Salattu maa: Suurmetsästäjä Allan Quatermainin seikkailuja Keski-Afrikassa

SALATTU MAA

Suurmetsästäjä Allan Quatermain'in seikkailuja Keski-Afrikassa

Kertonut

H. RIDER HAGGARD

Englannin kielestä suomentanut

O. E. N. [O. E. Nyman]

Kuuluu viimeisenä numerona sarjaan "Valkoinen metsästäjä" ja sisältää kuvauksen Allanin ja Umslopogaas'in kuolemasta.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

Omistan tämän kirjan
pojalleni
Arthur John Rider Haggard'ille
toivoen,
että Allan Quatermain'in ja hänen toveriensa
urhea ja sankarillinen käytös
kiihoittaa hänet ja monet muut pojat,
joita en milloinkaan tule tuntemaan,
pyrkimään heidän kaltaisikseen
jaloiksi ja ritarillisiksi miehiksi.

SISÄLLYS:

Johdanto.
I. Konsulin kertomus.
II. Musta käsi.
III. Lähetysasema.
IV. Alphonse ja hänen Annettensa.
V. Umslopogaas vannoo valan.
VI. Valmistuksia.
VII. Hirveä taistelu.
VIII. Taistelun jälkeen.
IX. Tuntemattomia kohtaloita kohti.
X. Tulipatsas.
XI. Siintävä kaupunki.
XII. Sisaruskuningattaret.
XIII. Zu-Vendi-kansa.
XIV. Kukkaistemppeli.
XV. Kukkaistemppeli.
XVI. Soraiksen laulu.
XVII. Patsaan luona.
XVIII. Myrsky puhkeaa.
XIX. Harvinainen vihkimätilaisuus.
XX. Taistelu vuorisolassa.
XXI. Hurja ratsastus.
XXII. Umslopogaas'in viimeinen taistelu.
XXIII. Olen puhunut.
XXIV. lisäys.

JOHDANTO.

Joulukuun 23 p.

"Olen juuri haudannut poikani, kaunokaisen poikani, josta olin niin ylpeä, ja minun sydämeni on murtunut. On musertavan kovaa kadottaa siten ainoa lapsensa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto. Tyydyn osaani. Kohtalon raskas pyörä vierii eteenpäin vääjäämättä kuin Juggernautin vaunu ja murskaa aikanaan meistä jokaisen — toisen ennemmin ja toisen myöhemmin. Alkuasukasten tavoin emme kyllä heittäydy sen alle, vaan koetamme piiloutua mikä minnekin ja rukoilemme itkien armoa; mutta se on turhaa, kohtaloamme emme voi välttää, ja kun vuoromme tulee, murskaudumme säälimättä.

"Harry-parkani, näinkö pian sinun täytyi kuolla, juuri kun elämä alkoi sinulle hymyillä. Hän oli menestynyt hyvin opinnoissaan ja oli jo suorittanut kunnialla viimeisen tutkintonsa, josta minä olin niin ylpeä, luullakseni paljon ylpeämpi kuin hän itse. Hänet määrättiin sitten alilääkäriksi rokkosairaalaan. Hän kirjoitti, ettei hän pelännyt rokkoa, vaan halusi mielellään täydellisesti perehtyä taudin hoitotapoihin, ja nyt on tauti hänet tappanut ja minä, harmaahapsinen vanhus, olen jäänyt yksinäni häntä suremaan eikä minulla ole enää ketään, joka minua tässä suuressa murheessani lohduttaisi. Tämä isku olisi ehkä ollut vältettävissä — omaisuuteni olisi riittänyt monin verroin meille molemmille — kuningas Salomonin kaivoksista saamani rikkaudet eivät hevillä lopu; mutta minä tuumin, että ansaitkoon poika itse elatuksensa ja tehköön työtä voidakseen nauttia sitä enemmän levosta ja rauhasta. Mutta lepo tulikin ennen työtä. Minun poikani, minun poikani!

"Kuin mies, josta raamattu kertoo, minä olen koonnut pojalleni paljon maallista tavaraa ja rakentanut aitat, joihin hän saa kaikki rikkautensa lukita, mutta nyt on poikani kuollut ja minä olen jäänyt aivan yksinäni kaikkine kalleuksineni. Minun vuoronihan olisi ollut muuttaa majaa!

"Tänään iltapäivällä kätkimme hänet maan poveen vanhan kirkkomme tornin juurelle. Taivas oli pilvinen ja suuria lumihiutaleita putoili harvakseen kosteaan maahan ja ruumisarkulle haudan reunalla. Kuinka valkoisia ne olivatkaan kirstun mustalla kankaalla! Meidän täytyi hiukan odottaa, ennenkuin saatoimme laskea kirstun hautaan — tarvittavat hihnat olivat unhottuneet haudankaivajalle. Katselimme äänettöminä, kuinka hiutale toisensa jälkeen leijaili hiljaa arkulle kuin ylhäältä siunauksia tuoden ja pian suureksi kyynelhelmeksi sulaen. Siinä suruisissa mietteissä seistessämme lennähti punarinta-satakieli lähellä olevasta puusta arkun kannelle ja viritti ihanan laulunsa. Mieleni murtui silloin kokonaan ja Henry Curtiksenkin silmissä kimaltelivat kyyneleet, niin rautainen mies kuin hän onkin. Suuresta surustani huolimatta muistan myöskin huomanneeni, että kapteeni Good kääntyi poispäin koettaen salata liikutustaan."

Ylläoleva on ote päiväkirjastani, johon minä sen kirjoitin pari vuotta sitten, ja tähän minä jäljensin sen sentähden, että se on minusta sopivin alku kertomukselle, jonka nyt aion kirjoittaa ja saada valmiiksi, jos Jumala suo, Poikani kuolema ja hautaus, josta tuo päiväkirjan ote kertoo, tapahtuivat seitsemäntuhannen penikulman [Englannin penikulman; 1 engl. penik. = 1609.3 m] päässä paikasta, jossa minä nyt makaan sairaana ja hitaasti kirjoittelen näitä sanoja tyttösen karkoittaessa viuhkalla kärpäset minun kuumeisilta kasvoiltani. Harry lepää siellä ja minä täällä, mutta kuitenkin minusta tuntuu kuin rakas poikani olisi jossakin aivan minun lähelläni.

Noin viidensadan kyynärän päässä kirkosta, jonka harmaiden muurien varjossa Harryni viimeistä untaan nukkuu, minulla on hyvin hieno ja mukavasti sisustettu talo, oikea palatsi näihin Afrikan hökkeleihin verraten, joissa olen suurimman osan elämääni asunut. Haudalta menin autioon kotiini ja söin hiukan ruokailuhuoneen pöydälle pantuja ruokia, sillä ei ole hyvä olla syömättä, vaikka olisi haudannutkin kaikki maalliset toiveensa. Pari suupalaa haukattuani minä jo nousin pöydästä ja aloin astella tahi oikeammin ontua — leijona raateli kerran toisen jalkani — pysähtymättä edestakaisin tammilaudoituksella kaunistetussa tilavassa eteishallissa. Talossani Englannissa on eteishallikin, jonka seinille olen ripustanut ampumaini otusten sarvet, noin satakunta paria kaikkiaan. Kokoelmani on sangen kaunis, sillä minä en ole milloinkaan välittänyt sarvista, jotka eivät ole joka suhteessa täydelliset, ellei niihin liity jokin merkillinen seikkailu. Seinällä avonaisen takan yläpuolella ovat kaikki ampuma-aseeni hyvässä järjestyksessä.

Siinä on pari suurta ladattavaa luodikkoa, jotka ovat olleet hallussani viidettäkymmentä vuotta, ja pieni rihlakko, jolle alkuasukkaat ovat antaneet nimen "intombi" eli "tyttö", uskollinen toverini monessa vaarallisessa seikkailussa. Sen vieressä on raskas elefanttipyssy, jonka perän ympärille on hollantilaisten tavoin kiedottu vihertäviä nahkaliuskoja ja jota neekerit sanoivat "ukkoseksi". Buuri, jolta sen ostin, kertoi, että pyssy oli ollut hänen isällään Verisen joen taistelussa, kun Dingaan sotureineen hyökkäsi Nataliin surmaten kuudettasataa miestä, naisia ja lapsia. Buurit antoivat paikalle nimen "Weenen" eli "Itkun tanner", mikä nimi on vielä tänäkin päivänä käytännössä ja on aina oleva. Monta elefanttia olen kaatanut tuolla vanhalla pyssyllä, jonka yhteen laukaukseen menee kukkura kourallinen mustaa ruutia ja joka potkaisee kuin riivattu.

Niin, astelin rauhattomasti edestakaisin, tuijotin pyssyihini ja niillä pyydystämäini otusten muhkeihin sarviin, jotka nyt kotiani kaunistavat, ja mietteeni kiteytyivät vähitellen lujaksi päätökseksi. Jätän tämän paikan, jossa päiväni kuluvat vain turhuudessa ja toimettomuudessa, ja palaan maahan, jossa olen elämäni elänyt ja johon kaikki muistoni, niin hyvät kuin pahatkin, liittyvät. Matkustan Afrikkaan, jossa tutustuin armaaseen puolisooni ja jossa Harry, minun rakas poikani, syntyi; hautaudun murheineni sen rannattomiin erämaihin. Himo saada jälleen metsästää jaloa riistaa ja elää alkuasukasten parissa oli vallannut minut; tahdoin kuolla kuten olin elänytkin. En voinut enää sietää Englantia. Aloin kiihkeästi kaivata noita aukeita kuutamoisia aavikoita ja niiden silmänkantamattomiin ulottuvia salaperäisiä pensaikkoja. Ikävöin nähdä villieläinten kokoontuvan laumoittain puikkelehtiville puroille janoaan sammuttamaan.

Sanotaan, että ihmisen suurin intohimo on voimakas vielä kuolemassakin, ja se on totta, sillä minä olin totisesti kuin kuollut tuona iltana. Totta on myöskin, ettei kukaan ihminen, joka on elänyt neljäkymmentä vuotta minun laillani, voi rankaisematta asettua asumaan esimerkiksi johonkin Englannin maakuntaan säännöllisine pensasaitoineen, viljeltyine tasankoineen, jäykkine tapoineen ja hyvin puettuine asukkaineen. Ei, hän alkaa ikävöidä erämaan kiehtovaa ilmaa, unissaan hän näkee zulu-soturien hyökkäävän vihollistensa kimppuun raivoavan rantahyrskyn tavoin, ja hän alkaa vihata sivistyneitä oloja ahtaine rajoineen.

Mitähän hyötyä tästä niin sanotusta sivistyksestämme oikeastaan on? Ummelleen neljäkymmentä vuotta ja hiukan enemmänkin minä olen elänyt alkuasukasten parissa ja tutkinut heitä ja heidän luonteenominaisuuksiaan, monta vuotta olen jo asunut täällä Englannissa ja olen parhaani mukaan koettanut eläytyä sen sivistyneisiin oloihin, ja mitä minä olen huomannut? Suuren juovanko ehkä, joka on sivistyneiden ja alkuasukasten välillä? Ei suinkaan, juopa, joka on olemassa, on oikeastaan niin vähäinen, ettei siitä kannata puhuakaan. Valkoinen mies ja neekeri ovat aivan samanlaiset, edellinen on vain kekseliäämpi ja osaa paremmin kääntää kaikki omaksi hyväkseen. Sivistymätön alkuasukas ei ole myöskään rahan ahneuden turmelema, joka myrkyttää kuin syöpä valkoisen miehen sydämen. Minun täytyy sanoa, niin ikävää kuin se onkin, että sivistyneen maailman ihminen ja erämaan villi alkuasukas ovat pohjaltaan aivan samanlaiset.

Tohdin sanoa, että hienosti sivistynyt neitonen, joka lukee tämän, hymyilee vanhan metsästäjän hassutuksille ajatellessaan mustaa helmikoristeista sisartaan, ja samoin on tekevä jokainen hienon hieno tyhjäntoimittajakin, jonka tärkein tehtävä on syödä klubissaan päivällinen, joka riittäisi viikoksi jollekin nälkää näkevälle perheelle. Mutta, parahin neiti, mitä ovat nuo kauniit korut kaulanne ympärillä? Ne muistuttavat sangen suuresti neekerinaisen helminauhoja, vallankin kun puseronne kaulus on mahdollisimman väljä. Pyörähtelette ympäri torvien ja rumpujen säestyksellä, kaunistelette kasvojanne maaleilla ja jauheilla, teette kaiken voitavanne herättääksenne jonkun rikkaan soturin huomion saadaksenne hänet vangitsemaan teidät avioliiton kahleilla, koristelette hiuksenne kirjavilla sulilla ja kaikenlaisilla hepeneillä — tuo kaikki on ominaista juuri alkuasukasnaisille ja todistaa, että pohjaltaan te olette aivan samanlaiset. Entä te, herrani, joka myöskin nauratte sanoilleni, mitä sanoisin teille? Otaksutaanpa, että joku löisi teitä kasvoihin nauttiessanne päivällispöytänne herkkuja, niin eiköhän nähtäisi, miten paljon teissä piilee alkuasukkaan villeyttä.

Tätä voisin jatkaa loppumattomiin, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Sivistys on vain villeyttä ja raakuutta peittävä kaunis hopeakuori. Vain turhaa loistoa se on, joka voi häipyä olemattomiin yhtä pian kuin revontuli pohjoiselta taivaalta. Kuin puu se on kasvanut raakalaisuuden suosta, johon minä uskon sen jälkeen varmasti sortuvankin. Niinhän on käynyt Egyptin, Hellaan ja Rooman sivistyksen ja ehkä monen muun, josta ei ole vähintä muistoakaan säilynyt jälkimaailmalle. Tarkoitukseni ei ole suinkaan mitenkään halventaa nykyajan sivistys- ja armeliaisuuslaitosten suurta merkitystä, päinvastoin. Niistähän on ihmiskunnalle tietysti korvaamaton hyöty — kuten esimerkiksi sairaaloista — mutta muistettakoon, että nuo tuhannet ja miljoonat kärsivät ihmisraukat, jotka täyttävät sairaalat ääriään myöten, syntyvät ja kehittyvät keskuudessamme ja ovat siis tavallaan sivistyksen uhreja. Villikansojen keskuudessa ovat sairaudet melkein tuntemattomat. Näitä asioita pohtiessani olen tullut aina siihen johtopäätökseen, että nykyajan useimmat siunaustatuottavat hyväntekeväisyyslaitokset ovat kristinuskon hengen aiheuttamat sivistyksestä johtuvan kurjuuden ja turmeluksen lieventämiseksi.

Kehityksen vaaka heilahtelee puoleen ja toiseen; tänään riemuitsemme jostakin suuriarvoisesta saavutuksesta, mutta huomenna voimme olla jonkun juuri huomaamamme tuntuvan tappion masentamat. Luonto pitää kyllä tasapainosta huolen. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan kaikki kehityksen saavutusten yhteistulos, niin vaaka heilahtaa tasapainoon, kun toiseen kuppiin lasketaan kaikki ratkaisemattomat kysymykset, joita kehityksen edistyessä yhä uusia ilmestyy.

En tahdo puolustella tätä poikkeustani näihin paljon pohdittuihin asioihin, etenkin kun se on vain jonkinlainen johdanto, jonka nuorempi väki ja kaikki, jotka eivät milloinkaan mitään ajattele (mikä paha tapa!), kiireimmiten sivuuttavat, mutta minusta on hyvin toivottavaa, että välistä koettaisimme vilpittömästi opetella ajattelemaan ja ymmärtämään mitä me oikeastaan olemme ja varoisimme joutumasta laajojen tietojemme aiheuttaman ylpeyden valtaan. Ihmisjärjen kekseliäisyys on melkein rajaton, mutta ihmisluonne on taipumaton kuin rautarengas. Hohtavan kirkkaaksi se voidaan kiilloittaa ja sen muoto voi ehkä hiukan muuttua, mutta sen kehän pituutta ei voi kukaan laajentaa niin kauan kuin ihminen on ihminen ja maailma on maailma. Ennen vuoret luhistuvat ja taivaan tähdet uriltaan suistuvat kuin ihmisluonteen rajat laajenevat.

Ihmisluonne on Jumalan kaleidoskooppi, jonka intohimojamme ja taipumuksiamme esittäviä erivärisiä lasisiruja kaikkivaltiaan mahtava käsi järjestelee yhä uusiin väriyhtymiin, ja vaikka nuo yhtymät olisivat kuinka merkilliset hyvänsä, niin ei kuvassa ole milloinkaan siruakaan enemmän tahi vähemmän.

Paremmin ymmärtääksemme asian olettakaamme, että jakaudumme kahteenkymmeneen osaan, yhdeksääntoista villiin ja yhteen sivistyneeseen. Noihin yhdeksääntoista meidän on kohdistettava kaikki huomiomme voidaksemme päästä täysin selville itsestämme. Jos kiinnitämme huomiomme vain tuohon yhteen osaan, joka on kylläkin todellisuudessa tärkein, niin kaikki nuo yhdeksäntoista esiintyvät silloin aivan eri valossa. Äkillisten onnettomuuksien, surujen ja murheiden meitä kohdatessa me turvaudumme noihin olemuksemme yhdeksääntoista alkuperäiseen osaan emmekä tuohon yhteen, joka on meihin myöhemmin muodostunut. Sivistys voi kuivata kyyneleemme, mutta kuitenkin me nyyhkytämme emmekä voi lohduttautua. Sota on meille vastenmielinen, mutta kuitenkin me iskemme sydämen pohjasta kotimme ja kontumme puolesta. Hurmeisilla sotakentillä mainetta ja kunniaa tavoittelemme. Niin on aina ollut ja tulee olemaankin.

Kun sydämemme on surun murtama, haihtuu sivistyksenkin merkitys olemattomiin ja me hiivimme luonnon suurelle povelle kuin pieni lapsi äitinsä helmaan lohtua etsimään. Kun murheet meitä ahdistavat, ikävöimme luonnon yksinäisyyteen. Taivaalla purjehtivia pilviä katsellessa ja rantahyrskyjen pauhua kuunnellessa voi hetkeksi unhottaa omat taistelunsa. Polttavat tuskamme lieventyvät tuntiessamme elämän sykkivän voimakkaasti ympärillämme luonnossa, johon mekin kokonaan kuulumme. Luonto on meidät synnyttänyt ja se on meille tulevaisuudessa haudankin valmistava.

Astelin näin suruissani edestakaisin tammilaudoituksella koristetussa eteishallissani sydämessäni kiihkeä kaipuu saada heittäytyä murheineni luonnon lohduttavaan helmaan. En tarkoita teidän tuntemaanne luontoa hoidettuine metsineen ja hymyilevine viljavainioineen, vaan luontoa, johon ei ole koskettu sitten luomistyön päätyttyä. Ikävöin sinne, jossa on vielä viljalti jaloa riistaa, maahan, jonka menneisyyttä ei kukaan tiedä, ja kaipaan villejä alkuasukkaita, joita rakastan. Sydämeni on nyt pakahtumaisillaan surusta poikani kuoleman johdosta, mutta siellä ehkä voin tottua tyynesti ajattelemaan, että rakas Harryni lepää kirkkomaassa.

Tämä itsekäs esitelmöiminen loppukoon tähän. Pyydän teitä, joka olette jaksanut lukea kyhäystäni näin pitkälle, jatkamaan kärsivällisesti, sillä kertomus, jonka aion teille kertoa, on kyllä sen arvoinen. Sen kaltaista ei ole milloinkaan ennen kuultu.

I.

KONSULIN KERTOMUS.

Harry-parkani hautajaisista oli kulunut noin viikko, kun eräänä iltana istuessani huoneessani ajatuksiini vaipuneena kuulin ovikellon kilahtavan. Menin avaaman ja tapasin ovella vanhat ystäväni Henry Curtiksen ja kapteeni John Goodin. He tulivat sisään ja istahtivat eteishallin avaran takan ääreen, jossa muistaakseni loimottava pystyvalkea roihusi.

"Olittepa kunnon miehiä, kun tulitte katsomaan", sanoin minä; "tiellä taitaa olla paljon lunta."

He eivät virkkaneet mitään. Henry Curtis sytytti rauhallisesti piippunsa takasta ottamallaan hehkuvalla hiilellä, joka valaisi kirkkaasti hänen kauniit ja miehekkäät kasvonsa, suuret harmaat silmänsä, kellertävän partansa ja vaalean, kiharaisen tukkansa. Ajattelin siinä häntä katsellessani, mikä muhkea mies hän olikaan. Hänen vartalonsa oli kasvojen veroinen. En ole milloinkaan nähnyt leveämpiä hartioita enkä voimakkaampaa rintaa. Hän on todellakin niin leveä, ettei hän näytä lainkaan pitkältä, vaikka hän onkin kuuden jalan ja kahden tuuman mittainen mies. En voinut olla ajattelematta, että olin hänen täydellinen vastakohtansa. Kuvitelkaahan mielessänne kuudenkymmenen kolmen vuoden ikäinen pienenläntä kuivettunut vanhus, jolla on kellertävät kasvot, suuret ruskeat silmät, harmaantunut lyhyeksi leikattu karkea tukka ja pitkät laihat kädet, niin saatte selvän kuvan Allan Quatermainista eli metsästäjä Quatermainista, kuten minua yleisesti nimitetään. Neekerit ovat antaneet minulle nimen "Macumazahn" = mies, joka aina valvoo, eli mies, jota ei kukaan voi yllättää.

Toinen vieraani, kapteeni Good, ei ollut meidän kummankaan näköisemme. Hän oli lyhyt, tumma ja hyvin paksu ja käytti aina monokkelia. Sanoin paksu, mikä on aivan liian lievästi sanottu, sillä minun täytyy suureksi mielipahakseni tunnustaa, että Good on viime vuosina lihonnut vallan suhteettomasti. Henry Curtis sanoo sen johtuvan laiskuudesta ja ylensyömisestä, mistä puheesta Good ei oikein pidä, vaikka hän ei voi sitä perättömäksikään väittää.

Istuttuamme siten hetkisen minä sytytin pöytälampun, sillä hämärä alkoi käydä vähitellen painostavaksi, mikä ei olekaan kummallista, kun ajatellaan, että olin viikko sitten haudannut kaikki maalliset toiveeni. Sitten avasin seinälaudoitukseen sovitetun kaapin, josta toin pöydälle viskypullon, vettä ja muutamia laseja. Suoritan aina itse tällaiset tehtävät, sillä en voi sietää, että kaikki kannetaan valmiiksi eteeni, kuin olisin parin vuoden vanha lapsi. Curtis ja Good olivat istuneet koko ajan vaiti. He luultavasti tunsivat, ettei heillä ollut mitään sanottavaa, joka olisi voinut suruani lieventää, ja olivat tyytyväiset tietäessään voivansa vain pelkällä läsnäolollaan lohduttaa minua suuressa murheessani. Tämä oli vasta heidän toinen käyntinsä luonani hautajaisten jälkeen. Asianlaita on todellakin niin, että ystäviemme läsnäolo tukee meitä elämämme synkkinä hetkinä enemmän kuin heidän puheensa, joka vain hermostuttaa. Myrskyn raivotessa eläimetkin pyrkivät toistensa läheisyyteen, mutta eivät äännähdäkään.

He polttelivat vaiti ollen piippujaan ja maistelivat lasejaan ja minä seisoin takan reunustaan nojaten myöskin poltellen ja katselin heitä.

"Vanhat ystäväni", sanoin minä vihdoin keskeyttäen hiljaisuuden, "kauanko on siitä, kun palasimme Kukuana-maasta?"

"Kolme vuotta", vastasi Good. "Miksi niin?"

"Sentähden vain, että luulen kyllästyneeni sivistyneisiin oloihin.
Palaan viidakkoon."

Curtis nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja naurahti sointuvasti.
"Tämäpä kummallista", virkahti hän, "vai mitä, Good?"

Good katsahti minuun monokkelinsa läpi ja mutisi: "Kummallista — hyvin kummallista."

"En oikein ymmärrä, mitä te tarkoitatte", sanoin minä silmäillen kysyvästi toisesta toiseen, sillä minä en pidä salaisuuksista.

"Etkö, vanha veikko?" sanoi Curtis, "sittenpä selitän. Me näet juttelimme hiukan tänne tullessamme."

"Sen kyllä uskon, kun kerran Good oli mukana", keskeytin minä ivallisesti, sillä Good on hyvin puhelias. "Mistä sitten keskustelitte?"

"Koetahan arvata", sanoi Curtis.

Pudistin päätäni. Oli melkein mahdotonta arvata, mistä Good oli mahtanut puhella, sillä hän puhuu niin paljon ja lukemattomista asioista.

"No niin, me keskustelimme eräästä pienestä suunnitelmasta, jonka olen tehnyt. Mitä sanoisit, jos lähtisimme tästä toiselle matkalle Afrikkaan?"

Minä melkein hypähdin kuullessani hänen sanansa. "Tarkoitatko täyttä totta?" kysäisin henkeäni pidättäen.

"Tottapa tietenkin. Eikö niin, Good?"

"Niinpä hyvinkin", vastasi Good rauhallisesti.

"Kuulehan, vanha veikko", jatkoi Curtis vilkastuen, "minä olen myöskin kyllästynyt tähän toimettomuuteen. Olen jo toista vuotta ollut yhtä levoton kuin vaaraa vainuava vanha elefantti ja tahdon jo tehdä muutakin kuin olla joutilaana tilanomistajana maassa, joka on aivan tulvillaan samanlaisia tyhjäntoimittajia. Kukuana-maa, Gagool ja kuningas Salomonin kaivokset kummittelevat aina unissani. Selittämätön kaipuu on vallannut minut kokonaan. Olen kyllästynyt fasaanein ja peltokanojen metsästykseen ja himoitsen jälleen suurempaa ja arvokkaampaa riistaa. Tiedäthän, että maito on mautonta, kun on päässyt viinan ja veden makuun. Tuo vuosi, jonka vietimme yhdessä Kukuana-maassa, on minusta nyt yhtä arvokas kuin kaikki muut elämäni vuodet yhteensä. On ehkä hullua näin puhua, mutta minä en voi sille mitään. Olen lujasti päättänyt palata Afrikkaan."

Hän vaikeni, mutta jatkoi hetkisen kuluttua:

"Ja miksi en menisi? Minulla ei ole vanhempia eikä perhettä, jotka minua pidättäisivät. Jos minulle matkallani jotakin tapahtuisi, siirtyvät maatilani ja omaisuuteni veljelleni Yrjölle ja hänen pojalleen, kuten joka tapauksessa viimein käy. Täällä ei minua kukaan tarvitse."

"Näin juuri ajattelin käyvän ennemmin tahi myöhemmin", sanoin minä. "Entä Good, mitkä syyt ovat saaneet sinut yhtymään juoneen, vai onkohan sinulla mitään erikoisia syitä?"

"On", vastasi Good juhlallisen vakavasti. "Minä en toimi milloinkaan ilman jotakin syytä. Naisilla ei ole tässä ainakaan osaa eikä arpaa."

"Selitähän tarkemmin", sanoin minä. "Puheistasi ei viisastu milloinkaan heti."

"Minä en oikeastaan mielelläni kerro syrjäisille näin arkaluontoista ja aivan henkilökohtaista asiaa kuin tämä on, mutta jos sinä haluat tietää todellisen syyni, niin voinhan sen sinulle sanoa: minä olen liian lihava."

"Lopeta jo, Good!" murahti Curtis. "Sanopas nyt, Quatermain, mihin suuntaisimme matkamme. Voitko ehdottaa jotakin?"

"Oletteko, miehet, milloinkaan kuulleet puhuttavan paikasta, jonka nimi on M:t Kenia?" kysyin minä.

"Enpä ole", sanoi Good.

"Entä Lamun saaresta?" jatkoin minä.

"En. Mutta olepas vaiti — eikö se ole noin kolmensadan penikulman päässä Zanzibarista pohjoiseen?"

"Aivan oikein. Kuulkaa siis. Minä ehdotan, että matkustamme suoraan Lamulle, josta menemme mannermaalle ja jatkamme pysähtymättä M:t Keniaan, johon on rannikolta noin kaksisataa viisikymmentä penikulmaa. Sieltä menemme Lekakiseraan, johon on M:t Keniasta noin kaksisataa penikulmaa, ja edempänä ei ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään, mikäli minä tiedän. Jos sinne saakka pääsemme, niin painaudumme heti tutkimaan noita suunnattoman laajoja tuntemattomia alueita Lekakiseran länsipuolella. Mitäs tästä tuumitte, miehet?"

"Etpä vähiä suunnittelekaan", sanoi Curtis harvakseen ja miettivästi.

"Olet oikeassa", vastasin minä. "Onhan siinä aluksi, mutta emmehän me kolme aio vähään tyytyäkään. Kaipaamme kaikki muutosta ja vaihtelua ja tässähän meille tarjoutuukin vallan oivallinen tilaisuus. Olen koko elinaikani ikävöinyt noille seuduille ja minä aion käydä siellä ennen kuolemaani. Poika-raukkani kuolema katkaisi viimeisen siteen, joka kiinnitti minut sivistyneisiin oloihin, ja minä halajan päästä villien alkuasukasteni luo. Sitäpaitsi olen useamman kerran kuullut huhuja, että noissa seuduissa asustaisi suuri valkoinen kansa, ja minä olen päättänyt tutkia, onko noissa huhupuheissa siteeksikään perää. Olen iloinen, jos tulette mukaani, miehet; muussa tapauksessa menen yksin."

"Tänne en suinkaan aio jäädä, vaikka en usko merkkiäkään noihin huhuihin jostakin valkoisesta kansasta", sanoi Curtis nousten ja pani kätensä olkapäälleni.

"Yhdyn täydellisesti edelliseen puhujaan", sanoi Good, "ja olen valmis lähtemään vaikka paikalla. Menkäämme kaikin mokomin M:t Keniaan ja noihin toisiin paikkoihin, joiden nimiä ei kukaan kunniallinen ihminen osaa lausuakaan, ja käykäämme tervehtimässä olematonta valkoista kansaa. Minulle on yhdentekevää."

"Milloin arvelet olevan sopivinta lähteä?" kysyi Curtis.

"Kuukauden päästä tästä päivästä lukien", vastasin minä. "Pääsemme Lamulle Intiaan menevässä höyrylaivassa. Älä sinä, Good, ole niin varma, ettei huhuissa ole mitään perää, vaikka et sattumalta olekaan niitä ennen kuullut. Muistelepas kuningas Salomonin kaivoksia!"

* * * * *

Ylläolevasta keskustelusta on nyt kulunut noin kolme kuukautta ja kertomukseni jatkuu aivan erilaisessa ympäristössä.

Monien tiedustelujen ja tutkimusten jälkeen olimme tulleet siihen päätökseen, että meidän oli parasta lähteä pyrkimään M:t Keniaa kohti Tana-joen suulta eikä Mombasasta, joka on noin sata penikulmaa lähempänä Zanzibaria. Tähän päätökseemme vaikuttivat suuresti tiedot, jotka saimme eräältä armeenialaiselta kauppiaalta, joka tuli laivaan Adenissa. Hän oli likaisin ihminen mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta muutoin kunnon mies. "Lamu", toisti hän, "sanotte olevanne matkalla Lamulle — oi, mikä ihana paikka?" ja hurmautuneena hän käänsi lihavat kasvonsa taivasta kohti. "Puolitoista vuotta olen siellä ollut eikä minun kertaakaan tarvinnut muuttaa paitaani — ei kertaakaan."

Astuimme siis kiluinemme kaluinemme maihin tuolle mainitulle saarelle, ja kun emme tienneet minne mennä, samosimme päättäväisesti Englannin konsulin talolle, jossa meidät mitä vierasvaraisimmin vastaanotettiin.

Lamu on kylläkin merkillinen paikka, mutta kun nyt sitä ajattelen, muistan vain sen verrattoman likaisuuden ja hirvittävän löyhkän. Konsulaatti oli noin kivenheiton päässä liejuisesta ja mutaisesta rannasta, joka oli koko kaupungin liankaatopaikka. Luoteen aikana oli ranta kuivillaan ja alkuasukkaat tapasivat kaivaa kokospähkinöitä liejuun pehmenemään. Kun kuori oli kyllin mädäntynyt, kaivettiin pähkinät esiin ja niiden kuiduista kudottiin sitten mattoja, oviverhoja y.m.

Olen eläissäni kohdannut monet löyhkät, mutta niiden muisto kalpenee kokonaan tämän Lamun mutaiselta rannalta nousevan hajun rinnalla. Ilta oli kuutamoinen ja aivan tyyni, kun istuimme ystävällisen konsulin huoneessa jutellen kuulumisia, ja vaikka ikkunat oli tiiviisti suljettu, tunkeutui rannan myrkyllinen haju siitä huolimatta sisälle. Onko sitten ihmeellistä, että monenlaiset kuumetaudit raivoavat Lamulla. Saarella on kyllä omat viehätyksensäkin ja omituisuutensa, mutta niihin ei muukalainen ehdi suurestikaan kiinnittää huomiotaan, ennenkuin lika ja löyhkä karkoittavat hänet.

"Mihinkäs miehet ovat oikein matkalla?" kysyi vierasvarainen isäntämme sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen.

"Aiomme pyrkiä M:t Keniaan ja sieltä Lekakiseraan", vastasi Curtis. "Quatermain on kuullut itsepintaisia huhuja, että jossakin Lekakiseran länsipuolella asustaisi suuri valkoinen kansa."

Konsuli nyökäytti päätään ja sanoi myöskin kuulleensa sellaisia puheita.

"Tiedättekö jotakin?" kysyin minä.

"Enpä paljoakaan. Noin vuosi sitten sain kirjeen ystävältäni lähetyssaarnaaja Makenzielta, jonka lähetysasema 'Tunturi' — hän on syntyjään skottilainen — on kaukana sisämaassa Tana-joen rannalla, ja siinä hän ohimennen kertoi kuulleensa merkillisiä asioita."

"Enkö kirje vielä hallussanne?" kysyin minä.

"Minä hävitin sen, mutta muistaakseni hän mainitsi jotakin eräästä hänen asemalleen saapuneesta metsästäjästä, joka oli kertonut tavanneensa Laga-nimisen järven kahden kuukauden matkan päässä Lekakiserasta länteen, jossa ei minun tietääkseni ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään. Sieltä oli tuo metsästäjä kääntynyt pohjoiseen päin ja vaellettuaan kuukauden päivät autiossa erämaassa piikkisten viidakkojen halki ja huimaavan korkeiden vuorten yli hän oli tullut maahan, jonka asukkaat olivat valkoihoiset ja asuivat kivitaloissa. Siellä oli häntä kohdeltu jonkun aikaa sangen vierasvaraisesti, kunnes papit olivat eräänä kauniina päivänä saaneet päähänsä, että hän oli paholainen, ja yllyttivät väestön hänen kimppuunsa. Hän onnistui kuitenkin pääsemään pakoon ja harhailtuaan kahdeksan kuukautta päivättömissä erämaissa hän saapui vihdoin kuoleman kielissä Mackenzien asemalle. Siinä kaikki mitä tiedän, ja mielipiteeni on, että mies- parka on hourinut koko jutun. Mutta jos haluatte saada asiasta tarkempia tietoja, niin teidän on parasta matkata Tana-jokea ylös Mackenzien puheille."

Curtis ja minä katsahdimme toisiimme. Asiaa kannatti todellakin tuumia.

"Luulenpa, että menemme kuin menemmekin tapaamaan herra Mackenzieta", sanoin minä.

"Viisaammin ette voi menetellä", vastasi konsuli, "mutta voitte olla varmat, että matkanne Tana-jokea ylös käy sangen vaaralliseksi, sillä minä olen kuullut masai-heimon olevan sotajalalla, ja kuten tiedätte he eivät ole suinkaan kohteliainta väkeä. Luultavasti selviätte parhaiten, kun otatte mukaanne muutamia reippaita miehiä palvelijoiksenne ja metsästäjiksi ja palkkaatte kantajat matkallanne vain kylästä toiseen. Vaivalloistahan se kyllä on, mutta sittenkin minä uskon teidän pääsevän siten parhaiten perille. Niin lyhyille matkoille palkatut kantajat eivät karkaa luotanne ja jätä teitä pulaan, kuten voisi käydä, jos palkkaisitte samat miehet perille saakka."

Sattuikin niin onnellisesti, että Lamulla oleskeli silloin pienempi ryhmä wakwafi-askari-heimon sotureita. Wakwafit ovat syntyisin masai- ja wataveta-heimojen välillä solmituista avioliitoista ja ovat kaunis ja miehekäs rotu. Heillä on paljon zulu-kansan hyviä ominaisuuksia ja ovat heitä herkemmät mukautumaan sivistyneisiin tapoihin. He ovat myöskin taitavia metsästäjiä. Nämä miehet olivat hiljattain olleet pitkällä matkalla erään englantilaisen Jutson nimisen matkailijan mukana, joka oli lähtenyt Mombasasta — noin sataviisikymmentä penikulmaa Lamusta etelään — ja taivaltaneet Kilimandjaron, Afrikan tunnetusti korkeimman vuoriston, ympäri. Paluumatkallaan noin päivän matkan päässä Atombasasta oli hän kuollut kuumeeseen, miesparka. Säälin sydämestäni tuota urheaa matkailijaa, jonka täytyi monista vaaroista pelastuttuaan kuolla aivan kuin kodin kynnykselle. Miehet olivat haudanneet hänet Mombasaan ja tulivat sitten veneellä Lamulle. Ystävämme konsuli ehdotti, että koettaisimme kaikin mokomin saada nuo miehet palvelukseemme, ja seuraavana aamuna me lähdimmekin tulkki mukanamme heidän puheilleen. Tapasimme wakwafit laitakaupungilla, jossa he majailivat eräässä turvehökkelissä, ja esitimme varovasti asiamme kolmelle majan edessä loikovalle todellakin uljaan ja rohkean näköiselle soturille, jotka eivät olleet lainkaan halukkaat ryhtymään mihinkään neuvotteluihin. He sanoivat juuri palanneensa pitkältä matkalta ja olivat sangen uupuneet ja heidän isäntänsä kuolema oli masentanut heidän mielensä. Levättyään täällä hetkisen he aikoivat jatkaa matkaansa kotiin.

Tämä ei kuulostanut kovinkaan lupaavalta, ja aikaa voittaakseni minä kysyin, missä heidän kumppaninsa olivat. Olin kuullut, että heitä oli kaikkiaan kuusi, ja nyt näin vain kolme. Soturit sanoivat toisten nukkuvan majassa ja lepäävän vaivoistaan — "uni sulki heidän väsyneet silmänsä ja heidän sydämensä olivat surusta lyijynraskaat; parasta olikin nukkua, sillä nukkuessa murheetkin unhottuvat." Mutta saattoihan heidät herättää, jos niin tahdoimme.

Majasta ilmestyikin pian kolme miestä — perusteellisesti haukotellen ja venytellen — joista kaksi ensimmäistä oli selvästi noiden kolmen ensiksi tapaamamme soturin heimolaisia. Kolmas oli roteva, noin kuuden jalan ja kolmen tuuman pituinen mies, jonka jäsenet näyttivät olevan laihuudestaan huolimatta teräksen jäntevät. Näin ensi silmäyksellä, ettei hän ollut wakwafi, vaan puhdasverinen zulu. Hän piti ylimyksellisen kapeaa kättänsä suunsa edessä haukotustaan peittääkseen, joten näin vain hänen kasvojensa yläosan, mutta kädessä olevasta sormuksesta ja otsan kolmikulmaisesta merkistä päättäen hän oli päällikkö eli "keshla". Samassa hän laski kätensä ja minä näin voimakkaat zulu-kasvot, hymyilevän suun, lyhyen, hiukan harmahtavan, villaisen parran ja ruskeat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan. Olin hypähtää korkealle, sillä tunsin miehen heti, vaikka en ollut nähnyt häntä kahteentoista vuoteen. Hänen elämänsä vaiheista kerrottiin kummia juttua Zulu-maassa, jossa häntä yleisesti sanottiin "tikaksi" ja myöskin "lahtariksi".

"Mitä kuuluu, Umslopogaas!" kysyin minä hiljaa hänen omalla kielellään.

Kuullessaan nimeään mainittavan hän hätkähti kovin ja pudotti hämmästyksissään pitkävartisen sotakirveensä, joka hänellä oli kädessään, mutta samassa hän jo tunsi minut ja tervehti minua juhlallisesti.

"Sinäkö, koos (päällikkö)", huudahti hän, "Koos-y-Pagate! Koosum cool! (vanha ja mahtava päällikkö), koos! baba! (isä). Sinäkö, Macumazahn, vanha metsästäjä, elefantin tappaja, leijonain syöjä, neuvokas, valpas, urhoollinen ja nopea sankari, joka et ammu milloinkaan harhaan, jonka isku sattuu aina paikalleen ja joka rakastat ystäviäsi kuolemaasi saakka! Koos! Baba! On totta kuten sanotaan, että ympäri käydään ja yhteen tullaan! Katso, Natalista lähetettiin minulle vuosi sitten sana: 'Macumazahn on kuollut! Katso, maailma ei tunne enää Macumazahnia!' Ja nyt minä tapaan Macumazahnin, ystäväni, tässä haisujen paikassa. Vanhan shakaalin harja on harmaantunut, mutta hänen näkönsä on vielä tarkka ja hänen hampaansa terävät, vai mitä? Ha-haa, Macumazahn! muistatko kun ammuit tuota raivostunutta puhvelia keskelle otsaa — muistako —"

Olin kuunnellut vaieten, koska huomasin, että hänen juhlallinen puheensa näytti vaikuttavan edullisesti noihin viiteen wakwafiin, jotka kaikesta päättäen ymmärsivät hiukan hänen sanojaan, mutta nyt minä arvelin olevan sopivinta lopettaa hänen purkauksensa. En vihaa mitään niin kuin tätä zulujen äärimmäisen liioiteltua kehumista.

"Ole vaiti!" sanoin minä. "Onko meluava kielesi ollut kahleissa siitä saakka kuin viimeksi sinut näin, koska se nopeudellaan aivan hämmästyttää minut? Miten olet täällä näiden miesten mukana — sinä, joka olit viime kerralla tavatessamme zulujen päällikkö? Kuinka olet joutunut näin kauas kotoasi ja muukalaisten pariin?"

Umslopogaas nojasi peloittavaan tapparaansa, jonka varsi oli tehty valkoisen sarvikuonon sarvesta ja hänen julmat kasvonsa synkkenivät.

"Isäni", vastasi hän, "minulla on sinulle hiukan puhuttavaa, jota en voi sanoa näiden alhaissyntyisten (umfagozana) läsnäollessa", ja hän katsahti wakwafeihin, "mutta niin paljon voin sanoa, että eräs nainen petti minut ja häpäisi kunniallisen nimeni — niin, minun oma vaimoni, eräs pyöreäposkinen tyttö, petti minut katalasti. Viholliseni hän vietteli kimppuuni, mutta minä raivasin tieni heidän ruumiidensa yli. Tämä tapparani, Inkosi-kaas, jonka isäni varmaankin vielä hyvin muistaa, välähti vain kolmesti — kerran oikealle, kerran vasemmalle ja kerran eteenpäin, ja kolme miestä, jotka olivat tulleet minua murhaamaan, vaipui veriinsä kotini kynnykselle. Sitten minä pakenin ja kuten isäni tietää juoksen minä vielä vanhanakin nopeasti kuin sassabyantilooppi [Afrikan nopein eläin. — A.Q.] ja ei ole miestä, joka minut saavuttaisi, kun olen kerran edelle päässyt. Niin lähdin ja takanani syntyi hirmuinen meteli.

"Omasta majastani pakenin ja tapahtui niin, että hän, joka oli minut pettänyt, oli lähteelläni juomassa. Hiivin hänen taaksensa kuin kuoleman varjo, heilautin kirvestäni ja katso! hänen päänsä putosi suoraan lähteeseen. Siten minä käännyin pohjoista kohti ja vaellettuani kolme kuukautta yötä päivää pysähtymättä ja levähtämättä minä kohtasin valkoisen metsästäjän, jonka kuoltua tulin tänne hänen palvelijainsa keralla.

"Mitään en ole tuonut mukanani. Minä, joka olen ylhäistä syntyperää, tuon kuuluisan Chaka-kuninkaan jälkeläinen, kirveskansan päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja, olen nyt koditon kulkuri. Mukaani otin vain tämän kirveeni, jonka voimalla kirveskansaani hallitsin. Karjani on nyt jaettu ja kauniit vaimoni on ryöstetty ja lapseni eivät tunne kasvojani enää, mutta tällä kirveelläni" — hän pyöritti peloittavaa asettaan päänsä ympäri niin että ilma vinkui — "minä vielä kerran avaan onnen tieni. Olen puhunut."

"Umslopogaas", sanoin minä pudistaen päätäni, "minä tunnen sinut vanhastaan. Syntyperästäsi olet aina ollut ylpeä ja kunniastasi arka, mutta nyt olet menetellyt kovin ajattelemattomasti, pelkään minä. Kun vuosia sitten suunnittelit kapinaa Cetywajoa, Pandan poikaa vastaan, niin minä varoitin sinua ajoissa ja sinä kuuntelit neuvoani ja pelastuit. Mutta nyt, kun en ollut sinun lähelläsi, olet kaivanut kuopan itsellesi. Eikö niin? Mutta tehtyä ei voida tekemättömäksi saada. Voiko kukaan sanottua sanaa palauttaa ja kuollutta henkiin virvoittaa? Aika kaikki haavat parantaa. Unohda sinäkin, Umslopogaas, kärsimäsi vääryydet ja koeta oppia ajattelemaan, että kostoa hautomalla et niiden muistoa suinkaan lievennä.

"Umslopogaas, minä tiedän, että sinä olet suuri soturi kuninkaallista sukua ja uskollinen kuolemaan saakka. Zulu-maassakin, jossa kaikki miehet 'ovat urhoolliset, sanottiin sinua 'lahtariksi' ja iltaisin kerrottiin nuotioiden ympärillä urotöitäsi ja ihailtiin verratonta väkevyyttäsi. Kuule nyt mitä sanon. Sinä näet tämän pitkän miehen, joka on ystäväni", ja minä viittasin Curtikseen; "hän on yhtä kuuluisa soturi kuin sinäkin ja vertaisesi väkevyydessä. Hänen nimensä on Incubu. Näet toisenkin ystäväni, jolla on pyöreä vatsa, vilkkaat silmät ja miellyttävät kasvot. Hänen nimensä on Bougwan (silmälasiniekka) ja hän on totisesti hyvä ja uskollinen toveri ja kuuluu omituiseen heimoon, joka asustaa veden päällä kelluvissa majoissa.

"Nyt me kolme olemme matkalla sisämaahan ja aiomme kulkea Dongo Egeren ohi, sivuuttaa valkoisen vuoren (M:t Kenian) ja tunkeutua kauas tuntemattomiin erämaihin sen takana. Emme tiedä mihin joudumme; himoamme vain jaloa riistaa ja seikkailuja ja haluamme nähdä jotakin uutta, sillä olemme kyllästyneet kotioloihin ja alati samaan ympäristöön. Tuletko mukaamme? Saat olla lähin miehemme ja palvelijaimme päällikkö, mutta matkan vaiheista en tiedä mitään sanoa. Ehkä emme palaakaan enää, vaan sorrumme erämaiden lukemattomiin vaaroihin. Mutta voihan toisinkin käydä. Kerran ennenkin me kolme lähdimme seikkailuja etsimään ja otimme mukaamme aivan sinun kaltaisesi miehen — erään Umbopan, joka on nyt suuren ennen tuntemattoman maan kuningas, ja hänellä on noin kuusikymmentätuhatta töyhtöpäistä urhoollista soturia. Antaudutko onnettaren johdettavaksi ja tulet mukaamme, vai pelkäätkö sinä, Umslopogaas?"

Vanha päällikkö hymyili. "Et ole aivan oikeassa, Macumazahn", sanoi hän. "Olen vehkeillyt aikani, eikä kunnianhimoni ollut onnettomuuteni ainoa syy, vaan nuoren naisen kauniit kasvot, minkä häpeäkseni tunnustan. Mutta olkoon. Vai niin, nyt ollaan siis menossa virkistämään vanhoja muistoja, Macumazahn, kun Zulu-maassa ennen yhdessä taistelimme ja metsästimme. Minä tulen mukaanne. Käyköön miten käy, muusta en välitä, kunhan iskut putoilevat lujasti ja taajaan ja hurme punaisena huppelehtii. Minä vanhenen, Macumazahn, minä vanhenen, enkä ole vielä tapellut tarpeekseni!

"Olen kuin olenkin soturi; katsopas arpiani", ja hän osoitti rintaansa, käsiään ja jalkojaan, jotka olivat täynnä lukemattomia arpia. "Katsopas tätä reikää päässäni; kerran olivat aivoni pursuta siitä ulos, mutta kuitenkin minä elän, ja mies, joka reiän löi, iski silloin viimeisen iskunsa. Tiedätkö, Macumazahn, montako miestä minä olen iskenyt hengiltä rehellisessä kaksintaistelussa? Katsopas tänne", ja hän viittasi tapparansa sarvikuonon sarvesta tehtyyn varteen, jossa oli monta riviä säännöllisiä pykäliä. "Laskehan pykälät, Macumazahn — eikös niitä ole sata ja kolme — ja siinä on vasta ne, joiden mahat olen sivaltanut auki. [Zulut aukaisevat aina tappamansa vihollisen vatsan. Elleivät he sitä tee, vaivaa heitä taikauskoinen pelko, että he paisuvat samoin kuin tuo kuollut, jonka he surmasivat. — A.Q.] Muita en ole milloinkaan laskenutkaan, mutta niiden lukumäärä on monin verroin suurempi."

"Ole jo vaiti", sanoin minä, sillä minä huomasin, että hänen verenhimoinen luontonsa alkoi lainehtia; "emme halua nyt kuulla veritöittesi luetteloa. 'Lahtariksihan' sinua sanotaankin ja totisesti oletkin nimesi arvoinen. Jos tulet meidän mukaamme, niin muista, että me tappelemme vasta silloin kun kimppuumme hyökätään. Kuule, me tarvitsemme muutamia palvelijoita ja nuo miehet" — minä viittasin wakwafeihin, jotka olivat keskustelumme aikana siirtyneet hiukan loitommaksi — "eivät tahdo tulla."

"Eivät tahdo tulla!" ärjäisi Umslopogaas; "kuka koira tohtii sanoa, etteivät he tahdo tulla, kun isäni käskee? Sinäkö?" ja yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti wakwafin eteen, jota olin ensin puhutellut, ja riuhtaisi hänet luokseni. "Sinä koira!" ärjyi hän ravistaen miestä niin että hampaat helisivät, "sanoitko sinä, ettet tahdo lähteä isäni mukaan? Sanopas se vielä kerran, niin minä jauhan nuuskaksi sinut ja kumppanisi", ja hänen pitkät sormensa kiertyivät miehen kaulan ympärille. "Oletko unhottanut, miten veljesi kävi?"

"En", läähätti wakwafi. "Me seuraamme valkoista miestä."

"Valkoista miestä!" ärhenteli Umslopogaas teeskennellyn raivoisasti, mikä olisi hyvin vähäisellä yllytyksellä kiihtynyt todelliseksi. "Kenestä sinä julkea koira oikein puhut?"

"Mahtavaa päällikköä, tarkoitan."

"Kas niin", sanoi Umslopogaas rauhallisesti ja hellitti otteensa niin äkisti, että mies kellahti selälleen; "sitähän minäkin."

* * * * *

"Tuolla Umslopogaasilla näyttää olevan erinomaisen suuri siveellinen vaikutusvalta kumppaneihinsa", huomautti Good myöhemmin vakavasti.

II.

MUSTA KÄSI.

Lähdimme siis Lamulta ja kymmenen päivän kuluttua me leiriydyimme monien seikkailujen jälkeen Charra-nimiseen paikkaan Tana-joella. Olimme muun muassa käyneet eräässä rauniokaupungissa, joita on useampia tällä rannikolla. Nämä rauniot ovat äärettömän vanhat, luullakseni lähtöisin vanhan testamentin ajoilta, jolloin Intian ja Itä-Afrikan koko kauppa kulki tätä tietä, ja laajuudestaan ja suurten moskeain ja kivirakennusten jäännöksistä päättäen ne ovat olleet väkirikkaita ja tärkeitä kaupunkeja. Nyt ne ovat vain soraläjiä — orjakauppa niiden loiston lopetti — joiden pimennoissa leijona öisin hiipii. Raunioiksi sortuneissa käytävissä, joissa muinoin mahtavat kauppiaat sen aikuisen sivistyneen maailman kaikilta kulmilta toisensa tapasivat, kajahtelee nyt erämaan kuninkaan peloittava karjunta, ja viidakon valtaamilla kaduilla, joilla muinoin sankat ihmisjoukot melusivat, kuuluu vain hyypiän kaamea huuto.

Raunioissa, joita kävimme katsomassa, huomasimme erään tiheää viidakkoa kasvavan kunnaan juurella kaksi mitä kauneinta porttikäytävän pylvästä, jotka olivat aivan köynnöskasvien peitossa. Niiden leikkauksilla koristetut päät olivat aivan erikoiset ja minua harmittaa vieläkin, etten voinut ottaa niitä mukaani. Kuten jo sanoin olivat pylväät luultavasti kaunistaneet jotakin palatsia, josta ei ollut enää jälkeäkään näkyvissä, mutta jonka raunioille tuo metsäinen kunnas oli todennäköisesti muodostunut.

Nuo kaupungit olivat kukoistaneet aikansa ja olivat nyt Niniven ja Babylonin jäännösten kaltaiset. Samoin käy kerran Lontoon ja Parisinkin, sillä kaikki on katoovaista eikä mikään kestä ikuisesti. Tämä laki on heltymätön. Avaruudet, maailmat, valtameret, vuoret, joet, valtakunnat, naiset, miehet — kaikki katoavat aikanaan. — Elämä ei pysähdy eikä kukaan voi vitkastella tiellä ja estää kehityksen kulkua joko elämää tahi kuolemaa kohti. Kohtalo, tuo tuima järjestyksen valvoja, vie meitä kukkulaa ylös ja toista alas, tasankojen poikki, kunnes lopulta syvyyden kita aukeaa eteemme ja me häivymme unhotuksen helmaan, ikuisuuden ulappaan.

Charrassa meillä sukeutui ankara riita kantajain kanssa, jotka olivat sitoutuneet seuraamaan meitä siihen saakka. Kaikin mahdollisin keinoin he koettivat kiristää suurempaa palkkaa kuin oli sovittu, ja kun emme suostuneet heidän vaatimuksiinsa, uhkasi heidän johtajansa usuttaa masait kimppuumme. Samana yönä hän hiipi tiehensä vieden mukanaan kaikki kantajamme, jotka varastivat melkein kaikki heidän haltuunsa uskotut tavarat. Ampuma-aseemme ja muut tärkeimmät matkatavaramme olivat onneksi noiden viiden wakwafin huostassa, joten ne säilyivät. Kantaja-roistot olisivat kyllä kaikkein mieluimmin anastaneet ne, jos vain suinkin olisivat voineet. Olimme kyllästyneet kantajiin ja niitähän emme tosin enää tarvinneetkaan. Jaksoimme itsekin kuljettaa jäljellä olevat vähät kapistuksemme, mutta miten voisimme jatkaa matkaa ilman oppaita?

Good ratkaisi pulman. "Tuossahan on vettä", sanoi hän viitaten Tana-jokeen, "ja eilen näin joukon alkuasukkaita ahdistelevan virtahevosia suurissa kanooteissa. Herra Mackenzien lähetysasema on tietääkseni tämän joen rannalla. Miksi emme siis istu kanootteihin ja meloskele jokea ylös?"

Lienee tarpeetonta sanoa, että tämä nerokas ehdotus hyväksyttiin riemuhuudoin, ja minä ryhdyin heti hankkimaan sopivia kanootteja läheisiltä alkuasukkailta. Kolmen päivän kuluttua minulla oli kaksi jostakin hyvin kevyestä puusta tehtyä tilavaa kanoottia, joihin kumpaankin mahtui kuusi henkeä ja matkatavarat. Näistä kahdesta kanootista minun täytyi maksaa melkein koko jäljellejäänyt kangasvarastoni ja paljon muuta tavaraa.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme. Good, Curtis ja kolme wakwafia asettuivat toiseen kanoottiin ja Umslopogaas, kaksi wakwafia ja minä toiseen. Kun meidän oli pyrittävä vastavirtaa, piti kummassakin kanootissa olla neljä melaa koko ajan liikkeessä, joten meidän kaikkien, Goodia lukuunottamatta, täytyi raataa kuin kaleeriorjain. Melominen olikin sangen raskasta työtä. Kuten sanoin Good ei ryhtynyt soutajain tehtäviin, sillä vesitse matkatessamme hän oli luonnollisesti koko retkikunnan päällikkö ja ottikin heti kaiken vastuun niskoilleen. Totisesti hän huolehtikin, ettei meiltä työ loppunut.

Good on maissa hyväluontoinen, säveäkäytoksinen ja leikkisä mies, mutta heti veneeseen päästyään hän alkoi riehua kuin pahahenki olisi mennyt häneen. Asianlaita oli nähkääs siten, että hän tiesi pilkulleen koko purjehdustaidon, kun taas me olimme vain tavallisia maamyyriä. Me emme tienneet mitään, mutta hän oli todellinen viisauden kaivo kaikkiin vesikulkuneuvoihin nähden, torpeedoista aina afrikkalaisen kanootin melomiseen saakka. Hän pani heti toimeen mitä ankarimman järjestyksen. Maissa tuo kuninkaallisen laivaston upseeri ei kyennyt meihin nähden paljoakaan leventelemään, mutta nyt hän maksoi monikertaisesti kaikki vanhat kalavelat. Kaikesta huolimatta minun täytyy myöntää, että hän onnistui venekuntamme päällikkyydessä aivan ihmeellisen hyvin.

Toisena päivänä hän pystytti kumpaankin kanoottiin jonkinlaiset purjelaitteet, jotka helpottivat työtämme tuntuvasti. Virta oli kuitenkin niin vahva, että parhain saavutuksemme oli päivässä vain parikymmentä penikulmaa. Lähdimme matkaan aina päivän sarastaessa ja meloimme levähtämättä noin puoli kymmeneen saakka, jolloin helle kävi niin rasittavaksi, että työskenteleminen oli mahdotonta. Silloin ohjasimme kanootit maihin ja söimme aamiaisen, jonka jälkeen nukuimme tahi kulutimme aikamme jotenkin muuten noin kolmeen asti, jolloin jatkoimme matkaamme. Meloimme sitten iltaan saakka ja auringon laskussa pysähdyimme yötä viettämään.

Päästyämme iltaisin maihin alkoi Good wakwafein avulla heti valmistaa "linnoitusta" tahi pientä suojusta okaisista pensaista ja kyhäsi nuotion. Curtis, Umslopogaas ja minä lähdimme pyydystämään jotakin pataan pantavaa, mikä oli tavallisesti sangen helppoa, sillä Tanan rannoilla aivan vilisi kaikenlaista riistaa. Curtis ampui kerran giraffin, jonka liha on hienointa herkkua, ja eräänä iltana minä yhytin sorean metsävuohen, jonka kaadoin yhdellä laukauksella, ja Umslopogaas, joka on taitava pyssymies kuten useimmat zulut, oli sangen tyytyväinen, kun hän onnistui kerran saamaan muhkean antiloopin hänelle lainaamallani martini-kiväärillä. Metsät olivat täynnä lintuja, joita välistä ammuimme vaihteluksi, ja kun kyllästyimme lihaan, pyydystimme kaloja, joita Tana-joessa näytti olevan tavattoman runsaasti ja jotka ovat luullakseni krokodiilein tärkein ravinto. Kolmantena päivänä sattui eräs omituinen tapaus. Vedimme juuri kanoottejamme maihin asettuaksemme kuten tavallisesti yöteloillemme, kun samassa huomasimme erään olennon, joka seisoi pienellä kunnaalla noin neljänkymmenen kyynärän päässä meistä ja seurasi tarkoin puuhiamme. Näin ensi silmäyksellä — vaikka en tuntenutkaan heimoa lähemmin — että olento oli masai-elmoran eli nuori masai-soturi. Ellen olisi ollut varma asiastani, olisivat epäilykseni heti hälvenneet, sillä samassa kajahti wakwafi-seuralaistemme huulilta kauhistunut huudahtus "masai". Hehän polveutuvat masai-heimosta, kuten muistelen jo ennemmin sanoneeni.

Kuinka omituisen näköinen hän olikaan seisoessaan siinä täydessä sota-asussaan! Olen viettänyt melkein koko elämäni villikansojen keskuudessa, mutta julmempaa ja peloittavampaa olentoa en ole milloinkaan ennen nähnyt. Mies oli tavattoman pitkä, aivan yhtä pitkä kuin Umslopogaas, mutta hiukan solakampi, ja minun täytyy sanoa, että kauniimpaa vartaloa olen harvoin nähnyt, mutta kasvot olivat kerrassaan pirulliset. Hänellä oli oikeassa kädessään noin kuuden jalan mittainen keihäs, jonka kärki oli pari jalkaa pitkä ja noin kolme tuumaa leveä. Varren päässä oli noin jalan pituinen terävä rautapiikki. Vasemmassa kädessään hän kantoi puhvelinnahasta tehtyä soikeaa kilpeä, joka oli koristettu luultavasti heimon perinnäisillä tunnusmerkeillä. Päässä hänellä oli hanhen sulista laitettu pääkoriste, joka ulottui hartioille saakka, ja kaulan ympärillä "naibere" eli noin seitsemäntoista jalan pituinen ja puolentoista jalan levyinen pumpulivaate, jonka keskellä oli heleän kirjavia juovia. Parkitusta vuohennahasta tehty lyhykäinen hame, joka on masai-soturin ainoa ruumiin verho rauhanaikana, oli nyt kiedottu hänen vyötäisilleen kireän vyön tavoin, johon oli pistetty lyhyen miekan tapainen leveäteräinen veitsi puisine tuppeineen. Peloittava kyhmynuija riippui myös vyössä.

Silmiinpistävin hänen asussaan oli haukan sulista tehty pääkoriste, joka oli kiinnitetty leuan alle ja ympäröi hänen pirulliset kasvonsa kuin kirjava kehys. Nilkkojen ympärillä oli mustat turkisripsut ja pohkeisiin oli kiinnitetty teräviä piikkejä kuin kannuksia ja kiiltävän mustia apinankarvatöyhtöjä.

Tämmöinen oli puuhiamme tarkastelevan masai-soturin juhla-asu, joka pitäisi nähdä, ennenkuin siitä saa täydellisen käsityksen. Tuolla hetkellä minä en tietystikään voinut nähdä hänen asuaan näin yksityiskohtaisen tarkasti, sillä minä katselin vain koko hänen omituista olemustaan aarniometsän synkkää taustaa vasten, mutta myöhemmin minä olin monta kertaa tilaisuudessa tekemään mahdollisimman tarkkoja huomioita.

Ollessamme siinä kahden vaiheella mitä olisi paras tehdä ojentautui masai-soturi täyteen pituuteensa, heristi uhkaavasti keihästään meitä kohti, kääntyi ja katosi kunnaan taakse.

"Halloo!" huusi Curtis toisesta veneestä; "ystävämme entinen oppaamme on pitänyt sanansa ja usuttanut masait kimppuumme. Luuletko olevan turvallista leiriytyä rannalle?"

Eihän se ollut suinkaan turvallista, mutta kanooteissa emme voineet keittää eikä meillä ollut mitään, jota olisimme voineet kylmiltään syödä. Vihdoin Umslopogaas tarjoutui menemään vakoilemaan, minkä hän tekikin häipyen pensaikkoon hiljaa ja notkeasti kuin käärme meidän odottaessa häntä rannalla kanooteissamme. Puolen tunnin kuluttua hän palasi ja kertoi, ettei hän ollut nähnyt ainoatakaan masai-soturia läheisyydessään, mutta oli löytänyt paikan, jossa nämä olivat hiljattain lepäilleet. Ensimmäisestä seikasta hän päätteli heidän poistuneen noin tunti sitten, ja tämä yksi oli vain jäänyt vahtimaan mitä joella oli tekeillä.

Menimme siis maihin ja järjestettyämme vahdinpidon me ryhdyimme valmistamaan illallista. Kylliksemme syötyämme me sitten neuvottelimme vakavasti tilanteesta. Olihan tietysti mahdollista, ettei masai-soturin näyttäytyminen ollut missään yhteydessä meidän kanssamme. Hänhän saattoi kuulua johonkin pienempään rosvojoukkoon, joka oli tehnyt ryöstöretken jonkun naapuriheimon alueelle. Tämä ei ollut kuitenkaan todennäköistä, kun muistelimme oppaan uhkausta ja soturin omituisen vihamielistä asentoa, kun hän heristi keihästään meille. Päinvastoin oli melkein varmaa, että joukko oli jäljillämme ja vaani vain sopivaa tilaisuutta karatakseen kimppuumme.

Asiain näin ollen meillä oli vain kaksi vaihtoehtoa valittavana — joko jatkaa matkaamme tahi kääntyä takaisin. Viimemainitusta tuumasta luovuttiin kuitenkin heti, sillä oli aivan selvää, että paluumatkalla meitä uhkaisivat yhtä monet vaarat kuin eteenpäinkin pyrkiessämme, ja sentähden me päätimme jatkaa matkaamme hinnalla millä hyvänsä. Rannalle ei ollut kuitenkaan hyvä yöpyä, minkätähden me arvelimme olevan turvallisinta viettää yö kanooteissamme virralla. Meillä oli monta syltä kokospähkinän kuiduista punottua köyttä, ja tehtyämme siitä luotettavat kiviriipat me ankkuroimme keskijoelle. Siellä olivat moskiitot syödä meidät elävältä. Toiset nukkuivat niistä vähääkään välittämättä, mutta nuo kiukkuiset paholaiset ja huoli uhkaavasta tilanteestamme pitivät minua valveilla. Makailin siinä poltellen ja mietiskellen monia seikkoja, mutta pääasiallisesti, kuten on ymmärrettävääkin, miten selviäisimme noista masai-roistoista. Oli kaunis kuutamoilta ja huolimatta moskiitoista ja kuumeenvaarasta, johon antauduimme yöpyessämme sellaiseen paikkaan, minä aloin nauttia olostani unhottaen kokonaan vieressäni nukkuvan wakwafin, joka haisi hirvittävästi, ja oikean jalkani, jota oli alkanut jomottaa hankalassa asennossa maatessani. Virta, joka pysähtymättä matkasi ohitsemme äitinsä meren helmaan kuin ihmiselämä hautaa kohti, liplatteli hiljaa kanootin keulassa ja sen kalvo välkkyi kuutamossa kuin hopeinen vyö. Rannat olivat tummassa pimennossa ja yötuuli huokaili surunvoittoisesti kaislikossa.

Hiukan edempänä vasemmalla oli pieni hiekkarantainen lahdelma, johon minä kuulin lauman antilooppeja tulevan juomaan. Samassa kuului peloittava ärjähdys ja säikähtyneet eläimet pakenivat tuulen nopeudella. Kohottauduin katsomaan ja hetkisen kuluttua minä näin hänen majesteettinsa leijonan, eläinten kuninkaan, astelevan arvokkaasti rannalle janoaan sammuttamaan. Tarpeensa tyydytettyään tuo komea eläin katosi äänettömästi kuin varjo pensaikkoon ja hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten kuului risahdus yläpuoleltamme kaislikosta ja parin minuutin kuluttua kohosi vedestä suunnaton tumma möhkäle ja minä kuulin voimakkaan päristyksen. Tulija oli virtahevonen, joka vaipui samassa äänettömästi veden alle noustakseen jälleen näkyviin, vain muutaman kyynärän päässä kanootistani. Tämmöinen lähentely ei minua lainkaan miellyttänyt erittäinkin kun otus oli ilmeisesti kiihkeän utelias saamaan selville mitä ihmeellisiä esineitä joelle oli ilmestynytkään. Se aukaisi suuren kitansa haukotellakseen luullakseni, jolloin minä näin erinomaisen selvästi sen välkkyvät peloittavan suuret torahampaat ja minä en voinut olla ajattelematta, että se voisi murskata kanootimme helposti kuin herneenpalon vain yhdellä ainoalla puraisulla. Tapailin jo kivääriäni antaakseni sille oikein tuiman paukun otsikkoon, mutta päättelin olevan kuitenkin viisainta odotella ja ryhtyä vasta hyökkäyksen tapahtuessa ratkaiseviin toimenpiteisiin. Äkkiä se vajosi syvyyteen yhtä äänettömästi kuin äskenkin eikä enää näyttäytynyt.

Katsahdin samassa oikealle rannalle ja olin näkevinäni tumman olennon hiipivän puiden välissä. Näköni on hyvin tarkka ja minä olin melkein varma, että näin jotakin, mutta en voi sanoa, oliko hiipijä lintu, jokin eläin vai ihminen. Kuu peittyi samassa pilveen ja olento hävisi näkyvistäni. Kun kaikki muut äänet olivat vaienneet, alkoi edempää kuulua sarvipöllön säännöllisen tahdikas ja kimeä huuto. Pian sekin vaikeni ja sitten ei kuulunut enää mitään muuta kuin tuulen suhinaa kaislikossa ja rannan puissa.

Kummallinen levottomuus oli kuitenkin vallannut minut. Afrikassa ympäröivät matkamiestä monenlaiset vaarat, mutta mitään erikoista ja varmaa syytä minä en voinut todeta. En luota mihinkään niin vähän kuin aavistuksiin, ja nyt oli jonkun uhkaavan ja tuntemattoman vaaran tunne kokonaan vallannut minut. Koetin vapautua tuosta ilkeästä tunteesta, mutta kaikesta huolimatta kihosi kylmä hiki otsalleni. En tahtonut herättää toisia. Tilani paheni pahenemistaan, sydämeni löi haljetakseen ja sanomaton kauhu lamautti koko hermostoni kuin olisin ollut hirveän painajaisen pauloissa, mutta vielä kykenin kuitenkin toimimaan millä hetkellä hyvänsä. Makasin hiljaa paikoillani (minä lepäsin melkein istuvassa asennossa kanootin keulassa) ja käänsin vain päätäni niin, että näin Umslopogaasin ja nuo kaksi wakwafia, jotka nukkuivat välillämme.

Edempää kuului virtahevosen hiljainen loiskahdus, huuhkaja huuteli jossakin oudon kimeällä äänellä ja vähitellen kiihtyvä tuuli humisi valittavasti puiden latvoissa. Ylläni oli taivas vetäytynyt synkkään pilveen ja virran kalvo, joka oli äsken välkehtinyt kuin sula hopea, oli nyt musta kuin yö. Minusta tuntui kuin maailmassa ei olisi muita ollutkaan kuin minä ja vaaniva kuolema. Vilun väre puistatti ruumistani. Hiljaisuus ja pimeys alkoivat kammottaa minua.

Samassa oli vereni jähmettyä ja sydämeni tuntui aivan seisahtuvan. Näinkö unta vai oliko kanoottimme todellakin irtaantunut ankkuristaan. Katsahdin sivulleni nähdäkseni toisen kanootin, jonka olisi pitänyt olla aivan vierellämme, mutta en nähnyt mitään. Tuijotin pimeään ja kanootin asemesta näin kapean mustan käden tarttuvan veneen laitaan. Varmaankin näin unta! Mustat, pirulliset kasvot nousivat vedestä ja kanootin hiljaa heilahtaessa välähti kirkas puukko kuin salama ja lähelläni nukkuva wakwafi, jonka vastenmielisestä hajusta äsken mainitsin, parahti tuskallisesti. Kasvoilleni räiskähti jotakin lämmintä.

Lumous laukesi heti. Jokin masai-soturi oli käynyt uiden kimppuumme! Sieppasin käteeni lähimmän saatavilla olevan aseen, joka sattui olemaan Umslopogaasin tappara, ja iskin kaikin voimin kohtaan, jossa olin nähnyt veitsen välähtävän. Terä sattui koko painollaan miehen käsivarteen, jonka se katkaisi ranteesta aivan eripoikki kanootin tukevaa laitaa vasten. Mies ei päästänyt äännähdystäkään, vaan katosi yhtä hiljaa ja aavemaisesti kuin oli ilmestynytkin. Katkaistu verinen käsi vain puristi vielä suurta veistä tahi lyhyehköä miekkaa, joka oli isketty kahvaa myöten suoraan wakwafin sydämeen.

Syntyi aikamoinen hälinä ja minä olin näkevinäni — en tiedä olinko oikeassa vai väärässä — useampien miesten päiden liukuvan kiireesti veden pinnassa oikeata rantaa kohti, minnepäin mekin ajauduimme, sillä riippaköytemme oli sivallettu veitsellä poikki. Huomattuani tämän minä ymmärsin koko suunnitelman. Köysi oli katkaistu toivossa, että kanoottimme ajautuisi virran mukana oikealle rannalle, jossa joukko masai-sotureita varmasti odotti tuloamme lävistääkseen meidät leveäteräisillä keihäillään. Tartuin melaan ja käskin Umslopogaasin tehdä samoin, sillä toinen wakwafi oli niin säikähtynyt ja päästään pyörällä, ettei hänestä ollut mihinkään. Meloimme ripeästi keskijoelle välttyen siten aivan yhdennellätoista hetkellä ajautumasta matalikolle, jossa olisimme joutuneet surman suuhun.

Päästyämme turvallisen etäälle rannasta me aloimme pyrkiä vastavirtaa ankkuripaikallemme takaisin. Pimeässä se oli sangen vaivalloista ja vaarallistakin työtä, kun meillä ei ollut muuta opasta kuin Goodin jymisevät huudot, joita hän kajautteli säännöllisin väliajoin kuin sumusireeni. Vihdoin pääsimme kuitenkin perille ja olimme iloiset kuullessamme, ettei kukaan ollut heitä ahdistanut. Epäilemättä oli mies, jonka katkennut käsi piteli vieläkin veitsen kahvaa, aikonut katkaista toisenkin kanootin ankkuriköyden, mutta hänen suunnitelmansa raukesi, kun hän ei voinut vastustaa vaistomaista murhanhimoaan. Tilaisuus oli liian houkutteleva, ja hänen heikkoutensa maksoi hänelle käden ja meille yhden miehen, mutta pelasti meidät muut varmasta kuolemasta.

Ilman noiden pirullisten kasvojen aavemaista näyttäytymistä kanoottini vieressä — tapausta en voi milloinkaan unhottaa — me olisimme varmasti ajautuneet rannalle ennenkuin olisin mitään huomannutkaan, missä tapauksessa tämä kertomus olisi jäänyt minulta kirjoittamatta.

III.

LÄHETYSASEMA.

Kiinnitimme kanoottimme riippaköytemme jäännöksellä toiseen kanoottiin ja valvoimme odotellen aamunkoittoa ja iloitsimme ihmeellisestä pelastuksestamme, joka näytti todellakin olleen enemmän armelias kohtalon sallimus kuin oman valppautemme ja urhoollisuutemme aiheuttama. Idässä alkoi taivas vihdoin vaaleta ja hetkisen kuluttua oli jo valoisa päivä. En ole milloinkaan kiihkeämmin odottanut ja kiitollisemmin tervehtinyt auringon ensimmäisiä sateita kuin tuona aamuna, vaikka niiden valossa näinkin mitä kamalimman näyn. Kanootin pohjalla makasi tuo onneton wakwafi kuolleena sydän veitsen iävistämänä, jonka kahvaa tuo ranteesta poikki isketty käsi vielä piteli. Näky oli pöyristyttävä. Kiinnitettyämme murhatun jalkoihin kiven, jolla olimme ankkuroineet toisen kanootin, me laskimme ruumiin hiljaa laidan yli. Muutamia ilmakuplia kohosi veden pintaan sen vaipuessa joen pohjaan, mutta nekin hävisivät pian ja hetkisen kuluttua ei kukaan olisi voinut osoittaa missä tuo niin onnettoman lopun saanut toverimme lepäsi. Hänen murhaajansa käden minä heitin kauas virtaan, johon se hitaasti upposi. Veitsen, joka oli selvästi arabialaista valmistetta kultasilauksin koristettuine norsunluisine kahvoineen, otin minä metsästyspuukokseni, ja sangen hyvä se olikin.

Yhden miehen siirryttyä kanoottiini me jatkoimme matkaamme sangen masentunein mielin ja vähäisin toivein tulevaisuuteen nähden, mutta toivoimme kuitenkin saapuvamme tuolle "Vuoristo"-nimiselle lähetysasemalle ennen iltaa. Olomme kävi vieläkin hankalammaksi, kun noin tunnin kuluttua auringon nousun jälkeen puhkesi rankka sade, joka kasteli meidät ihoa myöten, ja täytyipä meidän silloin tällöin tyhjentää kanoottejammekin. Sade vaimensi sitäpaitsi tuulenkin, niin ettemme voineet käyttää purjeitamme, vaan olimme pakotetut pyrkimään eteenpäin melojemme avulla miten parhaiten taisimme. Yhdentoista aikaan pysähdyimme aukealle paikalle vasemmalla rannalla ja sateen hiukan tasaantuessa onnistuimme sytyttämään nuotion ja pyytämään muutamia muhkeita kaloja, jotka paistoimme. Emme tohtineet lähteä metsään riistan jäljille. Kello kaksi lähdimme jälleen matkalle ottaen runsaasti paistettua kalaa mukaamme, ja hetkisen kuluttua alkoi taas sataa vieläkin kovemmin kuin äsken. Lukemattomat kalliot, ahtaat väylät ja kiihtynyt virta vaikeuttivat kulkuamme ja pian olimme varmat, ettemme iltaan mennessä ehtisikään herra Mackenzien vierasvaraisen kodin suojaan. Tämä huomio ei suinkaan ilahduttanut jo ennestäänkin masentuneita mieliämme. Matkamme edistyi vain noin penikulman tunnissa, väsyneet kun olimme, ja viiden vaiheilla iltapäivällä, kun emme enää jaksaneet tarpoa kauemmin, laskimme olevamme vielä noin kymmenen penikulman päässä lähetysasemalta.

Sillehän emme mitään mahtaneet, ja kun asia ei ollut autettavissa, aioimme parhaamme mukaan valmistautua yötä viettämään. Viimeöisen tapahtuman jälkeen emme tohtineet enää yöpyä rannalle, etenkin kun Tanan rannat olivat tässä kohdin tiheän pensaikon reunustamat, johon viisituhattakin masai-soturia olisi voinut helposti kätkeytyä. Ajattelin jo, että meidän täytyisi viettää tämäkin yö kanooteissamme virralla, kun kaikeksi onneksi näimme pienen kalliosaaren, joka oli melkein keskellä jokea. Ohjasimme kanoottimme suoraan sitä kohti, astuimme maihin ja sijoittauduimme saarelle olosuhteiden mukaan mahdollisimman mukavasti. Tulta emme saaneet palamaan virtana valuvan sateen takia, joka pani hampaamme vilusta kalisemaan, mutta eräs hyvä puoli tuolla sateellakin oli, kuten wakwafimme sanoivat. Masai-sotureita ei saanut nimittäin sateella mikään liikkeelle, kastuminen kun oli heistä äärimmäisen vastenmielistä ja johtui ehkä siitä, että he inhosivat peseytymistä, kuten Good sanoi.

Söimme hiukan paistettua kalaa, jonka sade oli liottanut aivan mauttomaksi, paitsi Umslopogaas, joka — kuten zulut yleensä — ei voinut sietää kalaa, ja otimme jokainen pitkän kulauksen paloviinaa, jota meillä oli onneksi vielä muutamia pulloja jäljellä. Hämärä kattoi vähitellen seudun, ja yötä, joka seurasi, voi luullakseni verrata vain siihen, jonka me samat kolme valkoista miestä vietimme Saaban vuoristossa, jolloin olimme menehtyä lumeen ja pakkaseen matkallamme Kukuana-maahan. Yö tuntui olevan aivan loppumaton ja pari kertaa minä jo luulin, että wakwafi-palvelijamme nääntyisivät viluun ja uupumukseen. Ellei meillä olisi ollut paloviinaa, jota aina vähän väliä jakelin heille, niin olen melkein varma, että he olisivat heittäneet henkensä, sillä Afrikan neekerit eivät kestä rasituksia ja kylmää, joka ensin herpaisee ja sitten tappaa heidät. Näin kaikesta, että tuo vanha, rautainen Umslopogaaskin kärsi kovin, vaikka hän ei valittanut sanallakaan oloaan, kun taas wakwafit itkivät ja uikuttivat taukoamatta.

Yhden vaiheilla yöllä kuulimme kaiken lisäksi jälleen tuon omituisen, huuhkajan huutoa muistuttavan kirkaisun, ja valmistauduimme heti hyökkäyksen varalle. Olimme kuitenkin niin väsymyksen ja kylmän jäykistämät, etten luule, että olisimme kyenneet tekemään mainittavampaa vastarintaa, jos hyökkäys olisi todellakin tapahtunut. Mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Huuhkaja, jonka huudon olimme kuulleet, oli tällä kertaa joko oikea, tahi sitten olivat masait itsekin niin kurjassa tilassa, etteivät he voineet ajatellakaan hyökkäystä.

Päivän sarastaessa peittyi koko tienoo läpitunkemattomaan sumuun, sade taukosi vähitellen, ja hetkisen kuluttua karkoittivat auringon suloisesti lämmittävät säteet joella leijailevan kylmän, kostean sumuvaipan. Näännyksissä ja puutunein jäsenin me kompuroimme jalkeille ja nautimme sanomattomasti auringon virvoittavasta lämmöstä, joka kuivasi pian märät vaatteemmekin. Käsitän erinomaisen hyvin, miksi luonnonkansat useinkin ovat auringon palvojia, etenkin, jos heidän elinehtonsa ovat sellaiset, että he joutuvat usein kylmän rasituksille alttiiksi.

Puolen tunnin kuluttua olimme jälleen matkalla ja ripeä tuuli kiidätti kanoottiamme aika vauhtia eteenpäin. Rohkeutemme oli palautunut auringon säteiden mukana ja naureskelimmekin jo eilispäivän vaaroille ja rasituksille, jotka olivat olleet vähällä tehdä meistä lopun.

Matkasimme siten hupaisesti yhteentoista saakka ja aioimme juuri pysähtyä kuten tavallisesti lepäämään ja pyydystämään jotakin metsänriistaa aamiaiseksemme, kun samassa tulimme joen mutkaukseen ja näimme edempänä kauniin eurooppalaismallisen talon suurine avonaisine kuisteineen, joka oli ihanalla paikalla vuoren huipulla. Rakennusta ympäröi korkea ja vahvannäköinen vallitus, jonka ulkopuolella näkyi olevan syvä vallihauta. Taloa varjosti aivan ennenkuulumattoman rehevä ja pitkä pinja-puu, jonka latvan olimme jo pari päivää sitten nähneet kaukoputkella taivaanrannassa tietämättä, että se osoitti paikkaa, jossa lähetysasema oli. Minä näin ensin tuon kaivatun rakennuksen ja kajautin huikean hurraan, johon toiset, paitsi alkuasukkaat, sydämestään yhtyivät. Kukaan ei ajatellutkaan pysähtymistä. Meloimme kaikin voimin eteenpäin, mutta vasta kello yhden vaiheilla olimme kukkulan juurella, jonka huipulla rakennus oli, sillä joki kaartoi tässä pitkän mutkan. Kiidätimme kanootit maihin, nousimme rannalle ja vedimme juuri veneitämme kuivalle, kun näimme kolmen eurooppalaisten tavoin puetun henkilön kiiruhtavan rinnettä alas meitä kohti.

Good painoi monokkelin silmäänsä ja huudahti samassa: "Eräs herra, rouva ja pieni tyttönen, jotka kävelevät kuin sivistyneet ainakin, tulevat hyvin hoidetun puutarhan läpi meitä vastaanottamaan. Minut saa hirttää, jos olemme milloinkaan nähneet kummallisempaa!"

Hän oli oikeassa. Minustakin tuntui kaikki enemmän kohtaukselta italialaisessa oopperassa kuin tositapaukselta, eikä tuo tunne suinkaan haihtunut, kun kuulin meitä puhuteltavan leveällä skottilaismurteella, jota en osaa lainkaan jäljitellä.

"Mitä kuuluu, hyvät herrat?" sanoi Mackenzie, joka oli roteva ja jäntevän näköinen mies. Tukka oli harmaantunut ja kasvot punaisine poskineen olivat hyvin sydämelliset. "Toivon teidän voivan hyvin. Tunti sitten kertoivat alkuasukkaani nähneensä joella kaksi kanoottia, joissa oli valkoisia miehiä, olevan tulossa tännepäin. Ehdimme parahiksi teitä vastaanottamaan."

"Minun täytyy sanoa, että ilomme on suorastaan verraton, kun jälleen saamme nähdä valkoisia kasvoja", puuttui puheeseen hänen puolisonsa — viehättävän ja rohkean näköinen nainen. Tervehdimme kohteliaimmin ja esitimme itsemme. "Olette sydämellisesti tervetulleet, hyvät herrat", sanoi herra Mackenzie, "ja me iloitsemme sanomattomasti saadessamme pitää teitä hetkisenkään vierainamme. Käykäämme nyt viipymättä katsomaan mitä talo voi tarjota, sillä tietysti olette nälkäiset ja väsyneet sellaisen matkan jälkeen. Vuosi sitten saapui Alphonse — hänet saatte heti nähdä — ja sittenpä ei ole muita valkoisia miehiä näkynytkään."

Lähdimme liikkeelle ja näimme, että kukkulan rinne oli alempana jaettu aitauksilla pieniin puutarhoihin, joissa parhaillaan kukoisti rehevä vilja ja kasvoi runsaasti kurkkuja ja perunoita. Aitauksien kulmauksissa oli sienenmuotoisia majoja, joissa Mackenzien yhteiskuntaan kuuluvat alkuasukkaat asustivat. Joukko näiden vaimoja ja lapsia kiiruhti meitä vastaan. Tie, jota myöten me nyt kuljimme, meni suoraan noiden hyvinhoidettujen puutarhojen halki ja oli molemmin puolin oranssipuiden reunustama. Puut oli istutettu kymmenen vuotta sitten, mutia täällä ylämaan suloisessa ilmastossa M:t Kenia-vuoren juurella, joka on noin 5000 jalkaa meren pinnan yläpuolella, ne olivat jo kasvaneet mahtavan suuriksi ja olivat täynnä ihania hedelmiä.

Kiivettyämme noin neljännespenikulman verran — rinne oli sangen jyrkkä — me saavuimme mahtavalle hedelmäpuiden muodostamalle tiheälle aitaukselle, joka oli aivan hedelmien peitossa ja joka ympäröi, kuten herra Mackenzie sanoi, kukkulan koko huipun eli noin sadankuudenkymmenen aarin suuruisen alueen, jossa oli hänen asuntonsa, kirkko, ulkohuoneet ja hänen yksityinen puutarhansa.

Mikä satujen ihmeellinen puutarha se olikaan! Olen aina ihaillut kauniita puutarhoja ja nyt olin nostaa käteni taivasta kohti suuressa ihastuksessani. Ensinnäkin siellä oli rivittäin jaloimpia eurooppalaisia hedelmäpuita, sillä kukkulan laella oli ilmasto niin viileä, että melkein kaikki Englannin hedelmäpuut, pensaat ja kukat menestyivät siellä mainiosti, myöskin omenapuut, jotka eivät tahdo mitenkään kantaa hedelmää kuumassa ilmanalassa. Sitten siellä oli mansikoita ja tomaatteja — ah, minkälaisia tomaatteja! — melooneja, kurkkuja ja kaikkia ihania kukkia ja hedelmiä, mitä voi ajatella.

"Onpa teillä puutarha, joka todellakin on nimensä arvoinen!" huudahdin minä ihaillen ja hiukan kadehtienkin.

"Onhan se jonkinlainen", sanoi lähetyssaarnaaja, "ja hyvinhän se on vaivani palkinnutkin, mutta tätä suloista ilmanalaa minä saan kuitenkin kaikesta kiittää. Maahan pistämäni persikanoksa hedelmöi jo neljäntenä vuonna ja ruusuntaimi kukkii vuoden kuluttua."

Silloin juuri saavuimme noin kymmenen jalan levyiselle vallihaudalle, joka oli täynnä vettä ja jonka toisella puolella kohosi noin yhdeksän jalan korkuinen ampuma-aukoilla varustettu vallitus, jonka harja oli täynnä teräviä piikiviä.

"Kas siinä", sanoi herra Mackenzie viitaten vallihautaan ja vallitukseen, "on minun suurtyöni. Tästä ja kirkosta, joka on asuntoni toisella puolen, minä olen oikein ylpeä. Minä ja parikymmentä alkuasukasta kaivoimme tätä vallihautaa ja rakensimme vallitusta kolmatta vuotta, ennenkuin saimme kaikki valmiiksi, mutta sitten olenkin tuntenut oloni turvalliseksi. Nyt voin pitää puoleni vaikka Afrikan kaikkia villejä vastaan, sillä lähde, joka täyttää vallihaudan, on muurin sisäpuolella ja kuohuu kukkulan huipulla kesät ja talvet, ja sitäpaitsi minulla on aina kotona neljän kuukauden elintarvevarasto."

Mentyämme lautaa myöten vallihaudan poikki me astuimme sangen ahtaasta aukosta vallituksen sisäpuolella olevaan ihanaan kukkaistarhaan, joka oli rouva Mackenzien valtakunta, kuten hän itse sanoi, ja jonka kauneutta tuskin kykenen kuvailemaan. En luule milloinkaan nähneeni kauniimpia ruusuja ja kameelioita, ja ne polveutuivat kaikki Englannista saaduista siemenistä tahi taimista. Siellä oli myöskin monipuolinen kokoelma sipulikasveja, jotka olivat melkein kaikki herra Mackenzien pienen tyttären Flossien etsimät lähetysaseman ympäristöstä. Kokoelmassa oli useita hämmästyttävän kauniita liljoja.

Tämän kukkatarhan keskellä ja melkein avonaisen kuistin edessä oli kaunis kaivo, jonka kristallikirkas vesi kumpusi suoraan maasta. Vesi koottiin suureen kivialtaaseen, josta ylijäämä virtasi maanalaista kanavaa myöten vallihautaan, joka oli siis samalla paikan loppumaton vesivarasto ja kykeni kastelemaan kaikki alempana olevat puutarhat. Asuinrakennus oli tilava, tukevasti tehty yksikerroksinen rakennus, jonka kolmella sivulla oli suuri avonainen kuisti. Katto oli katettu kivilaatoilla. Keittiö oli takana omassa rakennuksessaan hiukan erillään muista, mikä oli mielestäni erinomaisen hyvä keksintö kuumassa ilmanalassa.

Aivan rakennuksen päässä oli tämän merkillisen paikan mielestäni ihmeellisin nähtävyys, eräs havupuu, joita kasvaa siellä täällä Keski-Afrikan ylänkömailla. Tuo mahtava puu, jonka herra Mackenzie sanoi näkyvän viidenkymmenen penikulman päähän kaikkialle ympäristöön — itse olimme sen nähneet koko ajan matkamme viimeisinä päivinä — oli melkein kolmensadan jalan korkuinen ja tyvestä noin kuudenkymmenen jalan vahvuinen. Sen ruskea ja sileä runko kohosi aivan oksattomana noin seitsemänkymmenen jalan korkeuteen, jossa sen mahdottoman suuria sanajalkoja muistuttavat tummanvihreät oksat levisivät vaakasuorasti joka taholle. Auringon ollessa korkeimmillaan ne varjosivat koko rakennuksen ja melkeinpä koko kukkaistarhankin estämättä kuitenkaan — korkealla kun olivat — valon ja ilman pääsemästä vapaasti kaikkialle.

"Mikä kaunis puu!" huudahti Curtis.

"Onhan se komea", vastasi herra Mackenzie. "Minun tietääkseni ei näissä seuduissa olekaan toista sen vertaista. Vartiotorniksenihan minä sitä sanon. Alimmaiseen oksaan olen, kuten näette, kiinnittänyt nuoraportaat ja jos haluan nähdä mitä on tekeillä ympäristössä, niin kiipeän kaukoputkineni tuonne ylös, josta voin esteettömästi nähdä viidenkymmenen penikulman päähän joka suuntaan. Mutta käykäähän sisään, ystäväni; aamiainen on varmaankin jo valmis ja te olette arvatenkin sangen nälkäiset. Yksinäinen kolkkahan tämä on, mutta näihin erämaan oloihin nähden mielestäni erinomaisen viihtyisä; ja minä voin jo ennakolta sanoa teille, että meillä on ranskalainen kokkikin." Hän meni edellämme kuistille.

Ihmetellessäni mitä maailmassa hän oikein mahtoi tarkoittaa sanoessaan, että heillä oli eurooppalainen ja kaiken lisäksi oikein ranskalainen kokki, avautui ovi ja kuistille ilmestyi vikkeläliikkeinen, sangen pikkuinen mies, jolla oli hyvin puhdas sinisestä puuvillakankaasta tehty puku ja parkitusta nahasta ommellut jalkineet. Hän liikkui kuin elohopea ja hänen mustat suunnattoman suuret ylöspäin kierretyt viiksensä törröttivät uhkaavasti kuin puhvelin sarvet.

"Rouva pyytää sanomaan, että aamiainen odottaa. Tehkää niin hyvin, kunnioitettavat herrat", ja mies kumarsi erittäin kohteliaasti, mutta huomasi samassa Umslopogaasin, joka tuli hiljalleen jäljessämme peloittavaa tappuraansa kiikutellen, ja kohotti hämmästyksissään kätensä taivasta kohti.

"Ah, mais quel homme!" huudahti hän ranskan kielellä, "quel sauvage affreuex! Katsokaa tuota kirvestä ja syvää kuoppaa hänen päässään!"

"Kenestä puhutte, Alphonse?" kysyi herra Mackenzie.

"Kenestäkö puhun!" toisti tuo pieni ranskalainen katsellen herkeämättä Umslopogaasia, jonka juhlallinen olemus näytti hänet kokonaan lumonneen. "Hänestä tietenkin", ja hän viittasi Umslopogaasiin — "ce monsieur noir."

Kaikki alkoivat nauraa ja Umslopogaas, joka huomasi olevansa tämän yleisen ilon aihe, synkkeni peloittavasti, sillä hän ei juuri ymmärtänyt leikkiä.

"Parbleu!" sanoi Alphonse; "nyt hän julmistuu. Poistunpa hyvän sään aikana", minkä hän tekikin sangen vikkelästi.

Herra Mackenzie yhtyi sydämellisesti nauruumme. "Hän on omituinen luonne — tuo Alphonse", sanoi hän. "Kerron teille hänen vaiheensa; mutta menkäämme ensin maistelemaan hänen herkkujaan."

"Saanko luvan kysyä", sanoi Curtis syötyämme mahdollisimman hienon päivällisen, "mistä olette saaneet ranskalaisen kokin täällä erämaassa?"

"Hän saapui tänne omasta vapaasta tahdostaan", vastasi herra Mackenzie, "ja pyysi päästä palvelukseeni. Hänellä oli ollut Ranskassa joitakin rettelöitä ja pakeni Zanzibariin, jossa hän sai kuulla, että Ranskan hallitus oli vaatinut hänen luovuttamistaan. Silloin hän lähti sisämaahan aikoen kätkeytyä sinne ja kohtasi aivan nälkään nääntymäisillään minun mieheni, jotka olivat tavaroita hakemassa, ja heidän mukanaan hän sitten tuli tänne. Teidän pitäisi oikeastaan kuulla hänen itsensä kertovan elämäntarinansa."

Sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen selosti Curtis matkaamme ja isäntämme kävi sangen vakavaksi.

"On aivan selvää", sanoi hän, "että nuo masai-roistot ovat jäljillänne ja minä olen sangen hyvilläni, että pääsitte niinkin onnellisesti taloni turviin. Täällä he eivät luullakseni tohdi kimppuunne käydä. Pitikin sattua niin onnettomasti, että melkein kaikki mieheni lähtivät viemään norsunluuta ja muita tuotteita rannikolle. Nyt minulla on vain parikymmentä taistelukelpoista miestä, jos kimppuumme todellakin hyökättäisiin. Lienee parasta, että annan muutamia määräyksiä kaiken varalta", ja mennen ikkunan ääreen hän kutsui luoksensa erään ulkopuolella seisoskelevan alkuasukkaan, jolle hän sanoi jotakin swahilin murteella. Mies kuunteli, tervehti kunnioittavasti ja poistui.

"Olen sydämestäni pahoillani, jos saatoimme teidät sellaiseen pulaan", sanoin minä vakavasti, kun isäntämme palasi luoksemme. "Ennen jatkamme matkaamme ja luotamme hyvään onneemme kuin läsnäolollamme usutamme nuo verenhimoiset roistot kimppuunne."

"Ei puhettakaan. Jos masait tulevat, niin he tulevat; luulenpa meidän voivan valmistaa heille lämpimän vastaanoton. Valkoista miestä ei panna tielle tästä talosta, vaikka maailman kaikki masait sitä vaatisivat."

"Nytpä muistan", sanoin minä istuttuamme hetkisen vaiti, "että Lamulla asuva konsulimme kertoi saaneensa teiltä hyvin merkillisen kirjeen. Siinä nimittäin kerroitte tänne saapuneen erään miehen, joka olisi kaukana sisämaassa tavannut suuren valkoisen kansan. Mitä luulette, mahtoikohan miehen puheissa olla mitään perää? Kysyn vain sentähden, että minäkin olen pari kertaa eläissäni kuullut samanlaisia huhuja kaukaa pohjoisesta tulleilta alkuasukkailta."

Herra Mackenzie ei virkkanut siihen mitään, vaan poistui huoneesta ja toi takaisintullessaan kauniin miekan, jonka kaltaista emme olleet milloinkaan ennen nähneet. Miekka oli pitkä ja sen leveä ja painava terä oli noin puolen tuuman päähän teränsuusta lävistetty mutkikkailla leikkauksilla niinkuin me sahaamme kuvioita pehmeään lautaan. Koristukset oli myös tehty siten, etteivät ne näyttäneet lainkaan heikontavan aseen kestävyyttä, mikä oli jo sangen kummallista. Leikkausten reunat oli sitäpaitsi kaikki silattu kullalla, joka oli jollakin tuntemattomalla tavalla upotettu aivan irroittamattomasti kovaan teräkseen.

"Kas niin", sanoi herra Mackenzie, "oletteko milloinkaan nähneet toista tämän moista?"

Tarkastelimme asetta ja pudistimme päätämme.

"No hyvä. Näytin sen teille vain sentähden, että mies, joka kertoi nähneensä tuon valkoisen kansan, toi sen mukanaan. Muutoin en olisi lainkaan uskonutkaan hänen puheitaan. Mutta kerronpa teille kaikki mitä asiasta tiedän, mikä ei suinkaan ole paljon.

"Istuskelin eräänä iltana hiukan ennen auringon laskua tuolla kuistilla, kun eräs nälkiintyneen näköinen miesparka ontui puutarhan poikki luokseni ja kyyristyi eteeni. Kysyin häneltä, mistä hän tuli ja mitä hänellä oli asiaa. Hän kertoi minulle silloin pitkän hämärän jutun, että hän kuului johonkin kaukana asuvaan heimoon, jonka eräs toinen heimo oli hävittänyt aivan sukupuuttoon, jolloin hän omaisineen oli paennut vieläkin kauemmaksi pohjoiseen Laga-nimisen järven ohi. Vihdoin he saapuivat eräälle järvelle kaukana vuoristossa — mies sanoi sitä pohjattomaksi järveksi — ja siellä hänen vaimonsa ja veljensä kuolivat johonkin tarttuvaan tautiin — rokkoon luultavasti. Paikalliset asukkaat karkoittivat hänet silloin kylistään ja kymmenen päivää hän sitten harhaili vuoristossa eksyen vihdoin tiheään, silmänkantamattomiin ulottuvaan piikkiseen pensaikkoon, josta metsästävät valkoiset miehet hänet löysivät ja veivät hänet, kuten hän itse sanoi, maahan, jonka kansa on valkoinen ja asuu kivirakennuksissa. Siellä hän lepäsi viikon verran, kunnes eräänä yönä valkopartainen mies, jonka hän ymmärsi olevan poppamiehen, tuli hänen luoksensa ja tutki hänen tilansa perinpohjin. Sitten hänet vietiin tuon pensaikkoaavikon halki erämaan laitaan, jossa hänelle annettiin ruokavaroja ja tämä miekka ja kehoitettiin kiireimmiten poistumaan. Niin hän ainakin kertoi tapahtuneen."

"Miten hänelle sitten kävi?" kysyi Curtis, joka oli kuunnellut melkein hengähtämättä.

"Kertomuksestaan päättäen hän näytti saaneen kärsiä sanomattomasti ja kestää lukemattomat vaivat, ja oli viikoittain elänyt vain juurilla ja marjoilla. Hengissä hän kuitenkin pysyi ja pyrki aina vain etelää kohti, kunnes hän vihdoin saapui tänne.

"Yksityiskohtaisempaa kuvausta hänen matkastaan minä en milloinkaan kuullut, sillä minä käskin miehen, joka oli hyvin sairas, mennä levolle ja tulla aamulla jälleen luokseni. Pyysin työnjohtajaa pitämään häntä silmällä ja hoitelemaan häntä yön aikana. Mutta miespololsella oli niin hirveä syyhy, ettei työnjohtajan vaimo huolinut häntä huoneeseensa, vaan antoi hänelle huovan ja käski hänen maata ulkona. Nyt oli asian laita niin, että eräs leijona hiiviskeli juuri niihin aikoihin tässä ympärillämme ja oli onnettomuudeksi vainunnut tuon onnettoman matkamiehen, jonka pään se puri melkein poikki kenenkään kuulematta hiiskaustakaan. Siinä oli hänen kertomuksensa tuosta valkoisesta kansasta ja minä en voi sanoa, onko siinä perää vai ei. Mitä te luulette, herra Quatermain?"

"En tiedä", sanoin minä pudistaen päätäni. "Tämä laaja mannermaa kätkee niin monet salaisuudet, etten suinkaan tohdi väittää miehen puheita perättömiksi. Oli nyt miten oli, asiasta aiomme päästä selvyyteen. Täältä matkaamme Lekakiseraan, josta jatkamme, jos olemme elossa ja terveet, tuolle Laga-järvelle. Jos sen takana sitten asustaa jokin valkoihoinen kansa, niin koetamme kaikin mahdollisin keinoin löytää sen."

"Tepä olettekin oikein uskaliasta väkeä", sanoi herra Mackenzie hymyillen.

IV.

ALPHONSE JA HÄNEN ANNETTENSA.

Päivällisen jälkeen katselimme lähetysaseman perinpohjin, joka on mielestäni paraiten onnistunut ja kaunein, mitä milloinkaan olen Afrikassa nähnyt. Sitten palasimme kuistille, jossa tapasimme Umslopogaasin mielityössään. Hän puhdisti pyssyjä, mikä oli ainoa työ, johon hän omasta aloitteestaan ryhtyi, sillä zulu-päällikkö pitää arvoaan alentavana tehdä työtä käsillään. Hän tekikin työnsä kiitettävän hyvin. Oli omituista nähdä tuon rotevan zulun istuvan lattialla tappara lähettyvillään seinää vasten ja puhdistavan pitkillä ylimysmäisillä sormillaan hellävaroin ja huolellisesti kiväärien lukkoja.

Jokaisella pyssyllä oli oma nimensä. Curtiksen kaksipiippuinen oli "ukkonen" ja minun kevyt express-kiväärini, joka paukahti hyvin terävästi, oli "kimeä-ääninen pikku paholainen". Winchesterit olivat "naisia, jotka puhuivat niin nopeasti, ettei sanaa toisesta erottanut", ja kuusi martini-luodikkoani olivat "rahvasta".

Hänellä oli myöskin tapana puhella pyssyille, joita hän puhdisti, kuin eläville olennoille, mikä oli sangen merkillistä kuulla. Niille hän uskoi huolensa ja murheensa ja puhutteli niitä hellimmillä lempinimillä.

Tappara oli kuitenkin Umslopogaasin parhain ystävä, jolle hän saattoi väliltä tuntikausia jutella. Sivellen kirveen kirkasta terää hän muistutteli mieleensä kaikki seikkailut, joista hän oli selvinnyt rakkaan tapparansa avulla ja joista monet olivat kerrassaan hirvittävät. Tapparalleen hän oli antanut tuon juhlallisen nimen "Inkosi-kaas", jota zulujen kielessä käytetään jotakin mahtavaa kuningatarta mainitessa. Kului pitkä aika, ennenkuin sain selville miksi hän oli antanut aseelleen sellaisen nimen. Vihdoin kysyin häneltä kerran asianlaitaa ja hän vastasi, että kirveshän oli selvästi naiselliseen sukupuoleen kuuluva, koska sen sekautuminen asioiden kulkuun oli aina vakavinta laatua. Kuningatar se oli sentähden, että kaikki vaipuivat maahan sen edessä sen kauneuden ja voiman mykistäminä. Joutuipa hän mihin pulaan hyvänsä, neuvotteli hän aina "Inkosi-kaas'in" kanssa tilanteesta; ja kun kysyin häneltä mitä se hyödytti, vastasi hän, että "Inkosi-kaas" oli viisaampi kuin monet, sillä se oli "nähnyt niin monen miehen aivot".

Otin kirveen käteeni ja katselin tarkemmin tuota peloittavaa asetta, joka oli, kuten olen jo ennemmin sanonut, alkujaankin sota-aseeksi tehty. Suunnattoman suuren sarvikuonon sarvesta tehty varsi oli kolmen jalan ja kolmen tuuman pituinen ja noin tuuman ja neljänneksen vahvuinen ja sen päässä oli noin appelsiinin kokoinen pyöreä pahka, joka oli siihen jätetty estämään vartta luiskahtamasta kädestä. Tämä luinen varsi oli vahvuudestaan huolimatta notkea ja taipuisa ja siis tavattoman kestävä. Kaiken varalta oli varren ympärille kiedottu aina parin tuuman päähän toisistaan kiiltävät kuparirenkaat, jotka vain lujittivat otteen estäen käden luisumasta. Aivan terän lähellä oli varressa joukko pieniä pykäliä, jotka osoittivat aseella taistelussa kaadettujen vastustajain lukumäärää.

Terä oli tehty parhaimmasta teräksestä, eikä Umslopogaas tiennyt, mistä se oli alkujaan kotoisin. Hän oli ottanut aseen eräältä päälliköltä, jonka hän oli kauan sitten taistelussa surmannut. Sen hieman sisäänpäin kaareva terä oli noin kuuden tuuman levyinen ja terävä kuin partaveitsi. Vastapäisellä puolella oli neljän tuuman pituinen tukeva piikki, joka oli päästään parin tuuman pituudelta ontto kuin suutarin reikärauta. Ylempänä oli aukko, josta kaikki, mitä tuohon putkeen joutui, pakkautui vähitellen ulos aseen sitä puolta käytettäessä.

Sitäpä Umslopogaas tavallisesti käyttikin taistelun tuoksinassa, kuten myöhemmin saimme nähdä, iskien sillä salamannopeasti pyöreän sievoisen reiän vastustajansa kalloon. Tungoksessa, kun tilanne alkoi käydä uhkaavaksi, läimäytteli hän sitävastoin täydellä terällä oikeaan ja vasempaan, ja jälki, jonka "Inkosi-kaas" silloin jätti, oli totisesti hirveä. Mutta mieluummin hän käytti kuten jo sanoin tapparansa piikkiterää, ottaen koko asian silloin kuin urheilun kannalta, sillä aseen käyttö vaati silloin paljon suurempaa taitoa. Ja taitava hän olikin. Hänen liikanimensä "tikka" oli luultavasti johtunutkin tuosta hänen erikoistaidostaan.

Semmoinen oli Umslopogaasin Inkosi-kaas, merkillisin ja hirvein lyöntiase mitä milloinkaan olen nähnyt, jota hän rakasti kuin silmäteräänsä. Aterioidessaan hän vain hellitti sen kädestään ja silloinkin se oli aina hänen reitensä alla.

Ojentaessani Umslopogaasille hänen tapparansa tuli Flossie-neiti kuistille ja pyysi minun tulla katsomaan hänen kukkaiskokoelmaansa, jossa oli Afrikan liljoja ja muita ihania kukkia. Monet olivat minulle aivan outoja, ja luulenpa, ettei kasvitiedekään niitä kaikkia tuntenut. Kysyin häneltä, oliko hän milloinkaan nähnyt tahi kuullut puhuttavankaan "Goya-liljoista", jonka Keski-Afrikan tutkijat olivat minulle kertoneet välistä nähneensä. Sen ihmeellinen kauneus oli aivan lumonnut heidät, sanoivat he.

Tämä lilja, jonka alkuasukkaat sanovat kukkivan vain kerran kymmenessä vuodessa, kasvaa kuivimmilla paikoilla ja sen sipuli on kasvin kokoon verraten hyvin pieni. Minun mieleeni onkin tuo ihana kukka painunut lähtemättömästi, sillä minä näin sen ensi kerran olosuhteissa, joita en milloinkaan unhota. Mutta sen sädehtivää kauneutta en kykene kuvaamaan ja sen hurmaava tuoksu on sanalla sanoen verraton. Jokaisesta sipulista kasvaa vain yksi kukka, joka on maanrajassa olevasta lehtikimpusta kohoavassa paksussa ja aivan sileässä varressa, ja kukka, jonka minä näin, oli neljätoista tuumaa läpimitaten ja kapean, ylhäältä laajenevan maljakon muotoinen.

Tummanvihreä nuppu muistuttaa hiukan lumpeen kukan nuppua, mutta jakautuu kukan auetessa neljään kielekkeeseen, jotka kauniisti kaartuvat taaksepäin vartta kohti. Terälehtien muodostama sirosti laajeneva kupu on aivan lumivalkoinen ja sen sisäpuolella on toinen heleänpunainen ja sametinhieno, jonka pohjasta kohoaa yksi ainoa kullanvärinen hede. En ole milloinkaan nähnyt kukkaa, jonka kauneutta ja tuoksua voisi verrata tähän ihmeelliseen liljaan, jonka vain harvat miehet ovat nähneet. Nähdessäni kukan ensi kerran minä muistan ajatelleeni, miten kukatkin kauneudellaan ja sulollaan luojansa voimaa ja kunniaa ylistävät.

Flossie-neiti sanoi tuntevansa kukan hyvin ja oli koettanut saada sen kukkimaan kukkaistarhassaan, mutta onnistumatta. Lilja kukki muutoin juuri tähän aikaan, joten hän luuli voivansa näyttää minulle sen hurmaavan kukan.

Sitten minä kysyin tuolta herttaiselta lapselta, eikö hän tuntenut itseään kovin yksinäiseksi täällä alkuasukasten keskuudessa ilman ketään samanikäisiä valkoihoisia kumppaneita.

"Yksinäiseksikö?" toisti hän. "En suinkaan. Olen onnellinen aamusta iltaan ja sitäpaitsi minulla on omat toverini. En tahtoisi mistään hinnasta asua paikassa, jossa olisi vain valkoisia tyttöjä, niin ettei kukaan voisi huomata mitään erotusta minun ja heidän välillään. Mutta täällä", lisäsi hän nakaten hiukan niskojaan, "minä olen minä ja jokainen alkuasukas ympäristössä tuntee 'Valkoisen Lumpeen' — nimi on heidän antamansa — ja on valmis tekemään mitä minä vain tahdon. Olen lukenut Englannin pikku tytöistä eikä siellä ole ollenkaan sellaista. Heidän täytyy tarkoin noudattaa opettajattariensa tahtoa ja muutenkin näyttää elämä olevan siellä hyvin vaikeaa. Minun sydämeni särkyisi, jos minut teljettäisiin tuommoiseen kouluun, joka on kuin vankila, enkä saisi olla vapaa — vapaa kuin ilma."

"Lukeminen ei teitä siis lainkaan miellytä", sanoin minä.

"Kyllä. Isä opettaa minulle latinaa, ranskaa ja laskentoa."

"Ettekö milloinkaan pelkää näiden villi-ihmisten parissa?"

"En. He eivät ole milloinkaan rauhaani häirinneet. Minä luulen heidän uskovan, että olen 'ngai' (yliluonnollinen), kun olen niin valkoinen. Näettekös tätä?" ja hameensa taskusta hän otti kaksipiippuisen nikkelöidyn derringer-pistoolin. "Tämä on aina taskussani ja jos joku yrittäisi koskea minuun, ampuisin hänet heti. Ammuinhan minä kerran leopardinkin, joka hyppäsi aasini niskaan kun olin ratsastamassa. Säikähdin kyllä kovin, mutta samassa minä laukaisin sen korvaan, ja eläin vierähti maahan kuin kivi. Sen nahka on nyt huoneeni seinällä. Katsokaahan tuonne, herra Quatermain", jatkoi hän innostuneesti ja viittasi etäisyyteen; "eikö minulla ole kumppaneita?"

Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja ensi kerran minä näin Kenia-vuoren kaikessa jylhässä kauneudessaan. Siihen saakka se oli ollut tiheän sumun peitossa, mutta nyt oli sumuverho hälvennyt, niin että vuoren huippu, joka nousi pilviin aina kahdenkymmenentuhannen jalan korkeuteen, hohti kuin sulatettu kulta ilta-auringon valossa. Alempana kätkeytyi vuori vielä sumuvaippaansa, joten sen siintävä, auringon säteiden piinaama lumipeitteinen huippu näytti lepäävän kuin pilvijalustalia maan ja taivaan välillä. Näky oli niin kaunis, etteihän minun kömpelö kynäni kykene sitä lainkaan kuvailemaan.

Katseltuani tuota hurmaavaa näkyä minä tunsin sydämeni sulavan ja mieleni valtasi syvä hartaus. Minusta tuntui kuin nuo laskevan auringon lempeät säteet, jotka kultasivat Kenian lumen, olisivat tunkeutuneet sieluni sisimpään. Herra Mackenzien luona asuvat alkuasukkaat olivat antaneet vuorelle nimen "Jumalan sormi" ja minusta tuo nimi kuvasi sattuvasti tyyntä rauhaa, joka varmaankin vallitsee tämän levottoman maailman yläpuolella ja joka ehdottomasti johtui mieleen tuota suurenmoista näkyä katsellessa. Olen jossakin kuullut runosäkeen:

"Oi kauneus, sinä olet iäinen ilonlähde!"

Nyt nuo sanat johtuivat mieleeni ja nyt vasta minä täysin käsitin mitä runoilija oli tarkoittanut.

Niin, tuommoinen kaunis näky on todellakin iäinen ilonlähde, ja minä ymmärsin oivallisesti, mitä pikku Flossie tarkoitti kun hän sanoi, että Kenia oli hänen toverinsa. Vanha Umslopogaaskin, tuo hurja zulu-soturi, sanoi, kun kehoitin häntä katsomaan vuoren hehkuvaa huippua, että "katsoipa sitä vaikka tuhat vuotta, niin ei halua kääntää katsettaan muualle". Hänen merkillinen mielikuvituksensa johdatti kuitenkin hänen ajatuksensa hiukan eri suuntaan kuin mihin meidän hartaat mietteemme menivät. Päästäen mielikuvituksensa valloilleen hän kuvaili alkuasukasten tapaan laulaen, miten hänen kuoltuaan hänen henkensä asettuisi ainiaaksi tuonne lumihuipulle, josta hän tuulispäänä ja ukkosen salamana syöksyisi jyrkänteestä alas ja "tappaisi ja tappaisi ja tappaisi".

"Mitä sinä sitten tappaisit, vanha verikoira?" kysyin minä.

Hän joutui hiukan hämilleen, mutta hetkisen tuumittuaan hän vastasi rauhallisesti:

"Niitäpä toisia henkiä vain."

"Sinä siis tahtoisit jatkaa murhaamistasi kuoltuasikin?" sanoin minä.

"Minä en murhaa", vastasi Umslopogaas närkästyneesti; "minä tapan vain rehellisessä taistelussa. Mies on syntynyt tappamaan. Hän, joka ei tapa, kun hänen verensä kiehuu, on akka eikä mies. Ihmiset, jotka tappavat, eivät ole orjia. Minä sanoin tappavani vain rehellisessä taistelussa, ja kun olen mennyt varjojen maahan, niinkuin te valkoiset miehet sanotte, niin minä toivon, ettei siellä olekaan mitään kieroa peliä, jota on niin paljon tässä maailmassa. Olkoon minun henkeni ikuisesti kirottu ja luihini kahlehdittu, jos se kerrankin hairahtuisi murhaamaan salaa kuin bushmanni myrkkynuolellaan!" Hän poistui arvokkain askelin ja jätti minut yksikseni nauramaan.

Samassa palasi vakooja, jonka isäntämme oli lähettänyt tiedustelemaan, näkyikö masai-ystävistämme jälkeäkään. Hän ilmoitti miehineen tutkineensa seudun ristiin rastiin viidenkymmenen penikulman laajuudelta näkemättä ainoatakaan vierasta soturia, niin että he uskoivat roistojen luopuneen takaa-ajosta ja palanneet omille alueilleen. Herra Mackenzie huokaisi helpotuksesta ja meidän ilomme oli melkein rajaton, sillä masai-soturin yöllinen vierailu riitti meille pitemmäksikin ajaksi. Yleinen johtopäätös oli siis, että masait olivat kääntyneet kotiinsa huomattuaan meidän päässeen lähetysaseman turviin, jota vastaan he tiesivät olevat turhaa yrittääkään hyökätä. Saamme myöhemmin nähdä miten pahasti erehdyimme.

Tiedustelijain poistuttua ja rouva Mackenzien ja Flossien mentyä levolle ilmestyi Alphonse, tuo pieni ranskalainen, kuistille ja Curtis, joka puhuu ranskaa hyvin, kehoitti häntä kertomaan meille, miten hän oli joutunut Keski-Afrikkaan. Alphonse täyttikin hänen pyyntönsä, mutta hänen kieltensekoituksensa oli niin merkillistä, etten kykenekään selostamaan kaikkea mitä hän kertoi.

"Isoisäni", aloitti hän, "palveli Napoleonin kaartissa. Hän oli mukana Moskovassa eikä saanut paluumatkalla muuta syödäkseen kuin kaksi paria vanhoja säärystimiä. Toiset olivat hänen omansa ja toiset hän varasti joltakin kaveriltaan. Hän joi mahdottomasti ja juovuksissa hän kuolikin, ja minä muistan, kun hänet saatettiin rumpujen pauhatessa haudan lepoon. Minun isäni —"

Tässä me keskeytimme hänet ja ehdotimme, että hän antaisi vanhempainsa levätä rauhassa ja kävisi asiaan käsiksi.

"Teidän tahtonne on minun lakini, hyvät herrat", vastasi tuo naurettavan pieni mies kohteliaasti kumartaen. "Tahdon vain osoittaa, etteivät sotilaallinen koko ja ryhti ole perinnölliset. Isoisäni oli komea, kuuden jalan ja kahden tuuman pituinen mies, tulen ja säärystinten nielijä. Viiksistään hän oli myöskin kuuluisa. Minulla on vain hänen viiksensä eikä — mitään muuta.

"Olen syntynyt Marseillessa ja olen ammatiltani kokki, hyvät herrat. Tuossa kunnon kaupungissa minä olen nuoruuteni onnelliset päivät viettänyt. Continentalin hotellissahan minä pesin pöytiä monta herran vuotta. Tuo kultainen aika!" ja hän huokasi syvään. "Olen ranskalainen ja lienee tarpeetonta sanoa, että minä ihailen kaikkea kaunista. Niin, minä suorastaan jumaloin kauneutta. Me ihailemme puutarhan kaikkia ruusuja, hyvät herrat, mutta me poimimme vain yhden ja minä taitoin yhden ihanan ruusun, mutta haavoitin käteni. Hän oli kamarineitsyt, nimeltään Annette, jonka vartalo oli pyörryttävän kaunis ja kasvot kuin enkelin — mutta sydän — voi hyvät herrat, kaikkeen sitä pitää köyhän ihmisen tässä maailmassa joutuakin — sydän oli musta ja liukas kuin kiiltonahkasaapas." Alphonse purskahti tässä valtavaan itkuun.

"Älkää nyt, hyvä mies, noin murehtiko", koetti Curtis lohduttaa häntä taputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle.

Alphonse rauhoittui ja sanoi olkapäätään hieroen:

"Herra tahtoi epäilemättä lohduttaa minua suuressa murheessani, mutta herran käsi on hiukan liian raskas. No niin, me rakastimme toisiamme, Annette ja minä, ja olimme hyvin onnelliset, mutta sitten tuli isku — herrat antakoot minulle anteeksi, että jälleen kuivaan kyyneleitäni, mutta muuta en voi saamari vieköön tehdä, kun ajattelen noita aikoja. Minun täytyi mennä arvannostoon ja tietenkin minä sain onnettoman numeron ja minusta tehtiin sotamies. Onnetar tahtoi kostaa minulle Annetten sydämen valloituksen.

"Lähdön katkera hetki tuli ja minä koetin karata tieheni, mutta minut vangittiin ja vartijasotilaat kolhivat minua kivääriensä perillä. Minulla oli samanikäinen serkku, joka oli kankuri ja taitava työssään, mutta muutoin niin peräti ruma, ja hän surkutteli minua sydämensä pohjasta, kun sotilaat hakkasivat minua. 'Kuulehan, serkkuseni', sanoin minä silloin, 'sinulle minä uskon Annetten. Ole hänen tukensa sillä aikaa kuin minä niittelen mainetta kunnian hurmeisella kentällä.'

"'Ole huoletta', sanoi hän; 'kyllä minä pidän hänestä murheen', niinkuin hän pitikin.

"Niin minut sitten vietiin elämään parakeissa mustalla sopalla. Toverini kiusasivat minua sanomattomasti ja valmistivat minulle joka päivä todellisen helvetin. Heitä en milloinkaan unhota.

"Eräänä aamuna kuulimme uutisia; minun pataljoonani oli komennettu Tonkiniin. Kyselin mikä paikka se Tonkin oikein oli ja saamani tiedot eivät suinkaan olleet ilahduttavat. Siellä asuu kuulemma vain villejä kiinalaisia, jotka viiltävät mahan auki ennenkuin osaa arvatakaan. Mutta viisas mies tietää heti, miten hänen on milloinkin meneteltävä. Minä päätin, ettei mahaani aukaistaisi, ja karkasin.

"Saavuin Marseilleen näännyksissä kuin vanha mies ja menin suoraan serkkuni asunnolle. Katsahdin ikkunasta sisälle ja näin siellä hänet ja — Annetten. Oli juuri kirsikka-aika ja he istuivat hyvin lähellä toisiaan syöden tummia mehevännäköisiä kirsikoita. Katselin heitä siinä suu mareissa ja näin miten serkkuni otti käteensä varren, jossa oli kaksi marjaa ja pisti toisen Annetten suuhun ja toiseen omaansa. Sitten he imivät varsia, niin että heidän huulensa lähenivät arveluttavasti, ja lopulta he — häpeä sanoakin — suutelivat aivan rehellisesti. Näky oli kylläkin kaunis, mutta minä raivostuin. Minussa kiehahti isoisäni sotilaallinen veri. Minä syöksyin keittiöön, sieppasin nurkasta halon, jonka täräytin serkkuni kalloon. Hän kaatui — minä olin tappanut hänet. Minä ainakin uskon vieläkin, että tapoin hänet. Annette huusi. Santarmit saapuivat. Minä pakenin. Pääsin satamaan. Kätkeydyin erääseen laivaan. Laiva purjehti matkoihinsa. Kapteeni löysi minut ja pieksi minut pahanpäiväiseksi. Hän ilmoitti asian Ranskan poliisille eikä laskenut minua maihin, kun keitin niin hyvin. Olin hänen yksityiskokkinsa Zanzibariin saakka. Pyytäessäni palkkaa potkaisi hän minua. Zanzibarissa oli sähkösanoma meitä odottamassa. Kirosin miehen, joka keksi sähkölennättimen, ja kiroan hänet vieläkin. Minut oli vangittava sotaväestä karkaamisen johdosta, murhasta, ja en tiedäkään mistä kaikesta. Pakenin vankilasta. Näin nälkää. Kohtasin erämaassa tohtorin miehet. He toivat minut tänne. Mieleni on täällä alati murheen murtama. Mutta Ranskaan minä en palaa. Ennen elän ja kuolen täällä erämaassa kuin antaudun vaaraan joutua Bagneen."

Hän vaikeni ja me käännyimme poispäin. Kertomuksen vakavuudesta huolimatta me olimme tukehtua nauruun.

"Te itkette, hyvät herrat", sanoi hän. "Eikä ihmekään — tarinani onkin niin surullinen."

"Hyvin surullinen", sanoi Curtis. "Menkäämme nyt levolle. Minä olen kuoleman väsynyt ja viime yönä emme paljon nukkuneet tuolla siunatulla kalliolla."

Noudatimme hänen kehoitustaan ja vaivalloisen ja vaarallisen matkamme jälkeen tuntui sangen oudolta paneutua levolle valkoiseen, pehmoiseen vuoteeseen miellyttävän siistissä huoneessa.

V.

UMSLOPOGAAS VANNOO VALAN.

Seuraavana aamuna oli Flossien paikka aamiaispöydässä tyhjä ja minä kysyin, mihin hän oli mennyt.

"Noustessani aamulla minä löysin tämän oveni ulkopuolelta", vastasi hänen äitinsä. "Tehän voittekin sen itse lukea", ja hän ojensi minulle paperilapun, jolle oli kirjoitettu seuraavat sanat:

"Rakkahin äiti! Aurinko alkaa juuri nousta ja minä olen lähdössä vuorille hakemaan herra Quatermainille liljan, josta hänen kanssaan eilen keskustelin, joten älä ole levoton siitä, että olen poissa herätessäsi. Otan valkoisen aasin, hoitajani, pari poikaa ja hiukan evästä mukaani ja viivyn ehkä koko päivän, sillä olen päättänyt löytää kukan, vaikka minun täytyisi ratsastaa parikymmentä penikulmaa. — Flossie."

"Toivottavasti hänelle ei nyt tapahdu mitään pahaa", sanoin minä hiukan levottomasti. "Tarkoitukseni ei ollut suinkaan vaivata häntä kukkaa etsimään."

"Flossie huolehtii kyllä itsestään", sanoi hänen äitinsä. "Hän tapaa usein tehdä tuommoisia retkiä, kuten oikea erämaan tytär ainakin." Mutta herra Mackenzie, joka tuli samassa huoneeseen ja näki lapun ensi kerran, kävi sangen vakavaksi, vaikka hän ei sanonutkaan mitään.

Aamiaisen jälkeen minä vein hänet hiukan sivulle ja kysyin, eikö kävisi päinsä lähettää muutamia miehiä tytön jälkeen ja koettaa saada hänet palaamaan, sillä minä pelkäsin masai-roistojen kuitenkin saattavan hiiviskellä lähetysaseman ympärillä ja tyttösen joutuvan heidän käsiinsä.

"Minä pelkään sen olevan turhaa", vastasi hän. "Flossie on ehkä jo viidentoista penikulman päässä, ja on mahdotonta sanoa, minnepäin hän on lähtenyt. Tuolla on harjanne, josta hän puhuu kirjeessään", ja herra Mackenzie viittasi pitkään kukkulajonoon, joka oli meikein yhdensuuntainen joen kanssa, mutta aleni vähitellen pensaikkoiseksi tasangoksi noin viiden penikulman päässä talosta.

Minä ehdotin, että kiipeäisimme tuohon suureen puuhun ja tarkastelisimme kaukoputkilla koko tienoon. Sen teimmekin herra Mackenzien lähetettyä ensin muutamia miehiä etsimään Flossien jälkiä ja seuraamaan niitä, jos ne löytyisivät.

Puuhun kiipeäminen olikin minun Iaiselleni maamyyrälle todellinen voimainkoetus, vaikka puusta riippuvat lujat nuoraportaat olivat alapäästäkin tukevasti maassa kiinni. Goodin laita oli toisin; lihavuudestaan huolimatta hän kapusi ylös ketterästi kuin katulyhdyn sytyttäjä.

Päästyämme ensimmäisille oksille me kiipesimme helposti laudoista tehdylle sillalle, joka oli naulattu oksiin kiinni ja oli niin tilava, että kaksitoista miestä olisi mukavasti mahtunut sinne. Näköala oli kerrassaan suurenmoinen. Viidakko ulottui joka taholle silmänkantamattomiin kuin viheriä aaltoileva tasanko, jossa siellä täällä välkehti jonkin järven auringonpaisteessa kimalteleva pinta ja näkyi jokin viljelty pellon palanen. Itäpohjoisessa kohosi Kenia-vuoren mahtava huippu, jonka juurelta näimme Tana-joen lähtevän pitkälle matkalleen valtamerta kohti ja pujottelevan erämaiden halki kuin hopeinen käärme.

Flossiesta ja hänen seuralaisistaan emme kuitenkaan nähneet merkkiäkään ja vihdoin me kiipesimme alas masentunein mielin. Kuistilla tapasin Umslopogaasin teroittamassa rauhallisesti kirvestään pienellä kovasimella, jota hän aina kuljetti mukanaan.

"Mitä nyt, Umslopogaas?" kysyin minä.

"Vainuan verta", vastasi hän lyhyesti ja vaikeni sitten itsepintaisesti.

Päivällisen jälkeen kiipesimme jälleen puuhun ja tutkiskelimme kaukoputkillamme koko tienoon mahdollisimman tarkkaan, mutta emme nähneet mitään. Palatessamme kuistille hioi Umslopogaas aina vain Inkosi-kaas'in kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä kuin partaveitsi. Alphonse seisoi hänen edessään katsellen häntä pelokkaan uteliaasti. Näky olikin sangen omituinen. Tuo vanha zulu-soturi istui siinä alkuasukasten tavoin jalat ristissä, hurja ilme julmilla mutta viisailla kasvoillaan, ja hioi rauhallisesti peloittavaa asettaan.

"Mikä hirveä mies!" huudahti pieni ranskalainen ja nosti hämmästyksissään kätensä ylös. "Katsokaas reikää hänen päässään; siinähän liikkuu nahka kuin pikku lapsen päälaessa. Kukahan tahtoisi imettää tuommoista pienokaista?" ja hän räjähti nauramaan omalle päähänpistolleen.

Umslopogaas katsahti ylös ja hänen mustat silmänsä välähtivät pahaaennustavasti.

"Mitä se tuo 'puhveli-hieho' oikein hirnuu? (Nimen oli Umslopogaas antanut ranskalaiselle tämän muhkeiden viiksien ja akkamaisen luonnon tähden.) Olkoon hän vain hyvin varovainen tahi muutoin minä pian typistän hiukan hänen sarviaan. Varo itseäsi, varo itseäsi, sinä piskuinen apina mieheksi."

Alphonse oli onnettomuudeksi voittanut pelkonsa ja nauroi yhä vallattomammin tuolle "hassulle mustapintaiselle herrasmiehelle", kuten hän sanoi. Aioin juuri varoittaa häntä pysymään siivolla, kun tuo roteva zulu ponnahti samassa kuistilta Alphonsen eteen ja alkoi pyörittää kamalaa tapparaansa ranskalaisen pään ympäri kasvoillaan mahdollisimman ilkeä irvistys.

"Seiso alallasi", huusin minä; "älä hievahdakaan, jos henkesi on sinulle rakas; hän ei aio tehdä sinulle mitään pahaa!" Alphonse ei luultavasti kuullut lainkaan sanojani ja kauhu oli onneksi lamauttanut kaikki hänen jäsenensä.

Sitten seurasi ihmeellisin miekka- tahi oikeastaan kirvesleikki mitä milloinkaan olen nähnyt. Kirves kiersi ensin Alphonsen pään ympärillä vihaisesti suristen ja niin nopeasti, että sen terän tekemä ympyrä oli ilmassa kuin välähtelevä kehä, joka supistui joka kierroksella, kunnes tapparan terä vihdoin sipaisi tuon miesraukan hiuksia. Samassa silmänräpäyksessä alkoi tuo välähtelevä terä kiitää ylös ja alas, puoleen ja toiseen uhrin ruumista ja kauhusta vapisevia jäseniä myöten, piirtämättä kuitenkaan naarmuakaan hänen ihoonsa, josta se oli koko ajan vain kahdeksasosa tuuman päässä.

Oli ihmeellistä nähdä tuon pienen ranskalaisen seisovan kuin maahan naulittuna, hänen mustan kiusanhenkensä tapparan salamoidessa hänen ympärillään. Mies oli ilmeisesti käsittänyt, että pieninkin liike voisi aiheuttaa silmänräpäyksellisen kuoleman, ja hän seisoi hievahtamatta kuin kivipatsas. Leikki oli jatkunut minuutin verran, ehkä hiukan kauemminkin, kun minä näin kirveenterän välähtävän äkkiä Alphonsen kasvojen edessä, lennähtävän sivulle ja laskeutuvan rauhallisesti. Samassa putosi jokin tumma tukko maahan; ranskalainen oli menettänyt toisen ylpeästi kaartuvan viiksensä. Umslopogaas nojasi Inkosi-kaas'in varteen ja nauroi pitkään ja matalasti, ja Alphonse valahti istualleen pelon kokonaan herpaisemana. Me muut olimme katselleet hämmästyksestä sanattomina tätä aseen käytön melkein yliluonnollista taituruuden näytettä.

"Inkosi-kaas on hyvin terävä", huudahti Umslopogaas, "ja isku, joka katkaisi tuon 'puhveli-hiehon' sarven, olisi kyennyt halkaisemaan miehen kallon aina leukaan saakka. Vain harvat osaavat äskeisen temppuni, mutta kukaan ei olisi tehnyt sitä näin taitavasti. Käsitätkö nyt, sinä musta marakatti, ettei ole hyvä tulla minulle nauramaan, vai mitä? Oli hiuskarvan varassa, etten iskenyt sinua hengettömäksi. Paina siis tarkoin mieleesi, että varot visusti minulle enää nauramasta. Älä katkaise tuota hiuskarvaa, jonka varassa kärsivällisyyteni on sinuun nähden. Olen puhunut."

"Mitä tämä mieletön käytöksesi oikein merkitsee, Umslopogaas?" kysyin minä närkästyneesti. "Olethan aivan hullu. Ainakin parikymmentä kertaa sinä olit surmaamaisillasi tuon onnettoman."

"Minä en kuitenkaan tappanut, Macumazahn. Kolme kertaa oli maailma punainen silmissäni ja henki kuiskasi korvaani: 'upota Inkosi-kaas rusahtaen miehen kalloon', mutta, Macumazahn, minä hillitsin himoni. Ei, minä Ieikittelin vain; mutta voithan sanoa 'hieholle' että on viisainta olla irvistelemättä minunlaisilleni miehille. Nyt minä menen tekemään itselleni kilven, sillä minä tunnen veren hajun sieraimissani. Tarkoitan täyttä totta, Macumazahn, minä vainuan verta. Etkö ole nähnyt korppikotkien kokoontuvan ennen taistelua? Ne tietävät suuren tapon olevan tulossa, Macumazahn, ja minun vainuni on paljon herkempi kuin niiden. Tuolla alhaalla näin kuivan häränvuodan; teen siitä kilven itselleni."

"Onpa teillä jäyheä seuralainen", sanoi herra Mackenzie, joka oli nähnyt koko kohtauksen. "Alphonsehan on aivan suunniltaan pelosta; katsokaahan!" ja hän osoitti ranskalaista, joka kasvoiltaan liidun valkeana laahusti vapisevin jaloin keittiön puolelle. "Voinpa melkein vannoakin, ettei hän enää naura 'tuolle mustalle herrasmiehelle'."

"Hänen kanssaan ei ole hyvä ilveillä", vastasin minä, "sillä hän on vihastuttuaan kuin villipeto. Mutta hurjuudestaan huolimatta hän on hyvin helläsydäminenkin. Minä en unhota milloinkaan, kun hän kerran monta vuotta sitten hoiteli parin viikon ajan orpoa, noin kuukauden vanhaa pienokaista kuin hellin äiti. Hän on omituinen luonne, mutta järkkymättömän uskollinen ja vahva tuki vaaran hetkellä."

"Hän väittää vainuavansa verta", sanoi herra Mackenzie. "Suokoon Jumala, että hän erehtyisi luulossaan. Olen hyvin levoton tyttöseni tähden. Hän ei ole vieläkään kotona ja kello käy jo neljättä."

Huomautin siihen, että tyttö oli ottanut evästä mukaansa eikä luultavasti aikonutkaan palata ennen iltaa; mutta olin itsekin mahdollisimman rauhaton ja pelkäsin ilmaiseväni huolestuneisuuteni.

Hetkisen kuluttua palasivat miehet, jotka herra Mackenzie oli lähettänyt Flossien jälkeen, ja he kertoivat seuranneensa aasin jälkiä pari penikulmaa. Eräällä kivikkoisella harjulla olivat jäljet sitten hävinneet eikä niitä enää löytynyt. He olivat kuitenkin tutkineet tarkkaan koko tienoon mahdollisimman laajalta, mutta eivät olleet nähneet tyttösestä merkkiäkään.

Iltapäivä kului sangen työläästi, ja kun Flossieta ei kuulunut auringon mennessä mailleen, kiihtyi levottomuutemme huippuunsa. Hänen äitiparkansa oli aivan pelon ja tuskan lamauttama, mutta isä pysyi ihailtavan rauhallisena. Oli tehty kaikki, mitä ylimalkaan voitiin tehdä: miehiä oli lähetetty joka taholle eksyneitä etsimään, ammuttiin laukauksia ja valpas tähystäjä oli koko illan puussa, mutta ketään ei näkynyt eikä kuulunut.

Vihdoin tuli pimeä eikä tuo kultakutrinen tyttönen ollut palannut retkeltään.

Kello kahdeksan söimme illallisen, joka oli hyvin alakuloinen, eikä rouva Mackenzie näyttäytynyt lainkaan. Me kolme vierasta olimme myöskin sangen vaiteliaat, sillä pelko lapsen kohtalosta painosti meitä ja sitäpaitsi meitä vaivasi kiusallinen tunne, että me olimme aiheuttaneet tämän tuskan ystävälliselle isäntäväellemme. Ateria oli juuri päättymäisillään, kun minä nousin pöydästä ja poistuin jollakin tekosyyllä. Halusin olla yksin ja harkita tilannetta kenenkään häiritsemättä. Menin kuistille ja istahdin piippuni viritettyäni lähelle kuistin päätyä, niin että tuo kapea ovi, joka oli tehty rakennusta ja kukkaistarhaa ympäröivään vallitukseen, oli minua vastapäätä. Olin istunut paikallani noin viisi minuuttia, kun kuulin tuon oven narahtavan. Tuijotin pimeään ja kuuntelin hengittämättä, mutta mitään ei näkynyt eikä hiiskaustakaan kuulunut, ja minä arvelin erehtyneeni. Oli pilkkopimeä eikä kuu ollut vielä noussut.

Kului hetkinen, kun jokin pyöreähkö esine lennähti äkkiä pehmeästi kolahtaen kuistin kivipermannolle ja vieri ohitseni. Istuin alallani ihmetellen mikä kumma se mahtoi olla. Olin jo melkein varma, että näkemäni esine oli ollut jokin eläin, kun samassa eräs seikka johtui mieleeni ja minä hypähdin kiivaasti tuolistani. Esine oli takanani parin jalan päässä. Ojensin käteni sitä kohti ja se ei hievahtanutkaan: eläin se ei ainakaan ollut. Kosketin siihen. Se oli pehmoinen, lämmin ja jotakuinkin painava. Otin sen sukkelaan käteeni ja tarkastelin sitä tähtitaivasta vasten.

Pitelin kädessäni vielä lämmintä ihmisen päätä.

Olen jo vanha enkä vähästä hermostu, mutta minun täytyy myöntää, että tuo kaamea huomio kauhistutti minua. Kuka oli heittänyt sen kuistille? Kenen se oli? Juoksin tuolle kapealle ovelle, mutta ketään en nähnyt eikä mitään kuulunut. Olin juuri astumaisillani ovesta vallituksen ulkopuolelle, mutta hetkisen epäröityäni minä peräydyin ja salpasin oven lujasti. Mieleeni juolahti juuri viime askeleella, että oven ulkopuolella oli varmaankin väijyksissä jokin roisto, joka olisi voinut tappaa minut yhdellä keihään pistolla. Palasin sitten kuistille ja pyysin mahdollisimman rauhallisesti Curtista tulemaan luokseni. Pelkään kuitenkin, ettei ääneni ollut aivan tavallinen, sillä kaikki kolme, Curtis, Good ja Mackenzie, nousivat pöydästä ja syöksyivät ulos.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi lähetyssaarnaaja tuskaisesti. Minä kerroin heille kaikki.

Herra Mackenzien punakat kasvot valahtivat kuolonkalpeiksi. Seisoimme kirkkaasti valaistun ruokailuhuoneen ovella, joten minä näin hänet aivan selvästi. Hän katseli päätä kauan ja tarkkaan.

"Tämä mies oli Flossien seurassa, kun he aamulla lähtivät täältä", sanoi hän henkäisten syvään. "Jumalan kiitos, ettei pää ollut tyttöseni!"

Tuijotimme sanattomina toisiimme. Mitä oli tehtävä?

Samassa jyskytettiin ovelle, jonka juuri olin salvannut, ja ääni huusi:

"Avaa, isä, avaa!"

Aukaisin oven ja sisään syöksyi pelästynyt mies. Tunsimme hänet heti.
Hän oli lähtenyt iltapäivällä parin miehen mukana tiedustelumatkalle.

"Isäni!" huusi hän, "masait ovat kimpussamme! Heitä on suuri joukko kiertänyt kukkulan ja etenevät parhaillaan tuota vanhaa kivirakennusta kohti alhaalla puron reunalla. Isäni, olkoon sydämesi vahva! Valkoinen aasi on heidän mukanaan ja 'Valkoinen Lumme' ratsasti sillä. Eräs nuori soturi talutti eläintä ja 'Lumpeenkukan' hoitaja käveli nyyhkyttäen sen vieressä. Muita hänen seuralaisiaan en nähnyt."

"Oliko lapsi vielä hengissä?" kysyi Mackenzie käheästi.

"Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan vahingoittumaton, isäni. Minä näin heidät aivan läheltä."

"Jumala olkoon hänelle ja meille armollinen!" huudahti lähetyssaarnaaja epätoivoisesti.

"Kuinka paljon niitä on?" kysäisin minä.

"Kolmattasataa — kolmattasataa!"

Katsahdimme jälleen toisiimme. Mitä oli tehtävä? Samassa kuului vallituksen toiselta puolen kiihkeä huuto:

"Aukaise ovi, valkoinen mies; aukaise ovi! Sanansaattaja tahtoo puhutella sinua!"

Umslopogaas iski kätensä vallituksen reunustaan ja veti itsensä niin korkealle, että hän saattoi katsella ulkopuolelle.

"Näen vain yhden miehen", sanoi hän. "Mies on asestettu ja hänellä on kori kädessä."

"Avatkaamme ovi", sanoin minä. "Seiso sinä, Umslopogaas, kirveinesi tässä ja päästä sisään vain yksi mies. Jos toinen yrittää, niin iske."

Vedin salvan sivulle. Umslopogaas seisoi vallituksen pimennossa tappara koholla, jonka kirkkaalla terällä nousevan kuun säteet kimaltelivat. Aukaisin oven ja hetkisen kuluttua astui nuori masai-soturi ylpeästi ja pystyssä päin sisään. Hän oli täydessä sota-asussa, jonka olen jo ennemmin kuvannut, ja hänellä oli suuri kori kädessään. Leveä keihäs välähteli kuutamossa, kun hän arvokkain askelin lähestyi meitä. Tulija oli harvinaisen kaunisvartaloinen noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies. Hän pysähtyi eteemme, laski korin maahan ja iski keihäänsä kenttään.

"Puhelkaamme hiukan", sanoi hän. "Ensimmäinen sanansaattajamme, jonka lähetimme luoksenne, ei voinut puhua", ja hän viittasi päähän, joka oli vierähtänyt kuistin portaille — mikä kammottava näky — "mutta minulla on jotakin sanottavaa, jos haluatte kuulla. Lahjoja minulla on myöskin mukanani", ja hän osoitti koria ja nauroi niin pöyhkeilevän julkeasti, että sitä on kerrassaan mahdoton kuvaillakaan. Emme voineet muuta kuin ihailla hänen rohkeuttaan.

"Selvitä asiasi", sanoi herra Mackenzie lyhyesti.