E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

KUNINGAS SALOMON KAIVOKSET

Kirj.

H. RIDER HAGGARD

Mukailemalla suomennettu

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1908.

Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö.

SISÄLLYS:

1. Kolme miestä kohtaa toisensa.
2. Arabialainen taru kuningas Salomon kaivoksista.
3. Me pestaamme Umbopan.
4. Norsunpyynnillä.
5. Me matkaamme erämaahan.
6. Vettä! Vettä!
7. Salomon suuri tie.
8. Kukualaisten maassa.
9. Kuningas Twala.
10. Umbopan salaisuus.
11. Kuolintanssi.
12. Me teemme merkkejä ja ihmeitä.
13. Ennen taistelua.
14. Ensimäinen hyökkäys.
15. Twalan kuolema.
16. God on kuolemankielissä.
17. Kuoleman asunnossa.
18. Kuningas Salomon aartehisto.
19. Me joudumme epätoivoon.
20. Jäähyväiset.
21. Muuan kohtaus.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kolme miestä kohtaa toisensa.

"On oikeastaan varsin omituista, että minä, vanha norsunpyytäjä, rupean kirjoittamaan kirjaa", — näillä sanoin alottaa Allan kertomuksensa seikkailuretkestään Kuningas Salomon kaivoksille. "Sillä olenhan tosin", jatkaa hän edelleen, "kokenut yhtä ja toista elämässäni — jo lapsesta alkaen olen itse saanut ansaita leipäni — olen koettanut kaikenlaista metsästystä, sotia ja kullankaivua, mutta kirjailijatointa en koskaan ole erityisesti harjoittanut. Mutta nyt olen kynä aseenani ryhtynyt työhön, ensiksikin koska sekä Henry Curtis että John God niin hartaasti ovat pyytäneet minua sitä tekemään ja toiseksi koska kipeä jalkani pakottaa minua pysymään paikoillani täällä Durbanissa — ja täytyyhän sitä johonkin ryhtyä. Eikö tämä muuten ole ilkeätä: olen nyt 55 vuoden vanha ja olen ampunut 65 jalopeuraa ja sitten täytyy minun istua kököttää täällä sen vuoksi että kuudeskymmeneskuudes, jonka kanssa ottelin, ruhjoi vasemman jalkani, niin että se on kuin palanen purutupakkaa!

"Kirjoitushaluni saa kuitenkin hiukan virikettä siitä, että kertomus, jota nyt rupean juttelemaan, on ihmeellisin juttu, minkä ikimaailmassa olen kuullut. Ja kuten boerit sanovat: sutjes, sutjes — hiljaa hyvää tulee…"

— Ja sitten kertoo norsunpyytäjä yhtymyksestään Henry Curtisin ja
John Godin kanssa ja siitä mitä sitten tapahtui.

* * * * *

Annappas olla — siitä on nyt noin puolitoista vuotta, kun tapasin tilanomistaja Curtisin ja kapteeni Godin.

Olin silloin ollut norsunpyynnillä Bamangwato-virran tuolla puolen, mutta onni ei ollut minua suosinut. Norsuja en saanut montakaan ja päälle päätteeksi sairastuin kuumetautiin. Heti kun pääsin jotakuinkin jaloilleni, myin kaikki kiluni ja kaluni — pienet vankkurini, härkäni ja vähäisen norsunluuvarastoni — ja matkasin Kapkaupunkiin. Viikkokauden kuljeskelin kaupungissa ja päätin sitten lähteä takaisin Nataliin. Tilasin hyttipaikan muutamalla Natalinlaivalla, ja pian kiikuimme hauskasti merellä.

Laivassa oli paljon ihmisiä ja useimmat tulivat aina Englannista asti. Huomioni kiintyi erityisesti kahteen matkustajaan. Toinen heistä oli ehkä noin kolmenkymmenen ikäinen komea mies; hänellä oli mahtavat hartiat ja mainio ryhti. Tuuhea, vaalea tukka ja parta muodostivat kauniin kehyksen hänen uljaille kasvoilleen. Hänen silmänsä olivat suuret ja harmaat. Harvoin näkee meidän päivinämme niin kaunista miestä; vanhat pohjolan viikingit olivat varmaan samanmuotoisia. Eipä siltä, että minä paljonkaan tietäisin samaisista viikingeistä — erään nykyajan tanskalaisen olen tuntenut ja hän peijasi minulta vähän rahoja — mutta olen kerran nähnyt taulun, joka kuvaa pohjoismaisia juominkeja, ja kaikki miehet taulussa olivat ihan samankaltaisia kuin tämä puheena oleva mies. Ihmeellistä kyllä sain sittemmin tietää, että Henry Curtisin — niin oli hänen nimensä — suonissa todellakin virtasi tanskalaista verta. Näin voi rotuleima säilyä halki aikojen.

Muuten muistutti hän suuresti jotakuta. Mutta ketä? Kas, siitä en päässyt selville, vaikka kuinka olisin päätäni vaivannut.

Herra Curtis oli laivalla aina yhdessä erään toisen herran kanssa, joka niinikään veti huomiota puoleensa. Heissä ei ollut paljon yhtäläisyyttä, hän oli muun muassa tummanverisempi eikä niin kookas kuin herra Curtis, mutta tavallaan oli hänkin komea ilmiö. Tai oikeammin uljas. Hän on merimies, ajattelin nähdessäni hänet ensi kerran. En tiedä, mistä se johtuu, mutta minä en koskaan erehdy merimiesten suhteen. No niin, minulla onkin ollut monta hyvää ystävää siinä ihmisluokassa ja tiedän hyvin minkälaisia he ovat. Parempaa toveria kuin merimies ei ole, vaikkakin hän usein on jokseenkin paha kiroomaan…

Miehen nimi oli God — John God, ja oikein arvasin, hän oli kuin olikin merimies. Eli oikeimmin: hän oli ollut. Seitsemäntoista vuotta oli hän luutnanttina palvellut Englannin sotalaivastossa ja oli eronnut kapteenina. Hän oli kuten sanotaan "täysinpalvellut", vaikka ei tosin ollut kolmeakymmentäyhtä vuotta vanhempi. Niin on tapa sotaväessä ja laivastossa; kun ihminen on oikein harjaantunut ja taitava, yks kaks! — hän saa potkun ja katsokoon sitten itse, miten parhaiten tulee toimeen. Semmoisilla ehdoilla on tukala työskennellä, mieluummin olen sitten metsästäjä! Silloin sitä ainakin on oma isäntänsä.

Tämä kapteeni God oli oikeastaan hassunkurinen herrasmies. En koskaan ole nähnyt miestä, joka olisi ollut niin täsmällinen ja siro puvussaan kuin hän oli. Ja kuinka huolellisesti hänen partansa oli ajeltu — niin sileäksi, niin sileäksi! Hassuinta hänessä oli kuitenkin se, että hän aina käytti silmälasia, joka oli puristettu oikeaan silmäpieleen. Olisi melkein voinut luulla, sen kasvaneen kiinni siihen, sillä se ei koskaan pudonnut, vaikkei siinä ollut rihmaa. Minä luulin totta tosiaan kauan aikaa, hänen öisinkin nukkuvan lasi silmäpielessä, mutta myöhemmin huomasin, että hän maata mennessään pisti sen housuntaskuun; jonne hän myös kätki tekohampaansa — nämä kaksi omituisuutta hänessä oli.

Vähän sen jälkeen kuin olimme lähteneet ankkurista, pimeni ja ilma kävi pahaksi. Maalta puhalsi navakka tuuli tuoden mukanaan paksun kolean sumun. Sen noustessa pakenivat useimmat matkustajat kiireesti kannen alle. Höyrylaiva oli litteäpohjaista lajia ja keinui kauheasti, välisti se oli tehdä kuperkeikan, mutta pysyi toki oikeallaan. Oli aivan mahdotonta käyskennellä kannella, ja minä pysyttelin sen vuoksi konehuoneen läheisyydessä, siellä oli tyyni ja hyvä olla. Siellä kulutin aikaani tarkastamalla heiluria, joka heilui edes takaisin osottaen paljonko laiva kallistui.

Samassa kuulin äreän äänen takanani murahtavan:

"Tuo heiluri näyttää väärin, se ei riipu oikein."

Minä käännyin, — puhuja oli meriupseeri.

"Vai niin — luuletteko?" virkoin.

"Luulenko? Ei ole kysymys luulemisesta. Mutta panenpa pääni pantiksi siitä, että jos alus vyöryisi noin kuin tuo laitos luulottelee, niin ette te enkä minä seisoisi tässä. Mutta sellaista on, kun rihkamakauppiaat joutuvat laivan kanssa tekemisiin. Oi pyhä isä, sitä täsmällisyyttä!"

Tällä hetkellä soitettiin päivälliselle. Ja kreivin aikaan se tapahtuikin, sillä mitään ilkeämpää ei ole kuin kuulla kuninkaallisen meriupseerin pitävän pitkiä puheita toisten merimiesten kelvottomuudesta. On kuitenkin jotain vieläkin kauheampaa, nimittäin kun kauppamerimies lausuu mielipiteensä sotalaivaston miehistöstä.

Kapteeni God ja minä menimme yhdessä päivällispöytään, jonne Henry Curtis jo oli asettunut. God istui hänen viereensä, minä heitä vastapäätä. Tuokion kuluttua pohdimme kapteeni ja minä jo innokkaasti metsästystä, ampumista ja muita niihin kuuluvia seikkoja. God kyseli kyselemistään, ja minulla oli täysi työ vastaamisessa. Viimein jouduimme keskustelemaan norsuista.

"Siinä suhteessa olette totta tosiaan osanneet oikeaan mieheen", sanoi äkkiä muuan matkustajista Godille. "Jos kukaan, niin juuri metsästäjä Allan, on omiaan kertomaan norsuista."

Herra Curtis näytti säpsähtävän. Hän oli tähän asti ollut ääneti. Nyt kumartui hän minun puoleeni ja kysyi syvällä, hillityllä, sointuvalla äänellä:

"Anteeksi, onko nimenne Allan?"

"On!" — Hän ei sanonut enempää, mutta minä olin kuulevinani hänen mutisevan: "Sepä onni!"

Kun olimme syöneet ja nousseet pöydästä, tuli Henry Curtis luokseni ja kysyi, tahtoisinko seurata häntä hänen hyttiinsä, niin saatoimme polttaa piipullisen yhdessä. Siihen olin heti halukas, ja hetkisen kuluttua istuimme me kolme — Curtis, God ja minä hytissä savuava piippu hampaissa ja pullollinen wiskyä ja lasit edessämme pöydällä.

"Herra Allan", virkkoi Curtis, kun palvelija oli sytyttänyt
lamput, "mikäli minä tiedän, oleskelitte te vuosi sitten jossain
Bamangwato-nimisessä seudussa, Transvaalin pohjoispuolella.
Eikö totta?"

Minä nyökäytin päätäni. Olin todellakin Bamangwatossa siihen aikaan.
Mutta mitenkä saattoi tämä vieras herra tietää minun matkoistani?

"Te matkustitte silloin kauppa-asioilla?" Tämän lausui kapteeni God.

"Aivan oikein", vastasin minä. "Minä asetuin tavaroineni uudisasutuksen, ulkopuolelle ja jäin sinne, kunnes olin myynyt koko vaunulastillisen."

Henry Curtis istui aivan vastapäätä minua. Hän nojasi käsivartensa pöytään, katseli tutkivasti minuun suurilla harmailla silmillään ja kysyi vakavasti:

"Tapasitteko niillä seuduin Neville nimisen miehen?"

"Tapasinpa kylläkin. Hän asettui härkineen aivan minun läheisyyteeni ja levähti neljätoista päivää, ennenkuin hän lähti retkelleen sisämaahan. Muuten sain pari kuukautta sitten kirjeen asianajajalta, joka mielellään tahtoi tietää, mihin mies oli joutunut — ja tietäisinkö minä jotain hänestä. Minä kirjoitin silloin ilmoittaen hänelle, että…"

"Niin", sanoi Curtis, "sen kirjeen olen lukenut. Te kerroitte siinä, että Neville niminen mies oli lähtenyt Bamangwatosta vasta toukokuussa. Hän matkusti ajoneuvoilla ja seuranaan hänellä oli ajomies, opas ja Jim niminen kafferilainen. Hänen tarkoituksensa oli ajaa aina Inyatiin — kauas, kauas Matabele-maahan, jossa hän aikoi myydä vankkurinsa kulkeakseen sitten jalkasin eteenpäin. Eikö niin?"

Minä vain nyökkäsin, ja Curtis jatkoi: "Sitten te myöskin kirjoititte, että hän luultavasti oli luopunut vankkureistaan, sillä te olitte nähnyt ne erään portugalilaisen kauppamiehen hallussa, ja hän sanoi ostaneensa ne Inyatissa valkea-ihoiselta mieheltä, joka aikoi lähteä erämaahan metsästämään."

Kaikki oli niinkuin olla piti; aivan näillä sanoin olin kirjoittanut.

Hytissä vallitsi hetkisen hiljaisuus, ei kukaan meistä puhunut sanaakaan. Sitten virkkoi Henry Curtis yhtäkkiä: "Sanokaa minulle, herra Allan, ette suinkaan muuten tiedä, mitä velj…, mitä tämä Neville aikoi tuolla kaukana pohjoisessa päin tai minne hän oikeastaan pyrki?"

"Nii-in", lausuin pitkään, "kyllähän siitä hiukan kuulin, mutta…"
Sen enempää en sanonut, koska en tahtonut puhua siitä aineesta.

Curtis ja God katsahtivat toisiinsa, ja God nyökkäsi innokkaasti.
Sitten lausui Curtis:

"Kuulkaapa, herra Allan! Nyt minä kerron teille erään jutun, ja sen tehtyäni aion pyytää teiltä neuvoa ja — kenties apua. Asianajajalta, joka lähetti minulle kirjeenne, tiedän, että te olette mies, johon voi luottaa, ja varsinkin, että te olette mies, joka ette lavertele ettekä puhu turhia."

Minä kävin aivan noloksi sellaisia kehuja kuullessani ja join kulauksen, wiskyä ja vettä salatakseni punastumistani. Mutta Henry Curtis jatkoi: "Neville on veljeni!"

"Ohoo!" huudahdin minä. Ja samassa selvisi minulle, ketä Curtis heti oli muistuttanut. Hänen veljensä oli tosin paljoa lyhyempi ja mustapartainen, mutta silmät ja kasvojenpiirteet olivat aivan samat.

"Hän on nuorempi veljeni", jatkoi Curtis, "eikä minulla ole muita sisaruksia kuin hän. Lapsuudesta asti ja koko nuoruutemme ajan elimme erittäin hyvässä sovussa ja olimme melkein aina yhdessä. Mutta sitten — viisi vuotta sitten — riitaannuimme kovasti, ja minun täytyy, ikävä kyllä, tunnustaa, että käyttäydyin kovin pahasti ja väärin veljeäni kohtaan."

Kapteeni nyökkäsi kiivaasti. Sen saatoin nähdä hyttipeilistä, joka laivan rajusti keikkuessa silmänräpäykseksi joutui riippumaan aivan päämme yläpuolelle.

"Te tunnette kenties", sanoi Curtis, "siksi paljon Englannin perintölakeja, että tiedätte miehen koko maa-omaisuuden menevän perinnöksi vanhimmalle pojalle, ellei toisin säädetä. Nyt tapahtui, että isäni kuoli juuri silloin, kun veljeni ja minä olimme vihoissa, eikä kukaan tuntenut vainajan viimeistä tahtoa. Seurauksena oli, että veljeni, joka ei ollut oppinut mitään, josta saattaisi elää, yht'äkkiä tuli köyhäksi mieheksi. Minun tietysti olisi pitänyt pitää huolta hänestä, mutta vihoissani laiminlöin velvollisuuteni; minä tahdoin, että hän olisi ottanut ensimäisen askeleen, mutta siihen hän oli liian ylpeä. Ennenkuin saatoin aavistaakaan, myi hän senkin vähän, mitä omisti, ja purjehti muutama shillinki taskussa Etelä-Afrikaan onneaan koettamaan. Kolmeen vuoteen en kuullut hänestä sanaakaan, vaikka lähetin useita kirjeitä hänelle. Viimein en enää kestänyt. Käännyin useampien eri ihmisten puoleen, joiden toivoin voivan opastaa minua veljeni jälille. Sillä tavoin sain ne tiedot, jotka te ystävällisesti annoitte asianajajalleni. Ja saatuani tietää sen verran lähdin muitta mutkitta matkaamaan tänne itse hakeakseni häntä. God on luvannut seurata minua."

"Niin", virkkoi siihen kapteeni, "minullahan ei ole mitään erityistä tekemistä. Laivasto ei minua enää tarvitse eikä minua liioin haluta istua työtönnä jossain nurkassa ja vähitellen nääntyä nälkään puolella palkalla. Mutta kuulkaapa nyt, herra Allan — nyt tulee teidän vihdoinkin puhua suunne puhtaaksi ja kertoa meille kaikki, mitä tiedätte Curtisin veljestä."

TOINEN LUKU.

Arabialainen taru kuningas Salomon kaivoksista.

Minä rupesin täyttämään piippuani, ja Henry Curtis kumartui puoleeni lisäten: "Niin, entäs hänen matkansa Bamangwatoon, mitä siitä tiedätte?"

"Sen verran, että tiedän hänen, mikäli kuulin, lähteneen etsimään kuningas Salomon kaivoksia."

"Kuningas Salomon kaivoksia!" huudahtivat molemmat herrat yhteen ääneen. "Mitä ne ovat? Missä ne sijaitsevat?"

"Sitä en tiedä", täytyi minun vastata. "Tiedän vaan, missä niiden sanotaan sijaitsevan. Yhden ainoan kerran elämässäni olen nähnyt vuorten huiput, jotka sen ympärillä kohoavat, mutta päästäkseni niiden vuorten tykö, olisi minun täytynyt kulkea erämaan halki, joka on puolisensataa peninkulmaa leveä, ja se matka on kerrassaan kauhistuttava. Minun tietääkseni on vain yhden ainoan valkoisen miehen koskaan onnistunut matkustaa sen halki. Muuten lienee ehkä parasta, että kerron teille koko vanhan tarun kuningas Salomon kaivoksista. Mutta teidän täytyy luvata minulle, että tämä jää meidän kesken. Lupaatteko sen?"

Curtis nyökäytti päätään ja kapteeni God vastasi: "Tiettävästi."

"Me norsunpyytäjät", alotin minä, "emme tavallisesti ole erittäin oppinutta väkeä. Meidän sivistyksemme ei ole hienointa laatua, ja useimmilla meistä on harvoin aikaa välittää siitä, mikä ei kuulu toimeemme. Me pidämme huolta ammatistamme ja annamme muiden huolehtia omista ammateistaan. Mutta joskus sattuu tapaamaan sellaisen metsästäjän, joka todella on käyttänyt silmiään ja korviaan liikkuessaan villiheimojen keskuudessa, ja tuntee jonkun niistä monista taruista, jotka kulkevat suusta suuhun ja suvusta sukuun alkuasukkaiden joukossa. Ja sellainen mies kertoi minulle ensiksi kuningas Salomon kaivoksista. Hänen nimensä oli Evans, ja minä opin tuntemaan hänet ensimäisellä norsunpyynnilläni Matabele-maassa — noin kolmekymmentä vuotta sitten. Vuosi sen jälkeen puski sitten puhvelihärkä hänet kuoliaaksi. Eräänä iltahetkenä istuin Evansin kanssa juttelemassa ja kerroin hänelle muutamista omituisista muinaisjäännöksistä, joita olin tavannut jossain Lydenburgin tienoilla. Minä kuvailin hänelle, kuinka aivan vuorten keskellä olin keksinyt kallioon hakatun käytävän, joka johti suureen luolaan, missä oli aimo läjät kultamalmia…"

Evans istui hetken aikaa kuuntelemassa, mutta sitten hän sanoi voivansa kertoa vielä ihmeellisempiä asioita. Ja sitten hän kertoi pitkän jutun siitä, kuinka hän syvällä Etelä-Afrikan sydämessä oli keksinyt jäännöksiä kaupungista, joka luultavasti oli sama kuin Ofir-niminen kaupunki, josta raamatussa kerrotaan. Muistan vielä, millä mielihartaudella kuuntelin vanhan Evansin kertomusta. Olin siihen aikaan nuori, ja nämä ihmeelliset muinaistarut juutalaisten ja foinikilaisten matkoista tuhansia vuosia takaperin valtasivat kaikki ajatukseni. Yht'äkkiä virkkoi Evans: "Oletko koskaan kuullut puhuttavan Suliman-vuorista?" Ei, en ollut kuullut. Sainpa sitten tietää, että ne ovat Maskujulumbwe-maan luoteispuolella ja niissä vuorissa — kertoi Evans — oli Salomolla ollut timanttikaivoksensa! Arabialaiset äänsivät Salomon Sulimaniksi, ja muuan vanha velhovaimo Manika-maassa oli kertonut hänelle, että vuorten takana asui kansanheimo, joka oli Zulukansan sukua, ja puhui samankaltaista kieltä kuin hekin. Nämä ihmiset olivat kuitenkin kauniimpia ja kookkaampia kuin zululaiset ja heidän keskuudessaan eli suuria velhoja, jotka muinaisina aikoina olivat oppineet taitonsa valkoisilta miehiltä. Nämä velhot tunsivat niinikään tien salaiseen kätköpaikkaan kallion sisässä, kaivokseen, joka oli täynnä "säihkyviä kiviä."

Sillä kertaa nauroin vaan näille ihmeellisille jutuille, ja noin pariinkymmeneen vuoteen en asiata sen enempää aprikoinut. Mutta sitten sain täydellä todella tietää jotain Suliman-vuorista ja niiden takaisesta maasta.

Minä olin sillä kertaa asioilla kaukana pohjoisessa, Sitandan kraali nimisessä paikassa. Metsästys niillä seuduin oli laihanlaista, töin tuskin sain ammutuksi sen verran, että saalis riitti ruuakseni. Minä olin kyllästynyt koko hommaan, ja päälle päätteeksi vielä sairastuin, niin etten voinut lähteä pois. Eräänä päivänä saapui seudulle vieraita, muuan portugalilainen ja mestitsi. Nyt tulee minun tunnustaa, etten koskaan ole rakastanut portugalilaisia. Useimmat tämän kansakunnan jäsenet, joita olen tavannut, ovat olleet aika ilkeitä vekkulia, paksuja ja lihavia ja pöyhkeitä rahoistaan, jotka ovat ansainneet ihmiskaupalla. Mutta tämä oli tykkänään toista maata, oikea aatelismies, sellainen, joista vanhat ritarikronikat kertovat. Hän oli pitkä ja laiha, silmät olivat suuret ja mustat, parta harmaa ja kähärä. Me juttelimme keskenämme paljonkin, hän osasi näet vähän englanninkieltä ja minä ymmärsin koko lailla hänen portugaliaan. Hän kertoi minulle, että hänen nimensä oli José da Silvestra, ja että hän omisti maatilan Delagaolahden suulla. Seuraavana päivänä hän matkusti edelleen palvelijoineen. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän seisoi ja heilutti hattuaan hyvästiksi sanoen: "Nyt minä lähden. Jos joskus vielä tapaamme, olen minä maailman rikkain mies, ja silloin en unohda teitä!" Ja sitten hän suuntasi askeleensa länteen suurta erämaata kohti, mutta minä arvelin mielessäni, oliko mies hullu, vai oliko noilla raivaamattomilla autioilla seuduilla todellakin mitä aarteita.

Kului neljätoista päivää, ja minä aloin vähitellen päästä entiselleni. Eräänä iltana istuin pikku telttani ulkopuolella nakertamassa lintua, jonka kalliista hinnasta olin ostanut eräältä alkuasukkaalta. Se oli jotenkin sitkeätä herkkua, ja kun olin nakertanut leukapieleni väsyksiin, tuijotin huvikseni aurinkoon, jonka punainen kehrä parhaillaan oli mailleen menossa erämaan hiekan taakse. Yht'äkkiä näin jotain kummallista. Pitkin mäenharjannetta noin 4-500 kyynärän päässä tuli viittaan puettu mies nelinkontin ryömien; silloin tällöin hän koetti hiukan kohota seisaalleen, mutta kukertui heti taas alas ja konttasi eteenpäin kuin eläin. Yks kaks olin saanut käsiini erään palvelijoistani — itse olin vielä liian heikko — ja lähetin hänet miehen luo. Silmänräpäyksen kuluttua kantaa retuutti hän raukan minun luokseni. Ja arvatkaapa, kuka se oli?

"Portugalilainen arvatenkin!" sanoi kapteeni God.

Aivan niin! Se oli kuin olikin José da Silvestra tai oikeammin hänen haamunsa. Hänen kasvonsa olivat pullistuneet ulos kuopistaan. Hänen ruumiissaan ei ollut lihaa linnun ruuaksikaan — pelkkä nahka vain, keltainen kuivettunut nahka peitti luut.

Hän tapaili ilmaa keuhkoihinsa niin että oli surkea kuunnella ja läähätti: "Vettä! Vettä! Jumalan tähden, vettä." Minä katselin hänen huuliaan, ne olivat kuivat ja sierettyneet, ja kieli oli niin paksu, niin paksu ja musta kuin muste!

Sitten hän sai astiallisen maitovettä juodakseen. Ja kylläpä hän sitä ahmikin itseensä! Lähes kaksi tuoppia joi hän yhteen menoon, sitten en uskaltanut antaa hänelle enää. Kuume alkoi nyt repiä häntä, hän kaatui ja houraili kovasti Suliman-vuorista, timanteista ja erämaasta. Me kannoimme hänet telttaan ja valmistimme hänelle vuoteen, ja vähitellen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, niin että minäkin saatoin hiukan nukahtaa. Aamunkoitteessa heräsin, ja totta tosiaan! — eikös vain hän istunut vuoteessaan tuijottaen kohti aamuhämäräistä erämaata! Tuokion kuluttua loi nouseva aurinko ensimäiset kultaiset säteensä äärettömälle hiekkalakeudelle, ja kaukana etäisyydessä välähteli kirkas hohde — päivänsäteet kultasivat Suliman-vuorten huippuja.

Samassa silmänräpäyksessä tuli portugalilaisen riutuneeseen olentoon eloa. "Siinä se on!" huudahti hän rajusti, osottaen sinne päin pitkällä laihalla kädellään. "Mutta minä en koskaan pääse sinne! En koskaan! Ei kukaan voi päästä sinne…!"

Hän tyyntyi hiukan ja kääntyi minun puoleeni. "Ystävä kulta!" sanoi hän väsyneellä äänellä, "sinäkö siinä olet? Minun näköni sumenee."

Minä rauhoitin häntä ja koetin saada hänet nukkumaan, mutta hän pudisti kiihkeästi päätään: "Ei", sanoi hän, "minä nukun pian ikuista unta. Mutta nyt en tahdo nukkua — tahdon puhua! Te olette ollut minua kohtaan hyvä ja teille tahdon antaa paperin. Kenties onnistuu teidän päästä sinne, jos jaksatte ponnistella erämaan halki, joka vei palvelijaltani ja minulta hengen."

Hän alkoi haparoida taskujaan ja sai vihdoin suurella vaivalla esille rääsyn, joka näytti vanhalta nahkaiselta tupakkakukkarolta. Se oli sidottu kokoon hihnalla; hän koetti avata sitä, mutta ei voinut. Silloin ojensi hän tuon kummallisen kapineen minulle ja minä sain sen pian avatuksi. Siinä oli vanha likaisenkeltainen liinatilkku, johon oli raapusteltu kirjaimia, jotka näyttivät ruosteella kirjoitetuilta. Ja tilkun sisässä oli paperipalanen.

Portugalilainen heikkeni heikkenemistään, hän saattoi tuskin puhuakaan enää. Suurella vaivalla hän sai kuiskatuksi, että paperissa oli selitetty, mitä liinatilkkuun oli kirjoitettu. Oli kulunut — sanoi hän — monta vuotta, ennenkuin hän sai selkoa niistä harakanvarpaista. Hänen kanta-isänsä oli ne kirjoittanut kolmesataa vuotta sitten. "Hän oli ensimäisiä portugalilaisia, joka astui maihin tänne Afrikaan", kertoi hän, "ja hän heitti henkensä noilla vuorilla, joille ei kenkään valkoihoinen hänen jälkeensä ole jalkaansa astunut. Hänellä oli sama nimi kuin minullakin: José da Silvestra. Hänen musta orjansa etsi hänet ja löysi tämän liinatilkun vainajan ruumiin vierestä. Se on siitä päivin ollut meidän sukumme hallussa, mutta minä olen ensimäinen, joka olen osannut selittää kirjoituksen. Se maksoi minun elämäni, mutta jollakin toisella voi kenties olla parempi onni, jolloin hänestä tulee maailman rikkain mies!" Poloinen tarttui kolmeen viimeiseen sanaa toistaen niitä kerran toisensa jälkeen. Sitten hän sanoi: "Mutta elkää antako liinatilkkua tai paperia kenellekään muulle!" Tähän loppuivat hänen voimansa. Hetkisen kuluttua parkaisi hän taas houreessa, ja heti sen jälkeen hän kuoli.

Minä hautasin hänet syvälle maahan ja vieritin muutamia raskaita jättiläiskiviä hänen rintansa kohdalle — joten luulen sakaalien kyllä jättäneen hänet rauhaan.

"Entä muistiinpanot?" huudahti Henry Curtis. Hänen kasvonpiirteensä osoittivat suurta jännitystä. Ja kapteeni God oli yhtä kiihkeä: "Niin, mitä sanottiin liinatilkussa?"

"Näyttääpä siltä", vastasin minä, "kuin kertomukseni kävisi mielellenne. Senvuoksi teenkin teille selkoa kaikesta. Muuten en koskaan ole ilmaissut tätä, ainoallekaan ihmissielulle paitsi vaimolleni, joka nyt on kuollut, - hän nauroi sille ja sanoi sitä hassutukseksi — sekä eräälle vanhalle portugalilaiselle juopporentulle, jolle eräänä iltana annoin ryypyn, jotta hän kääntäisi paperin sisällön minulle, ja joka seuraavana aamuna oli unohtanut koko jutun. Vanha rääsy ja Josén jäljennös ovat kotonani Durbanissa, mutta tässä saatte nähdä", — ja näin sanoen otin esille taskukirjani — "tähän se on minulle kirjoitettuna ynnä kartanpiirustus, jos sitä nyt voi kutsua kartaksi…"

Minä levitin kartan pöydälle ja luin ääneen jäljennökseni vanhan portugalilaisen salaperäisistä muistiinpanoista. Se kuului seuraavasti:

Minä José da Silvestra, joka nyt olen nälkään kuolemaisillani pienessä luolassa, jossa ei ole lunta, sen vuorenselänteen pohjoisrinteellä, jonka alkuna on eteläpuoleinen niistä kahdesta vuoresta, joille olen antanut nimen "Sheban povi", kirjoitan tämän Herran vuonna 1590 halkinaisella luulla, jonka kastan vereeni ja jolla piirrän paidastani reväistyyn tilkkuun!

Jos palvelijani löytää sen ja vie sen mukanaan Delagoaan, — niin pyydän ystävääni — —. (Nimestä ei saanut selvää) saattamaan asian kuninkaan tietoon, jotta hän voisi lähettää sotajoukon tähän maahan. Jos kuninkaan sotilaat voivat hengissä päästä erämaan halki, ja jos he voivat kukistaa kukualaiset ja vastustaa heidän noitatemppujaan, tulee kuninkaasta niin rikas, ettei kuningas Salomon jälkeen ole sen rikkaampaa hallitsijaa maan päällä elänyt.

Omin silmineni olen nähnyt timanttiläjät Salomon aarreaitassa valkoisen kuoleman takana; mutta Gagul, kavala, ilkeä velho petti minut, ja aarteista en saanut mitään. Töin tuskin onnistui minun päästä sieltä hengissä.

Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, tutkia karttaa ja kiivetä yli Sheban vasemman huipun lumirajan luona. Vuoren pohjoisrinnettä myöten saapuvat he silloin kuningas Salomon suurelle maantielle; kolmen päivämatkan päässä on kuninkaan kaupunki.

Tappakaa Gagul! Rukoilkaa sieluni puolesta! Hyvästi!

José da Silvestra.

Kun olin lukenut tämän vanhan kirjeen sanasta sanaan ja näyttänyt kartan, eivät Curtis ja God hetken aikaan puhuneet sanaakaan. Vasta kun he jotakuinkin olivat tointuneet hämmästyksestään, virkkoi kapteeni:

"Kahdesti olen matkustanut maan ympäri ja monta ihmeellistä seikkaa olen kokenut, mutta viekää minut hirteen, jos koskaan olen mokomaa juttua kuullut!"

Ja Curtis arveli niinikään: "Se oli varsin kummallinen kertomus!
Sillä, eikö totta, herra Allan! Tehän puhuitte aivan tosissanne?
Ettehän tee meistä pilaa."

Minä hiukan suutuin hänen sanoistaan ja pistin paperit takaisin taskuuni sanoen: "Jos luulette minun tekevän teistä pilaa, herra Curtis, niin ei meidän kannata tästä sen enempää puhua."

Seikka on nimittäin sellainen, että minä en voi sietää sitä, että minua punnitaan samalla vaa'alla kuin noita metsästäjävalehtelijoita, joiden huulilta ei lähde ainoatakaan totta sanaa, vaan jotka aina lörpöttelevät kaikkein kummallisimpia metsästysjuttuja, jotka ovat typi tyhjästä temmattuja. Mutta Henry Curtis katui heti epäilystään nähtyään kuinka se minua loukkasi ja pyysi kauniisti anteeksi — hänen tarkoituksensa ei ollut loukata minua. Niinpä nielin suuttumukseni ja jatkoin:

"Kunhan vaan saavumme Durbaniin", sanoin, "saatte nähdä oikean liinatilkun ja kaiken muun. Mutta… tehän tahdoitte kuulla veljestänne. Minä tunsin vähän Jimiä, joka seurasi häntä matkalla. Hän oli betsjulainen ja varsin näppärä poika ja aimo metsästäjä. Sinä aamuna, jolloin herra Neville lähti matkaan, seisoi Jim vankkurien ääressä ja oli kovassa puuhassa."

"No", kysyin minä häneltä, "minne matka? Norsunpyynnillekö lähdette?"

Ei, he lähtivät pyytämään jotain, joka oli kallisarvoisempaa kuin norsunluu, kertoi Jim. Minä arvasin kultaa, mutta musta-ihoinen pudisti vain päätään ja irvisteli. En sitten viitsinyt sen enempää kärttää, neekerien joukossa täytyy näet säilyttää arvokkaisuutensa, ja se on mennyttä, jos on liian utelias. Mutta minun ei ollutkaan pakko kysyä, sillä Jim ei tietysti voinut pitää suutaan kiinni. Silmänräpäyksen kuluttua hän sanoi:

"Me haluamme timantteja — timantteja Suliman-vuorista."

"Uskotteko todellakin tuota rosvojuttua, Jim? Sinun herrasi joutuu vaan linnunruuaksi, jos hän aikoo pyrkiä Suliman-maahan ja sinun käy samoin, ukko raiska, — jos ruumiissasi silloin enää on mitään, johon korpit viitsivät iskeä."

Jim veti suunsa irveen ja sanoi jotain siihen suuntaan, että täytyyhän meidän kaikkien kuitenkin kerran kuolla, ja joka tapauksessa halutti häntä nähdä vähän muutakin maailmaa, missä ei ehkä ole niin niukalti norsuja. "Täältähän ne ovat kuin ilmaan haihtuneet!" valitti hän.

Puolen tunnin perästä kuulin Nevillen vankkurien vierivän matkaan. Kotvasen kuluttua tuli Jim juosten takaisin. "Hyvästi, herra!" huusi hän. "Tahdoin sentään jättää sinulle hyvästi, sillä me emme ehkä kuitenkaan enää palaja."

"Kuuleppas, Jim, aikooko isäntäsi todellakin lähteä Suliman-vuorille?"

Aikoipa niinkin. Hän oli sanonut Jimille, että jossain hänen täytyi koettaa onneaan ja miks'ei hän voisi yrittää saada timantit käsiinsä?

Minä pyysin Jimiä hiukan odottamaan, otin paperiliuskan ja kirjoitin: "Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, — — kiivetä yli Sheban vasemman huipun. Vuoren pohjoisrinnettä myöten he silloin saapuvat kuningas Salomon suurelle maantielle."

"Siinä saat, Jim, annappas tämä isännällesi minulta, mutta ei ennen, kuin olette Inyatissa!"

"Kyllä!" sanoi Jim, ja sitten hän juosta vilisti vankkurien jälkeen — — Siinä, herra Curtis, on kaikki, mitä veljestänne tiedän, mutta…

"Herra Allan", keskeytti minut Curtis, "minä olen matkustanut tänne etsimään veljeäni, ja tahdon seurata hänen jälkiään Suliman-vuorille — vieläpä niiden ylikin, jos niiksi tulee! Minä en aio pysähtyä, ennen kuin olen hänet löytänyt tai saanut varman tiedon hänen kuolemastaan. Ja nyt kysyn teiltä: Tahdotteko seurata minua matkalle?"

Minä en riemastunut ehdotuksesta. En nimittäin ole juuri mikään uskalikko — päinvastoin olen vähän liiankin varovainen, onpa ehkä sellaisiakin, jotka suorastaan sanovat minua pelkuriksi. Olin kohta siitä selvillä, että sellainen matka kuin tämä Henry Curtisin ehdottama johtaisi melkein varmaan kuolemaan, ja minua halutti vielä elää ainakin muutaman vuoden, muun muassa siksi, ettei poikani Harry, joka tutkii lääketiedettä kotona Englannissa, vielä voinut seisoa omilla jaloillaan.

Sen vuoksi ei minulla ollut muuta neuvoa kuin sanoa: "Ei, kiitos",
Curtisin ehdotukseen.

"Olen liian vanha tuollaisiin seikkailuihin", sanoin, "ja sitä paitsi pelkään, että meidän käy kuten portugalilaisen ystäväni. Ja sen lisäksi on minulla poika, josta minun on huoli pidettävä; sanalla sanoen: — —"

Saatoin nähdä molemmista herroista, että he tulivat pahoilleen ja
Curtis ei tahtonut hellittää.

"Minulla on rahoja kyllin", sanoi hän, "ja minä tahdon tehdä tämän matkan. Voitte vaatia minulta, mitä tahdotte, herra Allan, ja rahat lyön pöytään, ennenkuin lähdemme matkaan. Paitsi sitä talletan mielelläni vielä suuren rahasumman, jonka poikanne voi saada, jos emme palaa. Hartain toivoni olisi saada käyttää hyväksenne teidän apuanne — niin voisinpa sanoa, että koko matkasta tuskin tulee mitään, ellette te tahdo lyöttäytyä Godin ja minun seuraani. Ja mitä timantteihin tulee — jos todellakin matkalla saisimme niitä käsiimme — niin sanon teille, että ne saatte te ja God jakaa keskenänne kuten parhaaksi näette. Minä en niistä välitä. Samoin mitä tulee norsuihin, jotka kenties joutuvat saaliiksemme tiellä. Siispä, herra Allan! Pyydän teitä vielä kerran: Esittäkää ehtonne ja vaatimuksenne. Minä suostun jo edeltäkäsin! Luonnollisesti suoritan myös kaikki matkakustannukset."

Näin houkuttelevaa tarjousta ei kukaan vielä ollut minulle tehnyt, ja tarkemmin ajateltuani arvelin, että olisin tehnyt väärin, jos muitta mutkitta olisin kieltäytynyt. Mutta koska oli kysymys niin vaarallisesta ja eriskummaisesta matkasta, täytyi minun ensin punnita ehdotusta vakavasti, ennenkuin uskalsin siihen suostua. Sen vuoksi pyysin herra Curtisia suomaan minulle ajatusaikaa. Lupasin, että hän saisi vastaukseni, ennenkuin saapuisimme Durbaniin.

"Sitä sietää kuulla", sanoi hän. Sitten toivotin hyvää yötä ja menin nukkumaan. Mutta aamunkoittoon asti uneksin vuoteessani kuolleesta José da Silvestrasta ja kaikista kuningas Salomon aarteista.

KOLMAS LUKU.

Me pestaamme Umbopan.

Merimatka Kapista Durbaniin kestää tavallisesti neljä viisi päivää; riippuen tietysti siitäkin onko ilma hyvä vai huono. Varsinkin täytyy välistä, jos tuuli on epäsuotuisa, jäädä kellumaan kokonaiseksi vuorokaudeksi puolitiehen Itä-Lontoon luo, missä laivojen on aika pulmallista päästä särkkien yli ottamaan lastia. Tällä kertaa kävi kuitenkin jotenkin hyvästi. Veneet olivat yks kaks paikalla, ja pian vierivät tavarat, joiden oli määrä tulla maihin, huiskin haiskin veneisiin. Kaikki lennätettiin alas miten tahansa — lautaset, lasitavarat ja villasäkit kaikki samaa menoa. Sietipä nähdä sitä elämää, mikä syntyi kun puolisensataa sampanjapulloa sisältävä kori pyörähytettiin menemään! Pullot särkyivät tuhansiksi sirpaleiksi ja viini virtasi vaahdoten likaisen veneen pohjaan. Oli oikein ilkeätä nähdä sitä hävitystä! Mutta kafferilaiset veneessä olivat yhtä iloiset. He löysivät pari eheää pulloa, katkaisivat niiltä kaulan ja tyhjensivät ne pohjia myöten. Ruskeat lurjukset eivät ajatelleet, ettei juoma, jota he joivat, ollut tavallista viiniä, ja kun se nyt alkoi kuohua heidän vatsassaan, niin että he olivat aivan pullistuneet, rupesivat he huutamaan ja ulvomaan — he luulivat ahmineensa noiduttua juomaa. En voinut olla huutamatta heille, että he olivat juoneet valkoisen miehen väkevintä noitaviiniä, josta kyllä pian kuolisivat. Kylläpä heille silloin tuli kiire päästä maihin! Olen varma siitä, että he ainakin jonkun aikaa ovat pistämättä nenäänsä senlaatuisiin juomavaroihin.

Koko ajan, minkä purjehdimme, harkitsin Henry Curtisin ehdotusta.
Suostuisinko vai kieltäytyisinkö?

Pariin päivään emme ollenkaan kosketelleet tätä ainetta. Kun puhelimme toistemme kanssa, keskustelimme enimmäkseen metsästysseikkailuista, ja minun täytyi kertoa monista ihmeellisistä tapahtumista, jotka olin kokenut kaikkialla Afrikassa. Curtis ja God eivät koskaan väsyneet minua kuuntelemaan.

Tammikuu on ihana aika Etelä-Afrikassa, ja kaunis oli ilma sinäkin iltana, jolloin vihdoinkin matkustimme pitkin Natalin rannikkoa pääkaupunkiin, Durbaniin, jonne arvelimme voivamme saapua päivänlaskun aikana. Koko rannikko Itä-Lontoosta alaspäin on kauneimpia seutuja, mitä voi nähdä. Rantaäyräällä leviää hiekkasärkkä toisensa vieressä ja siellä täällä pistäikse kallio vedestä. Kun laineet lyövät kiviä vasten, särkyvät ne valkeaksi vaahdoksi ja kuohahtavat ilmaan kuin mistäkin taitehikkaasta suihkulähteestä. Ja kauempana leviävät rehevät ja lihavat laitumet ikäänkuin kylvettynä täyteen kafferilaisten majoja. Seutu Durbanista suoraan etelään päin on kaunein. Täällä on maa läpeensä uurteinen, kaikkialla on syviä ja äkkijyrkkiä rotkoja, jotka rankkasade vuosisatojen kuluessa on kaivanut. Jokaisessa lorisee, välkkyy ja pulppuaa nyt hilpeä joki, jolla on kauhea kiire päästä vuorenrinteiltä alas suureen mereen…

Tuossa on tumma, viheriä viidakko — tuolla hohtaa viljavainio, ja kas, tuolla kohoaa liituvalkoinen talo, joka katselee hymyillen siniseen veteen. Kaikki on hauskaa ja rauhallista.

Ja kuitenkaan en voi olla kaipaamatta jotain tässä maisemassa: nimittäin ihmisiä. Sellainen olen kuin olenkin; kenties se johtuu siitä, että olen viettänyt niin monta vuotta elämästäni yksinäisyydessä. Joka tapauksessa olen usein ajatellut itsekseni, että paratiisin puutarha ehkä kylläkin oli kaunis, jo ennenkuin ihminen luotiin, mutta kyllä se kuitenkin kävi koko joukon koreammaksi, kun Adam ja Eva asettuivat siihen asumaan.

Me olimme, kuten sanottu, luulleet saapuvamme Durbaniin auringon laskiessa, mutta niin varhain emme kuitenkaan päässeet. Kun ankkuroimme, oli kello jo paljon, ja liian myöhäistä oli mennä maihin. Illallisen syötyämme kävelimme edes takaisin kannella. Kuu oli noussut ja valaisi niin kirkkaasti, että tuskin saattoi erottaa valon tuiketta ylt'ympäri vilahtelevista majakoista. Kaupungin monista ikkunoista säteili valoa. Suurella prikillä aivan läheisyydessä jorotteli väki työlauluaan nostaessaan ankkuria. Mutta muutoin oli aivan hiljaista ja levollista. Ahnaan koirankin, jonka muuan matkustajista oli tuonut mukaansa ja joka aina haukkui rajusti, oli illan rauha ja hiljaisuus lannistanut. Se olisi muutoin kyllä ryhtynyt tappeluun häijysisuisen paviaanin kanssa, joka kurkisteli häkistään katon päällä. Mutta nyt se venyi pitkin pituuttaan kajuutan oven edustalla ja kuorsasi.

Curtis, God ja minä istuimme ruorirattaan luona. Kului hetkinen, ennenkuin kukaan sanoi mitään. Mutta sitten kysyi Curtis:

"No, herra Allan, oletteko miettinyt asiaa?"

Ja God lausui siihen: "Niin, ettekö pian ole päättänyt? Te lähdette mukaan, eikö totta?" kysyi hän innokkaasti. "Aina kuningas Salomon kaivoksille — —!"

Minä nousin seisomaan ja koputin miettiväisenä ja levollisena tuhan piipustani, ennenkuin vastasin — sitenhän sain ainakin pari silmänräpäystä enemmän ajatusaikaa. Kaksi sekuntia vain, ja hehkuva tupakantuhka sammui veteen. Samassa tuokiossa olin valinnut. Niin voi käydä. Päiväkausia olin ollut kahden vaiheilla ja nyt — muutamassa lyhyessä silmänräpäyksessä — päätin myöntyä Henry Curtisin ehdotukseen.

"Hyvät herrat!" sanoin istuutuen heidän viereensä, "minä yhdyn seuraanne! Nimittäin, jos — — niin, minä näet asetan muutamia ehtoja. Nyt saatte kuulla:

"Ensiksikin tulee teidän suorittaa kaikki matkakustannukset, ja kaikki norsunluu ja muut aarteet, mitä matkalla keräämme, on jaettava tasan kapteeni Godin ja minun välilläni.

"Toiseksi vaadin matkaa varten 500 puntaa sterlinkiä [punta sterlinkiä on noin 25 Suomen markkaa] etukäteen. Minä taas puolestani sitoudun seuraamaan teitä uskollisesti, kunnes tarkoitusperämme on saavutettu tai joku onnettomuus katkaisee matkamme.

"Kolmanneksi täytyy teidän, ennenkuin lähdemme matkalle, sitoutua siinä tapauksessa että minä kuolen tai joudun tapaturman uhriksi, viiden vuoden aikana maksamaan pojalleni Harrylle 200 puntaa vuoteen. Hän lukee lääkäriksi Lontoossa, ja noiden viiden vuoden kuluttua voi hän kyllä itse ansaita leipänsä.

"Kas, siinä ovat vaatimukseni. Kenties ne teistä tuntuvat liian suurilta…?"

"Ei, ei suinkaan;" virkkoi Curtis. "Minä suostun ilolla ehtoihinne.
Minä tahdon tehdä matkani ja minunhan täytyy saada teidät mukaan.
Ei sitä niin vaan jokapäivä tapaa miestä, jolla olisi sellainen kyky
ja sellaiset tiedot kuin teillä on."

Minä kiitin herra Curtisia siitä, että hän ajatteli niin hyvää minusta, ja kerroin sitten, mikä oli saanut minun suostumaan hänen esityksensä. Olin viime päivinä tarkannut molempia ja olin ruvennut pitämään heistä erinomaisen paljon. Luulin, että Curtis, God ja minä tulisimme hyvästi sopimaan keskenämme — ja sehän tiesi jo paljon.

"Mitä taas matkaamme tulee, hyvät herrat," lausuin, "niin totta puhuen, en luule meidän hengissä sieltä palaavan. Suliman-vuorten kanssa ei ole leikkiminen. Kuinka kävikään vanhan portugalilaisen kolme sataa vuotta sitten! Entäs hänen jälkeläisensä, kuinka kävi hänen! Ja kuinka luulette te teidän veljellenne käyneen, herra Curtis?"

Minä vaikenin kuullakseni, mitä he tähän vastaisivat. God näytti vähän levottomalta, mutta Curtisin kasvot olivat yhtä tyynet kuin ennenkin, hän sanoi vain: "Meidän täytyy olla valmiit kaikkeen, kuolemaankin." Ja vähän myöhemmin hän kutsui Godin ja minut kajuuttansa, jossa joimme maljan matkamme menestymiseksi.

Seuraavana päivänä astuimme maihin. Molemmat uudet ystäväni seurasivat minua pieneen majaani kaupungin ulkopuolelle. Kotini ei suinkaan ole komea — kolme huonetta ja keittiö, siinä kaikki. Mutta talon edustalla on kaunis puutarha, ja siinä kasvaa muun muassa mangopuita, joista toivon vielä saavani paljon huvia. Muuan vanha metsästäjäni, Jack nimeltään, puuhailee puutarhassa. Hän ei juuri kelpaa muuhunkaan, senjälkeen kun villi puhveli Sikukuni-maassa murskasi hänen säärensä, mutta puutarhuriksi on hän omiaan, sellaiseen työhön ei koskaan voi panna Zululaista, heitä eivät rauhalliset toimet miellytä.

Puutarhaan, keskelle oranssilehtoa, pystytimme teltan ja siitä tuli makuusuoja Godille ja Curtisille. Paikka oli ihana. Teltan ulkopuolella kohosivat tuoksuvakukkaiset oranssipuut kantaen sekä viheriäisiä että kultaisia hedelmiä yhtä haavaa. Moskiitoista, Etelä-Afrikan pahimmasta maanvaivasta, ei ollut juuri ensinkään haittaa.

Niin pian kuin saatoin, ryhdyin matkavalmistuksiin. Nimittäin: kaikkein ensiksi pidin huolta siitä, että herra Curtis allekirjoitti sitoumuksensa auttaa poikaani, jos minä kuolisin. Meillä oli koko lailla puuhaa, ennenkuin saimme paperit kuntoon, mutta viimein selviydyimme siitäkin. Sitten sain minä etukäteen 500 puntaa ja sen lisäksi Curtisilta rahoja ostoksia varten. Ensiksi ostin vankkurit ja härkävaljakon. Vankkurit olivat 22 jalkaa pitkät ja hyvin vahvat, rauta-akseleilla varustetut. Niitä oli kyllä ennen käytetty, mutta se ei merkinnyt mitään. Päinvastoin ne vain siten näyttivät, mihin kelpasivat. Ne olivat niin kutsutut "puolikatetut vankkurit", s.o. vain takaosa kahdentoista jalan pituudelta oli katettu, koko etuosa oli avoin ja siinä säilytimme varastomme. Katetussa osassa oli kaksi makuusijaa ja säiliö pyssyjä varten. Näistä vankkureista maksoin 125 puntaa — hyvä hinta. Entäs härät! Sain käsiini kaksikymmentä mainiota Zulu-härkää, joihin jo kauan sitten olin iskenyt silmäni. Zulu-härkä on pieni kevyt eläin, vain puolet tavallisen afrikalaishärän koosta, joita muuten yleisesti käytetään. Ja sitten ovat nämä Zulu-härät siinä suhteessa mainiot, että ne tyytyvät vähään ja tulevat toimeen siinä, missä afrikalaishärät nääntyvät nälkään; sen lisäksi ne ovat nopsajalkaisempia eivätkä niin pian tule aroiksi jaloistaan. Minun ostamillani härillä oli vielä muuan mainio ominaisuus: ne olivat "kyllin suolatut", kuten Afrikassa sanotaan. Toisin sanoen: ne olivat samoilleet kaikkialla eri osissa maata ja tottuneet juomaan kaikenlaatuista vettä — suolansekaistakin, jota juomaa monet härät eivät ollenkaan voi sietää. Ilkeätä keuhkotautia vastaan ne myöskin olivat karaistut. Tämä karkaiseminen tapahtuu siten, että härän häntään leikataan haava, ja sitten sidotaan kappale keuhkotautiin kuolleen härän keuhkoa kiinni haavaan. Härkä käy tästä hiukan huonoksi ja kadottaa usein häntänsä — mutta ei koskaan myöskään saa keuhkotautia. Monen mielestä tuntunee eläinrääkkäykseltä noin tehdä eläin hännättömäksi, ettei se voi huiskuttaa kärpäsiä pois, mutta — eikö totta? — on parempi uhrata häntä ja pelastaa härkä, kuin antaa sekä hännän että härän mennä. Sillä häntä ilman härkää on jotenkin hyödytön kapine.

Sitten tuli elintarpeiden ja lääkkeiden vuoro. Kovin paljoa emme voineet ottaa mukaamme, jott'eivät vankkurit kävisi liian raskaiksi, täytyi valita vain se, minkä välttämättä tarvitsimme. Onneksi oli God nuoruudessaan tutkinut lääketiedettä ja oli yhä vieläkin perehtynyt lääkeopin salaisuuksiin. Sen lisäksi hänellä oli mainio matka-apteekki ja hyvä joukko lääketieteellisiä työkaluja. Durbanissa oleskellessamme hän leikkasi eräältä kafferilaiselta isonvarpaan aivan kuin leikillä vaan. Mutta kylläpä hän vähän äimistyi, kun kafferilainen leikkauksen päätyttyä virkkoi: "Hyvä on, mutta enköhän voisi saada uutta varvasta entisen sijaan? Voisinhan hätätilassa tyytyä valkoiseenkin," lisäsi hän.

Kaksi tärkeätä seikkaa oli vielä ratkaisematta: aseet ja palvelijat.

Kauan aikaa saimme vaivata päätämme, ennenkuin valitsimme aseet. Sekä Curtisilla että minulla oli runsas valikoima erinomaisia aseita, mutta emmehän voineet viedä kaikkia pyssyjämme ja revolverejamme kuningas Salomon kaivoksille. Me tyydyimme seuraaviin:

3 raskasta norsupyssyä, 3 kaksipiippuista pika-ampuvaa tussaria, 1 kaksipiippuinen haulikko, 3 Winchesteri-rihlapyssyä, (harvinaisia aseita), 3 revolveria.

Norsupyssyistä, jotka olivat takaaladattavia ja painoivat noin 6 kiloa, oli kaksi valmistettu Lontoossa. Kolmas oli minun, sen syntyperää en tuntenut, mutta se ampui vallan mainiosti. Olen käyttänyt sitä monella retkellä ja kaatanut sillä koko joukon norsuja. Kolme kaksipiippuista olivat keskikokoisia metsänotuksia varten, haulikko taas pikkuriistan varalle. Kuten näkyy, olimme valinneet kolme kappaletta kutakin pyssylajia; siten saatoimme käyttää samanlaatuisia kuulia kaikkiin kolmeen.

Monen mielestä olen ehkä liian laveasti kertonut asevarastostamme. Mutta vanhana metsästäjänä tiedän, että kun lähtee sellaiselle retkelle kuin me nyt, täytyy välttämättä olla aseita ja ampumavaroja kyllin.

Montako palvelijaa tarvitsimme? Kauan aikaa pohdittuamme tätä kysymystä päätimme viimein ottaa viisi miestä mukaamme, nimittäin: ajomiehen, hoputtajan ja kolme palvelijaa.

Ajomiehen ja hoputtajan sain sangen helposti, kaksi zululaista, nimeltä Tom ja Goza. Pahempi oli löytää kolme uljasta ja täydellisesti luotettavaa palvelijaa — sellaisia, joiden käsiin saattoi huoleti uskoa henkensä, jos niiksi tuli. Viimein onnistui minun löytää kaksi mieleistäni ja minä pestasin ne molemmat. Toinen oli hottentotti Ventvögel (Tuulihattu) ja toinen oli Khiva niminen zululainen. Molemmat puhuivat sujuvasti englanninkieltä. Hottentotin tunsin ennestään, hänellä oli erinomainen taito löytää ja seurata metsänriistan jälkiä, sen lisäksi hän oli harvinaisen sitkeä eikä koskaan väsynyt. Hänellä oli vain yksi vika, joka muuten on hyvin tavallinen hänen rodussaan, hän joi. Hän oli kerrassaan mennyttä kalua, kun vaan viinapullo sattui olemaan lähettyvillä. Mutta koska meidän tiemme ei johtanut kapakkain ohi, en tästä hänen heikkoudestaan sen enempää piitannut.

Nyt oli meillä siis kaksi palvelijaa, kolmas vain puuttui. Mutta mistä löytää hänet? Turhaan koetettuani saada jotakuta kelvollista, päätimme viimein heittää asian sikseen ja lähteä matkaan niine väkinemme, mitkä meillä jo oli. Mutta juuri iltaa ennen lähtöpäiväämme tuli Khiva luokseni ja sanoi, että ulkona seisoi mies, joka pyysi saada puhutella minua. Me olimme juuri aterialla, syötyämme kutsuin miehen sisään. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen nuori, kaunis mies ja hyvin vaaleanverinen ollakseen zululainen. Hän kohotti sauvansa tervehdykseksi ja istuutui sitten nurkkaan kantapäilleen kuten alkuasukkaiden on tapa. Hetken aikaan en ollut häntä huomaavinani. Sillä tavoin tulee näet aina vastaanottaa alku-asukkaita. Jos heti ryhdyt keskusteluun zululaisen kanssa, pitää hän sinua vähäpätöisenä henkilönä, ja sinä olet kadottanut arvosi hänen silmissään. Huomasin kuitenkin, että hän oli niin kutsuttu "Keshla" se on "rengas-mies", hänellä oli nimittäin päässään musta kiiltävä kumirengas, joka oli takellutettu kiinni hänen hiuksiinsa. Sellaista rengasta käyttävät vain vanhimmat ja arvokkaimmat zululaiset.

Hetkisen kuluttua kysäsin: "Mikä on nimesi?"

"Umbopa", vastasi mies syvällä äänellä.

"Olen nähnyt sinut joskus ennen", sanoin minä.

"Niin, Inkusi (päällikkö) näki kasvoni leirissä Isandlhlwanan luona päivää ennen suurta taistelua."

Aivan oikein, nyt muistin sen. Siinä sodassa, jossa Napoleon kolmannen poika, ranskalainen prinssi, menetti henkensä, olin minä englantilaisen armeijaosaston oppaana. Onneksi lähetettiin minut päivää ennen äskenmainittua taistelua pois leiristä opastamaan muutamia kuormavaunuja. Sill'aikaa kun odotin härkien valjastamista, jouduin keskusteluun tämän miehen kanssa, joka jonkinlaisena alipäällikkönä johti alkuasukkaiden apujoukkoa. Hän lausui epäilevänsä, ettei leiri ollut niin vahva kuin miltä näytti. Silloin käskin minä hänen pitää suunsa kiinni ja heittää sellaiset asiat viisaampien haltuun, mutta jälkeenpäin muistelin hänen sanojaan — hän oli todellakin oikeassa: leiri ei kestänyt taistelua.

"Muistan kyllä sinut", sanoin minä, "mutta mitä tahdot?"

"Olen kuullut, että aiot lähteä pitkälle matkalle kauas pohjoiseen yhdessä valkoisten päällikköjen kanssa, jotka ovat tulleet merentakaisesta maasta. Onko se totta Makumazahn?"

Kafferit ovat antaneet minulle nimen Makumazahn, se merkitsee: valpas mies eli sellainen, joka nousee ylös keskellä yötä.

"Se on totta."

"Olen kuullut, että aiotte retkeillä Lukanga-virralle? Onko sekin totta Makumazahn?"

"Miksi kysyt sinä meidän matkastamme? Mitä se sinuun koskee?" kysyin epäluuloisesti, sillä olimme tarkoin salanneet matkasuunnitelmamme.

"Koskeepa kylläkin, oo valkoiset miehet, sillä jos te todella lähdette niin kauas, tahtoisin minä lähteä kanssanne."

Miehen puhetavassa oli jonkinlaista arvokkaisuutta, joka hämmästytti minua; niinikään sanoi hän "oo valkoiset miehet", eikä "oo Inkosis" (päälliköt), kuten alkuasukkaat tavallisesti sanoivat.

"Maltahan!" sanoin hiukan tuimasti. "Sinä et ajattele ennenkuin puhut ja käytät sopimatonta kieltä. Mikä on nimesi ja missä on kraalisi. Sano se ensin."

"Nimeni on Umbopa. Asun zululaisten keskuudessa, mutta samaa kansaa en ole. Esi-isieni kotimaa on kaukana pohjoisessa, siellä he elivät tuhat vuotta sitten, elävät ehkä vieläkin… Kraalia ei minulla ole. Monta vuotta olen kuljeskellut paikasta paikkaan. Jonkun aikaa palvelin Cetevajon armeijassa, mutta sitten pakenin Nataliin, koska tahdoin nähdä valkoisen miehen elintapoja. Nyt tahdon lähteä takaisin pohjoiseen päin. Täällä olen vieras. Rahoja en tarvitse, mutta leipäni edestä teen kyllä hyötyä, sillä olen rohkea mies. Olen puhunut."

En tietänyt oikein mitä ajatella tästä miehestä ja hänen esiintymistavastaan. Ymmärsin kyllä, että hän pääasiallisesti puhui totta, mutta hänessä oli jotain omituista, tavallisista zululaisista poikkeavaa, ja hänen esityksensä palvella meitä palkatta herätti minussa epäluuloa.

Tulkitsin hänen puheensa ystävilleni ja kysyin heidän mieltään.

"Käskekää hänen nousta seisaalleen", sanoi Curtis. Umbopa teki niin ja heitti samalla yltänsä hartioita peittävän pitkän soturiviitan. Siinä hän nyt seisoi edessämme alastonna kiireestä kantapäähän, vyötäreillään vaan pieni vaate ja kaulassa leijonan kynsistä tehty kaulanauha.

Hän oli kerrassaan komea mies — kauniimpaa miestä en ollut nähnyt koko Afrikassa. Hän oli ainakin kuuden jalan pituinen, sopusuhtaisen leveä ja kaunisrakenteinen. Hänen ihovärinsä ei ollut kovin tumma; siellä täällä vain kertoivat syvät mustat arvet vanhoista assegajinhaavoista.

Curtis astui hänen luokseen ja tarkasti hänen kauniita, ylväitä kasvojaan.

"Kaksi komeata miestä, eikö totta?" sanoi kapteeni God, ja siinä hän oli oikeassa.

"Minä pidän ulkomuodostanne, herra Umbopa, ja otan teidät palvelukseeni", sanoi Curtis.

Hän lausui sanansa englanninkielellä, mutta Umbopa ymmärsi hänet nähtävästi, sillä hän vastasi zulukielellä: "Hyvä on". Sitten hän lisäsi luoden silmäyksen valkoisen miehen kookkaaseen vartaloon, "me kaksi, sinä ja minä, olemme miehiä."

NELJÄS LUKU.

Norsunpyynnillä.

Lähellä Lukanga- ja Kalukve-virtojen yhtymäpaikkaa sijaitsee Sitandan kraali. Sinne on Durbanista matkaa noin 300 peninkulmaa — koko pitkä taipale. Viimeiset viisikymmentä peninkulmaa saimme päälle päätteeksi astua jalkasin — sillä seutu vilisi ilkeitä tsetsekärpäsiä, joiden pistos tappaa kaikki muut elävät olennot paitsi aasin ja ihmisen. Sen vuoksi oli meidän mahdoton kulettaa vetojuhtiamme eteenpäin; ne olisivat vaan toinen toisensa jälkeen sortuneet tielle.

Luonnollisesti oli meillä matkallamme jos jonkinlaisia seikkailuja. En kuitenkaan aio niitä kaikkia tässä kertoa — silloinpa vasta kirjastani paksu koituisi. Mainitsen siis vain, että läksimme Durbanista tammikuun viime päivinä ja asetuimme lähelle Sitandan kraalia noin toukokuun keskipaikkeilla. Ja sitten kerron vain lyhyesti eräästä tapahtumasta, jonka saimme kokea tällä taipaleella, nimittäin norsunpyynnistämme.

Inyati on viimeinen kauppapaikka Matabele-maassa, jota hallitsee kuningas Lobengula — suuri lurjus! Täällä täytyi meidän valitettavasti heittää liikuttavat jäähyväiset mukaville vankkureillemme. Kahdestakymmenestä härästä, jotka olin ostanut Durbanissa, oli nyt jäljellä vain kaksitoista. Yksi oli kuollut lasisilmäkäärmeen puremaan, kolme oli kuollut janoon ja väsymykseen, kolme oli syönyt myrkyllistä tulpaani nimistä yrttiä ja yksi oli juossut karkuun. Kahdestatoista jäljellejääneestä saimme töin tuskin pelastetuksi viisi. Nekin olivat syöneet samaa myrkyllistä yrttiä, mutta me annoimme niille vastamyrkkyä.

Nyt jätimme, kuten sanottu, sekä härät että vankkurit Inyatiin Tomin ja Gozan valvonnan alaisiksi. Tiesimmehän että he olivat luotettavia kumpikin, ja sitä paitsi lupasi muuan Inyatissa asuva skotlantilainen lähetyssaarnaaja pitää hiukan silmällä sekä heitä että omaisuuttamme. Sitten vuokrasimme kuusi kantajaa ja läksimme vaaralliselle matkallemme Umbopan, Khivan ja "Tuulihatun" seuraamina. Muistan vielä sen hetken niin selvästi kuin eilisenpäivän, me olimme kaikki hiukan alakuloiset — jokainen ajatteli luullakseni, että emme koskaan enää palaisi takasin, minä puolestani olin melkein varma siitä. Kuljimme ääneti kauan aikaa. Viimein viritti Umbopa zululaisen laulun uljaista miehistä, jotka olivat kyllästyneet arkielämän uneliaaseen yksitoikkoisuuteen ja senvuoksi suuntasivat kulkunsa erämaahan kohti seikkailuja tai — kuolemaa. Mutta kun he olivat kulkeneet kauas pohjoiseen, vaihtui erämaa ihanaksi maaksi, joka oli täynnä metsänriistaa ja karjaa, nuoria kauniita naisia ja uljaita sotureita.

Umbopan laulu elvytti meitä, se oli mielestämme hyvä enne. Umbopa oli hauska veitikka ja rattoisa matkatoveri, hänellä oli erinomainen taipumus saada ihmiset hyvälle tuulelle. Mutta joskus oli hän itse raskasmielinen ja silloin täytyi meidän rohkaista häntä.

Kun olimme astuneet noin neljäntoista päivämatkan verran Inyatista, jouduimme erittäin kauniiseen ja laajaan metsään. Maaperä oli täynnä kukkuloita, joiden jyrkkiä rinteitä peitti tiheä pensaskasvullisuus. Siellä kasvoi muun muassa kaunis machabellpuu, jonka oksat ja lehdet ovat norsujen herkkuruokaa. Helposti huomasi näiden paksunahkaisten oleskelevan lähitienoilla; kaikkialla näimme niiden jälkiä ja siellä täällä olivat puut ruhjotut tai raastetut juurineen maasta. Norsu elämöi rajusti laitumellaan.

Eräänä päivänä saavuimme pitkän, väsyttävän matkan jälkeen erinomaisen ihanalle paikalle. Viidakkoa kasvavan kukkulan juurella aukeni eteemme kuivunut virranuoma, jonka pohjassa kuitenkin siellä täällä oli pieniä vesilätäköitä. Se oli nähtävästi metsäneläinten juomapaikka. Vastapäätä kukkulaa oli suuri metsäinen tasanko, joka näytti miltei puistolta, siellä täällä kasvoi ryhmä mimoosapuita tai kiiltäviä machabellpuita, ja silmän kantamiin levisi raivaamatonta viidakkoa.

Saavuttuamme virranuomalle kohtasimme suuren giraffilauman. Kapisevin sorkin, häntä kiemurassa nelistivät tai pikemmin vaappuivat nämä kummalliset eläimet pakoon 4-500 kyynärän päähän meistä. Oli siis jotenkin turhaa koettaa tähdätä niihin. Mutta God ei voinut hillitä itseään. Me, jotka kuljimme hänen jäljessään, näimme hänen äkkiä kohottavan pyssyn poskelleen ja — pam! — samassa lennähti luoti kohti takimmaista giraffia. Aivan sattuman kaupalla osui laukaus takaa eläimen niskaan ja tunkeutui selkäytimeen. Giraffi — nuori naaras — pyörähti ympäri ja heitti kuperkeikan. En ole iki maailmassa nähnyt ihmeellisempää.

"Hiisi vieköön", huudahti God — ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että hänellä oli ruma tapa kiroilla, kun hän innostui — "luulenpa totta vie tappaneeni sen!"

"Oo Bougwan", huusivat kafferilaiset, "Oo, Oo."

He olivat antaneet Godille nimen "Bougwan" (lasisilmä), koska hän käytti lornettia.

"Oo Bougwan!" huusimme Curtis ja minäkin. Ja siitä päivin pidettiin Godia mestariampujana, ainakin kafferilaisten kesken. Oikeastaan oli hänen ampumataitonsa jotenkin huono, mutta kun hän täst'edes ampui syrjään, sai se kaikki mennä tämän giraffin lukuun.

Annoimme muutamien kafferilaisten leikata giraffista parhaat palat ja ryhdyimme itse rakentamaan aitausta yön varalle. Kaadettuamme koko joukon orjantappurapensaita asetimme ne ympyrään kerroksittain. Ympyrän sisään hajotimme ruohoa ja saimme siten pehmeän vuoteen.

Juuri kun olimme saaneet pikku linnoituksemme kuntoon, nousi kuu, ja samalla tuli kafferilainen ilmoittamaan, että ruoka oli valmis. Hyvänen aika, kuinka makealta giraffipaisti maistui! Varsinkin ydinluut, vaikka olikin vaikea saada ne säretyiksi. Lähinnä paistetuita norsunsydämiä on giraffinydin parasta herkkuani.

Syötyämme lausuimme Godille monenkertaiset kiitokset ruuasta, sitten viritimme nuotion, sytytimme piippumme ja heittäydyimme tulen ääreen juttelemaan. Näytimme varmaan omituisilta venyessämme siinä nuotion ääressä kuuvalossa. Me kaksi, Curtis ja minä, olimme toistemme täydelliset vastakohdat: minä laiha, lyhyt ja tumma, hän pitkä, kookas ja vaalea, minun tukkani oli lyhyeksi leikattu, harmahtava ja kankea kuin harja, hänen keltaiset kiharansa olivat matkalla kasvaneet pitkiksi… Mutta kapteeni God oli kuitenkin merkillisin meistä kolmesta. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän istui nahkasäkillä, hienona, puhtaana ja huolellisesti puettuna, kuin olisi hän suoraa päätä tullut joistakin kutsuista. Kuten tavallisesti oli hänen partansa huolellisesti ajettu, sekä lornetti että valehampaat olivat kuin kiinni juotetut paikoilleen. Olipa hänellä ihka puhdas kauluskin, hän oli nimittäin ottanut mukaansa koko joukon valkoisesta guttaperkasta tehtyjä kauluksia.

"Eihän ne paina mitään", sanoi hän, kun minä ihmettelin että hän kuletti mukanaan sellaista joutavaa rihkamaa. "Ja minusta on aina hyvin hauska olla siististi puettu."

Siinä nyt venyimme jutellen niitä näitä, poltimme tupakkaa ja katselimme kafferilaisia, jotka hekin vetivät sauhuja. He polttivat jonkinlaista juovuttavaa "daccha" nimistä ainetta, ja kun he olivat saaneet kyllikseen, kietoutuivat he peitteisiinsä toinen toisensa jälkeen ja laskeutuivat nukkumaan nuotion ääreen.

Umbopa ei ollut juuri koskaan yhdessä toisten kafferilaisten kanssa. Tänäkin iltana hän istui erillään heistä vähän matkan päässä pää käsien nojassa, nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena.

Yht'äkkiä kuului viidakosta takanamme kova kiljuna: "uu uu!"

"Leijona", huudahdin minä, ja yhtenä miehenä kohosimme kaikki seisaalle korviamme heristäen. Tuskin olimme päässeet pystyyn, kun jo lätäköstä, noin sadan askeleen päässä meistä, kajahti norsun kimeä torventoitotus. "Inkubu! Inkubu!" (norsu, norsu) kuiskasivat kafferilaiset, ja hetken kuluttua näimme jonon suunnattomia eläimiä hiljakseen köntystävän juomapaikasta viidakkoon päin. God syöksyi ottamaan pyssynsä. Luultavasti hän otaksui, että oli yhtä helppo tappaa norsu kuin ampua giraffeja. Mutta minä tartuin hänen käsivarteensa pidättäen häntä.

"Antaa niiden mennä vaan", sanoin. "Niitä ei todellakaan kannata ampua."

Henry Curtis oli tähän asti aina jouduttanut matkaamme niin paljon kuin mahdollista, varsinkin sen jälkeen kun Inyatissa olimme saaneet kuulla, että Neville kaksi vuotta sitten oli siellä myynyt vankkurinsa ja sitten lähtenyt eteenpäin, mutta nyt hän lausui suureksi hämmästyksekseni:

"Tämä maahan on oikea metsästäjien paratiisi. Mitäs jos pysähtyisimme tänne päiväksi tai pariksi!"

Hän puhui kuin minun suustani. Sillä — totta puhuen — olisi mieltäni kaivanut, jos olisin antanut moisen suuren norsulauman mennä menojaan ainoatakaan laukausta ampumatta. God puolestaan oli ilon innoissaan Curtisin ehdotuksesta; hänellä näkyi olevan kova halu päästä ottelemaan paksunahkaisten kanssa.

Me päätimme siis kaikki yksimielisesti käyttää pari päivää metsästykseen. Minä ehdotin kuitenkin, että heti paneutuisimme nukkumaan, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän jo päivänkoitteessa olla jalkeilla, jos mielimme päästä eläinten jäljille.

Sanottu ja tehty. God riisui vaatteensa, ravisti niistä tomun ja taittoi ne siististi kokoon, kätki silmälasinsa ja valehampaansa housuntaskuun ja peitti viimein kaikki tavaransa lakanallaan suojatakseen ne kasteelta. Curtis ja minä pääsimme vähemmällä puuhalla, me emme edes riisuneet yltämme, kääriydyimme vaan vaippoihimme. Pian lepäsimme kaikki sikeässä unessa — levollisesti, unia näkemättä, kuten väsyneet matkamiehet ainakin.

Mutta keskellä yötä herätti meidät unesta hirveä ulvonta ja kauhistuttava melu. Yks kaks vedimme jalkaan parkitsemattomasta nahasta tehdyt saappaamme ja juoksimme ääntä kohti. Vain leijona saattoi päästää tuollaisen kiljunnan — ja aivan oikein! Alhaalla juomapaikan luona keksimme pian mustan- ja keltaisenkirjavan möhkäleen, joka rajusti pyöriskellen vyöryi meitä kohti. Kun hetkisen kuluttua saavuimme paikalle, makasi möhkäle liikahtamatta maassa.

Ja nyt selvisi asian laita. Ruohikossa makasi hengetönnä hieta-antilooppi ja suuri mustaharjainen leijona virui sen vieressä. Ne olivat tapelleet keskenään elämästä ja kuolemasta. Voimakas leijona oli purrut antiloopin kuoliaaksi mutta tämä oli kuoleman tuskissaan lävistänyt vihollisensa terävillä käyrillä sarvillaan. Leijona oli arvattavasti sama, jonka kiljunnan eilen illalla olimme kuulleet. Se oli luultavasti ollut väijyksissä viidakossa ja hyökännyt antiloopin kimppuun kun tämä kumartui juomaan.

Kun olimme kylliksi ihailleet noita kuolleita otuksia, kuljetimme kafferilaisten avulla ne aitaukseen. Sitten paneuduimme taas levolle ja nukuimme aamun koitteeseen.

Heti päivän valjetessa olimme jalkeilla ja varustauduimme lähestyvää ottelua varten. Me tarkastimme raskaat norsupyssymme, otimme ampumavaroja niin paljon kuin mahdollista ja täytimme pullomme heikolla, kylmällä teellä; se on näet paras metsästysjuoma minun mielestäni. Syötyämme hiukan aamiaista läksimme matkaan. Umbopa, Khiva ja Tuulihattu seurasivat meitä, toiset kafferilaiset jätettiin nylkemään leijona ja antilooppi ja leikkaamaan viimemainittu kappaleiksi.

Pian löysimme tien, jota myöten norsujen jättiläisjalat olivat astuneet metsän halki. Tuulihattu tutki sen perinpohjin. Hän arveli, että noin kaksi-kolmekymmentä norsua, enimmäkseen koiraita, oli kulkenut siitä. Mutta lauma oli astunut pitkän matkan yöllä, joten saimme kulkea kauan aikaa paahtavassa helteessä, ennenkuin — noin yhdeksän ajoissa — saatoimme huomata niiden olevan läheisyydessä. Siellä täällä olivat näet puut taittuneet, kuori kiskaistu rungoista irti ja lehdet syöty, ja kaikkialla oli tuoretta lantaa — me olimme siis aivan niiden kintereillä.

Hei, kas siinä koko lauma olikin! Aivan oikein noin kaksi-, kolmekymmentä kappaletta. Ne olivat juuri lopettaneet aamiaisensa ja seisoivat nyt notkossa heiluttaen hitaasti suuria korviaan. Se oli uhkea näky!

Kunpahan vaan eivät vainuaisi meitä! Ne olivat nyt noin 200 askeleen päässä meistä, ja jos ne saisivat meistä vainun, oli meidän turha käyttää ruutiamme. Minä revin hiukan ruohoa maasta ja heitin sen ilmaan nähdäkseni, mistä tuuli kävi. Huomasin silloin, että vain vieno tuulenhenkäys puhalsi norsuista päin meitä kohti. Toimeen siis! Me hiivimme eteenpäin ja viidakon peitossa pääsimme aivan lähelle niitä. Saavuttuamme kolmenkymmenen askeleen päähän niistä, pysähdyimme. Lähinnä meitä seisoi kolme suunnattoman suurta koirasta.

"Keskimäinen on minun", kuiskasin minä. "Tähdätkää te, Curtis, vasempaan. Ja te, God, ottakaa osallenne tuo, jolla on nuo suuret torahampaat!"

Nostimme pyssyt poskelle. "Nyt!" kuiskasin minä, ja kolme laukausta pamahti yht'aikaa. Samassa tuokiossa kaatui Curtisin norsu kuolleena maahan, luoti oli osunut suoraan sydämeen. Minun äijäni vaipui polvilleen, mutta se ei vielä ollut saanut tarpeeksi; yht'äkkiä se kohosi ylös ja syöksyi aivan ohitseni. Mutta minä lähetin luodin sen kylkiluiden väliin, josta se kellahti kumoon. Nopeasti latasin pyssyni uudestaan ja ammuin kuulan eläinraukan aivoihin, jolloin se heitti henkensä. Olin kuullut Godin norsun päästävän raivoisan karjunnan, mitenkähän sen oli käynyt? Juoksin Godin luo. Hän oli kauheasti kiihoittunut. Hänen luotinsa oli kyllä sattunut, kertoi hän, mutta eläin oli hyökännyt suoraan hänen päälleen niin että hän töin tuskin pelastui sen jalkoihin joutumasta, sitten se oli juossut meidän leiripaikkaamme kohti. Kaikki muut norsut olivat sikin sokin pötkineet pakoon vastakkaiseen suuntaan.

Seuraisimmeko Godin haavoitettua koirasta? Vai rientäisimmekö lauman jälkeen?

Hetken aikaa mietittyämme päätimme heittää suuren norsun ja sen valtavat torahampaat oman onnensa nojaan ja lähteä toisten norsujen jälkeen. Ei ollut vaikea seurata niiden jälkiä, raivoisassa paossaan ne olivat tallanneet tiheän viidakon kuin olisi se ollut pientä ruohikkoa vain, ja niiden jäljistä oli muodostunut leveä maantie.

Kului kuitenkin kolme tuntia ennenkuin ne saavutimme. Kahden tunnin juoksu kauheassa helteessä! Eläimet olivat kaikki kerääntyneet yhteen läjään lähetysten toisiaan; ne näyttivät hyvin levottomilta ja kohottivat kärsänsä ilmaan vainutakseen oliko vihollisia läheisyydessä. Noin kuudenkymmenen askeleen päässä meistä ja viisikymmentä askelta laumasta seisoi yksinäinen koiras nähtävästi vartioimassa. Jos me hetkenkään siekailisimme, näkisi se meidät, ja silloin olisi taas koko lauma tipo tiessään. Senvuoksi tähtäsimme kaikki kolme samalla haavaa, ja pam! siinä se makasi. Samassa tuokiossa syöksyivät kaikki norsut vinhaa vauhtia pakosalle. Mutta niiden onnettomuudeksi oli sadan askeleen päässä niin kutsuttu "nullah" eli kuiva virranuoma, jonka kummallakin puolen kohosi jyrkkä vuoren rinne. Norsut syöksyivät rotkoon toinen toisensa päälle. Kun me saavuimme reunalle, koettivat ne kaikin voimin ponnistaen kiivetä ylös toiselta puolelta. Ilma raikui niiden mylvinnästä ja torventoitotuksista, ne tyrkkivät ja sysivät toisiaan, jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan aivan kuin me itsekkäät ihmislapsetkin. Nyt oli oikea hetki käsissä. Me laukaisimme ja ammuimme luodin toisensa jälkeen, minkä ennätimme ladata pyssyjämme. Olimme jo ampuneet viisi suurta otusta ja olisimme epäilemättä voineet tehdä lopun koko laumasta, elleivät ne äkkiä olisi väsyneet toivottomaan kapuamiseensa rinnettä ylös. Ne alkoivat nyt syöstä hillitöntä vauhtia alas virranuomaa pitkin, emmekä me niitä estäneet. Me olimme liian väsyneet seurataksemme niitä ja sitä paitsi olimme jo vuodattaneet kyllin verta. Joka tapauksessa oli kahdeksan norsua pulska saalis, sellaista metsänriistaa ei joka päivä ammutakkaan.

Levähdimme sitten hetken aikaa, ja kafferilaiset leikkasivat sydämen kahdesta norsusta keittiön varalle. Sen jälkeen taivalsimme leirille päin. Olimme hyvin tyytyväiset päivän tapahtumiin ja päätimme seuraavana päivänä lähettää kantajat hakkaamaan pois eläimien torahampaat.

Matkalla kuljimme sen paikan ohi, missä God oli ampunut suurta koirasnorsuansa. Täällä kohtasimme suuren antilooppiparven, mutta jätimme ne rauhaan, koska meillä jo oli lihaa yllin kyllin. Antiloopit syöksyivät ohitsemme tuulen nopeudella, mutta pysähtyivät vähän matkan päässä olevaan metsikköön, ja kurkistivat uteliaina meihin viidakon suojasta. God oli yhtä utelias kuin antiloopitkin. Häntä halutti nähdä niitä hiukan lähempää, ojentaen pyssynsä Umbopalle hiipi hän viidakkoon Khivan seuraamana. Me toiset istuimme siksi aikaa rauhallisesti levähtämään.

Päivä oli juuri mailleen menossa; Curtis ja minä ihailimme taivasta, joka ihanana hohti iltaruskon purppurassa. Äkkiä kuulimme norsun raivoisan karjunnan — ja kas tuossa! Hehkuvaa päivänkehrää vasten kuvastuivat sen jättiläisvartalon ääriviivat. Se syöksyi eteenpäin hurjaa vauhtia kärsä ja häntä kohona, ja sen edellä kiitivät God ja Khiva pakoon niin kovaa kuin ikinä pääsivät. Me emme uskaltaneet ampua otukseen, olisimmehan samalla voineet osua jompaankumpaan tovereistamme. Silmänräpäys vain — ja voi kauheata: God joutui turhamaisuutensa uhriksi! Kuten aina oli hän tänäänkin pukeutunut ahtaisiin housuihin ja kiiltosaappaisiin, ja arvata saattaa mitenkä tämä hurja kilpajuoksu sellaisissa tamineissa päättyi. Hän kompastui yht'äkkiä ja kaatui nenälleen ruohikkoon aivan norsun eteen.

Me kiljahdimme kauhusta. Olimme varmat siitä, että hän nyt oli mennyttä miestä. Salaman nopeudella juoksimme hänen luokseen ja… niin hän pelastui mutta kamalalla, odottamattomalla tavalla.

Khiva oli nähnyt isäntänsä kaatuvan. Samassa tuokiossa tempasi uljas poika keihäänsä heittäen sen suoraan norsun päätä kohti. Ase osui eläintä otsaan. Raivosta ja tuskasta karjuen ryntäsi haavoitettu norsu onnettoman Khivan kimppuun, tarttui kärsällään kiinni häneen, paiskasi hänet maahan, tallasi häntä jättiläisjaloillaan ja repi hänet kahtia.

Kauhistuneina syöksyimme me paikalle ja laukaisimme luodin toisensa jälkeen, kunnes norsu horjui ja kaatui kuoliaana Khiva raukan veriselle ruumiille.

God oli sillä aikaa päässyt jaloilleen taas. Hän väänteli käsiänsä tuskissaan ajatellessaan uljaan palvelijansa kauheata kuolemaa, joka oli pelastanut hänen henkensä. Ja totta puhuen oli minullakin, vanha sitkeänahkainen metsämies mikä olenkin, itku kurkussa.

Umbopa seisoi jättiläissuuren norsun vieressä ja katseli ääneti ja liikkumatonna Khivan ruhjottua ruumista.

"Niin, hän on kuollut", lausui hän viimein. "Mutta", lisäsi hän syvällä vakavalla äänellä, "hän kuoli kuin mies!"

VIIDES LUKU.

Me matkaamme erämaahan.

Me olimme kaataneet yhdeksän norsua, ja kaksi päivää kului, ennenkuin olimme katkaisseet niiden torahampaat. Sitten hautasimme kaikki kahdeksantoista hammasta hietaan suuren, suunnattoman puun alle. Sieltä saatoimme ne helposti löytää paluumatkallamme — jos nimittäin koskaan palaisimme näille seuduille. En ole eläissäni nähnyt niin paljon ja niin kaunista norsunluuta yhtä haavaa. Jokainen hammas painoi keskimäärin 20 kiloa; suurella koirasnorsulla, joka tappoi Khiva raukan, oli raskaimmat hampaat; ne painoivat yhteensä noin 80 kiloa.

Khivan maalliset jäännökset hautasimme muutamaan muurahaiskarhun luolaan, ja panimme assegajin mukaan hänen hautaansa, ettei hänen tarvitsisi vaeltaa aseetonna tietään suuren tuntemattoman maan halki, jonne hän nyt oli lähtenyt. Ja sitten läksimme kolmantena päivänä matkaamaan eteenpäin — kohti meidän tuntematonta maatamme.

Päivä toisensa jälkeen kului, me vaan yhä astuimme pohjoista kohti ja monta ihmeellistä seikkailua saimme kokea väsyttävällä matkallamme. Niistä en nyt kuitenkaan tällä kertaa sen enempää kerro. Viimein saavuimme toukokuun keskipaikkeilla Lukanga-virralle ja Sitandankraalille.

Muistan vielä selvästi tulomme tähän paikkaan. Oikealla meistä olivat alkuasukkaiden yksinkertaiset majat ja muutamia karjanavetoita hajallaan toisistaan sekä virran rannalla kappale viljeltyä maata, josta villit saivat niukan viljavarastonsa. Vainioiden takana oli suuri lainehtiva lakeus, joiden korkeassa ruohikossa vilisi kaikenlaista metsänriistaa. Vasemmalla oli ääretön erämaa. Me olimme nyt siis viljellyn maan ja erämaiden rajalla.

Aivan leiripaikkamme läheisyydessä lirisi pieni puro, ja sen tuolla puolen kohosi kivinen rinne. Samaa rinnettä myöten olin kaksikymmentä vuotta sitten nähnyt onnettoman Silvestran ryömivän alas turhaan pyrittyään Salomon kaivoksille. Rinteen takana alkoi loppumaton kuiva erämaa, joka ei kasvanut muuta kuin laihaa lyhyttä pensaikkoa.

Ilta oli käsissä. Suurena hehkuvana tulipallona meni aurinko hitaasti mailleen näköpiirin taa ja sen loistavat säteet kultasivat äärettömän lakeuden. Henry Curtis ja minä jätimme Godin huoleksi pikku telttamme pystyttämisen ja nousimme itse kummulle, josta oli laaja näköala erämaan yli.

Ilma oli kirkas ja puhdas, kaukana saatoin eroittaa Suliman-vuorten siintävät valkohohteiset ääriviivat.

Minä viittasin niitä kohti. "Tuolla", sanoin minä, "tuolla kohoaa Salomon kaivoksia ympäröivä muuri, Jumala tietää, pääsemmekö koskaan sen yli."

"Kenties elää veljeni sen muurin takana. Jos niin on, täytyy minun löytää hänet," lausui Curtis vakavalla äänellä. Näki, että hän oli mies, joka pysyi päätöksessään.

Minä käännyin lähteäkseni takaisin leiripaikallemme. Huomasin nyt, ett'emme olleet yksin. Meidän takanamme seisoi mies, joka hänkin vakavin silmin katseli sinertäviä vuoria. Hän oli Umbopa, kookas zululaisemme.

Nähdessään, että minä olin hänet huomannut, kääntyi hän Curtisin puoleen, viittasi paksulla keihäällään vuoriin ja lausui:

"Tuohon maahanko aiot matkata, Inkubu?" Inkubu on norsun zululainen nimitys. Kafferilaiset olivat antaneet tämän nimen Curtis ystävälleni. Minun puolestani saavat alkuasukkaat kutsua meitä valkoisia millä nimellä tahansa keskenänsä jutellessaan meistä, mutta vasten naamaa ei heidän sovi puhutella meitä liikanimillään. Sen vuoksi käskin Umbopaa käyttämään säädyllisempää kieltä isäntäänsä puhutellessaan. Mutta hän vain naurahti puoliääneen, ja se ärsytti minua vielä enemmän.

"Entäs jos nyt olisinkin päällikön vertainen?" lausui hän. "Hän on tosin kuninkaallista verta, sen näen hänen ryhdistään ja katseestaan; ehkä minäkin olen yhtä jalosukuinen! Ainakin olen yhtä voimakas kuin hän. Ole minun kieleni, oo Makumazahn, ja puhu sanani herralleni Inkubulle, sillä tahdon puhua hänelle ja sinulle."

Oikeastaan olin, kuten sanottu, suuttunut mieheen. Mutta hänen uljas käytöksensä vaikutti minuun, sitä paitsi olin utelias tietämään, mitä sanottavaa hänellä oli meille. Sen vuoksi käänsin hänen sanansa Curtisille lisäten siihen omasta puolestani, että hän oli röyhkeä ja suurisuinen veitikka.

"Kyllä, Umbopa!" sanoi Curtis, "minä aion lähteä sinne."

"Erämaa on laaja eikä siellä ole vettä. Vuoret ovat korkeat ja lumipeittoiset. Ei kukaan tiedä, mitä niiden takana on. Millä lailla aiot päästä sinne, Inkubu? Ja miksi, mitä etsit sieltä?"

Minä käänsin hänen sanansa, ja Curtis vastasi:

"Sano hänelle, että minä lähden sinne, koska veljeni on siellä ja minä tahdon löytää hänet."

"Niin on, Inkubu", vastasi Umbopa päätään nyökäyttäen, "muuan mies, jonka tapasin tiellä, kertoi minulle, että valkoinen mies ja hänen palvelijansa kaksi vuotta sitten kulkivat noita vuoria kohti. Mutta he eivät palanneet koskaan enää."

"Kuinka tiedät, että hän oli veljeni?" kysyi Curtis.

"Minä en sitä tiedä. Mutta mies, jonka kanssa puhuin, sanoi minulle, että muukalaisella oli sinun silmäsi, mutta hänen partansa oli musta. Kuulin myös, että hänen palvelijansa oli betsjuanilainen ja Jim nimeltään."

"Hän on epäilemättä oikeassa", sanoin minä. Henry Curtis tuijotti miettiväisenä eteensä. "Minä arvasin kyllä sen", sanoi hän. "Kun George kerran on päättänyt tehdä jotain, ajaa hän tavallisesti asiansa perille; sellainen hän on ollut varhaisimmasta lapsuudestaan. Jos hän on saanut päähänsä kiivetä Suliman-vuorten yli, niin hän on sen tehnyt, ellei joku onnettomuus ole häntä kohdannut. Meidän täytyy siis etsiä häntä vuoren toiselta puolelta."

Umbopa ymmärsi varsin hyvin meidän kieltämme, vaikka hän harvoin puhui sitä:

"Sinne on pitkä matka, Inkubu", sanoi hän.

"Niin, sinne on pitkä matka", vastasi Curtis. "Mutta ei mikään matka maailmassa ole liian pitkä miehelle, jolla on luja tahto. Ihminen voi, mitä hän tahtoo, Umbopa. Korkeat vuoret, laajat erämaat — kaikki ovat hänelle vain pikku seikkoja, jotka eivät estä hänen kulkuaan. Kun rakkaus johtaa häntä, ei mikään voi häntä pidättää."

"Suuria sanoja, päällikköni!" kuului Umbopan vastaus. "Suuria, yleviä sanoja, jotka kaikuvat ylpeiltä miehen suussa. Olet oikeassa, Inkubu. Mitä on elämä? Se on kuin höyhen, kuin ruohonsiemen, jota tuuli lennättää. Usein kantautuu siemen tietymättömiin ja kuolee, mutta jos se on raskas ja hyvä, juurtuu se multaan, kasvaa ja menestyy. Miehen tulee ylväänä astua tietänsä eteenpäin ja taistella myrskyjä vastaan. Jokaisen ihmisen täytyy kuolla. Mitäpä siitä, tuleeko kuolema vähän aikaisemmin vai vähän myöhemmin? Minä tahdon seurata sinua ja sinun miehiäsi erämaan halki ja korkeiden vuorten yli — seurata sinua, kunnes hengetönnä vaivun jalkaisi juureen."

Hän vaikeni silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitten omituisella kaunopuheisuudella, joka on zululaisille ominaista:

"Niin, mitä on elämä? Sanokaa se minulle, te valkoiset miehet! Tehän olette viisaita, te tunnette maailman salaisuudet, tutkitte tähtien kulun ja tähtien takaiset maailmat. Te puhutte ilman kieltä maailman etäisimpäänkin maahan… selvittäkää, te valkoiset miehet, minulle elämän arvoitus — minne käy elämämme ja mistä se tulee?… Te ette vastaa, te ette tiedä. Kuulkaa, minä sanon sen teille. Me tulemme pimeydestä ja pimeyteen me menemme. Kuten eksynyt yön lintu liihottelemme tyhjässä pimeydessä. Välähdys vain — ja me olemme taas kadonneet tyhjyyteen. Elämä ei ole mitään. Elämä on kaikki. Se on kuin kiiltomato, joka loistaa öisin ja aamulla on musta. Se on kuin kiitävien pilvien varjo, joka päivänpaisteessa liukuu kedon yli — päivän mailleen mennessä sitä ei ole enää. Olen puhunut."

Umbopa vaikeni, ja hetkisen tuijotimme kaikki ääneti eteemme. Sitten sanoi Henry Curtis:

"Sinä olet harvinainen mies."

Umbopa hymyili. "Minun mielestäni me kaksi olemme samankaltaiset,
Inkubu. Ja ehkä minäkin etsin veljeäni vuorten tuolta puolen."

Minä loin häneen epäluuloisen katseen. "Mitä tarkoitat?" kysyin, "mitä sinä niistä vuorista tiedät?"

"Vähäsen", vastasi Umbopa salaperäisesti, "vain vähäsen. Tiedän, että niiden takana on maa, ihmeellisen ihana satumaa, jonka metsissä asuu urhoollinen kansa. Suuret virrat juoksevat sen maan läpi ja valkoinen leveä tie leikkaa sen, siellä on valkoisia vuoria ja paljon puita. Mutta mitä hyödyttää siitä puhua? Tulee jo pimeä. Ne, jotka elävät niin kauan, että voivat sen nähdä, näkevät sen."

Taas loin häneen epäluuloisen katseen. Mistä hän tämän kaiken tiesi?

Umbopa arvasi ajatukseni. "Turhaan minua pelkäätte, Makumazahn!" sanoi hän. "Minä en viritä ansoja teille. Mutta jos joskus saavumme noiden vuorten yli sinne, missä päivä laskee, niin sanon teille, mitä tiedän. Mutta vuorenharjanteilla asuu kuolema. Olkaa viisaat ja kääntykää takaisin! Menkää norsuja pyytämään. Olen puhunut."

Sen enempää sanomatta hän kohotti keihäänsä tervehdykseksi ja palasi leiriin. Kun hetken kuluttua palasimme sinne, näimme hänen istuvan pyssyään puhdistamassa — aivan kuin muutkin kafferilaiset.

"Omituinen mies," sanoi Henry Curtis.

"Niin", vastasin minä, "liiankin omituinen. Hän tietää nähtävästi paljonkin, mutta ei tahdo puhua. Mutta vähätpä siitä, pahempaa vastusta hän tuskin voi meille tuottaa vaikka, näyttäisikin hampaitaan."

Seuraavana aamuna aloimme varustautua lähtöön. Luonnollisesti emme voineet raahata norsupyssyjämme ja muita raskaita tavaroita erämaan halki, sen vuoksi annoimme matkapassit kantajillemme ja teimme sopimuksen erään vanhan neekerin kanssa, jolla oli kraali läheisyydessä, että hän tallettaisi omaisuutemme, kunnes palaisimme niitä noutamaan.

Sydäntäni kirveli, jättäessäni kalliit aseeni tuolle vanhalle veijarille. Nähdessäni kuinka ahnaasti hänen silmänsä tarkastivat pyssyjä, ajattelin itsekseni: "Tuota miestä täytyy pitää kovalla, muuten emme iki maailmassa enää saa omaisuuttamme takaisin."

Tuumasta toimeen! Latasin pyssyt ja ilmoitin hänelle, että jos hän sormen päälläänkään niihin koskisi, ne laukeaisivat. Ja kuinkas kävi, siitä huolimatta hän heti tarttui suureen norsupyssyni! Pam — se pamahti ja puhkaisi reiän vanhan rosvon omaan lihavaan härkään, joka rauhallisena kävi laitumella vähän matkan päässä. Itse hän sai sellaisen kolauksen pyssyn perästä että pyllähti kumoon. Ja nytkös äijä suuttui! Torui ja pauhasi ja vaati korvausta härästään. Mutta pyssyä ei mikään voima enää saanut häntä liikuttamaan.

"Pankaa nuo elävät pirut tuonne vajaan", sanoi hän, "ja peittäkää ne hyvin, muuten ne vievät meiltä kaikilta hengen."

Sitten selitin hänelle vielä, että jolleivät kaikki tavaramme ole hyvässä kunnossa, kun palaamme takaisin, niin minä tuhoan hänet ja koko hänen huoneensa noitakeinoilla; ja jos minä kuolisin ja hän koettaisi varastaa pyssymme, minä kummittelen hänen talossaan joka yö, peloitan hänen karjansa, hapatan hänen maitonsa ja päästän kaikki pyssypirut irralleen häntä yötä päivää piinaamaan. Kas, se naula veti, ukko vannoi pyhästi vartioivansa meidän tavaroitamme kuin konsaan oman isänsä henkeä. Hän oli näet hyvin taika-uskoinen vanha kafferilainen ja muuten aika lurjus.

Kun tämä asia oli järjestetty, aloimme panna kokoon matkatavaroita, jotka aioimme ottaa mukaamme. Meitä oli kaikkiaan viisi; Curtis, God ja minä sekä Umbopa ja hottentotti Tuulihattu ja kukin meistä sai kantaakseen noin 20 kiloa.

Luettelen seuraavassa yhteisen kuormastomme:

3 pika-ampuvaa pyssyä ynnä 200 patruunaa; molemmat Winchester-pyssyt ja samoin 200 patruunaa Umbopan ja Tuulihatun varalle, 3 revolveria ynnä 60 patruunaa;

5 vesipulloa, jokainen sisältävä noin kannun verran;

5 peitettä;

12 kiloa "biltongia" (auringossa kuivattua lihaa);

5 kiloa erilaisia helmiä parasta lajia lahjoiksi;

valikoima lääkkeitä ja muutamia pieniä haavaveitsiä;

taskuveitsemme, muutamia pikku-esineitä, kuten: kompassi, tulitikkuja, vähän tupakkaa, lapio, pullo paloviinaa ja vaatteet, jotka olivat yllämme.

Enemmän emme uskaltaneet ottaa mukaamme. Varustuksemme olivat siis oikeastaan varsin niukat semmoiselle matkalle kuin meidän, mutta 20 kiloamme oli jo liiankin raskas kuorma helteisessä hiekkaerämaassa kulkijalle.

Seuraavana iltana, kun tuli viileä ja pimeä, aioimme lähteä matkaan, yön kuluessa ennättäisimme kulkea koko pitkän taipaleen. Suurella vaivalla onnistui minun houkutella kolme kurjaa alku-asukasta kylästä seuraamaan meitä yhden päivämatkan verran — noin neljän-viiden peninkulman pituisen matkan. — Heidän oli kunkin määrä kantaa suuri kurbitsipullo, joka sisälsi noin kolme kannua vettä. Kovalle otti, ennenkuin sain heidät mukaan, mutta hyvä metsästyspuukko mieheen voitti heidän vastustelunsa. He eivät voineet ymmärtää, miksi me tahdoimme lähteä erämaahan. Kun minä sanoin heille, että aioimme lähteä ampumaan strutseja, vastasivat he olkapäitään kohottaen, että olimme hulluja ja kuolisimme janoon — mutta samapa se, eihän se heihin kuulunut. Ja niin he, kuten sanottu, suostuivat seuraamaan meitä.

Koko päivän nukuimme makeasti oikein kootaksemme voimia, ja illan suussa söimme pulskan aterian ja joimme teetä lasin toisensa jälkeen surumielisin tuntein. Herra ties, koska ensi kerralla saisimme tätä juomaa maistaa. Kun olimme syöneet ja juoneet laittauduimme matkakuntoon ja sitten paneuduimme levolle kaikessa rauhassa odottaen kuun nousua. Yhdeksän ajoissa kuu nousi, hopeoiden puhtaalla valollaan aution seudun. Ihmeelliseltä näytti ääretön erämaa kuutamossa! Juhlallisena, hiljaisena ja yliluonnollisena kuin tähtitaivas päämme yllä se lepäsi edessämme.

Me olimme nyt astumaisillamme uuteen, tuntemattomaan maailmaan, jossa tuhannet vaarat meitä uhkasivat. Kummako siis, jos outo tunne, melkeinpä epäilys, valtasi meidät kaikki. Me kolme valkoista miestä seisoimme yhdessä. Umbopa seisoi parin askeleen päässä meistä, keihäs kädessä ja pyssy olalla hän liikkumatta tuijotti eteensä erämaahan. Meidän takanamme muodostivat Tuulihattu ja kolme vedenkantajaamme pienen ryhmän.

"Ystäväni!" lausui vihdoin Henry Curtis syvällä matalalla äänellään. "Me lähdemme nyt retkelle, joka on niin vaarallinen, ettei kukaan ihminen voi kokea ihmeellisempää. Miten meidän käy, emme voi tietää. Vain yhden tiedämme, me kolme tahdomme pysyä yhdessä myötä- ja vastoinkäymisessä viimeiseen asti, Mutta ennenkuin lähdemme matkallemme, niin rukoilkaamme hetki Häntä, joka ohjaa ihmisten tiet ja kohtalot ja joka jo tuhansia vuosia sitten on määrännyt elämämme kulun. Rukoilkaamme Häntä johtamaan askeleemme oman tahtonsa mukaan."

Hän paljasti päänsä ja peitti hatullaan kasvonsa. God ja minä teimme samoin. Siten seisoimme hetken aikaa.

En tahdo väittää, että olisin mikään harras rukoilija — enpä niinkään. Enkä tunne juuri ketään metsästäjää, joka olisi sellainen. Mitä Curtisiin tulee, niin en koskaan ennen ollut kuullut hänen puhuvan näin hurskaasti ja jumalisesti. Mutta sisimmässä sydämessään hän on tosi kristitty ja samoin God, vaikkakin hän on paha kiroilemaan. Enkä luule, että minä koskaan olen rukoillut palavammin ja totisemmin kuin tuona kuutamoisena yönä erämaan rajalla.

"Ja nyt matkaan!" huudahti Curtis. "Eteenpäin."

Niin, matkaan! Meillä ei ollut mitään, minkä mukaan suunnata kulkumme paitsi kaukaiset vuoret ja José da Silvestran kartta. Ja se ei juuri ollut erittäin luotettava opas, ajatelkaa, että sen oli 300 vuotta sitten piirtänyt kuoleva mies liinarievulle. Mutta sellaisenaan se kuitenkin oli ainoa toivomme ja johtotähtemme, Ellei meidän onnistuisi löytää sitä "vaivaista vesilätäkköä", jonka vanha aatelismies oli merkinnyt karttaansa ja joka hänen mukaansa sijaitsi keskellä erämaata noin neljätoista peninkulmaa lähtöpaikastamme ja saman verran matkaa vuorista, niin kuolisimme armotta janoon. Ja mitenkä saattaisimme löytää tuon lammikon? Joskohta Silvestra olisikin merkinnyt paikan oikein ja täsmälleen, oli kuitenkin varsin otaksuttavaa, että sitä ei enää ollut. Kenties oli aurinko jo monta miespolvea sitten kuivannut sen, kenties olivat aavikon eläimet tallanneet sen kuiviin tai lentohiekka sen tukkinut?

Ääneti kuin öiset varjot astuimme syvässä hiekassa. Karoopensaat kietoutuivat vähän väliä sääriemme ympäri, ikäänkuin olisivat tahtoneet estää kulkuamme, ja hiekka tunkeutui jalkineihin hangaten jalkojamme, niin että meidän tuon tuostakin täytyi pysähtyä ja kääntää kenkämme ylös-alaisin. Ilma oli ihana, niin raitis ja viileä. Kuitenkin olimme alakuloiset; erämaan yksinäisyys ja suuri hiljaisuusko siihen olivat syynä? Ei ollut siitäkään apua, että God koetti rohkaista itseään ja meitä alkaen viheltää iloista laulua — reippaat säveleet eivät saaneet vastakaikua, ne soivat niin surullisesti yössä, että hän heti lopetti yrityksensä.

Vähän sen jälkeen oli meillä ensimäinen pieni seikkailumme. Se oli vähällä peloittaa meistä hengen, mutta jälkeenpäin nauroimme monta kertaa makeasti koko jutulle. Vanhana merimiehenä hoiti God kompassia ja kulki joukon etunenässä, me toiset astuimme hanhenmarssissa hänen jäljessään. Yht'äkkiä hän kirkasi ja katosi. Samalla aikaa nousi ylt'ympärillämme kauhea melu. Kuului hirmuista korskumista, hurjaa töminää ja potkimista, ja kalpeassa kuutamossa näimme joukon tummia olentoja nelistävän vimmattua vauhtia, niin että hiekka pölysi. Alku-asukkaat olivat vähällä pötkiä pakoon, mutta huomasivat pian, että oli suo siellä vetelä täällä. He heittäytyivät nenälleen maahan kirkuen, että piru itse oli irrallaan. Curtis ja minä katselimme toisiimme. Mitä tämä merkitsi? Äkkiä näimme Godin sukeltavan esille ja katoavan taas nuolen nopeudella — hän istui nähtävästi hevosen selässä ja hoilasi kuin hullu. Kas niin — nyt hän huitoi käsivarsillaan ilmaa, ja pöksis! siinä hän venyi. Nyt minä ymmärsin. Me olimme joutuneet keskelle nukkuvaa seebralaumaa. God oli kompastuneet yhteen ja kaatunut pitkälleen suoraan sen selälle; siihen hän sitten jäi riippumaan, kun eläin nousi pystyyn ja lähti nelistämään. Minä huusin toisille, ettei ollut hätääkään. Sitten riensin Godin luo, kenties häneen oli pahastikin sattunut! Mitä vielä! hän istui hiekassa lasisilmä silmäpieleen puristettuna, häntä ei mikään vaivannut, olipahan vaan hiukan ällistynyt odottamattomasta ratsastuksestaan.

Tunti keskiyön jälkeen pysähdyimme ja joimme vähän vettä — aivan vähän, sillä se oli kallista juomaa. Puolisen tuntia levähdettyämme aloimme taas astua pohjoista kohti.

Vähitellen alkoi aamu valjeta. Kaukana itäisellä taivaanrannalla näkyivät aamukoiton ensimäiset heikot valojuovat, ja pian kohosi päivä taivaanrannan yläpuolelle. Tähdet himmenivät ja kuu kalpeni kalpenemistaan kadoten auringon tieltä, jonka kultaiset, väräjävät säteet yhä kirkkaammin valaisivat erämaan lakeutta.

Meitä halutti kovasti levätä hetkinen mutta voitimme kiusauksen ja kuljimme uskollisesti eteenpäin; tiesimme hyvin, että kun aurinko oikein pääsi paahtamaan, meidän oli pakko pysähtyä. Noin kello kuuden ajoissa huomasimme muutamia kalliolohkareita, jotka kohosivat hiekasta, ja niiden luo laahustimme. Suureksi iloksemme löysimme luisuvan kalliorinteen, jonka varjossa saimme suojan auringon polttavia säteitä vastaan. Joimme pari siemausta vettä ja söimme kappaleen kuivattua lihaa; sitten oikaisimme väsyneet jäsenemme hiekalle ja vaivuimme sikeään uneen.

Kun heräsimme oli kello jo yli kolme iltapuolella ja vedenkantajamme hommasivat juuri kotiinlähtöä. He olivat jo saaneet tarpeekseen erämaasta, eivätkä koko maailman puukot olisi saaneet heitä houkutelluiksi seuraamaan meitä askeltakaan enää. Meille ei siis muu neuvoksi kuin särpiä vettä, niin paljon kuin ikinä jaksoimme, siten tyhjenivät vesipullomme, jotka taas täytimme vedenkantajien suurista kurpitsi-astioista.

Puolen tunnin kuluttua läksimme taas liikkeelle ja kuljimme eteenpäin yksinäistä tietämme. Silmän kantamiin ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Silloin tällöin vain jokunen kamelikurki tai unelias lasisilmäkäärme — ja sen lisäksi muuan eläinlaji: kärpäsiä. Niitä vilisi tuhansittain, miljoonittain. Kärpäset ovat todella ihmeellisiä eläimiä! Matkusta minne tahansa, kärpäsestä et koskaan pääse, ja niin on varmaankin ollut hamasta maailmaan alusta. Olen nähnyt sen suljettuna piikiveen, joka tiedemiesten laskujen mukaan oli useampia satoja tuhansia vuosia vanha, ja tämä kärpänen oli saman näköinen kuin sen jälkeläiset meidän päivinämme. Ja lyönpä veikkaa siitä, että kun tuomiopäivä on käsissä, ja viimeinen ihminen makaa maassa kuolevana, niin kärpänen vielä silloinkin surisee hänen ympärillään, nimittäin jos silloin on kesäaika.

Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja odotimme kello 10:een, jolloin kuu nousi. Sitten taas eteenpäin uusin voimin! Kello kaksi aamulla levähdimme taas kotvasen, mutta muuten kuljimme lakkaamatta eteenpäin, kunnes aurinko viimein teki lopun uuvuttavasta vaelluksestamme. Joimme hiukan vettä ja heittäysimme sitten hiekalle vaipuen pian sikeään uneen. Vartioita emme tarvinneet, kukapa olisi voinut ahdistaa meitä autiossa erämaassa? Ainoat vihollisemme olivat kuumuus, jano ja kärpäset. Mutta totta puhuen olisin mieluummin tapellut villi-ihmisiä ja petoja kuin tätä sietämätöntä kolmiliittoa vastaan.

Tällä kertaa ei mikään kallio suojannut meitä nukkuessamme. Siitä oli seurauksena, että kun me noin kello seitsemän ajoissa heräsimme, olimme jotenkin samassa tilassa kuin pihvi paistinpannussa. Me olimme sananmukaisesti paistetut, ja tuntui kuin olisi aurinko imenyt verenkin suonistamme. Läähättäen nousimme ylös.

"Puh", sanoin minä torjuen kärpäsiä, jotka mustana pilvenä surisivat korvieni ympärillä. Niihin ei aurinko, ei helle purrut.

"Niin — puuh!" ähkyi Henry Curtiskin. God tarttui päähänsä huudahtaen: "Kas, tämä totta vie on hellettä."

Kuuma oli eikä siimestä kämmenen vertaakaan lähettyvillä. Katselimme, katselimme, mutta tähystävä silmämme näki vain keltaista päivänvalossa välkähtelevää hiekkaa, joka oli niin paahtavan kuumaa, että ilma sen yläpuolella väreili aivan kuin hehkuvaa uunia ympäröivä ilma.

"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Curtis. "Tätä on mahdoton kestää."

Siinä seisomme nyt kaikki neuvottomina. Viimein keksi hän keinon: "Minä tiedän", huusi hän. "Me kaivamme kuopan hiekkaan ryömimme siihen ja peitämme sen pensailla."

Meidän mielestämme ei ehdotus ollut kovinkaan kehuttava, mutta sopihan koettaa. Ja niin ryhdyimme tuumasta toimeen. Työ-aseina oli meillä vain ainoa lapiomme ja omat sormemme, mutta siitä huolimatta työskentelimme niin ahkerasti, että tunnin kuluttua olimme kaivaneet kuopan, joka oli noin 10 jalkaa leveä, 12 jalkaa pitkä ja 2 jalkaa syvä. Sitten leikkasimme metsästyspuukollamme koko joukon matalia pensaita, joita kasvoi yltympäri, kömmimme kuoppaan ja peitimme itsemme risuilla. Tuulihattu yksin jäi maan pinnalle, hän ei tarvinnut mitään siimestä — hottentotithan sietävät hellettä vaikka kuinka paljon.

Siinä nyt makasimme kuopassamme ja odotimme toivottua viileyttä. Mutta huh! oli kerrassaan kauheata! Pensaat suojasivat kyllä itse päivänsäteitä vastaan, mutta kuitenkin oli kuopassa niin tulikuuma, että minulle vielä tänä hetkenä on täydellinen arvoitus, kuinka me saatoimme hengissä päästä kauhistuttavasta tuskastamme. Me tapailimme ilmaa kuin kalat, jotka on nostettu vedestä maalle; tuon tuostakin kostutimme kuivia sierettyneitä huuliamme vesipisaralla, mutta ei sekään auttanut. Jos olisimme uskaltaneet, olisimme nostaneet pullot huulillemme ja tyhjentäneet ne pohjia myöten. Olipa onni, ettemme sitä tehneet, sillä silloin olisivat päivämme pian olleet luetut.

Mutta jokainen päivä päättyy iltaan, ja viimein kuluivat nämä kauheat tunnitkin loppuun. Kello kolmen ajoissa iltapuolella päätimme yksimielisesti, että oli mahdotonta kestää kauemmin: parempi lähteä liikkeelle, kävi miten kävi, kuin venyä siinä ja vähitellen nääntyä kuumuuteen. Ryömimme ulos kuopastamme, joimme siemauksen vettä, joka nyt oli melkein lopussa sekin vähä, mikä oli jäljellä, oli kiehuvan kuumaa. Sitten hoipersimme eteenpäin.

Olimme nyt kulkeneet noin yksitoista-kaksitoista peninkulmaa erämaata. Vanhan Silvestran kartan mukaan oli yllämainittu vesilammikko keskellä erämaata, ja koska tämän leveys oli vähän yli 25 peninkulmaa, oli meillä siis vain enää noin parin peninkulman matka vesilammikolle, jos sitä nimittäin enää oli olemassakaan.

Läpiväsyneinä ja tuskaantuneina käydä laahustimme eteenpäin koko iltapuolen, ennättäen tuskin enempää kuin noin neljännespeninkulman tunnissa. Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja joimme kulauksen vettä.

"Mitäs jos nyt heittäytyisimme pitkällemme ja koettaisimme sulkea silmät", ehdotin minä, ja niin teimmekin. Mutta ensin osoitti Umbopa meille pientä kumpua, joka kohosi erämaan tasaiselta pinnalta noin parin peninkulman päässä. Etäältä katsoen se näytti muurahaiskeolta. Mikähän se mahtoi olla? Vielä puoli-unessanikin koetin päästä siitä selville.