E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

BUURITYTÖN TARINA

Kirj.

H. Rider Haggard

Englannista suomentanut

Jalmari Nieminen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

Juusela & Levänen Oy kirjapaino ja kirjansitomo.

SISÄLTÖ:

Omistus.
Esipuhe.
I. Allan opiskelee ranskaa.
II. Hyökkäys Maraisfonteiniin.
III. Pelastus.
IV. Hernando Pereira.
V. Ampumakilpailu.
VI. Lähtö.
VII. Allanin kutsumus.
VIII. Taistelu kuolemasta.
IX. Lupaus.
X. Rouva Prinsloo lausuu mielipiteensä.
XI. Laukaus rotkossa.
XII. Dingaanin vedonlyönti.
XIII. Harjoitus.
XIV. Näytös.
XV. Retief pyytää suosionosoitusta.
XVI. Neuvottelu.
XVII. Avioliitto.
XVIII. Sopimus.
XIX. Lähtekää rauhassa!
XX. Sotaoikeus.
XXI. Viatonta verta.

OMISTUS.

Ditchingham, 1912.

Parahin Sir Henry.

Lähes kolmekymmentä seitsemän vuotta — enemmän kuin miespolven aika — on kulunut siitä, kun ensimmäisen kerran näimme Afrikan rannikon kohoavan merestä. Miten paljon onkaan senjälkeen tapahtunut: Transvaalin yhdistäminen, zulusota, ensimmäinen buurisota, Randin löytö, Rhodesian valtaus, toinen buurisota ja paljon muuta, mikä näinä nopeasti vierivinä aikoina lasketaan jo historiaan kuuluvaksi.

No niin! Pelkäänpä, että, jos uudelleen siellä kävisimme, löytäisimme vain muutamia ennen tuntemistamme kasvoista. Yhdestä asiasta kuitenkin saamme olla iloisia. Nuo historialliset tapaukset, joista sinä muutamissa näyttelit suurta osaa ollessasi Natal'in valtiaana ja minäkin jouduin esittämään pienempää osaa, ovat — mikäli saatamme nähdä tulevaisuutta — vihdoinkin tuoneet rauhan aikakauden Etelä-Afrikaan. Tänään Englannin lippu liehuu Zambes'ista Kapniemen kärkeen. Sen alla unohtukoot kaikki vanhat riidat ja veriset kiistat. Tuntekoot alkuasukkaat itsensä onnellisiksi ja hallittakoon heitä oikeamielisesti, sillä joka tapauksessa maa oli alkuaan heidän. Tiedän sinun toivomuksesi käyvän samaan suuntaan kuin omanikin.

Tässä kertomuksessa tullaan kuitenkin aikaisemman Afrikan kanssa tekemisiin. Vuonna 1836 viha ja epäluulo kohosi korkealle paikallisen hallituksen ja sen hollantilaisten alamaisten välillä. Orjien vapautuksen ja molemminpuolisten väärinkäsitysten johdosta Kap-siirtokunnassa syntyi sekasorto, melkeinpä kapina, ja buurit etsivät tuhatlukuisina uusia asuinpaikkoja tuntemattomassa, villien asumassa pohjoisessa. Tästä verisestä ajasta olen koettanut kertoa, suuresta maastamuutosta ja sitä seuranneista murhenäytelmistä, kuten uskollisen Retiefin ja hänen kumppaniensa murhaaminen zulukuninkaan, Dingaanin, luona.

Mutta sinähän olet lukenut kertomuksen ja tunnet sen aiheen. Mitä sitten jää minulle sanottavaksi? Ei muuta kuin, että kauan sitten kuluneiden päivien muistoksi omistan sen sinulle, jonka kuva aina johtuu mieleeni, kun yritän kuvailla englantilaista ihannemiestä. Ystävällisyyttäsi en milloinkaan unhoita; muistaen sen tarjoan sinulle tämän kirjan.

Alati uskollinen ystäväsi

H. Rider Haggard.

ESIPUHE.

Tekijä toivoo, että lukija löytäisi jotain historiallista mielenkiintoisuutta siitä tarinasta, joka näillä sivuilla on kerrottu buurikenraali Retiefin ja hänen kumppaniensa murhaamisesta zulukuninkaan, Dingaanin, luona. Muutamia lisättyjä piirteitä lukuunottamatta hän luulee sen olevan yksityiskohtiaan myöten täsmällisen.

Sama on sanottava selostuksesta, joka annetaan niiden buurien kauheista kärsimyksistä, jotka vaelsivat kuumeseudulle, siellä tuhoutuakseen Delagoa Bay'n läheisyydessä. Näistä kärsimyksistä, erittäinkin Triechard'in ja hänen kumppaniensa, on vieläkin olemassa muutamia lyhyitä samanaikaisia kertomuksia hautautuneina niukkoihin aikakirjoihin. Mainittakoon myöskin, että sen sukupolven buurien kesken oli yleisenä luulona, että Retiefin ja hänen toveriensa julma kuolema sekä muut heitä kohdanneet onnettomuudet johtuivat erään englantilaisen tai englantilaisten petollisista vehkeilyistä hirmuvaltias Dingaanin kanssa.

JULKAISIJAN HUOMAUTUS.

Seuraava ote selittää, miten tämän kertomuksen ja muutamien muiden — niistä yksi nimeltään "Myrskyn lapsi" — käsikirjoitukset joutuivat julkaisijan käsiin. Se on eräästä 17 p:nä tammikuuta 1910 päivätystä kirjeestä, jonka on kirjoittanut mr George Curtis, Sir Henry Curtis'in veli, joka oli yksi mr Allan Quatermain vainajan ystäviä ja tovereita sillä seikkailuretkellä, jolla hän löysi kuningas Salomonin kaivokset, ja joka myöhemmin hävisi hänen kanssaan Keski-Afrikaan.

Tämä ote kuuluu seuraavasti:

'Muistanet, että yhteinen rakas ystävämme, vanha Allan Quatermain, jätti minut ainoaksi testamenttinsa toimeenpanijaksi, jonka hän kirjoitti ennen lähtöään veljeni Henry'n kanssa Zuvendis'iin, missä hän sai surmansa. Tuomioistuin kuitenkaan ei tullut vakuutetuksi siitä, että hänen kuolemansa oli laillisesti todistettavissa, ja muutti sentähden hänen omaisuutensa luotettaviksi arvopapereiksi, jättäen minun neuvostani hänen Yorkshiressä olevan maatilansa vuokraajalle, joka on pitänyt sitä hallussaan kahden viimeisen vuosikymmenen ajan. Nyt tämä vuokraaja on kuollut, ja hyväntekeväisyysyhdistyksen, joka hyötyy Quatermain'in testamentista, sekä minun hartaasta pyynnöstä — sillä epävarman terveydentilani tähden olen kauan kovasti pelännyt, etten voi suorittaa loppuun toimitsijan tehtävääni — tuomioistuin noin kahdeksan kuukautta sitten vihdoin suostui jakamaan tämän laajan omaisuuden testamentin määräysten mukaan.

Tähän tietysti sisältyi kiinteimistön myyminen, ja ennenkuin se joutui huutokaupattavaksi, menin käymään talossa tuomioistuimen määräämän asianajajan seurassa. Huoneessa, jossa Quatermain tavallisesti oleskeli, me löysimme lukitun kaapin, jonka minä avasin. Se osoittautui olevan täynnä erilaisia esineitä, joita hän varmaankin piti suuressa arvossa niiden muistojen tähden, jotka niihin liittyivät hänen aikaisemmasta elämästään. Näitä minun ei tarvitse luetella tässä, koska olen säilyttänyt ne hänen pääperillisenään ja ne minun kuoltuani siirtyvät testamenttini mukaan sinulle.

Näiden esineiden joukosta löysin lujan rasian, joka oli tehty jostain punaisesta ulkomaalaisesta puusta. Se sisälsi erilaisia asiapapereita ja kirjeitä sekä pinkan käsikirjoituksia. Nauhan alla, jolla käsikirjoitukset on sidottu yhteen, on paperipala, jolle on kirjoitettu sinisellä kynällä Allan Quatermain'in allekirjoittama määräys, että, jos hänelle jotain tapahtuisi, nämä käsikirjoitukset olisi lähetettävä sinulle (jota hän, kuten tiedät, suuresti kunnioitti), ja sinä saisit ominpäin joko polttaa tai julkaista ne, miten vain sopivaksi näkisit.

Näin vuosien kuluttua, kun kumpikin meistä vielä elää, täytän vanhan ystävämme pyynnön ja lähetän sinulle hänen lahjansa, jonka uskon olevan sekä mielenkiintoisen että arvokkaan. Olen lukenut "Marie" nimisen käsikirjoituksen ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että se on julkaistava, sillä se on mielestäni omituinen ja liikuttava kertomus suuresta rakkaudesta, ja sitäpaitsi täynnä unohdettua historiaa.

Toinen, jonka nimi on "Myrskyn lapsi" näyttää myöskin hyvin mielenkiintoiselta tutkielmalta villi-ihmisten elämästä, ja toiset lienevät samaten mieltäkiinnittäviä. Mutta silmäni ovat vaivautuneet niin paljon, etten ole voinut niitä tavailla. Toivon kuitenkin eläväni niin kauan, että näen ne painettuina.

Vanha Allan Quatermain raukka! On kuin hän olisi äkkiä ilmestynyt kuolleista! Niin ainakin ajattelin, kun tutkiskelin näitä kertomuksia siltä hänen elämänsä kaudelta, josta en muista hänen minulle puhuneen.

Ja nyt vastuuni tässä asiassa on päättynyt ja sinun alkaa.
Menettele niinkuin haluat käsikirjoitusten kanssa.

George Curtis.'

Kuten saattaa kuvitella, olin minä, julkaisija, jotenkin hämmästynyt saadessani tämän kirjeen ja mukana seuraavan nipun tiheään kirjoitettuja käsikirjoituksia. Minustakin tuntui siltä kuin vanha ystäväni olisi noussut haudastaan ja vielä kerran seisonut edessäni, kertoen jotain tarinaa myrskyisestä ja traagillisesta menneisyydestään rauhallisella, hillityllä äänellään, jota en koskaan ole voinut unohtaa.

Ensimmäinen lukemani käsikirjoitus oli "Marie" nimellä varustettu. Se kertoo mr Quatermain'in ihmeellisistä kokemuksista, kun hän hyvin nuorena miehenä seurasi onnetonta Pieter Retiefia ja buurien lähetystöä zuluvaltiaan, Dingaanin, luo. Tämä päättyi siten, että heidät murhattiin ja ainoastaan Quatermain itse ja hänen hottentottipalvelijansa Hans pääsivät hengissä teurastuksesta. Myöskin siinä kerrotaan toisesta, häntä itseään läheisemmin koskevasta asiasta, nimittäin hänen rakastumisestaan ja avioliitostaan ensimmäisen vaimonsa, Marie Marais'n, kanssa.

Tästä Mariesta en koskaan kuullut hänen puhuvan, yhtä kertaa lukuunottamatta. Muistan erään tilaisuuden — se oli paikallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen hyväksi pidetyssä puistojuhlassa —, jolloin seisoin Quatermain'in vieressä, kun joku esitti hänelle nuoren tytön, joka seisoi jonkun matkan päässä ja joka oli herättänyt huomiota laulamalla erittäin kauniisti juhlassa. Hänen sukunimensä olen unohtanut, mutta hänen etunimensä oli Marie. Quatermain joutui hämilleen sen kuullessaan ja kysyi, oliko hän ranskalainen. Nuori nainen vastasi kieltäen; hän oli vain ranskalaista syntyperää isoäitinsä kautta, joka myöskin oli Marie.

"Niinkö?" hän sanoi. "Tunsin kerran jotenkin teidän näköisenne tytön, joka myöskin oli ranskalaista syntyperää ja jonka nimi oli Marie. Olkoon elämänne onnellisempi kuin hänen, vaikka ette koskaan voikaan olla häntä parempi tai jalompi." Hän kumarsi yksinkertaisella, kohteliaalla tavallaan, ja kääntyi poispäin. Myöhemmin, ollessamme kahdenkesken, kysyin häneltä, kuka oli tämä Marie, josta hän oli puhunut nuorelle naiselle. Hän oli hetkisen vaiti ja vastasi sitten:

"Hän oli ensimmäinen vaimoni, mutta pyydän sinua olemaan puhumatta hänestä minulle tai jollekulle muulle, sillä minä en jaksa kuulla hänen nimeään. Kenties jonain päivänä saat tietää kaiken hänestä." Sitten hän, surukseni ja hämmästyksekseni, purskahti ikäänkuin nyyhkytykseen ja poistui nopeasti huoneesta.

Luettuani kertomuksen tästä Mariesta voin hyvin ymmärtää, miksi hän oli niin liikutettu. Painan sen aivan sellaisena kuin se hänen kädestään on lähtenyt.

Yksi niistä käsikirjoituksista, nimeltä "Myrskyn lapsi" kertoo liikuttavan tarinan kauniista ja — täytynee minun lisätä — turmeltuneesta zulutytöstä, Mameena'sta, joka eläissään teki paljon pahaa ja poistui katumattomana maailmasta.

Eräässä, muitten muassa, kerrotaan salainen tarina syistä, miksi
englantilaiset vuonna 1879 voittivat Cetewayo'n ja hänen armeijansa.
Tämä tapahtui vähän aikaisemmin kuin Quatermain tapasi Sir Henry
Curtisin ja kapteeni Goodin.

Nämä kolme kertomusta ovat enemmän tai vähemmän yhteydessä toistensa kanssa. Ainakin muuan iäkäs kääpiö,Zikali, peloittava poppamies, esiintyy niissä kaikissa, vaikka ensimmäisessä hänet vain ohimennen mainitaan Retiefin murhan yhteydessä, mihin hän epäilemättä oli pääyllyttäjänä. Koska "Marie" on aikajärjestyksessä ensimmäinen ja koska tekijä oli sen asettanut pinkkaan päällimmäiseksi, julkaisen sen ensin. Muita toivon voivani käsitellä myöhemmin, kun saan alkaa ja tilaisuutta.

Mutta tulevaisuus pitäköön itsestään huolen. Me emme voi sitä tarkastaa, eivätkä sen tapaukset ole meidän määrättävissämme. Toivon siis, että ne, jotka nuoruudessaan ovat lukeneen kuningas Salomonin kaivoksista ja Zuvendis'ista, ja kenties jotkut nuoremmat, löytäisivät yhtä paljon mielenkiintoisuutta näissä uusissa luvuissa Allan Quatermain'in itse kirjoittamaa elämäkertaa, kuin minä itse olen löytänyt.

I Luku.

ALLAN OPISKELEE RANSKAA.

Vaikka minä, Allan Quatermain, vanhoilla päivilläni olen ryhtynyt kirjoittamaan — muotia seuraten — en kuitenkaan koskaan ole sanallakaan kertonut ensimmäisestä rakkaudestani ja niistä seikkailuista, jotka liittyvät rakastettuni kauniiseen ja traagilliseen elämän tarinaan. Luulen sen johtuneen siitä, että se aina on näyttänyt minusta liian pyhältä ja kaukaiselta asialta, yhtä pyhältä ja kaukaiselta kuin tuo taivas, joka säilyttää Marie Marais'n kirkkaan, loistavan sielun. Mutta nyt, tällä iälläni, se mikä oli kaukaista, tulee lähemmäksi jälleen; ja öisin minä tähtien lomitse avaruudessa olen toisinaan näkevinäni avonaiset ovet, joiden kautta minun tulee kulkea, ja taivuttautuneena kynnyksen yli maahan päin, ojennetuin käsin ja tummat silmät kosteina, esiintyy minulle näyssä varjo, jonka aikoja sitten ovat unohtaneet kaikki muut paitsi minä, — Marie Marais'n varjo.

Vanhan miehen unelmia epäilemättä, ei muuta. Kuitenkin tahdon koettaa piirtää paperille tämän tarinan, joka päättyi niin suureen ja muistamista ansaitsevaan uhraukseen, vaikka toivon, ettei yksikään ihmissilmä sitä lue, ennenkuin minutkin on unohdettu tai joka tapauksessa olen hämärtynyt unohduksen pilvien verhoon. Olenpa iloinen, että olen odottanut näin kauan, kunnes ryhdyin tähän kokeeseen, sillä minusta tuntuu siltä, että vasta viime aikoina olen tullut ymmärtämään ja oikein arvostelemaan sen naisen luonteen todellisen arvon, josta kerron, ja sen intohimoisen kiintymyksen, jota todisti hänen aulis uhrautumisensa niin perin vähäpätöiselle miehelle kuin minä. Ihmettelen, mitä olen tehnyt sellaista, joka osakseni on määrännyt kahden sellaisen naisen rakkauden kuin Marien ja Stellan, hänkin jo aikoja sitten kuollut, — ainoa ihminen maailmassa, jolle olen kertonut Marien koko tarinan. Muistan kovin pelänneeni hänen siitä pahastuvan, mutta niin ei käynyt. Tosiasia on, että hän lyhyen avioliittomme aikana ajatteli ja puhui paljon Mariesta, ja hänen viimeisiä sanojaan minulle olivat, että hän meni etsimään häntä, ja että he yhdessä odottaisivat minua rakkauden maassa, puhtaina ja kuolemattomina.

Stellan kuollessa koko tämä puoli elämästä päättyi minuun nähden, senjälkeen en niiden pitkien vuosien aikana, jotka sen ja nykyisen ajan välillä ovat kuluneet, ole suonut ainoatakaan hyväilysanaa naisille. Myönnän tosin, että kerran, paljoa myöhemmin, muuan zuluheimoon kuuluva pikku lumoojatar sanoi hyväileviä sanoja minulle, ja tunniksi tai niillä paikoin pani pääni pyörälle, — taito, jossa hän oli hyvin perehtynyt. Tämän sanon ollakseni aivan oikeudenmukainen, vaikka se — tarkoitan päätäni, sillä sydän ei ollut mitenkään sekaantunut tähän juttuun — pian asettui paikalleen jälleen. Hänen nimensä oli Mameena, ja minä olen toisessa yhteydessä kertonut hänen huomattavan tarinansa.

Palatkaamme takaisin ajassa. Kuten jo olen kirjoittanut eräässä toisessa kirjassa, minä vietin nuoruuteni vanhan isäni kanssa, joka oli Englannin valtiokirkon pappi, seudulla, missä on nykyään Cradockin piiri Kap-siirtomaassa.

Silloin se vielä oli jotenkin villiä seutua, jossa oli aivan pieni valkoinen asutus. Harvalukuisten naapuriemme joukossa oli eräs suuri farmari nimeltä Henri Marais, joka asui noin viidentoista mailin päässä meidän asuinpaikaltamme, kauniilla Maraisfontein nimisellä maatilalla. Sanoin, että hän oli buuri, mutta, kuten hänen sekä etu- että sukunimestään voi arvata, hän oli syntyperältään hugenotti, hänen esi-isänsä, jonka nimi myös oli Henri Marais — vaikka luulen, että Marais kirjoitettiin hiukan toisin silloin — oli aikoinaan ollut ensimmäisiä tähän uskoon kuuluvista, jotka muuttivat Etelä-Afrikaan välttääkseen Ludvig XIV:n julmuuksia Nantes'in ediktin uudistamisen aikoina.

Toisin kuin useimmat samanlaista alkuperää olevat buurit, tämä omituinen Marais-suku — sillä tietysti oli useita muita samannimisiä perheitä — ei koskaan unohtanut syntyperäänsä. Niinpä he isästä poikaan saivat jonkinlaiset tiedot ranskankielessä, ja keskenään usein puhuivat sitä hyvän tavan mukaan. Joka tapauksessa Henri Marais, joka oli harvinaisen uskollinen, tapasi lukea lukunsa Raamatusta (jota buurien on tai oli tapana lukea ääneen joka aamu, mikäli heidän lukutaitonsa vain sen teki mahdolliseksi), ei hollannin kielellä, vaan vanhalla hyvällä ranskankielellä. Minulla on sama kirja, josta hänen oli tapana lukea, sillä, kummallista kyllä näin vuosien perästä, kun kaikki nämä tapaukset ovat kauan olleet menneisyyteen kätkeytyneinä, satuin ostamaan sen Maritzburgissa erään kirjanipun mukana eräästä viikottain pidetystä huutokaupasta, jossa myytiin kaikenlaista rihkamaa. Muistan, että kun avasin tuon suuren niteen, joka oli sidottu alkuperäisiin hirvennahkakansiin, ja näin kenelle se oli kuulunut, purskahdin kyyneliin. Siinä ei ollut mitään epäilemistä, sillä, kuten entisinä aikoina oli tapana, tässä Raamatussa oli erilaisia etulehtiä, jotka oli sidottu siihen kiinni tarkoituksella johtaa mieleen tapauksia, jotka sen omistajalle olivat tärkeitä.

Ensimmäisenä esiintyy alkuperäinen Henri Marais mainiten, kuinka hän ja hänen maanmiehensä olivat lähteneet Ranskasta, hänen isänsä menetettyä henkensä uskonnollisissa vainoissa. Tämän jälkeen seuraa pitkä luettelo syntymisistä, avioliitoista ja kuolemantapauksista, jatkuen sukupolvesta sukupolveen, joukossa muistiinpanoja, jotka kertovat asioista sellaisista kuin perheen asuntopaikan muutoksista, kaikki ranskankielellä. Luettelon loppupuolella ilmestyy merkintä sen Henri Marais'n syntymästä, jonka minä tunnen liiankin hyvin, sekä hänen ainoan sisarensa. Sitten on kirjoitettu hänen avioliitostaan Marie Labuschagne'n kanssa, joka, kuten mainitaan, myös on hugenottisukua. Seuraa vuotta myöhemmin minun Marieni, Marie Marais'n syntymä, ja pitkän väliajan perästä, sillä muita lapsia ei syntynyt, hänen äitinsä kuolema. Heti alempana on nähtävänä seuraava merkillinen kohta:

"Le 3 Janvier, 1836. Je quitte ce pays voulant me sauver du maudit gouvernement Britannique comme mes ancêtres se sont sauvés de ce diable — Louis XIV. A bas les rois et les ministres tyranniques! Vive la liberté!" ["3 päivä tammikuuta 1836. Jätän tämän maan pelastuakseni Britannian kirotulta hallitukselta, kuten esi-isäni ovat pelastuneet tuon paholaisen, Ludvig XIV:n käsistä. Alas kuninkaat ja itsevaltiaat ministerit! Eläköön vapaus!">[

Se ilmaisee sangen selvästi Henri Marais'n luonteen ja mielipiteet sekä trek-buurien keskuudessa vallitsevat tunteet näihin aikoihin.

Tähän merkintä päättyy ja Marais'n historia on lopussa siinä, mihin Raamattuun tehdyt muistiinpanot loppuvat, sillä tämä perheen haara on nyt sammunut.

Heidän tarinansa viimeisen luvun tulen aikanaan kertomaan.

Tutustumisessani Marie Marais'hen ei ollut mitään merkillistä. En pelastanut häntä missään kahakassa villiltä pedolta enkä onkinut häntä ylös kohisevasta virrasta, niinkuin olisi sopivaa romaanissa. Me vaihdoimme nuoria ajatuksiamme pienen ja tavattoman raskaan pöydän yli, joka aikoinaan oli toimittanut lihanpaloittelemisessa tarvittavan pölkyn virkaa. Vielä tällä hetkellä saatan nähdä ne sadat naarmut, jotka kulkivat ristiin rastiin sen pinnalla, erittäinkin sillä puolella olevat, missä minä tavallisesti istuin.

Eräänä päivänä, useita vuosia senjälkeen kuin isäni oli muuttanut Kap-maahan, mynheer Marais saapui taloomme etsien, luullakseni, muutamia kadonneita härkiä. Hän oli siihen aikaan laiha, parrakas mies, jonka melkein villit, tummat silmät, jotka olivat hyvin lähellä toisiaan, sekä vilkas, hermostunut esiintyminen eivät vähintäkään muistuttaneet hollantilaista buuria — ei ainakaan sellaista kuin minä olin kuvitellut. Isäni otti hänet kohteliaasti vastaan ja pyysi häntä jäämään päivälliselle, minkä hän tekikin.

He puhuivat keskenään ranskaa, jota kieltä isäni hyvin osasi, vaikkei hän sitä moneen vuoteen ollut käyttänytkään; hollantia hän ei osannut, tai, paremminkin, ei tahtonut puhua, jos vain muuten tuli toimeen, ja mr Marais ei taasen pitänyt parempana puhua englantia. Häntä ilahdutti tavatessaan jonkun, joka saattoi keskustella ranskaksi, ja vaikka hänen puhetapansa oli sellaista, jota kaksi vuosisataa aikaisemmin käytettiin, ja isäni taasen puhui nykyistä kirjakieltä, he mieltyivät toisiinsa heti sangen hyvin, vaikka ei kenties liian kestävästi.

Vihdoin, hetken vaitiolon jälkeen, mr Marais, osoittaen minua, laihaa, paksutukkaista ja terävänenäistä nuorukaista, kysyi isältäni, eikö hän mielellään haluaisi hankkia minulle opetusta ranskankielessä. Vastaus oli, ettei mikään häntä enemmän miellyttäisi.

"Vaikka", isäni lisäsi totisena, "tehdäkseni, johtopäätöksiä omista kokeistani, kun on ollut kysymys latinasta ja kreikasta, epäilen hänen kykyään oppia mitään?"

Järjestettiin sitten niin, että minä menisin kahdeksi päiväksi joka viikko Maraisfontein'iin, nukkuen siellä niiden välisen yön, saamaan opetusta ranskankielessä eräältä kotiopettajalta, jonka mr Marais oli palkannut opettamaan tytärtään tässä kielessä sekä muissa aineissa. Muistan, että isäni suostui maksamaan määrätyn osan tämän kotiopettajan palkkiosta, ehdotus, joka säästäväisestä buurista oli erittäin mieluisa tietenkin.

Niinpä minä sitten määrättyyn aikaan menin sinne, lainkaan pahoittelematta, sillä meidän asuinpaikkamme ja Maraisfonteinin välillä saattoi löytää monia pauw ja koran nimisiä kurkia, puhumattakaan mitään vuohipukeista, joita myös saattoi tavata, ja minun sallittiin kantaa pyssyä, mikä juuri noina aikoina oli minulle suureksi hyödyksi. Määrättynä päivänä minä siis ratsastin Maraisfontein'iin erään Hans nimisen hottentotin saattamana, josta minulla tulee olemaan paljon kerrottavaa. Harjoitin matkalla erittäin menestyksellistä urheilua, sillä saapuessani paikalle minulla oli selässäni yksi pauw, kaksi koran'ia ja pieni vuorikauris, jonka onnistuin ampumaan, kun se hyppäsi esiin muutamien edessäni olevien kallionkielekkeiden takaa.

Maraisfonteinin ympärille oli laitettu persikkapuuistutuksia, jotka juuri silloin peittivät sen kokonaan ihanilla, punertavilla kukillaan, ja kun minä ratsastin niiden keskitse hitaasti, tuntematta tarkoin tietä taloon, ilmestyi eteeni hento tyttönen puettuna mekkoon, joka väriltään oli aivan persikan kukan näköinen. Saatan nähdä hänet tällä hetkellä, tumma tukka alas niskaan riippuen, ja suuret arat silmät tuijottaen minuun hollantilaisen kapotin varjosta, joka hänellä oli päässään. Hän todellakin näytti olevan pelkkänä silmänä, kuin dikkop eli paksupäinen rantarauku; joka tapauksessa minä huomasin vähän muutakin hänessä.

Pysäytin ponyni ja tuijotin häneen, tuntien itseni hyvin araksi ja tietämättä, mitä sanoa. Hetkisen hän tuijotti minuun takaisin, otaksuttavasti saman kiusallisen tunteen vaivaamana, sitten hän ponnistautui puhumaan äänellä, joka oli hyvin pehmeä ja miellyttävä.

"Oletko sinä se pieni Allan Quatermain, jonka pitäisi tulla opiskelemaan ranskaa minun kanssani?" hän kysyi hollanniksi.

"Olenpa kylläkin", vastasin samalla kielellä, jota hyvin taisin; "mutta miksi sinä, neitiseni, kutsut minua pieneksi? Olen pitempi kuin sinä", lisäsin pahastuneena, sillä kun olin nuori, oli pituuden puute minulla aina arka kohta.

"Minä en usko", hän vastasi. "Mutta päästähän irti tuo hevonen, niin mittaamme tässä tätä muuria vasten."

Astuin alas hevosen selästä, ja, saatuani hänet vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut mitään korkoja apunani (minulla oli jalassani jonkinlaiset raakavuodasta tehdyt tohvelit, joita buurit nimittivät nimellä veld-shoon), hän otti kirjoitustaulun, joka hänellä oli mukanaan — siinä ei ollut, kuten hyvin muistan, mitään kehystä, vaan oli se todellisuudessa vain kappale ainetta, jota käytettiin katon kattamiseen — ja painaen sen alas kankeaan tukkaani, joka oli pystyssä silloin niinkuin nytkin, hän teki syvän merkin muurin pehmeään hiekkakiveen kovakärkisellä kynällä.

"Noin", hän sanoi, "nyt se on oikein tehty. Nyt, pikku Allan, on sinun vuorosi mitata minut."

Sitten minä mittasin hänet, ja katso, hän oli kokonaista puoli tuumaa pitempi minua.

"Sinä seisot varpaillasi", sanoin harmissani.

"Pikku Allan", hän vastasi, "varpailla seisominenhan olisi valehtelemista hyvän Herran edessä, ja kun sinä opit minut paremmin tuntemaan, sinä tulet myöskin tietämään että, vaikka minulla on peloittava luonne ja monia muita syntejä, minä en valehtele."

Luulen, että näytin nolatulta ja masentuneelta, sillä hän jatkoi vakavalla, aikaihmisen puhetavalla: "Miksi sinä olet pahastunut sentähden, että Jumala teki minut pitemmäksi kuin sinut, erittäinkin kun minä olen kokonaisia kuukausia vanhempi, sillä isäni on minulle niin kertonut. Tule, kirjoittakaamme nimemme näiden merkkien kohdalle, niin että vuoden tai parin perästä saatat nähdä, kuinka sinä kasvat minun ohitseni." Sitten hän kivikynällä raaputti "Marie" oman merkkinsä päälle hyvin syvään, että se kestäisi, kuten hän sanoi; senjälkeen minä kirjoitin oman merkkini kohdalle "Allan".

Viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa kohtalo saattoi minut kerran vielä kulkemaan Maraisfonteinin ohi. Rakennus oli aikoja sitten uudelleen rakennettu, mutta tämä omituinen muuri oli yhä paikallaan. Ratsastin sen luo ja katsoin, ja tosiaankin siinä heikosti saattoi vielä nähdä Marien nimen ja sen vieressä merkin, jonka minä olin tehnyt. Oma nimeni ja sen mukana mittamerkit olivat hävinneet, sillä välillä kuluneen neljänkymmenen vuoden kuluessa hiekkakivi oli lohkeillut pois paikaltaan. Ainoastaan hänen nimikirjoituksensa oli säilynyt, ja sen nähdessäni luulen tunteneeni samaa kuin havaitessani, kenen oli se vanha Raamattu, jonka olin ostanut Maritzburgissa.

Tiedän, että ratsastin pois nopeasti pysähtymättä edes tiedustamaan, kenen käsiin farmi oli joutunut. Ratsastin läpi persikkatarhan, missä puut — kenties samat, kenties toiset — olivat yhäti kukassa, sillä vuodenaika oli sama, jona Marie ja minä ensiksi kohtasimme toisemme.

Mutta tässä tulkoon mainituksi, että Marie aina pysyi juuri puolituumaa pitempänä ruumiillisesti, ja kuinka paljon korkeampana hengeltään ja sielultaan, en voi sanoa.

Kun me olimme lopettaneet mittaamiskilpailumme, Marie kääntyi johtamaan minua taloon, ja kohdistaen huomionsa ensinnäkin kauniiseen kanakurkeen ja kahteen koran'iin, jotka riippuivat satulastani, ja sitten myöskin vuorikauriiseen, jota hottentotti-Hans kantoi hänen takanaan hevosensa selässä, hän kysyi:

"Ammuitko sinä kaikki nämä, Allan Quatermain?"

"Kyllä", vastasin ylpeästi; "surmasin ne neljällä laukauksella, ja pauw ja koran olivat lennossa, eivätkä istumassa, mikä on enemmän kuin mitä sinä olisit voinut tehdä, vaikka oletkin pitempi, neiti Marie."

"Enpä tiedä", hän vastasi miettiväisenä. "Minä osaan ampua erittäin hyvin rihlapyssyllä, sillä isäni on minua opettanut, mutta minä en koskaan ole tahtonut ampua eläviä olentoja paitsi pakosta silloin kun olen ollut nälkäinen, sillä minusta tappaminen on julmaa. Mutta tietystikin on miesten laita toisin", hän lisäsi nopeasti, "ja epäilemättä sinusta kerran tulee suuri metsästäjä, Quatermain, kun sinä jo osaat niin hyvin tähdätä."

"Se on toivomukseni", vastasin, punastuen tästä kohteliaisuudesta, "sillä minä rakastan metsästystä, ja kun on niin paljon villiä eläimiä, ei haittaa, vaikka surmaamme muutamia. Minä ammuin nämä sinulle ja isällesi syötäväksi."

"Tulehan sitten antamaan ne hänelle. Hän kiittää sinua", ja hän johdatti meidät hietakivimuurissa olevasta portista pihalle, missä olivat ulkorakennukset, joissa ratsuhevosia ja parasta rotukarjaa pidettiin yöllä, ja niin ohi pitkän yksikerroksisen, kivestä rakennetun ja valkeaksi sivellyn talon päädyn sen etupuolella olevalle kuistille.

Tällä leveällä kuistilla, joka tarjosi miellyttävän näköalan yli laajan, puistonkaltaisen maan, missä mimosa ja muut puut kasvoivat ryhmissä, kaksi miestä istui juoden väkevää kahvia, vaikka tuskin oli vielä kymmenen aika aamulla.

Kuullessaan hevosten kopinaa toinen näistä, mynheer Marais, jonka jo tunsin, nousi ylös nahkapäällyksisestä nojatuolistaan. Hän ei, kuten luullakseni olen sanonut, vähimmässäkään määrässä muistuttanut flegmaattista buuria, ei ulkomuodoltaan eikä luonteenlaadultaan, vaan pikemmin tyypillistä ranskalaista, vaikkei kukaan hänen sukunsa jäsenistä ollut jalallaankaan astunut Ranskaan sadan viidenkymmenen vuoden aikana. Ainakin havaitsin myöhemmin niin, sillä tietystikään en silloin tiennyt mitään ranskalaisista.

Hänen seuralaisensa oli myös ranskalainen, nimeltään Leblanc, mutta aivan erilaatuinen. Kooltaan hän oli lyhyt ja tanakka. Hänen suuri päänsä oli kalju lukuunottamatta raudanharmaata kiharaa hiuskehää, joka kasvoi sen ympärillä korvien yläpuolella ja valui hänen hartioilleen, saaden hänet näyttämään papilta, jolta päälaki on ajeltu mutta muualla hiukset jätetty valloilleen. Hänen silmänsä olivat siniset ja vesiset, suu oli heikko, ja hänen poskensa olivat kalpeat ja veltot. Kun mynheer Marais nousi, minä, ollen tarkkaavainen nuorukainen, huomasin, että monsieur Leblanc käytti hyväkseen tilaisuutta ojentaen jonkunverran vapisevan kätensä täyttääkseen kahvikuppinsa mustasta pullosta, jonka hajusta päättelin sisältävän persikkaviiniä.

Tosiaankin, olkoon se kerta kaikkiaan sanottu, tuo miesraukka oli juomari, joka selittää sen, miksi hän, korkeasti sivistynyt ja lahjakas mies, saattoi pitää alhaista kotiopettajan paikkaa syrjäisellä buurifarmilla. Vuosia aikaisemmin hän väkijuomien vaikutuksesta oli tehnyt joitakin rikoksia Ranskassa — mitä ne olivat, en tiedä enkä myös koskaan kysellyt — ja paennut Kap-maahan välttääkseen takaa-ajon. Täällä hän sai opettajanpaikan eräässä yliopistossa, mutta jonkun ajan perästä hän ilmestyi luentosaliin aivan juovuksissa ja menetti toimensa. Sama asia tapahtui muissa kaupungeissa, kunnes hän vihdoin joutui kaukaiseen Maraisfonteiniin, missä hänen työnantajansa sieti hänen heikkouttaan sen henkevän seuran vuoksi, jota hänen omassa luonteessaan jokin näytti vaativan. Hän sitäpaitsi katsoi häneen kuin onnettomuustoveriin, ja tärkeänä yhdyssiteenä heidän välillään oli heidän molemminpuolinen katkera vihansa Englantia ja kaikkea englantilaista kohtaan, mikä monsieur Leblanciin nähden, joka nuoruudessaan oli taistellut Waterloon luona ja tullut tuntemaan suuren keisari Napoleonin, ei ollutkaan aivan luonnotonta.

Henri Marais'n laita oli toisin, mutta siitä minulla on myöhemmin enemmän sanottavaa.

"Vai niin, Marie", sanoi hänen isänsä, puhuen hollantia, "sinä olet hänet viimeinkin löytänyt", ja hän nyökkäsi minuun päin, lisäten: "Sinun pitäisi tuntea itsesi imarrelluksi, pikku mies. Katsohan, tämä pikku neiti on istunut kaksi tuntia auringonpaisteessa odotellen sinua, vaikka minä sanoin hänelle, ettet sinä saapuisi paljon ennen kello kymmentä, koska isäsi, pastori, sanoi sinun syövän aamiaista ennenkuin lähdet. Niin, onhan se luonnollista, sillä Marie on yksin täällä, ja sinä olet saman ikäinen, vaikkakin eri rotua"; hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän lausui nämä sanat.

"Isä", vastasi Marie, jonka punastumisen minä saatoin hänen päähineensäkin varjosta eroittaa, "minä en istunut auringonpaisteessa, vaan persikkapuun alla. Sitäpaitsi minä laskin niitä lukuja, jotka monsieur Leblanc oli kirjoittanut taululleni. Kas tässä ne ovat", ja hän piti ylhäällä taulua, joka oli koukeroita täynnä, tosin hiukan tahraantuneena minun kankean tukkani ja hänen päähineensä hankaamisesta.

Sitten monsieur Leblanc tarttui keskusteluun, puhuen ranskaa, josta, kun se toistettiin, minä ymmärsin ajatuksen, sillä isäni oli antanut minulle perustuksen tässä kielessä, ja sitäpaitsi olen luonnostani nopea oppimaan vieraita kieliä. Joka tapauksessa sain selville että hän kysyi, olinko se pieni "cochon d'anglais" eli englantilainen porsas, jota hän syntiensä vuoksi joutuisi opettamaan. Hän lisäsi, että hän arveli minut siksi, koska tukkani pörrötti pystyssä päässäni — olin ottanut hatun päästäni kohteliaisuudesta — aivan kuin sian niskassa.

Tämä oli minusta liikaa, niin että, ennenkuin kukaan muu ennätti puhua, vastasin hollanniksi, sillä raivo teki minut puheliaaksi ja rohkeaksi:

"Kyllä, olen se; mutta, mynheer, jos teistä pitää tuleman minun opettajani, niin toivon, ettette kutsu enää toistamiseen minua englantilaiseksi porsaaksi."

"Tietysti, gamin" (se on, pikku tyhjäntoimittaja), "ja mitä tapahtuisi, pyydän kysyä, jos olen kyllin rohkea toistaakseni tuon totuuden?"

"Luulen, mynheer", minä vastasin, tullen valkoiseksi raivosta tämän uuden loukkauksen johdosta, "käyvän samoin, kuin kävi tuon pukin", ja minä osoitin vuorikaurista Hansin satulassa. "Tarkoitan, että ammun teidät."

"Peste! Au moins il a du courage, cet enfant" (lapsi on ainakin rohkea), huudahti monsieur Leblanc hämmästyneenä. Tästä hetkestä hän kunnioitti minua, eikä koskaan enään lausunut vasten kasvojani loukkausta maastani.

Sitten puhkesi Marais puhumaan, käyttäen hollanninkieltä, jota minä saatoin ymmärtää:

"Sinua, Leblanc, pitäisi nimittää porsaaksi, ei tätä poikaa, sillä, niin aikainen hetki kuin onkin, sinä olet ollut juomassa. Kas! Viinipullo on puolillaan. Tällaistako esimerkkiä sinä näytät nuorille? Puhupa vielä sellaista, niin ajan sinut pellolle nälkään kuolemaan. Allan Quatermain, vaikka minä, kuten lienet kuullut, en pidä englantilaisista, pyydän kuitenkin anteeksi. Toivon, että annat anteeksi ne sanat, jotka tämä juopporatti lausui arvellen, että sinä et ymmärtäisi", ja hän otti hatun päästään ja kumarsi minulle oikein juhlallisella tavalla, kuten hänen esi-isänsä varmaan olivat tehneet Ranskan kuninkaalle.

Leblanc'in naama kävi noloksi. Sitten hän nousi ylös ja käveli pois melkoisesti horjuen; kuten myöhemmin sain tietää, hän meni upottamaan päänsä kylmään vesiastiaan ja nielasemaan tuopillisen nuorta maitoa, joka oli hänen suosimaansa vastamyrkkyä nautittuaan liian paljon väkeviä juomia. Joka tapauksessa hän, ilmaannuttuaan jälleen puoli tuntia myöhemmin alkaakseen opetustuntimme, oli aivan raitis ja erinomaisen kohtelias.

Kun hän oli mennyt, ja minun lapsellinen suuttumukseni oli tyyntynyt, esitin mynheer Marais'lle isäni tervehdykset, sekä myöskin pukin ja linnut, joista viimeksimainittu näytti häntä miellyttävän enemmän kuin edellinen. Sitten tuotiin satulapussini huoneeseeni, joka oli pieni komero sen paikan vieressä, minkä monsieur Leblanc oli vallannut, ja Hans lähetettiin viemään hevosia laitumelle muitten farmille kuuluvien hevosten kanssa, sidottuaan sitä ennen niiden jalat lujasti yhteen, etteivät ne pääsisi juoksemaan kotia.

Kun tämä oli tehty, mynheer Marais näytti minulle huoneen, jossa meidän oppituntimme tulisivat pidettäviksi, sitkammer'in eli istumahuoneen, joita, useimmista buuriasunnoista poiketen, tämä talo saattoi kerskata omaavansa kaksi. Muistan, että permanto oli tehty daga'sta, se on, muurahaispesästä tuodusta mullasta, johon oli sekotettu lehmänlantaa, ja siihen sitten siroteltu tuhansia persikan kiviä sen vielä pehmeänä ollessa, jotta se kestäisi jalkineen astunnan — karkea mutta kauniilta vaikuttava rakennusaine, eikä silmälle suinkaan epämiellyttävä. Muuten siinä oli kuistille aukeneva ikkuna, joka tässä kirkkaassa ilmanalassa, vaikka olikin varjossa, antoi riittävästi valoa, erittäinkin kun se aina oli avoinna. Katto oli pelkistä ruo'oista tehty. Iso kirjahylly oli nurkassa sisältäen useita ranskalaisia teoksia, useimmat monsieur Leblancin omaisuutta, ja huoneen keskellä oli jykevä, karkeatekoinen, luonnostaan keltaisesta puusta tehty pöytä, joka aikoinaan oli toimittanut teurastuspölkyn virkaa. Muistan myös erään värikuvan suuresta Napoleonista hänen komentaessaan eräässä taistelussa, josta hän suoriutui voittajana, istuen valkoisen hevosen selässä ja heiluttaen sotamarsalkan sauvaa kuolleiden ja haavoittuneiden yläpuolella. Lähellä ikkunaa riippui ruokokatosta pesä, jossa asusti pari punapyrstöistä pääskystä, kauniita lintuja, jotka, aikaansaamastaan likaisuudesta huolimatta, tuottivat Marielle ja minulle loppumatonta huvia työmme lomassa.

Kun minä tuona päivänä arasti hiivin tähän kodikkaaseen paikkaan ja, luullen olevani yksin, aloin sitä tutkia, sai minut äkkiä seisahtumaan omituinen ääni, joka näytti lähtevän kirjakaapin takaa. Ihmetellen, mikä siihen oli syynä, lähestyin varovaisesti ja huomasin punertavapukuisen olennon seisovan nurkassa kuin pahantapaisen lapsen, nojaten päätään seinää vasten ja hiljaa nyyhkyttäen.

"Marie Marais, miksi sinä itket?" minä kysyin.

Hän kääntyi, työnsi sivuun pitkät, mustat kiharansa, jotka riippuivat hänen kasvoillaan, ja vastasi:

"Allan Quatermain, minä itken sen häväistyksen tähden, joka on tapahtunut sinulle ja meidän talollemme tuon juopuneen ranskalaisen puolelta."

"Mitä siitä?" kysyin. "Hän vain nimitti minua porsaaksi, mutta luulen osoittaneeni hänelle, että porsaallakin on kulmahampaat."

"Kyllä", hän vastasi, "mutta hän ei tarkoittanut sinua, vaan kaikkia englantilaisia, joita hän vihaa; ja pahinta on, että isänikin on samaa mieltä. Hänkin vihaa englantilaisia. Voi, olenpa varma, että murhetta seuraa hänen vihastaan, murhetta ja kuolemaa monille."

"No, jos niin on, emme mitään sille asialle voi, vai mitenkä?" minä vastasin varhaisen nuoruuden iloisuudella.

"Mikä sinut tekee niin varmaksi?" hän sanoi juhlallisesti. "Huh! tuossa tulee monsieur Leblanc."

II Luku.

HYÖKKÄYS MARAISFONTEIN'IIN.

Tarkoitukseni ei ole ryhtyä kertomaan niistä vuosista, jotka kulutin ranskankielen ja erilaisten muitten aineitten opiskelemiseen, oppineen, mutta ennakkoluuloisen monsieur Leblancin opastuksella. Eikä siinä totisesti mitään kertomista olekaan. Kun monsieur Leblanc oli raitis, oli hän mitä erinomaisin ja taitavin opettaja, vaikkakin taipuvainen tekemään monia sivuhyppäyksiä, jotka itsessään kyllä olivat hyvin rakentavaisia. Kun hän oli hiprakassa, hän innostui pitämään meille juhlallista esitelmää, etupäässä politiikasta ja uskonnosta, tai pikemmin sen varjopuolista, sillä hän oli valistunut vapaa-ajattelija, vaikka hän tätä puolta luonteestaan, juovuksissakin ollessaan, koetti peittää mynheer Marais'lta. Lisätä sopii, että jonkinlainen lapsellinen kunniantunto esti meitä ilmaisemasta hänen mielipiteitään tästä ja monesta muusta asiasta. Kun hän oli aivan täysihumalassa, mikä tapahtui keskimäärin kerran kuussa, hän yksinkertaisesti nukkui, ja me teimme, mitä halutti — seikka, jota ilmiantamasta lapsellinen kunniantuntomme meitä myöskin esti.

Mutta, suurin piirtein katsoen, me sovimme erittäin hyvin keskenämme, sillä ensimmäisen kohtauksemme jälkeen monsieur Leblanc oli aina kohtelias minulle. Marie'ta hän jumaloi, kuten teki jokainen talon asukkaista, hänen isästään alhaisimpaan orjaan asti. Tarvitseeko minun lisätä, että minä jumaloin häntä enemmän kuin kaikki toiset yhteensä, ensin rakkaudella, jota muutamat lapset tuntevat toisiinsa, ja myöhemmin, täysikasvaneina, tuolla laajemmalla rakkaudella, joka on edellisen siirtänyt ja tehnyt täydelliseksi. Kummallista olisikin ollut, jollei asianlaita olisi ollut näin, kun ottaa huomioon, että me lähes puolet joka viikosta vietimme melkein yksinämme, ja että Marie, jonka luonne oli yhtä avoin kuin kirkas puolipäivä, alunpitäenkään ei koskaan salannut kiintymystään minuun. Totta kyllä, se oli hyvin hillittyä kiintymystä, melkein sisarellista tai kerrassaan äidillistä, päältäpäin katsoen, ikäänkuin hän ei koskaan voisi unohtaa, että hän oli puolta tuumaa pitempi tai kuukauden pari vanhempi.

Sitäpaitsi hän tuli lapsesta naiseksi, kuten sanoisi irlantilainen, sillä olosuhteet ja luonne olivat hänet sellaiseksi luoneet. Hiukan toista vuotta aikaisemmin, kun tapasimme toisemme, hänen äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli, ja jota hän koko sydämensä voimalla ja intohimoisuudella rakasti, kuoli hivuttavan taudin sairastettuaan, jättäen hänet pitämään huolta isästään ja hänen taloudestaan. Luulen, että tämä raskas menetys hänen aikaisessa nuoruudessaan antoi hänen luonteelleen surumielisyyden harmaan värityksen ja saattoi hänet näyttämään paljon vanhemmalta kuin hän vuosiensa puolesta oli.

Näin meni aika menojaan, minun salaisesti mielessäni ihaillessa Marieta, sanomatta siitä kuitenkaan mitään, ja Marien puhuessa ja käyttäytyessä minua kohtaan kuin olisin hänen rakas nuorempi veljensä. Ei kukaan, ei edes hänen isänsä tai minun, tai monsieur Leblanc, huomannut vähintäkään tästä omituisesta tuttavuussuhteesta, tai näyttänyt uneksivankaan, että se saattaisi johtaa lopulta selkkauksiin, jotka todella olisivat käyneet hyvin kiusallisiksi heille kaikille syistä, jotka aion selittää.

Tarpeetonta sanoa, että aikanaan, kuten välttämätöntä oli, nämä selkkaukset syntyivät, ja suuren fyysillisen sekä moraalisen kiihoituksen painosta totuus tuli ilmi. Näin se tapahtui.

Jokainen, joka on lukenut Kap-siirtomaan historiaa, on kuullut suuresta kafferisodasta vuonna 1835. Tätä sotaa käytiin suurimmaksi osaksi Albanyn ja Somersetin alueilla, joten me Cradockin asukkaat, kokonaisuudessaan, kärsimme erittäin vähän. Sentähden me, meille ominaisen optimismin tähden ja pelkäämättä vaaraa villiasukkaiden puolelta, aloimme uskoa olevamme kokonaan turvattuja hyökkäykseltä. Todellisuudessa olisikin niin käynyt, jollei olisi tapahtunut erästä typerää tekoa monsieur Leblancin puolelta.

Näytti siltä, että eräänä sunnuntaina, jonka päivän aina vietin kotona isäni kanssa, monsieur Leblanc lähti yksin ratsastamaan muutamille kummuille, jotka sijaitsivat noin viiden penikulman päässä Maraisfonteinista. Häntä oli usein varoitettu seudun epävarmuudesta, mutta totuus on, että tuo hullu mies luuli löytäneensä rikkaan kuparikaivoksen noilla kummuilla, ja oli peloissaan, että joku pääsisi osalliseksi hänen salaisuudestaan. Sentähden hän sunnuntaisin, jolloin ei ollut mitään oppituntia ja mynheer Marais'lla oli tapana pitää perherukous, joka Leblancia ei miellyttänyt, tavallisesti ratsasti näille kummuille ja kokosi siellä geoloogisia näytteitä sekä koetti määrätä kuparisuonensa paikan. Tänä puheenaolevana pyhäpäivänä, joka oli erittäin kuuma, hän tehtyään tehtävänsä laskeutui alas hevosensa, kesyn vanhan eläimen, selästä. Jättäen sen irralleen hän ryhtyi syömään mukana tuomiaan eväitä, joihin näytti sisältyneen pullo persikkaviiniä, joka hänet vaivutti uneen. Herätessään iltapuolella hän havaitsi, että hänen hevosensa oli hävinnyt, ja teki heti sen johtopäätöksen, että kafferit olivat sen varastaneet, vaikka todellisuudessa eläin oli vain kiertänyt erään mäentöyrään taakse etsimään ruohoa. Juostessaan edestakaisin hän samassa tuli tämän mäen yli ja tapasi hevosensa, jonka ilmeisesti oli vienyt pois kaksi punakafferia, jotka, kuten tavallisesti, olivat asestetut assegailla. [Assegai on nimeltään kafferien käyttämä heittokeihäs. Suom. muist.]. Tosiasiassa nämä miehet olivat löytäneet eläimen ja, tietäen, kenelle se kuului, etsivät sen omistajaa, jonka he aikaisemmin päivällä olivat nähneet kummulla, jättääkseen sen hänelle takaisin. Tämä ei kuitenkaan koskaan pystynyt monsieur Leblancin päähän, joka oli persikkaviinin höyryjen kiihoittama.

Kohottaen kaksipiippuisen pyssynsä, jota hän kantoi mukanaan, hän laukaisi ensimmäistä kafferia kohti, joka oli nuori mies ja sattui olemaan heimon päällikön vanhin poika ja perillinen, ja koska välimatka oli hyvin lyhyt, ampui hänet kuoliaaksi. Tämän jälkeen hänen kumppaninsa, jättäen hevosen, lähti henkensä edestä juoksemaan. Häntä kohti Leblanc myöskin laukaisi, haavoittaen häntä lievästi kylkeen, mutta ei muualle, niin että hän pääsi pakoon kertoakseen tapauksen, josta hän ja jokainen muu alkuasukas peninkulmien päähän asti sai sen käsityksen, että se oli tahallinen ja edeltäpäin harkittu murha. Tekonsa tehtyään tulinen vanha ranskalainen nousi juoksijansa selkään ja ratsasti rauhallisesti kotia. Matkalla kuitenkin, kun viinin höyryt haihtuivat hänen päästään, tulivat sijaan epäilykset, josta oli seurauksena, että hän päätti olla sanomatta mitään seikkailustaan Henri Marais'lle, jonka hän tiesi erittäin huolellisesti välttävän kaikenlaista riidan aihetta kafferien kanssa.

Niinpä hän piti oman neuvonsa ja meni vuoteeseen. Ennenkuin hän seuraavana aamuna oli jalkeilla, mynheer Marais, epäilemättä mitään levottomuutta tai vaaraa, oli ratsastanut eräälle kolmenkymmenen mailin tai enemmänkin päässä sijaitsevalle maatilalle maksamaan sen omistajalle muutamia nautaeläimiä, jotka hän äskettäin oli ostanut, jättäen talonsa ja tyttärensä aivan suojatta, lukuunottamatta Leblancia ja muutamia alkuasukaspalvelijoita, jotka oikeastaan olivat orjia ja asuivat maatilalla.

Nyt maanantai-iltana menin tavalliseen aikaan vuoteeseen ja nukuin, niinkuin aina läpi elämäni olen tehnyt, kuin pölkky noin kello neljään aamulla, jolloin heräsin siihen, että kuulin jonkinlaista rapinaa ikkunaruudussa. Hyppäsin vuoteestani ja tunnustelin pistooliani, kun oli aivan pimeä, hiivin ikkunan luo, avasin sen, ja pitäen päätäni ikkunalaudan alapuolella, peläten, että sen ilmestymistä tervehdittäisiin assegailla, kysyin kuka siellä oli.

"Minä, baas" [baas (hollantilainen sana) = mestari, herra. Suom. muist.], sanoi Hans, hottentottipalvelijamme, joka, kuten muistetaan, seurasi jäljessäni ratsastaen, kun ensimmäisen kerran tulin Maraisfonteiniin. "Minulla on huonoja uutisia. Kuulkaa! Baas tietää, että minä olen ollut ulkona etsimässä punaista lehmää, joka katosi. No, minä löysin sen ja nukuin sen vieressä erään puun alla kedolla, kun noin kaksi tuntia sitten eräs vaimo, jonka tunnen, tuli nuotioni luokse ja herätti minut. Kysyin häneltä, mitä hänellä oli tekeillä tähän aikaan yöstä, ja hän vastasi tulleensa kertomaan minulle jotain. Hän sanoi että jotkut nuoret miehet päällikkö Quabin heimosta, joka asuu noilla kukkuloilla, olivat käyneet heidän kraalissaan [kraal on hottentottikylä. Suom. muist.], ja tämä tapahtui muutamaa tuntia aikaisemmin kuin saapui sanantuoja päällikön luota ilmoittaen, että heidän täytyy heti palata takaisin, koska tänään aamun koittaessa hän ja kaikki hänen miehensä tekevät hyökkäyksen Maraisfonteiniin ja surmaavat siellä jokaisen sekä vievät mukanaan karjan."

"Hyvä Jumala!" minä huudahdin. "Miksi?"

"Koska, nuori baas", pitkitti hottentotti ikkunan toiselta puolelta, "koska joku Maraisfonteinista — luulen, että se oli Korppikotka (alkuasukkaat antoivat tämän nimen Leblancille hänen kaljun päänsä ja kyömynenänsä tähden) — ampui Quabin pojan sunnuntaina, kun tämä piteli hänen hevostaan."

"Hyvä Jumala!" sanoin jälleen, "se vanha hölmö on varmasti ollut juovuksissa. Milloin sanoitkaan hyökkäyksen tapahtuvan — aamun koittaessa?" ja minä silmäilin tähtiä, lisäten: "Voi, siihen ei ole enään tuntiakaan, ja baas Marais on poissa."

"Niin", rääkyi Hans; "ja neiti Marie — ajatelkaahan, mitä punakafferit tekevät neiti Marielle, kun heidän verensä kiehuu."

Työnsin nyrkkini ikkunan läpi ja sivelin hottentotin irvistelevää naamaa, jota tähtienloiste heikosti valaisi.

"Lurjus!" sanoin, "satuloi tammani ja se punertavanharmaa kimo ja ota pyssysi. Tulen kahden minuutin kuluttua. Ole nopsa tai ammun sinut."

"Minä menen", hän vastasi ja hävisi yöhön kuin pelästynyt käärme.

Sitten aloin pukeutua, huutaen pukeutuessani, kunnes isäni ja kaffereita tuli huoneeseen. Pannessani ylleni vaatekappaleitani kerroin heille kaikki.

"Lähettäkää sananviejä", sanoin, "Marais'n luo — hän on Bothan maatilalla — ja kaikkien naapurien luo. Lähettäkää, henkenne tähden; kootkaa yhteen meille ystävälliset kafferit ja ratsastakaa hiiden kyytiä Maraisfonteiniin. Älkää puhuko minulle, isä; älkää puhuko! Menkää ja tehkää, mitä teille sanon. Seis! Antakaa minulle kaksi pyssyä, täyttäkää satulapussit ruutirasioilla ja ammuksilla, ja sälyttäkää ne tammani selkään. Oh, joutukaa, joutukaa!"

Nyt vihdoin he ymmärsivät ja lähtivät juoksemaan sinne tänne kynttilöineen ja lyhtyineen. Kahta minuuttia myöhemmin — enempää tuskin oli kulunut — olin tallin edustalla, juuri kun Hans talutti ulos punertavanruskeata tammaa, — kuuluisa eläin, jonka ostamista varten kaksi vuotta sitten olin säästänyt kaikki rahani. Joku kiinnitti satulapussien hihnoja, kun minä koettelin vöitä; joku muu ilmestyi taluttaen komeata punertavanharmaata tallioritta, jonka tiesin tammaa seuraavan kuolemaan asti. Ei ollut aikaa sitä satuloida, näin että Hans kiipesi sen selkään kuin munkki, pitäen kainalossaan pyssyä, sillä minä kannoin vain yhtä ja kaksipiippuista pistooliani.

"Lähettäkää matkaan sanansaattajat", huusin isälleni. "Jos tahdotte nähdä jälleen minut, lähettäkää heidät nopeasti, ja seuratkaa niin monen miehen kanssa, kuin voitte saada liikkeelle." —

Sillä meillä oli edessämme viidentoista mailin matka ja kolmekymmentäviisi minuuttia päivänkoittoon.

"Hiljaa ylös rinnettä", sanoin Hansille, "kunnes eläimet ovat ennättäneet vetää henkeä, ja sitten ratsastakaa sellaista vauhtia kuin ette koskaan ennen ole ratsastanut."

Nuo ensimmäiset kaksi mailia ylämaata! Luulin, ettemme koskaan pääsisi sen päähän, ja kuitenkaan en uskaltanut hellittää tamman ohjaksia, peläten, että se tappaisi itsensä ruohon syömisellä. Onneksi se ja sen kumppani, talliori — erittäin kestävä hevonen, vaikkakaan ei kovin nopea — olivat seisseet laiskoina viimeiset kolmekymmentä tuntia, ja tietystikään eivät olleet syöneet tai juoneet auringonlaskun jälkeen. Siksipä ne, ollen mainiossa kunnossa, olivat innostuneita hommaan; me olimme myöskin kevyitä painoltamme.

Minä pidättelin tammaa, kun se kapusi ylös jyrkännettä, ja ori asetti askeleensa sen mukaan. Me saavuimme huipulle, ja eteemme levisi laaja tasanko, yksitoista mailia pitkä, ja sitten kaksi mailia kukkulaa alas Maraisfonteiniin.

Tamma kiiti sellaista vauhtia, että kolea yöilma vinkui korvissani, ja sen jäljessä pinnisteli kunnon punertavanharmaa ori hottentottimunkki selässään. Oh, millaista ratsastusta se oli!

Kauemmaksi olen samanlaisesta syystä ratsastanut, mutta en koskaan sellaisella kiireellä, sillä minä tunsin eläinten kestävyyden ja miten kauan sitä riittäisi. Puoli tuntia ne sitä kestäisivät, sen jälkeen ne tällä menolla varmasti kaatuisivat tai kuolisivat.

Ja kuitenkin oli pelkoni aiheuttama tuska niin suuri, että tuntui minusta, kuin matelisin pitkin maata kilpikonnan tavoin.

Kimo oli jäänyt jälkeen, sen kavioitten ääni kuoli pois, ja minä olin yksin yössä pelkoineni. Maili liittyi mailiin, silloin tällöin tähtivalo näytti minulle jonkun kiven tai kuolleen eläimen luurangon. Kerran syöksyin valtavaan eläinlaumaan niin äkkiä, että eräs antiloopi, kykenemättä pysähtymään, hyppäsi suoraan ylitseni. Kerran tamma pisti jalkansa erääseen muurahaiskarhun koloon ja melkein kaatui, mutta pääsi jälleen jalkeilleen — Jumalan kiitos vahingoittumattomana — ja minä toimitin itseni takaisin satulaan, josta olin ollut aivan putoamaisillani.

Olimme lähellä tasangon päätä, ja tammani voimat alkoivat olla lopussa. Olin hoputtanut sitä liiaksi; välimatka oli liian kauhea. Sen vauhti väheni tavalliseen nopeaan raviin, kun se katseli sitä töyrästä, joka sen silmien eteen ilmestyi. Ja nyt minä taasen uudelleen kuulin takanani kimon kavioiden kapseen. Sillä se tuli väsymättömänä perässä. Samaan aikaan kun me saavuimme ylätasangon päähän, se oli aivan lähellä, tuskin viidenkymmenen yardin päässä, sillä minä kuulin sen hirnunnan heikosti.

Sitten alkoi laskeutuminen. Aamutähti laski ja itä alkoi käydä harmaaksi valosta. Oi, ennätämmekö sinne ennen aamunkoittoa? Vastaukseksi kaikuivat korvissani hevoseni kavioitten iskut.

Nyt saatoin nähdä paikalla joukon puita. Ja nyt syöksyin johonkin, vaikka vasta sitten, kun olin päässyt lävitse, sain tietää sen olleen miesketjun, sillä heikko valo välkkyi erään keihäästä, joka oli tullut yliajetuksi.

Se ei siis ollut valetta! Kafferit olivat siellä! Kun minä sitä ajattelin, täytti uudelleen kauhu sydämeni; kenties heidän murhatyönsä jo oli tehty ja he olivat poistumassa.

Minuutin epätietoisuus — tai liekö ollut vain sekunteja — tuntui ikuisuudelta. Mutta se loppui vihdoin. Olin nyt korkean, ulkorakennuksia talon takana ympäröivän muurin portilla, ja siellä minä innoissani pysäytin tamman — iloinen se raukka kyllä olikin päästessään seisahtumaan — sillä minun pisti päähäni, että jos minä ratsastaisin rakennuksen edustalle, minut hyvin luultavasti keihästettäisiin assegailla eikä minusta sitten olisi enempää hyötyä. Koettelin ovea, joka oli tehty lujista hajupuun laudoista. Tarkoituksella tai sattumalta se oli jätetty sulkematta. Kun minä työnsin sen auki, saapui Hans tömisten, lujasti pidellen kiinni hevosesta ja kasvot kätkettyinä sen harjaan. Eläin pysähtyi tamman viereen, jota se oli seurannut, ja heikossa valossa näin, että sen kylkeen oli isketty assegai.

Viisi sekuntia myöhemmin me olimme pihalla sulkien ja teljillä varustaen oven takanamme. Sitten, siepaten ampumatarpeita sisältävät satulapussit hevosten selästä, jätimme ne siihen seisomaan, ja minä juoksin talon takakäytävää kohti, käskien Hansin herättämään alkuasukkaat, jotka nukkuivat ulkorakennuksissa, ja seuraamaan heidän mukanaan. Jos joku niistä osoittaisi uskottomuuden merkkejä, hänen pitäisi ampua hänet heti. Muistan, että tullessani vedin ulos keihään tallioriin kyljestä ja toin sen mukanani.

Nyt minä kolkutin talon takaovelle, jota en voinut aukaista. Hetken kuluttua, joka tuntui pitkältä, avattiin ikkuna, ja ääni — se oli Marien — kysyi pelästyneesti kuka siellä oli.

Hän riensi ovelle yöpuvussaan, ja vihdoin olin paikalla.

"Jumalan kiitos, olet vielä vahingoittumaton", läähätin. "Pue päällesi vaatteet sillä aikaa kun kutsun Leblancia. Ei, pysähdyhän, kutsu sinä hänet; minun täytyy odottaa täällä Hansia ja palvelijoitasi."

Hän kiiruhti pois sanaakaan sanomatta, ja samassa Hans saapui, tuoden mukanaan kahdeksan pelästynyttä miestä, jotka siihen asti tuskin tiesivät, olivatko he nukuksissa vai hereillä.

"Onko tässä kaikki?" kysyin. "Siinä tapauksessa avatkaa ovi ja seuratkaa minua arkihuoneeseen, missä baas pitää pyssyjään."

Juuri kun saavuimme sinne, Leblanc astui sisään, puettuna paitaan ja housuihin, ja hänen jälessään tuli samassa Marie kynttilä kädessä.

"Mistä on kysymys?" kysyi Leblanc.

Otin kynttilän Marien kädestä ja asetin sen permannolle lähelle seinää, ettei se osoittaisi paikkaa assegaille tai pyssyn kuulalle. Juuri niinä päivinä kaffereilla oli jonkun verran tuliaseita, jotka he suurimmaksi osaksi olivat valloittaneet tai varastaneet valkoisilta miehiltä. Sitten kerroin heille kaikki muutamin sanoin.

"Ja koska sait tämän kaiken tietää?" kysyi Leblanc ranskaksi.

"Lähetysasemalla vähän enemmän kuin puoli tuntia sitten", vastasin, katsoen kelloani.

"Asemalla vähän enemmän kuin puoli tuntia sitten! Peste! Se ei ole mahdollista. Sinä uneksit tai olet juovuksissa", hän huusi kiihtyneenä.

"Hyvä, monsieur, pohdimme sitä myöhemmin", vastasin. "Sillävälin kafferit ovat täällä, sillä ratsastin heidän keskitsensä; ja jos haluatte säilyttää henkenne, lopettakaa puhuminen ja toimikaa. Marie, montako pyssyä siellä on?"

"Neljä", hän vastasi, "isäni pyssyä; kaksi roeria ja kaksi pienempää pyssyä."

"Ja kuinka moni näistä miehistä" — osoitin kaffereita — "osaa ampua?"

"Kolme hyvin ja yksi huonosti, Allan."

"Hyvä", sanoin. "Anna heidän ladata pyssynsä loopereilla" — se on, särmikkäillä, ei pyöreillä, kuulilla — "ja anna muiden seistä käytävässä assegait kädessä, siltä varalta, että kvaabit yrittäisivät vallata takaoven."

Nyt tässä talossa oli kaikkiaan vain kuusi ikkunaa, yksi kummassakin arkihuoneessa, yksi kummassakin isommassa makuuhuoneessa, aueten nämä kaikki neljä kuistille, ja yksi talon kummassakin päässä, antamassa valoa kahdelle pienelle makuuhuoneelle, joihin päästiin isompien makuuhuoneiden kautta. Takana onneksi ei ollut yhtään ikkunaa, sillä rakennus oli vain yksikerroksinen ja varustettu käytävällä, joka kulki etupuolelta takaovelle asti, ollen vähän yli viisitoista jalkaa pitkä.

Niin pian kuin pyssyt oli ladattu, jaoin miehet siten, että yksi pyssymies tuli kuhunkin ikkunaan. Oikeanpuoleisen arkihuoneen ikkunan otin haltuuni itse, varustautuneena kahdella pyssyllä, Marien tullessa mukaani lataamaan, jota hän, tämän villin maan kaikkien tyttöjen tavoin, osasi tehdä varsin hyvin. Sitten me asetuimme valmiiseen ampuma-asentoon, ja sitä tehdessämme me olimme erittäin iloisella tuulella kaikki, lukuunottamatta monsieur Leblancia, joka, kuten huomasin, näytti erittäin tyrmistyneeltä.

En tahdo hetkeäkään uskotella, että hän oli pelästynyt, vaikka niin olisi hyvin saattanut ollakin, sillä hän oli tavattoman rohkea ja vieläpä äkkipikainen mies; mutta luulen, että tietoisuus siitä, että hänen juovuspäissään tekemänsä teko oli tuonut tämän kauhean vaaran meille kaikille, painoi hänen mieltään. Myöskin lienee siihen ollut muita syitä; jonkinlainen hieno ennakkotieto sen elämän lähestyvästä lopusta, jota, kun kaikki myönnytykset oli tehty, tuskin saattoi sanoa hyvin vietetyksi. Joka tapauksessa hän liikkui ikkunapaikallaan, kiroten hiljaa, ja pian näin hänen alkavan seurustella rakkaan persikkaviinipullonsa kanssa, jonka hän veti esiin eräästä kaapista.

Myöskin palvelijat olivat apealla mielellä, kuten kaikki alkuasukkaat ovat, kun heidät äkkiä herätetään yöllä; mutta kun tuli valoisa, kävivät hekin iloisemmiksi. Kafferi raukka ei juuri pidä tappelemisesta, erittäinkin, kun hänellä on pyssy ja valkoinen mies tai kaksikin häntä johtamassa.

Kun sitten olimme tehneet sellaisia pieniä valmistuksia kuin saatoimme, — joita minä, ohimennen, täydensin kasaamalla muutamia huonekaluja etu- ja takaovia vastaan, — seurasi väliaika, joka, puhuakseni omasta puolestani — olin kaikessa tapauksessa silloin vain nuori poika — minusta tuntui kovin hermoja koettelevalta. Siinä minä seisoin ikkunassani kahden pyssyn kera, joista toinen oli kaksipiippuinen ja toinen yksinkertainen roer, eli elefanttipyssy, johon mahtui tavaton lataus, mutta molemmat olivat, se muistettakoon, piilukkoja; sillä, vaikka nallit jo oli otettu käytäntöön, me olimme Cradockissa vähän ajastamme jälessä. Lisäksi siinä, kyyristyneenä maahan sivullani, ja pidellen ampumatarpeita valmiina uudelleen lataamista varten, pitkä musta tukka valuen hartioille, oli Marie Marais, josta nyt oli tullut hyvin kehittynyt nuori nainen. Syvän hiljaisuuden vallitessa hän kuiskasi minulle:

"Miksi tulit tänne, Allan? Sinä olit siellä turvassa, ja nyt sinä kenties saat surmasi."

"Koettaakseni pelastaa sinut", vastasin yksinkertaisesti. "Miten olisit tahtonut minun menettelevän?"

"Koettaaksesi pelastaa minut? Oi, teit siinä hyvin, mutta sinun olisi pitänyt ajatella itseäsi."

"Sitten minä olisin kuitenkin ajatellut sinua, Marie."

"Miksi, Allan?"

"Koska sinä olet minulle sama kuin oma itseni ja enemmänkin. Jos jotain sinulle tapahtuisi, minkälaiseksi kävisikään elämäni?"

"En oikein ymmärrä, Allan", hän vastasi luoden katseensa maahan.
"Sano minulle, mitä tarkoitat?"

"Mitäkö tarkoitan, sinä yksinkertainen tyttö", sanoin; "mitäpä muuta voin tarkoittaa kuin että rakastan sinua, minkä luulin sinun jo kauan sitten tienneen."

"Ah!" sanoi hän, "nyt minä sen ymmärrän." Sitten hän nousi polvilleen, ja kohotti huulensa suudeltaviksi, lisäten: "Kas, tässä on vastaukseni, ensimäinen ja kenties viimeinen. Kiitos, Allan rakas; olen iloinen kuultuani tämän, sillä, katsohan, toinen tai kumpikin meistä saattaa pian kuolla."

Kun hän nämä sanat lausui, lensi ikkuna-aukosta assegai, kulkien aivan päittemme välitse. Niinpä jätimmekin rakastelun ja kiinnitimme huomiomme sotaan.

Nyt alkoi päivä valjeta valon levitessä helmikirkkaalta itäiseltä taivaalta; mitään hyökkäystä ei vielä oltu tehty, vaikka sen uhka olikin olemassa, kuten takanamme olevaan seinään tarttunut keihäs meille selvästi osoitti. Kenties oli kaffereita säikähdyttänyt hevosten ravaaminen pimeässä heidän ketjunsa läpi, kun he eivät tietäneet, montako niitä siinä oli ollut. Tai ehkä he odottivat nähdäkseen paremmin, minne tehdä hyökkäyksensä. Nämä ajatukset johtuivat mieleeni, mutta kumpikin oli väärä.

He pidättyivät mihinkään ryhtymästä, kunnes sumu haihtuisi hiukan sen paikan alapuolelta olevasta notkosta, missä karjakraalit [kraal merkitsee tässä eräänlaista karja-aitausta. Suom. muist.] sijaitsivat, sillä niin kauan kuin sumu säilyi, he eivät nähneet viedä eläimiä ulos. Nämät he halusivat varmuuden vuoksi ajaa pois ennen taistelun alkua, ettei sen kuluessa saattaisi tapahtua jotain, joka riistäisi heiltä heidän saaliinsa.

Tällä hetkellä näistä kraaleista, missä mynheer Marais'n sarvikarjaa ja lampaita säilytettiin öisin, noin sata viisikymmentä edellisiä ja ehkä kaksi tuhatta jälkimmäisiä, — puhumattakaan hevosista, sillä hän oli varakas ja hyvinvoipa farmari, — kuului mylvimistä, hirnumista ja määkimistä, ja sen ohella ampumista.

"Ne ajavat ulos karjaa", sanoi Marie. "Oi, isäparkani, hän on tuhoutunut; se murtaa hänen sydämensä."

"Paha kylläkin", vastasin, "mutta on asioita, jotka saattavat olla pahemmin. Kuuntele!"

Puhuessani alkoi kuulua jalkojen töminää ja villiä sotalaulua. Sitten sumusta, joka leijaili sen notkon yläpuolella, missä karjakraalit sijaitsivat, tuli näkyviin olioita, liikkuen hiljaa edestakaisin, aavemaisen ja epätodellisen näköisinä. Kafferit järjestelivät miehiään hyökkäystä varten. Minuuttia myöhemmin se jo oli alkanut. He tulivat ylös rinnettä pitkissä epätasaisissa riveissä, luvultaan useita satoja, viheltäen ja huutaen, heilutellen keihäitään, sotatöyhdöt ja hiuskoristeet tuulessa liehuen, ja murhanhimo silmistä loistaen. Kahdella tai kolmella heistä oli pyssyt, joita juostessaan laukaisivat, mutta minne kuulat menivät, sitä en tiedä; kenties yli rakennuksen.

Huusin Leblancille ja kaffereille, etteivät he ampuisi ennen minua, sillä tiesin, että he olivat huonoja tähtäämään ja että paljon riippui siitä, miten vaikuttava ensimäinen yhteislaukauksemme olisi. Kun sitten hyökkäyksen johtaja tuli kolmenkymmenen yardin päähän paikalta, minä — sillä nyt valo, vähitellen lisääntyen, oli kyllin voimakas tehdäkseen minulle mahdolliseksi eroittaa hänet hänen puvustaan ja rihlapyssystä, jota hän piti kädessään — laukaisin häntä kohden roer'ini ja ammuin hänet kuoliaaksi. Vieläpä raskas kuula läpäistyään hänen ruumiinsa haavoitti kuolettavasti erästä toista kvaabia hänen takanaan. Nämä olivat ensimmäiset miehet, jotka taistelussa olen kaatanut.

Kun he kaatuivat, Leblanc ja loput väestämme laukaisivat myöskin, jolloin heidän luotinsa saivat aikaan suurta tuhoa vihollisten rivissä, mikä oli juuri tarpeeksi pitkä salliakseen heidän hajaantua. Kun savu hieman hälveni, näin lähes tusinan miehiä makaavan maassa, ja lopun, tästä vastaanotosta peljästyneinä, pysähtyneen. Jos he olisivat hyökänneet eteenpäin, kun me parhaillaan latasimme, he epäilemättä olisivat vallanneet paikan; mutta, tottumattomina tuliluikkujen peloittaviin vaikutuksiin, he pysähtyivät hämmentyneinä. Osa heistä, noin kaksi- tai kolmekymmentä, kerääntyi kaatuneitten kafferien ruumiitten ympärille, ja, tarttuen toiseen pyssyyni, minä laukaisin molemmat piiput heitä kohti sillä peloittavalla seurauksella, että koko rykmentti sai kintut alleen ja pakeni, jättäen maahan kuolleensa ja haavoittuneensa. Kun he juoksivat, hurrasivat palvelijamme, mutta minä huusin heitä vaikenemaan ja lataamaan hiljalleen, hyvin tietäen, että vihollinen pian palaisi.

Pitkään aikaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään, vaikka me saatoimme kuulla heidän puhelevan jossain karjakraalin läheisyydessä, noin sadan viidenkymmenen yardin päässä rakennuksestamme. Marie käytti hyväkseen tätä keskeytystä tuodakseen ruokaa ja jakaakseen sen meidän keskemme. Minä omasta puolestani olin kylläkin iloinen sitä saadessani.

Nyt oli aurinko noussut, jonka nähdessäni kiitin Jumalaa, sillä joka tapauksessa meitä ei enään voitu yllättää. Myöskin päivän valjetessa joku määrä pelkoani hävisi, koska pimeys aina tekee vaaran kaksikertaa pelottavammaksi miehelle ja hevoselle. Kun me vielä söimme ja varustimme ikkunapaikkoja parhaamme mukaan tehdäksemme sisäänpääsyn niistä vaikeaksi, ilmestyi näkyviin yksi kafferi, heiluttaen päänsä yläpuolella seivästä, johon oli kiinnitetty valkoinen härän häntä rauhan merkiksi. Määräsin, ettei kukaan saanut ampua, ja kun mies, joka oli rohkea veitikka, oli saapunut sille paikalle, missä kuollut päällikkö makasi, huusin hänelle, kysyen hänen asiaansa, sillä osasin hyvin puhua hänen kieltään.

Hän vastasi, että hän oli tullut tuomaan sanomaa Quabilta. Tämä sanoma oli seuraava: että lihava valkoinen mies, jota nimitettiin Korppikotkaksi ja joka asui mynheer Marais'n talossa, oli julmasti murhannut Quabin vanhimman pojan, ja että hän, Quabi, vaati veren verestä. Lisäksi, hän ei halunnut surmata nuorta valkoista emäntää (se oli Marie) tai muita talon asukkaista, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään riitaa. Jos me siis luovuttaisimme lihavan valkoisen miehen, jotta hän antaisi hänen "hitaasti kuolla", tyytyisi Quabi hänen henkeensä ja siihen karjaan, jonka hän jo oli ottanut, ja jättäisi meidät sekä talomme rauhaan.

Nyt, kun Leblanc ymmärsi tämän tarjouksen laadun, joutui hän aivan suunniltaan sekä pelosta että raivosta, ja alkoi kiljua ja kirota ranskaksi.

"Olkaa hiljaa", sanoin; "emme aio teitä luovuttaa, vaikkakin olette kaiken tämän ikävyyden meille saattanut. Teidän elämismahdollisuutenne ovat yhtä hyvät kuin meidänkin. Ettekö häpeä esiintyä tuolla tavoin näiden mustien miesten edessä."

Kun hän vihdoin jonkun verran rauhoittui, huusin sanantuojalle, ettei meillä valkoisilla miehillä ollut tapana luopua toisistamme, ja että me eläisimme tai kuolisimme yhdessä. Vielä pyysin häntä kertomaan Quabille, että jos me kuolisimme, kosto, joka kohtaisi häntä ja koko hänen heimoaan, huuhtelisi heidät pois niin tarkoin, ettei ainoakaan jäisi jälelle, minkätähden hän tekisi hyvin varoessaan, ettei kenenkään meidän veremme tulisi vuotamaan. Myöskin lisäsin, että meitä oli talossa kolmekymmentä miestä (mikä tietysti oli vale) ja meillä oli runsaasti ampumatarpeita ja ruokaa, niin että jos hän pitäisi parempana jatkaa hyökkäystä, se päättyisi onnettomasti hänelle ja hänen heimolleen.

Kuullessaan tämän lähetti huusi takaisin, että me olisimme jokainen kuolleita ennen iltaa, jos asia hänestä riippuisi. Kuitenkin hän lupasi ilmoittaa sanani uskollisesti Quabille ja tuoda hänen vastauksensa.

Sitten hän kääntyi ja alkoi kävellä poispäin. Juuri kun hän sen teki, ammuttiin talosta laukaus, ja mies kaatui eteenpäin maahan, nousi jälleen ylös ja hoiperteli takaisin seuralaistensa luo, oikea olkapää murskaantuneena ja käsivarsi roikkuen.

"Kuka sen teki?" kysyin savun läpi, joka esti minua näkemästä.

"Minä, parbleu!" huusi Leblanc. "Sapristi! tuo musta paholainen tahtoi kiduttaa minua, Leblancia, suuren Napoleonin ystävää. Hyvä, lopuksi minä olen kiduttanut häntä, jonka aion surmata."

"Niin, te hullu", vastasin; "ja me myöskin joudumme kidutettaviksi teidän kevytmielisyytenne tähden. Te olette ampunut sanansaattajan, jolla oli rauhan lippu, ja sitä kvaabit eivät koskaan anna anteeksi. Sanonpa teille, että olette osunut yhtä hyvin meihin kuin häneen, joka ilman teitä olisi säästynyt."

Nämä sanat lausuin aivan rauhallisesti ja hollannin kielellä, jotta omat kafferimme ymmärtäisivät ne, vaikka todellisuudessa kiehuin vihasta.

Mutta Leblanc ei vastannut rauhallisesti.

"Kuka sinä olet", hän huusi, "sinä kurja pieni englantilainen, joka uskallat antaa neuvoja minulle, Leblancille, suuren Napoleonin ystävälle?"

Nyt minä vedin esiin pistoolini ja astuin miestä kohti.

"Olkaa hiljaa, senkin juopporatti", sanoin, sillä arvasin, että hän pimeydessä oli juonut lisää viinaa. "Jollette ole hiljaa ja tottele minua, joka täällä komennan, joko minä isken aivonne ulos tai annan teidät näille miehille", osoitin Hansia ja kaffereita, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, muristen pahaenteisesti. "Tiedättekö, mitä he teille tekevät? He raahaavat teidät talosta ja jättävät teidät yksin kvaabien kanssa ratkaisemaan riitanne."

Leblanc silmäili ensin pistooliani ja sitten alkuasukkaiden kasvoja, ja näki jotain jommassakummassa niistä, tai molemmissa, mikä saattoi hänet vaihtamaan sävyään.

"Anteeksi, monsieur", hän sanoi. "Olin kiihtynyt. En tiennyt mitä sanoin. Jos olettekin nuori, olette rohkea ja taitava, ja minä tottelen teitä", ja hän palasi paikalleen ja alkoi ladata pyssyään.

Kun hän sen teki, kohosi äänekäs raivon huuto karjakraalista. Haavoittunut lähetti oli saapunut kvaabien luo ja kertoi heille valkoisten miesten petoksesta.

III Luku.

PELASTUS.

Kvaabien toinen hyökkäys ei alkanut, ennenkuin puoli kahdeksan tienoissa. Villi-ihmisetkin rakastavat henkeään ja huomaavat sen tosiasian, että haavat tekevät erittäin kipeätä, eivätkä nämä tehneet poikkeusta säännöistä. Heidän ensimmäinen rynnistyksensä oli antanut heille katkeran opetuksen, josta näkyväisenä hedelmänä olivat raajarikot tai kuolevat miehet, jotka liikkuivat sinne tänne kuumassa auringon paahteessa, puhumattakaan niistä, jotka eivät koskaan nousisi paikaltaan. Nyt, kun paikka talon ympärillä oli aivan avoin ja suojaamaton, oli selvää, ettei sitä voinut valloittaa ilman erittäin raskaita tappioita. Välttääkseen sellaisia tappioita jokin sivistyskansa olisi hyökkäyksessä käyttänyt apunaan juoksuhautoja, mutta niistä kvaabit eivät tienneet mitään ja kaivamiseen tarvittavat työkalut puuttuivat heiltä.

Niinpä kävikin, että he keksivät toisen, ja olosuhteisiin nähden kylläkin vaikuttavan apuvälineen. Karjakraal oli rakennettu karkeista, muuraamattomista kivistä. Nämät kivet he ottivat, kukin mies kantaen kaksi tai kolme, ja rynnäten eteenpäin, he kokosivat niistä siellä täällä puolustusasemia, jotka olivat noin kahdeksantoista tuumaa tai kaksi jalkaa korkeita. Nämät puolustusasemat miehitti heti niin monta soturia kuin saattoi saada suojaa niiden takana, maaten peräkkäin. Tietysti ne villit, jotka kantoivat ensimmäisiä kiviä, olivat meidän tulellemme alttiita sillä seurauksella, että usea heistä kaatui, mutta heitä oli aina täydennysjoukko takana. Kun he olivat alkaneet rakentaa noin tusinaan eripaikkaan, ja meillä oli vain seitsemän pyssyä, niin, ennenkuin saatoimme uudelleen ladata, joku yksityinen vallitus, jonka ensimmäiset rakentajat kenties olivat kaatuneet, saattoi kohota niin korkealle, etteivät kuulamme voineet enään haavoittaa sen takana olevia. Myöskin ampumatarvevarastomme oli rajoitettu, ja jatkuva kulutus tyhjensi sitä niin paljon, että viimein jäi jälelle vain noin kuusi latausta miestä kohti. Vihdoin olin todella pakoitettu määräämään ampumisen lopetettavaksi, jotta saatoimme varustaa itseämme sen suuren hyökkäyksen varalta, joka ei enää voinut pitkälle lykkäytyä.

Havaitessaan, etteivät meidän kuulamme enään häirinneet, kvaabit etenivät nopeammin, suunnaten hyökkäyksensä talon eteläpäähän, missä oli ainoastaan yksi ikkuna, ja siten välttäen tulen, joka heitä vastaan olisi voinut suuntautua eri aukoista kuistin katoksen alta. Ensin ihmettelin, miksi he valitsivat tämän pään, kunnes Marie huomautti minulle, että tämä osa asuntoa oli peitetty ruo'oilla, jota vastoin muu osa rakennuksesta, joka oli rakennettu myöhemmin, oli liuskakivillä katettu.

Heidän päämääränään oli polttaa katto. Niin pian kuin heidän viimeinen vallituksensa oli kyllin lähellä (kello oli silloin noin puoli yhdentoista tienoissa), he alkoivat heittää ruokokatolle assegaita, joihin oli kiinnitetty palavia ruohokimppuja. Monet niistä menivät harhaan, mutta vihdoin, kuten heidän huudoistaan saatoimme päättää, yksi osui. Kymmenessä minuutissa tämä osa rakennusta oli tulessa.

Nyt asemamme kävi toivottomaksi. Me peräydyimme keskikäytävää pitkin, etteivät palavat kattoparrut putoaisi alkuasukkaittemme niskaan, jotka alkoivat kadottaa rohkeutensa eivätkä tahtoneet enään seistä niiden alla. Mutta kvaabit, rohkaistuneina, kiipesivät sisään eteläisen ikkunan kautta ja ahdistivat meitä isomman arkihuoneen oven edustalla.

Tässä alkoi ratkaiseva ottelu. Kun he ryntäsivät kimppuumme, me ammuimme, kunnes he syöksyivät alas epäjärjestyksessä. Melkein viimeisellä laukauksellamme he peräytyivät, ja juuri silloin katto putosi heidän päälleen.

Oh, mikä kauhea näky se olikaan! Tiheät savupilvet, alle hautautuneiden ja palavien miesten tuskanhuudot, hämminki, kuolinkamppailu!

Etuovi murtui sivustahyökkäyksestä.

Leblanciin ja erääseen orjaan, joka oli hänen lähellään, tarttuivat mustat, kynsimäiset kädet, ja vetivät heidät ulos. Miten ranskalaisen kävi, en tiedä, sillä alkuasukkaat laahasivat hänet pois, mutta pelkään hänen loppunsa olleen kauhean, koska hänet otettiin elävänä. Palvelijan näin heidän lävistävän assegailla, joten hän ainakin kuoli heti. Laukaisin viimeisen panokseni, surmaten erään lurjuksen, joka heilutteli sotakirvestään, sitten iskin pyssyn perällä hänen takanaan olevaa miestä naamaan kaataen hänet, ja, tarttuen Marien käteen vedin hänet pohjoispuolella olevaan huoneeseen — jossa tapanani oli nukkua — ja suljin sekä telkesin oven.

"Allan", hän huudahti, "Allan rakas, kaikki on lopussa. En tahdo joutua näiden miesten käsiin. Ammu minut, Allan."

"Hyvä", vastasin, "teen sen. Minulla on pistoolini. Yksi laukaus sinulle, yksi minua varten."

"Ei, ei! Ehkä sinä jotenkuten pääset pakenemaan; mutta, näethän, minä olen nainen, enkä uskalla jättäytyä sen mahdollisuuden varaan. Tule nyt, minä olen valmis", ja hän polvistui levittäen käsivartensa ottaakseen vastaan kuoleman syleilyn, ja katsoi ylös minuun armailla, sääliväisillä silmillään.

"Ei voi tappaa rakkauttaan ja elämäänsä", vastasin käheästi. "Me olemme joutuneet kulkemaan yhdessä", ja minä kohotin molempia pistoolin piippuja.

Hottentotti-Hans, joka oli paikalla kanssamme, näki ja ymmärsi sen.

"Se on oikein, se on parasta!" hän sanoi; ja kääntyen poispäin hän peitti silmänsä kädellään.

"Odota hiukan, Allan", huudahti Marie; "on vielä aikaa sitten kun ovi on murskattu, ja kenties Jumala voi vielä auttaa meitä."

"Hän voi", vastasin epäröiden; "mutta minä en tahtoisi jättäytyä sen varaan. Mikään ei voi meitä nyt pelastaa, paitsi jos muut tulevat meidät vapauttamaan, ja on liian paljon toivoa sitä."

Sitten eräs ajatus osui mieleeni, ja minä lisäsin kaameasti nauraen:
"Ihmettelen, missä olemme viiden minuutin kuluttua."

"Oh! Yhdessä, rakkaani; ikuisesti yhdessä jossain uudessa ja kauniissa maailmassa, sillä rakastathan minua, eikö totta, niinkuin minä rakastan sinua? Ehkä näin on parempi kuin elää edelleen täällä, missä meillä varmasti olisi murheita ja kenties joutuisimme toisistamme eroon lopulta."

Nyökäytin päätäni, sillä vaikka rakastin elämää, rakastin Marie'ta enemmän, ja tunsin, että päättäisimme hyvin elämämme urhoollisen taistelun jälkeen. Ovelle jyskytettiin nyt, mutta, kiitos taivaan, Marais oli tehnyt vahvat ovet, ja se kesti jonkun aikaa.

Vihdoin kuitenkin puu alkoi antaa perään, assegai ilmestyi särkyneen laudan raosta, mutta Hans pisteli keihäällä, joka hänellä oli kädessään ja jonka minä olin temmannut hevosen kyljestä, ja se sai aikaan huutoa. Mustia käsiä työnnettiin aukosta, ja hottentotti iski niihin keihäällä. Mutta toisia tuli enemmän kuin hän saattoi keihästää, ja koko oven kehys alkoi pullistua ulospäin.

"Nyt, Marie, ole valmis", sanoin tukahtuneesti, kohottaen pistoolia.

"Oi Kristus, ota minut vastaan!" hän vastasi heikosti. "Eihän se tee kipeätä, eihän, Allan?"

"Et ollenkaan tunne mitään", kuiskasin; kylmän hien kihotessa asetin pistoolin suun tuuman päähän hänen otsastaan, ja aloin painaa liipasinta. Jumalani! Minä todellakin aloin painaa liipasinta hiljaa ja vakavasti, sillä en tahtonut erehtyä.

Juuri tällä hetkellä minä, kohisevien liekkien peloittavasta rätinästä, villien kiljunnan, haavoittuneiden ja kuolevien miesten huutojen ja voihkinan keskeltä kuulin ihanimman äänen, mikä milloinkaan on korviini kaikunut — pyssyn laukausten äänen, ja aivan lähellä.

"Suuri Jumala!" huudahdin; "buurit ovat tulleet meitä pelastamaan. Tahdon puolustaa ovea niin kauan kuin voin. Jos kaadun, kiipeä ikkunalle — voit alapuolella olevalta tuolilta tehdä sen — hyppää maahan ja juokse laukauksia kohti. Sinulla on mahdollisuus, hyvä mahdollisuus."

"Ja sinä, entä sinä", hän voihki. "Tahtoisin mieluummin kuolla sinun kanssasi."

"Tee niinkuin pyydän", vastasin uhkamielisesti ja kiiruhdin huojuvaa ovea kohti.

Se taipui ulospäin, kaatui, ja sen päähän ilmestyi kaksi kookasta villiä heilutellen leveäkärkisiä keihäitään. Kohotin pistoolini, ja kuula, joka oli tarkoitettu Marien otsan varalle, murskasi ensimmäiseltä raakalaiselta otsan, ja kuula, joka oli tarkoitettu minun sydämeni varalle, lävisti toiselta heistä sydämen. He vaipuivat molemmat kuolleina oven edustalle.

Tempasin käteeni yhden heidän keihäistään ja loin silmäyksen taakseni. Marie oli juuri kiipeämässä tuolille; saatoin juuri nähdä hänet sakenevan savun lävitse. Toinen kvaabi hyökkäsi paikalle. Hans ja minä otimme hänet vastaan assegaittemme kärjillä, mutta niin voimakas oli hänen tölmäisynsä, että ne menivät hänen lävitsensä ikäänkuin hän ei olisi ollut mitään, ja koska me sitäpaitsi olimme hyvin keveitä, kaaduimme kumpikin selällemme maahan. Kompuroin jälleen jaloilleni, tällä kertaa ilman puolustusasetta, sillä keihääni oli taittunut kafferin ruumiiseen, ja odotin loppua. Katsahtaessani vielä kerran taakseni näin, että Marie joko oli epäonnistunut koettaessaan päästä ikkunasta ulos tai oli hyljännyt yrityksen. Joka tapauksessa hän seisoi lähellä tuolia nojaten oikeaan käteensä. Epätoivossani tartuin katkenneen assegain teräpuoleen ja vedin sen kafferin ruumiista, ajatellen, että voisin sitä käyttää surmatakseni Marien, ja sitten käännyin pannakseni tekoni täytäntöön.

Mutta juuri kun käännyin, kuulin äänen, jonka hyvin tunsin, huutavan:
"Oletko elossa, Marie?" ja ovensuuhun ilmestyi, ei villi, vaan Henri
Marais.

Hitaasti vetäydyin taaksepäin hänen edestään, sillä en voinut puhua, ja viimeinen kauhea tahdon ponnistukseni näytti ajavan minua Marieta kohti. Saavuttuani hänen luokseen kiedoin käteni, joka vielä piteli veristä keihään kärkeä, hänen kaulalleen. Sitten ikäänkuin pimeys laskeutui ylleni ja kuulin hänen huutavan:

"Älä ammu, isä. Se on Allan, Allan, joka on pelastanut henkeni!"

Sen jälkeen en muista enempää, eikä myöskään hän muistanut vähiin aikoihin, sillä me molemmat putosimme tiedottomina maahan.

* * * * *

Kun jälleen tulin tajuihini, tapasin itseni makaamasta takapihalla olevan vaunuliiterin lattialla. Luodessani ympärilleni katseen puoliavoimista silmistäni, sillä olin yhä edelleenkin sanaton, huomasin Marien, valkoisena kuin lakana, tukka valuneena epäjärjestyksessä olevan puvun yli. Hän oli istuutunut eräälle niistä laatikoista, joita käytimme vaunujen etuosassa istuimina, niitten nimityksenä oli voorkissies, ja kun hänen silmänsä vartioivat minua, tiesin, että hän eli. Hänen vieressään seisoi pitkä, tummaverinen nuori mies, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Tämä piteli hänen kättään ja katseli häntä tuskallisella ilmeellä, ja juuri silloin tunsin tuota miestä vihaavani. Näin vielä muutakin; esimerkiksi vanhan isäni kumartuneena alas ja katsellen minua huolestuneena, ja ulkopuolella pihalla, sillä vaunuliiteriin ei ollut mitään ovia, joukon miehiä pyssyt kädessä; muutamia heistä tunsin, toiset olivat vieraita. Varjossa, muuria vastaan seisoi tammani pää riipuksissa ja koko ruumis vapisten. Vähän matkaa siitä makasi kimo maassa, kylki aivan punaisena.

Yritin nousta, mutta en voinut, ja kun sitten, tuntiessani kipua vasemmassa reidessäni, katsoin, näin että se oli myöskin punainen. Tosiasia oli, että assegai oli tunkeutunut puoleksi sen läpi ja iskenyt luuhun. Tosin en sitä ollenkaan tuntenut silloin, kun tämän haavan minuun iski, arvatenkin kaatuessani se suuri kvaabi, jonka Hans ja minä otimme vastaan keihäittemme kärjillä. Hans, sivumennen sanoen, oli myös siellä, peloittava ja kuitenkin samalla naurettava näky, sillä kvaabi oli kaatunut suoraan hänen päälleen ja maannut tässä asennossa seurauksella, jonka saattaa kuvitella. Siinä hän istui maassa, katsellen ylöspäin ja haukkoen ilmaa kuin kala. Jokainen haukkominen, muistan sen hyvin, muovautui sanaksi "Allemachte!" joka on erittäin suosittu hollantilainen huudahdus ja merkitsee: "Kaikkivaltias".

Marie huomasi ensimmäisenä, että olin jälleen palannut elämään. Vapauttaen itsensä nuoren miehen kädenpuristuksesta hän tuli horjuen minua kohti ja laskeutui polvilleen viereeni, supattaen sanoja, joita en voinut kuulla, sillä ne takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten Hans teki itsestään tilanteen herran ja, laahaten epämiellyttävän olemuksensa toiselle puolelleni, kohotti kättäni ja suuteli sitä. Sen jälkeen isäni puhui, lausuen:

"Kiitetty olkoon Jumala, hän elää! Allan, poikani, olen ylpeä sinusta; olet tehnyt velvollisuutesi kuten englantilaisen pitääkin."

"Miksi englantilainen paremmin kuin jonkun muun lajinen mies, herra saarnaaja?" kysyi pitkä muukalainen, puhuen hollantia, vaikka hän nähtävästi ymmärsi meidän kieltämme.

"Tämä kohta on sellainen, jota en nyt tahdo todistaa, sir", vastasi isäni kohoutuen pystyyn. "Mutta jos kuulemani on totta, oli tässä talossa ranskalainen, joka ei tehnyt velvollisuuttaan; jos kuulutte samaan kansallisuuteen, pyydän teitä suomaan anteeksi."

"Kiitän teitä, sir; sattuu niin, että kuulun puoleksi. Toinen puoli minusta on portugalilaista, ei englantilaista, Jumalan kiitos."

"Jumalaa kiitetään monista asioista, jotka varmasti Häntä hämmästyttävät", vastasi isäni kohteliaalla äänellä.

Tällä hetkellä tämä jotenkin epämiellyttävä keskustelu, joka sekä suututti että huvitti minua suuresti, katkesi, sillä mynheer Marais saapui paikalle.

Kuten saattoi odottaakin niin helposti kiivastuvalta mieheltä, hän oli peloittavan kiihtymyksen vallassa. Kiitollisuus ainoan, rakastetun lapsensa pelastamisesta, raivo kaffereita kohtaan, jotka hänet olivat yrittäneet surmata, ja ääretön suru menetettyään suurimman osan omaisuuttaan — kaikki nämä vastakkaiset tunteet kiehuivat yhdessä hänen rinnassaan kuin vastakohtaiset alkuaineet sulatuskauhassa.

Niistä johtuneet tunteenpurkaukset olivat kirjavat ja erittäin valtavat. Hän syöksyi luokseni, siunasi ja kiitti minua (sillä hän oli jonkunverran kuullut kertomusta puolustautumisestamme), nimitti minua nuoreksi sankariksi ja niin edelleen, toivoen Jumalan palkitsevan minut. Sitten hän alkoi raivota Leblancille, joka kaiken tämän kauhean onnettomuuden oli hankkinut hänen talolleen, sanoen, että se oli rangaistus hänelle siitä, että hän oli suojannut ateistia ja juomaria niin monet vuodet vain sentähden, että tämä oli ranskalainen ja älykäs mies. Joku, toisin sanoen isäni, jolla kaikista ennakkoluuloistaan huolimatta oli suuri oikeuden tunto, huomautti hänelle, että ranskalaisparka oli sovittanut tai kenties parhaillaan oli sovittamassa rikoksia, jotka hän mahdollisesti oli tehnyt.

Tämä käänsi hänen hyökkäyksensä kvaabikaffereihin, jotka olivat polttaneet osan hänen taloaan ja varastaneet melkein kaiken hänen karjansa, tehden hänet rikkaasta miehestä köyhäksi yhdessä ainoassa tunnissa. Hän huusi kostoa "mustille paholaisille", ja pyysi kaikkia läsnäolevia auttamaan häntä karjansa takaisinhankkimisessa ja varkaitten surmaamisessa. Useimmat näistä — heitä oli noin kolmekymmentä kaikkiaan, lukuunottamatta kaffereita ja hottentotteja — vastasivat olevansa halukkaita hyökkäämään kvaabien kimppuun. Ollen seudun asukkaita he tunsivat, ja myöskin lausuivat sen julki, että mikä tänään oli sattunut hänelle, saattoi huomenna tulla heidän kohtalokseen. Sentähden he olivat valmiit heti lähtemään liikkeelle.

Sitten puuttui puheeseen isäni.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "minusta tuntuu siltä että, ennenkuin etsitte kostoa, joka, kuten Sanassa sanotaan, on Herran, olisi hyvä, erittäinkin mynheer Marais'n, kiittää siitä, mitä hänelle on pelastunut. Tarkoitan hänen tytärtään, joka nyt olisi sangen helposti saattanut saada surmansa."

Hän lisäsi, että omaisuus tulee ja menee onnen vaihteluista riippuen, mutta rakastettu ihmiselämä ei, kerran menetettynä, enään voi palautua. Tämä kallisarvoinen elämä oli säilynyt hänelle, hänen mielestään ei miehen avulla — tässä hän katsahti minuun — vaan maailman Ohjaajan avulla, joka tämän miehen kautta toimi. Kenties läsnäolevat eivät oikein ymmärtäneet, mitä isäni oli saanut tietää hottentotti-Hansilta, että minä, hänen poikansa, olin vähällä iskeä päähän Marie Marais'ta ja sen jälkeen itseäni, kun niitten ampumien laukausten ääni, jotka olivat kerääntyneet noudattaen antamaani kehoitusta ennen lähtöäni Lähetysasemalta, oli pysäyttänyt käteni. Hän kehoitti sen sanottuaan Hansia ja Marieta itseään kertomaan heille koko jutun, kun minä olin liian heikko tehdäkseni sen.

Tämän kehoituksen kuultuaan pikku hottentotti, vereen tahrautuneena, nousi ylös. Yksinkertaisella, dramaattisella tyylillä, mikä hänen rodulleen on ominaista, hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän tapasi kedolla vaimon vähän yli kaksitoista tuntia takaperin, pelastusjoukon saapumiseen asti. Koskaan en ole nähnyt mitään kertomusta seurattavan syvällisemmällä mielenkiinnolla, ja kun lopuksi Hans osoitti minua maatessani maassa ja lausui: "Siinä on hän, joka tämän kaiken teki, jota tuskin kukaan mies olisi tehnyt — hän, vain poika", veltot hollantilaisetkin kohottivat yleisen hurraa-huudon. Mutta, kohottautuen käsieni varaan, minä huusin:

"Mitä hyvänsä teinkin, saman teki myös tämä hottentottiparka, ja jollei häntä olisi ollut, en olisi voinut tehdä mitään — häntä ja kahta hyvää hevosta."

Sitten he puhkesivat jälleen suosionhuutoihin, ja Marie nousi ylös lausuen:

"Niin, isä; näitä kahta saan kiittää hengestäni."

Sen jälkeen isäni luki kiitosrukouksensa hyvin huonolla hollanninkielellä — sillä, alettuaan sitä vasta vanhemmalla iällään opiskella, hän ei koskaan tainnut täysin hallita tätä kieltä — ja jäykät buurit polvistuivat hänen ympärillään lausuen "amen". Kuten lukija saattaa kuvitella, oli näytelmä kaikkine yksityiskohtineen, joita en käy toistamaan, sekä erikoislaatuinen että vaikuttava.

Mitä tämän rukouksen jälkeen seurasi, en aivan hyvin muista, sillä heikonnuin rasituksesta ja veren menetyksestä. Luulen kuitenkin, että he sammutettuaan tulen siirsivät kuolleet ja haavoittuneet talon palamatta jääneestä osasta ja kuljettivat minut pieneen huoneeseen, missä Marie ja minä olimme käyneet läpi sen kauhean kohtauksen, jolloin minä olin juuri surmaamaisillani hänet. Sitten buurit ja Marais'n kafferit, tai pikemmin orjat, jotka hän oli koonnut sieltä täältä talonsa lähiseuduilta, luvultaan kolme- tai neljäkymmentä, lähtivät ajamaan takaa tappiolle joutuneita kvaabeja, jättäen joukostaan noin kymmenen suojavahdiksi. Tässä mainittakoon, että seitsemästä tai kahdeksasta miehestä, jotka olivat maanneet ulkorakennuksissa ja taistelleet kanssamme, kaksi oli saanut surmansa taistelussa ja kaksi oli haavoittunut. Loput olivat, tavalla tai toisella, onnistuneet pakenemaan vahingoittumattomina, niin että koko tässä peloittavassa kahakassa, jossa me rankaisimme kaffereita niin kauheasti, me menetimme ainoastaan kolme kaatuneina, ranskalainen Leblanc mukaanluettuna.

Mitä seuraavan päivän tapauksiin tulee, tiedän vain sen, mitä minulle on kerrottu, sillä oikeastaan koko tämän ajan pääni oli sekaisin veren vuodosta, johon tuli lisäksi kokemani kauhean järkytyksen ja ponnistuksen aiheuttama kuume. Kaikki, mitä voin muistaa, on Marie kumartuneena ylitseni ja koettaen saada minut nauttimaan jotain ruokaa — maitoa tai keittoa, luulen — sillä näytti siltä, etten tahtonut sitä mistään muusta kädestä ottaa. Myöskin näin ikäänkuin näkynä valkotukkaisen isäni kookkaan vartalon, hänen laitellessaan siteitä reiteni ympärille, sillä hän, kuten useimmat lähetyssaarnaajat, ymmärsi jonkunverran kirurgiaa ja lääkintäoppia. Myöhemmin hän kertoi minulle, että keihäs oli todella raapaissut valtimon seinämiä, mutta onneksi menemättä läpi. Jos se olisi mennyt hiukkaistakin syvemmälle, olisi vereni juossut kuiviin kymmenessä minuutissa.

Kolmantena päivänä muistini palautui harhailuiltaan kuullessani talossa kovaa melua, josta saattoi eroittaa Marais'n äänen, kun hän raivosi ja huusi, sekä isäni äänen hänen koettaessaan edellistä tyynnyttää. Samassa Marie astui huoneeseen vetäen takanaan kiinni kafferilaisen karossin, joka toimitti oviverhon virkaa, sillä on muistettava, että ovi oli lyöty rikki. Nähdessään että olin hereillä ja mietteissäni hän juoksi sivulleni päästäen hiljaisen ilonhuudahduksen, ja alas polvistuneena suuteli minua otsalle.

"Olet ollut hyvin sairas, Allan, mutta tiedän, että nyt paranet. Koska olemme yksin, mikä", hän lisäsi hitaasti ja korostaen, "luullakseni ei usein tapahdu tulevaisuudessa, tahdon sydämeni pohjasta kiittää sinua kaikesta, mitä teit pelastaaksesi minut. Jos sinua ei olisi ollut, ah, jos sinua ei olisi ollut" — ja hän silmäili veritahroja permannolla, peitti silmänsä käsillään ja värisi.

"Joutavia, Marie", vastasin, tarttuen hennosti hänen käteensä, sillä olin vielä hyvin heikko. "Kuka hyvänsä muu olisi tehnyt saman verran, vaikkakaan ei olisi rakastanut sinua kuten minä. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei se tapahtunut turhaan. Mutta mitä kaikki tämä melu tietää? Ovatko kvaabit tulleet takaisin?"

Hän pudisti päätään.

"Eivät ole; buurit ovat palanneet heitä takaa ajamasta."

"No, saivatko he kiinni heidät ja löysivätkö karjansa?"

"Ei. He löysivät ainoastaan muutamia haavoittuneita miehiä, jotka he ampuivat, sekä monsieur Leblancin ruumiin, josta pää oli leikattu irti ja viety pois muitten hänestä leikeltyjen palasten kanssa valmistettavaksi lääkkeeksi, jonka sanotaan antavan sotureille rohkeutta. Kvaabi-päällikkö oli polttanut kraalinsa ja paennut kaikkine joukkoineen yhdistyäkseen muihin kaffereihin Suurilla vuorilla. Eivät ainoatakaan lehmää tai lammasta he löytäneet, lukuunottamatta muutamia, jotka olivat uupumuksesta kaatuneet ja joiden kurkut olivat poikkileikatut. Isäni tahtoi seurata heitä ja hyökätä punakafferien kimppuun vuorilla, mutta muut eivät tahtoneet mennä. He sanoivat, että siellä oli tuhansia, ja että siitä saattaisi tulla onneton sota, josta ei yksikään heistä palaisi elävänä. Hän on surusta ja raivosta hurjistunut, sillä, Allan rakas, olemme joutuneet melkein perikatoon, erittäinkin kun Brittiläinen hallitus aikoo vapauttaa orjat ja antaa meille aivan mitättömän hinnan, ei kolmatta osaa niiden arvosta. Mutta, kuule! Hän huutaa minua, ja sinun ei pidä puhua paljon eikä kiihdyttää itseäsi, jotta et tulisi uudelleen sairaaksi. Nyt sinun on nukuttava ja syötävä sekä voimistuttava. Myöhemmin, rakkaani, saat puhua." Taivuttaen vielä kerran alas päänsä hän hyväili ja suuteli minua, sitten hän nousi ylös ja poistui hiljaa.

IV Luku.

HERNANDO PEREIRA.

Useampia päiviä kului, ennenkuin minut päästettiin ulos siitä sodan jälkiä täynnä olevasta huoneesta, jonka pelkkä näkeminen alkoi minussa nostattaa vihaa. Pyysin isääni viemään minut ulkoilmaan, mutta hän ei sitä tahtonut tehdä, sanoen pelkäävänsä, että kaikenlainen liikunto aiheuttaisi verenvuodon alkamisen jälleen tai vieläpä saisi haavoittuneen valtimon puhkeamaan auki. Haava ei tosiaan vielä ollutkaan parantunut aivan hyväksi, sillä keihäs, joka sen oli aiheuttanut, oli ollut likainen tai kenties sitä oli käytetty kuolleita eläimiä nylettäessä, mikä aiheutti eräänlaisen tulehduksen vaaran, joka niihin aikoihin yleisesti merkitsi kuolemaa. Kuitenkin pääsi nuori ja terve vereni voitolle eikä mitään tulehdusta ilmaantunut, huolimatta siitä, että minua hoidettiin vain kylmällä vedellä, sillä antiseptiset lääkkeet olivat silloin tuntemattomia.

Mikä nämä päivät teki vielä hullummiksi, oli se, että niitten kuluessa näin sangen vähän Marieta, joka nyt tuli paikalle ainoastaan isänsä seurassa. Kerran rohkenin kysyä häneltä, miksi hän ei tullut useammin ja yksin. Hänen kasvoilleen tuli huolestunut ilme ja hän kuiskasi: "Koska minulla ei ole lupa, Allan", ja sitten hän sanaakaan lisäämättä jätti paikan.

Miksi, ihmettelin itsekseni, hänellä ei ollut siihen lupaa, ja vastaus juolahti heti mieleeni. Tietystikin tapahtui se tuon pitkän nuoren miehen tähden, joka oli neuvotellut isäni kanssa vaunuvajassa. Marie ei koskaan ollut puhunut minulle hänestä, mutta hottentotti-Hansilta ja isältäni sain kootuksi hyvän joukon tietoja hänestä ja hänen asioistaan.

Kävi selville, että hän oli Henri Marais'n sisaren ainoa lapsi. Tämän sisaren mies oli Delagoa Bay'sta kotoisin oleva portugalilainen nimeltä Pereira, joka oli tullut Kap-maahan liikeasioissa monta vuotta takaperin ja asettunut sinne asumaan. Sekä hän että hänen vaimonsa olivat kuolleet, ja heidän poikansa Hernando, Marien serkku, oli perinyt kaiken heidän sangen huomattavan omaisuutensa.

Nyt tosiaankin muistan kuulleeni tästä Hernandosta eli Hernan'ista, kuten buurit häntä lyhykäisyyden vuoksi nimittivät, herra Marais'n aikaisemmin puhuneen. Hän oli maininnut hänet suurten rikkauksien perijäksi, senjälkeen kun hänen isänsä oli hankkinut runsaan omaisuuden tuottamalla maahan viiniä ja väkijuomia hallituksen hänelle myöntämän monopoolin turvissa. Usein hänet oli kutsuttu käymään Maraisfonteinissa, mutta hänen vanhempansa, jotka asuivat jonkun matkaa Kap-kaupungista, hemmoittelivat häntä eivätkä koskaan tahtoneet sallia hänen matkustaa niin kauaksi näissä villiseuduissa.

Heidän kuoltuaan oli kuitenkin asioissa tapahtunut muutos. Kävi ilmi, että vanhan Pereiran poistuttua elämästä siirtokunnan kuvernööri oli peruuttanut viini- ja väkijuomamonopoolin, jonka hän sanoi olevan häpeällistä keinottelua, — seikka, joka saattoi Hernando Pereiran sangen surulliseksi, vaikka hän ei tarvinnutkaan enempää rahaa, ja sai hänet omistautumaan koko sydämellään ja sielullaan ajamaan tyytymättömien buurien suunnitelmia. Niinpä hänet nyt oli pyydetty olemaan mukana suuren siirtolan järjestämisessä, mikä parhaillaan oli pohdittavana. Tosiasiassa se oli jo alkanut siirtokunnan rajojen ulkopuolella olevalla vain osittain tutkitulla alueella, missä hollantilaiset farmarit ehdottivat muodostettavaksi omia hallintopiirejä.

Tämä oli tarina Hernando Pereirasta, josta oli tulemaisillaan — ei, josta oli jo tullut — minun kilpailijani, joka tavoitteli suloisen ja kauniin Marie Marais'n kättä.

Eräänä yönä, kun isäni ja minä olimme yksin pienessä makuuhuonessamme, ja hän oli lakannut lukemasta ääneen iltalukuaan raamatusta, kokosin rohkeuteni kertoakseni hänelle, että rakastin Marieta ja halusin naida hänet, ja että olimme kafferien hyökkäyksien aikana vannoneet toisillemme uskollisuutta.

"Lempi ja sota tietystikin!" hän sanoi, katsoen minua tuimasti, mutta osoittamatta merkkiäkään hämmästyksestä, sillä näytti siltä kuin hän olisi jo ollut salaisuutemme perillä. Tämä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä hän ilmoitti minulle myöhemmin, että kuumeeni aikana en ollut muuta tehnyt kuin hourinut Mariesta mitä hellimmin sanoin. Myös Marie itse, minun huonoimmillani ollessa, oli puhjennut kyyneliin hänen edessään ja kertonut peittelemättä hänelle rakastavansa minua.

"Lempi ja sota, niinpä niin!" hän toisti, lisäten hellästi: "Poika parkani, pelkään sinun joutuneen suureen murheeseen."

"Miksi, isä?" kysyin. "Onko väärin, että rakastamme toisiamme?"

"Ei väärin, vaan olosuhteisiin katsoen aivan luonnollista — minun olisi jo edeltäpäin pitänyt nähdä, että niin varmasti tapahtuisi. Ei, väärin ei se ole, vaan kovin onnettomasti. Ensiksikään en toivo näkeväni sinun naivan muukalaista ja sekaantuvan näihin epälojaalisiin buureihin. Toivoin, että jonain päivänä, useampien vuosien kuluttua, — sillä sinä olet vielä lapsi, Allan, — löytäisit englantilaisen vaimon, ja minä toivon sitä vieläkin."

"Ei koskaan!" huudahdin.

"Ei koskaan on pitkä sana, Allan, ja uskallan väittää, että se, minkä mahdottomuudesta olet niin varma, tapahtuu kuitenkin loppujen lopuksi", — sanat, jotka saivat minut kylliksi surulliseksi sillä kertaa, vaikka myöhempinä vuosina olen usein niitä ajatellut.

"Mutta", hän jatkoi, "syrjäyttäen omat toivomukseni, kenties ennakkoluulot, olen sitä mieltä, että kosimisesi on toivotonta. Vaikka Henri Marais pitää sinusta ja on kiitollinen sinulle juuri nyt, koska olet pelastanut hänen rakkaan tyttärensä, on sinun muistettava, että hän vihaa englantilaisia katkerasti. Luulen hänen ainakin yhtä kernaasti näkevän tyttärensä menevän naimisiin sekarotuisen kuin englantilaisen kanssa, ja erittäinkin köyhän englantilaisen kanssa, kuten sinä olet ja — jollet kykene hankkimaan rahaa — jona sinun täytyy pysyä. Minulla on vähän jätettävänä sinulle, Allan."

"Minä voin ansaita rahaa, isä, vaikkapa esimerkiksi norsunluulla.
Tiedäthän, että olen hyvä pyssymies."

"Allan, en usko sinun koskaan saavan paljon rahaa, se ei ole veressä; tai, jos saatkin, et osaa sitä pitää. Olemme vanhaa sukua, ja minä tunnen saavutuksemme, ainakin Henrik VIII:n aikoihin asti. Meistä ei kenelläkään ole koskaan ollut menestystä liikeasioissa. Otaksukaamme kuitenkin, että sinä osoittaisit olevasi poikkeus säännöistä, se ei voi tapahtua yhtäkkiä, tokko voikaan? Omaisuudet eivät synny yhdessä yössä kuten sienet."

"Ei, sitä en luulekaan, isä. Kuitenkin saattaa olla jonkinlaista menestystä."

"Mahdollisesti. Mutta toistaiseksi sinun on taisteltava miestä vastaan, jolla on menestys, tai toisin sanoen rahaa taskussaan."

"Mitä tarkoitat?" kysyin, suoristautuen.

"Tarkoitan Hernando Pereiraa, Allan, Marais'n sisarenpoikaa, jonka sanotaan olevan siirtokunnan rikkaimpia miehiä. Tiedän hänen haluavan naida Marien."

"Kuinka sen tiedät, isä?"

"Koska Marais minulle niin kertoi tänään iltapäivällä, luultavasti tarkoituksellisesti. Hän oli hämmästynyt Marien kauneudesta nähdessään hänet ensi kertaa sinun poistuttuasi — kun hän viimeiseksi oli Marien nähnyt, oli tämä vielä lapsi, — ja kun hän jäi suojelemaan taloa muitten lähtiessä ajamaan takaa kvaabeja — no, voithan arvata. Sellaiset asiat sujuvat nopeasti näiltä etelän miehiltä."

Kätkin kasvoni tyynyyn ja purin huuliani estääkseni nyyhkytyksen, joka oli valmiina puhkeamaan, sillä tunsin tilanteen toivottomuuden.

Kuinka minä voisin kilpailla tämän rikkaan miehen kanssa, jota sitäpaitsi luonnollisesti kihlattuni isä suosisi? Sitten syttyi epätoivoni synkkyyteen toivon tähti. Minä en voisi, mutta mahdollisesti Marie. Hän oli erittäin lujaluontoinen ja erittäin uskollinen. Hän ei ollut ostettavissa, ja epäilin, tokko hän antaisi itseään peloitella.

"Isä", sanoin. "Voi olla mahdollista, etten koskaan saa vaimokseni Marieta, mutta luulen ettei myöskään Hernando Pereira häntä koskaan saa."

"Miksi ei, poikani?"