Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ISRAELIN KUU

Kertomus II:sta Moseksen kirjasta

Kirj.

H. RIDER HAGGARD

Suomennos englannin kielestä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.

SISÄLLYS:

I. Kirjanoppinut Ana tulee Tanikseen.
II. Pikari särjetään.
III. Userti.
IV. Kihlaus hovissa.
V. Ennustus.
VI. Goshenin maa.
VII. Hyökkäys.
VIII. Seti varoittaa faraota.
IX. Amonin kukistuminen.
X. Faraon kuolema.
XI. Amenmeseksen kruunaus.
XII. Jabez'in sanoma.
XIII. Punainen Niili.
XIV. Kii tulee Memphikseen.
XV. Kauhujen yö.
XVI. Jabez myy hevosia.
XVII. Merapin uni.
XVIII. Merapin kruunaus.

I

KIRJANOPPINUT ANA TULEE TANIKSEEN.

Tämä kirja kertoo minusta, kirjanoppineesta Anasta, Merin pojasta ja siitä ajasta, jolloin minä elin maan päällä. Olen kirjoittanut nämä asiat nyt, kun hyvin vanhana elän Rameses III:nnen valtakunnassa, jolloin Egypti on vielä kerran yhtä mahtava kuin entisinä aikoina. Olen kirjoittanut tämän ennen kuin kuolema noutaa minut, jotta kertomukseni voidaan haudata minun mukanani, sillä niinkuin henkeni nousee ylösnousemushetkellä, samoin nämä kertomukseni nousevat ajallaan ja kertovat niille, jotka tulevat jälkeeni maan päälle, siitä, mitä minä sain kokea maailmassa. Olkoot kokemukseni sellaisia, ettei taivas voi niitä tuomita. Ainakin kirjoitan, ja mitä kirjoitan, se on totta.

Kerron hänen jumalallisesta Majesteetistaan, jota rakastin ja rakastan kuin omaa sieluani, Seti Meneptah II:sta, jonka syntymäpäivä oli sama kuin omanikin, haukasta, joka on lentänyt taivaaseen ennen minua. Kerron hänen kuningattarestaan, ylpeästä Usertista, hänestä, joka myöhemmin meni naimisiin jumalallisen Majesteetin Saptahin kanssa, ja jonka näin sitten laskettavan hautaansa Tebessä. Kerron Merapista, jota sanottiin Israelin kuuksi, ja hänen kansastaan hebrealaisista, jotka asuivat kauan Egyptissä ja lähtivät viimein sieltä maksettuaan ensin meille takaisin turmiollisesti ja monin kerroin kaiken sen hyvän ja pahan, mitä meiltä olivat saaneet. Kerron Egyptin jumalien ja Israelin Jumalan välisestä taistelusta ja paljosta muusta, mitä siinä tapahtui.

Samalla minä, kuninkaan seuralainen, suuri kirjanoppinut, faraon suosikki, faraon, joka on elänyt yhtä aikaa minun kanssani täällä auringon alla, kerron muistakin ihmisistä ja tapahtumista. — Lukekaa, tulevaisuuden lapset, tätä ja oppikaa salaisuuksia noista menneistä ajoista, jotka näyttävät olevan niin kaukana teistä, mutta jotka todellisuudessa ovat kuitenkin niin lähellä.

Prinssi Seti ja minä olimme syntyneet samana päivänä, ja siksi, kuten muutkin ylhäissäätyiset äidit, joiden lapset näkivät valon tuona päivänä, minunkin äitini sai lahjan faraolta, ja minä arvonimen "Raan kuninkaallinen kaksoinen". Mutta vaikka olimmekin syntyneet samaan aikaan, en nähnyt tuota jumalallista prinssi Setiä ennen kuin meidän kumpaisenkin kolmantenakymmenentenä syntymäpäivänä. Senjälkeen kaikki tämä tapahtui.

Niihin aikoihin hallitsi Egyptiä mahtava farao Rameses toinen, ja häntä seurasi poikansa Meneptah. Hän oli jo vanha silloin, kun mahtava Rameses otettiin Osiriksen luo laskettuaan sata Niilin nousua. Meneptah oleskeli enimmäkseen Taniksen kaupungissa, jota vastoin minä vanhempaini kanssa asuin valkoisilla muureilla ympäröidyssä Memphiksessä Niilin varrella. Välistä vieraili hän kyllä hovineen Memphiksessä sekä myöskin Tebessä, jossa tämä hallitsija nyt makaa kuninkaallisessa haudassaan, mutta nuori prinssi Seti, kruununperillinen, Egyptin toivo ei ollut milloinkaan mukana. Kerrotaan, että hänen äitinsä, As-nefert, ei pitänyt Memphiksestä, missä hänelle nuoruudessaan oli tapahtunut ikävyyksiä — hän oli joutunut siellä rakkausseikkailuihin, jotka olivat maksaneet rakastajalle elämän ja hänelle itselleen särjetyn sydämen — ja Seti pysyi äitinsä luona, joka ei päästänyt häntä näkyvistään.

Kerran hän kuitenkin, ollessaan viisitoistavuotias, tuli näyttäytyäkseen kansalle isänsä poikana, Auringon poikana, kaksinkertaisen kruunun tulevana kantajana. Ja silloin me hänen kaksoisensa Raassa — meitä oli siellä yhdeksäntoista korkeasäätyistä — olimme kutsutut tervehtimään häntä ja suutelemaan hänen kuninkaallisia jalkojaan. Valmistauduin lähtemään hienossa, uudessa viitassani, joka oli koristettu Setin ja omalla nimelläni. Mutta tuona aamuna lähetti joku paha jumala minulle sairauden. Kasvoni ja koko ruumiini olivat täynnä täpliä, jollainen tauti on hyvin tavallinen nuorilla. Ja niin kävi, etten nähnyt prinssiä, sillä ennen kuin jälleen olin terve, oli hän lähtenyt Memphiksestä.

Isäni Meri oli kirjanoppinut Ptahin suuressa temppelissä, ja minut oli opetettu hänen tehtäviinsä koulussa, jossa kopioin useita aikakirjoja ja jäljensin kohtia Pyhästä kirjasta koristellen niitä maalauksilla. Ja minä tulin niin taitavaksi tässä työssä, että, sen jälkeen kuin isäni tuli sokeaksi muutamia vuosia ennen kuolemaansa, minä ansaitsin sillä riittävästi elättääkseni hänet sekä siskoni, kunnes nämä menivät naimisiin. Äitiä ei minulla ollut, sillä hänet oli korjattu Osiriksen luo silloin, kun olin vielä aivan pieni. Niin kului aika vuodesta toiseen, mutta sydämestäni vihasin kohtaloani. Jo poikana ollessani heräsi minussa halu — ei kopioida, mitä toiset olivat kirjoittaneet, vaan kirjoittaa, mitä toiset kopioisivat. Minusta tuli uneksija. Kävelin öisin palmupuiden alla Niilin rannalla ja katselin kuun loistetta veden pinnalla, ja noissa säteissä olin näkevinäni paljon ihania asioita. Silmäini eteen ilmestyi kuvia, jotka olivat vallan erilaisia kuin ne, joita olin nähnyt täällä ihmisten maailmassa, vaikka niissäkin oli miehiä ja naisia, jopa jumaliakin.

Näistä kuvista muodostelin sitten ajatuksissani kertomuksia ja viimein, vaikka se ei tapahtunut aivan samoina vuosina, aloin kirjoitella noita kertomuksia vapaahetkinäni. Sisareni löysi minut sitä tekemästä ja kertoi isälleni, joka nuhteli minua sellaisesta hullutuksesta sanoen, ettei se milloinkaan tuottaisi minulle leipää ja olutta. Mutta kuitenkin jatkoin kirjoitustani salaa öisin kammiossani lampun valossa. Sitten sisareni menivät naimisiin, ja eräänä päivänä kuoli isäni äkkiä ollessaan lukemassa rukouksia temppelissä. Annoin balsamoida hänet korkeimman säädyn mukaisesti ja kantaa kunnialla hautaan, jonka hän oli valmiiksi hankkinut itselleen, vaikka minun, maksaakseni kaikki siitä johtuvat menot, täytyi kopioida "Kuoleman kirjoja" lähes kaksi vuotta niin uutterasti, ettei jäänyt yhtään aikaa kertomusten kirjoittelemiseen.

Kun viimein olin päässyt velasta, kohtasin tebeläisen neidon, jonka ihanat kasvot näyttivät aina hymyilevän, ja hän vei sydämen rinnastani ja otti sen omaansa. Viimein, palattuani sodasta niiniveläisiä barbareja vastaan, jonne minut, kuten muutkin nuoret miehet, oli komennettu, nain hänet. Mitä hänen nimeensä tulee, jääköön se sanomatta, en tahdo edes ajatellakaan sitä. Meillä oli yksi lapsi, joka kuoli kahden vuoden vanhana, ja silloin opin mitä suru voi merkitä ihmiselle. Aluksi oli vaimoni surullinen, mutta ajan mukana poistui hänen surunsa ja hän hymyili jälleen, kuten hänen tapansa oli tehdä. Hän sanoi ainoastaan, ettei hän tahtonut enään useampia lapsia jumalien otettaviksi. Koska hänellä oli vähän tehtävää, alkoi hän kulkea ympäri kaupunkia ja hankkia itselleen ystäviä, joita minä en tuntenut, sillä ollen suloinen nainen löysi hän paljon niitä. Lopuksi kävi niin, että hän pakeni takaisin Tebeen erään sotilaan kanssa, jota en ollut milloinkaan edes nähnyt, sillä minä työskentelin aina kotona ajatellen pienokaista, joka kuoli. Ja ajattelin, miten onnellinen on lintu, jota ei ihminen voi pauloihinsa kietoa, vaikka se välistä, omasta halustaan, lentääkin sisälle hänen ikkunastaan.

Tämän jälkeen tulivat hiukseni valkoisiksi, ennen kuin olin täyttänyt neljäkymmentä vuotta.

Nyt, kun minulla ei ollut ketään, jonka hyväksi työskennellä, ja omat tarpeeni olivat vähäiset ja vaatimattomat, sain enemmän aikaa kertomusten kirjoittamiseen, joista suurin osa oli jotenkin surullisia. Yhden näistä kertomuksistani lainasi minulta muudan kirjanoppinut toverini ja luki sen ääneen eräälle seuralle, jota se miellytti niin paljon, että useat pyysivät lupaa kopioida ja julkaista sen. Siten tulin vähitellen tunnetuksi kertomusten kirjoittajana. Annoin kopioida ja myydä niitä. Ja maineeni kasvoi niin suureksi, että eräänä päivänä sain tervehdyksen prinssi Setiltä, kaksoiseltani. Hän kertoi lukeneensa muutamia kirjoituksiani, jotka miellyttivät häntä paljon, ja ilmoitti toivonsa olevan saada nähdä kasvoni. Kiitin häntä nöyrästi lähettilään välityksellä ja vastasin, että matkustaisin Tanikseen ja kävisin kunniatervehdyksellä hänen Korkeutensa luona. Ensin kuitenkin lopetin pisimmän kertomukseni, mitä tähän asti olin kirjoittanut. Sen nimi oli "Tarina kahdesta veljeksestä", ja siinä kerrottiin, miten toisen petollinen vaimo aiheutti toiselle veljelle sellaisia ikävyyksiä, että tämä joutui surmattavaksi. Ja edelleen kerrottiin siinä, miten oikeuden jumalat toivat hänet takaisin elämään ja paljon muita asioita. Tämän kertomuksen omistin hänen Korkeudelleen, prinssi Setille, ja se viittani taskussa sekä säästämäni rahat visusti kätkettyinä pukuuni, matkustin Tanikseen.

Saavuin sitten Tanikseen syystalvella, menin prinssin palatsiin ja pyysin rohkeasti puheille pääsyä. Mutta nyt alkoivat vastukset, sillä sotamiehet ja vartijat heittivät minut kadulle. Lopulta sain lahjottua heidät, ja minut päästettiin etuhuoneeseen, jossa oli kauppamiehiä, silmänkääntäjiä, tanssijattaria, upseereita ja paljon muita, jotka kaikki näyttivät odottavan saadakseen nähdä prinssin. Heillä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi he huvittelivat itseään tekemällä pilkkaa minusta, joka olin muukalainen. Mutta kun olin ollut heidän kanssaan muutamia päiviä, voitin heidän ystävyytensä kertomalla heille yhden kertomukseni, jonka jälkeen olin aina tervetullut heidän seuraansa. Mutta sittenkään en voinut päästä lähemmäksi prinssiä, ja koska rahavarani alkoivat melkein loppua, tuumin itsekseni palata takaisin Memphikseen.

Mutta silloin eräänä päivänä pysähtyi eteeni pitkäpartainen vanha mies, jolla oli virkansa mukainen kultapäinen keppi, ja jonka viittaan oli kirjailtu härän pää. Hän nimitti minua valkopäiseksi varikseksi ja kysyi, mitä varten hypin kaiket päivät palatsin huoneissa. Esitin hänelle nimeni ja ammattini, ja hän sanoi minulle omansa, josta sain tietää, että hän oli Pambasa, eräs prinssin kamaripalvelija. Kun pyysin häntä viemään minut prinssin luo, nauroi hän vasten kasvojani ja sanoi salaperäisesti, että tie hänen Korkeutensa läheisyyteen oli kivetty kullalla. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti ja annoin hänelle lahjan, jonka hän otti yhtä nopeasti kuin kukko nokaisee jyvän, luvaten puhua minusta isännälleen ja sanoen, että minun oli tultava myöhemmin uudelleen.

Tulin kolme kertaa, ja joka kerta tuo vanha kukko noukki yhä enemmän jyviä. Lopulta suutuin ja unhottaen missä olin, aloin huutaa ja sanoa häntä varkaaksi, jolloin ihmiset kokoontuivat ympärille kuuntelemaan. Tämä näytti pelästyttävän häntä. Ensin hän katsoi ovea kohti kuin kutsuakseen vartioita heittämään minut ulos, sitten hän muutti mieltään ja ärtyisellä äänellä pyysi minua seuraamaan mukana. Kuljimme pitkiä käytäviä myöten, sivuutimme sotilaita, jotka seisoivat siellä vartioimassa liikkumattomina kuin muumiot arkuissaan, kunnes viimein saavuimme kirjaillun esiripun luo. Siinä Pambasa kuiskaten käski minua odottamaan ja meni itse verhojen toiselle puolen. Ne eivät aivan sulkeutuneet, joten minä voin nähdä niiden takana olevaan huoneeseen ja kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui.

Se oli samanlainen pieni huone kuin kirjanoppineilla oli, sillä pöydillä oli värilautasia, kirjoituskyniä, mustetta alabasteripulloissa ja lautoihin kiinnitettyjä papyrus arkkeja. Seinät oli maalattu vanhemman ajan tavan mukaan, niinkuin olin nähnyt muutamissa vanhoissa hautaholveissa. Siellä oli kuvia vilulinnuista, jotka vähitellen kohoavat rämeiköstä, kasvavista kukista ja puista. Seiniä vasten oli asetettu telineitä, joissa oli papyruskääröjä, ja takassa paloi keetripuista tehty tuli.

Tulen luona seisoi prinssi, jenka tunsin muotokuvista. Hän näytti nuoremmalta kuin minä, vaikka olimme syntyneet samana päivänä. Hän oli pitkä, solakka ja hyvin kaunis, joka varmaan johtui siitä, että syyrialaista verta virtasi hänen suonissaan. Hänen hiuksensa olivat suorat ja ruskeat, kuten noitten pohjoismaisten kansojen, jotka harjoittavat kauppaa Egyptin toreilla, ja hänen silmänsä olivat pikemmin harmaat kuin mustat, ja niissä oli jotakin silmiinpistävää ruskeutta, kuten hänen isänsä Meneptahinkin silmissä oli. Hänen kasvonsa olivat lempeät kuin naisen, mutta muuttuivat ankaran näköisiksi muutamien ryppyjen vaikutuksesta, jotka kulkivat ulommaisista silmäkulmista korvia kohden. Luulen, että ne johtuivat kulmakarvojen jännittämisestä hänen ajatellessaan, mutta toiset sanovat, että hän oli perinyt ne eräältä naispuoliselta esivanhemmaltaan. Ystäväni Bakenkhonsu, vanha tietäjä, joka palveli Seti I:sen aikana ja kuoli vasta hiljattain elettyään satakaksikymmentä vuotta, kertoi tunteneensa tuon naisen jo ennen kuin hän oli mennyt naimisiin, ja että hän ja hänen jälkeläisensä Seti olivat hyvin toistensa näköiset.

Prinssillä oli kädessä avonainen kirja, hyvin vanhanaikaista kirjoitusta; sen minä, joka olen hyvin harjaantunut tällaisissa ammattiani koskevissa asioissa, päätin sen ulkoasusta. Hän nosti äkkiä katseensa kirjasta kamaripalvelijaansa, joka seisoi hänen edessään.

"Tulet hyvään aikaan, Pambasa", sanoi hän äänellä, joka oli ystävällinen ja miellyttävä, mutta kuitenkin miehekäs. "Sinä olet vanha ja epäilemättä viisas. Sano, oletko viisas, Pambasa?"

"Olen, teidän Korkeutenne. Olen yhtä viisas kuin teidän Korkeutenne eno, mahtava Khaemuas, tietäjä, jonka jalkineita minun oli tapana puhdistaa nuorena ollessani."

"Todellako! Miksi sitten niin huolellisesti kätket viisautesi, jonka pitäisi olla avonaisena kuin kukkanen mehiläisten imettävänä? No niin, olen iloinen saatuani tietää, että olet viisas, sillä tästä taikakirjasta löysin kysymyksiä, jotka ovat yhtä arvokkaita kuin kuolleen Khaemuaksenkin. Muistan tuon enoni vain miettivänä, mustakulmaisena miehenä, joka muistutti paljon pojastaan, serkustani Amenmeseksesta, paitsi siinä, ettei Amenmesesta voi kukaan sanoa viisaaksi."

"Miksi teidän Korkeutenne siitä iloitsee?" — "Siksi, että sinä, oman arvioimisesi mukaan, olet hänen vertaisensa, ja voit siis selittää asiat samoin kuin Khaemuas olisi tehnyt. Tiedätkös, Pambasa, jos hän olisi elänyt, olisi hänestä tullut Farao isäni sijasta. Hän kuoli kuitenkin liian aikaisin, mikä osoittaa minulle, että tuossa kertomuksessa hänen viisaudestaan on jotakin perää, sillä ei kukaan todella viisas mies halua tulla Faraoksi."

Pambasa tuijotti häneen suu auki.

"Ei tahtoisi tulla Faraoksi!" hän aloitti —

"Ei, viisas Pambasa", jatkoi prinssi, ikäänkuin hän ei olisi kuullut huomautusta. "Kuule! Tämä vanha kirja neuvoo taikakeinon 'sydämen väsymyksen poistamiseksi', joka, kuten sanotaan, on vanhin ja tavallisin sairaus maailmassa, sairaus, josta ainoastaan kissanpoikaset, muutamat lapset ja hullut ihmiset ovat vapaita. Tässä kirjassa sanotaan, että tuo tauti voidaan parantaa seisomalla Khufun pyramiidin huipulla sellaisen vuorokauden keskiyönä, jolloin kuu on suurimmillaan koko maailmassa, ja juomalla unelmien maljasta samalla lukien loihtusanat, jotka on kirjoitettu tähän sellaisella kielellä, jota en osaa lukea."

"Loihduista ei ole mitään tehoa, jos kuka tahansa voisi ne lukea."

"Eikä mitään hyötyäkään, luullakseni, jollei niitä osaa kukaan lukea."

"Ja sitä paitsi, kuinka kukaan voi edes päivällä kiivetä ylös Khufun pyramidia, joka on rakennettu hiotusta marmorista, saati keskiyöllä, teidän Korkeutenne, ja juoda siellä unelmien maljasta?"

"En tiedä, Pambasa. Tiedän ainoastaan, että olen väsynyt näihin hullutuksiin ja koko maailmaan. Kerro minulle jotakin, mikä keventäisi sydäntäni, sillä se on raskas."

"Tuolla ulkona on silmänkääntäjiä, prinssi, ja yhdestä niistä kerrotaan, että hän osaa heittää köyden ilmaan ja kiivetä sitä myöten ylöspäin, kunnes katoaa taivaaseen."

"Sitten kuin hän on tehnyt sen sinun nähtesi, Pambasa, tuo hänet luokseni, mutta ei ennen. Kuolema on ainoa köysi, jota myöten voimme kiivetä taivaaseen — taikka päästä alas helvettiin. Muistaakseni helvetissä on jumala nimeltä Set, jonka mukaan, kuten isoisänisäni, minä olen saanut nimeni — sivumennen sanoen — papit yksin tietävät, miksi."

"Sitten on siellä vielä tanssijoita, prinssi, ja heidän joukossaan muutamia hyvin kauniita tyttöjä, sillä näin heidät kylpemässä palatsin lammikossa, mikä olisi huvittanut isoisänne, mahtavan Rameseksen, sydäntä."

"He eivät huvita minun sydäntäni, sillä en halua alastomia naisia tänne hyppimään. Yritä vielä kerran, Pambasa."

"En voi muistaa mitään muuta, prinssi. Mutta malttakaahan. Tuolla on odottamassa eräs kirjanoppinut nimeltä Ana, laiha, terävänenäinen mies, joka sanoo olevansa teidän Korkeutenne kaksoinen Raasta."

"Ana!" sanoi prinssi. "Hänkö, Memphiksestä, sama Anako, joka kirjoittaa kertomuksia? Miksi et sanonut sitä ennen, vanha hupsu? Anna hänen tulla sisälle heti paikalla, heti paikalla."

Kuullessani tämän astuin minä esiripun toiselle puolen ja heittäytyin maahan, sanoen:

"Minä olen tuo kirjanoppinut, oi Auringon kuninkaallinen Poika."

"Miten uskallatte tulla prinssin luo tulematta pyydetyksi —" alkoi
Pambasa, mutta Seti keskeytti ankaralla äänellä sanoen:

"Ja kuinka uskallat sinä, Pambasa, pidättää tätä oppinutta miestä oveni takana niinkuin koiraa? Nouskaa, Ana, ja pankaa pois arvonimet, sillä emme ole hovissa. Kertokaa minulle, miten kauan olette ollut Taniksessa?"

"Monta päivää, oi prinssi", vastasin, "pyytäen puheillepääsyä ja turhaan."

"Ja miten onnistuitte lopulta?"

"Lahjomalla, prinssi", vastasin viattomasti, "kuten näyttää olevan tavallista. Ovenvartijat —"

"Ymmärrän", sanoi Seti, "ovenvartijat! Pambasa, saat tutkia minkä summan tämä oppinut kirjanoppinut on maksanut ovenvartijoille ja maksaa kaksinkertaisesti takaisin. Nyt tiehesi ja hoida tehtäväsi!"

Pambasa meni heittäen pahansuovan silmäyksen minuun.

"Sanokaa minulle", puhui Seti, kun hän oli mennyt, "te, joka olette viisas mies, miksi hovi aina kasvattaa varkaita?"

"Luullakseni samasta syystä, prinssi, kuin koirassa on kirppuja.
Kirppujen täytyy elää ja siksi on koira."

"Se on totta", vastasi hän, "eikä näitä palatsikirppuja ole rangaistu tarpeeksi. Jos minulla joskus on valta, tahdon pitää heitä silmällä. Heitä pitää ruokkia harvemmin, mutta paremmin. Ja nyt, Ana, istuutukaa. Minä tunnen teidät, vaikka te ette tunne minua, ja minä olen jo oppinut rakastamaan teitä kirjoitustenne johdosta. Kertokaa minulle itsestänne."

Kerroin hänelle sitten yksinkertaisen tarinani, jota hän kuunteli sanomatta sanaakaan, ja sitten kysyi, miksi olin tullut häntä katsomaan. Vastasin tulleeni hänen kutsustaan, jonka hän oli unohtanut, ja myöskin tuodakseni hänelle kertomuksen, jonka olin rohennut omistaa hänelle. Panin sitten kirjan hänen eteensä pöydälle.

"Se on minulle kunnia", sanoi hän miellyttävällä äänellä, "se on suuri kunnia. Jos minä pidän siitä kertomuksesta paljon, silloin saa se seurata minua hautakammiooni Kan luettavaksi ja uudelleen luettavaksi tuomiopäivään asti, mutta ensin tahdon lukea sen täällä elämässä. Tunnetteko tämän Taniksen kaupungin, Ana?"

Vastasin tuntevani sitä hyvin vähän, sillä olin kuluttanut aikani hänen Korkeutensa oven takana.

"Silloin, luvallanne, tahdon olla oppaananne tänä yönä läpi kaupungin, ja senjälkeen syömme illallista ja keskustelemme."

Kumarsin ja hän taputti käsiään, jolloin ilmestyi palvelija, ei
Pambasa, vaan eräs toinen.

"Tuo kaksi viittaa", sanoi prinssi, "menen ulos kirjanoppineen Anan kanssa. Anna vartioston, jossa on neljä nubialaista, ei enempää, seurata meitä, mutta matkan päässä ja valepuvuissa. Anna heidän odottaa salakäytävässä."

Mies kumarsi ja poistui hiljaa.

Melkein heti ilmestyi musta orja, tuoden kaksi pitkää, päähineellä varustettua viittaa, sellaisia kuin kamelinajajat käyttävät, ja auttoi ne meidän päällemme. Sitten hän, ottaen lampun, vei meidät ulos ovesta, joka oli vastapäätä sitä, josta minä olin tullut sisälle, pitkin käytäviä ja ahtaita portaita, jotka loppuivat linnan pihalle. Sen läpi kuljettuamme saavuimme korkean ja paksun muurin luo, jossa oli kaksinkertaiset, vaskella päällystetyt ovet, ja ne avautuivat salaperäisesti meidän lähestyessämme. Näiden ovien toisella puolella seisoi neljä myöskin viittoihin puettua miestä, jotka eivät näyttäneet huomaavan meitä. Mutta kuljettuamme vähän matkaa katsoin taakseni ja huomasin heidän seuraavan meitä, vaikka aivan kuin sattumalta.

"Kuinka ihanaa onkaan olla prinssi," ajattelin itsekseni, "hänen tarvitsee vain nostaa sormeaan ja häntä palvellaan joka hetki sekä päivällä että yöllä."

Siinä samassa sanoi Seti minulle:

"Katsokaa, Ana, miten ikävää on olla prinssi, joka ei voi edes liikkua ulkona ilmoittamatta sitä hovikunnalleen ja komentamatta vahvaa vartiostoa vakoilemaan joka liikettä, ja jonka sitä paitsi täytyy antaa kertomus niistä Faraon poliisille."

"Kaikissa asioissa on kaksi puolta," ajattelin taas itsekseni.

II.

PIKARI SÄRJETÄÄN.

Kuljimme pitkin puitten reunustamaa, leveätä katua. Puitten takana oli kalkittuja, sileäkattoisia taloja, jotka oli rakennettu kuivuneista tiileistä ja seisoivat jokainen omassa puutarhassaan. Lopulta tulimme suurelle torille juuri silloin kun täysikuu nousi palmujen yläpuolelle tehden maailman yhtä valoisaksi kuin päivällä. Tanis, taikka Rameses, kuten sitä myös nimitettiin, oli siihen aikaan hyvin kaunis kaupunki, vaikka ainoastaan puolet Memphiksestä suuruudeltaan. Mutta nyt kun hovi on poistunut sieltä, on se tullut paljon autiommaksi. Lähellä toria oli suuri jumalien temppeli, pilareineen ja sfinkseineen, sekä mahdottoman suuri Rameses toisen kuvapatsas, myöskin oikea maailman ihme. Pohjoiseen päin eräällä kukkulalla oli Faraon loistava palatsi. Siellä oli myös muita palatseja, joissa asusteli hovin aatelisia ja upseereja, ja palatsien välissä kulki pitkiä katuja, muutamat niistä päättyen Niilin haaraan, missä tämä muinainen kaupunki sijaitsi.

Seti pysähtyi katselemaan noita ihmeellisiä rakennuksia.

"Ne ovat hyvin vanhoja", sanoi hän, "mutta useimmat niistä, kuten muurit ja Amonin sekä Ptahin temppelit, on uudestaan rakennettu isoisäni aikana tai myöhemmin israelilaisten orjien työllä, noiden, jotka asuvat etäämpänä rikkaassa Goshenin maassa."

"Ne ovat varmaan tulleet maksamaan paljon rahaa", vastasin.

"Egyptin hallitsijat eivät maksa palkkaa orjilleen", huomautti prinssi lyhyesti.

Sitten kuljimme eteenpäin ja liityimme tuhansiin ihmisiin, jotka kulkivat edestakaisin etsien lepoa päivän työn jälkeen. Tänne Egyptin rajalle oli kokoontunut kansaa joka haaralta: beduiineja erämaasta, syrialaisia Punaisen meren rannoilta, kauppiaita rikkaasta Isla Chittimistä, matkustajia rannikolta sekä tukkukauppiaita Puntin maalta ja muista tuntemattomista seuduista pohjoisessa. Kaikki puhuivat, nauroivat ja pitivät iloa; muutamat kokoontuivat kertojien ympärille kuuntelemaan tarinoita tai antoivat ajatustensa harhailla soiton sävelissä; toiset taas katselivat naista, joka puolialastomana tanssi rahan edestä.

Silloin tällöin täytyi väkijoukon jakaantua, päästääkseen kulkemaan jonkun aatelisen tai ylhäisen naisen vaunut, joiden edellä juoksi jalkamiehiä huutaen: "Tehkää tietä, tehkää tietä!" ja heilutellen pitkiä keppejään. Sitten tuli vaeltaen kuunvalossa Isiksen valkoviittaisten pappien kulkue, joka oli valmistettu "Kuun hallitsijattaren" palvelijoille, kantaen korkealla jumalattaren pyhää kuvaa, jonka edessä kaikki ihmiset kumartuivat, ja vähän aikaa oli hiljaista. Senjälkeen seurasi jonkun äskettäin kuolleen ylimyksen ruumis, jonka mukana kulki joukko palkattuja ruumiinsaattajia, jotka päästelivät valitushuutoja viedessään sitä palsamoitavaksi. Viimeksi tuli eräältä sivukadulta monisatainen joukko kyömynenäisiä, parrakkaita miehiä, joitten keskellä oli muutamia naisia, löyhästi sidottuina yhteen ja aseistetun vartiajoukon saattamina.

"Keitä nuo ovat?" kysyin, sillä en koskaan ollut nähnyt mitään sellaista.

"Israelilaisia orjia, jotka palaavat kaivamasta uutta kanavaa, joka tulee kulkemaan Punaiseen mereen", vastasi prinssi.

Seisoimme paikoillamme katsellen heidän ohi menoaan. Huomasin, miten ylpeästi heidän silmänsä liekehtivät ja miten tylyä oli heidän kuljetuksensa, vaikka he olivat kahleissa olevia miehiä, lisäksi väsyneitä ja tahraisia työstään mudassa ja vedessä. Samassa tapahtui, että valkopartainen mies jäi jäljelle, laahustaen joukon perässä ja hidastuttaen kulkua. Silloin juoksi eräs työnjohtaja sinne ja ruoski häntä hirveällä piiskalla, joka oli leikattu virtahevon nahasta. Mies kääntyi ja kohottaen puulapiota, jota hän kantoi, antoi työnjohtajalle sellaisen iskun, että se mursi koko pääkallon ja mies kaatui kuolleena maahan. Muut johtajat hyökkäsivät hebrealaisen luo, kuten näitä israelilaisia nimitettiin, ja löivät siksi, kunnes hänkin kaatui. Silloin ilmestyi sotilas ja nähtyään mitä oli tapahtunut veti pronssisen miekkansa esille. Väentungoksesta juoksi samalla tyttö, nuori ja rakastettava, vaikka olikin karkeasti puettu.

Senjälkeen olen nähnyt Merapin, Israelin kuun, kuten häntä nimitettiin, vaatetettuna kuningattaren loistavaan pukuun, ja kerran itse jumalattaren, mutta ei milloinkaan, mielestäni, näyttänyt hän suloisemmalta kuin tuona orjuuden hetkenä. Hänen suuret silmänsä, ei siniset eivätkä mustat, näkyivät kuun valossa ja olivat kosteat kyynelistä. Hänen mahtava, pronssinvärinen tukkansa liehui suurissa kiehkuroissa lumivalkoisella povella, jonka karkea viitta paljasti. Somat kädet oli kohotettu kuin torjuakseen verta, joka juoksi miehestä, jota hän halusi suojella. Hänen hento ja hoikka vartalonsa esiintyi hyvin valoa vastaan, joka loisti muutamista markkinakojuista. Hän oli ylenmäärin ihana, niin ihana, että sydämeni aivan pysähtyi häntä katsellessa, minunkin, joka en moniin vuosiin ole välittänyt naisista, varsinkaan mustista ja ilkeistä.

Hän huusi ääneen. Seisten kaatuneen miehen edessä, vetosi hän sotilaan sääliväisyyteen. Mutta nähdessään, ettei ollut mitään toivoa hänen puoleltaan, katseli tyttö suurilla silmillään ympärilleen, kunnes ne osuivat prinssi Setiin.

"Oi, herra", valitti hän, "te olette jalomielinen. Seisotteko vieressä katsellen, miten isäni murhataan ilman syytä."

"Laahatkaa pois hänet, taikka lyön hänet kuoliaaksi!" huusi kapteeni, sillä nyt oli tyttö heittäytynyt kaatuneen israelilaisen päälle. Työnjohtaja totteli, raastaen hänet pois.

"Seis, julmuri!" huusi prinssi.

"Kuka sinä olet, koira, joka uskallat opettaa Faraon upseerille hänen velvollisuuksiaan?" vastasi kapteeni lyöden prinssiä kasvoihin vasemmalla kädellään.

Sitten hän astui nopeasti taaksepäin ja minä näin pronssisen miekan lävistävän israelilaisen ruumiin, joka nytkähti ja oli liikkumaton. Tuo oli kaikki tehty yhdessä hetkessä, ja hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului naisen valitusta. Hetkeksi Seti kuin lamaantui — vihasta, luullakseni. Sitten hän sanoi yhden ainoan sanan: "Vartijat!"

Neljä nubialaista, jotka, kuten määrättiin, olivat pysytelleet välimatkan päässä, hyökkäsivät esille ympäröivän tungoksen läpi. Ennenkuin he saavuttivat meidät, ryntäsin minä, joka tähän asti olin seisonut ällistyneenä, kapteenin luo ja tartuin häntä kurkkuun. Hän pisti minua verisellä miekallaan, mutta isku, osuen minun pitkään viittaani, haavoitti ainoastaan vasenta reittäni. Minä, joka olin siihen aikaan vahva, painiskelin hänen kanssaan ja me pyörimme yhdessä maassa.

Tämän jälkeen tuli hirveä hälinä. Hebrealaiset orjat särkivät kahleensa ja hyökkäsivät sotilaiden kimppuun kuin koirat sakaalien kimppuun, iskien heitä paljailla nyrkeillään. Sotilaat puolustivat itseään miekoillaan; päälliköt heiluttelivat nahkapiiskojaan, naiset kirkuivat ja miehet huusivat. Kapteeni, johon minä olin käynyt käsiksi, alkoi olla paremmalla puolella; lopuksi näin hänen miekkansa heiluvan yläpuolellani ja ajattelin, että kaikki oli lopussa. Epäilemättä olisi niin käynytkin, jollei prinssi olisi vetänyt miestä taaksepäin ja siten antanut neljälle nubialaiselle aikaa tarttua häneen. Samassa kuulin prinssin huutavan kaikuvalla äänellä:

"Seis! Tämä on Seti, Faraon poika, Taniksen maaherra, jonka kanssa olette tekemisissä. Katsokaa", ja hän heitti viittansa päähineen taaksepäin niin, että kuu valaisi hänen kasvonsa.

Silmänräpäyksessä tuli aivan hiljaista. Ja vähitellen ihmiset painuivat polvilleen tajuttuaan todellisuuden, ja minä kuulin erään sanovan kauhistuneella äänellä:

"Kuninkaallista Poikaa, Egyptin prinssiä löi sotilas vasten kasvoja!
Se on verellä maksettava!"

"Mikä on tuo upseeri nimeltään?" kysyi Seti osoittaen miestä, joka oli murhannut israelilaisen ja oli ollut vähällä tappaa minutkin.

Joku vastasi, että hän oli nimeltään Khuaka.

"Viekää hänet Amonin temppelin portaille", sanoi Seti nubialaisille, jotka pitivät häntä kiinni. "Seuratkaa minua, Ana, jos teillä on voimia. Ei, nojatkaa olkapäätäni vasten."

Leväten prinssin olkapäätä vasten, sillä minä olin runneltu ja hengästynyt, kuljimme sata askelta tai vähän enemmän suuren temppelin portaille, joita myöten kiipesimme niiden yläpäässä olevalle tasaiselle paikalle. Meidän jäljessämme tuli vanki, ja hänen perässään suuri joukko kansaa, joka pysähtyi portaille ja alapuolella olevalle torille. Prinssi, joka oli kalpea ja äänetön, istuutui suuren obeliskin matalalle, graniittiselle jalustalle, joka oli temppelin pilarikäytävän edessä, ja sanoi:

"Ramesesin kaupungin Taniksen hallitsijana, joka hetkenä ja joka paikassa elämän ja kuoleman vartijana, ratkaisen oikeuteni julkisesti."

"Kuninkaallinen oikeus on julkinen!" huusi väkijoukko totuttuun tapaansa.

"Oikeusasia on tämä", sanoi prinssi. "Tuota miestä, nimeltään Khuaka, ja puvustaan päättäen Faraon armeijan päällikkö, syytetään erään hebrealaisen murhasta ja murhayrityksestä kirjanoppinutta Anaa vastaan. Todistajat kutsuttakoon esille. Tuokaa kuolleen miehen ruumis ja asettakaa se eteeni. Hakekaa nainen, joka koetti puolustaa häntä, jotta hän saisi puhua."

Määräpaikalle kannettiin ruumis, jonka suuret silmät tuijottivat kuuta. Sitten ympäröivät sotilaat työnsivät esiin itkevän tytön.

"Kuivatkaa kyyneleenne", sanoi Seti, "ja vannokaa Kephera-luojan, totuuden ja oikeuden Maat-jumalattaren nimeen puhuvanne ainoastaan totta."

Tyttö katsoi ylös ja sanoi syvällä, hiljaisella äänellä, joka muistutti, minun mielestäni, kuin mettä olisi kaadettu saviastiasta, varmaankin siksi, että se oli epäselvä pidätetyistä nyyhkytyksistä.

"Oi, Egyptin kuninkaallinen poika, minä en voi vannoa sellaisten jumalien nimeen, koska olen Israelin tytär."

Prinssi katsoi häntä tarkasti ja kysyi:

"Minkä jumalan nimeen sitten voitte vannoa, oi Israelin tytär?"

"Jehovan, oi prinssi, Luojan, jota pidämme ainoana oikeana Jumalana, joka on tehnyt maan ja kaikki, mitä siinä on."

"Silloin kenties hänen toinen nimensä on Kephera", sanoi prinssi hymyillen. "Mutta olkoon, kuten tahdotte. Vannokaa sitten jumalanne Jehovan nimeen."

Tyttö nosti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle ja sanoi:

"Minä, Merapi, Nathanin tytär Israelin kansan Levin sukukunnasta, vannon, että tahdon puhua totta ja ainoastaan totta Israelin Jumalan, Jehovan nimeen."

"Kertokaa meille, mitä syitä tiedätte tämän miehen kuolemaan, oi
Merapi."

"En mitään sellaista, jota ette itsekin tietäisi, oi prinssi. Hän, joka makaa tuella", ja hän osoitti kädellään ruumista kääntäen pois silmänsä, "oli isäni, yksi israelilaisten vanhemmista. Kapteeni Khuaka tuli Goshenin maalle silloin, kun vilja oli nuorta, valikoimaan niitä, joitten tulisi tehdä työtä Faraolle. Hän tahtoi viedä minut kotiinsa. Isäni kieltäytyi, koska minut oli jo lapsena kihlattu israelilaiselle miehelle, myöskin koska ei ole lakiemme mukaan luvallista meidän kansallemme mennä naimisiin teidän kansanne kanssa. Silloin kapteeni Khuaka otti isäni, vaikka hän oli vanha, paljon yli sen iän, jossa olevat oli määrätty tekemään työtä Faraolle. Hänet vietiin pois, minun luullakseni, koska hän ei tahtonut uhrata minua ja pakottaa minua ottamaan Khuakaa miehekseni. Vähän myöhemmin näin unta, että isäni oli sairas. Uneksin siitä kolmasti ja juoksin Tanikseen tervehtimään häntä. Tänä aamuna löysin hänet ja, oi prinssi, lopun tiedätte."

"Eikö ole enään muuta?" kysyi Seti.

Tyttö epäröi hetken, sitten vastasi: "Ainoastaan tämä, oi prinssi. Mies näki minut antaessani isälleni ruokaa, sillä hän oli heikko ja liiaksi rasittunut ahertaessaan auringon helteessä mudan kaivussa. Hän, joka oli kansamme ylhäisöä, ei tiennyt mitään tuollaisesta työstä nuoruudessaan. Minun läsnäollessani kysyi Khuaka isältäni, tahtoiko hän nyt antaa minut hänelle. Isäni vastasi, että hän mieluummin näkee käärmeiden suutelevan minua ja krokotiilien syövän minut suuhunsa. 'Vai niin', sanoi Khuaka. 'Kuule nyt orja Nathan, ennenkuin aurinko huomenna nousee, suutelevat miekat sinua ja krokotiilit ja hyenat syövät sinut suihinsa.' 'Käyköön niin', sanoi isäni, 'mutta muista, oi Khuaka, että minulle, Jehovan papille ja profeetalle, on ilmoitettu, että ennen huomista aurinkoa sinua myös miekat suutelevat ja lopusta keskustelemme Jehovan valtaistuimen juurella.'

"Jälkeenpäin, kuten tiedätte, prinssi, työnjohtaja ruoski isääni, sillä kuulin Khuakan käskevän häntä niin tekemään, jos hän väsymyksestä hidastelisi. Ja sitten Khuaka tappoi hänet, kun isäni raivoissaan löi työnjohtajaa kuokalla. Minulla ei ole muuta sanottavaa; pyydän vain, että minut lähetetään kansani luo murehtiakseni isääni tapojemme mukaan."

"Kenen luo tahdotte tulla lähetetyksi? Äitinnekö?"

"Ei, prinssi, äitini syyrialainen säätyläisnainen on kuollut. Tahdon mennä enoni, leviitta Jabezin luo."

"Astukaa syrjään", sanoi Seti. "Neuvottelemme siitä asiasta myöhemmin. Tulkaa esille, kirjanoppinut Ana. Tehkää vala ja kertokaa meille, mitä te olette nähnyt tämän miehen kuolemasta, koska kaksi todistajaa on tarpeen."

Minä vannoin ja toistin koko tämän kertomuksen, jonka olen kirjoittanut.

"No, Khuaka", sanoi prinssi, kun minä olin lopettanut, "onko teillä jotakin sanottavaa?"

"Ainoastaan tämä", vastasi kapteeni heittäytyen polvilleen, "että löin teitä vahingossa, sillä en tiennyt, että teidän ylhäisyytenne oli kätketty tuohon pitkään viittaan. Tuosta työstä ansaitsen kyllä kuoleman, mutta minä rukoilen teitä antamaan anteeksi sen, koska en tiennyt, mitä tein. Loppu ei ole mitään, sillä löin kuoliaaksi ainoastaan niskoittelevan israelilaisen orjan, joita surmataan joka päivä."

"Sanokaa minulle, Khuaka, joka olette tutkittavana tämän miehen kuoleman johdosta, ettekä satunnaisesta lyönnistä kuninkaallista henkilöä kohtaan, missä laissa on kielletty teitä tappamasta israelilaista ilman tutkimista Faraon määräämien upseerien edessä?"

"En ole oppinut. En tunne tuota lakia, oi prinssi. Kaikki, mitä tuo nainen sanoi, on valhetta."

"Ei ole ainakaan valhetta, että tuo mies makaa kuolleena, ja että te murhasitte hänet, kuten itse sanoitte. Kuulkaa nyt ja kuulkoon koko Egypti, ettei edes israelilaista saa murhata, sillä jokainen murhaaja saa maksaa vuodattamansa veren verellään. Teidän verenne saa korvata tuon miehen veren. Sotilaat! Lyökää poikki hänen päänsä."

Nubialaiset hyökkäsivät hänen päälleen ja kun jälleen katsoin, makasi Khuakan päätön ruumis hebrealaisen Nathanin ruumiin vieressä, ja heidän verensä oli sekaantunut yhteen temppelin portailla.

"Oikeusistunto on lopussa", sanoi prinssi. "Upseerit, pitäkää huolta, että tämä nainen saatetaan suojassa kansansa luo ja hänen mukanaan isän ruumis haudattavaksi. Ja katsokaa, henkenne uhalla, ettei mitään loukkausta tai harmia hänelle tapahdu. Kirjanoppinut Ana, seuratkaa minua täältä kotiini, jossa haluaisin puhella kanssanne. Vartijat kulkekoot edelläni ja jäljessäni."

Hän nousi ja kaikki kansa kumarsi. Kun hän kääntyi mennäkseen, astui
Merapi esille ja langeten polvilleen, sanoi:

"Oi, oikeudenmukaisin prinssi, olen palvelijanne nyt ja aina."

Sitten lähdimme, ja kun poistuimme torilta matkaten prinssin palatsia kohti, kuulin äänten sorinan nousevan takanamme, toiset kiittäen, toiset moittien sitä, mitä oli tapahtunut. Me jatkoimme matkaa hiljaisuudessa, jota häiritsi ainoastaan vartijoiden säännölliset askeleet. Äkkiä kuu joutui pilven taakse ja tuli aivan pimeä. Hetken kuluttua tuli pilven reunasta valojuova, joka oli aivan lähellä, suoraan yläpuolellamme taivaalla. Seti tarkasteli sitä hetkisen ja sanoi:

"Sanokaa minulle, oi Ana, mitä tuo kuunsäde teidän mielestänne muistuttaa!"

"Miekkaa, oi prinssi", vastasin, "ojennettuna Egyptin yli, ja sitä pitää mustassa kädessään joku mahtava jumala tai henki. Katsokaa, tuolla on terä, josta putoilee pieniä pilvenhattaroita kuin veritippoja, tuolla miekan kahva kullasta. Ja katsokaa! Tuolla alhaalla on jumalan kasvot. Tulta sinkoilee hänen silmistään ja hänen katseensa on synkkä ja hirveä. Minua peloittaa, vaikka en tiedä mitä pelkään."

"Teillä on runoilijan mielikuvitus, Ana. Kuitenkin, mitä te näette, näen minä myös, ja siitä olen varma, että joku koston miekka on todellakin ojennettu Egyptin yli sen pahojen tekojen tähden. Tämä valo mahtaa olla vertauskuvana siitä. Katsokaa, se näkyy putoavan jumalien temppelien ja Faraon palatsin päälle, ja tarttuvan niihin. Nyt se on mennyt ja yö on taas sellainen kuin yöt olivat maailman alussa. Tulkaa huoneeseeni ja syökäämme. Olen väsynyt ja tarvitsen ruokaa ja viiniä, kuten tekin taistelunne jälkeen tuon voimakkaan murhaajan kanssa, jonka lähetin hänelle kuuluvaan paikkaan."

Vartijat tervehtivät ja poistuivat. Me menimme prinssin yksityisiin huoneisiin. Yhdessä niistä hänen palvelijansa puki minut hienoon liinaiseen viittaan, sen jälkeen kuin linnan nerokas parantaja oli lääkäröinyt ruhjotun reiteni sitoen siihen kääreen, johon oli levitetty hyvänhajuista voidetta. Sitten minut johdatettiin pieneen ruokailuhuoneeseen, josta löysin prinssin odottamassa minua, kuin olisin ollut joku kunnioitettu vieras enkä poloinen kirjanoppinut, joka olin vaeltanut tänne tavaroineni Memphiksestä. Hän pyysi minua istumaan oikealle puolelleen, vieläpä itse veti minulle istuimenkin, josta jouduin hyvin hämilleni. Muistan vielä tänä päivänä tuon nahkaistuimisen tuolin. Sen käsinojat päättyivät norsunluisiin sfinkseihin, ja sen soikeaan, mustasta puusta tehtyyn selkänojaan oli kaiverrettu suuren Rameseksen nimi, jolle se todellakin oli kerran kuulunut. Ruokaa tarjoili meille — ainoastaan kahta lajia ja nekin aivan yksinkertaisia, sillä Seti ei ollut mikään suursyömäri, — hauskan näköinen nuori nubialainen orja. Sitäpaitsi tarjottiin myös viiniä, oivallisinta, mitä milloinkaan olin maistanut.

Söimme ja joimme, ja prinssi jutteli kanssani toimistani kirjanoppineena ja kertomusten sepittämisestä, joka näytti huvittavan häntä suuresti. Joku olisi todella voinut luulla, että hän oli oppilas koulussa ja minä opettaja, niin nöyrästi ja sellaisella tarkkuudella kuunteli hän kaikkea, mitä kerroin tiedoistani. Tuosta kauheasta verinäytelmästä, jonka juuri olimme nähneet, ei prinssi sanonut sanaakaan. Kuitenkin lopulta, vähän ajan kuluttua, pidellessään kädessään alabasteri-maljaa, joka oli ohut kuin munankuori, ja tarkastellen valon heijastusta sen sisällä olevassa koreanpunaisessa viinissä, sanoi hän minulle:

"Ana ystävä, olemme eläneet kiihoittavan hetken yhdessä, ehkäpä ensimmäisen monista, tai kenties viimeisen. Olemme syntyneet samana päivänä ja siksi, lukuunottamatta tähdentietäjien valhetta, kuten muutkin miehet — ja naiset saman tähden alla. Viimein, sanoisinko sen, miellytätte minua, vaikka en tiedä miksi, ja kun olette kanssani huoneessa tunnen itseni niin turvalliseksi, mikä on kummallista, sillä en kenenkään muun läsnäollessa tunne sellaista."

"Juuri sattumalta tänä aamuna näin muutamista vanhoista asiakirjoista, joita tarkastelin, että Egyptin kruununperijällä oli tuhannen vuotta sitten ja sitä ennen, ja — kun ei mikään koskaan muutu Egyptissä — vielä nytkin — oikeus asettaa yksityinen kirjastonhoitaja, jolle valtion, se tahtoo sanoa, maan ahertajien, täytyy maksaa palkka, kuten he maksavat kaikille. Muutamia hallitsijasukuja on mennyt ohitse, ja näyttää siltä, että niillä oli tuollainen kirjastonhoitaja, luullakseni siksi, että useimmat kruunun kantajat eivät osanneet tai eivät pitäneet lukemisesta. Myöskin sattumalta mainitsin asiasta visiiri Nehesille, joka kadehtii minulta joka kultaunssia, jonka tuhlaan, kuin olisi se otettu hänen omasta pussistaan, joka kenties onkin laita. Hän vastasi häijysti hymyillen:

"'Koska tiedän hyvin, prinssi, ettei ole ketään kirjanoppinutta Egyptissä, jota tahtoisitte kärsiä edes kuukauden aikaakaan, niin asetan kirjastonhoitajan palkan sille numeroerälle, jolle ennen on merkitty Teidän ylhäisyytenne taloudenpito, ja maksan hänen palkkansa kuninkaallisesta rahastosta siksi, kunnes hänet on erotettu.'

"Sentähden, kirjanoppinut Ana, tarjoan teille tämän paikan kuukaudeksi; tällä ajalla ainoastaan voin luvata, että teille maksetaan palkka, vaikka unohdin sen määrän."

"Kiitän teitä, oi prinssi", huudahdin minä.

"Älkää kiitelkö minua. Jos olette viisas, niin kieltäytykää. Olette nähneet Pambasan. Hyvä on, Nehesi on Pambasa kerrottuna kymmenellä, konna, varas, riitelijä ja hänellä on Faraon mieli. Hän tahtoo tehdä elämänne vaivalloiseksi ja pienentää jokaisen kultakolikon, jonka viimein väännätte hänen kouristaan. Sitäpaitsi on työ väsyttävää, ja minä olen kummallinen ja usein huonolla tuulella. Älkää kiittäkö minua, sanon. Kieltäytykää, palatkaa takaisin Memphikseen ja sepitelkää kertomuksia. Paetkaa hovia ja sen juonia. Farao itse on ainoastaan kasvot ja nukke, jonka kautta muut äänet puhuvat ja muut silmät katselevat, ja valtikkaa, jota hän heiluttaa, vedetään nauhoista. Ja jos on näin Faraon laita, minkälaisessa asemassa on sitten hänen poikansa? Sitäpaitsi ovat täällä naiset, Ana. He tahtovat rakastuttaa teidät, Ana, kuten tekevät minulle, ja muistaakseni kerroitte minulle, että tiedätte jotakin naisista. Älkää suostuko, menkää takaisin Memphikseen. Lähetän teille muutamia vanhoja käsikirjoituksia jäljennettäviksi ja maksan mitä tahansa Nehesi myöntää kirjastonhoitajalle."

"Kuitenkin suostun, oi prinssi. Mitä tulee Nehesiin, en pelkää häntä ensinkään, sillä pahimmassa tapauksessa voin kirjoittaa hänestä kertomuksen, jolle koko maailma nauraisi, ja mieluummin hän tahtoo maksaa minulle palkan."

"Te olette viisaampi kuin luulinkaan, Ana. Ei koskaan juolahtanut mieleenikään, että Nehesistä voisi kirjoittaa kertomusta, vaikka, totta kyllä, kerron juttuja hänestä, mikä on melkein samaa."

Hän kumartui eteenpäin, nojaten päätään kättänsä vasten, ja jättäen pois ivallisen sävyn äänestään, katsoi minua silmiin ja kysyi:

"Miksi suostuitte? Odottakaahan, kun ajattelen. Se ei ole siksi, että haluaisitte rikkautta, jos sitä on voitettavissa täällä; ei hovin loiston eikä komeuden tähden; ei saadaksenne olla suurten seurassa, jotka todellisuudessa ovat niin pieniä. Kaikkiin näihin asioihin nähden ei teillä, Ana, ole mitään pyyteitä, jos ymmärrän sydämenne oikein, teillä, joka olette taiteilija, ei vähempää eikä enempää. Kertokaa minulle sitten, miksi tahdotte te, vapaa mies, joka voitte ansaita elatuksenne ja oleskella valtaistuimen lähellä, panna niskanne ruhtinaitten kantapäitten väliin tullaksenne litistetyksi palvelijoiden, hallitsijan seuralaisten ja kantotuolien kantajien yleisen kaavan mukaiseksi?"

"Sanon sen teille, prinssi. Ensiksi, koska valtaistuimet luovat historian ja historia valtaistuimet, ja minä luulen, että Egyptissä en tekeillä suuria tapahtumia, joista minä tahdon saada osani. Toiseksi, koska jumalat antavat ihmisille lahjoja ainoastaan kerran tai kahdesti elämässä ja niiden hylkääminen on loukkaus jumalia kohtaan, jotka antoivat ne meille käyttääksemme niitä tarkoituksiin, joista emme tiedä mitään. Ja kolmanneksi" — tässä epäröin.

"Ja kolmanneksi — sanokaa se, sillä se on epäilemättä suurin syy."

"Ja kolmanneksi, oi prinssi — no, sanat soivat niin oudolta miehen huulilta — mutta kolmanneksi, koska rakastan teitä. Siitä hetkestä asti, kun näin kasvonne, pidän teistä niinkuin en koskaan ole pitänyt kenestäkään miehestä — en edes isästäni. En tiedä miksi. Varmasti en ainakaan siksi, että olette prinssi."

Kuullessaan nämä sanat istui Seti miettien ja niin hiljaa, että säikähtäen, koska minä alhainen kirjanoppinut olin tullut liian rohkeaksi, lisäsin nopeasti:

"Antakoon teidän Korkeutenne anteeksi palvelijalleen hänen rohkeat sanansa. Hänen palvelijansa sydän puhui eivätkä huulet."

Hän kohotti kättään ja minä pysähdyin. "Ana, kaksoisveljeni Raasta", sanoi hän, "tiedättekö, ettei minulla ole ollut koskaan ystävää?"

"Prinssi, jolla ei ole ystävää!"

"Ei koskaan. Nyt rupean ajattelemaan, että olen löytänyt yhden. Se ajatus en outo ja lämmittää minua. Tiedättekö, kun näin kasvonne, rakastin minä myös teitä, jumalat tietävät, miksi. Tuntui siltä kuin olisin löytänyt jonkun, joka oli minulle rakas tuhannen vuotta sitten, mutta jonka olin kadottanut ja unohtanut. Ehkä se on vain hullutusta, tai kenties on meillä täällä haamu jostakin suuresta ja ihanasta, joka löytyy muualla — paikassa, jota sanotaan Osiriksen valtakunnaksi — tuolla puolen haudan, Ana."

"Sellaisia ajatuksia on tullut minullekin joskus, Prinssi. Tarkoitan, että kaikki mitä näemme on varjoa, että itse olemme varjoja, ja että todellisuus, joka heittää ihmiset erilaisiin olosuhteisiin, on heijastus jostakin auringon hengestä, joka ei koskaan pimene."

Prinssi nyökäytti päätään ja taas oli hetken hiljaisuus. Sitten hän otti ihanan alabasteripikarinsa, kaatoi siihen viiniä, joi vähän ja ojensi pikarin minulle.

"Juokaa, Ana", sanoi hän, "ja luvatkaa pyhästi minulle, kuten minä lupaan teille, Luojan säädöksen mukaan, joka on tehnyt ihmisten sydämet, että tästä alkaen meidän kaksi sydäntämme ovat kuin yksi sydän hyvässä ja pahassa, voitossa ja tappiossa, kunnes kuolema ottaa toisen meistä. Tästä alkaen, Ana, jollette osoita itseänne mahdottomaksi, en salaa mitään ajatusta teiltä."

Punastuen ilosta otin pikarin, sanoen: "Lisään sanoihinne, prinssi, sen, että me olemme yhtä, ei ainoastaan tässä elämässä, vaan tulevassakin. Kuolema on, prinssi, minun mielestäni vain yksi askel portaissa, jotka johtavat viimein tuohon huimaavaan korkeuteen, mistä näemme Jumalan kasvot ja kuulemme hänen äänensä sanovan meille, minkälaisia ja mitä varten olemme."

Sitten vannoin hänelle pyhästi ja join kumartaen, ja hän kumarsi takaisin minulle.

"Mitä teemme pikarille, Ana, tälle pyhälle pikarille, jossa on ollut tuo kallisarvoinen sydämenviini? Pidänkö minä sen? Ei se ei enää kuulu minulle. Annanko sen teille? Ei, se ei voi olla yksin teidän. Katsokaa, me särjemme arvottoman kapineen."

Tarttuen sen jalustaan kiinni, painoi hän koko voimallaan pikaria pöytää vasten. Silloin tapahtui ihme, sillä sen sijaan, että se olisi mennyt pirstaleiksi, kuten luulin, halkesi se kahtia ylhäältä alas asti. Joko se oli sattuma, tai taiteilija, joka oli muodostellut sen, oli tehnyt molemmat puoliskot erikseen ja yhdistänyt ne taitavasti toisiinsa, en sitä tiedä. Kuitenkin niin kävi.

"Tämähän on onnellista, Ana", sanoi prinssi, naurahtaen kevyeen tapaansa. "Nyt otatte te sen puoliskon, joka on lähinnä teitä ja minä otan omani. Jos te kuolette ensin, panen minä puoliskoni povellenne, ja jos minä kuolen ensin, tulee teidän tehdä samoin minulle. Tai jos papit estävät sen, koska olen kuninkaallinen henkilö enkä saa tulla saastutetuksi, niin heittäkää se hautakammiooni. Mitä olisimme tehneet, jos alabasterimalja olisi mennyt pirstaleiksi, Ana, ja mitä ennustuksia olisimme siitä lukeneet?"

"Miksi kysyä, oi prinssi, kun näemme, että on tapahtunut toisella lailla?"

Sitten otin puoliskoni, painoin sitä otsaani vastaan ja kätkin sen viittani taskuun. Seti teki samalla tavalla kuin minä.

Täten vahvistimme kummallisella tavalla, kuninkaallinen Seti ja minä, veljeytemme pyhän sopimuksen.

III.

USERTI.

Seti nousi ojentaen käsiään.

"Se on lopussa", sanoi hän, "kuten kaikki loppuu, ja tällä kertaa minä olen siitä surullinen. Mitä nyt seuraa? Nukkuminen, luullakseni, johon kaikki päättyy, tai ehkä te haluatte sanoa, josta kaikki alkaa."

Hänen puhuessaan esiriput huoneen perällä vedettiin syrjään ja niiden takaa ilmestyi kamaripalvelija, Pambasa, pitäen kultapäistä keppiään vanhan tavan mukaan kädessään.

"Mikä nyt on, mies?" kysyi Seti. "Enkö saa edes illallista syödä rauhassa? Seis, ennen kuin vastaat, sano minulle, alkavatko vai loppuvatko tapahtumat nukkuessa? Oppinut Ana ja minä olemme erimielisiä tästä asiasta ja haluaisimme kuulla sinun viisauttasi. Pidä muistissa, Pambasa, että ennen kuin olemme syntyneet, meidän on täytynyt nukkua, koska emme muista mitään siitä ajasta. Ja sen jälkeen kun olemme kuolleet, varmasti näytämme nukkuvan, kuten jokainen, joka on katsellut muumiota, tietää. Ja nyt vastaa."

Kamaripalvelija tuijotti viinipulloon pöydällä, ikäänkuin epäillen isäntänsä juoneen liian paljon. Sitten hän sanoi kovalla, sotilaallisella äänellä:

"Hän tulee! Hän tulee! Hän tulee tuoden tervehdyksiä ja kunnioitusta
Raan kuninkaalliselle pojalle."

"Tuleeko hän todellakin?" kysyi Seti. "Jos tulee, miksi sanot sen kolme kertaa? Ja kuka tulee?"

"Mahtava prinsessa, Egyptin perijätär, Faraon tytär, Teidän
Korkeutenne sisarpuoli, kuuluisa neito Userti."

"Anna hänen tulla sisälle. Ana, olkaa luonani. Jos väsytte, niin minä annan luvan ja voitte poistua. Orjat näyttävät teille makuusuojanne."

Pambasa meni ja heti ilmestyi väliverhojen takaa kuninkaallinen nainen komeasti puettuna. Häntä seurasi neljä naispalvelijaa, jotka vetäytyivät takaisin ovelta eivätkä olleet enää näkyvissä. Prinssi astui eteenpäin, otti naisen kädet omiinsa ja suuteli häntä otsalle. Sitten vetäytyi hän takaisin, jonka jälkeen molemmat seisoivat hetken katsellen toisiaan. Sillä aikaa kuin he näin viivyttelivät, tarkastelin minä häntä, joka oli tunnettu kautta maan nimellä "ihana kuninkaallinen Tytär", mutta jota en tähän asti ollut milloinkaan nähnyt. Totta puhuen en pidä häntä kauniina, mutta vaikka hänet olisi puettu talonpoikaiseen pukuun, olisin ollut varma siitä, että hän oli kuninkaallinen. Hänen kasvonsa olivat liian kovat, ollakseen ihanat ja mustat silmät, joissa oli harmaa vivahdus, olivat liian pienet. Myös hänen nenänsä oli liian terävä ja huulet liian ohuet. Todellakin, jollei olisi ollut sen alla siro- ja kaunismuotoinen vartalo, olisin varmaan luullut, että edessäni seisoi prinssi eikä prinsessa. Sillä monessa suhteessa hän oli velipuolensa Setin näköinen, vaikka hänen kasvoistaan puuttui hyväntahtoisuus; tai pikemmin molemmat muistuttivat isäänsä Meneptahia.

"Terve, sisar", sanoi hän, tarkastaen häntä hymyllä, jossa huomasin ivan pilkahduksen. "Purppuralla kirjaillut puvut, smaragdinen kaulakoriste ja kiiltävä kultakruunu, sormukset ja rintaneulat, kaikki paitsi ei valtikkaa — miksi olet niin kuninkaallisesti pukeutunut tullessasi tervehtimään niin vähäpätöistä henkilöä kuin rakastavaa veljeäsi? Tulet kuin auringonpaiste erakon pimeään majaan ja lumoat erakkoparan tai oikeammin erakot", ja hän osoitti minua.

"Lopeta ivasi, Seti", vastasi hän kovalla, ankaralla äänellä. "Käytän näitä koristeita, koska ne miellyttävät minua. Olen myös syönyt illallista isämme kanssa, ja niiden, jotka istuvat Faraon pöydässä, tulee olla puettuina sopivasti, vaikka olen huomannut, että sinä toisinaan ajattelet toisin."

"Epäilemättä. Uskon, että hyvä jumala, meidän hurskas isämme, on hyvinvoipa tänä iltana, koska poistuit hänen luotaan näin aikaisin."

"Lähdin sieltä siksi, että hän lähetti minut tuomaan sanaa sinulle." Hän pysähtyi katsoen terävästi minuun ja kysyi: "Kuka on tuo mies? En tunne häntä?"

"Se on vahinko, Userti, mutta vahinko, jonka voi korjata. Hänen nimensä on Ana, kirjanoppinut, joka sepittää ihmeellisiä kertomuksia. Niiden lukeminen tekisi hyvää sinulle, joka liian paljon ajattelet elämän ulkonaista arvoa. Hän on Memphiksestä, ja hänen isänsä nimi oli — unohdin sen, Ana, mikä oli isänne nimi?"

"Se on liian halpa kuninkaallisten kuultavaksi, prinssi", vastasin, "mutta isoisäni oli runoilija Pentaur, joka kirjoitti mahtavan Rameseksen urotöistä."

"Todellako? Miksi ette ole sitä ennen kertonut minulle? Saisitte jälkeläisenä linnasta eläkkeen, jos voitte sen kiskoa ulos Nehesiltä. Niin, Userti, hänen isoisänsä nimi oli Pentaur, jonka kuolemattomia runoja olet epäilemättä lukenut temppelin seiniltä, jossa isoisämme tarkasti saattoi ne julkisuuteen."

"Olen — ikävä kyllä — ja pidin niitä tyhjänpäiväisinä, kerskailevina loruina", vastasi hän kylmästi.

"Ollakseni rehellinen, jos Ana antaa minulle anteeksi, sanon minä samaten. Voin todistaa sinulle, että hänen omat kertomuksensa ovat paljon paremmat. Ana ystävä, tämä on sisareni Userti, isäni tytär, vaikka äiti ei meillä ole sama."

"Pyydän sinua, Seti, anna minulle kuuluvat arvonimeni puhuessasi minusta kirjanoppineille ja muille palvelijoillesi."

"Anteeksi, Userti. Ana, tämä on Egyptin ensimmäinen nainen, kuninkaallinen prinsessa, kahden maan prinsessa, Amonin jalo papitar, jumalien suosikki, näennäisen perillisen sisarpuoli, Hathorin tytär, rakkauden lootus-kukka, kuningatar — Userti, kenen kuningattareksi tahdot tulla? Oletteko pannut mieleenne? Omasta puolestani en tiedä ketään hänen arvoistaan kauneudessa, hyvyydessä, viisaudessa ja — mitä lisäisin — suloisuudessa, niin, suloisuudessa."

"Seti", sanoi hän polkien jalkaansa, "jos sinua miellyttää tehdä minusta pilkkaa vieraan edessä, niin luulen, että minun täytyy tehdä ehdotus. Lähetä hänet pois, tahtoisin puhua kanssasi."

"Tehdä pilkkaa sinusta! Oi, minulla on kova kohtalo. Kun totuus pursuaa ulos sydämeni syvyydestä, sanotaan minusta, että ivaan, ja kun ivaan, sanovat kaikki — hän puhuu totta. Istu, sisar, ja puhu vapaasti. Tämä Ana on valantehnyt ystäväni, joka pelasti elämäni äsken, mistä työstä hänestä kenties pitäisi tulla viholliseni. Hänen muistinsa on myös oivallinen, ja hän tahtoo muistaa, mitä sanot, ja kirjoittaa sen jälkeenpäin paperille, siinä tapauksessa, että minä unohtaisin. Sentähden, luvallasi, pyydän häntä jäämään tänne."

"Prinssi", keskeytin minä, "pyydän luvan mennä."

"Sihteeri", hän vastasi äänessään käskevä sävy, "pyydän teitä muistamaan, missä olette."

Silloin istuuduin lattialle kirjanoppineiden tavan mukaan, arvelematta, ja prinsessa istahti sohvalle pöydän päähän, mutta Seti jäi seisomaan. Sitten sanoi prinsessa:

"Koska on tahtosi, veli, että kerron salaisuuksia muiden kuullen kuin sinun, niin tottelen. Kuitenkin" — tässä katsoi hän minuun vihaisesti — "puhukaamme varovasti. Veljeni, Faraolle ilmoitettiin, kun söimme yhdessä, että täällä on meteli kaupungissa. Ja hänelle kerrottiin, että erään mitättömän israelilaisen tähden annoit mestata yhden hänen upseerinsa, jonka jälkeen syntyi rähinä, joka yhä jatkuu."

"Kummallista, että totuus on tullut Faraon korviin niin nopeasti. Jos, sisareni, olisin kuullut sen kolmen kuukauden kuluttua, olisin saattanut uskoa puheesi — melkein."

"Sinä siis mestautit upseerin?"

"Niin tein. Mestautin hänet kaksi tuntia sitten."

"Farao tahtoo tiedon syistä."

"Faraolla", vastasi Seti, "ei ole mitään valtaa vaatia tilille pohjoisen Taniksen tuomaria ja maaherraa."

"Erehdyt, Seti. Faraolla on kaikki valta."

"Ei, sisko. Farao on vaan yksi mies miljoonien muiden joukossa, ja vaikka hän puhuu, on se noiden toisten henki, joka ohjaa hänen kieltään. Ja sen hengen yläpuolella on vielä suurempi henki, joka päättää heidän ajatuksensa määrän, josta me emme tiedä mitään."

"En ymmärrä, Seti."

"En koskaan luullutkaan, että ymmärtäisit, Userti, mutta kun sinulla on sopivaa aikaa, pyydä Anaa tässä selvittämään sinulle asian. Olen varma, että hän ymmärtää."

"Oh! Olen jo sietänyt tarpeeksi", huudahti Userti nousten. "Pane Faraon käsky mieleesi, prinssi Seti. Se on, että tulet hänen luokseen huomenna isoon neuvostoon, tuntia ennen puoltapäivää, keskustelemaan hänen kanssaan tästä israelilaisten orjien kysymyksestä ja upseerista, jonka niin mielelläsi tapoit. Tulin puhuakseni sinulle myös muista asioista, mutta koska ne oli tarkoitettu ainoastaan sinulle, voi ne jättää sopivampaan tilaisuuteen. Hyvästi, veli."

"Mitä, menetkö näin pian, sisar? Aioin kertoa sinulle kertomuksen noista israelilaisista ja erityisesti neidosta, jonka nimi on — mikä hänen nimensä onkaan, Ana?"

"Merapi, Israelin kuu, prinssi", vastasin huokaisten.

"Merapi nimisestä neidosta, Israelin kuusta, luultavasti suloisimmasta, mitä koskaan olen nähnyt, jonka isän upseeri murhasi nähteni."

"Siis siinä asiassa on nainen? Hyvä, minä arvasin sen."

"Missä asiassa sitten ei ole naista, Userti, vieläpä Faraon ilmoituksessakin? Hyvää yötä sinulle, oi sisar ja kahden maan hallitsijatar, ja anna anteeksi minulle — kruunusi on vähän vinossa."

Viimein hän oli mennyt, ja minä nousin, pyyhkäisten viittani liepeellä otsaani, ja katsoin prinssiin, joka seisoi tulen edessä nauraen hiljaa.

"Kirjoittakaa muistiin tämä keskustelu, Ana", hän sanoi, "siinä on enemmän kuin miltä kuulostaa."

"En tarvitse mitään muistiinpanoja, prinssi", vastasin, "jokainen sana on poltettu mieleeni kuin kuuma rauta syöpyy puuhun. Ja syystä kyllä, sillä nyt hänen Korkeutensa vihaa minua koko ikänsä."

"Paljon parempi niin, Ana, kuin että hän teeskentelisi pitävänsä teistä, jota ei hän koskaan tekisi, niin kauan kuin olette minun ystäväni. Naiset usein kunnioittavat niitä, joita vihaavat, mutta varokoon ne, joita he teeskentelevät rakastavansa. Tulee aika, jolloin teistä vielä tulee Usertin uskotuin neuvonantaja."

Minä, Ana, kirjanoppinut, tahdon sanoa tässä, että myöhemmin, kun tämä sama kuningatar oli Farao Saptahin puolisona, tuli minusta hänen uskotuin neuvonantajansa. Sitä paitsi niihin aikoihin, niin, ja vielä kuolemansa lähellä, hän vannoi, että siitä hetkestä kun hänen silmänsä ensiksi minut näkivät, oli hän tiennyt minun olevan rehellinen mies, ja piti minua kunniassa eikä minään omanvoiton pyytäjänä. Luulen, että hän tarkoitti mitä sanoi, ollen unohtanut sen, että kerran piti minua vihollisenaan. Sellainen en kuitenkaan koskaan ollut minä, joka aina pidin häntä arvossa ja kunniassa, kuten ainakin suurta hallitsijatarta, joka rakasti maataan, vaikka ei toisinaan ollutkaan viisas. Mutta kun en voinut edeltäpäin nähdä näitä asioita tuona yönä kauan sitten, tuijotin prinssiin ja sanoin: "Oi! miksi ette sallinut minun poistua, kuten teidän Korkeutenne sanoi aluksi? Aikaisemmin tai myöhemmin minun pääni saa maksaa hinnan tästä yöstä."

"Silloin hänen täytyy ottaa myös minun pääni. Kuulkaa, Ana. Pidin teidät täällä, en kiusatakseni prinsessaa enkä teitä, vaan tärkeästä syystä. Tiedätte, että on tapana Egyptin kuninkaallisen hallitsijasuvun hallitsijoilla, tai niillä, jotka tahtovat tulla hallitsijoiksi, naida lähin sukulainen järjestyksessä, että veri pysyisi puhtaana."

"Niin, prinssi, eikä ainoastaan kuninkaallisten keskuudessa. Minun mielestäni se on kehno tapa."

"Niin minustakin, koska suku, jossa sitä noudatetaan, muuttuu yhä heikommaksi ruumiiltaan ja mieleltään; olkoon miten tahansa, mutta isäni ei ole sama kuin hänen isänsä oli enkä minä ole sellainen kuin minun isäni."

"Myöskin, prinssi, on vaikeata yhdistää sisaren ja puolison rakkautta."

"Hyvin vaikeata, Ana, niin vaikeata, että, kun on tehty yritys, molemmat ovat halukkaita katoamaan. Niin, meidän äitimme olivat uskollisia kuninkaallisia puolisoja, vaikka hänen kuoli ennenkuin isäni nai minun äitini. Nyt Farao tahtoo, että minun olisi naitava sisarpuoleni, Userti, ja mikä pahinta, hän itse haluaa sitä myös. Sitä paitsi kansa vaatii sitä, sillä se pelkää sekaannusta edellämainitussa asiassa Egyptissä, jos me, jotka olemme ainoat syntyneet todella kuninkaallisesta suvusta, pysymme erillämme ja hän ottaa toisen miehen ja minä toisen puolison. Sillä se uskoo, että ken tahansa, jota sanotaan mahtavan Usertin puolisoksi, tulee kerran hallitsemaan maata."

"Miksi prinsessa toivoo sitä — päästäkseen kuningattareksiko?"

"Juuri siksi, Ana; mutta jos hän naisi serkkuni Amenmeseksen, Faraon vanhemman veljen Khaemuaksen pojan, tulisi hänestä kuitenkin kuningatar, jos minä katsoisin parhaaksi astua syrjään, jota en suinkaan tekisi vastahakoisesti."

"Sallisiko Egypti sen, prinssi?"

"En tiedä. Eikä ole väliäkään, koska prinsessa vihaa Amenmesesta, joka on vaativainen ja kunnianhimoinen eikä välitä ollenkaan hänestä. Sitä paitsi hän on jo naimisissa."

"Eikö ole ketään muuta kuninkaallista, jonka hän ottaisi, prinssi?"

"Ei ketään. Hän haluaa ainoastaan minut."

"Miksi, prinssi?"

"Vanhan tavan vuoksi, jota hän jumaloi. Myöskin koska hän tuntee minut hyvin, ja on hänen makunsa mukaista rakastua minuun, jonka hän uskoo olevan hiljainen uneksija, jota hän voi hallita. Viimeksi, koska minä olen kruunun laillinen perillinen ja ilman minua, hän tuumii, ei hän koskaan voisi olla varma valtaistuimestaan, varsinkin jos minä naisin toisen naisen, josta hän tulisi mustasukkaiseksi. Valtaistuinta hän haluaa, eikä prinssi Setiä, velipuoltaan, jonka hän kyllä ottaa sen mukana aviomiehekseen, kuten Farao määrää hänet tekemään. Rakkaudella ei ole mitään sijaa Usertin sydämessä, Ana, mikä tekee hänet sitä vaarallisemmaksi, sillä mitä hän ajaa takaa kylmällä, viekkaalla sydämellä, sen hän varmasti, tahtoo saavuttaa."

"Silloinhan näyttää siltä, prinssi, että teidän ympärillenne on rakennettu häkki. Kaikesta päättäen on se hyvin komea häkki ja tehty kullasta."

"Saattaa olla, Ana, mutta ei kuitenkaan sellainen, jossa minä tahtoisin elää. Mutta, lukuunottamatta kuolemaa, miten voin päästä karkuun kolminkertaisista kahleista, Faraon, Egyptin ja Usertin tahdosta? Oh!" jatkoi hän äänellä, jossa oli sekä surua että kiivautta, "tämä on asia, jossa tahtoisin itse määrätä, minä, jonka kaikessa täytyy olla orjana. Minä en saa valita!"

"Onko teillä kenties joku toinen nainen, prinssi?"

"Ei ketään! Hathorin nimessä, ei ketään — en ainakaan luule. Kuitenkin tahtoisin olla vapaa etsimään sellaista ja löydettyäni ottamaan hänet omakseni, vaikka hän olisi vain kalastajatyttö."

"Egyptin kuninkailla voi olla suuri hovikunta, prinssi."

"Tiedän sen. Täällä on ainakin parikymmentä, joita minun tulisi sanoa tädeiksi ja sediksi? Luulen, että isoisäni Rameses siunasi Egyptiä melkein kolmellasadalla lapsella. Ja hän oli viisas tehdessään siten, sillä silloin voi hän olla varma, että niin kauan kuin maailma kestää, täällä virtaa sitä verta, joka kerran on ollut hänen."

"Mutta mitä se hyödyttää häntä, prinssi? Joidenkuiden täytyy saada aikaan maailman kansat, mutta mitä se merkitsee, ketä he ovat olleet?"

"Ei yhtään mitään, Ana, sitten kuin he ovat syntyneet hyvän tai pahan onnen sallimasta. Sentähden, miksi puhua suurista hovikunnista? Vaikka, sanottakoon mitä tahansa, minä etsin kuningattaren, joka hallitsee sydämessäni yhtä hyvin kuin valtaistuimellani, en tahdo suurta hovikuntaa, Ana. Oi, olen väsynyt. Pambasa, tule tänne ja johda sihteerini, Ana, vapaaseen huoneeseen, joka on minun huoneeni vieressä, kirjailtuun huoneeseen, joka on pohjoiseen päin. Ja käske orjieni totella kaikkia hänen toiveitaan yhtä kuuliaisesti kuin minun."

"Miksi sanoitte minulle olevanne kirjanoppinut, teidän ylhäisyytenne,
Ana?" kysyi Pambasa johtaessaan minut ihanaan makuusuojaani.

"Koska se on minun ammattini, kamariherra." Hän katsoi minuun pudistaen suurta päätään, kunnes pitkä, valkea parta heilahteli hänen rinnallaan kuin temppelin lippu heikossa iltatuulessa, ja vastasi:

"Te ette ole kirjanoppinut, te olette suuri loihtija, joka voitte yhdessä hetkessä voittaa hänen Korkeutensa rakkauden ja ihailun, jota toiset eivät voi tehdä Niilin kahden nousun väliajalla. Jos olisitte sanonut sen heti, niin teitä olisi toisella lailla kohdeltu tuolla odotushuoneessa. Antakaa minulle sentähden anteeksi, mitä tein tietämättömyydessä, ja teidän ylhäisyytenne, pyydän teitä, olkaa hyvä älkääkä poistuko yöllä, etten saisi vastata siitä jalkapuissa."

Oli neljäs hetki auringon noususta seuraavana päivänä, jolloin ensimmäisen kerran elämässäni löysin itseni Faraon linnasta, muun hoviväen mukana kuuluen hänen Korkeutensa, Prinssi Setin, saattueeseen. Se oli suuri huone, sillä Farao istui tuomiosalissa, jonka kattoa kannattivat pyöreät, veistokuvilla kaunistetut pylväät, ja näiden välissä oli kuolleitten Faraoiden kuvapatsaita. Paitsi salin valtaistuimen puolista päätyä, johon valo virtasi kleristeriumien kautta, oli suuri huone hämärä, melkein liian pimeä, ainakin näytti minusta siltä saavuttuani sinne kirkkaasta auringonpaisteesta. Tässä hämärässä liikkuivat ihmiset kuin varjot. Siellä oli upseereja, aatelismiehiä ja kaupungin virkamiehiä, jotka oli kutsuttu linnaan, ja niiden joukossa oli valkoviittaisia, parrattomia pappeja.

Siellä oli myös paljon muita, joihin en kiinnittänyt huomiota, kuten arabialaisia päälliköitä erämaasta, jalokivien ja muiden tavarain kauppiaita, maanviljelijöitä, jopa talonpoikia anomuksineen, lakimiehiä käskyläisineen, enkä tiedä keitä kaikkia, vaikka heidät kaikki oli suvaittu siirtää sellaiselle paikalle, johon valo alkoi osua. Puhuen kuiskaten liihoitteli koko tämä joukko edestakaisin, kuten lepakot hautaholveissa.

Me odotimme kahden Hathorin päällä koristetun pilarin välissä yhdessä eräässä eteisessä. Prinssi Seti, joka oli puettu purppuralla kirjailtuihin vaatteisiin ja kantoi päässään kultaista otsanauhaa, josta kohosi koristettu käärme, myös kullasta, jota ainoastaan kuninkaalliset kantoivat, nojasi kuvapatsaan jalustaa vasten, sillä aikaa kuin me muut seisoimme hiljaisina hänen takanaan. Hän oli myös hetken liikkumatta, kuten ihminen, jonka ajatukset ovat muualla. Sitten hän kääntyi ja sanoi minulle:

"Tämä on väsyttävää työtä. Kunpa olisin pyytänyt teitä ottamaan mukaan tuon uuden kertomuksenne, kirjanoppinut Ana, niin olisimme voineet lukea sitä yhdessä."

"Kerronko sen juonen teille, prinssi?"

"Kyllä. Tarkoitan, ei nyt, jotten unohtaisi hienoja tapojani kuunnellessani teitä. Katsokaa", ja hän osoitti keski-ikäistä, vihaisen näköistä miestä tuimine kulmakarvoineen, joka meni ohitsemme saliin huomaamatta meitä, "siinä menee serkkuni Amenmeses. Te tunnette hänet, eikö totta?"

Pudistin päätäni.

"Silloin kertokaa minulle, mitä ajattelette hänestä, heti paikalla ennenkuin ensimmäinen ajatus häviää."

"Minun mielestäni hän on kuninkaallisen näköinen mies, uppiniskainen mieleltään ja vahva ruumiiltaan, lisäksi kohtelias käytökseltään."

"Sen voivat kaikki nähdä, Ana. Mitä muuta?"

"Minä ajattelen", sanoin matalalla äänellä, jottei sitä kukaan muu voisi kuulla, "että hänen sydämensä on yhtä musta kuin hänen kulmakarvansa, että hän on vähitellen turmeltunut kateudesta, vihaa teitä ja tahtoo saattaa teille ikävyyksiä."

"Voiko ihminen kasvaa katalaksi? Eikö hän ole loppuun asti sellainen kuin oli syntyessään? En tiedä sitä, ettekä tekään. Kuitenkin olette oikeassa, hän on kateellinen ja tahtoo vahingoittaa minua saadakseen itselleen hyvää. Mutta sanokaa minulle, kumpi meistä viimeksi voittaa?"

Kun arvelin, mitä vastaisin, olin huomaavinani, että joku oli tullut lähellemme. Katsoessani ympärilleni huomasin hyvin vanhan miehen puettuna valkeaan viittaan. Hän oli leveäkasvoinen ja kaljupäinen, ja hänen silmänsä paloivat pörröisten kulmakarvojen välissä kuin kaksi hiiltä tuhkassa. Hän tuki itseään setripuisella kepillä, puristaen sitä molemmin käsin, jotka olivat laihat kuin muumion. Hetken tarkasti hän meitä molempia, aivan kuin olisi tutkinut sydämiämme, sitten sanoi hän lujalla, iloisella äänellä.

"Terve, prinssi."

Seti kääntyi, katsoi häneen ja vastasi:

"Terve, Bakenkhonsu. Kuinka on mahdollista, että olette vielä elossa?
Kun lähdimme Thebeen, olin varma —"

"Että palatessanne löytäisitte minut hautakammiostani. Ei niin, prinssi, minä se olen näkevä teidät haudassanne ja toiset istumassa Faraon valtaistuimella. Miksi ei? Hah! ha! Miksi ei, ottaen huomioon, että olen vasta sataseitsemän vuotta, minä, joka muistan Rameses ensimmäisen ja olen poikana leikkinyt hänen pojanpoikansa, teidän isoisänne, kanssa? Miksi en saisi, prinssi, hyväilläkseni teidän pojanpoikaanne — jos jumalat lahjoittaisivat sellaisen teille, jolla ei ole vielä puolisoa eikä lasta?"

"Koska kyllästyisitte elämään, Bakenkhonsu, kuten minä jo olen, ja jumalat eivät suo teidän viipyvän."

"Jumalat voivat vielä hetken tulla toimeen ilman minua, prinssi, kuin niin monet joukottain kokoontuvat heidän pöytäänsä. Ainakin on heidän toivonsa, että joku hyvä pappi jäisi Egyptiin. Taikuri Kii kertoi minulle niin juuri tänä aamuna. Hänelle ilmoitettiin se suoraan taivaasta viime yönä unessa."

"Miksi olette ollut Kiin luona?" kysyi Seti katsoen häneen terävästi. "Minä olisin luullut, että kuuluen eri lahkoihin, olisitte vihanneet toisianne."

"Ei sillä lailla, prinssi. Päinvastoin, me laskemme yhteen molempien mielipiteet; tarkoitan, tutkien ja selittäen toistemme näkyjä, joista molemmat olemme niin hämmentyneitä juuri nyt. Onko tämä nuori mies kirjanoppinut Memphiksestä?"

"On, ja minun ystäväni. Hänen isoisänsä oli runoilija Pentaur."

"Todellakin. Minä tunsin Pentaurin hyvin. Usein on hän lukenut minut nukuksiin pitkillä runoillaan, jotka kasvoivat kuin järeä heinä syvässä, mutta puolikuivassa maassa. Oletteko varma, nuori mies, että Pentaur oli isoisänne? Ette ole hänen näköisensä. Aivan erilaisen miehen jälkeläinen, ja te tiedätte, että se on syy, johon otamme naisen sanan takuuksi."

Seti purskahti nauruun ja minä katsoin vanhaa pappia vihaisesti, vaikka nyt johtuikin mieleeni isäni alituiset sanat, että hänen äitinsä oli suurin valehtelija Egyptissä.

"No, jääköön se", jatkoi Bakenkhonsu, "kunnes saamme selville totuuden Thothin edessä. Kii puhui teistä, nuori mies. En ollut oikein tarkkaavainen häntä kohtaan, mutta se oli jostakin äkkinäisestä uskollisuuden valasta, teidän ja prinssin välisestä ystävyydestä. Siinä kertomuksessa oli lisäksi pikari, alabasteripikari, joka näytti minusta tutulta. Kii sanoi, että se särjettiin!"

Seti tuijotti hämmästyneenä ja minä sanoin närkästyneenä:

"Mitä te tiedätte tuosta pikarista? Missä olitte piilossa, pappi?"

"Oh, sieluissanne, luullakseni", hän vastasi uneksien, "tai oikeammin Kii oli. Mutta minä en tiedä mitään, enkä ole utelias. Jos olisitte särkeneet pikarin jonkun naisen kanssa, olisi siitä ollut enemmän huvia, vieläpä vanhalle miehellekin. Olkaa hyvä ja vastatkaa prinssin kysymykseen, hänkö vai serkkunsa Amenmeses voittaa viimein, sillä siinä asiassa sekä Kii että minä olemme uteliaita."

"Olenko minä mikään tietäjä", aloin taas vieläkin vihaisemmin, "että voisin nähdä tulevaisuuteen?"

"Minä luulen niin, mutta juuri sen tahdon nähdä."

Hän nilkutti luokseni, pani luisen kätensä käsivarrelleni ja sanoi käskevällä äänellä:

"Katsokaa nyt valtaistuimeen ja kertokaa, mitä näette siellä."

Tottelin häntä, koska minun täytyi, tuijottaen tyhjään valtaistuimeen salin toisessa päässä. Ensin en nähnyt mitään. Sitten näkyi olentoja liikkuvan sen ympärillä. Näiden joukosta tuli näkyviin kreivi Amenmeseksen haamu. Hän istuutui valtaistuimelle, katsellen ylpeästi ympärilleen, ja minä huomasin, ettei hän ollut enään puettu, kuten prinssi, vaan kuin Farao itse. Äkkiä ilmestyi koukkunenäinen mies, joka veti hänet istuimeltaan. Hän putosi, kuten minä luulin, veteen, koska näytti pirskuvan hänen ympärillään. Nyt ilmestyi prinssi Seti astuen valtaistuimelle, jonne hänet talutti nainen, josta en voinut nähdä muuta kuin selän. Näin Setin varmasti kantavan kaksinkertaista kruunua ja pitävän kädessään valtikkaa. Hän haihtui myös pois, ja tuli muita, joita en tuntenut, vaikka luullakseni eräs niistä muistutti prinsessa Usertia.

Nyt oli kaikki kadonnut, ja minä kerroin Bakenkhonsulle kaikki, mitä olin nähnyt, kuten mies lumotussa unessa, ei omasta tahdostaan. Äkkiä heräsin ja nauroin hulluudelleni. Mutta nuo kaksi eivät nauraneet, he katsoivat minuun hyvin totisina.

"Tiesinhän, että olitte tietäjä", sanoi vanha pappi, "tai oikeastaan Kii tiesi. En voinut kuitenkaan oikein uskoa Kiitä, koska hän sanoi, että se nuori henkilö, jonka löytäisin täältä tänä aamuna prinssin kanssa, rakastaa häntä koko sydämestään. Ja ainoastaan nainenhan rakastaa kaikesta sydämestään, eikö totta? Niin ainakin maailma uskoo. No, tahdon puhua asiasta Kiin kanssa. Hush! Farao tulee!"

Hänen vielä puhuessaan kohosi huuto:

"Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"

IV.

KIHLAUS HOVISSA.

"Elämä! Veri! Voima!" toisti jokainen suuressa salissa, heittäytyen polvilleen ja painaen otsansa maahan. Vieläpä prinssi ja vanha Bakenkhonsukin heittäytyivät maahan, kuten jumalan läsnäollessa. Ja todellakin, Farao Meneptah, kulkien salin toisessa päässä olevan aurinkoisen paikan läpi, kantaen päässään kaksinkertaista kruunua ja puettuna kuninkaalliseen pukuun ja koristuksiin, näytti jumalalta, jona Egyptin kansan joukot pitivätkin häntä. Hän oli vanha mies vuosien ja huolten uurtamine kasvoineen, mutta hänen olennostaan näytti virtaavan majesteettisuus.

Hänen mukanaan, askel pari takana päin, seurasi visiiri Nehesi, ryppyinen, pergamenttikasvoinen upseeri, jonka viekkaat silmät vilkuivat ympäri, ja ylipappi Roy, kamariherra Hora, Merany kuninkaan käsien pesijä, Yny yksityiskirjuri ja paljon muita, joita Bakenkhonsu nimitteli minulle heidän ilmestyessään. Sitten siellä oli viuhkan kantajia ja loistava joukko ylimyksiä, joita sanottiin "Kuninkaan seurueeksi", ja ylimmäisiä juomanlaskijoita, enkä tiedä keitä kaikkia. Ja näiden jälkeen tuli vartijajoukkoja keihäineen ja kypäreineen, jotka välkkyivät kuin kulta, ja mustia miekkailijoita Keshin eteläisistä maakunnista.

Ainoastaan yksi nainen seurasi hänen majesteettiaan, kävellen yksinään heti hänen jäljessään, visiirin ja ylipapin edellä. Se oli kuninkaallinen tytär, prinsessa Userti, joka näytti mielestäni komeammalta ja loistavammalta kuin kukaan siellä, vaikka hiukan kalpealta ja levottomalta.

Farao tuli valtaistuimen portaitten luo. Visiiri ja ylimmäinen pappi aikoivat auttaa häntä niitä ylös, sillä hän oli heikko vanhuudesta. Hän viittasi heidät pois ja nyökäten tyttärelleen nojasi kättään tämän olkapäätä vastaan ja hänen avullaan nousi valtaistuimelle. Minun mielestäni sillä oli tarkoituksensa. Oli, kuin tahtoisi hän näyttää koko hoviseuralle, että tämä prinsessa oli Egyptin tuki.

Hetken hän seisoi hiljaa, ja Userti istuutui ylimmälle portaalle nojaten leukaansa jalokivillä koristettua kättään vasten. Siinä seisoi Farao tarkastaen ympäristöään. Hän kohotti valtikkansa ja kaikki nousivat seisoalleen, sadat ja taas sadat ympäri salia. Heidän vaatteensa kahisivat heidän noustessaan kuin lehdet äkkinäisessä tuulessa. Farao istuutui, ja vielä kerran kohosi joka suusta kuninkaallinen tervehdys, joka kuului yksinomaan hallitsijoille:

"Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"

Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuulin hänen sanovan luullakseni prinsessalle:

"Näen Amenmeseksen ja muut sukulaisemme, mutta missä on poikani Seti,
Egyptin prinssi?"

"Epäilemättä jossakin käytävässä odottaen meitä. Veljeni ei rakasta juhlamenoja", vastasi Userti.

Silloin astui prinssi esille vähän huokaisten. Häntä seurasi Bakenkhonsu ja minä sekä vähän matkan päässä hänen huonekuntansa muita jäseniä. Hänen kulkiessaan läpi pitkän salin vetäytyivät kaikki sivulle ja tervehtivät häntä syvään kumartaen. Saavuttuaan valtaistuimen luo polvistui hän sanoen:

"Terve, oi kuningas ja isä!"

"Terve sinulle, oi prinssi ja poika! Istu", vastasi Meneptah.

Seti istui tuolille, joka oli häntä varten varattu valtaistuimen juurella. Toiseen tuoliin vasemmalle, mutta kauempana valtaistuimesta, istuutui Amenmeses. Prinssin viittauksesta asetuin minä hänen tuolinsa taakse.

Oikeuden tavalliset menot alkoivat. Ovenvartijan viittauksesta ilmestyi kaikenlaista väkeä yksitellen, tuoden sisään anomuksia kirjoitettuina kokoon käärittyihin papyruskääröihin, jotka visiiri Nehesi otti ja heitti nahkapussiin, jota musta orja piteli. Samalla tavalla — joten tämä oli ainoastaan ulkonainen toimitus — annettiin vastaus pyyntöön anojalle, joka kosketti otsaansa paperilla, mikä kenties merkitsi hänelle jotakin, ja kumartuen lähti pois saadakseen tietää kohtalonsa. Sitten tuli sheikkejä, erämaan heimojen päälliköitä, ja Syrian linnoitusten päällysmiehiä ja matkustajia, joita viholliset olivat hätyyttäneet ja vieläpä talonpoikiakin, jotka olivat joutuneet kärsimään upseerien väkivaltaisuudesta, kaikki esittäen pyyntöjään. Kaikki nämä hartaat anomukset kirjoitti kirjuri muistiin, sillä aikaa kuin visiiri ja neuvonantajat antoivat toisille vastauksia. Mutta Farao ei sanonut vielä mitään. Hän istui äänettömänä komealla norsunluisella ja kultaisella valtaistuimellaan, niinkuin kivinen jumala alttarin yläpuolella, tuijottaen ohi suuren salin ja läpi avonaisten ovien kuin tahtoisi lukea tuolta taivaan salaisuudet.

"Kerroin teille, että hovit ovat väsyttäviä, Ana ystävä", kuiskasi prinssi kääntämättä päätään. "Ettekö jo ala toivoa, että olisitte Memphiksessä kirjoittamassa kertomuksia?"

Ennenkuin ehdin vastata joku liike salin toisessa päässä olevassa väentungoksessa veti prinssin ja meidän kaikkien huomion puoleensa. Katsoessani sinne näin pitkän parrakkaan miehen tulevan kohti valtaistuinta. Hän oli jo vanha, vaikka musta tukka oli ainoastaan paikoittain harmaantunut. Hän oli puettu valkeaan liinapukuun, jonka päällä riippui nahkaviitta, sellainen, jota paimenet käyttävät, ja kädessä hänellä oli pitkä orapihlajainen sauva. Hänen kasvonsa olivat komeat ja miellyttävät, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät kuin tuli. Hän astui hitaasti, katsomatta oikealle ja vasemmalle, ja väkijoukko teki tietä hänelle kuin olisi hän ollut prinssi. Ja todellakin, ihmiset näyttivät pelkäävän häntä enemmän kuin ketään prinssiä, koska he pelosta vetäytyivät taaksepäin, kun hän tuli. Eikä hän ollut yksin, sillä hänen jäljessään tuli toinen mies, aivan samannäköinen, mutta kuten minä arvelin, vielä vanhempi, sillä hänen partansa, joka riippui vyötäisille asti, oli lumivalkea kuten hiuksetkin. Hän oli myöskin puettu lampaannahkaiseen viittaan ja piti kädessään sauvaa. Ihmisjoukosta kuului kuisketta, joka kertoi:

"Israelilaisten profeetat! Israelilaisten profeetat!"

Nuo kaksi seisoivat valtaistuimen edessä ja katselivat Faraota tekemättä yhtään kumarrusta. Farao katseli heitä ja oli ääneti. Kauan aikaa he seisoivat noin mitä suurimman hiljaisuuden vallitessa, mutta Farao ei tahtonut puhua, eikä kukaan hänen päällikkönsä näyttänyt uskaltavan avata suutaan. Viimein ensimmäinen profeetta puhui selvällä, kylmällä äänellä, kuten voittajan voitetulle.

"Te tunnette minut, Farao, ja asiani."

"Tunnen teidät", vastasi Farao hitaasti, "niin hyvin kuin voin, koska leikimme yhdessä pieninä ollessamme. Te olette tuo hebrealainen, jonka sisareni, hän joka lepää Osiriksen luona, otti kuin omaksi pojakseen, antaen teille nimen, joka merkitsee 'esille vedetty', koska hän löysi teidät Niilin kaislojen seasta. Niin, minä tunnen teidät ja veljenne myös, mutta asiaanne en tiedä."

"Tämä on minun asiani, tai oikeammin Jehovan, Israelin Jumalan asia, jonka käskystä puhun. Ettekö ole kuulleet sitä ennen? Se on, että teidän on päästettävä hänen kansansa viettämään hänelle juhlaa erämaassa."

"Kuka on Jehova? Minä, joka palvelen Amonia ja Egyptin jumalia, en tunne Jehovaa. Ja miksi minun pitäisi päästää kansanne menemään?"

"Jehova on Israelin jumala, suurin jumalien joukossa, jonka voiman saatte oppia tuntemaan, jollette suostu, Farao. Ja miksi teidän on päästettävä kansa menemään, kysykää pojaltanne prinssiltä, joka istuu tuolla. Kysykää häneltä, mitä hän näki tämän kaupungin kaduilla viime yönä, ja kysykää siitä oikeasta tuomiosta, jonka hän langetti yhdelle Faraon upseerille Tai jollei hän tahdo kertoa teille, kuulkaa se neidon huulilta, jonka nimi on Merapi, Israelin kuu, leviitta Nathanin tytär. Astu esiin, Merapi, Nathanin tytär."

Silloin salin takaa väen tungoksesta astui esille Merapi, puettuna valkeaan pukuun ja musta huntu heitettynä pään yli surun merkiksi, mutta ei niin, että se olisi peittänyt hänen kasvonsa. Hän juoksi kevyesti salin poikki ja teki kumarruksen, heittäen samalla Setiin nopean katseen. Sitten hän seisoi hiljaa näyttäen, minun mielestäni, ihmeellisen ihanalta yksinkertaisessa, valkeassa puvussaan ja mustassa hunnussaan.

"Puhu, nainen", sanoi Farao.