Kuningas Salomon kaivokset

KUNINGAS SALOMON KAIVOKSET

Kirj.

H. RIDER HAGGARD

Mukailemalla suomennettu

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1908.

Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö.

SISÄLLYS:

1. Kolme miestä kohtaa toisensa. 2. Arabialainen taru kuningas Salomon kaivoksista. 3. Me pestaamme Umbopan. 4. Norsunpyynnillä. 5. Me matkaamme erämaahan. 6. Vettä! Vettä! 7. Salomon suuri tie. 8. Kukualaisten maassa. 9. Kuningas Twala. 10. Umbopan salaisuus. 11. Kuolintanssi. 12. Me teemme merkkejä ja ihmeitä. 13. Ennen taistelua. 14. Ensimäinen hyökkäys. 15. Twalan kuolema. 16. God on kuolemankielissä. 17. Kuoleman asunnossa. 18. Kuningas Salomon aartehisto. 19. Me joudumme epätoivoon. 20. Jäähyväiset. 21. Muuan kohtaus.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kolme miestä kohtaa toisensa.

"On oikeastaan varsin omituista, että minä, vanha norsunpyytäjä, rupean kirjoittamaan kirjaa", — näillä sanoin alottaa Allan kertomuksensa seikkailuretkestään Kuningas Salomon kaivoksille. "Sillä olenhan tosin", jatkaa hän edelleen, "kokenut yhtä ja toista elämässäni — jo lapsesta alkaen olen itse saanut ansaita leipäni — olen koettanut kaikenlaista metsästystä, sotia ja kullankaivua, mutta kirjailijatointa en koskaan ole erityisesti harjoittanut. Mutta nyt olen kynä aseenani ryhtynyt työhön, ensiksikin koska sekä Henry Curtis että John God niin hartaasti ovat pyytäneet minua sitä tekemään ja toiseksi koska kipeä jalkani pakottaa minua pysymään paikoillani täällä Durbanissa — ja täytyyhän sitä johonkin ryhtyä. Eikö tämä muuten ole ilkeätä: olen nyt 55 vuoden vanha ja olen ampunut 65 jalopeuraa ja sitten täytyy minun istua kököttää täällä sen vuoksi että kuudeskymmeneskuudes, jonka kanssa ottelin, ruhjoi vasemman jalkani, niin että se on kuin palanen purutupakkaa!

"Kirjoitushaluni saa kuitenkin hiukan virikettä siitä, että kertomus, jota nyt rupean juttelemaan, on ihmeellisin juttu, minkä ikimaailmassa olen kuullut. Ja kuten boerit sanovat: sutjes, sutjes — hiljaa hyvää tulee…"

— Ja sitten kertoo norsunpyytäjä yhtymyksestään Henry Curtisin ja John Godin kanssa ja siitä mitä sitten tapahtui.

* * * * *

Annappas olla — siitä on nyt noin puolitoista vuotta, kun tapasin tilanomistaja Curtisin ja kapteeni Godin.

Olin silloin ollut norsunpyynnillä Bamangwato-virran tuolla puolen, mutta onni ei ollut minua suosinut. Norsuja en saanut montakaan ja päälle päätteeksi sairastuin kuumetautiin. Heti kun pääsin jotakuinkin jaloilleni, myin kaikki kiluni ja kaluni — pienet vankkurini, härkäni ja vähäisen norsunluuvarastoni — ja matkasin Kapkaupunkiin. Viikkokauden kuljeskelin kaupungissa ja päätin sitten lähteä takaisin Nataliin. Tilasin hyttipaikan muutamalla Natalinlaivalla, ja pian kiikuimme hauskasti merellä.

Laivassa oli paljon ihmisiä ja useimmat tulivat aina Englannista asti. Huomioni kiintyi erityisesti kahteen matkustajaan. Toinen heistä oli ehkä noin kolmenkymmenen ikäinen komea mies; hänellä oli mahtavat hartiat ja mainio ryhti. Tuuhea, vaalea tukka ja parta muodostivat kauniin kehyksen hänen uljaille kasvoilleen. Hänen silmänsä olivat suuret ja harmaat. Harvoin näkee meidän päivinämme niin kaunista miestä; vanhat pohjolan viikingit olivat varmaan samanmuotoisia. Eipä siltä, että minä paljonkaan tietäisin samaisista viikingeistä — erään nykyajan tanskalaisen olen tuntenut ja hän peijasi minulta vähän rahoja — mutta olen kerran nähnyt taulun, joka kuvaa pohjoismaisia juominkeja, ja kaikki miehet taulussa olivat ihan samankaltaisia kuin tämä puheena oleva mies. Ihmeellistä kyllä sain sittemmin tietää, että Henry Curtisin — niin oli hänen nimensä — suonissa todellakin virtasi tanskalaista verta. Näin voi rotuleima säilyä halki aikojen.

Muuten muistutti hän suuresti jotakuta. Mutta ketä? Kas, siitä en päässyt selville, vaikka kuinka olisin päätäni vaivannut.

Herra Curtis oli laivalla aina yhdessä erään toisen herran kanssa, joka niinikään veti huomiota puoleensa. Heissä ei ollut paljon yhtäläisyyttä, hän oli muun muassa tummanverisempi eikä niin kookas kuin herra Curtis, mutta tavallaan oli hänkin komea ilmiö. Tai oikeammin uljas. Hän on merimies, ajattelin nähdessäni hänet ensi kerran. En tiedä, mistä se johtuu, mutta minä en koskaan erehdy merimiesten suhteen. No niin, minulla onkin ollut monta hyvää ystävää siinä ihmisluokassa ja tiedän hyvin minkälaisia he ovat. Parempaa toveria kuin merimies ei ole, vaikkakin hän usein on jokseenkin paha kiroomaan…

Miehen nimi oli God — John God, ja oikein arvasin, hän oli kuin olikin merimies. Eli oikeimmin: hän oli ollut. Seitsemäntoista vuotta oli hän luutnanttina palvellut Englannin sotalaivastossa ja oli eronnut kapteenina. Hän oli kuten sanotaan "täysinpalvellut", vaikka ei tosin ollut kolmeakymmentäyhtä vuotta vanhempi. Niin on tapa sotaväessä ja laivastossa; kun ihminen on oikein harjaantunut ja taitava, yks kaks! — hän saa potkun ja katsokoon sitten itse, miten parhaiten tulee toimeen. Semmoisilla ehdoilla on tukala työskennellä, mieluummin olen sitten metsästäjä! Silloin sitä ainakin on oma isäntänsä.

Tämä kapteeni God oli oikeastaan hassunkurinen herrasmies. En koskaan ole nähnyt miestä, joka olisi ollut niin täsmällinen ja siro puvussaan kuin hän oli. Ja kuinka huolellisesti hänen partansa oli ajeltu — niin sileäksi, niin sileäksi! Hassuinta hänessä oli kuitenkin se, että hän aina käytti silmälasia, joka oli puristettu oikeaan silmäpieleen. Olisi melkein voinut luulla, sen kasvaneen kiinni siihen, sillä se ei koskaan pudonnut, vaikkei siinä ollut rihmaa. Minä luulin totta tosiaan kauan aikaa, hänen öisinkin nukkuvan lasi silmäpielessä, mutta myöhemmin huomasin, että hän maata mennessään pisti sen housuntaskuun; jonne hän myös kätki tekohampaansa — nämä kaksi omituisuutta hänessä oli.

Vähän sen jälkeen kuin olimme lähteneet ankkurista, pimeni ja ilma kävi pahaksi. Maalta puhalsi navakka tuuli tuoden mukanaan paksun kolean sumun. Sen noustessa pakenivat useimmat matkustajat kiireesti kannen alle. Höyrylaiva oli litteäpohjaista lajia ja keinui kauheasti, välisti se oli tehdä kuperkeikan, mutta pysyi toki oikeallaan. Oli aivan mahdotonta käyskennellä kannella, ja minä pysyttelin sen vuoksi konehuoneen läheisyydessä, siellä oli tyyni ja hyvä olla. Siellä kulutin aikaani tarkastamalla heiluria, joka heilui edes takaisin osottaen paljonko laiva kallistui.

Samassa kuulin äreän äänen takanani murahtavan:

"Tuo heiluri näyttää väärin, se ei riipu oikein."

Minä käännyin, — puhuja oli meriupseeri.

"Vai niin — luuletteko?" virkoin.

"Luulenko? Ei ole kysymys luulemisesta. Mutta panenpa pääni pantiksi siitä, että jos alus vyöryisi noin kuin tuo laitos luulottelee, niin ette te enkä minä seisoisi tässä. Mutta sellaista on, kun rihkamakauppiaat joutuvat laivan kanssa tekemisiin. Oi pyhä isä, sitä täsmällisyyttä!"

Tällä hetkellä soitettiin päivälliselle. Ja kreivin aikaan se tapahtuikin, sillä mitään ilkeämpää ei ole kuin kuulla kuninkaallisen meriupseerin pitävän pitkiä puheita toisten merimiesten kelvottomuudesta. On kuitenkin jotain vieläkin kauheampaa, nimittäin kun kauppamerimies lausuu mielipiteensä sotalaivaston miehistöstä.

Kapteeni God ja minä menimme yhdessä päivällispöytään, jonne Henry Curtis jo oli asettunut. God istui hänen viereensä, minä heitä vastapäätä. Tuokion kuluttua pohdimme kapteeni ja minä jo innokkaasti metsästystä, ampumista ja muita niihin kuuluvia seikkoja. God kyseli kyselemistään, ja minulla oli täysi työ vastaamisessa. Viimein jouduimme keskustelemaan norsuista.

"Siinä suhteessa olette totta tosiaan osanneet oikeaan mieheen", sanoi äkkiä muuan matkustajista Godille. "Jos kukaan, niin juuri metsästäjä Allan, on omiaan kertomaan norsuista."

Herra Curtis näytti säpsähtävän. Hän oli tähän asti ollut ääneti. Nyt kumartui hän minun puoleeni ja kysyi syvällä, hillityllä, sointuvalla äänellä:

"Anteeksi, onko nimenne Allan?"

"On!" — Hän ei sanonut enempää, mutta minä olin kuulevinani hänen mutisevan: "Sepä onni!"

Kun olimme syöneet ja nousseet pöydästä, tuli Henry Curtis luokseni ja kysyi, tahtoisinko seurata häntä hänen hyttiinsä, niin saatoimme polttaa piipullisen yhdessä. Siihen olin heti halukas, ja hetkisen kuluttua istuimme me kolme — Curtis, God ja minä hytissä savuava piippu hampaissa ja pullollinen wiskyä ja lasit edessämme pöydällä.

"Herra Allan", virkkoi Curtis, kun palvelija oli sytyttänyt lamput, "mikäli minä tiedän, oleskelitte te vuosi sitten jossain Bamangwato-nimisessä seudussa, Transvaalin pohjoispuolella. Eikö totta?"

Minä nyökäytin päätäni. Olin todellakin Bamangwatossa siihen aikaan. Mutta mitenkä saattoi tämä vieras herra tietää minun matkoistani?

"Te matkustitte silloin kauppa-asioilla?" Tämän lausui kapteeni God.

"Aivan oikein", vastasin minä. "Minä asetuin tavaroineni uudisasutuksen, ulkopuolelle ja jäin sinne, kunnes olin myynyt koko vaunulastillisen."

Henry Curtis istui aivan vastapäätä minua. Hän nojasi käsivartensa pöytään, katseli tutkivasti minuun suurilla harmailla silmillään ja kysyi vakavasti:

"Tapasitteko niillä seuduin Neville nimisen miehen?"

"Tapasinpa kylläkin. Hän asettui härkineen aivan minun läheisyyteeni ja levähti neljätoista päivää, ennenkuin hän lähti retkelleen sisämaahan. Muuten sain pari kuukautta sitten kirjeen asianajajalta, joka mielellään tahtoi tietää, mihin mies oli joutunut — ja tietäisinkö minä jotain hänestä. Minä kirjoitin silloin ilmoittaen hänelle, että…"

"Niin", sanoi Curtis, "sen kirjeen olen lukenut. Te kerroitte siinä, että Neville niminen mies oli lähtenyt Bamangwatosta vasta toukokuussa. Hän matkusti ajoneuvoilla ja seuranaan hänellä oli ajomies, opas ja Jim niminen kafferilainen. Hänen tarkoituksensa oli ajaa aina Inyatiin — kauas, kauas Matabele-maahan, jossa hän aikoi myydä vankkurinsa kulkeakseen sitten jalkasin eteenpäin. Eikö niin?"

Minä vain nyökkäsin, ja Curtis jatkoi: "Sitten te myöskin kirjoititte, että hän luultavasti oli luopunut vankkureistaan, sillä te olitte nähnyt ne erään portugalilaisen kauppamiehen hallussa, ja hän sanoi ostaneensa ne Inyatissa valkea-ihoiselta mieheltä, joka aikoi lähteä erämaahan metsästämään."

Kaikki oli niinkuin olla piti; aivan näillä sanoin olin kirjoittanut.

Hytissä vallitsi hetkisen hiljaisuus, ei kukaan meistä puhunut sanaakaan. Sitten virkkoi Henry Curtis yhtäkkiä: "Sanokaa minulle, herra Allan, ette suinkaan muuten tiedä, mitä velj…, mitä tämä Neville aikoi tuolla kaukana pohjoisessa päin tai minne hän oikeastaan pyrki?"

"Nii-in", lausuin pitkään, "kyllähän siitä hiukan kuulin, mutta…" Sen enempää en sanonut, koska en tahtonut puhua siitä aineesta.

Curtis ja God katsahtivat toisiinsa, ja God nyökkäsi innokkaasti. Sitten lausui Curtis:

"Kuulkaapa, herra Allan! Nyt minä kerron teille erään jutun, ja sen tehtyäni aion pyytää teiltä neuvoa ja — kenties apua. Asianajajalta, joka lähetti minulle kirjeenne, tiedän, että te olette mies, johon voi luottaa, ja varsinkin, että te olette mies, joka ette lavertele ettekä puhu turhia."

Minä kävin aivan noloksi sellaisia kehuja kuullessani ja join kulauksen, wiskyä ja vettä salatakseni punastumistani. Mutta Henry Curtis jatkoi: "Neville on veljeni!"

"Ohoo!" huudahdin minä. Ja samassa selvisi minulle, ketä Curtis heti oli muistuttanut. Hänen veljensä oli tosin paljoa lyhyempi ja mustapartainen, mutta silmät ja kasvojenpiirteet olivat aivan samat.

"Hän on nuorempi veljeni", jatkoi Curtis, "eikä minulla ole muita sisaruksia kuin hän. Lapsuudesta asti ja koko nuoruutemme ajan elimme erittäin hyvässä sovussa ja olimme melkein aina yhdessä. Mutta sitten — viisi vuotta sitten — riitaannuimme kovasti, ja minun täytyy, ikävä kyllä, tunnustaa, että käyttäydyin kovin pahasti ja väärin veljeäni kohtaan."

Kapteeni nyökkäsi kiivaasti. Sen saatoin nähdä hyttipeilistä, joka laivan rajusti keikkuessa silmänräpäykseksi joutui riippumaan aivan päämme yläpuolelle.

"Te tunnette kenties", sanoi Curtis, "siksi paljon Englannin perintölakeja, että tiedätte miehen koko maa-omaisuuden menevän perinnöksi vanhimmalle pojalle, ellei toisin säädetä. Nyt tapahtui, että isäni kuoli juuri silloin, kun veljeni ja minä olimme vihoissa, eikä kukaan tuntenut vainajan viimeistä tahtoa. Seurauksena oli, että veljeni, joka ei ollut oppinut mitään, josta saattaisi elää, yht'äkkiä tuli köyhäksi mieheksi. Minun tietysti olisi pitänyt pitää huolta hänestä, mutta vihoissani laiminlöin velvollisuuteni; minä tahdoin, että hän olisi ottanut ensimäisen askeleen, mutta siihen hän oli liian ylpeä. Ennenkuin saatoin aavistaakaan, myi hän senkin vähän, mitä omisti, ja purjehti muutama shillinki taskussa Etelä-Afrikaan onneaan koettamaan. Kolmeen vuoteen en kuullut hänestä sanaakaan, vaikka lähetin useita kirjeitä hänelle. Viimein en enää kestänyt. Käännyin useampien eri ihmisten puoleen, joiden toivoin voivan opastaa minua veljeni jälille. Sillä tavoin sain ne tiedot, jotka te ystävällisesti annoitte asianajajalleni. Ja saatuani tietää sen verran lähdin muitta mutkitta matkaamaan tänne itse hakeakseni häntä. God on luvannut seurata minua."

"Niin", virkkoi siihen kapteeni, "minullahan ei ole mitään erityistä tekemistä. Laivasto ei minua enää tarvitse eikä minua liioin haluta istua työtönnä jossain nurkassa ja vähitellen nääntyä nälkään puolella palkalla. Mutta kuulkaapa nyt, herra Allan — nyt tulee teidän vihdoinkin puhua suunne puhtaaksi ja kertoa meille kaikki, mitä tiedätte Curtisin veljestä."

TOINEN LUKU.

Arabialainen taru kuningas Salomon kaivoksista.

Minä rupesin täyttämään piippuani, ja Henry Curtis kumartui puoleeni lisäten: "Niin, entäs hänen matkansa Bamangwatoon, mitä siitä tiedätte?"

"Sen verran, että tiedän hänen, mikäli kuulin, lähteneen etsimään kuningas Salomon kaivoksia."

"Kuningas Salomon kaivoksia!" huudahtivat molemmat herrat yhteen ääneen. "Mitä ne ovat? Missä ne sijaitsevat?"

"Sitä en tiedä", täytyi minun vastata. "Tiedän vaan, missä niiden sanotaan sijaitsevan. Yhden ainoan kerran elämässäni olen nähnyt vuorten huiput, jotka sen ympärillä kohoavat, mutta päästäkseni niiden vuorten tykö, olisi minun täytynyt kulkea erämaan halki, joka on puolisensataa peninkulmaa leveä, ja se matka on kerrassaan kauhistuttava. Minun tietääkseni on vain yhden ainoan valkoisen miehen koskaan onnistunut matkustaa sen halki. Muuten lienee ehkä parasta, että kerron teille koko vanhan tarun kuningas Salomon kaivoksista. Mutta teidän täytyy luvata minulle, että tämä jää meidän kesken. Lupaatteko sen?"

Curtis nyökäytti päätään ja kapteeni God vastasi: "Tiettävästi."

"Me norsunpyytäjät", alotin minä, "emme tavallisesti ole erittäin oppinutta väkeä. Meidän sivistyksemme ei ole hienointa laatua, ja useimmilla meistä on harvoin aikaa välittää siitä, mikä ei kuulu toimeemme. Me pidämme huolta ammatistamme ja annamme muiden huolehtia omista ammateistaan. Mutta joskus sattuu tapaamaan sellaisen metsästäjän, joka todella on käyttänyt silmiään ja korviaan liikkuessaan villiheimojen keskuudessa, ja tuntee jonkun niistä monista taruista, jotka kulkevat suusta suuhun ja suvusta sukuun alkuasukkaiden joukossa. Ja sellainen mies kertoi minulle ensiksi kuningas Salomon kaivoksista. Hänen nimensä oli Evans, ja minä opin tuntemaan hänet ensimäisellä norsunpyynnilläni Matabele-maassa — noin kolmekymmentä vuotta sitten. Vuosi sen jälkeen puski sitten puhvelihärkä hänet kuoliaaksi. Eräänä iltahetkenä istuin Evansin kanssa juttelemassa ja kerroin hänelle muutamista omituisista muinaisjäännöksistä, joita olin tavannut jossain Lydenburgin tienoilla. Minä kuvailin hänelle, kuinka aivan vuorten keskellä olin keksinyt kallioon hakatun käytävän, joka johti suureen luolaan, missä oli aimo läjät kultamalmia…"

Evans istui hetken aikaa kuuntelemassa, mutta sitten hän sanoi voivansa kertoa vielä ihmeellisempiä asioita. Ja sitten hän kertoi pitkän jutun siitä, kuinka hän syvällä Etelä-Afrikan sydämessä oli keksinyt jäännöksiä kaupungista, joka luultavasti oli sama kuin Ofir-niminen kaupunki, josta raamatussa kerrotaan. Muistan vielä, millä mielihartaudella kuuntelin vanhan Evansin kertomusta. Olin siihen aikaan nuori, ja nämä ihmeelliset muinaistarut juutalaisten ja foinikilaisten matkoista tuhansia vuosia takaperin valtasivat kaikki ajatukseni. Yht'äkkiä virkkoi Evans: "Oletko koskaan kuullut puhuttavan Suliman-vuorista?" Ei, en ollut kuullut. Sainpa sitten tietää, että ne ovat Maskujulumbwe-maan luoteispuolella ja niissä vuorissa — kertoi Evans — oli Salomolla ollut timanttikaivoksensa! Arabialaiset äänsivät Salomon Sulimaniksi, ja muuan vanha velhovaimo Manika-maassa oli kertonut hänelle, että vuorten takana asui kansanheimo, joka oli Zulukansan sukua, ja puhui samankaltaista kieltä kuin hekin. Nämä ihmiset olivat kuitenkin kauniimpia ja kookkaampia kuin zululaiset ja heidän keskuudessaan eli suuria velhoja, jotka muinaisina aikoina olivat oppineet taitonsa valkoisilta miehiltä. Nämä velhot tunsivat niinikään tien salaiseen kätköpaikkaan kallion sisässä, kaivokseen, joka oli täynnä "säihkyviä kiviä."

Sillä kertaa nauroin vaan näille ihmeellisille jutuille, ja noin pariinkymmeneen vuoteen en asiata sen enempää aprikoinut. Mutta sitten sain täydellä todella tietää jotain Suliman-vuorista ja niiden takaisesta maasta.

Minä olin sillä kertaa asioilla kaukana pohjoisessa, Sitandan kraali nimisessä paikassa. Metsästys niillä seuduin oli laihanlaista, töin tuskin sain ammutuksi sen verran, että saalis riitti ruuakseni. Minä olin kyllästynyt koko hommaan, ja päälle päätteeksi vielä sairastuin, niin etten voinut lähteä pois. Eräänä päivänä saapui seudulle vieraita, muuan portugalilainen ja mestitsi. Nyt tulee minun tunnustaa, etten koskaan ole rakastanut portugalilaisia. Useimmat tämän kansakunnan jäsenet, joita olen tavannut, ovat olleet aika ilkeitä vekkulia, paksuja ja lihavia ja pöyhkeitä rahoistaan, jotka ovat ansainneet ihmiskaupalla. Mutta tämä oli tykkänään toista maata, oikea aatelismies, sellainen, joista vanhat ritarikronikat kertovat. Hän oli pitkä ja laiha, silmät olivat suuret ja mustat, parta harmaa ja kähärä. Me juttelimme keskenämme paljonkin, hän osasi näet vähän englanninkieltä ja minä ymmärsin koko lailla hänen portugaliaan. Hän kertoi minulle, että hänen nimensä oli José da Silvestra, ja että hän omisti maatilan Delagaolahden suulla. Seuraavana päivänä hän matkusti edelleen palvelijoineen. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän seisoi ja heilutti hattuaan hyvästiksi sanoen: "Nyt minä lähden. Jos joskus vielä tapaamme, olen minä maailman rikkain mies, ja silloin en unohda teitä!" Ja sitten hän suuntasi askeleensa länteen suurta erämaata kohti, mutta minä arvelin mielessäni, oliko mies hullu, vai oliko noilla raivaamattomilla autioilla seuduilla todellakin mitä aarteita.

Kului neljätoista päivää, ja minä aloin vähitellen päästä entiselleni. Eräänä iltana istuin pikku telttani ulkopuolella nakertamassa lintua, jonka kalliista hinnasta olin ostanut eräältä alkuasukkaalta. Se oli jotenkin sitkeätä herkkua, ja kun olin nakertanut leukapieleni väsyksiin, tuijotin huvikseni aurinkoon, jonka punainen kehrä parhaillaan oli mailleen menossa erämaan hiekan taakse. Yht'äkkiä näin jotain kummallista. Pitkin mäenharjannetta noin 4-500 kyynärän päässä tuli viittaan puettu mies nelinkontin ryömien; silloin tällöin hän koetti hiukan kohota seisaalleen, mutta kukertui heti taas alas ja konttasi eteenpäin kuin eläin. Yks kaks olin saanut käsiini erään palvelijoistani — itse olin vielä liian heikko — ja lähetin hänet miehen luo. Silmänräpäyksen kuluttua kantaa retuutti hän raukan minun luokseni. Ja arvatkaapa, kuka se oli?

"Portugalilainen arvatenkin!" sanoi kapteeni God.

Aivan niin! Se oli kuin olikin José da Silvestra tai oikeammin hänen haamunsa. Hänen kasvonsa olivat pullistuneet ulos kuopistaan. Hänen ruumiissaan ei ollut lihaa linnun ruuaksikaan — pelkkä nahka vain, keltainen kuivettunut nahka peitti luut.

Hän tapaili ilmaa keuhkoihinsa niin että oli surkea kuunnella ja läähätti: "Vettä! Vettä! Jumalan tähden, vettä." Minä katselin hänen huuliaan, ne olivat kuivat ja sierettyneet, ja kieli oli niin paksu, niin paksu ja musta kuin muste!

Sitten hän sai astiallisen maitovettä juodakseen. Ja kylläpä hän sitä ahmikin itseensä! Lähes kaksi tuoppia joi hän yhteen menoon, sitten en uskaltanut antaa hänelle enää. Kuume alkoi nyt repiä häntä, hän kaatui ja houraili kovasti Suliman-vuorista, timanteista ja erämaasta. Me kannoimme hänet telttaan ja valmistimme hänelle vuoteen, ja vähitellen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, niin että minäkin saatoin hiukan nukahtaa. Aamunkoitteessa heräsin, ja totta tosiaan! — eikös vain hän istunut vuoteessaan tuijottaen kohti aamuhämäräistä erämaata! Tuokion kuluttua loi nouseva aurinko ensimäiset kultaiset säteensä äärettömälle hiekkalakeudelle, ja kaukana etäisyydessä välähteli kirkas hohde — päivänsäteet kultasivat Suliman-vuorten huippuja.

Samassa silmänräpäyksessä tuli portugalilaisen riutuneeseen olentoon eloa. "Siinä se on!" huudahti hän rajusti, osottaen sinne päin pitkällä laihalla kädellään. "Mutta minä en koskaan pääse sinne! En koskaan! Ei kukaan voi päästä sinne…!"

Hän tyyntyi hiukan ja kääntyi minun puoleeni. "Ystävä kulta!" sanoi hän väsyneellä äänellä, "sinäkö siinä olet? Minun näköni sumenee."

Minä rauhoitin häntä ja koetin saada hänet nukkumaan, mutta hän pudisti kiihkeästi päätään: "Ei", sanoi hän, "minä nukun pian ikuista unta. Mutta nyt en tahdo nukkua — tahdon puhua! Te olette ollut minua kohtaan hyvä ja teille tahdon antaa paperin. Kenties onnistuu teidän päästä sinne, jos jaksatte ponnistella erämaan halki, joka vei palvelijaltani ja minulta hengen."

Hän alkoi haparoida taskujaan ja sai vihdoin suurella vaivalla esille rääsyn, joka näytti vanhalta nahkaiselta tupakkakukkarolta. Se oli sidottu kokoon hihnalla; hän koetti avata sitä, mutta ei voinut. Silloin ojensi hän tuon kummallisen kapineen minulle ja minä sain sen pian avatuksi. Siinä oli vanha likaisenkeltainen liinatilkku, johon oli raapusteltu kirjaimia, jotka näyttivät ruosteella kirjoitetuilta. Ja tilkun sisässä oli paperipalanen.

Portugalilainen heikkeni heikkenemistään, hän saattoi tuskin puhuakaan enää. Suurella vaivalla hän sai kuiskatuksi, että paperissa oli selitetty, mitä liinatilkkuun oli kirjoitettu. Oli kulunut — sanoi hän — monta vuotta, ennenkuin hän sai selkoa niistä harakanvarpaista. Hänen kanta-isänsä oli ne kirjoittanut kolmesataa vuotta sitten. "Hän oli ensimäisiä portugalilaisia, joka astui maihin tänne Afrikaan", kertoi hän, "ja hän heitti henkensä noilla vuorilla, joille ei kenkään valkoihoinen hänen jälkeensä ole jalkaansa astunut. Hänellä oli sama nimi kuin minullakin: José da Silvestra. Hänen musta orjansa etsi hänet ja löysi tämän liinatilkun vainajan ruumiin vierestä. Se on siitä päivin ollut meidän sukumme hallussa, mutta minä olen ensimäinen, joka olen osannut selittää kirjoituksen. Se maksoi minun elämäni, mutta jollakin toisella voi kenties olla parempi onni, jolloin hänestä tulee maailman rikkain mies!" Poloinen tarttui kolmeen viimeiseen sanaa toistaen niitä kerran toisensa jälkeen. Sitten hän sanoi: "Mutta elkää antako liinatilkkua tai paperia kenellekään muulle!" Tähän loppuivat hänen voimansa. Hetkisen kuluttua parkaisi hän taas houreessa, ja heti sen jälkeen hän kuoli.

Minä hautasin hänet syvälle maahan ja vieritin muutamia raskaita jättiläiskiviä hänen rintansa kohdalle — joten luulen sakaalien kyllä jättäneen hänet rauhaan.

"Entä muistiinpanot?" huudahti Henry Curtis. Hänen kasvonpiirteensä osoittivat suurta jännitystä. Ja kapteeni God oli yhtä kiihkeä: "Niin, mitä sanottiin liinatilkussa?"

"Näyttääpä siltä", vastasin minä, "kuin kertomukseni kävisi mielellenne. Senvuoksi teenkin teille selkoa kaikesta. Muuten en koskaan ole ilmaissut tätä, ainoallekaan ihmissielulle paitsi vaimolleni, joka nyt on kuollut, - hän nauroi sille ja sanoi sitä hassutukseksi — sekä eräälle vanhalle portugalilaiselle juopporentulle, jolle eräänä iltana annoin ryypyn, jotta hän kääntäisi paperin sisällön minulle, ja joka seuraavana aamuna oli unohtanut koko jutun. Vanha rääsy ja Josén jäljennös ovat kotonani Durbanissa, mutta tässä saatte nähdä", — ja näin sanoen otin esille taskukirjani — "tähän se on minulle kirjoitettuna ynnä kartanpiirustus, jos sitä nyt voi kutsua kartaksi…"

Minä levitin kartan pöydälle ja luin ääneen jäljennökseni vanhan portugalilaisen salaperäisistä muistiinpanoista. Se kuului seuraavasti:

Minä José da Silvestra, joka nyt olen nälkään kuolemaisillani pienessä luolassa, jossa ei ole lunta, sen vuorenselänteen pohjoisrinteellä, jonka alkuna on eteläpuoleinen niistä kahdesta vuoresta, joille olen antanut nimen "Sheban povi", kirjoitan tämän Herran vuonna 1590 halkinaisella luulla, jonka kastan vereeni ja jolla piirrän paidastani reväistyyn tilkkuun!

Jos palvelijani löytää sen ja vie sen mukanaan Delagoaan, — niin pyydän ystävääni — —. (Nimestä ei saanut selvää) saattamaan asian kuninkaan tietoon, jotta hän voisi lähettää sotajoukon tähän maahan. Jos kuninkaan sotilaat voivat hengissä päästä erämaan halki, ja jos he voivat kukistaa kukualaiset ja vastustaa heidän noitatemppujaan, tulee kuninkaasta niin rikas, ettei kuningas Salomon jälkeen ole sen rikkaampaa hallitsijaa maan päällä elänyt.

Omin silmineni olen nähnyt timanttiläjät Salomon aarreaitassa valkoisen kuoleman takana; mutta Gagul, kavala, ilkeä velho petti minut, ja aarteista en saanut mitään. Töin tuskin onnistui minun päästä sieltä hengissä.

Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, tutkia karttaa ja kiivetä yli Sheban vasemman huipun lumirajan luona. Vuoren pohjoisrinnettä myöten saapuvat he silloin kuningas Salomon suurelle maantielle; kolmen päivämatkan päässä on kuninkaan kaupunki.

Tappakaa Gagul! Rukoilkaa sieluni puolesta! Hyvästi!

José da Silvestra.

Kun olin lukenut tämän vanhan kirjeen sanasta sanaan ja näyttänyt kartan, eivät Curtis ja God hetken aikaan puhuneet sanaakaan. Vasta kun he jotakuinkin olivat tointuneet hämmästyksestään, virkkoi kapteeni:

"Kahdesti olen matkustanut maan ympäri ja monta ihmeellistä seikkaa olen kokenut, mutta viekää minut hirteen, jos koskaan olen mokomaa juttua kuullut!"

Ja Curtis arveli niinikään: "Se oli varsin kummallinen kertomus! Sillä, eikö totta, herra Allan! Tehän puhuitte aivan tosissanne? Ettehän tee meistä pilaa."

Minä hiukan suutuin hänen sanoistaan ja pistin paperit takaisin taskuuni sanoen: "Jos luulette minun tekevän teistä pilaa, herra Curtis, niin ei meidän kannata tästä sen enempää puhua."

Seikka on nimittäin sellainen, että minä en voi sietää sitä, että minua punnitaan samalla vaa'alla kuin noita metsästäjävalehtelijoita, joiden huulilta ei lähde ainoatakaan totta sanaa, vaan jotka aina lörpöttelevät kaikkein kummallisimpia metsästysjuttuja, jotka ovat typi tyhjästä temmattuja. Mutta Henry Curtis katui heti epäilystään nähtyään kuinka se minua loukkasi ja pyysi kauniisti anteeksi — hänen tarkoituksensa ei ollut loukata minua. Niinpä nielin suuttumukseni ja jatkoin:

"Kunhan vaan saavumme Durbaniin", sanoin, "saatte nähdä oikean liinatilkun ja kaiken muun. Mutta… tehän tahdoitte kuulla veljestänne. Minä tunsin vähän Jimiä, joka seurasi häntä matkalla. Hän oli betsjulainen ja varsin näppärä poika ja aimo metsästäjä. Sinä aamuna, jolloin herra Neville lähti matkaan, seisoi Jim vankkurien ääressä ja oli kovassa puuhassa."

"No", kysyin minä häneltä, "minne matka? Norsunpyynnillekö lähdette?"

Ei, he lähtivät pyytämään jotain, joka oli kallisarvoisempaa kuin norsunluu, kertoi Jim. Minä arvasin kultaa, mutta musta-ihoinen pudisti vain päätään ja irvisteli. En sitten viitsinyt sen enempää kärttää, neekerien joukossa täytyy näet säilyttää arvokkaisuutensa, ja se on mennyttä, jos on liian utelias. Mutta minun ei ollutkaan pakko kysyä, sillä Jim ei tietysti voinut pitää suutaan kiinni. Silmänräpäyksen kuluttua hän sanoi:

"Me haluamme timantteja — timantteja Suliman-vuorista."

"Uskotteko todellakin tuota rosvojuttua, Jim? Sinun herrasi joutuu vaan linnunruuaksi, jos hän aikoo pyrkiä Suliman-maahan ja sinun käy samoin, ukko raiska, — jos ruumiissasi silloin enää on mitään, johon korpit viitsivät iskeä."

Jim veti suunsa irveen ja sanoi jotain siihen suuntaan, että täytyyhän meidän kaikkien kuitenkin kerran kuolla, ja joka tapauksessa halutti häntä nähdä vähän muutakin maailmaa, missä ei ehkä ole niin niukalti norsuja. "Täältähän ne ovat kuin ilmaan haihtuneet!" valitti hän.

Puolen tunnin perästä kuulin Nevillen vankkurien vierivän matkaan. Kotvasen kuluttua tuli Jim juosten takaisin. "Hyvästi, herra!" huusi hän. "Tahdoin sentään jättää sinulle hyvästi, sillä me emme ehkä kuitenkaan enää palaja."

"Kuuleppas, Jim, aikooko isäntäsi todellakin lähteä Suliman-vuorille?"

Aikoipa niinkin. Hän oli sanonut Jimille, että jossain hänen täytyi koettaa onneaan ja miks'ei hän voisi yrittää saada timantit käsiinsä?

Minä pyysin Jimiä hiukan odottamaan, otin paperiliuskan ja kirjoitin: "Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, — — kiivetä yli Sheban vasemman huipun. Vuoren pohjoisrinnettä myöten he silloin saapuvat kuningas Salomon suurelle maantielle."

"Siinä saat, Jim, annappas tämä isännällesi minulta, mutta ei ennen, kuin olette Inyatissa!"

"Kyllä!" sanoi Jim, ja sitten hän juosta vilisti vankkurien jälkeen — — Siinä, herra Curtis, on kaikki, mitä veljestänne tiedän, mutta…

"Herra Allan", keskeytti minut Curtis, "minä olen matkustanut tänne etsimään veljeäni, ja tahdon seurata hänen jälkiään Suliman-vuorille — vieläpä niiden ylikin, jos niiksi tulee! Minä en aio pysähtyä, ennen kuin olen hänet löytänyt tai saanut varman tiedon hänen kuolemastaan. Ja nyt kysyn teiltä: Tahdotteko seurata minua matkalle?"

Minä en riemastunut ehdotuksesta. En nimittäin ole juuri mikään uskalikko — päinvastoin olen vähän liiankin varovainen, onpa ehkä sellaisiakin, jotka suorastaan sanovat minua pelkuriksi. Olin kohta siitä selvillä, että sellainen matka kuin tämä Henry Curtisin ehdottama johtaisi melkein varmaan kuolemaan, ja minua halutti vielä elää ainakin muutaman vuoden, muun muassa siksi, ettei poikani Harry, joka tutkii lääketiedettä kotona Englannissa, vielä voinut seisoa omilla jaloillaan.

Sen vuoksi ei minulla ollut muuta neuvoa kuin sanoa: "Ei, kiitos", Curtisin ehdotukseen.

"Olen liian vanha tuollaisiin seikkailuihin", sanoin, "ja sitä paitsi pelkään, että meidän käy kuten portugalilaisen ystäväni. Ja sen lisäksi on minulla poika, josta minun on huoli pidettävä; sanalla sanoen: — —"

Saatoin nähdä molemmista herroista, että he tulivat pahoilleen ja Curtis ei tahtonut hellittää.

"Minulla on rahoja kyllin", sanoi hän, "ja minä tahdon tehdä tämän matkan. Voitte vaatia minulta, mitä tahdotte, herra Allan, ja rahat lyön pöytään, ennenkuin lähdemme matkaan. Paitsi sitä talletan mielelläni vielä suuren rahasumman, jonka poikanne voi saada, jos emme palaa. Hartain toivoni olisi saada käyttää hyväksenne teidän apuanne — niin voisinpa sanoa, että koko matkasta tuskin tulee mitään, ellette te tahdo lyöttäytyä Godin ja minun seuraani. Ja mitä timantteihin tulee — jos todellakin matkalla saisimme niitä käsiimme — niin sanon teille, että ne saatte te ja God jakaa keskenänne kuten parhaaksi näette. Minä en niistä välitä. Samoin mitä tulee norsuihin, jotka kenties joutuvat saaliiksemme tiellä. Siispä, herra Allan! Pyydän teitä vielä kerran: Esittäkää ehtonne ja vaatimuksenne. Minä suostun jo edeltäkäsin! Luonnollisesti suoritan myös kaikki matkakustannukset."

Näin houkuttelevaa tarjousta ei kukaan vielä ollut minulle tehnyt, ja tarkemmin ajateltuani arvelin, että olisin tehnyt väärin, jos muitta mutkitta olisin kieltäytynyt. Mutta koska oli kysymys niin vaarallisesta ja eriskummaisesta matkasta, täytyi minun ensin punnita ehdotusta vakavasti, ennenkuin uskalsin siihen suostua. Sen vuoksi pyysin herra Curtisia suomaan minulle ajatusaikaa. Lupasin, että hän saisi vastaukseni, ennenkuin saapuisimme Durbaniin.

"Sitä sietää kuulla", sanoi hän. Sitten toivotin hyvää yötä ja menin nukkumaan. Mutta aamunkoittoon asti uneksin vuoteessani kuolleesta José da Silvestrasta ja kaikista kuningas Salomon aarteista.

KOLMAS LUKU.

Me pestaamme Umbopan.

Merimatka Kapista Durbaniin kestää tavallisesti neljä viisi päivää; riippuen tietysti siitäkin onko ilma hyvä vai huono. Varsinkin täytyy välistä, jos tuuli on epäsuotuisa, jäädä kellumaan kokonaiseksi vuorokaudeksi puolitiehen Itä-Lontoon luo, missä laivojen on aika pulmallista päästä särkkien yli ottamaan lastia. Tällä kertaa kävi kuitenkin jotenkin hyvästi. Veneet olivat yks kaks paikalla, ja pian vierivät tavarat, joiden oli määrä tulla maihin, huiskin haiskin veneisiin. Kaikki lennätettiin alas miten tahansa — lautaset, lasitavarat ja villasäkit kaikki samaa menoa. Sietipä nähdä sitä elämää, mikä syntyi kun puolisensataa sampanjapulloa sisältävä kori pyörähytettiin menemään! Pullot särkyivät tuhansiksi sirpaleiksi ja viini virtasi vaahdoten likaisen veneen pohjaan. Oli oikein ilkeätä nähdä sitä hävitystä! Mutta kafferilaiset veneessä olivat yhtä iloiset. He löysivät pari eheää pulloa, katkaisivat niiltä kaulan ja tyhjensivät ne pohjia myöten. Ruskeat lurjukset eivät ajatelleet, ettei juoma, jota he joivat, ollut tavallista viiniä, ja kun se nyt alkoi kuohua heidän vatsassaan, niin että he olivat aivan pullistuneet, rupesivat he huutamaan ja ulvomaan — he luulivat ahmineensa noiduttua juomaa. En voinut olla huutamatta heille, että he olivat juoneet valkoisen miehen väkevintä noitaviiniä, josta kyllä pian kuolisivat. Kylläpä heille silloin tuli kiire päästä maihin! Olen varma siitä, että he ainakin jonkun aikaa ovat pistämättä nenäänsä senlaatuisiin juomavaroihin.

Koko ajan, minkä purjehdimme, harkitsin Henry Curtisin ehdotusta. Suostuisinko vai kieltäytyisinkö?

Pariin päivään emme ollenkaan kosketelleet tätä ainetta. Kun puhelimme toistemme kanssa, keskustelimme enimmäkseen metsästysseikkailuista, ja minun täytyi kertoa monista ihmeellisistä tapahtumista, jotka olin kokenut kaikkialla Afrikassa. Curtis ja God eivät koskaan väsyneet minua kuuntelemaan.

Tammikuu on ihana aika Etelä-Afrikassa, ja kaunis oli ilma sinäkin iltana, jolloin vihdoinkin matkustimme pitkin Natalin rannikkoa pääkaupunkiin, Durbaniin, jonne arvelimme voivamme saapua päivänlaskun aikana. Koko rannikko Itä-Lontoosta alaspäin on kauneimpia seutuja, mitä voi nähdä. Rantaäyräällä leviää hiekkasärkkä toisensa vieressä ja siellä täällä pistäikse kallio vedestä. Kun laineet lyövät kiviä vasten, särkyvät ne valkeaksi vaahdoksi ja kuohahtavat ilmaan kuin mistäkin taitehikkaasta suihkulähteestä. Ja kauempana leviävät rehevät ja lihavat laitumet ikäänkuin kylvettynä täyteen kafferilaisten majoja. Seutu Durbanista suoraan etelään päin on kaunein. Täällä on maa läpeensä uurteinen, kaikkialla on syviä ja äkkijyrkkiä rotkoja, jotka rankkasade vuosisatojen kuluessa on kaivanut. Jokaisessa lorisee, välkkyy ja pulppuaa nyt hilpeä joki, jolla on kauhea kiire päästä vuorenrinteiltä alas suureen mereen…

Tuossa on tumma, viheriä viidakko — tuolla hohtaa viljavainio, ja kas, tuolla kohoaa liituvalkoinen talo, joka katselee hymyillen siniseen veteen. Kaikki on hauskaa ja rauhallista.

Ja kuitenkaan en voi olla kaipaamatta jotain tässä maisemassa: nimittäin ihmisiä. Sellainen olen kuin olenkin; kenties se johtuu siitä, että olen viettänyt niin monta vuotta elämästäni yksinäisyydessä. Joka tapauksessa olen usein ajatellut itsekseni, että paratiisin puutarha ehkä kylläkin oli kaunis, jo ennenkuin ihminen luotiin, mutta kyllä se kuitenkin kävi koko joukon koreammaksi, kun Adam ja Eva asettuivat siihen asumaan.

Me olimme, kuten sanottu, luulleet saapuvamme Durbaniin auringon laskiessa, mutta niin varhain emme kuitenkaan päässeet. Kun ankkuroimme, oli kello jo paljon, ja liian myöhäistä oli mennä maihin. Illallisen syötyämme kävelimme edes takaisin kannella. Kuu oli noussut ja valaisi niin kirkkaasti, että tuskin saattoi erottaa valon tuiketta ylt'ympäri vilahtelevista majakoista. Kaupungin monista ikkunoista säteili valoa. Suurella prikillä aivan läheisyydessä jorotteli väki työlauluaan nostaessaan ankkuria. Mutta muutoin oli aivan hiljaista ja levollista. Ahnaan koirankin, jonka muuan matkustajista oli tuonut mukaansa ja joka aina haukkui rajusti, oli illan rauha ja hiljaisuus lannistanut. Se olisi muutoin kyllä ryhtynyt tappeluun häijysisuisen paviaanin kanssa, joka kurkisteli häkistään katon päällä. Mutta nyt se venyi pitkin pituuttaan kajuutan oven edustalla ja kuorsasi.

Curtis, God ja minä istuimme ruorirattaan luona. Kului hetkinen, ennenkuin kukaan sanoi mitään. Mutta sitten kysyi Curtis:

"No, herra Allan, oletteko miettinyt asiaa?"

Ja God lausui siihen: "Niin, ettekö pian ole päättänyt? Te lähdette mukaan, eikö totta?" kysyi hän innokkaasti. "Aina kuningas Salomon kaivoksille — —!"

Minä nousin seisomaan ja koputin miettiväisenä ja levollisena tuhan piipustani, ennenkuin vastasin — sitenhän sain ainakin pari silmänräpäystä enemmän ajatusaikaa. Kaksi sekuntia vain, ja hehkuva tupakantuhka sammui veteen. Samassa tuokiossa olin valinnut. Niin voi käydä. Päiväkausia olin ollut kahden vaiheilla ja nyt — muutamassa lyhyessä silmänräpäyksessä — päätin myöntyä Henry Curtisin ehdotukseen.

"Hyvät herrat!" sanoin istuutuen heidän viereensä, " minä yhdyn seuraanne! Nimittäin, jos — — niin, minä näet asetan muutamia ehtoja. Nyt saatte kuulla:

"Ensiksikin tulee teidän suorittaa kaikki matkakustannukset, ja kaikki norsunluu ja muut aarteet, mitä matkalla keräämme, on jaettava tasan kapteeni Godin ja minun välilläni.

"Toiseksi vaadin matkaa varten 500 puntaa sterlinkiä [punta sterlinkiä on noin 25 Suomen markkaa] etukäteen. Minä taas puolestani sitoudun seuraamaan teitä uskollisesti, kunnes tarkoitusperämme on saavutettu tai joku onnettomuus katkaisee matkamme.

"Kolmanneksi täytyy teidän, ennenkuin lähdemme matkalle, sitoutua siinä tapauksessa että minä kuolen tai joudun tapaturman uhriksi, viiden vuoden aikana maksamaan pojalleni Harrylle 200 puntaa vuoteen. Hän lukee lääkäriksi Lontoossa, ja noiden viiden vuoden kuluttua voi hän kyllä itse ansaita leipänsä.

"Kas, siinä ovat vaatimukseni. Kenties ne teistä tuntuvat liian suurilta…?"

"Ei, ei suinkaan;" virkkoi Curtis. "Minä suostun ilolla ehtoihinne. Minä tahdon tehdä matkani ja minunhan täytyy saada teidät mukaan. Ei sitä niin vaan jokapäivä tapaa miestä, jolla olisi sellainen kyky ja sellaiset tiedot kuin teillä on."

Minä kiitin herra Curtisia siitä, että hän ajatteli niin hyvää minusta, ja kerroin sitten, mikä oli saanut minun suostumaan hänen esityksensä. Olin viime päivinä tarkannut molempia ja olin ruvennut pitämään heistä erinomaisen paljon. Luulin, että Curtis, God ja minä tulisimme hyvästi sopimaan keskenämme — ja sehän tiesi jo paljon.

"Mitä taas matkaamme tulee, hyvät herrat," lausuin, "niin totta puhuen, en luule meidän hengissä sieltä palaavan. Suliman-vuorten kanssa ei ole leikkiminen. Kuinka kävikään vanhan portugalilaisen kolme sataa vuotta sitten! Entäs hänen jälkeläisensä, kuinka kävi hänen! Ja kuinka luulette te teidän veljellenne käyneen, herra Curtis?"

Minä vaikenin kuullakseni, mitä he tähän vastaisivat. God näytti vähän levottomalta, mutta Curtisin kasvot olivat yhtä tyynet kuin ennenkin, hän sanoi vain: "Meidän täytyy olla valmiit kaikkeen, kuolemaankin." Ja vähän myöhemmin hän kutsui Godin ja minut kajuuttansa, jossa joimme maljan matkamme menestymiseksi.

Seuraavana päivänä astuimme maihin. Molemmat uudet ystäväni seurasivat minua pieneen majaani kaupungin ulkopuolelle. Kotini ei suinkaan ole komea — kolme huonetta ja keittiö, siinä kaikki. Mutta talon edustalla on kaunis puutarha, ja siinä kasvaa muun muassa mangopuita, joista toivon vielä saavani paljon huvia. Muuan vanha metsästäjäni, Jack nimeltään, puuhailee puutarhassa. Hän ei juuri kelpaa muuhunkaan, senjälkeen kun villi puhveli Sikukuni-maassa murskasi hänen säärensä, mutta puutarhuriksi on hän omiaan, sellaiseen työhön ei koskaan voi panna Zululaista, heitä eivät rauhalliset toimet miellytä.

Puutarhaan, keskelle oranssilehtoa, pystytimme teltan ja siitä tuli makuusuoja Godille ja Curtisille. Paikka oli ihana. Teltan ulkopuolella kohosivat tuoksuvakukkaiset oranssipuut kantaen sekä viheriäisiä että kultaisia hedelmiä yhtä haavaa. Moskiitoista, Etelä-Afrikan pahimmasta maanvaivasta, ei ollut juuri ensinkään haittaa.

Niin pian kuin saatoin, ryhdyin matkavalmistuksiin. Nimittäin: kaikkein ensiksi pidin huolta siitä, että herra Curtis allekirjoitti sitoumuksensa auttaa poikaani, jos minä kuolisin. Meillä oli koko lailla puuhaa, ennenkuin saimme paperit kuntoon, mutta viimein selviydyimme siitäkin. Sitten sain minä etukäteen 500 puntaa ja sen lisäksi Curtisilta rahoja ostoksia varten. Ensiksi ostin vankkurit ja härkävaljakon. Vankkurit olivat 22 jalkaa pitkät ja hyvin vahvat, rauta-akseleilla varustetut. Niitä oli kyllä ennen käytetty, mutta se ei merkinnyt mitään. Päinvastoin ne vain siten näyttivät, mihin kelpasivat. Ne olivat niin kutsutut "puolikatetut vankkurit", s.o. vain takaosa kahdentoista jalan pituudelta oli katettu, koko etuosa oli avoin ja siinä säilytimme varastomme. Katetussa osassa oli kaksi makuusijaa ja säiliö pyssyjä varten. Näistä vankkureista maksoin 125 puntaa — hyvä hinta. Entäs härät! Sain käsiini kaksikymmentä mainiota Zulu-härkää, joihin jo kauan sitten olin iskenyt silmäni. Zulu-härkä on pieni kevyt eläin, vain puolet tavallisen afrikalaishärän koosta, joita muuten yleisesti käytetään. Ja sitten ovat nämä Zulu-härät siinä suhteessa mainiot, että ne tyytyvät vähään ja tulevat toimeen siinä, missä afrikalaishärät nääntyvät nälkään; sen lisäksi ne ovat nopsajalkaisempia eivätkä niin pian tule aroiksi jaloistaan. Minun ostamillani härillä oli vielä muuan mainio ominaisuus: ne olivat "kyllin suolatut", kuten Afrikassa sanotaan. Toisin sanoen: ne olivat samoilleet kaikkialla eri osissa maata ja tottuneet juomaan kaikenlaatuista vettä — suolansekaistakin, jota juomaa monet härät eivät ollenkaan voi sietää. Ilkeätä keuhkotautia vastaan ne myöskin olivat karaistut. Tämä karkaiseminen tapahtuu siten, että härän häntään leikataan haava, ja sitten sidotaan kappale keuhkotautiin kuolleen härän keuhkoa kiinni haavaan. Härkä käy tästä hiukan huonoksi ja kadottaa usein häntänsä — mutta ei koskaan myöskään saa keuhkotautia. Monen mielestä tuntunee eläinrääkkäykseltä noin tehdä eläin hännättömäksi, ettei se voi huiskuttaa kärpäsiä pois, mutta — eikö totta? — on parempi uhrata häntä ja pelastaa härkä, kuin antaa sekä hännän että härän mennä. Sillä häntä ilman härkää on jotenkin hyödytön kapine.

Sitten tuli elintarpeiden ja lääkkeiden vuoro. Kovin paljoa emme voineet ottaa mukaamme, jott'eivät vankkurit kävisi liian raskaiksi, täytyi valita vain se, minkä välttämättä tarvitsimme. Onneksi oli God nuoruudessaan tutkinut lääketiedettä ja oli yhä vieläkin perehtynyt lääkeopin salaisuuksiin. Sen lisäksi hänellä oli mainio matka-apteekki ja hyvä joukko lääketieteellisiä työkaluja. Durbanissa oleskellessamme hän leikkasi eräältä kafferilaiselta isonvarpaan aivan kuin leikillä vaan. Mutta kylläpä hän vähän äimistyi, kun kafferilainen leikkauksen päätyttyä virkkoi: "Hyvä on, mutta enköhän voisi saada uutta varvasta entisen sijaan? Voisinhan hätätilassa tyytyä valkoiseenkin," lisäsi hän.

Kaksi tärkeätä seikkaa oli vielä ratkaisematta: aseet ja palvelijat.

Kauan aikaa saimme vaivata päätämme, ennenkuin valitsimme aseet. Sekä Curtisilla että minulla oli runsas valikoima erinomaisia aseita, mutta emmehän voineet viedä kaikkia pyssyjämme ja revolverejamme kuningas Salomon kaivoksille. Me tyydyimme seuraaviin:

3 raskasta norsupyssyä, 3 kaksipiippuista pika-ampuvaa tussaria, 1 kaksipiippuinen haulikko, 3 Winchesteri-rihlapyssyä, (harvinaisia aseita), 3 revolveria.

Norsupyssyistä, jotka olivat takaaladattavia ja painoivat noin 6 kiloa, oli kaksi valmistettu Lontoossa. Kolmas oli minun, sen syntyperää en tuntenut, mutta se ampui vallan mainiosti. Olen käyttänyt sitä monella retkellä ja kaatanut sillä koko joukon norsuja. Kolme kaksipiippuista olivat keskikokoisia metsänotuksia varten, haulikko taas pikkuriistan varalle. Kuten näkyy, olimme valinneet kolme kappaletta kutakin pyssylajia; siten saatoimme käyttää samanlaatuisia kuulia kaikkiin kolmeen.

Monen mielestä olen ehkä liian laveasti kertonut asevarastostamme. Mutta vanhana metsästäjänä tiedän, että kun lähtee sellaiselle retkelle kuin me nyt, täytyy välttämättä olla aseita ja ampumavaroja kyllin.

Montako palvelijaa tarvitsimme? Kauan aikaa pohdittuamme tätä kysymystä päätimme viimein ottaa viisi miestä mukaamme, nimittäin: ajomiehen, hoputtajan ja kolme palvelijaa.

Ajomiehen ja hoputtajan sain sangen helposti, kaksi zululaista, nimeltä Tom ja Goza. Pahempi oli löytää kolme uljasta ja täydellisesti luotettavaa palvelijaa — sellaisia, joiden käsiin saattoi huoleti uskoa henkensä, jos niiksi tuli. Viimein onnistui minun löytää kaksi mieleistäni ja minä pestasin ne molemmat. Toinen oli hottentotti Ventvögel (Tuulihattu) ja toinen oli Khiva niminen zululainen. Molemmat puhuivat sujuvasti englanninkieltä. Hottentotin tunsin ennestään, hänellä oli erinomainen taito löytää ja seurata metsänriistan jälkiä, sen lisäksi hän oli harvinaisen sitkeä eikä koskaan väsynyt. Hänellä oli vain yksi vika, joka muuten on hyvin tavallinen hänen rodussaan, hän joi. Hän oli kerrassaan mennyttä kalua, kun vaan viinapullo sattui olemaan lähettyvillä. Mutta koska meidän tiemme ei johtanut kapakkain ohi, en tästä hänen heikkoudestaan sen enempää piitannut.

Nyt oli meillä siis kaksi palvelijaa, kolmas vain puuttui. Mutta mistä löytää hänet? Turhaan koetettuani saada jotakuta kelvollista, päätimme viimein heittää asian sikseen ja lähteä matkaan niine väkinemme, mitkä meillä jo oli. Mutta juuri iltaa ennen lähtöpäiväämme tuli Khiva luokseni ja sanoi, että ulkona seisoi mies, joka pyysi saada puhutella minua. Me olimme juuri aterialla, syötyämme kutsuin miehen sisään. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen nuori, kaunis mies ja hyvin vaaleanverinen ollakseen zululainen. Hän kohotti sauvansa tervehdykseksi ja istuutui sitten nurkkaan kantapäilleen kuten alkuasukkaiden on tapa. Hetken aikaan en ollut häntä huomaavinani. Sillä tavoin tulee näet aina vastaanottaa alku-asukkaita. Jos heti ryhdyt keskusteluun zululaisen kanssa, pitää hän sinua vähäpätöisenä henkilönä, ja sinä olet kadottanut arvosi hänen silmissään. Huomasin kuitenkin, että hän oli niin kutsuttu "Keshla" se on "rengas-mies", hänellä oli nimittäin päässään musta kiiltävä kumirengas, joka oli takellutettu kiinni hänen hiuksiinsa. Sellaista rengasta käyttävät vain vanhimmat ja arvokkaimmat zululaiset.

Hetkisen kuluttua kysäsin: "Mikä on nimesi?"

"Umbopa", vastasi mies syvällä äänellä.

"Olen nähnyt sinut joskus ennen", sanoin minä.

"Niin, Inkusi (päällikkö) näki kasvoni leirissä Isandlhlwanan luona päivää ennen suurta taistelua."

Aivan oikein, nyt muistin sen. Siinä sodassa, jossa Napoleon kolmannen poika, ranskalainen prinssi, menetti henkensä, olin minä englantilaisen armeijaosaston oppaana. Onneksi lähetettiin minut päivää ennen äskenmainittua taistelua pois leiristä opastamaan muutamia kuormavaunuja. Sill'aikaa kun odotin härkien valjastamista, jouduin keskusteluun tämän miehen kanssa, joka jonkinlaisena alipäällikkönä johti alkuasukkaiden apujoukkoa. Hän lausui epäilevänsä, ettei leiri ollut niin vahva kuin miltä näytti. Silloin käskin minä hänen pitää suunsa kiinni ja heittää sellaiset asiat viisaampien haltuun, mutta jälkeenpäin muistelin hänen sanojaan — hän oli todellakin oikeassa: leiri ei kestänyt taistelua.

"Muistan kyllä sinut", sanoin minä, "mutta mitä tahdot?"

"Olen kuullut, että aiot lähteä pitkälle matkalle kauas pohjoiseen yhdessä valkoisten päällikköjen kanssa, jotka ovat tulleet merentakaisesta maasta. Onko se totta Makumazahn?"

Kafferit ovat antaneet minulle nimen Makumazahn, se merkitsee: valpas mies eli sellainen, joka nousee ylös keskellä yötä.

"Se on totta."

"Olen kuullut, että aiotte retkeillä Lukanga-virralle? Onko sekin totta Makumazahn?"

"Miksi kysyt sinä meidän matkastamme? Mitä se sinuun koskee?" kysyin epäluuloisesti, sillä olimme tarkoin salanneet matkasuunnitelmamme.

"Koskeepa kylläkin, oo valkoiset miehet, sillä jos te todella lähdette niin kauas, tahtoisin minä lähteä kanssanne."

Miehen puhetavassa oli jonkinlaista arvokkaisuutta, joka hämmästytti minua; niinikään sanoi hän "oo valkoiset miehet", eikä "oo Inkosis" (päälliköt), kuten alkuasukkaat tavallisesti sanoivat.

"Maltahan!" sanoin hiukan tuimasti. "Sinä et ajattele ennenkuin puhut ja käytät sopimatonta kieltä. Mikä on nimesi ja missä on kraalisi. Sano se ensin."

"Nimeni on Umbopa. Asun zululaisten keskuudessa, mutta samaa kansaa en ole. Esi-isieni kotimaa on kaukana pohjoisessa, siellä he elivät tuhat vuotta sitten, elävät ehkä vieläkin… Kraalia ei minulla ole. Monta vuotta olen kuljeskellut paikasta paikkaan. Jonkun aikaa palvelin Cetevajon armeijassa, mutta sitten pakenin Nataliin, koska tahdoin nähdä valkoisen miehen elintapoja. Nyt tahdon lähteä takaisin pohjoiseen päin. Täällä olen vieras. Rahoja en tarvitse, mutta leipäni edestä teen kyllä hyötyä, sillä olen rohkea mies. Olen puhunut."

En tietänyt oikein mitä ajatella tästä miehestä ja hänen esiintymistavastaan. Ymmärsin kyllä, että hän pääasiallisesti puhui totta, mutta hänessä oli jotain omituista, tavallisista zululaisista poikkeavaa, ja hänen esityksensä palvella meitä palkatta herätti minussa epäluuloa.

Tulkitsin hänen puheensa ystävilleni ja kysyin heidän mieltään.

"Käskekää hänen nousta seisaalleen", sanoi Curtis. Umbopa teki niin ja heitti samalla yltänsä hartioita peittävän pitkän soturiviitan. Siinä hän nyt seisoi edessämme alastonna kiireestä kantapäähän, vyötäreillään vaan pieni vaate ja kaulassa leijonan kynsistä tehty kaulanauha.

Hän oli kerrassaan komea mies — kauniimpaa miestä en ollut nähnyt koko Afrikassa. Hän oli ainakin kuuden jalan pituinen, sopusuhtaisen leveä ja kaunisrakenteinen. Hänen ihovärinsä ei ollut kovin tumma; siellä täällä vain kertoivat syvät mustat arvet vanhoista assegajinhaavoista.

Curtis astui hänen luokseen ja tarkasti hänen kauniita, ylväitä kasvojaan.

"Kaksi komeata miestä, eikö totta?" sanoi kapteeni God, ja siinä hän oli oikeassa.

"Minä pidän ulkomuodostanne, herra Umbopa, ja otan teidät palvelukseeni", sanoi Curtis.

Hän lausui sanansa englanninkielellä, mutta Umbopa ymmärsi hänet nähtävästi, sillä hän vastasi zulukielellä: "Hyvä on". Sitten hän lisäsi luoden silmäyksen valkoisen miehen kookkaaseen vartaloon, "me kaksi, sinä ja minä, olemme miehiä."

NELJÄS LUKU.

Norsunpyynnillä.

Lähellä Lukanga- ja Kalukve-virtojen yhtymäpaikkaa sijaitsee Sitandan kraali. Sinne on Durbanista matkaa noin 300 peninkulmaa — koko pitkä taipale. Viimeiset viisikymmentä peninkulmaa saimme päälle päätteeksi astua jalkasin — sillä seutu vilisi ilkeitä tsetsekärpäsiä, joiden pistos tappaa kaikki muut elävät olennot paitsi aasin ja ihmisen. Sen vuoksi oli meidän mahdoton kulettaa vetojuhtiamme eteenpäin; ne olisivat vaan toinen toisensa jälkeen sortuneet tielle.

Luonnollisesti oli meillä matkallamme jos jonkinlaisia seikkailuja. En kuitenkaan aio niitä kaikkia tässä kertoa — silloinpa vasta kirjastani paksu koituisi. Mainitsen siis vain, että läksimme Durbanista tammikuun viime päivinä ja asetuimme lähelle Sitandan kraalia noin toukokuun keskipaikkeilla. Ja sitten kerron vain lyhyesti eräästä tapahtumasta, jonka saimme kokea tällä taipaleella, nimittäin norsunpyynnistämme.

Inyati on viimeinen kauppapaikka Matabele-maassa, jota hallitsee kuningas Lobengula — suuri lurjus! Täällä täytyi meidän valitettavasti heittää liikuttavat jäähyväiset mukaville vankkureillemme. Kahdestakymmenestä härästä, jotka olin ostanut Durbanissa, oli nyt jäljellä vain kaksitoista. Yksi oli kuollut lasisilmäkäärmeen puremaan, kolme oli kuollut janoon ja väsymykseen, kolme oli syönyt myrkyllistä tulpaani nimistä yrttiä ja yksi oli juossut karkuun. Kahdestatoista jäljellejääneestä saimme töin tuskin pelastetuksi viisi. Nekin olivat syöneet samaa myrkyllistä yrttiä, mutta me annoimme niille vastamyrkkyä.

Nyt jätimme, kuten sanottu, sekä härät että vankkurit Inyatiin Tomin ja Gozan valvonnan alaisiksi. Tiesimmehän että he olivat luotettavia kumpikin, ja sitä paitsi lupasi muuan Inyatissa asuva skotlantilainen lähetyssaarnaaja pitää hiukan silmällä sekä heitä että omaisuuttamme. Sitten vuokrasimme kuusi kantajaa ja läksimme vaaralliselle matkallemme Umbopan, Khivan ja "Tuulihatun" seuraamina. Muistan vielä sen hetken niin selvästi kuin eilisenpäivän, me olimme kaikki hiukan alakuloiset — jokainen ajatteli luullakseni, että emme koskaan enää palaisi takasin, minä puolestani olin melkein varma siitä. Kuljimme ääneti kauan aikaa. Viimein viritti Umbopa zululaisen laulun uljaista miehistä, jotka olivat kyllästyneet arkielämän uneliaaseen yksitoikkoisuuteen ja senvuoksi suuntasivat kulkunsa erämaahan kohti seikkailuja tai — kuolemaa. Mutta kun he olivat kulkeneet kauas pohjoiseen, vaihtui erämaa ihanaksi maaksi, joka oli täynnä metsänriistaa ja karjaa, nuoria kauniita naisia ja uljaita sotureita.

Umbopan laulu elvytti meitä, se oli mielestämme hyvä enne. Umbopa oli hauska veitikka ja rattoisa matkatoveri, hänellä oli erinomainen taipumus saada ihmiset hyvälle tuulelle. Mutta joskus oli hän itse raskasmielinen ja silloin täytyi meidän rohkaista häntä.

Kun olimme astuneet noin neljäntoista päivämatkan verran Inyatista, jouduimme erittäin kauniiseen ja laajaan metsään. Maaperä oli täynnä kukkuloita, joiden jyrkkiä rinteitä peitti tiheä pensaskasvullisuus. Siellä kasvoi muun muassa kaunis machabellpuu, jonka oksat ja lehdet ovat norsujen herkkuruokaa. Helposti huomasi näiden paksunahkaisten oleskelevan lähitienoilla; kaikkialla näimme niiden jälkiä ja siellä täällä olivat puut ruhjotut tai raastetut juurineen maasta. Norsu elämöi rajusti laitumellaan.

Eräänä päivänä saavuimme pitkän, väsyttävän matkan jälkeen erinomaisen ihanalle paikalle. Viidakkoa kasvavan kukkulan juurella aukeni eteemme kuivunut virranuoma, jonka pohjassa kuitenkin siellä täällä oli pieniä vesilätäköitä. Se oli nähtävästi metsäneläinten juomapaikka. Vastapäätä kukkulaa oli suuri metsäinen tasanko, joka näytti miltei puistolta, siellä täällä kasvoi ryhmä mimoosapuita tai kiiltäviä machabellpuita, ja silmän kantamiin levisi raivaamatonta viidakkoa.

Saavuttuamme virranuomalle kohtasimme suuren giraffilauman. Kapisevin sorkin, häntä kiemurassa nelistivät tai pikemmin vaappuivat nämä kummalliset eläimet pakoon 4-500 kyynärän päähän meistä. Oli siis jotenkin turhaa koettaa tähdätä niihin. Mutta God ei voinut hillitä itseään. Me, jotka kuljimme hänen jäljessään, näimme hänen äkkiä kohottavan pyssyn poskelleen ja — pam! — samassa lennähti luoti kohti takimmaista giraffia. Aivan sattuman kaupalla osui laukaus takaa eläimen niskaan ja tunkeutui selkäytimeen. Giraffi — nuori naaras — pyörähti ympäri ja heitti kuperkeikan. En ole iki maailmassa nähnyt ihmeellisempää.

"Hiisi vieköön", huudahti God — ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että hänellä oli ruma tapa kiroilla, kun hän innostui — "luulenpa totta vie tappaneeni sen!"

"Oo Bougwan", huusivat kafferilaiset, "Oo, Oo."

He olivat antaneet Godille nimen "Bougwan" (lasisilmä), koska hän käytti lornettia.

"Oo Bougwan!" huusimme Curtis ja minäkin. Ja siitä päivin pidettiin Godia mestariampujana, ainakin kafferilaisten kesken. Oikeastaan oli hänen ampumataitonsa jotenkin huono, mutta kun hän täst'edes ampui syrjään, sai se kaikki mennä tämän giraffin lukuun.

Annoimme muutamien kafferilaisten leikata giraffista parhaat palat ja ryhdyimme itse rakentamaan aitausta yön varalle. Kaadettuamme koko joukon orjantappurapensaita asetimme ne ympyrään kerroksittain. Ympyrän sisään hajotimme ruohoa ja saimme siten pehmeän vuoteen.

Juuri kun olimme saaneet pikku linnoituksemme kuntoon, nousi kuu, ja samalla tuli kafferilainen ilmoittamaan, että ruoka oli valmis. Hyvänen aika, kuinka makealta giraffipaisti maistui! Varsinkin ydinluut, vaikka olikin vaikea saada ne säretyiksi. Lähinnä paistetuita norsunsydämiä on giraffinydin parasta herkkuani.

Syötyämme lausuimme Godille monenkertaiset kiitokset ruuasta, sitten viritimme nuotion, sytytimme piippumme ja heittäydyimme tulen ääreen juttelemaan. Näytimme varmaan omituisilta venyessämme siinä nuotion ääressä kuuvalossa. Me kaksi, Curtis ja minä, olimme toistemme täydelliset vastakohdat: minä laiha, lyhyt ja tumma, hän pitkä, kookas ja vaalea, minun tukkani oli lyhyeksi leikattu, harmahtava ja kankea kuin harja, hänen keltaiset kiharansa olivat matkalla kasvaneet pitkiksi… Mutta kapteeni God oli kuitenkin merkillisin meistä kolmesta. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän istui nahkasäkillä, hienona, puhtaana ja huolellisesti puettuna, kuin olisi hän suoraa päätä tullut joistakin kutsuista. Kuten tavallisesti oli hänen partansa huolellisesti ajettu, sekä lornetti että valehampaat olivat kuin kiinni juotetut paikoilleen. Olipa hänellä ihka puhdas kauluskin, hän oli nimittäin ottanut mukaansa koko joukon valkoisesta guttaperkasta tehtyjä kauluksia.

"Eihän ne paina mitään", sanoi hän, kun minä ihmettelin että hän kuletti mukanaan sellaista joutavaa rihkamaa. "Ja minusta on aina hyvin hauska olla siististi puettu."

Siinä nyt venyimme jutellen niitä näitä, poltimme tupakkaa ja katselimme kafferilaisia, jotka hekin vetivät sauhuja. He polttivat jonkinlaista juovuttavaa "daccha" nimistä ainetta, ja kun he olivat saaneet kyllikseen, kietoutuivat he peitteisiinsä toinen toisensa jälkeen ja laskeutuivat nukkumaan nuotion ääreen.

Umbopa ei ollut juuri koskaan yhdessä toisten kafferilaisten kanssa. Tänäkin iltana hän istui erillään heistä vähän matkan päässä pää käsien nojassa, nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena.

Yht'äkkiä kuului viidakosta takanamme kova kiljuna: "uu uu!"

"Leijona", huudahdin minä, ja yhtenä miehenä kohosimme kaikki seisaalle korviamme heristäen. Tuskin olimme päässeet pystyyn, kun jo lätäköstä, noin sadan askeleen päässä meistä, kajahti norsun kimeä torventoitotus. "Inkubu! Inkubu!" (norsu, norsu) kuiskasivat kafferilaiset, ja hetken kuluttua näimme jonon suunnattomia eläimiä hiljakseen köntystävän juomapaikasta viidakkoon päin. God syöksyi ottamaan pyssynsä. Luultavasti hän otaksui, että oli yhtä helppo tappaa norsu kuin ampua giraffeja. Mutta minä tartuin hänen käsivarteensa pidättäen häntä.

"Antaa niiden mennä vaan", sanoin. "Niitä ei todellakaan kannata ampua."

Henry Curtis oli tähän asti aina jouduttanut matkaamme niin paljon kuin mahdollista, varsinkin sen jälkeen kun Inyatissa olimme saaneet kuulla, että Neville kaksi vuotta sitten oli siellä myynyt vankkurinsa ja sitten lähtenyt eteenpäin, mutta nyt hän lausui suureksi hämmästyksekseni:

"Tämä maahan on oikea metsästäjien paratiisi. Mitäs jos pysähtyisimme tänne päiväksi tai pariksi!"

Hän puhui kuin minun suustani. Sillä — totta puhuen — olisi mieltäni kaivanut, jos olisin antanut moisen suuren norsulauman mennä menojaan ainoatakaan laukausta ampumatta. God puolestaan oli ilon innoissaan Curtisin ehdotuksesta; hänellä näkyi olevan kova halu päästä ottelemaan paksunahkaisten kanssa.

Me päätimme siis kaikki yksimielisesti käyttää pari päivää metsästykseen. Minä ehdotin kuitenkin, että heti paneutuisimme nukkumaan, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän jo päivänkoitteessa olla jalkeilla, jos mielimme päästä eläinten jäljille.

Sanottu ja tehty. God riisui vaatteensa, ravisti niistä tomun ja taittoi ne siististi kokoon, kätki silmälasinsa ja valehampaansa housuntaskuun ja peitti viimein kaikki tavaransa lakanallaan suojatakseen ne kasteelta. Curtis ja minä pääsimme vähemmällä puuhalla, me emme edes riisuneet yltämme, kääriydyimme vaan vaippoihimme. Pian lepäsimme kaikki sikeässä unessa — levollisesti, unia näkemättä, kuten väsyneet matkamiehet ainakin.

Mutta keskellä yötä herätti meidät unesta hirveä ulvonta ja kauhistuttava melu. Yks kaks vedimme jalkaan parkitsemattomasta nahasta tehdyt saappaamme ja juoksimme ääntä kohti. Vain leijona saattoi päästää tuollaisen kiljunnan — ja aivan oikein! Alhaalla juomapaikan luona keksimme pian mustan- ja keltaisenkirjavan möhkäleen, joka rajusti pyöriskellen vyöryi meitä kohti. Kun hetkisen kuluttua saavuimme paikalle, makasi möhkäle liikahtamatta maassa.

Ja nyt selvisi asian laita. Ruohikossa makasi hengetönnä hieta-antilooppi ja suuri mustaharjainen leijona virui sen vieressä. Ne olivat tapelleet keskenään elämästä ja kuolemasta. Voimakas leijona oli purrut antiloopin kuoliaaksi mutta tämä oli kuoleman tuskissaan lävistänyt vihollisensa terävillä käyrillä sarvillaan. Leijona oli arvattavasti sama, jonka kiljunnan eilen illalla olimme kuulleet. Se oli luultavasti ollut väijyksissä viidakossa ja hyökännyt antiloopin kimppuun kun tämä kumartui juomaan.

Kun olimme kylliksi ihailleet noita kuolleita otuksia, kuljetimme kafferilaisten avulla ne aitaukseen. Sitten paneuduimme taas levolle ja nukuimme aamun koitteeseen.

Heti päivän valjetessa olimme jalkeilla ja varustauduimme lähestyvää ottelua varten. Me tarkastimme raskaat norsupyssymme, otimme ampumavaroja niin paljon kuin mahdollista ja täytimme pullomme heikolla, kylmällä teellä; se on näet paras metsästysjuoma minun mielestäni. Syötyämme hiukan aamiaista läksimme matkaan. Umbopa, Khiva ja Tuulihattu seurasivat meitä, toiset kafferilaiset jätettiin nylkemään leijona ja antilooppi ja leikkaamaan viimemainittu kappaleiksi.

Pian löysimme tien, jota myöten norsujen jättiläisjalat olivat astuneet metsän halki. Tuulihattu tutki sen perinpohjin. Hän arveli, että noin kaksi-kolmekymmentä norsua, enimmäkseen koiraita, oli kulkenut siitä. Mutta lauma oli astunut pitkän matkan yöllä, joten saimme kulkea kauan aikaa paahtavassa helteessä, ennenkuin — noin yhdeksän ajoissa — saatoimme huomata niiden olevan läheisyydessä. Siellä täällä olivat näet puut taittuneet, kuori kiskaistu rungoista irti ja lehdet syöty, ja kaikkialla oli tuoretta lantaa — me olimme siis aivan niiden kintereillä.

Hei, kas siinä koko lauma olikin! Aivan oikein noin kaksi-, kolmekymmentä kappaletta. Ne olivat juuri lopettaneet aamiaisensa ja seisoivat nyt notkossa heiluttaen hitaasti suuria korviaan. Se oli uhkea näky!

Kunpahan vaan eivät vainuaisi meitä! Ne olivat nyt noin 200 askeleen päässä meistä, ja jos ne saisivat meistä vainun, oli meidän turha käyttää ruutiamme. Minä revin hiukan ruohoa maasta ja heitin sen ilmaan nähdäkseni, mistä tuuli kävi. Huomasin silloin, että vain vieno tuulenhenkäys puhalsi norsuista päin meitä kohti. Toimeen siis! Me hiivimme eteenpäin ja viidakon peitossa pääsimme aivan lähelle niitä. Saavuttuamme kolmenkymmenen askeleen päähän niistä, pysähdyimme. Lähinnä meitä seisoi kolme suunnattoman suurta koirasta.

"Keskimäinen on minun", kuiskasin minä. "Tähdätkää te, Curtis, vasempaan. Ja te, God, ottakaa osallenne tuo, jolla on nuo suuret torahampaat!"

Nostimme pyssyt poskelle. "Nyt!" kuiskasin minä, ja kolme laukausta pamahti yht'aikaa. Samassa tuokiossa kaatui Curtisin norsu kuolleena maahan, luoti oli osunut suoraan sydämeen. Minun äijäni vaipui polvilleen, mutta se ei vielä ollut saanut tarpeeksi; yht'äkkiä se kohosi ylös ja syöksyi aivan ohitseni. Mutta minä lähetin luodin sen kylkiluiden väliin, josta se kellahti kumoon. Nopeasti latasin pyssyni uudestaan ja ammuin kuulan eläinraukan aivoihin, jolloin se heitti henkensä. Olin kuullut Godin norsun päästävän raivoisan karjunnan, mitenkähän sen oli käynyt? Juoksin Godin luo. Hän oli kauheasti kiihoittunut. Hänen luotinsa oli kyllä sattunut, kertoi hän, mutta eläin oli hyökännyt suoraan hänen päälleen niin että hän töin tuskin pelastui sen jalkoihin joutumasta, sitten se oli juossut meidän leiripaikkaamme kohti. Kaikki muut norsut olivat sikin sokin pötkineet pakoon vastakkaiseen suuntaan.

Seuraisimmeko Godin haavoitettua koirasta? Vai rientäisimmekö lauman jälkeen?

Hetken aikaa mietittyämme päätimme heittää suuren norsun ja sen valtavat torahampaat oman onnensa nojaan ja lähteä toisten norsujen jälkeen. Ei ollut vaikea seurata niiden jälkiä, raivoisassa paossaan ne olivat tallanneet tiheän viidakon kuin olisi se ollut pientä ruohikkoa vain, ja niiden jäljistä oli muodostunut leveä maantie.

Kului kuitenkin kolme tuntia ennenkuin ne saavutimme. Kahden tunnin juoksu kauheassa helteessä! Eläimet olivat kaikki kerääntyneet yhteen läjään lähetysten toisiaan; ne näyttivät hyvin levottomilta ja kohottivat kärsänsä ilmaan vainutakseen oliko vihollisia läheisyydessä. Noin kuudenkymmenen askeleen päässä meistä ja viisikymmentä askelta laumasta seisoi yksinäinen koiras nähtävästi vartioimassa. Jos me hetkenkään siekailisimme, näkisi se meidät, ja silloin olisi taas koko lauma tipo tiessään. Senvuoksi tähtäsimme kaikki kolme samalla haavaa, ja pam! siinä se makasi. Samassa tuokiossa syöksyivät kaikki norsut vinhaa vauhtia pakosalle. Mutta niiden onnettomuudeksi oli sadan askeleen päässä niin kutsuttu "nullah" eli kuiva virranuoma, jonka kummallakin puolen kohosi jyrkkä vuoren rinne. Norsut syöksyivät rotkoon toinen toisensa päälle. Kun me saavuimme reunalle, koettivat ne kaikin voimin ponnistaen kiivetä ylös toiselta puolelta. Ilma raikui niiden mylvinnästä ja torventoitotuksista, ne tyrkkivät ja sysivät toisiaan, jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan aivan kuin me itsekkäät ihmislapsetkin. Nyt oli oikea hetki käsissä. Me laukaisimme ja ammuimme luodin toisensa jälkeen, minkä ennätimme ladata pyssyjämme. Olimme jo ampuneet viisi suurta otusta ja olisimme epäilemättä voineet tehdä lopun koko laumasta, elleivät ne äkkiä olisi väsyneet toivottomaan kapuamiseensa rinnettä ylös. Ne alkoivat nyt syöstä hillitöntä vauhtia alas virranuomaa pitkin, emmekä me niitä estäneet. Me olimme liian väsyneet seurataksemme niitä ja sitä paitsi olimme jo vuodattaneet kyllin verta. Joka tapauksessa oli kahdeksan norsua pulska saalis, sellaista metsänriistaa ei joka päivä ammutakkaan.

Levähdimme sitten hetken aikaa, ja kafferilaiset leikkasivat sydämen kahdesta norsusta keittiön varalle. Sen jälkeen taivalsimme leirille päin. Olimme hyvin tyytyväiset päivän tapahtumiin ja päätimme seuraavana päivänä lähettää kantajat hakkaamaan pois eläimien torahampaat.

Matkalla kuljimme sen paikan ohi, missä God oli ampunut suurta koirasnorsuansa. Täällä kohtasimme suuren antilooppiparven, mutta jätimme ne rauhaan, koska meillä jo oli lihaa yllin kyllin. Antiloopit syöksyivät ohitsemme tuulen nopeudella, mutta pysähtyivät vähän matkan päässä olevaan metsikköön, ja kurkistivat uteliaina meihin viidakon suojasta. God oli yhtä utelias kuin antiloopitkin. Häntä halutti nähdä niitä hiukan lähempää, ojentaen pyssynsä Umbopalle hiipi hän viidakkoon Khivan seuraamana. Me toiset istuimme siksi aikaa rauhallisesti levähtämään.

Päivä oli juuri mailleen menossa; Curtis ja minä ihailimme taivasta, joka ihanana hohti iltaruskon purppurassa. Äkkiä kuulimme norsun raivoisan karjunnan — ja kas tuossa! Hehkuvaa päivänkehrää vasten kuvastuivat sen jättiläisvartalon ääriviivat. Se syöksyi eteenpäin hurjaa vauhtia kärsä ja häntä kohona, ja sen edellä kiitivät God ja Khiva pakoon niin kovaa kuin ikinä pääsivät. Me emme uskaltaneet ampua otukseen, olisimmehan samalla voineet osua jompaankumpaan tovereistamme. Silmänräpäys vain — ja voi kauheata: God joutui turhamaisuutensa uhriksi! Kuten aina oli hän tänäänkin pukeutunut ahtaisiin housuihin ja kiiltosaappaisiin, ja arvata saattaa mitenkä tämä hurja kilpajuoksu sellaisissa tamineissa päättyi. Hän kompastui yht'äkkiä ja kaatui nenälleen ruohikkoon aivan norsun eteen.

Me kiljahdimme kauhusta. Olimme varmat siitä, että hän nyt oli mennyttä miestä. Salaman nopeudella juoksimme hänen luokseen ja… niin hän pelastui mutta kamalalla, odottamattomalla tavalla.

Khiva oli nähnyt isäntänsä kaatuvan. Samassa tuokiossa tempasi uljas poika keihäänsä heittäen sen suoraan norsun päätä kohti. Ase osui eläintä otsaan. Raivosta ja tuskasta karjuen ryntäsi haavoitettu norsu onnettoman Khivan kimppuun, tarttui kärsällään kiinni häneen, paiskasi hänet maahan, tallasi häntä jättiläisjaloillaan ja repi hänet kahtia.

Kauhistuneina syöksyimme me paikalle ja laukaisimme luodin toisensa jälkeen, kunnes norsu horjui ja kaatui kuoliaana Khiva raukan veriselle ruumiille.

God oli sillä aikaa päässyt jaloilleen taas. Hän väänteli käsiänsä tuskissaan ajatellessaan uljaan palvelijansa kauheata kuolemaa, joka oli pelastanut hänen henkensä. Ja totta puhuen oli minullakin, vanha sitkeänahkainen metsämies mikä olenkin, itku kurkussa.

Umbopa seisoi jättiläissuuren norsun vieressä ja katseli ääneti ja liikkumatonna Khivan ruhjottua ruumista.

"Niin, hän on kuollut", lausui hän viimein. "Mutta", lisäsi hän syvällä vakavalla äänellä, " hän kuoli kuin mies!"

VIIDES LUKU.

Me matkaamme erämaahan.

Me olimme kaataneet yhdeksän norsua, ja kaksi päivää kului, ennenkuin olimme katkaisseet niiden torahampaat. Sitten hautasimme kaikki kahdeksantoista hammasta hietaan suuren, suunnattoman puun alle. Sieltä saatoimme ne helposti löytää paluumatkallamme — jos nimittäin koskaan palaisimme näille seuduille. En ole eläissäni nähnyt niin paljon ja niin kaunista norsunluuta yhtä haavaa. Jokainen hammas painoi keskimäärin 20 kiloa; suurella koirasnorsulla, joka tappoi Khiva raukan, oli raskaimmat hampaat; ne painoivat yhteensä noin 80 kiloa.

Khivan maalliset jäännökset hautasimme muutamaan muurahaiskarhun luolaan, ja panimme assegajin mukaan hänen hautaansa, ettei hänen tarvitsisi vaeltaa aseetonna tietään suuren tuntemattoman maan halki, jonne hän nyt oli lähtenyt. Ja sitten läksimme kolmantena päivänä matkaamaan eteenpäin — kohti meidän tuntematonta maatamme.

Päivä toisensa jälkeen kului, me vaan yhä astuimme pohjoista kohti ja monta ihmeellistä seikkailua saimme kokea väsyttävällä matkallamme. Niistä en nyt kuitenkaan tällä kertaa sen enempää kerro. Viimein saavuimme toukokuun keskipaikkeilla Lukanga-virralle ja Sitandankraalille.

Muistan vielä selvästi tulomme tähän paikkaan. Oikealla meistä olivat alkuasukkaiden yksinkertaiset majat ja muutamia karjanavetoita hajallaan toisistaan sekä virran rannalla kappale viljeltyä maata, josta villit saivat niukan viljavarastonsa. Vainioiden takana oli suuri lainehtiva lakeus, joiden korkeassa ruohikossa vilisi kaikenlaista metsänriistaa. Vasemmalla oli ääretön erämaa. Me olimme nyt siis viljellyn maan ja erämaiden rajalla.

Aivan leiripaikkamme läheisyydessä lirisi pieni puro, ja sen tuolla puolen kohosi kivinen rinne. Samaa rinnettä myöten olin kaksikymmentä vuotta sitten nähnyt onnettoman Silvestran ryömivän alas turhaan pyrittyään Salomon kaivoksille. Rinteen takana alkoi loppumaton kuiva erämaa, joka ei kasvanut muuta kuin laihaa lyhyttä pensaikkoa.

Ilta oli käsissä. Suurena hehkuvana tulipallona meni aurinko hitaasti mailleen näköpiirin taa ja sen loistavat säteet kultasivat äärettömän lakeuden. Henry Curtis ja minä jätimme Godin huoleksi pikku telttamme pystyttämisen ja nousimme itse kummulle, josta oli laaja näköala erämaan yli.

Ilma oli kirkas ja puhdas, kaukana saatoin eroittaa Suliman-vuorten siintävät valkohohteiset ääriviivat.

Minä viittasin niitä kohti. "Tuolla", sanoin minä, "tuolla kohoaa Salomon kaivoksia ympäröivä muuri, Jumala tietää, pääsemmekö koskaan sen yli."

"Kenties elää veljeni sen muurin takana. Jos niin on, täytyy minun löytää hänet," lausui Curtis vakavalla äänellä. Näki, että hän oli mies, joka pysyi päätöksessään.

Minä käännyin lähteäkseni takaisin leiripaikallemme. Huomasin nyt, ett'emme olleet yksin. Meidän takanamme seisoi mies, joka hänkin vakavin silmin katseli sinertäviä vuoria. Hän oli Umbopa, kookas zululaisemme.

Nähdessään, että minä olin hänet huomannut, kääntyi hän Curtisin puoleen, viittasi paksulla keihäällään vuoriin ja lausui:

"Tuohon maahanko aiot matkata, Inkubu?" Inkubu on norsun zululainen nimitys. Kafferilaiset olivat antaneet tämän nimen Curtis ystävälleni. Minun puolestani saavat alkuasukkaat kutsua meitä valkoisia millä nimellä tahansa keskenänsä jutellessaan meistä, mutta vasten naamaa ei heidän sovi puhutella meitä liikanimillään. Sen vuoksi käskin Umbopaa käyttämään säädyllisempää kieltä isäntäänsä puhutellessaan. Mutta hän vain naurahti puoliääneen, ja se ärsytti minua vielä enemmän.

"Entäs jos nyt olisinkin päällikön vertainen?" lausui hän. "Hän on tosin kuninkaallista verta, sen näen hänen ryhdistään ja katseestaan; ehkä minäkin olen yhtä jalosukuinen! Ainakin olen yhtä voimakas kuin hän. Ole minun kieleni, oo Makumazahn, ja puhu sanani herralleni Inkubulle, sillä tahdon puhua hänelle ja sinulle."

Oikeastaan olin, kuten sanottu, suuttunut mieheen. Mutta hänen uljas käytöksensä vaikutti minuun, sitä paitsi olin utelias tietämään, mitä sanottavaa hänellä oli meille. Sen vuoksi käänsin hänen sanansa Curtisille lisäten siihen omasta puolestani, että hän oli röyhkeä ja suurisuinen veitikka.

"Kyllä, Umbopa!" sanoi Curtis, "minä aion lähteä sinne."

"Erämaa on laaja eikä siellä ole vettä. Vuoret ovat korkeat ja lumipeittoiset. Ei kukaan tiedä, mitä niiden takana on. Millä lailla aiot päästä sinne, Inkubu? Ja miksi, mitä etsit sieltä?"

Minä käänsin hänen sanansa, ja Curtis vastasi:

"Sano hänelle, että minä lähden sinne, koska veljeni on siellä ja minä tahdon löytää hänet."

"Niin on, Inkubu", vastasi Umbopa päätään nyökäyttäen, "muuan mies, jonka tapasin tiellä, kertoi minulle, että valkoinen mies ja hänen palvelijansa kaksi vuotta sitten kulkivat noita vuoria kohti. Mutta he eivät palanneet koskaan enää."

"Kuinka tiedät, että hän oli veljeni?" kysyi Curtis.

"Minä en sitä tiedä. Mutta mies, jonka kanssa puhuin, sanoi minulle, että muukalaisella oli sinun silmäsi, mutta hänen partansa oli musta. Kuulin myös, että hänen palvelijansa oli betsjuanilainen ja Jim nimeltään."

"Hän on epäilemättä oikeassa", sanoin minä. Henry Curtis tuijotti miettiväisenä eteensä. "Minä arvasin kyllä sen", sanoi hän. "Kun George kerran on päättänyt tehdä jotain, ajaa hän tavallisesti asiansa perille; sellainen hän on ollut varhaisimmasta lapsuudestaan. Jos hän on saanut päähänsä kiivetä Suliman-vuorten yli, niin hän on sen tehnyt, ellei joku onnettomuus ole häntä kohdannut. Meidän täytyy siis etsiä häntä vuoren toiselta puolelta."

Umbopa ymmärsi varsin hyvin meidän kieltämme, vaikka hän harvoin puhui sitä:

"Sinne on pitkä matka, Inkubu", sanoi hän.

"Niin, sinne on pitkä matka", vastasi Curtis. "Mutta ei mikään matka maailmassa ole liian pitkä miehelle, jolla on luja tahto. Ihminen voi, mitä hän tahtoo, Umbopa. Korkeat vuoret, laajat erämaat — kaikki ovat hänelle vain pikku seikkoja, jotka eivät estä hänen kulkuaan. Kun rakkaus johtaa häntä, ei mikään voi häntä pidättää."

"Suuria sanoja, päällikköni!" kuului Umbopan vastaus. "Suuria, yleviä sanoja, jotka kaikuvat ylpeiltä miehen suussa. Olet oikeassa, Inkubu. Mitä on elämä? Se on kuin höyhen, kuin ruohonsiemen, jota tuuli lennättää. Usein kantautuu siemen tietymättömiin ja kuolee, mutta jos se on raskas ja hyvä, juurtuu se multaan, kasvaa ja menestyy. Miehen tulee ylväänä astua tietänsä eteenpäin ja taistella myrskyjä vastaan. Jokaisen ihmisen täytyy kuolla. Mitäpä siitä, tuleeko kuolema vähän aikaisemmin vai vähän myöhemmin? Minä tahdon seurata sinua ja sinun miehiäsi erämaan halki ja korkeiden vuorten yli — seurata sinua, kunnes hengetönnä vaivun jalkaisi juureen."

Hän vaikeni silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitten omituisella kaunopuheisuudella, joka on zululaisille ominaista:

"Niin, mitä on elämä? Sanokaa se minulle, te valkoiset miehet! Tehän olette viisaita, te tunnette maailman salaisuudet, tutkitte tähtien kulun ja tähtien takaiset maailmat. Te puhutte ilman kieltä maailman etäisimpäänkin maahan… selvittäkää, te valkoiset miehet, minulle elämän arvoitus — minne käy elämämme ja mistä se tulee?… Te ette vastaa, te ette tiedä. Kuulkaa, minä sanon sen teille. Me tulemme pimeydestä ja pimeyteen me menemme. Kuten eksynyt yön lintu liihottelemme tyhjässä pimeydessä. Välähdys vain — ja me olemme taas kadonneet tyhjyyteen. Elämä ei ole mitään. Elämä on kaikki. Se on kuin kiiltomato, joka loistaa öisin ja aamulla on musta. Se on kuin kiitävien pilvien varjo, joka päivänpaisteessa liukuu kedon yli — päivän mailleen mennessä sitä ei ole enää. Olen puhunut."

Umbopa vaikeni, ja hetkisen tuijotimme kaikki ääneti eteemme. Sitten sanoi Henry Curtis:

"Sinä olet harvinainen mies."

Umbopa hymyili. "Minun mielestäni me kaksi olemme samankaltaiset, Inkubu. Ja ehkä minäkin etsin veljeäni vuorten tuolta puolen."

Minä loin häneen epäluuloisen katseen. "Mitä tarkoitat?" kysyin, "mitä sinä niistä vuorista tiedät?"

"Vähäsen", vastasi Umbopa salaperäisesti, "vain vähäsen. Tiedän, että niiden takana on maa, ihmeellisen ihana satumaa, jonka metsissä asuu urhoollinen kansa. Suuret virrat juoksevat sen maan läpi ja valkoinen leveä tie leikkaa sen, siellä on valkoisia vuoria ja paljon puita. Mutta mitä hyödyttää siitä puhua? Tulee jo pimeä. Ne, jotka elävät niin kauan, että voivat sen nähdä, näkevät sen."

Taas loin häneen epäluuloisen katseen. Mistä hän tämän kaiken tiesi?

Umbopa arvasi ajatukseni. "Turhaan minua pelkäätte, Makumazahn!" sanoi hän. "Minä en viritä ansoja teille. Mutta jos joskus saavumme noiden vuorten yli sinne, missä päivä laskee, niin sanon teille, mitä tiedän. Mutta vuorenharjanteilla asuu kuolema. Olkaa viisaat ja kääntykää takaisin! Menkää norsuja pyytämään. Olen puhunut."

Sen enempää sanomatta hän kohotti keihäänsä tervehdykseksi ja palasi leiriin. Kun hetken kuluttua palasimme sinne, näimme hänen istuvan pyssyään puhdistamassa — aivan kuin muutkin kafferilaiset.

"Omituinen mies," sanoi Henry Curtis.

"Niin", vastasin minä, "liiankin omituinen. Hän tietää nähtävästi paljonkin, mutta ei tahdo puhua. Mutta vähätpä siitä, pahempaa vastusta hän tuskin voi meille tuottaa vaikka, näyttäisikin hampaitaan."

Seuraavana aamuna aloimme varustautua lähtöön. Luonnollisesti emme voineet raahata norsupyssyjämme ja muita raskaita tavaroita erämaan halki, sen vuoksi annoimme matkapassit kantajillemme ja teimme sopimuksen erään vanhan neekerin kanssa, jolla oli kraali läheisyydessä, että hän tallettaisi omaisuutemme, kunnes palaisimme niitä noutamaan.

Sydäntäni kirveli, jättäessäni kalliit aseeni tuolle vanhalle veijarille. Nähdessäni kuinka ahnaasti hänen silmänsä tarkastivat pyssyjä, ajattelin itsekseni: "Tuota miestä täytyy pitää kovalla, muuten emme iki maailmassa enää saa omaisuuttamme takaisin."

Tuumasta toimeen! Latasin pyssyt ja ilmoitin hänelle, että jos hän sormen päälläänkään niihin koskisi, ne laukeaisivat. Ja kuinkas kävi, siitä huolimatta hän heti tarttui suureen norsupyssyni! Pam — se pamahti ja puhkaisi reiän vanhan rosvon omaan lihavaan härkään, joka rauhallisena kävi laitumella vähän matkan päässä. Itse hän sai sellaisen kolauksen pyssyn perästä että pyllähti kumoon. Ja nytkös äijä suuttui! Torui ja pauhasi ja vaati korvausta härästään. Mutta pyssyä ei mikään voima enää saanut häntä liikuttamaan.

"Pankaa nuo elävät pirut tuonne vajaan", sanoi hän, "ja peittäkää ne hyvin, muuten ne vievät meiltä kaikilta hengen."

Sitten selitin hänelle vielä, että jolleivät kaikki tavaramme ole hyvässä kunnossa, kun palaamme takaisin, niin minä tuhoan hänet ja koko hänen huoneensa noitakeinoilla; ja jos minä kuolisin ja hän koettaisi varastaa pyssymme, minä kummittelen hänen talossaan joka yö, peloitan hänen karjansa, hapatan hänen maitonsa ja päästän kaikki pyssypirut irralleen häntä yötä päivää piinaamaan. Kas, se naula veti, ukko vannoi pyhästi vartioivansa meidän tavaroitamme kuin konsaan oman isänsä henkeä. Hän oli näet hyvin taika-uskoinen vanha kafferilainen ja muuten aika lurjus.

Kun tämä asia oli järjestetty, aloimme panna kokoon matkatavaroita, jotka aioimme ottaa mukaamme. Meitä oli kaikkiaan viisi; Curtis, God ja minä sekä Umbopa ja hottentotti Tuulihattu ja kukin meistä sai kantaakseen noin 20 kiloa.

Luettelen seuraavassa yhteisen kuormastomme:

3 pika-ampuvaa pyssyä ynnä 200 patruunaa; molemmat Winchester-pyssyt ja samoin 200 patruunaa Umbopan ja Tuulihatun varalle, 3 revolveria ynnä 60 patruunaa;

5 vesipulloa, jokainen sisältävä noin kannun verran;

5 peitettä;

12 kiloa "biltongia" (auringossa kuivattua lihaa);

5 kiloa erilaisia helmiä parasta lajia lahjoiksi;

valikoima lääkkeitä ja muutamia pieniä haavaveitsiä;

taskuveitsemme, muutamia pikku-esineitä, kuten: kompassi, tulitikkuja, vähän tupakkaa, lapio, pullo paloviinaa ja vaatteet, jotka olivat yllämme.

Enemmän emme uskaltaneet ottaa mukaamme. Varustuksemme olivat siis oikeastaan varsin niukat semmoiselle matkalle kuin meidän, mutta 20 kiloamme oli jo liiankin raskas kuorma helteisessä hiekkaerämaassa kulkijalle.

Seuraavana iltana, kun tuli viileä ja pimeä, aioimme lähteä matkaan, yön kuluessa ennättäisimme kulkea koko pitkän taipaleen. Suurella vaivalla onnistui minun houkutella kolme kurjaa alku-asukasta kylästä seuraamaan meitä yhden päivämatkan verran — noin neljän-viiden peninkulman pituisen matkan. — Heidän oli kunkin määrä kantaa suuri kurbitsipullo, joka sisälsi noin kolme kannua vettä. Kovalle otti, ennenkuin sain heidät mukaan, mutta hyvä metsästyspuukko mieheen voitti heidän vastustelunsa. He eivät voineet ymmärtää, miksi me tahdoimme lähteä erämaahan. Kun minä sanoin heille, että aioimme lähteä ampumaan strutseja, vastasivat he olkapäitään kohottaen, että olimme hulluja ja kuolisimme janoon — mutta samapa se, eihän se heihin kuulunut. Ja niin he, kuten sanottu, suostuivat seuraamaan meitä.

Koko päivän nukuimme makeasti oikein kootaksemme voimia, ja illan suussa söimme pulskan aterian ja joimme teetä lasin toisensa jälkeen surumielisin tuntein. Herra ties, koska ensi kerralla saisimme tätä juomaa maistaa. Kun olimme syöneet ja juoneet laittauduimme matkakuntoon ja sitten paneuduimme levolle kaikessa rauhassa odottaen kuun nousua. Yhdeksän ajoissa kuu nousi, hopeoiden puhtaalla valollaan aution seudun. Ihmeelliseltä näytti ääretön erämaa kuutamossa! Juhlallisena, hiljaisena ja yliluonnollisena kuin tähtitaivas päämme yllä se lepäsi edessämme.

Me olimme nyt astumaisillamme uuteen, tuntemattomaan maailmaan, jossa tuhannet vaarat meitä uhkasivat. Kummako siis, jos outo tunne, melkeinpä epäilys, valtasi meidät kaikki. Me kolme valkoista miestä seisoimme yhdessä. Umbopa seisoi parin askeleen päässä meistä, keihäs kädessä ja pyssy olalla hän liikkumatta tuijotti eteensä erämaahan. Meidän takanamme muodostivat Tuulihattu ja kolme vedenkantajaamme pienen ryhmän.

"Ystäväni!" lausui vihdoin Henry Curtis syvällä matalalla äänellään. "Me lähdemme nyt retkelle, joka on niin vaarallinen, ettei kukaan ihminen voi kokea ihmeellisempää. Miten meidän käy, emme voi tietää. Vain yhden tiedämme, me kolme tahdomme pysyä yhdessä myötä- ja vastoinkäymisessä viimeiseen asti, Mutta ennenkuin lähdemme matkallemme, niin rukoilkaamme hetki Häntä, joka ohjaa ihmisten tiet ja kohtalot ja joka jo tuhansia vuosia sitten on määrännyt elämämme kulun. Rukoilkaamme Häntä johtamaan askeleemme oman tahtonsa mukaan."

Hän paljasti päänsä ja peitti hatullaan kasvonsa. God ja minä teimme samoin. Siten seisoimme hetken aikaa.

En tahdo väittää, että olisin mikään harras rukoilija — enpä niinkään. Enkä tunne juuri ketään metsästäjää, joka olisi sellainen. Mitä Curtisiin tulee, niin en koskaan ennen ollut kuullut hänen puhuvan näin hurskaasti ja jumalisesti. Mutta sisimmässä sydämessään hän on tosi kristitty ja samoin God, vaikkakin hän on paha kiroilemaan. Enkä luule, että minä koskaan olen rukoillut palavammin ja totisemmin kuin tuona kuutamoisena yönä erämaan rajalla.

"Ja nyt matkaan!" huudahti Curtis. "Eteenpäin."

Niin, matkaan! Meillä ei ollut mitään, minkä mukaan suunnata kulkumme paitsi kaukaiset vuoret ja José da Silvestran kartta. Ja se ei juuri ollut erittäin luotettava opas, ajatelkaa, että sen oli 300 vuotta sitten piirtänyt kuoleva mies liinarievulle. Mutta sellaisenaan se kuitenkin oli ainoa toivomme ja johtotähtemme, Ellei meidän onnistuisi löytää sitä "vaivaista vesilätäkköä", jonka vanha aatelismies oli merkinnyt karttaansa ja joka hänen mukaansa sijaitsi keskellä erämaata noin neljätoista peninkulmaa lähtöpaikastamme ja saman verran matkaa vuorista, niin kuolisimme armotta janoon. Ja mitenkä saattaisimme löytää tuon lammikon? Joskohta Silvestra olisikin merkinnyt paikan oikein ja täsmälleen, oli kuitenkin varsin otaksuttavaa, että sitä ei enää ollut. Kenties oli aurinko jo monta miespolvea sitten kuivannut sen, kenties olivat aavikon eläimet tallanneet sen kuiviin tai lentohiekka sen tukkinut?

Ääneti kuin öiset varjot astuimme syvässä hiekassa. Karoopensaat kietoutuivat vähän väliä sääriemme ympäri, ikäänkuin olisivat tahtoneet estää kulkuamme, ja hiekka tunkeutui jalkineihin hangaten jalkojamme, niin että meidän tuon tuostakin täytyi pysähtyä ja kääntää kenkämme ylös-alaisin. Ilma oli ihana, niin raitis ja viileä. Kuitenkin olimme alakuloiset; erämaan yksinäisyys ja suuri hiljaisuusko siihen olivat syynä? Ei ollut siitäkään apua, että God koetti rohkaista itseään ja meitä alkaen viheltää iloista laulua — reippaat säveleet eivät saaneet vastakaikua, ne soivat niin surullisesti yössä, että hän heti lopetti yrityksensä.

Vähän sen jälkeen oli meillä ensimäinen pieni seikkailumme. Se oli vähällä peloittaa meistä hengen, mutta jälkeenpäin nauroimme monta kertaa makeasti koko jutulle. Vanhana merimiehenä hoiti God kompassia ja kulki joukon etunenässä, me toiset astuimme hanhenmarssissa hänen jäljessään. Yht'äkkiä hän kirkasi ja katosi. Samalla aikaa nousi ylt'ympärillämme kauhea melu. Kuului hirmuista korskumista, hurjaa töminää ja potkimista, ja kalpeassa kuutamossa näimme joukon tummia olentoja nelistävän vimmattua vauhtia, niin että hiekka pölysi. Alku-asukkaat olivat vähällä pötkiä pakoon, mutta huomasivat pian, että oli suo siellä vetelä täällä. He heittäytyivät nenälleen maahan kirkuen, että piru itse oli irrallaan. Curtis ja minä katselimme toisiimme. Mitä tämä merkitsi? Äkkiä näimme Godin sukeltavan esille ja katoavan taas nuolen nopeudella — hän istui nähtävästi hevosen selässä ja hoilasi kuin hullu. Kas niin — nyt hän huitoi käsivarsillaan ilmaa, ja pöksis! siinä hän venyi. Nyt minä ymmärsin. Me olimme joutuneet keskelle nukkuvaa seebralaumaa. God oli kompastuneet yhteen ja kaatunut pitkälleen suoraan sen selälle; siihen hän sitten jäi riippumaan, kun eläin nousi pystyyn ja lähti nelistämään. Minä huusin toisille, ettei ollut hätääkään. Sitten riensin Godin luo, kenties häneen oli pahastikin sattunut! Mitä vielä! hän istui hiekassa lasisilmä silmäpieleen puristettuna, häntä ei mikään vaivannut, olipahan vaan hiukan ällistynyt odottamattomasta ratsastuksestaan.

Tunti keskiyön jälkeen pysähdyimme ja joimme vähän vettä — aivan vähän, sillä se oli kallista juomaa. Puolisen tuntia levähdettyämme aloimme taas astua pohjoista kohti.

Vähitellen alkoi aamu valjeta. Kaukana itäisellä taivaanrannalla näkyivät aamukoiton ensimäiset heikot valojuovat, ja pian kohosi päivä taivaanrannan yläpuolelle. Tähdet himmenivät ja kuu kalpeni kalpenemistaan kadoten auringon tieltä, jonka kultaiset, väräjävät säteet yhä kirkkaammin valaisivat erämaan lakeutta.

Meitä halutti kovasti levätä hetkinen mutta voitimme kiusauksen ja kuljimme uskollisesti eteenpäin; tiesimme hyvin, että kun aurinko oikein pääsi paahtamaan, meidän oli pakko pysähtyä. Noin kello kuuden ajoissa huomasimme muutamia kalliolohkareita, jotka kohosivat hiekasta, ja niiden luo laahustimme. Suureksi iloksemme löysimme luisuvan kalliorinteen, jonka varjossa saimme suojan auringon polttavia säteitä vastaan. Joimme pari siemausta vettä ja söimme kappaleen kuivattua lihaa; sitten oikaisimme väsyneet jäsenemme hiekalle ja vaivuimme sikeään uneen.

Kun heräsimme oli kello jo yli kolme iltapuolella ja vedenkantajamme hommasivat juuri kotiinlähtöä. He olivat jo saaneet tarpeekseen erämaasta, eivätkä koko maailman puukot olisi saaneet heitä houkutelluiksi seuraamaan meitä askeltakaan enää. Meille ei siis muu neuvoksi kuin särpiä vettä, niin paljon kuin ikinä jaksoimme, siten tyhjenivät vesipullomme, jotka taas täytimme vedenkantajien suurista kurpitsi-astioista.

Puolen tunnin kuluttua läksimme taas liikkeelle ja kuljimme eteenpäin yksinäistä tietämme. Silmän kantamiin ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Silloin tällöin vain jokunen kamelikurki tai unelias lasisilmäkäärme — ja sen lisäksi muuan eläinlaji: kärpäsiä. Niitä vilisi tuhansittain, miljoonittain. Kärpäset ovat todella ihmeellisiä eläimiä! Matkusta minne tahansa, kärpäsestä et koskaan pääse, ja niin on varmaankin ollut hamasta maailmaan alusta. Olen nähnyt sen suljettuna piikiveen, joka tiedemiesten laskujen mukaan oli useampia satoja tuhansia vuosia vanha, ja tämä kärpänen oli saman näköinen kuin sen jälkeläiset meidän päivinämme. Ja lyönpä veikkaa siitä, että kun tuomiopäivä on käsissä, ja viimeinen ihminen makaa maassa kuolevana, niin kärpänen vielä silloinkin surisee hänen ympärillään, nimittäin jos silloin on kesäaika.

Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja odotimme kello 10:een, jolloin kuu nousi. Sitten taas eteenpäin uusin voimin! Kello kaksi aamulla levähdimme taas kotvasen, mutta muuten kuljimme lakkaamatta eteenpäin, kunnes aurinko viimein teki lopun uuvuttavasta vaelluksestamme. Joimme hiukan vettä ja heittäysimme sitten hiekalle vaipuen pian sikeään uneen. Vartioita emme tarvinneet, kukapa olisi voinut ahdistaa meitä autiossa erämaassa? Ainoat vihollisemme olivat kuumuus, jano ja kärpäset. Mutta totta puhuen olisin mieluummin tapellut villi-ihmisiä ja petoja kuin tätä sietämätöntä kolmiliittoa vastaan.

Tällä kertaa ei mikään kallio suojannut meitä nukkuessamme. Siitä oli seurauksena, että kun me noin kello seitsemän ajoissa heräsimme, olimme jotenkin samassa tilassa kuin pihvi paistinpannussa. Me olimme sananmukaisesti paistetut, ja tuntui kuin olisi aurinko imenyt verenkin suonistamme. Läähättäen nousimme ylös.

"Puh", sanoin minä torjuen kärpäsiä, jotka mustana pilvenä surisivat korvieni ympärillä. Niihin ei aurinko, ei helle purrut.

"Niin — puuh!" ähkyi Henry Curtiskin. God tarttui päähänsä huudahtaen: "Kas, tämä totta vie on hellettä."

Kuuma oli eikä siimestä kämmenen vertaakaan lähettyvillä. Katselimme, katselimme, mutta tähystävä silmämme näki vain keltaista päivänvalossa välkähtelevää hiekkaa, joka oli niin paahtavan kuumaa, että ilma sen yläpuolella väreili aivan kuin hehkuvaa uunia ympäröivä ilma.

"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Curtis. "Tätä on mahdoton kestää."

Siinä seisomme nyt kaikki neuvottomina. Viimein keksi hän keinon: "Minä tiedän", huusi hän. "Me kaivamme kuopan hiekkaan ryömimme siihen ja peitämme sen pensailla."

Meidän mielestämme ei ehdotus ollut kovinkaan kehuttava, mutta sopihan koettaa. Ja niin ryhdyimme tuumasta toimeen. Työ-aseina oli meillä vain ainoa lapiomme ja omat sormemme, mutta siitä huolimatta työskentelimme niin ahkerasti, että tunnin kuluttua olimme kaivaneet kuopan, joka oli noin 10 jalkaa leveä, 12 jalkaa pitkä ja 2 jalkaa syvä. Sitten leikkasimme metsästyspuukollamme koko joukon matalia pensaita, joita kasvoi yltympäri, kömmimme kuoppaan ja peitimme itsemme risuilla. Tuulihattu yksin jäi maan pinnalle, hän ei tarvinnut mitään siimestä — hottentotithan sietävät hellettä vaikka kuinka paljon.

Siinä nyt makasimme kuopassamme ja odotimme toivottua viileyttä. Mutta huh! oli kerrassaan kauheata! Pensaat suojasivat kyllä itse päivänsäteitä vastaan, mutta kuitenkin oli kuopassa niin tulikuuma, että minulle vielä tänä hetkenä on täydellinen arvoitus, kuinka me saatoimme hengissä päästä kauhistuttavasta tuskastamme. Me tapailimme ilmaa kuin kalat, jotka on nostettu vedestä maalle; tuon tuostakin kostutimme kuivia sierettyneitä huuliamme vesipisaralla, mutta ei sekään auttanut. Jos olisimme uskaltaneet, olisimme nostaneet pullot huulillemme ja tyhjentäneet ne pohjia myöten. Olipa onni, ettemme sitä tehneet, sillä silloin olisivat päivämme pian olleet luetut.

Mutta jokainen päivä päättyy iltaan, ja viimein kuluivat nämä kauheat tunnitkin loppuun. Kello kolmen ajoissa iltapuolella päätimme yksimielisesti, että oli mahdotonta kestää kauemmin: parempi lähteä liikkeelle, kävi miten kävi, kuin venyä siinä ja vähitellen nääntyä kuumuuteen. Ryömimme ulos kuopastamme, joimme siemauksen vettä, joka nyt oli melkein lopussa sekin vähä, mikä oli jäljellä, oli kiehuvan kuumaa. Sitten hoipersimme eteenpäin.

Olimme nyt kulkeneet noin yksitoista-kaksitoista peninkulmaa erämaata. Vanhan Silvestran kartan mukaan oli yllämainittu vesilammikko keskellä erämaata, ja koska tämän leveys oli vähän yli 25 peninkulmaa, oli meillä siis vain enää noin parin peninkulman matka vesilammikolle, jos sitä nimittäin enää oli olemassakaan.

Läpiväsyneinä ja tuskaantuneina käydä laahustimme eteenpäin koko iltapuolen, ennättäen tuskin enempää kuin noin neljännespeninkulman tunnissa. Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja joimme kulauksen vettä.

"Mitäs jos nyt heittäytyisimme pitkällemme ja koettaisimme sulkea silmät", ehdotin minä, ja niin teimmekin. Mutta ensin osoitti Umbopa meille pientä kumpua, joka kohosi erämaan tasaiselta pinnalta noin parin peninkulman päässä. Etäältä katsoen se näytti muurahaiskeolta. Mikähän se mahtoi olla? Vielä puoli-unessanikin koetin päästä siitä selville.

Kuu nousi, ja me samoin, vaikka olimme niin väsyksissä, että tuskin pysyimme jaloillamme. Ei kukaan, joka ei ole kokenut samaa, voi kuvailla, mitä me kärsimme. Kävelemisestä ei enää ollut puhettakaan — me hoipertelimme eteenpäin kuin juopuneet, joka silmänräpäys kaatui joku kumoon noustakseen taas muitten avulla pystyyn. Keskustelu sammui tykkänään, me suorastaan emme jaksaneet avata suutamme puhuaksemme toisillemme. Itse Godkin, joka tähän asti oli pysynyt reippaalla tuulella, oli nyt ääneti ja alla päin.

Vihdoin viimein kellon käydessä kahta, onnistui meidän raahautua pienen hiekkakummun luo, jonka illalla olimme nähneet. Se oli noin 100 jalkaa korkea ja noin 300 jalkaa ympärimitaten.

Sen juurelle heittäysimme nääntyneinä pitkällemme. Kauhea jano raastoi sisälmyksiämme ja poltti kurkkuamme kuin tuli. Vielä oli meillä pieni vesitilkka jäljellä — pari korttelia mieheen. Tyhjensimme astian pohjaa myöten, mutta mitä se auttoi?

Suljimme silmämme nukkuaksemme. Uneen vaipuessani kuulin Umbopan mutisevan itsekseen.

"Ellemme löydä vettä, olemme kuoleman omat, ennenkuin kuu ensi kerran nousee", sanoi hän. Ja kesken kuumuutta tunsin kylmän väreen karsivan selkäpiitäni kuolemaa ajatellessani.

Ja yhtäkaikki ei tämäkään ajatus voinut pitää silmiäni auki. Hetkinen vain, ja minä nukuin kuin tukki.

KUUDES LUKU.

Vettä! Vettä!

Nukuin parisen tuntia, siis noin neljään asti ja näin ihmeen ihanata unta. Olin uivinani viileässä, lorisevassa purossa, jonka vihertävillä rannoilla siimehikkäät puut levittivät oksiaan veden yli… Ja nyt heräsin polttavan erämaanhiekan todellisuuteen, heräsin ajattelemaan, että me ennen illan tuloa kaikki ehkä nääntyisimme janoon.

Kohosin pystyyn ja hieroin kuivilla, rustottuneilla käsilläni tomuisia kasvojani. Töin tuskin sain suuni ja silmäni avatuksi — niin kovasti olivat sekä huulet että silmäluomet liimautuneet umpeen, mutta hierottuani niitä hyvästi kotvan aikaa, sain ne vihdoin irti toisistaan.

Ei ollut enää pitkältä aamunkoittoon, mutta aamuilman tavallista raikkautta ei tuntunut nimeksikään. Päinvastoin kävi ilma yhä tukahuttavammaksi hetki hetkeltä… Synkältä näytti kohtalomme.

Toiset olivat vielä unen vallassa. Minä herätin heidät, ja he alkoivat vuorostaan hieroa kasvojaan saadakseen suun ja silmät auki.

Kun kaikki olivat oikein hereillä, aloimme neuvotella mihin ryhtyisimme. Vettä ei enää ollut jäljellä pisaraakaan. Käänsimme pullot ylös-alaisin — mutta turhaan! ne olivat yhtä kuivat kuin kaikki muukin ympärillämme, kuivat kuin kipeät, sierettyneet huulemme. God, jonka hallussa viinapullo oli, katseli siihen himokkaasti, mutta yks kaks sieppasi Curtis sen hänen kädestään. Puhdas, väkevä viina tässä tilassa olisi vain kiirehtänyt loppuamme.

"Ellemme nyt löydä vettä, olemme hukassa", sanoi Curtis, niinkuin usein ennenkin olimme sanoneet — ja se oli totta. "Jos vanhan portugalilaisen kartta on oikeassa, pitäisi olla vettä aivan tässä lähettyvillä", tuumasin minä, mutta sanani eivät kyenneet rohkaisemaan toisia. Ja totta puhuen, pitäisi ollakkin jotenkin luja-uskoinen voidakseen luottaa tuohon vanhaan karttarepaleeseen.

Nyt oli aivan valoisa. Me istuimme neuvottomina katsellen toinen toisiamme, mutta äkkiä kohosi hottentotti Tuulihattu pystyyn ja alkoi tutkia maata ympärillämme. Sitten hän jäi seisomaan ja viittasi alaspäin kirkaisten.

"Mitä nyt?" Me hyökkäsimme joka mies katsomaan, mitä oli tekeillä. Pyh, ei niin mitään! Muutamia kauriinjälkiä vain! Mitä ihmeellistä siinä sitten oli?

Hottentotti katseli meihin. "Kauriit oleskelevat aina niillä paikoin, missä on vettä", vastasi hän.

Hän oli oikeassa, sitä en ollut ajatellut. "Jumalan kiitos!" huudahdin.

Tuulihatun keksintö herätti meihin uutta eloa. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä, sanotaan. Olisiko apu nyt todellakin lähellä — vesi, kiihkeästi kaivattu vesi?

Tuulihattu puolestaan ei laiskotellut. Hän haki, haki, heitti pään taaksepäin, nosti nenänsä pystyyn ja veti ilmaa kuin vanha vaaraa vainuava metsäkoira. Viimein hän huudahti: "Minä haistan vettä."

Ei voi sanoin selittää meidän iloamme. Tiesimmehän, kuinka terävät näiden villi-ihmisten aistimet ovat.

Ja katso — samassa tuokiossa tuli aurinko näkyviin kaikessa loistossaan, ja yht'äkkiä levisi eteemme kuva, niin suurenmoinen ja niin ihana, että me hetkeksi unohdimme janommekin ja puhkesimme ihastuksen huutoihin.

Siinä olivat vuoret edessämme! Hohtavana kuin hopea aamuauringon säteissä kohosi Sheban povi kirkkaassa erämaan ilmassa. Näytti siltä kuin olisi se ollut vain kappaleen matkan päässä, ja kuitenkin oli sinne ainakin 10 peninkulmaa. Molemmin puolin näitä kaksoisvuoria, kaukana, ehkä satojen virstojen päässä, kohosivat mahtavat Suliman-vuoret.

Komeampaa näkyä ei voi ajatella. Nyt kun istun täällä ja muistelen sitä, tunnen hyvin ettei kynäni kykene kuvailemaan sitä vaikutusta, jonka nuo mahtavat vuoret meihin tekivät. En ikimaailmassa ole nähnyt mitään ihanampaa. Koko Afrikassa ei ole näiden vuorten vertaista, siitä olen varma — niin ehkäpä ei koko maailmassa. Ainakin 15,000 jalan korkuisina kohottivat molemmat vuoret huippujaan korkeuteen, pilvien yläpuolelle saakka, ja jyrkkä kalliojono yhdisti siltana ne toisiinsa. Silvestran kartassa oli näille kauniille vuorille annettu nimi "Sheban povi", ne kohosivat näet taivasta kohti ikäänkuin lumivalkea äidinrinta. Niiden välinen kallioseinä näytti olevan useampia tuhansia jalkoja korkea; se oli aivan äkkijyrkkä. Silmänkantamiin ulottuivat nämä jyrkät kalliot, huippu toisensa vieressä. Siellä täällä niiden keskellä yleni laakeakukkulainen vuori — samantapainen kuin Taffelvuoret Kap-kaupungin luona. Tällaiset vuorimaisemat ovat hyvin tavalliset Afrikassa.

Tämä suurenmoinen ja mahtava näky vaikutti meihin niin juhlallisesti, että seisoimme tuskin henkeä vetäen. Ääneti katselimme vain noita suunnattomia tulivuoria — sillä epäilemättä ne olivat sammuneita tulivuoria. Hetkisen leikittelivät aamuruskon säteet lumipeitteisillä huipuilla ja alempana olevilla ruskeilla kalliorinteillä. Mutta nyt alkoivat kummalliset sumut ja omituisesti muodostuneet pilvet verhota huippuja ja pian oli Sheban povi harmaan harson peitossa, jonka kautta sen jalopiirteiset ääriviivat vain himmeästi häämöttivät. Oli kuin joku näkymätön noitakäsi olisi vetänyt verhon vuorien eteen peittäen ne ihmetteleviltä katseiltamme. — Myöhemmin saimme tietää, että tällainen paksu sumu melkein aina verhoaa koko tämän vuorijonon, ja siksi emme ollut niitä ennen huomanneet. Siksipä eivät myöskään monet löytöretkeilijät, jotka ovat samonneet mustien maanosan ristiin rastiin, tiedä kertoa mitään näistä vuorista ja niiden omituisesta kauneudesta.

Siispä: vuoret katosivat, ja samassa valtasi jano meidät uudelleen, rajusti polttaen kurkkujamme.

Tuulihattu yhä väitti vainuavansa vettä. Mutta mitä hyötyä siitä oli, kun silmä kaikkialla kohtasi vain kuivaa tulikuumaa hiekkaa. Hiekkaa, hiekkaa ja taaskin hiekkaa — siinä kaikki. Me kiersimme kukkulan, mutta ei toisella rinteelläkään näkynyt veden pisaraa.

"Sinä olet hölmö", tiuskasin minä Tuulihatulle. "Eihän täällä ole vettä ei näkyvissä, ei kuuluvissa."

Hän kohotti vaan nenänsä yhä pystympään ja haisteli, haisteli. "Minä haistan aivan selvästi", sanoi hän. "Sitä täytyy olla jossakin ilmassa."

"Ilmassa", toistin minä, "pidätkö meitä pilanasi, sinä ruskea veijari? Vai tarkoitatko pilvissä olevaa vettä? Silloin olet oikeassa. Mutta kuluupa vielä pari kuukautta, ennenkuin se virtaa alas… meidän valjenneille luillemme", lisäsin ja kävin äkkiä totiseksi.

Curtis siveli miettiväisenä vaaleata partaansa. "Mitäs jos tuolla kukkulan huipulla?"

Mutta God keskeytti hänet tuikeasti: "Lörpötyksiä! Vettäkö kukkulan huipulla! Onkos mokomaa kuultu!"

"Kiivetäänpä sentään sinne katsomaan!" ehdotin minä. Ja niin kapusimme siis jalka jalalta ylös kummun hiekkaista rinnettä.

Umbopa oli ensimäisenä perillä. Yht'äkkiä hän seisahtui kuin kivettyneenä.

"Vettä! Vettä!" huusi hän, niin että kajahti yli erämaan.

Samassa olimme mekin jo hänen rinnallaan ja siinä — niin siinä oli todellakin vettä!

Hiekkakummun huipulla oli pieni rotko tai syvennys ja siinä pieni vesilammikko. Emme tietysti ennättäneet ihmetellä, kuinka näin kummallisessa paikassa saattoi olla vettä. Se oli mustaa ja ilkeännäköistä, mutta me emme siitä peljästyneet, olihan se vettä ja se riitti meille. Yks kaks olimme kaikki vatsallamme ja ahmimme suuhumme lammikon likaista nestettä, kuin olisi se ollut jumalten juomaa. Hyvänen aika, kuinka me joimme! Olipa ihme, ettemme halenneet. Vihdoin viimein, kun jo olimme saaneet kylläksi, revimme vaatteet yltämme ja laskeuduimme lammikkoon — suoraan sanoen liotimme itsemme tuossa sameassa vedessä. Kuiva, kurtistunut ihomme sieti kyllä hiukan kostua.

Nautittuamme kylvystämme perin pohjin, nousimme viimein elpyneinä ylös ja vedimme vaatteet yllemme. Viime päivinä emme janolta olleet saaneet syödyksi pienintäkään palasta. Nyt maitti ruoka taas ja mielihalulla haukkasimme kuivattua lihaamme. Kun olimme ravitut, heittäysimme unisina lammikon reunalle rotkon suojaan ja poltimme piipullisen tupakkaa, kunnes vaivuimme uneen. Vasta päivällisaikaan heräsimme.

Sinä päivänä emme kulkeneet sen kauemmaksi, vaan levähdimme rakkaan lammikkomme ääressä. Kiitollisuudella ajattelimme vanhaa Silvestraa, joka kaikesta päättäen oli taitava ja tarkka kartanpiirustaja, olihan vesilammikon paikka aivan täsmälleen merkitty karttaan. En vaan voinut käsittää, kuinka vielä — 300 vuotta Silvestran kuoleman jälkeen — saattoi olla vettä rotkossa; luultavasti kumpusi se jostain salaisesta lähteestä syvältä maan alta.

Kuun noustessa läksimme taas liikkeelle reippaina, pää pystyssä; ensiksi täytimme tietysti sekä itsemme että pullomme täpötäyteen vedellä. Sinä päivänä kuljimme noin viisi peninkulmaa. Vettä emme enää nähneet, mutta aamulla me onneksi saavuimme muutamille suurille muurahaiskeoille, jotka suojasivat meitä auringon paahteelta. Vielä yksi öinen matka ja sitten — kun aamuaurinko hetkeksi karkoitti sumupilvet — näimme Suliman-vuorten ja Sheban poven kohoavan korkeuteen aivan edessämme, vain neljän-viiden peninkulman päässä. Illalla lähdimme uudelleen eteenpäin, ja seuraavana aamuna päivänkoitteessa aloimme vihdoin vähitellen nousta ylöspäin; me seisoimme Sheban vasemman "rinnan" alimmalla rinteellä, jota kohti kulkumme koko ajan oli ollut suunnattu. Nyt olivat vesipullomme taas tyhjät, ja meillä oli kauhea jano, mutta emme voineet toivoakkaan mitään juotavaa, ennenkuin olimme saapuneet vuorenhuipun lumirajalle. Levähdimme parisen tuntia ja kapusimme sitten taas eteenpäin. Janoisina ja uupuneina ponnistelimme askel askeleelta, ylöspäin laavalohkareiden yli, jotka vuosituhansia sitten olivat sinne purkautuneet. Jalkamme olivat pian niin hellät, että teki kipeätä joka kerran, kun ne koskivat maahan. Kello tuli 10 — tuli 11 — ja me olimme yhä vaan samassa paikassa, siltä meistä ainakin tuntui. Silloin äkkäsimme joitakuita suuria laavamöhkäleitä muutama sata askelta yläpuolellamme. Sinne täytyi meidän pyrkiä, siellä oli varmaankin siimestä! Viimein pääsimme niin korkealle, ja mitä näimmekään? Suureksi kummaksemme — tai oikeastaan olimme käyneet niin tylsiksi, ettemme enää ihmetelleet mitään — näimme täällä pienen ylängön, joka rehevänä vihannoi. Luultavasti oli rapaantunut laavakerros aikojen kuluessa muodostunut ruokamullaksi, linnut olivat kuljettaneet siemeniä, ja siten oli ruoho alkanut rehoittaa päivänpaisteessa. Me emme paljoakaan piitanneet nurmikosta, emmehän voineet syödä ruohoa kuten Nebukadnezar ennen vanhaan, emme myöskään voineet sillä janoamme sammuttaa. Toivottomina ja väsyneinä heittäydyimme ruohikkoon, ja minä puolestani kaduin hartaasti, että ollenkaan olin lähtenyt tämmöiselle uhkarohkealle matkalle. Siinä maatessamme huomasin äkkiä Umbopan kohoavan pystyyn ja juoksevan, minkä väsyneiltä jaloiltaan pääsi, toiselle vihannalle paikalle lähellämme. Äkkiä alkoi hän, tämä vakava, tyyni mies, hyppiä ja tanssia aivan kuin lapsi, samalla kun hän heilutti jotain viheriäistä ilmassa meidän nähdäksemme… Silmänräpäyksessä karkasimme joka mies pystyyn. Olisiko hän löytänyt vettä? Vai mitä oli tekeillä?

Minä huusin hänelle hänen omalla kielellään, kysyen mikä oli hätänä.

"Ruokaa ja juomaa Makumazahn!" huusi hän heiluttaen viheriäistä esinettään.

Nyt näin, mitä hän oli löytänyt: meloonin. Ja kaikkialla hänen ympärillään kasvoi kypsiä melooneja tuhansittain.

"Melooneja!" kirkaisin täyttä kurkkua Godille, vaikka hän oli aivan kintereilläni, ja silmänräpäyksessä oli hän iskenyt valehampaansa mehevään hedelmään.

Luulenpa, että kukin meistä hotki suuhunsa viisi — kuusi meloonia, ennenkuin saimme sanaakaan suustamme. Hyvänen aika, kuinka makeilta ne maistuivat! Meloonit tosin eivät ole erittäin ravitsevia hedelmiä, mutta ne olivat niin ihanan virvoittavia ja meheviä, että janomme pian haihtui kuin kaste auringossa. Entäs "biltongimme" suolattu lihamme, uh meitä iljetti jo ajatellessakin. Sitä paitsi täytyi meidän säästää sekin vähä, mikä siitä vielä oli jäljellä, kukaties milloin taas saisimme jotain syötävää.

Mutta mitä näinkään! Eikö tuolla lentänyt lintuparvi. Aivan oikein, korkealla ilmassa päämme yläpuolella lensi kymmenen suurta trappia.

"Ammu, Baas, ammu", kuiskasi Tuulihattu heittäytyen suulleen maahan. Me toiset seurasimme hänen esimerkkiään. Kun trapit olivat pyssykantaman päässä meistä, hypähdin minä pystyyn. Nähdessään minut, pakkautuivat ne yhteen, kuten olin arvannut. Tätä silmänräpäystä käytin hyväkseni ja laukaisin. Pamaus — ja riemuhuutojen raikuessa pudota pöksähti suuri komea lintu keskellemme. Se oli kelpo äijä ja painoi vähintään 9 kiloa. Tuossa vilauksessa me olimme virittäneet kuivista melooninvarsista nuotion, joka iloisesti leimusi. Lintu riippui paistinvartaassa eikä aikaakaan, kun saimme pistää poskeemme herkkua, jommoista emme viikkokauteen olleet saaneet maistaa. Koko trappi meni menoaan vatsaamme, ei jäänyt jäljelle kuin luut ja nokka. Sinä iltana emme kärsineet ei nälkää eikä janoa.

Yöllä jatkoimme matkaamme kuuvalossa. Tietysti otimme melooneja mukaamme, niin paljon kuin vain jaksomme kantaa. Mitä korkeammalle nousimme, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja sitä me tietysti emme pahoitelleet. Päivänkoitteessa ei meillä enää ollut kuin noin kolme-neljä peninkulmaa lumirajalle. Ja sinne kerran päästyämme oli meidän helppo saada janomme sammutetuksi, olihan meillä lunta yllin kyllin. Mutta voi kauheata kuinka tukalaa oli kiivetä vuorta ylös! Pääsimme tuskin neljänneksen verran tunnissa. Sinä yönä söimme viimeisen palan "biltongiamme". Herra ties, koska taas saisimme jotain syödäksemme. Lukuunottamatta trappeja, emme olleet vuorilla nähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myöskään olleet tavanneet yhtäkään lähdettä tai puroa, joka oli meistä varsin kummallista. Mihin ihmeeseen joutui kaikki sulava lumi? kummastelimme. Jäljestäpäin saimme tietää vuorten viettävän pohjoista kohti, ja sitä tietä virtasivat kaikki vedetkin.

Minä painatan tähän otteen muistiinpanoistani, jotka kolmen seuraavan päivän kuluessa tein päiväkirjaani. Se kuvaa parhaiten vaivat ja vastukset, jotka saimme kärsiä matkallamme mahtaville vuorille.

21 p. toukokuuta. Läksimme matkaan kello 11 aamupäivällä. Olemme nimittäin nyt niin korkealla, että voimme kulkea päivälläkin. Meillä on muutamia melooneja mukanamme. Olemme ponnistaneet ylöspäin koko päivän löytämättä mitään syötävää. Päivän laskiessa pysähdyimme. Olemme kauheasti nälissämme.

22 p. toukokuuta. Eteenpäin auringon noustessa. Olemme kaikki hyvin heikot ja näännyksissä. Emme ole jaksaneet juuri peninkulmaa pitemmälle päivässä. Olemme tavanneet joitakuita lumipilkkuja ja syöneet vähän lunta, muuta syötävää ei ole ollut. Illan suussa pysähdyimme lepäämään. On jäätävän kylmä. Olemme juoneet siemauksen paloviinaa, kietoutuneet peitteisiimme ja likistäytyneet aivan lähelle toisiamme pysyäksemme lämpöisinä. Olemme nälkään ja väsymykseen nääntymäisillämme. Tuulihattu oli vähällä kuolla viluun yöllä.

23 p. toukokuuta. Vielä kerran olemme alkaneet päivämatkamme, mutta pelkään, sen olevan viimeisemme. Emme voi kauemmin pysyä elossa ilman ravintoa. Paloviinaa — ainoata, joka tähän asti on pitänyt veremme lämpimänä — ei ole kuin tilkkanen enää jäljellä. Curtis, God ja Umbopa eivät valita, he kantavat kärsimyksensä sankarillisesti. Mutta hottentotti ei suinkaan enää kestä kauan, hän ei siedä kylmyyttä. Entä minä itse — niin, kylmyyttä voin vielä kestää, mutta en nälkää. Tuntuu niin omituisen ontolta vatsani seutuvissa. Toisilla kuuluu olevan samanlainen tunne vatsassaan.

Me olimme nyt saapuneet kukkulalle, joka on molempia vuoria yhdistävän laavamuurin tasalla. Näköala on suuremmoinen. Takanamme välkkyy suuri päivänpaisteinen erämaa niin pitkälle kuin silmä kantaa; edessämme ja yläpuolellamme hohtaa lumi peninkulmia laajalta, ja lumen keskeltä kohoaa vuoren pyöreä kukkula taivasta kohti. Ei ainoatakaan elävää sielua ole näkyvissä. Jumala varjelkoon meitä. Viimeinen hetkemme lähestyy…

Ja nyt jätän päiväkirjani. Siitä mitä sittemmin tapahtui, aion kertoa lähemmin.

Koko päivän — (toukokuun 23 päivä) kahlasimme hitaasti eteenpäin lumessa; silloin tällöin istahdimme lepäämään. Ihmeellisen näköistä joukkoa varmaankin olimme, kun siinä viimeisiä voimiamme ponnistaen hoipertelimme lumikentällä raskas taakka hartioilla. Lakkaamatta tähystimme nälkäisin katsein oikealle ja vasemmalle keksiäksemme jonkun elävän olennon — mutta turhaan — kaikki oli hiljaista, autiota. Hitaasti, kauhean hitaasti kävi kulku ylöspäin; puolitoista peninkulmaa päivässä, sen enempää emme jaksaneet.

Vähän ennen auringonlaskua olimme kavunneet korkealle ylös Sheban vasemmalle rinnalle, aivan sen rinnanpään alle, joka suunnattomana lumikekona kohoaa pilviin.

Olimme väsyneet ja kurjassa tilassa, mutta kesken kärsimyksiemme vaikutti meihin kummallisesti ihana näköala, joka levisi silmiemme eteen yltympärillämme, tällä hetkellä se oli sitä suurenmoisempi, kun laskeuvan auringon säteet heijastivat lumen veripunaiseksi ja loivat vuorenharjalle välkkyvän hohtokivikruunun.

"Entäs luola!" läähätti God viimein. "Minun mielestäni pitäisi meidän vähitellen olla sen lähettyvillä, tarkoitan luolaa, josta vanha portugalilainen kirjoitti."

"Niin, jos sitä ollenkaan on olemassa", virkoin minä. Mutta nyt Curtis suuttui.

"Teette väärin, Allan", sanoi hän "epäillessänne Silvestran karttaa. Minä uskon lujasti sen luotettavaisuuteen. Muistakaa lammikkoa erämaassa! Sen löysimme helposti, ja me löydämme kyllä luolankin."

"Kenties", vastasin minä. "Mutta meidän on löytäminen se nyt heti — ennen pimeän tuloa. Muuten olemme kuoleman omat."

Samosimme sitten eteenpäin aivan hiljaa noin neljännestunnin, varjomme kasvoivat muistuttaen meitä siitä, että päivä vaipumistaan vaipui; hetkisen kuluttua se oli katoova näköpiirin taa.

Umpoba astui minun rinnallani. Hän oli kietoutunut peitteeseensä ja oli kiristänyt vatsansa nahkahihnalla "pienentääkseen nälkää", niin että hän oli hoikka kuin nuori tyttö.

Äkkiä hän tarttui käsivarteeni.

"Kas tuolla!" sanoi hän ja viittasi edessämme kohoavaan kallioseinään. Minä tuijotin sinne ja näin jotain luolan tapaista lumessa.

"Siinä on luola", sanoi Umbopa. Aivan oikein! Me riensimme sinne ja huomasimme, että aukko tosiaan johti rotkoon, joka nähtävästi oli Silvestran mainitsema luola. Mutta viime hetkelläpä sen huomasimmekin. Sillä samassa silmänräpäyksessä kun me astuimme luolaan, sanoi aurinko hyvää yötä ja tuli pimeä, pilkkosen pimeä. Tällä leveysasteella kestää näet hämärä vain tuokion.

Kovin tilava ei luola tuntunut olevan. Sitä paitsi emme ennättäneetkään sitä nyt sen tarkemmin tutkia. Heittäysimme vaan maahan, painauduimme niin lähelle toisiamme kuin mahdollista saadaksemme lämmintä ja tyhjensimme viinapullomme viimeiseen pisaraan — saimme kulauksen mieheen — siinä kaikki. Sitten koetimme nukkua päästäksemme nälästä, tuskasta ja väsymyksestä. Mutta kuka olisi voinut nukkua mokomassa pakkasessa? En tiedä tarkoin, montako astetta kylmää oli, mutta 10-12 asteen pakkanen oli ainakin. Joka tapauksessa me kärsimme kauheasti, heikontuneet kun olimme erämaan helteestä ja ruuan puutteesta. En koskaan ole tuntenut olevani niin lähellä kuolemaa kuin tuona kamalana yönä pimeässä, jääkylmässä luolassa.

Etananvauhtia matovat hetket eteenpäin. Yö tuntui loppumattomalta. Lähemmäksi, yhä lähemmäksi, toisiamme painauduimme torjuaksemme purevaa pakkasta, joka kirveli käsiämme, jalkojamme ja kasvojamme. Mutta siitä ei ollut paljon apua, kurjissa nälkiintyneissä ruumiissamme ei ollut lämpöä liiaksi.

Silloin tällöin nukahti joku meistä silmänräpäykseksi vain, kauan ei kukaan voinut nukkua. — Jumalan kiitos! — sillä jos kaikki olisimme vaipuneet sikeään uneen, emme ehkä koskaan enää olisi heränneet. "Ihminen voi, mitä hän tahtoo", sanoo vanha sanalasku. Ja minä luulen melkein, että me pysyimme hengissä tämän kauhean yön vain siksi, että me tahdoimme elää.

Koko yön kalisivat hottentotti Tuulihatun hampaat, niin että säälitti kuulla sitä. Vähän ennen aamunkoittoa hän huokasi syvään ja sitten hänen hampaansa lakkasivat kalisemasta. Hän on nukahtanut, arvelin. Hän ja minä istuimme selitysten, ja minä saatoin huomata kuinka hän kylmenemistään kylmeni, viimein tuntui siltä, kuin olisin nojautunut jääkappaletta vasten.

Vihdoinkin sarasti aamu, harmaana, koleana. Sitten alkoi kultainen päivänvälke iloisesti leijailla lumella ja viimein kohosi säteilevä aurinko laavaseinän takaa ja valaisi luolaa, jossa me makasimme kylmiksi kangistuneina ja Tuulihattua, joka istui keskellämme kuolleena. Nyt ymmärsin, miksi hänen selkänsä oli ollut niin kylmä. Hän oli kuollut juuri silloin, kun minä kuulin hänen syvän huokauksensa. Kauhistuneina ja alakuloisina kohosimme pystyyn ja jätimme uskollisen palvelija-raukkamme samaan asentoon, mikä hänellä oli ollut nukkuessaankin, sääret koukussa, käsivarret polvien ympäri.

Kun nousimme pystyyn, paistoi päivä kirkkaana suoraan luolan aukosta sisään valaisten sen kokonaan. Samassa kuulin kauhunhuudahduksen. Käännyin katsomaan, mikä oli hätänä — ja mitä näin?

Luolan perällä, seinää vasten, istui vielä toinenkin olento kyyryssä. Pää nojausi rintaan ja pitkät käsivarret riippuivat sivulla hervottomina. Minä tuijotin olentoon ja huomasin, että sekin oli ruumis — valkoisen miehen ruumis.

Sen näkivät toisetkin. Sanomaton kauhu valtasi meidät, väsyneet ja voimattomat kuin olimme, ja niin pian kuin kangistuneilta jaloiltamme pääsimme, pakenimme ulos luolasta.

SEITSEMÄS LUKU.

Salomon suuri tie.

Luolan ulkopuolella pysähdyimme; häpesimme suuresti pakoamme.

"Minä menen sinne takaisin", sanoi Curtis.

"Minkä vuoksi?"

"Koska johtuu mieleeni, että ruumis saattaisi olla veljeni."

Niin, kukaties se todellakin voisi olla mahdollista. Siis vielä kerran luolaan ottamaan asiasta selkoa. Kesti kotvan aikaa ennenkuin silmämme, jotka tulivat päivänvalosta ja häikäisevän valkeasta lumesta, tottuivat luolan pimeyteen. Totuimme kuitenkin vähitellen, ja me aloimme tarkastaa kuollutta miestä.

Curtis laskeutui polvilleen ja tutki kuolleen kasvoja.

"Jumalan kiitos!" hän huudahti. "Tämä ei ole minun veljeni."

Ruumiista päättäen oli vainaja ollut kookas keski-ikäinen mies; hänellä oli kotkannenä, harmaa tukka ja pitkät mustat viikset. Keltainen nahka oli kovasti pingollaan luitten päällä. Vaatteita ei ruumiilla ollut paitsi villasukkia jaloissa; luurankomainen yläruumis oli aivan alasti. Kuolleen kaulalla oli rihma, jossa riippui pieni risti. Ruumis oli aivan kylmästä kangistunut.

"Kukahan se mahtaa olla!" lausuin minä.

"Ettekö arvaa?" kysyi God.

Minä pudistin päätäni — turhaan vaivasin aivojani.

"Tietysti vanha portugalilainen?"

"José da Silvestrako?"

Mutta sitä en voinut uskoa. Kuinka ihmeellä hän olisi voinut säilyä näin hyvin! Olihan hänen kuolemastaan kulunut kolmesataa vuotta — —

Miks'ei selitti God meille, hän saattoi säilyä mainiosti. Meidän tuli muistaa, kuinka suunnattoman kylmä tässä luolassa aina oli. Sellaisessa pakkasessa saattoi ruumis hyvästi säilyä kolme tuhattakin vuotta. Aurinko ei koskaan paahda tänne eikä täällä ole eläimiä, jotka hävittäisivät ja kalvaisivat. "Portugalilaisen orja", arveli God, "hän, josta vanhassa paperissa puhutaan, on luultavasti jättänyt isäntänsä heti hänen kuoltuaan, ja ottanut hänen vaatteensa, ettei kuolisi viluun. Kas tässä", näin sanoen kumartui God ja otti maasta jotain "tässä on halkinainen luu, jolla hän kirjoitti ja piirsi kartan".

Nyt ei enää ollut epäilemistäkään, ettei ruumis todellakin ollut vanhan portugalilaisen seikkailijan. Hetken aikaa seisoimme hämmästyneinä ääneti katsellen ruumista. Ihmeellinen sattuma! Unohdimme melkein nälän ja väsymyksen, niin liikutetut olimme.

Curtis kumartui kuolleen puoleen ja viittasi pieneen naarmuun sen vasemmassa käsivarressa. "Katsokaahan — siinä on hänen 'mustepullonsa', tästä paikasta on mies ottanut veren, jolla hän kirjoitti. Onko kukaan luotu olento koskaan kokenut kummempaa?"

Siinä istui nyt tuo mies raukka, joka monta Herran vuotta sitten oli kirjoittanut opastuksen ja piirtänyt kartan, joiden avulla me olimme tulleet tälle ihmeelliselle paikalle. Minä pitelin kädessäni kurjaa kynää, jolla hän oli kirjoittanut ja hänen riutuneella rinnallaan riippui vielä risti, joka oli ollut hänen viimeinen lohdutuksensa kuolinhetkellä. Minä katselin, katselin — ja saatoin ajatuksissani kuvailla kaiken, näin uljaan aatelismiehen, joka taisteli kuolemaa vastaan, nääntyi nälkään ja viluun, mutta joka kuitenkin viimeisellä hetkellään ajatteli tulevia sukupolvia ja tahtoi saattaa suuren salaisuutensa tiettäväksi maailmalle. Olin myös näkevinäni suurta yhdennäköisyyttä vainajan ja hänen jälkeläisensä piirteissä, hänen, jonka tunsin ja joka oli vetänyt viimeisen henkäyksensä minun sylissäni.

Niin, siinä hän istui — ilmeisenä todistuksena vaaroista, jotka uhkaavat jokaista, joka lähtee sellaiselle vaaralliselle retkelle. Hän oli kuin kauhistuttava varoitus meille, jotka olimme uskaltaneet ryhtyä samaan uhkayritykseen — ja joita saattoi kohdata sama onneton loppu kuin häntäkin. Ja siinä hän luultavasti tulee istumaan uusien vuosisatojen noustessa ja vieriessä, ja hänen ympärillään levittää — vast'edes niinkuin nytkin — yksinäisyyden jylhä kammo suunnattomat siipensä.

Curtis katkaisi äänettömyyden syvällä äänellään. "Menkäämme!" sanoi hän. "Ei, odottakaahan hiukkasen, hänen ei enää tarvitse olla yksin. Me annamme hänelle toverin." Näin sanoen hän nosti Tuulihatun ruumiin ja kantoi sen vanhan ritarin viereen. Sitten hän kumartui ja koetti avata rihmaa, josta risti riippui; mutta hänen sormensa olivat liian jäykät ja hänen täytyi yhdellä tempauksella katkaista lahonnut nauha. Luulenpa, että hän yhä vielä tänäkin päivänä säilyttää sitä. Kynän — halkinaisen luun — otin minä; se on edessäni pöydällä tätä kirjaa kirjoittaessani. Joskus käytän sitä, kun allekirjoitan jonkun paperin.

Sen jälkeen jätimme molemmat kuolleet yksinäisyyteen. Ikuisen lumen keskellä he nyt istuvat vartioiden vuorten rauhaa — istuvat vieretysten ylpeä aatelismies ja kelpo hottentotti raukka. Sitten hoipersimme ulos luolasta ja seisoimme taas kirkkaassa päivänvalossa valmiina jatkamaan raskasta matkaamme. Kenties oli tämä päivämatka viimeisemme. Kenties mekin makaisimme kuolleina, auringon ensi kerran noustessa. Mutta eteenpäin…

Olimme kulkeneet noin neljänneksen verran, kun äkkiä huomasimme saapuneemme ylängön rajalle. Mikä nyt oli kohtaava meitä? Toistaiseksi emme voineet ollenkaan nähdä, mitä edessämme oli — kaikki oli vielä tiheän sumun peitossa. Mutta harmaan verhon hitaasti haihtuessa käytimme silmiämme ja näimme, että noin tuhat jalkaa alapuolellamme, siinä, missä lumirinne päättyi, levisi vihannoiva ruohokenttä, jonka läpi pieni hopeavälkkeinen puro virtasi.

Ja me näimme vielä enemmän. Puron reunalla venyi kymmenkunta antilooppia päivänpaisteessa lekotellen. Emme näin kaukaa voineet päättää mitä lajia ne olivat, mutta antilooppeja ne olivat — ja mekös iloitsimme. Siinähän oli ruokaa moneksi päiväksi, jos meidän vaan onnistuisi kaataa pyssyillämme muutamia niistä. Mutta siinäpä se! Eläimet olivat ainakin kuudensadan askeleen päässä meistä, ampumaväli oli siis varsin pitkä, joten kuulat helposti saattoivat mennä syrjään — — Mutta rohkeutta vaan! Hetkisen neuvottelimme siitä, millä keinoin parhaiten pääsisimme eläimiin käsiksi. Olisiko viisasta koettaa hiipiä niitä lähemmäksi? Vai pitäisikö meidän pysyä siinä missä olimme? Päätimme noudattaa jälkimmäistä ehdotusta, tuuli puhalsi näet antilooppeihin päin, niin että jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisivat nuo arat eläimet piankin meidät huomanneet, varsinkin kun meidän tullaksemme niiden luo, olisi pitänyt kulkea lumikentän poikki, joten oli helppo nähdä meitä.

"Ei, meidän täytyy koettaa onneamme täältä matkan päästä", sanoi Curtis. "Mitkä pyssyt otamme, Allan — Winchester-rihlapyssyt vaiko pika-ampuvat?"

Niin, siinä oli taas tärkeä kysymys, hyvinkin tärkeä. Winchesteri-pyssyt ampuivat näet kauas, jota vastoin pika-ampuvilla pyssyillä saattoi vain onnen kaupalla osata niin pitkälle kuin eläimet nyt olivat meistä. Mutta toiselta puolen olivat pika-ampuvat ladatut räjähtävillä kuulilla. Jos niillä osui, oli saalis taattu. Minä mietin hetken aikaa.

"Otetaan pika-ampuvat", sanoin sitten. "Näettekö noita kolmea otusta tuolla suoraan edessämme? Jokainen ottaa yhden osalleen. Sinä, Umbopa, saat antaa merkin, niin että kaikki kolme laukaisemme yht'aikaa."

Nostimme pyssyt poskelle ja tähtäsimme. Jokainen sipristi vasemman silmänsä ja koetti pitää pyssyänsä niin levollisesti, kuin olisi ollut kuvapatsas. Tähtäsimme, niinkuin tähtää mies, joka tietää elämänsä olevan kysymyksessä!

"Nyt!" sanoi Umbopa, ja rihlapyssymme pamahtivat. Ylt'ympäriltä vastasi kaiku vuorten välistä. Silmänräpäykseksi kohosi kolme pientä savupilveä eteemme, mutta kun ne haihtuivat, näimme — oi suurta riemua — suuren antiloopin, joka kuoleman kourissa vääntelihe maassa. Kohotimme riemuhuudon, me olimme pelastetut, me olimme saaneet ruokaa! Vaikka olimme niin väsyneet ja heikot, että tuskin pysyimme pystyssä, laukkasimme nyt täyttä vauhtia lumista rinnettä alas saaliillemme. Yks kaks olivat puukkomme esillä, ja me leikkasimme sydämen ja maksan irti eläimestä.

Mutta entäs sitten? Millä lailla saisimme lihan paistetuksi? Meillä ei ollut poltinpuita, ei rahtuakaan. Neuvottomina ja alakuloisina katselimme toisiimme.

"Nälkäisten miesten ei todellakaan kannata olla herkuttelijoita!" arveli God. "Meidän on pakko syödä lihamme raakana."

Raakana! Uh! Mutta muuta neuvoa ei ollut, sillä jotain syötävää meidän täytyi saada. Otimme siis maksan ja sydämen ja jäähdytimme ne lumessa; sitten huuhdoimme lihan purossa, jonka vesi oli jääkylmää ja iskimme hampaat lihaan. Hyvänen aika, kuinka se maistui makealta, niin raakaa kuin se olikin. Joka suupala elvytti jälleen entistä voimaamme ja entistä elämänhaluamme ja veri alkoi nopeammin kiertää suonissamme. Emme kuitenkaan uskaltaneet täyttää nälkiintyneitä vatsojamme ylenmääräisesti; kun olimme sammuttaneet pahimman nälän, taukosimme, vaikka kyllä vielä olimme nälkäiset.

Minä astuin nyt lähemmäksi kaatunutta antilooppia sitä paremmin tarkastaakseni. Se oli kummallinen eläin — minä en ainakaan ollut ennen nähnyt senlajista. Se oli noin aasin kokoinen, sarvet olivat pitkät ja käyrät, nahka ruskea, punajuovikkainen. Sittemmin sain tietää, että sen nimi alku-asukkaiden kielellä oli Inko. Se on hyvin harvinainen ja elää vain ikuisen lumen mailla, missä eivät mitkään muut metsän otukset menesty. Ei ollut helppo tietää, kuka meistä oli ampunut eläimen. Mutta luulenpa, että God kaikessa salaisuudessa kuvitteli olevansa sen onnellinen ampuja, hän näet yhä vielä muisteli mestarilaukaustaan giraffinajossa ja oli omasta mielestään mainiokin metsämies. Ja me jätimme hänet siihen uskoon.

Tähän asti oli koko huomiomme kiintynyt syömiseen, niin ettemme ennättäneet ajatella mitään muuta. Nyt annoimme Umbopan leikata antiloopin kappaleiksi, jotta saisimme parhaimman lihan mukaamme evääksi, ja sillä aikaa tutkimme itse ympäristöä. Ja totta puhuen, kauniimpaa ja suurenmoisempaa maisemaa en ole ikimaailmassa nähnyt ja tuskinpa enää tulen sen vertaista näkemään.

Yläpuolellamme kohosivat Sheban huiput kohti aurinkoa, ja alhaalla, viisituhatta jalkaa alapuolellamme levisi ihana, hedelmällinen tasanko. Tuolla oli tiheä metsä, tuolla vielä toinen ja tuolla — — Metsien välistä näkyi viheriäisiä ruohomaita, ja kaukana kierteli leveä sinertävä virta päivänpaisteessa välkkyen. Laitumilla kuljeksi suuria eläinlaumoja, mutta emme voineet näin kaukaa päättää, olivatko ne metsäneläimiä vaiko karjaa. Sitä vastoin saatoimme selvästi nähdä jotain majojen tapaista.

Suurena karttana levisi kaunis maa edessämme. Me katselimme, katselimme, emmekä väsyneet ihailemasta kaikkea tätä valoisaa kauneutta ja tuoretta rehevyyttä.

Kaksi seikkaa kiinnitti heti huomiomme puoleensa. Ensiksikin oli edessämme leviävä maa ainakin viisituhatta jalkaa korkeammalla kuin erämaa, jonka läpi olimme kulkeneet, toiseksi juoksivat kaikki virrat etelästä pohjoiseen päin. Vuorijonon etelärinteellä emme valitettavasti olleet tavanneet ainoatakaan jokea, täällä pohjoispuolella sitävastoin oli runsaasti jokia ja puroja. Ne näyttivät kaikki yhtyvän suureen virtaan, joka kiemurteli seudun läpi, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Me istuimme kalliorinteellä ja ihailimme hetken aikaa sanattomina silmäimme edessä olevaa maisemaa. Viimein katkaisi Curtis äänettömyyden.

"Kuulkaapa", virkkoi hän. "Vanhassa kartassa mainittiin jotain Salomon suuresta tiestä, eikö totta?"

Minä nyökkäsin.

"Katsokaa tuonne! Siinä se on!" sanoi Curtis viitaten oikealle.

God ja minä käännyimme katsomaan. Toden totta! Suoraan halki tasangon kiemurteli nauhan tapainen juova, se näytti todella leveältä maantieltä. Me emme heti olleet huomanneet sitä, koska se puolittain peittyi silmiltämme pienen kummun taa, juuri siinä missä se alkoi leikata tasankoa. Emme virkkaneet mitään — emme sanaakaan. Ja mitä olisimmekaan voineet sanoa? Viime päivien kuluessa olimme nähneet ja kokeneet niin paljon, että olimme jo kadottaneet kyvyn ihmetellä. Sitä paitsi ei meistä ollut niin kummallista, jos tapasimme jäännöksiä menneiltä ammoisilta ajoilta.

"Sinne ei liene kovinkaan pitkä matka", arveli God. "Mennäänkö nyt heti?"

Tuumasta toimeen. Pesimme kätemme ja kasvomme purossa ja seurasimme Godin kehotusta. Alkumatka oli jotenkin rasittava, täytyi alinomaa kavuta ja harpata suurten kivien, ja korkeiden lumikinosten yli. Viimein saavuimme kuitenkin pienelle töyräälle ja siinä näimme tien aivan jalkaimme juuressa. Mainio tiepä se olikin, se oli noin puolisataa jalkaa leveä ja kovaan kallioon hakattu. Ihmeellistä kyllä päättyi se tähän, katosi kiviin ja lumeen.

"Mitäs tästä arvelette, Allan?" kysyi God, kun tuokion kuluttua seisoimme kuningas Salomon tiellä. "Voitteko selittää, mistä tämä johtuu?"

Ravistin päätäni. God katseli tutkivasti ympärilleen ja nosti miettiväisenä sormen nenälleen.

"Luulenpa tietäväni sen", huudahti hän äkkiä. "Tie on nähtävästi aikoinaan kulkenut vuorten yli ja jatkunut alaspäin erämaan halki. Mutta joku tulivuorenpurkaus on hävittänyt sen. Selvästihän näkee, kuinka koko vuoriseutu on laavan vallassa — samoin on hiekka peittänyt tien vuorten toisella puolella."

Godin selitys tuntui meistä uskottavalta, ja me jatkoimme matkaamme alas vuorenrinnettä pitkin. Tämä kulku oli toista menoa kuin se, johon olimme tottuneet. Tähän asti olimme päivät pääksytysten saaneet ponnistaa ylöspäin lumikinosten ja vuorenlohkareiden yli, olimme kärsineet nälkää ja janoa, vähältä piti ettemme kuolleet viluun. Nyt kävi kulku alaspäin, tie oli kerrassaan oivallinen ja ruokahalu tyydytetty. Ellei synkkä muisto Tuulihatun kuolemasta ja vanhan Silvestran kammottavasta luolasta olisi painanut mieltämme, olisimme olleet oikein hyvällä tuulella. Olisimmepa totta vie virittäneet hilpeän laulunkin, huolimatta vaaroista, jotka ehkä väijyivät meitä eteemme aukeavassa ihanassa maassa.

Mitä kauemmaksi jouduimme tasangolla, sitä lauhkeammaksi kävi ilma, ja sitä hedelmällisemmäksi maaperä. Entäs tie — niin enpä totta tosiaan ole nähnyt niin suurenmoista yritystä. Rakennusmestari, joka muinaisaikoina on rakentanut kuningas Salomon tien, oli taitavasti osannut voittaa kaikki esteet. Eräässä kohden oli suunnaton rotko, noin 300 jalkaa leveä ja ainakin 100 jalkaa syvä. Tämä mahdoton kuilu oli täytetty valtavilla kivilohkareilla ja alhaalla pohjassa oli näistä kivistä muurattu holvi, jota myöten raju vuoripuro kohisten virtasi. Toisessa paikassa taas täytyi tien mutkailla edes takaisin kiertääkseen äkkijyrkkää, noin 500 jalan korkuista syvännettä. Ja taaskin kolmannessa paikassa nousi korkea kallioseinä vastaan, sen läpi oli kaivettu ainakin kolmenkymmenen jalan pituinen tunneli.

Tunnelin seiniä peittivät omituiset korkokuvat. Ne esittivät haarniskaan puettuja sotureita, jotka seisoivat sotavaunuissaan taistellen. Eräässä kohden oli kuvattu kokonainen taistelu, siinä oli kaatuneita, haavoittuneita ja vankeja, joita aseelliset miehet kuljettivat pois.

Henry Curtis tutki hyvin tarkoin vanhoja taideteoksia.

"Niin", sanoi hän, "tätä kutsutaan kyllä kuningas Salomon tieksi, mutta ellen varsin suuresti erehdy, ovat vanhat egyptiläiset olleet täällä kauan ennen kuningas Salomon kansaa. Joka tapauksessa näyttää tämä kuvaryhmä olevan egyptiläistä työtä!"

Päivällisaikaan saavuimme sille seudulle, missä metsät alkoivat. Ensiksi tulimme harvaan viidakkoon, mutta vähitellen kohosi yhä useampia suuria puita ympärillämme, ja viimein jouduimme tiheään metsään. Enimmäkseen kasvoi se niin kutsuttuja "hopeapuita" — näiden lehdet välkkyvät nimittäin hopealle. Nämä puut ovat muuten jotenkin harvinaisia Afrikassa. En ole nähnyt niitä muualla kuin Taffelvuoren rinteillä Kapkaupungin luona.

Godin silmät loistivat kilpaa puitten lehtien kanssa. "Tässä, totta vie, on polttopuita yllin kyllin", sanoi hän ja ehdotti että pysähtyisimme valmistamaan päivällistä itsellemme. Se ei ollut niinkään tuhma keksintö. Me poikkesimme tieltä ja asetuimme pienen puron rannalle. Tuossa tuokiossa olimme sytyttäneet aimo nuotion kuivista oksista. Leikkasimme sitten pulskat kappaleet tuota "Inkoa", pistimme ne terävien puikkojen nenään ja paahdoimme niitä kafferilaisten tavan mukaan, kunnes liha oli kystä. Sitten söimme hyvällä ruokahalulla, ja kun olimme ravitut, otimme piippumme ja vetelimme savuja. Lyhyesti sanoen, me nautimme elämästä täysin siemauksin, lukemattomien kärsimysten jälkeen tuntui olomme nyt melkein taivaalliselta.

Ja voi, kuinka ihanata oli ympärillämme! Puro, jonka reunat olivat jättiläissuurten saniaisten ja hienojen parsaheinien peitossa, lorisi hilpeästi jalkaimme juurella. Muuten vallitsi äänettömyys, vieno tuuli vain suhahti kuiskien hopeapuitten latvoissa, silloin tällöin lensi kuhertava metsäkyyhky ohitsemme ja ylt'ympärillä hyppeli pikkulintuja oksalta oksalle, ne loistivat ja välkkyivät kuin elävät jalokivet. Olisi luullut eksyneensä paratiisin puutarhaan.

Curtis ja Umbopa istuivat juttelemassa omituisella murteella, joka ei ollut englantia — eikä zulukieltä, mutta vähän kumpaistakin. He puhelivat matalalla äänellä ja innokkaasti, minä taas venyin pitkin pituuttani vihannalla saniaisvuoteella katsellen heitä silmät puoliummessa. Äkkiä kaipasin Godia ja käännyin häntä katsomaan. Minne hän oli joutunut? Huomasin hänet pian; hän seisoi puron reunalla, ja oli juuri noussut kylvystä. Hän oli paitasillansa ja oli kovassa puuhassa järjestää ulkoasuansa; paperikauluksensa hän oli puhdistanut ja pölyiset vaatteensa ravistanut ja harjannut. Hän piteli niitä juuri kädessään ja katseli surullisesti päätään pudistaen reikiä ja repeämiä, jotka hän matkalla oli saanut housuihinsa ja takkiinsa. Nyt hän laski vaatteensa maahan ja alkoi tarkastaa saappaitansa. Hän puhdisti ne ensin sanajaloilla, sitten hän hankasi niitä ihran kappaleella, jonka hän oli ottanut talteen Inko-eläimen lihasta. Lasisilmällään hän tutki sitten tarkoin, olivatko ne kyllin kiiltävät — ja veti ne jalkaansa. Sitten hän otti esille taskukampansa ja pienen peilin ja tarkasti huolellisesti itseänsä. Hän ei nähtävästi ollut tyytyväinen kuvaansa, koska innokkaasti ja hartaudella alkoi kammata hiuksiaan. Saatuaan vihdoin hapsensa jonkinmoiseen kuntoon hän taas kurkisti peiliin, mutta kuva ei vieläkään tyydyttänyt häntä; hän koetteli leukaansa, missä parransänki rehevänä törrötti — hän ei ollut ajanut partaansa kymmeneen päivään.

"Ei mahtane mies ruveta partaansa ajamaan", arvelin minä. Mutta eikös vaan God kaivanut esille pohjattomasta taskustaan partaveitsen, jolla hän rupesi kaapimaan itseään käyttäen saippuanaan samaa ihrankappaletta, josta saappaatkin olivat osansa saaneet. Parranajo tällaisissa olosuhteissa ei nähtävästi ollut varsin helppoa, ainakin voihki God surkeasti. Sitä paitsi hän näytti niin hassunkuriselta seistessään siinä pitkiä parrantynkiänsä kihnuttamassa, että minä olin nauruun menehtyä. Kylläpä on ihminen turhamainen, kun viitsii moista puuhaa ja vaivaa nähdä, vaikka voisi elää vapaudessaan! Vihdoin viimein hän oli saanut oikeanpuolisen poskensa ja leukansa jotakuinkin sileäksi raapituksi — — — mutta yht'äkkiä näin jotain välähdyksentapaista suhahtavan hänen päänsä ylitse.

God teki aika hyppäyksen ja päästi oikean meripoikakirouksen. Minäkin karkasin pystyyn salaman nopeudella — — ja mitä näinkään! Noin kahdenkymmenen askeleen päässä minusta, aivan Godin lähellä, seisoi muutamia miehiä ryhmässä. He olivat kookkaita ja uhkeavartaloisia, kuparinvärisiä, muutamilla oli mustia sulkatöyhtöjä hiuksissa ja lyhyt leopardinnahka hartioilla. Parven etunenässä seisoi noin 16-18 vuotias nuorukainen. Hänen käsivartensa oli vielä ojennettu ja vartalo eteenpäin kumarassa. Välähdys Godin pään yläpuolella johtui kaikesta päättäen veitsestä, jonka tämä nuori poika oli lennättänyt häntä kohti.

Vanha sotaisan näköinen alkuasukas astui nyt pojan luo, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle jotain. Sen jälkeen lähestyi koko parvi meitä.

Curtis, God ja Umbopa tarttuivat pyssyihinsä ojentaen ne alkuasukkaita kohti. Mutta nämä lähenivät vain rauhallisesti. He eivät nähtävästi tunteneet ampuma-aseita, muuten he eivät kai olisi niitä niin halveksineet.

"Pyssyt alas!" huusin toisille. Ymmärsin henkemme riippuvan siitä, että olimme ystäviä maan asukkaiden kanssa. Astuin sitten parvea vastaan ja käännyin vanhuksen puoleen, joka oli hillinnyt nuorukaista.

"Terve teille!" sanoin zulunkielellä vain arviolta, enhän tietysti tietänyt, mitä kieltä he puhuivat. Mutta suureksi kummakseni hän ymmärsi minua.

"Terve teille!" vastasi hän. Hän ei tosin ääntänyt sanoja samalla tapaa kuin me, mutta hänen murteensa oli siksi saman sukuista, että Umbopa ja minä hyvästi ymmärsimme sen. Myöhemmin tulimme tietämään että tämän maan kansa käytti erästä vanhempaa zulukielen muotoa.

Vanhus jatkoi: "Mistä tulette? Keitä olette? Ja miksi on kolmella teistä vaaleat kasvot ja neljännellä samanlaiset kasvot kuin meidän veljillämme?" Näin sanoen hän viittasi Umbopaan. Minä loin silmäyksen Umbopaan ja huomasin kummakseni miehen olevan oikeassa. Kelpo palvelijamme oli ulkomuotoon ja vartaloon nähden täydellisesti näiden alkuasukkaiden näköinen. Mutta sitä en nyt ennättänyt ihmetellä.

Hitaasti ja arvokkaasti vastasin: "Me olemme muukalaisia ja tulemme rauhallisissa asioissa. Ja tämä mies tässä on palvelijamme."

Vanhus pudisti kiivaasti päätään: "Sinä valehtelet", sanoi hän. "Ei kukaan muukalainen voi hengissä päästä vuorten yli, niillä kuolee kaikki. Mutta mitä siitä, samapa se, valhetteletko vai et, jos olette muukalaisia, täytyy teidän kuolla. Sillä kukualaisten maahan ei kenkään muukalainen saa jalkaansa astua, niin säätää kuninkaan laki. Valmistautukaa siis kuolemaan, o muukalaiset."

Kävin jotenkin noloksi moisista tervetuliaisista. Ja hiukan kamalata oli nähdä muutamien miesten kohottavan kätensä sivulleen ja tarttuvan suuriin, raskaisiin veitsiinsä.

"Mitä tuo vanha marakatti sanoo?" kysyi God.

"Hän sanoo, että me kohta saamme lähtöpassit tästä maailmasta", vastasin minä nyrpeästi.

"Herra varjelkoon!" voihkasi God, joka täydellä todella tunsi korviansa kuumentavan. Ja sitten paljassäärinen kapteenimme teki jotain, jota hän aina teki, kun oli hämmästynyt, hän tarttui kaksin sormin valehampaisiinsa ja irroitti ne yläleuan suulaesta ja lennätti ne sitten maiskuttaen jälleen paikoilleen. Se oli perin ihmeellinen temppu ja oikea onnen potkaisu meille, sillä samassa tuokiossa päästivät kaikki kukualaiset kauhunhuudahduksen ja hoipertelivat taaksepäin kuin salaman iskemät.

"Mikäs hätänä? Mikä heihin meni?" kysyin minä.

"Hampaat, Godin hampaat!" kuiskasi Curtis. "Hän liikutti niitä. Ota ne ulos, God! Ota ne ulos!"

Godia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Kuten paraskin silmänkääntäjä hän piilotti hammasrivinsä paidan hihaan.

Nyt olivat kukualaiset aivan pyörällä päin. He olivat kauheasti peloissaan, mutta uteliaisuus voitti pelon, ja hitaasti lähenivät miehet vähitellen Godia. Nähtävästi he olivat aivan unohtaneet äskeiset hyväntahtoiset aikeensa meidän suhteemme.

Viimein puhkesi vanha kukualainen puhumaan. "Ken on tämä, o muukalaiset?" kysyi hän juhlallisella äänellä viitaten Godiin, jolla ei vielä ollut mitään muuta yllään kuin villapaita ja saappaat ja jonka parta oli vain puoleksi ajettu. "Ken on hän, jonka yläruumis on vaatetettu mutta sääret paljaat, jolla on karvoja toisella poskella mutta ei toisella, jolla on kiiltävä ja läpinäkyvä silmä… Kuinka voivat hänen hampaansa jättää hänen leukapielensä ja palata taas takaisin entiseen paikkaansa hänen käskystään!"

"Avatkaa nyt suunne!" kuiskasin minä Godille. Yks kaks aukaisi God suunsa ja irvisti punaisella suulaellaan äijää vasten naamaa aivan kuin äkäinen pihakoira. Kukualaiset seisoivat kuin puusta pudonneet ja töllistivät suu selällään Godiin.

"Missä ovat hänen hampaansa?" kirkuivat he. "Me näimme ne äsken omin silmin."

God käänsi hitaasti kasvonsa sivulle ja läimähytti kädellään suutaan. Sitten hän taas irvisti ja nyt välkkyi kaksi valkoista hammasriviä hänen suussaan.

Nuori poika, joka oli tähdännyt puukollaan Godiin, heittäytyi suin päin maahan ja ulvoi peloissaan, niin että koko seutu kaikui, ja vanhuksen polvet tutisivat kuin haavanlehti.

"Te olette siis henkiä!" änkytti hän kauhuissaan. "Sillä naisesta syntynyt ei ole se, jolla on toinen puoli kasvoista karvojen peitossa ja toinen paljas, jolla on välkkyvä ja läpinäkyvä silmä ja hampaat, jotka katoavat ja taas kasvavat? Armoa, armoa! Säästäkää henkemme!"

Mepä oikein onnen myyriä olimme! Nyt me olimme käskijöinä. Minä käytin tietysti tilaisuutta hyväkseni.

"Me suvaitsemme antaa teille anteeksi", sanoin ystävällisesti. "Mutta kuulkaa nyt, minä sanon, keitä olemme. Me tulemme toisesta maailmasta, vaikka olemme ihmisiä kuten te kukualaisetkin. Me olemme astuneet alas suurimmasta tähdestä, joka yöllä tuikkii."

"Oh, oh!" ulvoivat alku-asukkaat yhteen ääneen ja olivat pelkästä kummastuksesta pudottaa silmät päästään.

"Niin!" lausuin minä, "sieltä tulemme." Ja armollisesti hymyillen lisäsin: "Me olemme tulleet kunnioittamaan teitä vierailullamme ja ilahuttamaan kansaanne. Ja kuten kuulette, oi ystäväni, olen oppinut kielenne erityisesti tätä matkaa varten."

"Niin on, niin on!" huusivat kaikki miehissä. "Mutta hallitsijani", virkkoi vanhus. "Sinä olet oppinut kielemme hyvin huonosti."

Minä heitin häneen tuikean katseen ja hän loi nöyrästi silmänsä maahan.

Minä jatkoin edelleen. "Niin", sanoin, "me olemme siis kulkeneet pitkän matkan tänne alas maan päälle, ja te olette vastaanottaneet meidät vihamielisesti. Sen vuoksi tulee teidän kärsiä rangaistus. Yksi teistä heitti veitsensä hänen päätään kohti, jonka hampaat tulevat ja menevät."

"Oi, herra, armahda häntä!" pyysi vanha kukualainen rukoillen. "Hän on kuninkaan poika, ja minä olen hänen setänsä. Jos sinä hänet surmaat, täytyy minun se hengelläni maksaa."

"Niin, se on varma!" virkkoi nuorukainen uhkaavasti. "Te ette kenties luule, että meillä on voima teitä rangaista —. voima surmata teidät kaikki. Odottakaa, minä näytän teille, mihin kykenemme. Kuules sinä, orjankoira!" ärjäsin ukkosäänellä Umbopalle. "Anna minulle taikaputki, joka puhuu!"

Umbopa oli heti oivaltanut aseman. Hän otti pika-ampuvan pyssyni ja ojensi sen minulle ovelasti hymyillen — hän, jonka vakavat kasvot tuskin koskaan hymyilivät.

"Tässä se on, oi hallitsijoiden hallitsija", sanoi hän heittäytyen polvilleen eteeni, kuin olisin ollut mikä jumala.

Minä olin äkännyt pienen vuorikauriin, joka seisoi kalliolohkareella noin seitsemänkymmenen askeleen päässä meistä. Päätin tähdätä siihen.

Viittasin eläimeen. "Te näette kaikki tuon kauriin," sanoin. "Sanokaapa minulle: Voiko kukaan tappaa tämän eläimen täältä ja pelkällä jyrinällä?"

"Se on mahdotonta, valtiaani", sanoi ukko.

"Mahdotonta, mahdotonta!" huusivat toisetkin.

"Ja kuitenkin tapan minä sen."

Ukko veti suunsa hienoon hymyyn. "Sitä ei valtiaani voi tehdä."

Kohotin pyssyn poskelleni ja tähtäsin kauriiseen. Se oli vain pieni raukka eikä olisi ollut kummallista, jos olisinkin ampunut syrjään, mutta minä tiesin, etten erehtyisi.

Henkäsin syvään ja vedin varovasti liipasinta. Onneksi seisoi kauris liikahtamatta ja hiljaa kuin kivi.

"Pau!" Pyssy laukesi, kauris hypähti ilmaan ja putosi kalliolle kuolleena kuin pölkky.

Kukualaiset ulvoivat kauhusta.

"Jos tarvitsette lihaa", sanoin minä tyynesti, "niin menkää noutamaan kauris — minä lahjoitan sen teille."

Ukko antoi viittauksen ja heti kippasi yksi hänen miehistään kalliolohkareelle ja tuli takaisin kauris hartioillaan. Alku-asukkaat kerääntyivät kuolleen eläimen ympäri eivätkä saaneet silmiään käännetyksi ihmeellisestä reiästä, jonka kuula oli tehnyt sen ruumiiseen.

"Siinä näette, että puhun totta!" sanoin minä totisesti, silmäkulmiani rypistäen. Ei kuulunut vastausta.

Mutta minä arvelin, että oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli kuumaa, ja jatkoin siis:

"Jos vielä epäilette voimaamme, niin voihan joku teistä asettua tuonne kalliolle, missä kauris seisoi. Silloin saatte nähdä…"

Mutta ehdotukseni ei miellyttänyt ketään. Kaikki seisoivat mykkinä ja äänettöminä kuin kivikuvat, tuijottaen vuoroin meihin, vuoroin kauriiseen. Kuninkaan poika katkaisi viimein äänettömyyden lausuen:

"Oikein puhuttu. Kuuleppas, setä", ehdotti hän, "mene sinä ja asetu kalliolle seisomaan! Taikavoima on kyllä tappanut kauriin, mutta ihmistä se tuskin siltä voi tappaa."

"Ei, ei!" keskeytti vanhus kiihkeästi rakkaan veljenpoikansa ja pudisti kiivaasti päätään. "Vanhat silmäni ovat nähneet kyllin. Nämä miehet ovat todellakin velhoja — kuinka muuten? Viekäämme heidät nyt kuninkaan luo. Mutta jos joku joukostamme vielä epäilee, niin asettukoon hän kalliolle ja puhukoon taikaputki hänelle."

Mutta ei — siihen ei kenelläkään ollut rohkeutta. "Meidän kurjat ruumiimme eivät ansaitse, että niihin tuhlataan kallista taikaa", arveli muuan. "Me tyydymme jo siihen, mitä olemme nähneet. Vaikka kaikki noidat kukualaisten maassa löisivät tuumansa tukkoon, eivät he kuitenkaan voisi tehdä tällaista taikatemppua."

"Eivät suinkaan", huomautti vanhuskin. Äänestä päättäen oli raskas kivi vyörynyt hänen rinnaltaan. "Eivät suinkaan", toisti hän. Sitten hän kääntyi meidän puoleemme: "Kuulkaa mitä teille sanon te tähtien pojat, te, joiden silmät välkkyy ja suulaki liikkuu — te, joiden puhe on kuin ukkosenjyrinä ja jotka surmaatte matkojen päästä. Minä olen Infadus Kafan poika — Kafan, joka muinoin oli kukualaisten kuningas. Ja tämä nuori mies on Skragga, hänen isänsä on Twala, tuhansien vaimojen mies, kukualaisten päämies ja tämän maan vallitsija, suuren tien ylläpitäjä, vihollisten hirmu, mestari velhotaidossa, satojen tuhansien soturien päällikkö — Twala — yksisilmäinen — musta — peljättävä."

Minä en ollut tietääkseni näistä monista suurista sanoista, virkoin vaan kopeasti.

"Vie meidät siis Twalan luo. Me emme kauemmin tahdo keskustella halpasäätyisten kanssa."

"Tapahtukoon tahtonne mukaan, herra", sanoi vanhus. "Mutta tie on pitkä — kolmen päivänmatkan pituinen."

"Hyvä", sanoin minä välinpitämättömästi. "Meillä on kyllin aikaa, sillä me emme koskaan kuole. Menkää te vaan edellä, me seuraamme. Mutta sen sanon teille — sekä sinulle Infadus että sinullekin Skragga — varokaa virittämästä ansoja meille. Tietäkää, että me tunnemme jokaisen ajatuksenne ja rankaisemme ne samassa tuokiossa, jolloin ne syntyvät aivoissanne. Hän, jolla on paljaat jalat ja puoleksi partaiset kasvot, lähettää salaman välkkyvästä silmästään teihin ja teidän maahanne, hänen noitahampaansa iskevät teihin kiinni ja syövät teidät kaikki, ja noitaputki on puhuva teille ukkosen äänellä ja tappava teidät!"

Mahtava puheeni teki syvän vaikutuksen. Nöyriä he kyllä tähänkin asti olivat olleet, mutta nyt he tuskin uskalsivat silmiään päässä liikuttaa, niin he pelkäsivät noitavoimaamme.

Vanha Infadus kumarsi maahan asti ja mutisi: "Kuhm! Kuhm." Sittemmin sain tietää, että kukualaiset täten tervehtivät kuningastaan. Sitten hän sanoi jotain seuralaisilleen ja nämä korjasivat kauhealla kiireellä huostaansa kaikki kimsumme ja kamsumme. He eivät millään ehdolla antaneet meidän itse kantaa tavaroitamme — ei, he muka kyllä pitivät huolen niistä. Pyssyihin ei kukaan kuitenkaan uskaltanut koskea, ei millään ehdolla. Mutta Godin vaatteet, jotka huolellisesti kokoonpantuina olivat maassa, korjasi muuan alku-asukas heti kainaloonsa.

God harppasi miehen luo vaatien vaatteitaan takaisin ja kiivas sananvaihto syntyi heidän välillään kaikessa ystävyydessä tietysti.

Infadus rupesi sovittajaksi. "Elköön noitasilmäinen ja noitahampainen valtiaani millään ehdoin koskeko vaatteisiinsa. Hänen orjansa kantavat ne ilolla kuninkaan kaupunkiin."

"Niin, mutta minä tahdon" — tässä pääsi Godilta kirous — "minä tahdon vaatteeni ylleni, sinä pässinpää."

Umbopa tulkitsi hänen sanansa vanhalle päällikölle (lukuunottamatta sanaa pässinpää), mutta Infadus ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan.

"Minkä vuoksi tahtoo valtiaani kätkeä kauniit valkoiset säärensä meiltä?" kysyi hän ja näytti kovin onnettomalta. "Olemmeko rikkoneet valtiaamme mieltä vastaan, koska hän tahtoo rangaista orjiaan näin ankarasti?"

God oli aivan pyörällä, hän ei enää sanonut sanaakaan, seisoi vaan ja mulkoili Infadusiin ja hänen seuralaisiinsa. Curtis ja minä olimme katketa nauruun nähdessämme keikarimaisen ystävämme onnettoman tilan. Mutta alku-asukas pötki ystävällisesti irvistäen vaatteet kainalossa matkaansa.

"Hiisi vieköön!" huusi God raivoissaan. "Nyt tuo musta lurjus vie housuni."

"Kuuleppas, God," selitti Curtis hänelle yhä vielä naurun vallassa. "Sinä olet esiintynyt tässä maassa erityisen huomattavassa ulko-asussa ja sinun täytyy ylläpitää arvoasi. Toisin sanoen: niin kauan kuin me olemme tässä maassa, on sinun pakko käydä housuitta. Sinun täytyy tyytyä vain paitaan, saappaisiin ja lasisilmään."

"Niin, ja sitten teidän täytyy tyytyä vain yhteen poskipartaan. Toisen posken on edelleenkin oltava parraton. Jos te hiukankaan muutatte ulko-muotoanne olemme mennyttä miestä. Silloin he näet huomaavat, että me olemme vain pettureita emmekä noitia. Olen pahoillani teidän tähtenne, God. Mutta totta puhuen teillä ei ole muuta neuvoa kuin nielaista karvas pala."

God, joka tähän asti oli raivonnut ja kiroillut kuin pahin korpraali, rauhoittui ja pudisti alakuloisena päätään. "Luuletteko todellakin niin?" kysyi hän. "Luuletteko, että se on välttämätöntä?"

"Ehdottomasti. Toistaiseksi riippuu meidän kohtalomme teidän 'kauniista, valkoisista sääristänne' ja 'välkkyvästä silmästänne'… Kiittäkää onneanne, että saitte pitää edes saappaanne. Sitä paitsi ei ole laisinkaan liian kylmä käydä housuitta."

God ymmärsi nyt kaikesta, että oli turha potkia tutkainta vastaan. Hän huokasi raskaasti eikä sanonut enää mitään.

Mutta monta monituista päivää kului, ennenkuin hän tottui uuteen pukuunsa.

KAHDEKSAS LUKU.

Kukualaisten maassa.

Me läksimme nyt kulkemaan kohti kuninkaan kaupunkia. Koko iltapuolen astuimme eteenpäin suurta maantietä pitkin, joka kaiken aikaa kulki luoteissuuntaan. Infadus ja Skragga kävelivät rinnallamme, mutta heidän seuralaisensa astuivat noin sata askelta edellämme.

"Kuuleppas, Infadus", kysyin minä hetken aikaa kuljettuamme, "kuka on rakentanut tämän tien?"

"Se rakennettiin monta, monta vuotta sitten — — kuinka ja milloin, sitä ei kukaan tiedä, sitä ei tiedä edes Gagul, viisas vaimo, joka on elänyt monta miespolvea. Nyt ei kukaan voi enää rakentaa sellaisia teitä, mutta kuningas ei anna sen kasvaa ruohoa."

"Ja kuka on laatinut kuvapiirrokset kallioon, jonka kautta kuljimme?"

"Kädet, jotka rakensivat tien, tekivät myös ihmeelliset kuvat", arveli Infadus. "Me emme tiedä, kuka ne on tehnyt."

"Koska tuli kukualaisten kansa tähän maahan?"

Vanhus vastasi: "Valtiaani. Myrskytuulen lailla hyökkäsi kansamme näille lakeuksille tuhatta, kymmenentuhatta kertaa tuhatta kuunkierrosta sitten. Se vaelsi tänne suurista maista, jotka sijaitsevat tuolla kaukana, kaukana", ja Infadus viittasi pohjoiseen. "He eivät päässeet kauemmaksi kuin tänne, kertoo tarina, ja niin sanoo myös viisas Gagul, sillä valtavat vuoret sulkivat heiltä tien. Mutta olihan täälläkin hyvä olla, ja niin he asettuivat tähän maahan ja lisääntyivät ja tulivat mahtaviksi. Nyt olemme lukuisat kuin hieta erämaassa, kun kuningas Twala nyt kutsuu sotaväkensä kokoon, kohoavat heidän höyhentöyhtönsä yli tasangon, niin pitkälle kuin silmä kantaa."

"Mutta ketä vastaan soturit taistelevat, kun maa on vuorten ympäröimä?"

"Ei joka puolelta, ei tuolla", selitti Infadus viitaten pohjoiseen. "Siellä maa on avoin, ja sitä tietä hyökkäävät viholliset tuon tuostakin päällemme tuntemattomasta maasta. Mutta nyt on kolmas osa ihmisikää kulunut siitä, kun viimeksi oli sota. Silloin kaatui monta tuhatta kukualaista, mutta me kukistimme ne, jotka tahtoivat hävittää meidät. Sen jälkeen emme ole taistelleet vieraita kansoja vastaan, mutta sisällistä sotaa olemme käyneet, toinen jalopeura otteli toisen kanssa."

"Mistä se johtui?" kysyin minä.

"Valtiaani, kuninkaalla, velipuolellani, oli veli, kaksoisveli. Meidän tapamme ei salli, oi valtias, kaksoisten elää, heikomman täytyy aina kuolla. Mutta kuninkaan äiti kätki heikomman lapsen, koska hänen sydämensä sääli sitä. Tämä lapsi on Twala, kuningas. Minä olen hänen nuorempi veljensä, toisen vaimon poika."

"Entä sitten?"

"Kafa, isämme kuoli, kun me tulimme miehiksi, ja veljeni Imotu tuli kuninkaaksi hänen jälkeensä. Hän hallitsi maata jonkun aikaa ja hänellä oli poika, nimeltä Ignosi (Salama), jonka äiti oli kuninkaan lempivaimo. Kun poika oli kolmen vuoden vanha, tapahtui että heti kauhean sodan jälkeen tuli nälänhätä maahan. Koko kansa näki nälkää ja kuten nälkääntynyt leijona haki se jotain, jonka olisi voinut repiä palasiksi. Silloin julisti Gagul, viisas, hirvittävä vaimo, joka ei koskaan kuole, kansalle:

"'Kuningas Imotu ei ole oikea kuningas.'

"Kuningas Imotu makasi siihen aikaan sairaana majassaan. Hän oli haavoittunut sodassa eikä voinut liikahtaa paikaltaan.

"Silloin Gagul astui erääseen majaan ja talutti ulos Twalan, velipuoleni ja kuninkaan kaksoisveljen, jota hän oli syntymästä asti salannut rotkoissa ja vuorenonkaloissa. Hän repäisi vaatteen hänen lanteiltaan ja näytti kansalle kuninkaanmerkin — pyhän käärmeen, joka oli piirretty hänen vyötäisiinsä. Sellainen merkki annetaan aina kuninkaan vanhimmalle pojalle, heti kun hän on syntynyt. Ja Gagul huusi kaikuvalla äänellä: 'Katsokaa! Tässä on kuninkaanne, jonka henkeä olen suojellut tähän päivään asti.' Ja kansa, jonka ymmärrys kärsimyksistä oli mennyt sekaisin ja jonka nälkä oli saattanut raivoon, uskoi Gagulin sanoja ja ulvoi: 'Kuningas! Kuningas!' Mutta minä tiesin, että Gagul valehteli. Imotu oli vanhin. Juuri kun kansa huusi ja melusi, astui sairas kuningas Imotu hoiperrellen majastaan vaimonsa ja pikku Ignosin seurassa. 'Mitä tämä melu tietää?' kysyi kuningas Imotu. Ja miksi huudatte: kuningas, kuningas?'

"Ei kukaan vastannut. Äkkiä hyökkäsi Twala, hänen kaksoisveljensä, hänen päällensä, tarttui häntä hiuksiin ja iski veitsensä hänen sydämeensä. Ja huikentelevainen kansa, joka aina kumartaa nousevaa aurinkoa, puhkesi riemuhuutoihin. 'Twala on kuninkaamme!' kirkuivat he. 'Nyt sen tiedämme, että Twala on kuninkaamme'."

"Ja mihin joutuivat Imotun vaimo ja hänen pieni poikansa. Surmasiko Twala heidätkin?"

"Ei, valtias", vastasi Infadus. "Kun vaimo näki, että hänen isäntänsä oli kuollut, tempasi hän pojan syliinsä ja pakeni. Muutaman päivän perästä hän hyvin nälkäisenä saapui erääseen syrjäkylään ja pyysi jotain syödäkseen. Mutta ihmiset vihaavat aina onnettomia, ei kukaan antanut hänelle maitoa eikä ruokaa. Mutta yöllä pimeässä hiipi pieni tyttö, jonka kävi sääliksi pikku poikaparkaa, hänen luokseen vieden hänelle vähän ruokaa. Samana yönä matkasi vaimo poikineen vuoria kohti. Sen jälkeen ei kukaan ole nähnyt häntä eikä Ignosia, hänen poikaansa — he ovat kai molemmat kuolleet."

"Mutta jos poika nyt ei olisikaan kuollut, Infadus, silloin hän kai olisi kukualaisten laillinen kuningas, vai kuinka?"

"Olisi kylläkin, valtiaani, pyhä käärme kiertää hänen lanteitaan. Mutta", jatkoi hän, päätään pudistaen, "hän on varmaan jo kauan sitten kuollut."

Kaukana näköpiirin luona huomasimme nyt ryhmän majoja, joita ympäröi korkea paalutus ja syvä kaivanto. Infadus viittasi näihin rakennuksiin. "Katso tuonne, valtiaani", sanoi hän. "Siinä on kraali, jossa murhatun kuninkaan vaimo ja poika viimeksi nähtiin.

"Siellä me nukumme tänä yönä, jos nimittäin", lisäsi hän epäröiden ja kasvonsa olivat kuin suuri kysymysmerkki: "Nukkuvatko valtiaani maan päällä oleskellessaan?"

"Kyllä, ystäväni Infadus, kun olemme kukualaisten maassa, elämme kuten kukualaisetkin", vastasin minä majesteetillisesti. Tämän sanottuani käännyin äkkiä puhutellakseni Godia, joka unisena tallusteli takanani ja näytti hyvin happamelta, hänellä oli täysi työ pidellä paidanliepeitään, joita iltatuuli tuon tuostakin liehautti ylös. Godin rinnalla kulki Umbopa. Hän oli nähtävästi suurella tarkkuudella seurannut keskusteluani, vanhan päällikön kanssa ja hänen kasvoillaan oli vakava ja samalla iloinen ilme. Hänen katseensa oli tähdätty kauas etäisyyteen. Näki selvästi, että hänen ajatuksensa liikkuivat menneissä ajoissa, ja että hän koetti muistella asioita ja tapahtumia, jotka jo olivat puoleksi unohtuneet, mutta nyt olivat heränneet uuteen eloon… Ihmeellinen mies, tuo Umbopa!

Koko ajan olimme kulkeneet hyvää vauhtia maakylän majoja kohti. Vuoret, joiden yli olimme kiivenneet, olivat jo kaukana takanamme, ja tiheämpänä, yhä tiheämpänä verhosi sumuhuntu Sheban poven. Mitä edemmäksi saavuimme sitä kauniimmaksi kävi maa. Kasvullisuus oli rehevä, mutta ei silti troopillisen ylenpalttinen. Aurinko oli kirkas ja lämmin, mutta ei paahtava, ja vuoriseudulta puhalsi raitis, vilpoisa tuuli, siveli viileästi hiuksiamme ja leikitteli vallattomasti God raukan paidalla. — —

Tämä uusi maa oli todella maallinen paratiisi. En koskaan ole nähnyt sen vertaista kauneudessa ja hedelmällisyydessä. Transvaal on kaunis maa, mutta sitä ei voi verrata kukualaisten valtakuntaan.

Heti kun läksimme matkaan, oli Infadus lähettänyt pikajuoksijan kylään ilmoittamaan tulostamme. Mies lähti laukkaamaan tavattoman nopeasti, ja Infadus selitti meille, että hän tulisi juoksemaan samaa vauhtia koko ajan. Pikajuoksu oli näet suosituin urheilu kukualaisten kesken, ja he olivatkin erinomaisen taitavat siinä. Saavuttuamme puolen peninkulman päähän kylästä, huomasimme siellä vilkasta liikettä ja eloa aivan kuin muurahaispesässä. Majojen välissä vilisi toimeliaita ihmisiä, ja kyläpaalutuksen portista astui joukottain alku-asukkaita meitä vastaan. Joka mies oli kiireestä kantapäähän asti aseissa, näytti siltä, kuin saisimme lämpimän vastaanoton. Curtis laski hieman levottomana kätensä minun käsivarrelleni huomauttaen, että asema tuntui uhkaavalta.

Infadus ymmärsi, että me epäilimme pahaa. Hän pudisti päätään ja kiirehti vakuuttamaan:

"Valtiasteni ei tarvitse pelätä. Sydämessäni ei ole petosta. Minä olen näiden soturien päällikkö, minun käskystäni he tulevat teitä tervehtimään!"

Tämä kuului rauhoittavalta, ja minä nyökäytin hänelle tyynesti päätä. Mutta aivan levollisia emme kuitenkaan olleet.

Noin neljänneksen päässä kylän suurimmasta portista oli pitkähkö mäki, joka vietti tasaisesti Salomon suurelle tielle. Mäen viheriälle rinteelle asettuivat sotilaat riviin, osasto osaston viereen ja rivi rivin taa. Komealta näytti, kun tällainen 300 miehen suuruinen osasto tasaisessa, nopeassa vauhdissa marssi mäenrinnettä ylös, välkkyvin peitsin ja liehuvin sulkatöyhdöin ja asettui paikoilleen. Kun viimein saavuimme mäen juurelle, oli kokonaista kaksitoista osastoa — siis 3,600 miestä — asettunut tien viereen lausuakseen yliluonnolliset vieraansa tervetulleiksi kukualaisten maahan ja valtakuntaan.

Nyt olimme saapuneet ensimäisen osaston luo. Kuljimme niin läheltä, että helposti saatoimme tarkastaa jokaista yksityistä miestä. Kuinka voimakkaita ja kookkaita he kaikki olivat! Sellaista sotajoukkoa en ole eläissäni nähnyt. He olivat kaikki keski-ikäisiä, lyhyimmät heistä olivat noin kolmen kyynärän pituiset, ei yksikään siitä alle, Päässä oli heillä samanlainen suuri sulkatöyhtö kuin meidän seuralaisillammekin. Vyötäisten ja oikean säären ympäri, juuri polven alapuolelle oli sidottu valkoisia häränhäntiä ja vasemmalla käsivarrellaan kantoi joka mies pyöreätä kilpeä. Se oli melkein kyynärän levyinen poikkimitaten ja hyvin omituisen näköinen, etu-osa oli hyvin ohuista rautalevyistä, joiden yli oli levitetty liidunvalkoinen härän nahka. Soturien aseet olivat yksinkertaiset, mutta hyvin tarpeenmukaiset. Joka miehellä oli ensiksikin lyhyt ja raskas kaksikärkinen keihäs, jonka terä oli noin kuusi tuumaa läpimitaten leveimmältä kohdaltaan. Näitä keihäitä ei käytetä heittoaseina — kukualaiset iskevät ne vastustajaansa. (Selkääni karmii ajatellessani mitä kauheita haavoja moiset aseet iskevät)! Sitäpaitsi oli jokaisella soturilla kolme pitkää, raskasta veistä, noin 2 naulan painavia kukin — yksi riippui vyöllä, toiset kaksi kilven takana. Näitä keihäitä kutsuivat kukualaiset nimellä "Tollas". Kukualaissotilas voi tällaisella veitsellä osata tähdättäväänsä viidenkymmenen askeleen päästä, ja he alkavat tavallisesti taistelun lähettämällä oikean luotituiskun näitä murha-aseita vihollisiinsa, ennenkuin ahdistavat heitä keihäillään.

Sotilaat seisoivat hiljaa ja liikkumatta, kuin olisivat he olleet kivipatsaita eikä ihmisiä, mutta vain siksi, kunnes me olimme saapuneet heidän eteensä. Samassa tuokiossa he kaikki yhtenä miehenä kohottivat peitsensä ilmaan ja kunnioittivat meitä huutaen: "Kuhm! Kuhm!" Niin pian kuin olimme sivuuttaneet kunkin osaston, yhtyi se seuraamaan takanamme saattaen meitä kylään. Viimein marssi koko joukko, siis 3,600 miestä, takanamme, niin että askelten töminä kaikui virstojen päähän ja maa tärisi. Myöhemmin jouduimme hyvinkin paljon tekemisiin näiden kahdentoista osaston kanssa, mutta siitä kerron sittemmin. Infaduksen osasto oli kukualaisen sotajoukon ydin ja niitä kutsuttiin — kilpiensä värin mukaan — "valkoisiksi".

Me poikkesimme nyt valtatieltä ja saavuimme leveätä siltaa myöten kaivannon yli kylään. Se näytti olevan rakennettu harvinaisen säännöllisesti; suoraan sen halki kulki leveä tie, jonka poikkikadut leikkasivat suorakulmaisesti; siten tuli koko kylä jaetuksi kahteentoista yhtä suureen nelikulmioon; jokaisessa nelikulmiossa oli niin monta majaa, että juuri yksi "valkoisten" kahdestatoista osastosta saattoi asua siinä. Majat olivat kekomaisesti pajun oksista rakennetut ja ruohopeittoiset. Ne muistuttivat suuresti zululaisten majoja, mutta sekä oviaukot että mökit itsekin olivat suuremmat. Jokaiseen majaan johti leveä, kovaksi poljettu savikäytävä. Molemmat puolet pääkatua olivat mustanaan naisia, jotka uteliaina töllistivät meihin. He olivat oikein somia ollakseen neekereitä. He olivat pitkiä, solakoita ja hyvin siroja. Tukka oli lyhyt, mutta ei villainen kuten neekerien, vaan vapaasti aaltoileva. Kasvojenjuonteet eivät myöskään olleet tavallista afrikalaista mallia; pikemmin muistuttivat heidän kaarevanenäiset piirteensä seemiläistä kansanrotua. Mutta enimmin kummastutti meitä heidän tyyni hiljainen käytöksensä. He olivat omalla tavallaan yhtä hyvin kasvatetut kuin konsanaan hienot salonkinaiset. Siinä suhteessa he suuresti eroavat zulunaisista, jotka ovat sangen ilettäviä ja tunkeilevia olentoja. Väsyneinä ja uuvuksissa tallustelimme kylän läpi, sadat naiset tarkastivat olentoamme kiireestä kantapäähän, mutta ei ainoatakaan raakaa tai säädytöntä sanaa kuulunut tiellämme. — Äänettöminä ja sopivan välimatkan päässä seurasivat he kulkuamme. Eivät he silloinkaan, kun vanha Infadus merkitsevästi viittasi suureen ihmeeseen, God ystävämme "kauniisiin, valkoisiin sääriin", puhuneet mitään, vaikka helposti saattoi nähdä, että tämä harvinainen näky herätti heissä tavatonta kummastusta. Ihastuneina he vain tuijottivat mustilla säihkyvillä silmillään Godin sääriin, (jotka sivumennen sanoen olivat harvinaisen valkoiset). Mutta tämä riitti hyvin nostamaan veret Godin poskille, hän oli näet varsin häveliäs luonnoltaan.

Saavuttuamme keskelle kylää pysähtyi Infadus suuren majan luo, joka sijaitsi hiukan erillään muista majoista.

Ovella hän lausui kovalla äänellä.

"Astukaa sisään, te tähtien pojat, ja suvaitkaa viivähtää hetkinen matalassa majassani. Heti paikalla tarjotaan teille ravintoa — maallista ruokaa ja juomaa — niin ettei teidän tarvitse kiristää vöitänne nälästä. Te saatte hunajaa ja maitoa ja härän sekä muutamia lampaita — se ei ole paljon, valtiaani, mutta meillä ei ole sen parempaa."

"Hyvä, Infadus", sanoin minä. "Me levähdämme mielellämme, pitkä retkemme ilman halki taivaasta maahan on väsyttänyt meitä."

Me astuimme majaan, joka nähtävästi oli järjestetty meitä varten. Parkituista nahoista oli valmistettu mainioita vuoteita ja pesua varten oli vettä yllin kyllin.

Äkkiä kuulimme huutoa ulkopuolelta. Avasimme oven, kurkistimme ulos ja näimme joukon nuoria tyttöjä, jotka kantoivat maitoruukkuja, hunajaa ja paistettuja kakkuja. Heidän jälessään talutti pari nuorta miestä nuorta lihavaa härkää. Yht'äkkiä sivalsi toinen veitsensä ja leikkasi näppärästi eläimeltä kaulan. Muutamassa minutissa oli härkä nyletty ja paloitettu. Maukkain osa lihaa pantiin meidän varallemme, jäännökset jaoin omasta ja toverieni puolesta ympärillämme seisoville sotureille. He taas vuorostaan paloittelivat lihan pienemmäksi ja jakoivat sen kansalle. Se oli "valkoisten miesten lahja".

Umbopa ja nuori kaunis kukualaisnainen alkoivat kiireesti valmistaa ruokaa. He keittivät lihan suuressa savipadassa, joka ripustettiin majan ulkopuolelle sytytetyn nuotion päälle. Kun ruoka oli valmistumaisillaan, lähetimme sanan Infadukselle kutsuen häntä ja Skraggaa aterioimaan kanssamme.

He tulivat heti ja me istuimme pienille jakkaroille — zululaiset istua kyyköttävät yleensä kantapäillään, mutta kukualaiset eivät tee niin. Söimme hyvällä ruokahalulla ja pääsimme taas vähitellen voimiimme. Kylläpä siitä olikin viikkoja vierinyt, kun niin hyvän aterian olimme syöneet!… Infadus oli hyvin puhelias ja kohtelias meille; sitä vastoin huomasimme, että Skragga katseli meitä epäluuloisesti. Hän kuten hänen seuralaisensa oli ensin kauhistunut valkoista ihoamme ja taikatemppujamme luullen meitä mahtaviksikin poppamiehiksi. Mutta kun hän näki meidän syövän, ja juovan aivan kuin muutkin kuolevaiset, näytti hän vähitellen muuttavan mieltään. Aterioidessamme näin hänen koko ajan salaa luovan meihin sangen pahaa ennustavia silmäyksiä. Lyhyesti sanoen: herra Skraggan käytös ei lainkaan miellyttänyt minua.

Aterian aikana huomautti Curtis minulle, että meidän pitäisi ottaa selkoa siitä, tietäisikö vieraanvarainen isäntämme mitään hänen veljensä kohtalosta. Mutta minä sain hänet siitä estetyksi, pidin ylimalkaan viisaimpana odottaa sopivaa tilaisuutta, ennenkuin kävisimme siihen kysymykseen käsiksi.

Päivällisen jälkeen otimme esille piippumme ja vedimme aika sauhut Infaduksen ja Skraggan suureksi kummaksi. Ihmeellistä kyllä, viljelevät kukualaiset tupakkaa sangen suuressa määrässä, mutta tupakanpolton jumalallinen taito on heille tuntematon. He käyttävät tupakkaa vain nuuskaksi; ei vanha päällikkö eikä Skragga tunteneet sitä samaksi aineeksi, jolla me täytimme piippumme.

Viimein kysyin Infadukselta, koska hän luuli meidän voivan jatkaa matkaamme, ja suureksi ilokseni hän vastasi, että seuraavana aamuna lähtisimme kulkemaan. Hän oli jo lähettänyt kaksi sanansaattajaa ilmoittamaan kuningas Twalalle tulostamme. Twala oleskeli nykyään Luh nimisessä pääkaupungissaan, jossa piakkoin kesäkuun alkupäivinä, aiottiin viettää kukualaisten suurta jokavuotista juhlaa. Tähän tilaisuuteen kokoontuivat kaikki valtakunnan soturit; ja kuningas piti sotaväen tarkastuksen; vaan muutamia osastoja jätettiin vartioimaan maan pohjoisrajaa. Juhlan yhteydessä vietettiin niinkutsuttu "noita-ajo", josta vielä aion kertoa tarkemmin.

Infadus ilmoitti siis meille, että meidän tuli lähteä aamunkoitteessa. Hän aikoi seurata meitä ja arveli, että me kyllä voisimme saapua Luhiin parin vuorokauden kuluttua, ellei jotain erityistä estettä sattuisi tiellä; voisihan esimerkiksi joku virta tulvata yli reunainsa, kuten usein tapahtui, ja silloin olisi vaikea päästä yli.

Sitten toivottivat Infadus ja Skragga meille hyvää yötä ja menivät matkoihinsa. Samassa tuokiossa heittäysimme vuoteillemme ja olimme, pian sikeässä unessa.

Emme kuitenkaan kaikki neljä, yksi meistä valvoi. Eihän voinut tietää, mitä nämä kukualaiset — ystävällisyydestään huolimatta — saattoivat keksiä.

Mutta Jumalan kiitos — pelkomme oli aiheeton. Yö kului hiljaa ja rauhallisesti; ei meille tapahtunut mitään pahaa.

YHDEKSÄS LUKU.

Kuningas Twala.

Minä en ryhdy seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkea mitä saimme kokea matkallamme Luhiin. Matka kesti aivan oikein kaksi päivää ja kävi koko ajan pitkin "suurta maantietä" — Salomon tietä, joka leikkaa kukualaisten maan kahtia. Maa tuli yhä viljavammaksi ja kauniimmaksi, mitä kauemmaksi kuljimme, yhä tiheämpään kohosi suuria, väkirikkaita, vihantien vainioiden ympäröimiä kyliä.

Kaikki nämät kylät olivat rakennetut saman suunnitelman mukaan, ne olivat aivan yhtäläiset kuin ensimäinen, johon olimme saapuneet, jokaista kylää vartioi vahva sotajoukko. Kuningas Twalan valtakunnassa oli näet jokainen sotakuntoinen mies soturi, ja koko miespuolinen osa kukualaiskansaa oli valmis milloin tahansa lähtemään taisteluun. Matkallamme tapasimme tuhansittain sotilaita, jotka myös aikoivat pääkaupunkiin ollakseen läsnä suuressa sotaväen tarkastuksessa ja vuosijuhlassa.

Seuraavan päivän illalla lepäsimme hetkisen eräällä mäen harjalla, jonka yli tie kulki. Täällä näimme kauniin, viheriän, hedelmällisen tasangon. Tasangon keskellä kohosi Luh. Ollakseen afrikalainen kraali oli se varsin suuri, se oli ainakin peninkulman ympärimitaten, sitä ympäröi koko joukko pienempiä kraaleja. Nämä esikaupungit olivat tavallisesti tyhjät, ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa — kuten nyt vuosijuhlan aikana — majoitettiin niihin pääkaupunkiin tulvivat sotilaat. Kylän takana puoli peninkulmaa pohjoiseen päin, saatoimme nähdä hevosenkengänmuotoisen kummun, jolle kohtalo oli määrännyt tärkeän osan minun ja toverieni vaarallisella seikkailuretkellä kukualaisten maassa. Luh oli erinomaisen kauniilla paikalla, kaupungin läpi juoksi suuri virta, kenties sama, josta olimme nähneet välähdyksen seistessämme korkealla Sheban povella.

Kauempana pohjoisessa, noin 14-15 peninkulmaa Luhista, kohosi kolme suurta lumivuorta, aivan kolmikannassa keskenään. Ne eivät olleet pyöreät ja tasaiset kuten Sheban povi vaan jyrkät ja rosoiset.

En saanut silmiäni käännetyksi näistä kolmesta lumipeitteisestä kukkulasta — ja samoin oli totta vie myös Curtisin ja Godin laita. Infadus huomasi, että katselimme niitä, ja virkkoi:

"Te katselette noita kaukaisia vuoria? Me olemme antaneet niille nimen 'Kolme noitaa', ja niiden luona päättyy suuri maantie."

"Miksi se päättyy?" kysyin.

"Elkää sitä minulta kysykö!" sanoi vanhus olkapäitään kohottaen. "Vuoret ovat täynnä onkaloita ja niiden sisimmässä sisuksessa on syvä luola. Sinne menivät muinoin viisaat miehet hakemaan sitä, jonka vuoksi he olivat tulleet tähän maahan. Ja sinne haudataan nykyään meidän kuninkaamme. Paikka kutsutaan 'Kuoleman asunnoksi'."

"Mitä etsivät viisaat miehet täältä?" kysyin minä innokkaasti.

"En tiedä. Valtiaani, jotka tulevat tähdistä, tietänevät sen", sanoi hän luoden ovelan silmäyksen meihin. Nähtävästi hän tiesi jotain, vaikka ei tahtonut puhua sen enempää tästä kysymyksestä.

Minä tekeydyin hirveän viisaan näköiseksi ja sanoin: "Olet oikeassa, Infadus. Ylhäältä tähdistä näemme melkein kaikki, mitä täällä maan päällä tapahtuu. Ja mitä me emme näe, siitä kuulemme. Siten olen esimerkiksi kuullut, että muinaisajan viisaat miehet tulivat tähän maahan ja noille vuorille löytääkseen välkkyviä kiviä ja keltaista metallia…"

"Valtiaani on viisas", kuului vastaus. Ja vanha päällikkö jatkoi varovasti kylmällä äänellä. "Minä olen vain maanlapsi enkä tunne moisia asioita. Mutta Gagul tietää — vanha Gagul, joka ei koskaan kuole. Puhukoon valtiaani hänen kanssaan, kun saavumme kuninkaan kaupunkiin; hän on melkein yhtä viisas kuin te." Näin sanoen hän pyörähti kantapäällään ja meni matkoihinsa.

Heti kun hän oli mennyt, käännyin minä matkakumppanieni puoleen ja sanoin viitaten vuoriin: " Siinä ovat kuningas Salomon kaivokset."

Umbopa seisoi vieressämme uneksivana, kuten usein viime päivien kuluessa. Hän kuuli sanani ja hänen silmänsä välkähtivät.

"Niin, Makumazahn!" sanoi hän zulukielellään. "Siinä ovat kaivokset ja niissä timantit. Ja te olette saavat nuo välkkyvät kivet ja punaisen kullan, koska te valkoiset miehet nyt kerran olette niin ahneet leluille ja rahoille."

Hänen nenäkkäisyytensä harmitti minua ja minä tiuskaisin hänelle: "Mitä sinä siitä tiedät, Umbopa?"

"Tiedänkö?" toisti hän, "en minä mitään tiedä, minä näin vain unta viime yönä!" Ja sitten hänkin meni matkoihinsa.

"Mikä hänen on?" virkkoi Curtis. "Mitähän ajatuksia musta ystävämme mahtanee hautoa mielessään? Hän on mielestäni niin salaperäinen ja tietää varmaan enemmän kuin hän tahtoo ilmaista. Se on totta, Allan, onko Umbopa kuullut mitään veljestäni?"

"Ei, hän ei sano kuulleensa mitään. Hän on kysynyt jokaiselta kukualaiselta, johon hän on tutustunut, mutta kaikki sanovat, että me olemme ensimäiset valkoiset ihmiset, jotka ovat astuneet jalkansa tähän maahan."

"Luuletko ylipäänsä, että hän on voinut päästä tänne asti?" kysyi God ystävältään. "Meidän matkamme kyllä onnistui, mutta sehän oli sula ihme. Kuinka hän olisi voinut löytää tien vuorten yli ilman karttaa?"

"En tiedä", vastasi Curtis synkästi, "mutta jollain tavalla minä kyllä hänet löydän".

Päivä laski hitaasti mailleen ja samassa kun sen viimeinen valo sammui näköpiirin taa, syöksyi pimeys kätköstään kuin myrskytuuli ja kattoi mustana ja paksuna pääkaupungin ja koko maan. Toisena silmänräpäyksenä oli päivä, toisena yö — hämärän hiljaisia hetkiä ei näillä leveysasteilla tunneta. Valo ja pimeys vaihtuvat kuin elämä ja kuolema. Aurinko laskee ja maa peittyy varjoon, mutta pimeyden viitta ei kauankaan verhonnut maan hartioita: pian hiipi vieno valonsäde idästäpäin — ja kas! Nyt näkyi kapea hopeareuna, ja viimein kohosi puolikuu taivaalle. Sen kalpeat säteet valaisivat suuren, hiljaisen tasangon, ja kaukana vuorilla loisti lumi kuin puhdas hopea.

Hiljaa ja ääneti ihailimme tätä hurmaavaa satuihanuutta. Tähdet kalpenivat kalpenemistaan — kuun valo himmensi ne, omituinen lämmin ja onnellinen tunne valtasi meidät nähdessämme edessämme leviävät suuremoiset ja kauniit seudut. En osaa kuvailla minkä vaikutuksen tämä kuutamoinen yö teki mieleemme, tiedän vaan, että minä — niin, kuten lukija tietää, olen vaan tavallinen, yksinkertainen norsunpyytäjä eikä elämäni suinkaan ole ollut pelkässä kauneudessa kahlaamista, mutta jotain kaunistakin olen sentään nähnyt, ja kauniimpia hetkiä elämässäni oli kuutamo-yö kukualaisten maassa.

Mutta äkkiä häirittiin meitä unelmissamme. Kohtelias ystävämme Infadus astui luoksemme ja ehdotti, että me nyt jo jatkaisimme matkaamme pääkaupunkiin, missä meille oli varattu yömaja.

"Kuu paistaa nyt niin kirkkaasti", sanoi hän, "että me emme kompastu tiellä".

Sanottu ja tehty. Läksimme matkaan ja tunnin kuluttua olimme saapuneet erääseen Luhin esikaupungeista. Kaupunki itse näytti suurenmoiselta; ylt'ympäri sitä leimusi nuotio nuotion vieressä — ikäänkuin valtava tulikehä. Nyt saavuimme vallihaudalle; nostosillalla seisoi soturi vartioimassa. Tuimalla äänellä huusi hän vastaamme: "Ken siellä?" Infadus lausui tunnussanan, jolloin nostosilta laskettiin, ja me pääsimme yli. Tulimme kaupungin pääkadulle, mutta vielä emme pysähtyneet; vasta kun olimme astuneet puoli tuntia ja kulkeneet satojen majojen ohi, seisahtui Infadus vihdoin kapealle portille. Sen sisäpuolella oli koko joukko majoja, jotka ympäröivät pientä pihamaata. Siinä oli meidän asuntomme.

Me astuimme pihalle. Huomasimme nyt, että jokainen meistä oli saanut oman majansa itseään varten, vieläpä oikein tilavan ja mukavan; lattialle oli levitetty useampia kerroksia tuoksuvia heiniä ja niiden päälle parkittuja nahkoja. Ensi työksemme peseydyimme, kun se oli tehty, tuli joukko nuoria tyttöjä luoksemme. He toivat paistettua lihaa ja paahdettuja jauhokokkareita puulautasilla.

Iskimme hyvällä ruokahalulla kiinni alku-asukkaiden herkkuihin, ja kun olimme syöneet ja juoneet, nostatimme kaikki vuoteet samaan majaan ja heittäysimme sitten makuulle. Eipä kestänyt montakaan silmänräpäystä ennenkuin vaivuimme sikeään uneen, väsyneet ja uniset kun olimme rasittavan päivämatkan jälkeen.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun viimein heräsimme. Vuoteemme ääressä seisoivat eilisiltaset ystävämme, heidät oli lähetetty auttamaan meitä pukeutumisessa.

Olisittepa nähneet miltä God tällä hetkellä näytti. "Pukeutumisessa!" toruskeli hän. "Pukeutumisessa? Tätäkö he kutsuvat pukeutumiseksi? Kun ei ihmisellä ole muita vaatteita kuin villapaita ja saapaspari, niin ei todellakaan kannata tulla puhumaan pukeutumisesta… Ettekö voisi pyytää näitä tyttösiä tuomaan housuni, Allan?"

Minä tein niin, mutta housut eivät olleet saatavissa. Ne olivat kuten mitkäkin pyhät esineet heti viety kuninkaalle. Muuten ilmoittivat neitoset, että kuningas suvaitsi vastaanottaa meidät aamupäivällä.

Neitosten suureksi kummaksi ja mielipahaksi pyysimme heidät poistumaan kunnes olimme pukeutuneet. God parka näki sittenkin eniten vaivaa, vaikka hän ei tarvinnut monta minuuttia ennenkuin oli vaatteissa. Hänen täytyi näet ajaa partansa toisin sanoen oikean posken parta. Vasempaa kielsimme häntä Herran nimessä veitsellään koskemasta, siinä kasvoi nyt oikein muhkea poskiparta.

Me toiset tyydyimme vähempään, pesimme ja harjasimme itsemme vain oikein perinpohjaisesti. Curtisin kullankeltaiset hiukset olivat kasvaneet niin pitkiksi, että ne ulottuivat melkein hartioille, ja hän muistutti nyt enemmän kuin koskaan ennen muinaisajan viikinkiä. Minäkin olin saanut aimo parran; harmaat viikseni eivät tavallisesti ole puolta tuumaa pitemmät, mutta nyt ne olivat kokonaisen tuuman pituiset.

Kun olimme syöneet aamiaisemme ja polttaneet piipullisen tupakkaa, tuli Infadus ilmoittamaan, että kuningas Twala oli valmis vastaanottamaan meitä.

Me vastasimme, että mieluummin odottaisimme, kunnes aurinko oli korkeammalla, olimme vielä väsyneet matkan jälkeen j.n.e. Kun olet tekemisessä villien tai puolivillien ihmisten kanssa, on paras antaa heidän odottaa. Jos olet liian kohtelias ja huomaavainen, luulevat he, että heitä pelkäät. Sen vuoksi jäimme rauhallisesti majaamme ja istuimme vielä kokonaisen tunnin jutellen niitä näitä, vaikka varmasti olimme yhtä uteliaita näkemään kuningas Twalaa kuin hän meitä. Odottaessamme otimme esille muutamia lahjoja, joilla aioimme ilahuttaa kuningasta, hänen vaimojaan ja hoviväkeään. Paljon ei meillä ollut, mutta jotain sentään saimme kerätyksi kokoon; nimittäin Tuulihattu raukan Winchesterpyssyn ja muutamia helminauhoja.

Viimein ilmoitimme Infadukselle, että olimme valmiit lähtemään kuninkaan luo, ja sitten läksimme kaikki matkaan Infaduksen seuraamina, Umbopa kantoi pyssyä ja helmiä.

Kuljettuamme pari sataa askelta saavuimme melkein samanlaiselle aituukselle, kuin mikä meidän majojamme ympäröi — se oli vain viisikymmentä kertaa suurempi, mikäli arvioin, neljä-viisi tynnyrinalaa läpimitaten. Ylt'ympärillä pitkin aituusta kohosi maja toisensa vieressä, niissä asuivat kuninkaan vaimot. Vastapäätä porttia pihan perällä kohosi suuri maja, ja se oli kuninkaan "linna". Aukealla kentällä joka tavallisissa oloissa oli tyhjä, oli nyt eloa ja liikettä; se vilisi näet kukualaisia sotamiesosastoja, ja luullakseni oli siellä ainakin 7000-8000 sotilasta. Meidän täytyi kulkea rivien välitse astuessamme kuninkaan majalle, ja siten saatoimme oikein selvästi nähdä, kuinka muhkeilta sotilaat näyttivät seisoessaan siinä riveissään liikkumatta kuin kuvapatsaat. Sulkatöyhdöt liehuivat tuulessa, keihäät ja valkoiset härännahkakilvet välkkyivät päivänpaisteessa. Se oli komea näky.

Kuninkaan majan lähin ympärys oli vapaa ja pitkin seinää oli asetettu jakkaroita, joille me Infaduksen viittauksesta istuimme. Umbopa asettui taaksemme ja vanha Infadus seisoi majan ovella.

Kului viisi minuuttia — kului kymmenen — vieläpä kaksitoistakin.

Raskas hiljaisuus vallitsi suurella kentällä. Me tunsimme miten tuhansien aseellisten miesten katseet olivat meihin tähdätyt, ja kaikesta sydämestämme toivoimme, että tapahtuisi jotain; tämähän oli melkein sietämätöntä — pahempaa kuin tulikokeet keskiajalla. Emme kuitenkaan olleet tietääksemme, näytimme vaan hyvin arvokkailta ja levollisilta. Ja yhä kesti hiljaisuutta. Viimein avaantui ovi ja ulos astui jättiläisolento tiikerintalja hartioilla. Häntä seurasivat Skragga ja kummallisen näköinen kuvatus, joka oli kuin kuivunut marakatti, päästä jalkoihin asti kiedottuna nahoista ommeltuun vaippaan. Jättiläinen eli kuningas Twala istui jakkaralle, Skragga asettui hänen taakseen, ja marakatti (vai mikä lie ollut) ryömi nelinkontin majan siimekseen.

Yhä vallitsi sama äänettömyys.

Jättiläinen kohosi nyt seisaalleen ja heitti tiikerintaljan hartioiltaan, niin että selvästi saatoimme nähdä, kuinka inhoittavalta, raa'alta ja ilkeältä hän näytti. En koskaan ole nähnyt ilkeämpiä ja vastemielisempiä kasvoja. Kukualaisilla oli ylipäänsä kauniit kapeat huulet, mutta heidän kuninkaallaan oli paksut neekerihuulet, leveä litteä nenä ja vain yksi musta luimisteleva silmä; toisen sijalla oli kamala ammottava aukko; ja hänen kasvoillaan oli julma, eläimellinen ilme. Tämän mustanruskean hirviön päässä liehui komea töyhtö valkoisia kamelikurjen sulkia, välkkyvä rintahaarniska peitti vartalon ja vyötäisillä ja oikean polven ympärillä oli hänellä kuten hänen sotilaillaankin valkoisia häränhäntiä. Oikeassa kädessään hän piteli suunnattoman suurta keihästä. Kaulaa ympäröi paksu kultarengas ja hänen otsallaan hohti ja välkkyi yksi ainoa mahdottoman suuri hiomaton timantti… luultavasti Salomon kaivoksen aarteita…

Vielä kesti äänettömyyttä mutta ei kauan. Kuningas heilutti raskasta keihästään, ja samassa silmänräpäyksessä heiluttivat kaikki 8,000 soturia keihäitänsä vastaukseksi ja 8,000 kurkkua kohotti yht'aikaa tervehdyshuudon. "Kuhm!" kaikui yli laajan kentän, ja "Kuhm! Kuhm!" vielä toisen ja kolmannen kerran. Se jyrisi kuin ukkonen ja sai maan tärisemään.

Äkkiä kuulimme vikisevän äänen mankuvan jotain. Mistä se ääni tuli? Marakattiko tuolta majan siimeksestä puhui?

"Nöyryyttäkää itsenne, oo kukualaiset miehet!" kuului käheä ääni. "Tässä on kuninkaanne!"

Ja 8,000 kurkusta kajahti vastaukseksi: "Kuningas! Nöyryyttäkää itsenne kuninkaanne edessä!"

Sitten vallitsi taas hiljaisuus, painostava kuolonhiljaisuus. Mutta äkkiä se katkesi; yksi sotilaista sattui pudottamaan kilpensä. Kolisten ja rämisten se putosi kovalle kalkkikivelle, jolla pihamaa oli laskettu.

Twalan musta silmä säkenöi; hän käänsi päänsä siihen suuntaan, mistä melu kuului.

Sitten hän raa'alla, käheällä äänellä huusi: "Tule tänne, koira!"

Nuori kaunis mies astui kuninkaan eteen.

"Haa, sinäkö pudotit kiipesi, kurja tomppeli. Uskallatko häväistä minua tähdistä tulleitten vieraittemme silmissä? Millä voit itseäsi puolustaa?"

Näimme, miten miesraukka mustasta ihostaan huolimatta kalpeni.

"Anna kuulua!" ärjäisi Twala.

"Se vierähti kädestäni vahingossa", änkytti soturi. "Minä en voinut sille mitään, oo sinä mustan lehmän vasikka!"

"Sen tapaturman saat sinä maksaa! Sinä olet saattanut minut naurunalaiseksi. Sinun pitää kuoleman!"

Nuorukainen tiesi, etteivät rukoukset auttaisi. "Minä olen kuninkaan härkä", kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.

Nyt kutsui kuningas poikansa Skraggan luokseen. "Näytä minulle taitoasi", sanoi hän kamalasti hymyillen. "Heiluta keihästäsi ja tapa tämä kurja koira".

Skraggan irvistys oli yhtä inhoittava kuin hänen ilkeän isänsä. Hän kohotti keihäänsä, nuori soturi parka peitti käsillään silmänsä ja odotti vavisten loppuaan. Me olimme kauhusta kivettyneet nähdessämme moista raakuutta.

Kahdesti heilautti kuninkaanpoika keihästään ja heitti sitten raskaan murha-aseensa uhriaan kohti. Se osui nuorukaista sydämeen ja tunkeutui selästä lävitse. Hän ponnahti kohoksi, levitti käsivartensa ja kaatui kuolleena maahan. Sotajoukossa kuului hiljainen mutina, se vyöryi rivistä riviin ja kuoli viimein. Rikos oli tehty, ruumis makasi maassa, ennenkuin edes olimme oikein ennättäneet tajuta mistä oli kysymys. Curtis hypähti pystyyn vihasta vavisten, mutta istuutui jälleen — mitäpä hän olisi voinut tehdä?

"Se oli mainio heitto", sanoi kuningas. "Viekää ruumis pois!"

Neljä miestä astui esille, he nostivat kaatuneen toverinsa ja kantoivat hänet syrjään.

Nyt vinkui marakatti taas: "Peittäkää verijäljet! Kuningas on langettanut tuomionsa. Kuningas on rangaissut pahantekijän."

Heti astui muuan nainen esille majan takaa kantaen ruukkua, joka oli täynnä kalkkikivijauhoa. Hän siroitti sitä veripilkuille, kunnes ne peittyivät näkymättömiin.

Curtis istui kuin hehkuvilla hiilillä — ja me muut samoin. Moista julmuutta emme olleet koskaan nähneet ja Curtis kiehui vihasta, niin raivostunut hän oli petomaiseen kuninkaaseen. Töin tuskin sain hänet hillityksi.

"Istukaa levollisesti", täytyi minun hänelle yhtämittaa kuiskata. "Muuten olemme hukassa."

Viimein sain hänet käsittämään, että meidän ei pitänyt olla tietääksemme koko asiasta, jos mielimme pelastaa nahkamme.

Kun verilätäköt oli täydellisesti peitetty, kääntyi Twala puoleemme.

"Valkoiset miehet!" sanoi hän, "te, jotka olette tulleet tänne mistä ja mitä varten, sitä en tiedä, — minä tervehdin teitä".

"Ja me tervehdimme sinua, Twala, kukualaisten kuningas!" vastasin minä.

"Valkoiset miehet, mistä te tulette ja mitä etsitte täältä?"

"Me tulemme tähdistä. Mutta elä kysy meiltä, millä tavalla olemme kulkeneet tämän pitkän matkan. Minkä vuoksi olemme tulleet? Katsomaan tätä maata?"

"Täällä ei ole paljon näkemistä!" arveli kuningas. "Entä tuo mies, joka on seurassanne", jatkoi hän viitaten Umbopaan, "tuleeko hänkin tähdistä?"

"Tulee hänkin. Taivaassa elää kyllä hänenkin värisiään miehiä. Mutta miksi kysyt tällaisia asioita, kuningas Twala? Kaikki nämä seikat ovat liian ylhäisiä sinun laisellesi maanlapselle."

"Sinä olet suurisuinen, tähtimies", vastasi Twala silmäkulmiaan rypistäen. "Tähdet ovat kaukana täältä — mitä jos antaisin teille saman lopun kuin tuolle miehelle, joka äsken kannettiin pois."

Minä purskahdin raikuvaan nauruun, vaikka en suinkaan ollut naurutuulella. Asemamme näytti perin uhkaavalta.

"Varo itseäsi, oo kuningas! Kulje varovasti, kun astut kuumilla kivillä — muuten poltat jalkasi. Ja pitele keihästäsi varresta, ettet haavoita kättäsi sen purevaan terään. Jos riistät hiuskarvankaan päästämme, olet hukassa ja kuoleman oma. Eivätkö nämä kaksi miestä", näin sanoen viittasin Infadukseen ja Skraggaan, joka parhaillaan pyyhki verta keihäästään, "ole kertoneet sinulle, mitä miehiä me olemme ja mihin kykenemme? Oletko koskaan nähnyt meidän kaltaisiamme olentoja? Oletko nähnyt ketään hänen laistaan?" Minä viittasin Godiin — tiesin että hyvällä omallatunnolla saatoin esittää hänet ainoana lajiaan.

"En, siinä olet oikeassa", virkkoi kuningas.

Minä jatkoin: "Eivätkö he ole kertoneet sinulle, kuinka meidän kätemme lähettää surman pitkän matkan päästä?"

"He ovat kertoneet, mutta minä en usko heitä. Tahdon sen itse nähdä, ennenkuin uskon", sanoi hän. "Tapa joku noista sotilaista, jotka seisovat tuolla", — hän viittasi kentän tuolle puolen — "ja minä uskon".

"Ei", sanoin minä päättävästi, "Ihmisiä me emme tapa, paitsi silloin kun he ansaitsevat kuolemanrangaistuksen. Mutta jos sinua haluttaa nähdä taitoamme, niin anna palvelijaisi tuoda tänne härkä, sen minä tapan."

Mutta kuningas vain hymyili ivallisesti. "Ei, teidän pitää tappaa mies. Ennen en teitä usko."

"Niinkuin tahdot, kuningas Twala", virkoin minä. "Pyydän siis sinua menemään tämän suuren pihan poikki. Silloin on elämäsi valo sammutettu, ennenkuin jalkasi ovat saavuttaneet portin. Tai… ellet itse tahdo, niin anna poikasi Skraggan koettaa…" Yllämainitun nuoren verihurtan olisin mielihyvällä passittanut toiseen maailmaan.

En koskaan unhoita, minkä kauhean karjunnan Skragga päästi kuullessaan ehdotukseni. Hänen kuninkaallinen korkeutensa hypähti pystyyn, kuin käärme olisi häntä purrut, ja katosi yks kaks kuninkaan majaan.

Ei Twalakaan pitänyt ehdotuksestani; hän rypisti kulmakarvojaan ja vaipui mietteisiin. Sitten hän huusi:

"Tuokaa tänne nuori härkä!"

Kaksi miestä kiiti nuolen nopeudella täyttämään kuninkaan käskyä. Minä löin Curtisia olalle sanoen hänelle:

"Tällä kertaa, Sir Henry, saatte te ampua. Näyttäkää tuolle mustalle hirviölle, etten minä ole ainoa velho joukossamme."

Curtis otti pyssynsä ja valmistautui ampumaan.

"Kunpa en vain ampuisi väärään", sanoi hän.

"Teidän täytyy osua", kuiskasin hänelle. "Ja joskin ensimäisen laukauksen kävisi hullusti, on teillä vielä toinen kuula jälellä. Laukaiskaa se sitten heti. Mutta elkää ampuko, ennenkuin härkä kääntää kylkensä".

Kesti tuokion aikaa, ennenkuin näimme härän, joka juoksi täyttä vauhtia aituuksen porttia kohti. Mutta tuskin se oli päässyt portin sisäpuolelle, kun se pysähtyi ällistyneenä. Se nosti turpansa ilmaan ja mylvi. Nähtävästi se pelkäsi suurta ihmisjoukkoa, eikä tiennyt minnepäin kääntyä.

"Nyt on paras hetki!" kuiskasin minä Curtisille. Hän nosti pyssyn poskelleen — tuima laukaus — ja härkä kellahti selälleen. Kuula oli osunut kylkiluiden väliin ja tehnyt perinpohjin tehtävänsä. Hämmästyksen huuto kaikui yli kentän, kuiskailtiin ja mutistiin; moista temppua ei oltu kukualaisten maassa nähty eikä kuultu.

Levollisesti käännyin Twalan puoleen.

"Olenko valehdellut, kuningas?"

"Et", täytyi hänen vapisevalla äänellä myöntää, "sinä olet puhunut totta, valkoinen mies." Oli huvittavaa kuulla, kuinka nöyrältä hänen äänensä, joka äsken oli ollut niin kopea, nyt kuului.

"Kuule nyt, mitä sinulle sanomme, Twala!" jatkoin minä. "Me emme tule sodan, vaan rauhan tuojina. Kas tässä", näin sanoen viittasin Winchesterpyssyyn — "tämän onton sauvan annamme sinulle. Se antaa sinulle vallan tappaa, niinkuin me tapamme. Mutta minä olen loihtinut taikasanalla sauvan, sen vuoksi sanon sinulle: elä tapa ketään ihmistä sillä. Jos annat sen puhua hirvittävää kieltään jollekin ihmiselle, niin tuottaa se surman sinulle itsellesi. Maltahan, niin saat nähdä jotain uutta… Käske jonkun sotilaistasi asettua viidenkymmenen askeleen päähän minusta, ja työntää keihäänsä maahan terä ylöspäin, niin että lappea kääntyy meihin päin."

Parissa silmänräpäyksessä oli kaikki tehty.

"Kas niin! Nyt minä pirstaan keihään."

Tähtäsin tarkkaan ja laukaisin. Kuula sattui terään ja pirstasi sen kappaleiksi.

Taas kuului hämmästyksen kohina. Minä käännyin Twalan puoleen ojentaen hänelle pyssyn.

"Tämän velhoputken annamme siis sinulle. Sittemmin opetan sinua sitä käyttämään. Mutta kuten sanottu, varo käyttämästä tähtien lahjoittamaa lahjaa maallisia miehiä vastaan."

Kuningas vastaanotti varovasti pyssyn ja laski sen pelonsekaisella kunnioituksella jalkainsa juureen. Samassa huomasin kokoonkuivuneen apinaolennon ryömivän huoneen vierustalta päivänpaisteeseen. Saavuttuaan kuninkaan istuimen luo se kohosi pystyyn ja avasi turkkiviittansa, niin että saatoimme nähdä sen kasvot. Ja nekös kasvot! Ilkeämpää ja inhoittavampaa naamaa en ole ikipäivinäni nähnyt. Apinaolento oli nähtävästi ikivanha vaimo; hänen ruumiinsa oli niin näivettynyt ja kuihtunut, että se tuskin oli suurempi kuin seitsenvuotisen lapsen ruumis, ja kasvot olivat pelkkää ryppyä, kurttu kurtussa kiinni. Töin tuskin saattoi niissä eroittaa sisäänpainuneen uurteen, joka oli olevinaan suu, sen alta pisti esiin pitkä terävä leuka. Olihan hänellä nenäkin, mutta se oli niin sisäänpainunut, että sitä tuskin saattoi huomata. Lyhyesti sanoen: koko ämmä olisi ollut kuin kuivunut ruumis, ellei hänellä olisi ollut kaksi suurta mustaa silmää, jotka säkenöivät tulta ja älyä ja vilkkuivat ilkeästi lumivalkoisten silmäkulmien alta. Näissä silmissä asui koko hänen elinvoimansa. Hänen päänsä oli kalju ja keltainen ja esiinpistävä otsa oli pergamentin värinen.

Tämä kammottava hirviö, jonka näky pani meidät kauhusta vapisemaan, seisoi silmänräpäyksen liikkumatta. Sitten hän äkkiä ojensi luuksi kuivettuneen käden, jonka sormet tuumanpituisineen kynsineen harottivat kuin haukan koura, ja laski sen kuningas Twalan olkapäälle lausuen kimeällä läpitunkevalla äänellään:

"Kuule minua, oo kuningas! Kuuntele, oo kansa! Kuunnelkaa, kaikki vuoret, vainiot ja virrat! Kuuntele, koko kukualaisten maa! Kuuntele kaikki, mikä elää ja kuolee. Kuuntele, kaikki mikä on kuollutta ja nousee elämään taas kuollakseen! Kuuntele! Kuuntele! Elämän henki on minussa. Minä ennustan! Minä ennustan! Minä ennustan!"

Hänen sanansa häipyivät heikkoon vaikerrukseen, ja läsnäolijat, me muiden mukana, olivat kauhun vallassa. Vanha vaimo oli hirveä.

Hän jatkoi:

"Verta! Verta! Verta! Verta virtanaan! Verta kaikkialla! Minä näen sen, minä tunnen sen, minä maistan sitä — se on suolaista, se valuu punaisena maassa, sitä sataa taivaasta.

"Askeleita! Askeleita! Askeleita! Kuulen valkoisen miehen askeleita kaukaisista maista. Maa tärisee, se vapisee herrainsa alla.

"Veri on hyvää — punainen, virtaava veri. Leijonat nuolevat sitä ja kiljuvat korpit huutavat ilosta.

"Minä olen vanha — vanha! Olen nähnyt paljon verta. Mutta minä näen enemmän verta, ennenkuin kuolen. Kuinka vanhaksi minua luulette? Te ette tiedä. Mutta te tiedätte, että teidän isänne tunsivat minut ja heidän isänsä ja heidän isäinsä isät. Minä olen nähnyt valkoisen miehen ja tiedän, mitä hän himoitsee. Olen vanha, mutta vuoret ovat vielä vanhemmat. Sanokaa, kuka rakensi suuren tien? Sanokaa, kuka kaiversi kuvat kallioon? Sanokaa, kuka kohotti tuonne nuo kolme mykkää, jotka tuijottavat kuiluun?" Näin sanoen hän viittasi noihin kolmeen vuoreen, jotka me edellisenä iltana olimme huomanneet.

"Te ette tiedä", jatkoi hän, "mutta minä tiedän. Ne olivat valkoisia miehiä, suuri valkoinen kansa oli täällä ennen teitä, ja tulee olemaan täällä teidän jälkeenne, se imee teistä ytimen ja hävittää teidät. Niin! Niin! Niin!

"Ja miksi he tulivat tänne, nuo valkoiset miehet noitakeinoineen? Mitä he etsivät tästä maasta, nuo väkevät mahtavat miehet? Mikä on tuo välkkyvä kivi, joka otsallasi säihkyy, kuningas Twala? Mitkä kädet kutoivat haarniskan, joka suojaa rintaasi? Sinä et sitä tiedä, ei kukaan sitä tiedä — ei kukaan muu kuin minä, vanha, viisas, Isanusi (noitavaimo)!"

Nyt käänsi hirviö kamalat kasvonsa meihin päin.

"Mitä etsitte, valkoiset tähtien miehet? Tähtien —! Etsittekö ketä kadonnutta? Te ette löydä häntä täältä. Hän ei ole täällä. Ihmispolvia on tullut ja ihmispolvia on mennyt; mutta ei ainoakaan valkoinen jalka ole polkenut maatamme — vain yhden miehen, mutta hän matkasi kuoleman maille. Te tulette etsimään kiiltäviä kiviä — minä tiedän sen kyllä. Ja te löydätte ne, kun veri on kuivunut. Mutta palaatteko takaisin sinne, mistä tulitte vai jäättekö minun luokseni? Hä, hä hää!

"Entä sinä, ylpeäryhtinen mustanahka", kirkui hän viitaten Umbopaan. "Ken olet sinä ja mitä sinä etsit? Et kiiltäviä kiviä, et keltaista metallia, joka välkkyy — ne jätät sinä valkoisille tähtimiehille. Luulen tuntevani sinut, luulen tuntevani veren hajun suonissasi — — Tempaa vyösi pois — — Tempaa se — —."

Mutta sen enempää ei noita jaksanut. Kiihoitus nousi yli hänen voimainsa, hänen kasvonsa vääntyivät ja hän vaipui maahan. Muutamat miehet nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet majaan.

Kuningas nousi vavisten seisaalleen. Hän viittasi kädellään ja samassa silmänräpäyksessä alkoivat sotajoukon eri osastot lähteä pois. Kymmenen minuutin kuluttua ei suurella kentällä ollut muita kuin me neljä, kuningas ja muutamia palvelijoita.

"Valkoiset miehet!" sanoi kuningas Twala. "Sydämeni neuvoo minua surmaamaan teidät. Gagul puhui kummallisia sanoja. Mitä sanotte te?"

Minä nauroin taas ääneen. "Ole varovainen, kuningas! Ei ole helppo surmata meitä. Sinä näit, miten kävi härän, tahdotko kuolla samalla lailla kuin se?"

Twala rypisti silmäkulmiaan. "Te uskallatte uhata minua — minua kuningasta!" karjui hän.

"Uhata!" toistin minä. "Me emme uhkaa, me vain vastaamme. Koeta koskea meihin, kuningas Twala, niin saat nähdä…"

Jättiläinen nosti käden otsalleen.

"Menkää rauhassa", sanoi hän viimein. "Yöllä tanssitaan suuri tanssi. Teidän pitää nähdä se. Elkää peljätkö, että viritän teille ansoja. Ei kukaan tee teille pahaa. Minä ajattelen huomiseen."

Levollisesti ja tyynesti kohosin minä istuimeltani: ja sanoin: "Hyvä on, kuningas Twala!"

Sitten astuimme Infaduksen seuraamina takaisin majoihimme.

KYMMENES LUKU.

Umbopan salaisuus.

Kun olimme saapuneet asunnollemme, pyysin Infadusta astumaan kanssamme sisään. Majaan päästyämme sanoin:

"Infadus, me tahdomme puhua kanssasi."

"Puhukoot valtiaani."

"Näyttää siltä kuin olisi kuninkaanne Twala julma mies."

"Niin on, valtiaani. Maa vaikeroi hänen julmuuttaan. Ensi yönä saatte nähdä. Silloin on suuri noidan-ajo. Monta syytetään silloin noituudesta, ja moni joutuu silloin kuoleman saaliiksi. Ei kukaan ole varma hengestään. Jos kuningas himoitsee jonkun karjaa tai henkeä, tai jos hän pelkää jotakuta ja epäilee jonkun voivan kapinoida, silloin iskevät Gagul tai joku noituutta vainuava vaimo kyntensä häneen, ja hänet surmataan noitana. Moni mies on heittävä henkensä, ennenkuin kuu väistyy aamuaurinkoa. Ja niin tapahtuu usein. Ehkä minutkin surmataan. Tähän asti on henkeäni säästetty, koska olen harjaantunut sodankäyntiin ja aseisiin, ja koska soturit minua rakastavat — mutta kuka tietää kuinka kauan saan elää… Niin, oikeassa olet, Makumazahn! Twalan ies painaa raskaana kansan hartioita. Kukualaiset ovat väsyneet julmaan kuninkaaseen ja hänen veritöihinsä."

"Mutta miksi ei siis kansa häntä kukista ja heitä hänen iestään niskoiltaan?" kysyin.

"Ei, valtiaani, hän on kuningas, ja jos hänet surmattaisiin, tulisi Skragga hänen jälkeensä kuninkaaksi, ja hän on sata kertaa julmempi isänsä. Skraggan sydän on mustempi kuin Twalan, ja jos hän olisi kuninkaamme, olisi ikeemme vielä raskaampi kuin Twalan aikana. Ellei Imotu olisi tullut murhatuksi, tai jos hänen poikansa Ignosi olisi elänyt, olisi kaikki ollut toisin tässä maassa. Mutta he ovat molemmat kuolleet."

"Kuinka tiedät, että Ignosi on kuollut? Kuka sen on sanonut?" kuului ääni takanamme. Hämmästyneinä käännyimme katsomaan, kuka se oli, joka sekaantui puheeseemme. Se oli Umbopa.

"Mitä tarkoitat, nuorukainen?" kysyi Infadus. "Kuka on käskenyt sinun puhua?"

"Kuule minua, päällikkö!" sanoi kookas palvelijamme kolealla äänellä. "Minä kerron sinulle tarinan naisesta ja hänen lapsestaan. — Kerran, monta vuotta sitten, surmattiin Imotu, kukualaisten kuningas, ja hänen vaimonsa pakeni vieden poikansa Ignosin mukaansa. Eikö totta?"

"Totta, totta!"

"Kerrottiin sekä hänen että pojan saaneen surmansa vuorilla — eikö totta?"

"Totta, totta!" vastasi Infadus taaskin päätään nyökäyttäen.

"Mutta he eivät kuolleet. He vaelsivat vuorten yli ja parvi kierteleviä ihmisiä vei heidät erämaan poikki, kunnes he saapuivat seuduille, missä taas oli vettä ja ruohoa ja puita."

"Mistä sen tiedät?"

Umbopa ei ollut kuulevinaan vanhuksen kysymystä, hän kertoi edelleen: "He vaelsivat lakkaamatta eteenpäin, yhä eteenpäin, kuukausittain. Viimein he saapuivat maahan, jossa asuu amazulu niminen kansa, joka on kukualaisheimoa ja elättää itseänsä sodankäynnillä. He elivät siellä monta vuotta, kunnes äiti kuoli. Hänen poikansa Ignosi lähti taas vaeltamaan kaukaisia maita. Viimein hän saapui ihmeelliseen maahan, jossa asui valkoisia ihmisiä, sinne hän asettui asumaan ja oppi monta vuotta viisautta valkoisilta."

Infadus pudisti päätään ja mutisi epäilevän näköisenä että "se oli kaunista satua…", mutta Umbopa jatkoi:

"Monta, monta vuotta hän eli valkoisten joukossa. Milloin hän oli palvelija, milloin soturi, mutta syvälle sydämeensä hän oli kätkenyt kaikki, mitä hänen äitinsä oli kertonut hänelle isänmaastaan, ja yöt päivät oli hänellä vain yksi ajatus: kuinka hän löytäisi tien takaisin vuorten yli kotiin kansansa luo ja isänsä huoneeseen. Hän odotti uskollisesti monta vuotta ja viimein tuli oikea hetki, niinkuin se aina tulee sille, joka hartaasti sitä odottaa. Hän tapasi kolme valkoista miestä, jotka aikoivat matkata tähän tuntemattomaan maahan etsimään erästä, joka oli kadonnut. Hän liittyi heihin, vaelsi heidän kanssaan paahtavan erämaan halki, kiipesi lumipeittoisten vuorten yli ja tuli kukualaisten maahan ja valtakuntaan. Ja täällä, Infadus, täällä hän tapasi sinut!"

"Varmaankin on mielesi sairas ja ajatuksesi sokaistut, koska noin puhut", virkkoi vanha päällikkö.

"Niinkö arvelet? Ei Infadus! Katso ja ihmettele, mitä näytän sinulle, oo isäni veli! Minä olen Ignosi, kukualaisten oikea kuningas!"

Nopeasti tempasi hän vyönsä pois ja seisoi alastonna edessämme.

"Katso!" sanoi hän ja viittasi käärmeen kuvaan, joka oli sinisellä värillä tatueerattu hänen vyötäisiinsä. "Tunnetko merkin?"

Infadus tuijotti siihen hetken aikaa kiinteästi, silmät jäykkinä hämmästyksestä. Sitten hän heittäysi Umbopan tai oikeammin Ignosin eteen polvilleen ja huusi: "Kuhm! Kuhm! Sinä olet veljeni poika! Sinä olet kuninkaamme!"

"Enkö sitä sanonut, isäni veli. Nouse ylös, minä en vielä ole kuninkaasi, mutta minä voin siksi tulla, jos sinä ja nämä urheat valkoiset miehet tahdotte minua auttaa. Mutta Gagul noita oli oikeassa, ensin täytyy paljon verta vuotaa. Ja hän on saava rangaistuksensa, sillä hän tappoi isäni sanoillaan ja ajoi äitini pois… Valitse nyt, Infadus! Tahdotko laskea kätesi minun käsieni väliin ja tulla minun miehekseni? Tahdotko seurata minua vaaroihin ja auttaa minua kukistamaan tuon hirviön, Twalan? Vai etkö tahdo? Valitse nyt!"

Vanhus nosti käden otsalleen ja istui kauan hiljaa ja miettiväisenä. Viimein hän nousi ylös, astui nuoren kuninkaanpojan luo, laskeutui polvilleen hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.

"Ignosi", sanoi hän juhlallisesti, "Ignosi, sinä, joka olet syntynyt hallitsemaan kukualaisten maata ja valtakuntaa! Katso, minä lasken käteni sinun käsiesi väliin ja olen sinun miehesi kuoleman hetkeen asti. Kun olit pieni lapsi, kannoin sinua usein käsivarrellani; sama käsivarsi, joka kantoi sinua, taistelee nyt sinun puolestasi — sinun ja vapauden puolesta."

"Hyvä, Infadus! Jos voitan, olet sinä ensimäinen mies valtakunnassa lähinnä kuningasta. Jos taas Twala voittaa — kuolemaa pahempaa ei hän voi sinulle antaa, ja sinähän olet jo vanha, niin että — —. Mutta nouse nyt pystyyn, isäni veli, eläkä ole kauemmin polvillasi."

Sitten kääntyi Ignosi, entinen palvelijamme, puoleemme.

"Entä te, valkoiset miehet", sanoi hän. "Inkubu, Makumazahn, ja Bougwan! Tahdotteko auttaa minua? Te saatte — — niin, mitä voin teille luvata? Kiiltäviä säkenöiviä kiviä saatte, jos minä voitan. Niin paljon kuin voitte kantaa! Riittääkö se?"

Minä tulkitsin hänen sanansa tovereilleni.

Curtis vastasi: "Sano Ignosille, ettei hän oikein tunne valkoisia miehiä. Rikkaus on hyvä asia, ja jos se sattuu tiellemme, korjaamme sen. Mutta rehellinen mies ei myy itseänsä kullasta eikä timanteista. Ja sano hänelle minun puolestani, että olen aina pitänyt paljon Umbopasta, ja että senvuoksi mielelläni autan Ignosia, mikäli voin. Mieluista on minulle päästä tilintekoon julman Twala roiston kanssa. Mutta mitä arvelet sinä, God? Ja te, Allan?"

"No niin", arveli God, "käyttääkseni kuvakieltä, johon kaikki tässä maassa näkyvät olevan niin ihastuneet, niin voitte sanoa hänelle, että souturetki ei olisi hullumpaa, se lämmittää sydänlihaksia, ja mitä minuun tulee, olen mielelläni hänen veneessään. Umbopa osaa kyllä hoitaa peräsintä. Mutta yhdellä ehdolla: minä tahdon saada housuni takaisin."

Minä käänsin hänen sanansa.

"Hyvä, ystäväni", sanoi Ignosi, entinen Umbopa. "Hyvä! Entä sinä Makumazahn? Oletko sinäkin minun miehiäni, sinä vanha metsämies, haavoittunutta puhvelia viekkaampi?"

Minä raapaisin tuumivana korvan taustani. Ehdotus ei minua oikein miellyttänyt.

"Umb… tai, mitä minun piti sanoa, Ignosi, minä en suosi meteleitä. Minä olen rauhallinen mies ja vähän niinkuin pelkuri." Umbopa veti suunsa hymyyn. — "Mutta toiseltapuolen olen sitoutunut seuraamaan ystäviäni… ja… No niin, suoraan sanoen, Ignosi! Sinä olet ollut uskollinen kumppanimme ja olet aina käyttäytynyt kuin mies, minäkin tahdon olla uskollinen sinulle. Mutta muista, että olen kauppamies enkä suinkaan varakas; sen vuoksi lausun sulimmat kiitokset tarjoumuksestasi mitä timantteihin tulee — jos nimittäin koskaan saamme ne käsiimme, ja jollemme sitä ennen ole henkeämme heittäneet. Ja vielä yksi seikka: sinä tiedät, että me oikeastaan olemme tulleet hakemaan Inkubun veljeä. Sinun pitää auttaman meitä hankkeessamme."

"Sen teen", lupasi Ignosi. "Kuule, Infadus, vyötäisilläni olevan pyhän käärmeenmerkin nimessä, sano minulle totuus: Onko kukaan valkoinen mies ennen näitä astunut jalkaansa tähän maahan?"

"Ei kukaan, Ignosi."

"Oletko varma siitä, että sinä olisit saanut sen tietää, jos täällä olisi ollut joku?"

"Olisin aivan varmaan tiennyt sen."

"Sinä kuulet, Inkubu", sanoi kuninkaanpoika. "Veljesi ei ole ollut täällä."

Curtis huokasi. "Niin — niin", sanoi hän, "poika raukka ei siis ole päässyt perille. Veli parka! Kaikki vaivamme on siis ollut turha… Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

"Nyt asiaan", aloin minä päästäksemme näistä surullisista ajatuksista. "On kyllä hyvä olla kuningas jumalallisen lain nojalla, Ignosi, mutta miten aiot päästä todelliseksi kuninkaaksi."

"En tiedä. Infadus, voitko sinä keksiä mitään neuvoa?"

"Ignosi, Ukkosen poika!" sanoi vanhus, "tänä yönä tanssitaan suuri tanssi, ja toimitetaan noita-ajo. Moni heittää tänä yönä henkensä, ja monen sydämessä vallitsee suru ja viha kuningas Twalaa kohtaan. Kun tanssi on päättynyt, puhuttelen minä muutamia mahtavimpia päälliköitä, ja jos saan heidät puolellemme, puhuvat he puolestaan joukoillensa. Minä puhun heille varovasti ja valitsen sanani hyvästi. Ensin todistan heille, että sinä yksin olet kukualaisten oikea kuningas. Ja luulenpa silloin, että kun aurinko taas nousee taivaalle tuoden uuden päivän maalle, niin kaksikymmentätuhatta välkkyvää keihästä tottelee Ignosin käskyjä!… Mutta nyt minun täytyy mennä… Minun täytyy saattaa kaikki järjestykseen, käyttää korviani ja kuunnella kansan ääntä ja arvata sen salatut ajatukset… Kun kuolintanssi on lopussa, kohtaan sinut täällä, jos vielä elän, ja jos me kaikki elämme, ja silloin puhumme enemmän. Luulen, että syttyy sota."

Samassa keskeytettiin neuvottelumme. Majan ulkopuolelta ilmoitettiin kuuluvalla äänellä, että kuninkaan lähettiläät seisoivat ulkona ja pyysivät päästä sisään. Me annoimme heidän astua majaan, ja silmänräpäyksen kuluttua seisoi kolme kuninkaan ylhäisintä päällikköä edessämme ja ojensivat meille — Curtisille, Godille ja minulle — kullekin välkkyvän rautapaidan ja suunnattoman suuren, leveän sotakirveen.

"Lahjoja kuninkaalta valkoisille tähtimiehille!" huudahti yksi heistä juhlallisella äänellä. Me käskimme heidän kiittää kuningasta, he kumarsivat kunnioittaen maahan ja läksivät majasta.

Heti, kun he olivat ulkopuolella, aloimme me uteliaina tarkastaa taidokkaasti valmistettuja rautapaitoja. Ei kukaan meistä ollut koskaan nähnyt moista taitavaa asesepäntyötä. Ja ihmeellisintä oli, että ne olivat niin tavattoman pienet, että kun rutistimme sen kokoon saattoi koko rautapaita mahtua käsiimme.

"Valmistetaanko tässä maassa näitä tällaisia?" kysyin Infadukselta. "Ne ovat hyvää tekoa."

"Ei, valtiaani, ne ovat kulkeneet meille perintönä, esi-isiltämme. Me emme tiedä, kuka ne on tehnyt, ja vain muutamia niistä on enää jälellä. Ei kukaan muu kuin ne, joiden suonissa virtaa kuninkaallista verta, saa niitä käyttää. Ne ovat lumottuja mekkoja, joiden läpi ei mikään keihäs voi tunkeutua. Se, jolla on tällainen rautapaita yllään, on haavoittumaton taistelussa. Kuningas lienee teille varsin suosiollinen tai sitten hän pelkää teitä kovasti, koska hän on lähettänyt ne teille. Pukeutukaa niihin vielä tänä yönä."

Näin sanoen lähti Infadus pois.

Loppu-osan päivää pysyimme rauhassa majassamme neuvotellen asemastamme, joka oli varsin jännittävä. Viimein joutui ilta, kaikkialla kaupungissa sytytettiin nuotio nuotion viereen ja kautta pimeyden kuulimme jalkojen töminää ja satojen keihästen kalsketta, sotajoukon osastot marssivat näet toinen toisensa jälkeen majamme ohi ollakseen määrätyillä paikoillaan, kun suuri tanssi kuninkaan majan edustalla alkoi.

Kymmenen ajoissa nousi kuu. Me seisoimme juuri katselemassa, kuinka kauniisti sen kirkkaat säteet valaisivat suurta kaupunkia, kun Infadus täydessä sota-asussa saapui majallemme noutamaan meitä tanssijuhlaan. Häntä seurasi kaksikymmentä pulskaa soturia, jotka kuningas oli komentanut meille henkivartioiksi.

Olimme seuranneet vanhuksen neuvoa ja pukeutuneet rautapaitoihimme; me pidimme ne tavallisten vaatteidemme alla ja ne olivat suureksi kummaksemme sekä kevyet että mukavat. Ne olivat nähtävästi valmistetut miehille, joilla oli paljoa rotevammat jäsenet kuin nykyajan ihmisillä, ja sen vuoksi ne riippuivatkin vähän höllällänsä Godin ja minun päälläni. Curtisin rautapaita sitävastoin oli ruumiinmukainen kuin olisi se ollut valettu.

Lopuksi pistimme revolverit vyöhön ja otimme käteemme suuret sotakirveet, jotka kuningas oli meille lahjoittanut, ja niin läksimme kukualaisten juhlaan.

YHDESTOISTA LUKU.

Kuolintanssi.

Saavuttuamme samaan suureen kraaliin, jossa ensikerran olimme puhutelleet kuningas Twalaa huomasimme, että aitaus oli täynnä sotureita; yli kaksikymmentätuhatta miestä seisoi siellä järjestettyinä pieniin osastoihin, joka osaston väliin oli jätetty kapea käytävä, jotta "noitain etsijät" voisivat paremmin päästä kulkemaan.

Mahdotonta on kuvailla mahtavampaa näkyä, kuin minkä tämä suuri, hyvin järjestetty sotajoukko tarjosi. Liikkumatta ja mykkinä kuin kuvapatsaat seisoivat voimakkaat miehet riveissään, ja kirkas kuu valoi hohdettaan välkkyville keihäille, liehuville sulkatöyhdöille ja kirjaville kilville. Minne tahansa silmämme käänsimme, kohtasi katseemme rivin toisensa jälkeen reippaita, pelottavia miehiä, jotka seisoivat lujina kuin muuri, ja heidän päänsä päällä kiiltävän keihäsmetsän.

"Varmaan on koko teidän sotavoimanne tässä koolla?" kysyin Infadus vanhukselta.

"Ei, Makumazahn, vain kolmas osa siitä. Yksi kolmasosa on joka vuosi läsnä tässä tanssissa, toinen kolmasosa muodostaa piirin kuninkaan majan ulkopuolella ylläpitääkseen järjestystä, jos aituuksen sisällä olevat soturit asettuisivat vastarintaan, kun surmatyö alkaa, kymmenentuhatta vartioi kaupungin ulkopuolella, ja loput ovat kraaleissaan maanrajoja vartioimassa. Tästä näet, että olemme suuri kansa," selitti Infadus.

"Kuinka he ovat hiljaa", sanoi God. Ja siinä hän oli oikeassa. Minusta oli kerrassaan käsittämätöntä, että sellainen suuri ihmisjoukko ylipäänsä voi olla niin hiljaa, kuin kukualaiset sotilaat sinä iltana olivat. Haudan äänettömyys vallitsi tuhansiin nousevassa ihmisjoukossa.

"Mitä Bougwan sanoo?" kysyi Infadus. "Ettäkö he ovat niin hiljaa? Ne, joiden yllä kuoleman varjo liikkuu, ovat hiljaa", vastasi ukko synkästi.

"Tuleeko moni surmatuksi?"

"Moni, kovin moni."

"Näyttää siltä", sanoin minä toisille, "kuin saisimme nähdä jonkinlaisen miekkailutaistelun, paljoa julmemman ja verisemmän kuin ne, mitä vanhat roomalaiset toimeenpanivat."

Curtisia värisytti ja God sanoi toivovansa, että meidän ei tarvitsisi olla läsnä verileikissä.

"Sano minulle", kysyin Infadukselta, "onko meidän henkemme vaarassa?"

"En tiedä, valtiaani, toivon, ettei niin ole, mutta olkaa vaan rohkeat ja kylmäveriset kuninkaan edessä, vaikka kuinkakin uhkaavalta näyttäisi. Jos hengissä pääsette tämän yön verileikistä, olemme hyvällä tolalla", arveli hän. "Soturit vihaavat kuningas Twalaa ja odottavat vaan viittausta hyökätäkseen hänen kimppuunsa."

Kaikesta tästä puhellen astuimme hitaasti pihan yli. Sen keskelle oli asetettu joukko jakkaroita. Lähestyessämme niitä, näimme, että vastakkaiselta puolelta, kuninkaan majasta, läheni toinen pieni joukko.

"Siinä tulevat kuningas Twala itse, hänen poikansa Skragga ja vanha ilkeä Gagul, ja heidän jälessään kulkevat ne, jotka surmaavat." Näin sanoen viittasi Infadus kymmenkuntaan jättiläiskokoiseen mieheen, jotka olivat varustetut keihäillä ja nuijilla.

Kuningas asettui istumaan keskimmäiselle jakkaralle, Gagul kyyristyi hänen jalkoihinsa, ja toiset asettuivat taakse.

"Terve teille, valkoiset miehet!" huudahti Twala. "Istukaa, elkää tuhlatko kallista aikaa. Yö on lyhyt, ja työ, joka on suoritettava, on suuri. Te olette saapuneet maahamme onnellisella hetkellä, jolloin saatte nähdä suurenmoisen näytelmän. Katsokaa ympärillenne", — Twala loi ilkeän silmänsä osastosta toiseen — "ja sanokaa minulle, ovatko silmänne tähdissä kohdanneet tämän vertaista näkyä? Katsokaa kuinka he vapisevat ja kauhistuvat, kaikki ne, joiden sydämet ovat pahat — kaikki ne, jotka pelkäävät taivaan tuomiota."

"Alkakaa! Alkakaa!" kirkui Gagul kimeällä äänellään, "hyenat ovat nälissään. Alkakaa! Alkakaa!"

Silmänräpäyksen kesti vielä kammottavaa hiljaisuutta, mutta nyt heilutti kuningas peitseään, ja samassa tuokiossa polkaisi kaksikymmentätuhatta jalkaa tannerta sellaisella töminällä, että koko maa ylt'ympärillä tärisi. Kolme kertaa tämä uudistui, sitten seurasi taas syvä hiljaisuus, kunnes kumea ääni kaukaa sotajoukon äärimmäisestä päästä, viritti hitaan, surumielisen laulun, jonka loppusävel aina uudistui:

" Mikä kohtalo odottaa jokaista vaimosta syntynyttä?"

Ja pauhaavan ukkosen lailla kuului vastaus joka miehen suusta:

" Kuolema!"

Vähitellen yhtyi osasto toisensa jälkeen lauluun, kunnes viimein koko sotajoukko lauloi mukana. En enää voinut erottaa tämän hurjan korvia-repivän laulun sanoja, siitä ymmärsin vain sen verran, että se kuvasi tuskaa, uhmaa ja iloa. Milloin soivat säveleet hyväilevinä kuin lemmenlaulu, milloin voimakkaina kuin mahtava sotalaulu vaihtuakseen senjälkeen surulliseen hautavirteen ja viimein päättyen sydäntä-särkevään valitushuutoon, joka vähitellen sammui yön pimeyteen…

Taas levisi hiljaisuus yli kentän. Mutta kuningas kohotti kätensä, ja samassa kuului askelten sipsutusta kymmenen kummallisen näköistä olentoa hyökkäsi meihin päin. Kun he tulivat lähemmäksi, näimme, että he olivat naisia, enimmäkseen vanhoja akkoja joiden valkoisiin hapsiin oli punottu kalansuomuja. Heidän kasvoihinsa oli maalattu valkoisia ja keltaisia juovia, ja kurttuisessa kädessään oli jokaisella pajunoksa.

Saavuttuaan meidän kohdallemme ne seisahtuivat, yksi heistä viittasi pajunoksalla Gaguliin, ja kaikki huusivat yhteen ääneen:

"Äiti, äiti vanha, tässä olemme!"

"Hyvä! Hyvä! Hyvä!" kirkui ilkeä noita-akka. "Ovatko silmänne terävät? Voitteko nähdä sen, mikä on pimeyteen kätketty."

"Äiti, ne ovat terävät."

"Hyvä! Hyvä! Hyvä! Tahdotteko puhdistaa maan pahansuovista ihmisistä, jotka hautovat salaisia juonia kuningasta ja naapureitansa vastaan? Oletteko valmiit täyttämään taivaan tuomion, te, jotka olette syöneet viisauteni leipää ja juoneet noituuteni vettä? Oletteko valmiit?"

"Äiti, me olemme valmiit?"

"Ryhtykää siis työhönne. Valkoiset miehet, jotka ovat tulleet kaukaa, tahtovat nähdä kuinka kukualaisten maassa oikeutta harjoitetaan. Kiiruhtakaa!"

Hurjasti kirkuen hajosi noitaparvi eri suunnille. Me emme voineet pimeältä nähdä kaikkia vaan seurasimme katseillamme sitä Isanusia (noitaa), joka oli meitä lähinnä. Kun hän oli tullut jonkun askeleen päähän sotureista, pysähtyi hän ja alkoi pyöriä hurjassa tanssissa laulaen samalla: "Minä olen löytänyt hänet! Hänet, joka varasti veljensä härän! Minä kuulen hänen ajatuksensa, joka ajatteli pahaa kuninkaasta! Hän on lähelläni!"

Yhä rajummaksi kävi hänen tanssinsa, yht'äkkiä hän seisahtui ja hiipi lähemmäksi sotureita, jotka arkoina väistyivät häntä. Me puolestamme seurasimme hänen liikkeitään äärettömällä jännityksellä. Hän hiiviskeli ja vainusi kuin koira, pysähtyi äkkiä ja kosketti sitten hurjasti kirkaisten pajunoksallaan erästä kookasta soturia. Tämän vieruskumppanit tarttuivat heti käsiksi kuolemaan tuomittuun ja taluttivat hänen kuninkaan luo.

"Tappakaa hänet", sanoi kuningas.

"Tappakaa hänet", vinkui Gagul.

Ja "tappakaa hänet", toisti Skraggakin.

Silmänräpäyksen kuluttua oli miesparka menettänyt henkensä.

"Yksi", laski Twala, ja ruumis vietiin syrjään.

Tuskin oli tämä tehty, kun jo toinen uhri raahattiin kuninkaan luo. Leopardinnahkaisesta vaipasta päättäen oli tämä mies maan mahtavia. Taas kaikui julma käsky: "Tappakaa hänet!" ja uhri lankesi kuolleena maahan.

"Kaksi", laski kuningas.

Ja näin jatkui tätä inhoittavaa näytelmää, kunnes noin sata ruumista makasi takanamme. Olen kuullut puhuttavan roomalaisten gladiaattorinäytelmistä ja espanjalaisista härkätaisteluista, mutta uskallanpa väittää, etteivät ne olleet puoleksikaan niin julmia kuin kukualaisten noidan-ajo. Me olimme niin kauhistuneet, ettemme osanneet hillitä itseämme, vaan nousimme kerran ylös ja koetimme keskeyttää verisen näytelmän.

Mutta Twala vastasi tuimalla äänellä:

"Antakaa oikeuden täyttää tehtävänsä. Nuo koirat ovat velhoja ja pahantekijöitä — ja heidän täytyy kuolla!" Ja siihen täytyi meidän tyytyä.

Keskiyön aikana keskeytettiin kammottava ajo. Luulimme jo, että kaikki oli lopussa, mutta erehdyimme. Ihmeeksemme näimme vanhan Gagulin nousevan kyyrysiltään ja horjuvan sauvan nojassa aukealle paikalle. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka tämä kamala korppimainen olento vähitellen sai voimia, niin että hän, vaikka olikin ikivanha, lopulta syöksyi eteenpäin melkein yhtä ketterästi kuin hänen tuhoa tuottavat toverinsakin. Hän juoksi edestakaisin itsekseen hyräillen. Äkkiä hän harppasi erään päällikön luo, joka seisoi sotilaittensa edessä ja sivalsi häntä vitsallaan. Kun miehistö näki tämän, kuului hillitty murina, mutta ei mikään auttanut — hänkin raastettiin kuninkaan eteen ja surmattiin. Ja hän oli kuitenkin rikas ja arvossa pidetty mies ja sen lisäksi kuninkaan serkku.

Hän surmattiin niinkuin sanottu, ja kuningas laski satayksi. Gagul hyppeli edes takaisin, vähitellen hän lähenemistään läheni meitä.

"Saattepa nähdä, että tuo vanha velho aikoo harjoittaa temppujaan meidänkin suhteemme", huudahti God kauhistuneena.

"Lörpötystä", sanoi Curtis.

Mutta se ei ollut niinkään vaan lörpötystä. Minun täytyy tunnustaa, että sydän kurkussa seurasin vanhan noidan hyppyjä, sillä lähemmäksi, yhä lähemmäksi meitä hän tanssi. Muistelin kaatuneitten sankkaa joukkoa ja selkäpiitäni karmi.

Nyt oli Gagul aivan edessämme. Hän muistutti koukeroista sauvaa, joka oli saanut eloa, hänen ilkeät silmänsä kiiluivat. Mitä hän aikoi? Koko tuo suunnattoman suuri ihmisjoukko seurasi hänen liikkeitään henkeään vetämättä. Mitä oli tapahtuva? Viimein hän pysähtyi ja viittasi.

"Keneen hän viittaa?" sanoi Curtis hiljaa. Silmänräpäyksen kuluttua ei siitä ollut epäilystä. Noita harppasi välitsemme Umbopan eli Ignosin luo koskettaen häntä oksallaan.

"Minä tunnen hänet!" huusi hän. "Lyökää hänet kuoliaaksi! Hän on täynnä pahoja ajatuksia, tappakaa hänet, tappakaa muukalainen, ennenkuin veri vuotaa hänen tähtensä. Tapa hänet, kuningas Twala!"

Hän keskeytti puheensa ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni lausuakseni:

"Kuningas, tämä mies on vieraittesi palvelija, hän on heidän koiransa, se joka vuodattaa hänen vertaan, vuodattaa meidänkin vertamme. Vieraanvaraisuuden nimessä vaadin minä, että hänen henkeään suojellaan."

Twala loi minuun ilkeän silmänsä ja vastasi vihaisesti: "Gagul, noitavaimojen äiti, on vainunut hänet, hänen täytyy kuolla, valkoiset miehet."

Nyt minä suutuin: "Ei, hänen ei pidä kuoleman", huusin. "Jokaisen, joka uskaltaa koskea häneen, surmaan minä heti paikalla."

"Ottakaa kiinni hänet!" karjui Twala ympärillään seisoville pyöveleilleen.

He ottivat askeleen meitä kohti, mutta eivät uskaltaneet tehdä mitään. Ignosi heilutti peistään, hän oli valmis puolustamaan henkeään viimeiseen asti.

"Takaisin koirat", kiljasin minä. "Takaisin, jos tahdotte nähdä huomispäivän koittavan. Jos te katkaisette hiuskarvankaan tämän miehen päästä, on kuninkaanne kuoleman oma!" näin sanoen tähtäsin suoraan Twalan rintaan. Curtis ja God sieppasivat samoin revolverinsa esille tähdäten edellinen pyövelien johtajaan, joka läheni tuomiota täyttämään, jälkimäinen taas Gaguliin.

Twalan rohkeus aleni huomattavasti, hän vapisi nähdessään revolverin uhkaavan suun.

"Kas niin, Twala", sanoin minä kärsimättömästi, "miten käy?"

"Laskekaa noitaputkenne alas!" ärjäisi hän. "Te olette vedonneet minuun vieraanvaraisuuden nimessä. Sen vuoksi lahjoitan palvelijallenne hänen henkensä. — Mutta teitä ja teidän taikatemppujanne en pelkää", lisäsi hän pöyhistellen. "Menkää rauhassa!"

"Hyvä", vastasin minä levollisesti. "Nyt olemme kyllästyneet murhiin ja tahdomme levätä. Onko tanssi päättynyt?"

"Se on päättynyt", vastasi hän jurosti. Sitten hän heilutti peistään, ja hiljaa ja ääneti alkoi sotajoukko marssia pois kraalin portin kautta.

Mekin nousimme, kumarsimme kuninkaalle, joka tuskin oli sitä huomaavinaan, ja lähdimme takaisin majoihimme.

Ensi työksemme sytytimme lamppumme. Se oli sulatetulla virtahevosen rasvalla täytetty saviruukku, johon oli pistetty palmulehden syistä punottu sydän. Sitten istuimme ja juttelimme yön kauheista tapahtumista.

"Kuinka teistä on?" kysyi Curtis. "Minua ilettää, ilettää kauheasti."

"Niin", myönsi God, "en ole eläissäni kokenut mitään inhoittavampaa. Ja tämän yön jälkeen minä oikein kuohun halusta auttaa Umbopaa voittoon ja saada löylyttää noita roistoja. Minulla oli täysi työ pysyä hiljaa ilkitöiden aikana. Koetin sulkea silmäni, mutta ne avaantuivat tahtomattani. — — Missähän Infadus oleskelee?… Kuuleppas, Umbopa, sinä voit syystä olla kiitollinen meille, sillä olitpa totta vie jotenkin vähällä saada reiän nahkaasi, ellemme olisi olleet saapuvilla noitaputkinemme."

Minä käänsin Godin sanat Ignosille. "Niin", sanoi hän, "minä olenkin kiitollinen, Bougwan. En koskaan unohda tätä yötä enkä sitä, että te minut pelastitte. Te kaipaatte Infadusta. Hän tulee kyllä niin pian kuin voi. Meidän täytyy odottaa."

Sytytimme siis piippumme ja istuimme odottamaan.

KAHDESTOISTA LUKU.

Me teemme merkkejä ja ihmeitä.

Yölliset veritapahtumat olivat niin kammottavasti vaikuttaneet mieliimme, että pian kadotimme halun pitempiin keskusteluihin. Vähitellen vaikenimme tykkönään, istuimme vain hiljaa ja poltimme. Näin kului yli kaksi tuntia. Viimein, juuri kuin aioimme lähteä nukkumaan — idässä häämötti näet kapea valojuova — kuulimme askelten ääntä ovemme ulkopuolelta. Vartia huusi: "Ken siellä", ja sai vastauksen kysymykseensä, silmänräpäyksen kuluttua astui Infadus meidän luoksemme kuuden päällikön seuraamana.

"Valtiaani", sanoi hän, "olen tullut, kuten teille lupasin. Te valkoiset miehet ja sinä Ignosi, kukualaisten oikea kuningas! Nämä miehet olen tuonut mukanani. He ovat kaikki maan mahtimiehiä, ja jokainen heistä johtaa kolmentuhannen miehen suuruista joukkoa, joka tottelee heidän pienintäkin viittaustaan ja seuraa ainoastaan heidän ja kuninkaan käskyjä. Olen kertonut näille päälliköille, mitä omin silmin olen nähnyt ja omin korvin kuullut. Salli heidänkin nyt, Ignosi, nähdä pyhä käärme, joka kiertää vyötäisiäsi, anna heidänkin kuulla elämänvaiheesi, sinä veljeni poika, jotta he voisivat sanoa meille, tahtovatko he auttaa sinua taistelussa kuningas Twalaa vastaan."

Sanaakaan sanomatta Ignosi irroitti vyönsä ja näytti vieraille käärmeen kuvan. Päälliköt astuivat toinen toisensa jälkeen hänen luokseen ja tutkivat lampun himmeässä valossa käärmettä; he eivät sanoneet sanaakaan.

Kun he kaikki olivat nähneet, mitä näkemistä oli, kiinnitti Ignosi taas vyön vyötäisilleen ja alkoi kertoa tarinaansa — saman, jonka me jo aamulla olimme kuulleet.

"Siinä kuulette", virkkoi Infadus, heti kun nuori kuninkaanpoika oli lopettanut kertomuksensa. "Mitä nyt sanotte, päälliköt? Tahdotteko tukea tätä miestä ja taistella hänen puolestaan, kunnes hän voittaa isänsä valtakunnan? Vai tahdotteko olla Twalan miehiä? Maa huutaa kovalla äänellä Twalaa vastaan, ja kansan veri virtaa kuin purot keväällä. Muistakaa mitä tapahtui tänä yönä. Olin päättänyt puhutella vielä kahta päällikköä, mutta missä ovat he nyt? Hyenat ulvovat heidän ruumiittensa ääressä. Pian olette te niinkuin he, ellette asetu vastarintaan. Valitkaa, veljeni, valitkaa! —"

Vanhin kuudesta päälliköstä, lyhyt, tanakka valkotukkainen sotilas, ryhtyi puheeseen ja virkkoi omasta ja toveriensa puolesta:

"Sinä puhut totta, Infadus! Maa valittaa. Oma veljeni oli niiden joukossa, jotka tänä iltana kaatuivat. Mutta ehdotuksesi on vaarallinen, ja uskomattomalta tuntuvat seikat, joita korvamme ovat kuulleet. Sinä tahdot, että meidän pitää heiluttaa keihästämme tuon nuoren miehen puolesta. Mutta kuka takaa meille, ettei hän ole petturi? Ja vaikka liittyisimmekin häneen ja taistelisimme hänen puolestaan, ei asia sillä ole päätetty. Moni on seuraava Twalaa, sillä ihmiset palvelevat mieluummin sitä aurinkoa, joka kirkkaana loistaa taivaalla kuin sitä, joka ei vielä ole taivaalle kohonnut. Paljon verta täytyy vuotaa ennenkuin voitto on saavutettu — — jos se saavutetaan. Mutta", jatkoi vanha kukualainen luoden meihin silmäyksen, "näiden valkoisten tähtimiesten noitavoima on suuri, ja Ignosi on heidän siipiensä suojassa. Senvuoksi sanon minä — me sanomme kaikki; Jos sinä, Ignosi, olet oikea kuninkaamme, niin anna meille merkki, anna merkki koko kansalle, niin että me ja kaikki muut voimme nähdä kenen puolella totuus on. Silloin ovat soturit liittyvät meihin ja mahtaviin tähtimiehiin, sillä he tietävät, että valkoisten miesten noitavoima tukee heitä."

"Entä käärmeenmerkki?" sanoin minä. "Olettehan jo nähneet sen?"

"Valtiaani, se ei riitä. Käärmeen on joku voinut piirtää miehen ihoon paljoa myöhemmin kuin hän on syntynyt. Näyttäkää meille merkki. Me emme ryhdy mihinkään ilman merkkiä."

Toiset olivat aivan samaa mieltä kuin vanhuskin. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Mitä ihmettä saatoimme nyt näin yks kaks keksiä? Neuvotonna käännyin Godin ja Curtisin puoleen selitellen heille aseman ja kysyin heidän mieltään.

"Minä tiedän", huudahti God hetken aikaa tuumittuaan. "Hurraa! Käskekää heidän vaan odottaa hetki aikaa."

Sen tein, ja päälliköt astuivat majan ulkopuolelle. Yks kaks meni God pienen lippaan luo, jossa hän säilytti lääkkeensä ja muuta pikkutavaraa, avasi sen ja otti esille taskukirjan, jonka ensimäisellä sivulla oli allakka.

"Katsokaa tänne, hyvät ystävät! Huomenna on neljäs päivä kesäkuuta, eikö totta?"

Me olimme tarkasti seuranneet ajankulkua ja saatoimme siis myöntävästi vastata hänen kysymykseensä.

"Mainiota! Kuulkaapas, mitä tässä sanotaan: 4 p. kesäkuuta, täydellinen auringonpimennys; alkaa Grenwichin luona kello 11.15, näkyy Englannissa, Ranskassa, Espanjassa, annappas olla — — niin, Afrikassa — Afrikassa! Siinähän on merkki, joka vetelee. Sanokaa heille, että me huomenna pimennämme auringon!"

Se oli mainio keksintö, oli vain hiukan arveluttavaa tokko Godin allakka oli luotettava. Jos me esiintyisimme väärinä profeettoina, menisi meiltä noitamiehen arvo ja nimi ikiajoiksi, ja silloin oli Ignosin turha pyrkiä kukualaisten kuninkaaksi.

"Mutta jos allakka olisi virheellinen", sanoi Curtis Godille, joka uutterasti kirjoitti numeroita kirjan kannen sisäpuolelle.

"Minulla ei ole mitään syytä otaksua sellaista", kuului hänen vastauksensa. "Auringonpimennykset ovat aina täsmälliset, ja koska tässä erityisesti sanotaan, että se näkyy Afrikassa, niin se näkyy. Saattepa nähdä, että tämä käy kuin voideltu. Olen nyt jotakuinkin suunnilleen laskenut, koska pimennys alkaa. En tosin aivan tarkoin voi määritellä tämän valtakunnan ja kylän asemaa maanpallolla, mutta en usko kuitenkaan kovin erehtyväni kun sanon, että pimennys tapahtuu kello yhden ajoissa huomenna. Se kestää noin puoli kolmeen ja runsaan puoli tuntisen pysyy aurinko aivan peitossa."

"Olkoon menneeksi", sanoi Curtis, "lienee siis parasta, että koetamme onneamme."

Minäkin annoin suostumukseni, vaikka hiukan epäillen, pelkäsin näet vähän, miten auringon-loihtimisemme kävisi. Lähetimme siis Umbopan — meidän oli vaikea tottua kutsumaan häntä Ignosiksi — kutsumaan päälliköt sisään. He tulivat heti ja minä puhuttelin heitä vakavalla äänellä seuraavasti:

"Kukualaisten päämiehet ja sinä, Infadus, kuulkaa minua! Sangen vastenmielisesti näytämme teille valtaamme. Sillä se, mihin aiomme ryhtyä, häiritsee päivän, tuntien ja luonnon tasaista kulkua ja herättää koko maailmassa pelkoa ja hämmennystä. Mutta koska vakava asia on kysymyksessä ja koska me olemme vihastuneet kuninkaaseen hänen julmuutensa tähden sekä Isanusi Gaguliin, joka ilkeillä tempuillaan tahtoi saattaa ystävämme Ignosin hengiltä, niin olemme päättäneet tehdä ihmeen ja antaa teille merkin, johon kaikkien täytyy uskoa, koska kaikki voivat sen nähdä. Tulkaa tänne." Minä johdatin heidät ovelle ja viittasin aurinkoon, joka juuri tällä hetkellä hehkuvana kohosi näköpiirin yli. "Mitä näette?"

"Nousevan auringon", vastasi päällikköjen johtaja.

"Hyvä sanokaa nyt minulle: Voiko kukaan sammuttaa tämän auringon, niin että pimeys keskipäivällä peittää maan mustaan viittaansa. Vastatkaa minulle."

Päälliköt hymyilivät ja yksi heistä sanoi: "Ei, valtiaani, sitä ei kukaan voi. Aurinko on voimakas — voimakkaampi kuin me kaikki, jotka elämme sen säteiden valossa."

Huolimatta heidän epäuskoisesta hymystään jatkoin minä juhlallisella äänellä selittäen heille, että me tänään, tunti sen jälkeen, kun aurinko oli korkeimmillaan, tahdoimme sammuttaa sen ja kätkeä sen valon ihmisiltä melkein tunnin ajaksi. "Ajatelkaa, kokonaisen tunnin kattaa pimeys maita valtamme merkiksi ja merkiksi siitä, että Ignosi eikä kukaan muu on kukualaisten oikea kuningas. Tämän merkin annamme teille. Tyydyttekö siihen?"

"Kyllä, ankara valtiaani", vastasi valkotukkainen päällikkö. "Jos te voitte tehdä sellaisen ihmeen, silloin me totisesti uskomme teitä."

He nyökäyttivät kaikki hymyillen päätään ilmoittaakseen suostumuksensa, mutta enpä tahdo väittää, että siltä näytti, kuin olisivat he suuresti luottaneet lupauksiimme.

"Mitä olen luvannut, se tapahtuu", sanoin minä. "Me kolme, Inkubu, norsu, Bougwan, kiiltosilmäinen, ja Makumazahn, joka öisin valvoo, — me kolme olemme sen sanoneet ja me kolme sen teemme. Kuuletko, Infadus?"

"Kuulen, valtiaani, kuulen, että aiotte tehdä ihmeellisen teon, sammuttaa auringon, kaikkien luotujen isän, joka valaisee iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen!"

"Sen aiomme, Infadus!" sanoin minä — aivan yhtä levollisesti, kuin jos olisimme luvanneet haukata palasen voileipää.

"Hyvä, valtiaani! Tänään päivällisaikaan lähettää Twala teille sanan. Hän kutsuu teidät vieraikseen neitojen tanssiin. Tunnin ajan kestää tanssi suurella kentällä kuninkaan majan ulkopuolella, ja sitten saa se neito, joka Twalan mielestä on kaunein, surmansa Skraggan kädestä. Hän kuolee uhrina 'mykille', kivikuville, jotka vartioivat noita vuoria — —" Näin sanoen Infadus viittasi kolmeen kummalliseen kukkulaan, joiden luona Salomon suuri tie päättyi. "Sillä hetkellä kun Skragga valmistautuu keihäällään lävistämään onnettoman tytön ruumiin, tulee teidän astua esille, sammuttaa auringon valo ja pelastaa tytön henki, ja silloin ihmettelee koko kansa ja uskoo teidän voimaanne!"

"Niin, niin!" virkkoivat toiset päällikötkin. "Tehkää se, niin me uskomme."

Infadus jatkoi: "Kappaleen matkaa Luhista on kukkula, joka kaartuu kuin puolikuu. Se on linnoitus, jossa minun sotilaani ja kolme muuta näiden päälliköiden johtamaa sotajoukon osastoa majailee. Jonkun tekosyyn nojalla koetan asettaa niin, että sinne vielä ennen päivällistä lähetetään kolme muuta osastoa. Jos te nyt todellakin voitte pimittää auringon, te valkoiset miehet, johdan minä teidän askeleenne Luhista puolikuukukkulalle, jossa voitte olla turvassa. Sieltä käymme sotaa kuningas Twalaa vastaan."

"Hyvä!" sanoin minä. "Mutta jättäkää nyt meidät yksin. Me tahdomme nukkua tuokion ja sitten valmistautua suureen ihmetyöhömme."

Infadus nousi ylös; tervehti meitä ja läksi pois toisten päälliköiden seurassa.

Ignosi ei tiennyt mitä ajatella koko asiasta. "Ystäväni", hän sanoi, heti kun ovi oli sulkeutunut kukualaisten päälliköiden jälestä, "vastatkaa minulle rehellisesti: Voitteko todella tehdä tämän ihmeen? Vai oliko lupauksenne vain turhaa puhetta ja tyhjiä sanoja?"

"Me pidämme, mitä olemme luvanneet Umb — — Ignosi, aioin sanoa."

"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Ellette olisi englantilaisia, en sitä uskoisi, mutta te ja teidän maamiehenne pysytte aina sanassanne. Jos aikeemme onnistuvat ja me pääsemme hengissä taistelusta, niin en suinkaan unohda, mitä olette puolestani tehneet — luottakaa siihen!"

"Kuuleppas, Ignosi", sanoi Curtis. "Lupaa minulle jotain!"

"Minä lupaan, Inbuku ystäväni, ennenkuin olen kuullutkaan mitä tahdot", sanoi Ignosi.

"Lupaa minulle, ettet sinä, jos saavutat tarkoituksesi ja tulet tämän maan kuninkaaksi, koskaan käyttäydy niin, kuin tänä yönä olemme nähneet Twalan tekevän. Lupaa minulle, ettet koskaan hallitukseen päästyäsi, pane toimeen 'noidan-ajoja'. Lupaa minulle, ettet tapa ketään ihmistä, ennenkuin ensin kuulet, millä hän voi itseään puolustaa."

Ignosi katseli hetkisen miettivästi eteensä, kuin olin kääntänyt hänelle Curtisin sanat. Sitten hän vastasi hitaasti ja ajattelevasti:

"Musta mies ja valkoinen mies eivät ajattele samalla lailla, Inkubu. Me emme myöskään pidä elämää samassa arvossa kuin te. Kuitenkin minä lupaan sinulle, että mikäli minusta riippuu, eivät 'noitain hakijat' koskaan enää saa harjoittaa veristä ammattiaan kukualaisten maassa, eikä kukaan mies ole heittävä henkeänsä tuomiotta."

"Se on siis päätetty!" sanoi Curtis puristaen Ignosin kättä, "ja nyt levätkäämme hetkinen."

Me heittäytyimme nyt vuoteillemme lepäämään ja läpiväsyneet kun olimme, vaivuimme pian sikeään uneen ja nukuimme, kunnes Ignosi yhdentoista ajoissa meidät herätti. Yks kaks hieroimme unen silmistämme, peseydyimme ja söimme vankan aterian — kuka ties koska taas saisimme syödäksemme. Sitten menimme alas raikkaaseen ilmaan ja katselimme miltä aurinko näytti. Suureksi suruksemme se paistaa helotti kirkkaasti ja näytti erittäin tyytyväiseltä. Eipä siltä näyttänyt, kuin aikoisi pimetä.

"Toivoisinpa, ettet ole saattanut meitä pulaan, God", sanoi Curtis. "Väärille profetoille käy hyvin usein hullusti."

"Jos ei se pimene, olemme hukassa", sanoin minä surullisesti, "sillä niin totta kuin tässä seisomme, kertoo joku päälliköistä koko jutun kuninkaalle ja silloin tapahtuu toisenlainen auringonpimennys, joka ei liene meille kovinkaan mieluinen, siitä saatte olla varmat. Niin, niin, tämä ei ole leikin asia."

Me palasimme majaamme ja pukeuduimme rautapaitoihin, jotka hänen majesteettinsa oli meille antanut; niiden päälle puimme tavalliset vaatteet. Tuskin olimme saaneet vaatteet yllemme, kun Twalalta tuli sanansaattaja, joka käski meidän tulla kuninkaan kraaliin. Tyttöjen tanssi oli alkamaisillaan.

Me otimme pyssymme ja pistimme taskuihimme runsaasti ampumavaroja, ettemme olisi aseettomia, jos meidän, kuten Infadus oli arvellut, täytyisi paeta pois kaupungista. Näin varustettuina läksimme juhlaan, näöltämme levollisina ja tyyninä, mutta oikeastaan sangen levottomina ja pamppailevin sydämin.

Suuri kenttä kuninkaan majan edustalla oli nyt aivan toisennäköinen kuin eilisiltana. Tuimien soturien sankat parvet olivat kadonneet, ja heidän paikoillaan seisoi nyt suuret ryhmät nuoria, jotenkin kevyesti puettuja kukualaistyttöjä. Jokaisella oli kukkakiehkura hiuksissa ja toisessa kädessä palmunoksa, toisessa suuri valkoinen lilja. Tämän kukoistavan naisjoukon keskellä istui Twala Gagul jalkainsa juuressa; häntä ympäröivät hänen armas poikansa Skragga ja parikymmentä valtakunnan ylimystä, joiden joukossa huomasimme myöskin Infaduksen; joka komensi henkivartiastoa — sekä useimmat niistä päälliköistä, jotka yöllä olivat olleet puheillamme.

Twala tervehti meitä teeskennellyn ystävällisesti — mutta kun hän luuli ettemme nähneet, heitti hän kavalia ja ilkeitä katseita Ignosiin.

"Terve teille!" hän huudahti. "Terve teille, te valkeat tähtimiehet. Nyt näkevät silmänne täällä aivan toisenlaisen sotajoukon kuin viime yönä kuutamossa. Mikä nyt on parempi, ja mikä kauniimpi? Miesten joukko, sanon minä. Suudelmat ja naisen lempeät sanat ilahuttavat sydäntä, mutta miesten keihästen kalske ja punainen verivirta ovat kuitenkin suloisemmat… Haluatteko saada vaimoja meidän kansastamme, valkoiset miehet? Valitkaa kauneimmat neidoistamme, ja te saatte niin monta kuin haluatte."

Minä pelkäsin, että God heti suostuisi kuninkaan tarjoukseen — God ei näet suotta ollut merimies, ja ne ovat tunteellista väkeä. Minä siis vanhana kokeneena miehenä kiiruhdin vastaamaan kaikkien kolmen puolesta. Sepä olisi puuttunut, että tässä kaiken päätteeksi vielä olisimme saaneet naisväkeä niskoillemme! Ei, minä sanoin suoraan Twalalle:

"Kiitän sinua, oo suuri kuningas, ystävällisestä tarjouksestasi! Mutta me valkoiset miehet otamme vaimoksemme vain naisia, jotka ovat valkoiset kuin me itse. Teidän neitonne ovat kauniit, mutta he eivät voi tulla vaimoksemme!"

Kuningas nauroi ääneen: "Kuten tahdotte", sanoi hän. "Meidän maassamme sanoo sananlasku: 'Naisen silmät ovat aina kirkkaat, oli hän minkävärinen tahansa', ja toinen sananparsi sanoo: 'Rakasta sitä, joka on lähellä, se, joka kaukana on, pettää sinut'… Mutta ehkä te tähdissä ajattelette toisin kuin me täällä maan päällä. Sellaisessa maassa, missä ihmiset ovat valkoiset, ei mikään ole mahdotonta. En suinkaan tahdo teitä pakottaa valkoiset miehet. Minä lausun taas teidät tervetulleiksi joukkoomme. Sinutkin, tumma mies. Jos Gagul olisi saanut päättää, olisit nyt kylmä ja kankea. Mutta sinähän tulet myöskin tähdistä ja siitä saat kiittää onneasi. Tähdistä! Ha, ha, haa!" Ja näin sanoen hän nauraa hohotti, että hänen lihavat poskensa lelluivat.

Ignosi vastasi tyynesti ja rauhallisesti: "Ennenkuin sinun keihääsi, kuningas Twala minut kaataa, olet itse vaipuva maahan."

Vihasta vavisten hypähti kuningas pystyyn. "Hillitse suutasi, nulikka!" karjui hän. "Varo, ettet röyhkeällä puheellasi minua liiaksi ärsytä!"

"Suuni puhuu totuutta. Miksi sitä hillitsisin? Totuus on terävä keihäs — se osuu kauas ja sattuu aina oikeaan. Se tuo sanoman tähdistä, kuningas."

Twala rypisti silmäkulmiaan ja heitti meihin hurjan katseen ainoasta silmästään; mutta hän hillitsi vihansa eikä vastannut mitään.

"Pankaa tanssi alkuun!" huusi hän. "Miksi ette tanssi?"

Samassa silmänräpäyksessä juoksivat seppelöidyt tytöt esille, he muodostivat pitkiä ketjuja ja tanssivat kevein askelin meitä kohti laulaen vienolla äänellä ja heiluttaen hentoja palmunoksia ja valkoisia liljoja. Pian oli tanssi täydessä kulussa; tytöt pyörähtelivät kevyesti toistensa sivuitse, kaartelivat edes takaisin, riensivät toisiaan vastaan ja palasivat taas paikoilleen sulavin liikkein tepastellen. Viimein he pysähtyivät, ja nyt astui suloinen nuori tyttö toisten joukosta kuninkaan eteen ja alkoi tanssia yksin. Hän tanssi erittäin viehättävästi; hän oli pitkä, hoikka ja sulavaliikkeinen ja notkea kuin ruoko. Hän tanssi kauan; viimein hän uupuneena lopetti, ja silloin astui toinen nuori tyttö näyttämään taitoaan, hänen jälkeensä kolmas, ja sitten yhä uusia. Mutta ei kukaan heistä ollut niin kaunis ja viehättävä kuin ensimäinen.

Kuningas kohotti kätensä, kääntyi meihin ja kysyi: "Kuka oli teidän mielestänne kaunein, valkoiset miehet?".

"Ensimäinen", vastasin minä varomattomasti. Samassa silmänräpäyksessä kaduin, että olin sen sanonut, sillä muistin Infaduksen sanat, että kaunein nainen uhrattaisiin "mykille".

"Ensimäinen", toisti Twala, "siis ovat minun ajatukseni kuten teidän ajatuksenne, ja minun silmäni näkee kuten teidän silmänne. Hän on kaunein — ja siksi hänen täytyy kuolla!"

"Niin kuolla! Hänen täytyy kuolla!" vinkui Gagul ja tuijotti terävillä silmillään tyttöraukkaan, joka ei vielä aavistanut julmaa kohtaloaan. Hän seisoi 20-30 askeleen päässä meistä leikkitoveriensa joukossa ja nyppi ajatuksissaan rikki kukkaa, jonka oli irroittanut seppeleestään. Lehti lehdeltä se hajosi tuuleen…

"Mitä kuulen, kuningas Twala?" huudahdin minä. "Pitääkö hänen kuolla? Kuolla, — siksi että hän on tanssinut niin somasti. Olisihan julmaa palkita hänet kuolemalla."

"Julmaa!" toisti Twala purskahtaen nauruun. "Kuka puhuu julmuudesta? Hänen täytyy kuolla, sillä nuo kivi-olennot tuolla (hän viittasi kolmeen kaukaiseen vuorenkukkulaan) vaativat uhrinsa. Elleivät he saa kauneinta tyttöä, on onnettomuus ja kuolema kohtaava minua ja minun taloani. Näin kuuluu kansamme vanha ennustus. Ellei kuningas neitotanssin päivänä uhraa kauneinta neitoa vanhoille, jotka suojaavat ja vartioivat vuoria, silloin kukistuu hänen huoneensa! Veljeni, joka oli ennen minua kuningas, ei uhrannut, naisen kyyneleet liikuttivat häntä — sen vuoksi kohtasi onnettomuus häntä ja koko hänen huonettaan ja minä tulin kuninkaaksi — hänen sijaansa. Ei hänen täytyy kuolla!" Hän kääntyi vartioihinsa huudahtaen: "Tuokaa hänet tänne!" Sitten hän huusi Skraggalle: "Teroita keihääsi!"

Kaksi kookasta sotilasta astui nuoren tytön luo. Nyt vasta hän huomasi, mikä kohtalo häntä uhkasi. Hän päästi sydäntä särkevän huudon ja hypähti notkeasti sivulle paetakseen sotamiesten kouria. Mutta nämä estivät hänen pakonsa, tarttuivat karkein käsin hänen hentoon ruumiiseensa ja kuljettivat itkevän tytön kuninkaan jalkain juureen.

"Mikä on nimesi, tyttö?" kähisi Gagul. "Häh, etkö aio vastata? Onko kielesi sijoiltaan? Vai tahdotko, että kuninkaan poika heti lennättää keihäänsä?"

Skragga, joka oli tavallista ilkeämmän näköinen, astui askeleen eteenpäin pirullisesti nauraen; hän kohotti keihäänsä, ja samassa näin Curtisin käden tarttuvan revolveriin. Kyynelten lävitse näkivät tyttöraukan silmät vilahduksen keihään leveästä terästä, hän kangistui kauhusta. Hän ei enää asettunut vastarintaan, pani vaan kätensä ristiin ja seisoi kiireestä kantapäähän väristen.

"Kas, kuinka hän värisee!" irvisti Skragga. "Hän pelkää pientä leluani, ennenkuin olen häneen koskenutkaan." Näin sanoen hän taputti leveätä keihäänterää.

"Annas kun joudut minun käsiini, konna", mutisi God hampaittensa välissä. "Kalliisti saat silloin tämän maksaa."

Gagul jatkoi yhä edelleen pilkallisia huudahduksiaan: "Sanohan toki nimesi, ystäväni! Tule, puhu vain pelkäämättä eläkä ujostele."

"Äiti! Äiti!" vastasi lapsi raukka. "Nimeni on Fulata, Sukon sukua. Ah, miksi täytyy minun kuolla? Mitä olen tehnyt?" Hän purskahti taas itkuun ja väänteli käsiään.

"Sinä itket!" kähisi Gagul. "Etkö tiedä, että sinä joudut vanhojen luo, jotka tuolla kaukana vartioivat? Etkö tiedä, että on suloisempi levätä yön pimeydessä kuin raataa päivän paahteessa? Etkö tiedä, että on parempi kuolla kuin elää? Jollet sitä tiedä, niin Gagul sen sinulle sanoo. Ja muista, että saat surmaniskun kuninkaan oman pojan kädestä."

Mutta noidan julmat sanat eivät antaneet Fulatalle lohdutusta. Hän väänteli epätoivoissaan käsiään ja huusi ääneen: "Ah, kuinka julmaa! Olen vielä niin nuori! Mitä olen tehnyt, koska en enää milloinkaan saa nähdä auringon kohoavan yön sylistä ja tähtien seuraavan sen jälkiä iltaisin. Enkö enää koskaan saa poimia kirjavia kukkia, joilla kaste päilyy? Enkö enää kuunnella puron hilpeätä lorinaa? Voi, minua tyttö raukkaa! Nyt en enää koskaan saa nähdä isäni majaa, äitini ei minua koskaan enää suutele, entä sairas karitsa — kuka nyt hoitaa sitä? Voitteko olla niin julmat? Voitteko?"

Taas hän väänteli käsiään, kohotti taivasta kohti kyyneleiset kasvonsa ja heittäytyi polvilleen tunnottomien pyöveliensä eteen. Mutta Twala ja Gagulin ja Skragga eivät heltyneet, he tahtoivat nähdä hänet kuoliaana… Kaikki muut, päälliköt, vieläpä henkivartiatkin, katselivat surkutellen nuorta suloista tyttöä, Godista puhumattakaan! Hän oli joka silmänräpäys hypähtämäisillään paikoiltaan ja vapisi vihasta, odotin vaan, milloin hän hyökkäisi tytön luo puolustamaan häntä kuningasta ja hänen kätyreitään vastaan. Tyttö raukka oli myös huomannut Godin levottoman käytöksen; naisen nopealla vaistolla hän ymmärsi, että muukalainen oli hänen ystävänsä. Yht'äkkiä hän riensi hänen luokseen, heittäytyi hänen eteensä ja kietoi käsivartensa hänen sääriensä — hänen "kauniiden, valkoisten sääriensä" ympäri.

"Valkoinen tähtimies!" huusi hän. "Auta minua! Pelasta minut! Sinä olet väkevä, sinä olet suuri — väkevämpi ja suurempi kuin Twala ja Gagul ja Skragga! Suojele minua heiltä!"

"Ole rauhassa, lapseni!" sanoi God englanninkielellä. Tyttö ei ymmärtänyt sanoja, mutta hän ymmärsi lempeän äänensävyn. "Nouse vaan ylös ja asetu tänne taaksemme, tyttöseni." Näin sanoen hän tarttui tyttöä käteen nostaen hänet ylös maasta.

Twala kääntyi ja viittasi pojalleen, joka astui eteemme keihäs kohona kädessä.

"Nyt on meidän vuoromme!" kuiskasi Henry Curtis minulle. "Mitä odotatte?"

"Pimennystä", vastasin minä. "Viimeisen puolituntia olen tarkannut aurinkoa, mutta se säteilee entistä kirkkaammin."

"Se ei saa estää meitä! Meidän täytyy nyt ryhtyä asiaan — tehkää, mitä voitte, muuten he tappavat tytön. Katsokaa Twalaa, hän on vihan vimmoissaan."

Curtis oli oikeassa — nyt meidän täytyi asettua noiden hirviöiden tielle. Heitin vielä kerran toivottoman silmäyksen auringon kultaiseen kehrään, mutta ei jälkeäkään pimennyksestä. Sitten astuin reippaasti esiin ja asetuin niin arvokkaan näköisenä kuin mahdollista polvistuvan tytön ja Skraggan väliin.

"Kuningas!" sanoin tyynellä äänellä. "Me emme kärsi tällaista julmuutta. Jättäkää tyttö rauhaan!"

Tyrmistyneenä ja raivosta puhisten hypähti Twala istuimeltaan. Ja päälliköiden ja tyttöjen sangassa parvessa, joka vähitellen oli tunkeutunut meitä lähemmäksi kuului hämmästyksen hälinä.

"Ette kärsi! Ette kärsi! Haukkuuko valkoinen koira jalopeuraa sen omassa luolassa? Ette kärsi, sanot sinä. Oletko mieletön? Varo, ettet sinä ja toverisi joudu saman kohtalon uhriksi kuin tämä kananpoika. Kuka olet sinä, joka 'et kärsi'…? Pois tieltä sanon minä! Skragga surmaa hänet! Kuulkaa, vartiat, tarttukaa noihin julkeihin miehiin!"

Heti tuli kokonainen liuta aseilla varustettuja miehiä juosten talon takaa, jonne he nähtävästi olivat jo ennakolta kätkeytyneet ollakseen tarvittaissa saapuvilla.

Curtis, God ja Ignosi asettuivat rinnalleni, ja siinä seisoimme rivissä pyssyt kohona.

"Elkää koskeko meihin!" huusin minä ukkosen äänellä. Polveni vapisivat kuin haavan lehti, mutta tiesin, että olisimme kuoleman omat, jos kadottaisimme rohkeutemme. "Elkää koskeko meihin! Me valkoiset tähtimiehet sanomme sinulle vielä kerran: me emme sitä kärsi! Tulkaa lähellemme, jos uskallatte, minä sammutan auringon ja peitän koko maan pimeyteen! Te saatte kokea noitavoimamme valtaa."

Uhkaukseni vaikutti silmänräpäyksessä. Kuninkaan soturit pysähtyivät ja Skragga seisoi hiljaa keihäs kädessä.

"Kuuletteko?" ulisi Gagul. "Kuuletteko valehtelijaa? Hänkö sammuttaisi auringon — ha — haa! — sammuttaisi auringon kuin lampun! Tee se!" kähisi hän minulle, "tee se, niin tyttö pelastuu! Mutta sinä et voi, et voi! Ja senvuoksi ei tyttökään pääse, te kuolette molemmat — sekä sinä että hän…" kirkui ilkiä velho, "ja hekin, jotka sinua seuraavat."

Minä katsahdin salaa aurinkoon nähdäkseni, mitä se virkkoi. Ja kylläpä riemastuin, kun huomasin, että pimennys nyt vähitellen teki tuloaan. Kirkkaan päivänterän reunalla näin kapean, hyvin kapean varjon.

Juhlallisesti kohotin käteni taivasta kohti — samoin tekivät God ja Curtis — ja sitten aloin kovalla äänellä lausua säkeitä eräästä runosta, jonka nuoruudessani olin oppinut ja vieläkin osasin ulkoa. Lausuin niin mahtipontisesti kuin suinkin saatoin, eivätkä molemmat toverini suinkaan jääneet minusta jälelle. Henry Curtis lausui pari säettä vanhasta testamentista, ja God — niin hän tervehti säteilevää päivän kuningasta vallan kauhealla sanatulvalla, siinä oli merimiessukkeluuksia, kirouksia ja jos mitä, kaikki vaan yhteen menoon.

Hitaasti levisi musta varjo loistavan päivänkehrän yli, ja meitä ympäröivästä ihmisjoukosta kuului pelon ja tuskan voihkina.

Nyt oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli kuuma. "Katso, kuningas Twala!" huudahdin jyrisevällä äänellä. "Katso, Gagul! Katsokaa, suuret päälliköt ja kaikki te kukualaiset miehet ja naiset! Katsokaa, auringon valo sammuu! Olemmeko me valkoiset tähtimiehet pitäneet sanamme? Vai uskallatteko vielä kutsua meitä valehtelijoiksi?

"Aurinko on pimenevä, yhä pimenevä — se sammuu silmienne edessä. Pian peittää yö raskaana ja painostavana keskipäivän valossa säteilevän maan. Te pyysitte merkkiä — tässä on merkki — tässä on merkki! Pimene, sinä kultainen aurinko! Ota pois kirkas valosi, taivuta ylpeät sydämet tomuun. Sulje koko maailma pimeyteen ja yöhön!"

Kaikki kukualaiset alkoivat yhdestä suusta huutaa ja vaikeroida. Muutamat seisoivat pelosta jäykistyneinä, toiset heittäytyivät polvilleen ja väänsivät käsiään ääneen valittaen.

Twala itse istui jakkarallaan liikkumatta; hän puri hampaat yhteen eikä lausunut sanaakaan, mutta hän kalpeni tummasta ihostaan huolimatta. Gagul yksin ei kadottanut rohkeuttaan; häntä ei auringon pimennyskään lannistanut. Hän soitti suutaan minkä kerkesi.

"Se menee ohi!" huusi hän. "Olen ennenkin nähnyt sellaista. Ei kukaan voi sammuttaa aurinkoa, se on pelkkää valetta! Ei kukaan ihminen maan päällä voi sitä tehdä! Elkää peljätkö pysykää rauhallisina, varjo katoaa kyllä taas."

"Ei!" huusin minä joukon yli, "ei, se ei katoa! Katsokaa, katsokaa!" ja minä osotin yhä aurinkoon. "Jatkakaa, God, minä en enää muista mitään runoa. Antakaa tulla vaikka kirosanoja, niin teette meille suuren palveluksen."

Sitä ei tarvinnut Godille kahdesti sanoa. Tuota pikaa hän alkoi ladella voimasanoja ja haukkumanimiä sellaiset määrät, että minua kauhistutti. Kyllä olen aina tietänyt, että meripojat ovat pahoja kiroomaan, mutta en kuuna päivinä ollut aavistanut, että heillä olisi sellainen suunnaton varasto manauksia. Kymmenen minuuttia hän yhtämittaa haukkui ja noitui, ja aina vaan tulvi uusia sanoja kuin vettä valaen. Kukualaiset eivät tietysti ymmärtäneet hölyn pölyä, he luulivat vaan hänen lukevan loihtujaan.

Ja yhä leveni musta laikka auringossa. Kummalliset varjot himmensivät päivänvalon, ja ihmisjoukko vaikeni sanomattoman kauhun valtaamana. Linnutkin visersivät pelokkaasti, mutta vaikenivat pian. Siellä täällä kiekui kukko kovalla äänellä.

Musta varjo hiipi lakkaamatta eteenpäin, nyt se jo peitti enemmän kuin puolet auringon punaisesta pyörästä, ja — nyt peitti pimeys niin sakeana maan, että töin tuskin saattoi nähdä tuhansiin nousevan ihmisjoukon, joka oli koossa kentällä. Ei kuulunut ääntäkään lukuunottamatta Godin mahtavaa noitumista. Nyt hänkin vaikeni ja synkkä hiljaisuus vallitsi.

Äkkiä katkaisi kova kirkuna hiljaisuuden. "Aurinko kuolee! Noitamiehet ovat sammuttaneet auringon!" ulvoi Skragga. "Meidän täytyy kuolla pimeyteen!" Ja näin sanoen hän vihan ja pelon huumaamana kohotti raskaan keihäänsä ja syöksi sen kaikin voimin Henry Curtisia kohti. Keihään terä osui uljaan ystävämme rintaan, mutta kimmahti takaisin ja putosi kilahtaen maahan. Kelpo ystävämme, Skragga, oli unohtanut, että Curtisilla oli vaatteittensa alla mainio rautapaita, jonka kuningas armossansa oli meille lahjoittanut. Skragga kumartui heti nostamaan keihästä maasta, uudistaakseen heittonsa, mutta Curtis oli häntä nopeampi; hän tempasi keihään Skraggan kädestä ja syöksi sen kuninkaanpoikaan. Tämä vaipui kuolleena maahan.

Kauhuissaan Skraggan kuolemasta ja pimeydestä, joka yhä vain synkkeni, joutuivat nuoret tytöt suunniltaan. He syöksyivät hurjassa paossa aituuksen portille. Samassa tuokiossa oli koko muu ihmisjoukko hajaantunut eri suunnille. Kuningas Twala itse teki koko käännöksen ja pötki majaansa niin nopeaan, kuin säärillään pääsi. Henkivartiat ja muutamat päälliköt ynnä Gagul, joka mennä kuppuroi ihmeellisen ketterästi, seurasivat häntä. Lyhyesti sanoen: Silmänräpäys sen jälkeen kuin Curtisin käsi oli kaatanut Skraggan, ei suurella kentällä ollut muita kuin me neljä — Curtis, God, Ignosi ja minä — sekä Infadus ja päälliköt, jotka viime yönä olivat olleet puheillamme. Ja tosiaan, elkäämme unohtako Fulataa, nuorta tyttöä, jonka olimme temmanneet julman kuninkaan ja hänen ilkeän noitansa käsistä.

"Päälliköt", sanoin minä. "Te pyysitte merkkiä; olemme antaneet sen teille. Arvelen, että nyt olette tyydytetyt, ja sen vuoksi ehdotan teille, että nyt heti lähdemme yhdessä paikalle, josta sinä Infadus olet puhunut. Loihtimaamme ihmettä ei enää voi peräyttää; tunnin ajan peittää pimeys Luhin ja kukualaisten metsät ja maat. Ja juuri tämä pimeys on paras turvamme."

Infadus oli valmis. "Seuratkaa minua!" sanoi hän ja alkoi astua eteenpäin. Me tartuimme toistemme käsiin ja olimme pian aitauksen ulkopuolella, pääkaupungin kapeilla, mutkikkailla kaduilla.

Juuri kun olimme saapuneet ulkopuolelle kraalin porttia, sammui auringon valo tykkönään.

Käsi kädessä hapuilimme eteenpäin pilkko-pimeässä.

KOLMASTOISTA LUKU.

Ennen taistelua.

Onneksi tunsivat Infadus ja päälliköt kaikki kaupungin kadut ja kujat, niin että me pimeästä huolimatta pääsimme hyvää vauhtia kulkemaan.

En osaa tarkalleen sanoa, kauanko vaelluksemme kesti. Kenties tunnin. Joka tapauksessa oli pimennys kohonnut huippuunsa ja alkoi nyt vähitellen haihtua — auringonterän yksi reuna kurkisti jo esiin pimeästä. Hetken kuluttua oli niin valoisa, että saatoimme nähdä ympäristöämme. Huomasimme olevamme ulkopuolella kaupunkia lähellä ylänköä, jota kohden ripein askelin suuntasimme kulkumme. Ylänkö oli noin puoli peninkulmaa ympärimitaten, hevosenkengän muotoinen ja hyvin jyrkkärinteinen. Se oli jotenkin matala, korkein huippu kohosi kaksisataa jalkaa korkeuteen. Tämä kukkula oli erittäin sopiva leiripaikaksi, siksipä siellä majailikin ympäri vuoden sotaväkeä. 3,000 kukualaista sotilasta eli tavallisesti tässä luonnon tekemässä linnoituksessa; mutta tänään oli sinne kokoontunut ainakin kuusi kertaa niin monta aseilla varustettua miestä.

Kiivetessämme ylös jyrkkää rinnettä myöten huomasimme, että soturit seisoivat ryhmissä silmät aurinkoon luotuina. He olivat hämmästyneet ja peloissaan ihmeellisestä luonnonilmiöstä, joka heidän silmäinsä edessä tapahtui.

Me kuljimme heidän ohitsensa sanaakaan sanomatta ja saavuimme pian pieneen majaan, joka sijaitsi keskellä ylänköä. Suureksi iloksemme kohtasimme siellä kaksi miestä, jotka olivat lähetetyt edeltäkäsin tuomaan tavaroitamme; kiireessä emme näet ennättäneet ottaa niitä mukaamme Luhista.

"Minä lähetin hakemaan kapineenne. Annoin heidän myöskin tuoda nämä", näin sanoen veti Infadus esille Godin kauan kaivatut housut muitten tavaroitten joukosta.

"Hurraa!" huusi God ja tuossa tuokiossa hän tempasi housut käteensä ja alkoi vetää niitä jalkaansa.

"Ei suinkaan valtiaani aio kätkeä kauniita valkoisia sääriään meiltä?" kysyi vanha päällikkö surullisella äänellä.

Mutta God ei häntä kuullut. Infaduksen rukoukset kaikuivat kuuroille korville. God oli itsepäinen — hän tahtoi saada housunsa. Ja siitä päivin saivat kukualaiset suureksi surukseen vain yhden ainoan kerran ihailla hänen "kauniita, valkoisia sääriään", mutta siitä tuonenpana… Tästä lähtien nuo kelpo ihmiset saivat tyytyä hänen toiseen poskipartaansa, hänen lasisilmäänsä ja noitahampaisiinsa.

Suloisiin muistoihin vaipuneena tuijotti Infadus Godin sääriin, kunnes viimeinenkin välähdys niiden valkoisesta nahasta oli kadonnut housuihin; näytti siltä, kuin olisi päällikkö tahtonut painaa mieleensä, miltä ne näyttivät, nuo ihmeelliset sääret. Sitten hän ilmoitti meille kutsuneensa sotajoukon kokoon julistaakseen heille, että päälliköt olivat yhteisestä suostumuksesta päättäneet nostaa kapinan julmaa Twalaa vastaan. Samalla he aikoivat esittää sotilaille valtakunnan laillisen perijän, Ignosin.

Puolen tunnin kuluttua seisoi koko sotavoimamme, kaikkiaan noin 20,000 miestä, kukualaisten parhaimmat sotilaat, rivissä suurella aukealla paikalla, jonne mekin ohjasimme askeleemme. Olkapää olkapäätä vasten seisoivat sotilaat pitkissä riveissä, jotka muodostivat puolipiirin ympärillemme. Meidän rinnallamme seisoivat sotajoukon päälliköt ja päällysmiehet.

Infadus korotti äänensä ja alkoi puhua. Sujuvalla kaunopuheisuudella hän kuvaili kokoontuneille kukualaisille, kuinka julmasti Twala oli surmannut Ignosin isän, ja kuinka hänen vaimonsa ja pikkupoikansa oli täytynyt paeta erämaahan. Sitten hän kuvaili, kuinka maa huokaili ja kärsi Twalan hallituksen ikeessä — kertoi edellisen yön juhlasta, jossa niin moni maan parhaimmasta pojasta oli saanut surmansa kuninkaan ja hänen kätyriensä kädestä. Vielä kertoi Infadus valkoisista tähtimiehistä, jotka olivat nähneet kukualaisten kurjuuden ja päättäneet rientää onnettoman kansan avuksi. He olivat — sanoi vanhus — ottaneet mukaansa maan oikean kuninkaan, Ignosin, ja olivat johdattaneet hänen jalkansa taivaan korkuisten vuorten yli. Näyttääkseen valtaansa ja pelastaakseen Fulatan nuoren elämän he olivat käyttäneet loihtutaitoaan ja sammuttaneet auringon valon; he olivat surmanneet kuningas Twalan ilkeän pojan Skraggan; ja nyt he olivat luvanneet auttaa kukualaisia kukistamaan Twalan ja korottamaan Ignosin kukualaisten kuninkaaksi.

Infaduksen puhe herätti vilkasta hyväksymistä. Sen jälkeen astui Ignosi esille ja alkoi puhua. Hän puhui samaan henkeen kuin hänen setänsäkin ja lopetti näillä sanoin:

"Päälliköt ja sotilaat! Te tunnette nyt ajatukseni ja olette kuulleet sanani. Valitkaa nyt minun ja hänen välillään, hänen, joka istuu minun valta-istuimellani, joka surmasi oman veljensä ja ajoi hänen turvattoman vaimonsa ja pienokaisensa erämaahan, nälkään ja puutteeseen. Minä olen kuninkaanne — sen tietävät nämä päälliköt, jotka ovat nähneet käärmeen merkin kiemurtelevan uumillani. Jos en olisi oikea kuninkaanne, vaan julkea valehtelija, luuletteko näiden valkoisten miesten loihtukeinoineen silloin minua auttavan? Oo päälliköt ja sotilaat! Te näette vielä pimeyden, joka laskeutui maahan peittääkseen pakoamme Twalan ilkeältä silmältä."

"Me näemme sen!" huusivat soturit.

"Minä olen kuninkaanne, minä sanon teille, minä olen kuningas", jatkoi Ignosi ja ojensi samalla kookasta vartaloaan kohottaen välkkyvää sotakirvestään päänsä yli. "Jos joku teistä sanoo, etten minä ole kuningas, hän astukoon rivistä ja taistelkoon kanssani. Hänen verensä olkoon vielä yksi todistus siitä, että puheeni on tosi. Astukoon hän esiin! Astukoon esiin!" Ja Ignosi heilutti raskasta kirvestään, niin että sen terä päivänpaisteessa välkkyi kuin hopearengas hänen päänsä päällä.

Mutta ei kukaan astunut esiin — ei kukaan epäillyt hänen sanojensa totuutta, ja Ignosi jatkoi:

"Niin, minä olen teidän kuninkaanne, ja jos tahdotte taistella rinnallani, niin palkitsen teille runsaasti, jos voitamme. Jos kaadutte kaadun minä kanssanne! Ja tämän lupauksen teen teille: Kun minä istun isäni valta-istuimella, silloin on murhien ja väkivallan aika kukualaisten maassa ohi. Ei koskaan tarvitse teidän niinkuin nyt huutaa oikeutta ja saada väkivaltaa, väkivaltaa ja uudestaan väkivaltaa. Noitainhakijat eivät enää milloinkaan ole saattavat teitä surman suuhun. Ei kukaan ole koskaan heittävä henkeään, ellei hän ole rikkonut maan lakia vastaan. Jokainen mies ja jokainen vaimo on turvallisena nukkuva majassaan. Oletteko valinneet, päälliköt ja sotilaat?"

"Me olemme valinneet, kuningas!" kajahti tuhansiin nousevan sotajoukon vastaus.

"Hyvä!" sanoi Ignosi. "Kääntäkää päänne ja katsokaa, kuinka Twalan sanansaattajat lähtevät ulos suuresta kaupungista itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, kootakseen suuren sotajoukon. Kuten aamuauringon säteet löytävät he tien kaikkiin maailman kolkkiin, he tuovat mukanaan kaikki ne, jotka tahtovat seurata verikoiraa, ja huomenna tai ylihuomenna on suunnaton sotajoukko hyökkäävä vastaamme meitä kukistaakseen. Silloin kysytään, tahdotteko uskollisina pysyä minun puolellani. Jos sen teette, en unhoita teitä, kun taistelu on päättynyt, ja maa on saanut rauhan. Olen puhunut, päälliköt ja soturit! Menköön nyt kukin majaansa ja valmistautukoon taisteluun."

Silmänräpäyksen ajan vallitsi syvä hiljaisuus. Sitten kohotti eräs päälliköistä keihäänsä ja ukkosen lailla kajahti 20,000 kurkusta kuninkaantervehdys: Kuhm! Kuhm! — Siten tervehtivät sotajoukot kuningas Ignosia.

Senjälkeen marssivat soturit pois osasto toisensa jälkeen.

Vähän myöhemmin pidimme sotaneuvottelua päälliköiden kera. Tiesimmehän, että pian joutuisimme tekemisiin Twalan ja hänen joukkonsa kanssa. Kysymys oli nyt: kuinka suuri oli hänen sotajoukkonsa? Meidän puolellamme oli noin parikymmentätuhatta miestä — seitsemän kukualaisen sotajoukon parasta osastoa — mutta Infadus, joka parhaiten tunsi maan sota-asiat, oli varma siitä, että Twalan sotavoima nousi ainakin 30-40,000 mieheen, kenties yli siitäkin. Muutamia hänen sotureistaan saattoi tosin karata meidän puolellemme, mutta sellaisiin luopioihin ei ollut paljonkaan luottamista.

Silminnähtävästi aikoi Twala panna kaikki voimansa liikkeelle kukistaakseen kapinan. Minne tahansa loimme silmämme, näimme hänen sota-osastojaan. Varsinkin kukkulan juurella vilisi joukottain kookkaita sotilaita, jotka olivat aseissa kiireestä kantapäähän. Infadus arveli kuitenkin, että seuraava yö kuluisi rauhassa ja levossa; vasta seuraavana aamuna tulisi taistelu alkamaan. Ja siinä hän oli oikeassa.

Arvata saattaa, että emme nyt ennättäneet laiskottelemaan. Työtä oli yllin kyllin. Melkein kaikki soturit saivat ryhtyä toimeen ja niiden parin tunnin kuluessa, jotka vielä olivat jälellä, ennenkuin aurinko laski, saatiin suuria aikaan. Kaikki kukkulalle johtavat tiet suljettiin tarkoin suurilla kivilohkareilla; siellä täällä ladottiin suuri kiviröykkiö, josta tarpeen vaatiessa saattoi vierittää kiviä vihollisten päälle; jokainen osasto sai oman määrätyn paikkansa, jota sen tuli suojella j.n.e. Lyhyesti sanoen: kaikki, varustukset, jotka yksissä neuvoin keksimme linnoituksemme suojaamiseksi, pantiin toimeen.

Vähän ennen auringon laskua näimme muutamien miesten lähtevän Luhista ja lähestyvän kukkulata. Etunenässä kulki pitkä Goliat, jonka hartioita peitti leopardinnahka. Hän kantoi kädessään palmupuunoksaa merkiksi siitä, että hän tuli sanansaattajana neuvottelemaan.

Ignosi, Infadus ja pari päällikköä ynnä me kolme englantilaista, astuimme kukkulan juurelle kohtaamaan sanansaattajaa.

"Terve teille!" huusi hän vastaamme. "Kuningas lähettää tervehdyksensä niille, jotka petollisesti nousevat häntä vastaan kapinoimaan. Hän tervehtii heitä niinkuin jalopeura tervehtii shakaaleja, jotka ulvoen kiertävät sen kintereillä."

"Puhu!" sanoin minä.

"Näin kuuluvat kuninkaan sanat: Antautukaa kuninkaalle, ennenkuin hän tulee ja kukistaa teidät kaikki! Jo on lapaluu reväisty mustasta härjästä ja kuningas taluttaa veristä elukkaa ympäri kaupunkia." (Tämä julma tapa ei vallitse yksin kukualaisten kesken, vaan useissa muissakin afrikalaisissa kansanheimoissa. Se ilmoittaa, että sota on maassa).

"Mitkä ovat Twalan ehdot?" kysyin minä — en siksi, että joku meistä olisi aikonut niihin suostua, mutta minua halutti kuulla, mitä miehellä oli sanottavana.

"Hänen ehtonsa ovat lempeät kuten suuren kuninkaan arvolle sopii. Näin sanoo Twala, yksisilmäinen, tuhansien vaimojen puoliso, kukualaisten päämies ja tämän maan laillinen hallitsija, suuren tien ylläpitäjä, vihollisen hirmu, mestari velhotaidossa, satojen tuhansien soturien päällikkö — Twala — yksisilmäinen — mustan lehmän vasikka — peljättävä. Näin sanoo Twala: minä tahdon armahtaa ja tyydyn vähään vereen. Joka kymmenes mies on kuoleva, muut pääskööt hengissä, mutta Inkubu, joka on tappanut poikani Skraggan, ja hänen musta palvelijansa, joka pyrkii maan kuninkaaksi ynnä Infadus, joka on noussut kapinaan veljeään vastaan, — nämä kolme miestä uhrataan 'kolmen mykän' kunniaksi. Näin kuuluvat kuningas Twalan armolliset sanat."

Minä vaihdoin pari sanaa toisten kanssa ja vastasin sitten niin kovalla äänellä, että kaikki soturit saattoivat kuulla:

"Mene takaisin hänen luokseen, joka sinut lähetti, koira! Sano hänelle, että me — Ignosi, kukualaisten oikea kuningas, Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, tähtien valkoiset tietäjät, Infadus, kuninkaan jälkeläinen ja kaikki sotajoukon päälliköt, päällysmiehet ja soturit — tunnemme vain yhden vastauksen hänen ehdotuksensa ja se vastaus kuuluu näin: 'Emme ikinä antaudu! Emme ikinä! Mutta ennenkuin aurinko kahdesti on mennyt mailleen, on Twala makaava kuolleena ja kankeana oman majansa edustalla, ja Ignosi on oleva kuninkaana hänen sijallaan!'… Mutta mene nyt matkoihisi, ennenkuin ajamme sinut ruoskalla. Ja varokaa tarttumasta aseisiin meidän kaltaisiamme miehiä vastaan."

Kuninkaan lähetti purskahti kovaan nauruun: "Ha haa", nauroi hän, "luuletteko pelottavanne aikamiehiä mokomalla jaarituksella! Saapa nähdä, oletteko huomenna yhtä pulskia. — Kerskatkaa, taistelkaa ja riemuitkaa, sillä huomenna nokkivat korpit luitanne, kunnes ne ovat yhtä valkoiset kuin naamanne. Jääkää hyvästi! Ehkä tapaamme taistelussa!"

Näin sanoen käänsivät hän ja hänen seuralaisensa meille selkänsä ja lähtivät kotiinpäin. Melkein heti sen jälkeen meni aurinko mailleen. Mutta tänä iltana ei nukkuminen tullut kysymykseenkään; joka mies sai ryhtyä työhön, ja kuun valossa työskentelimme niin hyvin kuin saatoimme. Noin tunti keskiyön jälkeen olimme vihdoin kaikin puolin valmiit vastaanottamaan vihollista oikein lämpimästi. Pian oli koko leiri unen vallassa; vain joku satakunta soturia vartioitsi monien tuhansien turvallisuutta. Henry Curtis, Ignosi, muuan päälliköistä ja minä menimme kukkulan juurelle tarkastamaan etuvartioita, joiden terävät, leveät keihäänterät siellä täällä välähtivät kuutamossa. Kierrettyämme koko kukkulan käännyimme takaisin majallemme; kaikkialla pitkin rinteitä nukkuivat sotilaamme rauhallisessa unessa, vaikka ei kukaan heistä tietänyt, oliko tämä yö hänen viimeisensä.

Kuuvalo kimalteli kuin hopea heidän kirkkailla aseillaan, ja viileä yötuuli leikitteli heidän suurilla kirjavilla sulkatöyhdöillään.

"Kuinka monen näistä luulette huomenna tähän aikaan olevan hengissä?" kysyi Sir Henry.

Minä pudistin vain päätäni vastaukseksi ja heitin silmäyksen nukkuviin sotureihin. Kiihoittuneessa mielikuvituksessani näin jo kuoleman armottoman käden painaneen heihin merkkinsä. Surumielisenä ajattelin elämän suurta salaisuutta, sen syvää tuskaa ja katoavaisuutta. Tänä yönä he nukkuvat sikeässä unessa, huomenna ehkä he ja monet muut heidän kanssaan, kenties me itsekin, lepäämme kankeina ja kylminä…

"Curtis", virkoin, "minua pelottaa, pelottaa kovin." — Ystäväni siveli pehmeätä vaaleata partaansa ja vastasi hymyillen:

"Te sanotte niin usein, että teitä pelottaa — ja kuitenkin olette te, kun niiksi tulee, uljain meistä kaikista."

"Niin, mutta tällä kertaa tarkoitan täyttä totta", arvelin minä. "Sillä näin pahassa pinteessä emme ole ennen olleet. Suokaa minun sanoa, että suuresti epäilen, tokko meistä kukaan huomisiltana on hengissä. Ajatelkaa, minkälaisen ylivoiman kanssa meidän täytyy taistella."

"Niin, niin, monelta mieheltä siinä henki menee. Mutta kelpo löylyn heille ensin annamme, sen takaan. Olette kyllä oikeassa, tämä näyttää jotenkin uhkaavalta — mutta mitäs siitä! Me olemme nyt kerran antautuneet leikkiin ja saamme siis myöskin kestää sen. Ja sitäpaitsi ei minusta ole niinkään huonoa kaatua taistelutantereella. Nyt, kun enää en voi toivoa löytäväni veljeäni, ei minua kuolema kovinkaan kauhistuta. Mutta onni suosii uskaliasta, voimmehan me voittaakin. Tiedättekö, Allan, meissä kolmessa on miestä kyllä, kun niiksi tulee. Ja muistakaamme, että meidän tulee ylläpitää hyvää nimeämme ja mainettamme kukualaisten maassa. Jos huomenna pysymme piilossa, sen sijaan että näyttäytyisimme siinä, missä taistelu on tulisin, niin…"

Curtisin kasvot osoittivat varsin selvään, etteivät meidän noitakeinomme hänen mielestään silloin maksaisi montakaan penniä. Mutta samalla välähtivät hänen silmänsä eloisasti; näytti siltä, kuin iloitsisi hän siitä, että sai olla mukana, kun kuningas Twalan ja Ignosin sotajoukot mittelivät voimiaan.

Laskeuduimme levolle ja nukuimme pari tuntia. Päivänkoitteessa herätti meidät Infadus, joka kertoi, että vihollinen pian oli odotettavissa. Kiireimmän kautta varustauduimme taisteluun, ja pukeuduimme rautapaitoihimme, joista tällä hetkellä olimme hyvin kiitolliset Twalalle. En ikipäivinäni ole nähnyt muhkeampaa sotilasta kuin Curtis oli seistessään edessämme täydessä asussaan. "Maassa maan tavalla!" oli hän arvellut, ja sen mukaan hän oli pukeutunut kiireestä kantapäähän komeaan sotavarustukseen, jonka Infadus hänelle oli hankkinut. Hän heitti hartioilleen kauniin leopardinnahkaisen viitan, kiinnitti päähänsä mustan sulkatöyhdön, ja vyötäisilleen hän sitoi valkoisen häränhäntävyön. Sen lisäksi oli hänellä anturakengät ja vuohennahasta kudotut sukat sekä raskas sotakirves, jonka vartena oli sarvikuonon sarvi, lopuksi vielä kukualaisten tavallinen kilpi sekä muutamia heittopuukkoja; kaiken päätteeksi hän tietysti vielä pisti revolverinsa vyöhön.

Ignosin varustus oli samanlainen, ja nähdessäni heidät vieretysten ajattelin, että toista sellaista paria oli mahdoton tavata. God ja minä olimme varsin vähäpätöisen näköisiä heidän rinnallaan. Ensiksikin olivat rautapaidat aivan liian suuret meille — ja sitten ajatelkaapa Godia! hän ei millään ehdolla suostunut luopumaan rakkaista kauan kaivatuista housuistaan, vaan veti ne rautapaidan päälle, ja se näytti sangen hassunkuriselta. Hänen silmälasistaan, toisesta sileäksi ajellusta poskestaan ja muista merkillisyyksistä en puhu mitään. Mitä minuun tulee, annoin housujen olla housuja; minä päätin mennä paljassäärisenä taisteluun ja vedin vain kengät jalkaani. Vielä varustin itseni keihäällä, kilvellä, veitsellä ja revolverilla, ja oikein rehennelläkseni, kiinnitin vielä suunnattoman suuren sulkatöyhdön vanhan metsästyslakkini lakeen. Niin, ja sen lisäksi otimme tietysti pyssymme, joita muutamat alkuasukkaat kantoivat takanamme.

— Kun olimme valmiit, nielaisimme pari suupalaa ja riensimme katsomaan, millä kannalla sotajoukko oli. Näimme Infaduksen seisovan keskellä ylänköä väkensä ympäröimänä. Nämä "valkoiset", kuten heitä kutsuttiin olivat epäilemättä sotaväen ydin. Heidän oli määrä ryhtyä taisteluun kaikkein viimeisinä, ja olivat senvuoksi varsin levolliset, loikoivat nurmikolla ja pitivät silmällä Twalan sotureita, joita tuhansittain tulvaili ulos pääkaupungin porteista.

Twalan sotajoukko jakaantui heti kolmeen 12,000 miehen suuruiseen osastoon. Yksi marssi oikealla, toinen vasemmalla ja kolmas tuli suoraan meitä kohti.

"Kas, kas!" huusi Infadus. "He aikovat siis hyökätä kimppuumme kolmelta puolelta yht'aikaa."

Hän oli oikeassa, ja tämä huomio oli vähällä lannistaa meidän kaikkien rohkeuden. Tiesimme nyt, että meidän täytyi hajottaa sotavoimamme paljoa enemmän kuin mitä ensin olimme aikoneet.

Mihinkähän tämä kaikki oli päättyvä?

NELJÄSTOISTA LUKU.

Ensimäinen hyökkäys.

Nuo kolme kolonnaa, jotka marssivat meitä vastaan, eivät näyttäneet pitävän erityistä kiirettä, melkein mataen ne etenivät päivänpaisteisella tasangolla. Kun keskimmäinen joukko oli noin 4-500 askeleen päässä meistä, pysähtyi se, molemmat toiset sivustat sitävastoin sulkivat meidät piiriin. Heidän tarkoituksensa oli nähtävästi hyökätä kolmelta puolelta yhtä haavaa.

"Jospa meillä nyt olisi hyvä kuularuisku!" huudahti God. "Kyllä silloin lakaisisin tasangon puhtaaksi parissakymmenessä minuutissa!"

"Niin, jospa olisi! Siitä emme paljonkaan kostu. Mutta kun ei meillä nyt ole, niin…"

"Mutta kuulkaapas sitten, Allan! Mitä jos ottaisitte pyssynne ja lähettäisitte tuolle pitkälle dromedarille tuolla alhaalla luodin vatsaan! Tuolle päällikölle tuossa! Voitteko nähdä, kuinka hän pöyhistelee! Noh, mitäs arvelette ehdotuksesta. Panenpa vetoa kaksi yhtä vastaan, ett'ette osu häneen!"

Godin kiusanteko harmitti minua. Latasin pyssyni, heittäysin vatsalleni ja tähtäsin. Tiesin pyssyni kantavan tarkasti 1000 jalan päähän, mutta tässä täytyi minun tähdätä koko joukon korkeammalta ja jotakuinkin umpimähkään. Laukaisin, mutta miten ollakkaan, God oli sittenkin oikeassa! Pitkä päällikkö ei kaatunut. Sitävastoin syöksyi muuan hänen henkivartioistaan kuolleena maahan.

Mutta tämäkös vasta minua ärsytti; varsinkin kun God ei voinut olla minua kiusaamatta. Juuri kun päällikkö, joka oli kauheasti säikähtynyt ensimäisestä laukauksestani, lähti pötkimään pakoon osastonsa turviin, tähtäsin vielä kerran häneen ja laukaisin. Tällä kertaa oli minulla parempi onni. Hän kaatui ja oli kuollut. Minun täytyy tunnustaa, että hieman ylpeilin laukauksestani; niin julma voi ihminen olla pelkästä turhamaisuudesta.

Meidän väkemme ylistivät ääneen riemuiten valkoisen miehen loihtutaitoa, joka heidän mielestään ennusti voittoa, vihollisvoima puolestaan alkoi levottomana peräytyä. Nyt tarttuivat Curtis ja kapteenimmekin pyssyihinsä, mutta samassa kuului huutoa ja melua sekä oikealla että vasemmalla puolellamme. Twalan väki oli noussut rinteitä ylös ja hyökkäsi nyt sotureittemme kimppuun. Rajummin, yhä rajummin kuului heidän sotaulvontansa. "Tsjele! Tsjele! Twala! Twala!" — se on "iske, Twala!" kirkui vihollinen, ja meidän väkemme vastasi "Ignosi! Ignosi! Tsjele! Tsjele!"

Pian riehui taistelu kuumimmillaan. Hyökkääjäin ylivoima oli niin suuri, että meidän ensimäinen puolustuslinjamme vähitellen tungettiin taaksepäin, kunnes se vähitellen suli toiseen linjaan. Ja parinkymmenen minuutin kuluttua täytyi kolmannenkin taistelulinjan ryhtyä leikkiin. Pian makasi sadoittain ruumiita pitkin ylängön rinteitä. Toistaiseksi oli vihollisten mieshukka suurempi kuin meidän, mutta varsin epätietoiselta näytti, miten taistelu päättyisi. Hetkisen kuluttua olisivat Twalan soturit ehkä päässeet kukkulan harjalle. Silloin syöksyi Curtis yht'äkkiä esiin ja heittäysi kuumimpaan taistelun tuoksintaan. God jälessä.

Kun soturit näkivät hänen kookkaan olentonsa keskellään, kohottivat he kovan huudon. "Inkubu! Inkubu!" huusivat he, ja heidän ääneensä tuli voitonkaiku.

Tästä hetkestä seurasi onni Ignosin joukkoja. Sillä vihollinen väisti kauhistuneena Curtisin voimakkaita kirveeniskuja, ja pian syöksyivät he hurjassa paossa alas jyrkkää mäenrinnettä.

Mutta entäs vasempi sivusta? Miten oli sen laita? Mainiosti. Juuri nyt tuli muuan viesti juoksujalassa ilmoittamaan, että Twala sielläkin oli kärsinyt pienen tappion. Lyhyesti sanoen, kaikki kävi niinkuin pitikin.

Ei kuitenkaan kaikki. Oikealla oli muutamien Twalan uljaampien soturien onnistunut tunkea meidän sotilaamme taaksepäin ja päästä ylängölle. Ignosin tarkka silmä keksi samassa tuokiossa, mikä vaara siinä uhkasi, ja yks kaks hyökkäsivät "valkoiset" torjumaan vihollista. Puoleksi vasten tahtoani tulin minäkin temmatuksi otteluun, ja ennenkuin aavistinkaan tappelin kuin villitty jättiläisliutaa vastaan, joka pani parastaan saattaakseen minut niin pian kuin mahdollista parempaan maailmaan. Muistan erityisesti erään pitkän roikaleen, joka yhtäkkiä sukelsi nenäni eteen ja tähtäsi minuun pitkällä, terävällä keihäällään. Jos hän olisi minuun osunut, niin enpä, totta vie, nyt kertoisi ihmeellistä seikkailumatkaamme lukijalle. Mutta kehuakseni itseäni, suoriuduin vallan erinomaisesti pälkähästä. Heittäysin näet maahan aivan hirviön eteen, ja sitä hän ei ollut odottanut: hän kompastui ja teki kuperkeikan ruumiini yli. Ennekuin hän taas oli päässyt jalkeille, olin minä jo pystyssä, ja — pam — siinä hän makasi maassa revolverinkuula selässään.

Vähän sen jälkeen antoi joku minulle sellaisen taka-iskun, että vaivuin maahan, ja sitten en enää tietänyt taistelun kulusta mitään.

Kun taas tulin tajuihini, makasin ylhäällä kukkulalla. God oli kumartunut ylitseni valellen päähäni vettä ontosta kurpitsasta.

"No, kuinka on laitanne, vanha veikko?" kysyi hän levottomasti.

"Tuossahan menee!" vastasin minä katsellen ympärilleni. Hieman kovalle otti, ennenkuin pääsin istumaan. "Näkyyhän tuo käyvän."

"Jumalan kiitos. Olin oikein kipeä, kun näin heidän kantavan teitä. Luulin, että olitte mennyttä miestä."

"Ei, tällä kertaa pääsin hengissä. Mutta kuinka muuten käy?"

God kertoi minulle, että vihollinen kaikkialla oli ajettu takaisin; hirveän paljon ihmisiä oli kaatunut, pari tuhatta meikäläisiä ja kolme tuhatta Twalan väkeä. Minne vain silmänsä loi, näki kuolleita. Se oli kauhea, kammottava näky.

Minä kömmin nyt pystyyn, niin hyvin kuin pääsin ja seurasin Godia Curtisin luo, joka sotakirves kädessään neuvotteli innokkaasti Ignosin, Infaduksen ja muutamien päälliköiden kanssa.

"Tulette kuin kutsuttu, Allan!" huusi hän minulle heti minut nähtyään.

"En laisinkaan käsitä, mitä ystävälläni Ignosilla on mielessä. Seikka on tällainen: Näyttää siltä kuin aikoisi Twala piirittää joukkomme näännyttääkseen meidät nälkään…"

"Ohoo, se kuuluu pahalta!"

"Niin, ja pahinta on se, että meiltä, kuten Infadus sanoo, puuttuu vettä."

Infadus nyökkäsi. "Niin on valtiaani", sanoi hän. "Lähde ei riitä tällaiselle joukolle ja on jo melkein tyhjä. Sen Twala hyvin tietää. Sen vuoksi hän nyt tahtoo kiertää meidät kuten käärme antilopin, sillä lailla luulee hän voivansa parhaiten kukistaa meidät. Ignosi ja kaikki päälliköt ovat sitä mieltä, että meillä on vain kaksi tietä valittavana: Joko meidän pitää päästä pohjoiseen päin tai myöskin hyökätä koko voimallamme Twalan kimppuun. Inkubu, suuri taistelija, tahtoo taistelua, se on norsun tapaista, se on aina valmis heti ryntäämään päälle. Mitä arvelee nyt, Makumazahn, vanha viekas kettu? Suo meidän kuulla ajatuksesi, sinä, joka öisin valvot! Ja sinä Bougwan, kuultavasilmä, suo sinäkin äänesi kuulua."

"Mitä arvelet sinä, Ignosi?" kysyin.

"Ei isäni", vastasi entinen palvelijamme, "puhu sinä, ja anna minun kuunnella, joka sinun rinnallasi olen vain lapsi viisaudessa."

Minä aloin siis selittää, mitä ajattelin asiasta. Mielestäni olisi parasta, että me tekisimme rohkean hyökkäyksen Twalan joukkoa vastaan, ja nyt jo heti, ennenkuin haavamme rupeisivat kirvelemään ja jäsenemme kangistumaan.

Ignosin oli nyt esitettävä mielipiteensä; hän mietti hetken aikaa ja sanoi sitten:

"Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, uljaat valkoiset ystäväni! Infadus, isäni veli! Uskolliset kukualaiset päälliköt! Nyt tiedän mitä tahdon. Vielä tänä päivänä tahdon taistella Twalan kanssa; tahdon panna kaikki alttiiksi siinä taistelussa, kuninkaannimeni ja elämäni — ja teidän elämänne. Te näette, kuinka ylänkö käyristyy kuin puolikuu ja kuinka viheriä tasanko pistäytyy kuin kieli puolikuun molempien sarvien väliin. Nyt on sydänpäivä; kun aurinko laskee, tulee sinun, Infadus, lähettää väkesi ja yksi osasto meidän väkeämme alas viheriälle kielekkeelle. Twala huomaa sen ja syöksyy silloin kimppuumme koko voimallaan; mutta kieleke on kapea, niin että vain yksi osasto kerrallaan voi taistella teitä vastaan ja senvuoksi ne myöskin kaadetaan toinen toisensa jälkeen, ja koko Twalan väki näkee taistelun, jonka vertaista ei kukualaisten maassa ole nähty. Inkubu on seisova rinnallasi, jotta Twalan rohkeus lannistuisi nähdessään hänen sotakirveensä välähtelevän 'valkoisten' rivissä. Mutta toista osastoa — sitä, joka seuraa 'valkoisia' — johdan minä itse, ja minua seuraa viisas Makumazahn."

Infadus nyökkäsi sanoen: "Hyvin puhuttu, kuningas!" — Kummallista väkeä nämä kukualaiset! Siinä nyt vanha päällikkö seisoi levollisena ja kylmäverisenä kuunnellen, kuinka hän ja hänen soturinsa lähetettiin melkein varmaa kuolemaa kohti. Hän ei hetkeäkään epäillyt, hän tiesi, että hänen velvollisuutensa oli tehdä, niinkuin kuningas käski — ja se riitti hänelle.

Ignosi jatkoi: "Sillä aikaa kun Twalalla on täysi työ taistella Infaduksen väen kanssa, tulee 6,000 miehen — kolmannen osan sotajoukostamme — hiipiä pitkin kummun oikeata sarvea ja hyökätä Twalan vasemman sivustan päälle, toinen kolmasosa puolestaan pitää huolen hänen oikeasta sivustastaan. Ja saattepa silloin nähdä, että me voitamme! Bougwan, sinua pyydän seuraamaan niitä sotilaita, jotka kulkevat oikeata sarvea pitkin. Välähdys sinun kiiltävästä silmästäsi, rohkaisee soturien sydäntä!"

Nyt ryhdyttiin suurella kiireellä valmistuksiin taistelua varten. Sotilaille jaettiin ruokaa ja juomaa, ja tuskin oli tuntiakaan kulunut neuvottelustamme, kun jo kaikki ne 18,000 miestä, jotka vielä olivat hengissä, seisoivat valmiina lähtemään liikkeelle.

God astui Curtisin ja minun luokseni. "Jää hyvästi, Henry!" hän sanoi. "Ja jääkää hyvästi, Allan. Minä seuraan oikeata sivustaa ja ellemme enää tapaa toisiamme, niin…" Hän vaikeni ja ojensi meille kätensä, jota me ääneti puristimme.

Curtisin syvä ääni vavahti hiukan, kun hän sanoi: "Niin, me alotamme nyt vaarallisen leikin, ja luulen tuskin näkeväni huomispäivän aurinkoa. Minunhan pitää seurata 'valkoisia', ja me kaadumme ehkä kaikki yhtenä miehenä. Hyvästi, ystäväni! Hyvästi, God, ja te, Allan. Jumala teitä siunatkoon! Ja kiitos teille molemmille avustanne. Toivon, että onnellisesti suoriudutte tästä ja saatte paljon timantteja. Mutta", lisäsi Curtis, "jos hengissä pääsette, niin totelkaa neuvoani ja elkää enää koskaan ruvetko tekemisiin ihmisten kanssa, jotka tahtovat tulla kuninkaaksi."

Vielä kerran puristimme toistemme käsiä. Sen jälkeen meni kukin omalle taholleen. Henry Curtis seurasi Infadusta asettuen hänen rinnalleen "valkoisten" etupäähän. God seurasi oikeata sivustaa. Ja minä liityin raskain mielin kuningas Ignosiin, joka kokosi väkensä ympärilleen Infaduksen sotilaitten taakse.

VIIDESTOISTA LUKU.

Twalan kuolema.

Kävi niinkuin käydä piti. Ignosi ja minä, jotka seisoimme niin kutsutun Puhveliosaston kanssa kappaleen matkaa "valkoisten" takana, näimme kuinka nämä uljaat, voimakkaat miehet rivi riviltä kaatuivat, sitä myöten kuin taistelu kuumeni.

Kesti kauan, ennenkuin ottelu oikein sai vauhtia — vihollisella ei nähtävästi ollut erityistä halua joutua tekemisiin "valkoisten" kanssa. Viimein näimme kookkaan liehuvatöyhtöisen päällikön juoksujalkaa rientävän epäröivien soturien luo; hän oli luullakseni Twala itse. Hän jakeli käskyjä, ja hänen väkensä päästi sotahuudon ja syöksyi eteenpäin. Silmänräpäyksen kuluttua sinkoili tuhansittain heittopuukkoja "valkoisten" ensimäisen rivin päälle.

Ääneen huutaen ja keihäitään heiluttaen syöksyivät nämä nyt vihollisiaan vastaan. Kuului ukkosen kaltainen jyrähdys — kilvet iskivät toisiinsa. Edes takaisin lainehtivat nyt taistelijain rivit, kunnes kahakka äkkiä keskeytyi; "valkoiset" olivat täydellisesti masentaneet ensimäisen osaston Twalan väkeä, mutta se olikin maksanut Infadukselle kolmannen osan hänen miehistään.

Nyt oli vain kaksi riviä "valkoisia" jälellä; he seisoivat olkapää olkapäässä kiinni ja odottivat tyyninä uutta hyökkäystä. Suureksi ilokseni näin vilahduksen Curtisin keltaisesta parrasta. Hän ei siis ollut kaatunut — ei ainakaan vielä!

Vielä kerran kuului kilpien ryske, Infadus ja Curtis ynnä heidän sotilaansa ottelivat taas ylivoiman kanssa. Silmänräpäyksen näytti siltä, kuin joutuisivat "valkoiset" tappiolle. Ignosi ja minä olimme jo hyökkäämäisillämme avuksi, mutta silloin kuului kesken taistelun melskettä Curtisin syvä ääni. Ja samassa sota-onni kääntyi, "valkoiset" kokoontuivat Curtisin ympärille, ja joka kerran kun hän heilautti sotakirvestään, iski se viholliseen. Tälläkin kertaa oli voitto "valkoisten".

Mutta voi! 3,000 miehestä, jotka vähän aikaa sitten olivat hyökänneet vihollista vastaan, oli nyt vain viidesosa jälellä.

Mutta nämä 600 veristä sotilasta eivät vielä olleet uuvuksissa. Hämmästykseksemme näimme heidän yhtäkkiä ryntäävän eteenpäin vinhasti kuin tuulispää pakenevien vihollisten jälkeen pienelle kummulle, jossa he pysähtyivät ja asettuivat puolustusasentoon. Ylinnä kummun harjalla näin Curtisin ja hänen rinnallaan vanhan Infaduksen.

Samassa syöksyivät Twalan soturit joka puolelta ystäviemme kimppuun, ja taas riehui taistelu. Oli suurenmoista nähdä, kuinka kourallinen uljaita miehiä torjui tuhansien vihollisten hyökkäyksiä. Viimein valtasi sodanhimo minutkin, vanhan pelkurin — olen näet todellakin aika raukkamainen — sellaisella voimalla, että käännyin Ignosin puoleen ja sanoin hänelle:

"Onko aikomuksesi jäädä tänne seisomaan, kunnes kasvamme kiinni maahan, Umbopa… Ignosi, tarkoitan? Etkö näe, että Twala nielaisee veljemme tuolla kummulla?"

"Ei, Makumazahn", vastasi hän, "nyt on hedelmä kypsä — korjatkaamme se".

Näin sanoen hän kohotti kirveensä, ja "Puhvelit" syöksyivät taisteluun. Siitä, mitä sitten tapahtui, en kykene paljon kertomaan. Tiedän vain, että kaikki ympärilläni oli yhtä melskettä; rajua sekasortoa, keihäiden kalsketta ja verta.

Kun taas tulin tajuihini, huomasin olevani keskellä pientä parvea, joka oli jäännöksiä "valkoisten" mahtavasta joukosta. Edessäni seisoi itse Henry Curtis ilmielävänä. Mitenkä olin siihen seuraan joutunut en itsekään tiedä.

— — Rajummin, yhä rajummin riehui ottelu. Keskellä tulisinta taistelun vimmaa seisoi vanha Infadus yhtä kylmäverisenä kuin konsanaan, ja Curtis ei väistynyt hänen sivultaan. Ystäväni ei koskaan ollut niin selvästi muistuttanut muinaisajan viikinkiä kuin nyt; joku nenäkäs keihäs oli katkaissut hänen liehuvat kamelikurjensulkansa, ja hänen pitkät keltaiset hiuksensa aaltoilivat tuulessa, joka puhalsi yli tasangon. Ei kukaan voinut vastustaa hänen iskujaan. Voimakkaasti hän heilutti sotakirvestään, ja joka lyönnillä kaatui joku vihollinen maahan. Viimein ei kukaan enää uskaltanut lähestyä valkoista noitamiestä.

Mutta äkkiä kaikui tuhatääninen huuto. "Twala y Twala!" ulvottiin, ja taistelevien sekasorrosta syöksyi yksisilmäinen jättiläiskuningas itse. Hän oli varustettu sotakirveellä ja kilvellä ja puettu samanlaiseen rautapaitaan kuin Curtis.

"Inkubu!" huusi musta hirviö. "Inkubu, sinä valkoinen mies! Poikani Skraggan olet tappanut — mutta minua et kykene kaatamaan!" Näin sanoen hän viskasi heittopuukkonsa Curtisia kohti; se tunkeutui hänen kilpeensä.

Mutta samassa syöksyi Twala rajusti kirkuen hänen päälleen ja iski häneen sellaisella voimalla, että Curtis vaipui polvilleen.

Jo luulin, että ystäväni viimeinen hetki oli tullut, Silmänräpäys vain — ja Twala olisi heittäytynyt hänen päälleen halkaistakseen hänen päänsä. Mutta samassa kohottivat Twalan soturit, jotka ympäröivät meitä, kauhistuksen huudon, joka keskeytti kaksintaistelun.

Minä käännyin katsomaan ja ymmärsin, miksi vihollinen huusi: molemmat sivustamme olivat rientäneet avuksemme!

Muutamassa minuutissa oli taistelu lopussa. Oikealla ja vasemmalla kaatui Twalan sotilaita sadoittain, ja pian hajaantui vihollinen hurjassa paossa pitkin tasankoa. Me olimme voittaneet, mutta voittomme hinta oli kallis. Uljaista "valkoisista" oli enää vain 95 miestä elossa, ja toisetkin osastomme olivat kärsineet suuren mieshukan.

Ensi työkseen Infadus sitoi pahimmat haavansa. Sitten hän tarkasti sotureittensa harventuneita rivejä ja sanoi heille:

"Te olette taistelleet kuin jalopeurat ja lisänneet 'valkoisten' mainetta. Tämän päivän taistelu ei milloinkaan unohdu kukualaisten maassa."

Sitten vanha soturi kääntyi Curtisin puoleen ja tarttui hänen käteensä sanoen: "Inkubu, sinä olet suuri mies! En koskaan ole sinun kaltaistasi nähnyt, ja kuitenkin olen vanha ja monta urhoollista miestä olen eläissäni tuntenut…"

Heti tämän jälkeen tuli Ignosin lähettämä sanansaattaja pyytäen meitä tulemaan hänen luokseen. Me seurasimme kutsua. Ignosi oli "Puhveleineen" matkalla Luhiin päin, kukistaakseen perinpohjin Twalan. Me lupasimme pian seurata häntä, ja jäimme hänestä jälkeen. Kappaleen matkaa kuljettuamme huomasimme Godin, joka istui muurahaiskeossa; aivan hänen vieressään makasi eräs Twalan sotureita kuolleena. Toisin sanoen: me luulimme, että hän oli kuollut. Mutta juuri kun lähestyimme ystäväämme, näimme kauhuksemme kukualaisen hyppäävän pystyyn, kaatavan Godin päistikkaa maahan ja pistävän häntä keihäällään kerran toisensa jälkeen. Riensimme juoksujalkaa avuksi, ja satuimme parahiksi näkemään, kuinka tuo musta lurjus antoi Godille viimeisen iskun, jonka jälkeen hän pötki pakoon huutaen: "Pidä hyvänäsi, noitamies!" God makasi maassa eikä liikuttanut jäsentäkään, ja me luulimme tietysti, että kukualainen oli ottanut häneltä hengen.

Mutta miten ollakkaan? Kun surullisina kumarrumme katsomaan herra Bougwania, näemme, että hän tosin on kalmankalpea, mutta siitä huolimatta hymyilee ystävällisesti lasisilmä lujasti silmäpieleen puristettuna kuten aina. Sepä vasta miesten mies, tuo God!

"Kerrassaan mainio tämä rautapaita!" kuulimme hänen kuiskaavan. "Hän tuli sittekin peijatuksi!…" sai hän lisätyksi, mutta sitten hän vaipui tainnuksiin. Me tutkimme hänet tarkoin ja huomasimme, että hän taistelussa oli saanut pahan haavan heittopuukosta, jotavastoin keihään pistokset eivät olleet vahingoittaneet häntä, jonkun mustelman hän vain oli saanut. Nostimme hänet paareille ja niin kannettiin hän meidän takanamme pääkaupunkiin.

Koko sotavoimamme marssi nyt kaupungin eri porteista sisään Luhiin. Pitkin katuja seisoi Twalan voitetuita sotureita rivi rivin vieressä; joka mies oli heittänyt keihäänsä ja kilpensä maahan jalkainsa juureen, ja kaikkialla, missä kuljimme, tervehdittiin Ignosia kuninkaana. Viimein saavuimme aukealle kentälle, jolla pari päivää sitten olimme katselleet noidanajoa ja tyttöjen tanssia. Nyt oli paikka autio ja tyhjä — ei kuitenkaan aivan, sillä majansa edustalla istui kukistunut kuningas Twala, ja hänen jalkainsa juuressa ryömi Gagul.

Oli surkeata nähdä näitä molempia: tuota äsken vielä niin mahtavaa kuningasta ja ilettävää ämmää. Ei yksikään Twalan miehistä ollut pysynyt hänelle uskollisena, sen jälkeen kuin onnettomuus oli häntä kohdannut. Nyt ei hänellä ollut ketään muuta kuin Gagul.

Me marssimme sisään kraalin portista ja suuntasimme kulkumme Twalaa kohti. Noin sadan askeleen päässä hänestä annoimme sotavoimamme pysähtyä ja lähestyimme majaa henkivartiaston seuraamina.

Gagul tervehti meitä katkerin herjasanoin, ja Twala kohotti päänsä heittäen meihin raivostuneen katseen mustasta silmästään, joka säkenöi pirullisesti ja kiilsi kilpaa hänen otsallaan välkkyvän suuren timantin kanssa.

"Terve sinulle, kuningas!" huusi hän Ignosille. "Sinä olet syönyt leipääni, ja sitten olet valkoisten noitamiesten avulla voittanut sotajoukkoni ja ryöstänyt vallan minun kädestäni. Mitä aiot nyt minulle tehdä?"

"Saman, minkä sinä teit isälleni." vastasi Ignosi kylmästi ja lyhyesti.

"Hyvä. Minäpä näytän sinulle, kuinka kuningas käy kuolemaan. Näetkös, aurinko laskee veripunaisena", sanoi Twala viitaten länteen verisellä kirveellään. "Suo minunkin valoni silloin sammua. Olen valmis kuolemaan, kuningas Ignosi. Mutta myönnettäköön minulle se oikeus, mikä meillä kuningassuvun jäsenillä on: minä vaadin saada kuolla taistelussa."

"Suostun vaatimukseesi", kuului Ignosin vastaus. "Valitse itse, kenen kanssa tahdot taistella. Minä en voi tapella kanssasi, sillä kuningas ei tappele muuten kuin sodassa."

Twalan luihu silmä harhaili pitkin rivejämme toisesta toiseen; silmänräpäykseksi se pysähtyi minuun, ja sydämeni hypähti hyvän matkan kurkkuani kohti ajatellessani, että tuo hirviö ehkä keksisi vaatia minut kaksintaisteluun. Siitäpä olisi syntynyt kaunis juttu! Ryhtyä taisteluun mokoman jättiläisen kanssa! — ei yhtähyvin olisin voinut ampua kuulan pääni läpi. Sen vaan tiesin, että jos hän todellakin valitsisi minut, niin kieltäytyisin taistelusta, vaikkapa koko kukualaiskansa sen johdosta viheltäisikin minut ulos maastaan.

Mutta Twala ei ajatellut minua.

"Inkubu!" karjaisi hän äkkiä. "Sinun kanssasi tahdon taistella. Sinun kanssasi yksin. Jos kieltäydyt taistelusta, sanon, että olet pelkuri koira ja valkoinen aina maksaasi myöten!"

Ignosi koetti estää tätä kaksintaistelua. "Ei", sanoi hän. "Inkubun kanssa et saa taistella."

Mutta Henry Curtis oli ymmärtänyt Twalan pilkkasanat, ja hän huusi nopeasti: "Minä tahdon taistella hänen kanssaan."

Minä koetin estää ystävääni hänen uhkarohkeasta aikeestaan, mutta turhaan. Curtis pysyi sanassaan. Hän astui esille kirves kohona ja sanoi lujalla äänellä: "Olen valmis".

Eivät auttaneet Ignosinkaan rukoukset. Hetken kuluttua seisoivat molemmat vastustajat silmä silmää vasten laskevan auringon punaisessa valossa.

Kohotetuin kirvein he kiersivät toisiaan. Sitten hyökkäsi Curtis äkkiä esiin tähdäten iskunsa Twalaan; mutta musta paholainen väisti iskun ja maksoi sen korkoineen takaisin. Hän heilutti raskasta kirvestään päänsä yli ja iski kauhealla voimalla. Se näytti hirveältä — mitä jos kirves sattuisi! Mutta niin huonosti ei sentään käynyt. Ystäväni torjui raskaan kirveeniskun kilvellään, niin että se vain hiipaisi hänen vasenta olkapäätään, ja hän sai aikaa antaa Twalalle samalla mitalla. Isku seurasi toistaan, rautakilvet kalskuivat taukoamatta. Jännitys kävi yhä suuremmaksi, sotaväki, joka katseli ottelua, tuli yhä lähemmäksi ja kirkui ja ulvoi joka iskulla. God, joka makasi maassa vieressäni, heräsi nyt tainnoksistaan ja nähdessään mitä oli tekeillä, hän kohosi pystyyn, tarttui käsivarteeni ja hypähteli paikasta paikkaan vetäen minua mukanaan ja rohkaisten Curtisia innokkailla huudahduksilla.

Hetken aikaa kesti taistelua. Sitten Twala äkkiä voimakkaalla iskulla katkaisi varren vastustajansa kirveestä, niin että raskas ase kilahtaen putosi maahan. Samassa tuokiossa heitti sankarimme kilpensä samaa tietä menemään, hyökkäsi Twalan kimppuun ja tarttui vihollisensa vyötäisiin voimakkailla käsivarsillaan. Muutaman silmänräpäyksen he temmelsivät hurjassa sylipainissa, puristaen toisiaan kuin karhut. Joka jänne oli pingoitettu kuin teräsjousi. Viimein onnistui Twalan kaataa Curtis kumoon. Itse hän keikahti mukaan, ja siinä pyöriskelivät nyt molemmat väkevät miehet maassa taistellen elämästä ja kuolemasta. Milloin oli Twala alla, milloin päällä, ja koko ajan hän tähtäsi kirveellään Curtisin päätä, ja tämä koetti iskeä tollansa Twalan rautapaidan läpi.

Kauheata oli nähdä moista taistelua. "Tempaa kirves häneltä!" huusi God. "Tempaa kirves!"

Kenties kuuli Curtis huudon. Joka tapauksessa hän päästi heittopuukkonsa ja tavoitti Twalan leveäteräistä kirvestä, joka oli kiinnitetty tämän ranteeseen puhvelinnahkaisella hihnalla. Yht'äkkiä hihna katkesi, ja kirves oli Sir Henryn rautakourassa. Seuraavassa tuokiossa hän oli jalkeilla — Twala samoin. Musta hirviö tarttui raskaaseen veitseensä ja tähtäsi Curtisin rintaan; mutta rautapaita ehkäisi piston. Vielä kerran iski Twala — ja vielä kerran. Mutta sitten kokosi tanskalaisten viikinkien uljas jälkeläinen koko suunnattoman voimansa, heilutti kirvestään pari kertaa päänsä päällä ja iski. Tuhansista kurkuista kuului kauhunhuuto, ja katso — Twalan pää vierähti hänen olkapäiltään maahan ja pyöri Ignosin jalkain juureen. Ruumis kaatui horjuen maahan, ja kultainen kaularengas vieri kappaleen matkaa maassa. Samassa horjahti voittajakin. Verenhukka vaikutti, raskaana ja uupuneena hän kaatui kumoon vihollisensa ruumiille.

"Vettä! Vettä!"

Heti kostuttivat avuliaat kädet hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Hetken kuluttua hän avasi suuret harmaat silmänsä. Henry Curtis ei ollut kuollut.

Tällä hetkellä heitti aurinko viimeisen välähdyksen näköpiirin takaa. Minä astuin paikalle, missä Twalan pää virui hiekassa, otin timantin hänen otsaltaan ja ojensin sen Ignosille sanoen: "Ota se! Sinä olet kukualaisten laillinen kuningas!"

Ignosi kiinnitti säihkyvän jalokiven otsalleen, astui kansansa eteen ja kohotti jalkansa kaatuneen vihollisensa rinnalle.

Siinä hän seisoi suorana ja kookkaana ja kohotti voimakkaan kätensä.

Ja pimeydestä, joka äkkiä taajana ja pehmeänä kattoi kaupungin ja sen tuhannet majat, kajahti tervehdys:

" Kuhm! Kuhm! Sinä olet kuninkaamme!"

Näin toteutui siis — ennustukseni Twalan sanansaattajalle; ennenkuin kaksi vuorokautta oli kulunut makasi Twalan ruumis tomussa hänen majansa edustalla.

KUUDESTOISTA LUKU.

God on kuolemankielissä.

Kun kaksintaistelu täten oli onnellisesti päättynyt, kannettiin Henry Curtis ja God Twalan majaan ja minä seurasin heitä.

Molemmat ystäväni olivat kovin heikot verenvuodosta ja monista kauheista iskuista, jotka he olivat saaneet taistelussa, ja itsekin olin perin kurjassa tilassa. Olen tosin jotenkin sitkeätä miestä mielestäni ja kestän kuta kuinkin paljon lamaan menemättä — se kai johtuu siitä, että metsästäjänä olen käynyt kovan ja hyvän koulun, ja siitä ettei ruumistani liiat lihat rasita — mutta sinä iltana otti sentään kovalle. Olin kauhean uuvuksissa, ja kuten aina, kun olen väsyksissä, alkoi vanhaa haavaani, jonka kerran sain jalopeuralta, pakottaa. Huh, kuinka se saattoi minua vaivata! Entäs pääni! Sitäkin kivisti kauheasti aamullisesta iskusta, joka oli vienyt minut tainnoksiin.

Lyhyesti sanoen: varsin surkea oli se kolmimiehistö joka sinä yönä makasi Twalan majassa. Mutta saimme kiittää onneamme siitä, että ylipäänsä ollenkaan olimme hengissä, ja kummallistahan se olikin.

Fulata — tuo nuori tyttö, jonka hengen olimme pelastaneet — oli tarjoutunut palvelukseemme eikä tietänyt miten kyllin osoittaa kiitollisuuttaan. Hänen avullaan meidän onnistui päästä rautapaidoistamme. Ja miltä näytimmekään, kun olimme saaneet ne yltämme! Olimme niin runnellut, että tuskin saatoimme sormellamme koskettaa ainoatakaan eheää paikkaa ruumiissamme. Varsinkin olivat God ja Curtis kurjassa tilassa.

Mutta Fulata tiesi keinon. Hän toi muutamia murennettuja viheriäisiä lehtiä, jotka tuoksuivat väkevälle. Ne hän asetti kipeille paikoille, ja ne auttoivat erinomaisesti. Entäs haavat ja naarmut! Minä olin niistä päässyt jotenkin vähällä, mutta Godin "kauniin valkoisen säären" oli keihäänpistos lävistänyt pohkeen kohdalta, ja Curtis oli saanut kauhean syvän vaon poskeensa Twalan sotakirveestä.

Kuten ennen olen maininnut, oli Godissa vähän lääkärin vikaa, ja nyt hänellä oli yllin kyllin työtä. Hän sai neuloa yhteen sekä Curtisin että omat haavansa ja hieroa niihin parantavaa voidetta, jota hänellä oli lippaassaan.

Heti kun tämä työ oli suoritettu, toi Fulata meille maljallisen voimakasta lihalientä, jonka hän oli keittänyt. Ja sekös maistui! Ahmimme liemen yks kaks ja heittäysimme sitten pehmeille nahkapeitteille, joita oli levitetty pitkin kuninkaanmajan lattiaa. Siinä nukkui siis Twalan omalla vuoteella mies, joka oli surmannut Twalan. Niin kummallisesti saattaa käydä maailmassa.

Ei ollut helppo heti saada unta, sillä meitä ympäröivistä majoista ja joka paikasta kaupungista kaikui äänekkäitä valitushuutoja; kukualaiset naiset valittivat puolisojensa, poikainsa tai veljiensä surmaa. Sitä oli vaikea kuulla. Viimein noin sydänyön aikana — kävi hiljaisemmaksi. Vain silloin tällöin kuulimme vihlaisevan ulinan, joka tuli majastamme, aivan läheisyydestämme.

Se oli Gagul, joka itki Twalan ruumiin ääressä.

Vähitellen sulkeutuivat viimein väsyneet silmäluomeni, mutta kerran toisensa perään heräsin hätkähtäen — näin unta, että taistelu taasen oli käymässä, että uudelleen taistelin uljaiden "valkoisten" keskellä.

Päivän koittaessa kuulin, että molemmat toverini olivat nukkuneet yhtä huonosti kuin minä. Curtis oli kuitenkin jotenkin reipas, vaikka hänen ruhjottua poskeansa kivistikin kovin; mutta Godin laita oli hyvin huonosti, hänellä oli kuumetta, ja hän houraili ja — mikä oli pahinta, hän sylki verta, hän oli nähtävästi saanut jonkun sisällisen vamman.

Kahdeksan ajoissa tuli Infadus meitä tervehtimään. Ihme kyllä, ei tämä sitkeä, vanha soturi näyttänyt olevan millänsäkään edellisten päiväin lukuisista vaivoista. Ja kuitenkaan hän ei ollut koko edellisenä yönä silmäänsä ummistanut. Hän puristi sydämellisesti käsiämme, mutta näin selvästi, että hänen käytöksensä Curtisia kohtaan oli aivan toisenlainen kuin meitä muita kohtaan. Näytti siltä, kuin hän olisi ajatellut: "Niin, te molemmat olette vain ihmisiä, mutta Inkubu on vähintään puolijumala!"

Sittemmin sain tietää, että se oli kaikkien kukualaisten yksimielinen käsitys uljaasta ystävästämme. Ei kukaan kuolevainen voi taistella, niinkuin hän oli taistellut, arvelivat soturit, jotka olivat nähneet hänen sotivan. Ja vielä vähemmän saattoi kukaan ihminen päälle päätteeksi kaataa Twalan, maan väkevimmän miehen.

Inkubun ja Twalan välinen kaksintaistelu ja isku, joka katkaisi hirviön pään, ei ikipäivinä haihdu kukualaisten mielestä. Jo taistelun jälkeisenä päivänä oli Curtisin väkevyys tullut sananparreksi heidän joukossaan, ja kun he oikein tahtoivat ylistää jotain voimannäytettä, kutsuivat he sitä 'Inkubu-iskuksi'.

Aamupäivällä suvaitsi Ignosi — kuningas Ignosi, aioin sanoa — käydä luonamme. Kun näin hänen henkivartiainsa saattamana lähestyvän majaamme, muistui ehdottomasti mieleeni päivä, jolloin hän ensi kerran astui talooni. Siitähän oli kulunut vain muutama kuukausi, kun pitkä, "kookas zululainen" Durbanissa kolkutti ovelleni ja pyysi minua ja tovereitani ottamaan hänet palvelukseemme. Ja nyt hän oli suuren ja rikkaan maan kuningas!

"Terve sinulle, kuningas!" sanoin nousten seisomaan.

"Niin, Makumazahn, nyt olen siis tullut kuninkaaksi — teidän avullanne." Sitten hän kertoi minulle, että kaikki kävi mainiosti; pian hän aikoi panna toimeen suuren juhlan, ja siinä hän tahtoi näyttäytyä koko kansallensa.

Entä Gagul! Miten aikoi Ignosi menetellä hänen suhteensa?

"Hän on maan pahahenki", sanoi Ignosi, "hän ja kaikki muut noita-akat joutuvat kuoleman omiksi."

"Niin, mutta toiselta puolen tietää hän asioita, joita ei kukaan muu tunne", arvelin minä.

"Tarkoitat, että hän tuntee 'noiden kolmen mykän' salaisuuden, tuolla, kuningasten lepokammioilla…!"

"Niin, ja sitäpaitsi hän tietää, missä timantit ovat. Elä unhoita lupaustasi, Ignosi! Salli Gagulin näyttää meille tie kuningas Salomon kaivoksille, ennenkuin hänet surmaat!"

"Minä en koskaan luovu sanastani, Makumazahn!" sanoi entinen palvelijani ja puristi kättäni.

Godin terveys oli tuiki huonolla kannalla. Hän houraili kovasti, ja haavakuume poltti kuin tuli hänen suonissaan. Neljä-viisi päivää hänen henkensä väikkyi elämän ja kuoleman välillä, eikä kukaan meistä luullut hänen toipuvan. Mutta Fulata taisteli sitkeästi hänen henkensä puolesta. Nuori kaunis kukualaistyttö hoiti Godia liikuttavalla huolenpidolla. Päiväkaudet hän istui hänen vuoteensa ääressä, ojensi hänelle virvoittavaa juomaa, pyyhki hänen kuumeista otsaansa ja huiskutti nenäkkäät kärpäset pois hänen poskiltaan. Ensimäisinä öinä tahdoimme Curtis ja minä valvoa hänen kanssaan, mutta hän osoitti selvään, että olimme vain hänen tiellään ja me uskoimme sairaan hänen huostaansa — me olimme nähtävästi liian kömpelöt sairaanhoitajiksi kelvataksemme.

Hän yksin toivoi, kun kaikki muut odottivat loppua. "Hän ei kuole", sanoi hän uudelleen ja yhä uudelleen. "Hän ei saa kuolla."

Viidentenä päivänä senjälkeen kuin God oli sairastunut, menin illalla myöhään tavallisuuden mukaan katsomaan, miten hän jaksoi, ennenkuin menin levolle.

Hiljaa ja varovasti hiivin majaan. Lamppu valaisi himmeästi Godia, hän makasi hiljaa kuin hiiri eikä heittelehtinyt edestakaisin vuoteellaan, kuten hän oli tehnyt edellisinä vuorokausina.

Minä säikähdin, nyt on kaikki lopussa, ajattelin. Ja rinnastani kohosi nyyhkytyksen tapainen huokaus.

"Sss! Sss!" kuiskasi Fulata, joka istui pimeässä nurkassa Godin vuoteen takana.

Minä astuin varpaillani vuoteelle ja näin nyt, ettei hän ollut kuollut. Hän nukkui rauhallisesti ja tervettä unta pitäen lujasti kiinni Fulatan hennosta kädestä laihoilla, valkoisilla sormillaan. Sairaus oli toisin sanoen saanut uuden edullisen käänteen. Kahdeksantoista tuntia God näin yhteen menoon nukkui ja koko ajan — kolme neljäsosaa vuorokautta — istui nuori tyttö hänen vieressään. Hän ei liikahtanut paikaltaan, ei edes uskaltanut vetää kättään pois: olisihan hän voinut siitä herätä! Kuvailkaa, mitä kärsi tyttörukka, väsynyt ja nälkäinen kun oli! Kun God viimein heräsi, oli hän niin kankea ja uupunut, että hänet täytyi kantamalla viedä pois.

Niin pian kuin kuume oli ajettu ovesta ulos, kävi Godin paraneminen loistavasti. Kun hän oli tullut aivan terveeksi, kertoi Henry Curtis hänelle, kuinka paljosta hänen oli kiittäminen Fulataa. Silloin nousivat Godille liikutuksen kyyneleet silmiin. Hän nousi heti ylös ja pyysi minua tulemaan kanssaan; hän tahtoi mennä kiittämään Fulataa — minun tuli olla tulkkina.

"Sanokaa hänelle!" lausui God, "etten koskaan unohda, että hän on antanut minulle elämäni takaisin!"

Minä käänsin hänen sanansa, näyttipä siltä kuin olisi nuori kukualainen kaunotar punastunut tummasta ihostaan huolimatta.

"Valtiaani", hän sanoi hämillään ja silmät nöyrästi maahan luotuina, "unohda se vain. Sinähän pelastit minun henkeni, olen siis vaan maksanut velkani."

Niin, sellaista on naisväki! Siinä hän nyt seisoi juttelemassa Godille, ja Curtis ja minä olimme vain pelkkää ilmaa. Ikäänkuin emme mekin olisi olleet mukana pelastamassa häntä Twalan kynsistä! Vaimovainajani oli juuri samanlainen… Muuten tuottivat God ja Fulata minulle hiukan päänvaivaa. Tiesin, että merimiehillä oli erityinen taipumus rakastumiseen ja Godilla vielä enemmän kuin muilla.

Kahta seikkaa maan päällä on minun tietääkseni mahdoton ehkäistä: ei voi estää zululaista tappelemasta eikä merimiestä rakastumasta joka kerran, kun hameväkeä on lähiseutuvilla.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin God oli parantunut, kokoontui lähettiläitä eri haaroilta kukualaisten maasta pääkaupunkiin kunnioittamaan Ignosia kuninkaana. Samalla vietettiin komea juhla. Ensin pidettiin suuri yleinen sotaväen tarkastus. Tällöin saimme taas nähdä jäännökset "valkoisten" uljaasta joukosta; joka miehen täytyi astua esiin kuninkaan eteen, joka koko sotajoukon edessä kiitti heitä heidän uljuudestaan ja korotti heidät kaikki uuden "valkoisen" osaston päälliköiksi, joka nyt perustettiin; sen lisäksi he saivat karjaa ja majoja ja maata palkaksi urhoollisuudestaan.

Mitä meihin — Curtisiin ja Godiin ja minuun tulee, oli kuningas antanut julistaa kansalle, että meitä kaikkialla oli kohdeltava ja vastaanotettava hänen vertaisinaan, niin kauan kuin suvaitsimme oleskella kukualaisten keskuudessa. Sen lisäksi annettiin meille kunnianimi: "elämän ja kuoleman valtiaat."

Sen lisäksi toisti Ignosi juhlassa kansallensa Curtisille antamansa lupauksen; hän vannoi juhlallisesti, ettei täst'edes ketään surmattaisi ilman lain tuomiota, ja että noidan-ajot lopetettaisiin.

Juhlallisuuksien päätyttyä käännyin minä Ignosin puoleen lausuen, että pian halusimme lähteä kuningas Salomonin kaivoksiin. Muistutimme häntä hänen lupauksistansa ja kysyimme, oliko hän saanut tietää mitään kaivoksista.

Kuningas antoi meille seuraavan vastauksen.

"Olen saanut tietää, että kaivoksien luona istuu kolme olentoa, joille on annettu nimi 'mykät'; niille aikoi Twala uhrata Fulatan. Syvällä vuoren sisällä on rotko, johon kukualaisten kuninkaat saatetaan lepoon; siellä näette Twalan ruumiin muinaisaikojen kuninkaitten rinnalla. Sitten on siellä kaivos, äärettömän syvä, jonka valkoiset miehet kaivoivat; ehkä he kuten tekin hakivat välkkyviä kiviä… Ja siellä kuoleman asunnossa on huone, salainen kammio, josta ei kukaan muu tiedä kuin Gagul ja Twala. Tarina kertoo, että kerran monta vuotta sitten valkoinen mies tuli vuorten yli tänne, eräs nainen johdatti hänet salaiseen kammioon, ja siellä hänen silmänsä näkivät kalliita aarteita, joiden vertaista ei kukaan ihminen ole nähnyt. Mutta hän ei niitä saanut — nainen petti hänet, ja kuningas ajoi hänet maasta pois vuorille. Sittemmin ei kukaan ole astunut jalkaansa salaiseen kammioon."

"Tarina puhuu totta, Ignosi", sanoin minä. "Vuorenluolassa Sheban povella näimme, kuten muistat, valkoisen miehen."

"Niin — ja minä tahdon, että teidän pitää saada aarre. Te saatte niin monta jalokiveä, kuin jaksatte kantaa… Sillä luultavasti tahdotte lähteä pois täältä?" lisäsi hän katsellen meitä.

Minä nyökkäsin. "Mutta voimmeko löytää kammion?" kysyin sitten.

"Gagul voi näyttää teille…"

"Mutta tahtooko hän?"

"Hänen täytyy. Muuten hänen pitää kuoleman!" Ignosi kääntyi ja viittasi erään palvelijoistaan luokseen ja käski hänen tuomaan Gagulin.

Vähän ajan perästä tuli kaksi soturia laahaten Gagulia välissään; hän ponnisti vastaan kaikin voimin, mutta turhaan.

"Päästäkää hänet!" huusi Ignosi.

Soturit jättivät hänet, ja hän kellahti kumoon kuin mytty, kuin eloton kääry, hänen silmänsä vain elivät, ne kiiluivat kiukkuisina kuin käärmeen silmät.

"Mitä minusta tahdotte?" vinkui hän. "Mitä tahdot, Ignosi? Varokaa minuun koskemasta — niinä hävitän teidät kaikki rutolla. Noitakeinoni…"

"Noitakeinosi eivät auttaneet Twalaa, vanha velho", vastasi Ignosi ääneen nauraen. "Sinun pitää näyttää meille tie kammioon, missä välkkyvät kivet ovat."

Gagul nauroi — se kaikui käärmeen sähinältä: "Hi hii! Minä yksin tunnen tien! Minä yksin! Ja minä en sitä ilmoita! Valkoisten paholaisten ei pidä saaman mitään — ei mitään!"

"Silloin täytyy minun pakottaa sinut sanomaan, mitä tiedät", lausui Ignosi tuimalla äänellä. "Ellet sinä ilmaise meille kaikkea, olet kuoleman oma."

"Kuoleman!" huusi ilkeä noita. "Kuoleman!" toisti hän ja päästi kauhun ja raivon ulinan. "Luuletteko te, että voitte minut tappaa? Tiedättekö, kuka olen? Kuinka vanhaksi luulette minua? Minä tunsin isänne ja isäinne isät. Minä olen ollut täällä aina ja tulen aina olemaan. Kuolla! Minä en kuole. Ei kukaan uskalla minuun kajota."

"Kyllä", vastasi Ignosi, " minä uskallan! Ja miksi tahtoisitkaan elää? Kuoleman pitäisi olla sinulle tervetullut, Gagul."

"Houkkio!" kirkui noita. "Houkkio, joka luulet, että elämä ilahuttaa vain nuorten sydämiä. Ei, nuoret, he voivat tuntea, he voivat rakastaa ja kärsiä, he voivat kärsiä tuskaa… Mutta vanhat hymyilevät, kun onnettomuus kohtaa toisia, he iloitsevat, kun pahuus voittaa. He rakastavat vain yhtä: elämää. Ja mitä on elämä? Aurinko ja ilma. Lämmin, kirkas aurinko ja raitis, puhdas ilma. Mutta kylmyyttä uh! — kylmyyttä ja pimeyttä, niitä vanhat pelkäävät. Huh niin, kylmyyttä ja pimeyttä — —"

"Lopeta ilkeä puheesi! Vastaa minulle!" Ignosi tarttui keihääseensä heiluttaen sitä uhkaavasti ilmassa. "Tahdotko näyttää minulle paikan, minne aarre on kätketty — taikka — —"

Gagul ryömi Ignosin jalkain juureen ja vikisi yhä: "Minä en tee sitä! En tee sitä!" Hitaasti laski kuningas keihäänsä alaspäin, kunnes sen kirkas terä viimein kosketti noidan rintaa.

Rajusti kirkaisten tämä ponnahti ylös ja vaipui heti taas maahan, kieriskellen edes takaisin.

Ja nyt oli toinen ääni kellossa. "Kyllä, kyllä, minä näytän — minä näytän kyllä, missä kirkkaat kivet ovat. Kunhan vaan saan elää — lämpimässä auringossa ja imeä ravintoa — —"

"Arvasin kyllä että viimein suostuisit, vanha velho!" hymähti Ignosi. "Kuule nyt: huomenna tulee sinun lähteä sinne Infaduksen ja valkoisten veljieni seurassa. Mutta varo ettet heitä petä, sen sinulle sanon!"

Gagul lupasi pyhästi, ettei hän meitä pettäisi. "Minä pysyn aina sanassani", lausui hän ja nauroi, niin että selkäämme karmi. "Kerran ennen oli täällä valkoinen mies, joka vietiin aarteen luo; silläkin kertaa näytti nainen tien — tien onnettomuuteen. Hänenkin nimensä oli Gagul", nauroi vanha ämmä. "Kuka tietää — ehkä se olin minä — Hi hii!"

"Valehtelet!" sanoin minä. "Se tapahtui jo kymmenen miespolvea sitten."

"Ehkä — ehkä. Sitä unohtaa niin pian, kun tulee vanhaksi. Kenties se oli äidinäitini, joka siitä minulle kertoi. Mutta Gagul oli hänen nimensä… Kun tulette aarreaittaan, niin saatte nähdä: lattialla löydätte nahkapussin täynnä kiiltäviä kiviä. Valkoinen mies täytti pussin, mutta hän ei saanut sitä mukaansa. Kirous kohtasi häntä! Vielä saamme nähdä heidätkin, jotka kaatuivat taistelussa. Heidän silmänsä ovat poissa… Hi hii! Ha haa!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuoleman asunnossa.

Kolme päivää sen keskustelun jälkeen, josta edellisessä luvussa kerrottiin, majoituimme myöhään illalla muutamiin majoihin niiden vuorten juurelle, joiden luona Salomon suuri tie päättyy.

Seurueseemme kuului seuraavat henkilöt: ensiksikin me kolme englantilaista ja vanha Infadus. Sitten Fulata, joka piti huolen tarpeistamme (pääasiallisesti Godin). Lisäksi Gagul; häntä kannettiin koko matka Luhista kantotuolissa, josta hän aamusta iltaan heitti herjaussanoja meille. Ja lopuksi osasto sotilaita ja joukko palvelijoita. Nuo kolme vuorta tai oikeammin niiden huiput — olivat kolmikannassa: yksi kukkula oli vasemmalla, toinen oikealla meistä, kolmas oli aivan vastapäätä meitä.

Ei koskaan katoa muististani näky, joka kohtasi silmääni, kun aamuaurinko nousi kullaten vuoren huiput. Korkealle huimaavan korkealle kohosivat lumipeitteiset kukkulat kohti sinistä taivasta. Lumirajan alapuolella peitti kukoistava kanerva vuorenrinteet — näytti siltä kuin olisi purppuraviitta heitetty sankarin hartioille. Aivan edessämme levisi Salomon suuri tie kuten valkoinen nauha keskimmäisen vuorenkukkulan juurelle.

Ja niin läksimme nyt astumaan päämäärämme kohti. Vihdoinkin siis pääsisimme noille tarumaisille kaivoksille, jotka 300 vuotta sitten olivat houkutelleet portugalilaisen aatelismiehen, ja parikymmentä vuotta sitten hänen jälkeläisensä luokseen, ja jotka nyt ehkä saattaisivat meidätkin kuoleman helmaan. Olikohan Henry Curtisin veli jo kulkenut samaa tietä? Siitä emme mitään tietäneet. Tiesimme vain, että pian katselisimme silmästä silmään ihmeellisintä salaisuutta maan päällä. Kohtaisiko kirous meitäkin — kirous, josta Gagul lakkaamatta mutisi?

Noin pari tuntia astuimme eteenpäin, meillä oli niin kiire saavuttaa päämaalimme, että kantajat, jotka kuljettivat Gagulia, töin tuskin jaksoivat seurata meitä. Viimein käski noita kähisten meitä seisahtumaan.

"Hitaammin, valkoiset miehet! Hitaammin!" vinkui hän. "Te saavutatte kyllä ajoissa onnettomuuden. Se kyllä odottaa teitä, saattepa nähdä!"

Vihdoin saavuimme vuorten luo. Edessämme oli suuri, pyöreä aukko, joka oli noin 3,000 jalkaa ympärimitaten; sen sivut viettivät kaltevasti pohjaa kohti. Se oli noin 300 jalkaa syvä.

"Voitteko arvata, mikä tämä on?" kysyin minä molemmilta ystäviltäni.

He pudistivat päätään ja tuijottivat ihmetellen syvyyteen.

"Siinä näkee — te ette tunne Kimberleyn timanttikaivoksia. Siellä oli aivan tämän näköistä. Vakuutan teille, että kuningas Salomon timanttikaivos on tässä. Jos me alkaisimme kaivaa täällä, niin varmaan löytäisimme kiiltoliuskesuonia."

Kaivoksen luona jakaantui tie kahteen haaraan, jotka kulkivat pitkin kuilun reunaa. Aukon takana näimme kolme suunnattoman suurta kuvapatsasta. Mitä ne olivat? Me riensimme niiden luo — ne olivat tietysti nuo "kolme mykkää", joista kukualaiset olivat niin paljon puhuneet.

Keskimmäinen näistä "mykistä" oli alaston naisolento; kasvojenpiirteet olivat hyvin ankarat, mutta kauniit; valitettavasti oli ajan hammas pahasti kalunnut kiveä ja kuluttanut pois monen piirteen. Molemmilla ohimoilla oli puolikuun kärjen tapainen sarvi.

Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan seisoi kaksi muuta patsasta; ne esittivät miestä, jolla oli hirvittävät kasvot — varsinkin oli oikeanpuolinen oikein paholaisen näköinen.

Siinä istuivat nämä kolme suurista kallionlohkareista hakatuilla jalustoillaan, joihin oli kaiverrettu kummallisia, meille tuntemattomia kirjoituksia — ja niin he olivat istuneet tuhansia vuosia. Mikähän kuvanveistäjä oli luonut nämä teokset? Kuka oli kaivanut kaivoksen? Kuka rakentanut tien?

Äkkiä juolahti mieleeni se kohta raamatussa, missä sanottiin, että Salomo palveli vieraita jumalia: Sidonilaisten epäjumalaa Astartea, Ammonilaisten jumalaa Milkomia, ja Moabilaisten epäjumalaa Kamosta. Näimmeköhän tässä edessämme noiden kolmen väärän jumalan kuvat?

Curtis, jossa oli vähän niinkuin tiedemiehen vikaa, arveli, että olin oikeassa. Astarten kuvissa, sanoi hän, oli todellakin aina puolikuun kärki. Kenties olivat foinikialaiset virkamiehet, jotka vartioivat kaivoksia, pystyttäneet jumalankuvat.

Mutta nyt täytyi meidän mennä eteenpäin. Me panimme vähän ruokaa ja muutaman vesipullon vasuun, nostimme Gagulin ulos kantotuolista ja annoimme hänen kömpiä edeltäkäsin vuorenseinää kohti. Seurasimme häntä kunnes saavuimme ahtaalle aukolle, jonka suulla Gagul meitä odotti.

"Oletteko valmiit?" vikisi hän. "Oletteko valmiit, te suuret tähtimiehet?"

"Olemme valmiit", vastasin minä.

"Hyvä! Karaiskaa sydämenne, sillä te saatte nähdä hirvittäviä asioita. Oletko sinäkin valmis, Infadus, sinä joka petit herrasi ja kuninkaasi?"

Mutta Infadus ei tahtonut astua vuoreen. "Se ei kuulu minuun", sanoi hän. "Mutta sinä, Gagul, hillitse kielesi", lisäsi hän tuimasti, "ja suojele tarkoin näiden miesten henkeä. Jos heille tapahtuu jotain pahaa, olet sinä kuoleman oma."

Gagulin silmät kiiluivat, hän mutisi itsekseen ja nyykäytti päätään. Sitten hän veti viittansa alta öljyllä täytetyn maljan, johon oli pistetty kaislasydän. "Tässä on lamppu", hän sanoi, "tulkaa nyt".

"Tuletko mukaan, Fulata?" kysyi God, joka nuoren kukualaistytön johdolla oli oppinut vähän mongertamaan kukualaisten kieltä.

"Minä pelkään, valtiaani", vastasi tyttö.

"Annappas siis minulle vasu."

"Ei, valtiaani, minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä."

"Kaikkea vielä!" ajattelin minä itsekseni, "kylläpä käskisi aina kuljettaa hameväkeä joukonjatkona."

Gagul ryömi nyt sisään aukosta, ja me seurasimme jälestä. Seisoimme pimeässä käytävässä, jota myöten saatoimme kulkea parittain ja jossa meidän täytyi kulkea haparoiden. Noidan kimeä ruikutus oli ainoa oppaamme.

"Hu huu!" kirkaisi hän äkkiä — se kuului kammottavalta pimeässä. "Mikä se oli? Joku löi minua vasten kasvoja."

"Se oli yölepakko", sanoin minä.

Kuljimme eteenpäin, ja pian näimme, että käytävä vähitellen tuli valoisammaksi. Yks-kaks-kolme kiiruhdimme eteenpäin — ja silmiämme kohtasi näky, niin ihmeellinen, ettei sitä kukaan ihminen voi kuvailla!

Käytävä johti suunnattoman suureen huoneeseen, joka oli suurempi suurintakin kirkkoa maan päällä. Ikkunoita ei ollut, valo virtasi niukasti näkymättömistä halkeamista ylhäältä. Pitkin luolaa kulki pitkät rivit suunnattoman suuria pylväitä, jotka näyttivät olevan jäästä, todellisuudessa ne olivat sitä ainetta, jota luonnontutkijat nimittävät tippukiveksi. Toisinsanoen: luola, johon Gagul oli meidät vienyt, oli tippukiviluola.

Kaikki pylväät eivät vielä olleet päässeet täyteen pituuteensa laesta lattiaan. Siellä täällä kohosi puolivalmiita pylväitä, jotka vähitellen sanomattoman hitaasti, mutta varmasti kasvamistaan kasvoivat, siten että luolan katossa riippuvasta "jääpuikosta" tippui pisara pisaran jälkeen niille, kunnes ne viimein tulivat niin suuriksi, että liittyivät pylväisiin, jotka "kasvoivat" ylhäältä käsin. Huomasin, että pisarat muutamille pylväille putosivat vain joka toinen tai kolmas minuutti. Jos olisi ollut aikaa ja kärsivällisyyttä kylliksi, olisi ollut huvittavaa laskea, kauanko kuluisi, ennenkuin esimerkiksi kahdeksankymmenen jalan pituinen pylväs ennättäisi muodostua. Tuumaa pitemmältä ne sadassa vuodessa tuskin lisääntyivät.

Ylt'ympärillä kiertyi ja vääntyi tippukivi kaikenlaisiin ihmeellisiin muotoihin — kenties se johtui siitä, että pisarat aikojen kuluessa olivat muuttaneet suuntaa. Ja pitkin luolan seiniä oli kummallisia kuvioita, jotka muistuttivat jääkukkia ikkunaruudulla.

Suuresta pääluolasta haarautui monelle suunnalle suurempia ja pienempiä luolia vuoren sisään; muutamat olivat aivan pieniä, melkein kuin koirankoppeja. Ja kuitenkin ne olivat sisältä aivan samannäköiset kuin suuri luola; niissäkin kuului tip-tip, niissäkin kohosi pylväs pylvään vieressä. Tässä oikein saattoi huomata, kuinka tarkka luonto on sekä suuressa että pienessä. Kaikkialla se seuraa samoja lakeja, kaikkialla se vaikuttaa samalla tavalla.

Valitettavasti emme saaneet sen tarkemmin tutkia tämän satuluolan ihmeellistä rakennetta. Juuri kun olisimme sitä silmäilleet, kiirehti Gagul meitä eteenpäin.

Hän veti meidät mukaansa luolan läpi sen vastakkaiselle seinälle, jossa aukeni neliskulmainen suu sysimustaan käytävään.

Vanha velho seisahtui sen luona ja käänsi ilkeät kasvonsa meihin. "Oletteko valmiit astumaan kuolleitten luo?" vinkui hän.

God vastasi myöntävästi kaikkien puolesta; hän koetti näyttää siltä, kuin ei ollenkaan olisi pelännyt, mutta hänen äänestään kuuli, ettei hän ollut rahtuakaan uljaampi kuin me toiset. Fulata vapisi kuin haavanlehti ja tarttui Godin käsivarteen.

Mutta Gagul harppasi eteenpäin pimeässä käytävässä. Nak, nak! pani hänen sauvansa käytävän kiviä vastaan, ja hän riensi sellaista vauhtia, että me tuskin saatoimme seurata häntä. Curtis ja God olivat yksissä neuvoin työntäneet minut kulkemaan etunenässä, minä astuin siis ensimäisenä ulos käytävästä ja jouduin taas toiseen kallioluolaan, joka ei kuitenkaan likimainkaan ollut niin suuri kuin tippukiviluola.

Mutta niin pian kuin silmäni olivat tottuneet luolassa vallitsevaan puolipimeään, tein koko käännöksen ja katosin kiireesti samaa tietä, jota olin tullutkin. Jouduin suoraa päätä Curtisin syliin.

"Halloo! Mitäs nyt, Allan?" huusi hän ja tarttui muitta mutkitta kaulukseeni. Hän piti lujasti kiinni, ja ellei hän sitä olisi tehnyt, olisin, totta vie, hyvällä vauhdilla ollut taas vapaan taivaan alla vuoren ulkopuolella. Niin, vaikkapa kaikki Etelä-Afrikan timantit olisivat olleet läjässä tuolla sisällä, niin tuskinpa olisin astunut askeltakaan sisään niitä ottaakseni. Mutta kuten sanottu, nyt ei auttanut muu — täytyi tyytyä kohtaloonsa ja pysyä siinä missä oli.

Mitä toisiin tulee eivät he näyttäneet olevan juuri sen rohkeampia kuin minäkään. Kun Curtis sai nähdä luolan kammottavan sisällön, nousi kylmä hiki hänen otsalleen. God kirosi kuin turkkilainen, ja Fulata kätki kasvonsa hänen povelleen kirkaisten kauhusta.

Gagul yksin nauraa hahatti.

Mitä me sitten näimme?

Me näimme — itse kuoleman. Pitkän kivipöydän päässä istui mahdottoman iso luuranko pitkä valkoinen keihäs luusormissaan. Hän piti keihästä korkealla päänsä päällä, ikäänkuin hän aikoisi lävistää sillä vihollisen. Vasenta kättä nojasi hän pöytään, niinkuin tekee ihminen, joka aikoo nousta ylös, ja yläruumis oli taivutettu eteenpäin, niin että hän muljotti meihin tyhjillä silmäkuopillaan.

"Mitä tämä on?" huudahdin minä.

"Niin, entä nuo tuossa? Mitä ihmeellisiä olentoja ne ovat?" kysyi God viitaten muutamiin valkoisiin haamuihin, jotka istuivat pöydän ympärillä.

Curtis keksi nyt ruskean olennon, joka istui keskellä pöydän kivipaatta. "Katsokaa!" huusi hän. "Katsokaa!"

"Hä! Hä! Hä!" nauroi Gagul. "Onnettomuus kohtaa jokaista, joka astuu kuolleitten asuntoon!" sähisi hän. "Tule, Inkubu!" huusi hän, "tule, sinä suuri sotija, ja katsele miestä, jonka surmasit."

Näin sanoen iski ämmä kyntensä Curtisin takkiin ja veti hänet kivipöydän luo. Me toiset seurasimme jälessä.

Ja kenen näimmekään? Twalan!

Niin, siinä istui Twala keskellä pöytää. Pää, jonka Curtis oli häneltä katkaissut, oli hänen polviensa välissä. Huh, se oli kauhistuttava näky! Ja vielä kammottavammalta näytti kaatuneen kuninkaan ruumis, siksi että se ylhäältä alas asti oli ohuen lasimaisen kalvon peitossa. Emme ensin ymmärtäneet mitä se oli, mutta viimein huomasimme, että katosta lakkaamatta tippui ruumiin päälle, siten Twala vähitellen muuttui — tippukiveksi!

Samalla lailla olivat muodostuneet toisetkin olennot, jotka istuivat kiviraheilla ympäri pöytää. Nekin olivat — tai oikeammin sanoen: olivat olleet ihmisiä; nyt ne olivat kivettymiä. Siten olivat kukualaiset ikiajoista asti tehneet kuninkaansa kuolemattomiksi. Laskin, että kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän ruumista istui tämän pöydän ympärillä, missä kuolemalla oli kunniasija; toisin sanoen, meidän edessämme olivat kuninkaat, jotka 4-500 vuoden kuluessa olivat kukualaisia hallinneet.

Mitä luurankoon tulee, oli se nähtävästi peräsin hämärästä muinaisuudesta. Se oli hakattu yhdestä ainoasta suuresta tippukivestä ja oli oikea mestariteos. God, joka tuntee ihmisen sisäisen ruumiinrakennuksen, sanoi, että mikäli hän tiesi, oli luuranko luonnontieteellisessä suhteessa täydellinen; jokainen nikamakin oli juuri siinä, missä sen olla piti.

Mitä varten luuranko oli tehty, en todellakaan saata sanoa. Kenties se oli asetettu sinne pelotukseksi rosvoille ja varkaille, jotka himosivat kuningas Salomon aarteita.

Oli miten oli: siinä se istui — valkoinen kuolema valkoisten vainajien keskellä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kuningas Salomon aartehisto.

Hetken aikaa kuljimme ja katselimme kuolemanluolan ihmeellisiä asioita. Sillä aikaa kävi Gagul omia teitään. Häneen oli yht'äkkiä tullut niin paljon eloa, että tuskin saattoi häntä tuntea. Notkeana kuin kissa hän hypähti suurelle kivipöydälle ja tutkiskeli ystävävainajaansa, kuningas Twalaa. Sitten hän kävellä köpötteli ympäri luolaa ja nyökkäsi tuttavallisesti päätään muutamille kivettyneistä pöytävieraista, ja viimein hän heittäytyi että rojahti pöydälle aivan luurangon eteen ja alkoi lukea rukouksiaan hänelle.

Se oli ilkeätä sekä kuulla että nähdä, ja minä pidin viisaimpana jouduttaa akkaa — muutenhan emme ikipäivinä pääsisi aartehistoon.

Kuultuaan minun häntä kutsuvan, kömpi Gagul alas pöydältä, viittasi meille ja astui suuren kuoleman selän taakse.

"Täällä on sisäänkäytävä kammioon. Sytyttäkää nyt tuli ja menkää sisään", sanoi hän asettaen lampun lattialle ja nojautui luolan seinää vasten.

Minä otin taskusta tulitikkulaatikkoni — viimeisen, joka meillä vielä oli jälellä… olipa siinä vielä muutamia tulitikkuja. Sitten sytytin kaislasydämen, jonka jälkeen aloimme etsiä sisäänkäytävää. Mutta me emme nähneet ovea eikä porttia — ainoastaan lujan kallioseinän.

Gagul vain virnisteli. "Tie kulkee siinä, valkoiset miehet!" nauroi hän.

Mitä hän tarkoitti? Minä annoin hänelle hyvän läksytyksen, mutta hän intti yhä:

"Katsokaa tänne, valtiaat."

Ja kun nostin lampun lähemmäksi luolan seinää, näimme suureksi kummaksemme, että osa kiviröykkiöstä hitaasti kohosi ylös kuten lasku-ovi, niin että suuri aukko tuli näkyviin. Se osa luolan seinää, joka näin teki pienen ilmaretken, oli 3 jalkaa leveä, 10 jalkaa korkea ja viisi jalkaa paksu — siis noin 150 kuutiojalan suuruinen kivilohkare. Jos otaksumme, että kivi oli noin kolme kertaa niin raskas kuin sama kuutiosisällys vettä — ja jos vielä kouluajoiltamme muistamme, että kuutiojalka vettä painaa 62 naulaa — niin saatamme helposti laskea, kuinka paljon tämä merkillinen laskuovi painoi: nimittäin 27,900 naulaa! Mitä keinoja Gagul käytti nostaakseen tämän suunnattoman taakan, en tiedä. Arvelen, että seikka oikeastaan oli varsin yksinkertainen: jossakin luolassa oli kai joku vipu tai muu sen tapainen, jota velho oli painanut… Oli miten oli, kivi kohosi hitaasti ylöspäin, ja meidän edessämme oli musta aukko, ovi kuningas Salomon aartehistoon.

Vihdoinkin! Vihdoinkin aukeni tie eteemme. Meidät valtasi sellainen jännitys, että koko ruumiimme vapisi — minä ainakin tärisin kiireestä kantapäähän. Mitähän nyt saisimme kokea? Mitä jos kaikki olisikin ollut vain turhaa lörpötystä! Vai olisiko vanha Silvestra sittenkin ollut oikeassa — piiliköhän tuolla sisässä todellakin timanttiläjiä, jotka tekisivät meidät maailman rikkaimmiksi miehiksi?

Gagul asettui aukon suulle. Hän vilkkui meihin ilkeillä silmillään ja kähisi: "Menkää sisään vaan! Menkäähän toki sisään, te valkoiset tähtimiehet. Mutta kuulkaa ensin, mitä Gagul, vanha Gagul teille sanoo! Te saatte nyt nähdä monta, monta säihkyvää kiveä; ne ovat tuodut kaivoksesta, jota nuo kolme mykkää vartioivat; kuka ne tänne on kätkenyt, sitä en tiedä. Vain kerran, yhden ainoan kerran senjälkeen on ihminen tähän kammioon astunut, ja siitä on monta, monta vuotta kulunut. Ei kukaan tietänyt, missä aartehisto sijaitsi; laskuoven salaisuus oli joutunut unohduksiin. Mutta sitten tapahtui, että valkoinen mies — ehkä hänkin oli tähdistä — matkusti vuorten yli kukualaisten maahan. Kuningas vastaanotti hänet hyvästi… sama kuningas, joka istuu tuossa", näin sanoen hän viittasi viidenteen niistä kuninkaista, jotka istuivat pöydän ääressä. "Vielä tapahtui, että tuo valkoinen mies ja muuan kukualainen nainen tulivat yhdessä tälle vuorelle. Sattumalta keksi nainen laskuoven salaisuuden… Vaikka te tuhat vuotta eläisitte, ette sittenkään keksisi sitä… Sitten menivät molemmat aartehistoon, ja valkoinen mies täytti vuohennahkapussin kiiltävillä kivillä. Ja lähtiessään pois huoneesta hän otti vielä yhden kiven, yhden, joka oli suurempi kuin kaikki muut…"

"Entä sitten!" kysyin minä. "Miten kävi Silvestran?"

Silvestran! Huomasin, että nimi vaikutti Gaguliin kuin salamanisku. Hän säpsähti.

"Kuinka tunnette sen nimen?" huudahti hän. Sitten hän jatkoi: "Minä tiedän vain tämän: hän peljästyi, heitti pussin luotaan ja pakeni kammiosta suuri kivi kädessään. Kivi joutui kuninkaan omaksi, se on sama kivi, jonka sinä Makumazahn, irroitit Twalan otsasta."

"Eikö senjälkeen kukaan ole täällä käynyt?"

"Ei kukaan. Kaikki kukualaiset kuninkaat ovat tietäneet, kuinka ovi on avattava, mutta ei kukaan heistä ole pyrkinyt tänne. Sillä tarina kertoo, että jokainen, joka astuu tänne sisään, kuolee — kuolee kuten valkoinen mies, jonka tapasitte hengetönnä luolassa tuolla vuorilla…"

Huh, kuinka selkäpiitäni karmi! Mistä ihmeestä oli tuo vanha noita saanut kaiken viisautensa?

Hän yhä puheli — puheli ja irvisti. "Tulkaa tänne sisään! Tulkaa sisään!" käski hän. "Silloin saatte nähdä, onko vuohennahka, josta äsken puhuin vielä tallella. Hi hi hii!"

Näin sanoen hän lamppu toisessa kädessä ja sauva toisessa kävellä köntysteli pimeään huoneeseen.

Entä me! Seuraisimmeko häntä? Vai…?

"Rohkeutta!" huudahti God. "Eteenpäin vaan pää pystyssä ja reippain askelin! Enpä, hiisi vieköön, annakkaan tuon vanhan kummituksen itseäni pelottaa."

Ja niin katosi God hyvää vauhtia kammioon Fulata kintereillään; lapsiraukka vapisi pelosta kuin haavanlehti.

Me muut emme totta puhuen olleet oikeastaan sen rohkeammat, mutta tallustimme sentään toisten jälestä alas kapeita, kallioon hakatuita portaita.

Emme olleet ehtineet montakaan porrasta alas, ennenkuin Fulata pujahti ulos; hän alkoi voida pahoin ja lupasi jäädä vartioimaan eväskoria.

Kuljettuamme noin kaksikymmentä askelta saavuimme puuovelle, joka oli maalattu täyteen kirjavia kuvia. Se oli auki ja kynnyksellä poikittain oli vuohen nahkainen pussi, joka tuntui olevan täynnä pikkukiviä!

Gagul naukui ja kähisi kuin vanha kissa — se oli kai olevinaan naurua. Hän valaisi öljylampullaan säkkiä ja sanoi: "Siinä näette! Siinä on pussi, josta olen puhunut! Naisen pussi, joka hänen täytyi jättää…"

God kumartui alas ja nosti pussin ylös. Hän ravisti sitä, sen sisällys kilisi.

"Tuhat tulimmaista", kuiskasi hän vaaleten, "pussi on, totta vie, täynnä timantteja."

Curtisille tuli kiire. "Tuo tänne lamppu, vanhus!" huusi hän, tempasi ruukun Gagulin kädestä ja harppasi kynnyksen yli. Me muut jälessä.

Me seisoimme kuningas Salomon timanttikammiossa.

Ensi silmäyksellä huomasimme, että se oli jotenkin pieni huone, tuskin enemmän kuin kymmenen jalkaa seinästä toiseen. Eräästä nurkasta loisti jotain valkoista silmiimme, siinä oli suunnaton läjä norsun hampaita. En tiedä, paljonko niitä oli, noin neljä-viisisataa kappaletta, luullakseni. Joka tapauksessa riittivät ne tekemään minusta miljoonainomistajan, jos minua nimittäin olisi haluttanut käydä käsiksi herkkuihin. Tästä läjästä kai Salomo oli tuottanut raaka-ainetta norsunluiseen valtaistuimeensa, josta raamatussa kerrotaan, ja jonka vertaista ei ollut koko avarassa maailmassa.

Vastapäisellä seinällä oli koko joukko punaisiksi maalattuja lippaita.

"Timantit!" huusin minä. "Tuokaa lamppu tänne!"

Mutta ne eivät olleet timantteja. Päällimäisen lippaan kansi oli puoleksi lahonnut ja sitäpaitsi murrettu auki — se oli kai Silvestran työtä — ja siitä pistin käteni lippaaseen. Kun vedin sen takaisin, oli se täynnä kultarahoja, joissa oli hebrealainen kirjoitus.

"Annas, kun katson… kahdeksantoista lipasta ja pari tuhatta kultakolikkoa kussakin. — Sehän on varsin sievä summa…"

"Niin, mutta minä en näe missään timantteja", lausui God kärsimättömästi.

Gagulin pistävät silmät olivat seuranneet meitä, hän arvasi heti mitä etsimme. Senvuoksi hän nyt sanoi: "Te tahdotte enemmän kiviä? Hyvä etsikää tuolta pimeimmästä sopesta."

Me riensimme sinne. Siellä oli kolme suurta kiviarkkua; kahdessa oli kansi suljettu, kolmannen kansi oli auki. Curtis antoi lampun valon langeta tälle viimeiselle arkulle — ja me hätkähdimme.

"Näettekö!" huusi Curtis käheästi. "Näettekö!"

Ja me näimme. Tai oikeastaan… ensiksi emme saattaneet nähdä juuri mitään, ei muuta kuin välkettä ja säihkettä, joka huikaisi silmiämme. Mutta vähitellen tottuivat silmämme, ja nyt näimme, että arkku oli enemmän kuin puolitiehen täynnä suuria ja pieniä hiomattomia timantteja.

"Me olemme maailman rikkaimmat miehet!" huudahdin minä.

"Me voimme vallata jalokivimarkkinat timanteillamme!" sanoi God, jonka löytömme oli saattanut aivan suunniltaan.

Siinä nyt seisoimme, kalpeina ja kuumeisina kuin olisimme olleet salaliittolaisia, jotka aikoivat tehdä rikoksen. Ja todellisuudessa olimme oikeastaan kolme onnellisinta ihmistä maan päällä.

Gagul hiipi sillä aikaa ympärillämme kuin hämähäkki. Käheästi nauraen vinkui hän jälkeemme: "Nyt olette saaneet, mitä haluatte valkoiset miehet! Ottakaa nyt niin monta jalokiveä kuin haluatte! Syökää niitä! Juokaa niitä!" Ja näin sanoen purskahti ilkeä ämmä raikuvaan nauruun, niin että koko vuori kaikui.

Minäkin nauroin. Hän oli tosin kamala, mutta oli niin peräti hassunkurista, kun hän kehoitti meitä syömään ja juomaan timantteja. Nauru on tarttuvaista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä nauroivat Curtis ja Godkin täyttä kurkkua.

Niin me nauroimme — nauroimme seistessämme siinä satumaisen suuren rikkautemme ääressä, jonka uutterat työmiehet tuhansia vuosia sitten olivat kaivaneet meille. Salomolle eivät ne koskaan olleet tuottaneet mitään iloa, Silvestra ei myöskään saanut niistä nauttia, meidän sitävastoin oli suotu saattaa aarre ihmisten ilmoille — laskea satoja, tuhansia miljoonia liikkeeseen.

"On vielä kaksi arkkua", sanoi Gagul, "kaksi kokonaista arkullista vielä. Elkää unohtako niitä. Ottakaa kaikki mukaan — kaikki!"

Me mursimme sinetit, joilla arkkujen kannet olivat lukitut ja avasimme molemmat suuret kiviarkut. Toinen oli aivan täynnä kalliita kiviä. Toinen sitävastoin ei sisältänyt niin monta timanttia, mutta ne olivat suuria kuin kyyhkysenmunat.

* * * * *

Mitä se oli?

Katsahtaessani sattumalta taakseni huomasin Gagulin kadonneen. Hän oli mennyt pois sanomatta hyvästi.

Samassa kajahti korviimme sydäntäsärkevä huuto.

"Bougwan! Bougwan! Apua! Apua! Vuori putoaa!"

Se oli Fulatan ääni. Mutta nyt kuulimme toisen äänen, joka vinkui: "Päästä minut, päästä minut! Taikka minä…"

"Apua! Apua!" huusi nuori tyttö taaskin.

Me syöksymme ylös portaita ja tulemme juuri parahiksi näkemään, kuinka Fulata ja Gagul kieriskelevät lattialla; Fulatan rinnassa on syvä haava, josta vuotaa verta, mutta hän ei sittenkään päästä noitaa… Hitaasti laskeutuu laskuovi alaspäin. Nyt on raskas kalliolohkare vain pari kyynärää maasta. Silloin onnistuu Gagulin riuhtaista itsensä irti Fulatan syleilystä, ja kuten käärme hän kiemurtelee kiven alle päästäkseen ulos. Liian myöhään! liian myöhään!

Hän väänteleikse kuolemantuskassa, sillä laskuovi saavuttaa hänet, 30,000 naulaa laskeutuu hänen päälleen ja musertaa hänet litteäksi — ja hän huutaa, huutaa niinkuin en koskaan eläissäni ole kuullut kenenkään huutavan. Kauhea jyrähdys ja kivi on taas paikoillaan, laskuovi on suljettu.

Tämä kaikki on tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä.

Entä Fulata? Tyttö raukka! Terävä tikari oli lävistänyt hänen rintansa. Hän veti viimeisiä henkäyksiään.

"Oi, Bougwan, minä kuolen!" valitti hän. "Gagul pujahti ulos, ja sitten kivi alkoi vaipua. Minä tartuin häneen kiinni, mutta silloin hän iski minuun tikarinsa… Oo, Bougwan, auta minua!"

Mutta miten saattoi God auttaa? Hän ei voinut tehdä muuta kuin kumartua Fulatan yli ja suudella tyttö raukkaa, joka menetti henkensä meidän tähtemme. Hän itki.

"Onko Makumazahn täällä?" kysyi Fulata hetkisen kuluttua. "En voi häntä nähdä, kaikki pimenee…"

"Täällä olen, Fulata."

"Tahdotko puhua puolestani Bougwanille, ennenkuin astun pimeyteen. Sano hänelle, että minä rakastan häntä. Että olen iloinen siitä, että nyt kuolen, sillä tiedän hyvin, ettei valo voi liittyä pimeyteen eikä valkea mies voi naida mustaa naista. Sano hänelle, että odotan häntä tuolla ylhäällä tähdissä — siellä en ehkä enää ole musta, ja sitten… Niin, sano hänelle se… minä rakastan häntä. Oi Bougwan, tue minua käsivarrellasi!… Bougwan!…"

"Hän on kuollut!" huudahti God ja kohosi pystyyn. Hänen kasvonsa kuvastivat syvää surua; hänen rehellisistä silmistään virtasivat kyyneleet viljavina.

"Elä sitä murehdi!" sanoi Curtis.

"Enkö murehtisi? Mitä tarkoitat?"

"Mitäkö tarkoitan. Tarkoitan, ettei se hetki ole kovinkaan kaukana, jolloin sinä seuraat häntä kuolemaan. Ja me muut sitä paitsi myöskin. Etkö näe, että olemme elävinä haudatut?"

Niin, se oli totta. Suunnaton kalliolohkare oli sulkenut ainoan uloskäytävän aartehistosta, ja hän, joka kaikista ihmisistä yksin tiesi, miten laskuovi oli avattava — nimittäin Gagul — makasi sen alla ruhjottuna. Niin, jospa meillä olisi ollut vahva dynamiittipatroona! Mutta nyt olimme valitettavasti väärällä puolella kiviovea.

Useita minuutteja seisoimme kuin kivettyneet Fulatan ruumiin ääressä. Rohkeus ja miehen mieli tuntuivat paenneen rinnastamme — kun ajattelimme hirvittävää kuolemaa, joka meitä odotti, olimme kokonaan lannistuneet. Nyt ymmärsimme Gagulin koko käytöksen nyt ymmärsimme, mitä hän tarkoitti sanoessaan, että söisimme ja joisimme timantteja… Kenties oli vanha Silvestrakin ollut vähällä joutua sisäänsuljetuksi, ja sen vuoksi hän kai oli heittänyt timantit pois.

Curtis ehdotti, että alkaisimme etsiä koneistoa, jonka avulla kiviovea saattoi nostaa; meidän oli käyttäminen lamppua, niinkauan kun se vielä paloi.

Sanottu ja tehty. Me etsimme, etsimme, haparoimme ja tunsimme, mutta emme löytänee mitään — ei ainoatakaan nappulaa tai jousta ollut nähtävissä. Mutta ymmärsimme hyvin, ettei suunnatonta ovea käynytkään avaaminen sisäpuolelta; silloinhan ei Gagul tietysti olisi pannut henkeään alttiiksi ryömimällä sen alle.

Käännyimme siis takaisin aartehistoon. Puuovella, käytävän keskellä sattui jalkani johonkin. Kumarruin katsomaan — se oli ruokavasumme! Otin sen mukaani kammioon. God ja Curtis nostivat Fulatan ruumiin ylös, kantoivat hänet rahalippaitten luo ja asettivat hänet niiden viereen hellävaroen.

Sitten istuimme lattialle, ja nojasimme selkäämme kiviarkkuja vasten Timantteihin emme nyt luoneet silmäystäkään.

Jaoimme ruokamme kolmeen osaan; siten sai jokainen niin paljon, että saatoimme pysyä hengissä pari päivää. Paitsi kuivattua lihaa oli meillä juomavettä kaikkiaan noin kannun verta.

"Syökäämme ja juokaamme", sanoi Henry Curtis käheällä äänellä. "Sillä huomenna me kuolemme!"

En juuri voi kehua ruokahaluamme. Mutta me tarvitsimme ruokaa, ja olimme kuitenkin reippaammalla mielellä saatuamme vähän suuhumme.

Sitten aloimme tutkia kammion seiniä ja lattiaa ristin rastin löytääksemme jos mahdollista jonkun käytävän — mutta turhaan. Ja tuskin aartehistoilla ylimalkaan koskaan oli enemmän kuin yksi ovi.

Lamppu alkoi nyt valaista himmeämmin; öljy oli loppumaisillaan.

"Kuulkaapas, Allan", sanoi ystäväni Curtis, "mitä kello on? Käyhän teidän kellonne?"

Kello oli kuusi. Ja kello yksitoista olimme astuneet tähän kirottuun luolaan.

"Eiköhän Infadus tule meitä pelastamaan?" arvelin minä. "Hän aavistaa pahaa, kun emme palaa illalla, ja huomenna hän kyllä alkaa meitä hakea."

"Mitä se hyödyttäisi?" sanoi Curtis. "Hän ei koskaan löydä laskuovea, ja vaikka hän sen löytäisikin, ei hän kuitenkaan saa sitä auki. Ei", jatkoi hän, "meillä ei ole muuta neuvoa kuin taipua Jumalan tahtoon. Me emme ole ensimäiset aarteenetsijät, jotka heittävät henkensä työssään… Mutta mitä se oli!… Kas niin…"

Lamppu leimahti vielä kerran valaisten hetkeksi koko kammion kirkkaasti. Me näimme vilahdukselta valkoisen norsunluun, kulta-arkut, Fulatan verisen ruumiin, timanteilla täytetyn vuohennahan — ja toistemme kuolonkalpeat kasvot.

Ja me näimme kuoleman, nälkäkuoleman, joka meitä odotti.

Vielä kerran lamppu leimahti, sitten se sammui.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Me joudumme epätoivoon.

Me vietimme kamalan yön.

Hitaasti kuin etana matelivat tunnit eteenpäin pikimustassa pimeydessä, joka meitä ympäröi.

Hiljaisuus oli kammottava.

Väsyneet olimme, kauhean väsyneet, ja huolimatta kuolemanajatuksista, jotka aivoissamme kummittelivat, sulkeutuivat silmämme silloin tällöin, ja me uinahdimme hetkeksi. Mutta hiljaisuus oli liian syvä. Sanomaton tyhjyys, joka meitä ympäröi, painoi raskaana rintaamme ja herätti meidät joka silmänräpäys. Puhutaan hiljaisuudesta, joka on niin suuri, ettei äännähdystäkään kuulu, useimmiten ovat tällaiset sanat liioteltuja, mutta täällä — kuningas Salomon aartehistossa — täällä olivat ne täyttä totta. Ajatelkaa, mehän olimme suunnattoman suuren vuoren sisässä, ja usean kyynärän paksuinen kallioseinä erotti meidät muista kallioluolista. Meidän kammiossamme oli vielä hiljaisempaa kuin kuolleitten kukualaiskuninkaitten salissa.

Korkealla, korkealla päämme päällä, kiiti nyt tuuli lumipeitteisiä kalliorinteitä kohti — mutta meidän luoksemme ei ainoakaan tuulenhenki päässyt, ei vienoinkaan suhina. Niin, vaikkapa koko maailman kanuunat olisivat ampuneet vankilamme ulkopuolella, tai ukkonen pannut taivaan ja maan jyrisemään ja tärisemään — meidän luonamme olisi kuitenkin haudan hiljaisuus ja äänettömyys vallinnut. Ja oikeastaan me jo olimmekin kuolleet. Kukapa olisi voinut saattaa meidät takaisin aurinkoon ja elämään?

Kuinka kamalata oli kaikki! Ympärillämme oli aarteita, niin suunnattomia, ettei niiden vertaisia ollut ainoankaan maan valtiokassassa koko maailmassa, ja kaikki nämä rikkaudet olisimme me kolme ilolla antaneet pois, jos pieninkään pelastuksen mahdollisuus olisi meille auennut.

Ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Istuimme tai makasimme ääneti. Niin kuluivat yön hetket hitaasti.

Viimein ei Henry Curtis enää kestänyt. "God", sanoi hän — ja vaikka hän puhui aivan hiljaa kaikui hänen äänensä kamalalta synkässä luolassa — "God, montako tulitikkua vielä on laatikossa?"

"Kahdeksan", vastasi God, "olen juuri laskenut ne."

"Uhraammeko yhden nähdäksemme mitä kello on?"

Rits — pieni liekki oikein häikäisi silmiämme, jotka jo olivat tottuneet pimeyteen. Tuskin saatoin erottaa kellon viisareita, niin huikaistu olin. Viimein näin, että kello oli viisi. Nyt paistoi siis aamuaurinko lumipeitteisille vuorille, ja viileä aamutuuli puhalsi laaksoissa. Mutta me istuimme sisäänsuljettuina pimeässä kolkossa vankilassamme…

"Luulenpa, että on viisainta syödä vähän, jotta pysyisimme voimissa", sanoin minä.

God arveli, että se oli jotenkin hyödytöntä, mutta Curtis virkkoi. "Niin kauan kun on elämää, on toivoa!"

Söimme siis ja joimme kulauksen vettä. Ja sitten — sitten istuimme taas toimetoinna kuten ennenkin. Vähän ajan perästä juolahti mieleemme, ettei ehkä olisi hullumpaa, jos joku meistä asettuisi laskuoven luo ja huutaisi, kukaties — ehkä se voisi kuulua ulkopuolelle. — God oli heti valmis. Kuten useimmilla merimiehillä niin hänelläkin oli kovin kimakka ääni, ja nyt hän päästi muutamia niin huikeita huutoja, etten eläissäni ole moista kirkunaa kuullut. Mutta voi! Seinä oli liian paksu, eivätkä nämä huudot tehneet syvempää vaikutusta kuin jos kärpänen olisi istunut jossain kallioseinällä surisemassa. God tuli vaan hirveän janoiseksi mokomasta ulvomisesta, ja meidän täytyi jättää yrityksemme siihen, muuten olisi sekin vesitilkka, joka vielä oli jälellä, haihtunut kuin kaste auringossa.

Kävimme yhä alakuloisemmiksi. Asetuimme vieretysten istumaan ja nojauduimme onnettomiin timanttiarkkuihin. Minä painoin pääni Curtisin leveään rintaan ja itkin; niin, tunnustan sen rehellisesti, itkin niinkuin en koskaan vielä ole itkenyt. Curtis — kelpo, hyvä sankari! — koetti lohduttaa ja rohkaista minua ja sitäpaitsi Godia, joka hänkin oli epätoivoissaan ja nyyhkytti kilpaa minun kanssani.

Mieleeni muistui äitini. Curtis oli yhtä hellä ja lempeä kohtaani, kuin hän oli, silloin kun vielä olin pikku poika. Väsymättä hän kertoi meille ihmisistä, jotka olivat olleet yhtä toivottomassa asemassa kuin me ja kuitenkin olivat pelastuneet… Ja kun eivät hänen lohduttavat sanansa tehneet sen suurempaa vaikutusta minuun, kuvaili hän miehekkäin ja rohkein sanoin, kuinka kaikkien ihmisten kerran täytyy kuolla — kuolema kenties vain säästää meidät monesta onnettomuudesta, jotka vielä voisivat kohdata meitä elämässä — ja hän koetti uskotella meitä, ettei nälkään kuoleminen ole niinkään vaikeata: me vaipuisimme kyllä pian tainnoksiin ja siten ikäänkuin nukkuisimme kuolemaan. — Mutta minä tiesin paremmin, kuinka turha sellainen toivo oli; tiesin, että nälkäkuolema on kauheinta kaikesta!

* * * * *

Sekin päivä kului umpeen. Me sytytimme uuden tulitikun. Kello oli seitsemän.

Söimme nyt vähän ja joimme jonkun pisaran vettä.

Äkkiä juolahti jotain mieleeni.

"Kuulkaa!" huudahdin — ja ääneni soi niin reippaalta, että sekä Curtis että God hätkähtivät. "Oletteko ajatellut mistä se johtuu, että täällä ilma pysyy raittiina?"

"Tuhat tulimmaista!" huudahti God hypähtäen pystyyn. "Olette oikeassa, Allan! Tänne täytyy siis tulla ilmaa tavalla tai toisella. Mutta mistä? Kiviovesta sitä ei voi tulla; se on niin visusti suljettu kuin ovi ikinä olla saattaa. Mutta katsokaamme!"

Toivon kipinä, joka äkkiä leimahti meissä, herätti meihin ihmeellistä eloa. Miehuuttomuus oli kuin poispyyhkäisty, ja yks kaks ryhdyimme kaikki yhtenä miehenä vielä kerran tutkimaan kammion lattiaa ja seiniä niin tarkkaan kuin mahdollista.

Kokonaisen tunnin ryömimme siten ympäri luolaa ja iskimme senkin seitsemän kertaa otsamme kuhmuihin arkkuja ja lippaita, norsunhampaita ja muuta moskaa vastaan — mutta emme mitään keksineet. Curtis ja minä aloimme jo väsyä leikkiin, mutta God jatkoi työtään; hän oli nyt kuten aina rautaa, kun kerran oli päässyt vauhtiin.

Yht'äkkiä hän huudahti. Mitä nyt? "Missä olette?" huusi hän. "Tulkaa tänne!"

Me haparoimme hänen luoksensa, niin nopeaan kuin sääremme kantoivat.

"Antakaa minulle kätenne, Allan! Koettakaa tuossa! — mitä se on? Huomaatteko mitään?"

"Kyllä", sanoin minä, "eikö tunnu siltä, kuin tulisi ilmaa ylöspäin?"

"Aivan niin! Ja kuunnelkaa nyt tarkoin!" God polkaisi kaikin voimin lattiaa…

Se kajahti ontosti.

En voi kieltää, että käteni vapisi aika lailla, kun nyt taas raapaisin tulta tarkemmin tutkiakseni lattiaa siltä kohdalta.

Me olimme aarrekammion äärimmäisessä sopukassa. Tulitikun valossa keksimme vaon kivilattiassa, ja oi riemua! huomasimme myös kivirenkaan, joka oli vajotettu erääseen koloon, niin että sen kehä oli yhtä tasaa lattian kanssa. Hyvänen aika, kuinka meidän sydämemme sykki sen keksiessämme. Jospa nyt vaan saisimme renkaan lattiasta irti, niin että siihen saattoi tarttua. God tempasi veitsensä ja alkoi kaappia renkaan ympärystä. Ja hyvin kävi! Rengas irrottui vähitellen. Se oli, Jumalan kiitos, kivinen; jos se olisi ollut rautarengas, olisi se jo monta vuosisataa sitten ruostunut. Heti kun rengas oli pystyssä, tarttui God siihen ja veti kaikin voimin, mutta se ei liikahtanut paikaltaan.

Työnsin hänet syrjään ja kävin itse käsiksi. Mutta minun ei käynyt sen paremmin.

Sitten koetti Curtis — sama tulos!

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. God kaapi veitsellään puhtaaksi uurteen, josta ilmaveto tuli. Sitten hän sanoi:

"Meidän täytyy voida nostaa tämä paasi. Kas tuossa, Curtis, saat silkkihuivin — ole hyvä — kääri se renkaan ympäri. Sitten panet kaikki voimasi liikkeelle, ja te, Allan, kiedotte käsivartenne Curtisin ympärille ja vedätte, minkä ikinä jaksatte. Mutta ei ennen kuin minä sanon!"

Tuumasta toimeen! Henry Curtis kumartui alas ja tarttui suureen renkaaseen, minä tartuin häneen ja God minuun, ja sitten God luki:

Yks kaks — kolme.

Ja sitten kiskoimme.

"Se antaa perään! Se antaa perään!" ähkyi Curtis, ja hänen leveä selkänsä rusahteli. Vielä yksi voimakas tempaus, kuului kova ryske — ja me kellahdimme kaikki kolme selällemme raskas kivipaasi jaloillamme. Curtisin jättiläisvoima oli auttanut.

Me tietysti olimme tuossa tuokiossa taas jalkeilla, minä sytytin tulitikun — nyt ei ollut useampia kuin kaksi jäljellä — ja me kurkistimme aukkoon, jonka kivipaasi oli peittänyt.

Näimme kiviportaiden ensimäiset astuimet.

Jumalan kiitos!

"Entäs sitten?" kysyi God.

"Meillä ei ole muuta neuvoa kuin astua alas portaita ja katsoa, mihin sitten joudumme", arvelin minä.

"Niin mutta ensin täytyy meidän saada palanen leipää ja vesitilkka. Sen olemme, totta vie, rehellisesti ansainneet."

Minä juoksin toiselle puolelle kammiota ruokavasua noutamaan. Samassa iski mieleeni ajatus, että nyt kun oli jonkinmoista toivoa kuitenkin päästä pois tästä kirotusta luolasta, ei olisi ehkä hullumpaa ottaa mukaansa vähän timantteja. Täytin siis taskuni umpimähkään kiiltävillä jalokivillä, onneksi satuin saamaan muutamia suuriakin kiviä.

"Hei!" huusin tovereilleni. "Ettekö tahdo mukaanne muutamia näistä leluista?"

"Hiiteen koko moska!" vastasi Curtis. "Ei, niistä en tahdo kuulla puhuttavankaan!" ja God ei laisinkaan vastailutkaan kysymykseeni. Hän jätti hyvästi Fulata raukalle, joka niin paljon oli hänestä pitänyt, ja joka oli kuollut hänen tähtensä.

Useimmat lukijoistani kenties arvelevat, että ystäväni käyttäytyivät perin tyhmästi. Mutta koettakaapa itse, ensin olla kuoleman kanssa silmästä silmään kokonaisen vuorokauden ja sitten äkkiä keksiä pelastuskeino takaisin elämään, valoon ja ilmaan — tuskinpa tekään silloin erityisesti himoitsisitte maallista tavaraa. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin vakuutan, että ellen kaiken ikäni olisi tottunut ottamaan talteen kaikkea, mikä vast'edes ehkä saattaisi olla minulle hyödyksi, niin enpä totta tosiaan olisi minäkään viitsinyt sulloa noita elottomia kiviä taskuihin, nyt kun elämä taas valkeni.

Henry Curtis astui jo alas kiviportaita. Me seurasimme jälestä ja laskimme astuimet.

"Malttakaa!" huusin minä. "Entäs jos allamme on syvä kuilu!"

"Eikö mitä, pikemmin joku luola", arveli Curtis.

Viidestoista porras oli viimeinen.

Entä sitten?

Minä sytytin nyt lähinnä viimeisen tulitikun, ja sen valossa huomasimme seisovamme kapeassa käytävässä, joka juuri tällä kohdalla haaraantui kahdeksi: toinen tie vei oikealle, toinen vasemmalle. Olimme vähällä joutua riitaan siitä, kumpaako näistä kahdesta tiestä oli viisainta seurata, mutta God ratkaisi riidan. Hän oli huomannut, että tulitikun liekki puhalsi vasemmalle, ja huomautti meille, että ilma aina vetää sisäänpäin eikä ulospäin. Toisin sanoen: meidän tuli kulkea oikealle.

Sen teimmekin. Hitaasti ja varovasti haparoimme eteenpäin pimeässä käytävässä — pois kamalasta aartehistosta, missä vielä tänäpäivänä Gagulin kaislalamppu ja Fulatan luuranko ovat seikkailumme todistajina.

Neljännestunti kului — sitten teki käytävä äkkiä mutkan toiseen suuntaan. Me kuljimme eteenpäin. Vähän ajan perästä muutti tie taaskin suuntaa, ja tätä jatkui kauan aikaa. Luulen, että samosimme vuoren vanhassa kaivoskäytävässä useampia tunteja. Viimein olimme niin läpiväsyneet, ettemme jaksaneet enempää. Pysähdyimme ja nautimme hiukan ravintoa. Olimme sangen alakuloiset. Näyttihän siltä, kuin emme iki maailmassa pääsisi minnekään.

Silloin saapui kuuluviini ääni — hiljainen pulp — pulp —. Hiljaa — niin, nyt saattoivat muutkin sen kuulla, ja tuota pikaa läksimme taas matkaan sinne päin, mistä ääni kuului. Se johtui varmaankin juoksevasta vedestä.

Kovemmin, yhä kovemmin kuului lirinä ja solina. Haparoimme eteenpäin pitkin kallioseiniä — emme päässeet kyllin nopeasti mielestämme. Mutta olisihan meidän jo pitänyt saapua veden luo. Se lorisi nyt niin kovaa ja selvästi, että se keskellä suurta hiljaisuutta, joka kaikkialla vallitsi, kaikui korvissamme kuin kohiseva vesiputous.

Kunpa emme nyt vaan olisi erehtyneet! Kuinka saattoi maan sisässä olla juoksevaa vettä?…

"Nyt tunnen veden hajua!" huudahti God, joka kulki etunenässä. Curtis sai tuskin huudahtaneeksi: "Varo!" kun jo samassa kuulimme molskinaa ja huutoa. God oli loiskahtanut veteen!

"God! missä olet God?" huusimme Curtis ja minä. Suureksi iloksemme hän heti vastasi: "Kaikki reilassa! En edes painunut pohjaan. Mutta sytyttäkääpä tulitikku!"

Nyt meni viimeinen tulitikku menojaan. Godilla ei ollut mitään hätää. Mustassa purossa, joka virtasi jalkaimme juuressa, saatoimme erottaa Godin, joka silmälasineen päivineen tarttui kiinni kauhean suureen kiveen.

"Ottakaa minut vastaan", huusi hän, "niin uin yli teidän luoksenne."

Kuului uusi loiskahdus, ja sitten kuulimme, kuinka God ähkyen ja pyristellen pyrki meitä kohti virran yli. Tulitikku oli sammunut, mutta pimeässä onnistui Curtisin ja Godin kuitenkin löytää toistensa kädet, ja kahden minuutin kuluttua oli ystävämme taas kuivalla maalla. Ymmärsimme nyt, ettei meillä purosta olisi isoakaan iloa. Janomme saatoimme kyllä sammuttaa sen vedessä, mutta ei voinut olla puhettakaan siitä, että olisimme voineet siinä uida ja sillä tavoin päästä vapauteen, siksi oli virta liian vuolas.

Haparoiden kuljimme eteenpäin ja jouduimme viimein käytävään, joka johti oikealle.

"Seuratkaamme vaan tätä tietä!" ehdotti Curtis alakuloisella äänellä. "Sanotaanhan että kaikki tiet vievät Roomaan, ja yhdentekevä lienee, missä kuljemme tässä kauheassa vuoressa. Eihän meillä ole muutakaan tekemistä kuin käydä — käydä, kunnes kaadumme!"

Nyt oli Curtisinkin hyvä tuuli kadonnut. Eikä se ihme ollutkaan.

Niin samosimme siis eteenpäin pitkää pimeätä käytävää, samosimme tunnin toisensa jälkeen. — Luoja yksin tietää, montako peninkulmaa me oikeastaan kuljimme sinä päivänä… Ja yhä vaan turhaan.

Yht'äkkiä pysähtyi Curtis ja viittasi eteensä.

"Erehdynkö?" sanoi hän. "Vai pilkottaako tuolla valoa?"

Se oli valonsäde — pieni pikkuruikkunen pilkku, joka kuitenkin vähitellen suureni. Samalla kävi ilma raittiimmaksi. Mutta nyt muuttui käytävä, jota pitkin kuljimme, niin kapeaksi että meidän täytyi ryömiä nelinkontan. Hetkinen vielä, ja me huomasimme, että kallio oli päättynyt, me konttasimme maan läpi.

Niin — nyt oli enää vaan kysymys siitä, pääsisimmekö ulos! Panimme kaikki voimat liikkeelle… Viimein onnistui! Hurraa! Tähtitaivas kaartui yllämme… Mutta emme ennättäneet suuresti sen ihanuudesta nauttia, sillä samassa pyörimme aika vauhtia jyrkkää rinnettä alas, läpi pensaiden ja tiheikköjen, yli pehmeän kostean mullan, josta ei tavannut jalansijaa.

Viimein päättyi tämä ilmaretki, mitä minuun tulee. Siinä venyin hengästyneenä ja revittynä, aivastaen ja sylkien. Ja kun huusin: "Hei!" vastasivat toverit huutoon. He makasivat kappaleen matkan päässä yhtä hengästyneinä ja runneltuina ja aivastivat ja sylkivät sydämen pohjasta.

Mutta vapaan taivaan alla olimme kaikesta huolimatta, ja hengissä me myöskin olimme — ja sehän oli tärkeintä. Vähitellen aloimme toipua ja tarkastimme nyt ympäristöämme. Koska päivä juuri valkeni, huomasimme pian, että olimme joutuneet sen suuren kaivoksen pohjaan, joka sijaitsi vuoren suun edustalla.

Heti kun kykenimme, rupesimme kapuamaan ylöspäin. Se kysyi voimia aika lailla, ja runsas tunti kului, ennenkuin saavuimme "suurelle tielle".

Ilomme oli suuri huomatessamme muutamia majoja ja ihmisiä vähän matkan päässä. Laahustimme niitä kohti, niin hyvin kuin jaksoimme. Muuan mies, joka juuri astui ulos eräästä majasta, näki meidät. Samassa tuokiossa hän heittäysi pitkälleen maahan ja päästi sellaisen kauhunhuudon, että vuoret raikuivat.

Sehän totta tosiaan oli vanha ystävämme Infadus!

Huusimme hänelle, että olimme Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, ja viimein hän rohkeni meitä lähestyä. Ei hän kuitenkaan vielä oikein voinut uskoa omia silmiään. Olimmeko tosiaan eläviä ihmisiä? Vai kummituksiako?

Viimein hänelle kuitenkin selvisi, että me todellakin olimme omat itsemme, että me todellakin — kuten hän sanoi — "olimme palanneet takaisin kuolleitten valtakunnasta."

Ja vanha kukualainen heittäysi maahan eteemme, kiersi käsivartensa Curtisin jalkain ympäri ja purskahti ilon kyyneliin.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Jäähyväiset.

Kymmenen päivän kuluttua ihmeellisestä seikkailustamme ja onnellisesta pelastumisestamme olimme taas pääkaupungissa ja voimme mainiosti — kamalat tapahtumat "mykkien" valtakunnassa eivät olleet meitä suuresti rasittaneet eikä hyvää tuultamme vieneet. Tosin olivat hiukseni käyneet hiukan harmaammiksi, ja God oli ehkä tullut vähän totisemmaksi, senjälkeen kun hänen rakas Fulatansa oli saanut niin surkean lopun. (Oikeastaan oli hänen kuolemansa minun mielestäni onneksi sekä Godille että tyttö raukalle itselleen, sillä jos Fulata olisi elänyt, olisi God ottanut hänet vaimokseen, ja he olisivat molemmat tulleet onnettomiksi).

Kuningas Salomon aartehistoon emme enää uskaltaneet mennä. Kun olimme kyllin voimistuneet väsyttävän samoamisemme jälkeen vuoren eksyttävissä käytävissä, menimme vielä kerran kaivokselle katsomaan, emmekö löytäisi aukkoa, jonka läpi olimme päässeet vuoresta päivän valkeuteen; mutta turhaan etsimme, oli näet satanut, ja sade oli haihduttanut jälkemme. Sen lisäksi oli koko rinne ylhäältä alas asti täynnä reikiä, joita autiossa erämaassa asuskelevat eläimet olivat sinne kaivaneet. Meidän oli siis mahdoton saada selkoa siitä, mikä näistä rei'istä oli se, josta me olimme ryömineet ulos.

Päivää ennen kuin taas palasimme Luhiin, emme kuitenkaan voineet olla vielä kerran käväisemättä tippukiviluolan kauhistuttavassa pimeydessä. Meillä oli taaskin kunnia tervehtiä valkoista kuolemaa — hän istui siinä kuten ennenkin, tuo kammottava jättiläinen, keihäs korkealla kädessään muljottaen meihin tyhjillä kamalilla silmäkuopillaan. Tutkimme myös tarkkaan kallion, jonka takana muutamia päiviä sitten olimme olleet vangittuina. Tutkimme seinän ristin rastin, mutta mahdotonta oli keksiä laskuoven salaisuutta. Emme pienintäkään rakosta voineet huomata kallioseinässä. Luultavasti pysyy tämä kauhea ja salaperäinen ovi lukittuna tuomiopäivään asti. En tiedä, mistä se johtuu — mutta minusta tuntuu kuin eivät nuo suunnattomat, salaperäisen kalliolohkareen taakse kätketyt aarteet koskaan tulisi säihkymään eikä välkkymään auringon lämpimässä valossa… ne jäävät kätköönsä iki ajoiksi kuten Fulata raukan ruumis.

Niin, uskallanpa väittää jotenkin varmasti, että jos meillä todellakin olisi ollut keinoja millä murtaa kallioseinä ja raivata tie aartehistoon — niin emme kuitenkaan olisi astuneet jalkaamme kauhistuttavaan luolaan; siksi paljon olimme kärsineet sen ahtaiden seinien sisällä.

Mutta me ihmiset olemme kuitenkin kummallista joukkoa. Sillä ajatellessani kaikkia niitä suunnattomia rikkauksia, joista ei kenelläkään ollut iloa eikä hyötyä, olin kaikesta huolimatta harmiin pakahtua.

Luhissa vastaanotti Ignosi meidät ystävällisesti. Hän oli muuten ahkerassa työssä näinä päivinä vahvistaakseen valtaansa sekä uudestaan järjestääkseen niitä sotajoukon osastoja, jotka suuressa taistelussa Twalaa vastaan olivat kärsineet tuhansiin nousevan mieshukan.

Nuori kuningas kuunteli suurella hartaudella kuvaustamme ihmeellisistä seikkailuista joita olimme kokeneet; eniten vaikutti häneen kuitenkin Gagulin kuolema.

Hän kutsutti luokseen vanhan tietäjän, jolla oli sija hänen neuvoskunnassaan, ja sanoi hänelle:

"Sinä olet vanha!"

"Niin, herra kuningas!" kuului vastaus.

"Sano minulle, tunsitko pienenä ollessasi Gagulin, noitavaimon?"

"Tunsin, herra kuningas."

"Oliko hän silloin nuori?" kysyi Ignosi edelleen.

"Ei, ei. Nuoriko! Ei, hän oli sellainen kuin nytkin — vanha ja kurttuinen, kuihtunut, ruma ja ilkeä…"

"Nyt hän ei enää ole vanha eikä ilkeä", selitti Ignosi. "Häntä ei enää ole — hän on kuollut."

"Kuollut! Silloin sanon sinulle: Iloitse, kuningas Ignosi! Sillä lumous on poistettu ja kirous väistynyt kukualaisten maasta."

Näin sanoen kumarsi viisas vanhus syvään kuninkaan edessä ja meni pois, iloiten kuin lapsi hyvistä uutisista, joita hän oli saanut kuulla Ignosin suusta.

"Ignosi!" sanoin minä nyt. "Ignosi! Hetki, jolloin meidän on lähteminen takaisin kotimaahamme, on lähestynyt. Jätämme sinulle hyvästi, kuningas Ignosi, ja pyydämme, että muistat, mitä meille lupasit: Ole oikeudessa pysyvä kuningas! Huomenaamulla varhain aiomme lähteä matkaan, ja toivomme, että annat muutamien sotilaiden seurata meitä vuorten yli."

Entinen palvelijamme katsoi meihin hämmästyneenä ja surullisesti. Viimein hän lausui:

"Sydämeni on haavoitettu. Sananne leikkaavat sydämeni kahtia. Mitä olen teille tehnyt, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, koska tahdotte jättää minut yksin? Mitä haluatte — vaimojako? Valitkaa kenen tahdotte! Maatako? Koko maa on teidän, ottakaa siitä mitä tahdotte. Valkoisen miehen talojako? Opettakaa kansaani sellaisia rakentamaan. Te saatte karjaa ja metsänriistaa mielin määrin, rikkautta ja kunniaa. Minä annan teille kaikki, mitä vain haluatte."

"Ei Ignosi", vastasin minä. "Me kaipaamme vaan yhtä — nähdä jälleen kotimaatamme."

Mutta Ignosi ei vielä ymmärtänyt meitä. Hänen silmänsä salamoivat surusta ja vihasta hänen lausuessaan: "Nyt sen tiedän! Te rakastatte kiviä, kiiltäviä kiviä, jotka löysitte, enemmän kuin ystäväänne. Nyt tahdotte lähteä ulos maailmaan niitä myymään… Minä kiroan niitä kiviä… kiroan jokaista, joka niitä hakee… Menkää siis, menkää, te valkoiset miehet!"

Mutta minä en mennyt. Ystävällisesti laskin käteni hänen olkapäälleen ja sanoin hänelle:

"Ignosi, sinä teet meille väärin. Ajattele, muista, mitenkä sinun laitasi oli silloin, kun elit valkoisten maassa. Ikävöithän itsekin äitisi ja isäsi kaukaista maata. Niin on nyt meidänkin."

Nyt ymmärsi Ignosi mitä ajatuksissamme liikkui. "Totta puhut, Makumazahn", sanoi hän päätään nyökäyttäen; "sen tunnen ja tiedän. Ja te saatte matkustaa ja seurata sydämenne ääntä. Mutta se tietäkää, etten kärsi ketään muuta valkoista miestä kukualaisten maassa. Jos nuo kauppamiehet tulevat pyssyineen ja paloviinoineen — ajan heidät pois vaikkapa saisinkin kutsua koko kansani aseisiin sulkeakseni heiltä tien. Te yksin olette aina rakkaita, tervetulleita vieraita, sinä, Inkubu, ja sinä, Makumazahn sekä sinä, Bougwan!

"Te tahdotte huomenna lähteä. Hyvä! Infadus ja hänen miehensä tulevat näyttämään teille helpoimman tien vuorten yli. Jääkää hyvästi, uljaat miehet! Jääkää hyvästi, te kuningas Ignosin valkoiset veljet! Minä pyydän, ettette enää puhu minulle — jättäkää minulle nyt hyvästi, ja älkäämme sitten enää nähkö toisiamme. Sydämeni vuotaisi verta, jos uudestaan näkisin teidät. Mutta jotta tietäisitte, kuinka suuresti teitä rakastan, tahdon julistaa sen lain, että teidän nimiänne — Inkubu, Makumazahn ja Bougwan — on kunnioitettava samalla lailla, kuin me kukualaiset kunnioitamme kuolleitten kuninkaittemme nimiä: jokainen joka lausuu jonkun näistä nimistä, on kuoleva".

[Tämä omituinen tapa vallitsee useiden kansanheimojen kesken Afrikassa. Kun täten kielletään mainitsematta erityisiä nimiä ja sanoja, säilyy näiden nimien muisto, samoin kuin niiden kantajain — monen monta miespolvea.]

"Minä pyydän siis teitä: Menkää! menkää, ennenkuin silmäni täyttyvät kyynelillä! Ja kun kerran tulette vanhoiksi ja kyyristytte lieden ääreen saadaksenne lämpöä, jota ei aurinko enää suo ruumiillenne, muistelkaa silloin ajatuksissanne niitä ylpeitä päiviä, jolloin seisoitte Ignosin rinnalla ja taistelitte kovan taistelun Twalan verenhimoista joukkoa vastaan! Silloin te iloitsette muistellessanne älyä, jota sinä, Makumazahn, osotit keksiessäsi neuvoja vaaran hetkellä — ajatellessanne, kuinka sinä, Bougwan, parvesi etunenässä hyökkäsit Twalan kimppuun, juuri kun hätämme oli suurin — te riemuitsette nähdessänne taas sielunne silmillä, kuinka sinä, Inkubu, seisoit keskellä 'valkoisia' ja kaadoit vihollisia voimakkaalla kirveelläsi.

"Jääkää hyvästi, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan! Jääkää hyvästi, uskolliset ystäväni!"

Kukualaisten kuningas vaikeni ja ojensi meille kätensä viimeisen kerran. Me puristimme sitä sydämellisesti, hän katsoi meihin liikutettuna ja surumielisesti ja verhosi kasvonsa viittansa liepeellä.

Me läksimme hänen luotaan sanaakaan sanomatta.

Kun aurinko seuraavana päivänä nousi, läksimme Luhista. Infadus "Puhveleineen" seurasi meitä. Vaikka aamu vielä oli varhainen, vilisi pääkadulla ja kaupungin portilla kukualaisia ja kukuattaria, jotka tervehtivät meitä "Kuhm"-huudoillaan. Naiset sirottivat kukkia tiellemme. Sanalla sanoen: Ignosin kaupunki heitti meille kauniit jäähyväiset.

En voi olla kertomatta hauskaa kohtausta, joka tapahtui juuri lähtiessämme, vaikka tiedänkin, että Godia harmittaa nähdä juttu painettuna.

Olimme saapuneet aivan kaupungin päähän, kun äkkiä nuori kaunis tyttö riensi Godin luo — johon koko maailman naisväki sivumennen sanoen oli ihastunut. — Hän ojensi joukon valkoisia liljoja Godille, joka otti kukat vastaan kiittäen, mutta suloneitonen jäi seisomaan — hänellä oli pyyntö Godille.

"Entä mikä?"

Niin, hän tahtoi — sai hän vihdoin sanotuksi — pyytää Godia näyttämään "kauniit valkoiset säärensä!" Hän oli, kertoi hän, saapunut pitkän matkan takaa niitä nähdäkseen. — Huhu kertoi näet ettei kukaan maailmassa ollut nähnyt sen kummempaa ihmettä.

God joutui aivan suunniltaan sen kuultuaan. "Sitä en ikipäivänä tee", huusi hän. Mutta Curtis sai hänet viimein taipumaan, ja kaikkien kokoontuneitten kukualaisten naisten ja miesten suureksi iloksi hän viimein suostui käärimään housunlahkeensa polviin asti, niin että ihme, toisin sanoen "kauniit j.n.e." paljastuivat kaikkien nähtäviksi — —.

Noustessamme vuoren rinnettä ylös, saimme Infadukselta tietää, että meidän sillä tiellä, jota nyt seurasimme vuorenharjanteelle, oli jokseenkin helppo saapua keitaalle, joka oli kappaleen matkan päässä, keskellä erämaata. Muutamat "Puhvelit" olivat kerran olleet metsästämässä niillä seuduin ja tunsivat tarkoin tien.

Keidas ei ollut niinkään pieni, sanoi Infadus, ja se oli hyvin rehevä ja rikas lähdevedestä; parasta siinä oli kuitenkin se, että siitä saattoi nähdä monta muuta samanlaista keidasta, jotka kohosivat siellä täällä erämaassa, kauempana etelässä. — Arvaan, että pikku Ignosin äiti kulki juuri tätä tietä paetessaan lapsineen verenhimoista Twalaa.

Saavuimme vuorenselän harjalle neljännen päivän illalla ja näimme taas erämaan lakeuksien leviävän eteemme. Ennenkuin lähdimme astumaan jyrkkää polkua, joka johti vuorta alas, jätti vanha Infadus meille jäähyväiset. Hän oli niin liikutettu, että oikein itki ja ylisti taivaaseen asti sankaritekoja, joita me muka olimme tehneet.

Me olimme myöskin sangen surumieliset erotessamme kelpo vanhuksesta ja yhdessäolomme muistoksi lahjoitti God hänelle — silmälasinsa. [Hän ei lahjoittanut omaa silmälasiansa vaan erään toisen, joka hänellä oli mukana siltä varalta, että hänen oikea silmälasinsa särkyisi.] Infadus riemastui suuresti: Hei, kylläpä hänen maamiehensä nyt saavat suuret silmät, kun hän tulee kotiin Luhiin noitasilmineen! Oli hauska nähdä, kuinka hän ponnisteli saadakseen sen pysymään silmäpielessä; kovalle näkyi ottavan, mutta viimein toki onnistui. Hyvänen aika, kuinka hassunkuriselta vanha päällikkö näytti! Sitten kajahuttivat "Puhvelit" meille yksiäänisen jäähyväistervehdyksen. Me puristimme Infaduksen kättä ja lähetimme kuningas Ignosille monenkertaiset terveiset ja niin läksimme astumaan alaspäin. Illalla seisoimme korkeiden vuorten juurella, jonne asetuimme yöksi.

Syötyämme illallisen lojuimme, kaikessa rauhassa nuotion ääressä jutellen viime aikojen kokemuksista.

"Tiedättekö mitä", arveli Henry Curtis, "kukualaisten maa ei totta tosiaan ole huonoimpia paikkoja maailmassa. Vai mitä?"

"Ei suinkaan", sanoi God päättävästi. "Toivoisinpa melkein, että olisimme siellä vielä", huokasi hän.

Siinä suhteessa minä kuitenkin olin eri mieltä.

Mutta myönnän, että viime kuukausien tapahtumat todellakin olivat minun mieleeni, varsinkin nyt jälkeenpäin. Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä! Oli kuitenkin yksi seikka, ei, oli niitä kaksikin, jotka eivät minua miellyttäneet. Ensiksikin tuo kauhea taistelu Twalaa vastaan ja toiseksi seikkailumme Salomon aartehistossa. Huh, vieläkin karmii selkäpiitäni, kun sitä muistelen.

Aamulla alotimme matkamme erämaan halki. Viisi kukualaista seurasi meitä oppaina ja kolmantena päivänä onnistui meidän saapua ensimäiselle keitaalle.

Aurinko ei vielä ollut laskenut, kun lähestyimme rehevää palmumetsää, jossa siellä täällä pieni, hilpeä puro liristen hyppeli kivien ja kantojen lomitse. Se oli totta tosiaan toista kuin kivinen ja yksitoikkoinen erämaa.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Muuan kohtaus.

Tapahtuma, josta nyt aion kertoa, on kenties ihmeellisin kaikesta siitä ihmeellisestä, jonka kummallisella matkallamme saimme kokea.

Muistan selvästi, että hiljakseen astelimme eteenpäin pitkin pientä lirisevää puroa, kun minä — joka kuljin etumaisena — äkkiä pysähdyin ja kummastuneena katselin eteeni. Pettivätkö silmäni? Vai…?

Oliko tuolla viikunapuun alla todellakin palmumaja?

"Mistä ihmeestä tuo maja on tänne ilmestynyt?" ihmettelin minä. Mutta kun samassa ovi aukeni, ja valkoinen mies, jolla oli pitkä, musta parta, astui ulos ovesta, niin jouduin aivan pökerryksiin. Luulin aivan yksinkertaisesti, että olin tullut höperöksi — että ehkä olin saanut auringonpiston… Sillä kuinka olisi valkoinen mies keksinyt asettua tänne erämaahan asumaan? Ei! Tuijotin siis valkoiseen mieheen, ja valkoinen mies tuijotti minuun.

Sillä aikaa olivat Curtis ja God saapuneet paikalle.

Minä viittasin majaan ja mieheen ja kysyin: "Sanokaa minulle, olenko minä tullut hulluksi, vai onko tuo valkoinen mies."

Nyt oli ystävieni vuoro tuijottaa. Mutta yht'äkkiä päästi mustapartainen kovan huudon; hän juoksi meitä kohti — hän ontui, huomasin minä — mutta puolitiessä hän kaatui ja makasi maassa kuin hengetön.

Yks kaks oli Henry Curtis hänen luonaan.

"Hyvä Jumala", huudahti hän "Veljeni!"

Hänen veljensä!

Olin vähällä mennä selälleni — ja ajatelkaa! seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsi vielä eräs mies — musta — ulos majasta, pyssy kädessä ja ulvoi "Makumazahn", täyttä kurkkua.

Sehän, totta vie, oli Jim — betsjualainen jota en ollut nähnyt siitä päivin, kun hän yhdessä "herra Nevillen" kanssa lähti Sitandan kraalista.

"Oo Makumazahn!" huusi hän. "Minä hävitin paperin, jonka sinä minulle annoit, ja nyt olemme asuneet täällä melkein kaksi vuotta." Jim heittäytyi maahan eteeni ja kyyristyi kokoon kuin koira, joka on käyttäytynyt huonosti.

"Aika selkäsaunan sietäisitkin junkkari", sanoin minä. "Kylläpä sinä mainiosti asioita toimitat." Sillä aikaa oli mustapartainen taas tullut tuntoihinsa, ja nyt seisoivat hän ja Henry Curtis ja puristivat lakkaamatta toistensa käsiä. Kului hetki aikaa, ennenkuin he saivat puhelahjan takaisin. Mutta vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään, saattoi helposti nähdä, että heidän vanha riitansa oli unohdettu eikä enää koskaan heitä erottaisi.

"Rakas, rakas Georg", sanoi Henry viimein. "Minä kun luulin, että sinä olit kuollut kauan, kauan sitten!

"Aina Salomon kaivoksissa olemme olleet sinua etsimässä, ja sitten löydän sinut täällä keskellä erämaata.

"Kuinka ihmeessä…?"

"Kuinkako olen jäänyt tänne vetelehtimään? Niin katsoppas, noin kaksi vuotta sitten olin matkalla Suliman-vuorille. Pääsin eheänä tähän keitaaseen, mutta sitten vyöryi suuri kivi jalalleni musertaen sen. Ja siihen päättyi matkasuunnitelmani; siitä lähtien en ole päässyt eteen enkä taaksepäin."

Nyt astuin minä hänen luoksensa ja ojensin käteni.

"Hyvää päivää, herra Neville, vieläkö tunnette minut?"

"Mitä ihmettä!" Hän nosti käden otsalleen, "eikö se ole… niin, sehän on herra Allan. Mutta… minä en ymmärrä… kaikki tulee niin äkkiarvaamatta, että pääni menee aivan sekasin. Ajatelkaahan: minä olin jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon, ja kun kaikki tämä onni nyt saapuu luokseni, valtaa se minut liian suurella voimalla."

Illalla kokoonnuimme nuotion ääreen, ja silloin alkoi Georg Curtis kertoa kokemiaan; ja me saimme nyt kuulla tapahtumia, jotka eivät tosin olleet niin ihmeellisiä kuin meidän seikkailumme, mutta jotka kuitenkin olivat varsin kummallisia.

Paperilippua, jonka olin antanut Jimille ja jossa oli lyhyt ote vanhan José de Silvestran oppaasta vuorten yli, ei Georg Curtis koskaan saanut nähdä. Hän ei lähtenyt kulkemaan Sitandan kraalista Sheban povelle, kuten me, vaan oli seurannut samaa vuoripolkua, jota myöten Infadus muutamia päiviä sitten oli johdattanut meitä. Muutamat alkuasukkaat olivat neuvoneet häntä valitsemaan sen tien, se olikin varmaan paljoa helpompi, kuin se tie, jota Silvestra ja me olimme kulkeneet.

Mutta samana päivänä kun hän ja Jim olivat saapuneet keitaalle, sattui ikävä tapaus. Georg Curtis istui puron reunalla, sillä aikaa kun Jim oli ryöstämässä mehiläispesiä, jotka hän oli keksinyt ylinnä korkean töyrään reunalla, joka kohosi puron yläpuolella. Kun Jim tulla kuppuroi saaliineen rinnettä alas, sattui hän kaikeksi onnettomuudeksi sysäämään suurta kiveä; se irrottui ja lähti vyörymään rinnettä alas, osui Curtisin sääreen ja musersi sen. Siitä hetkestä alkaen hän ontui, ja hänen ja hänen palveliansa täytyi jäädä sinne, missä olivat, parempia aikoja odottamaan.

Heidän elämänsä oli ollut ilotonta ja yksinäistä; mutta he tiesivät, että oli mahdotonta koittaa lähteä erämaahan — siellä olisi varma kuolema heidät kohdannut. Täällä keitaassa he eivät kärsineet mitään puutetta; ruokaa ja juomaa oli aina yllinkyllin. Heidän tarvitsi vain öisin asettua väijyksiin puron viereen, niin saattoivat he pyssyllään kaataa niin paljon metsänriistaa kuin tahtoivat; tai kaivoivat he salahautoja, joilla pyysivät eläimiä, kun ne menivät rannalle juomaan.

Tällä tavalla he saivat sekä ravintonsa että vaatteensa; he valmistivat pukunsa eläinten nahoista.

"Niin", sanoi Georg Curtis, "siten olemme me molemmat tulleet mainiosti toimeen keitaassamme. Tosin on täällä ollut hiukan yksitoikkoista — mutta mitäs siitä. Ihmiset eivät oikeastaan ole niin herttaisia, ettei voisi paria vuotta elää ilman heidän seuraansa. Jospa minulla vaan ei olisi ollut säärivaivaani…! Se tuotti minulle kovaa kipua ja aika ajoin sai se minut toivomaan että joku ihminen eksyisi tänne keitaasen, niin että voisin päästä kotiin ja saada lääkärinhoitoa.

"Mutta ei kukaan tullut! Jim ja minä elimme erakkoina kuten Robinson ja hänen ystävänsä Perjantai.

"Muuten olimme juuri alkaneet kyllästyä tähän elämään, ja jonakuna päivänä olisi Jim lähtenyt Sitandan kraaliin hankkimaan apua. Mutta nythän olen saanut sinut, Henry ja ystäväsi, eikä nyt enään ole mitään hätää."

Kun hän näin oli kertonut meille vaiheitaan, maksoimme me samalla mitalla ja kerroimme, mitä meille oli tapahtunut. Ja kuten lukija helposti ymmärtää, oli jo jotenkin myöhä, ennenkuin sinä yönä saatoimme oikoa väsyneitä jäseniämme lattialla Georg Curtisin yksinkertaisessa majassa.

Näytin uudelle ystävälleni muutamia Salomon aartehistosta otettuja timantteja. "Kas vaan!" huudahti, hän "Ettepä totta tosiaan ole turhaan matkustaneet — tehän olette tuoneet oikein suuria omaisuuksia itsellenne kukualaisten maasta!"

Hänen veljensä ilmoitti, että timantit olivat minun ja Godin omaisuutta. Sellaisen välipuheen olimme tehneet, ennenkuin läksimme vaaralliselle matkallamme.

Mutta minä en voinut siihen suostua eikä God liioin. Juttelin Curtisin kanssa asiasta ja ehdotin hänelle, että hän saisi kolmannen osan timanteista, tai saattoi hän myöskin luovuttaa ne veljellensä. Kauan vastusteltuaan hän viimein myöntyi ehdotukseeni, joka teki hänen köyhän veljensä rikkaaksi mieheksi.

Mutta sen sai Georg Curtis tietää vasta pitkän ajan jälestä.

* * * * *

Tähän lopetan kertomukseni. Saavuimme onnellisesti erämaan halki Sitandan kraalille, vaikka matka olikin väsyttävä, varsinkin Georg Curtisille, jonka oikeaa säärtä yhä pakotti.

Kraalissa kohtasi meitä odottamaton ilo, pyssymme ja tavaramme olivat näet mainiossa kunnossa; vanha veijari, jonka huostaan olimme ne uskoneet, oli todellakin pitänyt niistä hyvää huolta.

Ja sitten, puoli vuotta myöhemmin, — niin, silloin istuimme kaikki neljä reippaina ja tyytyväisinä pienessä talossani Durbanissa. Siellä syntyi tämä kertomuskin, ja sen vuoksi sanon nyt kaikille niille, jotka ovat seuranneet minua ja ystäviäni pitkällä, ihmeellisellä ja vaarallisella matkallamme:

Jääkää hyvästi!

Samassa silmänräpäyksessä kun kirjoitin yllämainitut loppusanat, tulla livisti kafferilainen postintuoja pitkin oranssikujaa, joka johtaa ovelleni. Hän toi minulle kirjeen; se oli Henry Curtisilta. Ja koska arvelen, että kirje voisi huvittaa kaikkia niitä, jotka nyt ovat seuranneet minua ja ystäviäni matkallamme kukualaisten maahan ja kuningas Salomon kaivoksille, niin painatan sen tähän kirjaan.

Kirje kuului seuraavasti:

Yorkshiressä.

Hyvä herra Allan!

Olette kai saanut kirjeeni, jonka kirjoitin teille pari viikkoa sitten, ja jossa ilmoitin, että veljeni, God ja minä onnellisesti olemme saapuneet Englantiin. Ette voi kuvailla, kuinka God heti seuraavana päivänä herrasteli. Sileäksi ajeltuna, viimeisen muodin mukaiseen kävelypukuun puettuna, huikaisevan uusi silmälasi silmäpieleen puserrettuna — lyhyesti sanoen: keikarina kiireestä kantapäähän. Minä olen kiusannut häntä aika lailla kertomalla parille hänen tuttavalleen jutun hänen "kauniista valkoisista sääristään"; se on jo julkaistu kaikissa Lontoon sanomalehdissäkin.

Mitä timantteihin tulee, olemme antaneet muutamien ammattimiesten niitä tutkia, ja heidän lausuntonsa mukaan on niiden arvo aivan huimaavan korkea. Mikäli tiedetään ei kaupassa vielä koskaan ole ollut niin monta suurta timanttia. Kaikki tuntijat sanovat, että ne ovat melkein kaikki puhtainta lajia eikä rikkaimmallakaan timanttikauppiaana ole varoja ostaa niitä. Minulle tarjottiin 50 miljoonaa pienestä osasta niitä!

Toivon, että pian tulette kotia järjestämään raha-asianne, Allan. Se on mielestäni viisainta. Pysyttekö yhä vielä anteliaassa tarjouksessanne luovuttaa Georg veljelleni kolmannen osan timanteista?

Voin kertoa teille, että God yhä vielä muistelee Fulata raukkaa. Hän sanoo, ettei hän ole nähnyt toista hänen vertaistaan sen jälkeen kun hän lähti Luhista.

Lopetan kirjeeni toivomukseen, jonka jo äsken esitin: että pian saamme nähdä teidät täällä Englannissa.

Te tarvitsette kyllä vähän lepoa vanhoilla päivillänne, ja täällä läheisyydessä on juuri myytävänä talo, josta Te varmaan pitäisitte hyvin paljon! Olisi hauska, jos me neljä afrikalaista ystävää voisimme viettää yhdessä joulua. Ja viides hyvä ystävä sen lisäksi — poikanne Harry, jonka nyt olen oppinut tuntemaan, ja josta pidän oikein paljon. Toissa päivänä olimme yhdessä metsästysretkellä. Hän ampui minua tosin sääreen, mutta veti heti kuulan pois ja virkkoi siihen kuivakiskoisesti, että on aina hyvä, kun on lääkäri matkassa metsälle mennessä.

Ja nyt jääkää hyvästi, vanha ystävä! Oikein paljon terveisiä lähettää

uskollinen ystävänne Henry Curtis.

J.K. Suuren norsun hampaat, sen, joka tappoi Khivan, koristavat salini seinää ja näyttävät komeilta. Kirves, jolla kaasin Twalan, riippuu kirjoituspöytäni yläpuolella. On muuten suuri häpeä, ettemme saaneet rautapaitoja mukaamme. H.C.

* * * * *

Luulenpa todellakin, että seuraan Curtisin neuvoa ja matkustan kotiin.

Perjantaina lähtee höyrylaiva. Jos matkustan sillä, joudun juuri parahiksi toivottamaan Harrylle "hauskaa joulua!" Ja sitäpaitsi voin vielä itse valvoa kertomukseni painatusta. Sitä tuskin kukaan muu saattaa tehdä.

Niin — luulenpa todella, että matkustan.