Maailman sydän

MAAILMAN SYDÄN

Kirj.

H. RIDER HAGGARD

Suomennos englanninkielestä

Helsingissä, Uuden Suomettaren Osakeyhtiö, 1915.

SISÄLLYS:

Alkulause. Don Ignatio. 1. Kapinan kukistaminen. 2. Herra Strickland. 3. Kutsu. 4. Sydämen taru. 5. Matkan alkuvaiheet. 6. "El Norte". 7. Maatila. 8. Illallisella ja illallisen jälkeen. 9. Kaksintaistelu. 10. Molasin kuolema. 11. Zibalbay kertoo tehtävästään. 12. Maya laskeutuu luolaan. 13. Ignation vala. 14. Sydämen Kaupunki. 15. Zibalbayn kotiintulo. 16. Pyramiidin huipulla. 17. Zibalbayn kirous. 18. Salahanke. 19. Pyhänhäväistys. 20. Sydämen Neuvosto. 21. Mayan avioliitto. 22. Mattai ennustaa pahaa. 23. Pakomme ja sen päättyminen. 24. Nahua todistaa. 25. Jäähyväiset. Loppulisäys.

ALKULAUSE.

Don Ignatio.

Olosuhteet, joiden takia seuraavat sivut tulevat painetuiksi, ovat tavallaan eriskummaiset ja kertomisen arvoiset. Muutamien viime vuosien aikana joutui muuan englantilainen sivistynyt mies, jota me kutsumme Jonesiksi, koska se ei ollut hänen nimensä, johtajaksi erääseen kaivokseen, lähellä Usumacinto virtaa, jonka yläjuoksu erottaa Meksikon Chiapas-valtion Guatemalan tasavallasta.

Tähän aikaan ei elämä jossain Chiapasin kaivoksessa, joskin sillä epäilemättä on joitakuita hyviäkin puolia, lainkaan vastaa europalaista onnen ihannetta. Ensiksikin, työ on raskasta — suunnattoman raskasta, ja vaikka ilmasto onkin kyllin terveellinen vuorten keskuudessa, löytyy laaksoja, missä väki kuolee kuumeeseen. Virkistyksiä ei, suoraan sanoen, löydy juuri lainkaan, sillä metsät ovat liian sankkoja, jotta niissä voisi metsästää vähänkään mukavasti, ja ellei niitä olisikaan, niin tekisivät hyttyset ja monenlaiset ilkeät hyönteiset, joita siellä on rasittamaan asti, tämän virkistyksen mahdottomaksi.

Seuraa, kuten me sen ymmärrämme, ei niinikään luonnollisestikaan löydy, ja jos joku mies joutuisikin naimisiin, ei hän helposti voisi tuoda vaimoansa vielä vallan asumattomiin seutuihin, pitkin metsäpolkuja, yli virtain ja pitkin äkkikuilujen partaita, jotka ovat kyllin vaarallisia ja vaikeakulkuisia, herättääkseen kauhua rohkeimmankin kulkijan sydämessä.

Kun herra Jones oli asunut vuoden aikaa La Concepcionin kaivoksilla, valloitti hänet voimallisena tietoisuus omasta yksinäisyydestään ja halu saada henkevämpää seuraa kuin amerikalaiset puotipalvelijat ja intiaani-työntekijänsä. Ensimäisten kuukausien aikana täällä asuessaan hän oli yrittänyt tehdä tuttavuuksia läheisten fincasien eli maatilojen omistajien kanssa. Tämän yrityksen hän kuitenkin pian kyllästyen hylkäsi, sillä nämä miehet näyttivät olevan sekasukuisia, mitä alhaisinta rotua, eläen yhtämittaisten paheiden ilmakehässä.

Tässä hätätilassa, ollen sivistynyt mies, Jones ryhtyi henkisiin harrastuksiin, ja omisti aikansa, siinä määrin kuin se oli mahdollista, kootakseen muinaisjäännöksiä ja tutkiakseen niitä alueellansa löytyvien muinais-aztekilaisten kaupunkien ja temppelien lukuisista raunioista. Mitä kauvemmin hän harrasti näitä tutkimuksia, sitä enemmän valtasivat ne hänen mielikuvituksensa. Sentähden, sattuessaan kuulemaan, että vuoren takaisella kupeella, Santa Cruzin nimeä kantavalla maatilalla asui intiaani, nimeltään Don Ignatio, maatilan omistaja, jolla kerrottiin olevan suuremmat määrät tietoja heidän muinaisuudestaan, historiastaan ja jäännöksistään kuin kenelläkään muulla tässä Meksikon osassa, päätti hän käydä tapaamassa tuota miestä ensi tilaisuuden sattuessa.

Tämän hän tahtoi tehdä mahdollisimman pian, sillä Don Ignatiolla oli mahtava maine, ellei vain matka olisi ollut niin pitkä hänen kotiinsa. Nyt väheni kumminkin vaikeus, kun eräs intiaani lupasi näyttää kulettavan polun vuoren yli, jota polkua pitkin ehtisi Santa Cruzin maatilalle La Concepcionista kolmessa tunnissa ratsain, sensijaan että tarvitsi kokonaista kymmenen tuntia päästäkseen sinne käytetympää tietä pitkin. Niin muodoin, eräänä kuivan vuodenajan päivänä, kun työt seisoivat kaivoksella, veden laskeuduttua niin alas, ettei se voinut käyttää rouhintamyllyä, Jones läksi. Tämä tapahtui lauantaina, sillä edellisenä maanantaina hän oli lähettänyt lähetin Don Ignation luo ilmoittamaan hänen aiotun saapumisensa ja saanut vastaukseksi mitä kohteliaimman ja parhaimmin kirjoitetun kirjeen, jossa häntä pyydettiin viettämään seuraava sunnuntai maatilalla, "missä jokainen englantilainen sivistynyt mies on aina mitä tervetullein".

Lähestyessään maatilaa, häntä ihmetytti nähdessään puolimaurilaiseen tyyliin rakennetun aika suuren, valkean kivirakennuksen julkipuolen, missä oli torneja ja koristettuja sisäänkäytäviä molemmin puolin, sekä laaja, tasaisen katon keskustasta kohoava kupu. Ratsastaen läpi viljavainioiden ja kakaoviljelysten ja kahvipensaiden, jotka kaikki olivat mitä parhaimmassa kunnossa, peittäen monen acren laajuudelta rakennuksen kummallakin puolella avartuvia kenttiä, Jones saapui laajan pihan porttikäytävälle, missä kasvoi jättiläismäisiä ceiba-puita, heittäen jättiläisvarjojaan yli rakennusten. Näiden puitten alta astui esiin intiaani, joka nähtävästi oli ollut odottamassa hänen tuloaan, ja otettuaan haltuunsa hevosen, ilmoitti hänelle, lausuen monet tervehdykset, että armollinen herra Ignatio oli, tapansa mukaan, väkensä kera kappelissa iltamessussa, mutta että hartaushetki pian loppuisi.

Jättäen hevosensa intiaanin huostaan, Jones lähti kappeliin, ja koska sen suuret ovet olivat avoinna, astui hän sisälle ja istuutui. Niinpian kuin hänen silmänsä tottuivat himmeään valoon, hän huomasi, että paikka oli harvinaisen kaunis, sekä suhteisiin että koristuksiin nähden.

Hartausmenotkin olivat monet — niiden luku nousi ehkä kolmeen sataan — ja niin hartaita olivat he menoissaan, ettei hänen saapumistaan edes huomattu. Hänen mielestään oli kumminkin rakennuksessa kaikkein ihmeellisin esine seinään, alttarin yläpuolelle kiinnitetty valkea marmorilevy, johon oli kaiverrettu espanjankielellä seuraava kirjoitus, niin suurin kirjaimin, ettei hänellä ollut lainkaan vaikeutta lukea sitä.

"Ignation omistama hänen rakkaimman ystävänsä James Stricklandin, englantilaisen sivistyneen miehen, ja Mayan, Sydämen Prinsessan, hänen puolisonsa muistolle. Rukoile, ah kulkija, sydämesi rakkaudella heidän sielujensa puolesta."

Jonesin ihmetellessä, ketkä tämä James Strickland ja Maya, Sydämen Prinsessa mahtoivat olla, ja oliko hänen isäntänsä pystyttänyt levyn heidän muistolleen, päätti pappi rukouksensa, ja seurakunta alkoi lähteä kirkosta.

Ensimäinen ovesta astuja oli sivistynyt intiaani, jonka Jones ilman muuta päätti olevan itsensä Don Ignation. Hän oli noin kuudenkymmenen ikäinen mies, mutta näytti ikäänsä paljon vanhemmalta, sillä suru, vastoinkäyminen ja kärsimys olivat painaneet jälkensä häneen. Ruumiiltaan oli hän pitkä ja hintelä, eikä pieni ontuminenkaan vähentänyt hänen olemuksensa arvokkuutta. Hänen pukunsa oli hyvin yksinkertainen. Siinä ei ollut koreutta, ei edes hopeisia nappeja, joilla oli niin suuri vaikutus meksikolaisten mieliin; hänellä oli mustanauhainen panamaolkihattu yleisesti käytetyn kultanauhaisen asemasta, puhdas, valkea takki ja paita, musta, solmittu kaulahuivi, likasenharmaat housut ja ruskeat, europalaista tekoa olevat kengät.

Mutta erittäin silmiin pistävät Don Ignatiossa olivat hänen kasvonsa. Ei koskaan, ajatteli Jones, hän ollut katsellut niin kauniita kasvoja tai, tarkemmin sanottuna, kasvoja, jotka olisivat antaneet sellaisen varmuuden omistajansa ehdottomasta hyvyydestä ja luonteen puhtaudesta. Piirteet olivat hyvän kasvatuksen saaneen intiaanin, hienot ja sirot, kotkannenä, poskipäät ja otsa ulkonevat, samalla kuin viimeksimainitun alta loisti pari suuria ja pehmeän mustia silmiä, niin hellän ja luotettavan ilmeiset, että niitä täytyi pitää harvinaisuutena miehellä.

Hän seisoi kappelin ovella, laskevan auringon valossa, nojaten raskaasti keppiin intiaanien astuskellessa hänen ohitseen. Kaikki he, miehet, naiset ja lapset, tervehtivät häntä mitä suurimmalla kunnioituksella ohi mennessään, jotkut heistä, eritotenkin lapset, suudellen hänen pitkää ja hienosti muodostunutta kättään, toivottaen samalla hänelle hyvää yötä hellin sanoin, sellaisin kuin "isä", ja anoen pyhimysten suojelusta hänelle. Jones mietiskeli, katsellen heitä, heidän käytöksensä eroavaisuutta siitä alhaisesta orjamaisuudesta, jota sorron vuosisadat ovat kehittäneet minkä hyvänsä valkeaa rotua olevan hallitsijan lähellä, sekä ihmetteli sitä vaikutusta, mikä hänen isännällään heihin oli. Tällä hetkellä juuri kääntyi Don Ignatio ja näki hänet.

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, herrani", sanoi hän espanjankielellä, arasti ja miellyttävästi hymyillen, nostaen hattuaan, näyttäen pitkän tukkansa, joka kuten hänen suippo partansakin oli aivan valkea. "Te varmastikin olette pitänyt minua epäkohteliaana; mutta tapani on viikon työn loputtua olla läsnä uskonnonharjoituksessa kansan kera — älkäähän tungeksiko lähelle jalosyntyistä englantilaista — enkä luullut teidän saapuvan ennen auringonlaskua."

"Älkää pyydelkö anteeksi, herrani", vastasi Jones. "Olen ollut varsin innostunut näkemään palvelijanne hartausharjoituksissaan. Mikä ihana kappeli tämä onkaan! Saanko katsella sitä, ennenkuin lukitsette ovet?"

"Tietysti, herrani. Se on kerta kaikkiaan hieno. Vanhat munkit, jotka piirustivat sen kaksisataa vuotta sitten — sillä tämä oli suuri luostari — ymmärsivät rakennustaidon, ja työtä joudutettiin myös silloin, eikä maksanut mitään. Luonnollisestikin olen tehnyt paljon korjauksia, sillä ne, jotka asuivat täällä ennen minua, eivät välittäneet sellaisista seikoista.

"Saattaisitte tuskin uskoa, herrani, että menneinä aikoina, parikymmentä vuotta sitten, tämä paikka oli maantierosvojen, tullikavaltajien ja miesmurhaajien tyyssija, ja että se väki, jonka tänä iltana olette nähneet, tai heidän isänsä, olivat orjia, ilman enempiä oikeuksia kuin koira.

"Vaan niin oli laita. Moni matkustaja on menettänyt henkensä tässä talossa tai sen läheisyydessä. Kerranpa minä itsekin olin menettää henkeni täällä. Katsokaahan tuon alttaritaulun leikkausta. Se on hieno, eikö totta? Nuo puupylväät ovat vanhojen munkkien aikakaudelta. Niin, olen tiennyt Don Pedro Morenon, edeltäjäni, sitoneen ihmisolentoja niihin, tarkoituksella kärventää heidät punahehkuvin raudoin."

"Kenelle tuo kirjoitus on omistettu?" kysyi Jones, osoittaen puheenaollutta marmorilevyä.

Don Ignation kasvot saivat varsin vakavan ilmeen hänen vastatessaan:

"Se on omistettu, herraseni, suurimmalle ystävälle, mitä minulla milloinkaan on ollut, miehelle, joka pelasti henkeni oman henkensä uhalla, ja joka oli rakas minulle, rakkaampi kuin milloinkaan nainen voi olla. Mutta oli nainen, joka myöskin rakasti häntä, niinikään intiaaninainen, ja tuo mies helli häntä enemmän kuin minua, mikä olikin oikein, sillä eikö Jumala olekin niin asettanut, että miehen pitää jättämän ystävänsä, niin, isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu oleman?"

"Menivätkö he sitte naimisiin?" kysyi Jones, joka innostui asiaan.

"Menivät, he menivät naimisiin, ja vieraalla seudulla ja vieraalla tavalla. Mutta sehän on jo vanha juttu, herrani, ja Teidän luvallanne minä jätän sen kertomatta; ajatuskin siitä palauttaa mieleeni monta tuskallista muistoa — kuoleman ja perikadon, rauenneiden suunnitelmien ja tyhjiin menneiden toiveiden muistoa. Ehkä minä joskus kerran, jos minulle on suotu voimia ja elinkautta kyllin, kirjoitan sen kaiken. Joitakuita vuosia sitten minä aloinkin jo; mutta se kyllästytti minua, ja se mitä olin kirjoittanut, tuntui hullutukselta, ja niin minä jätin koko touhun.

"Olen elänyt monivaiheista elämää, herrani, ja joutunut sen kestäessä moniin seikkailuihin, vaikkakin, Jumalan kiitos, viime vuoteni ovat kuluneet rauhassa. No, hyvä, kohta jo saapuu loppukin, ja ellei minulla olisi ajatusta, että väkeni voi minun kuoltuani joutua huonoihin käsiin, ei se lainkaan minua pelottaisi.

"Mutta tulkaahan, herrani, Teidän on jo nälkäkin, ja kelpo isämme, joka on luvannut syödä kanssamme, on ratsastettava vielä tänä iltana pitääkseen huomisaamuna messun kolmen leaguen [League = kolme meripenink. — Suom. huom.] päässä sijaitsevassa kylässä, siksi olen tilannut illallisen varhain. Tavaranne ovat viedyt huoneeseenne, apotin huoneeseen, niinkuin sitä kutsutaan, ja jos tahdotte seurata minua, näytän Teille lyhyen tien kappelista sinne."

Sitten näytti hän tien pienelle ovelle. Aukaistuaan tämän he nousivat ahtaita portaita, joiden yläpäässä oli tasainen paikka, sekä ristikkoakkuna, joka oli niin asetettu että, ollen alhaalta näkymätön, siellä seisova katselija voi nähdä ja kuulla kaiken, mikä kappelissa tapahtui.

"Tältä paikalta", sanoi Don Ignatio, "vanhat apotit pitivät salaista vaaria munkeistaan, ja täältä minäkin kerran näin näyn, jota en hevillä unhoita."

Sitten kulki hän muutamien pitkien ja hämärien käytävien läpi, saapuakseen huoneeseen, joka oli kalustettu siroilla, vanhoilla espanjalaisilla huonekaluilla.

"Makuupaikkanne on taampana, herrani", hän sanoi, avatessaan toisen oven, joka vei laajaan ja synkännäköiseen huoneeseen, johon valo pääsi raskaasti teljetyistä, vähintäin kymmenen jalkaa korkealla lattiasta olevista akkunoista.

Seinillä oli maalauksia Viimeisestä Tuomiosta ja verisen Inkvisitsioniajan innoittamista kohtauksista, kamaloita katsella ja jossain määrin kosteuden pilaamia, mutta suoritettuja suurella voimalla ja elävällä, joskin liioitellulla mielikuvituksella. Keskimäisen akkunan alla, ulottuen noin kolmen jalanmitan päähän lattiasta oli muinainen kokonaisvalokuva, esittäen jotakin apottia luonnollisessa koossa öljyllä laudalle maalattuna, näyttäen tulisen ja pahannäköisen miehen, jonka kaljun päälaen yläpuolella Pyhä Henki näkyi leijailevan kyyhkysen muodossa. Sitäpaitsi huone oli hyvin, vaikkakin keveästi kalustettu, ja upeili yli tiililattian levitettyjen neliönmuotoisten mattojen loisteliaisuudella.

"Pelkään, että pidätte tätä ikävänä huoneena, herrani", sanoi Don Ignatio, "se on kumminkin meidän vierashuoneemme. Ylempänä on vielä huone, jota pitäisin sopivana kirjoittaessanne, jos niin haluatte. Kansa täällä kertoo, että siellä kummittelee, mutta tiedän, ettei teitä englantilaisia peloita sellaiset seikat. Ei ole kuitenkaan ihmeteltävää, että he näin kertovat, nähdessään siinä huoneessa tehdyn murhia Don Pedro Morenon aikana. Hän pani tosiaankin salaliiton tappamaan minua ja ystävääni täällä, ja vaikkei hän siinä kohdin onnistunutkaan, löysin minä jälkeenpäin luurankoja lattian alta — pari niitä juuri, muistaakseni, siltä kohdalta, missä vuode on nyt — ja toimitin niille asiaankuuluvan hautauksen."

Asemansa velvoittamana väitti Jones olevansa vahva kaikkia Inkvisitsionin kidutuskuvauksia vastaan, samoinkuin vainajien joukkoon joutuneiden apottien muistoja, murhattujen miesten luurankoja lattian alla sekä aaveita vastaan. Vaikkei hän sitä milloinkaan tunnustanutkaan isännälleen, ei hänen ensi yönsä apotin huoneessa ollut lainkaan miellyttävä koe, mikä luultavastikin on luettava hänen juomansa, liian vahvan kahvin ansioksi. Seuraavina päivinä hän kumminkin tottui hyvin paikkaan sekä piti siitä tosiaankin enemmän kuin mistään muusta huoneesta maatilalla.

Vastakohtana sille raa'alle ja huonosti valmistetulle ruualle, jota Jones oli pakoitettu käyttämään ravintonaan kaivoksella, Don Ignation illallinen oli suorastaan juhla-ateria, sopiva kenelle herkkusuulle tahansa, eritotenkin koska se oli vapaa kaikesta hirvittävästä sekasotkusta, kuten öljyn ja eläinten sisäelinten sekotuksesta, mikä esiintyy niin yleisesti meksikolaisessa ruokajärjestyksessä.

Heidän aterioituaan tarjottiin sikaareja ja mustaa kahvia, joiden raaka-aineet olivat kasvaneet tilalla, eikä Jones koskaan elämässään ollut polttanut parempaa tupakkaa. Kun hengenmies — sivistynyt ja hyvin kasvatettu henkilö — oli lähtenyt, alkoi Jones puhua maan muinaisjäännöksistä. Pian sai hän huomata, ettei hänen isäntänsä tietoja tässä suhteessa oltu laisinkaan liioiteltu, nähdessään hänen kykenevän selittämään salakirjoituksia, mitä tuskin kukaan olisi voinut otaksua, ja antamaan pääsisällön niiden rotujen historiasta, jotka olivat rakentaneet ne suuret temppelit ja palatsit, joista löytyy niin paljon raunioita tällä alueella.

"On tuskallista ajatella", sanoi Jones kesken kaiken, "ettei yksikään elävä olento ole säilynyt todistamaan tästä sivistyksestä. Jos vain vanha taru Kultaisesta Kaupungista, joka muka olisi kätkettynä jonnekin Keski-Amerikan tutkimattomaan seutuun, olisi totta, luulen, että antaisin kymmenen vuotta elämästäni, päästäkseni käymään siellä. Olisi suuremmoinen asia astua takaisin menneisyyteen, nähdä koko järjestelmä työssä, ja liittyä kansaan, josta koko maailmalla ei olisi tietoa eikä aavistusta; sillä, olkoonpa mielikuvitus niin voimallinen kuin onkin, on suorastaan mahdotonta päästä kaiken perille raunioiden ja tarujen perusteella. Itse asiassa, Don Ignatio, en voi käsittää miten Te, joka ette koskaan ole noita edesmenneitä elävänä katsellut, voitte puhua heistä niin varmasti."

"Ellen olisi heitä koskaan nähnyt, herrani", hän vastasi rauhallisesti, "olisikin se ihmeellistä. Voinpa oikaista Teitä hieman ja ruveta kertomaan; nähkääs, asia onkin niin, että olen nähnyt tarun Kultaisen Kaupungin ja sen sivistyksen, ja voin vakuuttaa Teille, että sen ihmeet ovat paljoa suuremmat kuin taru tai joku espanjalainen romaaninkirjoittaja konsanaan ovat voineet kuvata."

"Mitä!" huudahti innostuen Jones, "mitä! Olenko liiaksi juonut mainiota viiniänne? Näenkö unta, vai kuulinko Teidän sanovan, että Te, herrani, joka istutte lähelläni, omin silmin olisitte nähnyt intiaanien salaisen kaupungin?"

"Kyllä Te kuulitte minun niin sanovan, herrani, joskaan en sitä tehnyt pienimmässäkään määrässä toivoen, että sanojani uskoisitte. Juuri siitä syystä, etten voi sietää itseäni pidettävän valehtelijana, en ole koskaan halaistullakaan sanallakaan koskettanut tähän asiaan, ja samaisen syyn takia jätän sen nytkin kertomatta, koska en halua, että se, jonka toivoisin olevan ystäväni, katsoisi ylenkatseella minuun.

"Tosiaankin olen pahoillani, että olen puhunut näin vapaasti, mutta totuudenrakkauteni nimessä pyydän Teitä muistamaan, että kätkössä Keski-Amerikan synkkien metsien, sydänmaiden ja vuorijonojen, minne ei yksikään valkoinen mies ole jalallaan astunut, ja mistä sittemmin hävisivät alkuasukkaat, siellä on tilaa monille menneille kaupungeille. Kas, herrani, kahdensadan peninkulman päässä tai ehkäpä lähempänäkin siitä, missä nyt istumme, on lacandoneja, kastamattomia intiaaniheimoja, jotka eivät koskaan ole nähneet valkoista miestä, ja jotka yhä noudattavat isäinsä tapoja. Ei, herrani, tuota juttua älköön koskaan kerrottako, ei ainakaan minun eläessäni, sillä minulla ei ole mitään todistuskappaleita siitä, tai korkeintaan yksi ainoa —"

"Mikä sitten?" kysyi Jones innoissaan.

"Saatte nähdä sen, jos haluatte, herrani", vastasi hänen isäntänsä ja lähti huoneesta.

Siinä samassa hän palasi mukanaan pieni nahkalaukku, josta hän veti esiin varsin kummallisen ja ihanan koristuksen. Se oli suuri smaragdi, suurin mitä Jones milloinkaan oli nähnyt, hiomaton, mutta hyvästi silattu. Tämä kivi, joka oli upotettu puhtaaseen kultaan, oli ilmeisesti ollut vyössä solkena, ja voitiin sitä samalla käyttää sinettinä, sillä siihen oli piirretty juhlalliset, vainajannäköiset ihmiskasvot ja sen alle jotakin kuvakirjoituksella; päinvastaisella puolella oli niinikään muita kuvakirjoituksia.

"Osaatteko lukea näitä kirjoituksia?" kysyi Jones, tutkittuaan koristetta.

"Kyllä, herrani. Etusivulle kirjoitetut sanat kuuluvat: 'Oi Silmät ja Suu, katselkaa minua, puhukaa puolestani!' Ja takasivulla: 'Taivaan sydän, ole kotini sä'."

"Se on ihmeellinen", sanoi Jones, antaen huoaten takaisin kalliin esineen, sillä hän olisi luovuttanut kaiken mitä hänellä oli, yksinpä kengät jalastaan, saadakseen pitää sen. "Ja nyt, ettehän pane pahaksi, jos pyydän Teitä kertomaan itselleni koko historian?"

"Pelkään, ettei se kiinnitä mieltänne kyllin, herrani", vastasi Don
Ignatio pudistaen päätään.

"Mutta", pyyteli Jones, "koska olette ilmaissut näin paljon, onhan sydämetöntä jättää lappu kertomatta."

"Herrani", sanoi isäntä, "tahdotteko ottaa lisää kahvia? No! Käymmekö hiukan kävelemässä katolla, katselemassa maisemaa; se on herttainen kuunvalossa, ja katot täällä ovat ihmeellisiä, lujasta kivestä rakennettuja? Kerrotaan tarinana, että vanhojen munkkien oli tapana käydä kesäisin katolla syömässä. Siellä on ampumarei'illä varustettu seinä, jonka takaa tuo samainen luostarinpäämies, jonka kuva riippuu teidän makuuhuoneessanne, löi takaisin hänen sortonsa takia kapinaan nousseiden intiaanien suuren rynnäkön.

"Huomenna toivon saavani Teille näyttää läheisiä maita, jotka ovat hyvin palkinneet minun kaksikymmenvuotisen viljelykseni vaivat. Kaikki Meksikossa etsiskelevät kaivoksia, mutta sen maaperä on kaikista rikkain kaivos. Minä tiesin sen, ja nähdessäni paikkakunnan mahdollisuudet, minä möin muut smaragdit, jotka olivat tämän soljen mukana — ne olivat hienoja kiviä, mutta kaivertamattomia ja sen takia vähemmän mieltäkiinnittäviä — ja ostin maan kyllin halvalla. Mutta nyt kun maa on viljelty ja minä olen tehnyt istutuksia niin paljon, sen arvo on noussut suureksi ja kohoaa yhä vielä, kunhan kaikki nuoret kakaopensaat jonkun vuoden päästä tästä lähtien alkavat antaa täyden sadon.

"Kas niin, Jumalan kiitos, portaat ovat lopussa — minun selkääni koskee aina niitä kiivetessäni. Ilma on ihana, eikö totta, herrani, ja näköala verraton? Katsokaahan, virta välkkyy kuin hopea. Ah, kuinka kaunis on Luojan maailma! Sydäntäni viiltää ajatellessani, että se on jätettävä, mutta varmasti on hän valmistava vielä paremmat asuinsijat meille, toimiaksemme hänen hyväkseen ja palvellaksemme häntä asunnoissa, minne ei synti eikä vaiva pääse tunkeutumaan. Varmasti löytyy asuinsija siellä ylhäällä", ja hän nyökkäsi päällään kohti taivasta.

Tämä oli vasta ensimäinen niistä monista illoista, jotka Jones kulutti Don Ignation vieraanvaraisen katon alla, missä hän kuukausien kuluessa tuli yhä enemmän tervetulleeksi.

Pian hän tunsi suurta kiintymystä tuota vakavaa, hyväluontoista, herttaisen vanhaa miestä kohtaan, jonka sielu näytti olevan tahraton kaikista huonoista ajatuksista, ja jonka pääpyrintönä oli kehittää maatansa ja tehdä hyvää jokaiselle ympärillään, eritotenkin palvelijoilleen.

Tuttavuutensa alkuaikoina tekivät he yhdessä tutkimusmatkoja läheisille raunioille, ja kerran Don Ignatio lähti hänen kanssaan katsomaan La Concepcionin kaivosta, mikä käynti näytti olevan mitä suurimmaksi hyödyksi herra Jonesille ja sille yhtiölle, jonka palveluksessa hän oli. Yksi tämän puheenalaisen kaivoksen toimintavaikeuksia oli työväen vähälukuisuus. Don Ignatio sai tämän haitan häviämään yhdellä ainoalla sanalla.

Hän lähetti tiedon vuoristoon, ja kas! Viikon sisällä ilmestyi viisikymmentä urheata alkuasukasta tarjoamaan palvelustaan kaivokselle, mikä seikka edelleen lisäsi Jonesin kokemuksia ystävänsä erikoisesta vaikutuksesta alkuasukkaisiin.

Ajan pitkään loppuivat kumminkin tällaiset retkeilyt, kun Don Ignation terveys alkoi heikontua, laskematta häntä juuri nimeksikään pois maatilaltaan.

Vihdoin — kun he olivat olleet tuttavia jo parin vuoden ajan — saapui eräänä aamuna sanansaattaja kaivokselle, ilmoittaen että herransa Don Ignatio oli lähettänyt hänet käskien kertomaan herra Jonesille olevansa kuolemaisillaan ja haluavansa tavata häntä. Sanansaattajaa oli kumminkin pyydetty mainitsemaan, että jos se jossain suhteessa ei kävisi laatuun, niin herra Jonesin ei pitäisi vaivautua tulemaan niin pienen asian takia, koska hänen herransa oli kirjoittanut kirjeen, joka piti annettaman hänen kuolemansa jälkeen herra Jonesille.

On tarpeetonta mainita, että herra Jones matkasi yli vuorten niin nopeasti kuin parhain ratsu vain voi viedä hänet. Saavuttuaan maatilalle, hän löysi Don Ignation makaamasta huoneessaan, voimattomana ja hyvin heikkona, mutta täydessä tajussaan ja ilostuneena hänet nähdessään.

"Elän viimeisiä hetkiäni, ystäväni", hän sanoi, "ja olen iloissani siitä, sillä olen kovasti saanut kärsiä selkäni takia, jonka muinoin loukkasin. On niinikään aika avuttoman vanhan miehen tehdä tilaa kykenevämmälle." Ja hän katsoi oudosti vieraaseensa ja hymyili.

Jones, joka oli liikutettu, antoi tavanmukaisen vastauksen, että hänellä muka olisi vielä monta kuukautta elonaikaa, mutta Don Ignatio katkaisi hänet lyhyesti.

"Älkää kuluttako aikaa tuollaisilla puheilla, ystäväni", hän sanoi, "vaan kuunnelkaa. Aina siitä asti kuin tulimme tuttaviksi, olette yrittänyt saada minua kertomaan, miten tulin käyneeksi 'Maailman Sydämen' kaupungissa, sekä kertomaan ystävästäni James Stricklandista, jonka, Jumalalle kiitos, saan kohta jälleen nähdä.

"Niin, en koskaan olisi tahtonut kertoa sitä Teille, vaikka pari kertaa olinkin vähällä niin tehdä nähdessäni vaikenemiseni tuottavan surua Teille, osittain siksi, että omasta mielestäni kykenen säilyttämään salaisuuden, vaikkakin minua houkutellaan paljastamaan sitä, sekä myös siksi että olen itsekäs ja tiedän, että niin pian kuin olisitte kuullut kertomukseni, olisi mielenkiintonne tyhmään, hassahtavaan vanhaan mieheen loppunut, sillä kuka juuri enään välittää kuoresta itse hedelmän syötyään?

"Olihan siinä muitakin syitä; esimerkiksi se, etten olisi voinut kertoa tätä tarinaa paljastamatta sisäistä liikutustani, ja minä tiedän, että te englantilaiset halveksitte sellaisia näytöksiä. Lopuksi, jos sitä lainkaan kertoisin, tahtoisin sen tehdä täydellisesti ja huolellisesti, ottaen huomioon kaikki suhteet, ja tätä olisi ollut vaikea suorittaa suusanallisesti. Kuitenkaan en ole tahtonut jättää toivoanne peräti täyttämättä, ja minä olen toivonut, että säilyisi jonkunlainen tieto niistä ihmeellisistä asioista, jotka eläissäni olen nähnyt, vaikkeikaan tämä viimeinen toivomus yksinään olisi kyennyt saamaan minua ryhtymään siihen hommaan, jonka sain loppuun suoritetuksi kymmenen päivää sitten, ennenkuin halvaus iski käteeni.

"Saanko vaivata Teitä avaamaan tuon kaapin lähellä vuoteeni jalkopäätä ja antamaan minulle nipun käsikirjoituksia, jotka löydätte sieltä? Tuhannet kiitokset. Tässä, herrani, näillä arkeilla, jos viitsitte nähdä vaivan lukea niitä, on kerrottuna, miten minä ja englantilainen ystäväni tulimme käyneeksi Kultaisessa Kaupungissa, mitä me näimme ja saimme kokea siellä, ja monta muuta seikkaa, jotka Teidän mielestänne lienevät tarpeettomia, mutta eivät ole kuitenkaan ulkopuolella kertomuksen kulkua.

"No niin, ottakaa kirja ja pankaa se pois näkyvistä, sillä sen pelkkä näkeminen jo väsyttää, tuoden mieleeni ne monet hetket, jotka sitä kirjoittaessani kulutin. Haluankin keskustella jostain tärkeämmästä. Sanokaahan, ystäväni, aiotteko jäädä tähän maahan vai palata Englantiin?"

"Palata Englantiin! Miksi sinne mennä, eihän siellä ole kaivoksia johdettavaksi. Ei, olen liian köyhä."

"Tahtoisitteko siis palata, jos olisitte rikas?" kysyi huolestuneena kuoleva mies.

"En tiedä; se riippuu asianhaaroista. Mutta luulen, että olen ollut liian kauan Englannista poissa, viihtyäkseni siellä."

"Minua miellyttää kuulla tuota, ystävä, sillä haluan samalla ilmoittaa Teille, että olen tehnyt Teidät perillisekseni, niin että tämän jälkeen olette varakas mies, mikäli me tässä maassa ymmärrämme varallisuutta."

"Olette tehnyt minut perilliseksenne!" sammalsi Jones.

"Niin. Miksi en sitte? Pidän Teistä paljon ja tiedän Teidän olevan rehdin ja kunniallisen miehen. Minulla ei ole sukulaisuussuhteita eikä ystäviä, ja ennenkaikkea olen vakuutettu, että tulette erinomaisesti toimeen väkeni kanssa täällä, sillä olen ottanut selvää Teidän käyttäytymisestänne niiltä, jotka työskentelevät alaisinanne kaivoksessa. Senlisäksi minulla on ehdotuksia, joiden ei missään suhteessa tarvitse sitoa Teitä, sillä niitä ei ole testamenttiin merkitty, nimittäin että Te itse eläisitte täällä ja jatkaisitte minun alkamaani työtä niin kauan kuin mahdollista, ja siinä tapauksessa että olisitte pakotettu myymään tilan jonkun aavistamattoman syyn takia, tai luovuttamaan sen pois testamentilla, Te jättäisitte sen vain jonkun englantilaisen huostaan, henkilölle, jota jossain määrin tunnette. Suostutteko siihen?"

"Tietysti suostun, enkä tiedä, miten Teitä kiittäisin."

"Älkää lainkaan minua kiitelkö; kiittäkää omaa luonnettanne ja rehellisiä kasvojanne, jotka ovat saaneet minut vakuutetuksi, etten voi sen parempiin käsiin omaisuuttani luovuttaa. Lähtekää nyt, sillä olen väsynyt, mutta palatkaa huomisaamuna papin lähdettyä."

Näin Jones, joka oli astunut huoneeseen, tietäen vuosittain vaivalla ansaitsevansa kahdeksansataisen, lähti sieltä omistaen omaisuuden, joka ennen pitkää antoi vuosittain yhtä monta tuhatta, niinkuin kuka tahansa voi todistaa, joka on käynyt hänen luonaan Santa Cruzissa. Kolme päivää myöhemmin vaipui Don Ignatio rauhallisesti kuolemaan ja sai viimeisen leposijansa maatilansa kappelissa.

Näin siis joutui tarina "Maailman Sydämen" kaupungista ja Don Ignatiosta sekä hänen ystävästään James Stricklandista, jotka sen näkivät, Jonesiksi nimittämämme henkilön käsiin.

Tässä seuraa suomennos käsikirjoituksesta.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kapinan kukistuminen.

Minä, Ignatio, tämän kertomuksen kirjoittaja, ollen nyt jo kuudennellakymmenennellätoisella ikävuodellani, olen syntynyt vuoristossa, pikku kaupunkien Pichaucalcon ja Tiapan välimailla sijaitsevassa kylässä. Isäni oli tuon kaiken alueen perinnöllinen haltija, ja intiaanit olivat kovasti häneen kiintyneet.

Ollessani pojannulikka, ehkä yhdeksän vuotias, vallitsi sorto maassa. En koskaan täysin ymmärtänyt sitä, tai lienen ehkä unohtanut sen ajan tapahtumat, sillä sellaista sattui yhtämittaa, mutta luulen, että syynä siihen oli eräs vero, jonka Meksikon hallitus väärin oli asettanut meille. Olkoonpa miten tahansa, mutta isäni, pitkä, säihkysilmäinen mies, kieltäytyi maksamasta veroa, ja pian saapui joukko sotilaita ratsain, ampuen kuoliaaksi suuren joukon kansaa ja ryöstäen mukanaan vaimoja sekä lapsia.

Isäni ottivat he vangiksi ja kuljettivat hänet seuraavana päivänä, äitini ja minun täytyessä katsella kaikkea tätä, kaivamansa kuopan reunalle, tähdäten pyssyillä hänen päätänsä ja uhaten ampua hänet, ellei hän paljastaisi heille salaisuutta, jonka he kaikin mokomin olisivat tahtoneet tietää. Ainoa mitä hän sanoi oli, että hän tahtoisi heti kohta itsensä ammuttavan päästäkseen vapaaksi ympärillään surisevista hyttysistä.

Mutta he eivät häntä kuitenkaan tappaneet, ja sinä iltana veivät he hänet takaisin vankeuteen, minne minut vei häntä katsomaan isä Ignatio, hänen serkkunsa ja minun risti-isäni. Muistan, että hän oli pantu likaiseen komeroon, niin kuumaan että siellä vaivoin saattoi edes hengittää, ja että oven edustalla oli humalaisia meksikolaisia sotilaita, jotka tavantakaa uhkasivat tappaa meidät intiaanikoirat.

Risti-isäni, pappi Ignatio, kuunteli isäni puhetta kopin nurkassa ja otti jotakin hänen kädestään. Sitte kutsui isäni minut luoksensa ja suuteli minua ja ripusti sitten omin käsin kaulaani muutamiksi minuuteiksi esineen, jonka pappi oli häneltä ottanut, irroittaakseen sen jälleen ja antaakseen Ignatiolle säilytettäväksi, sanoen: "Pidähän huolta, että poikani saa sen, ja niinikään siihen kuuluvan historian, kunhan hän tulee täysi-ikäiseksi."

Sitten isäni suuteli minua jälleen, siunasi minut Jumalan nimeen, ja suuret kyynelet putosivat tällöin hänen poskilleen. Sitten pappi Ignatio kuljetti minut pois, enkä senjälkeen koskaan enään nähnyt isääni, sillä sotilaat ampuivat hänet seuraavana aamuna ja heittivät ruumiin kaivamaansa kuoppaan ja kätkivät sen sinne.

Tämänjälkeen rippi-isäni ja kaimani Ignatio vei minut äitini kera pieneen Tiapan kaupunkiin, missä hän oli pappina, mutta kohta kuoli äitini siellä murtunein sydämin.

Tiapassa me elimme paikkakunnan parhaassa talossa, sillä se oli kivestä rakennettu ja sijoitettu ihanan, kohisevan virran partaalle, jonka vesi aina oli lasikirkasta, kuinka rankasti tahansa satoikin, mikä virta juoksi satakunta jalkaa etäällä akkunain alla.

Tiapasta ei ole paljoa kertomista, paitsi että kansa siellä siihen aikaan enimmästä päästä oli varasjoukkoa, ja niin suuria syntisiä, ettei isä Ignatio tahtonut antaa synninpäästöä juuri kenellekään, ei edes heidän kuolinvuoteillaan. Siellä oli siitä huolimatta kirkko, jonka katolla rehoittivat mitä ihanimmat orkideat. Tietkin olivat niin kehnot että, kuivaa vuodenaikaa lukuunottamatta, oli vaikeata sekä mennä kaupunkiin että palata sieltä.

Täällä, tässä syrjäisessä paikassa minä vietin aikaisimman nuoruuteni, mutta en kasvatusta vailla, mikä olkoon huomautettu, koska kaimani oli oiva opettaja ja teki voitavansa varjellakseen minua turmeluksesta.

Täytettyäni viisitoista vuotta, valtasi minut äkkiä halu tulla papiksi. Asianlaita oli näin: Eräänä sunnuntai-iltana istuin Tiapan kirkossa katsellen milloin kämmekäs-kukkien huojuntaa tuulessa läpi ikkunan, milloin muistorikkaita kuvia seinillä, joita kuvia olivat tuoneet lahjaksi miehet ja naiset, rukoillen avuksi pyhimyksiä hädänhetkinä, ja pyhimykset olivat heidät pelastaneet, milloin tulen, milloin murhaajain käsistä, milloin taas vedenvaarasta. Ne olivat kelvottomia ja mauttomia töherryksiä, mutta varmasti kelvollisia Jumalalle, joka oli nähnyt niiden maalauttajien hartauden.

Istuessani siinä velttona, alkoi risti-isäni, kelpo pappi, saarnata. Sattui niin, että pari päivää sitten oli Tiapassa tapahtunut kamala murha. Kolme matkustajaa ja yhden poika heistä, jotka olivat matkalla Christobelista rannikkoa kohti, jäivät yöksi erääseen taloon lähellä meitä. He kuljettivat mukanaan muulinkuormallista hopeaa, jonka he olivat saaneet maksuna San Christobelissa tekemästään kaupasta, minkä kuorman muutamat pahaan elämään harjaantuneet kaupunkilaisemme päättivät varastaa.

Niinmuodoin murtausivat roistot, luvultaan ehkä kymmenen, taloon, missä yöpyivät matkustajat, ja syöksyen heidän kimppuunsa he tappoivat kaikki kolme ja ottivat haltuunsa hopean. Ollessaan juuri aikeissa lähteä, varkaat huomasivat pojankin, joka oli piiloutunut vuoteen alle, ja kiskoen hänet esiin, tappoivat hänetkin, jottei hän olisi todistamassa heitä vastaan.

Mutta ne, jotka tuon konnantyön olivat tehneet, olivat hyvin tunnettuja kaupungissa; toistaiseksi ei kuitenkaan ketään oltu vangittu, sillä he lahjoivat viranomaiset osalla saalistaan. Mutta nähdessään joitakuita heitä kirkossa, otti rippi-isäni saarna-aiheekseen käskyn — "Älä tapa".

En koskaan ole kuullut verrattomampaa saarnaa; joka tapauksessa, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuunkaan, nousi kaksi miestä ja hiipi pois kirkosta omantunnontuskissaan, ja kun saarnaaja kuvasi, miten murhattiin pikkupoika, miten likaiset kädet yhtäkkiä lähettivät hänet iankaikkisuuteen, puhkesivat kyyneleet monelta seurakuntalaiselta.

Kerron tämän siksi, että jouduin ensikerran, ajatellessani murhattua pikku poikaa, joka muutama päivä sitten oli ollut yhtä elävänä kuin itsekin, tuntemaan mitä kuolema on ja ymmärtämään, että minunkin kerran on erottava täältä ijankaikkisesti, joko taivaaseen tai kadotukseen joutuakseni. Minua värisytti tuo aatos, ja minusta tuntui, kuin olisin nähnyt kuoleman asettuneen olkapäälleni, niinkuin se nytkin siinä on, ja silloin ja siitä pitäen minä päätin ruveta papiksi ja tehdä hyvin koko elämäni, jotta vihdoin löytäisin rauhan ja välttäisin kaiken pahan.

Seuraavana aamuna astuin rippi-isäni huoneeseen ja kerroin hänelle aikeistani. Hän kuunteli minua tarkasti ja vastasi: "Niin minäkin omasta mielestäni soisin; mutta se ei voi tapahtua, syyn kuulet, jahkahan tulet täysi-ikäiseksi. Sitten kun minun huolenpitoni loppuu, voit tehdä valintasi ja, jos edelleen niin haluat, tulla papiksi."

* * * * *

Viisi vuotta kului jälleen, jona aikana minä vahvistuin ja voimistuin ja kunnostauduin kaikissa miesten koetuksissa. Paljon tänä aikana opiskelinkin risti-isäni johdolla, joka minulle tilasi kirjoja aina Espanjasta asti.

Näiden kirjojen joukossa oli monta historiaa omasta rodustani, intiaaneista, ja espanjalaisten heistä saamista voitoista. Näihin historioihin en koskaan väsynyt, joskin minua raivostutti lukea kansani tappioista ja sen kokemasta kamalasta sorrosta, kansani, joka nyt on vain orjaheimo.

Vihdoin, kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni, kutsui risti-isäni, joka oli käynyt vanhaksi ja heikoksi, minut huoneeseensa ja, lukittuaan oven, puhui minulle seuraavaan tapaan:

"Poikani, aika on tullut, jolloin minun on ilmoitettava sinulle rakkaan isäsi, minun serkkuni ja parhaan ystäväni viimeiset määräykset, isäsi, jonka sotilaat ampuivat kuoliaaksi kun sinä vielä olit pieni lapsi, sekä mainittava sinulle syntyperästäsi ynnä muista asioista.

"Ensiksikin saat tietää olevasi kuninkaallista ja vanhaa sukuperää, sillä esi-isäsi yhdennessätoista polvessa oli itse Guatemoc, viimeinen atztekien hallitsija, jonka espanjalaiset tappoivat, minkä syntyperän voin sinulle näyttää vanhoista kirjoituksista ja sukuluetteloista. Sitäpaitsi tietävät ja muistavat intiaanitkin, mistä heidän kuninkaansa polveutuivat."

"Olen siis oikeastaan Meksikon Keisari", sanoin ylpeästi, sillä haltioituessani minusta tuntui hienolta polveutua miehistä, jotka muinoin olivat kantaneet kruunua.

"Voi, poikani", sanoi synkeänä vanha pappi, "tässä maailmassa on voima ainoa oikeus, ja espanjalaiset ottivat sen pois esi-isiltäsi kidutuksilla ja kavaluudella jo kauan sitten. Paitsi sitä, että saat osaksesi kunnioitusta intiaanien kesken, olet veressäsi perinyt hyödytöntä mainetta.

"Kas tässä on yksi esine, joka on periytynyt sinulle esi-isältäsi Guatemocilta ja niiltä, jotka olivat vallassa ennen häntä. Ehkä muistanet, että isäsi kuolemansa edellisenä iltana kiinnitti kaulaasi taikakalun ja, irroittaen sen jälleen, antoi sen minun haltuuni? Kas, tässä se on."

Tämän sanottuaan hän ojensi minulle puoleksi sydämenmuotoisesta smaragdista tehdyn koristuksen, käyttäessä siliytyneen mutta hiomattoman, joka toiseen samankaltaiseen liitettynä olisi ollut kyyhkysen munan suuruinen. Tämä kivi ei ollut haljennut, mutta leikattu ylhäältä alas asti ylen taitavasti. Taikaesine oli lävistetty, ikäänkuin vitjoissa kannettavaksi, ja sen pintaan oli naarmutettu outoja kuvakirjoituksia sekä puoleksi miehisen henkilön kasvonpiirteet.

"Mikä se on?" kysyin.

Vanha pappi kohautti olkapäitään, vastaten:

"Esine, joka on jossain yhteydessä heidän pakanallisten menojensa ja taikojensa kanssa, luulen. Tiedän vain vähän siitä, sen vain, että isäsi sanoi sen olevan arvokkaimman perinnön atzteki-kuninkailta, sekä että alkuasukkailla on se käsitys, että silloin kun tämän kiven molemmat puoliskot joutuvat yhteen, valkoisen rodun miehet karkoitetaan Keski-Amerikasta ja intiaanikeisari on valtiaana merestä mereen asti."

"Ja missä on toinen puolisko, isä?"

"Miten minä sen tietäisin", vastasi hän ärtyisästi, "kuka uskoo noihin tarinoihin tai epäjumalankuvilla kaiverrettuihin kiviin? Olen pappi ja siksi isäsi niin vähän puhui tuosta asiasta, koska laki ei salli minun kuuluvan salaisiin seuroihin. Joku sentapainen seurahan vielä löytyy, ja tuon taika-esineen omistus-oikeuden nojalla olet sinä sen päämies, niinkuin sinun esi-isäsi ennen sinua olivat, vaikkakin, niin paljon kuin minä tiedän, tuo kunnia tuotti heille vain hyvin vähän onnea.

"En tiedä enempää sen vaiheista, mutta voin osottaa sinut erään lähistöllä asuvan intiaanin luo, ja näyttäessäsi hänelle tämän kiven hän varmaan voi kertoa sinulle sen salaperäisyyksistä, vaikkakaan sinä minun mielestäni et niitä lainkaan tarvitse.

"Kuulehan, Ignatio, poikani, olet rikas mies; kuinka rikas, en voi sanoa sinulle, mutta monta sukupolvea sitten ovat esi-isäsi piiloittaneet aarteen eräässä tarkoituksessa, joka minun on selitettävä, ja tuon aarteen luovuttavat sinulle seurasi jäsenet, joiden hallussa se on. Juuri tuon aarteen takia ovat isäsi ja isoisäsi isä ja monet muut saaneet kuolla, senjälkeen kuin huhu siitä oli saapunut Meksikon hallitusmiesten korville, jotka epäonnistuttuaan pakottaa heitä kertomaan salaisuutta, kiduttivat ja tappoivat heidät raivoissaan.

"Niin, näin kuului isäsi viimein määräys sinulle mitä tulee siihen omaisuuteen, jonka hän ja hänen esi-isänsä olivat kätkeneet:

"Kerro pojalleni Ignatiolle, jos hän sattuisi elämään täysi-ikäiseksi, ettei suvustamme ole milloinkaan kadonnut toivo voittaa takaisin kruunua, jonka Guatemoc menetti, tai ainakin karkoittaa pois kirottuja espanjalaisia ja heidän sikiöitään ja perustaa Intiaani-tasavaltaa. Tätä tarkoitusta varten olemme uusille sukupolville keränneet rikkautta, jotta sitä voisi käyttää silloin kun hetki on kypsä; ja tämän rikkauden takia, jota ei voitu tyystin pitää salassa sala-urkkijoita täynnä olevassa maassa, ovat jotkut meistä saaneet kärsiä kamalan kuoleman, jommoista minäkin tänä iltana odotan.

"Mutta minä olen kuoleva pitäen salaisuuteni, ja kun poikani on täysi-ikäinen hallitsevat toiset miehet Meksikossa, tai on asia siksi unohdettu; ainakin on aarre siellä, minne minä sen jätin. Niin, sano pojalleni toivoni olevan, että hän menettelisi sen kanssa samaten ja lisäisi sitä edelleen; että hän omistaisi elämänsä valkoisten hallitusmiestemme kukistamiseksi, ja sen rodun kohottamiseksi, jota he ovat vuosisatojen ajan ryöstäneet, murhanneet ja kahlehtineet.

"Siitä huolimatta sanon, etten pane mitään pakkoa hänelle näihin seikkoihin nähden, koska mielestäni hänen on niissä noudatettava omaa tahtoaan, sillä en voi unhoittaa sitä, että sukupolvesta toiseen on niitetty vain turmaa taisteltaessa valkoisia paholaisia vastaan, jotka esi-isäimme syntien ja epäjumalanpalveluksen takia ovat nähneet hyväksi panna meidät Jumalaa palvelemaan.

"Poikani, nämä olivat isäsi minulle lausumat sanat samalla tunnilla, jolloin hänet murhattiin. Nyt sinä ymmärrät, miksi käskin sinua odottamaan, ennenkuin päättäisit antautua papiksi. Jos se vieläkin on tahtosi, voit täyttää sen, sillä isäsihän antoi sinulle vapauden kulkea haluamaasi elämänsuuntaa."

Hänen lopetettuaan puheensa minä mietin hetkisen ja vastasin:

"Niin kauan kuin isäni veri on kostamatta, en voi ruveta papiksi."

"Sitä minä juuri pelkäsin", sanoi vanhus huoaten. "Tuo kirottu taikaesine, jota kannat kaulassasi, on alkanut tehota sinuun, Ignatio, ja sinä kuljet samaa tietä, mitä toisetkin kulkivat, ehkäpä veresi vuodattaen kuolet, kuten hekin. Oi, miksi ei tyydy ihminen jättämään pahuuden kostoa ja kansojen kohtaloita Kaikkivallan ja Hänen enkeleinsä käsiin?"

"Koska Kaikkivalta, hyvääkö vai pahaa tarkoittaen, pitää ihmisiä välikappaleinaan", minä vastasin.

* * * * *

Viikon sisällä tästä päivästä lähtien tuli Taipaan muutamia palvelijoiksi puettuja intiaaneja, joiden tehtävänä oli viedä minut vuorille, missä isäni oli elänyt ja missä hänen aarteensa oli yhä kätkettynä.

Sanoen hyvästit risti-isälleni, papille, joka itki lähteissämme, minä läksin matkaan, pitäen tarkoitukseni salassa. Mutta kävi niin, etten häntä milloinkaan enään nähnyt, sillä kuukautta myöhemmin hän sai jonkunlaisen kuumeen ja kuoli äkkiä. Pääasia, mitä voin hänestä sanoa on, ettei ylhäällä taivaassa, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ole ainoatakaan ihmistä, jota niin hartaasti haluaisin nähdä jälleen.

Kolmantena matkamme päivänä saavuimme ahtaaseen vuoristosolaan, jonka takana oli intiaanikylä. Täällä oppaani veivät minut erään Antonion, josta isä Ignatio jo kerran puhui, vanhan, kunnianarvoisen näköisen miehen taloon, miehen, joka tervehti minua lämpimästi ja esitti minut muutamille muille miehille, jotka seisoivat hänen vieressään, en tiennyt miksi.

Tällöin kysyi muuan noista miehistä, kääntyen puoleeni selittämättömin sanoin, oliko minulla "Sydäntä". Juuri sitä vastasin haluavani, jolloin he kaikki purskahtivat nauramaan. Sitten astui Antonio luokseni, päästi auki paitani etumustan, saaden näkyviin taika-esineen, joka oli kuulunut isälleni, ja sen nähdessäni teki koko seurue kumarruksen.

Takimmaiset ovet olivat lukitut ja niiden eteen oli asetettu vartiomiehiä, ja nyt alkoivat menot, joiden yksityiskohtainen kuvaaminen ei nytkään ole luvallista. Tässä juhlallisessa tilaisuudessa sain kuulla Sydämen Liiton salaperäisyyksistä, jonka perinnölliseksi päälliköksi, vaikkakin olin vasta nuori poika, minut valittiin, annettaessa minulle monen tuhannen miehen, ympäri maata hajaantuneiden seuramme jäsenten ehdoton yliherruus.

Seuraavana päivänä siitä kun olin ottanut lopulliset valat, Antonio luovutti minulle aarteen, jota esi-isäni olivat keränneet piilopaikkaan ja jonka isäni oli jättänyt hänen huostaansa; se olikin suuri aarre, yli miljoonan dollarin arvoinen.

Nyt olin rikas, sekä väestä että rahasta; mutta, Antonion neuvoa noudattaen, minä vielä jäin joksikin aikaa kylään, ottamaan vastaan niitä, jotka Meksikon kaikilta ääriltä saapuivat tervehtimään minua Sydämen Haltijana.

Näiden kuukausien kuluessa tein elämäni suuren erheen. Jotensakin kolmen peninkulman päässä asumastani kylästä eli kaksi jaloveristä intiaanisisarta, vaikkakin köyhiä, toinen heistä leski ja toinen kaunis tyttö, minua nuorempi. Sattui niin, että kerran, muuanna sunnuntai-iltana, laakson asukkaiden ollessa poissa juhlamenoissa ratsastaessani heidän asuntonsa sivuitse, kuului huutoja sieltä.

Hypäten alas hevosen seljästä juoksin aukijääneelle ovelle ja näin toisen sisaren, lesken, makaavan kuolleena lattialla, samalla kuin kaksi meksikolaista rosvoa oli juuri käymässä nuoremman naisen kimppuun. Vetäen esiin puukkoni, minä löin toisen heistä kuoliaaksi ennenkuin hänellä oli aikaa kääntyä; sitten syöksyin toista miestä kohti sellaisella voimalla, että hän paiskautui seinää vastaan Nähdessään henkensä olevan vaarassa, hän pyysi minulta, etten tappaisi häntä alhaisen intiaanitytön takia, mikä pyyntö minua niin raivostutti, että ilman muuta löin hänet kuoliaaksi siihen paikkaan ja annoin haudata kaikessa hiljaisuudessa sekä hänen että kumppaninsa ruumiit.

Kävi niin, että jälkeenpäin tyttö, jonka hengen olin pelastanut, asettui asumaan minun kylääni, missä häntä usein näin. Niin rakastettava ja herttainen hän oli, että hän piankin voitti sydämeni, ja kaiken loppu oli, että itsepäisyyksissäni ja rakkauteni hurmiossa menin naimisiin hänen kanssaan, vastoin Antonion ja muidenkin liittoveljien neuvoa. Olisi ollut parempi intiaaneille ja ehkäpä minulle itsellenikin, jos olisin kuollut ennenkuin seisoin tämän naisen kanssa alttarin ääressä, jos kohta hän kaikesta huolimatta oli hyvä vaimo ja, taitava kun oli, minulle suureksi avuksi siihen aikaan.

Niin, sanottakoon se, etten näinä monina kuukausina ollut laisinkaan toimeton. Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän koski sydämeeni maanmiesteni, maan oikeiden omistajien kärsimä vääryys, kunnes nuo ajatukset saivat niin suuren sijan, että minusta tuli intoilija ja haaveilija. Elämäni tarkotus oli muodostaa suuri kapinaliitto, joka saisi nousemaan kaikkien Meksikon maakuntien intiaanit jonakin määrättynä päivänä; ja sitten, kun espanjalaiset ja heidän sekasikiönsä, espanjalais-meksikolaiset olisivat karkoitetut, perustaa uudelleen Atztekien Keisarikunta.

Se oli ehkä mielettömyys, mutta mielettömyys piili veressäni; edeltäjäni olivat kärsineet siitä ja sen takia, ja minä luulen, että me olimme perineet sen aina kaukaiselta esi-isältämme Guatemocilta, suurimmalta ja onnettomimmalta intiaanilta, mitä koskaan on elänyt. Koska he epäonnistuivat, päätin minä onnistua ja, omituista kyllä, lopulta minun olikin vähällä käydä hyvin.

Vuodet pitkät tein työtä, kulkien ympäri maata, kunnes ei ollut enään ainoatakaan maakuntaa, missä minua ei olisi tunnettu Sydämen Haltijaksi ja intiaaniheimojen syntyperäiseksi hallitsijaksi.

Joka puolella minä yritin nostaa kansaa uneliaisuudestaan ja saada heidän päämiehensä avukseni, enkä minä turhaan ponnistellutkaan. Käytin suurta omaisuuttani aseiden vetoon, kylmäkiskoisten lahjomiseen ja moneen muuhun. Kun varani hupenivat, kokosin jälleen niitä, sillä ilman rahoja en saanut mitään aikaan. Aarteita, jotka muinoin oli kaivettu maahan, toivat minulle, Sydämen Hallitsijalle henkilöt, jotka niiden piilopaikan tiesivät; niin moni toi minulle rahojaan, joita hän oli voinut säästää, ja minä panin ne jälleen talteen, käyttääkseni niitä tarvittaessa.

Vuoden ajan tai kauemminkin olin mahtavin valtijas Meksikossa, ja vaikkakin sadat olivat kapinaliitostani tietoisia, oli se niin taitavasti salattu, ettei pieninkään hiiskaus siitä ollut ehtinyt hallituksen korviin. Lopulta kaikki oli valmista, ja niin huolellisesti olin minä tehnyt suunnitelmani, että voitto näytti varmalta; mutta odottamatonta tapahtui, ja tuumani epäonnistuivat — kas näin:

Tuo nainen, jonka hengen olin pelastanut, oma rakastettu ja lemmitty vaimoni, joka oli liittynyt minun ja maanmiesteni asiaan kaikin sitein, sekä maallisin että jumalallisin, kavalsi minut ja asiani. Juuri ennen määrättyä kapinaannousua sovittiin, että vaimoni, koska me muka voimme täysin luottaa häneen, lähetettäisiin Meksikon silloisen hallitusmiehen asuntoon palvelustytön osaa näytellen ottamaan selvää tuon miehen toimista.

Sensijaan että niin olisi tehnyt hän, minun vaimoni, rakastui häneen. Loppu on helppo arvata. Eräänä yönä, vain viikkoa ennen määrättyä aikaa, minut sekä kuusi muuta puolueemme johtomiestä vangittiin. Toverini kuljetettiin pois kaikessa hiljaisuudessa, mutta minut vietiin tuon hallitusmiehen luo, joka otti vastaan minut yksinään, pistooli kädessään.

"Tiedän kaikki vehkeenne, ystäväiseni", hän sanoi, "ja onnittelen teitä niiden johdosta, sillä ne olivat taitavasti punotut. Tiedän niinikään, että Teillä on suuri raha-aarre jonnekin kätkettynä —" ja hän mainitsi summan suuruuden. "Tuo Teidän vaimonne, johon Te olitte kyllin hullaantunut, uskoaksenne häntä, on minulle kaiken kertonut, mutta hän ei tiennyt mainita, minne rahat olivat kätketyt, sillä tämän Te salasitte häneltä, mikä osottaa, ettette tyystin vielä menettänyt järkeänne.

"Nyt, ystäväni, teen Teille sopivan ehdotuksen — luovuttakaa tämä aarre, ja saatte mennä rauhassa — luonnollisestikin sitten, kun koston päivä on ohi ja laumanne on nähnyt olevansa paimenta vailla — jälestäpäin ei Teille panna mitään esteitä. Jos Te kieltäydytte, viedään Teidät oikeuden tuomittavaksi ja saatte ansaitun kuoleman." "Miten voisin luvata toisten puolesta?" kysyin. "Ette ole ainoa valkoinen mies, joka olisi kaatunut."

"Minä voin luvata toisten puolesta, ensiksikin, koska olen heidän valtiaansa, ja toiseksi, koskei kukaan muu paitsi minä tiedä tästä asiasta, sillä jos sen heille ilmoittaisin, täytyisi minun jakaa rikkautenne heidän kanssaan, ja sen minä olen aikonut itse pitää. Luovuttakaa se minulle ja saatte mennä ja kapinoida minun jälkeentuleviani ja Meksikon hallitusta vastaan mielinmäärin ja ottaa, minun puolestani, vaimonnekin mukaanne; sillä, ystäväiseni, saatuani niin hyvän toimeentulon, lupaan jättää maan, missä, kokemukseni nojalla, kansa on aivan liiaksi kunnollista hirtettäväksi. Niin, valitkaahan siis ja suvaitkaa seistä hievahtamatta siksi kunnes olette asian päättänyt, tai minun on pakko ampua Teidät."

"Entä liittolaisteni laita?" kysyin.

"Luulen, että kolme tai neljä heistä on kuljetettu pois — lavantaudin takia — parina viime päivänä, vankilat täällä ovat niin epäterveellisiä; mutta vakuutan, jos saan rahat haltuuni, ettei useampia enään sairastu."

Silloin minä tein valintani, sillä minä ajattelin itsekseni, että voisin koota kyllä uutta omaisuutta, mutta en koskaan voisi saada toista elämää, ja jos kuolisin, täytyisi monen muun kärsiä sama kohtalo, ja kaikki toiveeni intiaaniheimon tulevaisuudesta raukeaisivat tyhjin. Tiesin tämän roiston sitäpaitsi pitävän sanansa.

Kymmenen päivän sisällä hän sai rahat, ja minä olin vapaa alkamaan elämäni uudelleen, eikä kukaan niistä, jotka olivat kuolemaan tuomitut, saanut kuulla heitä uhanneen salaliiton hankkeista.

Olin vapaa; mutta mitä vapautta se oli, kun olin kaiken menettänyt, lukuunottamatta Jumalan vapaata ilmaa, jota sain hengittää, sekä kunniaani ehkä. Suuri talo, jonka olin rakentanut, oli muuttunut soraläjäksi, keräämäni rahat olivat varastetut, suuri osa liittolaisiani oli menettänyt henkensä, luottamus kansanpelastajatehtävääni oli mennyt, asiani oli käynyt toivottomaksi. Kaiken tämän oli aiheuttanut nainen, kavaltaja, jota olin elättänyt povellani.

Olin ensinnä masentunut, mutta tullessani järkiini vannoin ankaran valan Taivaan kuullen, että hänen kavaluutensa takia vihaisin ja halveksisin koko hänen sukupuoltaan; etten koskaan enään, olkoonpa kiusaus miten suuri tahansa, katsoisi lempein silmin naisia tai ryhtyisi mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en sanoissa, en ajatuksissa enkä teoissa. Tuon valan olen, mikäli vallassani on ollut, pitänyt tähän päivään saakka ja toivon pitäväni hamaan ijankaikkisuuteen asti.

Kysyttänee, mihin vaimoni joutui. En tiedä. En nostanut kättäni häntä vastaan, joka oli liha minun lihaani, mutta hän katosi näkyvistäni. Tapaus tunnettiin. Minun täytyi se kertoa, puhdistaakseni itseni. Päästyäni vankeudesta, sain maata sairaana monta viikkoa, ja toivuttuani jälleen oli hän mennyt. Monta muuta oli kavallettu minun mukanani, ja varmastikin joku heistä haki korvausta kostaen hänelle. Miten se tapahtui, sitä en koskaan kysynyt.

Moneksi vuodeksi — pariksikymmeneksi ehkä — minusta tuli keppikerjäläinen. Nyt, kuten ennenkin, rakastivat intiaanit minua, ja Sydämen Haltijana ja heidän perinnöllisenä päämiehenään olin minä hengessä suuri, vaikkakin vain mahtavuuden varjo seurasi minua; itse oleellinen oli hävinnyt, kuten se aina häviää epäonnistuessa. Silloin tällöin yritin uudelleen järjestää kapinaa; mutta, ystävätöin ja köyhä kun olin, ei kukaan halunnut seurata minua enään.

Ajanpitkään luovuin yrityksistäni ja elin kuten taisin. Taistelin kolmessa sodassa saavuttaen kunniaa ja otin osaa moneen yritykseen, mutta läksin aina yhtä köyhänä kuin olin alkanutkin. Joskus muistui mieleeni entinen haluni antautua papiksi, mutta nyt oli jo aivan liian myöhäistä opiskella; sen lisäksi olivat käteni aivan liiaksi tahriintuneet maailman asioissa.

Uupuneena kaikista ponnisteluista vetäydyin vuoristokylääni ja asuin siellä jonkun aikaa, mutta tämä toimeton, tyhjä elämäni väsytti minua, ja minä aloin kääntää huomioni kaivosyrityksiin.

Näissä puuhissa tein tuttavuuden keski-ikäisen miehen James
Stricklandin kanssa, jonka oli sallittu minun kanssani päästä Maailman
Sydämen kaupunkiin.

TOINEN LUKU.

Herra Strickland.

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten jouduin minä, Ignatio, käymään Cumarvo nimisessä, Tamaulipasin valtiossa sijaitsevassa kylässä, ihanassa paikassa, joka oli puolittain piiloutunut havumetsiin vuorten välillä. Tulin tähän pikkukylään, koska eräs ystäväni, Sydämen Liiton veljiä, kirjoitti minulle, että lähistöllä jossain asui eräs intiaani, jolla hallussaan oli muinaisatztekilainen, kuvakirjoituksella kirjoitettu luettelo, jota ei hän eikä kukaan muukaan taitanut lukea.

Tämä luettelo oli periytynyt intiaaneille kautta monen sukupolven, ja sen mukana tarina hyvin rikkaasta kultakaivoksesta, jonka asemapaikka vuoristossa jossakin oli unohdettu, esi-isäni Guatemocin liittolaiset kun sulkivat kaivoksen, jottei se joutuisi Cortes'in kynsiin, esi-isäni, jonka espanjalaiset murhasivat — kirotut olkoot heidän sielunsa!

Niin, minulle oli vanha Antonio, isäni ystävä, opettanut kuvakirjoituksen salatiedon, silloin kun minulle alettiin selittää Sydämen salaperäisyyksiä, joskin se tieto varmasti kuolee minun mukanani, sillä olen vakuutettu, ettei tällä hetkellä löydy ainoatakaan elossa olevaa miestä, joka omaisi sen tiedon.

Tämän kirjoituksen intiaani halusi luovuttaa minulle, Sydämen Haltijalle, ja koska minulla ei ollut muutakaan parempaa tekemistä, läksin Cumarvoon tutkimaan sitä. Tässäkin, kuten monessa muussa asiassa, minua piti kohdata epäonnen ainakin joksikin aikaa; sillä saapuessani ystäväni kotiin kuulin, että intiaani oli kuollut, äkkiä sairastuttuaan, eikä hänen poikansa tiennyt mihin kirjoitus oli kätkettynä.

Toisenkin asian minä kuulin, nimittäin että eräs valkoinen mies, englantilainen, ensimäinen milloinkaan täälläpäin majaillut, oli saapunut kylään puolisen vuotta aikaisemmin ja toimi erään yhtiön palveluksessa muutamilla hopeakaivoksilla, yritys jonka hän huomasi työlääksi, sillä lähiseudun meksikolaiset omistajat, kateellisina ja vihoissaan siitä, että hän maksoi miehilleen hyvät palkat, koettivat estää intiaaneja työskentelemästä hänen kaivoksellaan.

Tämän paikkakunnan alkuasukkaat olivat maanantaiaamusta aina lauantai-iltaan kunnollista ja työteliästä väkeä, mutta heillä oli se vika, että monet heistä olivat tottuneet lauantai-iltana juopumaan juomasta, jota saatiin aloejuurta tislaamalla. Silloin heidän luontonsa vallan muuttui ja tulisia kahakoita puhkeili heidän keskuudessaan, aiheutuen enimmäkseen naisista, jotka kahakat useinkin päättyivät verenvuodatukseen. Minun saapumiseni iltana Cumarvoon sattui syntymään juuri tuollainen meteli. Aamusella näin sen hedelmät, kävellessäni pitkin valkeiden, tasakattoisten talojen reunustamaa, mukulakivillä laskettua pikku katua pitkin, matkalla kalkilla valkaistuun kirkkoon kuulemaan, missä kellot soivat yötä päivää pahojen henkien karkoittamiseksi.

Keskikadulla, erään talon varjossa, oli kaksi kuollutta miestä. Miellyttävän näköinen, mutta tyyni ja kylmäverinen intiaanityttö kääri vaatetta toisen ruumiin ympärille; toisesta ruumiista ei kukaan huolehtinut, ja erinäiset tahrat hänen puvussaan osottivat hänen kuolemansa tapaa. Eräällä porraskäytävällä istui kolmas mies, haavoja pää ja kasvot täynnä, kylän parturin, sen ainoan lääkärin raivatessa tylsin saksin hänen hiuksiaan, voidakseen sitoa haavat.

Näky oli kamala, mutta tuskin kukaan välitti siitä sen enempää, sillä intiaanin henki on halpa, ja siihen aikaan oli väkivaltainen kuolema Meksikossa vieläkin yleisempi kuin nyt. Kadun päinvastaisella puolella tarjoili muuan vanha akka ohikulkijoille kaupaksi appelsiinejaan, lapsijoukon kiljuessa ja nauraessa ja yrittäessä näin houkutella pois poliisia, joka lähellä vartioi; ja matkallaan messuun astui muuan tyttö peittämättömälle ruumiille, joka siinä varjossa lojui, ja huomattuaan sen tutuksi, teki ristinmerkin, kiiruhtaen jälleen edelleen.

"Mistä tämä, herrani?" kysyin parturilta.

"Luulen, että minulla on kunnia puhutella Don Ignatiota", vastasi pieni mies ja, seisautettuaan työnsä, teki merkin osoitukseksi, että hänkin oli Veljesliittomme jäsen, vaikkakin halpa.

"Minä sen arvasin", hän jatkoi minun myönnettyäni; "kuulimme, että Teidän piti tulla tänne luoksemme, ja minä olen siitä iloinen, koska olen kyllästynyt haavojen sitomiseen joka sunnuntai, sillä ehkä Te voitte tehdä lopun näistä tappeluista. Nainen oli tässäkin syynä, herrani; nämä eivät olleet ensimäiset, joiden kuoleman tuo nainen on aiheuttanut", ja hän osotti tyttöä, joka kääri ruumista vaippaan.

"Nähkääs, hän oli menemäisillään naimisiin tämän miehen kanssa", ja hän löi olkapäähän miestä, jonka haavoja hän sitoi, "mutta hän liittyikin tuohon", osottaen läheisintä ruumista, "jolloin tämä numero Yksi juopuneena vaani numero Kahta ja iski hänet kuoliaaksi. Hänen kanssaan ollut tyttö juoksi hakemaan numero Kolmea, numero Kahden veljeä, mutta numero Yksi tappoi hänetkin. Kuullen melun, saapui hätiin kylän vartijajoukko ja pieksi pahanpäiväiseksi ystävämme, mutta kuten näette, huonolla menestyksellä, sillä hän jäi henkiin."

Minä kuuntelin ja suru valtasi sydämeni. Lähestyen tyttöä minä sanoin:

"Tämä on Teidän työtänne nainen! Eikö Teitä kauhista?"

"Mitä siitä?" hän vastasi kylmästi; "voinko sille mitään, että olen kaunis, ja että miehet tappelevat minusta? Ja kuka Te sitten olette, joka kysytte, kauhistaako minua?"

"Mieletön!" huusi porraskäytävältä parturi; "uskallatko puhua noin
Sydämen Haltijalle?"

Tyttö vastasi:

"Miks'en? Onko hän silloin minun haltijani?"

"Kuulehan, tyttö!" minä sanoin; "on muitakin, paitsi nuo, kuollut takianne."

"Mistä sen tiedätte?" hän kysyi. "Mutta miksi sitä kysyä? Jos kerran olette Sydämen Haltija, on Teillä paha silmä, ja voitte lukea salaisuuksia, joita Teille ei ole kerrottukaan."

"Teillä itsellä on paha silmä, nainen, niinkuin monella muulla Teidän sukupuolellanne!" minä sanoin. "Kuulkaahan minua nyt; Teidän on lähdettävä pois tältä paikkakunnalta, ettekä koskaan saa palata takaisin, tai jos niin teette, saatte kuolla! Muistakaa myös, että jos missä ikinä kulkeissanne, sillä minulla on aina tieto siitä, tuotatte jollekin miehelle ikävyyksiä, saatte kuolla siellä!"

"Kuka tahansa lienettekin, ette ole kumminkaan Hallituksen miehiä, eikä Teillä ole oikeutta minua tappaa", hän sanoi, koettaen salata pelkoa, joka hiipi hänen tummiin silmiinsä.

"Ei, nainen, en kylläkään ole; mutta kansamme kesken olen mahtavampi kuin Hallitus. Ellette minua usko, kysykää haavurilta tuolla, ja hän on kertova teille, että minua toteltaisiin sielläkin, missä kansa minua koskaan ei ole nähnyt, missä sotamiesjoukollekin vain naurettaisiin. Jos minä määrään Teidät kuolemaan, kuolette Te tavalla tai toisella, sillä minun kiroukseni seuraa Teitä. Joko syöksytte alas kuiluun, sairastutte kuumeeseen tai hukutte ylikulkemaanne virtaan!"

"Ymmärrän, herra, ymmärrän", hän kuiskasi väristen, sillä nyt hän oli kauhistunut. "Älkää tuijottako noin kamalasti minuun; säästäkää minulle aikaa Jumalaa rakastaakseni! En niin tahtonut tehdä, mutta miksi miehet antavat sydämensä naisen käteen, täytyyhän hänen kiusata heitä, erittäinkin kun hän heitä vihaa! Mutta tätä minä en vihannut", ja hän kosketti hellästi kuolleen intiaanin kaulaa; "ajattelin tosiaankin mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta tuota miestä minä vihaan", osoittaen haavoittunutta rakastajaansa, "ja minä toivon, että hänet ammutaan, tai muuten minä myrkytän hänet."

"Te ette myrkytä häntä; ja vaikka hän ansaitseekin kuoleman, olette Te häntä pahempi. Siis lähtekää, ja muistakaa sanani!"

Kumarrettuaan hän kosketti kuolleen kasvoja huulillaan ja, noustuaan ylös jälleen, sanoi:

"Suutelen jalkojanne Sydämen Haltija", ja lähti pois taakseen katsomatta, eikä häntä siinä kylässä enään nähty.

Sitten minä itsekin, syvään huoaten, aloin lähteä pois, sillä minua hirvitti ajatella, että joku nainen voi muuttaa nämä juopuneet miehet, jotka olivat veljiäni, järjettömiksi eläimiksi, jotka himoitsivat toistensa verta.

"Oi!" minä huoahdin, "ellei tuo toinen nainen olisi minua ja toiveitani jo pettänyt, olisi tämä minua opettanut paremmin heitä tuntemaan."

Nostaen katseeni, satuin tällöin näkemään vierelläni miehen, joka kummallisesti tuijotti minuun. Kerrotaan, että miehet ja naiset, nähdessään ensi kertaa toinen toisensa, joissakuissa tapauksissa tuntevat niin kummallisen rakkauden hehkun, josta he eivät enään millään keinolla pääse vapaaksi.

Tuona hetkenä minä tunsin jotakin henkiheimolaisuutta ei rakkautta, vaan suurta ystävyyden tunnetta ja mieltymystä tähän mieheen, joka sittenkun hänet opin tuntemaan, on kasvanut yhä silmissäni aina tähän hetkeen asti, vaikkakin henkilö itse on kuollut jo vuosia sitten.

Ehkä välillämme vallitseva erilaisuus veti minua häneen ensi aikoina, koska elävät olennot aina etsivät vastakohtiansa luonnossa. Ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, muistanette, vaikkakin olette tullut tuntemaan minut vanhoilla päivilläni, että olen pitkä, hoikka, kellertävä, kuten koko rotuni, synkin, sydämeni salaisuuksia heijastavin ilmein ja surumielisin silmin.

Aivan erilainen oli James Stricklandin, englantilaisen, olemus ja ulkonäkö. Hän oli hieno mies, yli kolmekymmentä vuotias, lyhyt paksuuteensa verrattuna, joskin pienikokoinen ja hoikkajäseninen. Hänen kasvonsa olivat selväpiirteiset kuten muinaisten, marmoriin veistettyjen jumalien; hänen silmänsä olivat merensiniset ja, vaikkakin muistiani himmentää kuoleman ilme, iloiset kuin nuoren pojan; hänen kihara tukkansa — sillä hän oli kuolemaa lähestyessään nostanut hattuansa — oli keltainen kuin mimosan kukka, punertuen lyhyen parran ja korvien tienoilla, mihin ilma oli päässyt vaikuttamaan; ja hänen paidanrintamustansa alta, joka oli kaulalta auki, näkyi hänen maidonvalkea ihonsa. Kaiken lisäksi hänen kätensä olivat pitkät ja sirot, huolimatta raskaasta työstä, jonka jäljet niissä ilmenivät; hänen katseensa oli eloisa, ja hänen hymynsä miellyttävin, mitä milloinkaan olen nähnyt.

"Suokaa anteeksi, herra", sanoi tämä englantilainen hyvällä espanjankielellä, kääntyen puoleeni samalla, "mutta huomaamattanne olen kuunnellut jonkun aikaa keskusteluanne tuon naisen kanssa, enkä voi ymmärtää, mistä johtuu, että Teillä vieraana on niin paljon vaikutusvaltaa häneen. Tahtoisin Teidän sen minulle selittävän, jotta kykenisin lopettamaan tuollaiset murhat. Nämä molemmat kuolleet olivat parhaimpia työmiehiäni, enkä tiedä, mistä saisin heidän veroisensa."

"En voi siihen, herra", vastasin hänelle, "antaa muuta selitystä kuin sen, että minulla on muuan arvo intiaanien keskuudessa jonka arvon takia he minua kunnioittavat. Mutta vaikkakaan minulla ei ole oikeutta tehdä vieraalle minkäänlaisia vaatimuksia, pyydän, että unhottaisitte kaiken, mitä hyvänsä satuittekin kuulemaan puheestani, koska Hallitus on kateellinen tuollaisesta vaikutusvallasta."

"Kaikella muotoa, herra; olen jo unhoittanut. No niin, hyvästi — tämä näytelmä ei ole niin miellyttävä, että sitä haluaisin udella", ja kohottaen hattuaan hän lähti.

Vaikkakin matkani näytti olevan turha, koska kirjoitus, jota lukemaan olin tullut, oli tietymättömissä, viivyin Cumarvon kylässä, väittäen viipymiseni syynä olevan toivon sen löytymisestä, mutta tosiasiassa siksi, että halusin tulla lähemmin tuntemaan tuota valkoista miestä.

Pian satuinkin saamaan tilaisuuden tehdä hänelle näkyvän palveluksen. Olen maininnut, että tällä paikkakunnalla asui tilanomistajia, meksikolaisia, jotka kadehtivat englantilaista, ja nuo miehet kiihottivat muutamia hänen palveluksessaan olevia tyytymättömiä kaivostyömiehiä muodostamaan salaliiton hänen murhaamisekseen, väittäen, että jos he niin tekisivät, saisivat he valtaansa suuren aarteen, jonka hän oli kätkenyt kotiinsa.

Tämä salaliittohanke tuli tietooni erään Veljesliittomme jäsenen kautta, ja minä päätin tehdä sen tyhjäksi, jota tarkoitusta varten minä kokosin yhteen kaksikymmentä oivaa ja rehellistä miestä ja, aseistettuani heidät pyssyillä, käskin heidät olemaan vaiti asiasta, ennenkaikkea antamatta tietoa englantilaiselle, jota en tahtonut pelästyttää.

Murhamiesten aikomus oli yön aikaan käydä talon kimppuun, missä nukkui herra Strickland neljän tai viiden palvelijattaren kanssa vain, ja murhata kaikki sen seinien sisällä olijat. Noin yhden aikaan määrättynä yönä lähetin mieheni kaksittain ja kolmittain, neuvoin heitä käymään ympäri kallioiden talon taakse ja hiipimään puutarhaan sekä piiloutumaan puitten suojaan, siksi kunnes itse saapuisin.

Tuntia myöhemmin seurasin itsekin, ilman että salaliittolaisten urkkijat huomasivat minua, sillä satoi rankasti ja yö oli pilkkopimeä. Saavuttuani puutarhaan kokosin mieheni ja asetin heidät väijyksiin matalan, katua vastassa olevan aidan suojaan, jonka ohi, tietämäni mukaan, murhamiesten piti tulla. Tässä me odotimme kärsivällisesti, kunnes kukko lauloi ja päivä alkoi idässä sarastaa.

Pian kuulimmekin liikettä alempana olevasta kylästä ja valkenevassa sarastuksessa näimme murhaajien, luvultaan viisikymmentä tai ylikin, salaa hiipivän pitkin katua. Niin suuresti pelkäsivät he englantilaista, että he pitivät turvallisempana tuoda paljon väkeä häntä murhaamaan, niinikään tahtoi kukin roisto naapurinsakin osalliseksi ilkityöhön.

"Ettekö tahtoisi herättää englantilaista?" kysyi lähinnä minua seisova mies.

"En", vastasin, "on aikaa kyllä herättää hänet, kun työmme on tehty.
Älköön kukaan laukaisko, ennenkuin minä käsken."

Vähitellen lähenivät taloa roistot — häpeämättömät miehet — odotettuaan kauempana hetkisen päivän sarastusta, ja näytti heidän joukkonsa munkkikulkueelta, sillä ilma oli kylmänkolea, ja kukin heistä oli peittänyt päänsä vaippaan. Kädessä oli kullakin pyssy ja terävä veitsi.

He pysähtyivät noin kymmenen askeleen päähän neuvottelemaan, ja minä kuulin heidän meksikolaisen johtajansa komentavan puolet heistä hiipimään talon taakse, kaiken mahdollisen ulospääsyn katkaistakseen. Silloin minä vihelsin, mikä oli sovittu merkki, samalla laukaisten pyssyni kohti meksikolaista. Tuskin oli vihellykseni kuulunut kun pamahti kaksikymmentä pyssyä ja viisi-, kuusitoista rosvoa kaatui maahan.

Hetken viipyivät he neuvottomina, ja minä luulin jo toisten pakenevan, mutta sitä he eivät uskaltaneet, sillä he ymmärsivät, että heidät oli keksitty; siksi ryntäsivät he huutaen kohti aitaa, ampuen samalla. Heidän kiivetessään sen yli me otimme heidät vastaan revolverinlaukauksin ja puukoniskuin, ja muutamassa minuutissa oli ratkaisu selvä, sillä heiltä katosi kaikki toivo, joukkonsa kun oli supistunut peräti pieneksi.

Aitaa kiivetessä ja katua kiiruhtaessa kaatui heiltä vielä joku mies, ja lukuunottamatta neljäätoista paennutta, jotka nekin enimmäkseen saatiin vangiksi jälestäpäin, olimme kaikki muut lopettaneet hengiltä puutarhan kukkien ja pensaiden kaskelle. Kun kaikki juuri oli lopussa, ilmestyi ihmetellen, englantilainen, joka nukkui sikeästi, yöpuvussaan, revolveri kädessä.

"Mitä melua tämä on?" hän kysyi, siristellen silmiään, "ja mitä kahakoita te pidätte puutarhassani? Lähtekää pois, joka mies, tai ammun minä teidät."

"Suokaa anteeksi, herra", lausuin minä kumartaen, "että häiritsimme untanne, mutta tätä asiaa ei voinut suorittaa ilman melua. Saanko luovuttaa herralle vaippani? Ilma on kylmä ja voitte kylmettää itsenne tuossa puvussa."

"Kiitän Teitä", hän sanoi, heittäen vaipan ylleen. "Ja nyt Te ehkä suvaitsette kertoa, miksi tulette sotkemaan puutarhaani ja pitämään sitä tappelukenttänänne."

Nyt kerroin hänelle asian ja olin ihmeissäni, että hän vähitellen muuttui hyvin vihaiseksi.

"Luulen, että minun on teitä, herrat, kiittäminen henkeni pelastuksesta", hän sanoi vihdoin, "vaikkenkaan koskaan teitä ole pyytänyt siihen. Vaan, samantekevä, minusta on häpeällistä, että minun puutarhassani tapellaan, ilman että minä itse tiedän mitään. Caramba! [espanjalainen kiroussana. Suom. huom.] Olenko minä pikku lapsi, että minua näin kohdellaan?" Ja äkkiä hän päästi remakan naurun ja puristi minua kädestä.

Samana päivänä, kun kaikki melu oli ohi, ja paikka oli siistitty, lähetti herra Strickland pyytämään, enkö haluaisi syödä päivällistä hänen kanssaan. Minä suostuin siihen, ja meidän istuessamme tupakoimassa päivällisen jälkeen, keskusteltuamme tappelusta väsymään asti, sanoi hän minulle:

"Don Ignatio, saan Teitä kiittää hengestäni, ja uskokaa minua, olen liikutettu, sillä en ymmärrä kuinka Te olette uskaltaneet niin paljon vieraan muukalaisen takia."

"Siksi, että pidän Teistä paljon, herra", minä vastasin, "sekä myös siksi, että oli hauskaa yllättää nuo katalat omissa vehkeilyissään. Kaikki, jotka tänä aamuna menettivät henkensä, olivat roistoja, jok'ainoa heistä. He tulivat ryöstön tarkoituksessa, sillä tuollaiset 'häpeämättömät miehet' tappavat ihmisolennon jo viiden dollarinkin takia; mutta heitä olivat yllyttäneet muut, jotka vihaavat Teitä siksi, että te maksatte intiaanityömiehillenne hyvät palkat ja myöskin siksi, etteivät he halua tänne muukalaisia kanssakilpailijoikseen, luullen, että te olette lauman pää. Siksi he luulivat olevan viisasta tappaa Teidät samoinkuin raivata tieltä muutkin, jotka tulisivat Teidän jälkeenne. Nyt on vaara kuitenkin ohitse, eikä Teidän enään tarvitse peljätä, sillä he ovat saaneet opetuksen, jota eivät hevillä unohda."

"Sitä parempi siis", hän vastasi, "sillä minulla on muutoinkin tarpeeksi huolta täällä, ilman että panisin henkeäni alttiiksi tuollaiselle halpamaiselle roskaväelle. Niin, Don Ignatio, haluan erikoisesti kysyä Teiltä, — uskallan otaksua, ettette halveksi tarjoustani, — haluatteko ottaa vastaan erästä tointa? Tarvitsisin välttämättä alijohtajaa, semmoista, joka pitäisi huolta intiaaneista; sellaiselle miehelle voisin maksaa sata dollaria kuussa; edustamani yhtiön säännöt eivät salli minun tarjota enempää."

Mietin kotvasen ja vastasin:

"Herra, raha ei kylläkään riitä minua houkuttelemaan, vaikkakin sillä saa ruuan, asunnon ja tupakan, mutta minä otan tarjouksenne vastaan saman syyn takia kuin taistelinkin tänä aamuna, koska pidän Teistä ja tahdon mieluusti tehdä parhaimpani palvellakseni Teitä ja harrastuksianne. Toistaiseksi täytyy minun huomauttaa Teille että, mikäli tiedän, minun on pian luovuttava palveluksestanne, sillä aikani ei ole täysin omaani. Olen myös erään suuren yhtiön palveluksessa, herrani, ja vaikkakin toistaiseksi olen virkavapaa ja olen ollut jo monta vuotta, voidaan minut kutsua milloin tahansa."

Näin siis astuin herra James Stricklandin, tai oikeammin hänen yhtiönsä palvelukseen, missä minä viivyn yli vuoden, tehden lujasti työtä, sillä tuo herra ei säästänyt minua eikä itseään. Mutta koska noiden muutamien kuukausien hedelmättömän työn kertominen kiinnittäisi vain vähän mieltänne, ystäväni, niin minä, sensijaan että niitä tässä kirjottaisin, kerron Teille muutamin sanoin tuon englantilaisen tarinan, sellaisena kuin hän sen kertoi minulle.

Hän oli jaloa verta, kuten hänen kasvonsakin osoittivat. Hänen isänsä oli "vääräuskoisen" kirkon pappi ja aivan köyhä, vaikkakin Te englantilaisena ymmärrätte sen seikan mahdollisuuden paremmin kuin minä, jonka mielestä useimmissa maissa sivistyneellä säädyllä on etuoikeus rikastua alemman säädyn kustannuksella.

Joka tapauksessa näki James Strickland isänsä kuoltua tämän omistaneen vain viisituhatta dollaria. Tämän summan hän, ollen luonteeltaan seikkailunhaluinen ja kiihkeä, sijoitti maatiloihin Texasissa, missä hän sai kärsiä monet vaarat ja vastukset sekä menetti kaikki rahansa.

Tämän koettuaan, tietämättä millä elää, ystäviä vailla, hänen täytyi tehdä työtä omin käsin kuten päivätyöläisen, monella eri tavalla. Hän vaihtoi hevosia, kaitsi karjaa; kerran hän pariksi kuukaudeksi joutui niin ahtaalle — sydäntäni kirveltää kirjoittaa siitä —, että hänen täytyi kantaa matkustajien tavaroita eräässä Panaman satamassa.

Sieltä hän joutui Nicaraguaan ja sekaantui kaivosyrityksiin, ja kun hänet ensi kerran kohtasin, oli hän ollut kaivosmiehenä kymmenen vuotta. Enimmät ajat oli hän johtanut erään amerikalaisen kaivosta Chontalesissa, Hondurasin rajalla, missä kuume on niin ankara, että vain harvat valkean rodun miehet voivat siellä elää. Täällä hän oppi puhumaan espanjaakin sekä maya-intiaanikieltä. Vihdoin, kun kuumetauti oli hänet vähällä tappaa, hän lähti Hondurasista, saapuen Meksikoon, missä hän otti vastaan tämän Cumarvon hopeakaivoksen johdon. Siihen asti oli tässä toimessa ollut eräs meksikolainen, joka kaivoksenomistajien määräyksestä joutui erotettavaksi, varastettuaan metallia ja myytyään sitä.

Tämä kaivos, vaikkakin varsin rikas, oli vaikeatöinen, erittäinkin siksi, että sinne kokoontui vettä, ja koko sen ajan kuin herra Strickland oli sitä johtanut, hän oli kaivattanut tunnelia alemmalta kallion kohdalta ylös kaivokseen, kuivatakseen työpaikkoja. Pian sen jälkeen kuin minä tulin hänen palvelukseensa, oli tämä tunneli valmis, ja nyt kyllä riitti työtä, ja me aloimme kasata metallia, kokonaista kaksisataa unssia tonnia kohti, niin että kaikki kyllä toistaiseksi kävi hyvin.

Mutta yhtäkkiä malmisuoni alkoi käydä suoraan alaspäin, ikäänkuin se olisi kuumana taipunut, ja me seurasimme sitä, kunnes vesi haittasi niin paljon, ettemme enään voineet malmia nostaa, sillä siihen aikaan ei Meksikossa vielä ollut höyrypumppuja, semmoisia kuin nyt käytetään kaivosten kuivaamiseen. Aluksi koetimme etsiä uutta suonta, mutta turhaan; sitten koetimme saada puhkaistuksi toista kuivaustunnelia alavammalle kallionkohdalle, mutta, yli kolme kuukautta aherrettuamme kallio kävi niin kovaksi, että meidän täytyi hyljätä koko homma.

Nyt ei auttanut muu kuin pysäyttää työt kaivoksessa ja ilmoittaa kirjeellisesti asiasta kaivoksen omistajille, käyttäen aikamme tällöin kasaamamme malmin sulatukseen. Tästä työstä meidän täytyi maksaa palkat hopealla, koska jonkun kuun kuluttua omistajat lakkasivat lähettämästä rahaa meille.

Eräänä iltana, palatessani sulatuslaitoksilta kotiin, näin herra Stricklandin, pää käsien varassa, sammunut sikaari suussaan istuvan pöydän ääressä, edessään avattu kirje. Koko epäonnemme ja raskaan työmme ajan ei hän ollut koskaan menettänyt rohkeuttaan tai unhottanut hymyilemisen ja iloisuuden taitoa, mutta nyt hän näytti synkältä kuin mies, joka juuri on vienyt äitinsä hautaan, ja minä kysyin häneltä, mitä ikävyyksiä oli tapahtunut.

"Ei mitään erityistä, Ignatio", hän sanoi; "vaan kuulkaahan sentään."
Ja hän luki ääneen kirjeen.

Se oli yhdeltä kaivoksen isännältä ja siinä sanottiin, että kaivosaukko oli täyttynyt vedellä johtajan taitamattomuuden ja huolimattomuuden takia; että he, omistajat, erottaisivat hänet täten ilman muuta, kieltäytyen maksamasta hänelle kuuluvaa palkkaa; ja, lopuksi, että he pitivät häntä vastuunalaisena niistä rahoista, jotka he olivat menettäneet.

"Totta tosiaan", huudahdin minä vimmoissani hänen lopetettuaan, "tämän kirjeen on kirjoittanut hävytön mies, ja minun mielestäni hänet on toimitettava sikojen ja kotkien syötäväksi!", sillä menetin malttini raivostuessani niille, jotka voivat näin puhua johtajasta, hänestä, joka oli uurastanut yöt ja päivät, lepäämättä milloinkaan.

"Älkää nähkö vaivaa, Ignatio", hän sanoi hymyillen; "se on maailman tapa. Olen epäonnistunut ja minun on kärsittävä seuraukset. Jos olisin onnistunut, olisi asianlaita toinen. Mutta jos minä tuon miehen joskus vielä tapaan, syljen häntä silmille, koska hän kertoo valheita minusta. Tiedättekö, Ignatio, tuo kaikki tulee, tuhatta dollaria lukuunottamatta, minun laskuuni Meksikossa; olen menettänyt kaikki omatkin rahani, joka säästin tässä työssäni, ja noista tuhannesta on minun Teille maksettava kahdeksansataa, niin että, minkä hyvänsä uran nyt valitsenkin, en lähde matkaan rikkaana miehenä!"

"Älkää mokomia, herra", minä vastasin, "sillä en viitsi kuulla tuollaisia puheita. Mitä! Olenko minäkin varas, jotta voisin ryöstää Teitä, jota kyllä muut ovat jo kyllin ryöstäneet? Jos kerrankaan vielä puhutte minulle tuollaista, en anna Teille milloinkaan anteeksi."

Näin sanottuani läksin ulos ovesta tyynnyttääkseni itseäni kävelemällä vuoristossa, aavistamatta tuskin, mitä kuulisin palattuani.

KOLMAS LUKU.

Kutsu.

Kulkiessani kylätietä pitkin, kohtasin ystävän, jonka luokse olin asettunut Cumarvoon tullessani.

"Ahaa! herra", hän sanoi, "olin juuri etsimässä Teitä. Luettelo onkin löytynyt."

"Mikä luettelo?"

"Tuo kuvakirjoitus muinaisesta kaivoksesta, minkä takia tänne tulitte. Tehän kai muistatte, että asiakirjan omistaja kuoli, eikä hänen poikansa löytänyt sitä mistään. Mutta eilen sai hän sen sattumalta käsiini, pyydystäessään rottia talonsa ullakolta, ja toi sen minulle. Tässä se on", ja hän antoi minulle keltaiseen palttinaan käärityn rullan.

"Hyvä", minä vastasin; "tutkin sitä tänä iltana", ja jatkoin kävelyäni, vähääkään ajattelematta tätä asiaa, sillä sydämeni oli muita mietteitä täynnä.

Ilma oli suloinen ja ilta ihana, joten en palannut kotiin ennenkuin kuu nousi. Polkua kulkiessani astui joku mies niin äkkiä pensaan siimeksestä eteeni, että tartuin veitseeni, otaksuen hänen yrittävän väkivaltaa minulle.

"Pysähtykäähän, herra", sanoi mies tervehtien nöyrästi minua ja samalla tehden Veljesliiton merkin. "Tapaamisestamme on jo kulunut useampia vuosia, niin että Te ehkä olette unohtanut minut; muistatteko nimeäni vielä; olen Molas, Teidän kasvinveljenne."

Tarkastin häntä silloin kuunvalossa ja tunsin hänet, vaikkakin aika oli meidät kummankin muuttanut, sekä syleilin häntä, nähtyäni hänen, muitten minut hyljätessä, olevan yhtä uskollisen minulle; ja minä rakastin häntä silloin, niinkuin nyt rakastan hänen muistoansa.

"Mikä Teidät tänne on tuonut, Molas?" kysyin; "kuultuani viimeksi
Teistä, asuitte kaukana Chiapasissa."

"Kummallinen seikka; Sydämen asia, ah Sydämen Haltija, jota olen pitänyt niin tärkeänä, että olen kulkenut yli vesien ja maiden, saadakseni tavata Teidät. Tiedättekö paikkaa, missä voisin puhutella Teitä kahden kesken?"

"Käykäähän kanssani", sanoin minä ihmetellen ja vein hänet omaan asuntooni, missä annoin hänen syödä ja juoda, sillä hän oli väsynyt matkasta.

"No, kertokaahan tuo asia", sanoin.

"Näyttäkäähän minulle koristuksenne, herra. Haluan nähdä sitä vielä, verratakseni sitä omaani."

Nousin sulkemaan akkunan kaihtimet; sitten paljastin rintani, vetäen esiin muinaisen merkin. Hetken hän katseli sitä ja sanoi: "Riittää. Kertokaahan, herra, mikä tarina on seurannut tätä esinettä?"

"Sanotaan niin, Molas, että tämän minun kantamani puoliskon yhtyessä puuttuvaan puoliskoon, hallitsevat intiaanit jälleen merestä mereen asti, kuten ennen, Sydämen ollessa kokonainen."

"Niin sanotaan, herra. Me opimme sen 'Sydämen Avaus' nimisissä menoissa, eikö niin? ja näissä menoissa kutsutaan tuota Teidän kantamaanne puolikasta 'Päiväksi', koska se on nähtävissä, tuota kadoksissa olevaa puolikasta kutsutaan taasen 'Yöksi', koska sitä, joskin se löytyy, ei nähdä; ja kerrotaan niin, että 'Päivä' ja 'Yö' yhdessä muodostavat kokoympyrän, jonka keskipisteen nimi on 'Taivaan Sydän', minkä esikuvina nuo esineet ovat. Eikö olekin niin?"

"Niin on, Molas."

"Hyvä. Kuulkaahan nyt. Tuo kadonnut on löydetty; 'Yöksi' kutsuttu puolisko on löytynyt, siliä olen sen nähnyt omin silmin, ja tätä asiaa Teille kertomaan olen juuri tullutkin tänne."

"Jatkakaahan", sanoin.

"Herra, Chiapasissa on muinaisen temppelin rauniot, ja niille raunioille on saapunut mies ja nainen, hänen tyttärensä. Mies on vanha ja tuimakatseinen, ankara mies, ja tytär mitä ihanin. Noiden raunioiden keskessä ovat he asuneet nämät neljä kuukautta tai kauemminkin, ja mies harjoittaa lääkärinammattia, sillä hän on mainio lääkäri ja on jo monta sairasta parantanut, vaikkei hän otakaan rahaa maksuksi taidostaan, vaan ruokaa ainoastaan.

"Sattui niin, herra, että vaimoni, jonka kanssa olin ollut naimisissa vasta kaksi vuotta, sairastui kovasti — niin kovasti, ettei kylän lääkäri mahtanut hänelle mitään. Kun näinollen huhu raunioilla majailevasta vanhasta intiaanista oli saapunut korviini, päätin kääntyä hänen puoleensa neuvoa kysyen ja, mikäli mahdollista, tuoda hänet kotiini.

"Kuultuaan tämän, sanoi vaimoni kaiken olevan tarpeetonta nähdessään muka kuoleman jo odottavan vuoteensa vieressä. Minä suutelin häntä vain ja läksin, jättäen hänet kyläpappimme ja sisariensa huostaan. Mukaani otin hänen hiussuortuviaan sekä lintuja ja munia lahjaksi lacandonille, sillä kerrottiin, ettei tämä lääkäri ollut kristitty, jos kohta ei meidän heimoammekaan.

"Lähtien ennen aamunkoittoa kuljin kaiken päivää yli virtain ja halki metsäin, kunnes illansuussa saavuin tutuille temppeliraunioille ja aloin kiivetä sen sortuneita portaita. Lähestyessäni ylintä kohtaa, ilmestyi mies sortuneen holvin suojasta, katsellen laskevaa aurinkoa. Hän oli ijäkäs, puettu vaaleanväriseen palttinaviittaan, valkopartainen ja valkohiuksinen, nenä käyrä kuin haukannokka, silmät tuimat, näyttäen kykenevän tunkeutumaan läpi ja lukemaan toisen salaisimmatkin ajatukset.

"Terve, veli", hän sanoi omalla kielelläni, mutta vieraasti korostaen, käyttäen monta minulle tuntematonta sanaa, "mistä tänne matka?"

Sitten hän hetkisen tarkasteli minua ja kysyi hiljaa:

"Sano, veli, onko sydämesi sairas?"

"Nytpä, herrani, kuullessani nuo sanat, joiden tarkoituksen tiedätte, olin niin ihmeissäni, että miltei kaaduin sortuneille portaille, vaan, säilyttäen mielenmalttini, minä tunnustelin häntä tunnuslauseella, ja ihme, hän osasi vastata. Sitten tunnustelin minä häntä toisella tunnuslauseella, ja kolmannella, ja neljännellä ja niin edelleen aina kahdenteentoista asti, ja hän osasi niihin kaikkiin vastata, vaikkeikaan aina juuri meidän tavallamme. Vaikenin, ja hän sanoi:

"'Olet astunut yli pyhätön kynnyksen — veli, astuhan alttarin luo.'

"Pudistin päätäni, sillä en osannut vastata. Sitten tunnusteli hän minua monin merkein ja oudoin sanoin, jotka olivat kummallisen salaperäisiä, mutta minä en osannut vastata niihin, vaikkakin minulla silloin tällöin oli aavistus niiden tarkoituksesta.

"Onhan Teillä tietoja", hän sanoi, "seiskaapa pyramidin juurella, minä tutkin tähtiä sen harjalta, nostaen käteni kohti korkeata taivasta."

"Ei meidän Liittomme tiedä enempää herra", minä vastasin, "paitsi kaikkein viimeistä."

"Löytyykö niitä täällä vieläkin?" hän kysyi ihmeissään ja, odottamatta vastausta, jatkoi, "olet murheissasi, lapsi, Sydämestä, ja olet saapunut tänne kuolemansairaan luota; puhumme ehkä niistä asioista jälkeenpäin."

"Tässä, herra", sanoin, "olen tuonut lahjoja", ja laskin vasun hänen viereensä.

"Lahjat ovat hyviä veljien kesken", hän vastasi; "ennen kaikkea on tällä karulla seudulla ruoka tervetullutta. Käyhän tänne, tyttäreni, ottamaan vieraan tuomisia."

"Näin sanottuaan astui esiin armollinen neiti, puettuna isänsä tavoin valkeaan, joskin hieman kuluneeseen kauhtanaan. Katsahdin häneen, ja totta on, herra, että olin toistamiseen lyyhistyä, sillä niin rakastettavalta näytti hän. En koskaan ollut nähnyt, enkä edes uneksinut sellaisesta naisen suloudesta."

"Loruja, Molas, loruja. Mitä on naisen kauneudella tekemistä Sydämen asian kanssa?" huomautin minä tuskastuneena.

"En tiedä, herra", hän vastasi; "ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin sillä olisi tekemistä joka maailman asian kanssa." Ja hän jatkoi:

"Armollinen neiti, jonka nimi oli Maya, katsahti minuun välinpitämättömästi ja otti vasun. Seurattuani häntä takana olevalle penkereelle, minä esitin vaimoni sairauden lääkärille — tai paremmin sanoen lääkärinä käytetylle miehelle, jonka nimi oli Zibalbay, pyytäen häntä lähtemään kylään vaimoani katsomaan.

"Hän kuunteli äänettä ja otti sitten hiussuortuvat, joita olin tuonut mukanani, ja, mennen lähellä palavan tulen luo, pani hiussuortuvan tuhkaan, katsellen sen kiertymistä ja käpristymistä.

"Se ei juuri hyödytä, veli", hän sanoi synkkänä, "sillä vaimonne on tällä hetkellä kuollut. Kuulin hänen henkensä liitävän ohitsemme keskustellessamme sisäänkäytävän luona; tähän asti, kunnes poltin suortuvan, en tiennyt, oliko se hän vai joku muu."

"Olkoon tässä mainittuna, herra, että vaimoni, asian kuultuani jälkeenpäin, kuoli juuri auringon laskiessa. Arvasiko lääkäri Zibalbay kuvaamistani taudinoireista hänen välttämättömän kuolemansa, tai onko hänellä henkien näkemistaito, sitä en tiedä.

"Tuntuu kylläkin luonnolliselta, että hän lähtiessään tuli sanomaan hyvästi rakastamalleen miehelle, vaikkakin pidän sitä pahana enteenä itselleni enkä tahtoisi milloinkaan enään joutua sille paikalle. Ainakaan en, hänen näin sanoessaan, epäillyt hänen puheensa totuutta, sillä joku ääni sisälläni vahvisti sen, vaan kätkin kasvoni ja valitin ääneen suruni raskautta.

"Tarttuen käteeni, puhui Zibalbay minulle kauniita sanoja juhlallisella äänellä, joka tuntui tyynnyttävän minua kuten äidin laulu tyynnyttää rauhatonta lasta, sillä hän puhui sellaisella varmuudella, joka osoitti hänellä olevan tietoa ja mielikuvia kuolleitten maailmasta, vakuuttaen minulle, ettei tämä ero ole pitkäaikainen ja että kadotettuni taasen pian tapaisin kruunattuna ja tallessa Taivaan Sydämessä. Sitten kosketti hän kädellään päätäni, ja niinä nukahdin hetkeksi, herätäkseni — murheissani tosin, mutta kummallisen rauhan täyttämänä.

"Ruoka on valmista, veli", sanoi Zibalbay. "Syökää ja levätkää täällä tämä yö; huomenna voitte palata."

"Syötyämme puhui minulle Zibalbay tyttärensä kuullen, joka, siitä huolimatta että oli nainen, kuuluu myös Liittoon, näin:

"'Olette Veljesliittomme jäseniä, ja sanat, jotka nyt lausun, ovat aiotut vain veljille, minä puhun nimittäin Sydämestä.'

"'Kuuntelen hartaasti, herra', vastasin.

"'Kuunnelkaa!' hän jatkoi. 'Tulen kaukaa tyttäreni kera, emmekä ole sitä, miltä näytämme, mutta keitä me olemme ja mitä teemme, siihen ei ole nyt oikea hetki vastata. Olemme tulleet hakemaan sitä, joka kokonainen on, mutta jaettu kuitenkin; sitä, joka ei hukkunut ole, vaan kätketty. Ehkä Te, veli, voitte minulle neuvoa, mistä se löytyy?', ja hän vaikeni tarkastaen minua läpitunkevin katsein.

"'Nyt, herra, minä oivalsin, mistä hänen sanansa olivat, sillä eivätkö ne ole 'Sydämen Avaamisen' menoista?' Haluten esiintyä varmasti, hämmentymättä, sieppasin hiilenpalan ja piirsin sillä tulen valossa sydämen puoliskon kuvan temppelin kivilattiaan. Ojensin sitten hiilen Zibalbaylle, joka sen antoi jälleen tyttärelleen, sanoen:

"'En ensinkään osaa sellaisia tapoja; jatka sinä, Maya.'

"Tytär hymyili ja, laskeutuen polvilleen, täydensi puolikaskasvot, joiden ääriviivat minä olin piirtänyt, sanoen:

"'Riittääkö tämä, vai tarvitaanko kirjoituksiakin?'

"'Riittää', minä vastasin. 'No, herra, mitä haluatte?'

"'Tahtoisin tietää, mistä tuon kätketyn voi löytää, ja onko se tässä maassa, sillä olen tullut kaukaa etsimään sitä.'

"'Täällä se on', minä vastasin, 'sillä olen omin silmin katsellut sitä, ja se on omistajansa hallussa.'

"'Voitteko viedä minut hänen luokseen, veli?'

"'En, sillä minä en ole saanut lupaa siihen: mutta voin mahdollisesti tuoda hänet Teidän luoksenne, vaikkakin minun täytyy kulkea yli vetten ja maitten, löytääkseni hänet — riippuu siitä, tahtooko hän tulla. Sanokaa, miten minun on meneteltävä? Ettäkö muuan vieras mies, jonka olen tavannut, tahtoisi saada nähdä pyhää esinettä? Tuskin hän lähtee sen takia näin kauas.'

"'Ei, sanokaa niin, että hetki on koittanut 'Päivän' ja 'Yön' liittyä yhteen, jotta uusi aurinko paistaisi uudella taivaalla.'

"'Voin hänelle niin sanoa, Vaan uskooko hän, ellei minulla ole mitään todistuksia? Saattaisihan hän epäillä, että joku kavala muukalainen ja petollinen veli haluaisi murhata hänet? Antakaa minulle todistuskappaleita, herra, muutoin minä en lähde koko asialle.'

"'Uskooko hän sitä, mitä Te olette nähnyt omin silmin?'