Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KUOLEMATON KUNINGATAR

Kirj.

H. Rider Haggard

Englannin kielestä suomentanut O. E. N.

WSOY, Porvoo, 1922.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa:

Johdanto.
I. Vieraani.
II. Vuodet vierivät.
III. Amenartas.
IV. Tuulispää.
V. Etiooppialaisen pää.
VI. Eräs muinainen kristallinen tapa.
VII. Ustanen laulu.
VIII. Juhla ja sen seuraukset.
IX. Pieni jalka.
X. Mietelmiä.
XI. Kôrin tasanko.
XII. "Hän".
XIII. Ayesha.
XIV. Sielu helvetissä.

Toinen osa:

I. Ayesha tuomarina.
II. Kôrin hautakammiot.
III. Kallikrates.
IV. "Poistu, nainen!"
V. "Antakaa minulle musta vuohi!"
VI. Voitto.
VII. Hautakammion salaisuus.
VIII. Jobin aavistus.
IX. Totuuden temppeli.
X. Syvyyden päällä.
XI. Elämän tuli.
XII. Mitä me näimme.
XIII. Hirveä hyppäys.
XIV. Vuorten yli.

ENSIMMÄINEN OSA.

JOHDANTO.

Saattaessani täten julkisuuteen seuraavat vain seikkailuilta näyttävät tapaukset, jotka kuitenkin mielestäni ovat ihmeellisimpiä ja salaperäisimpiä mitä kuolevainen on konsanaan kokenut, tunnen velvollisuuteni olevan selittää, mistä olen saanut nämä näitä seikkoja koskevat yksityiskohtaisen tarkat tietoni. Mutta ennenkuin aloitan selitykseni, tahdon kertakaikkiaan huomauttaa, että minä olen vain tämän merkillisen kertomuksen julkaisija, enkä suinkaan ole ollut mukana sen salaperäisissä tapauksissa.

Muutamia vuosia sitten olin käymässä erään ystäväni luona eräässä yliopistokaupungissa, jota voimme nimittää vaikkapa Cambridgeksi, koska se soveltuu kertomukseeni. Kävellessäni eräänä päivänä kadulla kiintyi huomioni erikoisesti kahteen henkilöön, jotka kulkivat edelläni. Toinen oli pujottanut kätensä toisen kainaloon ja oli liioittelematta sanoen kaunein nuorukainen mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli hyvin kookas ja leveäharteinen, ja hänen käytöksessään ilmenevä voima ja sulo näyttivät olevan hänelle yhtä synnynnäiset kuin erämaan kesyttömälle hirvelle sen uljas muoto ja sulavat liikkeet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit ja niissä kuvastui hyvä ja jalo luonne, ja kun hän kohotti hattunsa tervehtiäkseen ohikulkiessaan erästä naishenkilöä, näin, että hänen tukkansa oli kullankeltainen ja kiertynyt tiheille kiharoille.

"Herra varjelkoon!" huudahdin ystävälleni, joka oli mukanani, "tuo nuorukainenhan on kuin ilmielävä Apollon kuvapatsas. Miten kaunis hän onkaan!"

"Niin", vastasi seuralaiseni, "hän on yliopistomme kaunein ja myöskin mallikelpoisin oppilas. Häntä sanotaan yleisesti kreikkalaiseksi jumalaksi, mutta katsohan tuota toista. Hän on Vinceyn (jumalan nimi oli siis Vincey) holhooja, jota pidetään hyvin oppineena miehenä. Häntä sanotaan Charoniksi."

Noudatin kehoitusta ja huomasin vanhemman miehen olevan tavallaan aivan yhtä mieltäkiinnittävän kuin hänen rinnallaan astelevan nuorukaisenkin, joka todellakin oli huippuunsa kehittyneen miehisen kauneuden loistoedustaja. Hänen seuralaisensa näytti olevan noin neljänkymmenen vuoden ikäinen ja oli yhtä ruma kuin hänen kumppaninsa oli kaunis. Hän oli ensinnäkin hyvin lyhyt ja vääräsäärinen, hänen rintansa oli sisäänpainunut ja hänellä oli harvinaisen pitkät kädet. Tukka oli musta ja kasvoi melkein otsan puoliväliin yhtyen ohimoille ulottuvaan tuuheaan poskipartaan, niin ettei kasvoista jäänyt paljoakaan näkyviin. Hän muistutti kauttaaltaan gorillaa, mutta hänen katseessaan ilmeni tiedemiehen hengen terävyys ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin miellyttävää ja luottamusta herättävää. Muistan sanoneeni ystävälleni, että tahtoisin tutustua häneen.

"Mikään ei ole sen helpompaa", vastasi hän. "Tunnen Vinceyn ennestään ja minä esitän sinut ensin hänelle."

Muutamia minuutteja myöhemmin olimme syventyneet mieltäkiinnittävään keskusteluun — Zulu-kansasta, sillä olin juuri palannut matkaltani Kap-maahan. Mutta puhelumme keskeytyi pian, sillä samaa katukäytävää myöten, jolla me seisoimme, lähestyi meitä eräs vanhempi naishenkilö ja kaunis, vaaleatukkainen tyttö, jotka Vincey näytti hyvin tuntevan, sillä hän liittyi heti heidän seuraansa jättäen meidät. Muistan, että naisten lähestyessä vanhemman miehen, jonka nimen kuulin olevan Holly, kasvojen ilmeen muutos huvitti minua sangen suuresti. Hän vaikeni äkkiä, katsahti nuhtelevasti kumppaniinsa ja murahtaen itsekseen poistui samassa yksinään kadun poikki. Jälestäpäin kuulin, että yleisesti tiedettiin hänen pelkäävän naisia yhtä paljon kuin muut ihmiset pelkäävät hullua koiraa, ja siten oli selitettävissä hänen äkkipikainen pakonsa. Kuitenkaan en voi sanoa, että nuori Vincey olisi sillä hetkellä ilmaissut mitään vastenmielisyyttä naisellista sukupuolta kohtaan. Muistanpa todellakin huomauttaneeni nauraen ystävälleni, että nuorukainen oli mies, jota ei ollut hyvä esittää morsiamelleen. Tuttavuus loppuisi melkein todennäköisesti siten, että tytön rakkaus sulhastaan kohtaan kylmenisi ja hän pihkaantuisi korviaan myöten uuteen ystäväänsä. Hän oli aivan liian kaunis ja vieläkin enemmän merkitsi se, ettei hän näyttänyt siitä lainkaan välittävän eikä käyttäytynyt vähintäkään teeskennellystä, kuten kauniit miehet tavallisesti tekevät; minkä vuoksi heistä ei, ansiosta kylläkin, tovereidensa keskuudessa pidetäkään.

Samana iltana matkustin ja tämän tapaamisen jälkeen en nähnyt enkä kuullut "Charonista" ja "kreikkalaisesta jumalasta" hiiskaustakaan pitkiin aikoihin. En ole todellakaan nähnyt kumpaakaan sen jälkeen tähän mennessä ja todennäköisesti en heitä enää milloinkaan näekään. Mutta kuukausi sitten sain kirjeen ja kaksi pakettia, joista toinen sisälsi käsikirjoituksia, ja avattuani kirjeen huomasin, että sen oli kirjoittanut eräs "Horace Holly", jota nimeä en sillä hetkellä muistanut ennen kuulleeni. Kirje kuului:

Cambridge, toukokuun 1 p. 18—.

K.H. Ottaen huomioon sangen lyhytaikaisen tuttavuutemme, kummastunette saadessanne kirjeen minulta. Sentähden lienee paikallaan johtaa mieleenne, että muutamia vuosia sitten kohtasimme toisemme Cambridgen kadulla, jolloin minut ja holhottini Leo Vincey esiteltiin teille. Käyn nyt lyhykäisesti asiaani. Olen juuri lukenut suurella mielenkiinnolla erään julkaisemanne kirjan, jossa kerrotte seikkailuista Keski-Afrikassa. Otaksun, että kirjassa esitetyt tapahtumat ovat osaksi tosia ja osaksi kuviteltuja. Mutta olkoon sen asian laita nyt miten hyvänsä. Kirja on joka tapauksessa johtanut mieleeni erään ajatuksen. Kuten oheenliitetystä käsikirjoituksesta näette (jonka ohella lähetän teille myöskin egyptiläisen sinetin, jonka tunnusmerkit esittävät 'Auringon kuninkaan poikaa', sekä ruukunsirpaleen), olemme minä ja holhottini tahi oikeammin ottopoikani Leo Vincey olleet aivan äsken Afrikassa mukana tapahtumissa, jotka ovat vieläkin merkillisemmät kuin mitä olette kirjassanne kuvailleet. Olemme kokeneet niin uskomattomia seikkoja, että totta puhuen pelkään teille olevan vaikeaa uskoa kertomukseni todenperäisyyttä. Käsikirjoituksesta käy selville, että minä tahi me olimme päättäneet olla saattamatta näitä asioita kenenkään tietoon eläissämme, emmekä olisi tehneetkään sitä, ellei eräs seikka olisi saanut meitä muuttamaan mieltämme. Aiomme nimittäin lähteä jälleen matkoille, mikä teille selviää luettuanne käsikirjoituksen, ja tällä kertaa on matkamme määrä Keski-Aasia, sillä siellä, jos missään tässä maailmassa, ovat viisauden todelliset lähteet salattuina, ja minä otaksun oleskelumme siellä tulevan sangen pitkä-aikaiseksi. Ehkä emme palaakaan enää takaisin. Nämä muuttuneet olosuhteet ovat saaneet meidät ajattelemaan, olemmeko oikeutetut salaamaan tapahtumia ja ihmeitä, jotka meidän mielestämme ovat ennenkuulumattoman mielenkiintoisia, vain sentähden, että pelkäämme joutuvamme naurunalaisiksi, koska yksityinen elämämme liittyy välittömästi noihin seikkoihin, ja kertomukseni todenperäisyyttä epäiltäisiin. Aluksi olimme Leon kanssa asiasta aivan eri mieltä, mutta monen neuvottelun jälkeen olemme viimein tehneet sellaisen sopimuksen, että lähetämme käsikirjoituksen teille ja annamme teille vapaan vallan julkaista kertomuksen, jos se mielestänne on sen arvoinen. Ainoa ehtomme on, että salaatte todelliset nimemme ja koetatte muutenkin niin paljon kuin mahdollista välttää meidän tunnetuksi tulemistamme kertomuksen todenperäisyyden siitä kärsimättä.

Siinäpä onkin jo melkein kaikki, mitä halusin teille sanoa. Tahdon vain vielä kerran huomauttaa, että kaikki, mitä käsikirjoituksessa kerrotaan, on sanasta sanaan totta. Kertomuksen päähenkilöstä, "kuolemattomasta kuningattaresta", en tiedä enempää kuin mitä tässä on kerrottu. Päivä päivältä on meillä yhä suurempi syy katua, ettemme käyttäneet paremmin tilaisuutta hyväksemme ja oppineet tuolta ihmeelliseltä ja salaperäiseltä olennolta enemmän hänen syvää viisauttaan. Kuka hän oikein oli? Miten hän oli joutunut asumaan Kôrin luoliin ja mikä oli hänen todellinen uskontonsa? Sitä emme saaneet milloinkaan tietää ja nyt se on ymmärrettävästi aivan mahdotonta — ainakin vielä. Nämä ja monet muut kysymykset ovat alati mielessäni, mutta vastausta niihin en löydä. Kuka voisi nämä asiat selittää? Siksipä on aivan turhaa näitä kysymyksiä esittääkään.

Tahdotteko ajatella ehdotustani? Annamme teille vapaan vallan menetellä kuten parhaaksi näette, mutta jos myönnytte tuumaani, niin on vaivojenne palkkiona oleva tietoisuus siitä, että olette saattaneet julkisuuteen mitä ihmeellisimmän kertomuksen. Sillä on sitäpaitsi vielä se etu, että se on tosi. Lukekaa käsikirjoitus (jonka olen tarkoin teitä varten jäljentänyt) ja ilmoittakaa minulle päätöksestänne.

Uskokaa minua! Kunnioittaen

teidän L. Horace Holly.

P.S. Jos julkaisette kertomuksen ja kirjan menekki tuottaisi voittoa, niin sitä saatte luonnollisesti käyttää miten parhaaksi näette, mutta jos julkaisu aiheuttaisi teille tappiota, niin kääntykää lakimiesteni, herrojen Geoffrey ja Jordanin puoleen. Heille annan määräyksen korvata vahinkonne. Ruukunsirpaleen, sinetin ja pergamentin uskon huostaanne, kunnes pyydän ne takaisin. L.H.H.

Tämä kirje, kuten arvattaneenkin, hämmästytti minua melkoisesti, mutta kun minulla oli juuri silloin toinen kiireellinen työ valmistettavana, joudin vasta kahden viikon päästä lukemaan käsikirjoituksen, jolloin hämmästyin vieläkin enemmän, kuten lukijakin olisi varmaankin tehnyt, ja kiiruhdin heti panemaan työn alulle. Kirjoitin siinä tarkoituksessa herra Hollylle, mutta viikkoa myöhemmän sain kirjeen hänen lakimiehiltään, jotka, samalla kun palauttivat kirjeeni, ilmoittivat, että heidän päämiehensä ja herra Leo Vincey olivat jo matkustaneet Tibetiin eivätkä olleet vielä ilmoittaneet heille tarkempaa osoitettaan.

Siinä kaikki, mitä minulla oli selitykseksi sanottavaa. Kertomuksesta muodostakoon lukija itselleen oman mielipiteensä. Luovutan sen nyt hänelle aivan samanlaisena kuin se joutui minun haltuuni, lukuunottamatta muutamia pieniä poikkeuksia, joita olen tehnyt salatakseni toimihenkilöt suurelta yleisöltä. Omasta puolestani en tahdo tehdä mitään huomautuksia tai johtopäätöksiä kertomukseen nähden. Ensin olin taipuvainen uskomaan, että tämä kuvaus naisesta, jonka majesteettista olentoa lukemattomien vuosisatojen salaperäisyys verhosi ja jonka yllä iäisyyden varjo häilyi kuin yön musta siipi, oli jokin äärettömän lavea vertauskuva, jonka merkitystä en jaksanut käsittää. Sitten ajattelin, että tässä ehkä piili jokin rohkea yritys esittää kuolemattomuuskokeilujen mahdollisia tuloksia, kuvailla eteemme sellainen inhimillinen olento, joka vieläkin uudistaa elinvoimansa luonnon suurista, ehtymättömistä lähteistä, joista kaikki elämä on kerran alkunsa saanut. Hänen povessaan sykkii elämä ja riehuvat intohimojen taistelut yhtä kauan kuin häntä ympäröivässä katoamattomassa maailmassa elämä sykkii, vedet virtaavat, vuoksi ja luode vaihtuvat, tuulet myrskyksi kiihtyvät ja tyyntyvät jälleen. Mutta luettuani pitemmälle ei tämäkään ajatus minua tyydyttänyt. Minun mielestäni näyttää kertomus liian todenmukaiselta ollakseen vain mielikuvituksen tuote. Selityksen luovutan kuitenkin toisten tehtäväksi ja tämän lyhykäisen esipuheen jälkeen, joka erinäisten seikkojen takia oli välttämätön, pyydän lukijoita tutustumaan Ayeshaan ja Kôrin luoliin.

Julkaisija.

P.S. — Luettuani kertomuksen uudelleen ja sitä tarkoin harkittuani johtui mieleeni eräs seikka, johon en voi olla kiinnittämättä lukijan huomiota. Hän on huomaava, ettei Leo Vinceyn luonteessa tämän kertomuksen perusteella näytä olevan mitään erikoista ominaisuutta, joka selittäisi Ayeshan suuren kiintymyksen häneen eikä hän minunkaan mielestäni ole missään suhteessa mikään erittäin mielenkiintoinen henkilö. On todellakin luultavampaa, että herra Holly olisi tavallisissa oloissa helpostikin hänet syrjäyttänyt. Oliko asianlaita ehkä niin, että Ayesha kaikessa selittämättömässä viisaudessaan ja loistavassa nerokkuudessaan ihaili vain kaunista ulkomuotoa? Oliko tuo muinaisina aikoina elänyt Kallikrates vain tavallinen, lahjaton kuolevainen, jota rakastettiin vain hänen kreikkalaisen kauneutensa tähden? Vai onko asian todellinen laita siten kuin minä luulen sen olevan — nimittäin, että Ayesha, joka näki kauemmaksi tulevaisuuteen kuin me, oli huomannut rakastamansa miehen sieluun kätketyn tulevaisen suuruuden taimen, jonka hän tiesi rakastetulleen lahjoittamansa kuolemattomuuden vaikutuksesta, hänen nuoren viisautensa vaalimana ja hänen läsnäolonsa elähyttämänä puhkeavan ihanaan kukkaan, ilmestyvän loistavan tähden lailla täyttäen maailman häikäisevällä loistollaan ja ihanalla tuoksullaan?

Kysymykseen en kykene vastaamaan, vaan annan lukijan luettuaan herra Hollyn kertomuksen muodostaa itselleen oman mielipiteen siinä selostetuista tapahtumista.

I.

VIERAANI.

Elämässämme sattuu välistä tapauksia, jotka iskeytyvät mieleemme niin lujasti, ettemme voi niitä milloinkaan unhottaa, ja kohtaus, jonka aion tässä kertoa, on juuri sellainen. Muistan sen niin selvästi kuin se olisi eilen tapahtunut.

Juuri tässä kuussa kolmattakymmentä vuotta sitten istuin minä, Ludvig Horace Holly, eräänä iltana huoneessani Cambridgessa päntäten päähäni erästä matemaattista teosta, jonka nimeä en enää muista. Minun piti viikon päästä suorittaa tutkintoni, jonka sekä opettajani että toverini odottivat minun loistavasti läpäisevän. Vihdoin minä väsyneenä työnsin kirjan syrjään ja täytin piippuni. Uunin reunalla paloi kynttilä, jonka takana oli pitkä ja kapea kuvastin, ja juuri kun aioin sytyttää piippuni, osui katseeni kuvastimessa näkyviin kasvoihini. Minä vaivuin ajatuksiini ja annoin tulitikun palaa, kunnes se vihdoin alkoi polttaa sormiani niin, että minun täytyi hellittää se kädestäni. Siitä huolimatta seisoin paikoillani vielä kauan ja tuijotin mietteisiini vaipuneena kuvaani kuvastimessa.

"No niin", sanoin vihdoin ääneen, "toivoakseni tulen maailmassa toimeen sillä, mitä pääni sisältää, sillä sen ulkopuoli ei totisesti kykene minua vähääkään auttamaan."

Tämä huomautus hämmästyttänee hämäryydellään jokaista lukijaa. Minä tarkoitin sillä ruumiillisia puutteellisuuksiani. Useammille kahdenkymmenenkahden ikäisille nuorukaisille on luonto lahjoittanut ainakin jossakin määrin nuoruuden miellyttäväisyyttä, mutta minä olin jäänyt aivan osattomaksi. Olin sangen lyhytkasvuinen ja paksuruumiinen. Rintani oli melkein luonnottomasti sisään painunut ja käteni olivat huomattavan pitkät ja jäntevät. Kasvonpiirteeni olivat karkeat ja harmaat silmäni, joita matala otsa varjosti, olivat syvällä päässä. Musta, karkea tukkani kasvoi melkein puoliväliin otsaa, joka muistutti metsän takaisin valloittamaa, hylättyä raiviopaikkaa. Sellainen oli ulkomuotoni noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja sellainen se on, muutamia vähäpätöisiä muutoksia lukuunottamatta, vielä tänäänkin. Olin ruma kuin Kain, mutta ikäänkuin korvaukseksi oli minulle annettu harvinaisen vahvat ruumiinvoimat ja erinomainen järjenjuoksu. Rumuuteni oli niin silmäänpistävä, että toverini, jotka olivat nuoria keikareita, välttivät kulkemasta kanssani kadulla, vaikkakin olivat ylpeitä osoittamastani kestävyydestä ja suurista voimistani. Oliko ihmeellistä, että olin synkkämielinen ja ihmisarka? Oliko ihmeellistä, että työskentelin ja ahersin yksinäni ilman ainoatakaan ystävää — paitsi yhtä? Luonto oli erottanut minut muista erilleen etsimään tyydytystä ja lohtua vain sen mittaamattomista kätköistä. Naiset eivät voineet sietää minua. Noin viikko sitten kuulin erään naisen, joka luuli minun olevan kyllin etäällä, etten kuulisi hänen sanojaan, sanovan minua hirviöksi, jonka näkeminen oli saanut hänet uskomaan kehitysopin todenperäisyyteen. Ja kerran tapahtui, että eräs nainen teeskenteli todellakin välittävänsä minusta ja minä kiinnyin häneen luonteeni koko kiihkeydellä, mutta kun en saanutkaan odottamaani perintöä, hylkäsi hän minut. Minä pyysin ja rukoilin häntä niin kiihkeästi ja liikuttavasti, etten ole milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin kellekään elävälle olennolle puhunut siten, sillä hänen suloiset kasvonsa olivat hurmanneet minut ja minä rakastin häntä. Vastauksen asemesta hän vei minut kuvastimen eteen ja seisoen vieressäni katsoi siihen.

"Katso nyt", sanoi hän. "Jos minua nimitettäisiin kauneudeksi, niin mikähän nimi mahdettaisiin antaa sinulle?"

Olin silloin juuri täyttänyt kaksikymmentä. Siten seisoin kauan tuijottaen kuvastimeen ja muistelin menneitä asioita. Sisimmässäni tunsin jonkinlaista julmaa tyydytystä ajatellessani omaa yksinäisyyttäni, sillä minulla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljiä eikä sisaria. Samassa koputettiin ovelle.

Kuuntelin hetkisen ennenkuin avasin oven, sillä kello oli pian kaksitoista ja mielentilani oli sitäpaitsi sellainen, etten halunnut luokseni vierasta. Tovereideni keskuudessa ja luultavasti koko maailmassa oli minulla vain yksi ystävä — mahtoikohan sisäänpyrkijä olla hän?

Samassa oveni ulkopuolella oleva henkilö rykäisi ja minä kiiruhdin heti avaamaan, sillä olin tuntenut äänen.

Kookas, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jonka olemuksessa saattoi huomata jälkiä harvinaisesta kauneudesta, horjui kiireesti sisään raahaten mukanaan painavaa, tukevan näköistä rautaista lipasta, jossa oli vahva kädensija. Hän nosti lippaan pöydälle ja samassa hänet tapasi vaikea yskänkohtaus. Hän yski henkimenokseen, kunnes hänen kasvonsa kävivät aivan purppuranpunaisiksi ja hän alkoi sylkeä verta. Minä kaadoin viskyä pikariin ja ojensin juoman hänelle. Juotuaan sen hän näytti voivan paremmin, mutta hänen tilansa näkyi olevan niin toivottoman huono, että kohtaus saattoi milloin hyvänsä uudistua.

"Miksi seisotit minua tuolla kylmässä eteisessä?" kysyi hän äreästi.
"Tiedäthän, että veto on minulle kuolemaksi."

"Minä en tiennyt, kuka oven takana oli", vastasin. "Sinä olet myöhäinen vieras."

"Niin olen, ja luulen todellakin, että tämä vierailu onkin minun viimeiseni", vastasi hän hymyillen aavemaisesti. "Tätä olen odottanutkin, Holly. Elämäni lähenee loppuaan. Minä luulen, etten enää näe huomispäivää!"

"Mitä joutavia!" sanoin minä. "Nyt menen hakemaan lääkäriä." Hän viittasi käskevästi vaatien minua pysähtymään.

"Puhun aivan vakavasti", sanoi hän. "En tarvitse lääkäriä. Olen itse lukenut ja tutkinut lääketiedettä, joten tiedän tilani. Lääkärit eivät voi minua enää auttaa. Hetkeni on tullut! On suuri ihme, että olen pysynyt hengissä tämän vuoden. Kuuntele nyt tarkoin mitä puhun, sillä sinulla ei ole tilaisuutta kuulla sanojani toistamiseen. Olemme olleet hyviä ystäviä kahden vuoden ajan. Sanopas nyt, mitä tiedät minusta?"

"Minä tiedän, että olet rikas ja tulit yliopistoon iässä, jolloin useimmat ovat jo kauan olleet sieltä poissa. Sinä olet ollut naimisissa ja vaimosi on kuollut, ja sinä olet ollut parhain ja tähän saakka melkeinpä ainoa ystäväni."

"Oletko tiennyt, että minulla on poika?"

"En."

"Niin, minulla on poika. Hän on nyt viiden vuoden ikäinen. Hänen äitinsä kuoli hänen syntyessään ja sentähden en ole voinut sietää lasta. Holly, minä pyydän sinua hänen ainoaksi holhoojakseen. Hyväksytkö osoittamani luottamuksen?"

"Minäkö?" huudahdin minä melkein hypähtäen tuolistani.

"Niin, sinä juuri. En ole turhaan kahta vuotta tutkinut luonnettasi. Olen jo jonkun aikaa ollut tietoinen siitä, että hetkeni ovat luetut, ja päästyäni asiasta varmuuteen olen etsinyt henkilöä, jonka huomaan voin uskoa poikani ja tämän", lisäsi hän taputtaen rautaista lipasta. "Holly", jatkoi hän, "sinä olet etsimäni mies, sillä rosoisen kuoresi alla sykkii raitis ja terve sydän. Kuule, tuo poikanen on piakkoin erään maailman vanhimpien sukujen ainoa edustaja. Sinä varmaankin naurat minulle kun sanon, että kuudeskymmenesviides tahi kuudeskymmeneskuudes esi-isäni oli eräs egyptiläinen Isis-jumalan pappi, syntyperältään kreikkalainen ja nimeltään Kallikrates [= kaunis tahi väkevä, oikeammin 'kaunis voimassaan']. Aika tulee, jolloin kaikki epäilyksesi haihtuvat olemattomiin. Hänen isänsä oli eräs kreikkalainen palkkasoturi, joka palveli mendesialaisen faraon Hak-Horin joukoissa, ja hänen isänisänsä oli luullakseni juuri tuo Herodotoksen mainitsema Kallikrates. [Ystäväni tässä mainitsema Kallikrates oli spartalainen, jonka Herodotos kertoo olleen kuuluisan kauneudestaan (Herod. IX. 72.). Hän kaatui mainehikkaassa Plataian taistelussa (syysk. 22 p. 479 e.Kr.), jossa lakedaimonilaiset ja ateenalaiset Pausaniaan johdolla löivät persialaisten suunnattoman ylivoiman. Taistelukentälle jäi noin 300000 vihollista. Herodotos kuvailee tapausta näin: 'Taistelussa kaatunut Kallikrates oli koko sotajoukon, ei ainoastaan lakedaimonilaisten, vaan myös koko Kreikan kansan kaunein mies. Nuoli oli lävistänyt hänen kylkensä ja kun Pausanias, joka oli myöskin haavoittunut, pahoitteli hänen kuolemaansa, kääntyi hän ystävänsä, Arimnestuksen, erään plataialaisen, puoleen sanoen olevansa iloinen saadessaan kuolla Kreikan vapauden edestä, mutta surevansa sitä, ettei ollut saanut ottaa enemmän osaa miekan mittelyyn. Hän olisi toivonut saavansa kuolla miekan iskuun, mikä hänen mielestään oli sotilaalle kunniakkain kuolema.' Tämä Kallikrates, joka näyttää olleen yhtä urhoollinen kuin kauniskin, haudattiin Herodotoksen mukaan yhdessä 'nuorten päälliköiden' kanssa ja erilleen muista spartalaisista ja näiden mukana olleista helooteista. — L.H.H.] Noin vuoden 339 e.Kr. paikkeilla ja samoihin aikoihin kuin faraoitten valta lopullisesti kukistui tämä Kallikrates (pappi) rikkoi naimattomuuslupauksensa ja pakeni Egyptistä erään kuninkaalliseen sukuun kuuluvan naisen kanssa, joka oli rakastunut häneen. Heidän laivansa haaksirikkoutui Afrikan rannikolla, luullakseni nykyisen Delagoa-lahden läheisyydessä tahi hiukan pohjoisempana. Hän ja hänen vaimonsa pelastuivat, mutta kaikki muut hänen seuralaisensa tuhoutuivat tavalla tahi toisella. He saivat kestää paljon vaaroja ja monta kovaa kokea, kunnes heidät vihdoin pelasti erään villin kansan mahtava kuningatar. Tämä valkoiseen rotuun kuuluva nainen, joka oli ennenkuulumattoman kaunis ja suloinen, murhasi viimein esi-isäni Kallikrateksen olosuhteiden vallitessa, joihin en nyt voi kajota, mutta jotka saat tietää, jos saat elää, tutkittuasi tämän lippaan sisällyksen. Hänen vaimonsa ja pieni poikansa onnistuivat kuitenkin jotenkin pakenemaan, minä en tiedä miten, ja pääsivät vihdoin Ateenaan. Pojan nimeksi pantiin Tisisthenes eli Mahtava Kostaja. Viisisataa vuotta myöhemmin perhe muutti tuntemattomista syistä Roomaan. Siellä he näyttävät melkein heti ottaneen nimen Vindex, kostaja, luultavasti säilyttääkseen suvussa muiston kostosta, johon myöskin nimi Tisisthenes viittaa. Roomassa he asuivat sen jälkeen noin viisisataa vuotta aina vuoteen 770 j. Kr. saakka, jolloin Kaarlo Suuri valtasi Lombardian, jossa perhe silloin oleskeli. Perheen päämies näyttää silloin yhtyneen Kaarlo Suureen, seuranneen häntä alppien toiselle puolelle ja asettuneen viimein Bretagneen asumaan. Kahdeksan polvea myöhemmin suvun päämies muutti Englantiin Edward Tunnustajan hallituksen aikana ja kohosi suureen kunniaan ja valtaan Wilhelm Valloittajan aikana. Siitä asti tähän päivään saakka voin järjestyksessä luetella kaikki esi-isäni. Ei silti, että Vinceyt — tämä on nimen lopullinen muunnos suvun juurruttua Englantiin — olisivat olleet erikoisen huomattavia. He elivät omaa elämäänsä syrjässä julkisuudesta. Toiset olivat sotilaita ja toiset rauhallisia kauppamiehiä, ja kaikkina aikoina on sukua yleensä pidetty kunniassa ja vieläkin yleisemmin muuttumattoman keskinkertaisena. Kaarlo II:n ajoista tämän vuosisadan alkuun olivat sukumme edustajat kauppiaita. Noin vuoden 1790 paikkeilla kokosi minun iso-isäni panimoillaan suuren omaisuuden. Hän kuoli vuonna 1821 ja minun isäni, joka peri hänet, hävitti melkein kaikki ja jätti minulle kuollessaan noin kahdentuhannen punnan tulot vuodessa. Silloin minä lähdin löytöretkelle, jonka tämän lippaan sisältö aiheutti, ja yritykseni päättyi hyvin onnettomasti. Paluumatkallani matkustelin Etelä-Euroopassa ja tulin vihdoin Ateenaan. Siellä tutustuin hellästi rakastettuun vaimooni, jolle myöskin soveltuisi nimi 'kauneudessaan jumalallinen', kuten muinoin kreikkalaiselle kantaisällenikin. Menimme naimisiin ja vuotta myöhemmin hän kuoli poikani syntyessä."

Hänen päänsä painui alas ja hän peitti käsillään kasvonsa. Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi:

"Avioliittoni esti minua toteuttamasta suunnitelmaani silloin ja nyt en enää kykene sitä tekemään. Minä en ehdi enää, Holly — minä en ehdi! Jos suostut pyyntööni, niin kerron sinulle kaikki. Vaimoni kuoltua aloin jälleen ajatella asiaa. Mutta minä käsitin, että ennenkuin saatoin mihinkään ryhtyä, oli aivan välttämätöntä oppia itämaisia kieliä, etenkin arabiankieltä. Ja sentähden tulin tänne, että voisin helpommin opiskella noita aineita. Mutta hyvin pian sen jälkeen alkoi tilani arveluttavasti huonontua ja nyt on loppuni lähellä." Ja ikäänkuin näiden sanojen vahvistukseksi hänet tapasi hirvittävä yskänkohtaus. Minä annoin hänelle toisen annoksen viskyä ja hetkisen levähdettyään hän jatkoi:

"Minä en ole nähnyt poikaani sitten kuin hän oli pieni sylilapsi, sillä en ole voinut voittaa vastenmielisyyttäni häntä kohtaan, mutta minulle on kerrottu hänen olevan kauniin ja ymmärtäväisen poikasen. Tässä kirjeessä", ja hän otti taskustaan minulle osoitetun kirjeen, "on tarkoin määrätty, miten pojan kasvatus on järjestettävä. Ohjeeni ovat kyllä hieman erikoiset, mutta missään tapauksessa en voisi uskoa tätä tärkeätä tehtävää vieraalle henkilölle. Minä pyydän sinua vielä kerran, etkö tahtoisi ruveta poikani holhoojaksi ja kasvattajaksi?"

"Ennenkuin voin vastata, minun täytyy saada sinulta hiukan tarkempi selostus suunnitelmistasi poikaasi nähden", huomautin minä.

"Pyyntööni sisältyy, että pidät poikani, Leon, luonasi hänen kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa saakka ja muista — häntä ei saa panna mihinkään kouluun. Hänen kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänään sinun holhouskautesi loppuu ja silloin sinä näillä avaimilla (hän asetti avaimet pöydälle) avaat tämän rautaisen lippaan ja annat hänen nähdä ja tarkoin lukea sen sisällön. Sitten hän sanokoon, tahtooko hän vai ei ryhtyä tutkimaan noita tapahtumia. Mitään pakkoa ei ole. Minulla on nykyään kahdentuhannenkahdensadan punnan tulot vuodessa. Puolet näistä tuloista olen jälkisäädöksellä määrännyt sinulle, jos ryhdyt holhoojantoimeen. Korvaukseksi siitä, että otat tämän työn aivan elämäntehtäväksesi, olen tahtonut antaa sinulle tuhat puntaa vuodessa. Tuo sata puntaa vuodessa on maksu pojan täysihoidosta. Jäljellä oleva osa omaisuuttani kasvakoon korkoa, kunnes Leo täyttää kaksikymmentäviisi vuotta, niin että hänellä on rahoja käytettävänään, jos hän haluaa ryhtyä tehtävään, josta olen sinulle puhunut."

"Mitenkä on meneteltävä, jos minä kuolisin?" kysyin minä.

"Siinä tapauksessa saa holhoojahallitus huolehtia pojasta. Järjestä vain asiat tarkoin niin, että hän saa tämän rautaisen lippaan haltuunsa. Holly, älä kiellä pyyntöäni, josta on sinulle vain etua. Seuraelämä ja maailman hyörinä ei miellytä sinua — se vain katkeroittaa mielesi! Jonkun viikon kuluttua sinusta tulee yliopiston dosentti ja tuota tointa seuraava palkka lisättynä rahasummalla, jonka olen asettanut käytettäväksesi, tekee taloudellisen asemasi sellaiseksi, että voit kokonaan syventyä tieteellisiin tutkimuksiisi ja väliaikoina harrastaa mielesi mukaan urheilua ja metsästystä, joihin olet niin mieltynyt. Minä luulisin, että sellainen elämä olisi sinulle aivan ihanteellinen."

Hän vaikeni ja katseli minua kiihkeästi, mutta minä epäröin vielä.
Tehtävä tuntui minusta niin kovin oudolta.

"Minun tähteni, Holly. Olemmehan olleet parhaat ystävät ja minä en ehdi enää järjestää asiaa toisin."

"No hyvä", sanoin minä. "Suostun pyyntöösi, ellei tuossa kirjeessä ole mitään, joka saisi minut muuttamaan mieleni." Samassa osoitin kirjettä, jonka hän oli pannut pöydälle avainten viereen.

"Kiitos, Holly, kiitos. Siinä ei ole mitään sellaista. Lupaa ja vanno nyt Jumalan nimeen, että tahdot olla isä pojalleni ja noudattaa kirjeessä olevia määräyksiäni."

"Minä vannon", vastasin juhlallisesti.

"Hyvä on, mutta muista, että ehkä joskus vaadin sinut tilille, miten olet valasi pitänyt, sillä vaikka olenkin kuollut ja minut on unhotettu, niin minä kuitenkin elän. Holly, kuolemaa ei ole olemassa, vaan ainoastaan jonkinlainen olotilan muutos, joka uskoni mukaan voidaan erinäisten asianhaarojen vallitessa siirtää rajoittamattoman kauas tulevaisuuteen, kuten itsekin tulet aikanaan huomaamaan." Hänet tapasi jälleen hermoja koetteleva yskänkohtaus.

"Kas niin", virkkoi hän sen ohimentyä, "nyt minun täytyy lähteä. Lippaan jätän sinun haltuusi ja jälkisäädöksessäni, joka on toisten papereitteni joukossa, olen määrännyt, että poikani luovutetaan sinun huostaasi. Vaivoistasi saat runsaan korvauksen, Holly, ja minä tunnen sinut rehelliseksi, kunnon mieheksi, mutta jos sinä petät luottamukseni, niin vannon taivaan nimessä ilmestyväni kostamaan sinulle."

Minä en virkkanut mitään, sillä olin liian järkytetty kyetäkseni puhumaan.

Hän kohotti kynttilää ja tarkasteli kuvastimessa kasvojaan, jotka olivat kerran olleet harvinaisen kauniit, mutta olivat nyt taudin tuhoamat. "Matojen ruokaa", sanoi hän. "On kummallista ajatella, että jonkun tunnin kuluttua makaan kylmänä ja kankeana — niin on sitten maallinen vaellukseni päättynyt ja pieni osani tässä elämässä näytelty loppuun. Ah, Holly! Elämä on tuskin sen vaivan arvoinen, minkä juuri eläminen itse aiheuttaa. Silloin vain kannattaa elää, kun rakkaus taikavoimallaan hetkemme täällä onnellistuttaa. Minun elämäni ei ainakaan ole ollut minkään arvoinen, mutta ehkä poikani, Leo, saa kokea toista, jos hänellä on kyllin rohkeutta ja luottamusta. Hyvästi, ystäväni!" ja äkillisen hellyyden valtaamana hän syleili minua ja painoi otsalleni suudelman. Sitten hän kääntyi mennäkseen.

"Kuulehan, Vincey", sanoin minä. "Jos todellakin olet niin sairas kuin luulet, niin olisi parempi, että saisin hakea lääkärin."

"Ei, ei", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle, ettet sitä tee. Kuolemani lähestyy ja myrkytetyn rotan lailla tahdon kuolla yksinäisyydessä."

"Mutta minä uskon, ettei sinun tarvitse vielä sellaista ajatella", vastasin minä.

Hän aukaisi oven ja katsahti minuun hymyillen. Sitten hän sanoi: "muista", ja katosi samassa pimeään.

Minä istahdin tuolilleni ja hieroin silmiäni ihmetellen, olinko nähnyt unta. Mutta koska tämä otaksuma ei näyttänyt totuuden mukaiselta, niin hylkäsin sen ja aloin ajatella, että Vincey ehkä oli ollut juovuksissa. Minä tiesin hänen olevan ja olleen jo kauan hyvin sairaana, mutta kuitenkin minusta tuntui mahdottomalle, että hän olisi ollut niin huono kuin hän itse sanoi. Hän oli ollut aivan varma, ettei hän eläisi aamuun saakka. Mutta jos hänen kuolemansa oli kerran niin lähellä, niin hän olisi tuskin kyennyt kävelemään luokseni ja raahaamaan mukanaan tuota raskasta rautalipasta. Tarkemmin miettien näytti koko juttu minusta hyvin uskomattomalle, sillä minä en silloin vielä tiennyt, että tässä maailmassa tapahtuu asioita, joita tavallisen ihmisen terve järki ei voi milloinkaan käsittää, vaan pitää niitä sangen epäiltävinä tahi suorastaan mahdottomina. Olen nimittäin vasta aivan äsken voittanut omat ennakkoluuloni tässä suhteessa, joten tiedän olevani oikeassa. Oliko uskottavaa, että miehellä oli viiden vuoden vanha poika, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin pienenä sylilapsena? Ei. Oliko todennäköistä, että hän todellakin aivan varmaan tiesi kuolinhetkensä? Ei. Oliko totta, että hän saattoi tietää sukunsa kantaisän eläneen neljännellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää? Aivan varmasti ei. Ja miten oli selitettävissä, että hän aivan odottamatta tahtoi uskoa lapsensa erään yliopistotoverinsa kasvatiksi ja antaa tälle vielä puolet omaisuudestaankin? Vincey oli ollut joko juovuksissa tahi sitten hän oli mielipuoli. Mutta jos asia oli siten, niin mitä tämä kaikki oikein merkitsi ja mitä oli tuossa sinetöidyssä rautalippaassa?

Tapahtuma sai minut viimein niin ymmälle, etten enää jaksanut ajatella mitään, vaan päätin mennä nukkumaan. Nousin siis tuoliltani ja pantuani Vinceyn jättämät avaimet ja kirjeen asiakirjasalkkuuni ja kätkettyäni rautalippaan suureen matka-arkkuuni, menin levolle ja nukahdin pian sikeään uneen.

Mielestäni olin nukkunut vain muutamia minuutteja herätessäni siihen, että joku huusi minua. Nousin istualleni ja hieroin silmiäni — oli kirkas päivä ja kello oli jo kahdeksan.

"No, mitä kuuluu, John?" kysyin minä pojalta, joka oli minun ja Vinceyn yhteinen palvelija. "Olethan kalpea kuin olisit nähnyt aaveita!"

"Niin olenkin, herra", vastasi hän. "Ruumiin olen ainakin nähnyt, mikä on mielestäni vieläkin pahempaa. Menin tapani mukaan ensin herra Vinceyn huoneeseen ja siellä hän makaa ihan kuolleena!"

II.

VUODET VIERIVÄT.

Vincey raukan äkillinen kuolema aiheutti luonnollisesti suuren hälinän yliopistossa, mutta kun yleisesti tiedettiin hänen olleen hyvin sairaan ja lääkäri antoi tyydyttävän kuolintodistuksen, ei kuolemantapauksen johdosta pidetty mitään kuulustelua. Siihen aikaan ei oltu niin hanakoita pitämään noita kuulusteluja kuin nykyisin. Sellaista pidettiin todellakin vainajan muiston häväisemisenä. Koska minulta niinmuodoin ei tiedusteltu mitään, niin en minäkään mennyt kenellekään vapaaehtoisesti selostamaan minun ja Vinceyn välistä keskustelua hänen kuolin-yönään. Minä kerroin vain, että hän oli illalla käynyt luonani kuten hänellä usein eli tapana tehdä. Hautajaispäivänä saapui Lontoosta eräs lakimies, joka saatteli ystävä parkani maalliset jäännökset kirkkomaahan ja vei sitten mukanaan kaikki hänen paperinsa ja tavaransa, paitsi rautalipasta, joka oli jätetty minun huostaani. Sitten en kuullut viikkoon hiiskaustakaan näistä asioista ja siihen aikaan olin todellakin niin kiintynyt töihini tutkintoani varten, etten joutanut ystäväni hautajaisiin enkä myöskään tavannut hänen lakimiestään, joka valvoi hänen asioitaan. Vihdoinkin oli tutkintoni ohi ja kun minä kotiin tultuani istahdin nojatuoliin, olin onnellinen tietäessäni, että olin kiitettävästi suoriutunut kaikesta. Ajatukseni, jotka viimeisinä viitenä päivänä olivat työskennelleet vain tarkoin määrätyllä alueella, kohdistuivat pian tuosta painostuksesta vapauduttuaan sen yön tapahtumiin, jolloin Vincey parka kuoli, ja jälleen tuli mieleeni kysymys, mitä tämä kaikki mahtoi merkitä. Minä ihmettelin, kuulisinko asiasta sen enempää ja mitä tekisin siinä tapauksessa tuolla omituisella rautalippaalla. Mietin miettimästä päästyänikin tuota salaperäistä vierailua luonani keskiyön hetkellä, Vinceyn ennustusta pikaisesta kuolemastaan, joka niin pian täyttyi, ja vannomaani juhlallista valaa, josta Vincey oli sanonut vaativansa minut tilille toisessa maailmassa, kunnes nämä seikat olivat lopulta järkyttää mielenrauhani aivan kokonaan. Oliko mies tehnyt itsemurhan? Siltä ainakin näytti. Koko juttu alkoi tuntua kamalalta ja vaikka minä en ole vähintäkään hermostunut tahi taipuvainen menettämään malttiani, niin nyt minua alkoi kuitenkin peloittaa ja minä toivoin, etten olisi sekaantunut asiaan ollenkaan. Kuinka monin verroin kiihkeämmin toivon samaa nyt, kolmattakymmentä vuotta myöhemmin!

Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena koputettiin ovelle ja minulle tuotiin isoon, siniseen kirjekuoreen suljettu kirje. Ensisilmäyksellä näin, että kirje oli lähtöisin lakimiehen kädestä, ja vaistomaisesti tunsin sen koskevan vastaanottamaani luottamustointa. Kirje, joka on vieläkin hallussani, kuului:

"Hyvä herra. — Päämiehemme, M. L. Vincey vainaja, joka kuoli t.k. 9 p. Cambridgessa, on jättänyt jälkeensä jälkisäädöksen, josta jäljennöksen oheenliitämme ja jonka toimeenpanijat me olemme. Siitä näette, että teille maksetaan vuotuinen elinkorko noin puolesta vainajan omaisuudesta, joka on nyt pankkiin talletettu, seuraavalla ehdolla. Teidän on ruvettava hänen ainoan, viisi vuotta vanhan poikansa, Leo Vinceyn, holhoojaksi. Ellemme itse olisi laatineet kysymyksessä olevaa asiakirjaa herra Vinceyn tarkkojen ja selvien, sekä kirjallisten että suullisten määräysten mukaan, ja ellei hän itse olisi meille vakuuttanut hänellä olevan pätevät syyt tähän menettelyynsä, niin olisimme velvolliset teille ilmoittamaan hänen määräystensä olevan meidän mielestämme siksi omituista laatua, että olisimme katsoneet olevamme pakotetut saattamaan asian holhoojahallituksen tietoon. Silloin olisi siellä ryhdytty joko jälkisäädöksen kumoamiseen tahi muihin toimenpiteisiin alaikäisen lapsen etujen turvaamiseksi. Mutta koska me tunsimme jälkisäädöksen tekijän erittäin nerokkaaksi ja eteväksi mieheksi, jolla ei ollut elossa yhtään omaista tahi sukulaista, jolle hän olisi voinut uskoa lapsensa kasvatuksen ja holhouksen, niin emme katsoneet olevamme oikeutetut vastustamaan vainajan viimeistä tahtoa.

Odottaen ohjeitanne lapsen luoksenne tuloon nähden ja määräyksiänne teille kuuluvan perintöosan suorituksesta piirrämme

kunnioittaen Geoffrey & Jordan."

Minä panin kirjeen pöydälle ja luin jälkisäädöksen, joka suunnattomasta järjettömyydestään huolimatta oli pienimpiä yksityiskohtia myöten lainmukainen. Mikäli saatoin huomata sisälsi se juuri samat asiat, joista Vincey oli minulle puhunut samana yönä kuin hän kuoli. Siis kaikki oli kuitenkin totta. Minun täytyi ottaa poika huostaani. Samassa johtui mieleeni kirje, jonka hän oli antanut minulle lippaan yhteydessä. Etsin sen käsiini ja avasin sen. Siinä oli vain samoja ohjeita, joita hän oli jo antanut minulle ennen, kuten määräyksiä lippaan avaamisesta Leon kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänä ja ylimalkaiset ohjeet pojan opintoja varten, joihin piti pääasiallisesti sisältyä korkeampi matematiikka ja kreikan- ja arabiankieli. Viimeisenä oli jälkikirjoitus, jossa oli ohjeita siltä varalta, että poika sattuisi kuolemaan ennenkuin hän täytti kaksikymmentäviisi vuotta, mitä hän ei kuitenkaan uskonut. Siinä tapauksessa minun piti aukaista lipas ja toimia kuten parhaaksi näin. Ellen ollut halukas ryhtymään lippaan sisällössä mainittuja asioita tutkimaan, piti minun hävittää kaikki, mitä lipas sisälsi. Missään tapauksessa en saanut luovuttaa niitä kellekään vieraalle henkilölle.

Koska tässä kirjeessä ei ollut minulle mitään uutta, joka olisi saanut minut muuttamaan mieleni ja kieltäytymään tehtävästä, johon olin ystävävainajalleni luvannut ryhtyä, niin ei auttanut muu kuin kirjoittaa herroille Geoffrey & Jordan ja ilmoittaa olevani valmis ryhtymään toimeeni Leon holhoojana. Kymmenen päivän kuluttua saatoin ottaa pojan vastaan. Sitten menin yliopistoviranomaisten luokse ja kerroin heille asiasta niin paljon kuin pidin tarpeellisena, mikä oli sangen vähän ja monien vastusten jälkeen minun onnistui taivuttaa heidät puolelleni etenkin kun olin hiljattain suorittanut tutkintoni erittäin hyvillä arvosanoilla, ja niin sain luvan pitää pojan luonani sillä ehdolla että luovuin huoneistani yliopistossa ja hankin itselleni asunnon muualta. Minä tein niin ja vähän aikaa kuulusteltuani huoneita onnistuin saamaan erittäin mukavan asunnon yliopiston läheisyydestä. Sitten seurasi kysymys, mistä saisin lapsenhoitajan. Tässä kohdassa olin tehnyt lujan päätöksen. Minä en aikonut ottaa kotiini naishoitajaa, joka pian hallitsisi meitä molempia, niin minua kuin poikaakin, ja lopulta vierottaisi lapsen minulta. Poika oli jo kyllin vanha tullakseen toimeen ilman naisellista apua ja niin aloin heti tiedustella sopivaa miespalvelijaa. Kärsivällisesti etsittyäni minä vihdoin miellyin erääseen erittäin siistin näköiseen, pyöreäkasvoiseen nuorukaiseen, joka tosin ennen oli ollut vain tallipalvelijana, mutta joka sanoi osaavansa hoitaa lapsia oikein hyvin, sillä hän oli vanhin seitsemästätoista sisaruksesta. Hän tarjoutui mielellään nuoren Leo-herran hoitajaksi tämän saavuttua luokseni. Vietyäni sitten rautalippaan pankkiin, jossa panin sen omin käsin varmuusholviin, ostin muutamia lasten kasvatusta, terveydenhoitoa ja käsittelyä koskevia kirjoja, jotka luin ensin itsekseni ja sitten ääneen Jobille — nuoren miehen nimi oli Job — ja odotin.

Vihdoin lapsi saapui erään vanhahkon naisen seurassa, joka itki katkerasti kauniista pojasta erotessaan. Poika oli todellakin kaunis. En muista milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin nähneeni niin suloista ja kaikinpuolin täysinkehittynyttä lasta. Hänellä oli harmaat silmät ja leveä otsa ja hänen kasvonpiirteensä olivat jo tuolla varhaisella iällä kuin marmoriin veistetyt. Mutta kaunein oli ehkä hänen tukkansa, joka oli kuin puhdasta kultaa ja kiertyi tiheinä kiharoina hänen kaunismuotoisen päänsä ympärille. Hän itki hiukan, kun hoitaja vihdoinkin jätti hänet huostaamme poistuen kyynelöiden. Minä en voi milloinkaan unhottaa tuota hetkeä. Siinä hän seisoi auringonsäteiden kimallellessa hänen kultaisissa kutreissaan, peittäen nyrkillään toisen silmänsä ja tarkastellen meitä toisella. Istuin tuolissani ja ojensin käteni houkutellakseni hänet luokseni, Jobin matkiessa nurkassaan kanojen kaakatusta, jolla hänen entisten kokemustensa mukaan piti olla hyvin lohduttava vaikutus. Hän koetti siten saada pojan ymmärtämään, että hän saattoi luottaa meihin. Sitten hän veteli hirvittävän rumaa puuhevosta kamalaa kyytiä edestakaisin herättääkseen poikasen mielenkiintoa. Niin katselimme toisiamme muutamia minuutteja ja sitten lapsi yhtäkkiä ojensi minulle molemmat pienet kätensä ja juoksi syliini.

"Minä pidän sinusta", sanoi hän. "Sinä olet kyllä ruma, mutta sinä olet niin hyvä."

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän söi hyvin tyytyväisenä suuria leipäviipaleita, joiden päälle oli levitetty paksulti voita. Job olisi halunnut levittää niille vielä hedelmähilloakin, mutta minä kielsin sen muistuttaen häntä ankarasti vastedes paremmin ajattelemaan, mitä noissa mainioissa lasten hoitoa käsittelevissä kirjoissa, joita olimme lukeneet, oli sanottu.

Sangen lyhyessä ajassa pojasta tuli koko yliopiston lemmikki (minä olin päässyt dosentiksi, kuten olin odottanutkin) ja siellä hän kulki kuin kotonaan kaikista ohjeista ja säännöistä huolimatta. Hän oli kaikkien etuoikeutettu suosikki, johon nähden kiellot ja määräykset olivat aivan merkityksettömät. Lapselle osoitettu huomaavaisuus ei ollut mielestäni vaikutukseltaan ollenkaan vaarallinen ja minä jouduin asiassa useamman kerran ankaraan väittelyyn erään yliopistossa asuvan, nyt jo ammoin kuolleen vanhan herran kanssa, jota pidettiin tovereiden keskuudessa yliopiston äreimpänä miehenä ja joka ei voinut lainkaan sietää lapsia. Ihmeeksemme huomattiin kerta, kun pojan vatsa oli myötäänsä kipeä ja Job seurasi sentähden tarkoin hänen puuhiaan, että tuo periaatteeton vanhus, en paremmin sano, usein houkutteli lapsen huoneeseensa syöttäen hänelle siellä rajattomat määrät makeisia. Vieläpä hän vannotti poikaa, ettei tämä puhuisi asiasta kenellekään. Jobin mielestä hän sai hävetä silmänsä täyteen, kun oli jo niin vanhakin, että olisi voinut olla vaikka isoisä, jos olisi osannut käyttäytyä ihmisiksi.

Mutta en voi enää viivyttää kertomustani noita onnellisia vuosia muistellen, jotka aina mielessäni niin ihanina väikkyvät. Ne vierivät toinen toisensa jälkeen ja minä ja Leo kiinnyimme yhä lujemmin toisiimme. Harvoja poikia on niin hellästi rakastettu kuin minä Leoa rakastin ja harvat isät ovat saaneet tuntea lapsiensa puolelta sellaista syvää ja horjumatonta kiintymystä ja uskollisuutta kuin Leo minua kohtaan osoitti.

Lapsi kasvoi pojaksi ja poika varttui nuorukaiseksi, ja sitä myöten kuin nuo unohtumattomat vuodet kuluivat, lisääntyi myös hänen ruumiillinen ja henkinen kauneutensa. Kun hän oli noin viidentoista ikäinen, sanottiin häntä "kauneuden jumalaksi" ja minulle annettiin pilkkanimi "peto". Tuolla menee kauneuden jumala ja peto, sanottiin, kun Leo ja minä olimme yhdessä kävelyllä, mikä oli jokapäiväinen tapamme. Kerran Leo syöksyi erään rotevan, melkein kahta kertaa pitemmän teurastajansällin kimppuun, joka huusi nuo sanat meidän jälkeemme, ja antoi hänelle aimo selkäsaunan. Minä kävelin edelleen enkä ollut näkevinäni mitään, mutta kun tappelu kävi kovin jännittäväksi, en malttanut olla hurraamatta Leolle kiihoittaakseni häntä vieläkin enemmän, että hän suoriutuisi kunniakkaana voittajana jupakasta. Tämähän oli kyllä vastoin kaikkia yliopiston sääntöjä, mutta minä en voinut muuta tehdä. Paria vuotta myöhemmin ylioppilaat antoivat meille uudet nimet. Minua sanottiin "Charoniksi" ja Leoa "kreikkalaiseksi jumalaksi". Uuteen nimitykseeni nähden tahdon vain nöyrästi huomauttaa, etten ole milloinkaan ollut kaunis ja kuta vanhemmaksi tulen, sitä rumemmaksi vain käyn. Mutta Leo oli täysin nimensä veroinen. Ollessaan kahdenkymmenenyhden vanha hän olisi voinut olla mallina nuoren Apollon kuvapatsaalle. En ole milloinkaan nähnyt toista niin kaunista nuorukaista enkä ketään, joka olisi välittänyt kauneudestaan niin vähän kuin hän. Hän oli sitäpaitsi hyvin älykäs ja teräväjärkinen, mutta ei ollut vähintäkään innostunut lukuihin ja opintoihin. Hänellä ei ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä. Hänen kasvatukseensa ja opintoihinsa nähden noudatin tarkoin hänen isänsä antamia määräyksiä ja yleensä saatoin olla saavutuksiimme sangen tyytyväinen. Kreikan- ja arabiankielessä oli hänen edistymisensä kiitettäväkin. Olin opetellut viimemainitun kielen voidakseni auttaa häntä sen lukemisessa, mutta jo viiden vuoden kuluttua hän osasi sitä yhtä hyvin kuin minäkin — melkeinpä yhtä hyvin kuin yliopistomme arabiankielen professori, joka oli opettanut meitä molempia. Minä olin kaiken ikäni ollut innokas urheilija, mikä onkin ainoa intohimoni, ja joka syksy me matkustimme jonnekin metsästelemään ja kalastelemaan; välistä suuntasimme matkamme Skotlantiin, välistä Norjaan ja kerran olimme Suomessakin. Minä olen itse taitava ampuja, mutta tässäkin jalossa taidossa Leo pian saavutti etevämmyyden.

Kun Leo oli kahdeksantoista vuoden vanha, lopetin minä kotikouluni ja panin hänet jatkamaan opintojaan omalle osastolleni yliopistossa, ja kahdenkymmenenyhden vanhana hän jo suoritti tutkintonsa sangen kauniilla arvosanoilla. Silloin juttelin hänelle ensimmäisen kerran hiukan hänen omasta syntyperästään ja hänen suvussaan perintönä kulkevasta salaperäisestä kertomuksesta, jonka hän aikanaan kyllä saisi tietää. Hän oli luonnollisesti sangen utelias ja halusi kiihkeästi saada tietää salaisuuden, mutta minä selitin hänelle, ettei se käynyt vielä päinsä. Sitten ehdotin hänelle, että hän aikansa kuluksi alkaisi lukea lakitiedettä, minkä hän tekikin. Hän harjoitti opintojaan Cambridgessa ja kävi Lontoossa vain päivällisellä.

Eräs huoli minulla oli kuitenkin hänen tähtensä, nimittäin, että jokainen nuori neitonen, tahi ainakin melkein jokainen, tutustuttuaan kasvattipoikaani myöskin rakastui häneen. Siitä aiheutui usein ikävyyksiäkin, joihin en tahdo nyt tässä kajota, mutta jotka saattoivat minut niihin aikoihin moneen pahaan pulaan. Mutta ne olivat sentään sangen vähäpätöisiä seikkoja eivätkä kyenneet häiritsemään elämäämme, joka oli kauttaaltaan sopusointuinen ja onnellinen. Muuta en voi sanoa.

Niin kuluivat vuodet, kunnes Leon kahdeskymmenesviides syntymäpäivä vihdoin koitti. Tuosta merkkipäivästähän tämä ihmeellinen ja paikoittain hyvin kaameakin kertomus oikeastaan alkaa.

III.

AMENARTAS.

Leon viidennenkolmatta syntymäpäivän edellisenä päivänä lähdimme molemmat Lontooseen ja noudimme rautalippaan pankista, johon olin sen tallettanut kaksikymmentä vuotta sitten. Muistelin, että sama pankkivirkailija, joka silloin oli lippaan vastaanottanut, haki sen nyt esiin. Hän muistikin asian olleen niin ja ellei hän olisi ollut mukana sitä holviin vietäessä, hän olisi tuskin löytänyt sitä nyt, sillä se oli ollut aivan hämähäkinverkkojen peitossa, sanoi hän.

Samana iltana toimme kalliin taakkamme Cambridgeen ja olimme niin jännityksessä, ettemme voineet lainkaan nukkua seuraavana yönä. Mielestäni olisi ollut aivan turhaa mennäkään levolle. Päivän sarastaessa tuli Leo huoneeseeni aamunutussaan ja ehdotti, että kävisimme heti työhön käsiksi. Mielestäni osoitti ehdotus miehelle sopimatonta uteliaisuutta enkä sentähden suostunut siihen.

"Kun lipas on ollut avaamatta kaksikymmentä vuotta, niin se voi vielä aivan hyvin odottaa, kunnes olemme syöneet aamiaisen", sanoin minä.

Söimme aamiaisen tavallisesti kello 9 ja tuona aamuna olimmekin poikkeuksellisen täsmälliset. Olin koko aterian ajan niin ajatuksissani, että panin Leon teelasiin palasen sianlihaa sokerin asemesta. Jännityksemme oli luonnollisesti tarttunut Jobiinkin, niin että hän kiihkoissaan onnistui kolhaisemaan korvan kiinalaisesta teekupistani, joka on sevres-porsliinia. Luotettavien tietojen mukaan oli tuo kuppi aivan sama, josta Marat oli juonut teetä juuri ennenkuin surmanisku kohtasi hänet kylpyammeessa.

Vihdoinkin oli aamiainen syöty ja minä käskin Jobin asettamaan lippaan pöydälle, minkä hän teki hyvin varovasti ikäänkuin olisi epäillyt tuota salaperäistä esinettä. Sitten hän aikoi poistua huoneesta.

"Odotahan vähän, Job", sanoin minä. "Ellei Leolla ole mitään vastaansanomista, niin tahtoisin mielelläni, että tässä toimituksessa olisi saapuvilla joku puolueeton todistaja, joka osaa pitää suunsa kiinni, eikä sano näistä seikoista halaistua sanaa kenellekään, ellei häntä vaadita puhumaan."

"Aivan niin, Holly-setä", vastasi Leo.

Olin alusta alkaen totuttanut hänet sanomaan minua "sedäksi", vaikka hän muutteli nimitystä miten milloinkin sopi. Välistä hän sanoi minua aivan toverillisesti "vanhaksi kunnon pojaksi" ja toisinaan taas "omaksi rakkaaksi serkukseen".

Job haparoi hiuksiaan kuin hattuaan nostaakseen, muistamatta, että hän oli avopäin.

"Lukitse siis ovi, Job", sanoin minä, "ja tuo tänne asiakirjasalkkuni."

Salkusta otin avaimet, jotka Vincey parka, Leon isä, oli antanut minulle samana yönä, jolloin hän kuoli. Niitä oli kolme. Suurin oli verrattain nykyaikainen, toinen oli epäilemättä kotoisin hyvin vanhoilta ajoilta, ja sellaista avainlajia, johon kolmas kuului, emme olleet milloinkaan ennen nähneetkään. Se oli nimittäin tehty puhtaasta hopeakaistaleesta, jonka kumpaankin laitaan oli leikattu muutamia lovia. Toiseen päähän oli juotettu poikittain lyhyempi kaistale kädensijaksi. Se muistutti oikeastaan hyvin vanhanaikaista rautatievaunun avainta.

"No, oletteko molemmat nyt valmiit?" kysyin minä kuin jokin räjähdyspanoksen laukaisija.

Koska kummallakaan ei ollut mitään muistuttamista, otin suurimman avaimen ja pistin sen reikään voideltuani sitä ensin hiukan ruokaöljyllä. Käteni vapisivat niin, että minun täytyi kahdesti yrittää ennenkuin avain kiertyi ja lukko napsahti auki. Leo tarttui molemmin käsin lippaan tukevaan kanteen, joka oli vielä lujasti kiinni, sillä saranat olivat aivan umpeen ruostuneet, ja väänsi sen auki. Samassa näimme, että lippaan sisällä oli toinen lipas, joka oli kokonaan pölykerroksen peitossa. Me nostimme sen pöydälle ja pyyhimme siitä vuosikymmenien kuluessa kasaantuneet pölyt.

Se oli, tahi näytti ainakin olevan, ebenholtsia tahi jotakin sen tapaista mustaa puulajia ja oli koristeltu lukuisilla taidokkailla sideraudoilla. Lipas oli luultavasti äärettömän vanha, koska tuo kova puulaji, josta se oli tehty, oli alkanut paikoittain murentua.

"Katsotaanpa nyt, mitä tämä sisältää", sanoin minä ja otin toisen avaimen.

Job ja Leo kumartuivat katsomaan henkeään pidättäen. Avain kiertyi ympäri ja avattuani kannen minulta pääsi hämmästyksen huudahdus, kuten toisiltakin; eikä ihmekään, sillä ebenholtsisen lippaan sisällä oli ennenkuulumattoman kaunis ja taidokkaasti valmistettu hopealipas, joka oli noin kahdentoista tuuman pituinen ja kahdeksan tuuman korkuinen. Se oli ilmeisesti kotoisin faraoiden aikuisesta Egyptistä, sillä sitä kannattamassa oli neljä sfinksiä, yksi jokaisessa pohjan neljässä kulmauksessa, ja sen kuperaa kantta kaunisti myöskin taiteellisesti muovailtu sfinksi. Aikojen kuluessa oli lipas luonnollisesti himmentynyt ja tahriintunut ja saanut useita kuhmuja, mutta muutoin se näytti olevan täysin hyvässä kunnossa.

Minä nostin sen pöydälle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa pistin tuon oudon näköisen hopea-avaimen lukkoon, joka avautui aivan äänettömästi kierrettyäni avainta muutamia kertoja puoleen ja toiseen. Lipas oli auki edessämme ollen reunojaan myöten täynnä jonkinlaisia ruskeahkoja kaistaleita, jotka muistuttivat enemmän kasvikuiduista valmistettua ohutta kangasta kuin paperia, mutta minä en milloinkaan saanut täysin selville, mitä tuo aine oikeastaan oli. Sitä oli lippaassa noin kolmen tuuman vahvuiselta ja minä poimin sen varovasti ja huolellisesti pois. Sen alla oli aivan nykyaikaiseen kirjekuoreen suljettu kirje, jonka osoite oli kirjoitettu kauan sitten kuolleen ystäväni Vincey vainajan käsialalla.

"Pojalleni Leolle, jos hän elää niin kauan, että hän on kyllin vanha aukaisemaan tämän lippaan."

Ojensin kirjeen Leolle, joka luettuaan omistuskirjoituksen pani sen pöydälle ja viittasi minua jatkamaan työtäni.

Sitten otin lippaasta huolellisesti kokoon käärityn pergamentin, jonka avasin. Se oli myöskin Vinceyn kirjoittama ja sen yläreunassa oli päällekirjoitus: "Käännös ruukunpalasessa olevasta kreikkalaisesta kirjoituksesta." Panin sen kirjeen viereen ja otin esille toisen vieläkin vanhemman pergamenttikäärön, joka oli vuosien vieriessä pahoin rypistynyt ja kellastunut. Sen minä myös avasin ja se oli latinankielinen käännös samasta kreikkalaisesta alkuperäisestä kirjoituksesta. Kirjainten muodosta ja kirjoitustavasta päättäen huomasin ensi silmäyksellä tämän käännöksen olevan aina kuudennentoista vuosisadan alkupuolelta. Aivan tämän pergamenttikäärön alla oli jokin kellertävään liinakankaaseen kääritty kova ja raskas esine, jonka alla oli toinen kerros noita ruskeahkoja, kuitumaisia lehtiä. Avasimme hyvin hitaasti ja varovasti liinakangaskäärön, josta ilmestyi — melkoisen iso ja epäilemättä hyvin vanha ruukunpalanen, väriltään likaisen keltainen! Astia tahi saviruukku, johon tuo palanen kuului, on aikoinaan, mikäli minä näitä asioita ymmärrän, ollut tavallinen keskikokoinen koristemaljakko. Palanen oli kooltaan kymmenen ja puolen tuuman pituinen, seitsemän tuuman levyinen ja noin neljännestuuman vahvuinen, ja sen kupera puoli, joka oli ollut lippaan pohjaa vasten, oli täyteen kirjoitettu kreikkalaisia kirjaimia. Saattoi selvästi huomata, että kirjaimet oli tehty mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella ja käyttämällä punaista värikynää, mikä oli hyvin tavallista muinaisessa Kreikassa. Kirjoitus oli vielä täysin luettava, vaikka se oli paikkapaikoin hyvin haalistunut. Ei myös sovi unhottaa mainita, että tuo saviruukun palanen oli joskus kaukaisina aikoina särkynyt kahdeksi kappaleeksi, jotka oli liitetty yhteen jonkinlaisella kitillä. Palasen sisäpuolella oli myöskin paljon kirjoituksia, mutta ne eivät olleet lainkaan yhtäläisiä, vaan olivat selvästi useiden eri henkilöiden ja eri aikoina kirjoittamat. Mutta niistä ja pergamenttien kirjoituksista puhun tuonnempana.

"Onko siinä kaikki?" kuiskasi Leo kiihkeästi.

Minä tunnustelin lippaan pohjaa, ja käteeni osui pieni liinavaatekäärö. Avasin sen heti ja siinä oli norsunluulle maalattu, erittäin kaunis, ihmeteltävän ihanan naisen pienoismuotokuva sekä suklaanvärinen pienoinen "koppakuoriainen" eli kiveen kaiverrettu sinetti, jossa oli useita kummallisia merkkejä ja eläimiä esittäviä kuvioita, jotka vertauskuvat merkitsivät: "Auringon jumalan, Ran, kuninkaallinen poika", kuten myöhemmin saimme tietää. Pienoismuotokuva esitti Leon äitiä, joka oli syntyperältään kreikkalainen ja joka oli ollut kuvasta päättäen erittäin rakastettava ja kaunis. Kuvan toiselle puolelle oli Vincey parka kirjoittanut sanat: "Minun rakastettu vaimoni".

"Siinä on nyt kaikki", sanoin minä.

"Hyvä on", vastasi Leo pannen pöydälle äitinsä muotokuvan, jota hän oli liikutuksella katsellut; "lukekaamme nyt kirje", ja pitemmittä puheitta hän repäisi kuoren auki. Hän luki kirjeen ääneen, ja se kuului näin:

"Poikani Leo! — Jos elät niin kauan, että saat aukaista tämän kirjeen, niin olet silloin kasvanut pojasta mieheksi. Silloin olen minä, sinun isäsi, jo kauan haudassani maannut ja minut ovat melkein kaikki entiset tuttavani unhottaneet. Mutta kun luet tätä, niin muista, että minä olen kerran ollut olemassa ja olen vieläkin, ja tämän paperin välityksellä minä ojennan sinulle käteni yli kuoleman kuilun. Haudan kuvaamattomasta hiljaisuudesta sinä kuulet nyt minun ääneni. Vaikka minä olenkin kuollut eikä sinun muistossasi ole säilynyt hämärintäkään kuvaa minusta, niin olen kuitenkin luonasi hetkellä, jolloin luet näitä rivejä. Minä olen tuskin nähnyt sinua syntymäsi jälkeen. Anna tämä minulle anteeksi. Äitisi, joka oli minulle niin sanomattoman kallis ja jota minä rakastin yli kaiken, kuoli sinut synnytettyään. Katkeraa suruani ei ole mikään voinut vieläkään lievittää. Jos minä olisin saanut elää hiukan kauemmin, niin olisin vähitellen voittanut tämän järjettömän vastenmielisyyden tunteen, mutta minun ei sallittu elää. Minun kärsimykseni, niin ruumiilliset kuin henkisetkin, ovat niin suuret, etten voi niitä enää kestää ja aion lopettaa ne heti, kun olen saanut pienet järjestelyni sinun tulevaisuutesi varalle valmiiksi. Antakoon Jumala minulle tekoni anteeksi, jos se on väärä. Parhaimmassa tapauksessa en kuitenkaan eläisi vuotta kauemmin."

"Hän teki siis itsemurhan", huudahdin minä. "Sitähän minä jo silloin ajattelin."

"Ja nyt", jatkoi Leo lukuaan kiinnittämättä mitään huomiota sanoihini, "olen puhunut itsestäni aivan tarpeeksi. Jäljellä oleva sanottavani koskee vain sinua, joka elät, eikä minua, joka olen kuollut ja kokonaan unhotettu ikäänkuin minua ei olisi milloinkaan ollutkaan. Ystäväni Holly, (jonka hoitoon aion jättää sinut, jos vain hän suostuu pyyntööni), on ehkä kertonut sinulle, miten ennenkuulumattoman vanha sukusi on. Tässä lippaassa on siitä kyllin todisteita. Tuon merkillisen tarinan, jonka sinun vuosisatoja sitten elänyt kanta-äitisi on kirjoittanut lippaassa olevalle ruukunpalaselle, kertoi isäni minulle vähää ennen kuolemaansa, ja se juurtui syvälle minun mieleeni. Olin vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen, kun päätin lähteä tutkimaan kertomuksen todenperäisyyttä, kuten eräs kuningatar Elisabetin aikana elänyt esi-isäni oli tehnyt tuhoutuen matkalla. Mitä kaikkea minulle tapahtui, en voi nyt tässä kertoa, mutta omin silmin näin seikkoja, jotka oikeuttavat uskomaan, että suvussamme perintönä kulkenut salaperäinen kertomus on tosi. Eräässä kohdassa Afrikan rannikolla ja tähän saakka vielä tutkimattomassa seudussa on korkea niemeke, jonka uloimmaisessa kärjessä on suunnaton, neekerin päätä muistuttava kallionlohkare. Tuosta omituisesta muodostumasta puhutaan myöskin ruukunpalasen kirjoituksessa. Siellä nousin maihin ja sain kuulla eräältä harhailevalta alkuasukkaalta, joka oli heimostaan karkoitettu jonkun tekemänsä rikoksen takia, että kaukana sisämaassa on korkeita, äärettömien soiden ympäröimiä vuoria ja luolia. Samalla sain myöskin tietää, että siellä asuvaa kansaa, jonka alkuasukas väitti puhuvan arabiankieltä, hallitsi eräs kaunis valkoinen nainen, jota hänen alamaisensa vain harvoin näkivät ja jonka edessä sanottiin kaikkien niin elävien kuin kuin kuolleidenkin täytyvän nöyrtyä. Pari päivää myöhemmin mies kuoli kuumeeseen, jonka hän oli saanut soiden poikki pyrkiessään. Minä aloin myöskin tuntea taudin oireita ja kun elintarvevarastoni alkoi arveluttavasti vähetä, olin pakotettu lähtemään tyhjin toimin paluumatkalle.

"Seikkailuista, joihin sitten jouduin, ei tässä kannata puhua. Laivani haaksirikkoutui Madagaskarin rannikolla, josta minut muutamia kuukausia myöhemmin eräs englantilainen laiva pelasti vieden minut Adeniin. Sieltä matkustin Englantiin ja aikomukseni oli lähteä uudelle matkalle heti, kun olin saanut tarvittavat varustukset kuntoon. Mutta kotimatkallani poikkesin Kreikkaan, jossa tutustuin rakastettuun vaimooni ja menin naimisiin. 'Omnia vincit amor!' Siellä sinä tulit maailmaan ja äitisi kuoli syntyessäsi. Surusta sain tämän hivuttavan taudin ja palasin tänne kuolemaan. Mutta minä toivoin vielä kuitenkin paranevani ja aloin ahkerasti opetella arabiankieltä siinä tarkoituksessa, että jos sattuisin tervehtymään, niin lähtisin heti uudelle matkalle Afrikan rannikolle ja tutkisin perinpohjin sukumme vuosisatoja vanhan salaisuuden. Mutta tautini on vain pahentunut ja minun täytyy luopua suunnitelmastani.

"Sinä, poikani, voit jatkaa ja sinulle jätän nyt nämä työni tulokset sekä alkuperäiset perheessämme perintönä kulkeneen kertomuksen todenperäisyyden todisteet. Aikomukseni on määrätä, etteivät ne joudu haltuusi ennenkuin olet iässä, jolloin voit itse harkita, tahdotko ryhtyä tutkimaan asiaa, joka, jos se on tosi, on varmasti maailman suurin ja ihmeellisin salaisuus, vai pidätkö kertomusta vain naisen kiihoittuneen mielikuvituksen tuotteena.

"Minä puolestani uskon, että kertomus on tosi. Minun vakaumukseni on, että on olemassa paikka, jos se vain löydettäisiin, jossa koko maailman elollista luontoa elävöittävät voimat näkyväisinä ilmiöinä esiintyvät. Elämähän on olemassa; miksi ei sitten voisi myös olla jokin keino jatkaa tuota olemassaoloa loppumattomiin? Mutta minä en tahdo nyt edeltäpäin vaikuttaa mielipiteeseesi. Lue ja arvostele itse. Jos olet halukas jatkamaan työtäni, niin olen järjestänyt asiat sille kannalle, ettei sinulta puutu varoja. Mutta jos kertomus on mielestäsi vain mielikuvituksen tuote, jota ei kannata vakavasti ajatella, niin minä pyydän sinua hävittämään ruukunpalasen ja kirjoitukset, niin että nuo monen häiriön aiheuttajat on ainiaaksi poistettu suvustamme. Ehkäpä se onkin viisainta. Yleinen käsitys on, että tuntemattomat tahi yliluonnolliset asiat ovat kaarneita. Tämä luulo ei johdu ihmisten synnynnäisestä taikauskoisuudesta, vaan siitä, että nuo asiat todellakin ovat tavallisesti sellaisia. Ihminen, joka sekaantuu elämää vallitsevien, suurten ja salaperäisten voimien temmellykseen, joutuu useimmiten niiden uhriksi ja tuhoutuu. Ja jos sinä saavuttaisitkin päämaalisi, kestäisit koetuksen, jossa saisit ikuisen nuoruuden ja kauneuden, uhmaisit iäisesti ajan kuluttavaa voimaa ja olisit riippumaton ruumiin ja henkisten kykyjen luonnollisesta rappeutumisesta, niin kuka voi mennä takaamaan, että tämä peloittava muutos olisi onnellinen? Valitse, poikani, ja johtakoon maailmoita hallitseva voima, joka sanoo: 'Tässä on raja; enempää et saa tietää', valintasi itsesi ja koko maailman onneksi. Jos tutkimuksesi menestyvät ja sinä saat salaisuuden selville, niin kerran olet hallitseva vain monien ihmeellisten kokemustesi voimalla. — Hyvästi!"

Kirje, jossa ei ollut päivänmäärää eikä allekirjoitusta, loppui näin äkkiä.

"Mitä tuumit tästä, setä Holly?" kysyi Leo henkäisten syvään ja pannen kirjeen pöydälle. "Mehän odotimme tuon lippaan sisältävän jonkun salaisuuden ja niin näyttää totisesti olevankin."

"Mitäkö minä tuumin tästä? Luonnollisesti sitä, ettei isäsi laita ollut aivan niinkuin olisi pitänyt olla", vastasin lujasti. "Samaa ajattelin jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän tuli luokseni. Näethän selvästi itsekin, että hän joudutti loppuaan, mies parka. Koko kirje on tyhjää lorua alusta loppuun."

"Niin onkin, herra", sanoi Job juhlallisesti. Job oli niin kylmän järjen mies, että hän kelpasi muillekin esikuvaksi. Hän ei uskonut mitään, jota hän ei voinut käsittää.

"Hyvä on", sanoi Leo, "mutta katsokaamme nyt kuitenkin, mitä ruukunpalasella on sanottavaa", ja ottaen isänsä kirjoittaman käännöksen hän alkoi lukea:

"Minä, Amenartas, syntyisin Egyptin faraoitten kuninkaallisesta suvusta, jonka puoliso on Isis-jumalan pappi Kallikrates (kaunis suuressa voimassaan), jota jumalat rakastavat ja henget tottelevat, kirjoitan tämän kuolinvuoteellani pienelle pojalleni Thisistheneelle eli Mahtavalle Kostajalle. Minä pakenin Egyptistä isäni kanssa, joka oli tähteni rikkonut vannomansa valan, Nectanebes faraon aikana. Me pakenimme etelää kohti, vetten yli, ja harhailimme kaksi kertaa kaksitoista kuukautta Libyan (Afrikan) rannikolla, joka on nousevaan aurinkoon päin ja jossa on erään virran suulla suunnaton, etioopialaisen pään muotoiseksi hakattu kallionlohkare. Neljän päivänmatkan päässä veden yli erään suuren virran suulta me jouduimme haaksirikkoon, ja toiset hukkuivat ja toisia kuoli tauteihin. Mutta meidät veivät julman näköiset miehet erämaiden ja soiden halki, joissa vesilintuparvet taivaankin pimittivät, ja kymmenen päivänmatkan kuluttua saavuttiin onton vuoren luo, jossa muinoin oli ollut mahtava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja oli siellä luolia, joiden syvyyttä ei kukaan ole konsanaan mitannut. Siellä asui kansa, joka surmaa kaikki muukalaiset asettamalla heidän päähänsä hehkuvan ruukun, ja meidät vietiin tuota kansaa hallitsevan kuningattaren luo, joka noitakeinoillaan tietää kaikki salaisuudet taivaan ja maan välillä. Hän on kuolematon, eikä hänen kauneutensa milloinkaan lakastu. Hän rakastui isääsi Kallikratekseen ja olisi surmannut minut ottaen hänet puolisokseen, mutta mieheni rakasti minua ja pelkäsi häntä eikä tahtonut. Sitten hän johdatti meidät hirvittäviä polkuja myöten ja mahtavan noituuden avulla suureen luolaan, jonka suulla tuo vanha filosoofi makasi kuolleena, ja näytti meille elämän alkulähteen tulisen patsaan, joka on katoamaton ja jonka synnyttämä ääni muistutti ukkosen jyrinää. Hän meni seisomaan liekkien keskelle ja tuli sieltä vahingoittumattomana ja entistä kauniimpana. Sitten hän vannoi tekevänsä isäsikin yhtä kuolemattomaksi kuin hän itsekin oli, jos tämä surmaisi minut ja antautuisi hänen valtaansa. Hän ei voinut itse minua surmata, sillä minun tiedossani oli oman kansani mahtavat noitakeinot, joiden avulla kykenin häntä vastustamaan. Puolisoni peitti kädellään silmänsä päästäkseen näkemästä hänen kauneuttaan, eikä suostunut. Ja raivoissaan tuo nainen löi hänet noituudellaan ja hän kuoli. Silloin kuningatar itkien katui tekoaan ja kantoi hänet haikeasti valittaen luolasta, ja peläten minua hän lähetti minut tuon suuren virran suulle, jonne laivat tulivat. Minä pääsin laivaan ja siellä minun synnytykseni hetki tuli. Pitkiä matkoja kuljettuani ja kauan harhailtuani minä vihdoin saavuin tänne Ateenaan. Sanon sinulle nyt, poikani Thisisthenes, etsi tuo nainen ja opi elämän tulen salaisuus, ja jos voit, niin surmaa tuo nainen isäsi Kallikrateen tähden; mutta jos pelkäät tahi yrityksesi ei onnistu, niin minä sanon tämän saman kaikille jälkeentulevaisillesi, kunnes heidän joukostaan vihdoinkin ilmestyy urhoollinen mies, joka on kylpevä elämän tulessa ja istuva faraoiden istuimella. Minä puhun sinulle asioita, jotka näyttävät uskomattomilta, mutta minä tiedän enkä valhettele."

"Jumala hänelle tämän kaiken anteeksi antakoon", huokaisi Job, joka oli suu auki kuunnellut tätä ihmeellistä sepustusta.

Minä en sanonut mitään, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, että ystävä parkani oli ollut hieman sekaisin ja oli keksinyt koko jutun. Toiselta puolen taas oli tuskin todennäköistä, että kenenkään mielikuvituksessa olisi tuommoinen juttu voinut syntyä, sillä se oli aivan liian eriskummallinen. Epäilyksistäni päästäkseni otin käteeni ruukunpalasen ja aloin lukea sille kirjoitettua tiheää kreikkalaista kirjoitusta. Se oli muinaisten helleenien kaunista kieltä ja erittäin hyvää kieltä ollakseen lähtöisin synnynnäisen egyptiläisen kynästä.

Huomasin heti ilman enempiä vertailuja, että englantilainen käännös oli hyvä ja huolellisesti tehty.

Paitsi kirjoitusta kappaleen kuperalla puolella oli sen päässä, joka oli osa ruukun laitaa, himmeän punertava, hiukan korkeampi paikka, jossa näkyi samat kuviot kuin tuossa ennenmainitussa sinetissäkin. Mutta tässä nuo hieroglyyfit tahi vertauskuvat olivat päinvastaisessa asennossa, ikäänkuin sinetti olisi painettu vahaan, joka oli kovettunut aikojen kuluessa yhtä kovaksi kuin ruukunpalanen. Minä en voi varmaan sanoa, tarkoittiko tuo tunnusmerkki Leon kantaisää, Kallikratesta, vai oliko se jonkun prinssin tahi faraon, josta hänen vaimonsa, Amenartas, polveutui. En myöskään voi sanoa, oliko merkki painettu ruukunpalaseen samalla kertaa kuin kreikkalainen kirjoitus oli kirjoitettu, vai oliko joku suvun jäsen tehnyt sen myöhemmin. Mutta siinä ei ollut kaikki. Kirjoituksen alapuolella näkyi samaan punertavaan aineeseen piirustetun sfinksin pää ja hartiat. Sfinksi on, kuten tiedetään, voiman ja vallan vertauskuva, mutta tällä oli myös siivet, jotka olivat hyvin yleisiä jumalia esittävissä pyhien härkien kuvissa, mutta joita en ole milloinkaan ennen nähnyt sfinksien kuvissa.

Palasen oikeassa laidassa, samalla puolella kuin kirjoituskin, oli tyhjä, myös punertavan värinen paikka ja siihen oli vinosti kirjoitettu sinisellä värillä seuraava omituinen lause:

Maassa ja Taivaassa ja Meressä
On Ihmeellisiä Arvoituksia.
Hoc Fecit
Dorothea Vincey.

Aivan hämmentyneenä katsahdin palasen toiselle puolelle. Se oli ylhäältä alas asti täynnä kreikan-, latinan- ja englanninkielisiä merkintöjä ja nimikirjoituksia. Ensimmäinen oli kreikankielinen ja sen oli tehnyt Thisisthenes, poika, jolle kirjoitus oli alkujaan osoitettu. Se kuului:

"En voinut mennä. Thisisthenes pojalleen Kallikratekselle."

Tämä Kallikrates (hänelle oli luultavasti nimi annettu kreikkalaiseen tapaan isoisänsä mukaan) oli selvästi yrittänyt tutkia asiaa, sillä hänen merkintänsä, joka oli hyvin haalistunut ja melkein hävinnyt, kuului:

"Luovuin yrityksestäni, sillä jumalat olivat minua vastaan.
Kallikrates pojalleen."

Tämä oli kirjoitettu poikittain ylhäältä alaspäin ja oli niin kulunut ja vaalennut, etten olisi saanut siitä selvää, ellei minulla olisi ollut Vinceyn käännöstä; sitäpaitsi se oli kirjoitettu palasen laitaan, joka oli vuosisatojen kuluessa pahoin kolhiintunut. Näiden kahden vanhimman merkinnän välissä oli erään Lionel Vinceyn ylpeä nimikirjoitus ja merkintä: "seitsentoistavuotiaana". Tämä Vincey oli luullakseni Leon isoisä. Sitten seurasi joukko kreikankielisiä kirjoituksia, jotka kaikki loppuivat sanaan: "pojalleni"; niistä kävi ilmi, että tuo esine oli uskollisesti siirtynyt isältä pojalle.

Seuraava luettava kirjoitus kaikenkielisten merkintöjen jälkeen oli sana "Romae, a.u.c", mikä osoitti perheen nyt muuttaneen Roomaan. Vuosiluvusta, josta olisi nähnyt ajan, jolloin tuo muutto tapahtui, ei onnettomuudeksi ollut jäljellä muuta kuin viimeinen numero, sillä juuri siitä paikasta oli palasesta lohjennut pieni siru, joten kirjoituksen aikamäärä jää tuntemattomaksi ikuisiksi ajoiksi.

Sitä seurasi kaksitoista latinankielistä kirjoitusta, jotka oli sovitettu ruukunpalaselle, missä vain tilaa oli. Kaikki nämä merkinnät, paitsi kolme, päättyivät nimeen: "Vindex" eli "Kostaja", jonka perhe näyttää ottaneen nimekseen Roomaan muutettuaan ja joka vastaa täysin kreikkalaista nimeä: "Thisisthenes", joka myöskin merkitsee kostaja. Vihdoin tämä latinalainen nimi Vindex muuttui kuten voi odottaakin, nimeksi De Vincey, jonka viimeinen muunnos on Vincey. Oli omituista seurata, miten tuon ennen Kristuksen syntymää eläneen egyptiläisen naisen kostonvaatimus on vuosisatoja kulkenut perintönä polvesta polveen hänen jälkeläisilleen ja ikäänkuin ikuistunut tämän englantilaisen perheen sukunimen yhteyteen.

Rooman maailmanvallan historiassakin mainitaan muutamia Vindex
nimisiä henkilöitä, jotka olivat, ellen väärin muista, Mussius
Vindex, Varius Marcellus Vindex, Fufidius Vindex ja Laberia Pompeiana
Vindex.

Näiden latinalaisten nimien jälkeen seurasi kaikesta päättäen useiden vuosisatojen pituinen ajanjakso, jolloin palaselle ei oltu tehty pienintäkään merkintää. Oli mahdotonta saada selvää sen vaiheista keskiajan myrskyissä ja miten se säilyi perheen huostassa jälkeentulevaisille polville. Lukija ehkä muistaa ystäväni Vincey paran kertoneen, että hänen roomalaiset esi-isänsä lopulta asettuivat asumaan Lombardiaan, ja kun Kaarle Suuri valtasi alueen, liittyi perheen päämies häneen ja seurasi häntä Ranskaan valiten asuinpaikakseen Bretagnen, josta perhe muutti Edward Tunnustajan aikana Englantiin. Minä en voi käsittää, mistä Vincey vainaja oli saanut tämän tietää, sillä ruukunpalasen kirjoituksissa ei mainittu sanaakaan Lombardiasta eikä Kaarle Suuresta. Bretagnesta siinä kylläkin puhutaan, kuten heti saamme nähdä. Latinalaisten kirjoitusten jälkeen oli palasessa nähtävänä punainen piirto, joka on joko kuivanutta verta tahi jotakin punaista väriä. Sen alle oli piirretty kaksi ristiretkeilijän ristiä ja punaisella ja sinisellä värillä maalattu kirjaimet D. V. Merkintä on luultavasti saman Dorothea Vinceyn tekemä, joka oli kirjoittanut palasen toisella puolen olevan lauseenkin. Näistä kirjaimista vasemmalle oli merkitty nimimerkki A. V. ja vuosiluku 1800.

Seuraava merkintä oli hyvin kummallinen ja ehkä merkillisin tuon omituisen ruukunsirpaleen kaikista muistiinpanoista. Se oli kirjoitettu noiden kahden ristin yli paksuilla latinalaisilla kirjaimilla ja päivätty vuonna 1445. Ja merkillisempää oli, että löysimme sen englanninkielisen käännöksenkin, joka oli keskiajan paksuilla ja mustilla kirjaimilla kirjoitettu eräälle lippaasta löytyneelle pergamentille, joka näytti olevan vieläkin vanhempi kuin se pergamentti, jolle tuo keskiajalla tehty latinalainen käännös egyptiläisen Amenartaksen kirjoituksesta oli kirjoitettu. Siinä eräs John de Vincey niminen henkilö kertoo, että ruukunpalasta pidettiin perheessä siunausta tuottavana taikakaluna, jonka eräs munkki, täynnä pyhää kiivautta, löi kahdeksi kappaleeksi sanoen sen voimaan uskomista saatanan juonen hedelmäksi, mutta jonka hän, John de Vincey, jälleen liitti yhteen rukoillen pyhää neitsyttä antamaan hänelle anteeksi, jos teko oli väärä.

Seuraava ja viimeisen edellinen muistiinpano oli tehty Elisabeth kuningattaren aikana, vuonna 1564, ja kuului:

"Mitä ihmeellisin kertomus, jossa kuvatuita tapahtumia tutkiessaan minun isäni menetti henkensä. Etsiessään tuota kirjoituksessa mainittua paikkaa Afrikan itärannikolla hän kohtasi portugalilaisen merirosvon, Lorenzo Marquezin, ja kaatui taistelussa. — John Vincey."

Viimeinen merkintä oli kirjainten muodosta päättäen ilmeisesti tehty kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Ruukunpalaselle oli virheellisesti jäljennetty pari Hamletin tunnetuimpaa säettä:

"Taivaassa ja maassa on enemmän ongelmia kuin filosofiasi on milloinkaan voinut uneksiakaan, Horatio."

Ja nyt oli meillä enää vain yksi asiakirja tutkimatta — nimittäin tuo keskiajalla kirjoitettu latinalainen käännös ruukunpalasen kreikkalaisesta kirjoituksesta. Näimme, että tuon käännöksen oli tehnyt ja allekirjoittanut vuonna 1495 eräs erittäin oppinut mies, Edmundus de Prato (Edmund Pratt), joka oli kanoonisen lakitieteen tohtori ja Oxfordin yliopiston opettaja. Hänen kasvattajansa oli ollut tuo mainio Grocyn, joka oli Englannin ensimmäinen kreikan kielen opettaja. Kun tieto, että Oxfordin yliopistossa opetettiin kreikan kieltä, levisi laajemmalle, niin tuona aikana elänyt Vincey-suvun päämies, ehkä juuri sama John de Vincey, joka vuosia ennen oli pelastanut ruukunsirpaleen häviöstä tehden siitä muistiinpanon vuonna 1445, on epäilemättä kiiruhtanut Oxfordiin kuulemaan, mahtaisiko hän saada tietää, mitä tuo hänen hallussaan oleva salaperäinen kirjoitus oikeastaan merkitsi. Eikä hän pettynytkään toiveissaan, sillä Edmundus kykeni todellakin selittämään salaisuuden. Hänen käännöksensä on todellakin parhaimpia näytteitä keskiajan oppineiden latinasta ja osoittaa kirjoittajan myös täydellisesti hallinneen antiikkisen Kreikan kaunista kieltä.

"No niin", hymähdin minä luettuani ja tarkoin tutkittuani kaikki kirjoitukset ja merkinnät, ainakin sellaiset, jotka olivat vielä niin selvät, että niitä saattoi lukea, "siinä kuulit nyt kaikki, Leo, ja voit muodostaa mielipiteesi. Omani on jo valmis."

"Mitä siis ajattelet tästä?" kysyi hän nopeaan tapaansa.

"Minä uskon tuon ruukunpalasen olevan aivan oikean ja että se on, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, perheessäsi perintönä kulkenut jo neljänneltä vuosisadalta ennen Kristuksen syntymää. Sille kirjoitetut muistiinpanot todistavat tämän olevan järkähtämättömän totuuden, jota on kyllä vaikea uskoa, mutta josta ei mihinkään päästä. Mutta siinä onkin kaikki. Minä en epäilekään, ettei sinun kanta-äitisi, tuo egyptiläinen prinsessa, olisi kirjoittanut tahi jollakin kirjoituttanut kirjoitusta, jonka näemme ruukunpalasella. Mutta siitä olen varma, että suuret kärsimykset ja hänen katkera surunsa miehen kuoleman takia olivat saattaneet hänen järkensä sekaisin. Voin melkein vannoa, ettei hän ollut täydellä järjellä kirjoittaessaan tämän."

"Mutta miten selität isäni kertomuksen kokemuksistaan matkallaan?" kysyi Leo.

"Pidän hänen näkemiään ja kuulemiaan vain merkillisinä sattumina. Afrikan rannikoilla voi epäilemättä olla korkeita ihmisen päätä muistuttavia kallioita ja paljon kansoja, jotka puhuvat jotakin arabiankielen sukuista murretta, ja uskon myöskin siellä olevan suunnattomia soita, mutta minun täytyy suureksi mielipahakseni sanoa sinulle, Leoseni, etten voi uskoa isä parkasi olleen täydellä järjellään kirjoittaessaan tuon kirjeen. Häntä oli kohdannut suuri suru ja kun hänellä sitäpaitsi oli tavattoman vilkas mielikuvitus, oli tämä salaperäinen kertomus kokonaan lumonnut hänet. Minä puolestani olen varma, että koko juttu on tyhjää lorua alusta loppuun saakka. Minä tiedän, että on olemassa ihmeellisiä ja salaperäisiä luonnonvoimia, joiden kanssa vain aniharvoin joudumme tekemisiin ja joita emme voi mitenkään käsittää. Mutta minua ei voi kukaan saada uskomaan, että ihminen voisi lyhyemmänkään ajan uhmata kuolemaa, ellei silmieni ja korvieni kumoamaton todistus saa minua muuttamaan mieltäni, minkä en liioin usko milloinkaan tapahtuvan. En voi myöskään uskoa, että jossakin Afrikan suoseutujen sulkemassa tuntemattomassa seudussa eläisi tahi olisi joskus elänyt kertomuksessa kuvaillun henkilön tapainen velhotar. Tuo kaikki on, poikaseni, vain paljasta lorua — vain paljasta lorua! Vai mitä Job arvelee?"

"Minä sanon, herra, että koko juttu on silkkaa valhetta, ja jos se sattuu olemaan tottakin, niin toivoakseni Leo-herra ei puutu eikä sekaannu koko asiaan, sillä siitä koituu vain onnettomuutta."

"Ehkä olette molemmat oikeassa", sanoi Leo hyvin rauhallisesti. "En tahdo sanoa sitä enkä tätä, mutta haluan vain ilmoittaa, että aikomukseni on ottaa tästä asiasta kerta kaikkiaan selvä ja ellette halua tulla mukaani, niin menen yksinäni."

Katsahdin kiinteästi nuorukaiseen ja näin hänen olevan aivan tosissaan, sillä kun Leo tarkoittaa puheellaan täyttä totta, niin silloin ilmestyy aina omituisen jyrkkä piirre hänen suunsa ympärille. Olen pannut sen merkille aivan siitä saakka kun hän oli pieni lapsi. Nyt oli asian laita kuitenkin niin, etten aikonut päästää häntä yksinään minnekään. Vaikka hän ei olisikaan ollut apuani vailla, niin oman itseni tähden aioin seurata häntä, sillä olin liian kiintynyt häneen voidakseni hänestä erota. Olen aina ollut yksin maailmassa. Asianhaarat ja olosuhteet ovat olleet minua vastaan. Miehet ja naiset kavahtavat minua, ainakin minä luulen heidän tekevän niin, mikä on mielestäni melkein sama, ja luulevat luonteenikin olevan yhtä vastenmielisen ja peloittavan kuin ulkomuotoni on ruma. Päästäkseni kaikesta tästä elän melkeinpä kokonaan erillään maailmasta ja tilaisuuksista solmia tuttavuuksia, joiden välityksellä useimmat miehet lopulta saavat useita läheisiä enemmän tahi vähemmän rakkaita omaisia. Sentähden oli Leo minun kaikkeni ja kalleimpani maailmassa — veljeni, lapseni, ystäväni — ja ellei hän kyllästy minuun, niin aion seurata häntä minne hyvänsä hän meneekin. Mutta luonnollisesti ei käynyt päinsä ilmaista hänelle, kuinka suuri hänen vaikutusvaltansa minuun oli, ja sentähden tuumin jotakin keinoa selvitäkseni asiasta kaikella kunnialla ja ilmaistakseni hänelle samalla, että aioin tulla mukaan.

"Niin, setä; minä lähden varmasti tutkimaan noita asioita, ja ellen löytäisikään tuota 'ikuisen elämän ympäri kieppuvaa tulipatsasta', niin joka tapauksessa voin metsästellä ja ehkä ampua oikein harvinaisia otuksia. Silloinpa matkastani sukeutuukin oikein ensimmäisen luokan metsästysretki."

Nyt oli sopiva tilaisuus kunnialliseen perääntymiseen enkä lyönyt laimin sitä.

"Metsästysretkikö?" sanoin minä kummastuneen näköisenä. "Aivan oikein! Tuotahan en tullut ollenkaan ajatelleeksikaan. Siellähän on tietysti laajoja erämaita ja aarniometsiä, joissa on viljalti suurriistaa. Minä olenkin aina intohimoisesti toivonut, että saisin ampua puhvelin ennenkuin kuolen. Ruukunpalasen kertomus on varmasti tuulesta temmattu, mutta mainitsemiesi harvinaisten otusten laita on toinen. Jos aiot lähteä matkalle, poikaseni, niin luulen todellakin, että harkittuani asiaa metsästyksen ja urheilun kannalta minäkin tulen mukaasi."

"Olinkin melkein varma, ettet päästäisi tämmöistä erinomaista tilaisuutta käsistäsi", sanoi Leo. "Mutta mistä rahat? Me emme tulekaan vähällä toimeen."

"Sillä kysymyksellä ei sinun tarvitse päätäsi vaivata", vastasin minä. "Sinun koko omaisuutesi on koskematonna kasvanut korkoa kaikki nämä vuodet ja sitäpaitsi olen minä säästänyt kaksi kolmattaosaa summasta, jonka isäsi määräsi minulle sinua varten, niin että rahasta ei ole puutetta."

"Hyvä on sitten. Pankaamme esineet lippaaseen ja lähtekäämme Lontooseen valikoimaan pyssyjä. Entä Job, tuletko mukaamme? Onhan jo sinunkin aika nähdä hiukan maailmaa."

"Ah, herra", vastasi Job tyynesti, "minä en juuri matkoista välitä, mutta jos te molemmat lähdette, niin tehän tarvitsette välttämättä jonkun apulaisen ja minä en suinkaan aio luopua seurastanne palveltuani teitä kaksikymmentä vuotta."

"Oikein puhuttu, Job", sanoin minä. "Mitään ihmeellisempää sinä et tule kokemaan, mutta ehkä saat ampua jonkun kauniin otuksen. Ja kuulkaa nyt molemmat tarkoin, mitä sanon. Tuosta jutusta ei saa hiiskahtaa halaistua sanaa kenellekään", ja minä viittasin ruukunpalaseen. "Muistakaa, ei henkäystäkään! Jos se tulisi tietoon ja minulle tapahtuisi matkalla jotakin, niin lähin sukulaiseni vaatisi heti jälkisäädökseni kumottavaksi sillä perusteella, että olin menettänyt järkeni, ja minä joutuisin koko Cambridgen naurettavaksi."

Kolme kuukautta myöhemmin juuri päivälleen me keinuimme valtameren aalloilla matkalla Zanzibariin.

IV.

TUULISPÄÄ.

Kuinka erilainen onkaan tilanne, jota nyt käyn kuvaamaan, siihen verraten, josta äsken puhuin. Kaukana ovat yliopiston hiljaiset suojat, ikkunani edessä kasvavat tuuheat jalavat, joiden oksia iltatuuli leppoisasti heiluttelee, ja olenpa jo melkein unhottanut tutut kirjahyllyni tieteelle pyhittämässäni työhuoneessa, josta olen jo ollut kolme kuukautta poissa. Katselen juuri valtameren tyyntä, ääretöntä ulappaa, jonka mainingit hopeisina välkähtelevät Afrikan täyden kuun kirkkaasti kumottaessa. Lempeä tuulenhenki pullistaa aluksemme suunnattomat purjeet ja lennättää meitä eteenpäin laineiden sointuisasti liplatellessa purren laitoja vasten. Useimmat laivamiehet nukkuvat jo keulassa, sillä puolenyön hetki on lähellä, ja peräsintä hoitaa eräs suurikokoinen, tummaihoinen arabialainen, nimeltään Mohammed, joka rauhallisesti tarkastelee yltänsä kaartuvaa tähtitaivasta. Kolmen penikulman [engl. penikulmia] päässä tuulenpuolella näkyy taivaanrannalla heikko, tumma viiva. Tuo viiva on Keski-Afrikan itäinen rannikko. Purjehdimme etelää kohti itäpohjoisen yötuulen puhaltaessa, mannermaan ja kallioriutan välissä, joka satojen penikulmain pituisena reunustaa tätä vaarallista rannikkoa. Yö on tyyni ja hiljainen, niin hiljainen, että kuiskaus kuuluu laivan perästä keulaan saakka, ja kaukana häämöittävältä rannalta kantautuu pitkäveteinen, kumea ärjyntä kuuluviimme.

Peräsintä pitelevä arabialainen kohottaa toisen kätensä ja sanoo yhden ainoan sanan: — "Simba (leijona)!"

Nousemme kaikki istumaan ja kuuntelemaan. Jälleen kuuluu pitkäveteinen, ylpeä karjunta, joka saa meidät värähtämään luihin ja ytimiin saakka.

"Huomenna kello kymmenen", sanoin minä, "saavumme tuon salaperäisen, ihmisen päätä muistuttavan kallion luo ja voimme aloittaa metsästyksemme, ellei kapteenimme ole erehtynyt laskuissaan, mikä on hyvin todennäköistä."

"Ja lähdemme etsimään rauniokaupunkia ja elämän tulta", sanoi Leo naurahtaen ja ottaen piipun suustansa.

"Lorua", vastasin minä. "Sinähän koettelit eilen illalla arabiankielen taitoasi tuon peräsintä pitelevän miehen kanssa. Mitä hän kertoi sinulle? Puolet rikoksellista elämäänsä hän on elänyt kauppiaana (luultavasti orjakauppiaana) tällä rannikolla ja on kerran käynyt maissa tuon kallion luona. Onko hän milloinkaan kuullut puhuttavan tuosta rannikkokaupungista ja noista luolista?"

"Ei", vastasi Leo. "Hän sanoo äärettömien soiden alkavan heti rannikolta, ja väittää, ettei kukaan voi oleskella siellä, sillä suot aivan kuhisevat käärmeitä, erittäinkin python-käärmeitä ja kaikenlaisia julmia petoeläimiä. Mutta Itä-Afrikan koko rannikkohan on suota, joten tuo seikka ei paljoakaan merkitse."

"Kyllä", sanoin minä. "Merkitseepä hyvinkin. Siellä asustaa malaria. Näethän, mitä miehemme rannikosta ajattelevat. Heistä ei lähde yksikään meidän mukaamme. He pitävät meitä hulluina ja kautta kunnian minä uskon, että he ovatkin aivan oikeassa. Olisinpa sangen kummastunut, jos saisin vielä kerran nähdä vanhan Englannin. Oli nyt miten oli, olen jo siksi vanha, etten itsestäni paljoakaan välitä, mutta sinun tähtesi, Leo, ja Jobin takia olen murheellinen. Vain todelliset huimapäät ryhtyvät tämmöisiin yrityksiin, poikaseni."

"Kas niin, setä Horace", sanoi Leo. "Minä ainakin aion yrittää päästä niin pitkälle kuin suinkin voin ja kärsiä seuraukset. Mutta katsokaa! Mikä pilvi tuo on? Samassa hän osoitti tähtitaivaalla näkyvää tummaa kohtaa, joka oli muutamia penikulmia meidän takanamme."

"Menepäs kysymään peränpitäjältä", sanoin minä.

Hän nousi, venytteli hiukan käsiään ja meni. Hetkisen kuluttua hän palasi.

"Hän sanoo tuommoisen pilven tuovan mukanaan ankaran tuulispään, mutta tällä kertaa pilvi sivuuttaa meidät kaukaa."

Samassa tuli Job luoksemme. Hän oli hyvin englantilaisen näköinen ruskeassa metsästyspuvussaan ja hänen rehellisillä, pyöreillä kasvoillaan oli hämmästynyt ilme, joka oli asustanut niillä aina siitä saakka, kun jouduimme näille oudoille vesille.

"Luvallanne, herra", sanoi hän koskettaen takaraivolle luisunutta aurinkokypäriään. "Koska nyt on kaikki pyssyt ja muut tavarat, arkuista puhumattakaan, sijoitettu valaanpyyntiveneeseen laivan perässä, niin luulen olevan parasta, että kiipeän sinne nukkumaan. Minä en pidä noista (tässä hänen äänensä aleni pahanenteiseksi kuiskaukseksi) mustista; he ovat niin merkillisen varasmaisia. Otaksutaanpa, että joku heistä hiipisi veneeseen, katkaisisi köyden ja menisi sen tien. Sellainen voisi sattua hyvin helposti. Mikä silloin neuvoksi tulisi?"

Valaanpyyntivene oli vartavasten meitä varten tehty Dundeen veistämöllä Skottlannissa. Olimme ottaneet sen mukaamme, koska tiesimme, että tällä rannikolla oli lukemattomia lahtia ja jokia, joita meidän ehkä täytyisi lähemmin tutkia. Vene oli neljänkymmenen jalan pituinen ja erinomaisen hyvästi tehty. Siinä oli liikkuva köli siltä varalta, että tahtoisimme purjehtia ja pohja oli kauttaaltaan päällystetty kuparilevyllä. Vedenpitäviä osastoja oli myöskin runsaasti. Aluksemme kapteeni oli sanonut meille, että saavuttuamme kallion kohdalle, jonka hän tunsi ja joka näytti olevan sama, mistä ruukunpalasen kertomuksessa ja Leon isän kirjeessä puhuttiin, hän ei luultavasti pääsisi maihin hyökyaallokon ja ankarain rantatyrskyjen takia. Sentähden olimmekin samana aamuna tuulen kokonaan tyynnyttyä auringon noustessa muuttaneet suurimman osan tavaroitamme valaanpyyntiveneeseen. Sijoitettuamme pyssyt, ampuma-aseet ja elintarpeet vartavasten niitä varten valmistettuihin vedenpitäviin arkkuihin meidän tarvitsi saavuttuamme tuon merkillisen kallion näkyviin vain mennä veneeseen ja laskea rannalle. Toinen syy, minkä takia olimme ryhtyneet tähän varovaisuustoimenpiteeseen, oli, että arabialaiset laivurit helposti sivuuttavat määräpaikan, johon heidän on ohjattava. Mahtaneeko tämä johtua välinpitämättömyydestä, vai siitä; etteivät he tunne kyllin tarkoin näitä rannikoita. Ja kuten purjehtijat kyllä tietävät, on aluksen, joka on rakennettu purjehtimaan vain myötätuuleen, aivan mahdoton palata takaisin vastatuuleen. Sentähden olimme laittaneet veneemme aivan valmiiksi soutaaksemme maihin heti päästyämme kallion näkyviin.

"Taitaapa olla parasta tehdä niin, Job", sanoin minä. "Veneessä on kyllin makuuhuopia, mutta varo nukkumasta kuutamossa, sillä se voi tehdä sinut joko kaistapäiseksi tahi sokeaksi."

"Jumala varjelkoon, herra! Luultavasti en siitä paljoakaan välittäisi, sillä näiden saastaisten murjaanein ja heidän salakavalasti hiipivän käytöksensä näkeminen on saattanut pääni kyllin pyörälle. Lantatunkiolle he olisivat omiansa, sillä he haisevatkin niin vietävästi."

Kuten huomattaneen ei Job ollut tummaihoisten veljiemme ihailija.

Me kiskoimme siis veneen aivan laivanperän alle ja Job hypätä mätkäytti siihen putoavan perunasäkin kaikella sulavuudella. Sitten istahdimme jälleen kannelle ja annoimme ajan kulua poltellen ja jutellen. Yö oli niin hurmaavan kaunis ja meidän mielemme oli niin selittämättömän jännittynyt, ettemme tunteneet vähintäkään halua mennä levolle. Tunnin verran istuimme noin, kunnes me molemmat luullakseni nukahdimme. Muistan ainakin heikosti Leon uneliaasti selittäneen, että oli parasta ampua puhvelia päähän, jos varmasti tiesi osaavansa juuri sarvien väliin, tahi laukaista panos suoraan sen kurkkuun. Jotain sentapaista hölynpölyä muistelen Leon puhuneen.

Sitten luulen meidän molempien vaipuneen horroksiin, kunnes äkkiä hirvittävä myrskyn pauhina, unestaan heränneen miehistön kauhunhuuto ja ankarasti pieksävän sateen kohina havahduttivat minut. Muutamat riensivät hellittämään nuoria saadakseen purjeen alas, mutta raakapuu tarttui johonkin ja yritys ei onnistunut. Hyppäsin ylös ja tartuin molemmin käsin erääseen köyteen. Takanamme oli taivas sysimusta, mutta edessämme valaisi kuu vielä kirkkaasti. Sen valossa näin suunnattoman valkoharjaisen hyökyaallon, joka oli ainakin kahdenkymmenen jalan korkuinen, syöksyvän meitä kohti. Tuon hirvittävän vihurin kiidättämänä se ilmestyi takanamme vallitsevasta sysimustasta pimeydestä ja sen murtumaisillaan oleva vaahtoava harja kimalteli kuutamossa. Samassa silmänräpäyksessä näin valaanpyyntiveneemme mustan varjon lailla paiskautuvan korkealle ilmaan ja kokonainen vuori vettä ja kuohuvaa vaahtoa huuhtoi ylitseni minun koettaessa henkeni edestä pysytellä kiinni vantissa, josta minut kuitenkin riuhtaistiin irti kuin lippu tangostaan.

Samassa oli aalto mennyt menojaan. Sekunnit, jotka olin ollut veden alla, tuntuivat minusta minuuteilta. Katsahdin keulaan. Tuulispää oli kiskaissut irti ison purjeen, joka suunnattoman haavoittuneen linnun lailla katosi pimeyteen. Jonkun hetken oli verrattain tyyntä ja minä kuulin Jobin huutavan hurjasti:

"Tulkaa tänne veneeseen!"

Niin pyörällä päästäni ja veden melkein tukehduttamana kuin olinkin, minä ymmärsin kuitenkin syöksyä perään. Tunsin laivan vajoavan — se oli vettä täynnä. Perän alla näin valaanpyyntiveneen riuhtoilevan sinne tänne ja samassa näin Mohammedin, joka oli ohjannut laivaa, hyppäävän siihen. Kiskaisin kaikin voimin vetoköydestä saadakseni veneen lähemmäksi ja hyppäsin laidan yli. Job sai lujan otteen käsivarrestani ja minä vierähdin veneen pohjalle. Juuri kun laiva upposi, sieppasi Mohammed käyräteräisen puukkonsa ja sivalsi poikki nuoran, jolla vene oli kiinnitetty laivaan. Samassa kiidimme myrskyn ajamina paikan yli, jossa laivamme oli juuri aalloilla kiikkunut.

"Suuri Jumala!" parahdin minä. "Missä on Leo? Leo! Leo!"

"Hän on poissa, herra; Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen", huusi Job korvaani ja myrskyn mylvinä oli niin valtava, että hänen huutonsa kuulosti kuiskaukselta.

Minä vääntelin käsiäni tuskissani. Leo oli hukkunut ja minä olin jäänyt eloon häntä suremaan.

"Olkaa varuillanne", huusi Job. "Nyt tulee toinen."

Käännyin ja näin toisen hirvittävän aallon syöksyvän meitä kohti. Melkein toivoin, että se hukuttaisi minut, ja katselin kuin lumottuna sen raivoa. Kuu oli melkein kokonaan taivaalla kiitävien myrskypilvien peitossa, mutta aallon vaahtoharjaa valaisi vielä heikko valonsäde. Valkoisessa kuohuvassa vaahdossa erotin tumman esineen — jonkun irtautuneen kappaleen uponneesta laivastamme. Aalto saavutti veneemme, joka oli jo ennestään vesilastissa, mutta kun siihen oli tehty useita vedenpitäviä osastoja — Jumala siunatkoon sitä, jonka aivoissa tuo ajatus ensiksi syntyi — niin se nousi veden pinnalle kuin joutsen. Vaahdon ja ylitsemme syöksyvän veden pauhinassa näin tuon tumman esineen tulevan suoraan minua kohti. Ojensin oikean käteni työntääkseni sen luotani ja samassa käteni osui jonkun käsivarteen, jonka ympärille sormeni kietoutuivat lujasti kuin ruuvipuristin. Olen hyvin vahva mies, mutta tuon uivan ruumiin paino melkein väänsi käteni sijoiltaan. Jos aallon syöksy olisi kestänyt kahta sekuntia kauemmin, olisi minun joko täytynyt hellittää otteeni tahi seurata mukana. Mutta sekin meni vihdoin ohitse jättäen meidät seisomaan polvia myöten veteen.

"Ammentakaa, ammentakaa!" karjui Job käyden heti työhön käsiksi.

Mutta minä en voinut silloin noudattaa kehoitusta, sillä samassa sattui pilvien peittoon katoavan kuun viimeinen säde miehen kasvoihin, johon olin aallon syöksyessä ylitsemme käynyt kiinni ja joka nyt kellui vedessä veneemme pohjalla.

Pelastamani mies oli Leo. Toinen hyökyaalto oli palauttanut hänet minulle suoraan kuoleman kidasta.

"Ammentakaa, ammentakaa!" huusi Job, "tahi me hukumme."

Sain käteeni veneen tuhdon alle tarttuneen suuren tinavadin, jossa oli kädensija, ja nyt ajoimme kolmisin veneestä vettä kuin henkemme edestä. Ympärillämme raivosi hirvittävä myrsky, viskoen venhettämme sinne tänne, ja ylitsemme huuhtovat aallot ja tuulen mukana kiitävä vaahto saattoivat meidät aivan päästämme pyörälle, mutta siitä huolimatta me riehuimme epätoivon kannustamina kuin hornanhenget, sillä epätoivokin voi kiihoittaa äärimmäisiin ponnistuksiin. Kului minuutti, kolme minuuttia, kuusi minuuttia! Vene alkoi kevetä eivätkä aallot enää kyenneet sitä täyttämään. Vielä viisi minuuttia ja vene oli aivan tyhjä. Silloin kuulimme äkkiä yli myrskyn ulvonnan kumean pauhinan.

Suuri Jumala! Me lähenimme rannan salakareihin murtuvia raivoisia tyrskyjä.

Samassa tuli kuu jälleen näkyviin myrskypilvien kiitäessä eteenpäin ja valaisi aaltojen harjoja, jotka valtavina vyöryivät myrskyiseltä mereltä. Noin puolen penikulman päässä näimme edessäpäin valkoisen vaahtojuovan. Sen takana oli tumma vyöhyke, joka rajoittui toiseen vaahtojuovaan. Siellä olivat salakarit ja niiden tyrskyjen pauhina kuului yhä valtavammin, kun me pääskysen nopeudella kiidimme niitä kohti. Siellä ne olivat ja niiden ympärillä kuohuva vaahto välähteli kuutamossa saaliinhimoisena kuin kadotuksen kidan hehkuvat hampaat.

"Käy peräsimeen, Mohammed!" huusin minä arabiankielellä. "Meidän täytyy koettaa päästä läpi." Samassa sieppasin airon ja viittasin Jobia tekemään samoin.

Mohammed riensi perään ja hetken yritettyään Job sai myöskin aironsa ulos. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli veneemme keula suoraan yhä lähenevää vaahtojuovaa kohti, jota aluksemme läheni peloittavana nopeudella. Kohtisuoraan edessämme näyttivät tyrskyt olevan hieman tasaisemmat kuin muualla. Siinä oli varmaankin aukko, josta ehkä saattoi päästä. Minä käännyin ja viittasin sinne.

"Ohjaa tuonne, Mohammed, jos henkesi on sinulle rakas", huusin hänelle.

Hän oli taitava merimies ja tunsi tarkoin tämän tuhoisan rannikon kaikki vaarat. Näin hänen tarttuvan lujasti peräsimeen ja taivuttavan vahvan vartalonsa eteenpäin, ja siinä asennossa hän tuijotti hievahtamatta edessäpäin kuohuviin tyrskyihin, kunnes hänen silmänsä näyttivät aivan pullistuvan kuopistaan. Ristiaallokko tahtoi sortaa veneemme oikealle ja ellemme voineet päästä aukolle, oli tuhomme varma. Edessämme kiehui ja kuohui kuin jossakin noidankattilassa. Mohammed ponnisti jalkansa edessään olevaa tuhtoa vasten ja katsahtaessani häneen näin hänen ruskeiden varpaidensa sormien tavoin leviävän iskeytyen kiinni istuimen laitaan, kun hän kaikin voimin käänteli peräsintä. Vene kääntyi hiukan, mutta ei tarpeeksi. Huusin Jobille minkä kurkusta lähti, että hän huopaisi, ja työskentelin samalla oman aironi kimpussa kuin henkeni edestä. Samassa olimme kuohuissa. En voi kuvailla tuota paria minuuttia kestänyttä hermoja koettelevaa jännitystä. Muistan vain, että ympärillämme ärjyivät korvia huumaavasti raivoisat tyrskyt, ja veneemme kiikkui kuin pähkinänkuori vaahtoavilla aalloilla, jotka joka puolelta syöksyivät valkoisesta haudastaan meille kostamaan röyhkeyttämme. Kerran veneemme jo paiskautui aivan ympäri, mutta kääntyi heti sattumalta tahi Mohammedin taitavan ohjauksen ansiosta oikeaan suuntaansa jälleen, ennenkuin aallokko ehti täyttää sen. Ja ihmeitten ihme — seuraavassa silmänräpäyksessä olimme läpäisseet tyrskyt ja arabialaisen päästäessä hurjan riemuhuudon me kiidimme tuohon verrattain tyyneen vyöhykkeeseen, joka oli noiden kahta terävää hammasriviä muistuttavan vaahtojuovan välissä.

Mutta veneemme oli taas puolillaan vettä ja toiset tyrskyt olivat vain puolen penikulman päässä. Aloimme jälleen epätoivon vimmalla tyhjentää venettämme. Myrsky oli onneksi kokonaan tyyntynyt ja kirkkaassa kuutamossa näimme noin puolen penikulman pituisen kallioniemekkeen, jonka jatkoa tuo toinen salakaririutta nähtävästi oli. Niemekkeen nenässä oli omituinen kalliohuippu, joka näytti olevan vain penikulman päässä meistä. Juuri kun olimme saaneet veneemme tyhjäksi toisen kerran, avasi Leo minun sanomattomaksi ilokseni silmänsä ja huomautti huovan luultavasti luisuneen lattialle ja että hänen mielestään oli aika nousta ja mennä kirkkoon. Minä pyysin häntä makaamaan hiljaa ja nukkumaan uudelleen, minkä hän tekikin näyttämättä vähintäkään ymmärtävän missä hän oikein oli. Mutta hänen puheensa kirkosta oli satuttanut minua arkaan kohtaan ja sydäntä kirvelevällä kaipauksella minä muistelin kodikkaita huoneitani Cambridgessa. Miksi olinkin ollut niin hullu, että lähdin tälle matkalle? Tämän yön jälkeen olen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja se juolahtaa yhä tiheämmin mieleeni.

Mutta veneemme ajelehti jälleen salakareja kohti, vaikkakin hitaammin, sillä tuuli oli tyyntynyt. Joko nouseva vuoksi tahi joku merivirta vei meitä nyt rantaa kohti (myöhemmin meille selvisi, että virta, joka painoi meidät maihin, oli nouseva vuoksi).

Huudahtaen Allahia avuksemme Mohammed samassa ohjasi kuohujen keskelle. Minä koetin vaistomaisesti hokea jotakin rukousta, kun taas Jobin huulilta purkautui juhlallinen manaus. Sitten äskeinen jännitys ja taistelu salakarien keskellä toistuivat, vaikka tällä kerralla pääsimmekin hiukan helpommalla. Modammedin taitavuus ja veneemme vedenpitävät osastot pelastivat henkemme. Viidessä minuutissa läpäisimme riutan ja kiidimme virran mukana — olimme niin uupuneet, ettemme jaksaneet tehdä muuta kuin vaivoin ohjata venettämme — hämmästyttävällä nopeudella äsken mainitsemani niemen kärjen ympäri.

Virta kuljetti meidät tyveneen kallion takana ja siellä vauhtimme vähitellen hiljeni, kunnes purtemme vihdoin kokonaan pysähtyi ja keinahteli hiljaa rauhallisilla mainingeilla. Myrsky oli tyyntynyt ja taivas oli jälleen hymyilevän kirkas. Olimme hyvässä turvassa kallioniemekkeen takana, jota vasten mereltä vyöryvät, tuulispään nostattamat hirmuaallot vieläkin jymisten murtuivat. Vuoksikin, joka äsken oli hirveällä voimalla syöksynyt jokeen (me olimme nimittäin erään joen suulla), oli rauhoittunut lepoon ennen pakoveden laskua, joten veneemme ajelehti vitkalleen eteenpäin ja me kerkesimme ennen kuun laskua tarkoin tyhjentää sen ja järjestää hiukan tavaroitammekin. Leo nukkui sikeästi ja minusta oli viisainta olla häiritsemättä hänen untaan. Hän nukkui tosin aivan läpimärissä vaatteissa, mutta minä ajattelin, ettei Leon kaltainen voimailija ja urheilija välittäisi siitä vähääkään, sillä yö oli hyvin lämmin. Job oli täydellisesti samaa mieltä kuin minäkin ja sitäpaitsi meillä ei ollut ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta saatavilla.

Kuu oli sillävälin laskeutunut yhä alemmaksi ja katosi pian kokonaan meren helmaan. Hitaasti kohoileva maininki tuuditteli venettämme antaen meidän rauhassa muistella ihmeellistä pelastustamme ja mitä kaikkea olimme saaneet kokea. Job oli asettunut keulaan, Mohammed oli paikallaan peräsimessä ja minä istuin keskituhdolla nukkuvan Leon läheisyydessä.

Kuu vaipui hitaasti taivaanrannan taakse luoden hopeisen sillan ulapan yli ja katosi vihdoin näkyvistämme kuin suloinen morsian, jonka säteilevä huntu vielä kauan taivaalla kimmelsi. Tähdet tuikkivat kirkkaasti, mutta niidenkin valo alkoi pian heiketä itäiselle taivaalle syttyneen soihdun rinnalla. Päivä alkoi sarastaa ja karkoitti tähdet siniseltä taivaalta. Meri tyyntyi tyyntymistään, kunnes se oli yhtä hiljaa kuin sen pintaa hyväilevä pehmeä utuinen vaippa. Niinkuin unen suloinen hengetär tuottaa kiusaantuneelle mielelle lohdutusta ja unhoa, tuo utukerroskin näytti hyväilyllään rauhoittavan meren levottomuuden. Nousevan auringon säteet punasivat koko taivaan idästä länteen, ne kiitivät vuorelta vuorelle, ja sytyttivät joka huipulle aamuvalkeat palamaan. Vihdoin ilmestyi auringon loistava kehä idässä häämöttävän vuoriston yläpuolelle valaisten tyyntä merta, jonka pinta kohoili hiljaisen mainingin käydessä, ja edessämme näkyvää matalaa rantaa ja sen äärettömiä soita, jotka kuitenkin näyttivät rajoittuvan idässä sinertävänä juovana näkyvään korkeaan vuoristoon. Nouseva aurinko näki toisten ihmisten nukkuvan rauhallisesti ja toisten valvovan suurten surujen ahdistamina. Niin hyville kuin pahoillekin se paistoi, sekä eläville että kuolleille, ja koko avaran maailman ja kaikki mitä siinä elää tahi on elänyt, se tänäkin ihanana aamuna valollaan valaisi.

Näky oli ihmeellisen kaunis, mutta aiheutti ehkä juuri tuolla tavattomalla ihanuudellaan surumielisen tunnelman. Nouseva ja laskeva aurinko! Siinähän oli kaiken elämän vertauskuva. Alku ja loppu. Varsinkin tänä aamuna tuo ajatus johtui erikoisen valtavana mieleeni. Tämän aamun nouseva aurinko oli eilen illalla laskenut viimeisen kerran kahdeksalletoista seuralaiselleni!

He olivat tuhoutuneet laivan mukana ja meren aallot pieksivät nyt heidän ruumiitaan rantakallioita vasten. Siellä, Itä-Afrikan vaarallisella rannikolla, he turmansa tapasivat. Vain me neljä pelastuimme. Mutta sekin aamu valkenee, jolloin me vuorostamme olemme maallisen vaelluksemme ainiaaksi päättäneet ja jolloin toiset ihailevat nousevan auringon säihkyviä säteitä vaipuen surumielisiin mietteisiin tuota ihanaa näkyä katsellessaan, ja haaveilevat kuolemasta kaiken elon elvyttäjän heitä juuri virvoittaessa.

Mutta ihmiselämähän on sellainen.

V.

ETIOOPPIALAISEN PÄÄ.

Aurinko oli vihdoin karkoittanut kaikki yön varjot piilopaikkoihinsa ja sen säteet alkoivat suloisesti lämmittää. Istuin mietteisiini vaipuneena ja kuuntelin maininkien kohinaa, kunnes heikko virta kuljetti veneemme niin, että tuo niemekkeen nenässä oleva omituinen huippu tahi suunnaton kallionlohkare joutui meidän ja auringon väliin. Tuijotin ajatuksissani tuohon merkillisen näköiseen kallioon, kunnes sen ääriviivat olivat joka taholta takana olevan auringon kirkastamat. Silloin säpsähdin, sillä huomasin samassa, että tuo ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuinen kallionlohkare niemekkeen kärjessä oli aivan kuin neekerin pää, jonka kasvojen ilme oli mahdollisimman hirveä ja julma. Asian laita oli todellakin niin. Neekerin paksut huulet, leveät posket ja lyhyt ja latuskainen nenä näkyivät hämmästyttävän selvästi kirkasta aurinkoa vasten. Tuo kallio oli ehkä ollut paikallaan niemen kärjessä tuhansia vuosia ja sinä aikana olivat kenties tuulet ja myrskyt hioneet myös sen ylä- ja takaosan erehdyttävästi neekerin päälaen ja takaraivon muotoisiksi. Yhdennäköisyyden täydensi vielä se, että kallion laella kasvoi ruohoa ja takkuisia matalia pensaita, jotka aurinkoa vasten katsottuina näyttivät jättiläismäisen neekerin villaiselta tukalta. Tämä kaikki tuntui hyvin omituiselta; niin omituiselta, etten enää voi uskoa kuvaa vain joksikin ihmeelliseksi luonnonoikuksi. Minun järkähtämätön vakaumukseni on, että neekerin pään muotoinen kallio oli jonkunlainen jättiläismuistomerkki, jonka, samoinkuin tuon maailmankuulun Egyptin sfinksinkin, joku ammoin sukupuuttoon kuollut ja kokonaan unhotettu kansa on tarkoitukseen sopivasta kallionlohkareesta veistänyt satamansa suulle ehkä varoittamaan ja uhkaamaan vihollista lähestymästä. Silloin emme suureksi mielipahakseni voineet tarkemmin tutkia, miten asia oikein mahtoi olla, sillä kalliolle näytti olevan melkein mahdoton päästä niin meren kuin maankin puolelta, ja sitäpaitsi meillä oli silloin muita tärkeämpiäkin tehtäviä. Kun ajattelen asiaa myöhempien kokemustemme yhteydessä, olen varma, että tuo suunnaton patsas on ihmiskätten työtä. Mutta olkoon nyt miten hyvänsä, kuva on vieläkin paikoillaan ja tuijottaa synkästi alituisesti näköään muuttelevan valtameren yli — siinä se oli enemmän kuin kaksituhatta vuotta sitten, jolloin Amenartas, Egyptin prinsessa ja Leon kantaisän, kauniin Kallikrateen puoliso, katseli sen pirullisia kasvoja — ja siinä se on, minä olen varma, vielä kahdentuhannenkin vuoden päästä sen jälkeen kuin meidät on jo kokonaan unhotettu, ja tuijottaa etäisyyteen yhtä julman ja hirveän näköisenä.

"Mitä sinä tuosta tuumit, Job?" kysyin minä palvelijaltamme, joka istui keulassa ja koetti saada mahdollisimman runsaasti aurinkoa ollen yleensä tavattoman äreän näköinen, ja osoitin tuota kamalan näköistä päätä.

"Jumala meitä varjelkoon!" parahti Job, joka nyt vasta huomasi kuvan. "Luulenpa, että paholainen omassa persoonassaan on istunut mallina kuvanveistäjälle, joka on muovaillut tuon."

Purskahdin nauruun ja nauruni herätti Leon.

"Halloo!" huudahti hän. "Mikähän minua oikein vaivaa tänään, kun olen aivan jäykistynyt — otanpa oikein aimo ryypyn lämpimikseni. Mutta — mutta missä on laivamme?"

"Voit olla hyvilläsi, poikaseni, ettet ole vieläkin jäykempi", vastasin minä. "Laiva upposi ja kaikki muut hukkuivat paitsi me neljä. Sinun pelastuksesi olikin aivan ihmeellinen sattuma." Jobin hakiessa esiin paloviinaa eräästä arkusta minä kerroin Leolle juurtajaksain kaikki yölliset seikkailumme.

"Suuri Jumala!" sanoi hän hiljaa, "onpa omituista ajatella, että juuri me pelastuimme melkein varmasta kuolemasta."

Samassa löytyi paloviinavarastokin ja me kaikki otimme aimo kulauksen, joka pani veremme suloisesti kiertämään kohmettuneissa jäsenissämme. Noustuaan hiukan ylemmäksi alkoi aurinkokin tuntuvasti lämmittää, mistä olimme sangen kiitolliset, sillä olimme olleet läpimärkinä ainakin viisi tuntia, ellei kauemminkin.

"No, mutta", sanoi Leo kiihkeästi ja laski paloviinapullon veneen pohjalle, "tuollahan on pää, josta kirjoituksessa puhutaan. Siinähän on nyt edessämme etiooppialaisen pään muotoiseksi hakattu kallionlohkare!"

"Niin", sanoin minä, "siinähän tuo näkyy olevan."

"Siispä on koko kertomuskin tosi", vastasi hän.

"Minä en ainakaan näe mitään, joka sen todistaisi", vastasin tähän. "Mehän tiesimme tuon pään olevan täällä, sillä isäsihän näki sen. Onko sanottu, että se on juuri sama pää, josta kirjoitus puhuu, ja jos niin sattuisi olemaankin, niin sehän ei mielestäni todista vielä mitään."

Leo hymyili sääliväisesti: "Sinähän nyt olet oikea Tuomas-epäilijä, setä Horacei", sanoi hän. "Ken elää, se näkee."

"Aivan niin", vastasin minä. "Ehkä huomaat, että olemme erään joen läheisyydessä ja ajelehdimme jokisuulla olevan hiekkamatalikon yli. Otapas airosi, Job, niin soudamme jokeen katsomaan, löytäisimmekö sieltä sopivan maihinnousupaikan."

Jokisuu, johonka nyt ohjasimme, ei näyttänyt olevan hyvinkään leveä, vaikka me emme voineet nähdä oikein tarkoin, sillä molemmat rannat olivat tiheän sumun peitossa. Melkein kaikkien Itä-Afrikan jokien suut ovat laajojen hiekkamatalikkojen sulkemat ja niin oli tämäkin, mutta kun oli juuri nousuveden aika, niin pääsimme onnellisesti matalikon yli. Maatuulen puhaltaessa ja pakoveden mentyä olisi epäilemättä ollut aivan mahdotonta päästä jokeen sellaisellakin veneellä, joka olisi uinut vain jonkun tuuman syvällä. Mutta näin suotuisien olosuhteiden vallitessa me suoriuduimme kahdessakymmenessä minuutissa tuosta vaarallisesta paikasta ja koska tuuli oli sopivasti myötäinen, niin kohotimme purjeen ja laskimme hyvää kyytiä eteenpäin. Aurinko, jonka säteet alkoivat tuntua sangen polttavilta, haihdutti vähitellen rantojen sumun ja silloin näimme, että jokisuun muodostama pieni lahti oli noin puolen penikulman levyinen. Rannat olivat hyvin soiset ja vedestä kohoavilla liejusärkillä lojui laumoittain krokotiilejä kuin kaatuneita puunrunkoja. Noin penikulman päässä suoraan edessäpäin näytti kuitenkin olevan pienempi kaistale lujempaa maata ja sitä kohden me ohjasimme purtemme. Neljännestunnin kuluttua olimme perillä ja sidoimme veneemme kauniiseen puuhun, jolla oli leveät ja kiiltäväpintaiset lehdet ja joka vettä varjoavista ihanista kukistaan päättäen kuului magnolioiden sukuun. Maihin noustuamme me riisuuduimme, peseydyimme ja levitimme vaatteemme ja kaikki veneessä olleet tavaramme auringonpaisteeseen kuivumaan. Sitten valmistimme aamiaisemme muutamien puiden siimeksessä säilykkeistä, joita olimme varanneet mukaamme melkoisen kasan, ja ilmaisimme äänekkäästi suuren tyytyväisyytemme sen johdosta, että olimme edellisenä päivänä ennen myrskyn tuloa siirtäneet kaikki tavarat veneeseen. Aterian ajalla olivat vaatteemmekin kuivuneet ja me pukeuduimme suurella nautinnolla. Väsymystä ja pienempiä vammoja lukuunottamatta ei kukaan meistä ollut vakavammin vahingoittunut tuossa hirvittävässä seikkailussa, joka oli ollut niin tuhoisa kaikille kumppaneillemme. Olihan Leo tosin ollut melkein hukkumaisillaan, mutta eihän karski kahdenkymmenenviiden vuoden vanha nuorukainen sellaisesta paljoakaan välitä.

Kun aamiainen oli syöty, lähdimme tutkimusmatkalle. Me olimme kuivalla maakaistaleella, joka oli noin kahdensadan kyynärän levyinen ja noin viidensadan kyynärän pituinen. Yhdellä puolen oli joki ja kolmelta puolelta sitä rajoitti ääretön, autio suo, joka ulottui silmänkantamattomiin. Tämä kuiva maakaistale oli myös noin kaksikymmentäviisi jalkaa ylempänä joen ja ympäröivän suon pintaa ja näytti, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, olevan kaikesta päättäen ihmiskäden tekemä.

"Tässä on muinoin ollut suuri lastauspaikka", sanoi Leo opettavaisesti.

"Mitä joutavia", sanoin minä. "Kuka olisi ollut kyllin typerä rakentaakseen tämän lastauspaikan näiden kauhistuttavien soiden keskelle ja maahan, jossa asuu vain villikansoja? Ja onko edes varmaa, että tämä seutu on lainkaan asuttu?"

"Ehkäpä maa ei ole aina ollut suota ja kenties sen asukkaat ovat joskus olleet korkeammallakin sivistysasteella", sanoi hän kuivasti ja silmäili rannan jokeen viettävää jyrkkää äyrästä. "Katsopas tuonne", jatkoi hän osoittaen kohtaa, josta viimeöinen myrsky oli juurineen kaatanut erään aivan veden reunassa kasvaneen magnoliapuun, jonka juuret olivat kiskaisseet paikoiltaan suuren maalohkon. "Eikös siellä näy selvästi muuraustyö! Ellei, niin ainakin tuo on hyvin sen näköistä."

"Mitä joutavia", sanoin minä kiivetessämme alas tarkastamaan paikkaa, joka oli paljastunut puun kaatuessa.

"Mitäs tästä sanot?" kysyi hän.

Tällä kerralla en sanonut mitään, vihelsin vain, sillä ylöskiskaistun maan alta näkyi suuria, säännöllisiä kiviä, jotka oli muurattu toisiinsa ruskealla sementtiä muistuttavalla laastilla, joka oli niin kovaa, ettei metsästyspuukkoni viila pystynyt siihen lainkaan. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Kuopan pohjalla näin jonkun esineen häämöttävän mudan alta ja kaivettuani käsilläni pehmeää maata hiukan sivulle näin suuren kivirenkaan, joka oli toista jalkaa läpimitaten ja noin kolmen tuuman vahvuinen. Tämä löytö sai minut aivan sanattomaksi.

"Eikös näytäkin satamalaiturilta, johon on muinoin kiinnitetty suuriakin aluksia, vai mitä, setä Horace?" kysyi Leo riemuitsevasti hymyillen.

Koetin jälleen sanoa "mitä joutavia", mutta sanat takertuivat kurkkuuni, sillä rengas puhui kyllin selvästi puolestaan. Muinaisina aikoina oli aluksia kiinnitetty tähän laituriin ja koko tämä kivistä muurattu rantakaistale oli epäilemättä suuren lastauspaikan ainoa jäännös. Ehkäpä kaupunki, joka oli omistanut sen, oli hautautunut takana olevan suon alle.

"Alkaapa tosiaankin näyttää siltä, kuin kertomuksessa olisi sittenkin hiukan perää, setä Horace", sanoi Leo iloissaan; ja kun ajattelin salaperäistä neekerin päätä jokisuun edessä ja näkemääni yhtä salaperäistä muuraustyötä, vastasin hiukan vältellen.

"Afrikan kaltainen maa", sanoin minä, "on varmaankin täynnä kauan sitten kuolleiden ja unhotettujen kansojen sivistyksen ja asutuksen muistomerkkejä. Kukaan ei tiedä muinaisegyptiläisen sivistyksen ikää ja kuinka laajalle alalle ja mihin seutuihin se oli voinut levitä. Samoin on assyyrialaisten, foiniikialaisten, persialaisten ja kaikkien noiden kansojen tapaisten, muinaisuudessa eläneiden, alemmalla tahi korkeammalla sivistyskannalla olleiden kansojen sivistyksen laita, juutalaisista puhumattakaan, sillä heistähän todellakin tiedetään yhtä ja toista. Onhan mahdollista, että jollakin noista kansoista oli täällä siirtokuntia ja suuri kauppapaikka."

"Aivan niin", sanoi Leo, "mutta ethän ole ennen näin puhunut."

"Mihinkäs nyt ryhdymme?" kysyin minä olematta kuulevinanikaan hänen muistutustaan.

Kun vastausta ei kuulunut, kävelimme hiljalleen suon reunalle ja katselimme edessämme leviävää mieltäsynkistävää maisemaa, joka näytti ulottuvan loppumattomiin. Kaikenlaatuisia vesilintuja ilmestyi kätköpaikoistaan niin tiheinä parvina, että ne välistä pimittivät taivaankin. Aurinko oli noussut korkealle ja suosta ja sen limaisen vihreistä vesilätäköistä alkoi nousta myrkyllisiä kaasuja.

"Kaksi seikkaa on mielestäni aivan selvää", sanoin minä kolmelle kumppanilleni, jotka murheellisen näköisinä katselivat maisemaa. "Tuon poikki on ensinnäkin aivan mahdoton kulkea", jatkoin viitaten suolle, "ja jos jäämme tähän, niin kuolemme varmasti kuumeeseen."

"Mikään ei ole selvempää, herra", sanoi Job.

"No hyvä; meillä on siis valittavana kaksi menettelytapaa päästäksemme täältä. Joko koetamme veneellämme pyrkiä johonkin satamaan tällä rannikolla, mikä on hyvin vaarallinen yritys, tahi sitten purjehdimme tahi soudamme jokea ylös kohti tuntemattomia kohtaloita."

"Minä en tiedä, mitä sinä aiot tehdä", sanoi Leo päättäväisen piirteen ilmestyessä hänen suunsa ympärille, "mutta minä puolestani aion matkata jokea ylös."

Jobin silmät suurenivat kauhusta niin, että valkuaiset näkyivät, ja hän puhkesi surkeasti valittamaan. Arabialainen hoki: "Allah, Allah", ja alkoi myöskin valittaa kovaa kohtaloaan. Minä puolestani huomautin nöyrästi, että koska jo olimme ojan ja allikon välissä, niin oli samantekevää, mihin matkamme suunnattiin. Mutta tottapuhuen minä olin aivan yhtä kiihkeä jatkamaan matkaa kuin Leokin. Tuo suunnaton neekerin pää ja kivinen satamalaituri olivat kiihoittaneet uteliaisuuteni niin äärimmilleen, että minua oikein hävetti, mutta siitä huolimatta olin päättänyt tyydyttää sen, maksoi mitä maksoi. Kiinnitettyäni maston huolellisesti paikoilleen, lastattuamme tavaramme jälleen veneeseen ja otettuamme ampuma-aseet esille me siis aloitimme matkamme. Sää oli hyvin suotuisa, sillä mereltä puhalsi navakka tuuli, joten saatoimme nostaa purjeen ja antaa mennä aika vauhtia. —

Näin purjehdimme noin neljä tuntia yhtämittaa. Kerran kohtasimme suuren lauman virtahevosia, jotka kohottelivat päätään ja karjuivat peloittavasti noin kymmenen sylen päässä veneestämme Jobin suureksi kauhuksi. Tunnustanpa, että minunkin sydämeni hiukan pelosta pamppaili. Emme olleet milloinkaan ennen nähneet virtahevosia ja päättäen näiden suunnattomasta uteliaisuudesta nekin näkivät ensimmäisen kerran valkoisia miehiä. Olinpa jo pari kertaa aivan varma, että ne nousisivat veneeseemme tyydyttääkseen uteliaisuutensa. Leo halusi koettaa, pystyisikö lyijy näiden nahkaan, mutta turhia rettelöitä peläten minä varoitin häntä tekemästä niin. Me näimme myöskin satoja krokotiilejä, jotka paistattivat päivää joen liejuisilla särkillä, ja tuhansia vesilintuja, jotka olivat hyvin kesyjä. Ammuimme muutamia lintuja ja muiden muassa villin hanhen, jolla molemmissa siivissä olevien terävien ja käyrien kannusten lisäksi oli myöskin päässä aivan silmien välissä noin tuuman pituinen terävä kannus. Koska emme olleet milloinkaan tavanneet toista samanlaista, oli luullakseni ampumamme kummallinen lintu jokin merkillinen poikkeustapaus. Job antoi sille nimen "yksisarvinen hanhi".

Keskipäivällä kävi helle painostavaksi ja suosta nouseva löyhkä niin sietämättömäksi, että meidän täytyi heti niellä useita annoksia kiniiniä, kuumeen varalta. Tuulikin tyyntyi hiukan myöhemmin kokonaan ja koska raskaan veneemme soutamisesta vastavirtaan ei voinut olla puhettakaan, pysähdyimme muutamien aivan veden rajassa kasvavien puiden varjoon, — luulen niiden olleen raitoja, ja makasimme siellä läähättäen, kunnes kurjuutemme illan tullen vähää ennen auringonlaskua vihdoinkin loppui. Koska edessäpäin näytti olevan joessa leveämpi kohta, päätimme soutaa sinne, ennenkuin rupesimme tuumimaan, miten yönviettomme olisi järjestettävä. Olin juuri irroittamaisillani veneen, kun kaunis, juovikas ja suurisarvinen antilooppi ilmestyi rannalle juomaan, huomaamatta meitä, jotka olimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä raitojen suojassa. Leo näki otuksen ensimmäiseksi ja ollen kiihkeä, suurriistan verta janoava metsämies, joka oli jo monta kuukautta haaveillut tällaisista kohtauksista, hän jäykistyi paikalleen kuin peltopyylle seisova setteri. Huomattuani asian ojensin hänelle hänen makasiinikiväärinsä ja tartuin samalla omaani.

"Annahan pamahtaa", kuiskasin minä, "mutta muistakin, ettet ammu harhaan."

"Harhaan!" toisti hän ylenkatseellisesti; "en voisi ampua tuosta ohi, vaikka koettaisinkin."

Hän kohotti pyssynsä ja tuo punaisenharmaa, kaunismuotoinen eläin, joka oli sammuttanut janonsa, nosti samassa päätään ja tarkasteli joen toista rantaa. Se seisoi suoraan laskevaa aurinkoa vasten, pienellä kohokkeella tahi kannaksella, joka näytti ulottuvan suon poikki aivan näkymättömiin ja joka luultavasti oli kaikkien joelle juomaan tulevien eläinten suosituin polku. Edessämme oleva näky oli hyvin kaunis. Luulen, että vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi, en milloinkaan unhottaisi tuota aution erämaan hurmaavaa ja lumoavaa ilmestystä. Kohtaus on ainiaaksi mieleeni syöpynyt. Oikealla ja vasemmalla näkivät silmämme vain äärettömän, kuolemaa hengittävän, yksitoikkoisen ja aution suon, jossa siellä täällä näkyi mustia ja limaisia vesilätäköitä, laskevan auringon punertavien säteiden välähdellessä niiden pinnalla kuin kuvastimessa. Takanamme ja edessämme näimme tyynenä virtaavan joen, joka vähän matkan päässä näytti loppuvan punertavarantaiseen suvantoon, minkä kalvossa illan suussa virinnyt heikko tuulen henki karehti. Ilta-auringon punainen kehä hipoi jo läntistä taivaanrantaa ja katosi pian suosta nousevien usvien taakse, luoden taivaalle, jonka huimaavassa korkeudessa majaa muuttavat kurjet rauhallisesti matkasivat sileätä tietään, kultaisen hohteen, joka pilvien varjoissa sädehti veripunaisena. Tunsin, että me kolme nykyaikaista englantilaista nykyaikaisessa englantilaisessa veneessämme olimme röyhkeitä tunkeilijoita tämän koskemattoman luonnon rauhaan, jonka juhlallista erämaan tunnelmaa tuo edessämme hehkuvan punaista iltaruskoa vasten liikkumatonna seisova jalomuotoinen eläin vain kohotti.

Pamaus! Kauriimme rientää tuulispään nopeudella tiehensä. Leo ampui ohi. Toinen pamaus! Kuula iski maahan aivan eläimen takana. Oli miten oli, minun täytyy myös koettaa, vaikka otus kiitää kuin nuoli ja on jo ainakin sadan kyynärän päässä ellei kauempanakin. Kautta Jupiterin! Nurinpahan vierähti ja siihen jäi. "Taisinpa lyödä sinut laudalta, Leo poikaseni", sanoin minä koettaen kaikin voimin hillitä riemuani, joka sellaisissa tilaisuuksissa tahtoo todellisen metsämiehen väkisinkin vallata.

"Pahustako sinun tarvitsi tulla siihen räiskimään", murisi Leo, mutta samassa suloinen hymy kirkasti hänen kauniit kasvonsa kuin äkkiä ilmestynyt valon säde, ja hän ojensi minulle kätensä. "Anna minulle anteeksi tyhmät sanani, vanha veikko, ja suo minun onnitella sinua. Ammuit todellakin mestarilaukauksen."

Me hyppäsimme maihin ja riensimme saaliimme luo, joka oli aivan hengetön. Kuulani oli ruhjonut selkärangan. Meni parikymmentä minuuttia, ennenkuin olimme otuksen nylkeneet ja leikanneet mukaamme paraita paloja niin paljon kuin kantaa jaksoimme. Kun vihdoinkin olimme valmiit lähtemään, oli jo niin pimeä, että tuskin näimme soutaa edessäpäin olevalle leveälle suvannolle. Juuri kun viimeinen päivänkaje katosi, heitimme ankkurin noin kolmenkymmenen sylen päässä rannasta. Rannalle emme uskaltaneet mennä, kun emme tienneet, löytäisimmekö sieltä kuivaa kohtaa leiripaikaksi ja kun sitäpaitsi pelkäsimme suosta nousevia myrkyllisiä kaasuja, jotka uskoimme välttävämme pysyttelemällä veneessämme etempänä rannasta. Sytytimme lyhdyn ja valmistimme parhaimpamme mukaan illallisen säilykkeistä. Syötyämme mainiolla ruokahalulla aioimme käydä nukkumaan, mutta se olikin aivan mahdotonta, sillä kimppuumme hyökkäsi kiukkuisesti kymmeniätuhansia verenhimoisimpia, itsepintaisimpia ja suurikokoisimpia moskiittosääskiä mitä milloinkaan ennen olen nähnyt tahi kuullut mainittavankaan. En tiedä, oliko lyhtymme valo tahi valkoisen miehen outo haju, jota ne ehkä olivat viimeiset kaksituhatta vuotta kaivaten muistelleet, houkutellut kiusanhenget luoksemme. Niitä oli veneemme ympärillä kuin mustaa pilveä ja ne inisivät, lauloivat ja purivat, niin että olimme vihdoin aivan hulluksi tulemaisillamme. Tupakansavu näytti niitä vain yllyttävän entistä vilkkaampaan toimintaan, kunnes meidän täytyi viimein kokonaan kietoutua makuuhuopiin ja istua huppukorvissa. Huovat lämmittivät niin, että hetken päästä hiki juoksi virtana jokaisesta huokosesta ja harras kiroilu ja kynsiminen jatkui loppumattomiin. Siinä istuessamme ja tapellessamme verenhimoisten vainoojaimme kynsissä kajahti hiljaisuudessa leijonan kumea karjunta kuin ukkonen, johon toinen leijona heti vastasi hiipien kaislikon kahahdellessa meidän ohitsemme noin kuudenkymmenen kyynärän päässä.

"Olipa onni", sanoi Leo kurkistaen peitteen alta, "ettemme majoittuneet rannalle, vai mitä, ukkoseni?" (Leo puhutteli minua välistä näinkin sopimattomasti.) "Katsohan tuota riivatun moskiittoa, kun kerkesi jo nipistää nenästäni", huudahti hän samassa ja kiskaisi peitteen silmilleen.

Hiukan myöhemmin alkoi kuu ilmestyä taivaanrannan yläpuolelle ja välittämättä leijonan ärjynnästä rannalla, me aloimme kaikki torkkua, sillä luulimme olevamme täysin turvassa kaikilta yllätyksiltä.

En tiedä oikein varmasti, mikä sai minut pyyhkäisemään suojelevan peitteen kasvoiltani; ehkä olin huomannut, että moskiitot purivat yhtä hyvin sen läpikin. Samassa kuulin Jobin säikähtyneenä kuiskaavan:

"Jumala meitä varjelkoon, katsokaa tuonne!"

Katsoimme heti kaikki hänen osoittamaansa suuntaan ja kuutamossa näimme rannan lähellä veden pinnassa kaksi rengasta, jotka nopeasti laajenivat, ja kummankin renkaan keskellä tumman pisteen.

"Mitähän nuo oikein mahtavat olla?" kysyin minä.

"Leijonia, herra", vastasi Job ja hänen äänensä ilmaisi närkästystä ja kunnioitusta sekä oikeutettua pelkoakin. "Ne kirotut uivat nyt tänne ja pi— pistävät meidät poskeensa", lisäsi hän hiukan sammaltaen jännityksessään.

Silmäsin tulijoita tarkemmin ja huomasin Jobin olevan tosiaankin oikeassa. Pedot olivat jo niin lähellä, että saatoin selvästi nähdä niiden julmasti hehkuvat silmät. Äsken kaatamastamme kauriista saamamme tuoreen lihan tahi meidän oman hajumme kiihoittamina nuo nälkäiset eläimet aikoivat karata heti kimppuumme.

Leo oli jo siepannut kiväärin käteensä,mutta minä pyysin häntä odottamaan, kunnes pedot olisivat päässeet hiukan lähemmäksi ja minäkin saanut pyssyn käteeni. Noin viidentoista jalan päässä meistä oli liejusärkkä, jossa oli vettä vain noin viisitoista tuumaa, ja meitä lähinnä oleva eläin — iso naarasleijona — kahlasi siihen ja pudisteltuaan turkkinsa karjaisi peloittavasti. Samassa Leon pyssy pamahti ja kuula sattui suoraan sen avoimeen kitaan tullen niskasta ulos; eläin lysähti hengetönnä veteen. Toinen leijona — täysikasvuinen uros — oli noin parin askeleen päässä ja samassa kun eläin oli nousemaisillaan särkälle, tapahtui jotakin hyvin kummallista. Vesi kuohahti ja pyörteili voimakkaasti ja samassa leijona päästi hirvittävän karjunnan hypäten särkälle ja vetäen jotakin mustaa perässään.

"Allah!" huudahti Mohammed, "krokotiili on iskeytynyt sen jalkaan!" Niin olikin käynyt. Näimme pitkän kuonon, jonka hirveät hammasrivit kiilsivät kuutamossa, ja takana venyvän matelijan ruumiin.

Nyt seurasi harvinainen ja kaamea näytelmä. Leijona onnistui pääsemään särkälle krokotiilin riippuessa kiinni takajalassa ja seuratessa perässä melkein uiden. Leijona karjui raivoissaan niin, että ilma vapisi, ja kääntyi vihdoin ympäri iskien kyntensä krokotiilin päähän. Matelija hellitti silloin otteensa ja kääntyi hiukan kyljelleen, sillä leijonan kynnet olivat, kuten myöhemmin huomasimme, puhkaisseet sen toisen silmän. Samassa leijona iski hampaansa sen kurkkuun ja molemmat eläimet kierivät mudassa julmasti riuhtoen ja taistellen. Oli mahdotonta seurata niiden kaikkia liikkeitä, mutta seuraavalla kerralla kun näimme selvemmin, huomasimme osien vaihtuneen, sillä krokotiili, jonka pää näytti olevan aivan riekaleina, oli saanut leijonan keskiruumiin kohdalta kauheiden leukojensa rautaiseen puristukseen ja heilutteli ja pudisteli nyt vastustajaansa raivoisasti. Leijonan ärjyntä kuulosti yhä tuskallisemmalta ja se kynsi ja puri epätoivon vimmalla vihollisensa kallionkovaa päätä, joka suojakilvistään huolimatta oli jo pahoin raadeltu. Vihdoin leijona osui takajalkojensa suurilla ja terävillä kynsillä krokotiilin verrattain pehmeään kurkkuun ja viilsi sen heti auki helposti kuin hansikkaan.

Silloin taistelu äkkiä loppuikin. Leijonan pää valahti alas ja päästäen valittavan karjaisun eläin lysähti hengetönnä krokotiilin päälle. Matelija oli hetken liikkumatonna, mutta sitten sekin vierähti hitaasti leijonan viereen hellittämättä kuollessaankaan rautaista otettaan vastustajansa ruumiista, jonka se oli, kuten myöhemmin näimme, purrut melkein kahtia.

Otaksun, että harvat miehet ovat nähneet sellaisen ihmeellisen ja järkyttävän taistelun elämästä ja kuolemasta, minkä todistajina me olimme tuona kuutamoisena yönä Itä-Afrikassa.

Kun kaksinkamppailu oli päättynyt, valvoi Mohammed loppuosan yötä vahtien turvallisuuttamme ja me muut koetimme nukkua niin hyvin kuin taisimme. Moskiittojen kiukkua lukuunottamatta yö kuluikin rauhallisesti.

VI.

ERÄS MUINAINEN KRISTILLINEN TAPA.

Seuraavana aamuna nousimme heti ensimmäisen päivän sarastusta ilmaisevan kajastuksen ilmaantuessa itäiselle taivaalle. Peseydyimme niin hyvin kuin olosuhteet sallivat ja valmistauduimme lähtemään jatkamaan matkaamme. Velvollisuuteni on sanoa, että purskahdin hillittömään nauruun nähdessäni aamun valjetessa kumppanieni turvonneet kasvot. Jobin lihavat ja pyöreät kasvot olivat ajettuneet moskiittojen puremista melkein kaksi kertaa laajemmiksi ja Leon tila ei ollut paljoakaan parempi. Meistä kolmesta olin minä päässyt kaikista vähimmällä luultavasti sentähden, että minun tumma nahkani oli tavallista sitkeämpi; sitäpaitsi olivat kasvoni melkein kokonaan tuuhean parran peitossa, jonka olin Englannista lähdettyämme antanut rauhassa rehoittaa. Toisilla ei ollut sanalla sanoen hiventäkään leuassa, joten vihollisen oli luonnollisesti paljon helpompi käydä hävitystyöhön, kun kenttää oli hiukan väljemmältä. Mohammediin nähden tekivät moskiitot poikkeuksen. Ne tunsivat varmaankin todellisen ja väärentämättömän oikeauskoisen moslemin hajun jo taampaa, eivätkä millään hinnalla häirinneet häntä. Ihmettelenpä todellakin, kuinka usein mahdoimmekaan seuraavien viikkojen kuluessa hartaasti toivoa, että meilläkin olisi ollut arabialaisen ihmeitä tekevä haju!

Kun olimme kylliksi nauraneet toisillemme niin hyvin kuin turvonneet huulemme sallivat, oli jo päiväkin valjennut ja mereltä puhalteli raikas aamutuuli leikaten soiden tiheään sumuun pitkiä kujia ja ajellen sitä edellään suunnattoman suurina hattaroina, jotka muistuttivat valkoisia, pehmoisia pumpulitukkoja. Käytyämme ensiksi katsomassa noita kahta kuollutta leijonaa ja krokotiiliä, jonka olisimme mielellämme nylkeneet, jos meillä olisi ollut tarvittavat välineet, me nostimme purjeemme ja aloitimme jälleen matkamme jokea ylös. Keskipäivällä tuulen tapansa mukaan kokonaan tyynnyttyä onnistuimme keksimään pienen kuivan rantakaistaleen, johon majoituimme ja teimme nuotion. Keitimme päivälliseksi kaksi sorsaa ja hiukan kauriin lihaa niin hyvin kuin osasimme, ja loput kauriin lihoista leikkelimme ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin auringon paisteessa, kuten Etelä-Afrikassa luullakseni on tapana tehdä. Viivähdimme nuotiopaikallamme iltaan saakka ja yön vietimme veneessä tapellen kiukkuisten moskiittojen kanssa, mutta muutoin rauhallisesti. Seuraavat pari päivää kuluivat samaan tapaan ja mitään mainittavampaa ei tapahtunut. Toisena päivänä Leo ampui erikoisen kauniin sarvettoman antiloopin. Koko matkan ihailimme suuria useammanlajisia lumpeita, jotka reunustivat joenrantoja. Eräs laji oli sininen ja ennenkuulumattoman kaunis, mutta harvat kukat olivat täysin ehyet, sillä joessa asusti eräs valkoinen toukka, jolla oli vihreä pää ja joka näytti tuhoavan vähitellen kaikki nuo siniset lumpeen kukat.

Viidentenä päivänä, jolloin olimme matkanneet rannalta länttä kohti noin sataviisikymmentä penikulmaa, tapahtui todellakin jotakin tärkeämpää. Aamupäivällä tuuli tyyntyi kuten ennenkin noin yhdentoista tienoilla ja soudettuamme hetkisen meidän täytyi enemmän tahi vähemmän väsyneinä pysähtyä lepäämään pahimman helteen ajaksi. Pysäyspaikkamme läheisyydessä näytti jokeemme laskevan melkein yhtä suuri, noin viidenkymmenen jalan levyinen sivujoki. Olimme majoittuneet muutamien rannalla kasvavien puiden varjoon ja koska maa oli kuivaa ja kovaa, niin lähdimme pienelle tutkimusmatkalle rantaa pitkin ampuaksemme jonkun vesilinnun päivälliseksi. Totesimme heti, että meitä ympäröivä, mieltäsynkistävä maisema ei ollut vähääkään muuttunut, vaan ehkä käynyt entistäkin autiommaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä kyynärää huomasimme, että oli toivotonta enää pyrkiä valaanpyyntiveneellämme eteenpäin, sillä noin kahdensadan kyynärän päässä pysäyspaikkamme yläpuolella sulki joen kokonainen sarja kareja ja liejusärkkiä, joiden yli oli mahdoton päästä verrattain syvässä kulkevalla veneellämme. Olimme todellakin joutuneet pussiin.

Palattuamme takaisin me kuljimme jonkun matkaa sivujoen rantaa pitkin ja teimme huomioittemme perusteella sen johtopäätöksen, ettei se ollutkaan joki, vaan vanha kanava, joka oli aivan samanlainen kuin tuo Mombasan yläpuolella Zanzibarin lähistöllä tavattu kanava, joka yhdistää Tana- ja Ozy-joet. Tana-jokea alaspäin kulkevat laivat pääsevät sitä myöten Ozy-jokeen, joka on laivakululle sopiva mereen saakka, välttäen siten Tana-joen suussa olevat vaaralliset matalikot. Edessämme oleva kanava oli ilmeisesti historiantakaisina aikoina eläneen sivistyskansan rakentama. Korkeat reunat, jotka olivat jäykkää ja sitkeätä savea, olivat kaikesta päättäen olleet vetotienä ja olivat kaikkialla yhtä kaukana toisistaan. Veden syvyyskin osoittautui olevan yhtäläinen kanavan joka kohdassa. Virtaa oli tuskin ollenkaan ja siitä johtuikin, että kanavan oli kokonaan täyttänyt tiheä kaislikko, jonka läpi kaitaiset, luultavasti lukemattomien vesilintujen uurtamat väylät näkyivät kiemurtelevan. Koska oli päivänselvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme jokea ylös, täytyi meidän joko pyrkiä keksimäämme vanhaa kanavaa myöten eteenpäin tahi palata rannikolle. Paikoillemme emme voineet jäädä auringon paahdettaviksi ja moskiittojen ruoaksi, kunnes näiden hirvittävien soiden vaarallinen kuume meidät lopulta kokonaan nujertaisi.

"Tuskinpa lienee muuta neuvoa kuin yrittää vain tiukasti eteenpäin", sanoin minä vihdoin ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä kukin omalla tavallaan. Leon mielestä oli ehdotukseni maailman parhain; Job suhtautui siihen kunnioittavan huolestuneesti ja Mohammed vetosi Allahiin ja profeettaan kiroten kaikki vääräuskoiset sekä näiden koko ajatustavan ja matkustushulluuden kadotuksen kaikkein kuumimpaan kolkkaan.

Siispä lähdimme heti auringon laskettua matkaan voimatta enää juuri ollenkaan käyttää hyväksemme heikkoa tuulta, joka oli tähän saakka ollut meille niin sopiva. Noin tunnin verran saatoimme soutaa, vaikkakin hyvin vaivalloisesti, mutta sitten kävi kaislikko niin tiheäksi, ettei soutaminen enää luonnistunut, vaan meidän täytyi ruveta vetämään venettämme eteenpäin rannalta pitkällä köydellä, mikä on paljon raskaampaa ja uuvuttavampaa. Job, Mohammed ja minä työskentelimme kaksi tuntia yhtä mittaa Leon istuessa keulassa raivaamassa Mohammedin miekalla tietä veneelle. Pimeän tultua me pysähdyimme ja levähdimme muutamia tunteja välttääksemme moskiittojen pahimman syöntiajan, mutta heti keskiyön mentyä jatkoimme matkaamme nauttien yön viileydestä. Päivänkoitossa levähdimme kolme tuntia ja lähdimme sitten taas liikkeelle, mutta meidän täytyi pysähtyä jo kymmenen tienoissa, sillä nousi ankara ukkosenilma, jota seurasi noin kuusi tuntia kestävä rankkasade, niin että loppupuolen päivää vietimme melkein kuin vesiputouksen alla.

Enpä tiedä, kannattaako ollenkaan kertoakaan, miten kulutimme seuraavat neljä päivää, sillä ne olivat niin yksitoikkoiset. Sanon vain, että ne olivat elämäni kurjimmat päivät, joita ajatellessani mieleeni muistuu vain ankara raadanta, tukahduttava helle, moskiitot ja koko kurjuus. Maisemat ympärillämme eivät olleet lainkaan muuttuneet ja minne vain katsoimmekin, oli edessämme sama lohduttoman autio suo, jolla ei näyttänyt loppua olevankaan. Nautimme päivittäin suuret annokset kiniiniä ja vatsaa pehmittäviä lääkkeitä ja tämä menettelymme samoin kuin tuo raskas työ, joka täytyi joka päivä suorittaa, pelasti meidät kuumeesta ja kuolemasta. Kun olimme kolme päivää tunkeutuneet eteenpäin kanavaa myöten, näimme kaukana taivaanrannalla suousvien läpi häämöttävän pyöreän kukkulan, joka neljännen päivän iltana näytti olevan meistä noin kolmenkymmenen penikulman päässä. Pysähtyessämme olimme niin sanomattoman uupuneet, ettemme enää jaksaneet ajatellakaan mitään. Meistä tuntui vain, ettemme jaksaisi turvonneilla ja vereslihalle hankautuneilla käsillämme raastaa venettämme enää tuumaakaan eteenpäin. Olimme jo niin epätoivon ja kurjuuden tylsistyttämät ja varmat kuolemastamme näiden hirveiden soiden keskellä, että toivoimme kuoleman pian lopettavan kärsimyksemme. Tilanteemme oli niin kamala, etten usko kenenkään valkoisen miehen toivovan joutuvansa sellaiseen. Heittäytyessäni kuolettavan uupumuksen valtaamana veneen pohjalle pitkäkseni minä kirosin katkerasti mielettömyyttäni, että olin ollenkaan ryhtynytkään tähän hullun yritykseen, joka varman vakaumukseni mukaan päättyisi meidän kaikkien kuolemaan tässä kauheassa erämaassa. Ennenkuin vaivuin horroksiin minä muistaakseni ajattelin, miltä tässä onnettomassa veneessä mahtoi näyttää kolmen kuukauden päästä tästä yöstä lukien. Tähän vaipuisi veneemme vähitellen liejuun puolillaan auenneista liitoksista vuotanutta haisevaa vettä, joka huuhtelisi mädäntyneitä luitamme. Niinkö murheellinen piti kauniin veneemme lopun olla ja niinkö onnettomasti piti miesten käydä, jotka olivat lähteneet taruja tutkimaan ja syntyjä syviä saamaan!

Olin jo kuulevinani, kuinka vesi heilutteli vaalenevia luitamme kalahutellen niitä toisiinsa ja kalkuttaen minun kalloani Mohammedin kovaa kalloa vastaan, kunnes tämä kiukustuneena pyörähti minuun päin ja sanoi irvistävin ikenin tuijottaen minuun tyhjillä silmäkuopillaan, että kuinka minä, kristitty koira, rohkenin häiritä oikeauskoisen viimeistä unta. Aukaisin silmäni ja tuo kamala uneni sai minut pelosta värisemään, mutta samassa näin jotakin, mikä ei ollut unta ja vavahdin sydänjuuriani myöten, sillä kaksi suurta hehkuvaa silmää tuijotti minuun pimeässä. Syöksyin ylös ja karjaisin kauhusta ja pelosta, niin että toisetkin heräsivät ja hyppäsivät säikähtyneinä ja unenpöpperöisinä seisoalleen. Samassa näin kirkkaan teräksen välähtävän ja leveäkärkinen keihäs painui kurkulleni. Toisia näkyi välähtelevän sen takana ja kun silmäni olivat tottuneet pimeään, näin rannalla tumman, aavemaisen joukon.

"Hiljaa", sanoi eräs ääni arabiankielellä, "keitä olette te, jotka tulette tänne veden päällä uivassa aluksessa? Vastaa tahi kuole", ja keihään kärki painui yhä lujemmin kurkulleni aiheuttaen kylmän väristyksen koko ruumiissani.

"Me olemme rauhallisia matkamiehiä ja sattumalta eksyimme tänne", vastasin minä mahdollisimman selvällä arabiankielellä, jota ahdistajani näytti ymmärtävän, sillä hän käänsi päätään ja sanoi eräälle taampana seisovalle kookkaalle olennolle:

"Isä, tapanko?"

"Mikä on heidän ihonsa väri?" kysyi miehekäs ääni.

"Valkoinen."

"Älä satuta kättäsi heihin", vastasi ääni. "Aurinko on neljästi noussut ja neljästi laskenut sen jälkeen kuin minulle saatettiin tällainen sana 'Hänellä-jota-täytyy-totella': 'Valkoiset miehet tulevat pian; kun he tulevat, niin älkää tappako heitä.' Heidät on vietävä maahan, jota 'Hän-jota-täytyy-totella' hallitsee. Saata miehet tänne, samoinkuin kaikki mitä heillä mukanaan on."

"Tule", sanoi mies taluttaen minut melkein vetämällä veneestä ja saman ystävällisen kohtelun näin myös tulevan tovereideni osaksi.

Rannalle oli kokoontunut noin viisikymmenmiehinen joukko, jokaisella aseenaan pitkä keihäs; mikäli minä pimeässä saatoin nähdä, olivat miehet kookkaita ja vahvarakenteisia sekä verraten vaaleita. Vyötäisiä suojeleva leopardin talja oli heidän ainoa verhonsa.