Pyhä kukka: Allan Quatermainin jännittävä seikkailu Afrikassa

PYHÄ KUKKA

Allan Quatermain'in jännittävä seikkailu Afrikassa

Kirj.

H. RIDER HAGGARD

Suomennos englanninkielestä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

SISÄLLYS:

I. Veli Johannes.
II. Huutokauppahuone.
III. Sir Alexander ja Stephen.
IV. Mavovo ja Hans.
V. Hassan.
VI. Orjatie.
VII. Orjain rynnäkkö.
VIII. Taikapeili.
IX. Kuningas Bausi.
X. Tuomio.
XI. Dogeetah saapuu.
XII. Veli Johanneksen tarina.
XIII. Rican kaupunki.
X!V. Kalubin vala.
XV. Motombo.
XVI. Jumalat.
XVII. Pyhän kukan koti.
XVIII. Kohtalon isku.
XIX. Oikea pyhä kukka.
XX. Taistelu kaupungin portilla.
Epilogi.

I.

VELI JOHANNES.

En usko, että kukaan, joka tuntee Allan Quatermain'in nimen, olisi taipuvainen ajatuksissaan liittämään sitä kukkiin, varsinkaan orkideoihin. Kuitenkin sattuu niin, että jouduin kerran ottamaan osaa niin merkilliseen orkidea-retkeen, että olisi mielestäni vahinko, jos sen yksityiskohdat joutuisivat unohduksiin. Joka tapauksessa panen ne paperille, ja jos joku myöhemmin haluaa ne julkaista, hän saa siihen täyden vapauden.

Se tapahtui vuonna — oh, eihän vuodesta ole väliä, se tapahtui kauan sitten, jolloin olin vielä paljon nuorempi, ollessani metsästysretkellä pohjoispuolella Limpopo-virtaa, joka on Transvaalin rajalla. Seuralaisenani oli eräs herra, jonka nimi oli Scroope, Charles Scroope. Hän oli matkustanut Englannista Durban'iin etsimään ajanvietettä. Se oli ainakin yksi syy. Toinen oli nainen, jota nimitän nimellä miss Margaret Manners, vaikka se ei tosin ollut hänen oikea nimensä.

Luultavasti nuo kaksi olivat kihloissa ja todella kiintyneet toinen toiseensa. Mutta pahaksi onneksi he joutuivat kovaan riitaan jonkun toisen herran takia, jonka kanssa miss Manners eräissä metsästystanssiaisissa Essex'issä, jossa he kaikki asuivat, tanssi neljä perättäistä tanssia, joista hän sitäpaitsi kaksi oli jo luvannut sulhaselleen. Selvittelyjä tai paremminkin puolusteluja seurasi. Mr. Scroope sanoi, ettei hän aikonut suvaita sellaista käytöstä. Miss Manners vastasi, ettei hän halunnut elää kenenkään määräysten mukaan; hän oli muka oman itsensä herra ja aikoi pysyä sinä. Mr. Scroope selitti, että hänen puolestaan neiti kyllä saisi sitä olla. Toinen vastasi, ettei hän enää halunnut nähdä häntä kasvojensa edessä. Sulhanen lupasi painokkaasti, ettei tytön tarvitsisikaan ja että hän aikoi lähteä Afrikkaan metsästämään elefantteja.

Kaiken lisäksi hän todella matkustikin, lähtien kodistaan Essexistä seuraavana päivänä jättämättä minkäänlaista osoitetta. Kuten myöhemmin, paljon myöhemmin selvisi, hän olisi seuraavassa postissa, jos olisi niin kauan odottanut, saanut kirjeen, joka olisi mahdollisesti muuttanut hänen suunnitelmansa. Mutta he olivat kumpikin ylpeitä nuoria ihmisiä, ja olivat hulluja kuten ainakin rakastuneet.

No niin, Charles Scroope saapui Durban'iin, joka siihen aikaan oli vain vähäpätöinen paikkakunta, ja siellä kohtasimme toisemme Royal-hotellin tarjoiluhuoneessa.

"Jos haette suurta riistaa", kuulin jonkun sanovan, kuka se oli, sen olen todellakin unohtanut, "niin tuossa on mies, joka neuvoo teille keinot — metsästäjä Quatermain, Afrikan paras pyssymies ja sitäpaitsi hienoimpia ihmisiä mitä on olemassa."

Istuin hiljaa poltellen piippuani ikäänkuin en kuulisi puhetta. On tukalaa kuulla kiitettävän itseään, ja minä olin aina vaatimaton mies.

Sitten kuului kuiskailua, ja mr. Scroope talutettiin eteeni ja esitettiin minulle. Kumarsin niin sievästi kuin osasin ja loin häneen pikaisen silmäyksen. Hän oli pitkä, tummasilmäinen, romanttisen näköinen (sangen sopivaa hänen rakkaustarinaansa) nuori mies, ja minä tulin siihen tulokseen, että hänen liikkeensä miellyttivät minua. Kun hän puhui, vahvistui tuo mielipide. Minun mielestäni ääni on aina ollut hyvin tärkeä tekijä; minä puolestani päätän siitä miltei yhtä paljon kuin kasvoista. Hänen äänensä oli erittäin hauska ja miellyttävä, vaikka sanoissa, joilla se niin sanoaksemme esitettiin minulle, ei ollut mitään erikoista tai huomattavaa. Ne kuuluivat:

"Hyvää päivää, sir. Haluatteko ryypyn?"

Vastasin, etten koskaan juonut väkeviä päiväseen aikaan, tai en ainakaan usein, mutta että mielelläni ottaisin pienen pullon olutta.

Kun olut oli juotu, kävelimme yhdessä pienelle talolleni nykyisen
Berean varrella, jossa myöhemmin m.m. otin vastaan ystäväni Curtis'in
ja Good'in, ja siellä söimme päivällisen. Todellisuudessa Charles
Scroope ei enää jättänytkään taloa ennen metsästysretkelle lähtöämme.

Nyt minun on kerrottava tämä juttu lyhyesti, syystä että se on vain sattumalta tekemisissä sen tarinan kanssa, jota aion ryhtyä kertomaan. Mr. Scroope oli rikas mies, ja kun hän tarjoutui suorittamaan kaikki retken kulut, luvaten minulle kaiken voiton mahdollisesti saatavasta norsunluusta ja muusta sellaisesta, en luonnollisesti torjunut hänen ehdotustaan.

Tällä retkellä kävi kaikki hyvin aina sen onnettomaan loppuun asti. Ammuimme vain kaksi elefanttia, mutta muuta riistaa saimme paljon. Se tapahtui paluumatkalla, meidän ollessamme lähellä Delagoan lahtea.

Olimme ulkona eräänä iltana ja koetimme ampua jotakin päivälliseksi, kun huomasin puiden välissä pienen kauriin. Se katosi näkyvistäni pienen kallionkielekkeen taakse, joka työntyi esiin kuilun syrjästä, mutta se ei näyttänyt hätääntyneeltä, vaan asteli levollisesti. Me seurasimme sitä. Minä kuljin edellä ja olin juuri saanut kierretyksi kallion ja huomannut kauriin seisomassa noin kymmenen askeleen päässä (se oli pensaskauris), kun kuulin kahinaa pensaikosta kallion huipulta, ei kahtatoista jalkaa pääni yläpuolelta, ja Charles Scroope'n äänen huutavan:

"Ole varuillasi, Quatermain! Se tulee."

"Mikä tulee?" kysyin närkästyneellä äänellä, sillä ääni oli karkoittanut kauriin.

Samassa johtui mieleeni, tietysti silmänräpäyksessä, ettei mies tyhjän tähden huutaisi tuolla tavoin, ei ainakaan kun hänen ateriansa oli kysymyksessä. Vilkaisin siis taakseni ja pääni yläpuolelle. Aina tähän hetkeen asti muistan selvästi mitä näin. Siinä oli veden kuluttama, graniitinharmaa vierukivi, tai oikeastaan useampia, joiden raoissa kasvoi sanajalkoja, ja useimmilla niistä oli hiusmaiset lehdet, mutta muutamain lehdet olivat alta hopeanhohteisia. Muutamalla lehdellä, taivuttaen sitä alas, istui iso, punasiipinen, mustaruumiinen kovakuoriainen, hangaten etujaloillaan päätään. Ja sen yläpuolella, juuri kallion huipulla, pisti esiin harvinaisen komean leopardin pää. Vielä tätä kirjoittaessani olen näkevinäni sen neliskulmaisen leuan kuvastuvan tyynen iltataivaan lakea vasten, vaahdon valuessa huulilta.

Tämä oli viimeinen seikka, minkä vähään aikaan huomasin, sillä samassa hetkessä leopardi — Etelä-Afrikassa kutsumme niitä tiikereiksi — hyppäsi selkääni ja painalsi minut maahan litteäksi kuin pannukakun. Luultavasti sekin oli ollut väijymässä kaurista ja oli nyt suutuksissaan minun ilmestymisestäni näyttämölle. Kaaduin pitkäkseni, onneksi pehmeälle, sammaleiselle maalle.

"Pystyyn vain!" ajattelin mielessäni, sillä tunsin eläimen painon selässäni, kun se puristi minua sammalia vasten, ja, mikä pahempi, niskassani poltti sen kuuma hengitys, sillä sen hampaat olivat jo puraisemaisillaan minua päähän. Samassa kuulin Scroope'n rihlapyssyn pamahduksen, jota seurasi leopardin hurja murina, kuula kun nähtävästi oli osunut. Se näytti pitävän minua vahingon aiheuttajana, sillä se tarttui hartioihini. Tunsin sen hampaat jo pinnallani, mutta onneksi ne tarttuivat vain metsästystakkini lujaan korderoi-kankaaseen. Se alkoi pudistella minua, mutta hellitti pian tarttuakseen paremmin kiinni. Samassa muistin, että Scroope'lIa oli vain kevyt yksipiippuinen rihlapyssy ja ettei hän siis enää voinut laukaista, ja silloin tiesin, tai luulin tietäväni, että viimeinen hetkeni oli tullut. En oikeastaan pelännyt, mutta tietoisuus suuresta, lähestyvästä muutoksesta kävi hyvin selväksi. Muistin — en koko elämääni, mutta pari omituista pikkuseikkaa, jotka liittyivät lapsuuteeni. M.m. minusta tuntui kuin näkisin itseni istumassa äitini polvella leikkimässä pienellä, nivelikkäällä kultakalalla, joka riippui hänen kellonperissään. Sitten mutisin pari kolme rukouksen sanaa, ja luultavasti menetin tajuntani. Jos niin oli, kesti se vain muutamia sekunteja. Samassa tietoisuus palasi, ja minä näin omituisen näyn. Leopardi ja Scroope taistelivat keskenänsä. Leopardi seisoi toisella takajalallaan, sillä toinen oli taittunut, ja löi Scroope'a käpälillään, Scroope taas koetti iskeä isoa metsästyspuukkoaan pedon ruumiiseen. Taistelijat kaatuivat, Scroope alle, leopardin raadellessa häntä. Minä kiskaisin itseni irti sammaleisesta vuoteestani — muistan vieläkin mäiskähdyksen, joka kuului, kun ruumiini irroittui mudasta. Vieressä oli rihiapyssyni vahingoittumattomana ja täydessä vireessä, sellaisena kuin se oli pudonnut kädestäni. Tartuin siihen, ja seuraavassa hetkessä olin ampunut kuulan läpi leopardin pään, juuri kun se oli hampaillaan tarttumassa Scroopea kurkkuun.

Eläin kaatui kuolleena kuin kivi hänen päällensä. Kerran vain se värähti, kouristi kynsiään (Scroope-raukan sääreen) ja kaikki oli ohi. Siinä se lepäsi kuin unessa, ja alla makasi Scroope.

Vaikeata oli saada sitä siirretyksi pois, sillä se oli hyvin raskas eläin, mutta lopulta se onnistui oksan avulla, jonka varmaan jokin elefantti oli repäissyt puusta. Sitä käytin vipuna. Siinä makasi Scroope kirjaimellisesti veren peittämänä, oliko veri sitten leopardin vai hänen, sitä en voinut sanoa. Aluksi pidin häntä kuolleena, mutta valeltuani häntä hiukan vedellä, jota sain kalliosta tiukkuvasta purosta, hän nousi istumaan ja kysyi aiheettomasti: "Mikä minä nyt olen?"

"Sankari", vastasin. (Olen aina ollut ylpeä tuosta sattuvasta vastauksesta.)

Siihen lopetin enemmät keskustelut ja ryhdyin työhön saadakseni hänet leirille, joka onneksi oli aivan lähellä.

Kun olimme kulkeneet pari sataa kyynärää, Scroope'n jatkuvasti tehdessä epäjohdonmukaisia huomautuksia, oikea käsi kaulallani, ja minun pidellessäni vasemmalla kädelläni häntä vyötäisistä, hän äkkiä vaipui tainnoksiin, ja kun en yksin jaksanut kantaa häntä, sain luvan jättää hänet siihen paikkaan ja noutaa apua.

Lopulta sain hänet telttaan kafferien ja huopapeitteen avulla ja perillä toimitin tutkimuksen. Hän oli yltä päältä raavittu, mutta ainoat vakavat haavat olivat lihaspurema vasemmassa kyynärvarressa ja kolme syvää haavaa oikeassa reidessä juuri sillä kohdalla, missä reisi liittyy ruumiiseen; haavat olivat leopardin kynnenjälkiä. Annoin hänelle annoksen laudanumia vaivuttaakseni hänet uneen ja sidoin haavat niin hyvin kuin osasin. Kolmen päivän aikana hän voi varsin hyvin. Haavatkin olivat jo alkaneet kokonaan parantua, kun sairas äkkiä sai jonkinlaisen kuumeen, jonka arvelen aiheutuneen leopardin kynsien tai hampaiden myrkystä.

Oi sitä kauhun viikkoa, joka nyt seurasi! Sairas alkoi hourailla ja puhua lakkaamatta kaikenlaisista asioista ja varsinkin miss Margaret Manners'ista. Niin hyvin kuin mahdollista koetin ylläpitää hänen voimiaan lihaliemellä, johon oli sekoitettu hiukan muassani olevaa paloviinaa. Siitä huolimatta hän heikkonemistaan heikkoni. Sen lisäksi reidessä olevat haavat alkoivat märkiä.

Kaffereista, jotka olivat mukanamme, oli vähän hyötyä tällaisessa tapauksessa, joten sairaanhoito jäi kokonaan minun työkseni. Kaikeksi onneksi ei leopardi pudistellessaan ollut tehnyt minulle mitään vahinkoa, ja olin siis niinä päivinä hyvin hyvissä voimissa. Levon puute oli kuitenkin tuntuva, sillä en uskaltanut nukkua enempää kuin noin puoli tuntia kerrallaan. Lopulta valkeni aamu, jolloin olin loppuun asti uupunut. Scroope-raukka makasi kääntelehtien ja vaikeroiden pienessä teltassa, ja minä istuin hänen vierellään tietämättä, eläisikö hän enää seuraavaan aamuun ja kuinka kauan minä siinä tapauksessa kykenisin häntä hoitamaan. Kutsuin kafferin tuomaan kahvia, ja juuri kun olin vapisevin käsin viemässä tuoppia huulilleni, tuli apu.

Se saapui hyvin omituisessa muodossa. Leirinsuun edustalla kasvoi kaksi orapihlajapuuta, ja niiden välitse näin oudonnäköisen olennon astelevan minua kohti hitain, varmoin askelin, nousevan auringon säteillään valaistessa häntä. Se oli mies, jonka ikää oli vaikea arvata, sillä vaikka parta ja pitkät hiukset olivat valkeat, näyttivät kasvot verraten nuorekkailta lukuunottamatta suun ympärillä olevia juovia, ja tummat silmät olivat täynnä eloa ja voimaa. Rääsyinen puku, jonka vaikutusta lisäsi repaleina riippuva nahkapeite, verhosi kömpelösti hänen pitkää, hoikkaa vartaloaan. Jalkoja suojasivat parkitsemattomasta nahasta tehdyt jalkineet, selässä riippui kolhittu metallirasia, ja laihassa, jäntevässä kädessään hän puristi pitkää sauvaa, joka oli tehty mustan ja valkean kirjavasta puusta, jota alkuasukkaat kutsuvat nimellä umzimbiti, ja sauvan päähän oli kiinnitetty perhoshaavi. Häntä seurasi muutamia kaffereja, kantaen päälaellaan laatikoita.

Tunsin hänet heti, sillä olimme kohdanneet toisemme aikaisemmin, nimenomaan eräässä tilaisuudessa Zulu-maassa, jossa hän tyynenä astui esille vihamielisten kafferijoukkojen riveistä. Hän oli Etelä-Afrikan omituisimpia luonteita. Nähtävästi sivistynyt mies sanan todellisessa merkityksessä, vaikka ei kukaan tuntenut hänen tarinaansa (minä tosin tunnen sen nyt, ja omituinen tarina se onkin), lukuunottamatta sitä, että hän oli syntyjään amerikkalainen, sillä siinä suhteessa hänen puheensa väliin antoi hänet ilmi. Sitäpaitsi hän oli ammatiltaan lääkäri, ja päättäen hänen erinomaisesta taidostaan hänellä täytyi olla paljon kokemusta sekä lääkkeiden käytössä että kirurgiassa. Lopuksi hänellä oli varoja, vaikka ei kukaan tiennyt, mistä ne olivat kotoisin, ja hän oli vaellellut Etelä- ja Itä-Afrikassa jo vuosikausia perhosia ja kukkia kooten.

Alkuasukasten ja voin lisätä valkoihoistenkin kesken häntä yleensä pidettiin mielipuolena. Tämä maine yhdessä lääkäritaidon kanssa teki hänelle mahdolliseksi vaellella missä ikinä hän halusi ilman vähintäkään pelkoa tai vaaraa, sillä kafferit pitävät mielipuolta Jumalan innoittamana. Heidän hänelle antamansa nimitys oli "Dogeetah", hullunkurinen vääristely englantilaisesta sanasta "doctor", kun taasen valkoihoiset kutsuivat häntä nimellä "Veli Johannes", "Setä Jonathan" tai "Pyhä Johannes". Keskimmäinen nimitys johtui hänen erinomaisesta yhdennäköisyydestään (siistittynä ja sievästi puettuna) sen olennon kanssa, joka pilalehdissä edustaa suurta Amerikan kansaa, niinkuin John Bull edustaa englantilaisia. Ensimmäinen ja kolmas johtuivat hänen luonteensa tunnetusta hyvyydestä ja hänen otaksutusta mieltymyksestään heinäsirkkoihin ja metsän hunajaan tai niiden paikallisiin vastineihin. Itse puolestaan hän piti nimityksestä "Veli Johannes".

Oi, mitä helpotusta tunsinkaan nähdessäni hänet; taivaan enkeli olisi tuskin ollut tervetulleempi. Kaasin toisen annoksen kahvia ja, kun muistin hänen pitävän makeasta, panin sekaan runsaasti sokeria.

"Hyvää päivää, Veli Johannes", sanoin tarjoten kahvia.

"Terveheksi, veli Allan", hän vastasi — siihen aikaan hän käytti mielellään vanhaa roomalaista puhetapaa, miksi sitä otaksun. Sitten hän otti kahvin, pisti pitkän sormensa tuoppiin koettaakseen lämpöastetta ja sekoittaakseen sokeria, kulautti sen pohjaan asti kuin lääkeannoksen ja ojensi tuopin täytettäväksi.

"Hyönteisjahdillako?" kysyin.

Hän nyökkäsi. "Niin, kasviretkellä ja tekemässä huomioita ihmisluonteesta ja Jumalan ihmeellisistä töistä. Yleensä vain vaelluksella."

"Mistä viimeksi?" kysyin.

"Noilta vuorilta noin kahdenkymmenen mailin päästä. Läksin yhdeksän aikaan illalla; kuljin koko yön."

"Minkävuoksi?" kysyin häneen katsahtaen.

"Koska minusta tuntui kuin joku kutsuisi minua. Puhuakseni suoraan, te, Allan."

"Oi, oletteko kuullut olostani täällä ja hädästäni?"

"En, en ole kuullut mitään. Olin aikeissa matkustaa rannikolle tänä aamuna. Tullessani kotiin illalla tasan klo 8.50 sain sananne ja läksin matkaan. Siinä kaikki."

"Minun sananiko —" aloitin, mutta pysähdyin samassa ja pyysin häntä vertaamaan kelloaan minun kellooni. Omituista kyllä ne osoittivat aivan samaa aikaa parin minuutin erotuksella.

"Se on omituista", sanoin hitaasti, "mutta eilen illalla klo 8.50 koetin todella lähettää sanaa saadakseni apua, sillä pelkäsin seuralaiseni kuolevan", ja viittasin peukalollani telttaan päin. "Mutta en tarkoittanut sitä teille enkä kellekään ihmiselle, Veli Johannes. Ymmärrättekö?"

"Hyvin hyvästi. Sana lähetettiin, siinä kaikki. Lähetettiin ja luultavasti merkittiin kirjoihinkin."

Katsoin Veli Johannekseen ja Veli Johannes katsoi minuun, mutta sillä kertaa emme tehneet enempää huomautuksia. Tapahtuma oli kovin kummallinen, s.o. siinä tapauksessa ettei Veli Johannes valehdellut. Mutta ei kukaan ollut milloinkaan kuullut hänen valehtelevan. Hän oli totuutta rakastava henkilö, vieläpä kiusallisen turhantarkkakin ajoittain. Ja on kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka eivät usko rukouksen voimaan.

"Mitä se on?" hän kysyi.

"Leopardin runtelema. Haavat eivät tahdo parantua, ja hänellä on kuumetta. En usko hänen kestävän pitkälti."

"Mitä tiedätte asiasta? Näyttäkää hänet minulle."

No niin, hän sai nähdä sairaan ja teki ihmeitä. Hänen metallirasiansa oli täynnä lääkkeitä ja kirurgisia instrumentteja, jotka viimemainitut hän ennen käyttöä keitti. Käsiänsäkin hän pesi niin perinpohjaisesti, että ajattelin niistä nahkan lähtevän, käyttäen enemmän saippuaa kuin olisin voinut luovuttaa. Ensin hän antoi Charles-raukalle annoksen jotakin, mikä näytti tappavan hänet; hän sanoi saaneensa lääkkeen kaffereilta. Sitten hän avasi reidessä olevat haavat, puhdisti ne ja sitoi keitetyillä yrteillä. Myöhemmin Scroope'n herättyä hän antoi hänelle juomaa, joka pani hänet hikoamaan ja poisti kuumeen. Kaiken loppu oli se, että kahden päivän kuluttua sairas nousi istualleen ja pyysi vahvempaa ruokaa, ja viikon kuluttua saatoimme lähteä kuljettamaan häntä rannikolle.

"Ajatelkaas, että teidän lähettämänne sana pelasti veli Scroope'n hengen", virkkoi vanha Johannes katsellessaan sairaan lähtöä.

Minä en vastannut. Tässä saatan kuitenkin tunnustaa, että omain miesteni kautta tiedustelin hiukan Veli Johanneksen matkoja sinä aikana, jona hän sanoi saaneensa kutsun. Kävi selville, että hän oli järjestänyt matkan rannikolle seuraavaksi aamuksi, mutta että noin tuntia auringonlaskun jälkeen hän äkkiä oli antanut määräyksen panna tavarat lähtökuntoon ja seurata häntä. Sen he tekivätkin, ja sydämelliseksi harmikseen kafferien täytyi tallustella koko yö Dogeetah'in jäljessä, joksi he häntä nimittivät. He olivat todella olleet niin väsyksissä, että elleivät olisi pelänneet jäädä yksin pimeyteen ja tuntemattomaan seutuun, he olisivat heittäneet maahan kuormansa, ja kieltäytyneet lähtemästä eteenpäin.

Tällainen oli tapahtuma, joka, mikäli minä sitä kykenin käsittämään, saatetaan selittää telepatian, innoituksen, vaiston tai ajatusten yhdenmukaisuuden avulla. Se on yksi niitä, joista lukija saa muodostaa oman mielipiteensä.

* * * * *

Sen viikon aikana, jonka yhdessä vietimme leirissä, ja sitä seuraavalla matkallamme Delagoan lahdella ja sieltä laivalla Durban'iin meistä tuli Veli Johanneksen kanssa hyvin läheiset ystävykset, tosin määrätyissä rajoissa. Menneisyydestään, kuten jo mainitsimme, hän ei milloinkaan puhunut, yhtä vähän kuin vaellustensa todellisesta syystä, jonka vasta myöhemmin sain tietää, mutta luonnontieteestään ja etnologisista (niin kai se sana kuului) tutkimuksistaan hän puhui paljon. Kun itsekin omalla vaatimattomalla tavallani olen tehnyt huomioita näistä seikoista ja käytännöllisestä kokemuksesta tiedän yhtä ja toista Afrikan alkuasukkaista ja heidän tavoistaan, herättivät hänen kertomuksensa mielenkiintoani.

Muun muassa hän esitti minulle näytteitä äskeisellä matkallaan tekemistään löydöistä: hyönteisiä ja kauniita perhosia, jotka oli sievästi neuloilla kiinnitetty rasioihin, joukon kuivattuja, imupaperin välissä painettuja kukkia, niitten joukossa muutamia, joita hän nimitti minulle orkideoiksi. Nähdessään niiden kiinnittävän huomiotani hän kysyi, halusinko nähdä maailman ihaninta orkideaa. Luonnollisesti myönsin, jolloin hän kaivoi esille laatikoistaan litteän, noin neljän neliöjalan kokoisen käärön. Hän purki sen ympäriltä ruohomatot, joihin se oli kääritty; ne olivat juovikkaita, kauniisti kudottuja mattoja, joita valmistetaan Zanzibarin lähistöllä. Niitten sisällä oli puulaatikon kansi. Sitten tuli taas mattoja ja muutamia Cape Journalin numeroita auki levitettyinä. Senjälkeen imupaperiarkkeja ja vihdoin viimein kahden hienomman paperipalan välissä kukka ja siihen kuuluva varsilehti.

Kuivassakin tilassaan se oli ihana, koko siiven eli terälehden päästä toisen päähän oli kaksikymmentäneljä tuumaa ja kuvun syvyys noin kaksikymmentä tuumaa. Verhiön mitan olen unohtanut, mutta se oli varmasti jalan levyinen. Väriltään se oli, tai oli ollut, kullankeltainen, mutta takana oli valkeaa ja sen poikki mustia juovia, ja kuvun pohjalla oli yksi ainoa suuren apinan pään muotoinen täplä. Siinä näkyivät riippuvat kulmakarvat, syvät, kuopissaan lepäävät silmät, vihaisen näköinen suu, valtavat leuat — kaikki.

Vaikka siihen aikaan en vielä ollut nähnyt elävää gorillaa, olin nähnyt siitä värillisen kuvan, ja jos sen piirteet olisi jäljennetty kukkalehdelle, yhdennäköisyys ei olisi voinut olla täydellisempi.

"Mikä se on?" kysyin hämmästyneenä.

"Sir", vastasi Veli Johannes, väliin hän kiihoittuneena käytti tuota muodollista puhuttelutapaa, "se on maailman ihanin Cypripedium, ja, sir, minä olen sen löytänyt. Tämän kasvin täydellinen juuri on varmasti £ 20,000 arvoinen."

"Sehän on enemmän kuin kultakaivos", sanoin. "No niin, mutta saitteko juuren?"

Veli Johannes pudisti surullisena päätään vastatessaan:

"Sitä onnea en ole saavuttanut."

"Kuinka sitten saitte kukan?"

"Minä kerron teille, Allan. Toista vuotta sitten olin keräysretkilläni
Kilwan takalistolla ja löysin paljon ihmeellistä, niin, ihmeellistä.

"Lopulta, noin kolmesataa mailia sisämaahan päin, jouduin paikalle, jossa asui heimo tai kansa, jonka keskuudessa ei kukaan valkoihoinen vielä ollut käynyt. Sitä kutsutaan mazitu-kansaksi ja se on suuri ja sotaisa kansa, zulu-kansan sekoitusta."

"Olen kuullut niistä", keskeytin. "Ne muuttivat pohjoisesta ennen
Senzangakonan päiviä, kaksisataa vuotta sitten tai aikaisemminkin."

"No niin, he ymmärsivät puhettani, sillä he käyttävät itsekin yhä vielä jonkinlaista zulu-murretta, niinkuin kaikki heimot niissä osissa maata. Ensin he aikoivat tappaa minut, mutta päästivät sitten vapaaksi, pitäen minua mielipuolena. Kaikki pitävät minua mielipuolena, Allan; on eräänlaista yleistä itsepetosta pitää itseänsä terveenä ja enimpiä muita ihmisiä hulluina."

"Yksityinen luulottelu", minä huomautin hätäisesti, sillä en halunnut ruveta pohtimaan Veli Johanneksen järjen terveyttä. "No niin, jatkakaahan mazitu-kansasta."

"Myöhemmin he tulivat huomaamaan lääketaitoni, ja heidän kuninkaansa Bausi tuli luokseni pyytämään, että parantaisin hänestä suuren paiseen. Ryhdyin leikkaukseen ja paransin hänet. Se oli vaarallinen tehtävä, sillä jos hän olisi kuollut, olisin minäkin kuollut, vaikka ei se tosin olisi minua suurestikaan surettanut", hän huokasi.. "Siitä pitäen minua tietysti kunnioitettiin suurena taikurina. Vieläpä Bausi teki kanssani veriveljeyden liiton sekoittamalla vertansa minun suoniini ja minun vertani omiinsa. Toivon vain, ettei hän tartuttanut minuun paiseitaan, jotka ovat perinnöllisiä. Siten minä muutuin Bausiksi ja Bausi muuttui minuksi. Toisin sanoen minä olin yhtä paljon mazitu-kansan päämies kuin hänkin ja olen sitä koko elämäni ajan."

"Siitä saattaa olla hyötyä", sanoin miettiväisesti, "mutta jatkakaa."

"Sain kuulla, että Mazitu-maan länsirajalla oli suuria rämeitä; että rämeiden takana oli Kirua-niminen järvi ja sen toisella puolen laaja ja hedelmällinen maa, joka luultavasti oli saari ja jonka keskellä oli vuori. Tätä maata kutsutaan nimellä Pongo ja samaten kansaa, joka siellä asuu."

"Eikö se ole gorillan nimitys alkuasukasten keskuudessa?" kysyin. "Niin ainakin sanoi minulle eräs mies, joka oli ollut länsirannikolla."

"Niin kyllä, se onkin omituista, niinkuin saatte kuulla. Tätä pongo-kansaa pidetään suurina taikureina, ja jumala, jota he palvelevat, on kuuleman mukaan gorilla, joka, jos olette oikeassa, on antanut heille nimenkin. Tahi oikeastaan", hän jatkoi, "heillä on kaksi jumalaa. Toinen on kukka, jonka tässä näette. Onko kukka, jonka lehdellä on gorillan pää, ollut ensimmäinen jumala ja aiheuttanut itse eläimenkin jumaloimisen, vai päinvastoin, sitä en tiedä. Itse asiassa tiedänkin hyvin vähän, ainoastaan sen, mitä mazitut minulle kertoivat ja eräs mies, joka sanoi olevansa pongo-päällikkö, en enempää."

"Mitä he sanoivat?"

"Mazitut sanoivat pongo-kansaa paholaisiksi, jotka ovat ruuhillaan soutaneet salateitä kaislikkojen läpi ja ryöstäneet heidän lapsensa ja vaimonsa ja uhranneet ne jumalilleen. Väliin he ovat tehneet ryöstöretkiä öisinkin ja ulvoneet kuin hyeenat. Miehet he ovat tappaneet ja vaimot ja lapset vieneet mukanaan. Mazitu-kansa tahtoisi hyökätä heidän kimppuunsa, mutta sitä he eivät voi, koska he eivät ole vesikansaa eivätkä omista ruuhia, joten eivät voi päästä saarille, jos se on saari. He kertoivat minulle myöskin ihmeellisestä kukasta, joka kasvaa samalla paikalla, missä apina-jumalakin asuu, ja jota palvellaan jumalana. He olivat kuulleet tarinan eräältä heimolaiseltaan, joka oli ollut siellä orjana ja paennut."

"Oletteko koettanut päästä saarelle?" kysyin.

"Olen, Allan. S.o. menin kaislikon reunaan asti, joka on pitkän, loivan tasangon alapäässä, mistä järvi alkaa. Siihen pysähdyin joksikin aikaa pyydystämään perhosia ja kokoomaan kasveja. Eräänä yönä, ollessani yksin leirissä, sillä ei kukaan miehistäni halunnut jäädä niin lähelle Pongo-maata auringonlaskun jälkeen, heräsin tunteeseen, että en enää ollut yksin. Ryömin ulos teltastani ja kuun valossa, joka aamun lähestyessä jo oli laskemassa, näin miehen nojaavan itseään pitemmän, leveäteräisen keihäänsä kahvaan, pitkän miehen, luullakseni yli kuuden jalan pituisen ja suhteellisesti harteikkaan. Hänellä oli yllään pitkä, valkea vaippa, joka ulottui olkapäiltä melkein maahan. Päässä hänellä oli päänmukainen, nipukoilla varustettu päähine, myöskin valkea. Korvissa oli kupari- tai kultarenkaita ja ranteissa samoin. Hänen ihonsa oli hyvin tumma, mutta piirteet eivät olleet ensinkään neekerimäiset. Ne olivat ulkonevat ja hienot, nenä terävä ja huulet ohuet; selvästi arabialainen tyyppi. Hänen vasen kätensä oli sidottu, ja kasvoilla oli sanomattoman pelokas ilme. Ikää näytti hänellä olevan noin viisikymmentä vuotta. Hän seisoi niin hiljaa, että aloin pelätä häntä yhdeksi niitä haamuja, joita mazitut vakuuttivat pongo-velhojen lähettävän ahdistamaan heidän maatansa.

"Pitkän aikaa tuijotimme toinen toiseemme, sillä minä olin päättänyt olla puhumatta tai tekemättä minkäänlaista aloitetta. Vihdoin mies alkoi puhua matalalla, syvällä äänellä ja käyttäen mazitu-kieltä tai jotakin niin samankaltaista, että minun oli sitä helppo ymmärtää.

"'Eikö nimesi ole Dogeetah, oi valkea herrani, ja etkö ole iääketaidon mestari?'

"'Olen', vastasin, 'mutta kuka sinä olet, joka uskallat herättää minut! unestani?'

"'Herrani, olen Kaluni, Pongon päämies, mahtava mies omassa maassani järven tuollapuolen.'

"'Miksi sitten tulet tänne yksin yösydännä, Kalubi, Pongon päämies?'

"'Miksi sinä tulet tänne, valkea herrani?' hän vastasi vältellen.

"'Mitä haluat?' kysyin.

"'Oi, Dogeetah, olen vahingoittanut itseni ja tahtoisin parantua', ja hän katsahti sidottuun käteensä.

"'Laske maahan keihääsi ja avaa vaatteesi nähdäkseni, ettei sinulla ole veistä.'

"Hän totteli ja heitti keihäänsä matkan päähän.

"'Nyt avaa kääreistä kätesi.'

"Hän teki niin. Minä sytytin tulitikun, mikä näky näytti peloittavan häntä suuresti, vaikk'ei hän kysynyt mitään, ja tulitikun valossa tutkin kättä. Etusormen ensimmäinen nivelosa oli poissa. Nähdessäni tyngän, jota oli poltettu ja sidottu tiukkaan taipuisalla ruoholla, saatoin päättää, että sormi oli purtu poikki.

"'Mikä sen on tehnyt?' kysyin.

"'Apina', hän vastasi, 'myrkyllinen apina. Leikkaa pois sormi, oi
Dogeetah, tai huomenna minä kuolen.'

"'Miksi et antanut omain Iääkäriesi leikata pois sormea, sinä, joka olet Kalubi, Pongon päämies?'

"'Ei, ei', hän vastasi, pudistaen päätään. 'Sitä he eivät voi. Se ei ole luvallista. Ja minä itse, minä en sitä voi, sillä jos liha on mustunut, on käsikin leikattava, ja jos ranne on musta, on koko käsivarsi leikattava.'

"Istuuduin kenttätuolilleni ja ajattelin. Todellisuudessa odotin auringonnousua, sillä oli hyödytöntä yrittää leikkausta siinä valossa. Mies, Kalubi, arveli minun kieltäneen hänen pyyntönsä ja kävi hirveän kiihtyneeksi.

"'Ole armollinen, valkea herrani', hän rukoili, 'älä jätä minua kuolemaan. Minä pelkään kuolemaa. Elämä on paha, mutta kuolema pahempi. Oi, jos kieltäydyt, tapan itseni tähän sinun eteesi, ja minun haamuni on ahdistava sinua, kunnes itsekin kuolet pelosta ja tulet sinne, missä minä olen. Mitä palkkiota pyydät? Kultaako vai norsunluuta vai orjiako? Sano, niin minä annan sinulle.'

"'Rauhoitu', sanoin, sillä ymmärsin, että jos hän jatkaisi sillä tapaa, hän voisi saada kuumetta ja aiheuttaa leikkauksen epäonnistumisen. Siitä syystä en myöskään kysellyt häneltä paljoa niistä monista asioista, joita olisin halunnut tietää. Sytytin tulen ja keitin instrumentit — hän arveli minun tekevän taikoja. Kun kaikki oli valmiina, oli aurinkokin jo noussut.

"'Nyt', sanoin, 'näytä, kuinka urhea olet.'

"No niin, Allan, minä toimitin leikkauksen, otin pois sormen kämmentä myöten, sillä arvelin, että saattoi olla perää hänen puheessaan myrkystä. Tutkiessani leikattua sormea huomasinkin myöhemmin, ja voin näyttää teillekin, sillä olen säilyttänyt sen spriissä, että niin todella oli asianlaita, sillä mustuminen, josta hän puhui, arvatenkin eräänlainen kuoleutuminen, oli levinnyt jo melkein niveleen asti, vaikka sen toisella puolen liha oli aivan tervettä. Todella tuo Kalubi oli peloton mies. Hän istui vakaana kuin kallio eikä edes vavahtanut. Nähdessään vain terveen lihan hän päästi syvän helpotuksen huokauksen. Kun kaikki oli ohi, näytti hän kuitenkin hiukan heikolta, jonka vuoksi annoin hänelle vähän vedellä sekoitettua väkiviinaa, joka elvytti hänet.

"'Oi, herrani Dogeetah', hän lausui minun sitoessani kättä, 'koko elämäni ajan olen palvelijasi. Mutta tee minulle vielä yksi palvelus. Maassani on hurja peto, sama, joka puraisi poikki sormeni. Se on paholainen; se tappaa meidät, ja me pelkäämme sitä. Olen kuullut, että teillä valkeilla miehillä on taika-aseita, jotka tappavat pamahduksella. Tule maahani ja tapa taika-aseella tuo hurja peto. Tule, minä pyydän, tule, sillä minä pelkään kauheasti', ja siltä hän todella näyttikin.

"'En', vastasin, 'minä en vuodata verta; en tapa muuta kuin perhosia ja niitäkin vain vähän. Mutta jos pelkäät petoa, miksi et sitä myrkytä? Teillä mustilla miehillä on monenlaisia myrkkyjä.'

"'Ei se auta, ei se auta', hän vastasi kuin valittaen. 'Peto tuntee myrkyt, muutamia se nielee, ja ne eivät vahingoita sitä. Toisiin se taas ei koske. Sitäpaitsi ei kukaan musta mies kykene sitä vahingoittamaan. Se on itse valkoinen, ja on vanhastaan tunnettua, että jos se yleensä kuolee, tapahtuu se valkean miehen käden kautta.'

"'Kummallinen eläin', aloin epäilevästi, sillä luulin hänen varmasti valehtelevan. Mutta samassa kuulin miesteni äänet. He kulkivat minua kohti jättiläisruohikon läpi, laulaen tullessaan, mutta olivat vielä pitkän matkan päässä, Kalubikin kuuli sen ja hypähti pystyyn.

"'Minun on mentävä', hän sanoi. 'Kukaan ei saa nähdä minua täällä. Mikä palkinto, oi lääketaidon herra, mikä palkinto?'

"'En ota palkkaa työstäni', vastasin, 'tai — odotahan. Maassasi kasvaa ihana kukka, eikö totta? Kukka, jolla on siivet ja niiden alla syvä kupu. Sen kukan tahtoisin.'

"'Kuka sinulle on puhunut kukasta?' hän kysyi. 'Kukka on pyhä. Kuitenkin, oi valkea herrani, sinun tähtesi uskallan sen kuitenkin. Oi, tule takaisin ja tuo muassasi joku, joka saattaa tappaa pedon, ja minä teen sinut rikkaaksi. Tule takaisin ja huuda kaislikon yli Kalubia, ja Kalubi on kuuleva ja tuleva luoksesi.'

"Samassa hän juoksi keihäänsä luokse, sieppasi sen maasta ja katosi kaislikkoon. Se oli viimeinen, mitä näin, tai luultavasti tulen näkemään hänestä."

"Mutta, Veli Johannes, jollain tavoin olette saanut kukan."

"Olen, Allan. Kun noin viikkoa myöhemmin eräänä aamuna astuin ulos teltastani, seisoi siinä kukka pantuna vedellä täytettyyn, kapeasuiseen saviastiaan. Tarkoitin tietysti, että hänen piti lähettää minulle koko kasvi juurineen päivineen, mutta arvattavasti hän ymmärsi minun haluavan vain kukkaa. Tai ehkei hän uskaltanut lähettää koko kasvia. Joka tapauksessa se on parempi kuin ei mitään."

"Miksi ette ole itse mennyt maahan sitä noutamaan?"

"Monesta syystä, Allan, joista tärkein oli, että se oli mahdotonta. Mazitut vakuuttavat, että kuka ikinä kukan näkee, hänen on kuoltava. Vieläpä he, saatuaan tietää, että olin saanut kukan, pakottivat minut muuttamaan maan toiselle äärelle seitsemänkymmenen mailin päähän. Senvuoksi päätin odottaa, kunnes kohtaisin jonkun, joka lähtisi toverikseni. Suoraan sanoen, Allan, johtui mieleeni, että te olette niitä, jotka ehkä mielellään haluavat nähdä tuon ihmeellisen pedon, joka puree ihmisiltä sormet poikki ja peloittaa heidät kuoliaaksi", ja Veli Johannes silitti pitkää, valkeata partaansa ja hymyili lisätessään: "Eikö ole omituinen sattuma, että kohtasimme toisemme niin pian senjälkeen?"

"Niinkö?" vastasin. "Minuako todellakin ajattelitte? Veli Johannes, teistä puhutaan monenmoista, mutta minä olen tullut siihen päätökseen, ettei teidän järjessänne ole mitään vikaa."

Jälleen hän hymyili ja siveli pitkää, valkeata partaansa.

II.

HUUTOKAUPPAHUONE.

Muistaakseni pongon villikansasta, jonka sanottiin palvelevan gorillaa ja kultaista kukkaa, ei senjälkeen keskusteltu, ennenkuin olimme saapuneet Durban'issa olevalle talolleni. Sinne asti saatoin tietysti Charles Scroope'a, ja sinne asti tuli myöskin veli Johannes, joka makuuhuoneen puutteessa pystytti telttansa puutarhaan.

Eräänä iltana istuimme tupakoiden parvekkeella. Veli Johanneksen ainoa inhimillinen heikkous oli tupakoiminen. Hän ei juonut viiniä eikä paloviinaa; lihaa hän ei syönyt muuta kuin pakosta, mutta olen iloinen voidessani sanoa, että hän poltti sikareja, kuten useimmat amerikkalaiset, milloin vain sai niitä käsiinsä.

"John", sanoin, "olen ajatellut juttuanne ja tehnyt siitä pari johtopäätöstä."

"Mitkä ne ovat, Allan?"

"Ensimmäinen on, että olitte suuri aasi, kun ette urkkinut Kalubilta enempää tietoja, kun teillä kerran oli tilaisuus."

"Myönnän, Allan, mutta lukuunottamatta muita seikkoja olen lääkäri, ja leikkaus oli etualalla ajatuksissani."

"Toinen johtopäätökseni on se, että uskon gorilla-jumalan olevan Kalubille vaarallisen, niinkuin tekin epäilemättä olette arvannut, ja että gorilla juuri oli purrut poikki hänen sormensa."

"Kuinka niin?"

"Koska olen kuullut suurista apinoista, joitten nimi on soko ja joita tavataan Itä-Afrikan keskiosissa, ja niiden sanotaan purevan ihmisiltä poikki varpaat ja sormet. Olen sitäpaitsi kuullut, että ne ovat hyvin gorillan näköisiä."

"Nyt kun mainitsette siitä, muistan itsekin kuulleeni. Olenpa kerran nähnytkin sokon, vaikka tosin jonkin matkan päästä, ja se oli suunnattoman suuri, ruskea apina, joka seisoi takaraajoillaan ja löi nyrkeillään rintaansa. En voinut katsella sitä kauan, sillä juoksin pakoon."

"Kolmas päätelmäni on se, että tuo keltainen orkidea voisi olla suuren rahan arvoinen, jos sen saisi kaivetuksi maasta juurineen ja veisi Englantiin."

"Muistelen sanoneeni teille, Allan, että arvioin sen 20,000 puntaan, joten tämä päätelmänne ei ole alkuperäinen."

"Neljäs johtopäätös on se, että haluaisin kaivaa maasta tuon orkidean ja saada osan noista 20,000 punnasta."

Veli Johannes kävi hyvin innostuneeksi.

"Oi", hän virkkoi. "Nyt siis tulemme siihen. Olen ihmetellyt kuinka pitkän ajan tarvitsette asian ymmärtämiseen, Allan, mutta jos olette hidas, olette myös varma."

"Viides johtopäätös on se", jatkoin, "että sentapainen retki vaatii onnistuakseen paljon rahaa, enemmän kuin te tai minä voimme saada käytettäväksemme. Osakkaita tarvittaisiin, toimivia tai nukkuvia, mutta rahakkaita."

Veli Johannes katsahti akkunaan, jonka takana Charles Scroope lepäsi vuoteessaan, hän oli nimittäin vielä siksi heikko, että meni varhain levolle.

"Ei", sanoin, "hän on saanut tarpeekseen Afrikasta, ja itsehän sanoitte, että kestää kaksi vuotta, ennenkuin hän täydellisesti parantuu. Sitäpaitsi tähän asiaan on sekautunut nainen. Kuulkaa nyt. Olen rohjennut kirjoittaa tuolle naiselle, jonka osoitteesta sain selvän silloin, kun sairas ei tiennyt mitä puhui. Ilmoitin, että hän oli kuolemankielissä, mutta että toivoin hänen jäävän henkiin, ja arvelin olevan hänelle mieleen tiedon, että sairas ei tehnyt mitään muuta kuin houraili hänestä. Sanoin myös, että hän oli sankari, isolla S:llä kirjoitettuna ja kahdesti alleviivattuna. Kautta kunniani! Kertomuksen hänen sankaruudestaan pistin siihen kuin lusikalla, oikealla hotellin kastikelusikalla. Jos Charles Scroope tuntee itsensä minun kirjoittamassani kuvauksessa, silloin olen hollantilainen, siinä kaikki. Kirje joutui viime laivaan ja joutuu, jos asiat ovat oikeallaan, morsiamen käsiin. Sitten kuulkaa vielä. Scroope haluaa minua mukaansa Englantiin pitämään huolta hänestä matkalla — hänen omien sanojensa mukaan. Itse asiassa hän tietysti toivoo minun sanovan hänestä puolustavan sanan morsiamelleen, jos joutuisin tälle esitettäväksi. Hän tarjoutuu suorittamaan kaikki menoni ja korvaamaan ajankuluni. Ja minä kun en ole nähnyt Englantia sittenkuin olin kolmen vuoden ikäinen, otan luultavasti vastaan tarjouksen."

Veli Johanneksen kasvot synkistyivät. "Kuinka sitten käy retken,
Allan?" hän kysyi.

"Tänään on marraskuun ensimmäinen päivä", minä vastasin, "ja niitten seutujen kostea vuodenaika alkaa suunnilleen nyt ja kestää huhtikuuhun. Ei hyödyttäisi siis yrittääkään päästä pongo-ystäväinne luokse aikaisemmin, ja niin minulle jää runsaasti aikaa matkustaa Englantiin ja tulla takaisin. Jos uskotte kukan haltuuni, vien sen mukanani sinne. Ehkä sattuisin löytämään jonkun, joka olisi halukas antamaan rahat kasvin saamisen toivossa. Sillävälin olette tervetullut tähän taloon, jos haluatte odottaa täällä."

"Kiitos, Allan, mutta en voi istua paikoillani niin monta kuukautta. Matkustan jonnekin ja palaan takaisin." Hän pysähtyi, ja tummaan silmään ilmeni uinaileva katse, kun hän jatkoi: "Nähkääs, veljeni, minun osani on vaeltaa ja vaeltaa kautta tämän laajan maan kunnes — tiedän."

"Kunnes tiedätte mitä?" kysyin terävästi.

Hän kokosi voimansa kuin yhdellä nykäyksellä ja vastasi sitten väkinäisen huolettomasti:

"Kunnes tunnen joka tuuman, luonnollisesti. On vielä monta heimoa, joiden luona en ole käynyt."

"Niiden joukossa pongo", sanoin. "Niin ollen, jos onnistun saamaan kokoon rahat retkeä varten, te varmaankin tulette mukaan, eikö totta? Ellette, saa asia minun puolestani raueta. Ymmärrätte, että panen toivoni teihin ja ystäviinne, mitä tulee läpikulkuun Mazitu-maan kautta Pongon rajalle."

"Tietysti aion tulla. Vaikka te ette tulisikaan, lähden yksin. Aion tutkia Pongo-maan, vaikk'en ikinä pääsisi sieltä enää takaisin."

Vielä kerran katsahdin häneen ja vastasin:

"Panette paljon alttiiksi yhden kukan vuoksi, John. Vai haetteko muutakin kuin kukkaa? Jos on niin, toivon teidän sanovan totuuden."

Tämän sanoin tietoisena siitä, että Veli Johanneksella oli ääretön vastenmielisyys puhua tai toimia valheellisesti.

"No niin, Allan, kun lausutte sen tuolla tavalla, totuus on se, että kuulin vähän muutakin Pongo-maasta kuin sen, mitä kerroin teille sisämaassa. Se oli sen jälkeen kuin olin leikannut Kalubin sormen, muuten olisinkin koettanut päästä sinne yksin. Mutta silloin en enää voinut sitä tehdä, kuten olen sanonut."

"Ja mitä saitte kuulla?"

"Sain kuulla, että heillä on paitsi valkeaa jumalaa valkea jumalatarkin."

"Ja entä sitten? Naarasgorilla luultavasti."

"Ei muuta kuin että jumalat ovat aina kiinnittäneet mieltäni. Hyvää yötä."

"Olette vanha, kummallinen otus", huomautin hänen jälkeensä, "ja mikä on enemmän, te salaatte jotakin. Mutta eräänä kauniina Päivänä saan siitä selvän. Kuitenkin minua ihmetyttää, mahtaako koko juttu olla valhetta, ei, ei valhetta vaan harhakuvittelua. Sitäkään se ei voi olla — tuon orkidean vuoksi. Eivät mitkään selitykset saa sitä olemattomaksi. Hullunkurista kansaa tuo pongo valkeine jumalineen ja jumalattarineen ja pyhine kukkineen. Mutta loppujen lopuksi koko Afrikka on täynnä hullunkurisia kansoja ja hullunkurisia jumalia."

* * * * *

Ja nyt kertomus siirtyy Englantiin. (Älä pelkää, seikkailurakas lukijani, jos sellaisen olen saanut, muutaman sivun jälkeen palaamme jälleen Afrikkaan.)

Mr. Charles Scroope ja minä matkustimme Durban'ista päivää tai paria minun ja Veli Johanneksen viimeisen keskustelun jälkeen. Kapkaupungissa saavutimme aluksen, jota nykyaikana pidettäisiin kurjana pikku laivana ja joka pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen lopulta toi meidät onnellisesti Plymouthiin. Matkatoverimme olivat hyvin ikäviä. Useimmat heistä olen unohtanut, mutta yhden naisen muistan vielä. Ajattelen, että hän oli varmaankin alkanut elämänsä kamarineitsyenä, sillä hänellä oli säännönmukainen korkea tukkalaite ja punakat kasvot. Joka tapauksessa hän nyt oli naimisissa erään viinikauppiaan kanssa, joka oli Kapkaupungissa hankkinut itselleen omaisuuden. Pahaksi onneksi hän kuitenkin oli alkanut pitää liian paljon miehensä kauppatavarasta ja kävi päivällisen syötyä tavallisesti puheliaaksi. Syystä tai toisesta hän tunsi erikoista vastenmielisyyttä minua kohtaan. Oi, näen hänet vieläkin istumassa salongissa öljylampun heiluessa hänen päänsä päällä (hän valitsi aina öljylampun alla olevan paikan, syystä että valo antoi hänen timanttiensa esiintyä loistossaan). Hänen äänensäkin kuulen vielä korvissani. "Älkää vain tuoko tänne elefantinmetsästystapojanne, mr. Allan" (korostaen sanaa Allan) "Quatermain, ne eivät sovi sivistyneeseen seuraan. Saisitte käydä harjaamassa tukkanne, mr. Quatermain." (Voin lisätä selitykseksi, että tukkani seisoo luonnostaan pystyssä.)

Sitten kuului tavallisesti hänen miehensä kauhistunut "Hys, hys, sinähän käyttäydyt aivan loukkaavasti, rakkaani!"

Oi, minkätähden muistankaan tuon kaiken niin monen vuoden päästä, vaikka ihmisten nimetkin olen unohtanut? Se on varmaan noita pikkuseikkoja, jotka helposti jäävät mieleen. Ascensionin saari, jonnekka poikkesimme, on samoin jäänyt mieleeni valkovaahtoisine, pitkine, keinuvine maininkeineen, paljaine, vihreän peittämine vuorenhuippuineen ja lammikoissa rypevine merikilpikonnineen. Kilpikonnaraukat! Me otimme kaksi mukaamme ja minun oli tapana katsella niitä keulakannella, jossa ne makasivat selällään, heikosti eviään liikutellen. Toinen niistä kuoli, ja minä sain teurastajan pelastamaan itselleni kuoren. Myöhemmin annoin sen somasti kiilloitettuna ja verhottuna häälahjaksi mr. ja mrs. Scroope'lle. Tarkoitin sen käsityökoriksi ja tulin kovin hämilleni, kun joku typerä nainen sanoi häissä sulhasen ja morsiamen kuullen, että se oli sievin kehto, minkä hän ikinä oli nähnyt. Tyhmyydessäni koetin tietysti selittää, mistä seurasi yleinen nauru.

Mutta minkävuoksi kirjoitan tällaisista turhanpäiväisistä asioista, joilla ei ole kertomukseni kanssa mitään tekemistä?

Mainitsin jo, että olin rohjennut lähettää miss Margaret Manners'ille kirjeen Charles Scroope'sta, jossa sivumennen mainitsin, että jos sankarini sattuisi jäämään eloon, toisin hänet luultavasti seuraavalla laivalla kotiin. No niin, saavuimme Plymouthiin kahdeksan aikaan aamulla, lauhkeana marraskuun päivänä, ja pian sen jälkeen saapui hinaaja noutamaan matkustajia ja postia sekä osan lastia. Minä, joka nousen aikaisin aamulla, näin sen tulevan ja huomasin kannella komean, turkiksiin verhotun naisen ja hänen rinnallaan hyvin sievän, vaaleatukkaisen nuoren neidin, jolla oli yllä siro sarkapuku. Samassa joku tarjoilija toi sanan, että minua haluttiin puhutella salongissa. Menin sinne ja tapasin nuo molemmat seisomassa käsi kädessä.

"Olette varmaan mr. Allan Quatermain", sanoi komea nainen. "Missä on mr. Scroope, jonka, mikäli ymmärsin oikein, olette tuonut kotiin? Sanokaa heti."

Jokin hänen olennossaan ja kiihkeä puhuttelutapa saivat minut niin hämilleni, että saatoin vain vastata hiljaa:

"Alhaalla, rouva, alhaalla."

"Kas niin, rakkaani", sanoi komea nainen toverilleen, "kehoitin sinua odottamaan pahinta. Ole luja; älä laita kohtausta kaikkien näiden ihmisten edessä. Kohtalon tiet ovat vanhurskaat ja tutkimattomat. Oma oikullisuutesi oli siihen syypää. Sinun ei olisi pitänyt lähettää miesraukkaa noihin pakanamaihin."

Sitten hän kääntyi puoleeni ja lisäsi terävästi: "Toivottavasti hän on balsamoitu; hautaisimme hänet mielellämme Essex'iin."

"Balsamoituko!" minä läähätin. "Balsamoitu! Mieshän on kylvyssään, tai oli ainakin muutama minuutti sitten."

Seuraavassa hetkessä nuori sievä nainen, jolle toinen oli puhunut, puhkesi itkuun, nojaten päänsä olkapäähäni.

"Margaret!" hänen seuralaisensa huudahti (hän oli jonkunlainen ankara täti), "kielsinhän sinua laittamasta julkista kohtausta.' Mr. Quatermain, koska kerran mr. Scroope on elossa, tahtoisitteko pyytää, että hän olisi hyvä ja tulisi tänne."

No niin, minä toin hänet paikalle, parta puoleksi ajeltuna, ja asian lopun voi kuvitella. On suurenmoista olla sankari, suurella S:llä kirjoitettuna. Siitä pitäen se (minun ansiostani) oli Charles Scroopen osa elämässä. Hänellä on nyt lastenlapsia, ja he kaikki pitävät häntä sankarina. Eikä hän vastusta heitä. Minä tein matkan morsiamen kotiin Essex'iin, joka oli suurenmoinen maatila kauniine, vanhoine rakennuksineen. Tuloiltanani sinne oli kokoontunut 24-henkinen päivällisseura, ja minä sain pitää puheen Charles Scroope'sta ja leopardista. Luulen, että se oli hyvä puhe. Joka tapauksessa kaikki hurrasivat, myöskin palvelijat, jotka olivat keräytyneet ison hallin perälle. Muistan kertomusta täydentääkseni lisänneeni siihen vielä pari muuta leopardia, emän ja kaksi puolikasvuista poikasta, sekä haavoittuneen puhvelin ja kertoneeni kuinka mr. Scroope lopetti ne kaikki yhden toisensa jälkeen metsästyspuukolla. Oli huvittavaa seurata hänen ilmeitään kertomuksen kehittyessä. Onneksi hän istui vieressäni, joten voin potkaista häntä pöydän alitse. Kaikki oli hyvin hauskaa ja hyvin onnellista, sillä nuo kaksi rakastivat todella toinen toistaan. Jumalan kiitos, että minun, tai oikeammin Veli Johanneksen, onnistui saattaa heidät jälleen yhteen.

Tällä matkallani Essex'iin minä, sivumennen sanoen, kohtasin ensi kerran lordi Ragnairin ja kauniin miss Holmes'in, joitten kanssa myöhemmin olin joutuva hyvin omituisiin seikkailuihin.

* * * * *

Tämän välinäytöksen jälkeen ryhdyin tehtävääni. Joku mainitsi minulle, että kaupungissa oli kauppahuone, joka myi huutokaupalla orkideoja, nämä kukat alkoivat nimittäin sinä aikana tulla muotiin rikasten puutarhaviljelijäin keskuudessa. Tämä, arvelin, mahtoi olla paikka, jossa minun sopi näyttää aarteeni. Epäilemättä toiminimi May & Primrose — se oli liikkeen maailmankuulu nimi — kykenisi saattamaan minut kosketuksiin varakkaiden orkideanviljelijäin kanssa, jotka eivät arkailisi pannessaan liikkeelle pari tuhatta toivossa, että saisivat osan kukkaan, joka Veli Johanneksen lausuman mukaan oli suuren kultamäärän arvoinen. Joka tapauksessa aioin yrittää.

Eräänä perjantaina puoli yhden aikaan etsin siis herrojen May & Primrose'n liikkeen, kantaen mukanani kultaista Cypripediumia, joka nyt oli litteässä metallirasiassa.

Olin sattunut valitsemaan onnettoman päivän ja hetken, sillä saapuessani toimistoon ja kysyessäni mr. May'tä minulle ilmoitettiin hänen olevan maanarviointimatkalla.

"Sitten haluaisin puhutella mr. Primrose'a", sanoin.

"Mr. Primrose on huoneella tekemässä kauppoja", vastasi virkailija, jolla näytti olevan hyvin kiire.

"Missä huone sitten on?" kysyin.

"Ovesta mennessä käännytään vasemmalle, sitten taas vasemmalle — siellä kellon alla", sanoi virkailija ja sulki luukun.

Olin niin harmistunut hänen tylyydestään, että olin vähällä jättää koko yrityksen. Mutta kun paremmin asiaa ajattelin, noudatin hänen antamiaan ohjeita ja parin minuutin kuluttua löysin itseni kapeasta käytävästä, joka vei avaraan huoneeseen. Sellaiselle, joka ei ollut samantapaista ennen nähnyt, se tarjosi omituisen näyn. Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli seinälle naulattu julistus, jossa kiellettiin kävijöitä polttamasta piippua. Ajattelin mielessäni, että orkideat varmaan olivat ihmeellisiä kukkia, jos ne voivat erottaa sikarin savun piipun savusta, ja astuin huoneeseen. Vasemmalla puolellani oli pitkä pöytä täynnä ruukkuja, joissa kasvoi ihania kukkia, jollaisia en ikinä ollut nähnyt; ne olivat kaikki orkideoja. Pitkin sitä ja vastakkaista seinää oli toisia pöytiä, joille oli tiukkaan sullottu kuivia juuria, varmaankin orkideain. Minun kokemattomaan silmääni koko paljous ei näyttänyt viiden shillingin arvoiselta, sillä juuret näyttivät kuihtuneilta.

Huoneen päässä oli koroke, jolla istui erittäin miellyttävän näköinen herra. Hän myi huutokaupalla sellaista vauhtia, että hänen vierellään istuvan virkailijan oli vaikea merkitä kirjoihin määrät ja summat. Hänen edessään oli hevosen korkuinen pöytä, jonka ympärillä ostajat istuivat. Pöydän pää oli tyhjä, ja siihen vahtimestarit asettivat näytteille kunkin erän ennen myyntiä. Korokkeen alapuolella oli toinen vielä pienempi pöytä, ja sillä noin kaksikymmentä kukkaruukkua, vielä kauniimpia kuin suurella pöydällä olevat. Yläpuolella oli ilmoitus, että ne myydään täsmälleen puoli yhdeltä. Ylt'ympäri huonetta seisoi pikku ryhmissä miehiä (läsnäolevat naiset istuivat Pöydän ääressä), joista useilla oli kaunis orkidea napinlävessä. Myöhemmin sain kuulla niiden olleen kauppiaita ja amatöörejä. Heillä oli kaikilla ystävälliset kasvot, ja minä tunsin mieltymystä heitä kohtaan.

Koko paikka oli hauska ja miellyttävä, varsinkin vastakohtana hirveälle lontoolaiselle ympäristölle. Tunkien pienen olentoni nurkkaan, jossa en ollut kenenkään tiellä, katselin menoa jonkun aikaa. Äkkiä miellyttävä ääni vierelläni kysyi, enkö halunnut katsoa luetteloa. Katsahdin puhujaan ja miellyin häneen siinä paikassa — niinkuin edellä olen selittänyt, kuulun niihin, joille ensimmäinen vaikutelma merkitsee paljon. Hän ei ollut kovin pitkä, mutta vanttera ja sulavaruumiinen. Ei hän ollut kovin kaunis, mutta ei niin rumakaan. Hän oli vain tavallinen vaaleaverinen nuori englantilainen, kahdenkymmenenneljän tai -viiden vuoden ikäinen, hänellä oli hilpeät siniset silmät ja harvinaisen hauska kasvojen ilme. Äkkiä tunsin, että hän oli miellyttävä ja ihmisystävällinen sielu. Hänellä oli yllään karkea, verraten kulunut puku ja napinlävessä orkidea, joka näytti olevan yleinen tunnusmerkki. Jollakin tavoin puku sopi hänen hyvin vereviin kasvoihinsa ja vaaleaan, aaltoilevaan tukkaansa, joka i oli kokonaan näkyvissä omistajan istuessa vaatehattunsa päällä.

"Ei, kiitos", vastasin, "en ole tullut tänne ostamaan. En tiedä mitään orkideoista", lisäsin kuin selitykseksi, "tunnen vain muutamia, joita olen tavannut Afrikassa ja tämän tässä", ja näpäytin kainalossani olevaa metallilaatikkoa.

"Todellako", hän sanoi. "Kuulisin mielelläni Afrikan orkideoista. Mitä teillä sitten on tuossa laatikossanne, koko kasviko vai kukkia?"

"Vain kukka. Eikä sekään ole minun. Eräs afrikkalainen ystäväni pyysi minua — tai olkoon, se on pitkä juttu, joka ei mahda teitä huvittaa."

"Enpä tiedä. Arvatenkin se on Cymbidium koosta päättäen."

Pudistin päätäni. "Ystäväni mainitsi toisen nimen. Hän nimitti sitä
Cypripediumiksi."

Nuori mies alkoi käydä uteliaaksi. "Yksikö Cypripedium koko tuossa isossa laatikossa? Sen täytyy olla suuri kukka."

"Niin on, ystäväni sanoi sitä suurimmaksi mitä milloinkaan on löydetty. Se on kaksikymmentäneljä tuumaa toisen siiven päästä toisen päähän, teriksi muistelen hänen niitä nimittäneen, ja takaosa läpimitaten noin jalan levyinen."

"Kaksikymmentäneljä tuumaa terälehtien väli ja selän läpileikkaus jalan levyinen!" sanoi nuori mies aivan ällistyneenä. "Ja Cypripedium! Te laskette varmaankin leikkiä, sir?"

"Sir", vastasin loukkautuneena, "sitä en tee. Teidän puheenne merkitsee samaa kuin sanoisitte minun puhuvan valhetta. Mutta luonnollisestihan kukka saattaa olla jotain muutakin lajia."

"Näyttäkää se minulle! Flora-jumalattaren nimessä, näyttäkää minulle!"

Aloin avata laatikkoa. Se olikin jo puoleksi auki, kun kaksi muuta herraa, jotka joko olivat kuulleet osan keskusteluamme tai huomanneet toverini kiihtyneet kasvot, tunkeutuivat luoksemme. Huomasin heilläkin orkideat napinlävessä.

"Halloo, Somers!" sanoi toinen teeskennellyn miellyttävällä äänellä, "mitä teillä siellä on?"

"Mitä teidän ystävällänne on siellä?" kysyi toinen.

"Ei mitään", vastasi nuori mies, jota oli puhuteltu nimellä Somers, "ei kerrassaan mitään; se on — ainoastaan laatikollinen etelämaisia perhosia."

"Oi, perhosia", sanoi N:o 1 ja käyskenteli tiehensä. Mutta N:o 2, teräväkatseinen, haukansilmäinen henkilö, ei tyytynyt niin vähään. "Näyttäkää meille perhosenne", hän sanoi minulle.

"Ei niitä voi", huudahti nuori mies. "Ystäväni pelkää tomun vahingoittavan niiden värejä. Eikö niin, Brown?"

"Niin kylläkin, Somers", minä vastasin, tarttuen hänen vihjaukseensa ja sulkien metallilaatikon yhdellä napsauksella.

Silloin haukansilmäinen lähti tiehensä muristen, sillä puhe tomusta takertui hänen kurkkuunsa.

"Orkideain kokoilija!" kuiskasi nuori mies. "Kauheita ihmisiä, orkidea-hulluja, niin kateellisia. Sitäpaitsi hyvin rikkaita molemmat. Mr. Brown — toivottavasti se on nimenne, vaikka todennäköisyys on sitä vastaan."

"Niin kyllä", vastasin, "nimeni on Allan Quatermain."

"Oi, paljon parempi kuin Brown! No hyvä, mr. Allan Quatermain, täällä on yksityishuone, joka on vapaasti käytettävissäni. Olisitteko halukas tulemaan noine —", samassa haukansilmäinen herrasmies taasen maleksi ohi, "noine perhoslaatikkoinenne?"

"Mielelläni", vastasin ja seurasin häntä huutokauppahuoneen vasemmanpuolisesta ovesta pari askelta, jolloin tulimme pieneen, astiakaappia muistuttavaan huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä hyllyjä ja niillä paksuja kirjoja.

Kumppanini sulki oven ja lukitsi sen.

"Nyt", hän virkkoi samanlaisella äänellä kuin kertomuksen roistomainen sankari kohdattuaan vihdoinkin kasvoista kasvoihin sievän sankarittarensa, "nyt olemme yksin. Mr. Quatermain, näyttäkääpä minulle — nuo perhoset."

Minä asetin laatikon honkapöydälle, joka oli kattoakkunan alla. Avasin sen; nostin pois vaunupeitteen, ja kahden lasikappaleen välissä kuljetuksesta aivan vahingoittumattomana, oli siinä kultainen kukkani vielä kuolemassaankin loistavana, ja sen rinnalla leveä, vihreä lehti.

Nuori mies, jota kutsuttiin Somers'iksi, tuijotti siihen niin kauan, että pelkäsin hänen silmäinsä aivan pullistuvan ulos päästä. Hän kääntyi poispäin, mutisi jotakin ja tuijotti taas.

"Oi taivas!" hän sanoi viimein. "Oi taivas, onko mahdollista, että tässä epätäydellisyyksien maassa kasvaa jotain tällaista? Ette suinkaan te ole löytänyt sitä, mr. Half — tarkoitan Quatermain?"

"Sir", vastasin, "jo toisen kerran teette vihjauksia. Jääkää hyvästi", ja minä ryhdyin sulkemaan laatikkoa.

"Älkää loukkautuko", hän huudahti. "Säälikää syntisraukan heikkoutta. Te ette ymmärrä. Oi jospa ymmärtäisitte, jospa vain koettaisitte ymmärtää!"

"En", minä vastasin, "en totisesti ymmärrä."

"No hyvä, sen kyllä opitte, kun alatte koota orkideoja. Minä en todellakaan muuten ole hullu muuta kuin ehkä tässä suhteessa, mr. Quatermain", sen hän lausui matalalla, värisevällä äänellä — "tämä ihmeellinen Cypripedium — on kultakaivoksen arvoinen."

"Kultakaivoksista tekemäini kokemusten nojalla", sanoin purevasti ja, saatan lisätä, profeetallisesti, "voin sen kyliä uskoa."

"Oi, tarkoitan kultakaivosta kuvaannollisessa merkityksessä, arkikielellä lausuttuna, en sellaista, jonka kullankaivajat tuntevat", hän vastasi. "Tahdon sillä sanoa, että kasvi on verrattoman arvokas. Missä itse kasvi on, mr. Quatermain?"

"Hyvin epämääräisellä paikalla Itä-Afrikan eteläosassa", vastasin. "En voi rajoittaa sen paikkaa tarkemmin kuin kolmeensataan mailiin."

"Se on epämääräistä, mr. Quatermain. Minulla ei ole oikeutta sitä tiedustella, sillä ymmärrän, että ette tiedä minusta mitään, mutta vakuutan teille, että olen kunniallinen, ja, lyhyesti sanoen, tahtoisitteko kertoa minulle, mitä tiedätte tästä kukasta?"

"Enpä luule voivani", vastasin hiukan epäröiden. Sitten, luotuani häneen toisen silmäyksen, kerroin tarinan ääriviivat, mainiten kaikki nimet ja tarkat paikat, ja selitin olevani etsimässä henkilöä, joka varustaisi rahalla retkikunnan tuohon kaukaiseen ja romanttiseen maahan, jossa harvinaisen Cypripediumimme luultiin kasvavan.

Juuri kun olin lopettanut kertomukseni ja ennenkuin kuulijani vielä ehti tehdä ainoatakaan huomautusta, kuului kova naputus ovelle.

"Mr. Stephen", sanoi ääni, "oletteko siellä, mr. Stephen?"

"Kautta Jupiterin, se on Briggs", huudahti nuori mies. "Briggs on isäni taloudenhoitaja. Sulkekaa laatikko, mr. Quatermain. Käykää sisälle, Briggs", hän jatkoi, hitaasti kiertäen auki lukon. "Mistä on kysymys?"

"Paljostakin", vastasi laiha, kiihtynyt mies, työntyen sisään avatusta ovesta, "isänne, tarkoitan sir Alexander, on odottamatta tullut toimistoon ja oli kovin suutuksissaan, kun ei löytänyt teitä sieltä, sir. Saatuaan kuulla, että olitte lähtenyt orkideamyymälään, hän julmistui, sir, julmistui, ja lähetti minut hakemaan teitä."

"Vai niin?" vastasi mr. Somers kevyellä ja järkkymättömällä äänellä. "No, sanokaa sitten sir Alexanderille, että tulen heti. Menkää vain takaisin, Briggs, ja sanokaa hänelle, että tulen heti."

Briggs lähti vastahakoisesti.

"Minun täytyy jättää teidät, mr. Quatermain", sanoi mr. Somers sulkiessaan ovea hänen lähdettyään, "mutta lupaatteko olla näyttämättä kukkaa kellekään ennen minun paluutani? Puolen tunnin kuluttua olen täällä taas."

"Kyllä, mr. Somers. Odotan teitä puoli tuntia myymälähuoneessa ja lupaan, ettei kukaan saa nähdä kukkaa ennen paluutanne."

"Kiitos. Olette hyvä ihminen, ja minä lupaan, ettette menetä mitään ystävällisyydellänne, mikäli vain se on voimissani."

Menimme yhdessä myymälähuoneeseen, jossa jokin ajatus äkkiä johtui mr.
Somers'in mieleen.

"Kautta Jupiterin!" hän sanoi, "olin vähällä unohtaa Odontoglossumin.
Missä Woodden? Aha, tulkaapa tänne, Woodden, tahdon puhua kanssanne."

Woodden'iksi puhuteltu totteli. Hän oli noin viidenkymmenen iässä oleva mies, epämääräistä väriä, sillä hänen silmänsä olivat hyvin vaalean siniset tai harmaat ja tukka hiekan ruskea; muuten hän oli sitkeän näköinen ja vahvarakenteinen, suurissa käsissä näkyi työn jälkiä, kämmenet olivat kovettuneet ja kynnet lyhyiksi kuluneet. Hän oli puettu kiiltävän mustaan pukuun, jollaista työtätekevä luokka käyttää hautajaisissa. Päätin heti mielessäni, että hän oli Puutarhuri.

"Woodden", virkkoi mr. Somers, "tällä herralla on maailman ihanin orkidea. Pitäkää silmällä, ettei kukaan ryövää häntä. Tässä huoneessa on sellaisia, mr. Quatermain, jotka tahtoisivat murhata teidät ja heittää ruumiinne Thames'iin tuon kukan takia", hän lisäsi synkästi.

Kuullessaan tämän ilmoituksen Woodden liikautti vähän jalkojaan ikäänkuin olisi tuntenut maanjäristyksenedellisiä liikkeitä. Se oli hänen tapansa, milloin jokin hämmästytti häntä. Sitten hän kiinnitti minuun kalpeat silmänsä, jotka sanoivat selvästi, että ulkomuotoni ihmetytti häntä, vetäisi hiekanvärisen suortuvan peukalon ja etusormen välitse ja sanoi:

"Palvelijanne, sir, ja missähän tuo orkidea on?"

Minä osoitin metallilaatikkoa.

"Siellä se on", jatkoi mr. Somers, "ja sitä teidän tulee vartioida. Mr. Quatermain, jos joku yrittää ryövätä teitä, huutakaa Woodden'ia, ja hän iskee hänet maahan. Hän on nimittäin puutarhurini ja täydellisesti luotettava, varsinkin kun on kysymyksessä jonkun maahan iskeminen."

"Kyllä, varmasti isken hänet maahan", vastasi Woodden, puristaen suurta nyrkkiään ja katsellen ympärilleen epäluuloisin silmin.

"Kuulkaapa nyt, Woodden. Oletteko katsonut Odontoglossum Pavo'a ja mitä arvelette siitä?" ja hän osoitti kasvia, joka seisoi keskellä pienellä pöydällä olevaa ryhmää huutokaupanpitäjän pöydän alapuolella. Sen latvassa oli terttu mitä sievimpiä valkeita kukkia. Ylimmässä terälehdessä (jos se on terä) ja samoin kunkin pyöreähkön kukan huulella oli pilkku ei laikka, joka oli kuin riikinkukon pyrstösulkain taivaankaarenvärinen silmä, mistä kukka arvattavasti olikin saanut nimensä "Pavo" eli riikinkukko.

"Kyllä, herra, ja minusta se on kaunein mitä eläissäni olen nähnyt. Ei ole Englannissa toista 'glossumia, joka vetäisi vertoja tuolle 'glossum Paving'ille", hän lisäsi vakaumuksella ja sanottuaan sanan liikahti taas vähän. "Mutta monet haluavat saada sen. Näin heidän haistelevan kukan ympärillä kuin, kuin — mäyräkoirat rotan kololla. Ja" (riemuitsevalla äänellä) "he eivät tee sitä tyhjän tähden."

"Aivan niin, Woodden, teillä on terävä äly. Mutta nähkääs, meidän on saatava tuo 'Pavo' maksoi mitä maksoi. Nyt isäukko on lähettänyt hakemaan minua. Tulen heti takaisin, mutta voi sattua este. Jos niin on, niin te saatte tarjota puolestani, sillä en uskalla luottaa noihin asiamiehiin. Tästä saatte valtakirjan", ja hän kirjoitti kortille: 'Puutarhurini Woodden saa määräyksen huutaa puolestani. — S.S.' "Nyt, Woodden", hän jatkoi annettuaan kortin palvelijalle, joka vei sen huutokaupanpitäjälle, "älkää ruvetko narriksi ja päästäkö 'Pavoa' käsistänne."

Seuraavassa hetkessä hän oli mennyt.

"Mitä herra sanoi, sir?" kysyi Woodden minulta. "Ettäkö minun on hankittava tuo 'Paving' maksoi mitä maksoi?"

"Niin", vastasin, "niin hän sanoi. Arvaan, että se maksaa paljon — monta puntaa."

"Mahdollisesti, sir, en voi sanoa. Kaikki mitä tiedän on, että minun on ostettava se, kuten voitte olla todistajani. Herrani — hän ei nureksi rahojen vuoksi. Mitä hän haluaa, sen hän hankkii, tarkoitan, ainakin horkideoja."

"Kaiketi tekin pidätte orkideoista, mr. Woodden?"

"Pidänkö, sir? Minä rakastan niitä!" (Taas hän liikahti.) "En rakasta mitään muuta niin paljon; en edes vanhaa vaimoani" (sitten innostuneena) "enkä edes herraakaan, vaikka Jumala tietää, että rakastan häntä paljon! Mutta pyydän anteeksi, sir" (hän vetäisi taas otsasuortuvaansa), "ettekö tahtoisi pidellä metallilaatikkoanne vähän tiukemmin? Minun on pidettävä silmällä sekä sitä että O'Paving'ia, ja huomasin juuri tuon korkeahattuisen miehen katsovan siihen epäluuloisesti."

Senjälkeen erosimme. Minä vetäydyin nurkkaani, kun taas Woodden asettui pöydän ääreen, toinen silmä kiinnitettynä kukkaan, jota hän kutsui nimellä "O'Paving", ja toinen minun metallilaatikkooni. Totisesti kummallinen otus, ajattelin mielessäni: positiivi — vanha vaimo; komparatiivi — hänen herransa; superlatiivi — orkideanviljelys. Siinä hänen rakkautensa asteet. Mutta lyön vetoa, että hän muuten oli rehellinen, kunnollinen ja hyvä mies.

Kaupanteko laimeni. Erästä määrättyä lajia kuivattua orkideaa oli niin suuri määrä myytävänä, että ei löytynyt ostajia järjellisiin hintoihin, ja suuri osa oli ostettava sisään. Lopulta nerokas mr. Primrose kääntyi korokkeellaan yleisön puoleen.

"Hyvät herrat", hän lausui, "ymmärrän hyvin, että ette tänään ole tulleet tänne ostamaan vähäistä määrää Cattleya Mossiae'ta. Tulette ostamaan tai huutamaan tai näkemään kuinka myydään ihanin Odontoglossum, minkä on tässä maassa nähty kukkivan. Sen omistaa kuuluisa tuontiliike, jonka menestystä tämän jalokiven kuljetuksesta saan onnitella. Hyvät herrat, tämän ihmeellisen kukan pitäisi koristaa kuninkaallista kasvihuonetta. Ja kuitenkin se on tässä kenen tahansa saatavissa, joka haluaa maksaa siitä korkeimman summan, sillä minua on pyydetty ilmoittamaan, että se myydään ehdottomasti. Ja nyt luullakseni", hän lisäsi, luoden silmäyksen kokoutuneisiin, "useimmat suuret kokoilijamme ovat läsnä tässä huoneessa tänä päivänä. Se on totta, nuorta, vapaamielistä orkideanviljelijää mr Somers'ia en näe, mutta hän on jättänyt arvokkaan ylipuutarhurinsa mr. Woodden'in, sillä koko Englannissa ei ole etevämpää orkidean ymmärtäjää (taas Woodden liikahti kovasti), huutamaan puolestaan kuten toivon, samaa loistavaa kukka, josta olen puhunut. Koska kello on tasan puoli yksi, ryhdymme asiaan. Smith, viekää Odontoglossum nähtäväksi, jotta kaikki voivat tarkastaa sen ihanuutta ja varokaa pudottamasta sitä. Hyvät herrat, minun täytyy pyytää teitä olemaan koskettamatta siihen tai tahraamatta sen puhtautta tulipakansavulla. Kahdeksan täydellistä avonaista kukkaa, hyvät herrat ja neljä — ei, viisi nuppua. Voimakas ja täydellisesti terve kasvi, kuusi lehtipeittoista sipulia ja kolme lehdetöntä. Kaksi jako-osaa, jotka minulle on näytetty, voi irroittaa oikeaan aikaan. Mitä tarjotaan Odontoglossum Pavo'sta? Olen utelias näkemään, kuka saa kunnian omistaa tämän täydellisen, verrattoman luonnontuotteen. Kiitos, sir — kolmesataa. Neljä. Viisi. Kuusi. Seitsemän (kolmelta suunnalta.) Kahdeksan. Yhdeksän. Kymmenen. Hyvät herrat, vähän nopeammin! Kiitos, sir — viisitoista. Kuusitoista. Se oli teitä vastaan, mr. Woodden. Ah, kiitos, seitsemäntoista."

"O. Pavon" hurjassa ajossa tuli pysähdys, jonka käytin hyväkseni muuttamalla seitsemäntoista sataa shillinkiä punniksi.

Kautta kunniani, ajattelin itsekseni, kyllä 85 puntaa on hyvä hinta yhdestä kasvista, vaikka se olisikin harvinainen. Woodden pitää vimmatusti kiinni saamistaan määräyksistä.

Mr. Primrose'n vaativa ääni keskeytti mietintäni.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", hän sanoi, "ette suinkaan anna tuon mitättömän olennon viedä nenänne edestä kukkamaailman ihmeellisintä tuotetta, josta sanon toistamiseen, että se on ainoa laatuansa. Eteenpäin, eteenpäin! No, jos minun täytyy, niin täytyy, vaikka tällaisen onnettomuuden jälkeen en ensi yönä saa unta. Yksi", ja vasara iski ensimmäisen kerran. "Ajatelkaa, hyvät herrat, asemaani, ajatelkaa, mitä korkeat omistajat, jotka tavallisesta hienotunteisuudestaan ovat jääneet pois tilaisuudesta, tulevat minulle sanomaan, kun olen pakotettu ilmoittamaan heille surullisen totuuden. Kaksi", ja vasara iski toisen kerran. "Smith, pitäkää kädessänne kukkaa. Näyttäkää sitä yleisölle. Antakaa heidän nähdä, mitä he ovat kadottamaisillaan."

Smith kohotti kukkaa, johon jokainen tuijotti. Pieni norsunluinen vasara heilui mr. Primrose'n pään päällä. Se oli jo putoamassa, kun tyyni, pitkäpartainen mies, joka siihen asti ei ollut ottanut osaa huutamiseen, nosti päätään ja sanoi hiljaa — "Kahdeksantoista sataa."

"Oi", huudahti mr. Primrose, "sitä jo arvelinkin. Olin vakuutettu, ettei Englannin suurinten kokoelmain omistaja sallisi tämän aarteen liukua käsistään ilman taistelua. Teitä vastaan, mr. Woodden."

"Yhdeksäntoista, sir", sanoi Woodden kivenkovalla äänellä.

"Kaksituhatta", kajahdutti pitkäpartainen herra.

"Kaksikymmentäyksi sataa", sanoi Woodden.

"Oikein, mr. Woodden", huusi mr. Primrose. "Totisesti edustatte isäntäänne arvokkaasti. Olen varma, ettette pysähdy muutamain kurjain puntien vuoksi."

"En, mikäli ymmärrän", pääsi Woodden'ilta. "Olen saanut määräykseni ja toimin niiden mukaan."

"Kaksikymmentäkäksi sataa", virkkoi pitkäparta.

"Kaksikymmentäkolme", äännähti Woodden.

"Tuhat tulimmaista!" huusi pitkäparta ja syöksyi ulos.

"'Odontoglossum Pavo' menee kahdestakymmenestäkolmesta sadasta, vain kahdestakymmennestäkolmesta sadasta", huusi huutokaupanpitäjä. "Eikö lisätä kahteenkymmeneenkolmeen sataan? Mitä? Eikö? Silloin minun on tehtävä velvollisuuteni. Yksi. Kaksi. Viimeisen kerran — eikö lisätä? Kolme. Myyty mr. Woodden'ille, joka huusi isäntänsä mr. Somers'in puolesta."

Vasara putosi terävästi iskien, ja samassa silmänräpäyksessä nuori ystäväni syöksyi huoneeseen.

"No, Woodden", hän virkkoi, "onko 'Pavo' jo ollut myytävänä?"

"Se on ollut myytävänä ja myyty, sir. Minä sen ostin."

"Ostitteko hemmetissä? Mikä oli hinta?" Woodden raapaisi päätään.

"En tiedä oikein, sir, en ole milloinkaan ollut hyvä laskennossa, sillä en ole saanut paljoa kirjaoppia, mutta se on kaksikymmentäkolme jotakin."

"Kaksikymmentäkolme puntaako? Ei, kyllä sen on täytynyt olla enemmän. Jumaliste! Sen täytyy olla 230. On se kaunis summa, mutta kaiketi kukka on sen arvoinen."

Samassa hetkessä mr. Primrose, joka kumartuneena pöytänsä yli innokkaassa keskustelussa muutamain kiihoittuneiden orkideahullujen kanssa, nosti päätään.

"Ah, siinähän olettekin, mr. Somers", hän virkkoi. "Koko yleisön nimessä sallikaa minun onnitella itseänne saatuanne omaksenne verrattoman Odontogiossum Pavo'n, jonka mielestäni joka suhteessa vaatimaton hinta oli 2,300 puntaa."

Todellakin tuo nuori mies osasi hyvin ottaa sen vastaan. Hän vavahti vähäisen ja kävi hiukan kalpeaksi, siinä kaikki. Woodden heilahteli edestakaisin kuin kaatuva puu. Minä metallilaatikkoineni vetäydyin nurkkaani. Niin, olin siksi hämmästynyt, että jalkani eivät tuntuneet kantavan. Ihmiset alkoivat puhella, mutta keskustelun huminan yli kuulin nuoren Somers'in matalan äänen:

"Woodden, te olette syntynyt hulluksi", ja vastauksen: "Sitä äitinikin aina sanoi, herra, ja hän kai sen tiesi, jos kuka. Mutta mitä väärää olen nyt tehnyt? Tottelin saamaani määräystä ja ostin 'O'Pavingin'."

"Niin. Älkää olko pahoillanne, miesrukka, oma syyni se on eikä teidän. Itse olen hulluksi syntynyt. Mutta voi taivas! Kuinka suoriudun tästä?" Sitten hän sai takaisin mielenmalttinsa, asteli korokkeen luo ja sanoi pari sanaa huutokaupanpitäjälle. Mr. Primrose nyökkäsi, ja minä kuulin hänen vastaavan:

"Oi, kyllä se käy, älkää olko millännekään. Emme voi vaatia, että tämäntapainen asia suoritetaan ihan hetkessä. Kuukausi tästä päivästä on sopiva."

Sitten hän jatkoi myyntiä.

III.

SIR ALEXANDER JA STEPHEN.

Juuri samalla hetkellä näin vierelläni seisomassa hennonnäköisen, komean miehen, jolla oli neliskulmainen parta ja kauniit vaikka vähän pahantuuliset kasvot. Hän katseli ympärilleen kuin ainakin se, joka on joutunut tuntemattomaan paikkaan.

"Ehkä voitte sanoa minulle, sir", hän kääntyi puoleeni, "onko tässä huoneessa eräs herrasmies, jonka mini on mr. Somers? Olen hyvin lyhytnäköinen ja täällä on paljon väkeä."

"On kyllä", vastasin, "hän osti juuri ihanan orkidean, jonka nimi on
'Odontogiossum Pavo'. Siitä juuri kaikki puhelevat."

"Niinkö? Ostiko hän todella? Ja voitteko sanoa, paljonko hän siitä maksoi?"

"Suunnattoman summan", vastasin. "Luulin sen olevan kaksituhatta kolmesataa shillinkiä, mutta se kuulukin olevan 2,300 puntaa."

Kaunis, vanhahko herrasmies kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan, niin punaiseksi, että luulin hänen saavan kohtauksen. Hetken aikaa hän hengitti raskaasti.

"Kilpailija", ajattelin itsekseni, ja jatkoin kertomusta, sillä mieleeni välähti, että se saattaisi olla hänelle mielenkiintoinen.

"Nuori mies oli, nähkääs, kutsuttu isänsä puheille. Kuulin hänen antavan puutarhurilleen, jonka nimi on Woodden, määräyksen ostaa kasvi mihin hintaan tahansa."

"Mihin hintaan tahansa! Todellakin. Hyvin mielenkiintoista; jatkakaa, sir."

"No niin, puutarhuri osti sen, hirveän kilpailun jälkeen, siinä kaikki. Katsokaa, tuolla hän käärii sitä paperiin. Tarkoittiko hänen isäntänsä, että hänen piti mennä niin pitkälle kuin hän meni, sitä suuresti epäilen. Mutta tuolla hän tuleekin. Jos tunnette hänet —"

Nuori mr. Somers asteli hieman kalpeana ja hajamielisenä minua kohti nähtävästi aikoen puhua kanssani; hänellä oli kädet taskussa ja suussa sytyttämätön sikari. Hänen katseensa sattui vanhaan herraan, ja hänet nähdessään hänen huulensa suippenivat kuin vihellykseen ja sikari putosi suusta.

"Halloo, isä!" hän virkkoi iloisella äänellään. "Sain sanasi ja kävin etsimässä sinua, mutta enpä ikinä uskonut löytäväni sinua täältä. Orkideat eivät ole sinun kauppatavaraasi, vai mitä?"

"Vai et uskonut!" vastasi isä ääni salpautuen. "Ei, enpä tarvitse paljoakaan — tuota haisevaa roskaa", ja hän heilautti sateenvarjoaan kauniita kukkia kohti. "Mutta sinä sitävastoin kyllä, Stephen. Tämä herrasmies tässä kertoo sinun juuri ostaneen hyvin hienon lajin."

"Minun täytyy puolustautua", keskeytin puheen ja käännyin mr. Somers'in puoleen. "Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, että tämä — komea herra", tässä poika hieman hymyili, "oli teidän läheinen omaisenne."

"Oi, älkää toki, mr. Quatermain. Miksi te ette saisi puhua asiasta, josta tullaan lukemaan joka lehdestä. Niin, isä, olen ostanut erittäin hienon lajin, hienoimman mitä tunnetaan, tai oikeammin Woodden teki sen puolestani sillä aikaa kuin minä olin etsimässä sinua, mikä on tietysti sama asia."

"Vai niin, Stephen, ja mitä maksoit kukasta? Kuulin mainittavan summan, mutta luulen siinä tapahtuneen erehdyksen."

"En tiedä, mitä olet kuullut, isä, mutta se kuuluu huudetun 2,300 puntaan. Se on tosin paljoa enemmän kuin mitä voin saada käsiini ja aioin tulla pyytämään sinua lainaamaan minulle rahat, ellei oman niin perheen luoton vuoksi. Mutta voimme puhua siitä myöhemmin."