät kimppuumme."

"Siinä tapauksessa niitä ei täällä tarvita", sanoi Dingaan, "sillä minä annan teille ravinnon, ja kun minä, kuningas, olen ystävänne, ei kukaan Zulumaassa uskalla olla vihamiehenne."

Retief sanoi olevansa iloinen kuullessaan sen ja pyysi lupaa vetäytyä buurien kanssa leiriinsä portin ulkopuolelle, koska he kaikki olivat ratsastuksesta väsyneitä. Tähän Dingaan myöntyi, ja me sanoimme hyvästi ja lähdimme. Ennenkuin saavuin portille, saavutti minut sanantuoja — muistaakseni oli se vanha ystäväni Kambula — ja ilmoitti, että kuningas halusi puhua kanssani kahdenkesken. Vastasin hänelle, etten voinut puhua kuninkaan kanssa kahdenkesken ilman päällikköni lupaa. Siihen Kambula sanoi:

"Tule mukaani, Macumazahn pyydän sinua, sillä muussa tapauksessa sinut viedään väkivalloin."

Nyt käskin Hansin nelistämään Retiefin luo kertomaan pulastani, sillä näin jo zulujen ryhtyvän minua piirittämään Kambulan antamaa merkkiä noudattaen. Hän teki niin, ja pian Retief itse palasi yhden ainoan miehen seuraamana ja kysyi minulta, mistä nyt oli kysymys. Ilmoitin hänelle kääntämällä Kambulan sanat, jotka tämä toisti hänen läsnäollessaan.

"Tarkoittaako tuo veitikka, että sinuun käydään käsiksi, ellet mene tai ellen minä salli sinun mennä?" Tähän kysymykseen Kambulan vastaus kuului: "Asia on niin, inkoos, sillä kuninkaalla on sanottavana yksityisiä sanoja, jotka ovat vain Macumazahn'in korvia varten. Siksi meidän on toteltava määräyksiä ja vietävä hänet kuninkaan eteen elävänä tai kuolleena."

"Allemachte!" huudahti Retief, "tämä on kummallista." Ja ikäänkuin kehoittaakseen buureja avukseni hän katsoi taaksensa suureen buurijoukkoon, joka melkein kokonaan oli portin toisella puolella, jota iso joukko zuluja vartioi. "Allan", hän jatkoi. "Jollet pelkää, on sinun luullakseni mentävä. Kenties Dingaanilla on lähetettävänä joku sopimusta koskeva tiedonanto sinun kauttasi."

"En pelkää", vastasin. "Mitä hyödyttää pelätä tämän kaltaisella paikalla?"

"Kysy tältä kafferilta, takaako kuningas turvallisuutesi", sanoi Retief.

Kysyin, ja Kambula vastasi: "Kyllä, tämän käynnin aikana. Mitenkä minä voin puhua sellaista, mistä kuningas ei maininnut mitään?" (Toisin sanoen: taata hänen tahtonsa tulevaisuudessa.)

"Hämärää puhetta", selitti Retief. "Mutta mene vain, Allan, koska sinun on pakko mennä, ja johtakoon Jumala sinut terveenä takaisin. On selvää, ettei Dingaan turhaan pyytänyt sinua tulemaan kanssani. Nyt toivon, että olisin jättänyt sinut kotiin kauniin vaimosi seuraan."

Niin me sitten erosimme. Minä lähdin kuninkaan yksityisasuntoon jalkaisin ja ilman pyssyäni, koska minun ei ollut lupa esiintyä hänen edessään asestettuna. Retief lähti kraalin porttia kohti Hansin seuraamana, joka talutti hevostani. Kymmentä minuuttia myöhemmin seisoin Dingaanin edessä, joka tervehti minua erittäin ystävällisesti ja alkoi tehdä kysymyksiä buureista, erittäinkin tiedustaen, eivätkö he olleet kansaa, joka oli kapinoinut omaa kuningastaan vastaan ja karannut hänen luotaan.

Vastasin, että he olivat karanneet pois, koska he tarvitsivat enemmän tilaa elääkseen; muuten olin kertonut hänelle kaiken heistä, kun aikaisemmin näin hänet. Hän myönsi kyllä sen tietävänsä, mutta hän halusi kuulla, tulivatko samat sanat samasta suusta, vaiko erilaiset, hänen voidakseen päätellä, olinko rehellinen vai ei. Sitten hän, hetkisen vaiettuaan, katseli minua läpitunkevasti ja kysyi:

"Oletko tuonut minulle lahjaksi sen pitkän valkoisen tytön, jolla oli silmät kuin kaksi tähteä? Tarkoitan sitä tyttöä, jota kieltäydyit minulle luovuttamasta ja jota en voinut ottaa, koska olit voittanut vedon, joka antoi sinulle kaikki valkoihoiset, — sitä tyttöä, jonka tähden tekeydyit näiden buurien veljeksi, jotka ovat kuninkaansa kavaltajia."

"En, Dingaan", vastasin. "Mukanamme ei ole ainoatakaan naista. Sitäpaitsi tämä tyttö on nyt vaimoni."

"Vaimosi!" hän huudahti vihastuneena. "Kautta mustan paholaisen pään, oletko uskaltanut tehdä vaimoksesi hänet, jota minä halusin? No, sanohan, poika, sinä taitava Yövalvoja, sinä pieni valkoinen muurahainen, joka työskentelet pimeässä ja pujahdat esiin tunnelisi päästä vasta sitten kun se on valmis, sinä taikuri, joka taikakeinoillasi voit siepata koko maailman mahtavimman kuninkaan kädestä hänen saaliinsa — sillä taikakeinollasi sinä, Macumazahn, surmasit ne korppikotkat Hloma Amabutu'n kukkulalla, et kuulilla — sanohan, miksi en tekisi sinusta loppua heti paikalla tämän tempun tähden?"

Minä ristin käteni ja katselin häntä. Muodostimme varmaankin kummallisen vastakohdan, tämä suurikokoinen musta tyranni, jolla oli kuninkaallinen ryhti - sillä se minun totuuden nimessä on myönnettävä - ja jonka viittauksesta satojen tie kulki kuolemaan, ja minä, ainoastaan vähäpätöinen valkoinen poika, sillä ulkomuodostani ei ainakaan voinut mitään muuta päättää.

"Oi, Dingaan", sanoin kylmästi, koska tiesin, että ainoa, mitä saatoin tehdä, oli pysytellä kylmäverisenä. "Vastaan sinulle suuren päällikköni, Retief'in, sanoilla. Pidätkö minua lapsena, että antaisin oman vaimoni sinulle, jolla jo on niin monta? Sitäpaitsi sinä et voi surmata minua, sillä minulla on kapteenisi Kambulan sana, että olen turvattu luonasi."

Tämä vastaus näytti huvittavan häntä. Joka tapauksessa hänen vihastuksensa kääntyi nauruksi, mikä melkein lapsellinen mielialan muutos on ominaista kaikille villikansoille.

"Sinä olet nopsa kuin sisilisko", hän sanoi. "Miksi minä, jolla on niin monta vaimoa, haluaisin vielä yhden, joka varmasti vihaisi minua? Juuri sentähden, että hän on valkoinen ja saattaisi luullakseni muut, jotka ovat mustia, mustasukkaisiksi. Varmasti he myrkyttäisivät hänet tai kiusaisivat hänet kuoliaaksi yhdessä kuukaudessa ja tulisivat sitten kertomaan, että hän on kuollut suruun. Olet myös siinä suhteessa oikeassa, että sinä olet minun suojeluksessani ja sinun on siis tällä kerralla päästävä vahingoittumattomana täältä. Mutta katsohan, pikku sisilisko, vaikka sinä käsistäni pujahdat kivien väliin, isken kuitenkin häntäsi poikki. Olen sanonut, että tahdon poimia korkean valkoisen kukkasi, ja minä poimin sen. Tiedän, missä hän asuu. Niin, tiedänpä vielä, millä kohdalla vaunu, jossa hän nukkuu, on rivissä, sillä vakoojani ovat sen minulle ilmoittaneet. Aion antaa määräyksen, että, kuka tahansa surmattaneenkin, hänet on säästettävä ja tuotava minulle elävänä. Kenties niinollen tapaat tämän vaimosi täällä, Macumazahn."

Nämä enteelliset sanat kuullessani, jotka saattoivat merkitä niin paljon tai myöskin niin vähän, kohosi hiki otsalleni ja väristys kulki selkääni pitkin.

"Kenties ja kenties ei, oi kuningas", vastasin. "Maailma on yhtä täynnä mahdollisuuksia tänään kuin joku aika takaperin, jolloin ammuin pyhät korppikotkat Hloma Amabutu'n kukkulalla. Luulen kuitenkin, ettei vaimoni koskaan tule sinun omaksesi, kuningas."

"Oho!" sanoi Dingaan. "Tämä pieni valkoinen muurahainen aikoo tehdä toisen tunnelin, luullen siten pääsevänsä niskaani. Mutta mitähän, jos astun maahan kantapääni ja murskaan sinut, pieni valkoinen muurahainen? Tiedätkö", hän lisäsi luottamuksellisesti, "että buuri, joka korjaa pyssyni ja jota nimitämme 'Kaksinaamaksi', koska hän toisella silmällään katselee teihin valkoisiin päin, toisella meihin mustiin, toivoo kovin hartaasti, että minä surmaisin sinut? Kun kerroin hänelle vakoojieni ilmoittaneen, että sinä ratsastaisit buurien seurassa, koska olin pyytänyt sinua heidän tulkikseen, vastasi hän, että, jollen lupaisi antaa sinua korppikotkille, hän varoittaisi heitä tulemasta. Koska tahdoin heidän tulevan, kuten olin hänen kanssaan järjestänyt, lupasin."

"Onko niin, kuningas?" kysyin. "Miksi sitten tämä Kaksinaama, jota me nimitämme Pereiraksi, haluaa, että minut surmattaisiin?"

"Oo!" kaakatti tuo paksu vanha roikale. "Etkö sinä kaikesta taitavuudestasi huolimatta sitä arvaa, Macumazahn? Kenties juuri hän tarvitseekin pitkää valkoista tyttöä enkä minä. Kenties hän suorittaa puolestani jotain sellaista, josta palkkioksi olen luvannut tytön hänelle. Ja kenties", hän jatkoi, nauraen aivan ääneensä, "minä loppujen lopuksi häntä petkutan, pitäen tytön itse ja palkiten hänet muulla tavalla, sillä voiko petturi murista, jos häntä itseään petetään?"

Vastasin, että olin rehellinen mies enkä tiennyt mitään pettureista tai siitä, mistä he saattoivat murista ja mistä olla murisematta.

"Niin, Macumazahn", vastasi Dingaan hyvin vilkkaasti. "Siinä suhteessa sinä ja minä olemme toistemme kaltaisia. Me olemme kumpikin rehellisiä, kovin rehellisiä, ja sentähden myöskin ystäviä, mitä en koskaan voi olla näiden amaboonain kanssa, jotka ovat pettureita, kuten sinä ja monet muut ovat sanoneet minulle. Me pelaamme päivän valossa, kuten miehet, ja se voittaa, ken voittaa, ja ken häviää, se häviää. Kuule nyt minua, Macumazahn, ja muista, mitä sanon. Mitä tahansa tapahtuneekin minulle, mitä tahansa nähnetkin, sinä olet turvassa niin kauan kuin minä elän. Dingaan on puhunut. Saanpa pitkän valkoisen tytön tai olen saamatta, sinä olet joka tapauksessa turvattu; sen pidän muistissani", ja hän pyyhkäisi hiuksillaan olevaa kumirengasta.

"Ja miksi minä olen turvattu, kun muita uhkaa vaara, oi kuningas?" kysyin.

"Jos sen tahdot tietää, kysy eräältä vanhalta Zikali nimiseltä ennustajalta, joka eli tässä maassa isäni Senzangacona'n päivinä ja sitä ennen — jos nimittäin satut hänet löytämään. Pidän sinusta myöskin, kun et ole litteänaamainen hölmö niinkuin nämä amaboonat, vaan on sinulla aivot, jotka suoriutuvat kaikista vaikeuksista kuten käärme rämeiköstä. Olisi synti surmata sellainen, joka ampuu lintuja, niiden lennellessä korkealla ilmassa hänen yläpuolellaan, mitä ei kukaan muu kykene tekemään. Mitä tahansa siis näet tai kuulet, muista, että sinulle ei tapahdu mitään pahaa ja että pääset vahingoittumatta lähtemään tästä maasta tai jäädä tänne rauhassa, jos tahdot, ollaksesi tulkkinani puhuessani Yrjön poikien kanssa.

"Palaa nyt päällikkösi luo ja sano hänelle, että hänen sydämensä on minun sydämeni ja että kovin kernaasti haluan nähdä hänet täällä. Huomenna ja kenties sitä seuraavana päivänä tahdon näyttää hänelle muutamia kansani tansseja ja senjälkeen allekirjoitan asiapaperin, antaen hänelle kaiken pyytämänsä maan ja kaiken muun, mitä hän haluaa, vieläpä enemmän kuin hän saattaa toivoakaan. Hamba gachlé, Macumazahn", ja, nousten hämmästyttävällä nopeudella tuoliltaan, joka oli veistetty yhdestä ainoasta puupölkystä, hän kääntyi ja hävisi pienestä hänen takanaan olevan aidan aukosta, joka vei hänen yksityismajoihinsa.

Kun Kambulan saattamana, joka odotteli minua tämän isiklohloksi nimitetyn labyrintin portin ulkopuolella, olin matkalla takaisin buurien leiriin, tapasin Thomas Halstead'in, joka kuljeskeli luultavasti saadakseen puhutella minua. Pysähdyin ja kysyin häneltä suoraan, mitä aikeita kuninkaalla oli buurien suhteen.

"En tiedä", hän vastasi olkapäitään kohauttaen, "mutta hän näyttää niin hyväntahtoiselta heitä kohtaan, että luulen hänen valmistavan jotain onnettomuutta. Hän on ihmeellisesti kiintynyt teihin, sillä kuulin hänen antavan määräyksen lähettää sana joka rykmenttiin, että se, joka teitä vain haavoittaisikin, joutuisi heti surmattavaksi. Myöskin teitä näytettiin kaikille ratsastaessanne tänne muiden joukossa, jotta kaikki tuntisivat teidät."

"Se on minun puolestani hyvä", vastasin. "Mutta en käsitä, miksi minä tarvitsisin erikoista suojelusta ennen muita, jollei joku tahdo minua vahingoittaa."

"Täällä onkin sellainen, Allan Quatermain. Indunat kertovat minulle, että kaunis portugalilainen, jota he nimittävät Kaksinaamaksi, pyytää kuningasta surmaamaan teidät joka kerta, kun hän näkee hänet. Itsekin olen sen kuullut."

"Se on hänen tapaistaan", vastasin. "Mutta sanokaahan, mistä hän puhelee kuninkaan kanssa, milloin hän ei pyydä surmaamaan minua?"

"En tiedä", hän sanoi jälleen. "Jostain likaisesta, siitä olen varma. Siitä antaa myöskin varmuuden se nimi, jonka alkuasukkaat hänelle ovat antaneet. Luulen kuitenkin", hän lisäsi kuiskaten, "että hän on ollut samassa juonessa buurien kanssa, koska hänen on sallittu tulla tänne saadakseen heidän sopimuksensa allekirjoitetuksi. Vihdoin eräänä päivänä, kun olin tulkkina ja Dingaan vannoi, ettei hän antaisi heille maata enempää kuin mikä oli tarpeen heidän hautaamisekseen, Pereira mainitsi hänelle, ettei ollut väliä, mitä hän allekirjoitti, koska kynällä kirjoitetun saattoi pyyhkiä pois keihäällä."

"Tosiaanko! Ja mitä kuningas siihen vastasi?"

"No, hän nauroi ja sanoi, että se oli oikein ja että hän antaisi buurien lähetystölle kaikki, mitä heidän kansansa halusi, ja heille itselleen vielä muuta lisäksi. Mutta älkää kertoko tätä kenellekään, Quatermain, sillä jos sen teette ja se joutuu Dingaanin korviin, olen varmasti kuoleman oma. Sanon teille vielä, että olette kunnon mies ja että niissä korppikotkan ampujaisissa voitin suuren vedon teidän tähtenne, joten nyt annan teille vähäisen neuvon, joka teidän on viisainta ottaa varteen. Lähtekää tästä maasta niin pian kuin voitte ja menkää suojelemaan miss Marais'ta, johon olette niin ihastunut. Dingaan haluaa häntä, ja mitä Dingaan haluaa, sen hän tässä osassa maailmaa saa."

Sitten hän, odottamatta kiitosta, kääntyi ja hävisi zulujen joukkoon, jotka seurasivat meitä uteliaisuudesta; jäin ihmettelemään, oliko Dingaan oikeassa vai eikö nimittäessään tätä nuorta miestä valehtelijaksi. Hänen kertomuksensa näytti vastaavan niin hyvin sitä, minkä kuningas itse kertoi, että kaikesta siitä päättäen hän ei ollut valehtelija.

Juuri kun olin kulkenut suuren kaupungin pääportista, missä Kambula, tehtävänsä tehtyään, hyvästeli ja jätti minut, näin kaksi miestä syventyneenä vakavaan keskusteluun erään maitopuun alla, joita, kuten jo luullakseni mainitsin, kasvaa, tai kasvoi, siellä. Ne olivat Henri Marais ja hänen sisarenpoikansa. Huomatessaan minut Marais käveli poispäin, mutta Pereira lähestyi ja puhutteli minua, vaikka ilokseni voin mainita, ettei hän ojentanut minulle kättään, — kenties varoituksenaan se, miten hänen oli käynyt Retiefin jutussa.

"Hyvää päivää, Allan", hän sanoi teeskentelevästi. "Kuulin juuri enoltani, että minun on sinua onniteltava — Mariesta nimittäin —, ja usko minua: teen sen kaikesta sydämestäni."

Kun hän nämä sanat lausui ja kun samalla muistin, mitä juuri olin kuullut, kiehui vereni, mutta katsoin parhaaksi hillitä itseni ja vastasin siis vain:

"Kiitän."

"Tietysti", hän jatkoi, "me olemme kumpikin tavoitelleet tätä palkintoa, mutta kun Jumala on nähnyt hyväksi antaa sinun voittaa, en minä ole sellainen, joka kantaa pahaa mieltä."

"Minua ilahduttaa kuulla se", vastasin. "Ajattelin, että kenties olisitte sellainen. Sanokaahan nyt, muuttaaksemme puheen aihetta, kuinka kauan Dingaan meitä pitää täällä?"

"Enintään pari kolme päivää. Kas, Allan, minun on onnistunut saada hänet suuremmitta vaivoitta suostumaan allekirjoittamaan maasopimuksen. Niin pian siis, kuin se on tehty, te saatte kaikki mennä kotia."

"Päällikkö on oleva erittäin kiitollinen teille", sanoin. "Mutta mitä te aiotte tehdä?"

"En tiedä, Allan. Näettehän, etten ole sellainen onnen poika kuin sinä, jota vaimo odottelisi. Luulen, että kenties joksikin ajaksi jään tänne. Minusta näyttää olevan mahdollista pusertaa kokoon suuri joukko rahaa näistä zuluista; ja hävitettyäni kaikki Delagoan retkellä tarvitsen rahaa."

"Me kaikki tarvitsemme", vastasin, "erittäinkin, jos aiomme aloittaa elämän. Jos teille siis sopii maksaa velkanne, olen iloinen."

"Oi, älä pelkää", huudahti hän, tummien silmiensä äkkiä välähtäessä, "maksan sinulle velkani, joka pennin, hyvä korko mukaan laskettuna."

"Kuningas on juuri minulle kertonut, että se on tarkoituksenne", huomautin tyynesti, katsoen häntä suoraan silmiin. Sitten kävelin edelleen, jättäen hänet tuijottamaan jälkeeni ilmeisesti kykenemättömänä sanaakaan lausumaan.

Menin suoraa päätä majaan, joka Retiefille oli varattu pienessä syrjäisessä suoja-aitauksessa, mikä meille oli leiripaikaksi annettu. Tapasin päällikön istumassa kafferilaisella tuolilla kirjeen kirjoittamispuuhissa, käyttäen pulpettinaan polvilleen asettamaansa laudan palaa.

Hän katsahti ylös ja kysyi, miten olin menestynyt Dingaanin kanssa, kiinnittämättä huomiotaan anteeksipyyntööni sen johdosta, että häiritsin häntä kirjoitushommissaan.

"Kuunnelkaa, päällikkö", sanoin ja, puhuen matalalla äänellä ikäänkuin estääkseni ketään kuulemasta, kerroin hänelle joka sanan niistä haastatteluista, joita minulla juuri oli ollut Dingaanin, Thomas Halstead'in ja Pereiran kanssa.

Hän kuunteli minua loppuun asti ääneti ja sanoi sitten:

"Tämä on kummallinen ja ruma juttu, Allan, ja jos se on tosi, täytyy Pereiran olla vieläkin suurempi roisto kuin olen luullut. Mutta en voi uskoa, että se on totta. Luulen, että Dingaan valehteli sinulle omien tarkoituksiensa hyväksi; tarkoitan juttua sinun surmaamiseksesi tehdystä suunnitelmasta."

"Kenties, päällikkö. En tiedä, enkä suuresti väiltäkään tietää. Mutta olen varma, ettei hän valehdellut, kun hän sanoi aikovansa varastaa vaimoni joko itselleen tai Pereiralle."

"Mitä sitten aiot tehdä, Allan?"

"Aion teidän luvallanne lähettää jälkiratsastajani, Hansin, takaisin leiriin viemään Marielle kirjeen, missä kehoitan häntä siirtymään rauhassa joen rannalta valitsemalleni tilukselle, josta olen teille kertonut, ja pysyttelemään siellä kätkössä, kunnes palaan takaisin."

"Minusta se on tarpeetonta, Allan. Jos se kuitenkin tuo mielellesi helpoitusta, niin tee niin, sillä en voi sallia sinun itse mennä. Älä kuitenkaan lähetä tätä hottentottia, joka lörpötyksillään saisi ihmiset pelästymään. Aion juuri lähettää sananviejän leiriin kertomaan onnellisesta saapumisestamme ja Dingaanin taholta osaksemme tulleesta hyvästä vastaanotosta. Hän voi ottaa kirjeesi, missä sinun on vaimollesi sanottava, että, jos hän ja Prinsloon sekä Meyer'in perheet lähtevät tälle maatilallesi, heidän on mentävä lörpöttelemättä, ikäänkuin haluten vaihtelua, siinä kaikki. Laita kirje huomiseksi ennen aamunkoittoa valmiiksi, jolloin uskon omani olevan valmiina", hän lisäsi murahtaen.

"Se on silloin oleva valmis, päällikkö. Mutta mitä Hernan Pereirasta ja hänen vehkeilyistään?"

"Se tuosta kirotusta Hernan Pereirasta", huudahti Retief, jymäyttäen nyrkkinsä kirjoituspöytään, "että ensi tilassa hankin itse todistukset Dingaanilta ja siltä englantilaiselta pojalta, Halstead'ilta. Jos havaitsen heidän kertovan saman jutun kuin sinulle, asetan Pereiran koetukselle, kuten olen jo aikaisemmin uhannut tehdä. Ja jos hänet havaitaan syylliseksi, niin Jumala häntä varjelkoon! Tahdon hänet ammuttavaksi. Mutta toistaiseksi on parasta olla mitään tekemättä ja pitää vain silmällä häntä, ettemme aiheuttaisi pelkoa ja häväistystä leirissä, eikä ollenkaan todistella juttua. Mene nyt kirjoittamaan kirjettäsi ja jätä minut kirjoittamaan omaani."

Lähdin ja kirjoitin Marielle kirjeen, jossa en kuitenkaan kertonut läheskään kaikkea, minkä tässä olen pannut paperille. Pyysin häntä ja Prinsloo'n sekä Meyer'in perheitä — jos nämä haluaisivat seurata hänen mukanaan, kuten varmasti uskoin — siirtymään heti maatilalle, jonka kolmenkymmenen mailin päässä Bushman-joen rannasta olin keksinyt; tekosyynä heidän oli mainittava, että he menivät katsomaan, kuinka rakennustyöt siellä edistyivät. Tai jos toiset eivät tulisi, kehoitin häntä menemään yksin muutamien hottentottipalvelijain kanssa tai muiden kanssa, jotka saisi seurakseen.

Tämän kirjeen vein Retiefille ja luin sen hänelle. Pyynnöstäni hän raaputti sen alareunaan:

"Olen nähnyt edelläolevan ja hyväksyn sen, tietäen koko jutun, joka olkoon oikea tai väärä. Tee kuten miehesi sinua pyytää, mutta älä siitä puhu muille kuin niille, jotka hän mainitsee. — Pieter Retief."

Sananviejä lähti siis aamunkoitteessa ja jätti jonkun ajan kuluttua kirjeeni Marielle.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Aamulla menin tervehtimään lähetyssaarnaajaa, arvoisaa mr Owen'ia, joka ilostui suuresti minut nähdessään. Hän ilmoitti minulle, että Dingaan oli suopealla mielellä meitä kohtaan ja oli ollut pyytämässä häntä kirjoittamaan sopimuksen, jolla buureille luovutettaisiin se maapala, jota he halusivat. Jäin jumalanpalveluksen ajaksi mr Owen'in majaan ja palasin sitten leiriin. Illalla Dingaan toimeenpani kunniaksemme suuret sotakarkelot, joihin otti osaa kaksitoistatuhatta soturia.

Se oli ihmeellinen ja kunnioitusta herättävä näky, ja muistan jokaisella siihen osaaottavalla joukko-osastolla olleen useita harjoitettuja härkiä, jotka tekivät temppujaan heidän kanssaan, ilmeisesti annettujen komentosanojen mukaan. Me näimme Dingaanin sinä päivänä vain etäältä, ja tanssin päätyttyä palasimme leiriimme syömään raavaanlihaa, jota hän runsain määrin oli meille hankkinut.

Kolmantena päivänä, joka oli maanantai, 5 päivä helmikuuta, oli vielä enemmän tansseja ja valetaisteluita, — niin paljon enemmän, että aloimme väsyä tähän raakalaisnäytelmään. Myöhään illalla Dingaan kuitenkin lähetti hakemaan Retiefiä ja hänen miehiään luoksensa, sanoen haluavansa hänen kanssaan puhua sopimusasiasta. Me lähdimme; mutta vain kolmen tai neljän — niiden joukossa minä — sallittiin päästä Dingaanin puheille, muiden jäädessä jonkun matkan päähän, mistä he saattoivat nähdä meidät, mutta olivat kuulomatkan ulkopuolella.

Dingaan veti sitten esiin paperin, jonka kunnianarvoisa mr Owen oli kirjoittanut. Tämä asiakirja, jonka vieläkin luulen olevan tallessa, sillä se löydettiin myöhemmin, oli sepitetty viralliseen tai puoliviralliseen muotoon, ja alkoi niinkuin julkinen kuulutus.

Siinä luovutettiin "paikka, jota nimitetään Port Natal'iksi, ympärillä olevine seutuineen — Tugelasta Umzimvubu-jokeen lännessä ja merestä alkaen pohjoisessa — buureille heidän ikuiseksi omaisuudekseen". Kuninkaan pyynnöstä käänsin asiakirjan hänelle, koska mr Owen oli sen laatinut englanninkielellä, ja senjälkeen nuori Halstead käänsi sen myöskin, jota varten hänet kutsuttiin sisään, kun minä olin lopettanut.

Tämä tapahtui minun tulkintani tarkistamiseksi, ja se vaikutti kaikkiin buureihin hyvin edullisesti. Se osoitti heille, että kuningas halusi ymmärtää täydellisesti, mitä hänen oli allekirjoitettava; niin ei olisi tapahtunut, jos hän olisi ajatellut jotain kepposta tai päättänyt pettää heidät myöhemmin. Tästä hetkestä lähtien Retief ja hänen väkensä luopuivat epäilemästä Dingaanin hyvää tahtoa tässä asiassa ja yksinkertaisuudessaan laiminlöivät kaikki varovaisuustoimenpiteet petoksen varalta.

Kun kääntäminen oli päättynyt, kysyi Retief kuninkaalta, allekirjoittaisiko hän paperin heti paikalla. Tämä vastasi kieltävästi; hän allekirjoittaisi sen seuraavana aamuna, ennenkuin lähetystö palaisi Nataliin. Sitten Retief vuorostaan kysyi Dingaanilta, Thomas Halsteadin välityksellä, oliko perää siinä, mitä hän oli kuullut, että eräs Pereira niminen buuri, joka oleskeli hänen luonaan ja jonka zulut tunsivat nimellä Kaksinaama, oli jälleen kehoittanut surmaamaan minut, Allan Quatermain'in, jota he nimittivät Macumazahn'iksi. Dingaan nauroi ja vastasi:

"Niin, se on kylläkin totta, sillä hän vihaa tätä Macumazahn'ia. Mutta älköön pieni Yrjön Poika tunteko mitään pelkoa, sillä sydämeni on lempeä häntä kohtaan, ja vannon paholaisten pään kautta, ettei hänelle tapahdu mitään ikävyyksiä Zulumaassa. Onhan hän vieraani, eikö niin?"

Sitten hän jatkoi sanoen, että, jos päällikkö niin halusi, hän vangitsisi ja surmaisi Kaksinaaman, koska tämä oli uskaltanut pyytää minun henkeäni. Retief vastasi, että hän huolehtisi itse siitä asiasta. Kun Thomas Halstead oli vakuuttanut kuninkaan kertomuksen Pereiran menettelystä todeksi, nousi hän ylös ja sanoi hyvästi Dingaanille.

Tästä Herman Pereiran jutusta Retief puhui vähän, kun palasimme kylän ulkopuolella olevaan leiriimme, mutta sekin vähä, mitä hän puhui, osoitti hänen syvää suuttumustaan. Kun saavuimme leiriin, hän lähetti hakemaan Pereiraa ja Marais'ta sekä muutamia vanhempia buureja. Muistan viimeksimainittujen joukossa olleen Gerrit Bothma seniorin, Hendrik Labuschagne'in ja Matthys Pretorius seniorin, kaikki kunnioitettuja ja arvostelukykyisiä henkilöitä. Minut myöskin määrättiin olemaan läsnä. Kun Pereira saapui, syytti Retief häntä avoimesti minun murhaamiseni suunnittelemisesta ja kysyi häneltä, mitä hänellä oli sanottavana. Tietysti hän vastasi jyrkästi kieltäen ja syytti minua siitä, että olin keksinyt jutun, koska olimme olleet vihamiehiä tytön tähden, jonka minä olin sittemmin nainut.

"No, mynheer Pereira", sanoi Retief, "kun Allan Quatermain nyt on voittanut tytön vaimokseen, tuntuisi siltä, että vihamielisyyden aihe hänen puoleltaan on poistunut, jotavastoin teidän on saattanut jäädä jälelle. Kuitenkaan ei minulla nyt ole aikaa tutkia tämäntapaisia seikkoja. Mutta huomautan teille, että myöhemmin, palattuamme Natal'iin, tulee pohdittavaksi, minne teidät vien mukanani, ja että siihen mennessä tullaan teitä ja teidän puuhianne pitämään silmällä. Huomautan myöskin ennakolta, että minulla on kaiken sanomani tueksi todistuksia. Olkaa nyt hyvä ja menkää, ja pysytelkää poissa minun näkyvistäni niin paljon kuin mahdollista, sillä minua ei miellytä mies, jota nämä kafferit nimittävät Kaksinaamaksi. Mitä teihin tulee, ystäväni Henri Marais, tekisitte hyvin, jos olisitte vähemmän läheisessä liitossa miehen kanssa, jonka nimi on niin synkän pilven peitossa, vaikka hän olisikin sisarenne poika, jota kaikki tietävät teidän sokeasti rakastavan."

Mikäli muistan, ei kumpikaan heistä vastannut tähän suoraan puheeseen. He yksinkertaisesti käänsivät selkänsä ja poistuivat. Mutta kun seuraavana aamuna, tuona kohtalokkaana helmikuun 6 päivänä, tapasin sattumalta päällikkö Retiefin hänen ratsastaessaan läpi leirin tekemässä matkavalmistuksia Nataliin lähtöä varten, hän pysäytti hevosensa ja sanoi:

"Allan, Hernan Pereira on mennyt ja Henri Marais hänen mukanaan, enkä omasta puolestani sitä sure, sillä epäilemättä me tapaamme toisemme jälleen tässä tai tulevassa maailmassa ja saamme selville koko totuuden. Kas tässä, lue tämä ja anna se minulle takaisin myöhemmin", ja hän viskasi minulle erään paperin ja ratsasti edelleen.

Avasin rypistyneen paperiarkin ja luin seuraavaa:

'Päällikkö Retiefille, siirtolaisbuurien käskynhaltijalle.

Mynheer Commandant.

En tahdo jäädä tänne, missä sellaisia likaisia syytöksiä syytävät päälleni mustat kafferit ja englantilainen, Allan Quatermain, joka kaikkien heimolaistensa tavoin on meidän buurien vihollinen ja joka — vaikka ette sitä tiedä — on petturi ja suunnittelee yhdessä zulujen kanssa suurta tuhoa teille. Sentähden jätän teidät, mutta olen valmis vastaamaan ajan tullen todellisen tuomioistuimen edessä kaikkiin syytöksiin. Enoni, Henri Marais, tulee kanssani, koska hän tuntee kunniataan myös loukatun. Sitäpaitsi hän on kuullut, että hänen tytärtänsä, Marie'ta, uhkaa vaara zulujen taholta, ja palaa suojelemaan häntä, koska hänen miehensä laiminlyö tehdä sen. Allan Quatermain, englantilainen, joka on Dingaanin ystävä, saattaa selittää, mitä tarkoitan, sillä hän tietää zulujen suunnitelmista enemmän kuin minä, kuten lopulta tulette havaitsemaan.'

Sitten seurasivat Hernan Pereiran ja Henri Marais'n nimikirjoitukset.

Pistin kirjeen taskuuni, ihmetellen, mikä sen tarkoitus oikeastaan oli, erittäinkin tuon järjettömän ja epämääräisen syytöksen minua vastaan petoksesta. Minusta näytti siltä, että Pereira oli jotakin peläten jättänyt meidät, — joko sitten peläten joutuvansa kuulusteltavaksi tai peläten jotain äärimmäistä katastroofia, joka veisi hänetkin pyörteisiinsä. Marais luultavasti oli mennyt hänen kanssaan samasta syystä, mistä raudan pala seuraa magneettia, koska hän ei koskaan voinut vastustaa tämän tunnottoman miehen, oman verisukulaisensa, vetovoimaa. Tai kenties hän oli tältä saanut kuulla tytärtään uhkaavasta vaarasta, jonka johdosta minä jo olin ryhtynyt toimiin, ja todellakin käynyt levottomaksi hänen turvallisuutensa puolesta. Sillä on aina muistettava, että Marais rakasti Marie'ta intohimoisesti, niin huonosti kuin tämän kertomuksen lukija saattaakin luulla hänen kohdelleen häntä. Hän oli isänsä lemmikki, silmäterä, ja hänen suurin syntinsä tämän silmissä oli se, että hän piti minusta enemmän kuin hänestä. Tämä on yksi syy, miksi Marais vihasi minua yhtä paljon kuin hän tytärtään rakasti.

Tuskin ennätettyäni lukea kirjeen läpi, saapui käsky, että meidän oli kaikkien lähdettävä sanomaan jäähyväiset Dingaanille, sitä ennen jätettyämme aseemme yhteen läjään maitopuiden alle kaupungin portin luona. Useimmat jälkiratsastajistamme komennettiin seuraamaan meitä, — luullakseni sentähden, että Retief tahtoi tehdä zuluihin niin suurenmoisen vaikutuksen kuin mahdollista. Muutamien näistä hottentoteista käskettiin kuitenkin jäädä paikalle kokoamaan ja satuloimaan hevoset, jotka jonkun matkan päähän oli sidottu liekaan laitumelle. Näiden joukossa oli Hans, sillä sattui niin, että nähdessäni hänet lähetin hänet muiden mukana, jotta saatoin olla varma siitä, että omat hevoseni löytyisivät ja olisivat valmiina matkaa varten.

Juuri ollessamme lähdössä tapasin nuoren William Wood'in, joka oli tullut Lähetysmajasta, missä hän asui mr. Owen'in luona, ja käveli edestakaisin levottoman näköisenä.

"Kuinka voit, William?" kysyin.

"En varsin hyvin, mr Quatermain", hän vastasi. "Asia on niin", lisäsi hän luottamuksellisesti, "että tunnen huolestumista teidän kaikkien puolesta. Kafferit ovat minulle kertoneet, että jotain tulisi teille tapahtumaan, ja minä luulen, että teidän pitäisi siitä tietää. En uskalla sanoa enempää", ja hän hävisi väkijoukkoon.

Samassa hetkessä näin Retief'in ratsastavan edestakaisin jaellen käskyjä. Saavuttuani hänen luokseen tartuin häntä hihasta ja sanoin:

"Päällikkö, kuunnelkaa minua."

"No, mitä nyt, poikaseni?" hän kysyi hajamielisesti.

Kerroin hänelle, mitä Wood oli sanonut, lisäten, että itsekin olin levoton; en tiennyt miksi.

"Oh!" hän vastasi kärsimättömästi, "tämä on kaikki vain rakeita ja kuloa. Miksi sinä, Allan, aina koetat peloittaa minua kuvitteluillasi? Dingaan on ystävämme eikä vihollisemme. Ottakaamme siis onnen antimet ja olkaamme kiitollisia. Lähtekäämme."

Tämän hän sanoi noin kello kahdeksan tienoissa aamulla.

Me vaelsimme Suuren Kraalin porteista. Useimmat buurit, asetettuaan aseensa läjään kahden maitopuun alle, kulkivat tietä pitkin neljä- tai viisimiehisissä ketjuissa, nauraen ja rupatellen mennessään. Olen usein senjälkeen ajatellut, että, vaikka jokainen heistä minua lukuunottamatta oli tuomittu tunnin kuluessa astumaan tuon peloittavan askeleen ajasta ijäisyyteen, näyttää kummalliselta, ettei lähestyvä kohtalo heittänyt minkäänlaista varjoa heidän sydämiinsä. Päinvastoin he olivat varsin iloisia ja erinomaisen tyytyväisiä tehtävänsä onnellisen päätöksen johdosta, ja sen johdosta, että pian saisivat palata vaimojensa ja lastensa luo. Myöskin Retief oli iloinen, sillä kuulin hänen kumppaniensa kanssa laskevan leikkiä minusta ja "valkoisen leivän viikostani" eli kuherruskuukaudestani, jonka hän sanoi olevan varsin lähellä.

Kun saavuimme perille, huomasin, että useimmat niistä rykmenteistä, jotka edellisenä päivänä olivat edessämme suorittaneet suuret sotatanssit, olivat poissa. Kaksi vain oli jälellä: Ischlangu Inhlope eli "Valkoiset kilvet", johon kuului joukko veteraaneja, joilla oli rengas päänsä ympärillä, ja Ischlangu Umnyama eli "Mustat kilvet", jotka olivat kaikki nuoria miehiä ja joilla ei ollut mitään renkaita. "Valkoiset kilvet" olivat asettuneet riviin pitkin suuren aukeaman aitausta meistä vasemmalle, ja "Mustat kilvet" olivat samalla tavoin sijoittuneet meistä oikealle. Kumpaankin rykmenttiin kuului noin tuhat viisisataa miestä. Lukuunottamatta nuijia ja tanssisauvoja he olivat aivan aseettomia.

Saavuimme samassa tanssipaikan päähän, missä tapasimme Dingaanin istumassa tuolillaan ja kaksi ylhäistä indunaa, Umhlela ja Tambusa, hänen kummallakin puolellansa kyyryllään. Hänen takanansa seisoi labyrintin sisäänkäytävän luona, josta kuningas oli tullut, muita indunoita ja päälliköitä. Saapuessamme Dingaanin eteen tervehdimme häntä ja hän vastasi tervehdykseen ystävällisin sanoin ja hymyili. Sitten Retief, pari kolme muuta buuria, Thomas Halstead ja minä astuimme esiin, jolloin sopimus tuotiin uudelleen käsiteltäväksi ja todettiin samaksi asiakirjaksi, jonka edellisenä päivänä olimme nähneet.

Sen alareunaan oli joku — olen unohtanut, kuka — kirjoittanut hollanniksi: "De merk van Koning Dingaan" (Kuningas Dingaanin merkki). Sanojen "merk" ja "van" välille jätettyyn aukkoon Dingaan teki ristin kynällä, joka hänelle annettiin, Thomas Halstead'in pitäessä hänen kädestään ja osoittaessa, mitä hänen oli tehtävä.

Tämän jälkeen kolme hänen indunaansa eli ylhäistä neuvosmiestään nimeltä Nwara, Yuliwana ja Manondo todistivat sen zulujen puolelta ja M. Oosthuyzen, A. C. Greyling ja B. J. Liebenberg, jotka seisoivat lähinnä Retief'iä, buurien puolelta.

Kun tämä oli tehty, määräsi Dingaan yhden isibongo'n eli ylistäjän juoksemaan edes takaisin rykmenttien ja muiden sinne kokoontuneiden edessä ja kuuluttamaan, että hän oli luovuttanut Natalin buureille heidän ikuiseksi omaisuudekseen, minkä ilmoituksen zulut ottivat kiljuen vastaan. Sitten Dingaan kysyi Retiefiltä, eikö hän halunnut syödä, ja suuret lautaselliset keitettyä härän lihaa tuotiin esiin ja kuljetettiin ympäri. Buurit siitä kuitenkin kieltäytyivät, selittäen jo syöneensä aamiaista. Siihen kuningas vastasi, että heidän ainakin oli juotava, ja maljallisia twala'a eli kafferien olutta tuotiin esiin ja tarjoiltiin yltympäri, ja kaikki buurit nauttivat sitä.

Heidän juodessaan Dingaan antoi Retiefin tehtäväksi viedä hollantilaisille farmareille sana, että hän toivoi heidän pian tulevan ja ottavan Natalin haltuunsa, joka tästälähtien oli heidän maatansa. Myöskin tuo mustasydäminen roisto toivotti heille hauskaa kotimatkaa. Senjälkeen hän antoi molemmille rykmenteille käskyn tanssia ja laulaa sotalauluja huvittaakseen vieraitaan.

He aloittivat tanssin ja siirtyivät sen kestäessä yhä lähemmäksi.

Tällä hetkellä eräs zulu ilmestyi, tehden itselleen tietä päällikköjen välitse, jotka olivat kerääntyneet labyrintin portille, ja jätti jonkun sanoman eräälle indunalle, joka vuorostaan ilmoitti sen kuninkaalle.

"Oho! Onko niin?" sanoi kuningas huolestunein katsein. Sitten hänen silmänsä ikäänkuin sattumalta osuivat minuun, ja hän lisäsi: "Macumazahn, eräs vaimoistani on äkkiä vaikeasti sairastunut ja sanoo, että hänen on saatava jotain valkoisten miesten lääkettä, ennenkuin he menevät pois. No, sinä sanot olevasi vastanainut mies, joten voin uskoa vaimoni sinun haltuusi. Pyydän sinua menemään ja ottamaan selvän, mitä lääkettä hän tarvitsee, sillä sinähän osaat puhua meidän kieltämme."

Minä epäröin, sitten käänsin hänen sanansa Retiefille.

"Sinun on parasta mennä, poikaseni", sanoi päällikkö, "mutta tule pian takaisin, sillä me lähdemme heti."

Vieläkin epäröin, sillä tämä tehtävä ei minua miellyttänyt. Silloin kuningas alkoi suuttua.

"Mitä!" hän sanoi. "Kiellättekö te, valkoiset miehet, minulta tämän pienen suosionosoituksen, kun minä olen juuri antanut niin paljon teille, — te, joilla on ihmeellisiä lääkkeitä sairaan parantamiseksi?"

"Mene, Allan, mene", sanoi Retief, kun hän ymmärsi hänen sanansa, "tai hän tulee vihaiseksi ja kaikki menee myttyyn."

Kun ei siis mitään valinnan varaa ollut, lähdin portin kautta labyrinttiin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi kimppuuni miehiä, ja ennenkuin saatoin sanaakaan lausua, heitettiin vaate suuni eteen ja sidottiin lujasti pääni ympäri.

Olin vankina ja suukapulalla mykäksi tehtynä.

XIX Luku.

LÄHTEKÄÄ RAUHASSA!

Kookas kafferi kuninkaan vartioväestä tuli assegai kädessä luokseni ja kuiskasi:

"Kuule, pieni Yrjön Poika. Kuningas tahtoisi pelastaa sinut, jos vain voi, koska et ole hollantilainen, vaan englantilainen. Tiedä kuitenkin, että olet kuoleman oma, jos yrität huutaa tai jos teet vastarintaa", ja hän kohotti assegaitaan ikäänkuin valmiina upottamaan sen sydämeeni.

Nyt ymmärsin, ja kylmä hiki kihosi koko ruumiistani. Seuralaiseni joutuisivat joka ainoa murhattaviksi. Oi, ilomielin olisin antanut henkeni voidakseni varoittaa heitä. Mutta, voi! En voinut, sillä suuni edessä oleva vaate oli niin paksu, ettei mikään ääni läpäissyt sitä.

Eräs zuluista pisti seipään aitauksen ripojen väliin. Sitten hän väänteli sitä sivullepäin edestakaisin, tehden aukon juuri silmieni kohdalle. Nyt minun täytyi nähdä jotain.

Jonkun aikaa — kymmenen minuuttia arviolta — tanssiminen ja oluen juominen jatkui. Sitten Dingaan nousi tuoliltaan ja puristi lämpimästi Retiefin kättä, lausuen "hamba gachlé" eli lähtekää rauhassa. Hän vetäytyi labyrintin porttia kohti ja hänen poistuessaan buurit ottivat hatut päästään ja heiluttaen niitä ilmassa hurrasivat hänelle. Hän oli jo melkein portin toisella puolella, ja minä aloin jälleen hengittää.

Epäilemättä olin erehtynyt. Mitään petosta ei sittenkään suunniteltu.

Aivan portin aukossa Dingaan kuitenkin kääntyi ja lausui zulukielellä kaksi sanaa, jotka merkitsivät:

"Käykää kimppuun!"

Heti soturit, jotka nyt olivat tanssineet aivan lähellä ja odottivat näitä sanoja, hyökkäsivät buurien kimppuun. Kuulin Thomas Halstead'in huutavan englanniksi:

"Meidät on petetty!" Zulukielellä hän lisäsi: "Antakaa minun puhutella kuningasta!"

Dingaan kuuli sen myöskin ja osoitti kädenliikkeellään kieltäytyvänsä kuuntelemasta ja samalla huusi kolmasti:

"Bulala abatagati!" eli "Lyökää kuoliaaksi nuo taikurit!"

Näin Halstead raukan vetävän veitsensä ja upottavan sen erääseen zuluun, joka oli hänen lähellään. Mies kaatui, ja uudelleen hän sivalsi toista sotilasta, leikaten hänen kurkkunsa poikki. Buurit vetivät myös veitsensä esiin — ne heistä, joilla oli aikaa — ja koettivat puolustautua näitä mustia paholaisia vastaan, jotka joukoittain ryntäsivät heidän kimppuunsa. Kuulin myöhemmin, että heidän onnistui tappaa kuusi tai kahdeksan niistä ja haavoittaa kenties pariakymmentä. Mutta se oli pian päättynyt, sillä mitä saattoivat miehet, jotka olivat astutetut vain taskuveitsillä, tehdä sellaiselle paljoudelle?

Kauhean melun, huutojen, valitusten, kirousten, armonpyyntöjen ja zulujen taistelukiljunnan kajahdellessa kaikki buurit lyötiin maahan, molemmat pienet pojatkin ja hottentottipalvelijat. Sitten sotilaat raastoivat heidät vielä elävinä pois, kantapäät maassa laahaten, aivan niinkuin mustat muurahaiset raahaavat haavoittuneita matoja tai hyönteisiä.

Dingaan seisoi nyt sivullani ja nauroi, lihavien kasvojen hermostuneesti nytkähdellessä.

"Tule, Yrjön Poika", hän sanoi, "katsokaamme näiden hallitsijallesi petollisten loppua."

Sitten minut kuljetettiin eräälle labyrintin sisäpuolella olevalle kummulle, josta levisi näköala ympäristöön. Täällä odotimme hetkisen, kuunnellen melua, joka kävi yhä etäisemmäksi, kunnes äkkiä tuo kammottava kuoleman saattue ilmestyi jälleen näkyviin, tullen Suuren Kraalin aitauksen ympäri ja suunnaten kulkunsa suoraan Teurastuskukkulaa, Hloma Amabutu'a kohti. Pian sen rinteitä pitkin oli kiivetty ylös, ja siellä keskellä tummalehtisiä pensaita ja kivenlohkareita mustat sotilaat murhasivat heidät joka ainoan.

Minä näin sen ja pyörryin.

* * * * *

Luulen olleeni tiedottomana useita tunteja, vaikka loppupuolella tajuttomuuteni kävi niin lieväksi, että saatoin kuulla onton äänen yläpuolellani puhuvan zulukielellä.

"Olen iloinen, että pieni Yrjön Poika on pelastunut", sanoi kaikuva ääni, jota en tuntenut, "sillä hänellä on suuri kutsumus ja hänestä on tulevina aikoina oleva hyötyä mustalle rodulle." Sitten ääni jatkoi:

"Oi Senzangacona'n huone! Nyt olet maitoosi sekoittanut verta, valkoisten verta. Tämä malja sinun on tyhjennettävä pohjasakkaa myöten, ja myöhemmin maljan täytyy särkyä"; ja puhuja nauroi pitkää, kaameata naurua, jota en useampaan vuoteen uudelleen kuullut.

Kuulin hänen poistuvan laahustavin askelin kuin suuri matelija, ja senjälkeen suurella ponnistuksella sain silmäni auki. Olin isossa majassa, jonka ainoana valaistuksena oli keskellä olevasta tulennoksesta leviävä loimu; oli näet yöaika. Nuori ja kaunis zulunainen oli lähellä tulta kumartuneena kurpitsapullon yli, jota hän täytti jollakin. Puhuttelin häntä hämilläni.

"Oi vaimo", sanoin, "oliko tässä joku mies, joka ylitseni kumartuneena nauroi?"

"Ei aivan, Macumazahn", hän vastasi miellyttävällä äänellä. "Se oli Zikali, suuri taikuri, kuninkaiden neuvosmies, Tienraivaaja, — hän, jonka syntymää isoisämme eivät muista, hän, jonka sanan voimasta puut nousevat juurineen maasta, hän, jota Dingaan pelkää ja tottelee."

"Kehoittiko hän surmaamaan buurit?" kysyin.

"Kenties", hän vastasi. "Kuinka minä sellaisia asioita tietäisin?"

"Oletko se nainen, joka oli sairaana ja jota minun piti tulla katsomaan?" kysyin jälleen.

"Kyllä, Macumazahn, olin sairas, mutta nyt olen terve ja sinä olet sairas, sillä sellaista on maailman meno. Juo tätä", ja hän ojensi minulle kurpitsapullossa maitoa.

"Mikä on nimesi?" kysyin ottaessani sen vastaan.

"Naya nimeni on", hän vastasi, "ja minä olen sinun vanginvartijasi. Älä luule, että voit paeta käsistäni, Macumazahn, sillä ulkopuolella on toisia vartijoita, joilla on keihäät kädessä. Juo!"

Join ja tulin samalla ajatelleeksi, että juoma saattoi olla myrkytettyä. Olin kuitenkin niin janoinen, että tyhjensin sen viimeistä tippaa myöten.

"Nyt olen kai kuollut mies?" kysyin, laskiessani kädestäni pullon.

"Ei, ei, Macumazahn", vastasi lempeällä äänellä nainen, joka nimitti itseään Nayaksi; "et ole kuollut mies, vaan mies, joka nukkuu ja unohtaa."

Sitten menetin tajuntani ja nukuin — kuinka kauan, sitä en tiedä.

Kun heräsin, oli kirkas päivän valo; aurinko heloitti korkealta taivaalta. Kenties oli Naya sekoittanut jotain lääkettä maitooni tai kenties yksinkertaisesti olin nukkunut. En tiedä. Joka tapauksessa olin kiitollinen tästä nukkumisesta, sillä ilman sitä olisin varmaankin tullut hulluksi.

Muistan, kuinka siellä majassa levätessäni ihmettelin, mitenkä Kaikkivaltias oli voinut sallia sellaisen teon tapahtua, jonka olin nähnyt. Kuinka oppi rakastavasta ja laupiaasta Isästä saattoi soveltua sellaisen kanssa yhteen? Nuo buuriraukat — mitä vikoja heillä lieneekin ollut, ja heillä oli useita kuten meillä muillakin — olivat yleensä hyviä ja kunnollisia miehiä omalta kannaltaan katsoen. Kuitenkin heidät oli tuomittu joutumaan niin raa'alla tavalla teurastettaviksi erään raakalaisdespootin viittauksesta; heidän vaimonsa joutuivat leskiksi, heidän lapsensa jäivät isättömiksi tai — kuten myöhemmin saatettiin todeta — useimmissa tapauksissa murhattiin tai tehtiin orvoiksi.

Salaperäisyys oli liian suuri, — niin suuri, että se saattoi pois tasapainostaan nuoren miehen mielen, joka oli ollut sellaisen kauhean näytelmän todistajana kuin olen kuvaillut.

Muutamien päivien aikana todellakin luulen järkeni olleen aivan tuhoutumisen partaalla. Lopuksi kuitenkin harkinta ja kasvatus, josta minun on kiittäminen isääni, tulivat avukseni. Muistin, että sellaisia joukkomurhia oli, usein paljon suuremmassakin mittakaavassa, tapahtunut tuhansia kertoja historiassa, ja kuitenkin niiden kautta, vieläpä usein niiden avullakin, sivistys oli kulkenut eteenpäin, ja anteeksianto ja rauha olivat suudelleet toisiaan uhrien verisillä haudoilla.

Sentähden nuoruudestani ja kokemattomuudestanikin huolimatta päättelin, että joku käsittämätön tarkoitus oli tuon kauheuden päämääränä ja että niiden onnettomien miesten henget, jotka siten oli uhrattu, olivat olleet välttämättömiä tälle tarkoitusperälle. Tämä saattaa tuntua peloittavan fatalistiselta opilta, mutta sille antaa luonto joka päivä vahvistusta, ja epäilemättä kärsimään joutuneet saavat korvauksensa jossain toisessa valtakunnassa. Jos niin ei ole, ovat usko ja uskonnot arvottomia.

Voi tietysti myöskin olla mahdollista, että sellaisia kauheita onnettomuuksia tapahtuu — ei laupiaan Kaikkivaltiaan tahdosta, vaan sitä uhmaillen. Kenties raamatun paholainen, jolle me olemme taipuvaisia hymyilemään, on vieläkin todellisena ja toimivana tässä meidän maailmassamme. Kenties ajasta aikaan joku paha alkuvoima puhkeaa esiin kuin tulivuoren kahlehditut voimat, tuoden kuolemaa ja kurjuutta siivillään, kunnes sen lopuksi täytyy poistua voimattomana ja voitettuna. Ken tietää?

Kysymys sietäisi esittää Canterbury'n arkkipiispalle ja Rooman paaville konklaavissa, jolloin riidanratkaisijana esiintyisi Tibetin Dalai Lama, ellei yksimielisyyttä syntyisi. Minä vain koetan merkitä muistiin ajatuksia, jotka niin kauan sitten liikkuivat mielessäni, sellaisina kuin ne nykyään ovat muistissani. Hyvin todennäköisesti ne eivät ole aivan samoja ajatuksia, sillä kokonainen ihmisikä on senjälkeen kulunut, ja siinä ajassa äly kypsyy kuin viini pullossa.

Paitsi näitä yleisiä asioita oli minulla omiakin kysymyksiä pohdittavana näinä vankeuspäivinäni, — esimerkiksi kysymys omasta turvallisuudestani, vaikka ollakseni rehellinen täytyy sanoa, että ajattelin sitä vähän. Jos joutuisin surmattavaksi, niin joutuisin, ja sillä loppu. Dingaanin tuntemukseni sanoi minulle, ettei hän ollut turhaan surmannut Retiefiä kumppaneineen. Tämä olisi vain alkua suurempaan teurastukseen, sillä en ollut unohtanut, mitä hän sanoi Marien säästämisestä ja mitä muita viittauksia hän minulle antoi.

Kaikesta tästä päättelin — aivan oikein, kuten myöhemmin ilmeni —, että jonkinlainen yleinen hyökkäys tehtäisiin buurien kimppuun, jotka luultavasti hävitettäisiin viimeiseen mieheen asti. Ajatella, että olin täällä vankina kafferien kraalissa, vartijanani vain nuori nainen, mutta kuitenkin kykenemättömänä pakenemaan varoittaakseni heitä! Majani ympärillä oli piha, jonka ympäri kulki noin viisi jalkaa ja kuusi tuumaa korkea aita. Milloin tahansa, yöllä tai päivällä, silmäilin tämän aitauksen yli, näin sotamiehiä joka viidentoista yardin päässä. Siellä ne seisoivat kuin kuvapatsaat, leveät keihäät kädessään, kaikki katsellen aitausta kohti. Siinä ne seisoivat; — öisin niiden luku oli kaksinkertainen. Ilmeisesti ei ollut aikomus päästää minua pakenemaan.

Kului siten viikko, — kauhea viikko, sen saatte uskoa. Koko sinä aikana oli ainoana kumppaninani mainitsemani sorea nuori nainen, Naya. Meistä tuli tavallaan ystäviä, ja me juttelimme mitä erilaisimmista asioista. Keskustelumme lopussa minä kuitenkin aina havaitsin, etten ollut saanut vähintäkään tietoa mistään asiasta, jolla olisi ollut välitöntä mielenkiintoa. Sellaisista seikoista kuin zulujen ja naapuriheimojen historiasta tai suuren kuninkaan Chakan luonteesta tai muista merkityksettömistä asioista hän saattoi jutella tuntikaudet. Mutta kun jouduimme päivän tapauksiin, kuivui hän kuin vesi tulikuumalla arinalla. Kuitenkin Naya kovin kiintyi tai oli kiintyvinään minuun. Hän kuvitteli yksinkertaisuudessaan, että minä saattaisin tehdä sen hullutuksen, että naisin hänet, mihin hän sanoi Dingaanin olevan sangen suostuvaisen, koska hän piti minusta ja arveli minusta olevan maassaan hyötyä. Kun mainitsin hänelle, että jo olin naimisissa, kohautti hän kiiltäviä olkapäitään ja kysyi nauraen, niin että hänen kauniit hampaansa paljastuivat:

"Mitä se tekee? Eikö miehellä voi olla useampia kuin yksi vaimo? Ja kuinka sinä, Macumazahn", hän jatkoi, nojaten eteenpäin ja katsellen minua, "tiedät, että sinulla on edes yksi? Sinä saatat joutua hänestä eroon tai leskeksi millä hetkellä tahansa."

"Mitä tarkoitat?" kysyin.

"Minäkö? En tarkoita mitään. Älä katsele minua niin kiivaasti, Macumazahn. Varmasti sellaista tapahtuu maailmassa, eikö niin?"

"Naya", sanoin, "sinä olet kahtena pahana — syöttinä ja vakoojana — ja sinä tiedät sen."

"Kenties olen, Macumazahn", hän vastasi. "Voiko minua siitä moittia, jos henkeni siitä riippuu, erittäinkin, kun todella pidän sinusta sinun itsesi tähden?"

"En tiedä", sanoin. "Sanohan, milloin tästä paikasta pääsen pois?"

"Kuinka minä sen voin sanoa sinulle, Macumazahn?" vastasi Naya, tarttuen käteeni vilkkaalla tavallaan. "Luulen kuitenkin piakkoin voivani sanoa. Kun olet lähtenyt, Macumazahn, muista minua joskus ystävyydellä, koska olen todella koettanut tehdä olosi niin mukavaksi kuin mahdollista vartijan tirkistellessä joka raosta majaan."

Sanoin jotain tilaisuuteen sopivaa, ja seuraavana aamuna vapautukseni saapui. Kun olin syömässä aamiaistani pihamaalla majan takana, ilmestyivät nurkkauksen takaa näkyviin Nayan kauniit ja miellyttävät kasvot, ja hän ilmoitti, että joku kuninkaan lähetti oli tullut minua tapaamaan. Jättäen lopun ateriasta nauttimatta menin pihaportille ja näin siellä vanhan ystäväni Kambulan.

"Tervehdin sinua, inkoos", hän sanoi minulle. "Tulen viemään sinut takaisin Nataliin vartioston seuraamana. Mutta kehoitan sinua olemaan kyselemättä minulta mitään, sillä minun ei ole lupa niihin vastata. Dingaan on sairas etkä siis voi häntä nähdä, et myöskään valkoista saarnamiestä etkä ketään muuta. Sinun on lähdettävä kanssani heti paikalla."

"Minä en halua nähdä Dingaania", vastasin, katsoen häntä suoraan silmiin.

"Ymmärrän", vastasi Kambula. "Dingaanin ajatukset ovat hänen ajatuksiaan ja sinun ajatuksesi ovat sinun ajatuksiasi, ja kenties hän juuri sentähden ei halua nähdä sinua. Muista kuitenkin, inkoos, että Dingaan on pelastanut henkesi, temmatessaan sinut kärventymättömänä hyvin suuresta tulipalosta, kenties siksi, että sinä olet erilaatuista puuta, jota hänen mielestään on sääli polttaa. No, jos olet valmis, niin lähtekäämme."

"Olen valmis", vastasin.

Tiellä tapasin Nayan, joka sanoi:

"Et koskaan ole edes ajatellut sanoa minulle hyvästi, valkoinen mies, vaikka olen sinua hyvin kohdellut. No, mitäpä muuta olisin voinut odottaakaan? Toivon kuitenkin, että, jos minun olisi tästä maasta paettava henkeni säilyttääkseni, kuten saattaa tapahtua, sinä tekisit puolestani sen, mitä minä olen tehnyt sinun puolestasi."

"Sen lupaan", sanoin, puristaen hänen kättään. Sattui niin, että vuosia myöhemmin saatoinkin täyttää lupaukseni.

Kambula ei vienyt minua Umgungundhlovu'n kraalin läpi, vaan kiersi sen. Tiemme kulki aivan kuoleman kukkulan, Hloma Amabutu'n, ohi, missä korppikotkia edelleen oli suurin joukoin koolla. Kohtalo oli määrännyt, että minun oli kuljettava muutamien kukkulan juurella henkensä menettäneiden seuralaisteni juuri kaluttujen luiden yli. Eräs näistä luurangoista oli vaatteista päättäen Samuel Esterhuizen, erittäin kunnon mies, jonka vieressä olin nukkunut koko matkamme ajan. Hänen tyhjät silmäkuoppansa näyttivät tuijottavan minuun moittivasti ikäänkuin kysyen, miksi minä jäin eloon, kun hän ja kaikki hänen veljensä olivat saaneet surmansa. Tein itse itselleni saman kysymyksen. Miksi koko tuosta suuresta seurasta vain minä yksin olin jäänyt eloon?

Sisäinen ääni tuntui minulle vastaavan: Jotta saattaisin olla yhtenä välineenä kostettaessa Dingaanille, tuolle pirulliselle murhaajalle. Katsellessani näitä murskattuja ja häväistyjä luurankoja, jotka olivat olleet miehiä, vannoin itsekseni, etten tätä tehtävääni jättäisi tekemättä, jos saisin elää. Enkä jättänytkään, vaikka en näillä sivuilla voikaan kertoa siitä suuresta kostosta.

Käännettyäni silmäni tästä kauheasta näystä huomasin vastakkaisella rinteellä, johon olimme leiriytyneet matkallamme Delagoasta, vielä kunnianarvoisan mr Owen'in majat ja vaunut. Kysyin Kambulalta, olivatko hän ja hänen väkensä myös saaneet surmansa.

"Ei, inkoos", hän vastasi. "He ovat Yrjön Lapsia, kuten sinäkin, ja sentähden kuningas on säästänyt heidät, vaikka hän aikookin karkoittaa heidät maastaan."

Nämä olivat hyviä uutisia, ja minä kysyin uudelleen, oliko myöskin Thomas Halstead säästynyt, koska hänkin oli englantilainen.

"Ei", sanoi Kambula. "Kuningas tahtoi säästää hänet, mutta hän tappoi kaksi meidän miehistämme ja laahattiin pois muiden mukana. Kun pyövelit ryhtyivät työhönsä, oli liian myöhäistä pidättää heidän käsiään."

Taasen kysyin, enkö saisi lähteä yhdessä mr. Owen'in kanssa, mihin Kambula vastasi lyhyesti:

"Ei, Macumazahn. Kuningas on määrännyt, että sinun on mentävä yksin."

Niin meninkin. Mr. Owen'ia ja hänen väkeään en koskaan enää tavannut. Uskon kuitenkin, että he turvallisesti saapuivat Durban'iin ja purjehtivat pois laivalla, jonka nimi oli Comet.

Lyhyessä ajassa saavuimme kraalin pääportin vieressä olevien kahden maitopuun luo, missä paljon tavaroistamme oli maassa hajallaan, vaikka pyssyt olivat kadonneet. Kambula kysyi, saatoinko tuntea oman satulani.

"Tuossa se on", vastasin, osoittaen sitä; "mutta mitä hyötyä on satulasta ilman hevosta?"

"Hevonen, jolla ratsastit, on varattu sinua varten, Macumazahn", hän vastasi.

Sitten hän antoi yhdelle miehistään määräyksen tuoda satulan ja ohjakset sekä muutamia muita tarvekapineita, jotka valikoin, kuten esimerkiksi pari peitettä, vesipullon, kaksi kahvia ja sokeria sisältävää säilykelaatikkoa, pienen lääkerasian ja niin edespäin.

Noin puolentoista kilometrin päässä löysin yhden hevosistani laitumella syrjäisen majan vieressä ja tein heti sen huomion, että sitä oli hyvin ruokittu ja hoidettu. Kambulan luvalla satuloin sen ja nousin sen selkään. Hän varoitti kuitenkin samalla, etten yrittäisi ratsastaa pakoon saattueesta, koska silloin varmasti saisin surmani, sillä, vaikka heiltä pääsisin pakoon, oli pitkin koko maata annettu määräys ottaa minut hengiltä, jos minut nähtäisiin yksin.

Vastasin, etten aseettomana ajatellutkaan ryhtyä sellaiseen yritykseen. Me jatkoimme sitten matkaa eteenpäin, Kambulan ja hänen sotilaidensa kävellessä tai juostessa sivullani.

Neljä vuorokautta me siten vaelsimme, poiketen, mikäli saatoin arvostella, noin kaksi- tai kolmekymmentä mailia itäänpäin siitä tiestä, jota olin kulkenut jättäessäni aikaisemmin Zulumaan ja palatessani jälleen Retiefin ja hänen lähetystönsä kanssa. Ilmeisesti minun näkemiseni herätti suurta mielenkiintoa niissä zuluissa, joiden alueen läpi kuljimme; kenties sentähden, että he tiesivät minun olevan ainoan eloon jääneen kaikista valkoisista miehistä, jotka olivat menneet kuninkaan luona käymään. He tulivat kylistään joukottain ja tuijottivat minua melkein kauhulla ikäänkuin olisin ollut aave enkä mies. Yksikään ei minua puhutellut; luultavasti heitä oli siitä kielletty. Varmaa ainakin on, että he poikkeuksetta kääntyivät ja kävelivät tai juoksivat pois, kun jotakuta heistä puhuttelin.

Neljännen päivän iltana Kambula ja hänen sotilaansa saivat uutisia jotka suuresti näyttivät heitä kiihdyttävän. Sanantuoja, jonka vasemman käsivarren paksuimmassa kohdassa oli haava, joka minusta näytti kuulan aiheuttamalta, ilmestyi läähättäen pensaikosta ja sanoi jotain, josta korviani heristäen eroitin kaksi sanaa — "suuri teurastus." Sitten Kambula asetti sormet huulilleen vaitiolon merkiksi ja vei miehen sivulle, joten en kuullut enkä nähnyt häntä enempää. Myöhemmin kysyin Kambulalta, keneen tämä suuri teurastus oli kohdistunut, jolloin hän tuijotti minuun viattomasti ja sanoi, ettei hän tiennyt, mistä minä puhuin.

"Mitä hyödyttää valehdella minulle, Kambula, kun minä kuitenkin ennen pitkää saan selville totuuden?"

"Siinä tapauksessa odota, Macumazahn; kunnes saat siitä selvän, ja olkoon se sinulle mieluinen", hän vastasi ja lähti jonkun matkan päähän puhelemaan miestensä kanssa.

Koko sen yön kuulin heidän puhelevan, sillä uusia onnettomuuksia aavistaen makasin valveilla. Olin varma, että jokin kauhea asia oli taasen tapahtunut. Luultavasti Dingaanin armeijat olivat tuhonneet kaikki buurit ja siinä tapauksessa — oi, miten olikaan Marien käynyt? Oliko hän saanut surmansa vai oliko hän kenties joutunut vangiksi, kuten Dingaan oli uhannut hänet ottaa alhaisia tarkoituksiaan varten? Mikäli tiesin, saattoi hän nyt olla vartioston seuraamana matkalla Umgungundhlovu'un kuten minä Nataliin.

Aamu tuli vihdoinkin, ja sinä päivänä puolenpäivän tienoissa me saavuimme eräälle Tugela-joen kahlauspaikalle, josta onneksi oli aivan helppo kulkea yli. Tässä Kambula lausui hyvästi, ilmoittaen tehtävänsä päättyneen. Samalla hän antoi toimekseni viedä Dingaanilta Natalissa asuville englantilaisille seuraavan tiedon: Dingaan oli surmannut buurit, jotka olivat tulleet hänen luokseen, koska hän huomasi heidän pettäneen päämiehensä ja senvuoksi olevan arvottomia elämään. Sitävastoin hän rakasti Yrjön Poikia, jotka olivat uskollista kansaa ja joiden sentähden ei tarvinnut pelätä mitään hänen taholtaan. Vieläpä hän pyysi heitä käymään katsomassa häntä hänen Suuressa Kartanossaan, missä hän olisi valmis keskustelemaan heidän kanssaan.

Sanoin vieväni tämän sanoman perille, jos tapaisin englantilaisia, mutta tietysti en voinut sanoa, hyväksyisivätkö he Dingaanin kutsun Umgungundhlovu'un. Päinvastoin pelkäsin, että mainittu kaupunki oli joutunut niin huonoon maineeseen, että he kernaasti eivät tulisi sinne ilman sotajoukkoa.

Sitten, ennenkuin Kambula ennätti ryhtyä vastahyökkäykseen, puristin hänen ojennettua kättään ja kannustin hevostani jokeen. En koskaan uudelleen tavannut Kambulaa elävänä; Hurmevirran taistelun jälkeen näin hänet kuolleena.

Kerran päästyäni Tugelan toiselle puolelle ratsastin noin puolen mailia pysähtymättä, kunnes olin selviytynyt pensaista ja ruokokasveista, joita kasvoi veden rajaan asti, peläten, että zulut seuraisivat ja veisivät minut takaisin Dingaanin luo selittämään hieman ajattelematonta lausuntoani. Kun en nähnyt merkkiäkään heistä, pysähdyin, — yksinäinen ihminen yksinäisessä seudussa, jota en tuntenut — ihmetellen, mitä tekisin ja mihin suuntaan ratsastaisin. Sitten tapahtui kummallisin koko seikkailurikkaan elämäni kokemuksista.

Istuessani alakuloisena hevoseni selässä, joka myöskin oli alakuloinen, keskellä muutamia kivilohkareita, jotka joskus maailmanhistorian kaukaisina aikoina olivat muodostaneet suuren joen rantapenkereen, kuulin äänen, joka tuttavallisesti sanoi minulle:

"Baas, tekö se olette, baas?"

Katselin ympärilleni enkä voinut ketään nähdä, joten luulin, että mielikuvitukseni oli minut johtanut harhaan, enkä antanut sen rauhaani häiritä.

"Baas", sanoi ääni jälleen, "oletteko kuollut vai elättekö vielä? Sillä, jos olette kuollut, en halua olla missään tekemisissä aaveitten kanssa muuten kuin pakosta."

"Kuka puhuu, ja mistä?" vastasin nyt, vaikka todellisuudessa luulin pettyneeni, koska en ketään voinut nähdä.

Seuraavassa hetkessä hevoseni hirnui ja hypähti ankarasti, eikä ihmekään, sillä vajaan viiden askeleen päässä olevasta muurahaiskarhun loukosta ilmestyi näkyviin keltainen naama; päätä koristi musta villa, johon oli pistetty taittunut sulka. Tuijotin naamaan ja naama tuijotti minuun.

"Hans", sanoin, "sinäkö se olet? Luulin, että sinut surmattiin muiden mukana."

"Ja minä taasen luulin, että teidät oli surmattu muiden mukana, baas. Oletteko varma siitä, että olette elossa?"

"Mitä siellä teet, sinä vanha hölmö?" kysyin.

"Olen zuluilta piilossa, baas. Kuulin heidän puheitaan toisella rannalla ja sitten näin miehen hevosen selässä kulkevan joen yli ja kätkeydyin kuin shakaali. Olen saanut tarpeekseni zuluista."

"Tulehan ulos", sanoin, "ja kerro tarinasi."

Hän sukelsi esiin, — laiha ja likainen olento, jonka ylle ei ollut jäänyt muuta kuin yläosa vanhoista housuista, mutta sittenkin Hans, epäilyksettä Hans. Hän juoksi luokseni, tarttui jalkaani ja suuteli sitä useampaan kertaan, vuodattaen ilon kyyneleitä ja sopertaen:

"Oi, baas, ajatella sitä, että löytäisin teidät, joka olitte kuollut, elävänä, ja itseni myöskin hengissä. Oi, baas, koskaan en enää epäile sitä suurta miestä taivaassa, jota kunnianarvoisa isänne niin rakastaa. Sillä koetettuani kaikkia omia henkiolentojamme, vieläpä esi-isienikin, tuloksetta, lausuin rukouksen, jonka tuo kunnianarvoisa mies opetti meille, pyytäen jokapäiväistä leipääni, koska olin niin nälissäni. Sitten katsoin ulos loukosta ja siinä te olitte. Onko teillä, baas, mitään syötävää mukananne?"

Sattui niin, että satulapussissani minulla oli hiukan kuivattua lihaa, jota olin hätätilaa varten säästänyt. Annoin sen hänelle, ja hän ahmi sen kuin nälkäinen hyena, repien sitkeän lihan palasiksi ja nielaisten ne puremattomina. Sen tehtyään hän nuoli näppinsä ja huulensa ja jäi tuijottamaan minua.

"Kerro minulle tarinasi", toistin.

"Baas, minä menin noutamaan hevosia muiden mukana, ja meidän hevosemme olivat eksyneet. Kiipesin puuhun nähdäkseni ne. Silloin kuulin melua ja näin zulujen tappavan buureja. Koska tiesin, että he samalla tappaisivat meidätkin, jäin puuhun ja kätkeydyin niin hyvin kuin saatoin erään haikaran pesään. No, he tulivat ja keihästivät kaikki muut hottentotit ja jäivät sitten puun alle seisomaan, puhdistaen keihäitään ja vetäen henkeä, sillä yksi veljistäni oli antanut heille aikalailla juoksemista. He eivät koskaan nähneet minua, vaikka minä olin melkein sairaana pelosta heidän päänsä yläpuolella. Minä olinkin sairas, mutta pysyin pesässä.

"No, istuin siellä pesässä koko päivän, vaikka aurinko paahtoi minua kuin paistia tikun nenässä. Yön tultua hyppäsin alas ja juoksin, sillä tiesin, ettei ollut hyvä jäädä etsimään teitä, ja 'joka mies omasta puolestaan, kun musta paholainen ahdistaa', kuten kunnianarvoisa isänne sanoo. Koko yön juoksin ja aamulla kätkeydyin erääseen koloon. Yön saavuttua jatkoin taasen juoksuani. He olivat pari kolme kertaa melkein saamaisillaan minut kiinni, mutta eivät onnistuneet, sillä minä tunnen kätkeytymisen taidon ja minä pysyttelin paikoissa, missä miehet eivät käy. Mutta nälkäinen minä olin, hyvin nälkäinen. Elätin itseäni etanoilla, madoilla ja ruoholla kuin härkä, kunnes keskiruumiini tuli kipeäksi. Kuitenkin pääsin vihdoin joen yli ja lähelle leiriä.

"Silloin, juuri vähää ennen päivänkoittoa, sanoin itselleni: 'No, Hans, vaikka sydämesi on murheellinen, saa vatsasi iloita ja laulaa', ja mitä näinkään muita kuin noita zulupaholaisia; tuhansittain ne ryntäsivät leiriin ja tappoivat kaikki buuriraukat. Miehiä, naisia ja pieniä lapsia he surmasivat sadoittain, kunnes vihdoin tuli muita buureja, jotka ajoivat heidät pakosalle, vaikkakin he veivät mukanaan kaiken karjan. No, kun olin varma, että he tulisivat takaisin, en pysähtynyt siihen. Juoksin alas joen rantaan ja olen maleksinut päiväkaudet ruovostossa, elättäen itseäni vesilintujen munilla ja muutamilla pienillä kaloilla, joita vangitsin puroista, kunnes tänä aamuna jälleen kuullessani zulujen puhetta matelin tänne loukkoon. Sitten te tulitte, ja pitkän aikaa luulin teitä aaveeksi.

"Mutta nyt me kerran vielä olemme yhdessä ja kaikki on hyvin, aivan niinkuin kunnianarvoisa isänne sanoi niille käyvän, jotka sunnuntaisin menevät kirkkoon kuten minä, kun minulla ei ollut muuta tekemistä." Ja uudelleen hän alkoi suudella jalkaani.

"Hans", sanoin, "sinä näit leirin. Oliko missie Marie siellä?"

"Baas, kuinka minä sen tiedän, kun en ollenkaan sinne päässyt? Ainakaan vaunuja, joissa hän nukkui, ei ollut siellä; ei myöskään rouva Prinsloon eikä mynheer Meyer'in vaunuja."

"Jumalan kiitos!" huoahdin ja jatkoin: "Minne sinä yritit päästä, Hans, kun juoksit pois leiriltä?"

"Baas, ajattelin, että mahdollisesti missie ja Prinsloon sekä Meyer'in perheet olivat menneet sille kauniille farmille, jonka te valikoitte, ja päätin mennä katsomaan, olivatko he siellä. Olin nimittäin varma, että, jos he olisivat siellä, he ilostuisivat saadessaan tietää teidän todellakin kuolleen ja palkkioksi uutisistani antaisivat minulle jotain syötävää. Mutta pelkään kulkea avoimen lakeuden poikki, peläten zulujen näkevän ja surmaavan minut. Sentähden kiersin joen rannalla kasvavan tiheän pensaikon läpi, missä voi vain hitaasti kulkea, erittäinkin onttona", ja niin sanoessaan hän taputti tyhjää vatsaansa.

"Mutta, Hans", kysyin, "olemmeko sitten lähellä farmiani, minne asetin miehiä rakentamaan asuntoja joen yläpuolella olevalle kukkulalle?"

"Tietenkin, baas. Ovatko aivonne pehminneet, kun ette löydä tietä aavikon poikki? Neljän, korkeintaan viiden tunnin matka hevosen selässä, hiljaa ratsastaen, niin olette perillä."

"Tule, Hans", sanoin, "ja joudu, sillä luulen, etteivät zulut ole kovin kaukana jälessämme."

Sitten me lähdimme, Hans pidellen kiinni jalustimestani ja opastaen minua, sillä tiesin aivan hyvin, että, vaikka hän ei koskaan ollut kulkenut tätä tietä, ei värilliselle miehelle ominainen paikallisuusvaisto häntä pettäisi, hän kun voi löytää tiensä poluttoman aavikon läpi yhtä varmasti kuin pukki tai ilman lintu.

Niin jatkui matkamme yli tasangon, ja matkan varrella minä aivan lyhykäisesti kerroin hänelle tarinani, sillä mieleni oli siksi kauhujen runtelema, etten voinut puhua paljoa. Hän myöskin puolestaan kertoi lisää paostaan ja seikkailuistaan. Nyt ymmärsin, mitä ne uutiset olivat, jotka olivat järkyttäneet Kambulaa ja hänen sotureitaan. Oli ilmeistä, että zulujen armeijat olivat tuhonneet suuren joukon buureja, jotka eivät olleet varustautuneet hyökkäyksen varalta, mutta sen jälkeen muista leireistä saapuneet apujoukot olivat ajaneet heidät pakosalle.

Siinä oli syy, miksi minua koko sen ajan oli pidetty vankina. Dingaan pelkäsi, että minä ennättäisin ajoissa Nataliin varoittamaan hänen uhrejaan.

XX Luku.

SOTAOIKEUS.

Tunti, kaksi tuntia, kolme tuntia, ja sitten äkkiä näkyi erään kukkulan huipulta kaunis Mooi River, joka mutkitteli tasangon poikki kuin suuri hopeakäärme; eräässä sen mutkassa näin tasahuippuisen mäennyppylän, johon olin toivonut saavani itselleni kodin. Olin toivonut! Miksi en vieläkin toivoisi? Mikäli tiesin, saattoi kaikki olla vielä hyvin. Marie oli saattanut päästä teurastusta pakoon, kuten minäkin, ja siinä tapauksessa kenties meitä kaikkien vastuksien jälkeen odotti monien vuosien onnellinen elämä. Se vain tuntui liian hyvältä ollakseen totta.

Hoputin hevostani, mutta eläinraukka oli perinpohjin väsynyt ja saattoi vain ponnistautua lyhyeen hölkötykseen, mikä pian hiljeni jälleen kävelyksi. Mutta sekä sen juosta hölköttäessä että kävellessä tuntuivat sen kavioista kajahtelevan sanat: "liian hyvä ollakseen totta!" Toisinaan ne kaikuivat nopeasti, toisinaan hitaasti, mutta aina tuntui niiden sanoma samalta.

Hans oli myöskin uupunut ja nälän heikontama. Sitäpaitsi hänellä oli jalassa haava, joka haittasi häntä niin paljon, että hän vihdoin sanoi, että minun oli parasta jatkaa yksin; hän seuraisi jälessä hitaammin. Minä astuin silloin alas hevosen selästä ja nostin hänet sijalleni, kävellen itse sen sivulla.

Sattui niin, että säteilevä auringonpaiste oli päättynyt ja taivas käynyt harmaaksi, ennenkuin illan suussa saavuimme kukkulan juurelle. Vaipuvan auringon viimeiset säteet olivat ennen riutumistaan kuitenkin näyttäneet minulle jotain. Kukkulan rinteellä kohosi muutamia savi- ja risumajoja, jollaisia olin käskenyt rakentaa, ja niiden läheisyydessä oli muutamia valkotelttaisia vaunuja. En vain nähnyt minkäänlaisen savun kohoavan noista rakennuksista, kuten olisi pitänyt tähän aikaan päivästä, jolloin keitettiin iltaruokaa. Tiesin kuun aivan heti tulevan näkyviin, mutta hetkisen oli pimeätä, ja väsynyt hevonen kompasteli kiviin, joita oli kukkulan juurella.

En voinut kauemmin malttaa.

"Hans", sanoin, "seiso tässä hevosen kanssa. Minä hiivin talojen luo katsomaan, asuuko niissä kukaan."

"Olkaa varovainen, baas", hän vastasi, "ettette tapaisi zuluja, sillä noita mustia paholaisia on kaikkialla."

Nyökkäsin, sillä en voinut puhua, ja sitten aloin kiivetä ylöspäin. Useita satoja yardeja ryömin kiveltä kivelle, tunnustellen tietä, sillä kafferien polku, joka johti pienelle ylängölle lähteen luo, jonka yläpuolella majat sijaitsivat, kulki kukkulan toisessa päässä. Tavoittelin puroa, joka sai alkunsa mainitusta lähteestä, ja veden solina johtikin minut sen luo. Seurasin sen reunamaa pitkin, kunnes kuulin äänen, joka sai minut kyyristymään ja kuuntelemaan.

En voinut saada varmuutta puron lakkaamattoman lorinan tähden, mutta ääni kuulosti nyyhkytykseltä. Odotellessani täysikuu äkkiä ilmestyi tumman pilven liepeiltä, valaen seutuun valoa. Tässä valossa näin jotain, joka pikemmin muistutti taivaallista olentoa kuin naista, näin — Marien!

Hän seisoi tuskin viiden askeleen päässä minusta, joen partaalla, mistä hän oli tullut ammentamaan vettä, sillä hänellä oli astia kädessään. Hän oli puettu jonkinlaiseen mustaan pukuun, jollaista lesket käyttävät, mutta se oli tehty karkeasta kankaasta. Hänen kasvonsa näyttivät aivan valkoisilta kuun valkoisessa säteilyssä. Katsellessani häntä varjosta saatoin nähdä kyynelten vierivän hänen poskiaan pitkin, sillä hän se oli, joka tuolla yksinäisellä paikalla nyyhkytti, nyyhkytti sen puolesta, joka ei koskaan palaisi.

Ääneni takertui kurkkuuni. En saanut sanaakaan lausutuksi. Nousten erään kiven takaa astelin häntä kohti. Hän näki minut ja tuli minua vastaan, kuiskaten värisevällä äänellä:

"Oi, mieheni! Onko Jumala sinut lähettänyt minua kutsumaan? Olen valmis, mieheni, olen valmis!" Hän ojensi kätensä rajusti minua kohti, antaen astian kilahtaen pudota maahan.

"Marie!" sain vihdoin sanotuksi. Tämän sanan lausuttuani veri syöksyi hänen kasvoihinsa ja ohimoihinsa, ja näin hänen vetävän henkeä ikäänkuin huutaakseen.

"Hiljaa!" kuiskasin. "Minä olen Allan, joka on päässyt elävänä pakoon."

Muistan, että hän seuraavassa hetkessä lepäsi käsivarsillani. — — —

"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin, kun olin kertonut seikkailuni, tai osan siitä.

"Ei mitään, Allan", hän vastasi. "Sain kirjeesi leiriin, ja me lähdimme pois sieltä, kuten pyysit, sanomatta toisille syytä lähtöömme, koska Retief kirjeessään — kuten muistat — kehoitti meitä niin menettelemään. Niin pelastuimme siitä suuresta teurastuksesta, sillä zulut eivät tienneet, minne me olimme menneet, eivätkä koskaan seuranneet meitä tänne, vaikka olen kuullut heidän etsineen minua. Isäni ja serkkuni Hernan saapuivat leirille vasta kaksi päivää hyökkäyksen jälkeen ja, saatuaan tietää tai arvattuaan kätköpaikkamme, jatkoivat matkaansa tänne. He sanoivat tulleensa kehoittamaan buureja olemaan varuillaan, sillä he eivät luottaneet Dingaaniin, mutta he tulivat liian myöhään. Siten hekin pelastuivat teurastuksesta, sillä hyvin, hyvin moni, Allan, sai surmansa, — puheitten mukaan viisi- tai kuusisataa, joista suurin osa naisia ja lapsia. Mutta — Jumalan kiitos! — monet myöskin pelastuivat, sillä miehiä tuli toisista leireistä etäämpää sekä ampumaretkiltä, ja nämä ajoivat zulut pakoon, surmaten heitä joukottain."

"Ovatko isäsi ja Pereira nyt täällä?" kysyin.

"Eivät ole, Allan. He saivat kuulla mainitusta joukkomurhasta sekä, että zulut olivat kaikki lähteneet eilen aamulla. Myöskin he kuulivat sen huonon uutisen, että Retief kaikkine seuralaisineen oli surmattu Dingaanin pääkaupungissa, — erään englantilaisen kavaltamina, kuten sanottiin, joka neuvoi Dingaania tappamaan heidät."

"Se on vale", sanoin, "mutta jatka."

"Sitten, Allan, he tulivat ja sanoivat minun olevan lesken kuten monen muun vaimon, — minun, joka en koskaan ole ollut vaimo. Heraan sanoi, ettei minun kannattaisi sinua surra, sillä sinä olit kohtalosi ansainnut joutuessasi omaan ansaasi petettyäsi buureja. Rouva Prinsloo vastasi hänelle vasten kasvoja, että hän valehteli, ja minä sanoin, Allan, etten puhuisi hänen kanssaan, ennenkuin Jumalan tuomioistuimen edessä, enkä myöskään aio sitä tehdä."

"Mutta minä aion puhua hänelle", mutisin. "No, missä he nyt ovat?"

"Tänä aamuna he ratsastivat takaisin muiden buurien luo. Luulen, että he haluavat tuoda osan heistä tänne asumaan, jos paikka heitä miellyttää, sillä tätä on niin helppo puolustaa. He sanoivat palaavansa huomenna. Sillävälin me voisimme olla rauhallisia, sillä heillä oli varmat tiedot siitä, että kaikki zulut olivat Tugela-joen toisella puolella, jonne he olivat vieneet mukanaan muutamia haavoittuneitaan ja myöskin buurien karjaa lahjaksi Dingaanille. Mutta tule huoneeseen, Allan, — kotiimme, jonka sinua varten olen laittanut kuntoon niin hyvin kuin olen osannut, kotiimme, jonka kynnykselle en luullut sinun koskaan asettavan jalkaasi. Kun kuu kohosi tuon pilven alta, uskoin niin, ja katso, ne ovat vieläkin aivan lähellä toisiaan. Mutta kuulehan, mitä tuo on?"

Kuuntelin ja eroitin hevosen kavioiden kapseen kivikossa.

"Älä säikähdä", vastasin. "Sieltä tulee vain Hans hevoseni kanssa. Hän pelastui myöskin. Millä tavoin hän pelastui, sen kerron myöhemmin sinulle." Minun vielä puhuessani hän tuli näkyviin surullisen ja nääntyneen näköisenä.

"Hyvää päivää, missie". hän sanoi, koettaen näyttää iloiselta. "Nyt teidän pitäisi antaa minulle kelpo ateria, sillä katsokaahan, minä olen tuonut baasin terveenä takaisin. Enkö sanonut teille, baas, että kaikki kävisi hyvin?"

Sitten hän vaikeni uupumuksesta. Eikä se meitä surettanutkaan, sillä me emme sillä hetkellä halunneet kuunnella tuon miesparan puhetta. — — —

Hiukan yli kaksi tuntia oli kulunut sen jälkeen, kun kuu pujahti esiin pilvistä. Olin käynyt tervehtimässä rouva Prinsloo'ta ja kaikkia muita ystäviäni, jotka ottivat minut ihastuksella vastaan ikäänkuin kuolleista nousseen. Jos he jo ennenkin olivat minua rakastaneet, niin nyt liittyi heidän rakkauteensa uusi kiitollisuus, sillä ilman minun varoitustani hekin olisivat saaneet tehdä tuttavuutta zulujen keihäiden kanssa ja tuhoutuneet. Juuri siihen osaan leiriä, jossa he olivat olleet, oli hyökkäys ankarimpana kohdistunut. Siellä olleista vaunuista tuskin ainoakaan pääsi pakoon.

Olin kertonut heille kaikki seikkailuni ja he olivat kuolon hiljaisuuden vallitessa kuunnelleet. Lopetettuani kertomukseni mynheer Meyer, jonka luontainen raskasmielisyys oli lisääntynyt kaikkien näiden tapausten kuulemisesta, sanoi:

"Allemachte! Sinulla oli onnea, Allan, kun yksinäsi kaikista muista jäit jälelle. Jos en tuntisi sinua niin hyvin, niin totisesti luulisin Hernan Pereiran tavoin, että sinä ja tuo Dingaan paholainen olitte liittoutuneet keskenänne."

Rouva Prinsloo kääntyi raivostuneena häneen päin.

"Kuinka uskallattekaan lausua sellaisia sanoja, Carl Meyer?" hän huudahti. "Pitääkö Allania aina solvata vain sentähden, että hän on englantilainen, mitä hän ei voi auttaa? Minä puolestani olen sitä mieltä, että jos joku on liittoutunut Dingaanin kanssa, on se ollut hätähousu Pereira. Kuinka hän muuten olisi osannut poistua ennen murhaamisen alkamista ja tuoda mukanaan hullun Henri Marais'n?"

"En todellakaan tiedä", sanoi Meyer säveästi, sillä, kuten kaikki muutkin, hän pelkäsi rouva Prinsloota.

"Miksi ette sitten voi hillitä kieltänne puhumasta tyhmyyksiä, jotka tuottavat tuskaa?" kysyi rouva. "Ei, älkää vastatko, sillä, sillä se vain pahentaa asioita. Viekää loput tästä lihasta hotttentotti paralle, Hansille", — minun on selitettävä, että olimme juuri aterioineet — "joka varmasti voi ajaa sisäänsä naulan tai parin verran, vaikka hän onkin syönyt niin paljon, että kenen tahansa valkoisen miehen vatsa halkeaisi."

Meyer totteli nurisematta, ja toiset haihtuivat myöskin pois, kuten heidän oli tapana rouvan näyttäessä sotaisia merkkejä, joten me jäimme kahdenkesken.

"No", sanoi rouva, "jokainen on väsynyt, ja nyt on mielestäni aika mennä levolle. Hyvää yötä, Allan poikaseni ja Marie lapsukaiseni!" Senjälkeen hän tallusteli pois, jättäen meidät kahdenkesken.

"Mieheni", sanoi samassa Marie, "etkö tule katsomaan kotia, jonka laitoin sinua varten kuntoon, ennenkuin luulin sinun olevan kuollut? Se on vähäpätöinen paikka, mutta rukoilen Jumalaa, että tulisimme siellä onnellisiksi." Hän tarttui käteeni ja suuteli minua kerran, toisen ja kolmannenkin. — — —

Puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä minä ja vaimoni nauroimme ja pohdimme eräitä pikku seikkoja, jotka koskivat köyhän asuntomme järjestelyä — niin pian saa ylitulvehtiva ilo unohtamaan suuret surut —; äkkiä näin hänen kasvojensa muuttuvan ja kysyin syytä siihen.

"Hiljaa!" hän sanoi. "Kuulen hevosten ääntä", ja hän osoitti erääseen suuntaan.

Katsahdin ja näin kukkulan takaa ilmestyvän joukon buureja jälkiratsastajineen, — kolmekymmentäkaksi tai -kolme kaikkiaan, niistä kaksikymmentä valkoihoista.

"Katso", sanoi Marie, "isäni on heidän joukossaan, ja serkkuni Hernan ratsastaa hänen rinnallaan."

Se oli totta. Siellä oli Henri Marais, ja aivan hänen takanaan, hänen korvaansa supatellen, ratsasti Hernan Pereira. Muistan, kuinka näiden kahden näkeminen johti mieleeni lukemani tarinan miehestä, jonka paha henki oli riivannut, vetäen häntä jotain kauheata tuomiotaan kohti hänen paremman luontonsa kuiskauksista huolimatta. Laiha, kuihtunut ja hurjakatseinen Marais sekä lihavanaamainen ja aistillinen Pereira, kuiskien viekkaasti hänen korvaansa: he vastasivat aivan täydellisesti noita tyyppejä sadun miehestä ja hänen pahasta hengestään, joka veti häntä alas helvettiin. Jonkin mielijohteen vaikutuksesta kiedoin käsivarteni Marien ympäri syleillen häntä, ja sanoin:

"Olemmehan ainakin hetkisen olleet hyvin onnellisia."

"Mitä tarkoitat, Allan?" hän kysyi epäröivästi.

"Sitä vain, että onnen hetkemme ovat tällä kertaa päättyneet."

"Kenties", hän vastasi verkalleen. "Mutta ne ovat joka tapauksessa olleet varsin onnellisia hetkiä, ja jos minun tänään olisi kuoltava, olisin iloinen, että olen saanut niistä nauttia."

Sitten buurien ratsujoukkue saapui perille. Hernan Pereira, jonka aisteja vihan ja mustasukkaisuuden vaistot kenties terästivät, tunsi ensimmäisenä minut.

"Kas, mynheer Allan Quatermain", hän sanoi, mistä johtuu, että te olette täällä? Mistä johtuu, että te vielä elätte? Päällikkö, hän lisäsi, kääntyen noin kuusikymmentä vuotiaan tumman ja synkkäkatseisen miehen puoleen, jota en silloin tuntenut, "tämä on kummallinen juttu. Tämä englantilainen, mynheer Quatermain, oli käskynhaltija Retiefin mukana zulukuninkaan pääkaupungissa, kuten mynheer Henri Marais voi todistaa. Nyt tiedämme varmasti, että Pieter Retief ja koko hänen väkensä ovat kuolleet, Dingaanin murhaamina. Kuinka sitten on mahdollista, että tämä mies on pelastunut?"

"Miksi asetatte minulle arvoituksia, mynheer Pereira?" kysyi tumma buuri. "Epäilemättä englantilainen on valmis selittämään."

"Tietysti, mynheer", sanoin. "Haluatteko, että puhun nyt heti?"

Päällikkö epäröi. Kutsuttuaan Henri Marais'n sivummaksi ja puhuttuaan hänen kanssaan hetkisen hän vastasi:

"Ei, ei nyt, luullakseni. Asia on liian vakava. Syötyämme kuuntelemme kertomustanne, mynheer Quatermain, ja siihen mennessä kiellän teitä poistumasta tältä paikalta."

"Tarkoitatteko, että olen vanki, herra päällikkö?" kysyin.

"Niin, jos niin tahdotte, mynheer Quatermain, — vanki, jonka on selitettävä, kuinka noin kuusikymmentä veljistänne, jotka olivat seuralaisianne, joutuivat eläinten tavoin teurastettavaksi Zulumaassa, kun te sitävastoin pelastuitte. Ei sen enempää sanoja tällä kertaa. Pian epäilemättä saamme kuulla niitä hyvän joukon. Hei, Carolus ja Johannes, vartioikaahan tätä englantilaista, josta kuulen kummallisia juttuja, ladatuin pyssyin; kun lähetämme sanan, tuokaa hänet eteemme."

"Kuten tavallisesti, serkkusi Hernan tuo huonoja lahjoja", sanoin Marielle katkerasti. "No, syökäämme mekin päivällisemme, jonka herrat Carolus ja Johannes kenties suvaitsevat jakaa kanssamme — tuoden ladatut pyssynsä mukanaan."

Carolus ja Johannes ottivat kutsun vastaan, ja heiltä me kuulimme paljon uutisia, kaikki varsin kauheita; erityisesti saimme kuulla yksityiskohtia teurastuksesta sillä seudulla, joka tämän kauhean tapauksen johdosta nyt ja aina tunnetaan nimellä Weenen eli Itkupaikka. Tarvinneeko sanoa, että ne riittivät viemään meiltä ruokahalun kokonaan, vaikka Carolus ja Johannes, jotka silloin jo olivat jotenkin tointuneet tuon verisen kauhun yön hyökkäyksestä, söivät tavalla, joka olisi täyttänyt Hansinkin kateudella.

Vähän ajan perästä aterioimisemme päätyttyä Hans, joka näytti jotakuinkin tointuneen uupumuksestaan, tuli korjaaman pois astioita. Hän ilmoitti meille, että kaikki buurit pitivät suurta "puhetta" ja että he aikoivat lähettää noutamaan minua. Muutamia minuutteja myöhemmin saapuikin kaksi asestettua miestä ja käski minun seurata mukanaan. Käännyin lausuakseni muutamia jäähyväissanoja Marielle, mutta hän sanoi:

"Menen sinne, minne sinäkin, mieheni", ja, kun vartiosto ei mitenkään estänyt, hän tuli.

Noin kahdensadan yardin päässä tapasimme buurit erään vaunun katoksen alla istumassa. Kuusi heistä oli istuutunut puoliympyrään tuoleille tai mitä kukin oli istuimekseen löytänyt. Synkkäkatseinen päällikkö istui keskellä, ja hänen edessään oli karkea pöytä kirjoitustarpeineen.

Näiden kuuden vasemmalla puolella olivat Prinsloo'n ja Meyerin perheen jäsenet, jotka minä olin pelastanut Delagoasta, ja oikealla puolella olivat muut buurit, jotka sinä aamuna olivat saapuneet leiriin. Ensi silmäyksellä näin, että oli muodostettu sotaoikeus ja että kuusi vanhinta toimi tuomareina, päällikön toimiessa oikeuden presidenttinä.

En mainitse heidän nimiään tarkoituksellisesti, sillä minulla ei ole mitään halua saattaa jälkimaailman tietoon sen kauhean erehdyksen aiheuttaneita syyllisiä, josta aion kertoa. He toimivat joka tapauksessa rehellisesti omalta näkökannaltaan katsoen, ja he olivat vain roistomaisen Hernan Pereiran välikappaleita.

"Allan Quatermain", sanoi päällikkö, "teidät on tuotu tänne tutkittavaksi sotaoikeudessa, joka laillisesti on kutsuttu kokoon emigranttibuurien leirissä julkaistujen asetusten mukaan. Tunnustatko mainitut lait?"

"Tiedän sellaisten lakien olemassaolon, päällikkö", minä vastasin, "mutta en tunnusta teidän sotaoikeudellanne olevan valtaa tutkia miestä, joka ei ole buuri, vaan Ison Britannian kuningattaren alamainen."

"Olemme neuvotelleet tästä kohdasta, Allan Quatermain", sanoi päällikkö, "ja me hylkäsimme sen. Kenties muistatte, että Bushman River'in luona ennen lähtöänne Pieter Retief vainajan kanssa päällikkö Sikonyelan luo te saitte hänen mukanaan seuranneet zulut komennettaviksenne ja vannoitte silloin tulkitsevanne oikein ja olevanne uskollinen joka suhteessa kenraali Retiefille, hänen seuralaisilleen ja hänen asialleen. Sen valan me katsomme antavan tälle oikeudelle tuomiovallan teihin nähden."

"Minä kiellän teidän tuomiovaltanne", vastasin, "vaikkakin on totta, että vannoin tulkitsevani uskollisesti. Pyydän, että kieltoni merkitään pöytäkirjaan."

"Tapahtuman pitää", sanoi päällikkö ja teki vaivaloisesti merkinnän edessään olevalle paperille.

Lopetettuaan hän katsahti ylös ja sanoi:

"Teitä syytetään, Allan Quatermain, siitä, että te ollessanne jäsenenä siinä lähetystössä, joka äskettäin kävi zulukuningas Dingaanin luona edesmenneen käskynhaltijan ja kenraalin Pieter Retiefin johtamana, epärehellisesti ja rikollisesti yllytitte sanotun Dingaanin murhaamaan mainitun Pieter Retiefin ja hänen kumppaninsa, erittäinkin Henri Marais'n, appiukkonne, ja Hernan Pereiran, hänen sisarenpoikansa, joiden molempien kanssa te olitte riidassa. Edelleen, että te myöhemmin panitte täytäntöön sanotun murhan, sovittuanne sitä ennen zulukuninkaan kanssa, että teidät siirrettäisiin sen toimeenpanon ajaksi turvalliseen paikkaan. Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"

Kuullessani tämän väärän ja inhoittavan syytöksen sai raivo ja kiukku minut ääneen nauramaan.

"Oletteko, päällikkö, hullu", huudahdin, "kun puhutte tuollaista? Minkä todistuksen perusteella tämä törkeä vale syytetään minua vastaan?"

"Ei, Allan Quatermain, minä en ole hullu", hän vastasi, "vaikka onkin totta, että minä, jolta zulujen keihäät ovat riistäneet vaimon ja kolme lasta, olen kärsinyt teidän pahoista töistänne kylliksi tullakseni hulluksi. Mitä todistuksiin tulee, saatte ne pian kuulla. Mutta ensin merkitsen pöytäkirjaan, että te ilmoitatte tyytymättömyyttä."

Hän teki niin ja sanoi sitten:

"Jos te tunnustatte erinäisiä seikkoja, voitamme siten paljon aikaa, jota meillä tällä hetkellä on varsin niukasti. Nämä seikat ovat: Tietäen,mitä tulisi tapahtumaan lähetystölle, te yrititte välttää siihen liittymistä. Onko se totta?"

"Ei ole", vastasin. "En tiennyt mitään, mitä lähetystölle tulisi tapahtumaan, vaikka pelkäsinkin jotain, kun juuri olin pelastanut ystäväni" — osoitin Prinsloon perhettä — "kuolemasta Dingaanin käsistä. En halunnut seurata lähetystön mukana siitä syystä, että olin lähdön edellisenä päivänä mennyt naimisiin Marie Marais'n kanssa. Menin kuitenkin lopulta, koska ystäväni kenraali Retief pyysi minua tulemaan tulkikseen."

Nyt jotkut läsnäolevista buureista sanoivat:

"Se on totta. Me muistamme kyllä."

Mutta päällikkö jatkoi, ottamatta ollenkaan huomioon vastaustani ja näitä välihuomautuksia.

"Tunnustatteko, että olitte huonoissa väleissä Henri Marais'n ja Hernan Pereiran kanssa?"

"Kyllä", vastasin, "koska Henri Marais teki kaiken voitavansa estääkseen avioliittoani tyttärensä Marien kanssa, käyttäytyen erittäin kehnosti minua kohtaan, joka olin pelastanut hänen ja hänen eloonjääneen väkensä hengen Delagoassa ja myöhemmin Umgungundhlovussa. Hernan Pereira koetti ryöstää minulta Marien, vaikka olin pelastanut hänet kuolemasta hänen sairaana ollessaan, myöhemmin koetti murhata minut ampumalla minua yksinäisellä paikalla. Tässä on siitä merkki." Osoitin ohimossani olevaa pientä naarmua.

"Se on totta. Niin se hätähousu teki", melusi rouva Prinsloo, saaden käskyn pysyä vaiti.

"Tunnustatteko", jatkoi päällikkö, "että lähetitte vaimollenne ja hänen seuralaisilleen kehoituksen poistua Bushman River'iin leiriltä, koska sitä vastaan tehtäisiin hyökkäys, ja samalla käskitte heitä pitämään asian salassa? Tunnustatteko, että myöhemmin sekä te että hottentottipalvelijanne palasitte yksin vahingoittumattomina Zulumaasta, missä kaikki muut mukananne seuranneet lepäävät kuolleina?"

"Tunnustan", vastasin, "että kirjoitin vaimolleni kehoittaen häntä tulemaan tänne, jonne olen rakentanut asuntoja, kuten näette, ja tuomaan mukanaan jonkun seuralaisistamme, joka halusi tänne muuttaa, tai päinvastaisessa tapauksessa tulemaan yksin. Tämän tein siksi, että Dingaan oli minulle kertonut — joko leikillään tai tosissaan, en sitä tiennyt — antaneensa määräyksen ryöstää puolisoni, koska hän halusi tämän ottaa vaimokseen; hän oli nimittäin nähnyt vaimoni ja ihastunut häneen. Sen minkä tein, tein käskynhaltija Retief vainajan tieten ja toivomuksesta, minkä osoittaa todeksi hänen kirjoituksensa kirjeeni alareunaan. Tunnustan myöskin, että minä samoin kuin hottentotti Hans, pelastuin, kun sitävastoin kaikki veljeni saivat surmansa. Jos haluatte tietää, miten ja miksi pelastuimme, kerron sen teille."

Päällikkö teki uudelleen muistiinpanoja ja sanoi sitten:

"Kutsuttakoon todistaja Hernan Pereira valalle."

Hänet kutsuttiin ja käskettiin kertomaan, mitä tiesi.

Kuten saattaa kuvitella, oli se pitkä puhe ja suurella huolella valmistettu. Tahdoin vain panna paperille sen mustimmat valheellisuudet. Hän vakuutti oikeudelle, ettei hän tuntenut mitään vihamielisyyttä minua kohtaan eikä ollut koskaan yrittänyt minua tappaa eikä mitenkään vahingoittaa, vaikka totta olikin, että hänen sydämensä oli haavoittunut, kun olin häneltä varastanut hänen kihlattunsa — nykyisen vaimoni — rakkauden vastoin tytön isän tahtoa. Hän sanoi jääneensä Zulumaahan, koska hän tiesi minun naivan tytön niin pian kun tämä tulisi täysi-ikäiseksi, ja se olisi ollut hänestä liian tuskallista nähdä. Hän sanoi, että hänen siellä ollessaan, ennen lähetystön tuloa, Dingaan ja muutamat hänen sotapäälliköistään olivat hänelle kertoneet, että minä olin tämän tästä kiihoittanut häntä, Dingaania, surmaamaan buurit, koska nämä olivat pettäneet Englannin hallitsijan; Dingaan kuitenkin oli kieltäytynyt niin tekemästä. Retiefin lähetystöineen tultua hän sanoi varoittaneensa häntä minun suhteeni, mutta Retief oli minun sokaisemani kuten moni muukin — näin sanoessaan hän katsahti Prinsloo'n perhettä kohti — eikä halunnut kuulla sellaista puhuttavankaan.

Sitten tuli pahin kaikesta. Hän sanoi kerran olleensa korjaamassa Dingaanin pyssyjä eräässä hänen majassaan, ja silloin hän oli kuullut minun ja Dingaanin välisen keskustelun, joka tapahtui majan ulkopuolella, minun tietysti aavistamatta, että hän oli sisäpuolella. Tämän keskustelun aiheena oli se, että minä uudelleen yllytin Dingaania surmaamaan buurit ja myöhemmin lähettämään sotajoukkonsa teurastamaan heidän vaimonsa ja perheensä. Minä vain pyysin aikaa saadakseni toimitetuksi pois tytön jonka heidän joukostaan olin nainut, sekä hänen mukanaan muutamia ystävistäni, jotka tahdoin säästää päästäkseni jonkinlaiseksi johtajaksi heidän keskuudessaan ja — siinä tapauksessa, että hän suostuisi — pitääkseni koko Natalin alueen hänen hallintonsa alaisena ja englantilaisten suojeluksessa. Näihin ehdotuksiin Dingaan vastasi, että "ne näyttivät viisailta ja hyviltä, ja hän pohtisi niitä erittäin huolellisesti."

Pereira sanoi edelleen, että tullessaan ulos majasta Dingaanin mentyä hän soimasi minua ankarasti rikollisista puuhistani ja ilmoitti varoittavansa buureja, minkä hän myöskin teki sekä suusanallisesti että kirjeellisesti. Senjälkeen minä olin muka saanut aikaan sen, että zulut pidättivät hänet; itse menin Retiefin luo, ja kerroin tälle jonkun väärän jutun hänestä, Pereirasta, minkä johdosta Retief ajoi hänet pois leiristään ja kielsi ketään buureja edes puhuttelemasta häntä. Sitten hän oli toiminut ainoalla mahdollisella tavalla. Hän meni enonsa Henri Marais'n luo ja kertoi tälle — ei koko totuutta, vaan että hän oli saanut varman tiedon, että Marieta uhkasi kauhea hengenvaara zulujen aikoessa tehdä hyökkäyksen ja että kaikki buurit, joiden keskuudessa hän asui, myöskin olivat hengenvaarassa.

Sentähden hän antoi Henri Marais'n ymmärtää, että, kun kenraali Retief oli sokaistu eikä tahtonut kuulla hänen puhettaan, paras keino oli ratsastaa pois varoittamaan buureja. Sen he sitten tekivätkin salassa, Retiefin tietämättä, mutta yksi ja toinen seikka — jotka hän yksityiskohtaisesti selitti — viivytti heidän matkaansa, joten he saapuivat Bushman River'in leiriin liian myöhään, kun joukkomurha jo oli tapahtunut. Kuten päällikkö tiesi, olivat he, kuultuaan huhun mukaan Marie Marais'n ja muiden buurien muuttaneen tälle seudulle ennen teurastusta, tulleet tänne ja saaneet tietää näiden toimineen siten Allan Quatermain'in varoituksen johdosta: sitten he palasivat ja veivät nämä uutiset Bushman River'iin eloon jääneille buureille.

Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli sanottavana.

Lykkäsin ristikuulusteluni siksi kunnes kuulin kaikki todistukset itseäni vastaan. Pereiran jälkeen kutsuttiin siis valalle Henri Marais, joka vahvisti tyttärenpoikansa todistuksen useassa kohdassa, mitä tuli esimerkiksi suhteisiin hänen tyttäreensä, siihen, että hän vastusti avioliittoani tämän kanssa, koska olin englantilainen, joita hän halveksi ja joihin hän ei luottanut, ja niin edelleen. Hän lisäsi vielä, että Pereira oli ollut oikeassa kertoessaan saaneensa varmasti tietää, että Marieta ja buureja uhkasi vaara, koska Allan Quatermain ja Dingaan olivat päättäneet järjestää hyökkäyksen heidän kimppuunsa. Hän sanoi myös kirjoittaneensa Retiefille ja koettaneensa puhua hänelle, mutta Retief oli kieltäytynyt häntä kuuntelemasta. Sen jälkeen hän oli ratsastanut pois Umgungundhlovu'sta yrittääkseen pelastaa tyttärensä ja varoittaa buureja. Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli sanottavana.

Sitten kutsuin omat todistajani, Marien, jonka todistusta he kieltäytyivät kuuntelemasta sillä perusteella, että hän oli minun vaimoni ja niin ollen jäävi, rouva Prinsloon ja hänen perheensä sekä Meyer'it. Kaikki he kertoivat totuuden mukaisesti suhteistani Hernan Pereiran, Henri Marais'n ja Dingaanin kanssa, mikäli niistä tiesivät.

Senjälkeen, kun päällikkö oli kieltäytynyt hyväksymästä Hans'ia todistajaksi, koska hän oli hottentotti ja minun palvelijani, minä käännyin oikeuden puoleen, kertoen tarkoin kaiken, mitä oli tapahtunut minun ja Dingaanin välillä ja miten minä ja Hans pelastuimme toisella käynnillämme hänen kraalissaan. Viittasin myös siihen, että onnettomuudekseni en voinut näyttää toteen sanojani, koska Dingaan ei ollut kelvollinen todistajaksi ja kaikki muut olivat kuolleet. Edelleen vedin esiin Marielle kirjoittamani kirjeen, jonka Retief oli hyväksynyt, ja Marais'n sekä Pereiran allekirjoittaman kirjeen Retiefille, joka jäi haltuuni.

Kun olin lopettanut puheeni, oli aurinko parhaillaan laskemassa ja jokainen oli väsynyt. Minun käskettiin vartijain saattamana poistua siksi aikaa kun oikeus neuvotteli, mikä kesti pitkän ajan. Sitten minut huudettiin jälleen esiin, ja päällikkö sanoi:

"Allan Quatermain, me olemme rukoiltuamme Jumalaa pohtineet tätä asiaa parhaimman arvostelumme ja kykymme mukaan. Toiselta puolelta merkitsemme sen seikan, että olette englantilainen, sen rodun jäsen, joka vihaa ja aina on sortanut kansaamme. Sitäpaitsi oli teidän etujenne mukaista päästä eroon niistä molemmista, joiden kanssa olitte ollut riidassa. Henri Marais'n ja Hernan Pereiran todistukset, joiden luotettavuutta emme voi epäillä, osoittavat, että olitte kylliksi turmeltunut joko tehdäksenne tämän tai, vihamielisenä buureille, liittoutuaksenne raakalaisen kanssa heidän tuhoamisekseen. Tulos on, että noin seitsemänsataa miestä, naista ja lasta on menettänyt henkensä hyvin julmalla tavalla, jota vastoin te, palvelijanne, vaimonne ja ystävänne yksin ovat vahingoittumattomina pelastuneet. Tämän laatuisesta rikoksesta ei sata kuolemanrangaistusta riittäisi sovitukseksi. Kuitenkin vain Jumala yksin voi siitä määrätä oikean rangaistuksen, ja sentähden on velvollisuutemme lähettää teidät hänen tuomittavakseen. Me tuomitsemme teidät petturina ja murhamiehenä ammuttavaksi, ja olkoon Herra sielullenne armollinen."

Nämät kauheat sanat kuullessaan Marie vaipui tiedottomana maahan. Seurasi lyhyt keskeytys, kun hänet kannettiin pois Prinsloo'n majaan, jonne rouva Prinsloo seurasi häntä hoitamaan. Senjälkeen päällikkö jatkoi:

"Vaikka näin olemmekin tuominneet teidät ansioittenne mukaan, pidämme kuitenkin oikeana — koska olette englantilainen, jota vastaan meillä voidaan väittää olevan ennakkoluuloja, ja koska teillä ei ole ollut tilaisuutta valmistella puolustustanne, eikä teillä myöskään ole ollut yhtään todistajaa, koska kaikki ne, jotka sanojenne mukaan voisivat puolestanne todistaa, ovat kuolleet — että tämä yksimielinen päätöksemme alistetaan emigranttibuurien pääoikeusistuimen vahvistettavaksi. Sentähden teidät huomenna aamulla viedään Bushman River'in leirille, missä asia tutkitaan ja, tarpeen vaatiessa, mestaus toimitetaan leirin kenraalien ja alapäälliköiden päätöksen mukaan. Siihen mennessä teitä pidetään vartioituna omassa talossanne. Onko teillä nyt mitään sanomista tätä päätöstä vastaan?"

"On kyllä", vastasin, "senverran, että, vaikka ette sitä tiedä, tämä tuomionne on väärä. Se perustuu sellaisen miehen valheisiin, joka aina on ollut viholliseni, miehen, jonka aivot ovat turmeltuneet. En ole koskaan pettänyt buureja. Jos kukaan on heitä pettänyt, on se juuri Hernan Pereira itse, joka, kuten näytin toteen kenraali Retiefille, oli pyytänyt Dingaania tappamaan minut, jonkatähden Retief uhkasi asettaa hänet syytteeseen tästä suuresta rikoksesta; siitä syystä, eikä mistään muusta, Pereira pakeni kraalista, ottaen mukaansa välikappaleensa Henri Marais'n. Te olette pyytäneet Jumalaa tuomitsemaan minut. No, minä pyydän myöskin Jumalaa tuomitsemaan hänet ja Henri Marais'n, ja tiedän hänen sen tekevän tavalla tai toisella. Minä kyllä puolestani olen valmis kuolemaan, kuten olen ollut jo kuukausia sitten, jolloin teidän buurien hyväksi olen toiminut. Ampukaa minut nyt, jos haluatte, ja tehkää loppu. Mutta vakuutan teille, että, jos teidän käsistänne pelastun, en salli tämän osakseni tulleen kohtelun jäädä rankaisematta. Esitän asiani kansani hallitusmiehille ja, jos niin tarvitaan, kuningattarelleni, vaikka minun sitä varten olisi matkustettava Lontooseen. Te buurit saatte silloin oppia, että te ette voi tuomita viatonta englantilaista väärän todistuksen nojalla joutumatta maksamaan siitä korvausta. Vakuutan sen hinnan tulevan suureksi, jos minä elän, ja kuoltuani siitä tulee vielä suurempi."

Näiden sanojeni — myönnän, että ne olivat sangen tyhmiä, jotka nuoruuden kokemattomuudessa sanoin englantilaisen ylpeydellä — näin tekevän mahtavan vaikutuksen tuomareihin. He uskoivat — ollakseni oikeudenmukainen minun on se myönnettävä, — että he olivat tuominneet oikein. Ennakkoluulon ja valheellisten puheiden sokaisemina sekä niistä kauheista tappioista tylsistyneinä, jotka olivat kohdanneet heidän kansaansa muutamien viime päivien aikana julmurimaisen raakalaisen taholta, he uskoivat minun yllyttäneen noihin tihutöihin, ja sentähden minun täytyi kuolla. Tosiasia on, että kaikki, tai melkein kaikki buurit olivat vakuutettuja siitä, että Dingaan oli englantilaisten neuvosta toimeenpannut tämän joukkomurhan. Jo yksistään se seikka, että minä ja palvelijani ihmeellisellä tavalla olimme pelastuneet, kun kaikki kumppanini olivat tuhoutuneet, todisti minut heidän silmissään syylliseksi ilman Pereiran todistusta; tämän seikan he myöskin, lakia tuntemattomina, katsoivat riittävän tuomionsa puolustukseksi.

He tunsivat kuitenkin kiusallista epäilyä, ettei tämä todistus ollut ratkaiseva, ja että sen saattaisi pätevämpi oikeus useilla perusteilla hyljätä in toto. He tiesivät myös itse olevansa kapinoitsijoita, joilla ei ollut laillista oikeutta muodostaa tuomioistuinta, ja pelkäsivät Englannin pitkälle ulottuvan käden voimaa, josta he vain joku aika sitten olivat pelastuneet. Jos minä pääsisin kertomaan tietoni Lontoon parlamentille, miten kävisikään silloin heidän, jotka olivat uskaltaneet tuomita kuolemaan Ison Britannian kuningattaren alamaisen? Eikö vaaka silloin saattaisi kääntyä heidän vahingokseen? Eikö saattaisi käydä niin, että Britannia raivostuneena nousisi ja murskaisi heidät, jotka uskalsivat vedota sen lainkäyttöön voidakseen surmata sen alamaisen? Nämä ajatukset — kuten myöhemmin sain tietää — risteilivät heidän mielessään.

Toinenkin ajatus välähti heidän mieleensä. Jos tuomio heti pantaisiin täytäntöön, ei kuollut mies voisi vedota mihinkään; täällä ei minulla myöskään ollut ketään ystävää, joka ottaisi asiaani ajaakseen ja kostaakseen puolestani. Mutta kaikesta tästä he eivät puhuneet mitään. Annettiin vain merkki viedä minut pois pieneen talooni, jossa minua vartioston silmälläpidon alaisena pidettiin vankina.

Nyt ryhdyn kertomaan loppua tästä traagillisten tapausten historiasta. Yksinkertaisempana ja helpompana pidän kertoa tapaukset siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, vaikka muutamat niistä sainkin tietää vasta seuraavana päivänä tai myöhemmin.

XXI LUKU.

VIATONTA VERTA.

Näyttää siltä, että, senjälkeen kun minut oli viety pois, oikeus kehoitti Hernan Pereiraa ja Henri Marais'ta seuraamaan yksinäiselle paikalle jonkun matkan päähän, missä he eivät luulleet kenenkään kuulevan neuvotteluja. Siinä he kuitenkin erehtyivät, sillä he olivat unohtaneet hottentotti Hansin kettumaisen viekkauden. Hans oli kuullut minun tuomioni ja luultavasti pelkäsi joutuvansa osalliseksi samasta tuomiosta, koska hänkin oli tehnyt saman rikoksen, että oli pelastautunut Dingaanin käsistä. Myöskin hän oli halukas tietämään noiden buurien salaisesta neuvottelusta; heidän kieltään hän tietysti ymmärsi yhtä hyvin kuin omaansakin.

Hän kiersi kukkulan ympäri ja ryömi heitä kohti vatsallaan kuin käärme, kiemurrellen edellisen vuoden ruohonpeittämien kuivuneiden mättäiden lomitse, liikuttamatta edes heinän latvoja. Vihdoin hän jäi hiljaa makaamaan erään pensaikon keskelle, joka kasvoi puhujista noin viiden askeleen päässä olevan kiven takana; sieltä hän kuunteli tarkkaavasti jokaista sanaa, joka heidän huuliltaan pääsi.

Heidän keskustelunsa sisältö oli seuraava. Syistä, jotka jo olen maininnut, he pitivät parhaana, että heti kärsisin kuolemantuomioni. Tuomio, sanoi päällikkö, oli langetettu, eikä sitä voitu peruuttaa, ja vaikka peruutettaisiinkin, pysyisi heidän loukkauksensa yhtä raskaana englantilaisten silmissä. Mutta jos he veisivät minut pääleiriinsä suuren neuvostonsa uudelleen tutkittavaksi, saattaisi tapahtua, että tuomio peruutettaisiin ja heidät jätettäisiin yksitellen ja yhdessä vastaamaan siitä, mitä olivat tehneet. He tiesivät minut myöskin erittäin nokkelaksi, joten saattaisin jollain tavoin päästä pakoon ja tuoda englantilaisia tai mahdollisesti zuluja heidän kimppuunsa, sillä heistä oli selvää, että minä ja Dingaan työskentelimme yhdessä heidät tuhotaksemme, ja, koska minussa oli rohkeutta, en missään tapauksessa luopuisi kostoaikeistani.

Kun kävi selville, että he olivat kaikki samaa mieltä tässä asiassa, nousi kysymys: mitä olisi tehtävä? Joku ehdotti, että minut heti ammuttaisiin, mutta päällikkö huomautti, että sellainen teko yön aikana suoritettuna näyttäisi murhalta, erittäinkin kun he siten rikkoisivat sanansa.

Tehtiin sitten toinen ehdotus, että minut vietäisiin ulos asunnostani ennen aamunkoittoa sillä verukkeella, että oli aika lähteä matkalle; minulle annettaisiin sitten tilaisuus karata ja ammuttaisiin heti maahan. Tai myöskin saatettaisiin väittää minun yrittäneen paeta, samanlaisella tuloksella. Kuka tietäisi sellaisessa puolihämärässä, olinko tosiaan yrittänyt vai enkö paeta tai uhannut heidän henkeään, jollaisissa tapauksissa laki myöntää oikeuden ampua vangin, joka jo muodollisesti on tuomittu kuolemaan?

Tähän mustaan tuumaan he kaikki suostuivat, peläten niin kauheasti vähäistä englantilaista poikaa, jonka elämä riistettäisiin väärän todistuksen perusteella, — tosin useimpien heistä sitä tietämättä. Mutta sitten nousi uusi kysymys: kenen käden kautta se toimitettaisiin? Ei yksikään heistä näyttänyt haluavan täyttää tätä veristä tehtävää; päinvastoin he kaikki kieltäytyivät siitä. Esitettiin ehdotus, että jotkut alkuasukasorjista pakoitettaisiin toimimaan pyöveleinä. Kun oikeuden yleinen mielipide kuitenkin tämän hylkäsi, oli kaikki neuvot käytetty loppuun.

Sitten, jonkun ajan kuiskailtua, päällikkö lausui seuraavat peloittavat sanat.

"Hernando Pereira ja Henri Marais", hän sanoi, "tämä nuori mies on tuomittu teidän todistustenne perusteella. Me luotamme näihin todistuksiin, mutta jos vähänkin niissä on väärin, ei tapahdu oikeus, vaan törkeä murha, ja hänen viaton verensä olkoon ikuisesti teidän päällänne. Hernando Pereira ja Henri Marais, oikeus määrää teidät vartijoina tuomaan vangin asunnostaan huomenaamuna juuri taivaan alkaessa valjeta. Teitä hän koettaa paeta, ja te saatte hänen kuolemallaan estää hänen pakonsa. Sitten teidän on tultava määräpaikkaan, missä teitä odotamme, ja ilmoitettava ampumisesta."

Nämät sanat kuultuaan Henri Marais huudahti: "Jumalan nimessä vannon, etten sitä voi tehdä. Onko oikein tai luonnollista, että mies pakoitetaan surmaamaan oma vävypoikansa?"

"Saatoittehan te todistaa vävypoikaanne vastaan, Henri Marais", vastasi synkkäkatseinen päällikkö. "Miksi ette sitten voi surmata pyssyllänne miestä, jonka surmaamisessa jo olette kielellänne ollut avullisena?"

"En tahdo, en voi!" sanoi Marais, repien partaansa. Mutta päällikkö vain vastasi kylmästi:

"Olette saanut oikeuden määräyksen. Jos aiotte olla niitä tottelematta, alamme uskoa teidän tehneen väärän valan. Silloin te ja sisarenpoikanne joudutte myös suuren neuvoston eteen, kun englantilaista on uudelleen tutkittu. Meille on kuitenkin yhdentekevää, laukaisetteko te pyssyn vaiko Hernan Pereira. Se on teidän asianne, kuten juutalaiset sanoivat Judakselle, joka oli pettänyt viattoman Herransa."

Sitten hän pysähtyi, ja jatkoi Pereiraan kääntyen: "Kieltäydyttekö tekin, Hernando Pereira? Muistakaa, ennenkuin vastaatte, että, jos kieltäydytte, me vedämme siitä omat johtopäätöksemme. Muistakaa myös, että antamanne todistus, joka osoittaa tämän turmeltuneen englantilaisen vehkeilleen ja aiheuttaneen veljiemme, vainajiemme ja lastemme kuoleman, ja jota me pidämme oikeana todistuksena, — muistakaa, että tämä todistus punnitaan ja tutkitaan sana sanalta suuressa neuvostossa."

"Todistaminen on eri asia, ja petturin sekä murhamiehen ampuminen eri asia", sanoi Pereira. Sitten hän lisäsi kiroten — niin vakuutti Hans —: "Mitä syytä olisi minulla, joka tunnen tämän lurjuksen koko syyllisyyden, kieltäytyä panemasta täytäntöön lain määräämää rangaistusta. Älkää pelätkö, päällikkö; kirottu Allan Quatermain ei huomenaamuna onnistu karkaamisyrityksessään."

"Olkoon niin", sanoi päällikkö. "Painakaa mieleenne nämä sanat, te, jotka ne kuulitte."

Kun Hans näki neuvoston olevan hajaantumaisillaan ja kun hän pelkäsi joutuvansa kiinni ja surmatuksi, hän hiipi pois samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän ajatteli varoittaa minua, mutta vartijoiden tähden hän ei voinut sitä tehdä. Hän meni sitten Prinsloo'n luo ja tapasi rouvan yksin Marien kanssa, joka oli tullut tajuihinsa; hän kertoi rouvalle kaiken, mitä oli kuullut.

Hänen puhuessaan Marie polvistui ja rukoili tai ajatteli kauan, nousi sitten ylös ja sanoi:

"Täti, yksi asia on selvä, että Allan murhataan aamun koittaessa. Jos hänet sitävastoin voidaan kätkeä, saattaa hän paeta."

"Mutta minne ja kuinka me voimme hänet kätkeä", kysyi rouva, "kun paikka on vartioitu?"

"Täti", sanoi Marie uudelleen, "talonne takana on kafferien tekemä vanha karja-aitaus, ja tässä karja-aitauksessa olen nähnyt maissikuoppia, minne kafferit ovat panneet jyvänsä säilöön. Nyt minä ehdotan, että kätkemme mieheni yhteen noista maissikuopista ja peitämme sen päältäpäin. Sieltä buurit eivät häntä voisi löytää, vaikka kuinka tarkoin etsisivät."

"Se on hyvä ajatus", sanoi rouva; "mutta miten Herran nimessä me saamme Allanin ulos vartioidusta talosta viedäksemme hänet maissikuoppaan?"

"Täti, minulla on oikeus mennä mieheni asuntoon, ja minä menen sinne. Myöhemmin minulla on myöskin oikeus jättää talo, ennenkuin hänet viedään pois. No, hän jättäköön sen minun sijastani, minuna, ja te sekä Hans saatte auttaa häntä. Seuraavana aamuna sitten buurit tulisivat tarkastamaan talon eivätkä löytäisi ketään muita kuin minut."

"Se on kaikki sangen somaa", vastasi rouva. "Mutta luuletko, tyttöseni, että nuo kirotut korppikotkat menevät tiehensä, ennenkuin ovat nokkineet Allanin luut? Eivät varmastikaan, sillä liian paljon riippuu siitä. He kyllä ymmärtävät, ettei hän voi olla kaukana, ja he nuuskivat koko paikan, kunnes löytävät hänet maissikuopastaan tai kunnes hän itse tulee esiin. He himoitsevat verta — kiitos serkkusi Hernanin, sen valehtelijan — ja verta he tarvitsevat oman turvallisuutensa tähden. He eivät missään tapauksessa poistu täältä, ennekuin näkevät Allanin makaavan kuolleena maassa."

Nyt Marie, Hansin sanojen mukaan, ajatteli taasen kotvan aikaa. Sitten hän vastasi:

"Meidän on uskallettava paljon, täti; mutta ei auta, se on tehtävä. Lähettäkää miehenne rupattelemaan noiden vartijoiden kanssa, ja antakaa hänelle pullo viinaa. Minä juttelen tämän Hansin kanssa ja koetan katsoa, mitä voidaan saada aikaan."

Marie siirtyi sivummaksi Hansin kanssa, kuten tämä myöhemmin minulle kertoi, ja kysyi häneltä, tunsiko hän lääkettä, joka vaivutti ihmiset pitkäksi ajaksi sikeään uneen. Hans vastasi myöntävästi; kaikki värilliset heimot tunsivat koko joukon sellaisia lääkkeitä. Epäilemättä hän saisi jotain paikkakunnalla asuvilta kaffereilta tai, ellei hän heiltä saisi, hän voisi kaivaa kasvin juuria, jonka hän oli nähnyt kasvavan lähistössä ja joka soveltuisi tähän tarkoitukseen. Marie lähetti hänet etsimään tätä ainetta. Myöhemmin hän puhui rouva Prinsloolle:

"Suunnitelmani on, että Allanin on paettava talostamme minun vaatteisiini pukeutuneena. Mutta tiedän hyvin, ettei hän tajuissaan ollen juokse pois, koska hän niin tehdessään tunnustaisi syyllisyytensä. Senvuoksi ehdotan, että häneltä otetaan tajunta pois huumausjuomalla. Sitten ehdotan, että te ja Hans kantaisitte hänet tämän rakennuksen taakse ja sieltä, kun ei kukaan näe, vanhaan jyväkuoppaan, joka on vain muutamien yardien päässä; senjälkeen peittäisitte sen suun kuivilla heinillä. Siellä hän pysyy siksi, kunnes buurit väsyvät hänen etsimiseensä, ja ratsastavat matkoihinsa. Jos taasen sattuisi niin, että he löytäisivät hänet, ei hänen kävisi huonommin kuin aikaisemmin."

"Hyvä suunnitelma kylläkin, Marie, vaikka ei sellainen, jonka kanssa Allan tahtoisi olla missään tekemisissä niin kauan kun hän olisi järjissään", vastasi rouva, "katsoen siihen, että hän aina on, nuoruudestaan huolimatta, selviytynyt pulasta. Me koetamme kuitenkin pelastaa hänet, hänestä itsestään välittämättä, tuon lurjuksen Pereiran kynsistä — tulkoon Jumalan kirous hänen päälleen! — ja isältäsi, hänen välikappaleeltaan. Kuten sanot, ei pahimmassa tapauksessa hänelle koidu mitään vahinkoa, vaikka hänet löydetäänkin, kuten luultavasti käy, sillä he eivät jätä tätä paikkaa verettä."

Sellainen oli suunnitelma, jonka Marie valmisti rouva Prinsloon kanssa. Oikeastaan minun piti sanoa: näytti valmistavan, sillä hän ei maininnut tälle mitään oikeasta tarkoituksestaan, hän kun tiesi rouvan olevan oikeassa, tiesi, etteivät buurit omista yksityisistä syistään ja siitä syystä, että luulivat harjoittavansa oikeutta, koskaan jättäisi sitä paikkaa, ennenkuin näkisivät veren virtaavan ruohikossa.

Marien todellinen ja kauhea suunnitelma oli — antaa henkensä minun henkeni sijasta! Hän oli vakuutettu siitä, että Hernan Pereira kerran tapettuaan uhrinsa ei pysähtyisi tutkimaan ruumista. Hän ratsastaisi pois rikollisen omantuntonsa ahdistamana, ja sillä välin minä saattaisin paeta.

Hän ei miettinyt asiaa kaikkia yksityisseikkoja myöten, sillä kauhu oli hänet tylsistyttänyt, eikä hänellä sitäpaitsi ollut aikaa. Hän vain tunnusteli tietä askel askeleelta, hämärästi nähden vapautukseni matkan päässä. Marie ei sanonut rouva Prinsloolle mitään muuta kuin, että hän aikoi antaa minulle huumausainetta, ellen ilman sitä lähtisi. Sitten rouvan tulisi kätkeä minut niin hyvin kuin voisi, joko jyväkuoppaan tai muualle, tai, jos olisin tajuissani, antaa minun itse kätkeytyä. Myöhemmin hän, Marie, menisi buurien luo ja käskisi heitä etsimään minua, jos minut halusivat.

Rouva Prinsloo vastasi, että hän oli keksinyt paremman suunnitelman. Hän järjestäisi miehensä, poikansa ja Meyer'ien kanssa, jotka kaikki rakastivat minua, asian siten, että nämä pelastaisivat minut tai tarpeen vaatiessa surmaisivat tai tekisivät vaarattomaksi Pereiran, ennenkuin hän ennättäisi ampua minut.

Marien mielestä suunnitelma oli hyvä, jos se vain oli toteutettavissa, ja rouva meni noutamaan aviomiestään ja muita miehiä. Pian hän kuitenkin palasi naama pitkänä, sanoen päällikön asettaneen heidät kaikki silmälläpidon alaisiksi. Hänen mieleensä näytti juolahtaneen, tai pikemminkin Pereiran mieleen, että Prinsloo't ja Meyer'it, jotka pitivät minua veljenään, yrittäisivät jotain pelastusta tai antaisivat muulla tavoin aihetta pelkoon. Sentähden heidät varovaisuuden vuoksi oli pistetty arestiin ja otettu heiltä aseet kuten minultakin. Päällikkö puolestaan vakuutti ryhtyneensä näihin jonkunverran omavaltaisiin toimenpiteisiin voidakseen olla varma siitä, että Prinsloo't ja Meyer'it olisivat seuraavana aamuna valmiit ratsastamaan hänen ja vangin mukana pääleiriin, missä suuri neuvosto kenties halusi kuulustella heitä.

Yhden myönnytyksen rouva kuitenkin oli saanut päälliköltä, jolla, tietäessään, miten minun kävisi, ei ollut luullakseni sydäntä siitä kieltäytyä. Se oli, että vaimoni ja hän saisivat käydä luonani tuomassa ruokaa sillä ehdolla, että molemmat jättäisivät talon, johon minut oli teljetty, kello kymmenen aikaan illalla.

Asia oli siis sillä kannalla, että, jos jotain oli tehtävä, oli se näiden kahden naisen tehtävä, sillä he eivät saattaneet toivoa minkäänlaista apua suunnitelmissaan. Tässä lisättäköön, että rouva kertoi Marielle Hansin läsnäollessa ajatelleensa hyökkäystä päällikön kimppuun. Lähemmin mietittyään hän kuitenkin luopui siitä kahdestakin syystä, ensiksi, koska hän pelkäsi vain pahentavansa asioita ja riistävänsä minulta ainoat auttajat, ja toiseksi, koska hän pelkäsi hankkivansa Hansille kuoleman, sillä jutun jäljet varmasti johtaisivat häneen.

Koska hän oli salahankkeen ainoa todistaja, oli ilmeistä, että hänen tuskin sallittaisiin päästä pakoon levittämään tietojaan. Näin erittäinkin siitä syystä, että hottentotin, jota epäiltiin petoksesta kuten isäntäänsä, selittämätön kuolema ei ollut sen arvoinen asia, että se olisi ansainnut huomiota noina raakoina ja verisinä aikoina. Hän olkoon ollut oikeassa tai väärässä, mutta punnitessa hänen ratkaisuaan on aina muistettava, että hän oli ja loppuun asti pysyi täysin tietämättömänä Marien sankarillisesta aikeesta mennä kuolemaan minun sijastani.

Molemmat naiset ja hottentotti ryhtyivät siis toteuttamaan suunnitelmia, jotka pääpiirteissään olen esittänyt. Hans ehdotti kuitenkin toista vaihtoehtoa. Sen mukaan heidän oli yritettävä juottaa vartiostolle jonkunverran siitä yrttijuomasta, joka oli tarkoitettu minulle, ja senjälkeen Marie, minä ja hän hiipisimme alas joelle ja kätkeytyisimme ruovostoon. Sieltä me kenties pääsisimme Port Nataliin, missä asui englantilaisia, jotka suojelisivat meitä.

Tietysti tämä ajatus oli toivoton alusta alkaen. Kuunvalo oli melkein yhtä kirkas kuin päivällä ja tienoo laajalti yltympäri avoin, joten meidät varmasti olisi nähty ja otettu uudelleen kiinni, mikä tietysti olisi merkinnyt kuolemaa heti paikalla. Edelleen sattui niin, että vartiostoa oli varoitettu koskemasta minkäänlaisiin väkijuomiin, koska pidettiin luultavana, että heidät yritettäisiin huumata. Naiset kuitenkin päättivät koettaa tätä menetelmää, jos vain saisivat tilaisuuden. Ainakin se oli toinen jänne heidän jousessaan.

Sillävälin he tekivät valmistuksiaan. Hans poistui hetkeksi ja palasi mukanaan unilääkettään, vaikka en muista, saiko hän sen kaffereilta vai kokosiko hän itse. Joka tapauksessa se oli keitetty vedessä, mistä he valmistivat kahvia minun juodakseni. Se ei kuitenkaan ollut samaa, jota Marie oli juovinaan kanssani, sillä kahvin kirpeä maku ja musta väri kätkivät erinomaisesti kaiken tuoksun tai värin, joka kasvista saattoi lähteä. Rouva Pnnsloo koetti myös jotain ruokaa, jonka hän antoi Hansin kannettavaksi. Ensin tämä kuitenkin meni tutkimaan vanhaa maissikuoppaa, joka oli Prinsloon talon takaovesta muutamien askelten päässä. Hän ilmoitti että sinne saattaisi hyvin kätkeä miehen, erittäinkin kun sen suulla kasvoi korkeata heinää ja pensaita.

Sitten he kaikki kolme lähtivät liikkeelle, ja kun he saapuivat minun noin sadan yardin päässä olevan taloni ovelle, huusivat vartijat tietenkin, mitä asiaa heillä oli.

"Herrat", sanoi Marie. "Päällikkö on antanut meille luvan tuoda ruokaa miehelleni, jota te täällä vartioitte. Pyydän, ettette estä meiltä sisäänpääsyä."

"Saatte mennä", vastasi yksi heistä varsin kohteliaasti, sillä häntä säälitti Marien asema. "Meille on annettu määräys laskea teidät, rouva Prinsloo ja alkuasukaspalvelijanne, vaikka en tosin ymmärrä, miksi tarvitaan kolme viemään ruokaa yhdelle miehelle. Minä puolastani olisin luullut, että hän sellaisena aikana olisi mieluummin ollut yksin vaimonsa kanssa."

"Rouva Prinsloo haluaa tehdä erinäisiä kysymyksiä hänen täällä olevan omaisuutensa suhteen sekä tiedustaa, mitä on tehtävä sillä aikaa kun hän on pääleirissä toista kuulustelua varten, sillä minä, jonka sydän on täynnä suruja, en jaksa sellaisia asioita miettiä. Myöskin hottentotin täytyy saada määräykset minne hänen on tuotava hevonen hänen ratsastaakseen. Pyydän siis, päästäkää meidät, mynheer."

"Erittäin hyvä; meillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä, rouva Quatermain. — — Pysähtykäähän, ei suinkaan teillä ole mitään aseita tuon vaippanne alla."

"Etsikää, jos haluatte, mynheer", hän vastasi, avaten vaippansa, jolloin mies pikaisen silmäyksen luotuaan nyökäytti ja kehoitti heitä astumaan sisään, sanoen:

"Muistakaa, että teidän on tultava pois kello kymmenen aikaan. Te ette saa viettää yötä tässä talossa, sillä muuten pikku englantilainen nukkuu aamulla liian pitkään."

Senjälkeen he astuivat sisään ja tapasivat minut pöydän ääressä valmistamassa muistiinpanoja puolustustani varten ja merkitsemässä muistiin pääkohtia suhteistani Pereiraan, Dingaaniin ja edelliseen päällikköön Retiefiin.

Tässä yhteydessä lisättäköön, ettei asemani koko aikana tuntunut peloittavalta, pikemminkin tunsin vain hehkuvaa suuttumusta. Minulla ei tosiaan ollut vähintäkään epäilystä siitä, että, jos asiani tutkittaisiin uudelleen suuressa neuvostossa, kykenisin osoittamaan täydellisen viattomuuteni niihin kauheisiin syytöksiin, joita minua vastaan oli tehty. Kun Marie siis ehdotti, että koetettaisiin paeta, pyysin melkein tylysti häntä olemaan mainitsematta uudelleen sellaista asiaa.

"Juosta pakoon!" sanoin. "No, sehän olisi samaa kuin tunnustaa itseni syylliseksi, sillä vain syyllinen juoksee pakoon. En muuta toivo kuin että tämä juttu selviäisi ja tuon pirullisen Pereiran vehkeet paljastuisivat."

"Mutta, Allan", sanoi Marie, "entä jollet näkisikään sen koskaan selviävän? Entä jos sinut ammutaan sitä ennen?" Sitten hän nousi ylös ja, katsottuaan, että pieni ikkunaluukku oli suljettu ja hänen säkkikankaasta tekemänsä verho edessä, hän palasi ja kuiskasi: "Hans on kuullut kauhean jutun, Allan. Kerro se baas'ille, Hans."

Sillä aikaa kun rouva Prinsbo, johtaakseen meitä mahdollisesti vaanivat silmät harhaan, puuhaili sytyttäen tulta toisen huoneen takkaan lämmittääkseen ruokaa, Hans kertoi tietonsa melkein niinkuin edellä jo on selostettu.

Kuuntelin sitä yhä lisääntyvällä epäuskoisuudella. Asia näytti minusta mahdottomalta. Joko Hans oli pettynyt tai hän valehteli; viimemainittu oli hyvin luultavaa, sillä tunsin erinomaisesti hottentottien mielikuvituksen voiman. Tai kenties hän oli juovuksissa; hän tosiaankin tuoksui väkijuomilta, joita tiesin hänen sietävän suuren määrän näyttämättä mitään ulkonaisia juopumuksen merkkejä.

"En saata sitä uskoa", sanoin, kun hän oli lopettanut. "Vaikka Pereira minua vihaakin siinä määrässä, kuten on mahdollista, niin voisiko isäsi Henri Marais - joka kuitenkin on aina ollut hyvä ja Jumalaa pelkäävä mies — suostua tekemään sellaisen rikoksen tyttärensä miestä vastaan, vaikka hän tätä vihaakin?"

"Isäni ei ole sama kuin hän on ollut, Allan", sanoi Marie. "Toisinaan tulen ajatelleeksi, että hän on menettänyt järkensä."

"Ei ainakaan hänen puheensa tänään iltapäivällä todista sitä, että hän olisi menettänyt järkensä", vastasin. "Mutta olettakaamme, että tämä kertomus on tosi. Mitä siinä takauksessa toivoisit minun tekevän?"

"Allan, toivon, että pukeudut minun vaatteisiini ja lähdet kätköpaikkaan, jonka Hans ja rouva Prinsloo tietävät, jättäen minut tänne sijallesi."

"Kuinka niin, Marie?" sanoin. "Sittenhän sinut ammuttaisiin minun sijastani, otaksuen, että he aikovat ampua minut. Minä sitäpaitsi varmasti joutuisin kiinni ja saisin surmani, sillä heillä olisi oikeus ampua minut yrityksestä paeta valepuvussa. Se on siis hullu suunnitelma, mutta minulla on parempi. Rouva Prinsloo, menkää suoraan päällikön luo ja kertokaa hänelle koko juttu. Tai, jollei hän halua teitä kuunnella, huutakaa se kimakalla äänellä, että kaikki kuulevat; tulkaa sitten takaisin ja kertokaa tuloksesta. Yhdestä seikasta olen varma: jos tämän teette, niin suunnitelma minun ampumisestani huomenna hylätään, vaikka sellaista olisikin ajateltu. Voitteko kieltäytyä ilmoittamasta, kuka asian teille kertoi."

"Niin, olkaa hyvä ja tehkää se", mumisi Hans, "sillä muuten tiedän sellaisen, joka ammutaan."

"Hyvä, minä menen", sanoi rouva Prinsloo ja hän meni, vartijoiden päästettyä hänet jonkun sanan sanottuaan, joita emme kuulleet.

Puolta tuntia myöhemmin hän palasi ja huusi meitä avaamaan oven.

"No?" kysyin.

"Niin", hän sanoi, "olen epäonnistunut. Noita oven ulkopuolella olevia vartijoita lukuunottamatta ovat päällikkö ja kaikki buurit ratsastaneet pois — en tiedä, minne — vieden meidän väkemme mukanaan."

"Sepä kummallista", vastasin, "mutta kenties heillä ei mielestään ole ollut tarpeeksi heinää hevosilleen tai, Herra tietäköön, mitä he ovat ajatelleet. Jääkää tänne, aion ryhtyä johonkin." Avasin oven ja huusin vartijoille, jotka olivat tavallaan kunnollisia miehiä ja jotka aikoinaan olin tuntenut.

"Kuulkaa, ystävät", sanoin. "Minulle on kerrottu, ettei minua viedäkään isolle leirille, jotta neuvosto tutkisi asiani, vaan aiotaan minut kylmäverisesti ampua, kun huomenaamuna tulen ulos tästä rakennuksesta. Onko se totta?"

"Allemachte, englantilainen!" vastasi eräs heistä. "Pidätkö meitä murhaajina? Meillä on määräys viedä teidät päällikön luo niinpian kuin hän käskee, joten teidän ei ensinkään pidä pelätä, että ammumme teidät kuin kafferin. Joko te tai se, joka teille sellaista on kertonut, on hullu."

"Sitä ajattelinkin, ystävät", vastasin. "Mutta missä päällikkö on ja missä ovat kaikki muut? Tämä rouva Prinsloo on käynyt heitä etsimässä ja ilmoittaa, että he ovat kaikki menneet."

"Se on hyvin todennäköistä", sanoi buuri. "Huhu tietää, että jotkut zuluveljistänne ovat tulleet Tugelan yli jälleen metsästämään meitä, mikä — jos haluatte kuulla totuuden — on syynä tähän vierailuun. No, päällikkö on ottanut miehensä ratsastusmatkalle nähdäkseen, voisiko näitä zuluja tavata tällaisessa kirkkaassa kuunvalossa. Sääli, etteivät he voineet ottaa teitäkin, joka olisitte niin hyvin tiennyt, mistä he ovat löydettävissä. Olkaa nyt hyvä ja lakatkaa puhumasta meille loruja, joiden kuunteleminen tekee meidät sairaiksi. Älkää myöskään luulko, että voitte livistää tiehenne, koska meitä on vain kaksi, sillä tietäkää, että pyssymme ovat ladatut, ja meille on annettu käsky käyttää niitä."

"Siinä sen nyt itse kuulitte", sanoin sulkiessani oven. "Kuten ajattelinkin, ei tuossa mainiossa jutussa ole yhtään perää, kuten tekin luultavasti tulitte vakuutetuiksi."

Rouva Prinsloo ja Marie eivät kumpikaan vastanneet mitään, ja Hans pysyi myöskin vaiti. Kuitenkin — kuten myöhemmin muistin — näin kumpaisenkin naisen vaihtavan omituisia silmäyksiä, sillä he eivät olleet ensinkään vakuutettuja. He olivatkin nyt — vaikka en sellaista voinut uneksiakaan — päättäneet viedä perille oman epätoivoisen suunnitelmansa. Mutta tästäkin rouva Prinsloo ja Hans tiesivät vain puolet; loppu oli kätkettynä Marien rakastavaan sydämeen.

"Kenties olet oikeassa, Allan", sanoi rouva Prinsloo sellaisella äänellä, joka antaa myöten ymmärtämättömälle lapselle. "Toivon sitä, ja joka tapauksessa voit huomenaamulla kieltäytyä tulemasta ulos rakennuksesta, kunnes olet aivan varma. Ja nyt syökäämme hiukan illallista, sillä nälkäisenä ollen asiat eivät parane. Hans, tuo ruoka."

Me söimme siis, tai olimme syövinämme, ja minä join janoissani kaksi kuppia mustaa kahvia, johon oli sekoitettu viinaa maidon asemesta. Sen jälkeen tunsin kummallista uneliaisuutta. Viimeinen muistoni on, kuinka Marie katsoi minuun kauniilla silmillään, jotka olivat täynnä rakkautta, ja suuteli minua lakkaamatta huulille.

Näin kaikenlaisia unia, yleensä jotenkin miellyttäviä unia. Sitten heräsin askelten ääneen ja havaitsin olevani pullon muotoisessa maakuopassa. Mieleeni johtui Josef, jonka veljet olivat laskeneet erämaassa olevaan kaivoon. Kuka toden totta oli laskenut minut kaivoon, minulla kun ei edes ollut veljiä? Kenties en todellisuudessa ollutkaan kaivossa. Kenties tämä oli painajainen. Tai mahdollisesti olin kuollut. Aloin muistella, että oli hyviä syitä olemassa siihen, että olin kuollut. Mutta miksi he sitten olivat haudanneet minut naisten vaatteissa, jollaiset näkyivät olevan ylläni?

Ja mitä merkitsi se melu, johon olin herännyt?

Se ei voinut olla tuomiopasuuna, ellei tuomiopasunan täräys muistuta kaksipiippuisen pyssyn laukausta.

Yritin ryömiä esiin kuopastani, mutta kun se oli yhdeksän jalkaa syvä ja pullonmuotoinen, minkä sen suulta virtaava valo osoitti, huomasin yritykseni mahdottomaksi. Juuri kun olin aikeestani luopumaisillani, ilmestyi aukolle keltainen naama, joka minusta näytti Hansin naamalta, ja käsivarsi työnnettiin alas.

"Hypätkää, jos olette hereillä, baas", sanoi ääni — varmasti se oli Hansin ääni — "niin minä vedän teidät ylös."

Minä hyppäsin ja tartuin käteen ranteen kohdalta. Sitten käden omistaja veti epätoivoisesti, ja loppujen lopuksi minun onnistui saada kiinni pullomaisen kuopan laidasta ja käden avulla vetää itseni ulos.

"Nyt, baas", sanoi Hans, sillä se oli Hans, "juoskaa, juoskaa, ennenkuin buurit saavat teidät kiinni."

"Mitkä buurit?" kysyin unisena; "ja kuinka minä voin juosta, kun nämä repaleet lepattavat kinttujeni ympärillä?"

Sitten katsahdin ympärilleni ja, vaikka päivä juuri alkoi sarastaa, aloin tuntea ympäristöni. Varmasti oli oikealla puolellani oleva talo Prinsloon, ja tuo taasen, joka heikosti häämöitti sumun läpi noin sadan askeleen päässä, oli Marien ja minun. Siellä näytti olevan jotain tekeillä, joka kiihoitti heräävää uteliaisuuttani. Näin olioita, jotka liikkuivat omituisella tavalla, ja halusin tietää, mitä he puuhasivat. Aloin kävellä heitä kohti ja Hans puolestaan koetti vetää minua päinvastaiseen suuntaan, lörpötellen kaikenlaista siitä, kuinka välttämätöntä minun oli juosta pakoon. Mutta minä en antanut itseäni vetää. Sivalsin häntä, niin että hän vihdoin tuskasta kiljaisten päästi minut ja hävisi.

Jatkoin matkaa yksinäni. Saavuin asuntoni luo ja näin siellä noin kymmenen tai viidentoista yardin päässä portaista oikealle ihmisolennon maassa makaamassa; hämärästi huomasin sen olevan puetun omia vaatteitani muistuttaviin pukimiin. Rouva Prinsloo hullunkurisessa yöpuvussaan laahusti olentoa kohti ja vähän etäämpänä seisoi Hernan Pereira, ilmeisesti lataamassa kaksipiippuista pyssyä. Hänen lähellään seisoi, häneen tuijottaen, kalpeakasvoinen Henri Marais kiskoen pitkää valkoista partaansa toisella kädellään ja toisessa kädessään pitäen pyssyä. Heidän takanaan oli kaksi satuloitua hevosta; ne olivat raa'an kafferin hoidettavana, joka katseli eteensä typerän näköisenä.

Rouva Prinsloo saapui ruumiin luo, joka makasi maassa puettuna vaatteisiin, jotka muistuttivat minun vaatteitani. Sitten hän vaivaloisesti taivutti alas uljaan vartalonsa ja kääntyi katsomaan maassa makaavaa. Hän tarkasti sen kasvoja ja alkoi sitten huutaa.

"Tulkaa tänne, Henri Marais", hän huudahti. "Tulkaa katsomaan, mitä rakastettu sisarenpoikanne on tehnyt! Teillä oli tytär, joka oli teille kaikki kaikessa, Henri Marais. Tulkaa nyt katsomaan häntä, kun rakastettu sisarenpoikanne on päättänyt työnsä häneen nähden!"

Henri Marais läheni hitaasti kuten sellainen, joka ei ymmärrä. Hän seisoi maassa makaavan ruumiin ääressä ja katseli sitä aamusumun läpi.

Sitten hän äkkiä sai raivokohtauksen. Hänen leveä hattunsa putosi hänen päästään ja hänen pitkä tukkansa näytti nousevan pystyyn. Myöskin hänen partansa laajeni ja törrötti kuin linnun sulat pakkassäällä. Hän kääntyi Hernan Pereiraan päin. "Sinä paholainen!" hän huusi ja hänen äänensä kaikui kuin villin pedon kiljunta. "Sinä paholainen olet murhannut tyttäreni! Kun et saanut Marieta itsellesi, olet hänet murhannut. No, minä maksan sen sinulle takaisin!"

Sen enempää siekailematta hän nosti pyssynsä ja laukaisi suoraan Pereiraa kohti, joka vaipui hitaasti maahan ja jäi siihen koristen makaamaan.

Juuri samalla hetkellä kuulin suuren joukon ratsastajia lähenevän meitä, vaikka en tiennyt, mistä he tähän aikaan tulivat. Yhden heistä tunsin puolijuopuneenakin, sillä hän oli erittäin elävästi painunut mieleeni. Se oli synkkäkatseinen päällikkö, joka minut oli tutkinut ja tuominnut kuolemaan. Hän astui hevosensa selästä ja, tuijottaen molempiin maassa makaaviin olentoihin, hän sanoi kovalla ja kolkolla äänellä:

"Mitä tämä merkitsee? Keitä nämä miehet ovat ja miksi heidät on ammuttu? Selittäkää, Henri Marais."

"Miehet!" vaikeroi Henri Marais "Eivät ne ole miehiä. Toinen on nainen — ainoa lapseni; toinen taasen on paholainen, joka sentähden, että on paholainen, ei tahdo kuolla. Kas! Hän ei tahdo kuolla. Antakaa minulle toinen pyssy, että saan hänet kuolemaan."

Päällikkö katseli ympärilleen rajusti, ja hänen silmänsä osuivat rouva Prinslooseen.

"Mitä on tapahtunut, rouva?" hän kysyi.

"Ei muuta", vastasi hän omituisen kalsealla äänellä, "kuin että murhaajanne, jotka te lain ja oikeuden nimessä asetitte, ovat erehtyneet. Teillä oli omat syynne kehoittaa heitä murhaamaan Allan Quatermain. No, he ovat sen sijaan murhanneet hänen vaimonsa."

Nyt päällikkö tarttui kädellään otsaansa ja valitti, ja minä puolihereillä juoksin eteenpäin, puiden nyrkkiäni ja höpisten.

"Kuka tuo on?" kysyi päällikkö. "Onko se mies vai nainen?"

"Se on mies naisen vaatteissa. Se on Allan Quatermain", vastasi rouva Prinsloo, "jonka me juotimme ja koetimme kätkeä teurastajiltanne."

"Varjelkoon Jumala!" huudahti päällikkö. "Onko tämä maailma vai helvetti?"

Silloin haavoittunut Pereira kohottautui toisen kätensä varaan.

"Minä kuolen", hän huusi. "Elämäni juoksee kuiviin, mutta ennen kuolemaani minun täytyy puhua. Koko se juttu, jonka englantilaista vastaan kerroin, on väärä. Hän ei ole koskaan vehkeillyt Dingaanin kanssa buureja vastaan. Päinvastoin olin juuri minä se, joka vehkeili Dingaanin kanssa. Vaikka vihasin Retiefiä, koska hän paljasti minut, en toivonut häntä enkä hänen väkeään surmattavaksi. Mutta Allan Quatermain'in surmaa minä halusin, koska hän oli voittanut sen, jota minä rakastin. — Tapahtui kuitenkin niin, että kaikki muut saivat surmansa ja hän yksin pelastui. Sitten tulin tänne ja sain tietää, että Marie oli hänen vaimonsa, ja minä jouduin vihasta ja mustasukkaisuudesta pois suunniltani. Vannoin väärän valan häntä vastaan, ja te hullut uskoitte minua ja määräsitte minut ampumaan hänet, joka on viaton Jumalan ja ihmisten edessä. Sitten kävi asioitten hullusti. Nainen petti minut taasen — viimeisen kerran. Hän pukeutui mieheksi, ja aamuhämärässä minä erehdyin. Surmasin hänet, ainoan, jota rakastan. Nyt hänen isänsä, joka myöskin rakasti häntä, on surmannut minut."

Ymmärsin nyt kaiken, sillä pääni oli vihdoinkin juopumuksesta selvinnyt. Juoksin maassa makaavan hirviön luo. Varsin hullunkurisissa naisen pukimissani minä hyppäsin hänen päälleen ja tallasin hänestä viimeisen elonkipinän sammuksiin. Seisoen hänen kuolleen ruumiinsa päällä minä sitten pudistin nyrkkejäni ja huusin:

"Miehet, katsokaa, mitä olette tehneet. Kostakoon Jumala teille kaiken sen mitä olette rikkoneet Marieta ja minua vastaan!"

He astuivat hevostensa selästä ja kerääntyivät ympärilleni; he vakuuttelivat viattomuuttaan, vieläpä itkivätkin. Minä raivosin heitä vastaan toisella puolella, kun taasen hullu Henri Marais raivosi toisella puolella. Rouva Prinsloo heilutti pitkiä käsivarsiaan ja vannoi Jumalan kirouksen sekä viattomasti vuotaneen veren ikuisesti olevan heidän ja heidän lastensa pään päällä.

Senjälkeen en muista mitään.

Kun kaksi viikkoa myöhemmin palasin tajuihini, sillä olin hourinut, makasin yksin rouva Prinsloon talossa. Buurit olivat kaikki menneet itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, ja kuolleet oli aikoja sitten haudattu. He olivat ottaneet Henri Marais'n mukaansa — niin minulle kerrottiin — ja vetivät häntä härkävaunuissa, joihin hänet oli sidottu kiinni, sillä hän oli raivohullu. Myöhemmin hän rauhoittui ja eli vielä useita vuosia, kuljeskellen ympäri ja kysellen kaikilta vastaantulijoilta, saattoivatko he viedä hänet Marien luo. Mutta riittäköön tämä hänestä, miesraukasta!

Kulkupuheena kerrottiin, että Pereira oli murhannut Marien mustasukkaisuudesta, jonka jälkeen Marien isä oli surmannut hänet. Mutta noina sodan ja murhaamisen päivinä liikkui niin paljon traagillisia tarinoita, että tämä yksi ainoa pian unohdettiin, erittäinkin, kun ne, joita se koski, eivät kovin paljoa puhuneet sen yksityiskohdista. En minäkään siitä puhunut, sillä mikään kosto ei voinut parantaa särkynyttä sydäntäni. — — Minulle tuotiin kirje, joka oli löydetty Marien povelta, missä se oli tahraantunut verestä.

Näin se kuului:

'Rakas mieheni!

Kolmasti olet sinä pelastanut henkeni, ja nyt on minun vuoroni pelastaa sinut, sillä muuta mahdollisuutta ei ole. Saattaa käydä niin, että he surmaavat sinut myöhemmin, mutta siinäkin tapauksessa olen iloinen, että olen kuollut ensin, ollakseni valmiina tervehtimään sinua toisessa maailmassa.

Annoin sinulle unijuomaa, Allan. Sitten leikkasin hiukseni ja pukeuduin sinun vaatteisiisi. Rouva Prinsloo, Hans ja minä puimme minun vaatteeni sinun yllesi. Sinut talutettiin ulos, ikäänkuin tajuttomana, ja vartijat päästivät kyselyittä menemään, kun näkivät minun, jota he luulivat sinuksi, seisovan oviaukossa.

Mitä tapahtunee, sitä en tiedä, sillä kirjoitan tätä sinun mentyäsi. Toivon kuitenkin, että sinä pelastut ja alat elää täydellistä ja onnellista elämää, vaikka pelkään, että sen parhaimpiin hetkiin on aina minun muistoni luova varjonsa. Sillä tiedän, että sinä rakastat minua, Allan, ja olet aina rakastava, kuten minäkin olen aina rakastava sinua.

Valo on sammumaisillaan — kuten minunkin —; siis hyvästi, hyvästi! Kaikki maallinen päättyy kerran ja senjälkeen me jälleen tapaamme toisemme. Siihen mennessä: näkemiin. Olisin mielelläni tahtonut tehdä enemmän puolestasi, sillä kuoleminen sellaisen puolesta, jota rakastaa ruumiineen, sydämineen ja sieluineen, on vain vähäpätöinen asia. Kuitenkin olen ollut vaimosi, Allan, ja vaimonasi olen pysyvä silloinkin, kun maailma on vanha. Taivas ei tule vanhaksi, Allan, ja siellä minä sinua tervehdän.

Valo on sammunut, mutta — oi! — sydämessäni syttyy uusi valo!

Sinun Mariesi.'

Tällainen oli hänen kirjeensä.

En luule mitään muuta olevan lisättävänä. — —

Sellainen on kertomus ensimmäisestä rakkaudestani. Ne, jotka sen lukevat — jos nimittäin kukaan koskaan lukee, — ymmärtävät, miksi en koskaan aikaisemmin ole hänestä puhunut, ja miksi en halua sen tulevan tunnetuksi ennen kuin minäkin olen kuollut ja mennyt kohtaamaan Marie Marais'n suurta sielua.