Musta sankari: Allanin ystävän Umslopogaasin lapsuus ja nuoruuden vaiheet / Kertomus zulukaffereista

MUSTA SANKARI

Allanin ystävän Umslopogaasin lapsuus ja nuoruuden vaiheet

Kertomus zulukaffereista

Kirj.

H. RIDER HAGGARD

Englanninkielestä suomentanut

O. E. N. [O. E. Nyman]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö kirja, 1922.

SISÄLLYS:

Lukijalle.
I. Chaka-poikasen ennustus.
II. Mopo pulassa.
III. Mopon uhkarohkea paluu.
IV. Mopon ja Balkan pako.
V. Moposta tulee kuninkaan lääkäri.
VI. Umslopogaasin syntymä.
VII. Umslopogaas kuninkaan edessä.
VIII. Taikureiden tappio.
IX. Umslopogaasin katoaminen.
X. Mopon koetus.
XI. Balekan neuvo.
XII. Susi-Galazin tarina.
XIII. Galazista tulee susien kuningas.
XIV. Susi-veikot.
XV. Kuninkaan miesten kuolema.
XVI. Umslopogaas lähtee taistelemaan tapparasta.
XVII. Umslopogaasta tulee kirveskansan päällikkö.
XVIII. Balekan kirous.
XIX. Masilo siirtyy Duguzaan.
XX. Mopo neuvottelee prinssin kanssa.
XXI. Chakan kuolema.

LUKIJALLE.

Kirjoittaessaan tämän kirjan on tekijällä ollut muukin tarkoitus kuin vain luoda julma kertomus villikansan elämästä. Ollessaan vielä nuorukainen oli hänellä onni päästä Etelä-Afrikkaan. Siellä hän joutui tekemisiin henkilöiden kanssa, jotka olivat eläneet neljäkymmentäkin vuotta zulukansan keskuudessa, jonka historian, sankarit ja tavat he tarkoin tunsivat. Heiltä hän kuuli paljon taruja ja kertomuksia, joista nykyjään puhutaan vain aniharvoin ja jotka pian unohtuvat kokonaan. Silloin zulut olivat vielä yhtenäinen kansa, mutta nyt on heidät hävitetty ja valkoisten vallanpitäjien tarkoitus onkin kuolettaa kokonaan sotainen henki, josta tuo kansa oli tunnettu, ja kehittää sen tilalle harrastus rauhantoimiin. Zulujen sotalaitos, luultavasti ainoa laatuaan koko maailmassa, kuuluu jo menneisyyteen; se ja sen kannattajat ovat menneet iäiseen hiljaisuuteen, Ulundin luo. Chaka loi sen alkaen pienenpienestä joukosta. Kun hän esiintyi yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella, oli hän vain pienen heimon päällikkö, ja kun hän kuoli vuonna 1828 veljiensä Umhlanganan ja Dingaanin ja palvelijansa Mopon tahi Umbopon, kuten häntä myöskin nimitettiin, keihäiden lävistämänä, oli hän koko Etelä-Afrikan valtijas, ja sanotaan hänen surmanneen toista miljoonaa ihmistä valtaansa pyrkiessään. Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella oli Etelä-Afrikka verraten tiheästi asuttu. Chakan hallituksen aikana asukasluku pieneni tuntuvasti. Tässä kirjassa on koetettu kuvata tuon suuren neron ja samalla mitä julmimman ihmisen todellista luonnetta ja myös esittää tosikuva hänen veljestään ja seuraajastaan Dingaanista. Tekijän tarkoitus on sitäpaitsi ollut esittää kertomuksen muodossa niitä syitä, aatteita ja tarkoitusperiä, jotka innoittivat näitä kuninkaita ja heidän kannattajiaan, ja saattaa julkisuuteen Afrikan historian tapahtumia, joista nykyjään mainitaan vain muutamissa harvoissa selostuksissa.

On selvää, että sellainen tehtävä on ollut vaikea, koska tekijän on joksikin ajaksi täytynyt unohtaa sivistysasteensa kokonaan ja ajatella ja puhua muinaisen zulun tavoin. Hienostuneen aikakautemme vuoksi ei kaikkia zulutyrannien harjoittamia julmuuksia voi selostaa, ja niiden yksityiskohtia on sentähden paljon supistettu. Kerrotut tapahtumat ovat useimmat pohjaltaan tosia. "Mustalla sankarilla" ei tässä suinkaan tarkoiteta Chakaa, vaan Umslopogaasia, jonka voinee sanoa esittävän zulurotua sen miehekkäimmässä ja jaloimmassa muodossa. Toivomme nuorten lukijain kiintyvän seuraamaan hänen kohtaloitaan.

I.

CHAKA-POIKASEN ENNUSTUS.

Pyydät minua, isäni, kertomaan sinulle tarinan nuoresta Umslopogaasista, Rautakuningattaren eli Itkuntekijä-nimisen tapparan haltijasta, jota sanottiin Bulalio tappajaksi, ja hänen rakkaudestaan Nadaan, zulujen ihanimpaan impeen. Tarina on pitkä, mutta tehän viivytte täällä vielä monta iltaa, ja jos minun suodaan elää niin kauan, että ehdin kertoa sen, niin minä kerron sen kokonaan. Karaise siis sydämesi, isäni, sillä tarinani on hyvin surullinen; vielä nytkin, kun muistelen Nadaa, hiipivät kyyneleet vanhoja silmiäni pimittävän jään läpi.

Tiedätkö isäni, kuka minä olen? Mitenkäpä sen tietäisit. Ajattele, että olen vanha, vanha Zweete-niminen taikuri. Niin ovat muutkin luulleet jo vuosikausia, mutta Zweete ei ole oikea nimeni. Vain harvat ovat tienneet sen, sillä minä olen salannut sen sydämeni sisimpään, ja vaikka minä elän nyt valkoisen miehen lain turvissa, ja suuri kuningatar on hallitsijani, voi assegai löytää tiensä rintaani. Sentähden ei kukaan enää tiedä oikeata nimeäni.

Katsele tätä kättä, isäni — ei, ei tätä, jonka tuli on kuivettunut; katsele oikeata kättäni. Sinä näet sen, mutta en minä, joka olen sokea. Kuitenkin näen sen vielä hengessäni sellaisena kuin se kerran oli. Niin! Näen sen vahvana ja punaisena — punaisena kahden kuninkaan verestä. Kuule isäni; kumarru lähemmäksi ja kuule. Minä olen Mopo — ah! Tunsin, kuinka hätkähdit; hätkähdit kuin mehiläisrykmentti, kun Mopo kulki sen rivejä tarkastellen kädessään assegai, jonka terältä Chakan sydänveri hitaasti tipahteli maahaan. Olen Mopo, hän, joka tappoi Chaka-kuninkaan. Tapoin hänet prinssien Dingaanin ja Umhlanganan kanssa, mutta kuolinhaavan iskin minä, ja ilman minua ei häntä olisi milloinkaan surmattukaan. Hänet minä tapoin prinssien kanssa, mutta Dingaanin minä ja eräs toinen tapoimme yksinämme.

Mitä sanoittekaan? "Dingaanhan kuoli Tongolan luona."

Aivan niin, hän kuoli, mutta ei siellä; hän kuoli kummitusvuorella; hän lepäsi tuon vanhan kivettyneen velhottaren povessa, joka istuu siellä korkealla maailman loppua odottaen. Mutta minä olin myös kummitusvuorella. Silloin olivat jalkani vielä nopeat eikä kostoni suonut minulle yön lepoa. Kuljin koko päivän ja illalla minä löysin hänet, minä ja eräs toinen, ja me tapoimme hänet — ah! ah!

Miksi kerron sinulle tämän? Mitä tekemistä tällä on Umslopogaasin ja Nadan rakkauden kanssa? Sanon sen. Tapoin Chakan sisareni Balekan tähden, joka oli Umslopogaasin äiti, ja sentähden, että Chaka oli murhannut vaimoni ja lapseni. Minä ja Umslopogaas tapoimme Dingaanin Nadan tähden, joka oli tyttäreni. Tarinassani mainitaan suuria nimiä, isäni. Niin, monet ovat kuulleet nuo nimet. Soturien ärjyessä niitä taistelun tuoksinassa olen tuntenut vuorten vapisevan ja nähnyt veden kalvon värähtelevän äänen voimasta. Mutta mihin ovat ne nyt joutuneet? Hiljaisuus on niellyt ne ja niistä puhutaan vain valkoisten miesten kirjoissa. Minä aukaisin portit noiden nimien omistajille, ja he astuivat varjojen valtakuntaan. Katkaisin siteet, jotka sitoivat heidät tähän maailmaan. He katosivat. Ha! Ha! He katosivat! Ehkä heidän matkansa ei ole vieläkään päättynyt, ehkä he hiipivät autioiden majojensa ympärillä käärmeen haahmossa. Tahtoisinpa tuntea nuo käärmeet, jotta voisin murskata kantapäälläni niiden pään.

Tuolla alhaalla kuningasten hautuumaassa on eräs syvänne. Ja syvänteen pohjalla ovat Chakan luut, kuninkaan, joka kuoli Balekan tähden. Kaukana Zulumaassa on kummitusvuoressa syvä kuilu. Tuon kuilun pohjalla ovat Dingaanin luut, kuninkaan, joka kuoli Nadan tähden. Putous oli huimaava ja hän oli raskas; hänen luunsa murskautuivat muruiksi. Menin niitä katsomaan, kun sakaalit ja korppikotkat olivat tehneet tehtävänsä. Nauroin silloin kolmesti ja tulin tänne kuolemaan.

Siitä on jo kauan, ja minä elän vielä, vaikka en toivo muuta kuin saada kuolla ja kulkea tietä, jota Nada on kulkenut. Ehkä olen saanut elää vain kertoakseni sinulle tämän tarinan, valkoinen isäni, niin että voit kertoa sen vuorostasi toisille valkoisille miehille, jos haluat. Kuinka vanhako olen? En tiedä. Hyvin, hyvin vanha. Jos Chaka olisi elossa, olisi hän nyt minun ikäiseni. Ketään ei ole elossa, jotka tunsin poikana ollessani. Olen niin vanha, että minun täytyy kiiruhtaa. Ruoho surkastuu ja talvi tulee. Niin, nyt jo puhuessani tunnen talven kouristavan sydäntäni. Voinhan nukkua kylmässäkin, ehkä sitten herään kevään ihanuuteen.

* * * * *

Ennenkuin Zulut olivat yhtyneet yhdeksi kansaksi — aloitan aivan alusta — minä kuuluin Langenien heimoon. Heimomme ei ollut suuri; myöhemmin muodostivat taistelukuntoiset miehet yhden täysilukuisen rykmentin Chakan armeijassa; heitä oli ehkä vain noin pari kolme tuhatta, mutta he olivat urhoollisia. Nyt he ovat kaikki kuolleet, vaimot ja lapset heidän kerallaan — tuota heimoa ei ole enää lainkaan olemassakaan. Se on kadonnut maan päältä, ja tahdon kertoa sinulle vähitellen, miten se tapahtui.

Heimomme asusti kauniilla lakeudella; buurit, joista me käytämme nimeä amaboona, asustavat siellä nyt, niin on minulle kerrottu. Isäni, Makedama, oli heimon päällikkö, ja hänen majansa olivat erään kukkulan laella, mutta minä en ollut hänen ensimmäisen vaimonsa lapsi. Eräänä iltana, ollessani vielä niin pieni, että tuskin ulotuin miestä kyynärpäähän, menin äitini keralla katsomaan, kun karjaa ajettiin aituukseen. Äitini piti paljon lehmistä ja erittäinkin eräästä, jolla oli valkoinen pää ja joka seuraili häntä kaikkialle. Sisareni Baleka, joka oli silloin vain pieni sylilapsi, oli äitini sylissä. Kuljimme, kunnes kohtasimme lehmiä ajelevat pojat. Äiti houkutteli valkopäisen lemmikkinsä luokseen ja syötti sille meheviä lehtiä, joita hän oli tuonut mukanaan. Pojat ajoivat karjan edelleen, mutta tuo valkopäinen lehmä jäi äidin luo. Hän sanoi tuovansa sen mukanaan kotiin palatessamme. Sitten äiti istui nurmikolle pienokaistaan imettämään, ja minä leikin hänen ympärillään lehmän märehtiessä lähettyvillä. Hetkisen kuluttua näimme erään naisen tulevan meitä kohti tasangon poikki, ja hänen käyntinsä ilmaisi, että hän oli hyvin väsynyt. Hänellä oli mytty selässä ja hän talutti kädestä poikaa, joka oli suunnilleen minun ikäiseni, mutta pitempi ja tanakampi kuin minä. Odotimme kauan aikaa, kunnes nainen ehti luoksemme, jolloin hän vaipui maahan, sillä hän oli hyvin uupunut. Ohimennen näimme hänen tukkalaitteestaan, ettei hän kuulunut heimoomme.

"Terve sinulle!" sanoi hän.

"Samoin sinullekin!" vastasi äitini. "Mitä etsit?"

"Ruokaa ja yösijaa", sanoi nainen. "Olen kulkenut pitkän matkan."

"Mikä on nimesi — ja heimosi?" kysyi äitini.

"Unandi on nimeni; olen Senzangaconan, Zulu-heimon päällikön vaimo", vastasi vieras.

Meidän heimomme ja zulut olivat hiljattain sotineet keskenään, Senzangacona oli surmannut muutamia sotureitamme ja ryöstänyt paljon karjaa, niin että kun äitini kuuli Unandin sanat, hän hypähti ylös vihan vimmoissaan.

"Ja sinä rohkenet tulla tänne pyytämään minulta ruokaa ja yösijaa, sinä kurjan zulu-koiran vaimo!" huusi hän. "Mene, tahi minä käsken tyttöni karkoittaa sinut piiskansivalluksin alueeltamme!"

Nainen, joka oli hyvin kaunis, odotti, kunnes äitini vaikeni nuo vihaiset sanat sanottuaan; sitten hän katsahti ylös ja lausui viivytellen:

"Lähettyvilläsi on lehmä, jonka nisät ovat aivan tulvillaan maitoa; etkö tahdo antaa minulle ja pojalleni tilkkaa?" Ja hän otti mytystään maljan, jonka hän ojensi meitä kohti.

"En", sanoi äitini.

"Olemme janoiset pitkän matkan jälkeen; anna meille tuopillinen vettä.
Emme ole löytäneet vettä moneen tuntiin."

"En, sinä koiran kumppani; mene itse etsimään vettä itsellesi."

Naisen silmät täyttyivät kyynelillä, mutta poikanen risti käsivartensa rinnalleen ja rypisti kulmiaan. Hän oli hyvin kaunis poika, mutta rypistäessään otsaansa synkkenivät hänen kirkkaat, mustat silmänsä kuin taivas ukkosilman edellä.

"Äiti", sanoi hän, "meitä ei siedetä täällä enempää kuin tuollakaan", ja hän nyökäytti päätään sinnepäin, jossa zulut asustivat. "Menkäämme Dingiswayoon; Umtetwa-heimo ottaa meidät kyllä hoiviinsa."

"Niin, menkäämme, poikani", vastasi Unandi, "mutta matka on pitkä, ja me olemme väsyneet; uuvumme tielle."

Kuulin kaikki ja sydäntäni vihlaisi; olin pahoillani naisen ja pojan tähden, sillä he näyttivät niin väsyneiltä. Sanomatta sanaakaan äidilleni minä sieppasin maljan ja kiiruhdin lähellä olevan notkelmaan, jossa oli lähde. Täytin maljan ja juoksin heti takaisin. Äitini aikoi estää minua täyttämästä aiettani, sillä hän oli hyvin vihoissaan, mutta minä syöksähdin hänen ohitseen ja ojensin maljan pojalle. Äitini antoi pojan juoda rauhassa, mutta soimasi naista koko ajan mitä katkerimmilla sanoilla sanoen tämän miehen saattaneen meille vain pahaa, ja hänen suojelushenkensä sanovan, että poika vain lisäisi kärsimysten taakkaa. Ah, isäni, hänen suojelushenkensä puhui totta. Jos tuo Unandi olisi silloin lapsineen nääntynyt aavikolle, eivät heimoni luut lepäisi nyt Cetywayon kylän lähellä olevassa kuilussa eikä kukoistava alueemme olisi autio erämaa.

Äitini puhuessa seisoin minä vaiti valkopäisen lehmän luona, ja Baleka pienokainen itki. Otettuaan maljan ei Unandin poika tarjonnut vettä äidilleen, vaan joi kaksi kolmattaosaa itse, ja minä luulen, että hän olisi juonut kaikki, ellei hänen janonsa olisi sammunut. Juotuaan hän ojensi maljan äidilleen, joka joi mitä oli jäljellä. Sitten hän otti maljan jälleen ja astui luoksemme malja toisessa ja lyhyt kepakko toisessa kädessä.

"Mikä on nimesi, poika?" sanoi hän minulle, kuten rikas ja mahtava mies puhuu köyhälle ja mitättömälle.

"Mopo on nimeni", vastasin minä.

"Entä mikä on heimosi?"

"Langenien heimo."

"Hyvä on, Mopo; sanonpa nyt sinulle oman nimeni. Olen Chaka, Senzangaconan poika, ja heimoani sanotaan amazulujen heimoksi. Sanonpa sinulle vielä enemmänkin. Nyt olen pieni ja heimoni on vain pieni heimo, mutta minä kasvan suureksi, niin suureksi, että pääni häipyy pilviin; katsot ylös voimatta nähdä sitä. Kasvoni sokaisevat silmäsi; ne ovat kirkkaat kuin aurinko ja heimoni paisuu kerallani ja täyttää koko maailman. Ja kun olen suuri ja heimoni on mahtava ja kun olemme tallanneet maan sileäksi niin laajalta kuin ihminen konsanaan voi kulkea, silloin olen muistava heimosi — langenien heimon, joka ei antanut minulle ja äidilleni tuopillista maitoa ollessamme väsyneet. Näet tämän maljan; silloin on niin monen miehen veri virtaava kuin tähän maljaan mahtuu pisaroita sen ollessa täynnä verta — sinun heimosi miesten veri. Mutta koska annoit minulle vettä, niin säästän sinut, Mopo, vain sinut ja teen sinusta mahtavan miehen. Sinä olet hyötyvä ja lihova varjossani. Sinulle en tee milloinkaan mitään pahaa, en, vaikka rikkoisit minua vastaankin, sen vannon. Mutta tuo vaimo", ja hän viittasi äitiini, "kiiruhtakoon hän kuolemaan, niin ettei minun tarvitse näyttää hänelle, kuinka kauan kuolinkamppailu voi kestää. Olen puhunut." Ja hän kiristeli hampaitaan ja heristi keppiään meitä kohti.

Äitini oli hetkisen vaiti. Sitten hän riehahti:

"Tuo pieni valehtelija! Hänhän puhuu ikäänkuin hän olisi aikamies, vai mitä? Vasikka ammuu kuin suuri sonni. Opetanpa hänelle toisen nuotin — mokomallekin lapsimukulalle, pahanilman linnulle!" Ja laskien Balekan maahan hän nyökkäsi poikaa kohti.

Chaka seisoi hievahtamatta paikallaan, kunnes äitini oli aivan lähellä, jolloin hän kohotti keppinsä ja iski äitiäni päähän niin tuimasti, että tämä lyyhistyi maahan. Poika purskahti nauruun, kääntyi ja meni matkaansa äitinsä Unandin keralla.

Nämä sanat, isäni, olivat ensimmäiset, jotka kuulin Chakan lausuvan, ja ne sisälsivät ennustuksen, joka toteutui. Hänen viimeiset sanansa, jotka kuulin, sisälsivät myös ennustuksen ja minä olen varma, että sekin toteutuu, ja on jo osaksi toteutunutkin. Ensimmäisessä ennustuksessaan hän sanoi, että zulut yhtyvät mahtavaksi kansaksi. Ja sano, eikö ole niin käynytkin? Toisessa hän kuvasi heidän kukistumisensa, ja he kukistuivat. Eivätkö valkoiset miehet nyt jo varustaudu hyökkäämään Cetywayon kimppuun kuten korppikotkat kokoontuvat kuolevan härän ympärille? Zulut eivät ole enää entisensä kaltaisia eivätkä jaksa torjua heitä. Niin, niin, hänen sanansa käyvät toteen, ja minun sanani ovat laulu kansasta, joka on tuomittu.

Mutta noista toisista sanoista puhun vasta aikanaan.

Menin äitini luo. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan kädet kasvoillaan. Kepin iskemästä haavasta vuoti verta käsiä myöten hänen rinnalleen, ja minä pyyhin sen pois ruoholla. Hän istui siten kauan. Pyyhkielin pois verta repimälläni ruoholla, lapsi itki ja lehmä ammui tahtoen tulla lypsetyksi. Vihdoin hän antoi kätensä vaipua ja lausui minulle:

"Mopo, poikaseni, olen nähnyt unen. Uneksin, että näin tuon Chaka-poikasen, joka löi minua; hän oli kasvanut jättiläisen kokoiseksi. Hän hiipi vuorten ja aavikoiden poikki, hänen silmänsä leimusivat kuin salama ja kädessään hän heristi pientä keihästä, joka oli punainen verestä. Hän sieppasi käsiinsä heimon toisensa jälkeen murskaten ne pirstoiksi ja heidän kylänsä hän tallasi maan tasalle. Hänen edessään oli ihanin kesä, hänen takanaan oli maa musta kuin hirvittävän kulovalkean jälkeen. Näin heimomme, Mopo; se oli lukuisa ja rikas, kaikki olivat iloisia, miehet olivat uljaita ja tytöt kauniita; lapsia laskin olevan sadoittain. Näin heidät jälleen, Mopo. He olivat vain luita, valkoisia luita, joita oli tuhansittain syösty erääseen vuorenkuiluun, ja hän, Chaka, seisoi kuilun reunalla ja nauroi niin, että maa vavahteli. Sitten näin unissani, että sinä, Mopo, vartuit mieheksi. Heimostamme olit vain sinä jäänyt eloon. Sinä ryömit Chaka-jättiläisen taakse ja mukanasi oli toisia miehiä, suuria ja näöltään kuninkaallisia. Sinä iskit häntä pienellä keihäällä, ja hän kaatui ja tuli pieneksi jälleen; hän kaatui ja kirosi sinut. Mutta sinä huusit hänen korvaansa erään nimen — Balekan, sisaresi, nimen — ja hän kuoli. Menkäämme kotiin, Mopo, menkäämme kotiin; tulee pimeä."

Nousimme ja lähdimme, mutta minä olin aivan vaiti, sillä olin peloissani, hyvin peloissani.

II.

MOPO PULASSA.

Kerronpa sinulle nyt, miten äitini noudatti Chaka-poikasen kehoitusta kuolla nopeasti. Tämän keppi oli iskenyt otsaan haavan, joka ei parantunut, vaan paheni aiheuttaen vihdoin luumädän, joka tunkeutui lopulta aivoihin saakka. Silloin äitini kuoli, ja minä itkin katkerasti, sillä rakastin häntä, ja minusta oli niin hirveätä nähdä hänet kylmänä ja kankeana, virkkamatta sanaakaan, vaikka olisin kuinka kovasti huutanut hänelle. Niin, sitten äiti haudattiin ja unohdettiin pian, eikä häntä muistellut kukaan muu kuin minä?- Baleka oli silloin liian pieni vielä — ja isäni otti toisen nuoren vaimon ja oli tyytyväinen. Elämäni muuttui senjälkeen hyvin onnettomaksi. Veljeni eivät rakastaneet minua, kun olin heitä paljon viisaampi ja nerokkaampi. Voitin heidät assegain käytössä ja juoksussa, ja he kiihoittivat isäni minua vastaan, niin että hän kohteli minua pahoin. Mutta Baleka ja minä rakastimme toisiamme, sillä olimmehan molemmat orvot, ja hän takertui minuun kiinni kuin köynnöskasvi tasangolla kasvavaan yksinäiseen puuhun. Nuoruudestani huolimatta minä ymmärsin täydellisesti, että tieto on voimaa: vaikka hän, joka heiluttaa assegaita, tappaa ja hävittää, on hän, joka johtaa koko taistelua, tuota tappajaa suurempi ja mahtavampi.

Panin merkille, että taikureita ja parantajia pelättiin kaikkialla. Jokainen kohteli heitä suurella kunnioituksella, niin että yksi poppamies, jolla oli vain kepakko kädessään, ajoi kymmenenkin keihäin asestettua soturia pakosalle. Sentähden päätin ruveta taikuriksi, sillä vain he saattoivat surmata vihamiehensä sanansa voimalla. Aloin syventyä parantajien ammattiin ja tutkia heidän tietojaan. Uhrasin ja paastosin yksinäni kaukana erämaassa, suoritin kaikki nuo tehtävät, joista olet kuullut puhuttavan, ja minä opin paljon; noituudessamme on yhtä paljon todellista viisautta kuin valheellista petostakin — senhän kyllä tiedät, isäni, sillä etpäs olisi muuten tullut minulta kadonneita härkiäsi tiedustelemaan.

Niin kuluivat vuodet, kunnes olin kahdenkymmenen vuoden ikäinen — siis täysi mies. Olin opetellut kaikki mitä yksin saattoi oppia, niin että menin heimomme päätaikurin luo, joka oli nimeltään Noma. Tuo yksisilmäinen vanhus oli hyvin ovela ja viisas, jolta minä sain paljon tietoja ja opin useita sukkelia temppuja, mutta viimein hän alkoi kadehtia minua ja valmisti minulle ansan tehdäkseen minut vaarattomaksi. Sattui nimittäin siten, että eräs naapuriheimomme rikkaimpia miehiä oli menettänyt hiukan karjaa ja tuli lahjoja tuoden pyytämään Nomaa vainuamaan, mihin lehmät olivat joutuneet. Noma koetti parhaansa, mutta ei voinut löytää eläimiä; hänen sielunsa silmät eivät nähneet mitään. Silloin tuo vieras päällikkö suuttui ja tiukkasi lahjojaan takaisin, mutta Noma ei tahtonut luopua tavaroista, jotka hän oli jo saanut haltuunsa, ja kiivaita sanoja vaihdettiin. Päällikkö vannoi tappavansa Noman; Noma uhkasi noitua päällikön.

"Vaiti", sanoin minä peläten verenvuodatusta. "Olkaa vaiti ja antakaa minun katsoa, sanoisiko henkeni, missä eläimet ovat."

"Olethan vain poika", vastasi päällikkö. "Voiko tuommoinen poikanen tietää jotakin?"

"Se nähdään hyvin pian", sanoin minä ottaen noitumaluut käteeni.

"Anna luiden olla!" ärjäisi Noma. "Emme kysele hengiltämme enää mitään tuon koiran pojan hyväksi."

"Hän ottaa luut", vastasi päällikkö; "ja jos sinä koetat häntä estää, niin panen assegaillani päivän paistamaan lävitsesi." Ja hän kohotti keihäänsä.

Kiiruhdin silloin alkamaan ja heitin luut. Päällikkö istui edessäni ja vastaili kysymyksiini. Tiedäthän, isäni, että taikurit välistä tietävät, missä kadonneet esineet ovat, sillä korvamme ovat pitkät, ja välistä suojelushenget sanovat heille selvästi kaikki, kuten pari päivää sitten minulle sanottiin, missä härkänne ovat. No niin, henkeni heräsi. En tiennyt ennestään mitään tuon päällikön karjasta, mutta henkeni sanoi minulle kaikki, ja minä luettelin hänelle eläimet yksitellen, jokaisen värin, iän — sanalla sanoen kaikki. Kerroin hänelle myöskin, missä ne olivat ja miten yksi oli pudonnut erääseen puroon maaten pohjassa hukkuneena selällään, toinen takajalka erään juurikan haarautumassa kiinni. Sanoin päällikölle aivan samaa kuin henkeni sanoi minulle.

Hän oli nyt kovin hyvillään ja sanoi, että jos olin nähnyt oikein ja hän löytäisi eläimensä, niin lahjat otettaisiin pois Nomalta ja annettaisiin minulle; ja hän kysyi miehiltä, jotka istuivat ympärillämme ja joita oli suuri joukko, eikö tämä ollut oikeus ja kohtuus. "Onpa niinkin", vastasivat kaikki ja lupasivat valvoa, että niin tehtäisiin. Mutta Noma oli vaiti ja katseli minua ilkeästi. Hän tiesi, että olin puhunut oikein ja totta, ja oli sentähden raivoissaan. Asia ei ollutkaan aivan vähäpätöinen: kadoksiin joutunut lauma oli jotensakin suuri, ja jos se löytyisi paikasta, jonka olin neuvonut, olisin kaikkien mielestä etevämpi ja suurempi taikuri kuin Noma. Puhellessamme oli jo tullut ilta, eikä kuu ollut vielä noussut, minkätähden päällikkö sanoi jäävänsä yöksi kyläämme. Päivän ensimmäisen kajon ilmaantuessa taivaanrannalle hän lähtisi mukanani paikalle, jossa olin sanonut eläinten olevan. Tämän sanottuaan hän poistui.

Minä menin myös majaani ja heittäydyin vuoteelleni nukahtaen heti. Äkkiä heräsin siihen, että rintani päällä oli jokin paino. Koetin nousta, mutta jokin kylmä esine kosketti kurkkuani. Vaivuin pitkäkseni jälleen ja katsoin eteeni. Majan ovi oli auki ja täysikuu oli juuri noussut loistaen kuin suuri tulipallo kaukana taivaanrannan yläpuolella. Sen valossa näin Noma-taikurin kasvot. Hän istui kahdareisin rintani päällä tuijottaen minuun ainoalla silmällään ja hänellä oli veitsi kädessään. Tuo veitsi oli esine, jonka olin tuntenut kurkullani.

"Sitäkö varten minä neuvoin sinua, senkin penikka, että nyt syrjäyttäisit minut?" sähähti hän korvaani. "Ja että sinä rohkenisit ruveta arvailemaan ja ennustelemaan minun epäonnistuttua? Älähän huoli, poikaseni, näytän sinulle heti, miten tuommoisia vauvoja opetetaan. Ensin katkaisen kielesi, niin ettet voi kirkua, sitten raatelen sinut silpuksi tuuma tuumalta ja viimeksi leikkaan kätesi ja jalkasi irti ruumiistasi. Aamulla sanon kaikille henkien kohdelleen sinua niin julmasti sentähden, että valehtelit. Niin, niin, veistelen tarkoin lihat luistasi! Minä — minä —" Ja hän alkoi haparoida veitsellään leukani alustaa.

"Armoa, setäseni", huudahdin minä, sillä pelkäsin, ja veitsi pisti kipeästi. "Armahtakaa, ja minä teen mitä ikinä toivotte!"

"Tahdotko tehdä tämän?" kysyi hän yhä kutkuttaen kurkkuani veitsensä kärjellä. "Tahdotko mennä hakemaan tuon koiran karjalauman ja ajaa sen kätköön erääseen varmaan talteen?" Hän mainitsi erään salaisen laakson, jonka vain harvat tiesivät. "Jos teet sen, niin minä säästän henkesi ja annan sinulle laumasta kolme lehmää. Jos kieltäydyt tahi petät minut, olen, niin totta kuin isäni henki minua auttakoon, keksivä jonkun keinon saattaakseni sinut hengiltä!"

"Täytän pyyntösi kernaasti, setäseni", vastasin minä. "Miksi et luottanut minuun? Jos olisin tiennyt, että halusit itse saada eläimet, niin en olisi pannut kortta ristiin. Tein sen vain pelosta, että voisitte ehkä menettää lahjanne."

"Et olekaan niin paatunut kuin luulin", murahti hän. "Nouse siis ja tee, mitä sanoin. Ehdit takaisin pari tuntia auringonnousun jälkeen."

Nousin ajatellen koko ajan, kannattaisiko yrittää hyökätä hänen kimppuunsa. Mutta minä olin aseeton ja hänellä oli veitsi; jos siis sattumalta onnistuisinkin voittamaan hänet ja tappaisin hänet, sanottaisiin kaikkialla, että olin murhannut hänet, jolloin saisin maistaa assegain terää. Tein toisen suunnitelman. Menisin hakemaan karjan laaksosta, jonka henkeni oli neuvonut minulle, mutta enpä ajaisikaan eläimiä tuohon salaiseen kätköpaikkaan. Ei; ajaisin ne suorinta tietä kylään ja ilmaisisin Noman katalat aikeet isäni, tuon vieraan päällikön ja koko kansan kuullen. Mutta minä olin nuori silloin, enkä tuntenut Nomaa, joka oli ollut taikuri koko ikänsä eikä suinkaan vain huvin vuoksi. Oh! hän oli pirullinen ja viekas — viekas kuin sakaali ja julma kuin leijona. Hän oli istuttanut minut lähelleen kuin nuoren vesan aikoen hoidella minua kuin pensasta, jonka latvat leikataan. Olin nyt kasvanut pitkäksi uhaten saattaa hänet varjoon, ja sentähden hän tahtoi hävittää minut juuria myöten.

Menin majani nurkkaan Noman pitäessä minua koko ajan silmällä ja otin käteeni keihään ja pienen kilpeni. Astuin sitten ulos kirkkaaseen kuutamoon ja hiivin hiljaa tieheni. Päästyäni kylästä aloin juosta laulaen koko matkan säikyttääkseni pois kaikki aaveet, isäni.

Noin tunnin ajan riensin nopeasti eteenpäin aavikon poikki, kunnes tulin kukkulan rinteelle, jossa viidakko alkoi. Puiden alla oli vielä hyvin pimeä ja minä lauloin kovemmin kuin ennen. Vihdoin löysin tuon kapean puhvelipolun, jota etsin, ja lähdin seuraamaan sitä. Tulin pian aukealle, jota kuu valaisi, ja laskeuduttuani polvilleni maata tarkastamaan näin, ettei henkeni ollut valehdellut; maassa näkyi selvästi karjan jälkiä. Jatkoin matkaani ilomielin, kunnes saavuin pieneen notkoon, jonka läpi puro solisten virtasi. Ääni vaimeni välistä heikoksi kuiskaukseksi, ja kuului taas tavattoman selvästi. Karjan polkema tie näkyi nyt hyvin, pensaat olivat taittuneet ja ruoho oli tallattu maahan. Hetkisen kuljettuani tapasin vesilammikon. Tunsin sen heti — henkeni oli näyttänyt sen minulle, ja tuolla uiskenteli hukkunut härkä takajalka juurikan haarautumassa kiinni. Kaikki oli aivan niin kuin olin hengessäni nähnyt.

Katselin ympärilleni ja silmäni keksivät heti jotakin. Näin aamunkoiton heikon valon välähtävän härän sarvissa. Samassa yksi härkä puhalsi voimakkaasti, nousi ja pudisteli kastetta nahastaan. Se näytti elefantin kokoiselta aamun hämärässä ja sumussa.

Kokosin ne kaikki — niitä oli seitsemäntoista?- ja lähdin ne edelläni taivaltamaan kylää kohti. Aamu valkeni nopeasti ja aurinko oli jo ollut ainakin tunnin ylhäällä, kun tulin kohtaan, josta minun olisi pitänyt kääntyä, jos tahdoin kätkeä karjan Noman määräämään paikkaan. Mutta se ei ollut tarkoitukseni. Olin päättänyt ajaa eläimet kylään ja sanoa kaikille, että Noma oli varas. Istahdin levähtämään hetkeksi, sillä olin väsynyt, ja siinä istuessani kuulin äkkiä melua ja katsoin ympärilleni. Lähellä olevalle kunnaalle ilmestyi joukko miehiä, Noma ja tuo vieras päällikkö, joka omisti karjan, etunenässä. Nousin ja odotin ihmeissäni, mutta siinä seistessäni he karkasivat minua kohti kiljuen ja keihäitään heiluttaen.

"Tuolla hän on!" huusi Noma. "Tuolla hän on, tuo poika-lurjus, jota olen hoivannut häpeäkseni. Mitä minä sanoin teille? Enkö sanonut, että hän on varas? Niin, niin! Tunnen sinut ja temppusi, Moposeni! Katsokaa! Hänhän aikoi varastaa eläimet! Hän tiesi koko ajan, missä ne olivat, ja nyt hän ajaa niitä johonkin kätköpaikkaan. Kyllähän niillä olisi saanut vaimon maksetuksi, eikö niin, sinä viekastelija?" Hän hyökkäsi minua kohti sauva koholla, ja tuo raivosta sähisevä vieras päällikkö seurasi häntä sokeasti.

Nyt ymmärsin kaikki, isäni. Sanomaton raivo valtasi sydämeni, maailma alkoi pyörähdellä silmissäni ja minusta näytti kuin punainen vaate olisi häilynyt edessäni. Saman huomion olen tehnyt aina, kun minun on täytynyt tapella. Karjaisin vain yhden sanan: "Valehtelija!" ja syöksyin häntä vastaan. Noma ei pysähtynyt. Hän iski minua sauvallaan, mutta minä torjuin iskun pienellä kirveliäni ja löin takaisin. Hei! Iskuni osui, Noman kallo sattui nuijani tielle ja hän kaatui kuolleena jalkoihini. Kiljaisin toisen kerran ja hyökkäsin päällikön kimppuun. Hän heitti minua keihäällään, mutta ei osunut, ja seuraavassa silmänräpäyksessä iskin minä suoraan hänen päätänsä kohti. Hän kohotti kilven suojakseen, mutta hyvin tähdätty iskuni sattui kaataen hänet tajutonna maahan. En tiedä, isäni, elikö hän vai oliko hän kuollut, mutta kun hänen kallonsa oli niitä maailman paksuimpia, luulen, että hän eli. Heidän seuralaistensa seistessä siinä hämmästyksestä vielä aivan ymmällään minä käännyin ja pakenin tuulen nopeudella. Silloin hekin havahtuivat ja lähtivät jälkeeni koettaen osua minuun keihäillään ja saada minut kiinni, mutta kukaan ei voinut tavoittaa minua — ei kukaan. Kiidin kuin tuuli, kuin koirain ahdistama hirvi minä riensin, ja pian vainoojieni huudot alkoivat vaimenemistaan vaimeta, kunnes olin vihdoin kaukana heidän näkyvistään ja aivan yksinäni.

III.

MOPON UHKAROHKEA PALUU.

Heittäydyin nurmikolle ja huohotin, kunnes saatoin jälleen hengittää säännöllisesti; sitten lähdin liikkeelle ja kätkeydyin erään rämeikön kaislikkoon, jossa makasin koko päivän tilannetta pohtien. Mitä oli tehtävä? Olin nyt turvaton kuin kolostaan karkoitettu sakaali. Jos palaisin heimoni luo, tapettaisiin minut varmasti, sillä minuahan pitivät kaikki varkaana. Saisin verelläni maksaa Noman kuoleman, mikä ei minua suinkaan miellyttänyt, vaikka olinkin kuolemaan saakka murheellinen. Siinä mietiskellessäni johtui mieleeni Chaka, tuo poika, jolle olin antanut vettä kauan sitten. Olin kuullut hänestä; hänen nimensä tunnettiin kaikkialla, ruoho ja metsän puut puhuivat hänestä ja ilmakin oli täynnä hänen nimensä kunniaa. Hänen sanansa ja äitini näky alkoivat toteutua. Umtetwain avulla hän oli päässyt isänsä Senzangaconan valtaistuimelle ja oli jo karkoittanut amaquabe-heimon vanhoilta asuinsijoiltaan; parhaillaan hän soti Zweeteä, endwande-heimon päällikköä, vastaan ja oli vannonut hävittävänsä tuon heimon niin tyyten, ettei kukaan voisi löytää siitä jälkeäkään. Nyt muistin Chakan lupauksen tehdä minusta mahtava mies, ja että lihoisin ja hyötyisin hänen varjossaan. Päätin jo nousta ja lähteä taivaltamaan hänen luokseen. Hän ehkä surmaisi minut; no, mitäpä siitä — lähden kuin lähdenkin. Mutta sydämeni pakotti minua toisaalle. Maailmassa oli vain yksi, jota rakastin — sisareni Baleka. Isäni oli kihlannut hänet naapuriheimon päällikölle, mutta minä tiesin, että tuo avioliitto oli sisarelleni hyvin vastenmielinen. Ehkäpä hän lähtisi mukaani, jos voisin päästä hänelle kertomaan, mihin aioin mennä. Päätin ainakin koettaa.

Odotin pimeään saakka, jolloin lähdin piilopaikastani ja hiivin kuin sakaali kylää kohti. Kasvitarhassa viivyin hetkisen ja söin puolikypsiä maissinjyviä, sillä olin sangen nälkäinen. Sitten jatkoin matkaani, kunnes saavuin kylään. Erään majan edessä istui muutamia miehiä nuotion ääressä jutellen. Hiivin lähelle hiljaa kuin käärme ja kätkeydyin pensaan taakse. Tiesin, etteivät miehet voisi minua nähdä ollessani valopiirin ulkopuolella, ja minä halusin kuulla mitä he puhelivat. Kuten olin arvannutkin keskusteltiin minusta ja minua nimitettiin monella tavoin. Sanottiin minun saattavan heimolleni vain onnettomuutta, kun olin tappanut Noman kaltaisen mahtavan taikurin, ja tuon vieraan päällikön heimolaiset vaativat myös hyvitystä hyökkäykseni johdosta hänen kimppuunsa. Kuulin sitäpaitsi, että isäni oli käskenyt kaikki miehet koolle huomisaamuksi ajamaan minua takaa ja tappamaan minut missä hyvänsä minut vain tavattaisiin. "Ah!" ajattelin minä, "metsästäkää te vain, mutta mitään ette tule saamaan." Samassa alkoi nuotion ääressä makaava koira nuuskia ilmaa. Olin unohtanut koirat kokonaan lähestyessäni kylää; kokemuksen puute, näetkös, isäni. Koira nousi ylös ja nuuski nuuskimistaan ja alkoi vihdoin murista katsoen herkeämättä minuun päin, niin että pelästyin.

"Mitähän tuo koira oikein murisee?" sanoi joku vierustoverilleen. "Menehän katsomaan." Mutta tämä nuuskasi parhaillaan eikä ollut halukas nousemaan. "Menköön koira itse katsomaan", ärähti hän; "mitäpä hyötyä koirasta on, ellei se kykene itse ottamaan varasta kiinni."

"Usu kiinni sitten", sanoi edellinen puhuja koiralle, joka hyökkäsi haukkuen eteenpäin. Silloin näin sen: Kooshan se oli, minun oma koirani ja oikein hyvä koira. Maatessani siinä liikkumattomana, tietämättä oikein, mitä tehdä, se vainusi minut, taukosi haukkumasta ja juosten pensaan ympäri löysi minut ja alkoi nuolla kasvojani. "Ole hiljaa, Koos!" kuiskasin minä, ja se paneutui heti maahan viereeni.

"Mihin se koira nyt hävisi?" sanoi mies, joka oli ensin puhunut. "Onko se noiduttu, kun lakkaa äkkiä haukkumasta, eikä tule takaisinkaan?"

"Katsotaanpa", sanoi toinen nousten keihäs kädessään. Olin hirveästi peloissani, sillä ajattelin, että he joko saisivat minut heti kiinni tahi täytyisi minun jälleen juosta henkeni edestä. Mutta kun hyppäsin ylös karatakseni tieheni, ilmestyi suuri musta käärme minun ja miesten väliin ja luikerteli majoja kohti. Miehet hypähtivät säikähtyneinä syrjään ja lähtivät sitten kaikki seuraamaan käärmettä, sanoen, että sitähän koira olikin haukkunut. Käärme oli epäilemättä minun hyvä suojelushenkeni, joka tuli tässä haahmossa minua pelastamaan.

Kun he olivat menneet, hiivin toisaalle, ja Koos seurasi minua. Ensin aioin tappaa koiran, jottei se ilmaisisi minua, mutta kun kutsuin sen luokseni iskeäkseni sitä nuijallani päähän, istahti se eteeni häntäänsä heiluttaen ja katseli minua ikäänkuin hymyillen; en voinut täyttää aiettani. Ajattelin,että käyköön miten käy, ja me jatkoimme yhdessä matkaamme. Suunnitelmani oli tämmöinen: ensin päätin hiipiä majaani noutamaan keihääni ja nahkapeitteen ja sitten täytyi minun koettaa päästä yhteyteen sisareni Balekan kanssa. Majani oli luultavasti aivan autio, sillä olin asunut yksinäni, ja Noman majat olivat vähän matkan päässä hiukan oikealle. Saavuin kaisloista tehdylle aitaukselle, joka oli majojen ympärillä. Ketään ei näkynyt portilla, joka ei ollut suljettu orjantappurapensailla, kuten tavallisesti. Tehtävä oli ollut minun huolenani, ja nyt olin ollut poissa.

Käskin koiran paneutua maahan ulkopuolelle ja astuen rohkeasti sisään saavuin majani ovelle ja kuuntelin. Maja oli tyhjä eikä hengähdystäkään kuulunut. Hiivin sisään ja aloin hakea keihäitäni, vesiastiaani ja villapielustani, jonka olin tehnyt niin huolellisesti, etten tahtonut luopua siitä. Löysin pian kaikki. Sitten aloin etsiä nahkapeitettäni ja haparoidessani koski käteni johonkin kylmään. Hätkähdin kovin ja tunnustelin sitten tarkemmin. Tunsin miehen kasvot — kuolleen kasvot, Noman, jonka olin tappanut ja joka oli asetettu majaani hautausta odottamaan.

Oh! kuinka säikähdin, sillä pimeässä oli kuollut Noma pahempi kuin elävä. Olin juuri lähtemäisilläni pakoon, kun kuulin äkkiä naisten ääniä oven ulkopuolelta. Tunsin äänet; puhujat olivat Noman molemmat vaimot, ja toinen sanoi menevänsä valvomaan miehensä ruumiin ääreen. Nyt olin todellakin satimessa, sillä ennenkuin kerkesin ryhtyä mihinkään, pimeni oviaukko, ja lihavan naisen huohotuksesta minä kuulin, että Noman ensimmäinen vaimo oli kumartunut ja tunkeutui parhaillaan sisään. Samassa hän olikin majassa ja heittäytyi ruumiin viereen semmoiseen asentoon, etten voinut päästä ovelle, alkaen valittaa suurta murhettaan ja kirota minua. Ah, hän ei tiennyt, että kuuntelin. Olin pitkälläni Noman pään takana ja pelko pani aivoni toimimaan nopeasti. Tuon naisen läsnäollessa en enää pelännyt kuollutta niin paljon, ja muistaessani, minkälainen lurjus tämä oli ollut, minä päätin antaa hänen tehdä vielä viimeisen kepposen. Työnsin käteni hänen olkapäidensä alle ja nostin hänet istumaan. Kuullessaan liikettä nainen päästi omituisen kurkkuäänteen.

"Oletko hiljaa, senkin vanha haaska!" sanoin minä matkien Noman ääntä.
"Etkö voi antaa minun olla kuoltuanikaan rauhassa?"

Hän valahti voimatonna maahan ja alkoi sitten kirkua minkä keuhkoista lähti.

"Mitä! Rohkenetko vielä huutaakin?" sanoin minä jälleen Noman äänellä, "sittenpä opetan sinua olemaan vaiti." Ja minä tyrkkäsin ruumiin hänen päällensä.

Silloin hän pyörtyi, enkä tiedä, tulikokaan hän enää tajuihinsa. Nyt hän oli ainakin vaiti. Sieppasin peitteen — huomasin myöhemmin, että se oli Noman parhain, basutojen tekemä valikoiduista nahoista ja kolmen härän arvoinen — ja pakenin Koos kintereilläni.

Isäni Makedaman majat olivat parin sadan askeleen päässä ja minun täytyi päästä sinne, sillä sisareni Baleka nukkui siellä. En tohtinut mennä portin kautta, koska siellä oli aina yksi mies vahdissa. Tunkeuduin kaisla-aitauksen läpi keihääni avulla ja ryömin majalle, jossa Baleka nukkui muutamien sisarpuoltensa kanssa. Tiesin, missä hänen oli tapana nukkua ja millä kohtaa hänen päänsä oli. Paneuduin kyljelleni ja aloin hyvin varovasti kaivaa reikää majan seinään. Työ sujui hitaasti, sillä seinä oli paksu, mutta vihdoin olin kaivanut melkein läpi. Taukosin, sillä tulin ajatelleeksi, että Baleka oli voinut muuttaa nukkumapaikkaansa, jolloin olisin herättänyt jonkun toisen tytön. Päätin jo luopua aikeistani ja paeta yksin, kun samassa kuulin jonkun heräävän ja alkavan itkeä seinän toisella puolella. "Ah", ajattelin, "tuo on Baleka, joka suree veljeään!" Panin suuni reikään ja kuiskasin:

"Baleka sisareni! Baleka, älä itke! Minä, Mopo, olen täällä. Älä virka sanaakaan, mutta nouse. Tule ulos ja ota nahkapeite mukaasi."

Baleka oli hyvin ymmärtäväinen tyttö; hän ei huudahtanutkaan, kuten useimmat tytöt olisivat tehneet. Ei; hän käsitti ja odotettuaan hetkisen hän nousi ja hiipi ulos peite käsivarrellaan.

"Miten olet täällä, Mopo?" kuiskasi hän. "Sinut varmasti tapetaan!"

"Hiljaa!" kuiskasin minä ja kerroin sitten koko suunnitelmani. "Tuletko mukaani, vai hiivitkö takaisin majaan ja sanot minulle hyvästit?"

Mietittyään hetkisen hän vastasi: "En, veljeni, tulen mukaasi, sillä rakastan vain sinua koko heimostamme, vaikka uskonkin tämän olevan viimeisen matkani — että viet minut kuolemaani."

Silloin en kiinnittänyt hänen sanoihinsa suurtakaan huomiota, mutta myöhemmin ne muistuivat usein mieleeni. Pujahdimme siis yhdessä tiehemme Koosin seuraamina, ja pian olimme matkalla aavikon poikki zulu-heimon aluetta kohti.

IV.

MOPON JA BALEKAN PAKO.

Vaelsimme koko yön, kunnes koirakin väsyi, ja päiväksi piilouduimme erääseen maissipeltoon, sillä pelkäsimme jonkun näkevän meidät. Iltapäivällä kuulimme ääniä ja kurkistaen maissin runkojen välistä me näimme joukon isäni miehiä, jotka olivat meitä etsimässä. He menivät lähellä olevaan kylään kysymään, oliko meitä nähty, minkä jälkeen emme nähneet heitä pitkään aikaan. Yöllä vaelsimme jälleen eteenpäin, mutta oli varmaankin kohtalon sallimus, että kohtasimme erään vanhan vaimon, joka katsoi meihin omituisesti sanomatta kuitenkaan mitään. Kuljimme sitten yötäpäivää, sillä me tiesimme, että tuo vanha vaimo antaisi meidät ilmi vainoojillemme, jos hän tapaisi nämä, ja niin kävikin. Kolmannen päivän iltana tulimme eräälle maissipellolle ja näimme, että vilja oli tallattu maahan. Katkenneiden runkojen seassa lepäsi hyvin vanhan miehen ruumis, joka oli niin täynnä keihäänpistoja kuin siili piikkejä. Olimme suuresti ihmeissämme ja kiiruhdimme edelleen. Silloin huomasimme, että kylä, johon pelto kuului, oli poltettu poroksi. Hiivimme lähemmäksi ja — ah! minkä surullisen näyn näimmekään! Myöhemmin totuimme sellaisiin näkyihin.

Kaikkialla makasi kuolleita kymmenittäin — vanhuksia, nuorukaisia, lapsia ja naisia pienokaiset rinnoillaan — siellä poltettujen majojen välissä keihäiden lävistäminä. Maa oli punainen heidän verestään ja punaisilta näyttivät hekin laskevan auringon valossa. Oli kuin suuri henki eli Umkulunkulu olisi sivellyt maan verisellä kädellä. Baleka alkoi itkeä, väsynyt kun oli, tyttö raukka, ja me löysimme vain ruohoa ja vihreitä jyviä syödäksemme.

"Täällä on käynyt vihollinen", sanoin minä ja puhuessani olin kuulevinani valitusta murretun kaisla-aitauksen takaa. Menin katsomaan. Siellä makasi nuori nainen; hän oli pahoin haavoittunut, mutta eli vielä, isäni. Lähellä makasi eräs mies kuolleena ja hänen ympärillään toisia, jotka kuuluivat johonkin toiseen heimoon; hän oli kaatunut taistellen. Naisen edessä oli kolmen lapsen ruumiit, neljäs, joka oli vielä aivan pieni, lepäsi hänen rinnoillaan. Katselin häntä, ja hän valitti jälleen avaten silmänsä, jolloin hän huomasi minut seisoessani hänen vieressään keihäs kädessä.

"Tapa minut sukkelaan!" sanoi hän. "Etkö ole jo tarpeeksi kiduttanut minua?"

Sanoin olevani vieras enkä tahtonut tappaa häntä.

"Tuo sitten minulle vettä", pyysi hän; "tuolla kylän takana on lähde."

Kutsuin Balekan paikalle ja kiiruhdin astioineni lähteelle. Lähteessä oli ruumiita, mutta minä vedin ne pois, ja kun vesi oli hiukan selvennyt, täytin maljani ja kiiruhdin takaisin haavoittuneen luo. Hän joi ja voimistui hiukan — vesi virkisti.

"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin minä.

"Zulujen päällikön Chakan soturit tulivat ja tuhosivat meidät", vastasi nainen. "He hyökkäsivät kimppuumme tänä aamuna päivän koittaessa, kun vielä nukuimme majoissamme. Heräsin taistelun melskeeseen. Nukuin mieheni ja lasteni vieressä, jotka lepäävät tuossa. Miehelläni oli keihäs ja kilpi. Hän oli urhoollinen. Katsokaa, hän kuoli sankarin lailla, hän tappoi kolme noita zulu-paholaisia, ennenkuin itse kaatui. Sitten he karkasivat minun kimppuuni ja tappoivat lapseni ja iskivät minua, kunnes luulivat minua kuolleeksi. Kun hävitys oli täydellinen, poistuivat he. En tiedä, miksi he tulivat, mutta luulen syynä olevan sen, ettei päällikkömme tahtonut lähettää väkeä Chakan avuksi Zweeteä vastaan."

Hän vaikeni huudahtaen tuskallisesti ja kuoli. Sisareni itki ja minäkin olin liikutettu. "Ah", ajattelin minä, "suuri henki on varmaankin hyvin paha. Muuten ei tämmöistä voisi tapahtua." Silloin ajattelin niin, isäni, mutta nyt ajattelen toisin. Emme ymmärtäneet suuren hengen tarkoitusta, siinä kaikki. Olin silloin vielä nuori ja arkasydäminen, mutta myöhemmin, kuten jo sanoin, minä totuin tuommoisiin näkyihin. Minua ei voinut mikään liikuttaa, ei mikään. Chakan päivinä olivat kaikki virrat verensekaiset — niin, meidän täytyi vettä etsiessämme aina tarkastaa, oliko se puhdasta, ennenkuin joimme. Silloin oppivat ihmiset kuolemaan eivätkä nurisseet. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Kerranhan oli kuitenkin kuoltava. Kuolemasta ei kannata välittää, ei rahtuakaan, mutta syntymisen laita on toisin. Syntymisemme maailmaan on erehdys, isäni.

Pysähdyimme kylään yöksi, mutta emme voineet nukkua, sillä kaatuneiden henget harhailivat ympärillämme huudellen toisilleen. Olihan aivan luonnollista, että he tekivät niin, miehet hakivat vaimojaan ja äidit lapsiaan. Mutta me pelkäsimme heidän olevan vihoissaan meille, kun olimme tunkeutuneet heidän kyläänsä, niin että painauduimme lujasti toisiimme pelosta vavisten. Koos vapisi myöskin ja ulvoi silloin tällöin valittavasti. Mutta henget eivät näyttäneet huomaavan meitä ja aamupuoleen yötä heidän huutonsa hiljenivät.

Ensimmäisen valonkajastuksen ilmestyessä taivaalle me nousimme ja kuljettuamme hetkisen sinne tänne mutkitellen kuolleita välttääksemme me olimme pian aavikolla jälleen. Tie Chakan luo oli nyt helppo löytää, sillä soturit ja ryöstetty karja olivat polkeneet maahan leveän tien, ja silloin tällöin tapasimme jonkun kuolleen soturin, joka oli surmattu sentähden, ettei ollut haavojensa takia kyennyt pysymään joukon mukana. Minua alkoi epäilyttää, oliko lainkaan viisasta mennä Chakan luo, sillä kaiken sen jälkeen, mitä olimme nähneet, minä aloin pelätä, että hän tappaisi meidät. Mutta kun meillä ei ollut mihin mennä, sanoin minä, että jatkaisimme matkaamme, kunnes jotakin tapahtuisi.

Voimamme alkoivat olla lopussa, ja Baleka sanoi, että meidän olisi parempi heittäytyä maahan kuolemaan päästäksemme kaikista vaivoista. Istahdimme erään lähteen reunalle. En tahtonut sentään vielä kuolla, vaikka se olisikin ollut kaikista parasta, kuten Baleka sanoi. Istuessamme siinä hävisi Koos lähellä olevaan pensaikkoon ja samassa minä näin sen hyppäävän jonkun kimppuun ja kuulin meteliä. Kiiruhdin katsomaan — koira oli yhdyttänyt itsensä kokoisen metsävuohen, joka oli nukkunut pensaikossa. Lävistin eläimen keihäälläni ja huudahdin ilosta, sillä nythän meillä oli syötävää.

Nyljin otuksen ja leikkasin sen reidestä pitkiä viipaleita, jotka huuhdoimme lähteessä ja söimme raakoina, sillä meillä ei ollut tulta, millä olisimme voineet keittää ruokamme. Raaka liha on kylläkin vastenmielistä syödä, mutta me olimme niin nälissämme, ettemme välittäneet mistään, ja liha virkisti meitä. Syötyämme niin paljon kuin jaksoimme me nousimme ja peseydyimme lähteessä, mutta ollessamme melkein valmiit katsahti Baleka äkkiä ylös ja huudahti kauhusta. Sillä edessämme erään kunnaan laella noin kymmenen keihäänheiton päässä oli kuusi aseistettua oman heimoni miestä — isäni Makedaman lapsia — jotka vielä vainosivat meitä vangitakseen tahi tappaakseen meidät. He huomasivat meidät — huudahtivat ja hyökkäsivät kohti. Hypähdimme ylös ja syöksyimme aavikolle — juoksimme kuin hirvet, sillä pelko terästi jalkamme.

Edessämme ei ollut mitään esteitä ja maa vietti loivasti Umfolozi-jokea kohti, joka polveili tasangon halki suuren ja kimmeltävän käärmeen lailla. Toisella puolella maa alkoi jälleen nousta emmekä tienneet, mitä äyräiden takana mahtoi olla, mutta me ajattelimme, että Chakan kylät olivat sielläpäin. Riensimme jokea kohti — mihinkäpä muualle, Ja soturit tulivat perässämme. He pääsivät yhä lähemmäksi; he olivat täysissä voimissaan ja raivoissaan sentähden, että olivat joutuneet niin kauas kotoa. Juoksimme henkemme edestä, mutta he vain lähenivät. Saavuimme joen äyräälle, joki oli tulvillaan ja peloittavan leveä. Ylempänä oli vahva niva, jossa vesi velloi näkymättömien louhien synnyttämissä vaahtoisissa pyörteissä; alempana kohisi koski, jonka hyrskyistä ei kukaan olisi voinut hengissä selvitä; välillä oli tyyni suvanto, jossa oli kuitenkin vahva virta.

"Ah, veljeni, mitä nyt teemme?" huohotti Baleka.

"Muuta valittavaa ei ole kuin joko sortua heimolaistemme keihäisiin, tahi koettaa päästä joen yli", vastasin minä.

"On helpompi hukkua kuin kuolla keihäisiin", sanoi Baleka.

"Hyvä on. Osaammehan ainakin uida ja tulkoot isäimme henget avuksemme."

Vein hänet suvannon yläpäähän ja heitettyämme rannalle peitteet ja kaikki tavaramme — paitsi keihästäni, jonka otin hampaideni väliin — me syöksyimme veteen ja kahlasimme niin kauas kuin voimme. Vesi ulottui pian rintaan saakka ja astuttuamme pari askelta vielä me aloimme uida toista ranta kohti Koos edellämme.

Samassa ilmestyivät soturitkin törmälle.

"Ah, te veitikat!" huusi eräs, "lähdittekö uimaan! Uikaa vain, mutta te hukutte varmasti, ja ellette huku, niin me tapamme teidät, sillä me tiedämme kahlaamon, ja otamme teidät kiinni! Nitistämme teidät, vaikka meidän täytyisi juosta perässänne maailman ääriin." Ja hän sinkautti meitä kohti keihäänsä, joka sujahti väliimme välähtäen kuin salama.

Uimme koko ajan voimakkain vedoin ja pääsimme virtaan. Se kiidätti meitä alaspäin, mutta me etenimme yhä, sillä olimme molemmat hyviä uimareita. Jos pääsisimme rannalle, ennenkuin kantautuisimme koskeen, olisimme turvassa, ellemme — niin hyvää yötä sitten!

Olimme jo, lähellä rantaa, mutta vaahtohyrskyt olivat myös lähellä. Ponnistelimme ja taistelimme henkemme edestä. Baleka oli rohkea tyttö ja ui urhoollisesti, mutta virta painoi hänet alapuolelleni enkä minä voinut häntä mitenkään auttaa. Nojasin jalkani erästä kalliota vasten ja silmäsin ympärilleni. Tuolla hän oli kahdeksan askeleen päässä kohisevista pyörteistä. En voinut tehdä mitään. Olin liian voimaton ja minusta näytti, että hänen täytyi tuhoutua. Mutta silloin tuli Koos apuun.

Se ui hänen luokseen ja kääntyi sitten vasten virtaa haukahtaen pari kertaa, ja Baleka tarttui oikealla kädellään sen häntään. Hän käytteli jalkojaan ja vasenta kättään ja molemmat lähenivät hitaasti — hyvin hitaasti. Ojensin keihääni varren heitä kohti ja Baleka tarttui siihen vasemmalla kädellään. Hänen jalkansa olivat vielä kuohuissa, mutta minä vedin ja Koos veti ja vihdoin saimme hänet rantaveteen ja siitä kuivalle maalle, johon hän vaipui huohottaen henkimenokseen.

Kun toisella rannalla olevat soturit näkivät meidän päässeen yli, huudahtivat he raivoisasti ja riensivät alaspäin.

"Nouse, Baleka!" sanoin minä. "Soturit ovat menneet kahlaamoa etsimään."

"Ah, anna minun kuolla!" vastasi hän.

Mutta minä pakotin hänet nousemaan ja hetkisen kuluttua hän jo hengitti säännöllisesti ja me kiiruhdimme niin nopeasti kuin voimme pitkää rinnettä ylös. Kuljettuamme hiukan kolmatta tuntia me tulimme tasangolle ja näimme kaukana edessäpäin suuren kylän.

"Rohkaise mielesi", sanoin minä. "Katso, tuolla asuu Chaka."

"Niin, veljeni", vastasi hän, "mutta mikä kohtalo odottaa meitä siellä?
Takanamme ja edessämme on kuolema — olemme kuoleman kidassa."

Pian saavuimme tielle, joka meni kahlaamolta suoraan kylään, ja jota myöten Chakan soturit olivat kulkeneet. Kiiruhdimme eteenpäin, kunnes vihdoin olimme vain puolen tunnin matkan päässä kylästä. Katsahdimme taaksemme, ja katso! vainoojamme olivat taas perässämme — viisi kaikkiaan — sillä yksi oli hukkunut koettaessaan päästä joen yli.

Juoksimme jälleen, mutta olimme jo ennestään uuvuksissa, ja soturit tulivat yhä lähemmäksi. Silloin muistui koira mieleeni. Koos oli vihainen ja hyökkäsi käskystäni kenen kimppuun hyvänsä. Kutsuin sen luokseni ja vaikka tiesin, ettei se selviäisi leikistä hengissä, päätin uhrata sen. Osoitin miehiä, ja koira syöksyi nuolena heidän kimppuunsa äristen ja korvat pystyssä. He koettivat osua siihen nuijalla ja keihäillään, mutta se riehui kuin hornanhenki heidän ympärillään purren raivoisasti eikä päästänyt joukkoa eteenpäin. Viimein onnistui erään soturin iskeä sitä keihäällään, mutta samassa syöksyi koirakin soturin kurkkuun kiinni, ja molemmat kaatuivat. Raivoisa taistelu seurasi ja loppui vasta sitten, kun molemmat olivat kuolleet. Ah, sepäs oli koira! Semmoisia ei nähdäkään enää tähän maailman aikaan. Sen isä oli eräs buurikoira, ensimmäinen laatuaan tässä maassa. Kerran se oli tappanut leopardinkin aivan yksinään. No niin, Koos-koirani kuoli viimeiseen saakka tapellen.

Olimme juosseet koko ajan ja kylän portti oli enää vain parinsadan askeleen päässä. Sisäpuolella oli jotakin tekeillä; huomasimme sen sieltä kuuluvasta melusta ja korkealle kiiriskelevistä tomupilvistä. Jäljellä olevat neljä vainoojaamme olivat taas kintereillämme jätettyään kuolevan toverinsa oman onnensa nojaan. Tiesin, että he tavoittaisivat meidät, ennenkuin pääsisimme portista sisään, sillä Baleka jaksoi nyt vain hitaasti kulkea. Eräs ajatus juolahti silloin mieleeni. Olin houkutellut hänet mukaani ja minun oli pelastettava hänet keinolla millä hyvänsä. Jos hän pääsisi kylään yksinäänkin, ei Chaka surmaisi hänen laistaan nuorta ja kaunista tyttöä.

"Juokse, Baleka, juokse!" sanoin minä jääden jälkeen. Hän oli melkein sokea väsymyksestä ja kauhusta ja horjui porttia kohti, huomaamatta tarkoitustani. Mutta minä istahdin hengittämään, sillä minunhan oli taisteltava neljää vastaan kuolemaani saakka. Sydämeni löi haljetakseen, ja veri kohisi korvissani, mutta kun miehet lähenivät, nousin minä keihäs kädessäni — jälleen näin punaista häilyvän silmäini edessä ja pelkoni hävisi.

Miehet tulivat parittain juosten noin keihäänheiton päässä toisistaan, mutta ensimmäisestä parista oli toinen noin kuusi askelta edellä toisesta. Hän hyökkäsi karjaisten minua kohti keihäs ja kilpi koholla. Minulla ei ollut kilpeä, keihäs vain, mutta olin varuillani ja hän oli ylimielinen. Odotin, kunnes hän vei keihään taaksepäin iskeäkseen, mutta samassa minä pudottausin polvilleni ja iskin koko voimallani ylöspäin hänen kilpensä reunan alapuolelle. Hän iski myös, mutta ylitseni, keihäänkärki vain hiukan raapaisi olkapäätäni — näetkös — arpi näkyy vielä tänä päivänäkin. Entä minun keihääni? Ah, se osui paikalleen, keskeltä lävisti. Hän kaatui ja peittyi tomupilveen maassa keppuroidessaan. Mutta nyt olin aseeton, sillä keveä heittokeihääni katkesi hänen kaatuessaan, ja minulla oli kädessäni vain lyhyt varrenpätkä. Ja toinen soturi oli jo kimpussani! Hän näytti suurelta kuin metsän puu katsahtaessani ylös ja minä menetin toivoni, tunsin kuolevani ja pimeyden kuilut näyttivät jo aukenevan. Heittäydyin maahan kätteni ja polvieni varaan ja pyörähdin koko painollani vastustajani jalkoja vasten sillä seurauksella, että tämä syöksyi suinpäin tantereeseen, ja ennenkuin hänen kätensä olivat koskettaneet maahan, olin minä jaloillani. Keihäs oli kirvonnut hänen kädestään. Sieppasin sen, ja kun hän alkoi nousta, iskin minä sen hänen selkäänsä. Tämä kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, isäni, ja samassa silmänräpäyksessä hän oli myös kuollut. Sitten minä kiiruhdin tieheni tohtimatta enää odottaa toisia, sillä olin uupunut ja rohkeuteni oli mennyt.

Noin sadan askeleen päässä horjui Baleka eteenpäin kädet levällään kuin henkilö, joka on juonut liian paljon olutta, ja kun tavoitin hänet, oli hän portista noin neljänkymmenen askeleen päässä. Mutta silloin hänen voimansa pettivät. Hän vaipui tajutonna maahan ja minä jäin seisomaan hänen viereensä, ja siihen minut olisi tapettukin, ellei sallimus olisi säätänyt toisin. Viivyttyään hetkisen kuolleiden toveriensa luona hyökkäsivät jäljellä olevat kaksi soturia minua kohti suunniltaan raivosta. Mutta samassa aukeni portti, ja joukko sotureita syöksyi ulos raastaen mukanaan vankia. Heidän perässään kulki eräs roteva mies, jolla oli leopardinnahka hartioillaan, nauraen, ja häntä seurasi viisi tahi kuusi neuvonantajaa, joilla kaikilla oli kiiltävä rengas pään ympärillä. Joukko sotureita päätti kulkueen.

Soturit huomasivat heti, että tappo oli tekeillä, ja ehdättivät paikalle juuri kun vainoojamme tavoittivat meidät.

"Keitä olette te, jotka rohkenette tappaa Elefantin asunnon portilla?" huudahtivat soturit. "Täällä on vain Elefantilla oikeus tappaa!"

"Olemme Makedaman miehiä", vastasivat ahdistajamme, "ja ajamme takaa näitä pahantekijöitä, jotka ovat tehneet kotonamme paljon pahaa ja murhiakin. Katso! Äsken he surmasivat kaksi toveriamme ja toisia viruu hengettöminä pitkin tietä. Salli meidän tappaa heidät."

"Kysy Elefantilta", vastasi soturi, "ja pyydä samalla, ettei sinuakin tapettaisi."

Tuo roteva päällikkö kuuli sanat ja astui lähemmäksi huomaten veren. Hän oli harvinaisen pitkä ja ryhdikäs, vaikka oli iältään aivan nuori vielä. Hän oli päätään pitempi kaikkia muita ja hänen rintansa oli yhtä leveä kuin kaksi tavallisen miehen rintaa yhteensä. Kasvot olivat kauniit ja tuimat, ja kun hän vihastui, säkenöivät hänen silmänsä kuin nuotiosta temmattu kekäle.

"Keitä ovat nämä, jotka uskaltavat panna pölyn pilveilemään porttieni edessä?" kysyi hän kulmiaan rypistäen.

"Oi Chaka, oi Elefantti!" vastasi joukon johtaja kumartaen melkein maahan saakka, "nämä vieraat soturit sanovat, että nuo ovat pahantekijöitä, joita tappamaan heidät on lähetetty."

"Hyvä!" sanoi hän. "Pahantekijät tapettakoon!"

"Me kiitämme sinua, oi suuri päällikkö!" sanoivat heimolaiseni, jotka olivat tulleet meitä tappamaan.

"Kuulitte sanani", vastasi hän, ja lisäsi soturien johtajan puoleen kääntyen: "Kun he ovat surmanneet pahantekijät, puhkaise heidän silmänsä ja käännä heidät aavikolle kotiinsa pyrkimään, koska he ovat rohjenneet kohottaa keihäänsä zulujen porteilla. Kaikukoon ylistyksenne, lapseni!" Ja hän purskahti nauruun soturien mutistessa: "Ou! hän on viisas, hän on suuri, ja hänen tuomionsa on kirkas ja kaamea kuin aurinko!"

Mutta heimolaiseni huusivat pelosta, sillä he eivät pyytäneet tämänkaltaista oikeutta.

"Katkaise heidän kielensäkin", sanoi Chaka. "Mitä? Täytyykö zulumaan sietää tuommoista meteliä? Ei kuunaan! Tuostahan karjakin säikähtyy ja lehmät synnyttävät keskosia. Toimeen, te mustat lurjukset! Tuossa on tyttö. Hän on tajuton ja avuton. Tappakaa hänet. Mitä? Epäröittekö? No, jos haluatte asiaa ajatella, niin annan teille miettimisen aikaa. Voidelkaa nuo miehet hunajalla ja sitokaa heidät muurahaispesään; huomenna he varmasti tietävät, mitä he tahtovat. Mutta tappakaa ensin nuo kaahatut sakaalit", ja hän viittasi minuun ja Balekaan. "He näyttävät väsyneiltä ja haluavat varmaankin levätä."

Siihen saakka olin ollut vaiti, mutta nyt puhuin, sillä soturit lähestyivät.

"Oi Chaka!" huudahdin minä. "Olen Mopo ja tämä on sisareni Baleka."

Vaikenin ja kaikki läsnäolijat purskahtivat nauruun.

"Hyvä on, Mopo ja sisaresi Baleka", sanoi Chaka julmasti. "Hyvää huomenta, Mopo ja Baleka, ja — hyvää yötä myöskin!"

"Oi Chaka!" keskeytin minä. "Olen Mopo, Makedaman, langenien heimon päällikön poika, sama, joka antoi sinulle kerran kauan sitten vettä juodaksesi, kun olimme molemmat vielä pieniä. Silloin pyysit minua tulemaan luoksesi, kun olit kasvanut suureksi, ja vannoit suojelevasi minua etkä tekeväsi minulle mitään pahaa. Olen tullut sisareni mukanani, ja nyt pyydän, ettet riko kauan sitten antamaasi lupausta."

Puhuessani Chakan kasvojen ilme muuttui ja hän kuunteli tarkasti kuin mies, joka pitää kättään korvan takana. "Tuo ei ole valetta", lausui hän sitten. "Tervetuloa, Mopo! Saat olla koira majassani ja syödä kädestäni. Mutta sisarestasi en maininnut mitään. Miksi en antaisi tappaa häntä, kun vannoin tuhoavani koko heimosi sinua lukuunottamatta?"

"Koska hän on liian kaunis tapettavaksi, oi päällikkö!" vastasin minä rohkeasti, "ja koska rakastan häntä. Suo minulle se armonosoitus, että säästät hänet."

"Kääntäkää tyttö selälleen", sanoi Chaka. Ja soturit tekivät niin, jolloin hänen kasvonsa tulivat näkyviin.

"Et nytkään valehdellut, Makedaman poika", sanoi päällikkö. "Suostun pyyntöösi. Maatkoon hänkin suojassani ja luettakoon hänet sisarieni joukkoon. Kerro nyt tarinasi, mutta puhu totta."

Istahdin maahan ja kerroin hänelle kaikki, eikä hän kyllästynyt kuuntelemaan. Kun olin lopettanut, sanoi hän vain pahoittelevansa, että Koos-koirani oli saanut surmansa. Jos koira olisi vielä elänyt, olisi hän pannut sen isäni Makedaman majan harjalle, ja tehnyt siitä langenien heimon päällikön.

Sitten hän sanoi soturien johtajalle: "Peruutan sanani. Älköön noita langenisotureita silvottako. Toinen kuolkoon ja toinen menköön tiehensä. Kas tässä", hän viittasi mieheen, jonka soturit olivat raastaneet portista ulos, "kas tässä, Mopo, on mies, joka on osoittanut olevansa pelkuri. Eilen hävitettiin käskystäni eräs heittiöiden kylä — ehkä te molemmat näitte sen kulkiessanne. Tämä ja kolme muuta ahdistivat erästä soturia, joka puolusti vaimoaan ja lapsiaan. Tämä koira pelkäsi kohdata häntä silmä silmää vasten, surmasi hänet heittokeihäällä ja tappoi sitten vaimon. Mitäpä siitä, mutta hänen olisi pitänyt taistella kuin mies silmä silmää vasten. Nyt suon hänelle sen kunnian. Hänen täytyy tapella kuolemaan saakka toisen kanssa noista heimolais-sioistasi." Ja hän viittasi keihäällään isäni miehiin. "Sitä, joka jää eloon, ajetaan takaa, kuten sinua on ajettu. Toisen sian lähetän kotiinsa viemään heimollesi terveiseni. Valitkaa, Makedaman lapset, kumpi teistä tahtoo elää."

Nyt sattui niin, että nuo miehet olivat veljekset ja rakastivat toisiaan, ja molemmat olivat halukkaat kuolemaan toisensa puolesta. Sentähden astuivat molemmat esiin sanoen tahtovansa tapella zulun kanssa.

"Mitä, onko sioillakin kunniantuntoa?" sanoi Chaka. "Sittenpä ratkaisen itse asian. Näette tämän keihään? Heitän sen ilmaan: jos se putoaa terälleen, on pitempi mies vapaa, ja jos se putoaa varrelleen, jääköön lyhyempi eloon. Kas niin!" Ja hän heitti tuon pienen keihään ilmaan pannen sen kiivaasti kieppumaan. Kaikki katselivat kuinka se pyöri ja putosi. Terä kosketti ensin maahan.

"Tule tänne", sanoi Chaka veljeksistä pitemmälle. "Kiiruhda takaisin Makedaman luo ja sano hänelle näin: 'Näin sanoo Chaka, Zulu-ka-Malandelan leijona. Vuosia sitten kieltäytyi heimosi antamasta minulle maitoa. Tänään ulvoo poikasi Mopon koira majasi katolla.' Mene!"

Mies kääntyi puristamaan veljensä kättä, katsahti minuun kulmiaan rypistäen ja lähti viemään noita pahaaennustavia terveisiä.

Silloin Chaka kääntyi zulun ja viimeisen ahdistajani puoleen ja käski heidän tapella. Tervehdittyään päällikköä raikuvin huudoin he hyökkäsivät toistensa kimppuun ja raivoisa taistelu alkoi, joka loppui siten, että heimolaiseni voitti zulun. Mutta niin pian kuin hän oli ehtinyt hiukan hengähtää, hänen täytyi lähteä juoksemaan henkensä edestä viisi valikoitua juoksijaa kintereillään.

Mutta mies voitti heidätkin; hän mutkitteli sinne tänne jättäen vainoojat pian jälkeensä ja pelastui. Tulos ei suututtanut Chakaa lainkaan, ja minä luulen, että hän oli käskenyt miestensä juosta hitaasti. Chakan julmassa sydämessä oli vain yksi hyvä ominaisuus: hän tahtoi aina pelastaa urhoollisen miehen hengen, jos se vain kävi päinsä hänen tarvitsematta rikkoa sanaansa. Omasta puolestani olin iloinen, että heimolaiseni surmasi miehen, joka oli tappanut tuon kylässä joen toisella puolella tapaamamme kuolevan naisen lapset.

V.

MOPOSTA TULEE KUNINKAAN LÄÄKÄRI.

Näin, isäni, saavuimme minä Mopo ja sisareni Baleka Chakan, zululeijonan, luo. Olen kertonut nämä tapaukset sentähden niin tarkoin, että ne kuuluvat erottamattomasti kertomukseeni kansani kohtalosta. Saamme nähdä näiden tapausten välittömänä seurauksena olevan, että Umslopogaas Bulalio, teurastaja, ja Nada-kaunotar, joiden lemmentarina myös sisältyy kertomukseeni, syntyivät maailmaan — ne olivat kuin siemen, josta kasvaa suuri puu. Sillä Nada oli tyttäreni eikä Umslopogaas, vaikka vain harvat tiesivät sen, ollut kukaan muu kuin Chakan poika, sisareni Balekan synnyttämä.

Kun Baleka oli tointunut pakomme aiheuttamasta uupumuksesta ja hänen kauneutensa oli palautunut entiselleen, otti Chaka hänet vaimokseen — "sisarekseen," kuten hän heitä nimitti. Minut hän otti lääkärikseen, izinyangakseen, joita oli jo ennestään suuri joukko, ja taitoni miellytti häntä niin, että minusta tuli vihdoin hänen ylilääkärinsä. Tämä oli jo mahtava asema, jossa minulle karttui vuosien kuluessa paljon karjaa ja vaimoja, mutta se oli myös vaarallinen. Kun nousin aamulla terveenä ja reippaana, en voinut milloinkaan tietää, makaisinko illalla verissäni ja kankeana.

Chaka surmasi paljon lääkäreitä; tekivätpä nämä työnsä kuinka kunnollisesti hyvänsä, surmattiin heidät kuitenkin viimein. Useinhan sattui, että kuningas tunsi itsensä sairaaksi tahi masentuneeksi, jolloin nuo heittiöt, jotka olivat parannelleet häntä, saivat maistaa keihästä tahi kidutusta! Mutta minä selvisin aina taitavuuteni avulla, ja sitten minua suojeli myös tuo vala, jonka Chaka oli lapsena minulle vannonut. Ja asiat kehittyivät vihdoin sille kannalle, että minä seurasin kuningasta kaikkialle. Majani oli hänen majansa lähellä, istuin neuvotteluissa hänen takanaan ja taistelussa olin aina hänen läheisyydessään.

Ah, niitä taisteluja — niitä taisteluja! Silloin osasimme tapella, isäni! Tuhansittain korppikotkia ja laumoittain hyenoita saattoi silloin seurailla rykmenttejämme, eikä yhdenkään tarvinnut poistua nälissään. En voi milloinkaan unhottaa ensimmäistä taistelua, jolloin seisoin Chakan vieressä. Se tapahtui heti sen jälkeen, kun hän oli rakentanut suuren kaupunkinsa Umhlatuzen etelärannalle. Zwide-niminen päällikkö ahdisti silloin kolmannen kerran kilpailijaansa Chakaa, joka samosi häntä vastaan kymmenen täysilukuisen rykmentin kanssa, joilla oli ensi kerran aseina lyhyet pistokeihäät.

Asema oli tämmöinen: pitkällä matalahkolla rinteellä meidän edessämme olivat Zwiden rykmentit, joita oli seitsemäntoista, koko näköpiiri oli mustana sotureita, ja niiden töyhdöt täyttivät ilman kuin lumi. Me olimme myös erään kukkulan rinteellä ja välillämme oli laakso, jonka läpi virtasi pieni joki. Koko yön pilkottivat tulet laakson poikki, ja sotureiden laulu kajahteli rinteiltä, ja kun harmaja aamu sarasti ja härät alkoivat ammua, nousivat rykmentit keihäsvuoteiltaan; soturit hyppäsivät ylös ja ravistivat kasteen hiuksistaan ja kilvistään — niin! he nousivat! he olivat valmiit iloiseen kuolemaan. Rykmentti toisensa jälkeen järjestäytyi taisteluun.

Nuo lukemattomat keihäät, joita oli kuin tähtiä taivaalla, muodostivat valtavan vyön, ja kuin tähdet ne kimaltelivat ja välähtelivät. Aamutuuli virisi ja hyväili niitä ja soturien töyhdöt huojuivat tuulessa kuin lainehtiva viljapelto, sotureiden, jotka olivat kypsät keihäälle. Aurinko nousi kukkulan takaa ja loi punertavan valonsa punaisille kiiville punaten taistelukentänkin, ja päälliköiden töyhdöt olivat kuin taivaan veressä kastetut. He tiesivät, mitä se merkitsi, he näkivät tuon kuolon enteen, mutta ah, he vain nauroivat ilosta ajatellessaan alkavaa taistelua. Mitäpä kuolemasta? Eikö ollut suloista saada kuolla keihäiden iskujen sadellessa? Mitäpä kuolemasta? Eikö ollut ihanaa kuolla kuninkaan edestä? Kuolemalla voitto saavutetaan. Illalla on voitto oleva heidän morsiamensa ja ah, hänen povensa on hurmaava.

Kuule! Sotalaulu, ingomo, joka voimallaan huumaa miesten mielen, alkaa kaikua vasemmalta ja vyöryy rykmentistä toiseen kasvaen koko ajan, kunnes se jyrisee ukkosena:

Valmiit olemme kuolemaan, me kuninkaamme lapset,
Sinä olet myöskin meikäläinen!
Olemme zuluja, Leijonamme lapsia,
Mitä! Vapisetko?

Samassa nähtiin Chakan kulkevan tarkastellen rivejä pitkin paälliköidensä, ylimystensä ja minun seuraamana. Hän muistutti käydessään suurta hirveä ja hänen katseensa ennusti kuolemaa, hänen nuuskiessaan ilmaa kuin suurta tappoa vainuava hirvi. Hän kohotti keihäänsä ja kaikkialla tuli hiljaista, laulun kaiku vain kiiriskeli vielä rinteillä.

"Missä ovat Zwiden lapset?" huusi hän ja hänen äänensä kajahti kuin härän mylvinä.

"Tuolla, isä", vastasivat rykmentit ja jokainen keihäs osoitti laakson poikki.

"He eivät tule", huusi hän jälleen. "Pitääkö meidän istua tässä odottamassa, kunnes tulemme vanhoiksi?"

"Ei, isä", vastattiin. "Hyökätkäämme!"

"Umkandhlun rykmentti astukoon esiin!" huusi hän kolmannen kerran ja samassa syöksähtivät Umkandhlun rykmentin mustat kilvet rivistöstä.

"Menkää, lapseni!" huusi Chaka. "Vihollinen on tuolla. Menkää älkääkä enää palatko!"

"Kuulemme, isä!" vastasivat soturit yhteen ääneen ja hyökkäsivät rinnettä alas kuin suunnaton lauma terässarvisia villieläimiä.

He syöksyivät joen poikki ja Zwiden joukot havahtuivat. Riveistä kuului huudahduksia, ja keihäiden kärkien kimmeltävät rivit välähtivät.

Ou! ne tulevat! Ou, joukot ovat iskeneet yhteen! Kuule kilpien jymyä!
Kuule taistelun melskettä!

Rivit huojuvat. Umkandhlun rykmentti väistyy — pakenee! Soturit syöksyvät takaisin joen poikki — puolet rykmenttiä on kaatunut. Riveistämme kohoaa raivokas huuto, mutta Chaka vain hymyilee.

"Rivit auki! Rivit auki!" huutaa hän. "Tilaa Umkandhlun tytöille!" Ja soturit menevät maahanluoduin katsein rintamamme taakse.

Nyt hän kuiskaa jotakin ylimyksille. Nämä kiiruhtavat tiehensä, sanovat sanan Menziva-kenraalille ja päälliköille ja samassa hyökkää kaksi rykmenttiä suoraan rinnettä alas, kaksi rykmenttiä kiiruhtaa oikealle ja kaksi vasemmalle. Mutta Chaka jää kukkulalle kolmen jäljelläolevan rykmentin kanssa. Jälleen iskevät kilvet jymisten toisiaan vasten. Ah! nuo ovat urhoja: he tappelevat eivätkä pakene. Rykmentti toisensa jälkeen iskee heidän kimppuunsa, mutta he eivät väisty. Heitä kaatuu sadoittain, tuhansittain, mutta ei ainoakaan soturi näytä viholliselle selkäänsä, ja jokainen kaatuneemme maksaa viholliselle pari miestä. Wow! isäni, nuo rykmentit tuhoutuivat viimeiseen mieheen. Niiden soturithan olivat tosin vain nuorukaisia, mutta ne olivat Chakan lapsia. Menziva oli hautautunut soturiensa ruumiiden alle. Semmoisia miehiä ei ole enää. Ne ovat kaikki kuolleet.

Mutta Chaka odottaa vieläkin. Hän katselee pohjoiseen ja etelään. Ja katso! Puiden välissä välähtelee keihäitä. Rykmenttimme hyökkäävät vihollisen sivustoja vastaan. He tappavat ja heitä tapetaan, mutta Zwiden soturit ovat urhoollisia ja niitä on paljon, ja me olemme joutua tappiolle.

Silloin lausuu Chaka ratkaisevan sanan. Päälliköt kuuntelivat ja soturit kurkottivat päitään kuullakseen.

Vihdoinkin on kajahtanut huuto: "Eteenpäin Zulu-kansan lapset!"

Sotahuutomme jymisee ukkosena, maa vavahtelee jalkojen poljennasta, keihäät välähtelevät, töyhdöt taipuvat, ja kuin myrskypilvi, kuin joki, joka syöksyy äyräidensä yli, me ryntäämme rinnettä alas vihollisen kimppuun, joka järjestäytyy meitä kohtaamaan. Samassa on joki takanamme, ja haavoittuneet toverimme kohottautuvat ryntäilleen ja heiluttavat meille käsiään. Tallaamme heidät jalkoihimme. Mitäpä heistä. Eiväthän he voi kuitenkaan enää tapella. Sitten syöksyvät Zwiden soturit meitä tervehtimään ja me iskemme yhteen kuin kaksi härkää. Ou! isäni, en tiedä enää mitään, mitä ympärilläni tapahtuu. Kaikki muuttuu punaiseksi. Sitä taistelua! Sitä taistelua! Pyyhkäisemme vihollisen tieltämme, ja kun se on tehty, ei heitä enää näy, mutta rinne on musta ja punainen. Muutamia pääsi pakoon. Menimme heidän ylitseen kuin riehuva palo; me tuhosimme heidät. Hetkisen kuluttua pysähdyimme katsomaan, minne vihollinen oli joutunut. Kaikki olivat kuolleet. Zwiden sotajoukkoa ei ollut enää. Sitten järjestimme rivimme. Kymmenen rykmenttiä oli nähnyt auringon nousun, kolme rykmenttiä näki auringon laskevan; loput olivat menneet sinne, jossa ei mikään aurinko valaise.

Sellaisia olivat taistelumme Chakan päivinä!

Kysyt, miten Umkandhlun rykmentin kävi, joka pakeni. Kerronpa sinulle. Saavuttuamme kotiin käski Chaka tuon rykmentin tarkastukseen ja puhui sotureille lempeästi, hyvin lempeästi. Hän kiitti heitä palveluksesta ja sanoi olevan aivan luonnollista, että "tytöt" pyörtyvät verta nähdessään ja pakenevat majoihinsa turvaa etsimään. Mutta hän ei ollut pyytänyt heitä tulemaan takaisin ja he olivat kuitenkin tulleet! Mitä oli hänen nyt siis tehtävä? Ja hän peitti kasvonsa vaippansa liepeellä. Silloin soturit tappoivat heidät kaikki — heitä oli pari tuhatta miestä — tappoivat pilkaten ja herjaten.

Siten me silloin pelkureita kohtelimme, isäni. Ja senjälkeen vastasi yksi zulu viittä muun heimon miestä. Jos häntä vastaan tuli kymmenenkin vihollista, ei hän lähtenyt pakoon. "Taistella ja kaatua, mutta ei paeta", oli meidän tunnuslauseemme. Eikä Chakan eläessä sattunut toista kertaa, että voitettu rykmentti olisi käynyt kuninkaan kaupungin portista sisälle.

Tämä taistelu oli vain yksi monesta. Joka kuukausi lähti uusi sotajoukko kastamaan keihäitään, palaten takaisin harvennein rivein, mutta tuoden voitonsanoman ja suunnattomasti karjaa mukanaan. Heimo toisensa jälkeen nöyrtyi, ja niistä, jotka säästyivät tuhoutumasta, muodostettiin uusia rykmenttejä, niin että vaikka miehiä kaatui tuhansittain joka kuukausi, armeijamme vain kasvoi. Pian olivat kaikki muut päälliköt sortuneet. Umsuduka ja Mancengeza kaatuivat. Umzilikazi pakeni pohjoiseen, ja Matiwane kukistettiin perinpohjin. Sitten me hyökkäsimme tähän Natalin maahan. Tullessamme ei sen väestön lukumäärää voitu laskeakaan. Kun lähdimme, saattoi täällä ehkä tavata jonkun hengen, joka oli kätkeytynyt johonkin piilopaikkaan, mutta siinä oli kaikki. Kaikki tapettiin — miehet, naiset ja lapset — ja koko maa jäi autioksi. Sitten tuli U'Fakun, amapondo-heimon päällikön, vuoro. Ah, missä on U'Faku nyt?

Ja siten sotiminen jatkui, kunnes zulutkin kyllästyivät siihen ja terävinkin keihäs tylsistyi.

VI.

UMSLOPOGAASIN SYNTYMÄ.

Chakan pääperiaatteita oli, ettei hän tahtonut lapsia, vaikka hänellä olikin monta vaimoa. Jokainen lapsi, jonka hänen "sisarensa" hänelle synnyttivät, surmattiin heti.

"Mitä se minua hyödyttäisi, Mopo", sanoi hän minulle, "että kasvattaisin lapsia, jotka suuriksi tultuaan surmaisivat minut? Minua sanotaan hirmuvaltiaaksi. Sanopas, miten kuolevat päälliköt, joita sanotaan hirmuvaltiaiksi? Jälkeläistensä surmaamina, eikö niin? Ei, Mopo, hengestäni huolehdin, ja kun olen mennyt isieni luo, ottakoon vahvin paikkani ja mahtini!"

Nyt kävi niin, että vähän aikaa sen jälkeen kuin Chaka oli puhunut minulle näin, tuli sisareni, Balekan, joka oli nyt kuninkaan vaimo, synnytyksen hetki, ja samana päivänä synnytti vaimoni Macropha kaksoiset, ja kahdeksan päivää ennen oli toinen vaimoni, Anadi, lahjoittanut minulle pojan. Kysyt, isäni, miten tulin menneeksi naimisiin, kun Chaka oli kieltänyt kaikkia sotureja menemästä naimisiin, ennenkuin he olivat päässeet keski-ikään ja panneet renkaan päänsä ympärille täysi-ikäisyyden merkiksi. Kun olin lääkäri, teki hän minuun nähden poikkeuksen sanoen, että lääkärin oli hyvä tuntea naisten sairaudet ja osata tarpeen vaatiessa parannella heidän pahaa luontoaankin. Niinkuin se olisi mahdollista, isäni!

Kun kuningas kuuli Balekan olevan sairaana, ei hän surmauttanut tätä heti, sillä hän rakasti hieman Balekaa, vaan lähetti hakemaan minua käskien minun hoidella sisartani ja synnytyksen tapahduttua tuoda tavan mukaan lapsen ruumis hänen nähtäväkseen, että hän voisi todeta, oliko lapsi todellakin kuollut. Kumarsin maahan hänen edessään ja menin raskain mielin täyttämään hänen käskyään. Olihan Baleka sisareni ja hänen lapsensa samaa verta kuin minäkin! Mutta niin täytyi kuitenkin käydä, sillä Chakan kuiskaus oli kuin toisten kuninkaiden ärjähdys, ja jos rohkenimme olla tottelemattomat, saivat kaikki heimolaisemme vastata siitä hengellään. Parempi siis antaa yhden lapsen kuolla kuin kaikkien joutua sakaalein ruoaksi. Pian saavuin kuninkaan vaimojen asunnolle, nimeltään emposeni, ja mainitsin kuninkaan käskyn vartijoille, jotka päästivät minut portista. Astuin Balekan majaan. Siellä oli toisia kuninkaan vaimoja, mutta kun he näkivät minut, nousivat he heti ja poistuivat, sillä olisi ollut lainrikkomus jäädä majaan minun tultuani sisään. Sitten jäin kahdenkesken sisareni kanssa.

Hän makasi hiljaa eikä puhunut mitään, mutta poven kohoilusta näin, että hän itki.

"Tyynnyhän, pienoiseni", sanoin minä vihdoin; "tuskasi menee pian ohi."

"Ei", vastasi hän kohottaen kättään, "nyt se vasta alkaakin. Oi, sinä julma mies! Minä tiedän kyllä miksi tulit. Sinä tulit surmaamaan lapsen, jonka synnytän."

"Kuninkaan käsky, vaimo!"

"Kuninkaan käsky, niin, ja mitä on kuninkaan käsky? Eikö sitten minulla ole mitään sanomista tässä asiassa?"

"Lapsi on kuninkaan, vaimo."

"Lapsi on kuninkaan, mutta minun myös. Täytyykö siis käydä niin, että pienokaiseni reväistään rinnoiltani ja kuristetaan? Ja sinäkö tämän tekisit, Mopo? Enkö ole aina rakastanut sinua, Mopo? Enkö paennut kanssasi heimomme luota, kun pelkäsit isämme kostoa? Tiedätkö, että pari kuukautta sitten oli kuningas raivoissaan sinulle tuntiessaan itsensä sairaaksi ja olisi tappanut sinut, ellen olisi puhunut puolestasi ja muistuttanut häntä valastaan? Ja näin sinä nyt minua kiität: tulet surmaamaan lapseni, esikoiseni!"

"Kuninkaan käskystä, vaimo", sanoin minä tuimasti, mutta sydämeni oli pakahtumaisillaan.

Sitten ei Baleka sanonut enää mitään, vaan kääntyi seinään päin itkien ja valittaen sydäntäsärkevästi.

Hänen itkiessään kuulin askeleita majan ulkopuolelta ja samassa oviaukko pimeni; eräs nainen astui sisään. Käännyin katsomaan, kuka tulija oli, ja heittäydyin maahan, sillä edessäni seisoi Unandi, kuninkaan äiti, jota sanottiin "Taivaiden äidiksi", sama nainen, jolle äitini oli kieltäytynyt antamasta maitoa.

"Terve, oi Taivaiden äiti!" sanoin minä.

"Terve sinulle, Mopo", vastasi hän. "Sano, miksi Baleka itkee?
Senkötähden, että nyt on hänen vuoronsa kärsiä naisen tuskat?"

"Kysy häneltä itseltään, oi suuri valtiatar", vastasin minä.

Silloin virkkoi Baleka: "Itken sentähden, oi kuninkaan äiti, että tuo mies, joka on veljeni, on tullut hänen käskystään, joka on minun herrani ja sinun poikasi, murhaamaan hänet, jonka synnytän. Puhu puolestani, oi sinä, jonka rinnat ovat imettäneet! Sinun poikaasi ei surmattu syntyessään."

"Ehkä olisi ollut parempi, että hänet olisi surmattu, Baleka", vastasi
Unandi; "silloinpa olisi moni mies, joka on kuollut, vielä elossa."

"Lapsena hän ainakin oli hyvä ja hellä, niin että sinä saatoit häntä rakastaa, zulujen äiti."

"Ei, Baleka! Pienenä hän puri rintojani ja repi hiuksiani; hän oli jo silloin kaltaisensa."

"Mutta hänen lapsensa voi olla erilainen. Taivaiden äiti! Ajattelehan, sinulla ei ole ainoatakaan pojanpoikaa vanhuutesi ilona. Tahdotko siis nähdä sukupuusi kokonaan kuihtuvan? Kuningas, meidän herramme, käy alituisesti sotia. Hän voi kaatua. Entä sitten?"

"Senzangaconan sukupuu viheriöitsee sittenkin. Onhan kuninkaalla veljiä!"

"Ne eivät ole sinun vertasi, äiti. Mitä? Etkö kuule, etkö ymmärrä sanojani? Sitten vetoan naisena sinun naisensydämeesi. Pelasta lapseni tahi tapa minut lapseni keralla!"

Silloin Unandin sydän heltyi ja liikutuksen kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Voisiko se jotenkin käydä päinsä, Mopo?" kysyi hän. "Kuninkaan täytyy nähdä kuollut lapsi, ja jos hän rupeaa epäilemään jotakin vilppiä, niin sinä tunnet Chakan sydämen ja tiedät, missä me saamme huomenna levätä. Täällä on kaisloillakin korvat."

"Eikö Zulu-maassa olekaan toisia vastasyntyneitä lapsia?" kysyi Baleka kuiskaavalla äänellä, joka kuulosti käärmeen sähinältä. "Kuule, Mopo! Eikö sinunkin vaimosi ole nyt samassa vaivassa? Kuule, Taivaiden äiti, ja kuule sinäkin, veljeni, mitä nyt sanon. Älkää leikitelkö kanssani tässä asiassa. Pelastan lapseni tahi tuhoan teidät molemmat. Sanon kuninkaalle teidän kummankin tulleen luokseni ja kertoneen minulle salaliitosta, jonka olitte suunnitelleet pelastaaksenne lapsen ja surmataksenne kuninkaan. Nyt valitkaa ja joutuin!"

Hän vaipui vuoteelleen ja me katselimme vaiti ollen toisiamme. Sitten
Unandi lausui:

"Anna minulle kätesi, Mopo, ja vanno, ettet ilmaise tätä salaisuuttamme kenellekään kuolevaiselle, minkä valan minäkin sinulle vannon. Kerran ehkä valkenee päivä, jolloin tuo lapsi, joka ei ole vielä nähnyt päivän valoa, hallitsee kuninkaana Zulu-maata, ja silloin hän korvaa uskollisuutesi tekemällä sinusta maan mahtavimman miehen, kuninkaan lemmikin ja kuninkaan neuvonantajan. Mutta jos rikot valasi, niin muista, etten kuole yksinäni!"

"Minä vannon, oi Taivaiden äiti", vastasin minä.

"Hyvä on, Makedaman poika."

"Hyvä on, veljeni", sanoi Baleka. "Mene nyt ja tee nopeasti, mitä sinun on tehtävä, sillä vaivojeni hetki lähestyy. Mene tietäen, että olen säälimätön, ellet onnistu; saatan sinut kuolemaan vaikkapa oman henkeni uhallakin!"

Minä lähdin. "Minne matka?" kysyi portin vahti.

"Lääkeaineitani hakemaan, kuninkaan mies", vastasin minä.

Niin sanoin, mutta oi — sydämeni oli raskas ja olin päättänyt — paeta kauas Zulu-maasta. En voinut enkä tohtinut tehdä mitä minulta vaadittiin. Mitä! Täytyikö minun surmata oma lapseni voidakseni pelastaa Balekan pienokaisen, ja täytyikö minun olla kuninkaalle uppiniskainen pelastamalla pimeyteen tuomittu lapsonen katselemaan auringon kirkkautta? Ei, päätin paeta, jättää kaikki ja piiloutua jonkun kaukaisen heimon keskuuteen, jossa voisin jälleen ruveta elämään. Täällä en voinut olla; Chakan varjossa vaani vain kuolema.

Saavuin majoilleni ja kuulin, että Macropha oli synnyttänyt kaksoiset. Käskin kaikkien poistua paitsi toisen vaimoni Anadin, joka oli kahdeksan päivää sitten lahjoittanut minulle pojan. Kaksoisista oli toinen — poikalapsi — syntynyt kuolleena. Toinen oli tyttö, sama, jota sittemmin sanottiin Nada-kaunottareksi ja Nada Liljankukaksi. Eräs ajatus pälkähti päähäni. Olin keksinyt pelastuksen tien.

"Anna poika minulle", sanoin minä Anadille. "Hän ei ole kuollut. Vien hänet kaupungin ulkopuolelle ja herätän hänet keinoillani henkiin."

"Ei tarvitse — lapsi on kuollut", sanoi Anadi.

"Poika tänne, vaimo!" tiuskaisin minä, ja hän ojensi minulle ruumiin, jonka sovitin ruohosta palmikoituun mattoon käärittyyn lääkemyttyyni.

"Älä laske ketään sisään, ennenkuin olen palannut, äläkä puhu sanaakaan tästä kuolleelta näyttävästä lapsesta. Jos päästät jonkun sisään tahi lörpöttelet sanankaan, niin lääkkeeni eivät vaikuta ja lapsi jää todellakin hengettömäksi."

Lähdin jättäen naiset hämmästyksen valtaan, sillä meillä ei ole tapana pitää niin kovin tarkkaa lukua toisen kaksoisen hyvinvoinnista, kunhan toinen vain jää eloon. Juoksin nopeasti emposenin portille.

"Tuon lääkkeitä, kuninkaan miehet!" huusin vahdeille.

"Astu sisään", vastattiin.

Menin portista ja kiiruhdin Balekan majaan, jossa Unandi ja sisareni olivat kahdenkesken.

"Lapsi on syntynyt", sanoi kuninkaan äiti. "Katso, Mopo, Makedaman poika."

Kumarruin katsomaan ja näin kookkaan poikalapsen, jonka suuret mustat silmät olivat aivan Chaka-kuninkaan silmäin kaltaiset. Unandi katsoi minuun kuiskaten: "Missä se on?"

Avasin maton ja otin kuolleen lapsen lääkemytystä silmäillen koko ajan pelokkaasti ympärilleni.

"Antakaa nyt elävä lapsi minulle", kuiskasin minä vuorostani.

Lapsi ojennettiin minulle ja minä hieroin erästä huumaavaa rohtoa sen kieleen tarkoituksella, että se olisi hiljaa ja liikkumattomana. Tuolla rohdolla on nimittäin se ominaisuus, että henkilö, jonka kielelle sitä pannaan, menee joksikin ajaksi aivan tiedottomaksi. Sitten kätkin lapsen lääkemyttyyni ja kiedoin maton ympärille. Mutta kuolleena syntyneen kaulan ympärille minä vedin kireälle lujan kuitusilmukan ikäänkuin olisin kuristanut lapsen ja käärin ruumiin matonpalaseen. Sitten sanoin Balekalle:

"Vaimo ja sinä myös, Taivaiden äiti, olen täyttänyt pyyntönne, mutta tietäkää, että tämä teko koituu ennemmin tahi myöhemmin monen kuolemaksi. Vaietkaa kuin hauta, sillä kuoleman kita on auki teille molemmille!"

Poistuin jälleen kantaen oikeassa kädessäni kääröä, jossa kuollut lapsi oli. Mutta lääkemytyn, johon olin kätkenyt elävän lapsen, kiinnitin selkääni. Kun tulin portille, näytin sanaakaan sanomatta vahdille, mitä oikeassa kädessä kantamani käärö sisälsi.

"Hyvä on", sanoivat he päätään nyökäyttäen. Astuin ulos hyvilläni, että kaikki oli käynyt niin hyvin, mutta iloni loppui lyhyeen, sillä portin ulkopuolella kohtasin kolme kuninkaan lähettiä.

"Terve, Makedaman poika!" sanoivat he. "Kuningas käskee sinun heti saapua hänen luokseen."

"Hyvä on", vastasin minä. "Tulen heti, mutta ensin pistäydyn kotonani katsomassa, miten vaimoni Macrophan laita on. Tässä on se, jonka kuningas haluaa nähdä", ja minä näytin heille kuolleen lapsen. "Voittehan viedä ruumiin hänen nähtäväkseen, jos tahdotte."

"Kuninkaan käsky ei kuulu niin, Mopo", sanoivat he. "Hänen käskynsä on, että sinun on heti oltava hänen luonaan."

Rohkeuteni lannistui, ja vereni aivan jähmettyi kauhusta. Kuninkailla on monta korvaa. Olisiko hän voinut kuulla? Ja kuinka rohkenisin astua Leijonan eteen kantaen hänen elävää lastansa myttyyni kätkettynä? Mutta jos vapisin, olin mennyttä, jos näytin pelkoni, olin mennyttä, ja jos olin tottelematon, olin mennyttä.

"Menkäämme", sanoin minä, ja me kiiruhdimme kuninkaan portille.

Päivä oli kulunut iltaan, ja Chaka istui pihamaalla majansa edessä. Heittäydyin polvilleni hänen eteensä huudahtaen kuninkaallisen tervehdyksen bayéte! "Nouse, Makedaman poika!" sanoi hän.

"En rohkene nousta, oi zulujen leijona", vastasin minä, "ennenkuin olet antanut minulle anteeksi, sillä kuninkaallinen veri punaa käsiäni."

"Missä se on?" kysyi hän.

Osoitin mattoa.

"Näytä tänne."

Minä avasin maton, ja hän katsoi lasta ja nauroi ääneen.

"Hänestä olisi voinut tulla kuningas", sanoi hän viitaten erästä neuvonanatajaa viemään ruumiin pois. "Mopo, olet tappanut olennon, josta olisi voinut tulla kuningas. Eikö sinua peloita?"

"Ei, oi Musta", vastasin minä. "Lapsi kuoli kuninkaan käskystä."

"Istu ja jutelkaamme hiukan", sanoi Chaka, sillä hän oli hyvällä päällä. "Huomenna saat viisi härkää palkaksesi; valitse ne kuninkaallisesta karjasta."

"Kuningas on hyvä; hän näkee, että vyöni on vedetty kireälle; hän tyydyttää nälkäni. Suvaitseeko kuningas minun poistua? Vaimoni on vaivassa, ja haluan mennä häntä katsomaan."

"Ei, viivy hetkinen; sano, miten Baleka-sisaremme voipi?"

"Hyvin."

"Itkikö hän, kun otit lapsen häneltä?"

"Ei, hän ei itkenyt. Hän sanoi: 'Herrani tahto on minunkin tahtoni.'"

"Hyvä on! Olisipa hän vain itkenyt, niin olisin tappanut hänetkin. Kuka oli hänen luonaan?"

"Taivaiden äiti.."

Chakan otsa synkistyi. "Unandiko, minun äitini? Mitä hänellä oli siellä tekemistä? Vannonpa totisesti, vaikka hän onkin äitini — jos aavistaisin" — ja hän vaikeni.

"Sano, mitä sinulla on tuossa?" kysyi hän osoittaen pienellä keihäällään selkääni kiinnitettyä myttyä.

"Lääketarpeita, kuningas."

"Siinähän on kylliksi vaikka koko rykmentille. Avaa matto ja anna minun katsella vehkeitäsi."

Sanon sinulle, isäni, että luitteni ydin suli kauhusta, sillä minä pelkäsin, ettei hän voisi olla näkemättä lasta; jos mytty aukaistaisiin ja silloin —

"Se on noiduttu, tagati, oi kuningas. Ei ole hyvä katsella sellaista."

"Avaa!" tiuskaisi hän. "Mitä! Enkö minä voisi katsella sellaista, jota minun täytyy nielläkin, minä, joka olen kaikkien lääkärein päämies?"

"Kuolema on kuninkaan lääke", vastasin minä irroittaen mytyn selästäni ja laskien sen maahan aitauksen varjoon niin kauas kuin suinkin tohdin. Sitten kumarruin ja irroitin siteet tuskan hien valuessa kasvoilleni ja sokaistessa silmäni kuin kyyneleet. Mitä tekisin, jos hän huomaisi lapsen? Entä, jos lapsi heräisi ja alkaisi parkua? Sieppaisin keihään hänen kädestään ja iskisin hänet kuoliaaksi! Niin, minä surmaisin kuninkaan ja sitten itseni! Matto oli avattu ja siinä olevat lääkelehdet ja -juuret näkyivät selvästi; tajuton lapsi oli niiden alla sammaliin peitettynä.

"Inhoittavaa törkyä", sanoi kuningas pistäen nuuskaa nenäänsä. "Katsohan, Mopo, miten tarkka käteni on! Kas tuossa sinun lääkkeillesi!" ja hän kohotti keihäänsä ja iski sen mytyn läpi. Mutta juuri kun hän iski, sai suojelushenkeni hänet aivastamaan, minkä vaikutuksesta keihäs sattui mytyn laitaan, koskematta lapseen.

"Taivas kuningasta siunatkoon!" sanoin minä tavan mukaan.

"Kiitos, Mopo, enne on hyvä", vastasi hän. "Ja nyt poistu! Noudata neuvoani: tapa lapsesi kuten minä, niin ne eivät tuota sinulle murhetta. On parasta hukuttaa leijonan penikat."

Käärin myttyni kokoon — lujasti, vaikka käteni vapisivatkin. Oh, jos lapsi heräisi ja alkaisi parkua. Olin valmis. Nousin ja tervehdin kuningasta. Sitten lähdin, mutta olin tuskin päässyt intukunlan — kuninkaan asunnon — porttien ulkopuolelle, kun lapsi alkoi vikistä mytyssä. Entä, jos se olisi sattunut minuuttia aikaisemmin!

"Mitä!" virkkoi eräs soturi ohi kulkiessani, "oletko kätkenyt koiranpenikan moochasi alle, Mopo?"

En vastannut mitään, vaan kiiruhdin juoksujalkaa kotiin. Majassani ei ollut muita kuin molemmat vaimoni.

"Olen virvoittanut lapsen henkiin, vaimot", sanoin minä avatessani myttyä.

Anadi otti pojan ja tarkasteli sitä.

"Hän näyttää suuremmalta kuin ennen", sanoi hän.

"Elämän henki on täyttänyt ja paisuttanut hänet", vastasin minä.

"Hänen silmänsä eivät ole sellaiset kuin ne olivat", sanoi Anadi. "Nyt ne ovat suuret ja mustat ja aivan kuninkaan silmäin näköiset."

"Henkeni katsoi häntä silmiin tehden ne kauniiksi", vastasin.

"Tällä lapsella on syntymämerkki reidessään", sanoi Anadi kolmannen kerran. "Pojalla, jonka annoin sinulle, ei ollut mitään merkkiä."

"Lääkkeeni poltti hiukan."