Siltalan pehtori

SILTALAN PEHTORI

Kirj.

HARALD SELMER-GEETH [Werner August Örn]

Suomentanut

Aarni Kouta

Porvoossa, G.L. Söderström, 1904.

Pollehan oli aina ollut hiukan huikenteleva — excentrinen, jos niin tahdomme sanoa. Mutta sehän oli, niin sanoaksemme, kuulunut asiaan. Minkäs luonnolleen tekee, ja luonnottomalta olisi tuntunutkin, jos Polle olisi ollut tavallisten, rauhallisten, vakavain tilallisten kaltainen, seikkailtuaan nuoruutensa päivät, oikeammin sanoen, siihen asti kun hän setänsä kuoleman jälkeen oli saanut Thorsbyn ihan äkkiarvaamatta haltuunsa. Mutta mihin mielettömyyksiin ja seikkailuihin hän heittäytyikään, oli hänen hullutuksissaan toki aina ollut hienoutta — houkuttelipa hänen kuohuva verensä sitten hänet koettelemaan onneaan joko lehmäpaimenena jollakin meksikolaisella tasangolla, tai, ihastuneena johonkin lumoavaan Estrellaan, seuraamaan kuukausittain hänen sirkustaan ratsasniekkana. Hän oli yhä edelleenkin hieno olento, eikä mitään renttumaista, mitään rumaa, mitään sellaista, josta olisi voinut päättää alkavaa rappeutumista, voinut milloinkaan huomata hänen töissään ja toimissaan. Ja olihan sitäpaitsi jo vuosia vierinyt noista nuoruudenhullutuksista, vuosia, jolloin ei hyveissä mallikelpoisimmallakaan iäkkäällä neitosella olisi pitänyt olla mitään häntä vastaan muistutettavaa. Sitävastoin oli meidän kaikkein kunnioituksemme ja rakkautemme tuota yli arkiolojen kohonnutta luonnetta kohtaan vähitellen kasvanut suoraksi kiintymykseksi.

Mutta tästä kaikesta huolimatta oli hänessä jo kauan sitten ollut jotain, joka ensin karkotettuna, mutta aina uudistuvana, oli alkanut herättää huomiotamme ja kasvavaa hämmästystämme, jotain hänelle niin vierasta, että se olisi tehnyt hänet — jos emme satunnaisuuksista olleet erehtyneet — aivan toiseksi kuin mitä hän oli.

Aluksi kyseltiin yhä useammin kutsuissa pitäjällä: no mutta missähän Polle Biörenstam tänään lienee?!

Koitti sitten aika, jolloin sekä minä että muut, Thorsbyhyn suurusaikaan tullessamme, tapasimme hänet tavallisesti nukkumassa, jota hän pyyteli anteeksi sanoen lukeneensa myöhään yöhön. Kun kysyin kummastuneena mikä hänen mieltään niin saattoi kiinnittää, mainitsi hän, tuo ennen niin innokas filosofi, tavallisesti jonkun vanhan tusinaromaanin. Pääkaupungissa ja Turussa hän ei ollut vuosikausiin käynyt — hän, entinen keikari, oli alkanut esiintyä parta ajelemattomana, ja pukunsakin rupesi näyttämään yhä huonommin hoidetulta. Suorat kysymykseni hän torjui ärähtäen: "Joutavia! Alan vanhettua ja laiskistua — siinä koko juttu." Mutta että hän itsekin kärsi, sen näin vallan hyvin.

Sitten alkoi kuulua puheita, huhuja ja juoruja, joita palvelusväki tietenkin levitteli — mutta juoruja joka tapauksessa — että hän yksikseen olisi ruvennut ryypiskelemään salaa kotosalla. Sehän olisi kyllä selvittänyt asian, mutta kukapa sellaista olisi uskonut Pollesta — eihän se ollut hänen heikkoutensa — kunnes minä puolestani sain asiasta varmuuden.

Yhtenä aamuna näin jonkun miehen ratsastavan täyttä laukkaa kartanolle ja tunsin Pollen raution. Ja aivan oikein, mies oli Olli-ajuri.

Hän ojensi minulle kirjeen.

"Rakas veli", kirjotti Polle, "minulla oli tänään vakava kohtaus ja tahtoisin tehdä testamenttini. Ehkä olet hyvä ja tulet Bröijerin kera tänne?"

Valjastutin hevosen ja heti kaupunkiin tultuani sain lääkärin käsiini, joten saatoimme viivyttelemättä jatkaa matkaamme Thorsbyhyn.

Jumalankiitos, hengissä hän toki vielä oli!

"Miksi tuollaista ilvettä teet meistä!" huudahdin hiukan suutuksissani, kun hän terveenä ja hymyillen tuli portailla vastaamme.

Mutta lääkäri oli toista mieltä.

"Näen kasvoistasi, ettei huhu, jonka sinusta olen kuullut, ole perätön", hän sanoi, Polleen terävästi katseltuaan. "Olet ruvennut ryypiskelemään ja rappeutumaan."

"Ryypiskelemään? Hyi — enkä ole", Polle vastasi, "se kuulostaa ilkeältä. Mutta alan käydä yhä enemmän alkoholin myrkyttämäksi — tunsin tänään omituisen pienen oireen."

"Ja paljonko sitten nautit päivässä?"

"En tilkkaakaan päivällä. Mutta kun iltasin tartun kirjoihini, niin on tullut tavakseni — selvästi seurauksena siitä, että tupakoin silloin vahvasti — naukata lasillinen vettä, johon on kaadettu pisarainen konjakkia sekaan."

"Vai niin, ja se annos kasvaa päivä päivältä!" huudahti Bröijer.

"Niin — onhan se kasvanut."

"Ja nyt olet jo päässyt…?"

"Kahteen suureen vesikarahviiniin."

"Kahteen vesikarahviiniin — veikkonen? Ja konjakkia niihin menee?"

"Konjakkia niihin menee — kolmeneljännes litraa."

"Kolme neljännestä — joka ilta?!"

"Tai oikeammin joka yö — luen enemmäkseen aina aamupuoleen."

"Ja miksi tahdot sitten hengiltä itseäsi?"

"Tahdot — oh, enhän minä tahdo. En tahdo juuri mitään. Tämä elämä on vaan niin kirotun typerää ja ikävää — silloin ovat haaveet hauskempia. Ja jos kaikki kuitenkin on lopuksi järjettömyyttä, niin pakkokos minun on ottaa osaa hullutuksiin kauempaa!"

"Sinä pidät aivan liian hyviä päiviä, siinä vika. Sinun joko täytyy naida joku äkäpussi — minä tunnen yhden…"

"Ei kiitos — tarjoa toisille herroille."

"— tai sitten sinun täytyy lähteä matkoille ja matkustaa vuoden ajan, vähääkään levähtämättä, yötä päivää — — —-"

"Ei kiitos"

"— tai erottaa pehtorisi ja itse ruveta pehtoriksi."

"Sitä en voi — hän on kaikinpuolin erinomainen."

"Siinä juuri vika: hanki itsellesi kelvoton, joka vetelehtii ja pettää sinua — silloin alat pian ajatella toisin."

Monien vastaväitteitten jälkeen saimme hänet vihdoin suostumaan siihen, että hän ainakin matkustaisi Enköpingiin toht. Westerlundin luo.

Arvaatte sentähden hämmästykseni, kun sain seuraavat kirjeet — ensimäisen noin viikkoa ylläolevan keskustelun jälkeen ja toiset perästäpäin. Kopioin ne tähän.

ENSIMÄINEN KIRJE.

Turku, 16 p:nä maalisk.

Rakas veli!

Olisitko hyväntahtoinen ja kävisit Thorsby'ssä sekä painaisit sinettini, joka on kirjotusneuvojen luona, myötäseuraavan todistuksen alle ja sitten, vaikkapa Bröijerin kanssa, jonka vaitioloon myös voin luottaa, todistaisit oikeiksi tähän liitetyt kopiat Mustialan maanviljelysopistosta ja Tanskasta saamista todistuksistani sekä lähettäisit ensipostissa minulle takaisin paperit osotteella Heinola, Kestikievari. Voitte huoletta todistaa kopiat oikeiksi; vastaan siitä, että ne ovat oikeat, sukunimeni olen vaan jättänyt pois. Kun joka tapauksessa itse tulen käyttämään niitä ja todistukset todellakin ovat annetut minulle, niin eihän tämä seikka vaikuta itse todistusten sisältöön.

Ensikerralla enemmän! Tuus

Polle.

Kummallinen todistus, joka seurasi tätä kirjettä, ja jonka alle minun tuli painaa hänen sinettinsä, sisälsi seuraavaa:

"Että agronomi Kurt Alarik Paul, joka niinä kymmenenä vuotena, jolloin hän on hoitanut maatilaani Thorsbytä, on saavuttanut täydellisen arvonantoni sekä käytännöllisenä että tietopuolisesti kehittyneenä, etevänä ja onnistuneena maanviljelijänä sekä hyvänä taloudenhoitajana ja muuten ahkerana, kunnollisena ja rehellisenä miehenä, on omasta pyynnöstään ensitulevan toukokuun ensi päivästä vapaa siirtymään toiseen paikkaan, joka hänelle täten todistukseksi annetaan.

Thorsby, 16 p:nä maalisk. 1901.

Paul Biörenstam. Tilanomistaja."

"Näyttääpä aivan siltä kuin tuo hupsu aikoisi palvelukseen. Onko hän vallan menettänyt järkensä?"

"Eipä niinkään hullua", Bröijer huudahti, kun käsitti mistä oli kysymys. "Hän ei tarvitse muuta kuin ankaraa kuria — jos hän sitä saa jonkun aikaa, niin hän on pelastettu ja parannettu. Ei hänen konjakinjuontinsa ollut vaarallisinta — suurin vaara oli hänen täydellisessä velttoudessaan, työttömyydessään, välinpitämättömyydessään. Jos hän on pakotettu luopumaan niistä, niin katoavat seurauksetkin samalla."

"Hm — typerä hän ei ole milloinkaan ollut", myönsin minä. "Kenties hän on osannut oikeaan."

TOINEN KIRJE.

Heinola, 22 p:nä maalisk.

Kiitos, veli rakas, paperit saapuivat kaikella kunnialla ja mikä vieläkin on suurempiarvoista — minua luonnisti. Olen asianomaisesti otettu pehtoriksi eräälle sydänmaan tilalle Keski-Suomessa: kolme peninkulmaa lähimpään kaupunkiin ja pari lähimmälle rautatienasemalle. Miten monta lähimpään naapuriin, sitä en vielä voi sanoa.

Niin — mitä ei tekisi terveytensä takia! Mutta miksi sen tekee? Luulen, että vain pelkästä arvonannosta itseään kohtaan — sillä elämisen arvoinen ei tämä elämä jumaliste ole! Pidin että Bröijer oli oikeassa tahtoessaan minua työhön, mutten voinut mitenkään erottaa enkä syrjäyttää vanhaa, kunnon Lagström'iäni, hänessä kun ei ollut pienintäkään virhettä eikä hän koskaan olisi käsittänyt muuta kuin että hän oli käynyt liikanaiseksi, ja kun silmäilin Turussa yhtenä päivänä haukotellen jotain sanomalehteä ja luin ilmotuksen avonaisesta pehtorinpaikasta eräällä suurella maatilalla — tein äkkiä päätökseni. Jos sinua ruoskimalla pakotetaan elämään tämä kirottu elämä, niin tee se sitten toki loistolla, minä ajattelin. Ja missä sitten paremmin, jos ei toisen palveluksessa, tuntisi tulevansa ruoskituksi? Ilmotuksen mukaan tuli kääntyä tuomiokunnan tuomarin puoleen. Matkustin sinne papereineni, jotka sain Heinolaan, ja ajattelehan — mies puhui minulle suomea! Näytin kyllä hyvin pörhöiseltä, parrottunut kun olin ja ylläni kotokutoiset vaatteet — mutta olisihan hänen toki pitänyt nähdä, etten ollut talonpoika. Otaksuin senvuoksi, että hän oli kiihkosuomalainen — hän oli miltei sen näköinen — ja keksin jutun, jonka olisi pitänyt saada hänet hyvälle tuulelle. Olin niin kauan työskennellyt Uudellamaalla, sanoin, että huomasin suomentaitoni jääneen miltei unohduksiin, kun jouduin työväen pariin, jota sinne yhä enemmän alkoi virrata sisämaasta — kieleni oli siihen kangistumistaan kangistunut. Päätin sentähden etsiä paikkaa sisämaassa. Se tepsi. Sain paikan.

Tila on erään leskirouva Lindin — ukko taisi kuolla joulun aikoihin ja rouva oleskelee nykyään poissa kotoa unhottaakseen surunsa. Ja kun vouti ei kyennyt ominneuvoin hoitamaan tilaa, täytyi heidän erottaa hänet ja ottaa pehtori sijaan, sillä eukko ei taida suurin ymmärtää maanviljelyksestä ja taloudenhoidosta.

Matkustan Enköpingiin, kuten puhuimme ja päätimme, ja viivyn siellä vappuun, jolloin astun toimeeni. Hullua on, että vanhat, järkevät ihmiset vielä näin rupeavat matkustelemaan! Päämäärää emme oivalla — ja elää kituuttaa tahdomme kuitenkin.

Tein tuon kokeen tänään — olen useasti tehnyt sen — ja aivan varmaa on, että aivoni tai selkäytimeni alkavat liueta. En ole edes ajatellutkaan valvoa enkä maistaa konjakkia tai muuta alkoholia — mutta korvain huminaa ja pyörrytystä jatkuu yhä, enkä voi sulkea hoiperoimatta silmiäni, kun jalkani ovat rinnan. Ei siis kärsimys kestäne missään tapauksessa kauaa. "Tapahtukoon Herran tahto", sanon, kuten ennenmuinoin opimme lausumaan, mutta ainoastaan sentakia etten löydä oikeita sanoja — tarkotan jotain sentapaista, joka merkitsisi: viis' mistään!

Vale! [Jää hyvästi!]

Polle.

KOLMAS KIRJE

Enköping, 15 p:nä huhtik.

Ja tähän kirottuun pesään tahtoi Bröijer minut lähettää saadakseen minusta parempaa ihmistä! Vielä mitä! Alanpa miltei uskoa että löytyy jotain, jota voi nimittää korkeammaksi kaitselmukseksi, kun ajattelen, että Turussa ollessani matkalla tänne, ajan kuluksi laivan lähtöä odottaissa, sattumalta silmäilin tuota ilmotusta ja rupesin ajattelemaan työnhankintaa. Jos olisin tullut tänne jäämäaikeissa, niin tuskinpa heti olisin kääntynyt takaisin, vaan ruvennut joksikin aikaa enköpinkiläiseksi, yhdentekevää kun minulle on, missä hautaa kohti kuljen, ja silloin olisivat viimeiset päiväni käyneet ikäviksi — kirotun ikäviksi.

Ajatteleppas mitä hän määräsi! Hän määräsi minut — lihotukselle! Enhän ole koskaan kärsinyt hätää, tuntenut puutetta, en koskaan ollut nälissäni — en ainakaan ruumiillisesti mitään isonnut — ja nyt hän väittää, että ruumiini on nälän riuduttama, että sitä täytyy lihottaa. Ei, herrat hyvät — sikojani minä lihotan, se on oikeus ja kohtuus, mutta teen sen ainoastaan siksi, kun olen vakuutettu, että niiden elämänpäämaali, olipa niillä miten suuret toiveet tahansa, onkin oikeastaan vaan lihomisessa. Mutta olettaa samaa minusta — se on loukkaavaa.

Olen kuitenkin päättänyt, etten nosta kunnianloukkausjuttua toht. Westerlundia vastaan, vaan mieluummin pyyhin Enköpingin tomun jaloistani.

Virallisesti asetun tänne — osotteeni seuraa mukana. Jos joku mieskohtaisesti tahtoisi tavata minua, niin en voi ottaa vastaan tai olen satunnaisesti kululla. Kirjevaihtoani on emäntäni taasen luvannut välittää. Parannuksellaoloni — virallisesti — kestänee kuukausia, ja senjälkeen alan matkustella — virallisesti yhä — Europassa. Mutta, näin meidän kesken puhuen, matkustan täältä jo parin päivän päästä raakaan talonpoikaismaahan Suomessa — luulen että siellä loppuelämäni kuluu hauskemmin kuin muualla. Sinunhan, kun tiedät salaisuuden, ei tarvitse käyttää Enköpingin reittiä, vaan voit osottaa kirjeet suoraan: "Aution asema, Siltala, Pehtori K. A. Paul".

Onneksi kyllä on tuo jyske ja huljunta pääkopassani miltei lakannut. Se johtunee siitä, että olen useana yönä saanut unta enemmän kuin kolme tuntia erältään.

Ja — hyvästi vaan tällä kertaa!

Polle.

NELJÄS KIRJE.

Siltala, 14 p:nä toukok.

Rakas veli!

Ompa hauskaa nähdä, mitä töistäni täällä tulee. Antaa itseään ilkeän akan kohdella kuin koiraa, nousukkaan, joka luulee jokin olevansa ja käy kenossa kauloin saatuaan hiukan enemmän pyöreää taskuunsa kuin muut — sitä en suvaitse, sen kylläkin arvaat. Ajattelehan — täällä sydänmaalla ei pehtori sellainen kuin minä kuulu "seurapiiriin" — se on minulle selvästi osotettu!

Odotappas, niin kerron sulle!

Saavuin tänne niin huonolla kelillä, että koko ruumistani särki. Saattajanani oli tuomari, joka toimitti minut tänne, ja perillä hän esitti minut uutena pehtorina väelle. Senjälkeen hän läksi tiehensä ja minulle neuvottiin asuntoni, pari huonetta, joiden lattioita ei vielä kertaakaan oltu talon rakentamisen jälkeen, sataan tai pariinsataan vuoteen, pesty — näytti siltä kuin ne joku aika sitten olisi maalattu mustiksi — ja joiden hirsiseinistä, jotka olivat paikkapaikoin peitetyt vanhoilla sanomalehdenliuskoilla ja kuvapapereilla, ja savustuneista kattoparruista levisi ryssänlehtien tukauttava haju. Huonekaluina oli puupenkkejä ja pöytä, muutamia vaarnatuoleja, kurja telttasänky vaatteineen, jommoisia en ole nähnyt edes torppareillammekaan. Kaikki niin tavatonta, että aloin nauraa — kuuleppas, en ollut varmaankaan nauranut pitkiin aikoihin, koska se tuntui niin oudolta. Tahtoisinpa tietää, mitä Lagström ajattelisi, jos hänen täytyisi muuttaa asunnostaan tällaisiin huoneisiin! Ja täällä on entinen vouti asunut vaimon ja viiden lapsen kera! Mitään keittiötä ei ollut, mutta toisessa huoneessa oli avoin tulisija — sillä he olivat keittäneet.

Mutta yön mittaan yhä vaan parani. Silloin sai kaikki hengen — lattiat, seinät, katot, huonekalut — kaikilla oli lukemattomat asukkaansa, jotka kävivät kimppuuni sängyssä. Sorruin pian ylivoiman alle ja pakenin.

Käveltyäni pari tuntia hangella tähtien verkkaan himmenevässä tuikkeessa alkoi sarastaa, ja minä kävin päärakennukselle, missä kummastuneelle palvelusväelle selitin, etteivät huoneeni olleet asuttavissa ja määräsin heidän antamaan itselleni vastaiseksi jonkun suojan herrasväen huoneustossa — määräsin, sanon, sillä ensialuksi he yksimielisesti panivat vastaan. Minun täytyi selittää, että otin asian vastuulleni ja kirjottaisin siitä kapteeninrouvalle.

Tiistaina sain vastauksen. Hän kummasteli suuresti, että pyysin asuntoa hänen huoneistossaan ja yritin siellä käydä isännästä ja komennella hänen palkollisiaan. Pitihän minun käsittää, ettei pehtori voinut asua huoneissa, jotka olivat ainoastaan herrasväen ja heidän vieraittensa käytettävinä, samoin ei myös valtani ulottunut itse taloon. Hän uskoi kyllä, että kuka tahansa hänen alaisistaan viihtyisi hyvin, viihtyisi paremminkin päärakennuksessa kuin omissa huoneissaan, mutta toinen juttu oli, jos hän ja hänen vieraansa sitten pitäisivät myös huoneita yhtä hyvinä ja hauskoina kuin ennenkin. Eikä hän myöskään voinut käsittää, että reipas, kelpo pehtori olisi liian hieno asumaan — ainakin tätä lyhyttä aikaa kesään, jolloin tarpeen vaatima siistiminen saattoi tapahtua — huoneissa, joissa väki tähänasti oli vähääkään valittamatta hyvin viihtynyt. Kuitenkin, koska minulla todella saattoi olla syytä tyytymättömyyteen, oli hän kirjottanut tuomarilleen ja pyytänyt häntä viipymättä ryhtymään välttämättömiin toimenpiteisiin, jos hän katsoi ne tarpeen vaatimiksi. Mutta päärakennuksesta minun tuli poistua, sen hän tahtoi ja määräsi.

Ei se eukko päästä nenälleen, kuten näet. Sen huomaa niin hyvin sanoista kuin kirjotuksestakin — miltei miehen käsiala. Mutt'en ole minäkään hellempiä — jonkatähden saattaa tapahtua, etten vallan kauan täällä ole.

Seurauksena tästä kirjeestä ja tuomarin tulosta oli kuitenkin se, että vastaiseksi sain huoneen erään iäkkäämmän naisen luona, joka hoitaa maitokammaria ja pitää taloutta väelle — minulle tietysti myöskin, koska olen perheetön. Tuolla iäkkäällä naisella on kaksi hiukan yli viidenkolmatta vuotiasta tytärtä, jotka — ainakin itse mielestään — ovat suloisia enkeleitä, ja tahtoisivat selvästi molemmat minun, sekä Miina että Liina. Et voi aavistaa, miten lempeitä silmäyksiä he heittävät minulle.

Ja miten uskovat salaisuuksiaan!

Oikeutta myöten he olisivat nyt Siltalan omistajia tai perillisiä, sillä vaikka heidän äitinsä nimi yhä edelleenkin oli Strömmer, olivat he kuitenkin ukko Lind-vainaan tyttäriä. Mutta vanhuudenpäivinään — ukko oli seitsemänkymmenenvuotias kuollessaan — oli hän joutunut tuon juonittelevan akan pariin, joka sai narratuksi hänet naimisiin kanssaan. No niin, mutta kylläpä pinteisiinkin joutui. Niin oli ollut akkavallan alla, että tuskin henkiä uskalsi omissa huoneissaan.

"Ja luuleekos pehtori hänen edes seurustelevan kanssamme? Ei, vaikk' on kuulemma ollut rutiköyhä — köyhempi kuin me koskaan. Suurena kunniana saamme pitää, jos hän kartanolla tai puistossa armollisesti alentuu ystävällisesti kyselemään terveydentilaamme. Mokoma natu!"

Mutta — kiirehtivät he selittämään — vaikka hän sai puijatuksi ukon testamentintekoon — emme jääneet ihan osattomiksi kuitenkaan mekään. Meillä ei ole paljaaltaan oikeus asua täällä vapaasti miten kauan miellyttää, vaan ompa vielä rahaakin pankissa.

Heillä on selvillä koko seudun asiat, noilla kahdella — luulen kohta tuntevani kaikki ihmiset peninkulmain päässä ympäristöllä, tunnen koko heidän elämänsä aina syntymästä saakka. Säästän sinua juoruilta. Se minua yksin huvittaa, että sain tietää Hjalmar af Silfverskiöldin maatilan olevan täältä ainoastaan viiden peninkulman päässä.

Muistatko miten ihmettelimme hänen kertomuksiaan ja luulimme että hän vaan tahtoi peijata meitä? Mutta eipäs niinkään, täällä nyt näen todellisuudessa, mitä silloin emme voineet käsittää. Ajatteleppas, täällä Siltalassa ei ole puimakonetta, ei niittokonetta, ei heinäharavaa, ei edes kunnollista auraa — ja kuitenkin viisisataa kuusikymmentä tynnyrinalaa aukeata maata. Kaikki sanovat, että paitsi apilamaata on kaikki muu luonnonniittynä. Ja kuitenkin täällä ruokitaan kaksisataakahdeksankymmentä lypsylehmää, kaksikymmentä kahdeksan hevosta, kuusi härkää, juottovasikoita kautta vuoden — puhumattakaan yhdeksästäkymmenestä lampaasta, parista tusinasta sikoja ja äärettömästä kanapaljoudesta. Täten ei luonnollisesti jää mitään tähteelle, kun elintarpeet ovat otetut. Tämä on ihan mieletöntä tuhlaamista — maailma ei ole Siltalaa varten eikä Siltala maailmaa varten — omilla tullaan toimeen, mutta kaikki myös menee. Täällä korjataan eloa vaan puolet — ja tuskinpa puoliakaan — siitä mitä olisi korjattavissa, ja kuitenkin on kaikkea liikenemään, sillä nykyisissä olosuhteissa on matkojen pituuden tähden ihan mahdotonta mitään myödä, eläimille mätetään kaikki, mitä ihmiset eivät jaksa syödä. Ja kaikkea mitä täällä ei kasva, kuten esim. rahaa — sitä ei myös ole. Siksi ei ukko Lindillä ollut milloinkaan "varoja" hankkia itselleen koneita, hän ylläpiti mieluummin lukemattoman suurta laiskottelevaa väkijoukkoa. Se on pöyristyttävää, mutta vallan totta.

Paraimmat pellot ovat paljaana kivenä — toisin sanoen saroilla on valkosia, kauniita, kovia mukulakiviä, muutamat perunan, toiset aina ihmisen pään kokoisia, ja niin tiheässä kuin Turun katukivet. Ja kun kummastuneena kysyin, miksi niitä ei noukittu pois, niin minulle selitettiin, että maa ja vilja kuivuisi, elleivät kivet olisi säilyttämässä kosteutta. Oletko milloinkaan kuullut hullumpaa?

Entäs sitten metsä! Ajatteleppas, että yhtenä päivänä olin ihan menehtyä eräässä metsässä, kun en vielä koskaan ole voinut aavistaa, millainen oikeastaan aarniometsä Suomessa on. Olin tiluskartan mukaan ratsastanut ja kulkenut useimpia päiviä tutustuakseni tilaan — osapuilleen — sillä se on niin laaja, ettei sitä voi kuukausissakaan kulkea läpikotasin. Täällä on muun muassa kaksi ulkotilaa ja kaksikymmentäviisi metsätorppaa. Huomasin etten kertaakaan taivaltaissani sattunut seutuun, jonka piti kartan mukaan olla pelkkää saloa, mihin ei yksikään polku johtanut. Kaikki tutkimattomaksi jäänyt on minua aina houkutellut — ja siksi tuokin erämaa houkutteli minua. Kartan mukaan siellä oli metsää, ja metsää vakuutti kansakin siellä olevan. Sillä miesmuistiin ei sieltä ole mitään kaadettu.

Sentähden heitin pyssyn olalleni yhtenä päivänä viime viikolla ja ratsastin erääseen torppaan, joka oli sielläpäin. Jätin hevosen sinne ja lähdin kulkemaan jalan kohti tuota tuntematonta aluetta.

Metsät täällä ovat kovin huonosti hoidettuja ja perkaamattomia. Missä palsta on hakattu, siellä on kyynärän korkuiselta oksia ja risuja maassa. Kaatuneita puita ei kukaan ole viitsinyt korjata. Tämä kaikki osottaa sellaista sekasortoa ja tuhlausta, joka uusmaalaiselle on vallan käsittämätöntä. Voit sentähden arvata ihmetykseni, kun noin tunnin taivallettuani näin edessäni ikivanhan, jylhän, äärettömän hirsikkometsän — samallaisen kuin jo kerran ennenkin Linderin Mustiossa, mutta siinä ne kuitenkin erosivat, ettei maa ollut täällä ruskeaa ja kovaa, vaan pehmosta ja heleänvihreää. Oikea luonnon temppeli! Silmänkantamattomiin mahtavia, pystysuoria, korkeita runkoja, ja niiden juurella vihreä sammalmatto, niin puhdas ja hieno kuin Frankfurt am Mainin Palmengartenin etummaisin kukkapenger. Olenhan jo vanha ja raihnainen, enkä luullut enää milloinkaan saavani tällaista iloa. Mutta kun näin tuon näköalan, näin silkosen, hohtavan vihreän sammaleen kasteessa kimmeltävän, kaiken muun ollessa vielä harmaana lumen jäleltä — silloin tunsin jonkunlaista nuoruuden riemastusta, tunsin kevättunnetta, minä, vanha, haudanpartaalla hoippuva mies, ja aloin korkeaan ääneen laulaa:

Wer hat dich, du schöner Wald, aufgebaut, so hoch da droben?

Sammalmatto oli tasainen kuin lattia — ei katajapensasta, ei puunvesaa ei kiveä missään. Tasainen vihreä matto vaan ja jylhät pilarit, jotka kannattivat hiljaa humisevaa holvia yllään. Kuulin metsoja lähtevän lentoon, kuulin kotkan kimeän houkutushuudon ja haukan vihellyksen korkealla puidenlatvain yläpuolella. Tuolla, kaukana runkojen lomissa häämötti jotain punasta — pakoonluikkivan ketun tuuhea häntä. Oh, sellaisen pitäisi metsän olla, oikean metsän, joka sen nimen ansaitsee!

Useimmat rungoista oli vielä neljän sylen korkeudelta kaksi jalkaa läpimitaten, mutta jotkut olivat varmaan kolme, kolme ja puoli, jopa neljäkin jalkaa. Voi, kunpa jotenkin voisi siirtää tuon metsän lähemmäksi sivistysalueita tai sivistysalueet lähemmäksi tuota metsää, niin siitä tulisi miljoonia — niin, varmaankin metsä silloin häviäisi. Ja jos nuo miljoonat nyt eivät olisi tarpeen, niin saattaisihan pikku oikusta pitää tuollaista koristusta — vaikka tuskinpa ukko Lind siitä nautti.

Äkkiä huomasin, että voimani olivat kokonaan lopussa. Sillä olin yhä useammin, kulkiessani eteenpäin metsässä, ruvennut vajoamaan sammaleeseen, milloin polviin, milloin haaroihin saakka, väliin toinen, väliin molemmat jalkani. Koko tuo kaunis, silkonen sammal oli kaatuneiden jättiläisten kääriliina, jättiläisten, vielä suurempain kuin tämän uudelleen nousseen polveksen. Olin ajattelemattomasti tai oikeammin vain metsää ajatellen, kulkenut eteenpäin, ajattelematta paluumatkaa ja heikkeneviä voimiani. Ja nyt vajosin taas yhteen aukkoon seisoen siinä huohottaen, jalkani syvällä puunoksain tai runkojen välissä.

Olin kulkenut ainakin kolme kilometriä metsään — oli siis ainakin kolme kilometriä takaisin. Ja voimani pettivät äkkiä. Täällä ei ollut ihmisiä käynyt kymmeneen, kahteenkymmeneen, ehkei kolmeenkymmeneenkään vuoteen. Saattoipa vielä kulua kymmenkunta vuotta, ennenkuin kukaan löysi tänne. Jos nyt kurja sydämeni sattuisi pakahtumaan tai joku suoni heikoissa aivoissani katkeisi — niin ei kukaan milloinkaan saisi tietää, miten ja missä Polle Biörenstam päätti päivänsä!

Mutta sydän ei pakahtunut vielä tällä kertaa ja aivotkin kestivät. Temmastuani sitten jalkani irti ja hetkisen levähdettyäni, ryömin ylös ja iskien pyssynperällä edessäni sammaleen, ryhdyin tekemään paluumatkaa. Kauan se kesti — mutta hoiperoiden ja levähtäen, huipuillen ja eteeni koetellen, pääsin sieltä kuitenkin vihdoin pois.

Ja nyt olen miltei yhtä väsynyt kirjottamisesta. Ensikerralla enemmän.

Polle.

VIIDES KIRJE.

Siltala, 28 p:nä toukok.

Terveempi kuin milloinkaan — vanhapoika! Ei, veli rakas, niin hyvin ei toki asiat ole! Kiitos kuitenkin hupaisasta kirjeestäsi ja Thorsbytä koskevista tiedonannoistasi.

Mitä taas minuun tulee, niin tunnen itseni kyllä paremmaksi, mutta se on vaan satunnaista, muuttuneesta elinjärjestyksestä johtuvaa. Jolla kerran on ollut sellaisia oireita kuin minulla, niin kyllä sen terveys on mennyttä — vaikkapa nyt sitten riutuminen estyy joksikin aikaa tai jatkuu yhä edelleen.

Olen työskennellyt jotenkin uutterasti nykyään, olen järjestänyt nim. kirjanpidon ihan uudelleen täällä — koko talossa ei ole muuta kuin yksi muistikirja, jota tuskin voi lukea, ja suunnattomalla vaivalla olen saanut selville tulot ja menot.

Mitä enemmän perehdyn tilan taloudenhoitoon, sitä suuremmin minua hämmästyttää ja ihmetyttää, että moinen voi lainkaan tulla kysymykseen nykyään.

Johan pienimpäinkin sisämaan talonpoikaistalojen olisi pitänyt ruveta ottamaan vaaria tulolähteistään ja lähettämään edes jonkun voidrittelin vuodessa ulkomaille. Mutta Siltala, jossa on kaksisataakahdeksankymmentä lehmää, tyytyy myömään osan voistaan Heinolaan. Muuten myödään täällä joku satanen syltä halkoja, muutamia lampaanruhoja, jokunen muna satunnaisilla kaupunginmatkoilla — ja siinä kaikki.

Suurin osa maitoa menee täällä kotona väelle ja elukoille. Oikea aarniometsä kerrassaan — kuten jo kerroin — on koskemattomana ja käyttämättömänä, luultavasti siksi, että puiden rungot ovat käyneet liian jykeviksi ja työläiksi kaataa ja metsä on liian kaukana, kun lähempääkin taloa saadaan riittämiin halkoja. Erinomaisista, vieläpä ihan uskomattoman runsaista kalavesistä pyydetään vain kotitarpeiksi — ja samaan tapaan kaikki muukin. Mutta etenkin noiden kahdensadankahdeksankymmenen lehmän ja — voin ihan huoletta sanoa — yli sadan hengen pito, joista ei ole vähintäkään hyötyä tai tuloja, se ajatus jo paljaaltaan voi tehdä hapset harmaiksi.

29 p:nä toukok.

Tulin keskeytetyksi eilen. Ja nyt lähtee posti tuossa paikassa, joten ennätän vain heittää jäähyväiset.

Ajattelin vain kertoa, että kohta saapuu armoni tänne — sain käskyn lähettää kesäkuun 1 p:nä kahdet vaunut herrasväkeä vastaan aina Lahteen saakka. Tuhlausta sekin, ihan sulaa hulluutta, meiltä kun on Savonradalle ainoastaan vähän kolmatta peninkulmaa. Mutta jos herrasväki kaikessa muussakin on yhtä hyvin seurannut maailman kehitystä kuin maanviljelyksessä ja maataloudessa, joista viimeiset tiedot lienee tulleet tänne isoisäni isän aikoina, niin eivät he tietenkään ole tulleet ajatelleeksi jotain Savonrataa uskaltaakseen koetella sitä. Heidän esi-isänsä ovat jääneet Lahteen ja he tekevät samoin — vaikkakin matka siten venähtää noin kuusi tai kahdeksan tuntia ja he saavat olla koko päivän maantiellä!

No niin — kuten sanottu — en ennätä enempää tällä erällä, vaan heitän hyvästit ensikertaan.

Polle.

KUUDES KIRJE.

Siltala, 5 p:nä kesäk.

Rakas veli!

Minkälaisia odottamattomia tapauksia maailma sentään keksiikään, yllättääksensä niillä minun kaltaisiani jo valmiita kokelaita!

Herrasväki on tullut. En ollut heitä odottanut ennenkuin illan suussa, sillä heillä oli yli kuusi peninkulmaa matkaa ja vaunut oli tilattu aamujunalle. Mutta yhtä kaikki — juuri kun päivällisen jälkeen olin lähdössä työhön, kuulin lähenevää jyryä. Kun ikkunani ei ole pihan puolella, missä he astuisivat vaunuista, niin hiivin ulos eteiseen ja asetuin sinne piiloon, voidakseni salaa nähdä ja saada itselleni jonkinlaisen käsityksen kapteeninrouvastani, ennenkuin astuin hänen eteensä.

Olin luullut häntä ylpeäksi, miesmäiseksi, tuikeaksi naiseksi, kopeaksi ja pystynenäiseksi, mauttomasti koristelluksi — ja näen astuvan vaunuista hyvänlaisen, pienen, harmaahapsisen eukon, joka herttaisesti hymyillen tervehtii ja nyökäyttää päätään joka taholle ojentaen kätensä sekä Miinalle että Liinalle ja heidän äidilleen ja kaikille muille, puhuen ystävällisesti jok'ikiselle. No, eipä suinkaan hänen kanssansa mahda olla vaikea tulla toimeen, ajattelin, arvaten heti, että hän oli kirjotuttanut jollakulla toisella minulle vastauksen, ja että Miinan ja Liinan jutut olivat syntyneet yksityisestä ilkeydestä. Hänen vieraistansa en ehtinyt nähdä muuta kuin vilaukselta erään nuoren, komean ja mikäli harson läpi saatoin päättää, kauniin naisen, keski-ikäisen avioparin ja muutaman nuoren pojanvekaran — nähtävästi heidän lapsensa — jotka niinikään kaikki tervehtivät väkeä kuten vanhat tuttavat.

Kun he olivat astuneet sisään, lähdin katsomaan hevosia, jotka olivat ihan vaahdossa ja kuten minusta näytti, vapisivat ylenmääräisestä ponnistuksesta.

"Kuinka olette voineet noin ajaa?" sanoin kyytimiehille, kun huomasin, että eläinraukat todellakin olivat sortumaisillansa maahan.

"Kapteeninrouva käski ajaa kelpolailla — sittenhän saavat levätä", hän sanoi.

Menin talliin ja katsoin, että hevoset kunnollisesti hoidettiin, jonkajälkeen läksin tiluksille ja viivyin siellä koko päivän.

Kun illalla palasin, syöksyivät sekä Miina että Liina vastaani.

"Rientäkää, rientäkää — kapteeninrouva on kahdesti lähettänyt pehtoria kutsumaan — hän tahtoo heti teitä tavata!" huusivat he ja lisäsivät virnistellen: "Nyt tulee toria", ikäänkuin olisin ollut lapsi, joka oli tehnyt pahaa. Nuo hupakot — tiesinhän sen itse paremmin!

Valmistelematta itseäni sen paremmin esittelyä varten, läksin ylös päärakennukseen ja käskin Annin — sisäpiian — ilmottamaan itseni kapteeninrouvan puheille.

"Kapteeninrouva on odottanut pehtoria — astukaa vain sisään herran kammariin", sanoi tämä. Menin siis takaisin eteisen läpi ja kapusin Lind-vainajan huoneeseen.

Nämä huoneet — samat, jotka aikasemmin olin ottanut haltuuni — ovat ensimäiset pihanpuoliset huoneet eteisestä vasemmalle. Etumaisin on työhuone: vanhat, jättiläiskokoiset mahonkiset huonekalut, jotka ovat jouhipäällyställä varustetut, kolmikulmainen piippuhylly nurkassa, sälytettynä täyteen kaikenkokoisia piippuja, tilkkumattoja pitkin ja poikin permannolla, mahtava, vanha, ruma kirjakaappi ja ihan naurettavan yksinkertainen, ruma, mustaksi maalattu, nähtävästi kotitekoinen kirjotuspöytä kauimpana toisen ikkunan alla. Tämän kirjotuspöydän äärestä nousi sisäänastuessani tuo komea, nuori nainen, ja ajatteleppa hämmästystäni — se oli hän!

Muistatko vielä, että minä useita vuosia sitten olin pihkaantunut erääseen tuntemattomaan kaunottareen, jonka olin nähnyt junassa — joka oli noussut vaunuun Lahdessa ja astunut pois Riihimäellä? Muistatko, minkälaiseksi hänet kuvailin? Kookas, harteva, hoikka vyötäisiltä, uljas, säihkyvät mustat silmät, pähkinänruskea tukka, paksunpuoleiset, mutta purppuranpunaiset huulet, kasvoissa halveksiva ja ylimielinen piirre, mutta yleisesti arvostellen ihannenainen, verevä, voimakas, terve, täyteläinen ja ihastuttavan houkutteleva?

No niin — tunsin hänet taas heti kohta. Hän oli siinä aivan muuttumattomana, vaikka ehkä vielä hieman täyteläisempänä kuin silloin.

En yleensä helposti joudu hämilleni — mutta tiedän, että seisoin siinä ihan ymmällä ja katsoa töllistelin häneen. Silloin hän oli ainakin pari kertaa huomannut ihailevat silmäykseni. Olisin mielelläni tahtonut tietää, tunsiko hän minua, vaikka partani olikin siistimättä.

"Pyydän anteeksi", minä änkytin, "olen…"

"Pehtorilla ei ollut suurta halua tutustua minuun!" hän sanoi.

Tuijotin häneen. "Päinvastoin", huudahdin, "jos olisin edes aavistanut…"

"Näin sangen hyvin, että seisoitte eteisessä ja näitte meidän astuvan vaunuista. Kaikki muut lausuivat meidät tervetulleiksi — ainoastaan pehtori suvaitsi olla välittämättä herrasväen tulosta."

"Ah, hyvä — hyvä — anteeksi — saanko kysyä, ketä minun on kunnia puhutella?"

"Ketä puhutella — sepä kummallinen kysymys! Voisitte hyvin älytä, että puhutte tämän tilan omistajattaren — kapteeninrouva Lindin kanssa."

"Tekö", melkeinpä kirkasin, "tekö — kapteeninrouva Lind?"

"Tietysti!"

"Todellakin — minulle on sanottu, että Siltalan kuollut omistaja olisi ollut seitsemänkymmenen vanha ukko?"

"Mieheni eli todella seitsemänkymmenen vuoden ikäiseksi."

Ja niin hän oli kietonut tämän nuoren naisen itseensä ja yhä vaan elänyt ymmärtämättä kuolla!

"Miehet ovat itsekkäitä", sanoin.

Voi, jos olisit nähnyt sitä vihan silmäystä, jonka nämä sanani herättivät! Hän kalpeni, kalpeni, sanon minä, jotta silmänsä näyttivät mustilta.

"Mutta kapteeninrouva huomautti, että olin rikkonut velvollisuuteni, kun en lausunut teitä tervetulleeksi. Tätä syytöstä en ole ansainnut, sillä kun olen kotoisin toiselta maankulmalta, jossa pehtoreita ei majoteta sikolätteihin, niin en tiennyt, vaikka kapteeninrouva ja hänen vieraansa olisivat pitäneet lähenemistäni sopimattomana."

"Luulenpa tosiaankin", hän vastasi, "että pehtori on kylliksi häpeämätön tunteakseen itsensä loukatuksi siitä, ettette saaneet asettua minun huoneisiini asumaan!"

"Häpeämätön — en, hyvä kapteeninrouva, sitä minä en ole. Ja mitä loukkaantumiseen tulee — en, hyvä kapteeninrouva, en loukkaantunut lainkaan — tuo ei koskenut minuun. Mutta ei ole niinkään helppoa, heti mukaantua vallan uuteen ympäristöön. Asetuin sentähden mieluummin odottavalle kannalle sen kirjeen jälkeen, jonka sain, varsinkin kun en tiennyt, olivatko vieraanne mahdollisesti vielä arkatuntoisempia kuin te itse."

"Kuulkaa nyt pehtori, niillä seuduilla, missä olette tähän asti ollut, olkoon nyt asian laita kuinka hyvänsä — se ei minua koske. Mutta täällä tehdään erotus isännän ja palkollisen välillä — sen välillä joka palkkaa ja sen joka palkataan. Ellette tahdo elää maassa maan tavalla, niin teette itsenne mahdottomaksi — minä en aio muuttaa mielipiteitä enkä tapoja."

Kumarsin ainoastaan.

"Ymmärrämmekö nyt toisiamme?" hän kysyi.

"En tiedä — senpä aika osottanee", vastasin. "Liassa ja syöpäläisten keskellä ei kapteeninrouva minua asumaan saa — vaikka se olisikin näitten seutujen tapa pehtoreihin nähden."

"Tästä syystä juuri annoin kutsua teidät luokseni. Onko teillä jotain valittamista tässä suhteessa rouva Strömmerille?"

"Ei — mutta minulle luvattiin oma asunto, ja nyt olen saanut kuukauden ajan asustaa pienessä huoneessa, jossa en mitenkään ole voinut järjestää oloani hauskaksi."

"En käsitä, mitenkä Hentusen asunto voisi olla niin kelvoton kuin te sanotte. Hän asui siellä monta Herran vuotta eikä ikinä valittanut."

"Helppo on tulla vakuutetuksi huoneitten laadusta — pahin löyhkä lienee nyt tosin hävinnyt, sillä annoin heti vääntää pois ikkunat, mutta saadaksenne tietää, ovatko syöpäläiset vähentyneet, pitäisi kapteeninrouvan viettää yö tuossa huoneistossa."

Jälleen vimmatun vihan salama. "No niin — tahdon ottaa asiasta selvän! Olkaa hyvä ja tulkaa perässä."

Huomasin, että hän kuitenkin hämmästyi nähdessään huoneet. Mutta hän sanoi ihan kevyesti ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku turhanpäiväinen asia:

"Pitää vähän vain siivota näitä, niin ne tulevat hyvin hauskoiksi, ihan asumakuntoon — talo on rakennettu hyvistä hirsistä ja pantu hyvin kokoon, huoneet ovat sangen lämpimät."

"Mutta seinät sietää raaputtaa puhtaiksi ja mahdollisesti hieman höylätä, ennenkuin mihinkään muuhun ryhdytään."

"Tietysti."

"Lattioita ei liioin mahtane vähemmällä kuin höyläämisellä puhtaiksi saada."

"Niin, ne täytyy höylätä — tietysti."

"Sitten pitäisi niin lattia ja katto kuin seinätkin, ennenkuin ne maalataan ja paperoidaan, huolellisesti joko sivellä etikkahapolla, joka on sangen hyvä keino syöpäläisiä vastaan, tai ruiskuttaa kuumalla tuhkalipeällä, joka myöskin auttaa."

"Niin — tietysti. Antakaa jo heti huomenna ryhtyä hommaan. Toivon että työ olisi jo parin viikon päästä lopussa."

"Ja mitä kapteeninrouva huonekaluista arvelee? Kirjotanko kaupunkiin vai…"

"Eikö mitä — tuolla ylhäällä on ihan liikenemään vanhoja joutilaita huonekaluja. Laittakaa luettelo siitä mitä tarvitsette ja antakaa se minulle."

Ja niin hän meni. Kaikeksi varmuudeksi hän ravisti vähän hameitansa, ehdittyään ulos.

Hm!

Mutta ihan riivatun kaunis nainen hän on!

Päivää myöhemmin takerruimme kuitenkin taas yhteen.

Kihlakunnantuomari Vitikka tuli ajaen pitkin nousevaa lehtokujaa, joka eteläisestä metsän laidasta kulkee läpi peltojen kartanolle — ensin pitkä alamäki metsänreunasta notkoon ja sitte yhtä pitkä ylämäki taas ylös — ja kun hän siinä näki minut seisomassa lähimmällä saralla, niin hän pysähtyi ja huusi:

"Mitäs viljaa herra nähköön te täällä Siltalassa tähän vuoden aikaan korjailette?"

Minulla oli näet kaikki tiluksen kuusi tai seitsemän tusinaa lasta ja vähintäin pari tusinaa vaimoja ja akkoja poimimassa kiviä kesantopelloilta.

"Meidän peltomme kantavat maahedelmiä läpi vuoden — meillä on täällä runsaasti kiviä!"

"Poimitteko te kivet pois?"

"Poimimme kyllä, niissä ei siemen tahdo itää."

"No — no — näkisipä ukko Lind tämän!" Näin virkkaen hän ajoi kartanolle.

Noin tuntia myöhemmin tuli kyytipoika ja sanoi, että kapteeninrouva ja kihlakunnantuomari tahtoivat puhutella minua.

"Tuomari Vitikka kertoo, että te annatte kantaa retustaa kivet pois pellolta", puhkesi kapteeninrouvani lausumaan astuessani sisään.

"Niin, lapsilla ja akoilla on niin sanomattoman hyvää aikaa."

"Mutta meidän laihat pellot kuivuvat liiaksi, jos ei kosteutta säilytetä kivien alla."

"Oi, hyvä kapteeninrouva, tuo on vain vanhaa, tyhmää taikaluuloa. Kivet eivät voi maalle mitään kosteutta säilyttää."

"Kuinka — ettekö koskaan kuivaan aikaan ole kääntänyt kiviä ja niitten alta löytänyt onkimatoja, jotka ovat sieltä hakeneet kosteutta?"

"Kyllä niin, kun ei ole ollut muita työaseita kuin käteni käytettävänäni."

"No, näette siis, että niitten alla säilyy kosteutta. Ja mieheni, joka oli sangen taitava maanviljelijä, antoi kivien ehdoin tahdoin olla sinänsä."

"Tila on niin kurjassa kunnossa, että…"

"Olemme siihen sinänsä tyytyväisiä. Kunhan vaan voitte pitää sitä entisellään, niin on kaikki hyvin. Uutuuksia emme kaipaa."

"Näinollen kapteeninrouva arvatenkin käskee minun jälleen kivittämään pellon, kunnes kasvillisuus alkaa rehottaa kuten pikkukaupungin kaduilla ja torilla, mistä maistraatin ei onnistu kitkijäukoista ja -akoista huolimatta poistaa niitä?"

Punaset laikat leimahtivat jälleen hänen ohimojensa alle, ne ilmestyvät aina kun hän kalpenee vihasta. Mutta tuomari purskahti aika naurunrähäkkään.

Kapteeninrouvani näyttää muuten olevan yhtä varma joka tilaisuudessa. Hän vastasi hyvin kopeasti: "En, se paljastaisi pehtorin huonon maanviljelystaidon täällä sisämaassa ja alentaisi arvoanne väen silmissä — kärsisin siitä suuremman vahingon kuin noista muutamista pilaantuneista saroista. Mutta jättäkää tästälähin panematta ajatuksianne täytäntöön, ennenkuin olette saaneet minun suostumukseni. Ja nyt tahtoisimme tutkia viimekuukausien tilit — olkaa sentähden hyvä ja tuokaa kirja."

"Ikävä kyllä että olen jo kirjanpidossakin ennättänyt panna omat aatteeni käytäntöön, mutta siinähän ainakin voimme helposti palata vanhaan", sanoin ja läksin noutamaan kirjoja, tuota vanhaa, likaista, epäselvää muistikirjaa ja omaa siistiä kirjaani, jonka kanteen olin korukirjaimilla piirtänyt: KONTTOKIRJA — SILTALA ja jonka alkuun olin tehnyt täydellisen luettelemuskirjan, alkaen numerojärjestyksessä kotitilusten lohkoista, sitten seurasivat ulkotilat ja torpat, sitten, saman päällekirjotuksen alle metsä, senjälkeen kalanpyyntö — venheet ja pyydykset — sitten rakennukset (päärakennusta lukuunottamatta), senjälkeen karja, hevoset ja lehmät, jokainen nimeltään lueteltuina, ja lopuksi työaseet. Puutarhan olin myös jättänyt pois, kun hän oli niin selvästi minulle sanonut, ettei valtani ulottunut itse taloon. Kirjanpidon olin sitten alottanut viemällä muistikirjasta debet-puolelle viime sadon, jaettuna — niin hyvin kuin mahdollista oli — eri lohkoille, ja ilmottaen miten paljon osapuilleen oli tähteellä tullessani samoinkuin muutkin varastot, ja kredit-puolelle, ensin muistikirjan ja sitten omain todisteitteni mukaan, mitä oli ilmotettu erityisiin tileihin. Lyhyesti sanoen, kirjanpitoni oli sekä siistiä että selvää ja vieläpä parempaakin kuin sinun ja minun Thorsby'ssä.

"Tässä on Siltalan entinen kirjanpito", sanoin, asettaen esiin likaisen muistikirjan, "ja tässä minun aatteeni", antaessani kirjaa.

Kapteeninrouva otti kirjani ja alkoi silmäillä sitä, tuomarin katsellessa hänen olkapäittensä yli.

"Tuossahan pehtori on tehnyt suunnattoman työn!" huudahti viimeksimainittu hetken kuluttua.

"Mutta minä en käsitä tätä kirjanpitoa", virkkoi kapteeninrouva.

"Kapteeninrouva käskee arvatenkin jatkamaan vanhaa?" kysyin.

"En — en ainakaan vielä, ennenkuin olen perehtynyt asiaan."

"Mutta", puuttui tuomari puheeseen, "pehtori on nähtävästi sekottanut debetin ja kreditin. Eihän se ole ihmeellistä, nimet kun ovat latinaa. Asiahan on siksi toiseksi helposti autettu."

Hymyilin hänen selkänsä takana, mutta pahaksi onneksi kapteeninrouva huomasi tuon hymyn.

"En", minä sanoin, "miksi ne olisin sekottanut?"

"Sentähden että debet merkitsee velkaa ja credit saatavaa — te olette päinvastoin merkinnyt tulot debet- ja menot kredit-puolelle."

"Niinhän sen luonnollisesti täytyy olla", sanoin.

"Eipä suinkaan."

"Jos kapteeninrouva uskoo minulle esim. viisisataa markkaa ja pyytää minun tekemään ostoksia kaupungissa sekä senjälkeen tilit, niin olen hänelle ensialuksi velkaa nämä viisisataa markkaa — eikö totta? Vien ne siis debet-puolelle. Kredit-puolelle sitävastoin merkitsen sen, mitä minun on oikeus tileissä vähentää — s.o. sen erän minkä olen kuluttanut. Jos näiden menojen summa nousee siten — vaikkapa nyt 475 markkaan, niin täytyy, jotta debet ja kredit kävisi yhteen, merkitä 25 markan erotus kredit-puolelle. Tähteenhän minun tulee toimittaa hänelle takaisin. Mielestäni tämän kirjanpidon täytyy olla oikea."

"Eipä suinkaan, eipä suinkaan."

"Sillä herra tuomarillahan ei ole nyt käsillä mikään kaupanpitokirja, missä minä myyjänä velkoisin ostajaa, vaan tilini kapteeninrouvalle. Hän on nyt uskonut minulle Siltalan kaikkine tuloineen. Niistä minun tulee tehdä tili — siihen olen velvollinen ja ne ovat siksi vietävät debet-puolelle. Ja minun menoni kredit-puolelle — se on selvää."

"Teidän kannaltanne — kyllä. Mutta kirjanpito ei ole teidän, vaan kapteeninrouvan."

"Vaikkapa kapteeninrouva itse pitäisi kirjaa, niin olisi tämä ainoa mahdollinen tapa — hän tekisi ainoastaan itse tilit, sensijaan että minä ne nyt teen."

Tuomari pysyi mielipiteessään. Sitävastoin olin näkevinäni kapteeninrouvan kasvoista, että hän ymmärsi minut — käsitti että olin oikeassa.

"Tarvitseeko pehtori kirjaa tänään?" hän kysyi.

"Oh — en. Jos joku tulisi tänään, voi hän odottaa huomiseksi."

"Sitten pidän kirjat tämän iltaa täällä ja tutkin niitä."

Sitten sain lähteä.

Hyvästi nyt. Ensikerralla enemmän.

Polle.

SEITSEMÄS KIRJE.

Siltala, 11 p:nä kesäk.

Rakas veli!

Olen nyt tehnyt tuttavuutta kapteeninrouvan vieraiden kanssa. Heitä on eräs vanha täti, leskiruustinna Hanell, tämän tytär, kamreerinrouva Svennberg, ja vävy, kamreeri Svennberg, sekä heidän lapsensa kolmetoistavuotias Kalle, yhdeksänvuotias Viivan, ja viidenvuotias Elsa.

Mutta ennenkuin rupean kertomaan kohtauksiani näiden henkilöiden kanssa, tahdon hiukan jatkaa siitä, mihin viimekirjeeni lopetin.

Seuraavana aamuna senjälkeen kuin kapteeninrouva oli saanut konttokirjan, kutsuttiin minua jälleen hänen luokseen.

"Luulen", hän sanoi, "ymmärtäväni — ainakin jotakuinkin — tämän kirjanpidon enkä ole havainnut sen olevan edellistä kehnomman muussa kuin että tämä on pitempi ja monimutkaisempi. Mutta jos pehtori tahtoo tämän suuremman vaivan tehdäkseen, ei minulla ole mitään sitä vastaan — ei ainakaan vastaiseksi — sillä tilaisuuden sattuessa tutkin sitä tarkemmin ja ehkä voin silloin pyytää joitakuita selvityksiä. Kerran viikossa saa pehtori tuoda kirjan tänne, niin että voin nähdä joka viikon kirjanpidon erikseen. Mutta yhteen asiaan — tai oikeammin kahteen — olen kiinnittänyt huomioni. Olen tilusten joukosta turhaan etsinyt niin tärkeätä osaa kuin puutarhaa ja rakennuksista parasta — päärakennusta."

Miten älykäs nainen hän on! Olin jättänyt ne pois piikittääkseni juuri häntä, mutta tuskinpa olin toivonut, että hän olisi niin perusteellisesti syventynyt suunnitelmaan huomatakseen puutteen.

"Se johtuu siitä", vastasin, "ettei valtani, kapteeninrouvan nimenomaisten määräysten mukaan, ulottunut taloon. Katsoin sentähden ettei minun tarvinnut ottaa tileihini päärakennusta ja puutarhaa."

"Aivan oikein, siellä ei pehtorilla ole sananvaltaa. Mutta jos kirjanpitonne tulee kuvaamaan, mihin se pyrkii, koko tilan taloudenhoitoa, niin pitänee kaikkien tulojen ja menojen löytyä konttokirjassa, siis myös puutarhan jotakuinkin tärkeät tulot ja mahdolliset menot päärakennuksesta."

"Aivan niin — mutta siihen vaadittaisiin…" ajattelin sanoa molemminpuolista luottamusta, mutta muutin mieltäni ja jatkoin: "enhän missään tapauksessa voi tarkoin määrätä puutarhan tuloja, jotka menevät suoraan keittiöön."

"Mutta koska täydellinen kirjanpito olisi toivottavissa, niin saataisiinhan nuo tiedot joka kerta kuin pehtori tuo kirjan minulle. Taloudenhoitajattarenihan voisi panna muistiin koko viikkoisen puutarhan sadon ja se voitaisiin merkitä silloin kirjaan."

Hän oli siis, vaikkei tahtonut myöntää sitä, yhdessä ainoassa illassa perehtynyt ajatukseeni, joka oli hänelle ollut aivan uusi! Ja vielä enemmän, etenkin naiselta, hän oli havainnut tuon tarkan kirjanpidon hyödyn.

Niin ajattelin silloin, mutta etempänä huomaat, että ihailuni oli hiukan liiallinen.

Muutamia päiviä myöhemmin, eräänä aurinkoisena, hyvin lämpimänä päivänä seisoessani niityllä, näin äkkiä Kallen ja Viivanin juoksevan voimainsa takaa minua kohti. Sentähden he luonnollisesti olivat niin hengästyksissään, etteivät perillä tahtoneet saada sanaakaan suustaan.

"Pehtorin pitäisi…" alotti toinen.

"Lilli-täti…" läähätti toinen.

"Pitääkö minun kapteeninrouvan luo?" kysyin.

"Ei — ei — uimahuone…"

"Herra hallitkoon", huusin, "onko sattunut tapaturma…" ja niin aloin minä vuorostani juosta.

Mutta silloin kuulin heidän huutavan: "Ei, ei, ei!" Pysähdyin: "Mitä Herran tähden se sitten on?"

"Lilli-täti pyysi meidän sanomaan, että pehtori asettaisi uimahuoneen kuntoon", sai Kalle nyt sanotuksi.

"Ja hän sanoi, että pehtori tekisi sen nyt heti", lisäsi Viivan.

Äkkiä muistui lapsuusaika mieleeni. Miten ensi lumen tultua kaipasi rekiretkeä! Miten ensimäisenä kuumana kesäpäivänä kaipasi aaltoihin!

"Vai niin — hyvä, hyvä — sitten lähdemme heti", sanoin. Tavattoman korkea kevättulva oli tehnyt nimittäin uimahuoneen käytäntöön kelpaamattomaksi. Lattia, raput ja penkit olivat kohonneet.

Parin miehen kera, jotka otin myötäni, kuljimme puiston kautta, näytettyäni heille perillä mitä oli tehtävä, ja kun näin työn alkavan sujua, käännyin yksin takaisin, sillä Kalle ja Viivan olivat liian innostuneet uimahuoneeseen voidakseen lähteä työpaikalta. Silloin näin keskellä laajaa puistoa, hyvin etäällä, pikku Elsan, arvatenkin sisaruksiaan hakemassa, pyrkivän aivan väärälle taholle.

"Elsa! Hoi!" huusin, ja pienokainen säpsähti pelosta ja katseli ympärilleen, kunnes huomasi minut ja alkoi ryömiä luokseni yli kantojen ja kivien.

"Miten olet uskaltanut yksin näin kauaksi?" kysäsin pienokaiselta. "Etkö pelkää susia ja karhuja?"

"En, ei täällä puistossa ole susia ja karhuja."

"No, mutta entäpäs ryövärejä? Ajatteleppas että nyt olisin ollut ryöväri?"

"Miten hauskaa — ole vaan! Tiedän että olet sellainen, joka aina kuvittelee jotain olevansa — siitä minä pidän, samoin teen minäkin."

"Mistä tiedät, että minä kuvittelen jotain olevani?"

"Tiedän — siksi että Lilli-täti niin sanoi."

Oi, sinä pieni, pieni kaksikorvainen pata!

En tahtonut kuitenkaan antaa hänen jatkaa matkaansa, sillä hän olisi mahdollisesti voinut upota jollain rannalla — ne ovat enimmäkseen tavattoman äkkijyrkkiä ja syviä — vaan vein pienokaisen myötäni kotia.

Ja siten tutustuin äitiin, joka oli etsinyt lasta ja kiitti minua siitä että olin ottanut vaaria pienokaisesta.

Kamreerin kohtasin taas seuraavalla tavalla.

Kuljin erästä pellonpiennarta pitkin katsellen kasvua. Silloin kuulin äkkiä metsästä hakkuuta, mutta se ei ollut mitään kunnon hakkaamista, vaan salaista, heikkoa ja katkonaista — varmaan salahakkaaja. Täällä oli nyt arvatenkin ennen saanut tapahtua mitä tahansa. Mutta niinkauan kuin minä olin tilan pehtori, ei epäjärjestystä kärsittäisi.

Aloin sentähden varovasti hiipien ryömiä viidakon ja pensaston läpi metsänlaidassa sisälle metsään, ääntä seuraten, ja huomasin pian että kamreeri, takki ja liivit heitettynä yltä ja kasvot hiessä, punasena ja huohottaen vuoleskeli nuorta koivua pienoisella kirveellä — sellaisella, joita tapaa olla herrasmiesten työkalulaatikossa. Kovissa ponnistuksissaan ei hän varmaankaan ollut huomannut tuloani, mutta kun hän milloin tahansa saattoi nostaa katseensa ja havaita minut, jos kääntäisin selkäni, täytyi minun käydä hänen luokseen.

"Huomenta, herra kamreeri."

"Kah — huomenta, pehtori!"

"Olin ottamaisillani kamreerin kiinni metsänhaaskuusta."

"Ottakaa sitten kiinni — edes kädestäni", pisti hän pilojaan ojentaen sen minulle. "Haeskelen tässä muutamia ongenvapoja itselleni."

Katsahdin koivua. Runko oli kaksi tuumaa vahva ja puu oli sitäpaitsi käyrä.

"Tuosta puusta koituu kamreerille paljon vaivaa, ennenkuin siitä ongenvapa sukeutuu."

"Vaivannäköähän juuri tahdon. Hiukan lihasponnistuksia, ymmärtääkö pehtori. Me kaupunkilaiset olemme vaan puol'ihmisiä, luonnottomia olentoja, huonontuneet nukiksi, joilla on aivot — kurjia, kuihtuneita kamaritaimia, varustettuina elimillä, jotka eivät palvele vaan kiusaavat meitä. Sen tuntee aina kaksin verroin voimakkaammin, kun hetkeksi pääsee tuosta kirotusta sivistyksestä luonnon helmaan — etenkin kun luonto on niin alkuperäinen ja koskematon kuin täällä Siltalassa."

"Niinpä kyllä — olen tuon puheen kuullut ennenkin, mutta uskon, että useimmissa tapauksissa kaupunkilaiset kieltäytyisivät kuitenkin viettämästä pitempää aikaa, etenkin talvea, näin luonnon helmassa, kaukana tasaisista jalkakäytävistä, valaistuista kaduista, vereksistä uutisista, teattereista, konserteista ja klubeista. He antavat lopulta kuitenkin suuremman arvon älylliselle kuin luonnonelämälle, vaikkakin se elettäisiin ruumiillisten voimain kustannuksella."

"Mutta se on väärin — väärin. Sentähden filosofia käy päin honkia, sentähden meillä on ollut Hartmannit ja Nietzschet, heikontunut ruumis ei voi kantaa ylensuuria aivoja, sisäinen järki käy järjettömyydeksi — mens sana in corpore sano! Mutta antakaa anteeksi — unohdan aivan että pehtorilla on ollut hyödyllisempääkin työtä maailmassa kuin latinan ja filosofian luku. Oi, te ette tiedä, te maalaisihmiset, miten onnellisia te olette, kun teillä on vapaa taivas ja hyvä Jumalanne!"

En tahtonut jatkaa tätä keskustelua, missä ehdottomasti olisin antanut ilmi itseni, vaan sanoin:

"Olipa miten tahansa, niin en luule kamreerin koskaan saavan tuosta mieleistään ongenvapaa. Jos kamreerilla ei olisi pientä kävelyretkeä vastaan mitään, niin voisin näyttää viidakon, mistä saisi todella hyviä vapoja."

"Kävelyä vastaan — ei päinvastoin! Lähtekäämme! En ajattele muuta kuin kuleksia ympäri täällä. Täällä se maksaakin vaivan, eikö totta — onko pehtori milloinkaan nähnyt ihanampaa tilaa kuin tämän Siltalan?"

"Jos kamreeri tarkottaa luonnon ihanuutta, niin täytyyhän myöntää, että tuskin voi löytää tämän jylhempää. Mutta itse tila on huonoimpia mitä olen nähnyt."

Hän töllisteli ihmetyksestä.

"Siltala?!"

"Juuri niin — tuntuuhan ihan siltä kuin tila olisi viljelemättömänä, tai ettei viljelykseen pantaisi mitään huolta, vaan leikittäisiin maanviljelystä."

"Vai niin, pehtori tahtoisi saada täällä toimeen 'voimaperäisen' maanviljelyksen — menkää nyt jo, jättäkää meidät rauhaan! Voimaperäinen maanviljelys riistää myös heti kaiken rauhan ja onnen ihmisiltä. Yhtä hyvin voitte sitten heti muuttaa kaupunkiin. Esi-isämme olivat onnellisia ihmisiä — miksi? Siksi, että he elivät elämän, mutteivät huolineet ärsyttää sitä. Tähänasti on elämää ärsytetty ainoastaan kaupungeissa. Mutta kansan suuret joukot eivät ole tienneet mitään liiasta kiihotuksesta, hermostumisesta, noista tuon ahdistavan kilpailun pääsemättömistä seuraajista. Nyt se valitettavasti alkaa maaseudullakin. Sensijaan että eläisi tyytyväisenä kiittäen Jumalaa siitä minkä maa tuottaa, kiusaa maanviljelijä itseään yötä päivää kautta vuoden laskemalla, arvioimalla, tuumiskelemalla — ja käy pian yhtä hermostuneeksi kuin me kaupunkilaisetkin. Mistä sitten saadaan tarvittavat voimat, terveys ja onni? Ei, enhän minä vastusta hyödyllisiä parannuksia, sellaisia kuin esim. pehtorin uutta kirjanpitoa — oh, senjohdosta saan lausua kiitokseni pehtorille…"

"Vai niin, herra kamreerilla on ollut tilaisuus nähdä se?"

"On, Lilli-serkku — kutsun häntä serkuksi, vaikka hän oikeastaan on vaimoni serkku — kysyi minulta neuvoja. Niin, todella minun täytyy lausua pehtorille kiitokseni tuon mestarityön johdosta. En olisi milloinkaan uskonut, että maanviljelijä saisi sellaista aikaan kirjanpidon alalla — vai ovatko tuollaiset kirjat jo tavallisia joka tilalla?"

Ei se siis ollut kapteeninrouva itse, joka oli huomannut kirjanpitoni edut!

"Mutta jos kamreeri nyt myöntää, että hyödyllisiä parannuksia on saatava aikaan — miksi sitten vastustaa runsaampaa satoa vähemmällä työllä?"

"Milloinka sellaista olisin vastustanut?"

"Silloinkun kamreeri tuomitsi voimaperäisen maanviljelyksen."

"Te tahdotte väittää, että se vaatisi vähemmän työtä?"

"Tietenkin, vähemmän työvoimaa, mutta enemmän järkeä. Kapteeninrouva esimerkiksi korjaa — senmukaan mitä tuosta muistikirjasta olen käsittänyt, jota täällä on pidetty, noin viisikymmentätuhatta leiviskää heiniä kuudensadan miehen ja yhdeksänsadan naisen päivätyöllä. Jotavastoin minä voisin täällä korjata kaksinverroin kolmensadan miehen ja neljänsadan naisen päivätyöllä. Ja jotakuinkin samoin on asianlaita kaikessa täällä Siltalassa."

"Loruja — loruja! Silloinhan serkkuni tuhlaisi mielestänne vuosittain ihan ehdontahdoin suuria summia?"

"Äärettömiä summia. Sitähän on vaikea laskea ihan tarkalleen. Mutta vakuutan, ettei tila tuota edes puoliakaan siitä, mitä se järjellisesti hoidettuna saattaisi tuottaa. Tuottakoonpa se nykyään — sanokaamme vaikka kolmekymmentätuhatta markkaa, niin menee täällä mielestäni vähintäinkin neljäkymmentätuhatta markkaa vuosittain hukkaan."

Hän tuijotti minuun.

"Kuulkaahan nyt pehtori, nuo ovat Münchausimaisia juttuja. Väitättekö todellakin, että Siltala tuottaisi vuodessa seitsemänkymmentätuhatta?"

"En, sitä en tarkottanut — vaikkei edes sekään olisi niin aivan mahdotonta. Tarkotin vaan että niistä kolmestakymmenestätuhannesta, joksi tuloja nykyään arvelin, tarpeettomasti tuhlataan noin puolet väen ja elukoitten ylläpitoon ja että tulot saattaisivat lisääntyä ainakin viiteenkolmattatuhanteen vuodessa, huolimatta väen vähennyksestä."

Kamreeri näytti miettiväiseltä.

"Ette ole Lilli-serkulle sanonut tätä?"

"En, kapteeninrouva — on vaikeata saada nainen, joka ei oikeastaan itse ole perehtynyt maanviljelykseen, käsittämään sellaista. Ja siksi toiseksi…"

No niin — ja niin poispäin.

Vanhaan tätiin tutustuin aikaisin yhtenä sunnuntaiaamuna, jolloin lähdin järvellä onkimaan — se on sekä hupainen että kannattava askare täällä, sillä sieltä ei palaa koskaan tyhjänä. Varmana saaliina on aina kauniit lihavat ahvenet, siiat ja säynäät sekä uistimella mahdottomat hauet — järvi on hyvin kalarikas.

Soudin selälle tuossa kuudenaikaan aamulla yhtä järven pitkää, kaitaa lahtea. Eteensä ei tietysti näe soutaissaan. Mutta äkkiä kuulin aivan läheltäni:

"Huomenta, huomenta!"

Katsahdin taakseni ja huomasin, että olin ollut soutamaisillani tädin, ruustinna Hanellin yli, joka onki yhdessä venheessä kaislikonlaidassa. Eukko aivan yksin! Otin lakin päästäni ja, anteeksi pyydellen, vastasin tervehdykseen.

"Pehtorikin aikoo kalaan?"

"Niin aion, sunnuntaiaamu on kuin säätty onkimista varten. Onko ruustinnan onnistunut saada mitään?"

"Eipä juuri. Mutta enhän minä, vanhus-raukka, jaksakkaan soutaa tuonne paremmille onkipaikoille. Sieltä pehtori arvatenkin saa ihan toisemmoisen saaliin."

"Saan ehkä tarjota apuani? Jos ruustinna haluaa onkia kauempana selällä, niin voisimmehan sitoa ruustinnan venheen minun venheeni perään…"

"Ja pehtori saisi soutaa kahta venettä — ei, ei, se olisi ihan liikaa. Mutta jos pehtorilla ei ole mitään vastaan kuleksia vanhan akan kanssa hetkeä, niin voisimmehan onkia samassa venheessä."

Astuin eukon venheeseen, ja soudimme sitten matkoihimme…

Minun ei tarvinnut puhua sanaakaan. Eukko soitti suutaan minun soutaessani. Ei edes uistimeen tarttunut kala keskeyttänyt sanatulvaa, vaan muutti sen suuntaa. "Ei kiitos", ei hän tarvinnut apua — Hanell-vainaan kanssa soutaessa hän aina oli hoitanut uistinta, niin tottunut hän oli nostamaan kaloja. Ja aivan oikein sai eukko kunnollisesti neljän kilon hauen venheeseen. Ja kun onkimisemmekin onnistui hyvin, niin palasimme kymmenen aikaan takaisin hyvinä ystävinä, ja eukko kiittelemistään kiitti mainiosta soudusta ja mainiosta kalansaaliista.

Nyt olen siis jo kaikista kertonut. Huomaat ettei ole tiukkuutta muualla kuin yhdellä taholla — kaikki muut ovat tavallisia, yksinkertaisia, teeskentelemättömiä luonteita.

Mutta itse Siltalasta en ole vielä lainkaan sinulle kertonut; en tarkota taloudelliselta, vaan taiteelliselta kannalta. Ja kun kaikki muut niin suuresti ylistelevät sen ihmeellistä kauneutta, niin kannattanee sitä hiukan kuvailla.

Niin, tämä Siltala on oikukas, omituinen ja sentähden viehkeä luonnonmuodostuma, se täytyy myöntää. Mutta miten kuvailla sanoin sitä, josta näkemällä vain voi saada käsityksen? Turhalta tuntuisi, jos tässä alkaisin ladella ääriviivoja ja värejä, jotka yksin kankaalla tekisivät tarkotetun vaikutuksen.

Koetan myös kuvailla sinulle sitä alma materin kaistaletta, missä nyt vietän aikaani.

Maatilan nimi, Siltala, johtuu siitä, että täällä on kymmenen siltaa — ja valitettavasti kyllä ovat ne kaikki välttämättömiä. Sillä osa tilaa on rakennettu niemille, joista muutamat ovat sangen suuria ja joita erottaa toisistaan viisi syvää lahdelmaa, mitkä kaikki pistävät aina taloon saakka. Ja koska joka kerta kun väen ja hevosten kanssa tahtoisi toisella niemellä olevalta niityltä toiselle, olisi hyvin vaivaloista kulkea tuota pitkää matkaa niemen kärestä talolle ja sieltä taasen toisen niemen kärkeen ja luonto on niin järkevästi muodostanut, että niemet lahdelmain suissa lähenevät hyvin toisiaan tai on suissa joku saari, on nämä säteet yhdistetyt kehämäisellä tiellä siltain yli. Mutta sitäpaitsi on keskellä lahdelmia saariryhmä ja muutamiin niistä vie myös silta.

Nämä niemet ja saaret ovat yleensä sangen korkeita, rannat usein äkkijyrkkiä ja särkyneitä, joita hymyilevän vihreät puut kattavat, muodostaen paikka paikoin riippuvan lehtikaton toiselta rannalta toiselle. Vedet taasen ovat miltei kaikkialla syviä, niin että aina pelkään jonkun onnettomuuden sattuvan, sillä he sallivat pikku Elsankin kuleksia ihmeen vapaasti ympäri ja jyrkänteet ovat, kuten sanoin, monin paikoin ihan hirvittäviä — minua kun usein pyörryttää, en uskalla edes lähestyäkkään niitä.

Kuitenkin — jatkan kuvaustani!

Keskimäisin niemistä — särkynein, mutta kuitenkin lyhyin ja kapein, jota kohti on päärakennuksen pohjoispääty — on nähtävästi muinoin ollut laitumena, siitä johtuu myös se, että ulkohuoneustot omettoineen ja tallineen ovat herraskartanon ja järven välillä. Nyt tuo niemi on jo pitkät ajat ollut puistona — ja komea puisto se todellakin on. Vanhoja, mahtavia koivuja, totisia synkeitä kuusia, ja niiden juurilla vanamoita ja oravanmarjoja, sammaleisia, suuria kallionlohkareita ja niiden lomissa hymyäviä, vihreitä ruohokenttiä — kieloja, lehdokkeja, talvikkeja, kämmenkukkia, kaikkia sikinsokin.

Talo on ison joukon korkeammalla. Selvästi on kukkula, jolle talo on rakennettu, ollut geologisella ajalla saarena, vaikka vesi on nyt siksi laskenut, että se on yhtynyt etelässä mantereeseen ja pohjoisessa toisiin saariin — siten ympäröi tuota kukkulaa nykyään syvä laakso joka taholta. Kun lähenee puistosta tuon laakson yli taloa ja alkaa nousta, täytyy kulkea ulkohuoneustojen, riihten, latojen, ometan, tallin, karsinain, tupain, asuntojen, aittojen, vajain ohi — joista suuri osa on hyvin rappeutuneessa tilassa. Ja kun täten on ennättänyt korkeimmille — maitokammari ja rouva Strömmerin asunto oikealla ja vasemmalla voudin, nykyään pehtorin asunto, jota paraikaan korjataan, silloin myös seisoo ihan herraskartanon pohjoisten rappujen edessä.

Päärakennus lienee Kustaa III:nnen ajoilta — matala kivijalka, sillä matalat seinät ja niiden yllä korkea, musta kulmakatto, jonka katkaisee keskeltä otsikko, ja sen ikkunarivi, missä kolme aina on rinnan, jatkuu, lisänä mustassa katossa olevat taiteikkinat, talon kumpaankin päätyyn asti, niin että talo tavallaan on kaksinkertainen, vaikkakin ylin kerros, keskustaa lukuunottamatta, on muodostunut taitteista.

Myöhempää tekoa on arvatenkin lasiseinäinen kuisti, jonka yllä kahdeksan paksua, pyöreätä, valkeaksimaalattua puupilaria kannattaa parveketta niiden kolmen taiteikkunan alapuolella, joista keskimäinen myös on ovena. Rakennuksen eteläpääty, samoinkuin pohjoinenkin, on vanhanaikaista kukkatarhaa kohti — korkeita penkereitä ja kaitoja käytäviä pensaiden lomissa ja alla. Ainoastaan kuistin edessä on suurempi ympyränmuotoinen ruohokenttä ja sen keskustassa auringonkello. Heti tuon kentän takaa alkaa suuri ajotie, joka puutarhaportista jatkuu alas peltojen yli vievää koivukujaa, ja kohoo sitten jälleen etelässä metsänrantaa kohti. Näin kotioloissa ei ajeta kuitenkaan puutarhakuistin eteen, vaan käännytään heti portilta jommallekummalle sivulle ja kierretään puutarha ja päärakennus ja ajetaan pihanpuoliselle kuistille.

Sellainen nyt on Siltala! Minun huoneeni rupeavat kohdakkoin näyttämään asuttavilta, ja se on suuri onni, sillä tuskin jaksaisin kauempaa Miinan ja Liinan kanssa — täällä kotona heistä on ihan pääsemättömissä. Vallankin kun iltasin tartun huiluuni, saan heidät heti sävelten kuulijoiksi ja anojiksi, ja heidän soitannollinen aistinsa ei ole erittäin suuri. Toivon että asia parantuu, kun pääsen muuttamaan — sinne he tuskin tulevat perässäni — eivät ainakaan joka ilta.

Sain juuri kutsun hänen luokseen — tarkotan kapteeninrouvaa. Saapas nähdä mitä nyt mahtanee olla! Joka tapauksessa täytyy minun lopettaa tähän. Jää hyvästi ensikertaan.

Polle.

KAHDEKSAS KIRJE.

Siltala, 18 p:nä kesäk.

Rakas veli!

Pari päivää sitten, kun pelästyneenä juoksin tikapuille ja nostin pikku Elsan alas yhdeltä piiltä, joka oli puolitiessä katolle, ja nuhtelin häntä siitä, että hän nousi sinne pudotakseen ja taittaakseen niskansa, vastasi hän kuten tavallisesti, äänensä ja kasvonsa kovin vakavan säntillisinä: "eihän tää o' yhtään korkealla, vaikka se sinusta saattaa tuntua siltä, sinä kun olet sellainen huimapäinen yrittelijä — mutta minun päätäni ei huimaa koskaan".

"Mistä tiedät että olen sellainen huimapäinen yrittelijä?"

"Lilli-täti sanoi niin."

Ymmärrät varmaankin lapsen sanat? Ei sitä että minulla on pyörrytyskohtauksia — ole vakuutettu, sillä siitä ei Lilli-tädillä ole aavistustakaan — ei, ne merkitsevät ihan yksinkertaisesti, että hän pitää minua kujeilijana, hullunkurisena turhantuumittelijana, hävyttömänä ja mielettömänä onnenonkijana. Siinä on palkkani siitä, että olen yrittänyt kaataa uutta viiniä vanhoin leileihin.

Viime kirjeenihän lopetin siksi, että minua kutsuttiin hänen luokseen. Kun astuin sisään, olivat hän ja kamreeri minua vastassa, ja viimeksimainittu ojensi minulle niin ystävällisesti kätensä, että kapteeninrouvakin katsoi olevansa pakotettu osottamaan jonkunlaista arvokkaasti harkittua ystävällisyyttä.

"Onko pehtorilla juuri nyt jotain tärkeätä tekeillä?" hän kysyi, "vai voisiko pehtori viivähtää hetkisen täällä sisällä?"

"Olen kokonaan käytettävissänne, rouva."

"Tehkää sitten hyvin ja istukaa. Tahtoisin hiukan puhutella pehtoria."

"Mutta jos nyt syntyy suuri neuvottelu", kamreeri sanoi, "niin sallit meidän varmaankin sytyttää rauhanpiippu? Tupakoitsijat ajattelevat paremmin sikari suussa." Ja niin sanoen hän ojensi minulle sikarikotelonsa.

"Ei mitenkään, herra kamreeri…"

"Minua ei vaivaa sikarinsavu — olen tottunut siihen", kiirehti kapteeninrouva sanomaan, kun hän huomasi säikähtyneen katseeni.

Pelkäsin näyttäväni liian hienolta, jos yhä olisin evännyt, ja sytytin sentähden sikarini.

"Serkkuni Svennberg kertoi minulle pari päivää sitten keskustelusta, joka oli hänen ja pehtorin välillä maatilasta ja missä pehtori oli lausunut sen omituisen väitteen — että Siltalan taloudenhoito olisi kovin heikolla kannalla."

"Jokainen agronomi voi vahvistaa sen."

"Mutta minä en voi käsittää sitä. Me elämme mielestäni täällä niin yksinkertaisesti ja vanhanaikaisesti kuin mahdollista — eräs henkilö on muun muassa tahtonut salaa viitata, että täällä vaaditaan aivan liiallista yksinkertaisuutta."

"En ainakaan minä — minun olisi pitänyt hankkia useita palvelijoita voidakseni kestitä niitä asujajoukkoja, joita huoneissani on pidetty."

Kamreeri purskahti nauruun.

"Ja minä luulen, ettei teillekään, rouva, jää paljoa Siltalasta, kun kaikki täällä olette ruokkinut ja ravinnut."

"Mutta vähemmällä väellä ei tilaa voisi hoitaa. Ajatelkaa ettemme täällä salolla koskaan voi odottaa satunnaista apua, jota lähellä kaupunkia asuvat milloin tahansa saavat. Ja näinkin on vaikeata elonaikana…"

"Juuri siksi, että eletään liian — yksinkertaisesti ja vanhanaikaisesti."

"Pehtori tarkottaa, että ihmisvoima olisi vaihdettava koneisiin?"

"Niin — tietenkin."

"Mutta minä vihaan koneita, ne karkottavat kaiken runollisuuden elämästä."

"Vahinko kävisi varmaankin kohtuulliseksi — runollisuus, jota päivätyöläisemme ylläpitäisivät, ei olisi missään tapauksessa suur'arvoinen."

Hän katseli hetkisen pitkään minua, ja kamreeri virkkoi: "ei hullummin sanottu".

"Mutta joka tapauksessa myöntänee kai kapteeninrouva, että maanviljelys auratta on mahdotonta — ja minä en ole löytänyt ainoatakaan kunnollista auraa Siltalasta."

"Pehtori tarkottaa noita rumia teräsauroja, jotka eniten muistuttavat höyrylaivanpropelleja?"

"Niin, niitä teräsauroja, joilla voi kääntää maan hyväksi ja valmistaa sen kylvöä varten."

"Sen voi myös tehdä meidänkin auroillamme — ainakin esi-isämme tekivät sen."

"Te ette voi, rouva, kyntää maata noilla vanhoilla auroilla."

"Ihmeellinen väite — pehtorihan näkee itse, että täällä kynnetään joka päivä."

"Sentähden voin puhuakkin niin varmasti. Täällä, suoraan sanoen, tehdään tarpeetonta työtä. Ruokamulta, joka on löyhää, ohutta ja tyhjiin imettyä, vaotaan vuosi vuodelta, lannotetaan ja kylvetään — mutta lopulta se on imetty tyhjiin sittenkin. Mutta pohjaan sen alla ei ole kuitenkaan koskettu siitä kuin maailma luotiin, ja se on niin kovana ja sullottuna, ettei mikään kosteus, ilma tai juuret voi tunkeutua siihen. Eikä ruokamultaa ole koskaan käännetty, se ei ole milloinkaan saanut voimanlisäystä emämaasta ollen yhdistettynä pohjaan. Sitä eivät kapteeninrouvan aurat voi tehdä. Ja samoinkuin aurain, on myös jyrästen, äesten ja kaikkien laita. Tämä ei kelpaa. Kapteeninrouva sanoi, että kivet ovat saaneet olla pelloilla siksi että pellot kuivettuvat. Mutta kivistä ei mitään satoa saada, eivätkä ne kosteuttakaan anna. Vika on syvemmällä — vika on työaseissa ja menettelytavassa."

Seurasi hetken äänettömyys.

"Mutta nuo työaseet tulisivat kalliiksi", virkkoi kamreeri. "Sadon mahdollinen lisäys menisi rahojen korkoihin."

"Työaseet eivät vie — ne antavat rahaa."

"Mahdollisesti ehkä tiloilla, joista asemansa puolesta voi edullisesti myödä joukon maantuotteita", sanoi kapteeninrouva. "Siltalasta emme voi muuta myödä kuin voita ja halkoja."

"Ja tulot voista ja haloista tekee ainoastaan noin kahdeksan, yhdeksäntuhatta markkaa vuodessa, s.o. osapuilleen se mikä menee ulostekoihin, palkkoihin ja vaatteisiin."

"Niin, mutta eihän pehtori koskaan toivone, että millään työaseilla voitaisiin kohottaa satoa niin suureksi, että voisimme lähettää viljaa maasta", väitti kapteeninrouva terävästi.

"Sitä en ole ajatellut."

"Ja rahat uusien työkalujen ostoon olisi lainattavat — ja silloin saisimme korkoja maksettavaksemme."

"Ei, älkää koskaan lainatko rahaa", minä huudahtin.

"Silloin täytyy myös työkalujen ja koneitten jäädä ostamatta."

"Miksi niin? Jokaisella talonpojallahan on varaa ostaa työkaluja."

"Mutta minulla ei ole", hän vastasi.

Minä nauroin — tahallani hiukan äänekkäästi.

"Kapteeninrouvan tulee vaan käskeä — ja kaikki on hankittu lyhyessä ajassa."

"Ilman lainaa?"

"Tietysti ilman lainaa: Älkää koskaan lainatko ilman pakkoa."

"Olisi hauskaa tietää, miten pehtori silloin aikoo menetellä?"

"Minä aion — koska maitoa ei voi edukkaasti myödä ja kermanvientikin tuskin tulisi kannattamaan — pitää maitokammarilleni riittävänä — sanokaamme vaikka kolmekymmentä hyvää lehmää."

"Ja äskenhän oli mielestänne — tuo miltei ainoa — tulolähteemme, voinhinta, liian pieni."

"Tietenkin — juuri senvuoksi."

"Mutta kolmeakymmentä lehmää pitäen se ihan häviäisi. Ja sitäpaitsi — jos suurella karjalla en kykenisi hankkimaan koneita, miten pystyisin siihen pienellä? Muutamia karjakkoja vähemmän — ei se paljon menojani vähentäisi."

"Koska kapteeninrouva kaikkein vähimmässä määrässä saisi sataviisikymmentä markkaa jokaisesta lehmästä, jonka möisitte — niin kahdestasadastaviidestäkymmenestä lehmästä saisitte kolmekymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa. Niillä kapteeninrouva saisi kaikki työaseet ja koneet, ja vieläpä jäisi tarpeen varalle sievä säästökin — eikä sitäpaitsi suuren karjakkojoukon palkka ja elatus ole niinkään vähäpätöinen asia ja aika summan tekevät ne heinätkin, jotka menevät noiden kahdensadanviidenkymmenen lehmän hoitoon — sillä heiniä saattaa lähettää pitkät matkat ja myödä milloin tahansa — milloin myöjä vaan pitää paraimpana ja mukavimpana."

"Hyvä — otaksukaammepa että silloin saisin heinistä jotenkin saman hinnan, minkä nyt saan voista. Mutta maatila tarvitsee peltonsa joka tapauksessa — millä pehtori lannottaisi ne, jos karja miltei kokonaan poistettaisiin — puhumattakaan siitä, miten kolkoksi ja tyhjäksi elämä täällä kävisi, kun ei enää kuuluisi karjankelloja."

"Jälellejääneiden lehmäin kaulaanhan voisi ripustaa pari kolme", sanoin nauraen. "Mutta mitä peltojen lannotukseen tulee niin — se on aivan samaa kuin arkkitehti tahtoisi rakentaa kirkon alkaen torninhuipusta; silloinhan kaikki luhistuisi, vaikkapa piirustukset ja suunnitelmat eivät koskaan olisi olleet niin järjelliset. Minun täytyy esittää ajatukseni kokonaisuudessaan — jos kellorakenne tahdotaan käymään, ei saa yksikään pyörä unohtua."

"No — esittäkää sitten koko suunnitelmanne."

"Vähentäisin vähitellen karjan, väen ja kylvön mahdollisimman pieneksi ja sensijaan alkaisin yhä enemmän kylvää heinänsiementä, sillä heinät ovat, kuten sanottu, käypää tavaraa, jota saattaa halvalla kulettaa pitkiä matkoja ja niittotyö käy paljon huokeammaksi kuin peltotyö. Olen osapuilleen laskenut, että kolmen vuoden kuluttua voidaan korjata sataviisikymmentätuhatta leiviskää heiniä noin kolmannella osalla tilan nykyisestä väestä. Se tuottaisi vuodessa, jos laskemme kaksikymmentä penniä leiviskältä, kolmekymmentätuhatta markkaa elantotarpeita lukuunottamatta. Loput viljelyksessä olevat pellot kyllä elättäisivät sen väen, minkä täällä tarvitsen."

"Pehtorin laskun täytyy olla väärä", puuttui kamreeri puheeseen. "Sellaiset tulothan vastaisivat jo yksinään puolen miljonan korkoja — ja eräässä arviossa, jonka Lind pani toimeen vähää ennen kuolemaansa, arvosteltiin Siltala kaikkineen ainoastaan viiteensataantuhanteen."

"Saanko luvan kysyä kuka toimitti arvioimisen?"

"Kihlakunnanoikeus."

"Vai niin — pankkiarvioiminen! Minä puolestani arvioisin Siltalan puoleentoista miljonaan."

"Puoleentoista miljonaan!" huudahtivat sekä kapteeninrouva että kamreeri.

"Onko pehtori tehnyt sellaisen arvion kirjallisesti?" kysyi kapteeninrouva senjälkeen.

"Olen — oman suunnitelmani mukaisesta sadosta — huvin vuoksi valmistin osapuilleen vertailevan taulun nykyisten ja järjellisesti ajateltavain tulojen suhteen."

"Olisiko pehtorilla mitään sitä vastaan, että minä saisin sen haltuuni ja esittäisin sen jollekin asiantuntijalle?"

"Ei, ei mitenkään — suurin iloni olisi, jos jotenkin voisin palvella rouvaa."

"Pyydän sitten yhden henkilön tulemaan jonakin päivänä tänne tarkastelemaan arvioitanne — henkilön, joka täysin kykenee siihen. Mutta pyydän että pehtori vastaiseksi pitää salassa nämä arviot — ne voisivat tuottaa minulle tavattomia ikävyyksiä, jos tulisivat tietoon ja huomattaisiin sitten vääriksi."

No niin, paria päivää myöhemmin ajoi tänne vanha, harmaapäinen retkale — otaksun että juuri kapteeni Lind-vainajan moinen — tämän nimi oli Lönneberg, ja puolustinpa miten tahansa suunnitelmiani ja mielipiteitäni, häneen ei pystynyt järjen hitunenkaan. Typeryyksiä, typeryyksiä! — mitään muuta hän ei sanonut. Ja näeppäs — sentähden olen nyt "huimapäinen yrittelijä".

Hyvää yötä.

Polle.

YHDEKSÄS KIRJE.

Siltala, 25 p:nä kesäk.

Rakas veli!

Olen vihdoinkin muuttanut omiin huoneisiini — jotka nyt ovat hyvin hauskat. Huonekalupyyntöni oli sangen vaatimaton. Jotakuinkin tämäntapainen:

Vuode välttämättömine makuuvaatteineen. Pesukaappi astioineen. Jonkunlainen vaatepidin. Säiliö pesuvaatteita varten. Jotain jolla kirjottaa. Jotain jolla istua. Muutamia räsymattoja. Hiukan valoa pimeän aikana ja jonkinmoista ikkunanpeitettä silloin. Vesikarahviini ja lasi.

Mutta mitäs luulet, että sain? Sain — aivan siistejä, verhoiltuja huonekaluja, vaatekaapin, piirongin, jotenkin hyvän rautasängyn hyvine makuuvaatteineen, kuvastimen, paremman kirjotuspöydän kuin kapteenivainaan huoneessa, sitäpaitsi korttipöydän, pari pienempää pöytää, kartiineja ja akuttimia, tosin hiukan kuluneen, mutta kuitenkin ehyen maton paitsi kapeita lattiamattoja — sanalla sanoen täydellisen pikkukodin. Alkaisivatko ajatukset minusta muuttua? Kapteeninrouvan käytöksessä en ainakaan voi havaita mitään vaihdosta.

Sillä kun kiirehdin häntä kiittämään, sittenkun kaikki oli saatu järjestykseen, kysyi hän — tietysti teeskennelläkseen ettei minusta suinkaan välittänyt — hyvin ihmeissään minkävuoksi minä kiittelin.

"Niistä kodikkaista huonekaluista, jotka kapteeninrouva on minulle antanut."

"Niistä pehtori saa kiittää Ottiliaa (taloudenhoitajatar) — minulla ei ole siinä mitään ansiota. Annoin pehtorin luettelon hänelle, ja hän on valinnut tavarat. Kuitenkin, jos pehtorin huoneet nyt ovat järjestyksessä, niin tahdon itse tulla vakuutetuksi niiden asumakunnosta. Pehtori voinee saattaa minut sinne nyt?"

Minä kumarsin, vetäytyen syrjään että hän pääsisi menemään. Ja niin lähdimme — hän kulkien edellä, minä nöyränä pari askelta jälessä — ja tarkastelimme pehtorin huoneuston.

"Oh — niin somaa!" huudahti kapteeninrouva vasten tahtoaan.

"Eikö totta, rouva — sangen edullinen muutos."

Sillä luonnollisesti tuo suuri muutos sai aikaan hänen huudahtuksensa; hänestä oli huone hämmästyttävän soma, juuri sentähden ettei se koskaan voinut tulla oikein somaksi, sen välikatto kun, joka lepäsi hirsillä, oli matalalla ja huoneessa oli ainoastaan kaksi ikkunaa — takaseinällä ei ole yhtään. Olin siksi asettanut sille jumalattoman pitkän, vanhanaikaisen makuusohvan, pari tuolia ja kauimmaksi nurkkaan kaapin.

Keskelle suurta tupaa, jonka toisessa päässä, kuistin- ja kammarinoven välissä oli tavattoman suuri liesi ja toisessa päässä päätyikkuna, olin asettanut korttipöydän ja sen ääreen ne kaksi nojatuolia, jotka olivat seuranneet makuusohvaa. Pöydällä oli se vähäinen kirjallisuus, jonka olin ottanut myötäni. Päätyikkunan luona, josta näki päärakennuksen ja etenkin kapteenivainaan huoneen, oli kirjotuspöytä. Muutamia tuolia oli vielä huonekaluina, ja pari tilkkumattoa muodosti käytäviä valkealle lattialle. Huomaat, ettei tällaisesta ylellisyydestä vielä olisi kannattanut huudahtaa — vaikkakin huone siistittynä, uutimet ikkunoilla, teki hyvin hauskan vaikutuksen.

Hän kiersi lieden ja katsoi huoneeseen. Se on pieni, ja sen ainoa ikkuna on syvällä olevaa lahdenperukkaa kohti sekä — sen takana — peltoja ja metsiä. Vuoteeni eteen olin levittänyt maton, joka peitti lähimailta kaiken paljaan lattian. Muuten siellä oli ainoastaan piironki nuottipitimineni, joihin hän etenkin näytti kiinnittäneen huomionsa, pieni pöytä vuoteen vieressä, toinen ikkunan luona, muutamia tuoleja ja pesukaappi — siis aivan yksinkertaista.

Valitettavasti kyllä ei itse voi tulla yhtä yksinkertaiseksi kun ympäristö on — eksyin jälleen osastani, tai oikeammin näyttelin väärin. Kun hän kammaria katseltuaan kääntyi, lausuin hymyillen, tehden pienen kumarruksen ja sulavan liikkeen osottaen nojatuoleja:

"Kapteeninrouva suonee minun pyytää, ettei lastenrauha häiriintyisi matalan kattoni alla."

Hän tuijotti minuun hetkisen, aivan kun olisi luullut että kadotin järkeni. Hänen pehtorinsa uskalsi noin ritarillisesti käskeä häntä istumaan — kanssaan ja luonaan! Helakka puna levisi hänen kasvoilleen.

Kuitenkin hän tointui pian.

"Onko pehtori nainut mies?" kysyi hän hyvin ihmeissään.

Tunsin suuttuvani. Tuo oli jo hiukan liiallista ylpeyttä. Vaikkapa olisin ollut kuka tahansa, oli minulla tietenkin oikeus kotonani käskeä vieraitani istumaan. Vastasin sentähden kylmästi:

"En, toinen puoliskoni on varmaan eksynyt — oli tietenkin kaunis ja heitti minut turhan kullan takia. En ole enää voinut löytää häntä."

"Sitten en voi käsittää, että häiritsisin mitään lastenrauhaa, jos lähtisin istumatta. Muuten ovat huoneet minusta nyt aivan sievät — niin että jos pehtori ei ole aivan hemmoteltu, saatan ehkä toivoa, että pehtori tästälähin valittamatta tulee viihtymään Siltalassa."

"En tiedä koskaan valittaneeni. Jos en täällä olisi saanut kattoa ylleni, niin olisin sen saanut jossain muualla — maailmahan on suuri ja minusta on jotenkin yhdentekevää, missä asun. Mutta olkaa vakuutettu, rouva, missä tahansa oikeutetuista muistutuksista pannaan pahaksi tai ei välitetä niistä, siellä on johto huono ja kaikki käy hullusti — isännän vahingoksi. Kuitenkin minä vaikenen. En enää häiritse kapteeninrouvan rauhaa."

"Vaikenette — mistä?"

"Valituksista, jotka koskevat epäkohtia Siltalassa."

"Sitä en suinkaan toivo — jätän ainoastaan itselleni päätösvallan, sittenkun olen tutkinut asian."

Ja niin hän lähti, vihaisena taasen. Paljoa ei hänen armonsa kärsi.

Viime keskiviikkona minulla oli tilaisuus hiukan pistellä häntä, jota hän mahdillaan ei voinut välttää kuten ennen.

Ajoin eräälle niemelle, josta olen puhunut, missä korjattiin yhtä latoa ja valitsin suorimman ja hauskimman tien puiston kautta. Kuljin kumarassa laulaa hyräillen ja tapani mukaan sivallellen käytävien vieressä olevaa ruohostoa ratsupiiskallani. Silloin näin molemmat naiset äkkiä edessäni eräässä tienkäänteessä. Tervehdin ja olin jo ennättänyt muutamia askelia ohi, kun kapteeninrouva huusi: "Kuulkaa — pehtori!"

Minä käännyin.

"Onko pehtori ollut näkötornissa?"

"En, siellä en ole ollut."

"Me olimme menossa sinne, mutta portaat natisivat niin, että pidimme parhaana jättää se tekemättä. Ehkä pehtori olisi hyvä ja tarkastaisi niitä ja sanoisi meille, uskaltaisimmeko nousta?"

Se ei ollut minulle erittäin mieluista, sillä pyörrytykseni takia pelkään itsekkin hiukan tuollaisia ilmamatkoja vallankin kun portaiden ja aitausten kestävyyttä voi epäillä. Mutt'en voinut vastata muuta kuin myöntäen ja seurata heitä näkötornille.

Kapteeninrouva tietysti heti astui edelle, mutta kamreerinrouva näytti ainoastaan empien käyvän hänen rinnallaan saadakseen minut näyttelemään palvelijan osaa. Jo muutamia askelia noustuamme pysähtyi hänkin ja sanoi kääntyen puoleeni:

"Pehtori on täydellisesti vallottanut sekä äitini että tyttäreni." Hän kulki nyt rinnallani, mutta kapteeninrouva yhä kävi paria askelta edellämme.

"Aivan ansiottani — jos asia niin on."

"En tiedä — äitini kiittelee teitä mitä hupaisimmasta kalamatkasta ja tyttäreni mieluimmin asettuisi luoksenne asumaan."

"Hän on niin herttainen — pikku Elsa — puhuessaan lainasanoja."

"Puhuessaan lainasanojaan?"

"Niin — hän puhuu lauseen niin säntillisesti loppuun ja käyttää aina viimeksi kuulemiaan sanoja. Yhtenä päivänä, kun estin häntä kapuamasta katolle, sanoi hän tietävänsä, että minä olen huimapäinen yrittelijä, ja kun täällä puistossa neuvoin, ettei hän poistuisi yksinään niin kauaksi talosta — ajatteleppa nyt että olisin ryöväri, sanoin — niin hän vastasi, ettei pelkää ihmisiä, jotka kuvittelevat jotain olevansa, niin teki hänkin."

Kamreerinrouva nauroi. Mutta kapteeninrouvan niska kävi punasemmaksi ja hän kumartui ja poimi jotain tienvierestä.

Yhdessä kohden me kuitenkin, kapteeninrouva ja minä ihailemme tai ainakin hyväksymme toisemme — pysyen asianomaisen etäällä toisistamme. Tarkotan soittoa. Kuulijoinani ei ole enää ainoastaan Miina ja Liina, nyt kun ikkunani viettävät kartanoa kohti. Pikku Elsa rientää heti luokseni kun kuulee huiluni sävelet, jos hän ei ole vielä käynyt levolle, ja usein tulevat myöskin Viivan ja Kalle. Täällä sisämaassa täytyy nimittäin tavattoman kuumuuden takia aukaista ikkunat, heti kun iltaviileä on joutunut, ja siten en voi estää huiluani kuulumasta päärakennukseen, missä muutkin näyttävät kuuntelevan kun puhallan. Yhtenä iltana kuulin Kallen äkkiä huutavan portailta sisälle: "nyt hän soittaa taasen!" — ja kohta herrasväki kokoontui kuistille. Erään toisen kerran kysyi pikku Elsa ihaillessaan huiluni hopeaheloja ja läppiä, miten minä olen voinut ottaa niin "hienoa esitystä" myötäni tänne maalle ja selitti kysymysteni johdosta, että sekä äiti ja Lilli-täti ovat sanoneet ettei voisi uskoa saavansa täällä maalla kuulla niin hienoa esitystä.

Minä taasen olen usein seisonut kauan tiellä, joka kiertää puutarhaa, ja ihaillut hänen soittoaan — tiedän nyt että se on ollut hän, joka soittaa. Vastasin kohteliaisuuden kohteliaisuudella. Kun pikku Elsa ilmaisi, että soittaja oli Lilli-täti, sanoin minä, vakuutettuna siitä että hän myös toisi uusia lausuntoja, että Lilli-tädillä oli "aivan mainio kosketustaito". Seuraavana päivänä sain tietää että hän vei sen oikein perille, kun pikku Elsa kysyi, oliko hyvin pahaa jos on mainio kosketustaito.

"Ei, eihän toki. Miksi sitä kysyt?"

"Kun Lilli-täti punastui niin hirveästi kun sanoin sen hänelle."

Ajatteles sitä ylpeyttä! Punastua sentähden, että alhaisempi uskaltaa arvostella hänen soittoaan!

No niin — Herra varjelkoon! Se ei kuulu minuun.

Muuten lopetan nyt tähän, koska minulla on vielä tehtävänä suuri työ illalla — joka on tänään vaivaloista ja käy vielä vaivaloisemmaksi tulevaisuudessa.

Aion nimittäin jälleen ajella partani, en tietysti siksi että kävisin koreammaksi mieheksi — se tuskin täällä salolla hyödyttäisi — vaan tuon kirotun kuumuuden tähden.

Ja sentähden hyvästi ensi kertaani

Tuus

Polle.

KYMMENES KIRJE.

Siltala, 6 p:nä heinäk.

Oletko ihan järjiltäsi, rakas veli? Minäkö — rakastuisin naiseen?! Elähän toki — jos kerran nuorena, terveenä ja turmeltumattomana sellaisesta pelastuin, niin eihän minun pitäisi enää näin vanhana ja hairahtuneena tuollaisiin tuhmuuksiin eksyä. Sitä paitsi tarkotat selvästi kapteeninrouvaa — en voi uskoa, että epäilisit minua Miinan ja Liinan suhteen, vaikket olisi milloinkaan nähnyt heitä — mutta hän on kihloissa. Toisin sanoen, suruaika kun ei vielä ole ohi, pidetään se hyvin salassa, mutta niin on joka tapauksessa asian laita, jonkatähden huomaat, että salavihjauksesi oli erhetys.

Elä myöskään lue tuon kihlauksen ansioksi sitä, että nykyään olen ilkeällä tuulella — se ei ole missään yhteydessä tämän asian kanssa, aivan toisista syistä minun täytyy sanoa, että tuloni tänne oli sulaa hulluutta. Ja se on Bröijerin ja sinun vikasi!

Koko olemuksenihan oli päässyt jo siihen suureen sopusointuun, viisauden lepoon, jota ulkonaiset sattumat eivät häiritse. Olin saavuttanut sen rauhan, jota filosofin tulee etsiä, hänen joka tietää, että ikuista lepoa kohti sittenkin vain kannattaa pyrkiä.

Ja nyt — sensijaan että olisin antanut luonnon tehdä tehtävänsä, olen harpannut, järjettömästi kyllä, hyvän matkaa taaksepäin, saadakseni vaan kulkea saman taipaleen, saman tavattoman vaivaloisen taipaleen uudelleen. Olen käynyt ruumiillisesti niin paljon reippaammaksi ja vahvemmaksi, että aine alkaa jälleen ottaa sananvaltaa: saatan jälleen vihastua, suuttua, harmistua joutavista, ryhtyä tarmolla työhön, ikäänkuin hyörinällämme ja pyörinällämme olisi mitään merkitystä. Siitä seuraa luonnollisesti, että olen alati pahalla tuulella.

Mitä hyötyä, piru vie, koko tästä parannuskeinosta on? Olisin kai ilman sitäkin elänyt kuolemaani saakka! Niin — taidat nauraa — se narri, joka antaa narrata itseään!

Mutta nyt kun on ottanut pahan paattiinsa, niin saa soutaa hänet maihin. Ja hyvin usein saan ottaakkin täällä jonkun venheeseen ja soutaa hänet rantaan — sillä he vakuuttavat huomanneensa, että minulla on tavaton kalaonni. Varsinkin kamreerin kera olen monasti sunnuntai iltapäivän vesillä. Ja kun meistä täten on tullut sangen hyvät ystävät, niin en lopulta voinut kotirantaan saavuttuamme olla kysymättä, eikö häntä haluttaisi pistäytyä asuntoani katselemaan.

"Hyvin kernaasti — vallankin, kun sekä serkkuni että lapseni pitävät herra Paulin huoneita erinomaisen kodikkaina!"

Hän ei näet nimitä minua enää "pehtoriksi".

"Todellakin — hyvin hauskat", sanoi hän sisään astuttuamme, "minun mielestäni olisi saattanut olla vaan hiukan enemmän huonekaluja."

"Pidän väljästä tilasta, kun iltasin käyn edestakaisin täällä ja aikani kuluksi soittelen huiluani — jos olisi enemmän huonekaluja niin ne haittaisivat."

"Viisaasti puhuttu — hyvin viisaasti! Meidän kaupunkilaisten huoneet ovat niin täyteen sullotut, että itse tuskin mahdumme niihin."

Menin kammariin ja jyskytin seinään — kutsun täten palvelijaani, viisitoistavuotiasta tyttöä — ja käskin hänen tuomaan rouva Strömmeriltä muutamia laseja, jonkajälkeen otin esiin Frapinpullon ja kysyin haluttaisiko kamreeria kylmä toti, kun ilma oli miltei liian lämmin kuumalle. Ei — sitä vastaan hänellä ei mitään ollut — perhana! — onko teillä niin hienoa ainetta! — kalaretkenhän jälkeen juuri konjakkitilkka maistuu hyvältä.

"Mutta paha kyllä, soodavettä minulla ei ole — sensijaan voin tarjota jotakuinkin hyviä sikareja."

"Ettehän pahastune, jos kysyn — oletteko kirjailija Adolf Paulin sukulainen?"

"En — emme ole lainkaan sukua."

"Kysyn siksi, kun minusta on usein tuntunut, että herra Paulilla olisi myös taiteilijalahjoja, — ymmärrättehän, etten tarkota nyt huilua yksin, vaan…"

"Jonkunlaista ponnettomuutta — huimapäisyyttä", sanoin nauraen.

"Niin — teissä on ominaisuuksia, joita ei uskoisi maanviljelijällä olevan — jommoisia ei ainakaan minun kaltaiseni laskumies uskoisi olevan. Ja — Jumalan tähden!" hän huudahti, kun työnsin kirjoja syrjään pöydältä ja hänen silmiinsä sattui eräs, "te luette Zolata — alkukielellä!"

Ajoin kokoon jutun, että Tanskassa ollessani asuin yhden ranskattaren perheessä ja opin siten kielen.

Hän alkoi puhua vapaammin, mitä enemmän nautti Frapin'ia. Ja niin hän johtui puhumaan, kuten usein ennenkin, uudistussuunnitelmistani täällä Siltalassa. Hän vakuutti minulle, ettei kysymys ole jäänyt unohduksiin — kapteeninrouva päinvastoin alati ajatteli niitä. Mutta selväähän oli, että naisen oli vaikea tehdä sellaisia päätöksiä, etenkin kun hän ei itse ollut kylliksi perehtynyt — niin että kamreeri otaksui hänen jättävän asian vastaiseksi, kunnes hänen miehensä päättäisi.

"Hänen miehensä?" huudahdin — "meneekö hän naimisiin?"

"Luuletteko että hänen kaltaisensa nuori, kaunis ja rikas nainen pysyisi naimatonna?"

"En — enhän toki. Minä luulin kamreerin tarkottaneen, että naimakaupat olivat jo tehdyt."

"Maljanne, herra Paul — teille voin sen kernaasti sanoa — naimakaupat ovat todella jo tehdyt, vaikkei niitä tietenkään vielä ole annettu ilmi. Ukko Lind ne jo teki."

"Onko se mahdollista!"

"Onpa niinkin — ukko oli älykäs mies. Hän huomasi aivan hyvin, ettei tuollainen nuori nainen saattanut herättää tarpeeksi suurta arvonantoa voidakseen hoitaa maatilaa sellaista kuin Siltala. Ja kun hänenkin suvullaan on vaatimuksensa ja yksi hänen veljensäpojista, eräs luutnantti, on äskettäin menettänyt leipänsä — kunnon mies — niin sopi erinomaisesti, että hänen leskensä ja veljensäpoika lyöttäytyvät yhteen. Hän oli aimo ukko joka tapauksessa, ennakkoluuloton, näki kaikki asiat oikeassa valossaan — yksi ruotuväkemme vanhoista, kunnon sotilaista. Ihme miten usein Suomen sotaväki hajotetaan — niin että sama nainen joutuu naimisiin kahden eronsaaneen sotilaan kanssa!"

"Vai niin, tämä sulhanen on luutnantti — kapteeninrouvan arvo alenee siten."

"Hitto vie; se on varmaankin naisesta ylenemistä, kun joutuu vanhalta nuorelle — ja tuo luutnantti on reipas mies. Mies vaan joka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää — sotilas. Muuten hän tulee tänne näinä päivinä. Tähän saakka he ovat tavanneet toisiaan hyvin harvoin, kun rouva on asunut täällä ja hän Helsingissä — niin että heidän täytyy hiukan lähemmin tutustua. Serkkuni aikoo viettää ensitalven pääkaupungissa, sillä mies ei voi viipyä pitempää aikaa täällä."

Ja todella saapui tänne omituinen ilmiö yhtenä päivänä — oikea pilalehdenilmiö, Albert Engströmin ihanne, joka yläosaltaan kapenemistaan kapeni — ja totta toisen kerran, pitkältä olikin huippuun — jaloissa punaset kengät, housunlahkeet ylöskäärityt, yllään ruskea, säkinmuotoinen pölytakki, yläällä pieni päänuppi, mahdottomat viikset ja monokkeli silmässä, pitkä kuin virstantolppa — tunsin hänet heti vaateparren muutoksesta huolimatta.

Muistatko tuota iltaa Kämpissä, kun istuimme lähinnä soittolavaa olevan pöydän ääressä ja viereisessä pöydässä eräs upseeri, joka liehi la bella Margharitaa, ja näytti olevankin suuremmassa suosiossa kuin me, kunnes laskin viissataseni ikäänkuin sattumalta lehahtamaan lattialle hänen nähtensä? Ja miten upseeri, jonka sotataito ei pystynyt vastustamaan tuota temppua, nousi tulipunasena heittäen taistelutantereen ja menetetyn tappelun, ja läksi matkoihinsa kannukset kalisten, niin että kyyppari sai juosta hänen jälkeensä vaatimaan maksua?

No niin — hän on juuri sama. Vaikkapa et enää muistaisikaan miehen näköä, niin on kuitenkin mielessäsi, minkälaisen vaikutuksen hän teki meihin. Sotilaspuvun, viiksiparin ja rajattomantyperän itsensä ihailun ja itsetyytyväisyyden — mitään muuta emme voineet havaita. Nyt on sotilaspuku poissa — jälellä vaan viikset ja itserakkaus. Ja ne hän nyt ottaa aviokseen!

Helppoa ei ole naista ymmärtää! Hän on viisas — sillä se hän todella on — hän on kaunis, ihan jumalallisen kaunis, hän on ainakin syvästi musikaalinen ja luultavasti silloin muutenkin henkevä, jota todistaa myös se, ettei hän lörpöttele kuten naiset tavallisesti, vaan puhuu vähän ja sanoo sanottavansa lyhyesti, selvästi ja varmasti. Ja tuo nainen — mihin hän käyttää voimansa. Ensinnä — sitoo itsensä vanhaan ukkorähjään. Se on vielä sillä puolusteltavissa, että hän oli köyhä, piti suuren maatilan elämästä j.n.e. hänhän saattoi laskea, että pääsi kerran vapaaksi, juuri siksi kun ukko oli niin vanha. Mutta nyt — nyt hänellä on varoja kaikkeen tuohon, hän on täysin vapaa — ja kuitenkin antaa toisen kerran levollisesti sitoa itsensä tuohon viiksiniekkaan! Jumalan nimessä, sitä eivät tee muut kuin kylmät luonteet.

Rakastaisiko hän tuota miestä? Naisillahan on usein omituinen maku, mutt'en saata kuitenkaan uskoa, että tuo valoton lyhtytolppa olisi voinut lumota pirteän naisen. Olenhan jo hiukan puhellut hänen kanssaan tai oikeammin kuullut hänen puhuvan jotain — ja hyvin köykäistä hänestä lähtee.

Tapasin hänet jo tulonsa jälkeisenä päivänä, kun palasin aamiaiselta ja hän läksi kamreerin kera aamukävelylle. Kamreeri tervehti ja esitti minut herra Paulina, pehtorina.

"Vai niin — jakkaan tätini jykmentin evejhti! Ilahuttaa huujehti minua!"

Ja kun ainoastaan kumarsin sanaakaan sanomatta, jatkoi hän: "Toivon että tulette hoitamaan hyvin minuakin — olen päättänyt ahettua tänne jokhikin aikaa kehälaitumelle".

"Meillä on valitettavasti kyllä vaan luonnonniittyjä…"

Kamreeri purskahti nauruun.

"Tiedäppäs", sanoi hän luutnantille, "että herra Paul on saanut päähänsä, ettei Siltala nykyään kelpaa mihinkään, koska täällä on ainoastaan luonnonniittyjä."

"Meidän täytyy sitäpaitsi herra luutnantille antaa varmaankin hiukan väkirehua", sanoin. "Näyttääpä siltä kuin voisitte märehtiä suuret määrät."

"Mäjehtiä — pehtoji ei näy kähittävän, että tänne on tullut leijona nyt."

"Jopa jotakin! No, kyllähän varotan piikoja ja karjakoita."

Kamreeri purskahti taas nauruun, kävi luutnanttia käsipuoleen ja niin erosimme.

Viime sunnuntaina, iltapäivällä, oli minulla jälleen tilaisuus ihailla hänen neroaan. Asianlaita oli nähtävästi se, että kamreeri — korvatakseen vierailuaan — oli kutsunut minut kahville puutarhan suureen lehtimajaan. Epäröin kyllä hiukan noudattaisinko kutsua vai enkö, mutta kun ajattelin, että se tuottaisi kapteeninrouvalle vieläkin enemmän harmia, jos ilmaisisin että puutarha on kielletty alue minulle, kuin että hän alentuisi kerran näkemään minua siellä, niin noudatin käskyä ja saavuin sinne määräajalla. Kapteeninrouva oli luonnollisesti poissa — kamreerin perhe ja ruustinna olivat ainoastaan saapuvilla. Hänellähän oli myös seuransa, sillä kapteeninrouva ja luutnantti ovat eriämättömät. No niin, paljon hauskempaa se olikin, sillä olen sekä ruustinnan että kamreerin herrasväen ja lasten hyvä ystävä. Varsinkin lasten, jotka seuraavat minua kaikkialle. Kamreeri tarjosi väkevää kahvin kera, ja me istuimme jutellen ja pitäen hauskaa. Silloin ilmestyi lehtimajan aukolle kaksi kookasta olentoa — toinen hurmaavan kaunis, toinen ilettävä, kapteeninrouva ja luutnantti nimittäin. Nousin äkkiä pystyyn, ja kapteeninrouva astui muutaman askeleen minua kohti, ikäänkuin aikoen ojentaa kätensä minulle, muttei tehnyt sitä, vaan huomaten hajamielisyytensä, kumarsi vain armollisesti. Luutnantti seurasi hänen esimerkkiään ja sanoi noin "von oben hinab":

"No — kuinkah nyt on noiden luonnonniittyjen laita?"

"Kiitos kysymästä, herra luutnantti, ei laitoja mikään vaivaa, kunhan keskeltä vaan olisivat hyviä."

Kamreeri nauroi kääntyen kapteeninrouvan puoleen:

"Tiedäppäs, ettei herra Paul pidä niittyjäsi edes Hugon kesälaitumiksi riittävinä, jollei hän saa väkirehuakin silloin tällöin."

"Määrä kyllä riittää", sanoin, "muttei ihminen liho yksin heinistä — siihen tarvitaan järkeäkin…"

"Täytyy vajmaankin olla maalainen kuten pehtoji ymmäjtääkheen hyödä heiniä."

"Ylimalkaan kyllä — naudathan ovat tavallisesti maalla, mutta löytyy niitä muutamia kaupungeissakin."

Syntyi hetken äänettömyys, jonka kapteeninrouva katkaisi kysyen:

"Onko pehtori asunut kaupungissakin?"

"Olen senverran, että voin puhua kaupungeista ja kaupunkilaisista, mutta niin kauan siitä sentään on, ettei sitä enää saattaisi huomata. Lopetettuani luvut polyteknikossa, olen nähnyt kaupunkeja vaan satunnaisesti niissä käydessäni."

Hilpeys oli auttamatta kadonnut, kehottipa kamreeri miten tahansa maistamaan. Otin sentähden hetken kuluttua jäähyväiset ja läksin.

Oi voi, helppoahan on vetäytyä ikävästä kahviseurasta — kumarruksella siitä pääsee. Mutta olemuksen tukalasta painosta — siitä ei niinkään hyvin voi pujahtaa pois, vaikka kuinkakin tuntisi kyllästyneensä tuohon hullunkuriseen ilveilyyn, jota kutsumme elämäksi ja jota varmaankaan ei ole muodostettu kaikkia varten, jotka ovat sattuneet syntymään.

Olen jo siksi ärtynyt, että turhanpäiväisimmätkin asiat saavat minut suunniltani — kuten esimerkiksi se, että kapteeninrouva otaksuu minun olevan rakkaussuhteissa Liinan kanssa. Kannattaako järki-ihmisen moisista suuttua!

Luonnollisesti pikku patani sen minulle ilmotti.

"Elsa hoi — mihin nyt aiot?" huusin eräänä päivänä, kun näin pienokaisen taas aivan yksin käyvän puistoa kohti.

"Tahdon mennä teiriä katselemaan."

"Mitä katselemaan?"

"Teiriä — minä tahdon nähdä ne, vaikka äiti sanoo, ettei täällä mitään teiriä ole."

"Missä niitä sitten pitäisi olla?"

"Etkö sitä tiedä? Puistossa — siellä missä sinä eilen olit Liinan kanssa, kun me menimme uimahuoneeseen."

Suureksi harmikseni on usein tapahtunut, että teillä ja poluilla äkkiä kohtaan Liinan — Miina on näyttänyt heittävän kaiken toivon, ja olen vakuutettu, että hän lopuksi hyötyy enemmän ajurista. No niin, eilen minulla oli taasen onni käydä kotia hänen kanssaan kohdattuani odottamatta hänet. Ja totta hitto vie sattui niin, että kulkeissamme puistotietä suurellaisen kentän laitaa, tuli kapteeninrouva, kamreerinrouva, Viivan ja Elsa vastaamme pitkin käytävää, joka oli tuon pienen niityn toisessa laidassa.

"Kuka sinulle on uskotellut, että siellä on teiriä?"

"Ei minulle kukaan ole uskotellut, itse näin miten Lilli-täti osotti sitä kohti ja virkkoi äidille: 'Katso, miten viehkeästi tuolla kuherrellaan!'"

"Käsitit ihan hullusti, hyvä lapsi. Missään tapauksessa et saa mennä yksin sinne."

Tämä on ihan kirottua! Tuskin tiedän enää, mitä iltasin soittelisinkaan.

Eilen kun alotin Schubertin "Leise flichen meine Lieder durch die Nacht zu dir", keskeytin sen äkkiä, kun juohtui mieleeni, että he luonnollisesti selittäisivät minun soittavan sitä tuolle "kuherruskumppanilleni". Hetkisen kuluttua huomasin puhaltavani Kotschubeyn kappaletta "Oh dites — lui" — keskeytin senkin yhtäkkiä ja sain hyvän aikaa miettiä, ennenkuin huomasin Champagne-valssin sopivan tilaisuuteen.

Ei — olen nyt sellaisella tuulella, että minun on mahdotonta mitään kirjottaa! Paras on lopettaa. Jää hyvästi.

Polle.

YHDESTOISTA KIRJE.

Siltala, 16 p:nä heinäk.

Kiitos, veli rakas, tervetulleesta kirjeestäsi. Sanot että olen käynyt ahkeraksi kirjeenkirjottajaksi. Koetahan minun laillani hautautua tänne salolle, missä et lainkaan löydä seurapiiriä, niin huomaat, että saat halua ilmaista kirjallisesti ajatuksiasi. Olen aina ollut sitä mieltä, etten ole kovin seuraa kaivannut. Mutta siellä kotosalla tapasi ainakin pari kolme kertaa viikossa vertaisiaan. Mutta täällä elän talonpoikain — jumalattoman typerien talonpoikain keskuudessa — päivät päästään aamusta iltaan. Ei heidän kanssaan voi puhella. Tosin vaihdan silloin tällöin sanan herrasväen, milloin minkin kanssa — mutta viikossa on monta tuntia ja ne sanat lausun aina muutamassa minutissa. Ja näissä satunnaisissa puheluissakin olen vain pehtori — enkä vertainen tai seurakumppani. Tuskinpa tiedän mitä he toimittavat — tarkotan sillä, että tiedän heidän käyvän kävelemässä, ratsastamassa, ajelemassa, kalassa, lepäilevän ruohostossa ja riippumatoissa, juovan kahvia milloin milläkin kauniilla paikalla, tekevän retkiä saariin, lyhyesti sanoen tiedän, että he parhaansa mukaan koettavat huvitella — mutta sillä aikaa minä olen pellolla tai niityllä. Saan ainoastaan satunnaisesti hiukan puhella sivistyneiden ihmisten kanssa — ehkäpä noin pari kertaa viikossa. Joka lauantaista tilintekoani kapteeninrouvalle en voi lukea niihin — minkäänlainen puhelu ei tule silloin kysymykseenkään.

Koetappa pariksi kuukaudeksi täten erota kaikesta, niin luulen että kirjottelet aivan yhtä ahkerasti kuin minä — en siis kirjota yksin sinun, vaan myös itsenikin takia. Ja kun nyt olen kiitollinen, että voin sinulle kirjottaa, niin vieläkin kiitollisempi olen niistä kirjeistä, joita saan — ne ovat ainoana siteenä, jotka yhdistävät minut muuhun maailmaan.

Kiitos sentähden, veli rakas, viime kirjeestäsi. Minua ilahuttaa, että heinänteko Thorsby'ssä on onnistunut hyvin. Täällä aloimme jo aikoja sitten — aloimme heinänteon jo ennenkuin kirjotin viime kirjeeni, vaikken sattunut mainitsemaan mitään siitä. Ja juuri hein'aikana sattui täällä yhtenä päivänä tapaus, jossa sain loistaa ja joka melkoisesti muutti asemaani ja arvoani tai herätti ainakin asianmukaista kunnioitusta minua kohtaan väessä, joka aina katsoo ruumiinvoimain suuruuteen — niinpä vainkin, tuskinpa olen sulle kertonutkaan, että se kunnioitus oli vaarassa.

Kansa täällä on hidasta ja kuhnustelevaa. Vähintäin kolmasti nämä miehet kohottavat lakkiaan kynsästäkseen yhtä monasti päätään, ennenkuin ryhtyvät mihinkään, vaikkapa vain takin riisumiseen yltä. Toimivatpa sitten mitä tahansa, kävivät ja katsoivat niin luulisi heidän liikkeistään, että he aina ovat ihan uupumaisillaan.

Käsität etten voinut katsella sellaista huutamatta silloin tällöin, nyhkäisemättä heitä toisinaan saadakseni hiukan enemmän vauhtia toimiin. Usein en voinut heidän töitäänkään hyväksyä — he tekivät niin haluttomasti, ettei moista voinut suvaita. Tempasin monasti auran heidän käsistään näyttääkseni, miten oli oikein kynnettävä — vaikkei jumal'paratkoon näillä viheliäisillä auroilla missään tapauksessa saa mitään kunnon kyntöä aikaan!

Tuo kaikki kuitenkin teki välit kireiksi ja väki alkoi murista. Tulin heille välistä tiuskineeksi, ja arkoja kun ovat, vaikenivat he jälleen. Kun sitten hankin heinäntekoon töllistelivät he kummastuksesta. Kevät ja kesä oli ollut niin kuiva, ettei siellä ollut vielä mitään niitettävää, he tuumivat. Sille en mitään mahda — sitä vähää, mikä siellä on, ei saa heittää hukkaan, kenties loppukesä on kosteampi, niin että syksyllä saamme jotain taas katon alle. Mutta sepäs ei lainkaan ollut heille mieleen. Siitä koituisi ylimääräistä työtä, johon heitä ei haluttanut ryhtyä.

Sain sitten illalla kutsun kapteeninrouvan puheille.

"Väki valittaa, että pehtori tahtoo jo alottaa heinänteon, vaikka niityillä on niin heikko kasvu, ettemme saa puoliakaan tarvittavista heinistä."

"Todella on kasvu huono, emmekä saa kylliksi heiniä — mutta sitä suurempi syyhän on korjata se vähä mikä on saatavissa."

"Niin mutta enemmänhän sitä tietenkin karttuisi, jos olisi pitempi kasvuaika."

"Karttuisi enemmän latoihin laahattavaksi — tietenkin — mutta päivä päivältä vähemmän kunnollista eläinten ruokaa."

"En ymmärrä — jos meillä ladoissa on enemmän, niin on meillä myös enemmän eläimillemme annettavaa?"

"Mutta eläimemme saavat kuitenkin vähemmän ravintoa. Sillä puumaiseksi käynyt heinä ei enää ole ravitsevaa. Ellei näin olisi, niin ei olisi lainkaan surua, sillä halkoja Siltalassa on yllin kyllin. Mutta karjan mahassa vielä liukenevat kemialliset ainekset kasvissa muodostavat juuri eläimen veren — ja näitä aineksia on eniten heinissä, kun ne heilimöivät. Päivä päivältä enenevät korren heikosti ravitsevat osat senjälkeen — odottaen menetämme siis kaksinverroin, koska se, mitä meillä on antaa eläimille, jo itsessään on vähemmän ravitsevaa, ja koska sitäpaitsi pakotamme eläimiä turhaan voimanponnistukseen niiden hienontaessa sellaista, mikä ei anna niille verta. Ja kaikki voimanponnistus, kuten rouva tietää, saa aikaan suuremman ruumiinlämmön tai toisin sanoen ravinnon hyödyttömän kulutuksen — siis ehdyttää lehmiä."

"Mutta nuo miehet ovat koko ikänsä nähneet maata viljeltävän — heillä täytyy olla mahdollisimman suuri käytännöllinen kokemus…"

"Kokemusta kyllä, mutta edistyshalua puuttuu, mutta vaivaa heitä myöskin liikatyön pelko — he pelkäävät saavansa syksyllä korjata niityltä heinää toistamiseen. Siinä se kipeä kohta on."

Hän silmäili minua hetken. Sitten hän kääntyi miesten puoleen ja sanoi:

"Pehtori on oikeassa — heinäntekoa ei voi siirtää. Noudattakaa hänen käskyään."

Täällä on tapana kestitä työväkeä kahvilla, kun jonkun isomman niityn heinä on tehty. Tänään oli täällä semmoiset kahvikekkerit. Niitty oli suunnattoman suuri — ääretön alaltaan — huonosta kasvusta huolimatta on siellä kymmenen latoa. Sitä ympäröi metsä ja muuten peittää metsä niittyäkin paikkapaikoin, vetikköjä on myös siellä täällä ja sentähden siihen on kaivettu syviä ojia.

Niin — aurinko paahtoi, väki hikoili, heinä tuoksui, miehet, jotka ajoivat häkkejä latoon, kirkuivat piiat ja Miinat ja Liinat nauraa kikattivat, herrasväestä oli ruustinnaeukko ja kamreeri ainoastaan jääneet ladolle kahvitarjoiluun. Kalle ja Viivan olivat haravoimassa, kamreerinrouva ja pikku Elsa olivat par'aikaa menossa heidän luokseen ja vähän etäämpää läheni kapteeninrouva sulhasineen toiverikkaana kuormatekopaikkoja. Minä puolestani pysyttelin kaikista kauimpana, etäisimpien rukojen tykönä, etten vaan millään muotoa olisi yllättänyt noita rakastavaisia tai etten olisi joutunut tunkeilemaan herrasväen pariin.

Silloin kuuluu kirkaisu — hirveä hätähuuto — keskeltä niittyä, minun ja ladon väliltä. Sekä minä että kaikki muutkin suuntaamme katseemme sinne — näen miehen ilmassa, näen hänen putoavan maahan ja jäävän siihen makaamaan. Näen väen hajaantuvan ja pakenevan joka taholle metsikköihin, lähimmille aidoille, muutamat naiset kapuavat heinäkuormille. Ja minä näen vihaisen härän, jota toisinaan käytetään vetojuhtana, kulkevan irti möristen ja potkien. En vieläkään käsitä, miten se oli päässyt irti, mutta valloillaan se oli. Kirotut pölkkypäät ovat hutiloineet sitä valjastaessaan.

Härkä kääntyy siihen suuntaan, minne Kalle ja Viivan juosten seuraavat kamreerinrouvaa, joka epäkäytännöllisesti kyllä, on alkanut paeta pikku Elsa kerallaan latoa kohti — pisintä tietä. Ladolle pakenee myöskin kapteeninrouva sulhasineen. Väki — käytännöllisempää — on keksinyt lähempiä turvapaikkoja. Huudan, että miehet ottaisivat kiinni härän — mutta ne raukat eivät kuule tai ehk'eivät tahdo totella. Minun tietysti on mahdotonta ennättää perille ennenkuin onnettomuus sattuu!

Kalle ja Viivan ovat jo saavuttaneet kamreerinrouvan, muttei härkäkään ole heistä kaukana. Kaikki ovat vielä tavattoman etäällä ladosta — kapteeninrouva ja luutnantti mahdollisesti voivat sinne ennättää, muttei kamreerinrouva ja lapset mitenkään.

Asema oli epätoivoinen. Minä asetan molemmat kädet suulleni torveksi ja huudan: "ojiin — laskeutukaa ojiin!" — ja jumalankiitos, kamreerinrouva kuulee huutoni. Näen maan ikäänkuin äkkiä nielaisevan hänet ja Elsan. Kalle ja Viivan huomaavat äidin tempun ja seuraavat esimerkkiä. He katoavat ja härkä pysähtyy kiukusta mylvien ja singotellen turpeita ilmaan, kunnes huomaa etäämpänä juoksevan parin. Kapteeninrouva on kuitenkin siksi lähellä latoa, ettei härkä hevin häntä saavuta ennenkuin hän on ennättänyt sulhasineen ryömiä sisään ruustinnan ja kamreerin luo.

Aina tähän hetkeen saakka olin minäkin juossut. Mutta, varma kun olin heidän turvallisuudestaan, tunsin hengästyväni ja, hengästyneenä ei mitenkään voi härkää saartaa luonnistuuko se enää lainkaan minun kaltaiseltani? — Tuo ajatus ei antanut rauhaa. Nuoruuden notkeus poissa! Suonet käyneet veltoiksi, aivojen toiminta tylsistynyt, sydän heikontunut, hermosto huono — ja vihaisen härän kesyttämiseen tarvitaan terveyttä, notkeutta ja joustavuutta — etenkin selkään hypätessä — ja siitä on jo aikoja kulunut kun sen tein Meksikossa!

Suurella vaivalla ponnistin latoa kohti, missä härkä nyt seisoi möristen, valliten koko ympäristöä, ja hullulta mahtoi tuntua hätääntyneistä ladossaolijoista, kun minä levollisesti, hitaasti ja vitkaan lähenin — eiväthän he voineet ymmärtää, että tein sen ennättääkseni hiukan hengähtää. Senvuoksi pysähdyin myös hetkeksi ojalle, missä kamreerinrouva ja lapset makasivat jäsentään järkäyttämättä liejussa. Vakuutin heidän olevan erittäin hyvässä piilossa, ja pyysin etteivät enää olisi levottomia, vaan jäisivät alalleen, kunnes härkä jälleen olisi saatu ikeeseen. Mutta he olivat liiaksi säikähdyksissään voidakseen käsittää leikkiä.

Täytyy tietysti olla avara tila, kun ottelee härän kanssa, siksi en voinut mennä ladolle, missä härkä vihaisesti mulkoili sisällä olevia, kun nämä taas tuijottivat härkään. Pysähdyin sentähden jonkun matkan päähän ja huusin ladossaolijoille, että koettaisivat kääntää härän huomion heidän katseistaan, niin että se hetkeksi kääntyisi minua vastaan.

Mutta kun härkä sitten, huutoni kuultuaan todella kääntyi minua kohti, ei se tuntunut kovinkaan hauskalta. Entinen halu oli poissa — epävarmuus ainoastaan jälellä, ja jos nyt notkeuteni pettäisi, härkä voittaisi — miten hullunkurisesti silloin olisin esiintynyt! Silloin asettaisivat ruumiini kuolleen miehen viereen ja sulhanen sanoisi: "näitä luonnonniittyjä — näitä hän ei kohkaan oikein ymmäjtänyt!"

Kuitenkin — aikaa ei ollut pitempiin arveluihin. Härkä lähestyi, ensin vitkaan, potkien ja möristen, mutta sitten yhä nopeammin, kunnes syöksyi nelistäen esiin. Sen pää oli puolta kyynärää leveä. Sarvet suorat, ja mustat silmät hyökkäämään tähdätyt. Näytin sille ratsuruoskaani, mutta se hassu ei välittänyt siitä, vaan ryntäsi eteenpäin.

Annoin sen tulla. Mutta vakuutan tunteneeni, että joka hermoni oli jännitetty — aivan toisin kuin ennenmuinoin.

Varustauduin kuitenkin hyvin ratkaisevaan hetkeen. Silloin läjähti. Samassa kun hyppäsin sivulle torjuakseni sen hyökkäystä, sivahutin ratsuruoskallani sitä silmille. Se seisahtui melkeen viereeni. Huimautin vieläkin ja ennenkuin se ennätti kääntyä, olin jo parinkymmenen askeleen päässä.

Se syöksi taas esiin. Toistin tempun vielä kerran — sivalsin, hyppäsin syrjään, ja se syöksähti ohi.

Se pudisteli arveluttavasti päätään, josta huomasin, että isku onnistui. Mutt'en uskaltanut vielä tehdä hyppäystä. Annoin sen karata ohi kolmannen kerran ja sivautin sitä taas silmille. Lyönti sokaisi härän niin, ettei se pysähtynyt yhtä nopeasti, ja minä olin ennättänyt hyvän matkaa, ennenkuin se kääntyi, joten välimatka oli kylliksi suuri. Ja heti kun härkä kääntyi ja ryntäsi minua kohti, juoksin minäkin esiin. Nyt alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta — ladolta kuului huudahtus, muttei ollut aikaa selviytyäkseni sen tarkotuksesta, en edes huomannut kuka naisista huusi, sillä pedon ja minun välilläni oli enää muutama askel. Ja yritykseni onnistui — melkeenpä itse sitä ihmettelen. Hyppäsin sivauksessa sen uhkaavien sarvien yli ja hetken kuluttua istuin varmana sen selässä. Temppu oli vähäpätöinen ja sitten alkoi löyly. Se mörisi ja nelisti, minä huimin ruoskallani.

Kesti ainakin puoli tuntia ennenkuin se antautui, monasti viskauduttuaan maahan saadakseen minut selästään. Mutta se huomasi, ettei siitä ollut apua, nyt kun ruoskani iskut aina sattuivat sen silmiin, jotavastoin muulloin vaan muuhun ruumiiseen ja olipa tuollaisella härällä miten vähän järkeä tahansa — huomaa se lopulta kuitenkin — ettei härkäpäisyys auta.

Heti kun huomasin, että härkä oli vallassani, huusin vapautuksen sanat kamreerinrouvalle, ja märkinä, likaisina ja savisina nousivat hän ja lapset ylös, kun minä par'aikaa huolellisesti sidoin härkää ikeeseen.

Voit arvata, että väki ihaili minua — he katselivat minua melkein kunnioittavasti ja puhelivat keskenään ainoastaan puoliääneen. Silloin näin seurueen lähestyvän ladolta, mutta heidän teennäisistä ylistys- ja kiitossanoistaan en suuresti välittänyt. Päästäkseni kaikista lausunnoista, läksin pusketun miehen luokse. Hän oli kuollut. Sarvi oli sattunut suoraan rintaan, sydämeen. Tarkastellessani häntä, ennättivät he perille, ja kuten arvasin lopetti onnettomuus kaiken puheen. Kapteeninrouva vain kysyi: "Miten on hänen laitansa?"

"Kuollut", vastasin minä.

"Kuollut!" huusivat toiset kauhuissaan.

"Sama olisi voinut sattua useammallekin täällä tänään, ellei pehtoria olisi ollut", huudahti ruustinna.

"Hanell vainaja sanoi aina, ettei hän muuta maailmassa pelännyt kuin vihaisia härkiä. Kiitän teitä sekä lasten että lastenlasten elämästä" — ja hän ojensi minulle kätensä, jota esimerkkiä nyt tietysti kamreeri ja kamreerinrouva seurasivat.

Kapteeninrouva ei sanonut suoraan minulle mitään — hänen pehtorinsahan oli virkansa puolesta velvollinen tekemään, minkä saattoi, mutta sitävastoin kosketteli hän minua, kuitenkin mielestäni ihan liiallisesti, puheessaan väelle, luultavasti kunnioituksen vuoksi, ja sanoi, että koska Luojan antimien korjuun pitäisi tapahtua kevein, iloisin ja kiitollisin mielin, olisi se nyt kuitenkin mahdotonta onnettomuuden jälkeen, niin saisi työ jäädä tältä päivältä ja väki lähteä kotiin muistellakseen siellä hiljaisuudessa kuollutta toveriaan ja rukoillakseen hänen sielunsa puolesta. Minulla taaskin oli tilaisuus ihmetellä tuota naista — hän laski kuin kirjasta.

Sillävälin tunsin kuitenkin, miten jalkani alkoivat vavista ja polveni horjahdella — kaunista olisi ollut, jos sankari äkkiä olisi muuttunut voimattomaksi rievuksi! Sentähden, heti kun ruumis oli saatu asetetuksi heinähäkkiin ja saattojoukko ennättänyt tienkäänteeseen, pidin varalta ja jättäydyin jälkeen. Jo olikin aika, sillä tuskin viimeiset olivat kadonneet näkyvistä, ennenkuin voimani olivatkin kokonaan lopussa — ellen olisi saanut heittäytyä pitkäkseni, niin olisin kaatunut. Ja minä kun olen luullut niin voimistuneeni jälleen!

En tiedä miten kauan siinä lienen maannut — onneksi ei kukaan väestä minua nähnyt — kunnes äkkiä kuulin huudettavan:

"Herra Jumala — onko herra Paulin käynyt pahoin?"

Avasin silmäni ja näin kamreerin ja kamreerinrouvan seisovan kumartuneina ylitseni.

"Ei — ei lainkaan. Väsyin vaan hiukan härkätaistelussa — ja se se eron näin suureksi tekee väärän ja oikean espanjalaisen välillä."

"Se olisi meidän pitänyt arvata ja ymmärtää — ei se ollut mikään leikinasia, jonka suorititte. Mutta tässä olisitte saanut yksin maata, ellei Lilli olisi ollut meitä tarkkanäköisempi. Minä, tomppeli, luulin että olisitte ollut hyvinkin tottunut tuollaiseen — ettei maan rivakin väki tiedä heikkoudesta mitään. Mutta mitenkä te taivaan tähden saatoitte selviytyä tuollaisesta taistelusta, ellette ennen olisi harjoitellut."

"Olen kylläkin — mutta siitä on jo pitkä aika ja vuosienhan vieriessä ihminen vanhenee."

"Oh, herra Paul — kuinkahan minun ja lasten olisi käynytkään, ellette olisi ollut saapuvilla!" huudahti kamreerinrouva, joka ei nähnyt urotyötäni, vaan oli kuullut jälkeenpäin sitä kuvailtavan. "Niin kauan kuin elän…" ja niin edespäin ja niin edespäin, kunnes minä, päästäkseni heistä, vakuutin pikemmin tointuvani, ellei huoli seuranpidosta riistäisi minulta välttämätöntä lepoa. Mutta:

"Tästä emme lähde ennenkuin olette onnellisesti kotona!" huudahti kamreeri innokkaasti.

Minun täytyi siis nousta, mutta hoipertelin koko ajan niin, että molemmat tahtoivat tukea minua. Silloin kapteeninrouvan sisäkkö tuli juosten vastaamme karahviini ja lasi kädessään.

"Kapteeninrouva pyytää, että pehtori vahvistuksekseen ottaisi lasin konjakkia."

"Sitä juuri tarvitaankin!" huudahti kamreeri ja — todellakin juuri sitä tarvittiin! Kulautin suuhuni pari lasia ja tunsin itseni toiseksi ihmiseksi. Ja sitten kun olin oikein reippaana esiintynyt jälleen pihalla, pidin siellä pienen puheen väelle, minäkin — mutta se oli suoraa, koristelematonta puhetta. Huomasin että he häpesivät. Talonpojalle oli suuremmaksi häpeäksi kuin kenellekään muulle paeta härkää — vallankin kun härkä on niin mitätön, että pehtori sitten rupeaa sillä ratsastamaan. Nyt ei sitten muuta kuin pehtoria ylistelemään — ja sen he nyt tekivätkin. Huomasin sen heidän muuttuneesta käytöksestään minua kohtaan.

Kuitenkin — vaikka olen nauttinut pari lasia konjakkia — vapisen yhä vieläkin. Huomaat ettei minun voimillani pitkälle päästä. Paras on siis lopettaa tähän ja käydä levolle. Hyvää yötä.

Polle.

KAHDESTOISTA KIRJE.

Siltala, 23 p:nä heinäk.

Rakas veli!

Hitto ties mikä on — mutten saa unta tänäyönä! Heitin kuitenkin mielihyvällä märät vaatteet yltäni, ajatellessani, että pääsen sänkyyn, mutta vaikka ilma tänäyönä on viileämpi kuin pitkiin aikoin — ulkona sataa yhä vieläkin rankasti — niin olen maannut vuoteellani jo pari tuntia sinne tänne heittelehtien saamatta lainkaan unta. Ei mikään ole ikävämpää kuin maata valveilla yöllä — ja kun ihmisellä mielestäni on harmia suorastaan sitä etsimättäkään, nousin jälleen ylös. Ellei koneisto tahdo levätä, niin käyköön vaan minun puolestani, mutten aio antaa sen uppiniskaisuuden kiusata itseäni. Istuudun sensijaan kirjottamaan. Ja sitäkin suuremmalla syyllä, koska minulla on aihetta pariin riviin, jota ei joka päivä satu.

Kapteeninrouva nimittäin lepäsi tänään helmassani. Miltä se tuntuu sinusta?

Tänään näet, kun heti päivällisten jälkeen olin aikeissa nousta satulaan, ratsastaakseni yhdelle etäiselle ulkotilalle, kävivät kapteeninrouva, kamreerinrouva ja lapset pihan poikki. Hän pysähtyi ja huudahti:

"Vai niin — pehtori lähtee ratsastamaan! Olisin juuri nyt tahtonut hiukan puhutella pehtoria."

"Voinhan lykätä matkaani, jos rouva niin tahtoo. Olisin vaan tahtonut nähdä, onko Takamaalla vihdoinkin heinä tehty."

"Takamaalla — niin, sinnehän oikeastaan minunkin myös pitäisi lähteä. En ole käynyt siellä vuoden päiviin."

"Toivon", lausui kamreerinrouva, "ettet minun takiani heitä lähtöäsi. Huvittelen kyllä täällä lasten kera — ratsasta sinä vaan herra Paulin kanssa matkoihisi."

Kamreeri on nimittäin jo matkustanut — hänen virkalomansa loppui tämän kuun 20 p:nä — ja hänen kanssaan, Jumalan kiitos, läksi luutnanttikin.

Kamreerinrouvan ehdotus tuntui minusta kovin vastenmieliseltä. Olin aikonut ratsastaa nopeasti ja ennättää hyvissä ajoin takaisin. Jos kapteeninrouva tulisi mukaan, niin täytyisi minun tietenkin ratsastaa jälessä palvelijana ja sovittaa ajonopeuteni hänen mukaansa — puhumattakaan siitä, että hänen seuransa saattaisi käydä hyvin ikäväksi niin pitkän ajan kuluessa, välimme kun ovat hiukan kireät. Kuitenkaan ei auttanut muu kuin kysyä:

"Miten rouva määrää?"

Hän seisoi empien.

"Mutta tahdon vaan huomauttaa kapteeninrouvalle, että tuolta etäältä nousee pilviä", kiiruhdin lisäämään. "Tänään voi tulla vielä rajuilma."

"Sadetta en pelkää, mutta pehtori ratsastaa kai mieluummin yksin?"

"Ei millään muotoa, rouva — olen nöyrin palvelijanne."

"No hyvä, antakaa satuloida Freija — olen hetken kuluttua valmis."

"Saanko tulla mukaan?" huusi Kalle suureksi mielihyväkseni. Mutta ikävä kyllä vastasi kapteeninrouva lyhyesti:

"Toisella kertaa, poikaseni. Me ratsastamme tänään niin nopeasti, ettet voi seurata."

Minä käytin sopivaa tilaisuutta pukeutuakseni myös hiukan toisin, sillä onhan vastenmielistä olla hullunkurisen näköinen — ja pellolta tullut maanmies ei sovi ratsupukuisen ratsastajattaren seuralaiseksi.

Saatuani armon auttaa häntä satulaan — hänellä oli tietysti ratsastushansikkaat, jonkavuoksi hän saattoi tarttua käteeni — lähti hän niin äkkiä liikkeelle, että, vaikka kuinkakin pian hyppäsin satulaani, oli hän hyvän matkan edellä — tällä varmaankin osottaakseen, että minun tuli puvustani huolimatta pysytellä asianomaisen matkan päässä hänestä.

Se ei kuitenkaan ollut niin helppoa, sillä tuossa naisessa asuu pieni levottomuuden ja mielijohteiden saatana — suorastaan oikkujen — joka ei missään muussa niin selvästi ilmene kuin ratsuretkellä. Hän kiusasi hevosta milloin ajamalla täyttä laukkaa, milloin äkkiä pysäyttämällä ja taas yhä kovemmalla ravilla, sitten laukkaamalla ja taas äkkiä pysäyttämällä. Näytti melkeen siltä kuin hän olisi etsinyt aihetta nöyryyttääkseen minua, mutta siinä olin hänen vertaisensa eikä hän saanut minua mihinkään alistushairahdukseen.

Kun siten olimme ratsastaneet noin kolme kilometriä, pysähtyi hän. Ymmärsin syyn. Ajotie Takamaahan on nimittäin viidentoista kilometrin pituinen, mutta polku, joka tästä erkanee ja kulkee metsän läpi, oikaisee noin kahdeksan kilometriä.

"Mitä tietä pehtori aikoi ratsastaa?"

"Yksin olisin kai ratsastanut oikotietä metsän läpi. Mutta olisin tehnyt sen vaan säästääkseni hevosta, sillä siellä enimmäkseen täytyy vaan ajaa käyntiä — jos ajamme vähän juoksua, niin ennätämme maanteitsekkin yhtä pian perille ja kapteeninrouva ratsastaa varmasti mieluummin sitä tietä."

"Todellakin paljoa mieluimmin, koska tahtoisin puhua pehtorin kanssa, jonkavuoksi meidän täytyy ajaa näin rinnan. Siis eteenpäin. Aioin puhua noista Siltalan uudistuspuuhista. Eikö pehtori tahtoisi pysytellä hiukan lähempänä, on niin vaikea puhua näkymättömän kanssa", huudahti hän kiivaasti, sillä pidätin hevoistani, vaikkakin olin hänen rinnallaan askelta perempänä.

"Minun menoni", jatkoi hän tavallisella äänellä, sittenkun olin pyytänyt anteeksi ja ratsastanut ihan hänen rinnalleen, "tulevat lähimmässä tulevaisuudessa melkoisesti lisääntymään."

Olin jo avannut suuni vastatakseni: tiedän sen — mutta muistin, että asia uskottiin minulle salaisuutena ja että olisin ilmaissut kamreerin, joka oli kielinyt sen minulle. Niin, niin, ajattelin, luutnantti kyllä näyttää osaavan antaa lanttien luistaa, mutta rouva tietenkin tarkotti ainoastaan perhettä — lapsia. Minua melkeen inhotti, kun näin hengessäni tuon pitkän pylvään tämän ihanan naisen puolisona.

"Pyytäisin nyt sentähden pehtoria selvittämään minulle vielä kerran suunnitelmanne niin laajasti ja yksinkertaisesti kuin suinkin. Olen jo melkeen kokonaan päättänyt noudattaa neuvoanne — mutta paljon siinä on uskallettua joka tapauksessa."

Hän oli nähtävästi puhunut asiasta tulevan miehensä kanssa, eikä ole epäilemistäkään, ettei tämä olisi neuvonut häntä pyrkimään suurempien tulojen hankkimiseen.

Aloin selittää hänelle, miten heinänurmet, jos siemen alkuaan on kylvetty hyvin muokattuun maahan, voisivat kantaa satonsa kymmenkunta vuotta tuottamatta mitään erikoisvaivaa maanviljelijälle, kun vaan silloin tällöin vähän lannotetaan, miten äärettömän paljon vähemmän työvoimaa tarvitaan heinänkorjaamiseen hyviltä nurmilta kuin vastaavalta peltoalalta, jos käytettäisiin niittokoneita ja hevosharavia, miten hän pitkään aikaan ei tarvitsisi muuta kuin pienen osan luonnollisesta lannasta, joka nyt on mennyt, jos hän kylväisi esimerkiksi neljä viidesosaa pelloista heinäksi, miten hän siis silloin voisi pitää maanviljelystä ja karjanhoitoa nykyiseen verraten mitä pienimmällä työvoimalla yllä, jos möisi noin kaksisataaviisikymmentä lehmää ja jättäisi ainoastaan kolmekymmentä, miten hän antamalla kunnollisesti muokata, salaojilla ojittaa ja panemalla kylvöön luonnonniityt saisi pienillä kustannuksilla ihan uskomattoman suuren syyssadon, miten hyvin sullottua heinää oli helppo kulettaa rautateitse vaikka pitempiäkin matkoja, miten heinä aina oli käypää tavaraa ja oli hyvässä hinnassa kaikissa kaupungeissa ja miten hänen tulonsa siis ehdottomasti kasvaisivat monin kertaisiksi, ja maanviljelyskustannukset eivät nousisi edes neljänteen osaankaan nykyisistä.

Ennätin juuri tähän, kun taivas ikäänkuin pani pisteen puheeni perään jyrähtäen niin voimakkaasti, että hevoset hypähtivät. Keskustellessamme olimme ratsastaneet sangen verkkaan, niin että oli seitsemän kilometriä vielä taivallettavaa.

"Luulen, rouva, että saamme nyt jättää keskustelumme tuonnemmaksi — rajuilma yllättää meidät kohta."

Hän nosti silmänsä pilviä kohti — hänen silmänsä ovat ihmeen ihanat, kun hän noin kohottaa ne ylös — hänen voimakkaat, leveät, terveet kasvonsa muistuttivat tuolloin yhtä Rafaelin madonnaa.

"En usko sen tulevan niin pian", hän sanoi, mutta ikäänkuin välttääkseen vääriksi hänen sanojaan, leimahti salama, ja miltei heti senjälkeen kuului jyrähdys.

"Päinvastoin — se on hyvin lähellä", sanoin. "Ja matkaa on vielä seitsemän kilometriä."

Hän ruoski hevosta, laski sen täyteen laukkaan ja minä seurasin.

Kun kaksi kilometriä kulettuamme poikkesimme maantieltä, kävi ratsastus vaikeammaksi, koska syrjätie ulkotilalle oli huono — mäkinen, irtonaisia mukulakiviä ja kuoppia täynnä. Mutta hän laski edelleenkin yhtä hurjasti.

"Olkaa hiukan varuillanne, rouva", huudahtin, "tie täällä on vaarallinen."

Hän pysäytti hevosen:

"Pehtorihan kiirettä piti."

"Mutta tämä tie on huonoa — saattaa olla vaarallista jos päästää hevosen kompastumaan täällä."

"Ratsastakaa sitten edellä."

"Siitä ei ole mitään apua. Mutta jos kapteeninrouva sallisi minun taluttaa Freijaa…"

"Kernaasti — tehkää miten tahdotte."

Tartuin lujasti hänen suitsiinsa ja siten ratsastimme eteenpäin. Salamoi ja jyrisi taukoamatta. Mutta silloin kuului äkkiä — matkaa oli vielä kaksi kilometriä — suhina ilmassa. Katsahdin ylös, näin sadekuuron lankeavan kuin seinän, jota seurasi hirmumyrsky.

Onneksi olin ottanut sadetakkini matkaan. Pysäytin sentähden hevoset ja otin sen esille.

"Sallikaa, rouva, minun kietoa takki olallenne", sanoin minä ja olin juuri tekemäisilläni sen, kun hirveä salama ja jyrähdys säpsäyttivät hevosia — ne nousivat takajaloilleen — niin että hän joko joutui käsivartteni varaan tai minä satuin sulkemaan hänet syliini. En oikein tiedä, miten tuo tapahtui, mutta sylissäni hän lepäsi. Huomasin, että hän kävi tulipunaseksi ja…

Voi — nyt kai taas väität että olen rakastunut!

Mutta paraana todistuksena siitä, ettei minussa ole sellaisia oireitakaan, lienee se, että niin äkkiä tulin jälleen järkiini. Ei olisi ihme, jos mies hairahtaisikin, saatuaan syliinsä sellaisen naisen — mutta niin ei minun käynyt! Vaan koetin mahdollisimman pian rauhottaa hevoset ja saada kaikki jälleen ennalleen, ja kun hän sitten oli saanut takin hyvin ympärilleen, jatkoimme matkaa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Heti senjälkeen pääsimme tasaiselle, pehmeälle maalle, missä taas saatoimme laskea laukkaa ja siten ennätimme suojaan ennenkuin hän sanottavasti kastui.

Torpassa oli tupa ja kammari, ja koska kapteeninrouva meni kammariin, menin minä tupaan riisuakseni likomärän takkini. Onneksi leimusi takassa suuri tuli, joten saatoin ripustaa takkini valkean eteen kuivumaan, ja tilaisuus olikin mainio, koska olin ihan yksin tuvassa, sillä kaikki olivat keräytyneet kapteeninrouvan ympärille. On omituista, että mitä kylmemmin ja ylpeämmin talonpoikia kohtelee, sitä enemmän he vaan näyttävät rakastavan. He miltei jumaloivat häntä. Kaikkien kasvot näyttivät loistavan pelkkää riemua ja onnea, kun tunsivat hänet sadetakissani. Mahtaako luutnantti sitten voittaa heidän sydämensä? Typerä hän kyllä on voittaakseen kansan suosion, mutta hän on senlisäksi narrimainen, ja kumma kyllä, kansaa viehättää narrimaisuus vähemmän kuin sivistyneitä — eivät edes rahvaannaiset antaudu yleensä helposti keikarien petettäviksi.

Hetken kuluttua heitä alkoi virrata tupaan, isäntä, emäntä, lapset, piiat ja rengit.

No, oliko heinä jo tehty? Ei tietysti — yksi niitty oli tekemättä. Huomenna heidän piti se korjata. Mutta hukkaan se heinä nyt meni!

"Niin — mitäpä ihminen Jumalan ilmalle mahtaa."

"Mutta heinän olisi aivan hyvin voinut tehdä hiukan nopeammin."

Minun toruessani ja emännän keittäessä tuota välttämätöntä kahvia — heidän kahvinsa on kamalaa, mutta juoda sitä pitää — aukeni ovi äkkiä ja kapteeninrouva katseli sisään.

"Voiko pehtori tulla tänne?"

Kiirehdin sieppaamaan takkiani.

"Ei — ei — takitta — sellaisena kuin nyt olette."

Läksin — paitahioillani.

"Onko pehtori hyvin märkä?" kysyi hän tarkastellen jalkojani.

"Ei tee mitään — tällaisessa lämmössä."

"Jos pehtori tahtoisi sytyttää sikarin, niin voisimme ehkä jatkaa keskusteluamme?"

"Tietysti — sikarittakin."

"Niin — mutta…"

"Sytyttäkää, olkaa hyvä. Tiedän että herroilla on aina hupaisampaa, kun saavat tupakoida."

Asema oli hyvin merkillinen. Hän ja minä — takitta, suussani röyhyävä sikari — pienessä ahtaassa kammarissa!

"Pehtori ymmärtää, että asia, josta niin väsymättä puhun, on vaivannut minua pitkät ajat — että olen siitä suuresti innostunut. Voin empimättä sanoa, että se nykyään on elämäni pääharrastus. Sanokaa senvuoksi minulle rehellisenä, kunnollisena miehenä: uskallanko luottaa pehtorin arviolaskuihin ja olettamisiin? Ovatko ne oikeita? Ja ennen kaikkea — ovatko ne varmoja?"

"Varmoja, rouva — eivät. Kaikki varmuus on ainoastaan relatiivista — kuolema yksin on varma."

"Tuhmuuksia — elämä on ihan yhtä varmaa."

"Tiedänkö varmaan milloinka kuolen? Silloin varmaankin olen oikeassa, kun sanon, ettei elämä ole varmaa."

"No, entäs sitten kuolema — voinko tietää milloin ylösnousen? Kas niin, älkää nyt puhuko tuhmuuksia, keskustelkaamme järjellisesti."

Hän sanoi sen nopeasti ja jyrkästi, ikäänkuin olisi lausunut jotain jokapäiväistä, yksinkertaista ja itsestään selvää! Mutta minä ajattelin kummeksien, mistä hänen järkensä alkaisi toimia, kun minun oli jo kauan sitten seisahtunut.

"Kysyessäni onko pehtori asiastaan varma, tarkotan tietysti sitä, josko tiedätte, ett'ette yksin te, vaan yleensä myös muutkin maan agronomit hyväksyisivät ehdotuksenne."

"Eivät — tuskin puoletkaan agronomeistamme hyväksyisi ehdotuksiani — luullakseni suurin osa heistä kohottaisi kauhusta kätensä taivasta kohti. Meijerit, kerma, voi — siinä nykyiset tulolähteet."

"Mutta jos nyt erehdyn, voisi se tuottaa minulle mitä suurinta ja arveluttavinta harmia — niin, se voisi tehdä minut ikipäiviksi kodittomaksi."

"En ymmärrä…"

"En voi selittää mielipiteitäni — siinähän on jo kylliksi, että teen sen. Tahtoisin vaan tietää luuleeko pehtori, että tila uudistustenne kautta tuottaisi kolme tai viisitoistatuhatta markkaa enemmän kuin nykyään, ja voinko luottaa sanaanne, jos niin vakuutatte?"

"Kuten sanoin, saatan huomenna kuolla ja silloin voi toimistani koitua vahinkoa, ellei seuraajani jatka suunnitelmaani. Rouva voi naida henkilön, joka on erimieltä kanssani…"

"Olkaa puuttumatta yksityisasioihini."

"Olette, rouva, tässä asiassa siksi tärkeä tekijä, jota, katsoen tähän miltei varmaan lopputulokseen, ei voi jättää lukuunottamatta — minähän ja asemani täällä riippuvat mielivallastanne. Mutta jos suunnitelmani pannaan täytäntöön sellaisena kuin sen olen ajatellut ja jos työt tehdään kuten itse ne tekisin, ja ellei mikään tähän asti tuntematon seikka tee asiaa mahdottomaksi — silloin rouva voi luottaa arvioihini."

"Kovin monta 'muttaa' siis on!"

"Jokainen hanke perustuu tosiseikkoihin. Jotta se menestyisi, ei saa sattua mitään erehdyksiä laskuihin."

"Senvuoksi täytyy tulla vakuutetuksi edellytyksistä, ennenkuin mihinkään ryhtyy. Minusta alkaa tuntua siltä, että pehtori on sittenkin tehnyt arvionsa sangen kevytmielisesti ja nopeaan."

"Olen päinvastoin tutkinut maaperän niin tarkkaan kuin olen voinut, sekä peltojen että luonnonniittyjen — enkä ole huomannut mitään, joka estäisi asian onnistumista."

"Mutta, Herran tähden! Eikö pehtori voi sanoa sitten mitään varmaan? Näyttää aivan siltä kuin itse epäilisitte suuresti."

"Jos tila olisi omani, niin en vähääkään epäilisi."

"No hyvä — jos nyt tila olisi teidän, niin voisitte korottaa tulot noin viiteentoistatuhanteen markkaan?"

"Varmasti."

"No — vihdoinkin!"

Emäntä toi sisään kahvit. Minä nousin ja kun hän, sittenkun kapteeninrouva oli ottanut kuppinsa, tarjosi minulle, nyökäytin päätäni ja sanoin: "kiitos, juon tuvassa kahvin."

Mutta kapteeninrouva ei käskenyt minua jäämään. Kysyin sentähden: "Määrääkö rouva minut palaamaan sitten jälleen?"

"En — en tiedä — voinhan ilmottaa, jos olisi jotain erikoista."

Silloin oli noin kuuden aika. Ulkona satoi rankasti ja ties miten kauan vielä sataisikaan. Tuo aatos tuntui ihanalta! Ajatteleppas jos ei taukoisi lainkaan tänään! Minulla ei olisi hätää — ilmahan oli lämmin ja tallinparvella nuoressa heinässä oli hyvä nukkua, jonka kyllin muistan nuoruudenpäivistä. Mutta hänen kammarissa — mikä Herran tähden häntä auttaisi. Syöpäläisiä siellä luultavasti myöskin oli. Pyh! Eipä olisi vahingoksi, jos hänen armollaan olisi muutama tunti ikävää — enhän minä milloinkaan ollut häntä pitänyt niin paljoa itseäni ylempänä, ettei hupainen keskustelu olisi voinut syntyä ajan kuluksi.

Kuitenkin kävi seurustelu väen kanssa tuvassa pian sangen ikäväksi. Pyysin mekkoa ylleni, voidakseni lähteä talliin ja omettaan katselemaan varsaa ja vasikoita ajan kuluksi — sadetakkiani en voinut ottaa, koska hän mahdollisesti vielä saattaisi käyttää sitä. Vaikeata oli saada pyytämääni, koska heidän mielestään vahinko oli pienempi mitä likaisemman verhon otti sateeseen, kunnes he parimarkkasen vuoksi pitivät parhaana antaa ihan uuden mekon.

Viivyin varsaa katselemassa niinkauan kuin suinkin, vasikoiden luona olin äärettömän ajan — muttei aika sittenkään tahtonut kulua eikä sade tauota.

Kahdeksan ajoissa päätin palata takaisin tupaan, nähdäkseni oliko illallisesta mitään toivoa. Jos saisimme jotain syödäksemme, ei kai sitten olisi muuta tehtävää kuin etsiä yösijaa itselleen, sillä yhä selvemmin huomasi, ettei sade taukoisi.

Mekko pääni yllä juoksin portaita ylös — ja olisin törmännyt kapteeninrouvaa vastaan, ellei hän olisi väistänyt. Pääni oli kumarassa, kuten sateessa ainakin, enkä nähnyt häntä ovella.

"Tämä näyttää hyvin lohduttomalta", hän sanoi. "Mitä pehtori arvelee — mahtaako sade tauota?"

Muistaen, että hän järkähtymättömästi uskoi raamatun ylösnousemusoppiin, vastasin:

"Varmaankin, siitähän Jumala on antanut meille sateenkaaren merkiksi ja vakuudeksi."

"En ajatellut nyt neljääkymmentä yötä — en tahtoisi jäädä tänne edes täksi yhdeksikään. Miten on — onko pehtori jo lopettanut toimituksensa täällä?"

"Toimitukseni — minulla ei ole täällä mitään toimitettavaa enää. Mutta sade ei taida tauota tänäiltana."

"Mutta eikö pehtori luule, että tuo mekko suojelisi teitä kyllin kotimatkalla — ellette itse tahdo käyttää sadetakkianne?"

"Eihän minusta ole lukua, vaan teistä, kapteeninrouva."

"En pelkää sadetta."

"Mutta takkihan peittää vaan yläosan…"

"Siinä on ihan kylliksi."

"Rouva tahtoo siis lähteä matkalle sateesta huolimatta?"

"Olisin hyvin iloinen, jos voisimme ratsastaa matkoihimme."

"Niin, mutta — miksei rouva ilmottanut siitä aikaisemmin? noudan heti hevoset — tai parempi olisi nousta selkään katon alla, etteivät satulat kastuisi."

"Niin on, kiitos — saavun sinne minutin kuluttua."

Panin takin ylleni, hankin vielä yhden mekon, satuloin tavallista huolellisemmin hevoset ja ilmotin senjälkeen, että kaikki oli lähtökunnossa. Pitkän hyvästelyn jälkeen, missä kaikki hyvästeltiin erikseen — ihmettelen miten monta minuttia naiset laskevat tuntiin — juoksi hän pihan yli tallin luo. Autoin hänet satulaan, kiedoin toisen mekon hänen polviensa ympäri ja talutin Freijan varovasti tallista — ovi oli niin matala, että hänen täytyi melkeen kumartua hevosen selän tasalle. Sitten talutin oman hevoseni ulos ja heittäydyin satulaan pääni mekkoon peitettynä — ja sitten sitä lähdettiin. Oikotietä oli ihan mahdoton kulkea, koska pensaat ja viidat olivat läpimärkiä ja puut puistivat vettä ja koska siellä olisi pitänyt aukaista pari veräjää. Siis samaa tietä takaisin taas — viisitoista kilometriä — ja vettä valui virtanaan ikäänkuin taivas olisi ollut avoinna.

Rankkasateessa ei voi ratsastaa nopeasti pitempää matkaa — en tiedä mistä syystä, mutta niin on asian laita. Vauhtimme heikkeni, kunnes hevoset pian kokonaan rupesivat kävelemään. Siitä tuli ikävä ratsastus — mistään keskustelusta ei luonnollisesti voinut olla puhettakaan, vaan hän ratsasti edellä, minä perässä, hän kääriytyneenä sadetakkiin, minä mekkoon. Näytimme niin hullunkurisilta, että minun täytyi nauraa — aivankuin ilmiöt taulussa, joka esittää vaimojansa kulettavaa arapialaista.

Kymmenen ajoissa saavuimme vihdoinkin kotia. Kamreerinrouva seisoi portailla. Hän kertoi olleensa levoton koko illan.

"Hyvää yötä", virkkoi kapteeninrouva, kun olin auttanut hänet alas.

"Nähkää hyviä unia, kapteeninrouva."

Hän vastasi niin ystävällisesti "Kiitos!" että ymmärsin hänen olevan märän aina sieluunsa saakka eikä yksin ruumiiltaan, niin että yksin ylpeyskin oli tavallisestaan laimentunut.

No niin — jos hän oli yhtä märkä kuin minä, niin oli siinä ihan kylliksi. Tuntui hyvin ihanalta, kun sai heittää vaatteet yltään ja sai kuivat sijaan ja hiukan syötävää. Illalliseni oli onneksi vielä pöydällä, ja sittenkun rauhassa olin vetänyt yhden sikarin, kävin mielihyvällä vuoteelleni. Mutta huolimatta siitä, että jo useasti luulin olevani melkeen unessa, huomasin kuitenkin aina olevani jälleen valveilla.

Kello on nyt kolme — tuskin maksaa enää vaivaa käydä nukkumaan. Mutta tahdon sittenkin kerran vielä koettaa, koska yhä edelleenkin sade läiskyy ulkona ja on siis vielä pari tuntia aikaa. Siis hyvää huomenta ja jääös hyvästi!

Polle.

KOLMASTOISTA KIRJE.

Siltala, 3 p:nä elok.

Rakas veli!

Olen ollut mitä hirveimmässä vaarassa, mutta onnettomuus saatiin torjutuksi tällä kertaa. Kuitenkin voi sellainen tapahtuma sattua milloin tahansa — tuntuu siltä kuin pääni yläpuolella riippuisi Damokleen miekka. Muuta ei kaipaisi kuin että tulisi joku, joka minut tuntisi, olisi hyvin kiusallista, jos nyt joutuisin ilmi — en ole tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin juuri nyt — mutta jutut, jotka alkaisivat minusta kiertää, ja mielipiteet, jotka kapteeninrouva arvatenkin silloin saisi minusta, eivät olisi ihania!

Kerron sulle kuitenkin.

Täällä on ollut tapana lopettaa heinänteko kapteeninrouvan nimipäivillä, Helenanpäivillä, siksi että juhla, joka silloin pannaan toimeen väelle, sattuisi samaan aikaan ja ikäänkuin lisäisi nimipäivän vieton loistoa.

Surun takia ei tänävuonna voinut olla puhetta mistään kutsuista, mutta väki ei saanut jäädä ilmaisesta kestityksestä osattomaksi, koska sitä pidetään ikäänkuin jonkinlaisena hyvityksenä heinänteon ponnistuksista.

Sentähden että nyt tänäkin vuonna väen juhla kuitenkin voitaisiin viettää Helenanpäivänä, olin säästänyt pienen niityn, vaikka sen olisi varmaan voinut korjata ennemmin.

Säteilevä sydänkesän päivä hymysi minulle, kun heinäkuun 31 p:nä neljän ajoissa aamulla astuin ulos eteisestäni. Yöllä olivat emännöitsijät, piiat, Miinat ja Liinat ynnä muut huvitelleet sitomalla vihreitä köynnöksiä kuistin pylväisiin, joiden lomissa seppeleet kukkakiehkuroina riippuivat. Se johti mieleeni entiset ajat, jolloin itsekin oli mukana tuollaisessa puuhassa. Sydämeni suli kokonaan — ihmeellistä on kuitenkin, miten yksinäiseksi tuntee itsensä elämässä!

Nähtyäni että työ ruispellolla joutui kunnolliseen alkuun, läksin puistoon, nauttiakseni hetkisen aamusta tuolla vehreyden keskellä, sekä ottaakseni aamukylvyn.

Kaikki oli herännyt uuteen eloon ukkossateen jälkeen, josta viimekerralla kirjotin — vehreys oli entistä vihreämpää, kukat, ruohot ja havut tuoksuivat entistä suloisemmin, mehiläisillä oli tavaton kiire, perhoset kimaltelivat koreimpina ja tyvenen järven pintaan kuvastui nuo sadat niemet ja saaret sekä pieni, yksinäinen, valkea pilvenhattara, joka leijui sini-ilmassa. Kaikkialla oli äänetöntä. Jossain kaukana kirkui ja elämöi muutamia silkkikuikkia, kuten tavallisesti — kaislikon luona hyppeli ahvenia ja särkiä ja selällä polski suuri hauki. Hetki oli tunnelmikas — ja minä ajattelin häntä, joka omisti tämän ihmeellisen maan kaistan ja jonka juhlapäivä oli tänään. Miten onnellinen se nainen voisi olla, jos ymmärtäisi olla onnellinen!

Miltei itsetiedottomasti aloin laulaa:

"Päivä ylväsnä nous' helmasta sini veen. — — — Ja mun lauluni riemuisna keväässä soi, Ja soi laulun' kuin kevääss' se nuoruuden soi."

"Huomenta, herra Paul", kuului alempaa lahdelta, kun olin lopettanut.

Tunsin heti äänen, vaikken nähnytkään eukkoa — se oli ruustinna. Hänen venheensä oli parin pensaan peitossa.

"Hyvää huomenta, ruustinna", vastasin huomattuani hänet. "Nyt on ihana aamu."

"On, aivan liiaksi kaunis, ettei kalastus tahdo oikein luonnistaa. Mutta täällä istuu kuitenkin niin mielellään tällaisena Jumalan kirkastushetkenä — tämä on luonnon juhlapalvelusta. Hanell-vainaa tapasi sanoa, että tällainen luonnonhartaus on parastakin saarnaa suurempiarvoinen."

"Ruustinna on oikeassa — tämä on juhlallinen aamu."

Hetken puheltuani tuon iloisen eukon kanssa, jatkoin matkaani ja kylvin aamukylpyni, jonkajälkeen hiukan paremmalla tuulella läksin takaisin pellolle.

Suurusten jälkeen lähdettiin niitylle — joka on ihan lähellä taloa eräällä, lähinnä puistoa olevalla niemellä. Miltei kaikki, joilla vain henki oli, tahtoivat tänään mukaan, ja väki oli tavallista siistimmin vaatetettuna, niin että niitty pian näytti sangen somalta. Saadakseni työn kestämään aina iltaan saakka, annoin kerran vielä hajottaa heinät, vaikka se oikeastaan oli tarpeetonta. Kuljin myös joka taholla ja kehotin väen kohottamaan yhteen ääneen eläköönhuudon, kun kapteeninrouva tuli — heidän tuli pitää varansa, kun kohotin kättäni, ja kaikki silloin yht'aikaa kolmasti huutaa. Sitä he pitivät niin hauskana, että jokikinen mies syleksi ja jok'ikinen tyttö kikatti!

Heinäin hajottaminen kesti pari tuntia ja kasaan haravoiminen jälleen pari, niin että ruokakello soi juuri kun viimeiset saatiin rukoihin, ja kolmekymmentä häkkiä oli vain ajettu latoon. Kapteeninrouva ei ollut lainkaan näyttäytynyt.

Kun saavuin kartanolle, näin syyn. Oli tullut vieraita. Siinä oli valjaista riisutut vitsasvaunut. Kävin katsomaan vaunuja, johon he olivat laskeneet valjaat riisuessaan hevosia ja silmäni sattuivat yhteen sitolkkaan. Tuossa sitolkassa näin kirjaimet H. af S. joiden yläpuolella oli kruunu.

Se ei voi olla kukaan muu kuin Hjalmar. Kun johduin tuohon päätökseen, kävi kauhun tunne läpi ruumiini. Ei tarvittaisi muuta kuin kerran vain kohdata häntä tai Annettea — sillä tietysti hän oli mukana — niin salaisuuteni olisi ilmi. Sitä täytyi välttää, maksoi mitä maksoi; en tahtoisi että kapteeninrouva saisi tietää kuka olen. Tunsin vaistomaisesti jo silloin selvään, ettei se saisi tapahtua, vaikken edes voinut aavistaa, minkälaisia riivatun arveluja ja epäluuloja pehtoriuteni täällä saattoi synnyttää tuhmissa aivoissa.

No niin, mutta miten välttää sellaista kohtausta. Kapteeninrouva tulisi ihan varmasti niitylle päivällisten jälkeen — hän ei voinut nimipäivänään ja heinänteon lopettajaisissa olla näyttäytymättä väen kahvikekkereissä. Ja silloin hänen vieraansa varmasti seuraisivat häntä. Mutta minun taas oli ihan mahdotonta jäädä pois niityltä…

Äkkiä kuulin askeleita takanani — olin seisonut selin päärakennukseen. Käännyin ympäri — ja paitsi koko seuraa ylhäällä kuistilla, näin ihan lähelläni itse Hjalmarin, joka oli menossa vaunuille.

"Olen unohtanut sikarikoteloni vaununlaatikkoon", hän sanoo, lähemmin minuun katsomatta. Mutta kun hän sitten eräästä laukusta vaununvuorista löytää tuon kaivatun kotelon, katsahtaa hän minuun — ja tuntee tietysti heti paikalla. Hän levittää kätensä, syöksyy luokseni ja huutaa: "Polle! Herran tähden, miten olet täällä?" Ja sitten hän sulkee minut sydämellisellä tavallaan syliinsä.

"Elä, elä Hjalmar — jos vähääkään olet ystäväni", sanoin, "niin elä ilmaise minua. Näyttelen täällä muitta mutkitta pehtori Paulin osaa — Kurt Alarik Paulin. Olen Siltalan pehtori — sano että olimme hyviä ystäviä Mustialassa ollessamme — sano että olemme yhdessä lueskelleet Tanskassa — sano mitä piruja tahansa, mutta elä ilmaise minua. Ja jos vapaaherrattaresi on myös täällä, niin ilmaise asia hänelle, että hän lukitsisi kielensä hampaitten taa."

"Mutta Jumalan nimessä — mitä tämä sitten merkitsee?"

"Se merkitsee aivan yksinkertaisesti sitä, että lääkäri määräsi minun ponnistamaan voimiani joko tavalla tai toisella, jos tahtoisin pidentää muutaman vuoden elämääni. Ja minä olin kyllin hullu seuraamaan määräystä."

"Kuulin kyllä kerrottavan, että olit sairas, mutta sitä ei voisi uskoa, kun sinut näkee — koskaan en ole nähnyt kukoistavampaa miestä."

"Olen tuntuvasti vahvistunut, sittenkun aloin noudattaa parannuskeinoa."

"Oletko sitten kauan ollut täällä?"

"Viime vapusta."

"Ystävä hyvä — etkä ole kertaakaan käynyt Maisemassa!"

"Olen ankaran ahkerasti työskennellyt. Mutta kuulehan — he katsovat meitä tuolta ylhäältä — ei lukuaikain sydämellisinkään ystävyys voi aiheuttaa pitempiä syleilyjä — tule ennemmin luokseni illalla, siellä saamme olla rauhassa. Sytytä nyt sikarisi ja kerro sitten että olet tavannut rakkaan lukutoverisi, pehtori Paulin — Kurt Alarik Paulin, paina mieleesi. Ja muista ilmottaa asia Annettelle, joka näyttää tuolla kapteeninrouvan vieressä katselevan hyvin ihmeissään tänne."

"Ei, mutta kuulehan — tottahan paremmin tapaamme kuin näin — sinun täytyy tulla päivälliselle kanssamme."

"Mahdotonta, rakas veli, mahdotonta! Siten tulisi kaikki ilmi. Ja muuten täällä vallitsee hyvin ankarat seurustelusäännöt."

Hjalmar purskahti nauruun.

"Seurustelusäännöt — jotka sulkevat sinut pois täällä Siltalassa!"

"Aivan niin."

"Ja sinä seuraat niitä?"

"Tietysti — muutenhan tulisin kai heti ilmi."

"Vai niin — siksikö!"

"Ja lupaatko, ettet itse ilmaise minua, etkä anna rakkaan puolisosi puhua siitä?"

"Tietysti — koska niin tahdot. Mutta toivon, että siitä huolimatta kohtaamme."

Sitten hän lähti. Ja tuskin olin ennättänyt kuivata itseäni huoneissani, kun Anni-sisäkkö — tuli ilmottamaan, että kapteeninrouva kutsui minua kahdelta luokseen päivälliselle.

"Kahdelta — ei sovi — minun täytyy silloin välttämättä mennä niitylle. Kiittäkää kapteeninrouvaa ja sanokaa, että minun on mahdotonta tulla."

Hjalmar tietysti oli saanut aikaan tuon kutsun vastoin kapteeninrouvan mielipiteitä. Ja jos olisinkin noudattanut hänen kutsuaan niin olisi vaikeuksia päivällisillä tuskin voitu voittaa — parempi on jäädä pois kuin tulla ilmi.

Päivällisten jälkeen kapteeninrouva aivan oikein ilmestyi vieraineen niitylle ollakseen siellä väen kestityksen ajan — eläköönhuudoista suoriuduttiin onnellisesti, vaikkeivät se, Jumal' paratkoon, kuulostanut lainkaan kauniilta.

Kun he kulkivat sen paikan ohi, missä seisoin, huusi Annette vilkkaasti kuten aina:

"Mais dites — donc monsieur Paul, quelle surprise de vous trouver ici!"

Hän nähtävästi heti olisi ilmaissut minut, ellei Hjalmar olisi oikeaan aikaan häntä hillinnyt.

Kun he sitten jälleen läksivät niityltä ja Annette huusi "au revoir" sekä Hjalmar, ojentaen kätensä minulle, sanoi: kohtaamme myöhemmin! — kääntyi kapteeninrouva astuttuaan muutaman askeleen ja tuli luokseni. Kävi todella sääliksi, kun näin miten vaikeata hänen oli kutsua minua illalliselle. Hän puhui melkeen änkyttäen, että minä, koskei siellä ollut Hjalmarille muuta herraseuraa ja koska sitäpaitsi olimme vanhoja lukutovereita, ilahuttaisin häntä suuresti, jos olisin niin ystävällinen ja tulisin. Minä tietenkään en voinut muuta kuin kumartaa. Eipä taida muuten olla vahingoksi, jos hänen ylpeytensä saa pienen kolauksen, mutta luulen hänen sentään iät päivät muistavan, että hän on — vaikka vaan yhden illan — "seurustellut" pehtorinsa kanssa!

Nyt oli vaan ajateltava, miten esiintyä. Muut olivat tietysti puettuina tavallisiin kesäpukuihin. Mutta kun minulla oli kunnia päästä rouvani luo, täytyi minun kai osottaa, että annoin arvoa kutsulle. Päätin sentähden pukeutua hännystakkiin — niinkuin sen tulee tehdä, joka kunnioittaa esimiestään.

Liina tuli hyvin happaman näköiseksi, kun hän sai tietää, etten tulekkaan tupaan väenjuhlaan, vaan menen kapteeninrouvan luo. Se häntä nähtävästi eniten loukkasi, että häntä yhä edelleenkin pidettiin seuraan kelpaamattomana, koska pehtorikin kutsuttiin. Tuollaisen puolivillaisen tyttöraukan on sangen vaikeata tulla toimeen täällä harvaanasutussa sydänmaassa. Häntä kutsutaan kyllä pastorin, nimismiehen ja muutamien muitten luo ja voi siellä joutua sekä kapteeninrouvan että hänen vieraittensa pariin. Mutta Siltalassa hän saa tanssia väentuvassa, jos haluttaa — kapteeninrouvan luokse häntä ei koskaan käsketä, ei nimittäin koskaan, kun hänellä on muita vieraita. Se tietysti tuntuu raskaalta ja loukkaavalta — mutta tässä tapauksessa ei kapteeninrouva mielestäni ole kuitenkaan niin väärässä. Sillä sekä Miinasta että Liinasta saisi piankin alituisen vieraan, jos he kerran pääsisivät mukaan, ja sivistystä ja hienoutta heissä sentään on hyvin niukalta. Siitä koituisi vaan kauhea rasitus ajan pitkään.

Kun minä, päivätyön lopetettuani palasin niityltä taloon, näin että useita vieraita oli jo saapunut, ja muitten muassa ainakin tuomari, sillä tunsin heti hänen rillansa. Menin omaan asuntooni ja pukeuduin, niin että kello oli neljännestä vaille yhdeksän, kun minä — täydessä juhlapuvussa — nousin ylös portaita päärakennukseen.

Tietysti tuloani ilmottamatta astuin saliin ja näin sekä siellä että puutarhaan päin viettävällä lasiseinäkuistilla lukuisan seuran koolla.

Paitsi tuomaria oli sinne saapunut ukko Lönneberg, kirkkoherra rouvansa, poikansa ja kahden tyttärensä kera, nimismies myöskin puolisonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa ja eräs Flobergin herrasväki, joka omistaa erään tilan parin peninkulman päässä täältä.

Siellä oli hälinää, mutta astuessani sisään tuli äkkiä haudan hiljaisuus — niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun vieras olento äkkiä ilmestyy. Annette huudahti kuitenkin heti: "Vous voilà enfin!" — ja samassa nousi kapteeninrouvakin, joka oli istunut selin oveen, niin etten heti häntä huomannut. Naisen suurella teeskentelytaidolla riensi hän vastaani hymyillen ja tehden sellaisen kasvojen ilmeen, että kuka tahansa olisi voinut uskoa hänen todellakin tulostani iloitsevan. Vieläpä hän ojensi minulle kätensäkin. Otaksuin, että hännystakkini, joka niin selvästi erotti minut muusta seurasta, sai aikaan tuon leppeän ja suopean mielialan. Mutta silloin lausui hän ikäänkuin tervehdykseksi — yhä vieläkin mitä ystävällisimmin hymyillen:

"Pehtori tuli siis todellakin — se ilahuttaa minua, kiitän teitä siitä", ja viimeiset sanat niin omituisella äänenpainolla, että selvästi ymmärsin ivan.

"Pelkäsin saavani soimauksia, ellen taaskaan olisi saapunut ja siten osottanut kunnioittavani liian vähän teitä", vastasin, ja, etten olisi ollut häntä huonompi, vein kohteliaasti hänen kätensä huulilleni. Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Ja vaikkei sitä kukaan nähnytkään, niin tunsin, miten hän ynseästi veti pois kätensä.

Sitten tulivat Hjalmar, Annette, ruustinna-eukko ja kamreerinrouva minua tervehtimään. Ruustinna viattomuudessaan huudahti, ettei hän ikinä olisi uskonut silmiään minun sisääntullessani, elleivät muut olisi vakuuttaneet, että se olin minä — senjälkeen minä esitettiin muille, joista tunsin ennestään vaan tuomarin ja ukko Lönnebergin. Sitten tekivät herrat punssia keskustellen hyvin kuivasti maanviljelyksestä, kunnes seuraa pyydettiin käymään ruokasaliin ottamaan voileipää. Kun illallista syötiin seisten, tarttui Annette minuun kesken herkkuja ja johti ulos puutarhaan.

"Ah dites donc — te veitikka", hän sanoi nauraen.

"Mitä tarkotatte rakkaimpani — miksi veitikka?"

"Kun noin käytte sutena lampaan vaatteissa!"

"Oh, nimensalaustani tarkotatte — sen lääkäri välttämättömästi määräsi."

"Oliko sydänvikanne niin vaarallinen, että lääkärikin huomasi sen?"

"Sydänvika — ei, vika oli hermostossa, aivoissa."

"Joutavia — ellen sitä heti olisi arvannut, olisin joka tapauksessa nyt asiasta varma. Tärkeittä syittä ei kukaan viitsi kesäkuumalla nähdä vaivaa tuollaisesta puvusta, vaikka tietäisikin, että se korottaa kantajan yläpuolelle muita kuolevaisia — te olette kettu, te, rakkaimpani."

Hyvin Annettemaista — eikö totta?

"Jos käsitin teitä oikein", vastasin, "niin näytätte olevan siinä uskossa, että kettu täällä on haeskellut jonkunmoisia pihlajanmarjoja, mutta voin vakuuttaa, että tähän paikkaan tullessani en aavistanutkaan kenen tämä tila oikeastaan oli ja että sittemmin olen huomannut sen pihlajanmarjat happamiksi — liian happamiksi minulle."

"Kutsun teitä tästälähin ketuksi — ketuksi ja yksinomaan vaan ketuksi. Oletteko siihen tyytyväinen?"

"Olen kovin — sillä silloin minä saan kutsua teitä ankaksi — en tietenkään tarkota sitä ankkaa, jonka kettu niin mielellään sieppaa, vaan sitä sanomalehtien jumaloimaa, joka aina erehtyy. Tiedättehän että kettu näistä kahdesta on viisaampi."

"Annette hyvä!" huusi kapteeninrouva portailta, "hiukan porsaanpaistia — se jäähtyy ihan."

Ja kun talutin Annettea portaita ylös, piti hän velvollisuutenaan lausua minullekin: "Toivon että pehtori pitää puolensa".

Pääsin kumarruksella, koska Hjalmar samassa huudahti:

"Vai sinä — vanha naistenhurmaaja, arvasin kyllä että saisin sinua kiittää vaimoni katoamisesta."

"Voi niitä aviomiehiä!" minä nauroin. — "Kuulitteko miten hän iloitsi päästessään teistä täksi lyhyeksi ajaksi?"

"Miks'ei se ilahduttaisi Hjalmaria, että hänen vaimonsa saa kohteliaisuuden osotuksia — jommoisia te, Mikko-herra, annoitte minulle äsken."

Mutta Annetten puheista huomaat, miten useimmat selittäisivät täälläoloni, jos tulisin jotenkin ilmi. Minua ihan puistattaa tuo ajatus, näen jo hengessäni kapteeninrouvan suurten silmäin murhaavan, halveksivan katseen. Se ei saa koskaan tapahtua — pitäkööt minua ennemmin hulluna tai minä tahansa — mutta jos milloinkaan huomaisin tutut kasvot täällä, niin luikkisin metsään!

Kuitenkin läksimme, yhä vieläkin nauraen, porsaanpaistille ja minä huomasin kapteeninrouvan kasvoista, että hän oli hyvin tyytymätön ystävälliseen ja vapaaseen seurusteluuni Hjalmarin ja Annetten kanssa. Mutta mahdoinko minä mitään sille? Hiukan ikävältä se saattoi hänestä tuntua — myönnän — mutta itseään hän siksi toiseksi sai siitä harmista syyttää. Hänen olisi pitänyt helposti käsittää, ettei minunlaisestani pehtorista koitusi vastusta tai etten ottaisi sopimattomia vapauksia…

Illallisen jälkeen seurasi sävelten vuoro ja sittenkun nuoriso — Holmingin neidit, papin tyttäriä, heidän veljensä ja nuori Tarpenius, nimismiehen poika — oli laulanut muutamia neliäänisiä lauluja, istuutui kapteeninrouva flyygelin ääreen.

Jo ennenkin olen ihaillut hänen soittoaan — tuolla ulkona etäältä — mutta nyt huomasin sen olevan suuremmoista. Hän on syvästi soitannollinen. Hänen tekotapansa ei ole ainoastaan hyvä, vaan hän ymmärtää, käsittää kokonaan säveltäjän ajatukset ja esittää ne tavalla, joka tekee soiton yksinkertaiseksi ja helppotajuiseksi, vaikeimmankin kappaleen selväksi kuin aapiskirjankertomuksen, ja antaa jokaiselle pienimmällekin sävelelle täyden arvonsa. Aniharvat soittavat niin.

Istuessamme vielä täydessä hartaudessa kaikki, huutaa Annette:

"Lilli hyvä — Zampaa!"

"Minulla on Zampaa vain nelikätisesti soitettavaksi."

"Siksi juuri pyydänkin sitä — kun luonasi nyt on soittaja sellainen kuin — kuin herra Paul."

Kapteeninrouva katsoi pelästyneenä, arkana ja hämillään minuun. Eikö siinä jo kylliksi, että hänen täytyi suvaita pehtoriaan vieraittensa joukossa, pakotettaisiinko hän nyt vielä istuutumaan hänen viereensä nelikätisesti soittamaan — niin lähekkäin ja niin tasa-arvoisina. Näin miten tuo ajatus nosti veret hänen kasvoilleen. Kun hän senvuoksi alkoi empien puhua:

"Jos pehtori tahtoo…" kiirehdin minä mitä jyrkimmin selittämän, että Annette oli perin pohjin erehtynyt kykyjeni suhteen.

Mutta ihmiset ovat yhtäläisiä kaikkialla. Koko seura ahdisti minua niin kauan, että lopulta, päästäkseni heistä, pyysin saada soittaa yksin, jonkajälkeen soitin Musetten ja Ristihämähäkin.

"Hyvä herra Paul", huusi silloin Hanell-vainaan ruustinna, "laulakaa se laulu, jonka aamulla lauloitte puistossa — en ole milloinkaan kuullut kauniimpaa."

"Arvoisa ruustinna — piditte siitä vain siksi, kun kuulitte sen ulkona aamuisessa puistossa. Mikä silloin saattoi tuntua kauniilta, ei olisi sitä nyt — minun ikäisestäni ei ole enää laulajaksi, vallankin kun tämä huone ei näytä olevan akustisessa suhteessa sopiva."

"Niin", puuttui neiti Holming puheeseen, "täällä ei tahdo laulu lainkaan kaikua, tuntuu ihan siltä kuin laulaisi säkissä", ja muut yhtyivät samaan.

"Sehän on luonnollista", selitti kapteeninrouva, "paitsi sitä että se on matala, imee muratti kaiken äänen."

Huone on nimittäin hyvin suuri, paitsi ovea lasiseinäkuistille on siinä kaksi ikkunaa, ja ollen keskipaikkeilla rakennusta, johtaa sinne sitäpaitsi kuusi ovea. Ja jokaista ikkunaa ja ovea, peliä ja taulua kiertää muratti niin tuuheana, ettei seinäpaperia näy kuin sieltä täältä.

"Antaisin vaikka mitä", jatkoi kapteeninrouva, "jos saisin flyygelin tuonne yläkerran saliin — luulen että se olisi ihana soittohuone, mutta se on mahdotonta."

"Anteeksi, rouva — miksi niin?" minä kysyin.

"Siksi että sinne johtavat portaat ovat ahtaat ja mutkikkaat — ennenvanhaan rakennettiin omituisesti. Koetimme kerran, mutta olimme tärvellä ihmiset ja flyygelin."

"Salliiko rouva, että huomenaamulla asetan flyygelin sinne ylös — teen sen tunnissa." Olin nimittäin nähnyt eräässä vajassa flyygelilaatikon vikaantumattomana ja vilja-aitan luhdissa ylimmän aukon yläpuolella, riippui suurta väkipyörää kiertävät ketjut, joilla saattoi nostaa kokonaisia jauhosäkkikuormia.

"Pelkään että pehtori lupaa enemmän kuin mitä voi pitää", vastasi kapteeninrouva. "Olen levoton flyygelini takia."

"Vakuutan ettei se mene edes vireistä muuton takia."

"Ja kun Paul vakuuttaa, voi kapteeninrouva antaa vaikka autuutensa hänen käsiinsä", virkkoi Hjalmar nauraen. "En ole koskaan nähnyt ihmistä, jota niin luonnistaisi kuin Paulia — silloin ainoastaan kapteeninrouva voi epäillä, kun hän kieltää jotain osaavansa, sillä hän osaa kyllä silloinkin, vaikka tahtoo kieltäytyä."

Kapteeninrouva taisi hymyillä kuten me muutkin, mutta otti kuitenkin tilaisuudesta vaarin kysyäkseen — kuten minusta tuntui, hiukan uteliaasti toivoen saavansa todenperäisen vastauksen — saattoiko Hjalmar taata minut ja vakuutukseni.

"Tietysti — ehdottomasti", vastasi Hjalmar.

"Hyvä, koska — usein olen halunnut soittaa siellä ylhäällä, niin olisin hyvin iloinen, jos pehtori saisi soittokoneen sinne ylös."

"Se on siellä huomenna ennen suurusta, jos rouva vaan tahtoo näyttää minulle mihin paikkaan se on asetettava."

"Oi, sitten lähdemme heti sinne ylös", huudahti Annette, näköala illalla on sieltä ihan jumalainen.

Suurin osa seurasta lähti nyt sinne ylös. Portaat, jotka johtivat sinne, olivat todellakin omituiset.

Keskellä yläkertaa on suunnaton sali, koko otsikon levyinen, kaksi parveketta, toinen pihakuistin yläpuolella, toinen puutarhaan viettäen, mutta muuten muodostavat kerroksen taitteet molemmin puolin kahta käytävää, jotka kulkevat salista päätyihin. Kumpaankin käytävään johtaa alhaalta portaat, mutta molemmat ovat mutkikkaita kierreportaita ja niin ahtaat, että ainoastaan yksi henkilö kerrallaan voi nousta niitä.

"Näkeekö pehtori nyt — miten tästä viette flyygelin ylös?" kysyi kapteeninrouva.

"Kun kapteeninrouva kerran on selittänyt, että portaat ovat ahtaat, en tietysti koskaan ole ajatellut muuttaa soittokonetta tätä tietä."

"Mutta mitään muuta ei ole."

"On — suokaa anteeksi — parvekkeelta. Asetan flyygelin parvekkeelle, mistä sen voi helposti kantaa sisään."

Näköala tuolta ylhäältä oli todellakin lumoava tällaisena kesäyönä. Hämy oli niin ihmeellinen — huomattavasti valoisampaa kuin meillä Uudellamaalla — se ikäänkuin vain leikki yötä, mutta antoi katseemme sentään tunkeutua miten kauaksi tahansa, se lepäili niemillä ja saarilla ja siveli kaikki tasaiseksi — valoa ja varjoa ei ollut. Muuta ei erottanut kuin ääriviivat pehmosten vihreiden metsikköjen ja vesien välkkyvän hopeavyön välillä, joka kiersi niitä mitä kummallisimmissa kiehkuroissa ja mutkissa. Lähellä aaltoilevassa vehreydessä näimme hopealäikkiä ja juovia, kauempana oleva oli taasen muodostunut sinne tänne sirotelluiksi pehmeiksi kukkuloiksi, jotka lepäsivät hopeapinnalla, kaksinverroin korkeina kuvastuksen takia. Milteipä kaipasi siipiä tai ilmapalloa voidakseen nousta korkealle ja kerralla nähdä koko tuon ihanan harhalinnan.

Ihastushuudot kaikuivat kaikkialta, kunnes sali valaistiin ja me kävimme sisään.

"Uh!" huudahti nuorempi neiti Holming, ulkonäöltään päättäen pieni haaveksiva romaanisankaritar, "en uskaltaisi istua yksin täällä soittamassa — jossa ei huomaisi aaveita ennenkun ne ovat ihan kimpussa!"

Sali oli todellakin aution näköinen — kolme ikkunaa pohjoisella ja eteläisellä seinällä ja molemmilla muilla vaan käytävään johtava ovi. Mutta huone oli paljon korkeampi kuin alakerran huoneet ja nähtävästi hyvin kaikuva.

"Sinun täytyisi hankkia itsellesi suojelija", pisti Annette pilojaan. "Tuskinpa Lillikään täällä yksin rupeaa istumaan — en voi kuvitella, että yksin soittaessa olisi mitään huvia. Jos tahtoo nauttia, niin tulee olla kaksi — eikö totta?" kysyi hän kapteeninrouvalta.

"Olen soitellut enimmäkseen aina yksin", vastasi hän kierrellen. "Mutta lauletaan nyt täällä yksi laulu, että nähdään millainen huone on ennenkuin flyygeli siirretään", lisäsi hän, ja he virittivät "On tyyni nyt". Kaikki huomasivat heti, että täällä ylhäällä kaikui ihan toisin kuin alhaalla, jonkatähden kapteeninrouva osotti minulle nurkan, mihin flyygeli olisi asetettava, "jos minun onnistuisi saada se ylös".

"Mutta nyt kai saan minä kuulla lauluni", intti ruustinna.

Ei mikään ole mahdottomampaa, kuin sisällä salissa asettua muutamain kuuntelevain ja töllisteleväin henkilöiden eteen ja laulaa ilman minkäänlaista säestystä. Selitän senvuoksi, että jos minun nyt välttämättömästi pitäisi laulaa, niin kävisi se kuitenkin helpommin flyygelin ääressä kuin täällä. Niin että, kun jälleen tulimme alas, täytyi minun istuutua soittokoneen ääreen ja laulaa. Siten olin melkeen koko ajan ollut ensimäisenä miehenä, vaikka minun olisi pitänyt olla viimeisenä. Se harmitti kovin kapteeninrouvaa — huomasin myös, kun vihdoinkin, esitettyäni pitkän sarjan päätteeksi laulun "Es hat nicht sollen sein", sain jättää flyygelin, että hän oli lähtenyt ulos ja seisoi yksin lasiseinäkuistilla. Ja voinpa miltei vannoa, että tuo kiusa oli pusertanut kyyneliä hänen silmistään, sillä silmäluomet näyttivät punasilta, kun hän jälleen palasi sisään muutamain naisten kanssa, jotka laulun jälkeen olivat menneet ulos hänen luokseen.

Sitten seurasi ero — kaikkien piti lähteä kotia paitsi Hjalmarin ja Annetten, jotka jäivät suurukselle vielä huomiseksi. Kun minä, ajokalujen toistensa jälkeen vyöryttyä pois, kumarsin vuorostani, ja ruustinna arveli että "me kaksi aamuleivoa" aikasin huomenna taas tapaisimme toisiamme hänen onkiessaan, selitti Hjalmar, tarttuen käsivarteeni, etten siinä tapauksessa saisi paljon nukkua ensiyönä, sillä hän aikoi valvottaa minua kauan vielä.

"Täytyyhän minun sitäpaitsi muuttaa soittokone huomenna, ennenkuin väki lähtee työhön", minä lisäsin.

"Oi — älkää siitä välittäkö", kapteeninrouva huudahti. Hän on selvään syvästi loukkaantunut. Kuitenkin hän ojensi minulle toistamiseen kätensä jäähyväisiksi ja kiitti.

Todellakin istuimme sitten kauan luonani totilasin ja sikarin ääressä puhellen — aina kolmeen saakka. Voit arvatakkin, että sain perinpohjin, alusta loppuun selittää hänelle täällä oloni syyt, ja luvata että kävisin mahdollisimman pian Maisemassa. Hän lähti sitten levolle, mutta minusta se ei enää maksanut vaivaa, vaan läksin puistoon ja otin aamukylvyn — ja tietenkin tapasin ruustinnaeukon palatessani sieltä neljän ajoissa kartanolle.

Luulin että soittokoneen parvekkeelle nosto olisi käynyt pienessä ajassa — mutta ne ovat täällä sellaisia hirveitä jörrejä, etten saanut heitä yksinkertaisintakaan käsittämään, näyttämättä itse heille joka temppua. Kului äärettömyys, ennenkuin he kahdesta riu'usta olivat saaneet tehdyiksi pihdit, joille vipu asetettiin — toinen ennenkuin käsittivät, miten pihdit olisi sidottava ja tuettava — kolmas ennenkuin saimme jalat ja jalustan irti ja soittokoneen sälylaatikkoon — joten kello oli kahdeksan, kun saimme sen ylös parvekkeelle. Ja silloin juuri astui kapteeninrouva ulos.

"Huomenta", huusi hän, "onko se todellakin jo tehty?"

"Sanokaa ennemmin nyt vasta", vastasin vihaisena, "koko aamu on mennyt siihen, minkä olisi pitänyt tunnissa tapahtua — kansa on täällä ihan liian hidasta ja kömpelöä."

"Kaikki eivät voi olla neroja — täällä talonpoikaismaassa saamme osaamme tyytyä."

Olinko nyt tuonkin ansainnut.

Hän seurasi minua sinne ylös ja saatuani jalat jälleen paikoilleen ja flyygelin mihin hän oli osottanut, pyysi hän minua soittamaan, että kuulisi miltä se täällä tuntui. Ja kun sitten heitin hyvästit, pyysi hän jälleen puoli yhdeltätoista minua suurukselle. Mutta kun oivalsin keskustelun siellä käyvän kovin tuttavalliseksi ja olosuhteeni tulevan liian selvästi ilmi, selitin että päivästä oli mennyt jo siksi paljon hukkaan, etten mitenkään voinut jättää peltotöitä silmälläpitoa vaille, vaan tahtoisin ainoastaan — jos hän sallisi minun olla niin uskaliaan — lähettää tervehdykseni Hjalmarille ja hänen vapaaherrattarelleen.

Siten meni rajuilma tälläkertaa ohi — mutta mikä Herran tähden silloin käsiksi, jos nyt satunnaisesti tulisin ilmi. Jos nyt ei olisi kiirein hein'aika, niin olisinpa taipuvainen uskomaan, että parannuksilla olo loppuisi tähän ja millä verukkeella tahansa lähtisin matkoihini — mutta enhän mitenkään voi jättää häntä nyt yksin ja avuttomaksi. Muuten ovat Hjalmar ja Annette — mikäli minä tiedän — ainoat tuttavani näillä seuduin. Niin että pitää hyvin ottaa ajasta vaari — ja muuten, kertokoon maailma mitä salaisia syitä tahansa täällä olooni — hänen maineensa ei varmaankaan koskaan pilautuisi niistä? Sano, veli rakas, mitä mieltä sinä olet asiasta?

Ehkä sitäpaitsi olisit ystävällinen ja ilmottaisit minulle, montako häkillistä heiniä Lagström tänävuonna sai. Täällä tuli tuskin puoliakaan tavallisesta määrästä. Mutta uskon että syksyksi kasvaa vielä runsaasti uutta, ruoho on alkanut hyvin versoa viime sateen jälkeen. Toivoisin kaikesta sydämestäni voivani syksyllä korjata oikein runsaasti, että kapteeninrouvani myöntäisi minun olevan oikeassa.

Ja jää hyvästi nyt!

Polle.

NELJÄSTOISTA KIRJE.

Siltala, 25 p:nä elok.

Kiitos, veli rakas, kirjeestäsi. Tahtoisitko soittaa Lagströmille ja sanoa hänelle, että täydellisesti hyväksyn hänen päätöksensä jättää nyt, kun syyssatokin tuli niin odottamattoman suureksi — ihmeitä ihan tekevät nurmemme salaojineen, täällä saimme samallaisten ilmain vallitessa kurjan syyssadon — tahtoisitko sanoa hänelle, että hän teki oikein jättäessään koko saran sensijaan puolittain siemeneksi. Tänä vuonna saadaan erinomaista siementä, siitä ei ole epäilystäkään. Oi, koskahan täällä päästään niin pitkälle, että omalla hyvällä heinänsiemenellä kylvetään niityt!

Mutta voitto! Voitto minulle — alku on tehty. Olemme myöneet kaksikymmentäviisi lehmää kahdestasadasta markasta kappaleen, olemme ostaneet neljä auraa, piikkiäkeen ja jyrän, ja me olemme kyntäneet, kunnollisesti kyntäneet ja peranneet mukulakivistä osan peltoa, joka kokonaan jätetään kesannolle. Suunnitelmani on otettu kokonaan.

Miten se tapahtui — mikä sai hänet lopuksi päättämään? Sitä en tiedä. Selvää on, ettei sitä vaikuttanut Hjalmarin pila luotettavaisuudestani ja onnestani. Mutta paria päivää heidän lähtönsä jälkeen, tapasin suureksi ihmeekseni aikasin aamulla, kun palasin kylvystäni puiston läpi — kapteeninrouvan. En tahtonut aluksi uskoa silmiäni, sillä hän ei koskaan näyttäynyt ennenkuin suurusaikaan — ja nyt oli kello kuusi. Hän lienee alkanut jonkun terveysveden juonnin, sillä olen tavannut häntä miltei joka aamu senjälkeen puistossa.

Tahdoin käydä hyvää huomenta lausuen ohi, mutta hän pysähtyi odottamatta ja alkoi puhua ihmeen ihanasta ilmasta — aamu oli houkutellut hänet ulos.

"Onko pehtorilla kovin kiire?" kysyi hän sitten.

"Enpä juuri tiedä — pelkään että väki pellolla laiskottelee, jos en näyttäydy…"

"No niin — voinhan kävellä yhtä hyvin sille taholle kuin muuallekin. Lähtekäämme, niin en viivytä pehtoria — sama asia kiusaa minua yhä vieläkin. Tahtoisin kysyä pehtorilta — lupaisitteko minulle, ettette jätä työtä puolinaiseksi, jos nyt ryhtyisimme noihin ehdottamiinne parannuksiin täällä. Mutta teidän täytyy luvata, että sitten viette perille, järjestätte ja panette alkuun tuon uuden — ennen en uskalla asettaa mitään alttiiksi. Sillä jos turmelen maatilan niin, että se antaa vähemmän kuin nyt, enkä sitten saakkaan mitä olen toivonut voittavani, niin olen auttamatta hukassa — toisin sanoen, en ole menettänyt ainoastaan nykyisiä tulojani, vaan koko omaisuuteni. Siis — mitä pehtori vastaa?"

"Että ennen kaikkea tulisi olla täydellinen luottamus kapteeninrouvan puolelta…"

"Luotan täydellisesti pehtoriin."

"Suokaa anteeksi — sitä ette, rouva, tee. Te yhä vieläkin pelkäätte, että olen seikkailija…"

"Sitä en tee."

"— muuten ei kapteeninrouva pitäisi minua niin halpa-arvoisena."

"Halpa-arvoisena — mutta Herra Jumala — kuinka pehtori voi sellaista lausua?"

"Te pidätte, rouva, että huoneenne, vieraanne, te itse… jos ette juuri saastu, niin ainakin halpenette ottamalla minua vastaan, vaikka teidän täytyy…"

"Kuinka pehtori voi väittää?…"

"Voin näyttää selvän todistuksen siitä — kirje jonka sain kapteeninrouvalta…"

"Sen kirjeen kirjotin oudolle henkilölle, sisämaan tilan, sellaisen kuin Siltalan, hiljan valitulle pehtorille, muukalaiselle, joka tahtoi asettua minun omiin huoneisiini. Mutta Herra Jumala — saatoinko minä aavistaa, että tuo pehtori oli hienosti sivistynyt mies, joka ei suvainnut vähintäkään loukkausta? Lähtekää katsomaan minkälaisia muut tämän seudun maatilain pehtorit ovat! Talonpoikia — pelkkiä talonpoikia. Sellaiseksi luulin minäkin tietysti pehtoriani. Ja sellaista en tietenkään heti voinut laskea nenälleni — yksinäisen naisen on vaikeampi säilyttää arvonantoa itseään kohtaan kuin miehen — ja sittenkin luulen, ettei yksikään mies olisi vastannut toisin kuin minä. Mutta jos tuo kirje yhä vieläkin on loukkauskivenä välillämme, jota en voinut aavistaakkaan — niin — niin pyydän anteeksi" — ja niin sanoen hän ojensi kätensä minulle ja katsoi, täytyy todella sanoa, pyytävästi minuun.

"Rouva — tuo kirjehän olisi pian unohtunut, jos käytöksenne, sittenkun opitte tuntemaan minut, olisi osottanut, että tahdoitte peruuttaa mitä siinä kirjotitte. Mutta te päinvastoin olette ankarasti pysytellyt kaikessa entisessä — te yhä edelleenkin pidätte minua sivistymättömänä voutina — koska te, huomatessanne minut odottamattoman sivistyneeksi ja säädylliseksi, ette voinut uskoa minusta parempaa kuin että olin seikkailija, yrittelijä…"

"Se on kokonaan väärä soimaus. Eihän voine oppia tuntemaan henkilöä päivässä tai parissa — mutta pehtorinhan on jo kauan sitten täytynyt huomata, että olen alkanut toisin ajatella teistä…"

"Sitähän juuri en ole huomannut."

"Ja kun nyt vakuutan, että asia niin on — eikö pehtori siitä huolimatta voi antaa minulle anteeksi?"

"Mitä anteeksiantoon tulee — mitä minulla sitten olisi anteeksiannettavaa — sehän ei tule koskaan kysymykseenkään, sillä kapteeninrouvallahan on ollut täysi oikeus siihen koko ajan. Mutta työssä, jonka pitäisi menestyä ja erinomaisesti kannattaa, vaaditaan luottamusta — ei ainoastaan yhden päivän oikkua, vaan pitkällistä luottamusta…"

"Annan teille vallan johtaa Siltalaa ja toimia siellä, miten tahdotte."

"Ja kun juuri olen päässyt alkuun, tulee toinen, joka sanoo että teen hullutuksia, luottamus katoo ja minä joudun häpeään."

"Sitä ei tapahdu, vakuutan sen kaiken pyhän kautta. Kas niin — eikö pehtori vieläkään tahdo antaa minulle anteeksi?"

Tartuin tietysti hänen käteensä, suutelin sitä, ja niin olen nyt sidottu. Oivallista — minä sidottuna pitkiksi ajoiksi pehtoriksi! Mutta tiedätkö, tämä omituinen, melkeen satumainen asema on alkanut huvittaa minua. Minusta se hiukan muistuttaa Tuhatta ja yhtä yötä, missä suurvisirit kerjäläisiksi pukeutuneina kiertelivät ympäri maata.

Muuten olen täysin vakuutettu siitä, että olipa hänen aikeensa miten hyvät tahansa, niin turmelee hänen herransa ja miehensä ne tyhmyydessään. Hän ei tule kauan minua kärsimään — ja niin vapaudun kuitenkin pikemmin lupauksestani kuin mitä hän sekä minä tarkotimme. Ja sitäpaitsi on hänkin — puhukoon nyt mitä tahansa — vallanhimoinen, ylpeä ja ärtyinen. Sellaisten kanssa joutuu aina uudelleen riitaan.

Mutta vastaiseksi olen nyt sidottuna Siltalaan ja välimme on mitä parhain.

Kuten sanoin, tilasin heti tärkeimmät työkalut, möin kaksikymmentäviisi lehmää saadakseni rahoja ja aloin työn. Mutta uskoa voit, että alku on hankala. Minun täytyy haukkua ja kirkua ja tuuppia ja useimmiten itse tarttua aurankurkeen, ennenkuin tuollainen jörri oppii kunnollisesti kyntämään. Kun he sitten viimein alkavat käsittää tarkotusta ja nähdä tulosta, on hullunkurista katsella heidän töllistelevää ihmetystään.

Mutta sinä ymmärrät, että siten olen ollut hyvin vaivaloisessa työssä nykyään — etenkin kun parina sunnuntaina olen joutunut harvinaiseen toimeen.

Sillä kun yhtenä päivänä alkukuussa näin lasten kaivavan käsineen uusia perunoita, kysyin ohikulkeissani, aikoivatko he lähteä perunaretkelle.

"Emme", selittivät vanhemmat heistä, "aiomme paistaa perunat tuhkassa."

"Mikä on perunaretki?" kysyi tiedonhaluinen Elsa kuitenkin.

"Etkö ole milloinkaan ollut perunaretkellä?"

"En."

"En minäkään", puuttui Kalle ja Viivan puheeseen. Kaikki kolme innostuivat sangen suuresti, kun kuulivat miten haudikkaita paistettiin, etenkin kun he olivat lukeneet että villitkin valmistivat niin ruokansa. Seurauksena siitä oli, että he kaikki seuraavana päivänä karkasivat kimppuuni ja sanoivat, että äiti ja Lilli-täti pyysivät kysymään, enkö tahtoisi olla ystävällinen ja tulla sunnuntaina pienelle huvimatkalle ja opettaa heitä perunoita paistamaan. Ja niin kävi, että koko seura — kapteeninrouva, ruustinna, kamreerinrouva, lapset ja minä — mukana suuri joukko koreja ja onkineuvoja souti sunnuntaina suuruksen jälkeen matkoihinsa.

"Mihin herrasväki haluaa?" minä kysyin.

"Herra Paulinhan pitää johtaa kaikkea tänään", ruustinna sanoi. "Tahdomme juuri teiltä oppia. Sillä vaikkakin Hanell-vainaa usein puhui haudikasperunoista, emme päässeet milloinkaan niin pitkälle — hänen mielestään se tapa vei liiaksi aikaa."

"Minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään aavistusta tuosta haudikkain paistamisesta", selitti kapteeninrouva, "jonkatähden en voi näyttää mitään sopivaa paikkaa."

"Se on aivan yksinkertaista — kuoppa maahan ja siihen muutamia kivenlohkoja. Mutta jos minun siis tulee määrätä, niin tahtoisin ehdottaa yhtä pientä, somaa saarta parin kilometrin päässä lahden suulta, siellä olen nähnyt vattuja ja mustikoita runsaasti eikä kalansaaliinkaan pitäisi siellä olla huono. Aika voisi muuten käydä pitkäksi perunoita paistettaessa."

Matka kului hitaasti, sillä meidän oli täytynyt jakaantua kahteen eri venheeseen, joista tietysti toista soudin minä, toista Kalle ja Viivan kamreerinrouvan istuessa perässä. Järvi oli peilityyni ja siten saavuimme onnellisesti saareen nousten maalle eräälle hiekkarannalle, jonka läheisyydessä oli vihreä, vanhojen koivujen ympäröimä nurmi.

"En näe yhtään vattuja", huudahti Elsa heti venheen karahtaessa rantahiekkaan.

"Ei — niitä kasvaakin tuolla saaren toisessa päässä, missä maa on kivistä."

"Nyt meidän täytyy jakaa työ", sanoi ruustinna. "Minä en jaksa muuta kuin hankkia soppakaloja."

"Minä poimin vattuja", tuumi Elsa.

"Ei, pikku ystävä", nauroin minä, "sinunhan pitäisi oppia perunoita paistamaan. Sinun täytyy tehdä työtä, näethän — hankkia polttoaineita ja kiviä ja suuria lehtiä, sillävälin kun minä kaivan kuopan."

"Sitten minä koetan rakentaa tulisijan johonkin sillä aikaa", selitti kapteeninrouva.

"Olisi parasta laittaa tuli hiekalle rantaan", sanoin minä. "Ei voi olla kyllin varovainen näin kuumana kesäpäivänä. Kaivamme kuopan myös tuonne alas, juuri sinne, missä nurmikko alkaa."

"No, mutta entäs pata ja kahvipannu — miten pehtori ne siellä saisi tulella pysymään?"

"Metsästäjän yksinkertaisella tavalla. Hetkessä saan laitoksen valmiiksi."

"Sitä on hauska nähdä — meidän huvimatkoillamme on tulisija aina ollut pahimpana kiusana, milloin tulee savu jonkun silmille, milloin vierii kahvipannu tuleen ja sisällys juoksee maahan, milloin taas tuli leviää ympäri metsää huolimatta esteistä, joita on koetettu asettaa ympärille. Olen utelias näkemään, miten se nyt muutamassa hetkessä käy paremmin."

"Kas näin", sanoin minä ja työnsin sillävälin kaatamani lepän terotetun pään vaakasuorasti nurmeen ja tuin rungon kahdella hangolla ja ripustin padan rungon vapaaseen päähän. "Kun nyt sytyttää tulen padan alle, niin voi keittää mitä tahansa."

"Niin yksinkertaista — ja käytännöllistä!" huudahti kamreerinrouva. "Enkä kuitenkaan koskaan olisi keksinyt tuota. Miten me ihmiset sentään, vaikka älyämme niin kiitellään, olemme riippuvaisia peritystä kokemuksesta!"

"Älkäämme sentähden enää olko itsepäisiä ja vanhoillisia, vaan antautukaamme innolla aikamme uutuuksiin ja parannuksiin — kaikki uusi, minkä itselleen omistaa, on aina hyödyksi", vastasin minä ja kapteeninrouva, jota piikki ei miellyttänyt — hän muisti näet niinkuin minäkin kivet pellolla — kääntyi niskaansa heittäen meistä.

Sitten kun paistinhauta oli saatu kuntoon ja minä selitin, että kestäisi pari tuntia ennenkuin perunat kypsyisivät, hajaantui seura siten, että naiset lasten kera läksivät marjoja poimimaan ja minä päätin kulkea pitkin rantoja onkiakseni kallioilta kaloja ruustinnalle avuksi, joka jo pitkän aikaa uskollisesti oli onkinut toisessa veneessä, saadakseen kaloja soppaan. Kiipesin sentähden niemeltä niemelle, kiveltä kivelle, ja koettelin milloin missäkin, kunnes jonkun ajan kuluttua nousin yhdelle niemelle ja näin edessäni pienen, soman lahden — joka pisti allani olevan ja läheisen kallion väliin. Lahdelman perukassa oli vehreä, kukkainen lehto. Mutta voit arvata, miten hämmästyin ja pelästyin nähdessäni, että kapteeninrouva makasi itkien siellä. Vattukori oli ruohossa hänen vieressään.

"Herra Jumala — mitä nyt on tapahtunut?" huusin minä ja riensin luokse. "Voinko teitä jotenkin palvella — voinko mitenkään auttaa?"

"Ette — ette — pyydän että menisitte — menkää, niin olen kiitollinen — ei minua mikään vaivaa — leskellä voi kyllä toisinaan olla raskaita hetkiä ja muistoja."

Tuo vastaus tuntui minusta melkeen ihmeelliseltä. Pyysin tietysti anteeksi, että olin häirinnyt ja läksin sieltä niin kiireesti kuin suinkin, mutt'en voinut olla nauramatta ajatellessani, että hän tahtoi uskottaa minua kyynelin surevansa miesvainajataan, vanhaa ukkoa, kun tiesin että hän vaan odotti suruvuoden loppuvan saadakseen nuoremman.

Mutta jos syy hänen kyyneliinsä ei ollutkaan se minkä hän mainitsi — niin onnellinen tämä nainen ei siis ole. Tai olisiko hän todellakin voinut ihan kyyneliin saakka ikävöidä tuota Fliegende Blätterin berliniläistyyppiä? Miltei uskomatonta! Kuitenkin — nainen on käsittämätön.

Kuitenkin oli hän jo hetken kuluttua kokonaan muuttunut, kun kaikki jälleen kokoontuivat maihinnousupaikalle, missä keittäminen alkoi. En voinut saada selville, teeskentelikö hän tai oliko vastavaikutus sen tehnyt, mutta hyvin iloinen hän oli — sellaisena en minä ainakaan ollut koskaan häntä nähnyt. Nauru kaunistaa tavattomasti häntä, tuntuu siltä kuin ei hänen tavallinen, totinen ulkomuotonsa olisikaan oikein sopusoinnussa tuon terveyttä ja elinvoimia melkeen uhkuvan olennon ja noiden raikkautta loistavien kasvojen kanssa — vasta nauru saa kaiken loistamaan, niinkuin aurinko ihanan luonnon. Ja nyt hän nauroi sekä keitettäissä että syödessä, laski leikkiä lasten kanssa ja oli ikäänkuin muuttunut aterian aikana — vaikka muuten ateria saattoi tehdä kenen hyvään iloiseksi; oikeata huvimatkasoppaa, mikä aina maistuu monin verroin paremmalta kuin mikään kotona keitetty, paistettuja perunoita suolaisen lohen kera, vattuja kerman ja sokerin kanssa. Ja päälle päätteeksi — meidän puuhatessa kahvia — heittäytyi hän selälleen, pannen kädet päänsä alle ja katsoen ylös koivun oksien välistä taivaan sineä, alkoi hän laulaa erinomaisella altto-äänellä "Tääll' on jumalaista olla".

Niin, hyvä siellä oli olla — minua halutti kovin yhtyä Gluntin säveleihin, mutta kun sitä tietysti olisi pidetty aivan liian tuttavallisena, en tahtonut häiritä hänen iloista mielialaansa. Kuitenkin oli hänen hilpeytensä lyhytaikainen, sillä sittenkun minäkin olin ruustinnan kehotuksesta laulanut yhden laulun, vaati hän lasten vastaväitteistä välittämättä kotimatkaa muuttuen jälleen kaltaisekseen — jäykäksi, totiseksi ja ylpeäksi.

Kesti ison aikaa, ennenkuin kaikki astiat oli pesty ja pantu koreihin, joten kello kävi jo kuutta iltapäivällä, kun jälleen lähdimme vesille, ja kahdeksaa saapuessamme kotirantaan. Suurin osa päivääni oli siis mennyt tuohon perunaretkeen.

Seuraavana sunnuntaina soudin järvelle, en aikonut oikeastaan kalaan, pikemmin vain kuleksiakseni sinne tänne — täällä on hupaista soudella yhä uusilla löytöretkillä lukemattomain saarten ja lahtien ja salmien välissä, missä toisinaan säällisesti eksyy, niin että täytyy soutaa pitkiä kierroksia, ennenkuin onnistuu pääsemään aukealle selälle. Ja kun vesi noissa pienissä saarten välisissä väylissä aina on tyventä, ei soutu ole lainkaan vaivaloista — vene lipuu melkeen itsestään eteenpäin. Olin kuitenkin koetellut onkia siellä täällä, mutta satuin aina saamaan pikkukaloja, joten saaliini oli hyvin niukka soutaessani puolenpäivän tienoissa suorinta tietä järven yli kotia kohti. Silloin venheeni äkkiä törmäsi, tai oikeammin kaapaisten kosketti, jotenkin keskipaikoilla suurta selkää, jotain uiskentelevaa esinettä. Katsahdin alas — ja muistin jotain, jonka olin kokonaan unohtanut.

En tiedä lienenkö jo kirjeissäni puhunut niistä komeista lahnoista, joita tässä järvessä on — tavattoman suuria, lihavia petoja, joita saattaa verrata tavallisiin talonpoikaissikoihin — suurimpain vetkaleiden ruumis on yhtä kapea ja korkea ja selkä yhtä pyöreä kuin niidenkin, eikä ko'ossakaan ole mitään eroa. Mutta täällä niitä pyydetään ainoastaan keväällä ja senjälkeen pari kertaa vuoden mittaan, ja kalastajat selittivät minulle, että lahnoja oli ihan mahdotonta muulloin saada.

Olin kuitenkin lukenut yhdestä lahnanpyyntitavasta ongella. Tuli keittää rukiita sakaksi ja upottaa se sitten harvallaisessa pussissa järven syvimpään kohtaan, niin että pussi, pohjaan ankkuroituna ja tarpeeksi suuren kohon varassa, alkoi kieppua noin kyynärää ylempänä pohjasta. Tein kokeen juhannuksen aikaan. Ja kun järvi — syvimmästä kohdasta, kuten otaksuin — oli kolmekymmentäkuusi syltä syvä, tuli paino niin tavattoman suureksi, että minun täytyi ottaa suuri ankkurinsiipi kohoksi, ettei se olisi vajonnut veden alle ja pussi laskeutunut pohjaan. Koetin sitten onneani sakkapussilla useampana päivänä peräkkäin, mutt'en koskaan saanut edes nykäystäkään, jonkatähden pidin koko koetta typeränä ja epäonnistuneena — enkä senjälkeen ole sitä enää ajatellut. Juuri tuota ankkurinsiipeä vasten iski veneeni.

Olin jo soutanut muutaman aironvedon tuosta paikasta kotia kohti, kun äkkiä juohtui mieleeni, että koska nyt taas olin täällä, ei haittaisi tehdä vielä yhtä koetta. Saattoivathan lahnat ehkä tarvita aikaa huomatakseen ja kerääntyäkseen sellaisen, keskelle suurta järveä heitetyn makupalan ympärille.

Tuumasta toimeen. Palasin jälleen ankkurinsiivelle, asetin madon koukkuun ja aloin laskea siimaa. Oletko milloinkaan onkinut kolmenkymmenenkuuden sylen syvyydestä? Kestää iät päivät ennenkuin paino ottaa pohjaan ja pieni vapa on luonnollisesti taas painava ja raskas kädessä. Mutta kuulehan — ennenkuin olin ennättänyt kiinnittää siiman pahlaimen päähän tunsin tavattoman nykäyksen — tavaton sen täytyi olla, kun noin suunnattoman matkan päästä nykäys tuntui. Aloin vetää ylös — siihen meni tietysti taas tavaton aika. Mutta viimeinkin näin kalan — aivan niin — oikean sian! Se vetkale näytti vedessä ihan hirviöltä. Sieppasin haavin, sain sen vintiön alle ja paattiin se tuli — ja vähintäin viisi kiloa se painoi. Heitin jälleen siimani ja tuskin se oli vielä jännitettykään, ennenkuin taas nykäsi. Kelasin ja sain haaviini taas samallaisen vetkaleen. Tunnissa minulla oli kuusi kaunista lahnaa veneessäni — tämä vasta oli oikea kultakaivos! Saaliiseeni tyytyväisenä soudin kotiin ja kantaen haavissa kaloja, kuljin päärakennukselle tarjotakseni saaliini naisille. Silloin kohtasin ruustinnan pihalla ja minun täytyi tehdä selkoa kalamatkastani. Eukon suu oli selki selällään, ja hänen silmänsä välkkyivät:

"Oi, saisipa kerran elämässään edes olla moisella matkalla mukana! Hanell-vainaa sai kerran tuollaisen lahnan ongella ja hän piti aina sitä onnellisimpana hetkenään. No mutta kuusi kappaletta — yhdessä tunnissa! Lilli, Lilli", huudahti eukko, nähdessään kapteeninrouvan eteisessä, "Lilli — tulehan toki katsomaan!"

"Jos ruustinnaa haluttaa, niin voisimmehan lähteä päivällisten jälkeen koettamaan", sanoin minä.

"Soutaisiko herra Paul sinne todellakin vielä?"

"Hyvin kernaasti!"

"Miten äärettömän herttainen te olette! Katsohan", kääntyi hän kapteeninrouvan puoleen, joka juuri oli ennättänyt luoksemme, "oletko nähnyt moista ennen?"

"Nehän ovat aimo kaloja", huudahti tämä. "Miten pehtori on saanut ne?"

Hän ei tahtonut mitenkään uskoa, että olin onkinut ne. Mutta nyt häntäkin halutti lähteä päivällisten jälkeen mukaan. Ja tietenkin tahtoi Kalle samoin. Niin että noin viiden ajoissa soudimme jälleen vesille, me neljä, ja vaikka ruustinnan kädet usein vaipuivat hervottomina alas ja Kalle pari kertaa menetti koukkunsa kaloineen, kun hän itsepäisesti tahtoi vetää sen ylös ilman haavia, niin oli meillä kuitenkin illalla kotiin palatessamme suuremmoinen saalis. Ruustinna oli onnellinen ja kiitteli kiittämistään — oi, jospa Hanell-vainaakin olisi saanut olla mukana! — ja kapteeninrouva selitti että minun luonnollisesti tuli olla apuna kalojen syönnissä niinkuin niiden pyynnissäkin, ja kutsui minut illalliselle. Jonkatähden, hiukan siistittyä itseäni, lähdin nyt toisen kerran illalliselle herrastaloon.

Iso, lihava, tuore, keitetty lahna, kirpeen, kylmän piparjuurikastikkeen ja kerman kera — se on jumalten ruokaa! Koko seurue näytti ymmärtävän tuon herkun arvon ja koko aterian ajan keskusteltiinkin melkeen yksinomaan kalaretkestä ja niistä eri nykäyksistä, joita kullekkin oli sattunut.

"Ja nyt vielä hiukan soittoa tämän hauskan päivän päätteeksi", huudahti ruustinna, kun herettiin aterioimasta. "Eihän herra Paulin tarvitse hävetä näin oman väen kesken, vaikkei nyt heti niin erinomaisesti menisi — eikö totta? Nyt te uskallatte yrittää jotain Lillin nelikätistä kappaletta — onhan toki aina kauniimpaa mitä useampi ääni kaikuu keskenään sopusoinnussa."

Voi sitä vanhuksen viattomuutta!

"En pelkää ollenkaan omasta puolestani, ruustinna, kun kieltäydyn, vaan säälin kapteeninrouvaa, joka kärsisi siitä koko ajan. Ei se muita huvittaisi."

"Mitä turhia — ei Lilli ole mikään heikkohermoinen kaupunkilaislapsi, joka on kasvanut ilmattomassa ja auringottomassa huoneessa ja joka pyörtyy jokaisesta erehdyksestä — vai mitä sanot itse?"

"Se on kai vaan tekosyynä pehtorilla", vastasi kapteeninrouva. "Mutta koska hän mieluummin tahtoo soittaa yksin, niin eihän meidän pidä kiusata häntä."

Katsoin häneen — tahtoiko hän todellakin, että tämän johdosta olisin pelastanut hänet taas joutumasta viereeni istumaan — mutta täytyihän hänen huomata, etten sitä olisi voinut tehdä, olematta perin epäkohtelias.

"Ellei rouvalla ole mitään vastaan — minä puolestani tietysti olen heti valmis", vastasin.

Hän kääntyi niin äkkiä ovea kohti huutaen: "Hyvä, sitten menemme sinne ylös" — etten ennättänyt nähdä hänen kasvoinsa ilmettä. No — olihan se joka tapauksessa vain näin kotiväen keskistä!

Hullunkurista oli nähdä, miten ruustinna ihmetteli sitä, että osasin soittaa nuoteista, olin siis vain kursaillut. Mutta huomasin koko ajan soittaessamme, miten naapurini kasvoilla oli helakka puna ja miten hän joka kerta hätääntyneenä säpsähti, kun käsivartemme tai kätemme sattuivat yhteen. Kapteeninrouva raukka — kyllä se oli hänelle koetushetki!

Kuitenkin soitimme useita kappaleita, ja oli jo myöhä kotiin tullessani, ja niin olin ponnistellut senkin sunnuntain aamusta iltaan.

Eikä tämänkään jälkeen tule suurta lepoa. Kauraa leikataan paraillaan, jonkatähden tähän asti on kynnetty jotenkin veltosti. Mutta minä tilaan tällä viikolla pari auraa lisää, sillä kohta on vilja korjattu ja sitten ryhdymme ankaraan työhön, toisin sanoen minä — talonpojat kyllä pysyvät yhtä hitaina, mutta siksi juuri saan minä enemmän juoksennella sarkojen välissä.

Muuten tulee Siltalassa hiljaista nyt — he matkustavat muutaman päivän kuluttua. Sitten solmitaan kai liitto Helsingissä!

No niin — annan heille siunaukseni.

Ja hyvää yötä nyt — jatkan luultavasti pian, kun jään yksin tänne. Jää hyvästi.

Polle.

VIIDESTOISTA KIRJE.

Siltala, 10 p:nä syysk.

Rakas veli!

Kapteeninrouvani on yhä vieläkin täällä. En tiedä mistä syystä hän siirsi matkaansa, mutta kun vaunut, joissa ruustinna, kamreerinrouva ja lapset istuivat, olivat vierineet matkoihinsa ja viittailut ja huiskutukset viimeinkin luonnollisten esteitten takia lakanneet, huomasimme me — kapteeninrouva ja minä — seisovamme kahdenkesken puutarhan veräjällä.

Olin kutsuttu aamiaiselle "koska niin ruustinna kuin kamreerinrouva ja lapsetkin tahtoivat saada tilaisuuden kiittää minua kaikista vaivoista, joita olin heidän tähtensä kesällä nähnyt", ja sitten olin saattamassa heitä vaunuihin, auttamassa heitä sisään ja huiskuttamassa jäähyväisiä — niin, ja nyt seisoimme siinä muiden mentyä.

"Niin on taas suvi kulunut ja syksy tullut — nyt käy Siltala hiljaiseksi ja autioksi!" hän sanoi.

"Ei vielä, rouva, ei vielä. Syyskuun ensimäinen päivä voi olla koululaisille ja kaupunkilaisille merkkipäivä — meille maalaisille riittää kesää vielä kauan, toivon minä."

"Olette oikeassa, mutta kesävieraiden lähtöhän koskee kipeästi meihin, kipeämmin ainakin kuin oikeiden muuttolintujen — ei voi mitään sille, että tuntee itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi, kun näin jää seisomaan jäähyväisten jälkeen."

"Silloin lähtee ihan yksinkertaisesti paikoiltaan ja…"

"Oi, suokaa anteeksi ajattelemattomuuteni — tehkää hyvin ja astukaa sisään."

"Sitä en tarkottanut. Ajattelin ehdottaa kapteeninrouvalle pientä ratsastusta huviksi ja ajan kuluksi — minun täytyy lähteä Kekoniitylle, mistä paraillaan korjaamme taaskin heinää. Tulkaa mukaan — se poistaisi luullakseni kaikki syysajatukset, kun näkisi heinähäkit kulussa kuin keskikesällä ikään."

"Pehtori saa siis todellakin toistamiseen heinää!"

"Tietysti — meillä on rehevä kasvu jälleen — ainakin yhtä rehevä kuin kesällä."

"Alan uskoa vapaaherra af Silfverskiöldin olleen oikeassa, kun hän sanoi, että pehtoria aina luonnistaa", huudahti kapteeninrouva. "Onni uskaliasta auttaa!"

"Mistään uskaliaisuudesta ei tässä voi olla puhettakaan — min' en ole ollut uskalias. Muuten en usko koko lauseeseen — minä ainakin olen huomannut, että asia on päinvastoin."

"Miten niin? Oletteko niin ylen onnellinen?"

"Ylen onnellinen — minäkö — en totisesti…"

"No, ellette ole ollut uskalias ettekä ole onnellinen, niin tämähän vahvistaa lauseen todellisuuden: ole uskalias, niin tulet onnelliseksi."

Hän lausui tämän tietysti nauraen, kuten sofistisilla sanansaivarruksilla huviteltaessa tehdään — mutta kun katseemme yhtyivät silloin, huumaannuin niin hänen silmäinsä hymyisestä loistosta, että melkeen aioin ottaa hänen sanoistaan kiinni ja kiertää käsivarteni hänen vyötäisilleen ollakseni "uskalias", kun taloudenhoitajattaren ääni onneksi kaikui ylhäältä portailta, kutsuen "kapteeninrouvaa" ja palautti minut järkiini.

Enkö sitten koskaan käy järkeväksi? Minusta olisi jo aika siihen.

Kun hän sitten läksi sisään lausuen: "siis, me ratsastamme Kekoniitylle — olen hetken kuluttua valmis", häpesin minä ja pidin sydämessäni ankarat käräjät ja tutkistelemukset sekä päätin kerta kaikkiaan käytöksestäni vastaisuuden varaksi, minkä tilaisuuden varalta tahansa. Tuollaisia hourumaisia mielen kuohahduksia ei saisi ilmetä enää toisten, ja ennen kaikkea tuli minun osottaa hänelle, ettei hänen pehtorinsa ollut mikään narri, vaan neljänkymmenen vuotias mies, johon nuori, kihlautunut nainen saattoi luottaa, jatkamalla hyvin rauhallisesti ja vakavasti keskustelun siitä, mistä se katkesi. Kun sentähden olimme onnellisesti päässeet matkan alkuun, sanoin minä:

"Oli kysymys siitä, pitikö lause, onni uskaliasta auttaa, paikkaansa. Olen huomannut että maanviljelijä tulee paraiten toimeen, jos hän jättää kaiken viisastelun ja uskaliaisuuden ja tekee aina vaan oikein. Jos sitten kohtaa onnettomuus, niin tuntee itsensä syyttömäksi eikä alistuminen käy niin katkeraksi. Mutta omistaen nykyajan kokemuksen ja tiedot ei pitäisi kenenkään, joka toimii oikein, joutua niin helposti vauriolle — ainakaan ei lähimainkaan niin useasti kuin se, joka tahtoo olla viisas."

"Pehtori asettaa viisaan oikeudenmukaisen vastakohdaksi. Minusta olivat molemmat käsitteet yhtä."

"Eipä suinkaan. Viisas mietiskelee ja panee alttiiksi — ja koska hän, kaikkitietävä kun ei ole, jättää laskustaan pois tekijöitä, jotka vaikuttavat hänen yrityksensä lopputulokseen, epäonnistuu hän useimmiten kuin onnistuu. Sitten on valitettavasti kyllä myöhäistä huokailla: oi, kunpa sentäänkin olisin tehnyt oikein! Sillä se, joka toimii oikein, ei välitä lainkaan tulevaisuudesta, vaan tarkastaa esineitä vain niiden nykyiseltä kannalta ja toimii tämän katsomustavan mukaan."

"Siis pehtorin mielestä olisi vaikuttimista johtunut aina oikeata?"

"Ei — vaikuttimista johtuneet juuri voivat viekotella minua mietiskelemään. Oikealla käsitän ainoastaan tietoomme perustuvaa järjen ratkaisua joka hetkessä, josta toivo on kokonaan sulettuna pois."

"Lyhyt ja sattuva määritys. Mutta mahtaako se pitää paikkaansa? Muistelen jostain lukeneeni, että määritelmä oikeasta yleensä on mahdoton."

"Olisi hauskaa kuulla tapaus, missä yksinkertainen määritelmäni ei pitäisi paikkaansa."

"Ajattelen yhden", hymyili hän. "Mutta joka tapauksessa, löytääkseen, kuten pehtori sanoo, tietoon perustuvan järjen ratkaisun, täytyy ihmisen olla viisas."

"Järkevä — hänen täytyy olla järkevä. Sitä, joka toimii oikein, kutsumme järkeväksi mieheksi. Viisaaksi taas sitä, joka on onnistunut keinottelussa, missä olisi voinut epäonnistua. Siksi näemme usein, että henkilöt, joita maailma on sanonut viisaiksi, ovat lopulta joutuneet häviöön, sentähden että he ovat käyneet uskaliaiksi, joksi järkevät eivät milloinkaan tule."

Hän katsoi minuun. Sitten hän virkkoi hymyillen — oi, olisitpa nähnyt sen hymyn, se oli herttainen, hyvä ja iloinen — hän sanoi: "Ja kuitenkaan en voi nyt olla kutsumatta pehtoria viisaaksi mieheksi".

Minä kumarsin ja osotin kädelläni niittyä kohti. "Teidän rukonne ja heinähäkkinne, rouva, todistavat päinvastaista. Olen järkevä — ainoastaan järkevä, rouva hyvä."

Sinä toivottavasti huomaat, että voin olla järkevä, vaikkakin kiihotukset ovat järjettömiä. Ja huomaat myöskin, että suhteemme on käynyt huomattavasti paremmaksi — voin sanoa lähimmäksi ystävyydeksi — mutta juuri senvuoksi että siten olen joutunut yhä lähemmin seurustelemaan hänen kanssaan, olen havainnut hänen olemuksessaan jotain, jota hän ei uskalla ilmaista ja joka tekee hänet rauhattomaksi. Mitä useimmin olen saanut puhutella häntä ja oppinut häntä tuntemaan, sitä enemmän on luulottelemani varmuus ja jyrkkyys hänen esiintymisessään kadonnut ja ilmennyt jonkinlainen epävarmuus, jota hän turhaan koettaa salata. Juuri siitä johtuu selvästi myös hänen selittämätön närkästyksensä. Jos se soveltuisi hänen voimakkaan raikkaaseen ja loistavan terveeseen ruumiiseensa, niin tahtoisin melkeen kutsua häntä hermostuneen oikukkaaksi. Juuri ystävyydestä ja ilosta säteillessään voi hän ilman minkäänlaista ilmeistä syytä käydä katkeraksi ja tylyksi — tai on syy ainakin niin naurettavan lapsellinen, ettei sen mitenkään pitäisi vaikuttaa täysikasvuisen henkilön mielialaan.

Niinpä esimerkiksi yhtenä päivänä, kun minä pidin silmällä kyntöä, joka koko ajan vaati kiinnittämään huomioni siihen, sanoi hän, hetken katseltuaan, miten ponnistelin saadakseni miehet kunnollisesti tekemään työtä:

"Oi", sanoo hän, "pehtori pitää ihan turhantarkkaa huolta heistä — olen vakuutettu, että he jo täydellisesti käsittävät tarkotuksenne, vaikka teidän ankara valvontanne vaan hermostuttaa heitä. Tulkaa vähäksi aikaa sieneen, niin näette että työ on tehty täydeksi tyydytykseksenne."

"En mitenkään saata, rouva", huusin minä, "en voisi jälestäpäin tarkastaa työtä — siinä voi minkämoinen petkutus tahansa livahtaa tarkimmankin katseen ohi ja siitä koituisi sitten korvaamaton vahinko. En saata mitenkään poistua täältä nyt."

Vaikka kuinkakin etsin, en voinut havaita mitään muuta syytä siihen, että hän taas monta päivää oli pahalla tuulella ja melkeen epäystävällinen minua kohtaan, kuin tuon luonnollisen ja sentähden ihan ajattelemattoman kiellon.

Useat samanlaiset pikku piirteet ovat saaneet minun siihen uskoon, että hän on oikea Eevantytär, epäjohdonmukainen, tulinen ja oikukas suurista lahjoistaan huolimatta. Sillä hän on lahjakas — hänen kanssaan voi keskustella, vieläpä väitelläkkin, niinkauan kun ei vaan asetu vastustamaan hänen toivomuksiaan, sillä silloin hän tulee heti huonolle tuulelle.

Kuitenkin on, kuten jo sanoin, suhteemme ollut yleensä ystävällinen koko ajan — ikävyys luullakseni on osaltaan vaikuttanut sen, sillä hän kaipaa varmaankin seuraa, hänkin. Siten hän on lauantai-iltasin, tilit tarkastettuamme, käskenyt minua istumaan ja polttamaan sikarin sekä syömään illallisen hänen luonaan, jonkajälkeen olemme soitelleet tuolla ylhäällä, vieläpä useita nelikätisiäkin kappaleita. Häntä ei tunnu enää hävettävän, kun ei kukaan näe, miten me suopeasti istumme siellä rinnan — ja sitäpaitsi on hän ollut pakotettu siihen, sillä hän on saanut paljon uusia nuotteja, joiden joukossa on ollut hyvin monta nelikätistä.

Mutta tästä lähentymisestä on minulle koitunut sangen suuria vaikeuksia, sillä hän on useasti — hyvin varovasti ja ikäänkuin huomaamattaan — koettanut saada lähempää selkoa minusta ja entisyydestäni: elävätkö vanhempani vielä vai ovatko he kuolleet, olenko syntynyt Uudellamaalla, minkätähden läksin entisen isäntäni, Biörenstam'in palveluksesta. Tuohon viimeiseen kysymykseen vastasin, etten tahtonut sanoa sitä, mutta uskoin kyllä, että herra Biörenstam itse sanoisi totuuden, jos tahtoisin tietoa siitä — kaikista vioistaan huolimatta oli hän aatelismies kuitenkin joka tapauksessa.

On hullunkurista, että voi ja täytyy näin puhua itsestään. Olen kuitenkin koettanut pysyä totuudessa niin hyvin kuin olen saattanut. Olen kertonut hänelle, että tuo Biörenstam herranen on tehnyt haaksirikon elämän merellä, että hän nyt pysyttelee sillä rososella kallion kielekkeellä, mihin pelastui odottaen sitä aaltoa, joka nielee hänet syvyyteen.

"Ja rouva tietää, että rotat pelastautuvat laivasta, joka on tuomittu haaksirikkoon."

Hän katsoi hyvin ihmeissään minuun. Hän aikoi lausua jotain — mutta siitä ei tullut mitään. Tuo on, kuten jo huomautin, hänelle hyvin tavallista.

Niinpä hän esimerkiksi yhtenä aamuna — hän käy yhä vieläkin aamuisin kävelemässä, joten tapaamme toisiamme melkeen joka päivä puistossa — huudahti:

"Yhä vieläkin näin ihana ilma!"

"Siltalassa ei aurinko koskaan näy väsyvän loistamaan."

"Tänä vuonna — niin — arvatenkin taas pehtorin ansio."

"Älkää puhuko niin, rouva, tuo iäti selkeä taivashan voi tehdä ihmisen hulluksi — ellei kohta ala sataa, niin ei mikään voi pelastaa kylvöä."

"Voi, sadetta kyllä aina saadaan — kiittäkäämme Jumalaa auringosta."

"Jos hän tahtoo häväistä minut silmissänne, niin en kiitä häntä."

"Silloin pehtori…"

Ja siihen hän lopetti. Jonka jälkeen hän jatkoi:

"Silloin pehtori kai haluaisi sadeilmoja, jotka ovat syksyllä niin ikäviä täällä maalla?"

"Ikäviäkö?" huudahdin. "Milloinka huoneemme tuntuvat kodikkaammilta ja elämämme siedettävämmältä kuin sateen solistessa ja vihurin vinkuessa?" Kaksinverroin hauskemmalta tuntuisi istua lämpösenä ja kuivana ja suojassa tuolla ylhäällä soittamassa ajatellen: "Ei hätää mitään, kaikki itää!"

Hän purskahti nauruun.

"En tiennyt, että soitolla on niin valtava vaikutus!"

"Tuolla sateessa, aioin sanoa."

Hän aikoi lausua jotain, — mutta vaikeni taaskin.

Mutta niinkauan kun on näin ihana sää, jatkoi hän hetkisen kuluttua "tulisi sitä käyttää hyväkseen. Haluttaisiko pehtoria taas huomenna tulla järvelle. Hauskaa olisi saada kaloja — tuollaisia oivallisia ahvenia kuin saimme toissa sunnuntaina."

Tämä kysymys tuli äkkiarvaamatta ja onnettomaan aikaan. Asianlaita oli näet se, että Liina, joka kauan oli kiusannut minua päästäkseen kanssani kalaretkelle, oli ruvennut salaa viittailemaan, kun aina tein esteitä hänen pyyntöönsä, etten enää voinut irtaantua kapteeninrouvasta edes muutamaksi tunniksikaan, ja siksi hänen oli onnistunut saada minut lupautumaan juuri sinä sunnuntaina kanssansa ongelle. Mutta sehän oli luonnollista — minähän olin kapteeninrouvan palveluksessa eikä minulla ollut minkäänlaisia velvollisuuksia Liinaa kohtaan.

"Kenties ei pehtorille sovikkaan huomenna?" kapteeninrouva kysyi, ennenkuin ennätin vastata; hän taisi huomata, että tuumin asiaa, vaikkei tämä harkinta — siitä olen vakuutettu — kestänyt sekuntia kauempaa.

"Ettäkö ei sopisi", kiirehdin vastaamaan. "Mitä minä muuta tekisin sunnuntaisin, kuin huvittelisin."

"Mutta kenties"… taaskin hän vaikeni — "kenties teen juuri siinä väärin, että käytän pehtorin auliutta silloinkin hyväkseni?"

"Mitä kapteeninrouva nyt oikein puhuu — Siltalassahan ei sunnuntaiaamuna suurempaa hauskutusta saata ollakkaan kuin kalastus — täällä kun on niin hyvät kalavedet."

Asiasta toiseen! Tiedätkös, ei monikaan niistä miljonista ja taaskin miljonista yksilöistä, jotka täällä maan päällä ovat kulkeneet hautaansa kohden, ole luullakseni saanut kokea tällaisten kahdenkesken tehtyjen kalastusmatkain ihanuutta jotenkin aution syystunnelman vallitessa täällä korven kohdussa. Olipa miten ymmärtäväinen tahansa, siellä herää kuitenkin ihmeelliset ajatukset ja tunteet — tätä on täytynyt kokea ennenkuin voi kerskata olevansa koeteltu ja koettelemuksen tulessa karaistu mies.

Sentähden kävisi jokainen kuvaus siitä käsittämättömäksi — mutta koetan kuitenkin osapuilleen esittää ajatukseni.

On seitsemänaika aamulla, ilma ainoastaan kaksitoista astetta Celciusta. Mutta aurinko paistaa, vaikkakin voimatonna ja valjuna, eikä tuulahduskaan häiritse lakastuvain lehtien kuolinrauhaa. Sentähden ne pysyvät vielä puissaan — koivujen vaaleankeltasina, haapojen punasina, tuomien mustina — ja kaikki nuo värit, joita kuusien synkeä tausta vielä vahvistaa, kuvastuvat viileään, lyijynraskaaseen veteen ja saavat järven kirjavankoreana heijastelemaan. On niin hiljaista, että oravan nakerrus kuuluu lahden toiselta puolen, ja kun viskaan airon venheeseen, jotta kapteeninrouva paremmin voisi astua sisään, on puun ääni tai kumahdus sattuessaan toista puuta vasten tuossa syvässä äänettömyydessä niin suunnattoman suuri ja kaikuva, että järven kaikki ääriviivat ikäänkuin raivoissaan havahtuvat horroksistaan ja kirkuvat sunnuntairauhan häiriöstä, ja kaiku irvien kertoo melun.

Totta kyllä on, että täällä on elänyt ihmisiä monet vuosisadat, että meitä vielä kesällä oli tällä samalla paikalla useampia henkilöitä, jotka pakinoivat ja nauroivat, mutta nyt meitä kuitenkin on täällä vain kaksi — Aatami ja Eeva — vaatteissa, senhän käsität — mies ja nainen eikä ketään muuta, ei ketään järven rannoilla, ei ketään järvellä, joka kuitenkin ulottuu peninkulman pohjoseen ja etelään, kolme peninkulmaa itään ja länteen, jos ottaa lukuun kapean vedenpinnan jatkon, joka vihdoin tehtyään putouksen muodostaa järven laskupaikan.

Aikaisen auringon viisto valo, viileä ilma, lakastuneet kirjavat lehdet, äkkijyrkät kalliot, nuo lahtien perukassa ja muutamilla saarilla olevat myrkyllisen vihreiltä näyttävät rantamat, jotka hohtavat kuin smaragdit harmaankeltasen, pörröisen ruohikon takana, joka näkyy sekä ylä- että alapuolella järvenpinnan kirjavaa kuvastinta ja kuitenkin turhaan koettaa kätkeä suuren poikueensa seuraamaa, pakenevaa sorsaa — tiedätkös, tahtoisin maalata tämän taulun, jos voisin saada siihen kapteeninrouvan uudenaikaisena komeana ilmiönä ja itseni maailmanhallitsijan edustajana, niin etteivät nämä sivistyskuvat häiritsisi oikeaa tunnelmaa tässä uinuvan luonnon alkuperäisessä viattomuudessa.

Sillä kaikki tämä on vielä ainoastaan kehys. Kuva-taideteos, aate — on sen sisäpuolella, ajatuksessa, sielussa ja mielikuvituksessa. Mehän olemme vielä rannalla, suuren kartanon rannalla, jolla asuu ihmisiä, joskin heitä ei tässä silmänräpäyksessä näy. Soudamme pois tältä rannalta. Soudamme tälle järvelle, jonka ympäristössä ja laajalla pinnalla me olemme vain kahden, jonka peninkulman pituisilla rannoilla ja kenties tuhansiin nousevilla saarilla sinä, soudettuasi pari kilometriä turhaan haeskelet asukkaita, tupia tai pirttejä — souditpa mille saarelle tahansa. Sinä olet yksin kuin Robinson Crusoe saarellaan, yksin ihanan naisen kera ja olet kuningas ja herra kuin hänkin, sillä täällä on ja on aina ollut väkevämmällä oikeus, ja järjetöntä, mahdotonta ja joutavaa olisi valittaa siitä mitä tapahtuu tahi on tapahtunut. Sulkea hänet syliinsä, suudella hänen huuliaan, ja — täällä on sinulle kaikki luvallista, mitä tehdä tahtonetkin.

Onneksi ei kapteeninrouvalla nyt ollut mukanaan mikään rakastaja, vaan ainoastaan vanha, järkevä pehtori, sammunut tulivuori, joka luonnosta ja naisellisesta sulosta huolimatta näki koko ajan hänen sydämessään — aivankuin Röntgenin säteitten valossa — haahmon, joka, ollen alaalta jotenkin leveä ja runsas, tosin on pyrkinyt jotenkin korkealle taivasta kohti, mutta kaveten yhä enemmän matkalla ylös, kunnes kaikki vihdoin päättyy kurjuuteen ja köyhyyteen, jos ei ota lukuun tuota viiksien muotoista tiheätä rikkaruohoa.

Ei — nyt tuntuu hyvä tuuleni jälleen olevan lopussa, koska minulla ei ole parempaa puheenainetta kun luutnantti. Se saattaa johtua siitä, että olen jotenkin väsynyt. Jää siis hyvästi tällä kertaa.

Polle.

KUUDESTOISTA KIRJE.

Siltala, 25 p:nä syysk.

Rakas veli!

Sanot ettei kuvaukset itsestäni kapteeninrouvalle tunnu kaunistetuilta. Ei — sehän ei olisi ollut lainkaan huvittavaa, jotavastoin en milloinkaan olisi uskonut, miten mieltäkiinnittävää on koettaa kuvailla itseään kylmästi, niin todellisesti, että kuva mahdollisesti sattuvassa tarkastelussa huomattaisiin oikeaksi. Jos romaania kirjottaissasi otat yhdeksi henkilöksi itsesi, niin ei kenelläkään ole oikeutta vaatia, että kuvauksesi on täysin tosi. Jos toiselle ihmiselle kerrot minkälaisena pidät itseäsi ja sanot: sellainen minä olen! — niin tietää kuulijasi, että puhut itsestäsi, ja ottaa puhettasi arvostellessaan jääviytesi huomioon. Mutta kun pehtori Paul kertoo emännälleen, millainen hänen entinen isäntänsä, herra Biörenstam oli, niin voisi hän, jos nimittäin panisi omiaan, tulla valheesta kiinni, ja joutuisi vastaisuudessa naurunalaiseksi. Esitykseni täytyy siis olla ihan kylmä.

Kuitenkin ovat nyt puheet siitä loppuneet, loppuneet yleensä kaikesta meidän keskemme. Olen joutunut epäsuosioon, aavistamattakaan syytä siihen, vaikka olen — niin, tunnustan mielelläni sen — vaikka olen vaivannut päätäni etsiäkseni sellaista. Asiahan saattaa olla hyvin joutava, sillä en ole mitään rikkonut, mutta täällä yksinäisyydessä saattaa tuollainen painostaa kaksinverroin. Ja entinen suhteemme oli kuitenkin paljon hauskempi — kaipaan kovin pieniä puhelujamme toisinaan ja soittoa sangen usein.

Kunpa vain ymmärtäisin ja käsittäisin mitä pahaa olen tehnyt! Mutta se kävi taas niin äkkiä ja odottamatta, että pidin sitä alussa vaan tavallisena huonon tuulen kohtauksena. Se ei mennyt kuitenkaan tällä kertaa ohi, vaan epäsuosio on todellista ja vakavaa.

Erosimme lauantaiaamuna puistossa paraimpina ystävinä — nyt jo oli käynyt tavalliseksi, että hän kohdatessamme ja erotessamme ojensi minulle kätensä, ja myöskin hän teki samoin lausuen ystävällisesti: illalla tapaamme!

Kuudenajoissa, kuten joka lauantai-ilta, otin kirjan ja lähdin kapteeninrouvalle tekemään tavallisia viikkotilejä — silloin sain sanan, ettei kapteeninrouvalla ollut aikaa tänään.

"Eikö aikaa?" huudahtin hämmästyneenä.

"Ei — ei tänään."

En voinut käsittää, mikä täällä Siltalassa oli niin äkkiä vienyt hänen aikansa, ettei hän ennättänyt tarkastaa kirjanpitoa, jota hän ei laiminlyönyt kiireimpänä kesäaikanakaan, jolloin hänellä oli vieraita ja seuraa, ja minä läksin takaisin asunnolleni, missä minä varmasti uskoen että sisäpiika oli käsittänyt väärin emäntänsä tarkotuksen tai että tämä pian muuttaisi mieltään, kuljin edestakaisin odottaen kutsua. Muttei yhdeksältäkään vielä kuulunut kutsua.

Silloin juohtui mieleeni, että oli ollut puheena lähteä sunnuntaiaamuna taas järvelle. Minun täytyi siis saada lähempiä määräyksiä ja lähdin sentähden uudelleen päärakennukselle kuullakseni lähtisimmekö ja milloinka lähtisimme. Mutta sisäpiika selvitti lyhyesti, että kapteeninrouva aikoi pysyä huomenna kotosalla.

Kun käännyin takaisin kartanolta, tapasin Liinan kuutamossa ja muistaen että olin luvannut ottaa hänet joskus mukaan kalalle, sanoin hänelle, että jos häntä halutti, niin saatoimme huomenna lähteä.

"Vai niin — alan taas minäkin kelvata!" Se oli olevinaan leikkiä, mutta tuntui minusta sittenkin vastenmieliseltä. Teki mieleni kieltäytyä, mutta luvattu kuin luvattu.

Hyvin ikävä matka siitä tulikin. Vaikka kuinkakin koetin muuttaa keskustelun aihetta, palasi hän kuitenkin aina omiin pikku harrastuksiinsa — joista tärkein näyttää olevan saada kapteeninrouva alenemaan ja hän itse ylenemään silmissäni: kapteeninrouva kyllä oli hyvillään vaikka kuinkakin moni mies liehisi ja ihailisi häntä, muttei silti tarvitse olla tyhmä häntä toivoakseen — tuollainen ylpeä "pahus" katsoo kyllä kenen ottaa.

"Sen kai jokainen tyttö tekee", keskeytin minä.

"Tyttö!" huudahti hän. "Vanha leski — kutsutteko häntä tytöksi?"

"Mahtaako hän olla yli viidenkolmatta?"

Liina purskahti niin valtavaan ja teeskenneltyyn nauruun, että luulin hänen suistuvan järveen.

"Viisikolmatta!" huudahti hän. "Voi miehiä, miten helposti heitä voi pettää. Sanokaa ainakin kolmekymmentäviisi, niin osuu hiukan oikeampaan." (Kapteeninrouva on todenperään kahdenkymmenenseitsemän vuotias, Liina kun taas on uljaasti kahdenkymmenenyhdeksän tai kolmenkymmen.) "Eikö pehtori koskaan ole sattunut koskettamaan häntä — hänhän on ihan puiseva joka paikasta. Sellaisiksi naiset eivät käy ennenkuin vasta vanhoina — koettakaa esimerkiksi minua — vaikka tästä vyötäisiltä — tunnustelkaappa — se on ihan pehmeätä…"

"No mutta — istukaahan hiljaa, vene on kiikkerä — minä mieluummin jätän sen tekemättä, menettäisin ehkä järkeni sellaisesta viehkeydestä."

"Emmehän kai mekään mitään kakaroita ole", hymyili hän lempeästi ja katsoi houkuttelevasti. "Mutta jos te olette niin kuumaverinen — niin miksette ole jo mennyt naimisiin?"

"Juuri viehätyksen takia — tahdon nauttia viehätyksestä viehätyksenä, enkä epäviehätyksenä, joksi se avioliitossa muuttuisi."

"Hyi — miten olette ilkeä! Ties minkämoisten pariin olette joutunut — ehkä tuollaisten puupökkelöiden kuin kapteeninrouvakin. Merkillistä että sekin menee perintönä suvussa. Meidän sukumme naiset käyvät yhä vaan pehmeämmiksi ja lihavammiksi aikaa myöten, katsokaahan vain äitiä."

Sellaista jotenkin oli keskustelumme — on vaikeata tulla toimeen neljää tuntia kahden kesken piian kanssa!

Kun sitten nousimme rannasta talolle saaliinemme — se oli ihan mitätön, minulla ei näet ollut todellakaan halua mihinkään, ettei hän olisi mieltynyt kalaretkiin ja tahtonut vastedeskin mukaan — tapasi kapteeninrouva meidät. Tutkin uteliaana hänen kasvojensa ilmettä saadakseni selville syyn hänen eiliseen pahaan tuuleensa, sillä sitä en tietenkään uskonut että ajanpuute olisi estänyt häntä vastaanottamasta minua, mutta hänen kasvoistaan ei kuvastunut muuta kuin hyvin iloinen ystävällisyys — vieläpä tavattoman iloinen ystävällisyys.

"Hyvää huomenta", huudahti hän, "hyvin hauskaa että pehtori kuitenkin sai seuraa! Minua harmitti kun en voinut tulla kanssanne tänään — teit oikein, Liina, kun menit, sinun pitäisi enemmän kääntää huomiotasi pehtoriin ja ajatella miten yksinäinen hän täällä meillä on. Oletteko saaneet kaloja?"

Ja nähtyään pienen saaliimme, virkkoi hän: "Oi, oi! Noin vähän! Läksitte varmaan liian myöhään. Nukuit kai liian kauan?" kääntyi hän Liinan puoleen puhellen.

"En ikään — me läksimme jo viideltä, kuten oli määrä…"

"Viideltä — ja neljään tuntiin ette ole tuon enempää onkineet!" Hän nauroi. "No niin — kalojen lukuhan ei olekkaan pääasia, kun huvikseen lähtee… Oikein Liina, lämmitä sinä häntä — pelkään ettei pehtori viihdy täällä ja pian kyllä saattaa tapahtua, että hän lähtee jättäen meidät oman onnemme nojaan."

"Liina neidillä on huono onni", sanoin vihoissani, "koetimme monen monituisista paikoista, mutta mahdotonta oli saada kaloja."

"Eihän kaikki asiat voi yht'aikaa luonnistaa — kotona hän kyllä voi saada tarpeeksi kaloja", hymyili kapteeninrouva.

Nyt ei ollut enää epäilystäkään. Selvää oli, että hän tuollaisella käytöksellä tahtoi loukata minua. Sillä jos hän ennen, jolloin ei minua vielä tuntenut, saattoi otaksua minun mahdollisesti olevan rakkaussuhteissa Liinaan — niin nyt se jo ainakin on mahdotonta. Mutta mitä Herran tähden olen sitten rikkonut — minun on mahdotonta arvata syytä hänen suuttumiseensa. Luulin sentähden, kuten jo sanoin, että tämäkin olisi ollut hänen tavallisia, ohimeneviä oikkujaan, ja päätin senvuoksi pysyä ihan ennallani. Mutta kun seuraavalla kerralla kohdatessamme koetin jatkaa entistä ystävällistä suhdettamme ja käännyin hänen kanssaan kävelemään tehden puhetta, työnsi hän minut selvästi luotaan — hän oli jälleen entinen kapteeninrouva: älä lähesty minua! Ja kun eilen taas olin tilikirjoineni hänen luonaan, en saanut häntä pilapuheilla käskemään minua illanviettoon — siitä ei tullut mitään.

Epäsuosio oli siis laadultaan vakava.

Se tuntuu sitäkin ikävämmältä, kun syysillat ovat pitenemistään pidenneet. Nyt olisi hupaiseen puheluun ja soittoon paremmin aikaa kuin milloinkaan — ja nyt hänen päähänsä pisti katkaista hauskaksi käynyt seurustelumme aiheettomalla epäsuosiolla. Kertaakaan hän ei kutsu minua enää päivälliselle, iltaselle eikä soittamaan.

Muuten hän ei mahda itsekkään ihan yksin viihtyä oikein tuon jälkeen, sillä hän on hankkinut itselleen seuraksi erään neiti Appelqvistin, — pitkän, kalpean, laihan olennon, jolla on teräväkuonoinen linnunnaama, nokkakakkulat ja kirja kädessä.

Eräänä päivänä, kun minun täytyi kulkea sen penkin ohi, jolla he istuivat puistossa, neiti Appelqvist lukien ääneen kirjaansa, mutta kapteeninrouva katsellen hyvin innottoman ja kyllästyneen näköisenä lahdelle, pysähdyin, kun luku lähestyessäni katkesi ja sanoin:

"Näettekö, rouva, että olin oikeassa. Kesää kestää yhä, niin että voi lukea täällä ulkona ja vieläpä huvikseen katsella viivähtäneitä muuttolintuja."

Puheeseeni hän vastasi vain hyvin kylmästi lausuen: "Pehtori Paul — neiti Appelqvist". Ja kun säännöllinen kumarrus oli tehty ja muutama lauseparsi vaihdettu ja kirja jälleen kohosi keskeytetyn luvun jatkamiseksi, ei minulla ollut muuta edessäni kuin lähteä matkoihini.

Epäsuosio — täydellinen epäsuosio.

Jotain olen kuitenkin hyötynyt tuosta epäsuosiosta — olen saanut tilaisuuden metsästää. Koska sunnuntaisin olimme järvellä eikä arkipäivin voinut ajatellakkaan metsällä käyntiä tuon kirotun kynnön takia — toisen työn, joka viljankorjuun jälkeen olisi vapauttanut minut joksikin huomenhetkeksi silloin tällöin — niin ei tullut tartuttua pyssyyn ennenkuin ensikerran tänään. Oli vielä melkeen pimeä, kun läksin aamusella — en toivonut erittäin suurta saalista, sillä minulla ei ole täällä yhtään koiraa — menin vaan saadakseni taas kerran kunnollisesti kävellä. Kuleksinkin sinne tänne aina puolenpäivän tienoihin ja sainkin ammutuksi komean metson ja pari teirtä. Vein saaliini kapteeninrouvan keittiöön — saapas nähdä eikö se aiheuta kutsua jollekin aterialle jälleen! Voi, taaskin livahti samaan aineeseen! Tuollainen saattaa kummitella ihan toisin täällä yksinäisyydessä, missä on ainoastaan yksi henkilö seurana, itseään lukuunottamatta — asutuimmissa seuduissa siihen tuskin kiinnittäisi huomiotaan. Mutta vaikken lainkaan ole siitä murtunut, täydellisen syyttömyyteni kun tunnen, en saa kuitenkaan kiintymään ajatuksiani mihinkään muuhun, olinpa sitten pellolla, kävin metsässä tai luin lampun valossa.

Ja koskei kirjeeni sentähden taida tulla suuremmanarvoiseksi, jatkanpa sitä miten pitkältä tahansa, niin lienee parasta lopettaa tällä kertaa — kun kerran yksi ajatus on kokonaan päässyt valtaan, niin epäonnistuvat kaikki yritykset muun suhteen.

Siis — vale! Toiste enemmän!

Tuus

Polle.

SEITSEMÄSTOISTA KIRJE.

Siltala, 9 p:nä lokak.

Rakas veli!

Hupainen juttu!

Päivää myöhemmin kuin lähetin kirjeen sinulle, toi palaava kantaja minulle kapteeninrouvalta kirjeen — joka oli tullut tietysti Enköpingin kautta. Käsitä oikein — kirje oli minulle itselleni, eikä pehtori Paulille.

Hän kirjottaa, että koska hänellä nyt on palveluksessaan entinen pehtorini, joka näyttää muutamissa kohdin omituiselta ja koska häneltä itseltään on vaikeata saada selvää hänen entisestä elämästään sekä koska hän suorastaan kieltäytyy mainitsemasta, minkävuoksi hän niin pitkän palvelusajan jälkeen on menettänyt paikkansa, niin olisi hän erittäin kiitollinen, jos ilmottaisin hänelle tuon seikan, jota hän sitä suuremmalla syyllä pyytää, koska pehtorinsa on tässä asiassa neuvonut häntä kääntymään puoleeni.

Kirje oli päivätty jo syyskuun 15:nä päivänä — siis silloin kuin olimme hyviä ystäviä.

Istuuduin heti kirjottamaan vastausta — päiväsin sen tietysti Enköpingistä ja muutin käsialaani.

Mitä pidät siitä? Kirjotin että tultuani huomaamaan oikean onnen olevan itsetiedottomuudessa ja päätettyäni senvuoksi vaan tylsistyttää itseäni, kunnes siten kiirehditty vapautushetki tietoisuuden maailmasta koittaisi, oli kysymyksessä oleva henkilö, pehtori Paul, ryhtynyt estämään tuon päätökseni toimeenpanoa ja tehnyt sen tavalla, joka teki hänen Thorsby'ssä olonsa mahdottomaksi, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun en vielä voinut tietää koittiko se hetki milloinkaan, jolloin olisin voinut suoda hänelle anteeksi hänen tarpeettoman sekaantumisensa asiaan. Mutta muuten hän oli kunnollisista vanhemmista, eikä koskaan osottanut mitään halpamaisuutta tai petollisuutta j.n.e., j.n.e.

Eikö se ollut ihan mainio keksintö?

No niin, otaksuin nyt tietenkin, että hänen äkillinen muutoksensa oli johtunut noista epäilyksistä. Aika odottaessa tuntui sentähden sietämättömän pitkältä — sillä täkäläisten huonojen kulkuneuvojen takia kului varmaan pari viikkoa, ennenkuin hän saattoi saada vastaukseni.

Mutta vastauksenkin saatuaan hän ei muuttunut, vaan kului päiväkausia meidän sanaakaan vaihtamatta.

Tuli sitten taas lauantai, ja minä, kuten tavallisesti, seisoen hänen takanaan annoin tarpeellisia selityksiä hänen tarkastellessa viikon tuloja ja menoja. Päästyään loppuun, sulki hän jälleen kirjan ja ojensi sen minulle sanoen: niin, kaikkihan on selvästi ja oikein!

Tarkotus oli myöskin selvä — sain lähteä. Olin päättänyt ottaa asiasta selvän ja jäin sentähden seisomaan ikäänkuin odottaen, että hän käskisi istumaan kuten ennenkin.

"Onko vielä mitään muuta?" hän kysyi.

"On — Siltalan pääministerinä olen selvästi joutunut korkean hallituksen epäsuosioon. Antaen täyden arvon hänen hienotunteisuudelleen, saan täten itse pyytää eroa."

"Pehtori erehtyy kokonaan. Ette ole lainkaan joutunut epäsuosioon — senhän teidän pitäisi paraiten huomata siitä, että yhä edelleenkin kaikki toimenpiteenne hyväksytään."

"Sitten otaksun, että rouva antaa jo pian selityksen, joka on käynyt välttämättömäksi."

"Äskeinen selitykseni riittänee jo. Te tiedätte, että luotan teihin yhä edelleenkin täydellisesti — en voi ymmärtää mitä minulla olisi enempää puhuttavaa ja selitettävää, yhtävähän kuin pehtorilla on oikeutta pitempiin kysymyksiin."

"Sanotaan että puhuen voimme peittää ajatuksemme. Siksi en tyydy paljaaseen puheenparteen luottamuksesta, vaan vaadin itse luottamusta."

"Vaaditte!" huudahti hän kiivaasti.

"Vaadin niin — tai lähden matkoihini — aivan miten kapteeninrouva vain tahtoo."

"No entäs ne Siltalan uudistuspuuhat, jotka pehtori lupasi panna toimeen? Olen pannut kaikki sen lupauksen takia alttiiksi."

"Annoin sen lupauksen edellyttäen luottamusta teidän puoleltanne —"

"Ja minä luotan pehtoriin."

"Niin — puheissa kyllä, mutta töissä…"

"Vai niin — sanon sen suoraan — puuttuvasta luottamuksesta ei pehtorin valitus johdukkaan, vaan on käynyt kuten pelkäsin käyvänkin, senvuoksi että olen jonkun kerran antanut houkutella itseäni kohtelemaan teitä ystävänä ja toverina, olemaan — liian ystävällisen ja tuttavallisen teitä kohtaan, luulette nyt olevanne oikeutetun siihen — se on hävytöntä! Tiesin näin kyllä käyvän — jos teille antaa sormensa, niin tahdotte koko kättä…"

"En ole aikonut pyytää kättänne, rouva. Mutta kun jokapäiväisen, ystävällisen seurustelun jälkeen aletaan kohdella hyvin kylmästi — niin täytyy siihen olla syynsä, jotka kaipaavat selitystä, jos kauemmin tulen asumaan samassa paikassa kuin kapteeninrouva."

"Siitä pehtori joka tapauksessa pääsee, sillä matkustan maanantaina Helsinkiin. Mutta koska vaaditte selitystä, niin miksipä tuota salaisinkaan teiltä — vaikka asia koskee yksinomaan minua. Kas tässä", hän virkkoi ottaen kirjeen pöytälaatikosta, "siinä on seuraus tuosta, kuten pehtori sanoo, jokapäiväisestä ystävällisestä seurustelustani."

Otin hyvin ihmeissäni kirjeen ja luin. Se sisälsi seuraavaa:

Arvoisa kapteeninrouva!

Tartun nyt kynään lähestyäkseni muutamalla rivillä arvoisaa kapteeninrouvaa hyvin hyvän ja suruisan ystävättären tukija, sillä yks velvollisuuksiaan uskollisesti täyttävä palvelia täyttää kyllä velvollisuutensa vaikka syrän itkisi verta, kun hän saa herransa käskyn, niin että jos arvoisa kapteeninrouva juoksuttaa pehtoria perässään sekä sunnuntaina että arkiommena ja yöllä ja päivällä niin täytyy hänen juosta mutta koskas hän sitten ehtii vaalija hempiätä liekkiään yhtä nuorta tyttöä kohtaan, sillä miehet ottavat myös rikkaita leskiä mutta arvoisa kapteeninrouva pyydystelee vain huvikseen ja estää vain pehtoria pitämästä lupauksiaan toiselle jolla olisi maaperää. Tämän tahroin vain sanoa kun uskoin arvoisan kapteeninrouvan ei tekevän sen pahasta syrämmestä.

Tuntematon ystävä.

"He ovat nähtävästi tunteneet kapteeninrouvan hyvin, koska ovat edeltäkäsin tienneet, ettei muuta tarvitse kun vedota jaloon sydämeenne ja ylevään mieleenne, jotka eivät tahdo loukata syyttömiä ihmisiä. Voin kuitenkin vakuuttaa etten milloinkaan ole tuntenut ponnistelevani liiaksi toimessa — siinä he erehtyvät. Selitys tyydyttää kuitenkin täydellisesti minua — nyt kun tiedän että jalomielisyys aiheutti tuon äkillisen epäsuosion, ei minulla ole enää mitään syytä valittaa. Mutta — minua ei ole koskaan hemmoteltu hellyydenosotuksilla — ehkä kapteeninrouva voisi luovuttaa tuon pienen todistuksen siitä, että minullekin yksi sydän sykkii? Meitä miehiä ihastuttaa suuresti tuollaiset pikku voitot."

"Ottakaa se kernaasti."

"Kiitos. Ehkä vielä saisin tietää, miten tuo kirje joutui kapteeninrouvan käsiin?"

"Se oli postilaukussa."

"Jonka Janne toi — Miinan niskotteleva armastelija — kiitos."

Seisoin hetken ja katselin hymyillen häntä.

"Olen varmaan myös tänä lauantai-iltana toimistani vapaa?" kysyin sitten.

"Tietysti."

"Mutta kun kapteeninrouva matkustaa nyt maanantaina, niin ei flyygeliä soiteta koko talveen. Jos huonetta mahdollisesti lämmitetään vielä epäsäännöllisesti, niin se vahingoittaa tavattomasti soittokonetta. Se joko on muutettava alas jälleen tai täytyy sillä soittaa joskus. Minä mielelläni — palkankorotusta pyytämättä — tarkastelisin silloin tällöin salin lämpöä ja soittaisin myös toisinaan, ellei rouvalla ole mitään sitä vastaan."

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään — jos pehtori itse vaan tahtoo istua siellä yksin."

"Yksin — tietysti", sanoin nauraen.

"Pehtori näyttää olevan erinomaisen hyvällä tuulella tänään", huomautti hän röyhkeydestäni loukkautuneena — ja tällä kertaa syyllä.

"Asiain muutos aiheuttaa sen. Minua on niin kauan painostanut tuo kuviteltu epäsuosio, että mieli tuntuu keveältä, kun tuo taakka nyt on poissa. Mutta jos nyt kapteeninrouva matkustaa jo maanantaina, niin pitäisi minun varmaankin saada muutamia ohjeita…"

"Todellakin — aivan niin — mutta…"

"Ehkei kapteeninrouvalla olisi enää huomenna aikaa…"

"Joudun todellakin ymmälleni — olen niin tottumaton maatilan hoitoon, etten nyt heti paikalla huomaa kaikkea, jota ehkä olisi mietittävä — en tiedä mitä noiden ohjeiden tulisi koskea, että…"

"Ensinnäkin: kuinka usein minun tulee kirjottaa teille, rouva, miten määräätte?"

"Kirjottaa? Minulle?"

"Tietysti — posti kun lähtee täältä vain kahdesti viikossa, en voi tehdä sitä useimmin. Mutta ehkä kapteeninrouva pitäisi kertaa viikossa riittävänä, kuten tähänkin asti."

"No niin — eiköhän se riittäne."

Kyselin häneltä tavantakaa aina jotakin, toivoen että hän viimeinkin käskisi minua istumaan ja sytyttämään sikarin — mutta hän vastasi vain lyhyesti ja laimeasti, jonkavuoksi minun lopulta täytyi lähteä matkoihini turhaan koetettuani karkottaa Liinan kirotun luulon muistoa.

Hän uskoo yhä vieläkin — tai on uskovinaan — että olen jossakin väleissä Liinan kanssa. On uskovinaan, sanon — sillä mahdotonta on että tervejärkinen ihminen, joka tuntee minut niin hyvin kuin hänen täytyy minut tuntea kaikkien noiden keskustelujemme jälkeen, totisesti uskoisi minun voivan rakastua johonkin Liinaan! Mutta jos hän nyt on niin uskovinaan, etsisi hän aihetta nöyrryttääkseen minua — päästäkseen jälleen minusta, seurastani, saadakseen minut jälleen paljaaksi "pehtoriksi" — mutta miksi? Siinä se pulma on. Ja kuitenkaan en jumal'auta tiedä mitään rikkoneeni häntä vastaan.

Ja matkustaneet he ovat — hän ja terävänoukkainen neiti Appelqvist — ja elämä täällä on käynyt ihan uskomattoman tyhjäksi. Huvittelen leikkimällä Robinson'ia — ollen tietysti häntä edistyneempi. Hän vain pyydysteli ansalla vuohia, jotavastoin minä ampuilen jäneksiä, metsoja, teiriä tai pyitä — mitä vaan eteeni sattuu. Etenkin metsoja on tuossa suuressa, kauniissa aarniometsässä, missä keväällä olin niin pahassa pulassa, mutta missä nyt maan jäädyttyä käy kuin lattialla.

Järvi on myös jäässä, ja yhtenä päivänä kiidin huvikseni luistimilla, jotka hankin Heinolasta, pitkin salmia ja lahtia, kunnes äkkiä yhdessä, ihan pohjalla, missä vesi oli hyvin matalaa, näin tavattoman parven mahdottoman suuria ahvenia, jotka olivat vetäytyneet sinne arvatenkin ilmanpuutteen takia. Kiiruhdin kotia, otin onkineuvoni ja vedin avannosta suuren joukon niitä, joista jok'ikinen painoi yli kilon, joten minun ateriani ovat paljon loistavammat kuin Robinsonin simpukat ja hedelmät.

Veli hyvä, teen vielä yhden pyynnön. Olisitko hyvä ja kertoisit Lagströmille sellaisen julman jutun, että olen myynyt Fixin ja Fobin tai jotain muuta sen tapaista ja lähettäisit ne tänne, s.o. Aution asemalle, mistä ne parhaiten voin noutaa. Metsästys on nyt täällä ainoa mahdollinen ajankuluke ja suurta huvia tuottaakin metsästys täällä — mutta huvi koiritta on vaan osittainen, niin että päivä päivältä olen ruvennut yhä enemmän kaipaamaan kunnollisia koiria. Kirjota minulle sitten, ole niin hyvä, milloin ne saapuvat, jotta tietäisin lähteä niitä vastaan. Ole vakuutettu, että olen kiitollinen vaivannäöstäsi.

Ja nyt ei taas muuta tällä erällä kuin sydämelliset terveiset. Jää hyvästi!

Tuus

Polle.

KAHDEKSASTOISTA KIRJE.

Siltala, 20 p:nä lokak.

Rakas veli!

Kiitos vaivoistasi, jota oli koirien takia; ne saapuivat onnellisesti määräpäivänä. Läksin itse niitä noutamaan, enkä luule, että mitään sen liikuttavampaa voi kokea tai nähdä kuin kohtaamisemme tuon eron jälkeen. Eläinraukathan olivat saaneet seistä kahleissa kokonaisen vuorokauden yksinäisessä rautatienvaunussa. Viisaina olentoina ne varmaan olivat ajatelleet hyvin surullisina elämän kovia vaiheita niinä kahtenakymmenenäneljänä pitkänä tuntina jolloin eivät voineet kysyä eivätkä saada vastausta, ja olivat pakotetut kärsimään tuossa hirvittävässä, vierivässä, jyskyvässä vankilassa, joka tosin silloin tällöin pysähtyi, mutta josta niille ei ollut mitään hyötyä. Olivat he molemmat toki olleet onnellisia, nähneet hyviä päiviä, ja nyt heitä viedään ties minne, mutta varmaan suoraapäätä perikatoon — jyrinä ja jyske ja nälkähän ovat aina tuoneet kamalan lopun. Juna pysähtyy sitte taas kerran — tuo nähtävästi lupaava merkki on aina pettänyt heitä, eivätkä he enää viitsi toivoakkaan. Silloin he tuntevat tuulahduksen — tuoksun miehen avatessa ovea. Se tuoksu ei tule miehestä, ei junasta, ei koko pahasta maailmasta, missä he ovat tulleet kirotuiksi — se tuoksu tulee entisiltä onnellisilta ajoilta, jotka jo kauan sitten ovat kuluneet. Heidän oma kadonnut herransa tuoksui vain sellaiselta — kuinka heidän nokkansa hairahtaa tuntemaan sitä tuoksua tässä kurjuudessa. Silloin astuu sisään olento — samassa molemmat ulahtavat ja kahleensa unohtaen ryntäävät eteenpäin niin että ovat kuristua.

"Fix! Fob!" huudan minä.

Ne riuhtovat kahleissaan kunnes ne saadaan irrotetuiksi, ja sitten ryntäävät päälleni kahleet laahaten maata, ne samalla kertaa itkevät ja nauravat, nuolevat ja repivät ja syleilevät minua huolimatta rukouksistani ja käskyistäni. Asemasillalla irrotan ne kahleista. Tuskin ovat tunteneet olevansa vapaita, kun jo ryntäävät eri taholle, Fix etäämpänä radalla seisovan vaihdemiehen luo, Fob taas hevoseni tykö kertomaan kenen koiria he ovat ja etteivät he nyt enää pelkää mitään koko maailmassa, kun ovat jälleen löytäneet herransa. Mutta tuskin on tuo ensimäinen velvollisuus täytetty, kun jo juoksevat takaisin ja syöksyvät vastaani ulvoen ja nauraen onnesta. Nälkä ja jano unohtuu, ja koko pitkän kotimatkan ne hyppivät ja tanssivat vuoroon minun, vuoroon hevoseni ympärillä, tehden väliin teeskenneltyjä syöksähdyksiä metsään, osottaakseen sillä sekä innokasta auliuttansa alkavaan palvelukseen että voidakseen siten yhä useammin uudistaa kohtaamisen riemua. Heistä tuntui varmaankin nähdessään nuo tavattomat metsät, joiden läpi kuljimme, ikäänkuin olisivat jonkunlaisen kiirastulen kautta tulleet siirretyiksi autuaille metsästysmaille — ja olen vakuutettu, että jos ne olisivat tottuneet ottamaan osaa rukoushetkiin ja jos niillä olisi ollut puhetaito, olisivat ne kyynelsilmin tahtoneet lausua Saarijärven Paavon lailla: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!

Niin — autuaille metsästysmaille ne todellakin ovat tulleet. Sillä vaikka meidän kaunis Uusimaamme on siunattu kaikissa muissa suhteissa — metsänriistassa vie tämä sydänmaa kuitenkin voiton. Ammuin täällä yhtenä päivänä kuusi metsoa, paitsi kolmea teirtä ja kahta jänestä. Koska en yksin tarvinnut niin paljoa, lähetin suurimman osan kapteeninrouvalle Helsinkiin, ja minulla oli ilo saada häneltä erittäin kaunis kiitoskirje keskiviikkona.

Vapaat hetkeni olen aina käyttänyt metsästykseen. Täällä onkin omituista käydä metsällä — kun metsästää tietäen olevansa ehdottomasti ainoa homo sapiens koko metsässä, ja niin ehdottomasti, että melkeenpä näyttää siltä, kuin esiintymiseni herättäisi enemmän hämmästystä kuin pelkoa sen laillisissa asukkaissa.

Tähän iankaikkiseen yksinäisyyteen väsyin myös yhtenä päivänä ja päätin ajaa Maisemaan, jonne talvitie jäitse lyhentää matkaa noin neljä peninkulmaa. Mutta hämmästyksekseni sain siellä kuulla, että Hjalmar ja Annette olivat jo syyskuun puolivälissä matkustaneet ulkomaille, eivätkä palaa ennenkuin jouluksi. Siellä ei ollut ketään kotona, sillä kaikki lapset ovat Helsingissä koulussa. Sain senvuoksi kuluttaa iltani katselemalla heidän huoneitaan ja syömällä ihan yksin illallisen.

Heillä on erittäin viehättävää kaikin tavoin, vaikkei taloa ulkoapäin katsoen luulisi vapaaherran asunnoksi — se on parsien tehty, missä yhtä pitkät, leveät, ja korkeat lisärakennukset liittyvät toisiinsa — mutta tuo epäsäännöllisyys juuri tekee rakennuksen sisältäpäin niin omituisen viehättäväksi. Kun suurista, korkeista eteisistä ja saleista astuu alas — tai ylös — parisen porrasta, niin huomaa äkkiä olevansa ihan toisellaisessa huoneessa, pienessä, miellyttävässä lämpiössä ja kodikkaassa työhuoneessa, joka muistuttaa enemmän laivan kajuuttaa kuin huonetta — ja päinvastoin.

Niin — nyt kai jo loruni loppuvat tällä kertaa! Ei sentään, vielähän minun jotain pitää kertoa!

Toivon nyt päässeeni armaasta Liinastani ainiaaksi! Ja helpommin kun luulinkaan pääsin tuosta lötyksestä.

Istuin lukien eräänä myrskyisenä ja kylmänä iltana iloisen, suuren takkavalkean ääressä, kun ovi avautui ja naisen ääni kysyi:

"Saako tulla sisään?"

"Kaikin mokomin — tehkää hyvin!"

Se oli Liina.

"Eikö pehtorin ole äärettömän ikävää ihan yksin täällä?"

"Ei."

"Olen ikävään ihan menehtyä. Äiti läksi Ottilian (Kapteeninrouvan sisäkön) kanssa pakisemaan ja Miina tietysti on Jannen luona, joten minä olen yksin kuin kirkonrotta."

"No — se yksinäisyys ei ole niin vaarallista — kunhan ette vaan ole yhtä köyhä."

"Köyhä — minäkö — en, miksi pehtori niin sanoo?"

"Siksi että kirkonrotat enimmäkseen elävät armopaloista."

"Hyi — miten olette ilkeä — onhan minulla rahoja, kuten tiedätte."

"Tiedän — tiedän — lasken vaan vähän leikkiä. Mutta miksi sitten olette niin yksin? Pitäisihän teidän, kuten Miinankin, hankkia itsellenne sulhanen, joka voisi istua ja puhella iltasin kanssanne oikein hauskoja."

"No eikö pehtoria haluttaisi vähän jutella?"

"Miksei — aivan kernaasti. Istukaahan vaan. No — mistä aineesta alkaisimme keskustella? Minä puolestani olen aina eniten pitänyt filosofiasta. Mitä mieltä olette, neiti — onko Kant oikeassa vai väärässä, väittäessään etteivät aika ja avaruus ole oleellisia vaan ainoastaan havaintomme muotoja?"

"Noita asioita, en ymmärrä."

"Vai niin — no — mistähän sitten keskustelisimme? Ehkä kirjallisuudesta? Pitääkö neiti enemmän klassikoista vai modernisista kirjailijoista?"

"En tiedä."

"Mutta tietysti neiti on miettinyt sitä mullistusta, joka tapahtui koko kirjallisuudesta, sittenkun pessimismi riisti ihmisiltä aatteen ja uskon ehdottoman olennon personallisuuteen? Ihanteet sitäennen olivat aina olleet tunteita ja tekoja, joiden oikea koti oli taivas ja joiden tuloksen piti siellä saada varsinainen päätöksensä joko tullen rangaistuksi tai palkituksi, jotavastoin pessimismi on pakottanut ihanteet maahan ja alistanut onnenpyynnön vapauden, auringon ja kevään kaipuuksi täällä elämässä. Eikö totta?"

Jotenkin samaan tapaan puhuin hetken ja kun hän aina, enemmän ja enemmän ihmeissään ällistellen, vastasi, että puheeni oli hänelle kuin hepreaa, kysyin vihdoin hymyillen, mistä hän oikeastaan oli tullut kanssani puhumaan.

"Mistä tahansa — eikö pehtori ymmärrä mitä juttelemisella tarkotetaan?"

"Ymmärrän kyllä — mutta olen nyt ehdottanut jo kaikkea mitä vain olen keksinyt…"

"Ettehän ole puhunut yhdestä ainoastakaan ihmisestä tai ainoastakaan asiasta tai mistään, joka koskisi Siltalaa tai muuta pitäjää — ette edes meistä itsestämme…"

"Voih, sellainen ikävystyttää ihmistä, sellaisesta saa ihan tarpeekseen — erittäinkin itsensä ja naapuriensa parissa. Iltasin pitää kai hetkeksi päästä sellaista kuulemasta…"

"Juuri sellaisista minä juttelen niin kovin mielelläni."

"Todellakin — sitten neiti on aivan samallainen kuin Kalle (puutarhamies). Hän myöskin tahtoisi kaikin mokomin puhua itsestään — ihmekkös onkaan, että hän on niin rakastunut neitiin, ja oikein totisesti sittenkin, sen kyllä olen huomannut. Ihmeellistä — juohtui juuri nyt mieleeni — että neiti niin harvoin käy hänen luonaan? Onko neiti edes hetkeäkään koettanut jutella hänen kanssaan? Hänpä alkaisi soittaa suutaan jos neiti vaan tahtoisi kuunnella! Hänen kanssaan ei teillä suinkaan olisi ikävä yhtenäkään iltana, vieläpä hän varmasti tahtoisi syleillä ja suudellakin teitä — mitä — se olisi sentään pirteämpää ja hauskempaa kuin istua täällä kumpikin eri puolella pöytää ja kylmästi keskustella kumpikin harrastaen eri asioita."

Hän katsoi minuun — ja läksi sitten. Ja minä arvelen, että Braunin laulu tässäkin olisi syyllä voitu laulaa loppuun…

Toivon joka tapauksessa, kuten sanoin, että nyt olen vapaa hänestä, ja luulen jo huomanneeni, että Kalle on saanut hänet niskoilleen — ja miksikäs ei häntä siellä luonnistaisi, etenkin kun hän ei salaa tuota paria tuhatta markkaa, joka hänellä on pankissa.

Niin — sellaistahan se on — ihminen on kenties rauhotettu eläin, mutta eläin, jonka askeleita ohjaavat himot joka tapauksessa. Sen huomaa vain liian selvästi, kun tarkastelee ihmisiä, jotka ovat askelta lähempänä luontoa kuin mitä itse on.

Mutta filosofiastahan sinä et pidä — niin — siinä voit olla oikeassakin!

Siis — jättäkäämme kaikki mietiskelyt ja lopettakaamme tähän. Jää hyvästi ensikertaan.

Polle.

YHDEKSÄSTOISTA KIRJE.

Siltala, 27 p:nä marrask.

Rakas veli!

Tällä kertaa olet kauan saanut odottaa kirjettä — kokonaisen kuukauden luullakseni! Minulla näet ei ole ollut aikaa kirjottaa. Eikä tästä tänäänkään synny oikeata kirjettä, sillä olen sangen väsynyt, annan vaan täten elonmerkin selvittäen samalla syyn vaikenemiseeni.

Minulla ei ole ollut aikaa — näen hengessäni, miten hymyilet pilkallisesti ja ajattelet kaikkia muita syitä paitsi tätä, joka sinusta näyttää eniten uskomattomalta. Sydänmaan maatilalla ei näin syksyllä muka ole aikaa kirjeen kirjottamiseen — niin, kuuluuhan se hullulta. Mutta totta se on kuitenkin.

Miten tämä on mahdollista? Onpa niinkin — kyllähän kerron.

Muutamaa viikkoa senjälkeen kun viimeksi sinulle kirjotin, sain suuren paketin, jonka osote oli kapteeninrouvan kirjottama. Hämmästyneenä avasin kirjeen ja sain käsiini viranomaiseen järjestykseen laaditun oikeudenkäyntivaltakirjan, hakemuksen kihlakunnanoikeuteen ja valtiokonttoriin laaditun velkakirjan — kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta sekä kirjeen, jossa hän pyysi minua toimittamaan velkakirjaansa kiinnityslainalle käräjissä ja palauttamaan jälleen hänelle sen sekä todistuksen kiinnityslainasta.

Istuin kuin kivettyneenä. Kaksisataaviisikymmentätuhatta markkaa! Kuoletuslainassa ollen veisi se viidentoistatuhannen markan vuotuisen koron — viisitoistatuhatta markkaa menisi joka vuosi maatilasta, jonka rahalliset tulot nykyään tuskin riittävät!

Kuitenkin hän oli siksi viisas nainen, ettei tarpeettomasti ottaisi tuollaista velkataakkaa harteilleen. Tässäkö nyt oli salainen syy hänen selittämättömään häilyväisyyteensä ja levottomuuteensa? Kamreeri oli todistanut hänen nimikirjotuksensa velkakirjassa — hänen siis myöskin täytyi hyväksyä rouvan aie ja pitää velkaa välttämättömänä. Mutta mihinkä hän sitten tarvitsi sellaisen summan? Tahtoisiko hän vielä ostaa jonkun maatilan? Mutta sehän olisi järjetöntä — tämänkin hoidossa ja järjestämisessä oli hänelle ihan liikaa! Tai talon itselleen ja luutnantille Helsingissä, missä he talvisin voisivat asua?

Ja luulivatko he sitten, että voisin täyttää lupaukseni jo ensikesään? Että tulot ensivuonna olisivat jo niin suuret, että tuon lainan korot maksettaisiin sillä? Olinhan sanonut, että uudistus vaatii useampia vuosia.

Olipa miten tahansa, niin ei maatila nykyisessä kunnossaan voi sellaista velkaa kantaa. Ja minä en ainakaan tahdo puuttua sellaiseen toimenpiteeseen.

Toisaalta ajattelin, ettei yksikään järki-ihminen rupeisi väkipakotta tuollaiseen. Hyvin luultavaa siis oli että todellinen tarve aiheutti sen ja rahat oli hankittava.

Muistin myös tuon mahtavan aarniometsän, missä olin koko syksyn metsästänyt, jonka nyt tunsin paremmin kuin tänne tullessani sekä käyntini että tiedustelujeni takia. Tiesin että järvi purki vetensä etempänä yhden tai ehkäpä vielä kahdenkin kosken kautta, että se sitten laski suurempaan vesistöön, joka taas vuorostaan oli yhden Päijänteen lisäveden yhteydessä. Siis täältä saattoi uittaa hirsiä Kotkaan ja metsähän oli silloin arvokas. Pienimmätkin rungot täällä ovat harvinaisen suuria. Uudellamaalla maksettaisiin noista pienimmistäkin rungoista kasvavina ainakin viisikolmatta markkaa ja paksummista — jättiläispuista en vielä puhukkaan — varmaankin viisikymmentä markkaa. Laskujeni mukaan — noin osapuilleen askellaskun mukaan — oli siellä ainakin tuhannen puuta hehtaarin alalla. Jos nyt saisin keskimäärin ainoastaan kymmenen markkaa rungolta ja hakkauttaisin kaksikymmentäviisi hehtaaria, tätenhän minulla siis olisi jo kaksisataaviisikymmentätuhatta markkaa — tämä olisi vähin määrä, sillä suuremmista rungoista maksettaisiin tietysti enemmän kuin kymmenen markkaa ja jättiläispuita ei lainkaan pitäisi uittaa, vaan kuletuttaa rautatielle ja myödä paljon korkeampiin hintoihin.

Ja viisikolmatta hehtaaria olisi vaan vähäpätöinen osa metsästä — kuin pieni sarka pellosta.

Näiden mietteiden tuloksena oli, että valjastin hevosen pienen reen eteen ja ajoin lähimmälle rautatienasemalle, mistä sähkötin Rackille, että jos hän tahtoi tehdä äärettömän suuren kaupan, niin hänen pitäisi lähettää tänne heti paikalla yhden tai pari metsäarvostelijaansa. Samalla sähkötin tänne metsänhoidonneuvojan.

Seuraavana päivänä ajoin pari miestä mukanani jäitse Pyöräjoelle — yksi tuon metsän kautta juokseva virta — ja mittasin kaistaleen, jonka pidin hakattavaksi paraana — kuusisataa metriä pitkin joenrantaa ja runsaasti neljäsataa metriä laaja — siis toisin sanoen viisikolmatta hehtaaria, ja annoin heidän merkitä alueen asettamalla männynoksia pitkin rajaa. Seuraavina päivinä huvittelin koettamalla laskea runkoja tuolta merkityltä alueelta ja, tottumaton kun olin tuohon tehtävään, olin kuitenkin huomaavinani, että runkoja oli pikemmin yli kuin alle viidenkolmattatuhannen — sain niiden luvun nousemaan lähemmäksi neljääkymmentätuhatta.

Saapui sitten metsänhoidonneuvoja ja sitä seuraavana päivänä kaksi Rackin arvostelijaa. Lähdimme heti metsälle ja hoidonneuvojan ihastus ja hämmästys oli suuremmoinen — Rackin arvostelijat koettivat tietysti kaikin tavoin salata ihmetystään. Hoidonneuvoja selitti, että hän olisi pitänyt sitä valehtelijana, joka olisi koettanut uskotella hänelle, että maan tässä osassa olisi voinut olla vielä tällaista metsää — hämmästykseni ei ollut siis ihan aiheeton. Arvostelijat taas tahtoivat laskea koko metsän. Sanoin että se olisi ihan tarpeetonta, me kun emme missään tapauksessa möisi tänävuonna enempää kuin tuon merkityn kaistaleen ja että meillä oli kiire ja tahdoimme tehdä kaupat mahdollisimman pian, koska tarvitsimme rahat ennen vuoden loppua. Emme myöskään tahtoneet heidän tukkimiehiään talveksi tänne, vaan pitäisimme itse huolta hakkuusta — hintaa määrätessä ei heidän siis pitäisi ottaa puiden kaatoa lukuun, vaan arvostelisivat hirret siten, että ostaja saa ne Pyöräjoen rannalta valmiiksi kaadettuina.

Olin sitten päivät päästään heidän kanssaan metsässä ja seurasin heitä myös sille tarkastusmatkalle, jonka he tekivät Päijänteeseen johtavalle kulkuväylälle, ja siihen meni pitkä aika. Ja lopputulos kävi yli kaikkien arveluitteni. Jättiläispuita lukuunottamatta — nimittäin puita, jotka neljän sylen korkeudelta olivat neljäkymmentä tuumaa paksuja tai enemmänkin ja joita he olivat löytäneet tuhannen viisisataa kappaletta — laski hoidonneuvoja metsälohkon arvon viideksisadaksikuudeksikymmeneksikahdeksituhanneksi markaksi, kun Rackin arvostelijat taas väittivät korkeimmaksi mahdolliseksi hinnaksi viittäsataakahtakymmentäviittätuhatta markkaa.

Kirjotin Rackille kaupan syntyvän ainoastaan sillä ehdolla, että puolet hinnasta maksettaisiin heti välikirjaa allekirjottaissa, joko käteisellä tai diskonttoakseptilla, ja että hän saisi myös ostaa jättiläispuut, mutta ne erityisellä välipuheella. Puiden hintaan olisi lisättävä niiden kuletuspalkka Aution asemalle.

Luottaen siihen, että saisin samanmielisen vastauksen, kuletutin sitten metsään rakennusaineita, joista kyhättäisiin maja, missä noin kolmekymmentä miestä voisi viettää yönsä. Täten voisi hakkuu alkaa heti, kun kaupat olivat tehdyt. Ja kun minun itse on täytynyt johtaa tuota rakennustyötä, on minun siis pitänyt oleskella tuossa metsässä koko tämän ajan aamusta iltaan.

Keskiviikkona viimeinkin sain Rackilta vastauksen missä hän lyhyesti selitti ettei hänellä ole mitään ehtojani vastaan ja lupasi hetimiten lähettää välikirjaehdotuksen.

Asiastani siis varmana istuuduin kirjottamaan kapteeninrouvalle — olinhan tietysti kirjottanut useasti hänelle tällä aikaa, mutt'en kertaakaan ollut puhunut siitä, minkä hän antoi toimekseni, enkä tehnyt selkoa siitä.

Kirjotin nyt sen johdosta, että pidin ihan mahdottomana hänen tuumaansa kiinnittää Siltala niin suureen summaan, kun ei maatila, ainakaan nykyisessä kunnossaan, voisi maksaa sellaista korkoa. Soimasin häntä myös siitä, että hän jälleen, vastoin kaikkia vakuutuksiaan, oli osottanut sellaista luottamuksen puutetta minua kohtaan, että vähintäkään viittausta antamatta tahtoi kukistaa koko suunnitelmani, jota ei mitenkään voinut panna täytäntöön, jos hän vuosittain ottaisi maksettavakseen ainakin viidentoistatuhannen markan korot. Minä puolestani en voinut suostua siihen ja kieltäydyin noudattamaan hänen määräystään. Koska kuitenkin näytti siltä, että hän tarvitsi rahoja, vaikkei sanonut minulle, mihin niitä tarvitsi — maatilaa varten ne eivät olleet välttämättömiä ja tuskinpa hänen elatukseensakaan — niin tahdoin ehdottaa, että ne hankittaisiin toisin, esimerkiksi myömällä metsää.

Todellakin kaunis kirje pehtorilta emännälle! Riemuitsin myös suuresti siitä, kun luin mitä olin kirjottanut — näin ihan selvästi miten vimmastunut hän oli noita rivejä lukiessaan kun minä muitta mutkitta vaan rohkenin asettua hänen holhoojakseen. Mutta toivon pian saavani välikirjaehdotuksen tänne — kauan hän ainakin saa odottaa vastausta ensikirjeensä sättimisiin, kunnes voin lisätä sitä. Toivon hänen kiivastuvan niin hurjasti, ettei heti voisi puhjeta — kunpa tarvitsisi siihen edes ensiviikon.

Mutta sinä näet, että todellakin olen ollut estetty. Iltasinhan tosin olisi ollut aikaa — mutta metsästä tultuani olen aina ollut niin perin väsynyt, etten ole jaksanut istuutua kirjotuspöydän ääreen muuta kuin kaikkein välttämättömimpäin asiain vuoksi, jonka jälkeen olen heti käynyt levolle ja vaipunut silmänräpäyksessä sikeeseen uneen — uneen, joka on melkeen yhtä syvä kuin ennen lapsuusaikaan.

Niin, rakas veli, olen todellakin käynyt ihmeen terveeksi. Minun täytyy myöntää — tunnen itseni väkeväksi, tarmokkaaksi ja voinpa miltei sanoa nuorekkaaksi, huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestani. Minulla on erinomainen ruokahalu ja nukun, kuten sanoin, raskaasti, häiritsemättä, havahtumatta koko yön. Mutta omituisinta on mieleni muutos — sitä tutkin suurella kiintymyksellä — ajattelen onko sellaista tapahtunut toisille henkilöille, joilla on ollut kykyä mietiskelyyn, oman sielunsa tutkimiseen. Filosofit ovat yleensä ennättäneet kypsyneeseen ikään, niin että kun heidän maailmankatsomuksensa, heidän järjestelmänsä kerran heille on selvennyt, ei liene nuorekkaampaan katsomustapaan palaaminen enää mahdollinen. Mutta jotain sellaista on nyt minulle tapahtunut. Minusta tuntuu nyt aika ajoin kuin jälleen alkaisin ymmärtää ja käsittää noita ihmisiä, jotka yhä vaan puhuvat elämänilosta — käsitän mielestäni, että voi löytyä ihmisiä, jotka elävät elämän tähden, elävät tyytyen siihen mitä heillä on, jotka tervehtivät uutta päivää ja nauravat riemusta. Tuntuu myös siltä, että minäkin muuttuneissa olosuhteissa tuntisin itseni — joskaan en onnelliseksi — niin ainakin ystävälliseksi sitä luontoa kohtaan, joka minut on pakottanut olemiseen.

Mutta sanoppas eikö tämä ole varmaa? Eikö tämä ole paras mahdollinen todistus siitä, ettei sielu ole mikään itsenäinen, mikään itsestään pysyväinen, mikä tekisi mahdolliseksi sen jatkuvan olon äärettömän ohuessa, eetterisessä tai aineettomassa ruumiissa, joka olisi olevinaan kuolemattomuutta? Eikö tämä juuri ole todistuksena siitä, ettei sielu ole muuta kuin yhden palon lekuttava liekki? Se suurenee, lämpenee, kirkastuu ja ilostuu tullessaan terveemmäksi, toisin sanoen saadessaan eloisamman, runsaamman ainemuutoksen, mutta pimenee, synkkenee, tummuu huonossa lämmössä, aivoissa, jotka ovat huonot aineellisessa suhteessa. Jos sielu olisi itsestään pysyväinen, niin pitäisi käydä päinvastoin. Silloin pitäisi ruumiin terveyden pikemmin vähentää kuin lisätä sielun ilmestysvoimaa. Sielu alkaessaan enemmän iloita maallisesta elämästä mitä terveempi ruumis on, näyttää siten olevansa sopusoinnussa luonnon kanssa, näyttää olevansa maallinen, aineellinen tuote — ei aineen kahleista kärsivä, korkeimmista, henkisistä olemusmuodoista riistetty, sidottu tukautettu muukalainen.

Mutta minä filosofiasta viis' ja menen nukkumaan. Jumala suokoon, etten saisi kapteeninrouvalta vastausta jo huomenna tai että Rackin ehdotus saapuisi samaan aikaan — se on minun iltarukoukseni, sillä tällä kertaa tulee hurja rajuilma, kun se pääsee puhkeamaan, ja silloin olisi hyvä olemassa jonkinmoinen verho ja suoja, mihin tarttua ja asettaa ylleen.

Niin — olen jo puolinukuksissa — hyvää yötä sentähden!

Polle.

KAHDESKYMMENES KIRJE.

Siltala, 11 p:nä jouluk.

Rakas veli!

"Ol' ilta lauantainen" — näillä sanoilla minun väkisinkin pitää alottaa tämä kirje.

Sillä todellakin oli lauantai-ilta, viikon töitten päätyttyä, jolloin minä — pakosta — läksin väentupaan, minäkin, ollakseni läsnä kaksoiskihlausten vietossa — Miinan ja Jannen, joka vihdoinkin oli taipunut, koska aika oli jo hyvin tärkeällä, ja Liinan ja Kallen, koska Kalle piti edullisempana kihlautua ja viettää häitä yht'aikaa, kun pitokustannukset siten voitiin jakaa tasan.

Siellä oli tietysti koko talon väki — taloudenhoitajattaret, piiat, karjakot, tallirengit, muonamiehet, torpparit — hälinää ja tupakansavua ylenmäärin ja pirtti varikuuma.

Olin sentähden aina vaaninut sopivaa tilaisuutta ja pari kertaa pujahtanut pois lepuuttaakseni aistimiani ulkona kuutamossa tai huoneissani — etenkin nenä ja silmät kärsivät tuvassa.

Mutta kerta kerralta kävi vaikeammaksi palata sinne takaisin ja kestää siellä. Ilma tuvassa oli aivan läpinäkymätön, kun ulkona astui ovesta sisään. Senvuoksi lähdin sieltä taas yhdeksän aikaan, oltuani sisällä vain noin neljännestunnin.

Niin korkeintaan neljännestuntia oli kulunut siitä, kun viimeksi kävin pihan poikki — ja kuitenkin siellä seisoi nyt hevonen rekineen, joita siellä ennen ei ollut. Myöhäisiä vieraita ne eivät voineet olla torpista tai ulkotiloilta, sillä hevosen luona oli vain yksi mies ja sitäpaitsi hän oli ajanut herrasväen portaitten eteen.

Aloin aavistaa jotain, joka sai sydämeni sykkimään kiivaammin ja aivan oikein — kun lähestyin miestä ottaakseni selkoa hänestä, kuului portailta, missä kaikki oli synkän varjon peitossa:

"Tuntuu siltä, että olen käynyt ihan liikanaiseksi sivuhenkilöksi täällä Siltalassa ja hyvin vastenmielinen näyttää tuloni olevan, koska minua ei lähdetty noutamaan ja jätetään talo saapuessani pimeäksi ja tyhjäksi."

"Rouva!" huudahtin ja juoksin kookasta olentoa vastaan, joka astui alas portaita. "Rouva."

"Miksei pehtori lähettänyt ketään minua noutamaan?"

"Mutta enhän ole aavistanutkaan, että rouva tahtoi palata takaisin."

"Kirjeeni täytyi saapua keskiviikkopostissa."

"En ole saanut riviäkään."

"Miksei ketään ole kotona — koko talo on tyhjä ja pimeä?"

"Sentähden että vietämme täällä kihlajaisia tänään — vieläpä kaksia kihlajaisia."

"Vai niin — saan siis toivottaa onnea."

En ollut ymmärtävinäni ilkeyttä, jonka hän lausui kiukusta — tai pakkasesta värisevällä äänellä, kuten jälkeenpäin olen ajatellut — vaan vastasin:

"Kyllä minä uskon, että he olisivat iloissaan, jos rouva tekisi sen myöhemmin…"

"Ketkä he?"

"Miina ja Liina tietenkin — ja heidän sulhasensa Janne ja Kalle. Mutta nyt rouva sallii minun varmaan juosta tupaan kutsumaan väkeä."

"Olisin todellakin hyvin iloinen, jos saisin hiukan lämmintä — minulla oli huonot nahkaset ja reki koko tien, ja palelluin melkeen puolikuolleeksi."

Kiirehdin kutsumaan taloudenhoitajatarta, ruuanlaittajaa ja sisäpiikaa, mutta palattuani takaisin oli hän jo käynyt sisään. Ja turhaan odotin sinä iltana kutsua hänen luokseen. Hän oli, mikäli sisäpiika tiesi kertoa, kulkiessaan myöhemmin pihan poikki palatakseen takaisin juhlaan, niin väsynyt ja vilustunut kyytimatkasta, että oli vaan kiireesti juonut teetä ja paneutunut sitten heti levolle.

Vaikkakin olin ihan syytön, harmittelin kuitenkin koko yön tuosta ikävästä vastaanotosta — se loukkasi syvästi häntä, mikäli minä saatoin päättää. Eivätkä mielentilat — ja kaikista vähimmin naisten — johdu miettimisen tai järjen perusteella. Hänen olisi muuten pitänyt käsittää, että olisin tahtonut asettaa tuon vastaanoton aivan toisin, jos vaan olisin saanut hänen kirjeensä.

Saadakseni tietää miten tuon kirjeen laita oli, istuin yläällä odottaen postintuojan tuloa. Hän saapui viimeinkin keskiyöllä ja vannoi ja vakuutti, ettei postilaukusta saattanut mitään kadota. Tyhjensin sen ja löysin aivan oikein kirjeen sieltä — mutta lähemmin tarkastettuani huomasin myös, että se oli leimattu Helsingissä vasta torstaina. Postintuojan ja minun oma syyttömyyteni oli siis selvä — kapteeninrouva tai hänen palvelijansa Helsingissä olivat nähtävästi hutiloineet.

Mutta postilaukusta löysin myös toisen kirjeen — Rackin kaivatun kirjeen. Hän tarjosi arvostelijainsa arvioimisen mukaan viisisataakaksikymmentäviisituhatta markkaa metsästä ja oli valmis heti antamaan puolet kuuden kuukauden akseptiin. Jättiläispuista hän ei voinut sanoa mitään varmaa ennenkuin keväämmällä näkisi, miten niitä oli hoidettu, olivatko puut terveitä ytimeltään j.n.e. Siltä varalta, että olisimme suostuneet hänen ehtoihinsa, oli hän liittänyt välikirjaehdotuksen myötä. Joka tapauksessa hän pyysi, ettemme kääntyisi muiden puoleen — hän tahtoi paraansa mukaan sovittaa asiat siten, että olisimme molemmin puolin tyytyväisiä.

Nuo paperit lohduttivat minua sentään koko lailla. Päätin käyttää niitä niin vaikuttavasti kuin suinkin, näyttääkseni vihdoinkin hänelle, miten hän voisi erehtyä, jos tahtoi toimia kysymättä minulta neuvoa.

Olen nykyään nukkunut siunatun hyvin, kuten sinulle viimekerralla kirjotin. Nyt oli aika kulunut yhteen, ennenkuin tulin suojaani, ja äskeiset tapahtumat — etenkin harmitteluni siitä, että kapteeninrouvan kotiintulo oli muodostunut niin ikäväksi ja sitten kaikemmoiset ajatukset, jotka risteilevät aivoissa juuri silloin kun niistä tahtoo päästä vapaaksi, pitivät minua valveilla, niin etten aluksi tahtonut saada unta. Vasta aamupuolella vaivuin siihen — ja siitä seurasi että havahduin kymmenen aikaan päivällä.

Silloin tapahtui niin hullusti, että kapteeninrouva lähetti minulle sanan, kun istuin vielä ajelemassa partaani. Käskin pyytämään anteeksi ja sanoin tulevani pian.

Mutta niinkuin kiirettä pitäessä ainakin, haavotin itseni ja sain puuhailla hyvän aikaa tukkiakseni verenvuotoa. Sitten tungin paidannapit kovaksi silitetyn edustan ulommaisiin napinläpiin ja tavaton työ oli saadessani ne jälleen pois ja pistetyksi sisäpuolelle. Siten hän sai odottaa ainakin tunnin, ennenkuin hänen pehtorinsa saapui. Valmistuin ottamaan vastaan aika myrskyn puuskausta — mutta paha kyllä — kohtasin säteilevää onnea ja päivänpaistetta. Heti ensisilmäykseltä, kun näin tuon omituisesti muuttuneen olennon, selveni minulle, että Helsingissä oli tapahtunut jotain, joka sytytti hänen silmiinsä lempeän, syvän ja autuaan loiston, sai hänen huulensa hymyyn, sulatti hänen ennen niin ylpeät, jäykät ja kylmät kasvonsa eläviksi, riemuisiksi ja lämpimiksi. Kihlaus oli jo tapahtunut — edessäni oli onnellinen morsian.

Minkä arvoista rakastavalle naiselle on raha, kauppahommat, pienet loukkaukset ja kaikki muu roska! Mitä hän nyt huoli pehtorinsa nenäkkäisyydestä! Mielellään hän asettui kaiken tuon yläpuolelle.

Hän läheni minua ruhtinaallisena ja kuitenkin neitseellisenä — säteilevän iloisena ja kuitenkin hiljaa ja tyynesti hymyillen käsi tervehdykseen ojennettuna.

"Suokaa anteeksi, pehtori", hän sanoi, "anteeksi eilenilta. Olin nyrpeä, väsynyt ja puolikuolleeksi paleltunut, ja minä ajattelin kotiintuloani niin ystävälliseksi — vastakohta oli liiaksi räikeä, jonkavuoksi otin sen niin pahakseni."

"Herran tähden, rouva — meidänhän täällä tulee pyytää anteeksi, että siten otimme vastaan — ja vielä suurempi syy on minulla, koska nytkin annoin kapteeninrouvan odottaa. Pyydän anteeksi juuri senvuoksi, että olen hyvin pahoillani siitä vastaanotosta, jonka rouva eilen sai, sentähden en saanut unta ennenkuin vasta aamupuolella. Mutta nyt voin osottaa, että todella olimme syyttömiä, sillä viime yönä vasta toi postimies rouvan kirjeen. Voitte nähdä, että se on leimattu Helsingissä vasta torstaina, eikä siis voinut ennättää tänne keskiviikkopostissa."

"Niinpä on — todellakin! Tyttö on tietenkin unohtanut kirjeen taskuunsa ja pannut sen postilaatikkoon vasta myöhemmin sanaakaan siitä minulle sanomatta. Päätin nimittäin viime hetkessä nyt jo palata tänne — tekosyynä käytin herra pehtorini niskottelua, mutta itse asiassa olin kyllästynyt kaupunkilaiselämään ja kaipasin takaisin Siltalaani. Nyt tuskin voin käsittääkkään, miten kerran saatoin ajatella, että iäksi olisin jättänyt sen."

Olin melkeen typerryksissäni, kun hän niin tuttavallisesti puheli. Hän jutteli noin vaan puoleksi leikillisesti, hymyillen, kuten hyvää ystävää puhuteltaessa — siten hän ei ollut vielä koskaan puhutellut "pehtoria". Sanotaanhan kyllä, että onni voi muuttaa naisen — mutta yhtä käsittämättömältä kuin minusta tuntui, että tuo muutos olisi voinut olla niin uskomaton ja etenkin että asiaan kuulumattomat senkautta pääsisivät niin äkkiä suosioon, yhtä sydäntäsärkevää oli ajatella tuon onnen syytä — viiksiparia sekä niihin kuuluvaa sielutonta ruumista!

"Rouva näki hyväksi kutsua minua uppiniskaiseksi…"

"Aivan niin minä suvaitsin sanoa. Mutta ennenkuin nyt rupeamme riitelemään, niin olkaa hyvä ja tulkaa kanssani suurukselle — annoinhan herättää pehtorin ihan kesken unia, joten ette tuskin ole vielä ennättänyt juoda kahvikuppia."

Suurusta syödessä hän kertoi minulle että lapset, Kalle, Viivan ja Elsa — jotka muuten kaikki lähettivät minulle terveisiä, kuten myös kamreerin väki ja ruustinna — olivat niin kauan puhelleet ja haaveksineet Siltalan talvi-iloista, että he lopulta taipuivat tulemaan hänen pyynnöstään joululomaksi tänne Siltalaan. Sillä hän itse, kapteeninrouva, ei lainkaan voinut viihtyä kaupungissa ja monen monta kertaa oli kaivannut tänne takaisin.

"Mitenkä se on mahdollista!" huudahtin minä. "Niin yksin kun rouva saa nyt täällä olla!"

"En tiedä — se riippuu arvatenkin osaksi siitä, että minun ikäisenäni on jo tottunut johonkin määrättyyn. Kaipasin omia huoneitani. Mutta sitäpaitsi minä kaipasin näköalaa ikkunasta, kaipasin ilmaa, kaipasin metsää, ja minua kiusasi ovikellon ja telefonin kilinä — voi, minkälainen kiusankappale se telefoni on! Parin sukupolven elettyä se tulee lyhentämään ihmisikää ainakin kolmannella osalla."

"Miten niin", nauroin minä. "Uudellamaalla on muuten tilallisillakin jo telefoni."

"Se on ihan toista — maatilalta on naapuriin todellakin sellainen välimatka, että telefonipuhelu voi silloin tällöin tuottaa pientä hauskuutta. Mutta kun asuu seinän takana tai kerrosta alempana. Ja sitä soittoa ja kirkunaa kaupungissa — koko taloahan häiritsee jokainen telefonipuhelu — ja siellä soitetaan ja kirutaan päivät päästään! En ole hermostunut, mutta varmaan tulisin pian siksi, jos minun olisi pakko asua kaupungissa telefoni huoneissani. Juuri kun on päässyt yhden ajatuksen alkuun, rupeaa kilisemään. Silloin keskeytyy kaikkien toimet talossa, kaikki kuuntelemaan ketä tahdotaan tavata, kunnes torveen rientänyt huutaa: Kalle puhumaan! Niin, sitten kaikki voisivat jatkaa töitään. Mutta eipäs — tahtomattaankin kuulee Kallen yksinäisen puheen ja koettaa kuvitella mielessään kuka hänen kanssaan mahtaa keskustella. Sitten — Jumalan kiitos — loppuu puhelu ja kukin voi jatkaa toimiaan! Niin, mihinkähän sitä taas jäikään? Ajatuksissaan oli — ja taaskin aika kilinä! No, kukas nyt? Viivani huudetaan. Sama juttu uudelleen! Tekipä ihan mieli juosta ulos — minne tahansa lopuksi."

Minä nauroin ja sanoin, että silloin se todellakin kävisi rasittavaksi, jos lapsetkin saisivat käyttää telefonia.

"Lapset — tietysti lapset käyttävät sitä. Joka päivä soittaa jokainen Kallen, Viivanin ja Elsan luokkatoveri ainakin kerran heille."

"Jumala meitä sitten varjelkoon!" huudahtin minä.

"Ja sittenkään ei telefooni kiusannut minua eniten. Pahin oli vastapäätä oleva talo — ja kuitenkin Helsingin kadut ovat leveitä ja kauniita. Mutta lopuksi aloin vihata tuon talon seinää."

"Rouva on tottunut aina asumaan maalla."

"En — en aina. Asuin monta vuotta Käkisalmessa — mutta Käkisalmessa ei paljon tiedetä kaupunkilaiselämästä."

"Sen kyllä uskon. Mutta jos nyt lapset tulevat tänne jouluksi, pitäisi täällä olla luistinrata, vipukelkka ja muuta sentapaista. Salliiko rouva, että annan muutamain akkain luoda lumen joltakin paikkaa jäältä?"

"Kernaasti! Mutta miksi akkain?"

"Tarvitsisin miehiä muualle."

"Tehkää mitä voitte, jotta heillä olisi niin hauskaa kuin mahdollista. Mutta nyt — lohduttakaa nyt minuakin hiukan. Minun täytyy kiinnittää Siltala kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta — minun täytyy, ymmärtääkö pehtori — tai sitten saan jättää sen ainiaaksi. Ensimäisen ja toisen vuoden korothan voimme maksaa niistä rahoista, jotka saamme myömällä lehmiämme. Kolmantena vuonnahan meillä pitäisi jo olla tarpeeksi heiniä myötävänä, joten sillä tavoin voimme maksaa korot, jos vähennämme muita menoja."

"Maanviljelys ei kannata, jos sitä painostaa suuri velkataakka."

"Minä olin myös ihan varmasti päättänyt, niin kipeästi kuin se minuun koskikin, lähteä Siltalasta ja lunastaa itseni tuolla kahdellasadallaviidelläkymmenellätuhannella. Mieheni testamentin mukaan minulla nimittäin on oikeus valita — hänhän ei voinut jättää osattomaksi yhtä veljenpoikaa, joka pienestä palkasta raataa alempana pankkivirkamiehenä. Mutta hän sääti että minä sain valita. Ja minä olin, kuten sanottu, päättänyt jättää Siltalan ja ottaa itse nuo kaksisataaviisikymmentätuhatta, kun pehtori kesällä rupesi puhumaan, että maatila on huomattavasti suurempiarvoinen kuin miksi se on arvioitu, ja että se mahdollisesti tuottaisi viidentoistatuhannen markan koron."

Todellakin hyvin siististi tuolta vanhalta ukkorähjältä! Koska hänen mielestään veljensäpoika, luutnantti, tulee toimeen hänen leskellään sekä puolella omaisuudesta, antaa hän veljensäpojalle, pankkivirkamiehelle, toisen puolen. Sukulaisrakas ukko, eikö totta?

"Mutta rouvan tulee ajatella, että teidän taloutenne tulee vast'edes maksamaan paljoa enemmän kuin nykyään…"

"Miksi niin?" keskeytti hän minut — ja minä huomasin joutuneeni umpikujaan.

"Rouvahan sanoi suvella — rouva sanoi, että menonne vast'edes tulisivat tuntuvasti lisääntymään."

"Niin, juuri noiden koronmaksujen takia."

"Vai niin — sentähden! Mutta joka tapauksessahan on ihan järjetöntä lainata tuollaista summaa, jos vaan millään muulla tavalla voi tulla toimeen."

"Niin, mutta minähän en voi. Mitenkä muuten saisin rahaa."

"Myökää metsää."

"Turhaa puhetta — myökää metsää. Mehän kuletamme koko talven halkoja kaupunkiin, mutta se tuskin tuottaa kolmeatuhatta markkaa vuodessa. Kyllä te olette tulinen luonteeltanne. Suokoon Jumala etteivät kaikki arvioimisenne lopuksi näyttäytyisi olevan pelkkiä tuulentupia!"

"Onhan myös melkeen naurettavaa, että Siltalan moisesta maatilasta laahataan muutamia halkokuormia kolme peninkulmaa — se on jälleen tuota isoisän-isän menettelytapaa."

"Pehtorihan tietysti osaa järjestää sen paljoa paremmin. Pehtori voisi tietysti hankkia yhdessä talvessa nuo kaksisataa viisikymmentätuhatta", hän sanoi hyvin ilkamoivalla äänellä.

"Luonnollisesti", vastasin hiukan kumartaen, ikäänkuin en olisi huomannut hänen äänenpainoaan. "Enkä ainoastaan näitä kahtasataaviittäkymmentätuhatta, vaan voin sanoa, niin paljon kuin kapteeninrouva tahtoo ja tarvitsee — ainakin noin pari kolme miljonaa."

Hän nousi kiivaasti. "En tiedä tahtooko pehtori huvitella kustannuksellani vai…"

"En, Jumala paratkoon!"

"Silloin pehtori on todellakin — vähintäin lapsellinen!"

"No niin — mutta palataksemme nyt itse asiaan ja noihin kahteensataanviiteenkymmeneentuhanteen, olen minä vastoin kapteeninrouvan määräyksiä omin päin ryhtynyt muutamiin toimenpiteisiin…"

"Vai niin — todellakin!"

"Olen niin. Ehkä rouva hyväntahtoisesti silmäilisi näitä papereita — tässä on kirje ja välikirjaehdotus, jotka sain viime yönä." Näin sanoen ojensin hänelle paperin.

Hiukan viivytellen — hyvin hämillään hän otti sen kädestäni ja alkoi katsella sitä.

Tarpeetonta lienee vakuuttaa, että hänen innostuksensa pian kasvoi. Näin punan pian leviävän hänen kasvoilleen. Huomaamattaan hän kohotti kättään ja painoi sitä sydämelleen.

Loppuun päästyään hän katsoi minuun.

"Ja te tahdotte vakuuttaa, että tämä kirje — tämä kauppasopimus tarkottaa Siltalan metsää?"

"En lainkaan — kysymys on vaan pienestä osasta Syvämaan metsää."

"Syvämaa — siellä en ole milloinkaan käynyt."

"Siellä ei ole luullakseni kukaan ihminen käynyt sataan vuoteen. Juuri sentähden arvelinkin, ettei kapteeninrouva tulisi tuntemaan kaipuuta, jos joku osa siitä myötäisiinkin."

"Ja se metsä…"

"On Siltalan helmi — ihana aarniometsä, jonka kaltaista en ole nähnyt vielä koskaan Suomessa."

"Ja siitä metsästä saisi…"

"Miljonia — aivan varmaan! Mutta kapteeninrouvan asemassa en hakkauttaisi kaikkia, vaan jos saisin neuvoa, niin jakaisin osiin koko maatilan metsän ja hakkauttaisin järjellisesti, niin että täällä aina olisi joku osa tuollaista parisatavuotista — Siltalan pinta-ala siihen kyllä riittää."

"Ja tämä kirje — tämä kauppasopimus — ovat todellisia — ovat todenmukaisia — ovat todellakin kapteeni Rackilta saatuja?"

"Luonnollisesti. Mutta hänen täytyy antaa vähintäin viisisataaneljäkymmentätuhatta markkaa — muuten ehkä olisi viisainta ilmottaa ja pitää huutokauppa, sillä metsänhoidonneuvoja, joka myös oli täällä, arvioi metsäpalstan viiteensataankuuteenkymmeneentuhanteen markkaan."

"Herra Paul…"

Hän tuli ja ojensi minulle kätensä — mutta keskeyttikin aiotun lauseensa ja jatkoi:

"Saisinko nähdä tuon metsän?"

"Tietysti. Olen ajanut sinne joka päivä nyt kolmen viikon ajalla, ja jos kapteeninrouva tyytyy pikkurekeen, sujuu matkamme kuin tanssien. Enkä usko, että rouva katuisi lähtöään. Se on upea metsä."

"Tahdotteko tulla kanssani sinne?"

"Tietysti."

"Hyvä. Olen puolen tunnin kuluttua valmis." Hän puristi kättäni ja meni huoneisiinsa.

Oli sangen kylmä ja koska minun tietenkin tuli istua takana ajolaudalla, missä jalat etenkin ovat tuulelle alttiina, niin vedin valjastaessa niihin pitkävartiset hylkeennahkasaappaat. Nahkasista pidin itse huolen, sillä nuo kuhnustelijat saattaisivat panna ne heti rekeen, joten ne olisivat jääkylmät, kun lähtiessä kävisi istumaan. Muutamia sikareja pistin lyhyen turkkitakkini povitaskuun, ja niin olin valmis — muistuttaen kovin eskimoa, joskin hiukan pitempi ja voimakkaampi sitä.

Kapteeninrouvakin hymyili, astuessaan ulos ja nähdessään minut.

"Olen pukeutunut lämpimiin vaatteisiin, koska viima täällä takana tunkee ihan ruumiin läpi", hymyilin minä vuorostani.

"Ei — mutta aikooko pehtori istua niin epämukavasti? Minkätähden? Emmekö voi ottaa tavallista rekeä?"

"Olen ajanut jäljet sinne tällä pikkureellä — toinen reki kulkisi ehkä raskaammin. Ja mitä taas rouvaan tulee, niin saatte nähdä, että edessä on vallan hyvä istua", sanoin minä peittäessäni koko reen suurella karhuntaljalla. "Olkaa hyvä ja käykää istumaan, niin käärin sitten teidät näihin."

Hän istuutui nahkasiin, jotka kiedoin hänen ympärilleen ja kun sitten olin peittänyt hänet sudennahkapeitteellä, läksimme matkalle.

Oli tuollainen talvipäivä, jolloin pensaat ja puut kimaltelevat kuurassa ja aurinko paistaa ja saa jokaisen pienen oksalla riippuvan jääkristallin timanttina välkkymään. Lahtien ja salmien jäätä ajaessamme sulkivat rantametsät meidät kuin valkeaan kammioon ja yllämme riippuivat milloin himmeät, milloin kuurakimalteiset lehtipuunoksat, jotka toiselta rannalta toiselle ulottuen muodostivat eteenpäin kiitävän rekemme ylle mitä hienoimman kulta- ja hopeakudoksisen katon. Sillä todellakin me kiidimme eteenpäin — keli oli erinomainen, tie jäällä tasainen ja liukas sekä hevonen hyvä.

"Ellei pehtorin olisi takana niin epämukava istua, olisi tämä matka vallan ihastuttava", hän huudahti.

"Minun päinvastoin on vallan hyvä — olenhan pukeutunut tätä paikkaa varten."

Kun pääsimme aukealle selkäjäälle, alkoi kylmä koillistuuli puhaltaa, niin että hänen piti nahkasissa kääntyä puoleksi kylelleen lepäävään asentoon, selkä tuulta kohti, jonkatähden hänen kasvonsa tulivat näkyviini — hän saattoi puhuessaan katsoa minuun. Oi, miten kaunis hän oli! Luulen että nainen on kaunein siten maatessaan ihaniin, pehmosiin nahkasiin peitettynä, turkisten kasvoja ympäröidessä, jotka pakkanen on purrut kaksinkerroin raikkaimmiksi, sileiksi ja punastuviksi — vaikk'eivät hänen silti muulloinkaan koskaan ole raikkautta vailla.

Pääsimme kuitenkin pian taas saarien suojaan, ja niiden valkeiden pensaiden ja puitten lomitse saavuimme joen suulle, jonka jäätä ajoimme metsään, mikä nyt nopeasti alkoi nousta yhä juhlallisempana, kunnes kapteeninrouva äkkiä huudahti:

"Oi!"

Sillä nyt olimme siellä — tiheä leppä-, kataja-, koivu- ja kuusiseinä oli kadonnut ja kahdenpuolen aukeni aavalla tasaisella lumikentällä laaja — tavattoman suuri sali vihreine kattoineen, jota tuhannet tiheässä seisovat korkeat ja solakat pylväät kannattivat, alhaalta harmaat ja latvasta punakellervät.

"Oi!" huudahti hän kerran vielä. "Mutta sanokaappa — miten tämä metsä on välttänyt kirveen?"

"Niin — sitä ei ole helppo sanoa. Mutta jos ajattelemme, miten syrjässä se on, miten nämä rungot jo viisikymmentä vuotta sitten, jolloin metsäntuotteita meillä pidettiin melkein arvottomina, olivat jotenkin paksuja, eikä kapteeni Lind milloinkaan tarvinnut suurempia summia ja miten hän viimeaikoina oli jo ikämies, miten Siltalassa on metsää mukavammankin matkan päässä kyllin kaataa omiksi tarpeiksi ja puukauppaa varten, jota täällä on harjotettu. Ja lopullisena syynä siihen on kansan laiskuus; he kun eivät viitsi etsiä jykevämpää metsää, kun hoikempaa on saatavissa. Tämä kaikki tekee asian ihan käsitettäväksi ja mahdolliseksi."

Sittenkun olimme kulkeneet yli pienen metsäjärven, ajoin pois jäältä, koska joki järven yläpuolella kävi vuolaaksi ja jää epävarmaksi. Ja täällä alkoi nyt merkitsemäni palsta.

"Uusi tupa!" huudahti kapteeninrouva. "Kuka on asettunut tännekin asumaan?"

"Se on vaan metsäpirtti, jonka olen rakennuttanut. Matka tänne on siksi pitkä, etteivät työmiehet ennättäisi kulkea sitä joka päivä — he tarvitsevat siis yöksi jotain suojaa. Olen nimittäin ajatellut omalla väellä, jolla siihen talvella on kyllä aikaa, hakkauttaa puut, sillä epämiellyttäväksi voisi käydä jos täällä oleksisi koko talven kaikellaisia irtolaissällejä." Ja kun näin miten hän epäillen hymyili minun varovaisuudelleni, sanoin minä — hänen tähtensä juuri en tahtonut tänne noita tukkijunkkareita:

"Rouva ei hymyilisi, jos läheisyydessänne olisi ollut tuollainen joukko tukkimiehiä — ne eivät ole hauskoja — kaikkein vähimmin naisille, sen voin vakuuttaa."

"Ajattelen asiasta ihan samoin kuin pehtori."

"Silloin — nauroitte jollekin muulle?"

"Niin, minä nauroin jollekin muulle. Mutta se on yhden tekevä. Miten suuri on nyt se metsänosa, josta saisin yli puolimiljonaa?"

Näytin suunnilleen rajat.

"Ja jäännös on saman arvoinen?"

"Tietysti!"

"Sitten olen hyvin — hyvin rikas — äkkiä — teidän ansiostanne."

"Ettepä suinkaan minun ansiostani. Kuka tahansa olisi keksinyt heti tämän kultakaivoksen."

"Lupaako pehtori minulle yhden asian?"

"Kernaasti — ellei se käy yli voimaini."

"Pyydän teitä ainoastaan vaikenemaan — pyydän ainoastaan ett'ette kertoisi tästä kultakaivoksesta."

"Se on itsestään selvää. Sellaisesta vaikenee mieluummin."

Mitä kauemmin katselimme metsää, sitä hitaammin sujui keskustelu, kunnes vihdoin kokonaan katkesi. Nähtävästi hänkin tunsi sen ihmeellisen vaikutuksen, minkä tällaisen metsän juhlallisuus tekee mieleen. Huomasin tämän todeksi heti kun olimme jättäneet metsän. Kun me nimittäin ajoimme takaisin kotia kohti, alkoi hän keskustella kysymyksestä, mikä osotti että hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kohonneet yli pikkuasioitten.

"Sanokaa", hän virkkoi, "miksi rintamme laajenee enemmän silloin, kun yllämme on holvi, laajenee enemmän kuin kulkiessamme vapaan taivaan alla?"

"Laajeneeko? Jos tukauttavasta kellarista astun ulos, niin hengitän ehdottomasti syvemmin."

"Niin — jos otatte asian siltä kannalta. En ajatellut nyt keuhkoja, vaan sydäntä. Vieläpä ihanimpana kesäpäivänäkin, kun kauniista ilmasta astun korkeaan hämärään, kosteaan, viileään temppeliholviin, niin kohoaa sieluni kunnioitukseen, jotta väristys karmii selkäpiitäni. Kun avoimen taivaan alta tulemme tämänkaltaiseen metsään, tunnemme saman suuruuden ja laajenemisen tunteen. Säteilevä aurinko ja kirkas taivas eivät saa meitä läheskään niin juhlamielelle, kun kesällä liu'umme yli kuvastinkirkkaan järven, kuin tuollainen lämmin, valoisa auringoton heinäkuunsunnuntai — kun olemme matalan, kevyen, tasaisen, autereisen pilviholvin alla. Niin — vieläpä sekin lumoo meitä, kun oksat päämme päällä kaareutuen yhtyvät ajaessamme tai soutaessamme salmen kautta — ja kuinka monet tahtovat vielä vuoteensakin ylle suojakaton!"

"Luulen että rouva sekottaa nyt kaksi eri tunnetta toisiinsa. Me olemme kaikki suuria lapsia — jos vuoteella levätessä yllämme on erityinen pieni katto tai jos huomaamme sellaisen äkkiarvaamatta peittävän meitä matkatessamme mantereen ympäröimää vettä tai jäätä — niin se huvittaa meitä, kuten lapsiamme huvittaa, kun saavat rakentaa kartanolle katon ylleen. Mutta tuolla tunteella ei ole mitään yhteyttä sen juhlallisen kunnioituksen kanssa, joka valtaa mielemme astuessamme korkeaan temppeliin, olkoonpa se nyt sitten vaikka ihmistyötä ja senvuoksi kaksinverroin ihailtavaa tai luojan mestarituote. Avarin ja kunnioitusta herättävin kaarikatto on ja tulee aina olemaan sentäänkin sinitaivas — jos selällään makaa suvipäivänä, katse sinne ylös kiinnitettynä, niin laajenee sydän voimakkaammin kuin temppelissä ja metsässä koskaan."

"Niin kyllä — mutta ainoastaan silloin, kun selällään lepää, katse siihen kaarikattoon kiinnitettynä. Muuten tuntuu siltä kuin korkea metsä tai korkea temppeli olisivat itse taivasta suurempia, korkeampia, avarampia tai vapaampia."

"Senvuoksi ettemme voi äärettömyyttä millään mitata, mutta havaitsemme heti korkeuden, kun seinät ja pilarit kohoovat ympärillämme, joita katsellessa huomaamme oman pienuutemme."

"Älkää sanoko niin! Kulkekaappa suurkaupungin katua, jonka varrella on kuuden, seitsemänkerroksisia taloja. Ne ovat myöskin korkeuden mittoja — mutta te ette tunne rahtuakaan ylevän suuruuden ja kasvavan kunnioituksen tunnetta — miks'ette — siksi että holvi on poissa. Me tarvitsemme, me tahdomme holvia yllemme, mutta miksi — sitä en tiedä."

"Hyvin tukalassa asemassa me kuitenkin pakenemme näitä holveja päästäksemme vapaan taivaan alle."

"Tokkopa?"

"Ukkosen jyristessä juoksevat useimmat rankkasateesta huolimatta suojaavasta metsästä, koska salama herkemmin iskee puuhun. Ja maanjäristyksen sattuessa ihmiset syöksyvät ulos temppeleistään."

"Tahdotte tähdätä siihen, että me, tuntien oman heikkoutemme ja vähäpätöisyytemme, viihdymme korkeissa holveissa ainoastaan niinkauan kuin arvelemme niiden suojaavan ja puolustavan meitä?"

"Aivan niin — vaikkakin tuo tunne saattaa meissä olla vaistomainen — peritty tottumus."

"Tuntuupa siltä — kun me senlisäksi ihailemme korkeata, suurta ja avaraa, että se mahdollisesti selittäisi tuon äsken mainitsemani kunnioituksen ja hartauden tunteen, joka meissä syntyy ollessamme korkeassa ja avarassa holvissa."

"Tietenkin — me huomaamme katon yllämme, mutta riemuitsemme samalla huoneen valtavuudesta. Muuten tuo tunne taitaa olla naisessa väkevämpi kuin miehessä."

"Miksi niin?"

"Koska hän tuntee itsensä turvattomammaksi. Nainenhan on luotu etsimään tukea ja turvaa — se myös selvittää sen, että he ihailevat enemmän ruumiillisesti kuin henkisesti suuria miehiä."

"Voi toki puheitanne!"

"Eivätkö? Hyvin usein näkee, miten parhaatkin naiset, jotka ihan vapaasti voisivat valita, menevät täydellisille narreille, ainoastaan senvuoksi että näillä on jotain näennäisesti miehekästä — suuret viikset, sotilaspuku tai leveä tyvi kannattamaan ylhäällä vähentyvää painoa — kallo mieluimmin ontto, jotta tuki näyttäisi vakavammalta…"

Kaikuva nauru keskeytti puheeni.

"Enkö ole oikeassa?"

"Ette!"

"Ja mistä rouva sitten luulee tuon merkillisen, muodottoman kuosin johtuneen, joka tekee nykyaikaisten keikarien ruumiin ylöspäin kapenevaksi jalustaksi, millä heidän tyhjä päänsä lepää, elleivät naiset ihastuisi enemmän tuohon tukeen kuin siihen, jolla on pienet jalat, kapeat sääret sekä leveät hartiat ja jonkinarvoiset aivot. Vieläpä heillä pitää olla ryhmysauva kävelykeppinä, jotta olisivat varmemman näköisiä."

Epäjohdonmukaisesti, kuten naiset aina, hän sekosi ihan toiseen asiaan sanomalla:

"Samasta syystä voisitte myös moittia naisia, jotka ei tahdo tehdä itseään huomionalaiseksi hylkäämällä käytännössä olevaa kuosia, jos se on naurettava."

"Naisten laita on toisin."

"Miksi niin — saavathan nuoret miehetkin olla muodinmukaisia."

Ja niin edespäin ja edespäin — hän alkoi nimenomaan puolustaa tuota narria, sillä hän oli kyllä huomannut, että viittailuni tarkottivat hänen luutnanttiaan. Miten viisas nainen voi antaa itseään sokaista siihen määrään!

Kun hän portaiden luona astui reestä, kääntyi hän puoleeni ja sanoi hymyillen:

"Tänään tosin on sunnuntai — mutta ehkä pehtori kuitenkin, korvausta tai palkankorotusta siitä vaatimatta, tahtoisi syödä luonani päivällisen, jotta voisimme tuumia vastausta kapteeni Rackille?"

Siten tulin olleeksi koko päivän hänen seurassaan, sillä saatuamme vastauksen valmiiksi, näytti hän minulle uusia nuotteja, jotka oli tuonut kaupungista, ja viimein meidän teki mieli soittaa niitä ja istuimme sitten flyygelin ääressä aina illalliseen saakka.

Jo maanantaina kaadettiin ensimäiset puut — aluksi sain hankituksi vain kaksikymmentä miestä, koska muita töitä oli iso joukko vielä jälellä. Siten on tämän viikon aikana saatu tuskin seitsemääsataa runkoa rannalle — kuhnustelevaa ja hidasta kun väki täällä on — ja päivät niin tavattoman lyhyitä.

Mutt'en ole myöskään ennättänyt pitää heitä silmällä koko aikaa, koska minulla täällä kotona on ollut melkoista hommaa luistinradasta, vipukelkasta, tiestä jäälle ja jos jostakin.

Muistelen maininneeni, että kammarini ikkunasta, joka ei ole kartanonpuolella, näkee syvällä kukkulan alla olevalle lahdenperukalle. No niin — tuon lahden rannalta ei ole puita kaadettu, ja keskellä lahdenperukkaa on suurempi ja pienempi saari, nämäkin ihan koskemattomia. Täälläkin vanhat koivut ja lepät kurottelevat oksiaan katokseksi yli kapeiden salmien, ja niiden jäältä annoin akkojen laasta lumen. Olen vakuutettu, ettei yhdenkään Europan kaupungin luistinrata ole kauniimpi tätä — lumiset, kuuraiset puut ympäröivät koko rataa, jonka muodostaa kolme soukkaa, kiemurtelevaa salmea yllään oksakatos — kaikki muodostaen 8 numeron — hiukan liian suuri puuha lasten tähden, mutta olen aikonut puuhata sinne jonakin iltana pienen tenhonäytöksen tai huvitilaisuuden kirjavine lyhtyineen ja bengalitulineen, joten se houkuttelee aikaihmisetkin sinne. Sitä varten olen tehnyt jo Helsingistä suurehkon tilauksen.

Mutta sitäpaitsi olen antanut aurata suoran tien alas jäälle, joten täällä ylhäällä voi heittäytyä kelkalle ja laskea hurauttaa silmänräpäyksessä lahdelle.

Metsästellyt olen myös sangen ahkerasti — sitä sopii harjottaa mainiosti metsänhakkuun valvonnan ohella, koska paraimmat lintupaikat ovat juuri siellä.

Iltasin olemme usein soitelleet — joten huomaat, että olen käyttänyt aikani sekä hyödyksi että huviksi.

Ja lopuksi vielä, veli rakas — suo anteeksi että vaivaan — olisitko ystävällinen ja veisit Lagströmille terveisiä minulta ja käskisit hänen pitämään siitä huolta, että joulu Thorsbyssä vietetään entiseen tapaan, siten että kukin saa määrätyn osansa kuten ennenkin — hän kyllä tietää itse ja rahoja hänellä täytyy olla yllin kyllin.

Ja sitten — iloista joulua! Minun kyllä on merkillinen tänä vuonna. Siitä kuitenkin ensikerralla. Jää hyvästi.

Polle.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN KIRJE.

Siltala, 27 p:nä jouluk.

Rakas veli!

Kiitos kirjeestäsi. Sain sen päivää jälkeen kuin lähetin omani.

Niin, onhan se ollut kohtalaisen hyvä vuosi, vaikkapa ei muuten juuri iloinen. Meidän vanhainpoikain elämähän lienee yleensä yksitoikkoisempaa kuin niiden, joita ympäröi lapset ja oma armahin — päivät ovat toistensa kaltaisia, toinen vuodenaika ei eroa toisesta, vuodet eivät tuo vaihtuessaan mitään uutta. Mutta suruista ja huolista me siten olemme vapaat sekä myös monista vaivoista ja vastuksista — niin, Jumalalle kiitos että on pysynyt vanhanapoikana! Sentähden, hyvää jatkoa ja hyvää loppua!

Vaikka tunnustaa täytyy, että jos olisin tavannut naisen sellaisen kuin hän — kapteeninrouva — silloinkuin vielä olin mahdollinen ja hän à prendre, niin en mene takaamaan, ettei olisi käynyt hullusti. Hän on oivallinen nainen, toisinaan ihan hurmaava, niin että tahtomattaankin tulee houkutelluksi unohtamaan päätökset, iän, järjen — unohtamaan kaiken hetkeksi.

Jotain sentapaista sattui minulle juuri eilenillalla luistinradalla.

Eilen nimittäin oli tuo juhlani, ja minua suosi mitä ihanin talvinen ilma. Parin päivän usvaisen suojan jälkeen oli pakastanut, joten luonto jälleen oli pukeutunut tuohon loistavaan, tenhoisaan, välkkyvään, valkeaan morsiusvaippaan, jota minä puolestani olen aina pitänyt melkeen kauniimpana kuin kesän vehmautta. Noin sata kirjavaa lyhtyä, jotka riippuivat valkosilla oksilla radan yllä ja ympärillä, levittivät himmeätä valoaan, missä valkosiin puetut puut ja pensaat näyttivät hyvin eriskummallisilta.

Olin valinnut muutamia taitavimmista miehistä avukseni, saadakseni lyhdyt ripustetuiksi ja sytytetyiksi mahdollisimman pian. Kun nyt ilta oli pimennyt ja lapset, jotka olivat olleet melkeen koko päivän alhaalla jäällä, tulivat ylös ja kävivät sisälle, aloin toimittaa radalle valaistusta ja asetuin itse tupani nurkalle suuren kirkkoreen viereen, jolla ohjasin pari kertaa lapsia mäkeä alas, itse seisoen kannaksilla, odottaakseni oikeata aikaa. Silloin menin sisään pyytämään heitä kaikkia, vanhoja ja nuoria, ottamaan osaa yhteen Tuhannen ja yhden yön iltaan.

"Luulotteletko nyt taas jotain?" huudahti Elsa.

"Luulottelen — ja tee sinäkin samoin — ajatelkaammepa että olisimme joutuneet kuuhun, missä talvettaret asuvat ja lyövät leikkiä, nähdäksemme heidän elämäänsä siellä."

"Mutta nythän on pimeä", huomautti Elsa.

"Tietänet kai, että kuu on itsevalostava. Ellei siellä olekkaan niin valoisaa kuin päivänpaisteessa — niin näkee siellä toki aina."

Monien kyselyjen jälkeen vetivät kaikki turkit ylleen ja niin läksimme. Kun olimme kiertäneet rakennukseni päätynurkkauksen ja eteemme avautui näköala yli lahdenpohjukan, missä olivat ennättäneet sytyttää jo osan lyhdyistä, pääsi kaikilta hämmästyksen huudastus — hauskaltapa se näyttikin täältä ylhäältä. Minun kehotuksestani istuutuivat kaikki — ruustinna eukko ensinnä — rekeen ja niin hurautimme alas. Sinne oli kokoontunut koko talon väki — olin sanonut, että nuoret, joilla oli luistimet, saivat kernaasti ottaa luisteluun osaa, se kun antoi enemmän eloa tauluun. Ja koska kapteeninrouva heti kotiintultuaan oli kirjottanut Helsinkiin ja pyytänyt heitä ottamaan luistimet mukaansa, niin oli sekä lapsilla että kamreerinrouvalla sellaiset — ruustinna eukko, kamreeri ja kapteeninrouva yksin eivät luistelleet — kapteeninrouva ei ollut milloinkaan oppinut sitä taitoa, koska hän oli kasvanut pikkukaupungissa, missä ei pidetty minkäänlaista rataa kunnossa.

Mutta nyt, sittenkun olin puiden lomissa polttanut bengaalitulia, jotka todella tekivät valkean metsän lumoavan näköiseksi, oli hän niin ihastuksissaan, että selitti katuvansa taitamattomuuttaan — ihanaa olisi nyt tässä omituisessa valossa liukua pitkin jäätä, saaria kiertäen, salmia samoten.

"No opettele sitten luistelemaan — se ei suurta aikaa vie", kamreeri sanoi. "Maria", huusi hän vaimolleen, "lainaatko hetkeksi luistimet Lillille?"

Kapteeninrouva koetti ensin vastustella, mutta myöntyi lopulta ja sai luistimet jalkaansa. Kamreeri tarttui hänen käsivarteensa — mutta hän oli vähällä kaatua heti pahasti taappäin.

"Herra Paul — tulkaa ja ottakaa Lilliä toisesta käsivarresta."

Mutta kukaan ei voi oppia luistimilla seisomaan niinkauankuin häntä pidetään käsivarresta.

Sittenkun olimme jonkun aikaa taluttaneet häntä, selitin minä, että hänen pitäisi luottaa itseensä — ei tarvinnut muuta kuin pitää nilkat vaan jäykkinä, etteivät jalat horjahtaisi ja kevyesti kädet minun käsissäni, kun liu'uin taaksepäin. Teimme siten, minä tartuin hänen molempiin käsiinsä ja niin pääsimme — horjuen tietysti — kappaleen matkaa eteenpäin. Silloin — ihan äkkiarvaamatta, kuten tavallisesti vasta-alkajan käy — hän kompastui: jalat ikäänkuin temmattiin hänen altaan ja luisuivat eteenpäin niinkuin aina. Estääkseni häntä pahasti menemästä selälleen, tempasin hänet kiivaasti puoleeni. Tuokiossa hän lepäsi sylissäni, kasvonsa vasten kasvojani ja kätensä vyötäisilläni, mutta oikeastaan vaan minun käsivartteni varassa, jotka olin kietonut hänen uumilleen.

Jokainenhan käsittää, että hän todellakin oli ihan avuton, kun ei saattanut turvautua jalkoihinsa, eikä senvuoksi estää syleilyäni, vaikka kuinkakin olisi halunnut. Mutta lempo ties' mikä silloin välähti mieleeni. Tulin siihen käsitykseen, ettei hän tahtonutkaan päästä irti. Unhotin asemani, unhotin luutnantin, unhotin kaikki, paitsi sen että maailman ihanin nainen lepäsi povellani. En auttanutkaan häntä heti jaloille, kuten olisi pitänyt, vaan puristin lujemmin rintaani vasten.

Huomasiko hän sen? En tiedä. Sitä kesti luonnollisesti vain hetkisen. Hän ehkä luuli, että minäkin tarvitsin muutaman silmänräpäyksen saavuttaakseni tasapainon — sillä en huomannut hänen jälestäpäin olevan oikeastaan suutuksissaan, vaan arasti hämillään ja tyytymättömänä — ja senhän saattoi jo itse tapauskin aiheuttaa. Hetikun selkenin huumauksesta, irrotinkin hänet nopeasti itsestäni, niin että epäluulon olisi pitänyt kadota, jos hän jotain olisi epäillytkin.

"Ei — tämä ei ole hauskaa", sanoi hän. "Ottakaa luistimet pois jalastani."

Autoin häntä istumaan ja irrotin luistimet toisten lähestyessä paikkaa.

"Alku aina hankala", nauroi kamreeri. "Mutta kävihän se jo laatuun — ainakin muutamia askelia."

Vakuutimme kaikin miehissä, ettei tarvinnut muuta kuin yrittää pari kertaa vielä, sitten kyllä rohkeus alkaisi kasvaa, mutta hän ei tahtonut enää kuullakaan luistelemisesta — hän käveli mieluummin. Luistellessa hän ei lainkaan voinut nauttia radan miellyttävästä näöstä. Minä yksin tiesin, että tuo vastentahtoinen syleily oli pääasiallisesti vienyt häneltä halun.

Kuten sanottu, epäystävälliseksi hän ei minua kohtaan käynyt — ja siksi hän tuskin enää käykään — vaan kutsui minut taas illalliselle käveltyämme siellä parisen tuntia.

Minua nimittäin kutsuttiin hänen luokseen sekä jouluaatoksi että joulupäiväksi. Ja aattoiltana hän ojensi minulle nahkasen lompakon, jonka sisäosaan hän oli itse maalannut kolmiosaisen vaakunakilven. Vasemmanpuoliseen osaan oli kuvattu teräsaura ja hevosharava, oikealle raivoava härkä, joka ajoi takaa pakenevaa tyttöä, ja näiden alla metsää. Ja alapuolella kilpeä oli punasella ja sinisellä piirretty:

Ystävällinen muisto L.L:ltä.

Siitä saakka olen epäillyt, että hän tietää kuka olen — oma kilpenihän muistuttaa hyvin tätä, koska siinä on piilukirves ja keihäs vasemmalla, karhu oikealla ja näiden alapuolella puunrunko. Onhan kuitenkin mahdollista, että hän on käyttänyt juuri Biörenstamien vaakunaa mallinaan, tahtoen osottaa minulle kohteliaisuutta — aateloimalla toimeni täällä siten, että sen hyvin ymmärrän. Paljon suuremmalla syyllä voin uskoa tuohon jälkimäiseen arveluuni, sillä hän olisi tuskin tehnyt sitä, mitä teki, jos olisi tiennyt tai edes epäillytkään kuka olen. Kun nimittäin sitten tulin kotia ja otin esille lompakon kerran vielä katsellakseni hänen työtään, tunsin että lompakossa oli jotain. Tarkastellessani sitä löysin kirjekuoren ja kun avasin sen, oli siellä hänen kirjottamansa seitsemäntuhannen viidensadan markan sitoumus sekä yksi Rackin vekseleistä — jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä — niinikään seitsemäntuhannenviidensadan markan arvoinen — kaikkiaan siis viisitoistatuhatta markkaa.

Täytyy sanoa että — ensikerran luullakseni eläissäni — tunsin punan hehkuvan poskillani. Oli jo liian myöhäistä palata sinä iltana takaisin — mutta jouluaamuna menin heti hänen luokseen ja selitin, etten voinut mitenkään ottaa niitä rahoja.

"Jokainen", lausui hän, "olisi heti myönyt metsän siihen hintaan, jota ensinnä tarjottiin, ei yksikään olisi saanut sitäkään hintaa, koska ei milloinkaan olisi tullut ajatelleeksi hakata itse metsää, eikä kukaan olisi ajanut asiaa niin nopeasti. Ne viisitoistatuhatta markkaa, jotka saitte ensi tarjouksen yli, ovat siis ehdottomasti teidän — minä en olisi koskaan niitä saanut."

"Senkö vuoksi, että olen valvonut oikeuttanne, tahdotte nyt asettaa minut niin kaksimieliseen valoon?"

"Kuinka niin — en ymmärrä teitä. Mutta ensinnäkin pysyy asia salaisuutenamme — ja toiseksi te olette tehnyt minut upporikkaaksi. Silloin kai voin palkita teitä pienellä rahasummalla. Te todella loukkaisitte minua, jos sanoisitte vielä sanankaan tästä asiasta — niin suuressa kiitollisuudenvelassa kun muuten teille olen."

Ylihuomenna on ukko Lindin kuolinpäivä — hänen suruvuotensa päättyy siis silloin. Onpa hauskaa nähdä, minkä näköinen hän on iloisemman värisessä puvussa. Uudenvuodenpäivänä hän astuu jälleen elämään pitämällä suuret juhlat — tulee päivälliset, valaistus jäällä uudelleen ja illallinen — ei ole kutsuttu ainoastaan koko seudun naapureja, vaan myöskin paljon etäämmällä asuvia henkilöitä. Nykyään olen minäkin niin itseoikeutettu sellaisiin tilaisuuksiin, että olen saanut ottaa osaa niiden suunnitteluunkin. Niinpä lupasin näinä päivinä panna kaiken kykyni liikkeelle hankkiakseni riistaa, jos kamreeri tahtoisi minun puolestani pitää silmällä työväkeä metsänhakkuussa.

"Me ajamme sinne kaikki", huudahti kapteeninrouva. "Me menemme sinne huomenna, olisi hauskaa nähdä suurien puiden kaatuvan — eikö totta?"

Olisi, olisi — huudettiin joka taholta — ainoastaan Kalle pyysi mukaan metsästykselle. Minä selitin, että kumpikin kävisi samalla kertaa, koska sillä taholla oli paraat metsästysmaat. Ja huomisaamuna lähdemme sinne siis varhain monella reellä — kapteeninrouva ja minä pikkureellä, koska hän piti sitä liian epämukavana toisille.

Ja nyt on hyvin myöhä — kello käy kahtatoista — täytyy siis lopettaa. Huudahdan niinmuodoin vaan sinulle vanhan tavan mukaan: Onnellista uuttavuotta!

Polle.

KAHDESKYMMENESTOINEN KIRJE.

Siltala, 1 p:nä tammik.

Rakas veli!

Istun nyt yksin huoneessani vieraiden ajaessa toinen toisensa jälkeen kartanolle. Oikeastaan minun olisi pitänyt seisoa hovimestarina hännystakkiin puettuna tuolla ulkona vastaan ottamassa heitä — mutta istunkin täällä sen sijaan aamukauhtanassa ja kirjottelen kirjettä, kun en tiedä miten muutenkaan kuluttaisi aikaansa. Ilmotin nimittäin äkkiä että voin pahoin. Sillä eilen illalla minulle äkkiä selveni tämä juhla, josta niin paljon on puhuttu ja jota on niin puuhattu ja jonka komeutta lisätäkseni minäkin narri panin kaikki voimani liikkeelle, tämä juhla suruvuoden päätyttyä on silminnähtävästi pantu toimeen kihlauksen julkaisemiseksi — ja siihen en tahdo enkä voikkaan ottaa osaa. Siellä tehdään hirvittävin rikos kaikkea korkeampaa järjestystä vastaan — siellä ihanin nainen antautuu naudalle!

Sillä eilen illalla, uudenvuodenaattona, kun me kaikki niin herttaisen rattoisasti — minun mielestäni — istuimme kapteeninrouvan kammarissa salin vieressä tinaa valaen, kumossa olevien kuppien alta tiedustellen kohtalomme tulevaa kulkua ja nauraen ja leikkiälaskien kujeillessamme — niin pitipäs tuon kirotun luutnantin äkkiä ilmestyä taloon! Kylläpä kapteeninrouva nousi kiireesti ja riensi vastaanottamaan häntä! Ja pitkät olivat tervehdykset ulkona, ennenkuin he tulivat sisälle! Ja illallista syödessä sai rouva tietysti mantelin puurosta — jolloin tuo nauta itserakkaana huudahti:

"Totta ennuhtava manteli kejjankin ihmeekhi. Maljahi, Lilli! Kuinka moni kaino hihaj Huomen huloihten kukkien joukohha kadehtii hinulta tuota kohtalon viittauhta!" tai jotain sentapaista.

"Sitä en toivo", hymyili kapteeninrouva.

"Mutta minä toivon hitä — toivon koko hotujihydämehtäni!"

Kirottu aasi!

Kapteeninrouva kävi yhä iloisemmaksi ja vilkkaammaksi mitä enemmän luutnantti lörpötteli, mutta minä en jaksanut kuunnella tuota inhottavaa kaakotusta, vaan heitin hyvästit heti illallisen jälkeen.

"Eihän toki, eikös pehtori tiedä, että pitää yhdessä odottaa uuttavuotta — kahdentoistalyöntiin on vielä kaksi tuntia", sanoi kapteeninrouva.

"Minä en suuresti välitä vuosien vaihteesta. Mutta tähän vuodenaikaan ei minulla vallankaan ole syytä pitää yhtä päivää loppuna ja seuraavaa alkuna. Minun iässäni jättää jo tuollaiset lapselliset kuvittelut — huomaa huomispäivän eilisen kaltaiseksi — etenkin näin sydäntalvella. Jos enää mitään laskee, niin laskee päiviä — eikä vuosia."

"Entäs rukoukseni — oletteko liian vanha kuulemaan sitä?" kysyi hän teeskentelevä, sisäistä autuutta loistava hymy huulillaan.

"Siihen liian nuori, hyvä rouva. Ainoastaan iäinen olento olisi kelvollinen vastaanottamaan ja kuulemaan teidän rukouksianne."

"Tai toisin sanoen — te lähdette kuitenkin?"

"Olen väsyksissä, hyvä rouva", — en tietenkään sanonut mistä — "ja olisin siis vaan seuralle häiriöksi."

Hän suuttui ja lyhyesti sanoen: "hyvää yötä sitten!" läksi luotani.

Tänä aamuna heräsi minussa ajatus, etten ottaisi osaa tuohon ihanuuteen. Senvuoksi en pukeutunut ja pysyttelin sisällä, kurkistelin vain ikkunastani aika ajoin saapuvia ajopelejä. Kahdentoista ajoissa Hjalmar ja Annette ajoivat kartanolle ja puolen tunnin päästä Hjalmar tuli luokseni. Hän hämmästyi kovin, kun sai minulta kuulla näiden kemujen todellisen tarkotuksen, sekä pahotteli sitä, etten voinut sairauteni takia saapua pitoihin. Sillä eihän hän voinut istua täällä luonani ja olisi kuitenkin hyvin mielellään jutellut kauemmin. Hänellä oli niin paljon kerrottavaa. Annetten äidin sairastumisen takia he olivat päättäneet niin äkkiä ulkomaanmatkastaan syksyllä. Mutta sittenkun he Brüsselissä olivat tulleet vakuutetuiksi, ettei eukolla ollut enää mitään hätää, olivat he matkustaneet Rivieralle ja hän oli ihan haltioissaan, kun kuvaili sielläoloa — he olivat niin rajattomasti nauttineet noista ihmeellisistä, väriloistoisista syyspäivistä Välimeren rannalla.

Niinpä niin — onhan maailmassa onnellisiakin ihmisiä! Ja niiden joukossa on Hjalmar ja Annettekin vieläpä ensi sijassa.

Hän istui kokonaisen tunnin luonani, mutta riensi sitten — kuten aikomuksensa oli — pitemmälle kävelylle pitkän rekimatkan jälkeen hiukan oikoakseen jalkojaan. Pistäytyy sitten taas palatessaan sisään.

Heti hänen mentyään kirjotin pienen kirjelipun kapteeninrouvalle, missä anoin nöyrästi anteeksi ja pyysin, ettei hän odottaisi minua. Hetkeä myöhemmin sain vastauksen: hän päinvastoin ihan varmasti odotti minua — eihän pahoinvointini toki ollut niin vaarallinen, että minun sentakia piti pysytellä sisällä? Lähetin vielä kerran anteeksipyyntöni. Ja niin istun nyt täällä levossa ja rauhassa ilkkuen mielessäni, kun ajattelen miten kuitenkin jälleen olen parhaan osan valinnut. Kernaasti nuo kemuilevat ihmiset uskokoot, että heillä on hauskaa — uskokoot hetkisen olevansa onnellisia — minä kuitenkin olen suuremmassa rauhassa ja nauran heidän lyhytnäköisyydelleen, yhtyen hyräillen Maisteriin:

Maan päällä tokkopa riemua lie, min ei loistoll' ala tie, joka kyyneliin vie?

Ja sittenkin — rouva raukka! Hän on heräävä ennenkuin aavistaakaan ja sitten hän on…

Aamulla, 2 p:nä tammik.

Nyt ei ole pehtori Paulia enää Siltalassa, rakas veli!

Miten se kävi niin nopeasti? Niin — kohtalohan viskelee meitä kuin pieniä, kevyitä kuplia, emmekä yhtenä hetkenä tiedä, mitä toisena tapahtuu. Jos kenenkään, niin olisi toki minun pitänyt olla sellaiseen tottunut ja valmis, elämäni kun on ollut niin vaiherikas ja rauhaton — mutta tämä kuitenkin tapahtui melkeen uskomattoman nopeasti!

Kuten näet, keskeytyi eilen lauseeni, sillä ovelleni koputettiin ja minä huusin sisään — peitin nopeasti kirjotukseni, jatkaakseni heti taas Hjalmarin mentyä, sillä olinhan varma että hän sieltä tuli. Lausuen "tervetuloa taas!" käännyin sentähden rauhallisesti häntä vastaan — ja näin kapteeninrouvan, joka juuri oli heittänyt yltään päällysvaatteen ja seisoi siinä komeassa punasamettisessa, juhlapuvussa, entistä ihanampana ja loistavampana.

Hämmästyksissäni tuijotin vaan häneen. Hän astui luokseni, ojenti kätensä ja sanoi hymyillen:

"No, Jumalan kiitos, pystyssä te toki olette! Minun täytyi itse tulla katsomaan, miten asian laita oli — luulin tilanne olleen hyvin arveluttavan kosk' ette ajatellut että jäämällä pois olisitte pilannut koko tämän päiväni."

"Pilannut? Minäkö? Oi hyvä rouva, te olette ihan liian kohtelias. Eipä suinkaan minua juhlassanne tänään kaivata — ette kaipaa te, eikä kukaan muukaan!"

"Te kun juuri olette auttanut niin suuresti valmistuksissa — minä varmasti odotin teitä…"

"Hyvä rouva, te suvaitsette tehdä pilaa — ja mitäs minun myötävaikutuksestani ja avustani, onhan teillä kaksikätisiäkin kappaleita…"

"Minä vakuutan, että iloni on pilalla, jos pysytte päätöksessänne."

"Suokoon Jumala, ett'ette itse pilaisi iloanne — pilaisi sitä iäksi."

"Mitä tarkotatte?"

"Olen arvannut, minkätähden rouva on pannut tämäniltaisen juhlan toimeen…"

Silloin huomasin että heikko puna alkoi kohota hänen ohimoilleen. Mutta minä vähät välitin hänen vihastaan nyt!

"Minkäkö tähden olisin pannut toimeen?" huudahti hän.

"Rouva on ajatellut — kihlausta — julkaisua."

Hän kävi tulipunaseksi. Se ärsytti minua ja minä jatkoin:

"Tiedän kyllä, ettei neuvot ja varotukset auta tällaisissa asioissa — kaikkein vähimmän, jos neuvoo ja varottaa kapteeninrouvaa — mutta — muistakaa aina kuitenkin, että olen varottanut teitä — te olette liian hyvä hänelle — te alennatte itseänne."

Hän nosti äkkiä katseensa. "Houriiko pehtori? Vai kenestä te puhutte?"

"On ehkä väärin, että ilmaisen mitä minulle on uskottu epähuomiossa — mutta — minä tiedän kaikki. Tiedän että miehenne on testamentissaan määrännyt niin — että hän kuolinvuoteellaan kehotti teitä tähän avioliittoon — että hän on lausunut saman toivomuksen luutnantti Lindille. Mutta seitsenkymmenvuotias ajattelee vaan taloudellista puolta ja sen etuja — hän ei muista että yhdyselämään vaaditaan yhtäläisyyttä. Luutnantti Lind on narri."

"Siitä emme liene erimieltä. Mutta muuten en ymmärrä teitä. Totta kyllä on, että mieheni, joka ei tahtonut jättää Hugoa — luutnantti Lindiä — osattomaksi, ja koska hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin Siltala, arveli hän, että kaikki kävisi vallan hyvin, jos me molemmat lyöttäytyisimme yhteen. Mutta pitäisihän teidän jo tuntea minua, että tietäisitte, olenko niin helposti vaan annettavissa. Ja sitäpaitsi — itsehän juuri olette päästäneet minut pulasta, tehän juuri tehokkaimmin autoitte minua vapautumaan tuosta luutnantti Lindistä!"

"Olenko minä auttanut teitä vapautumaan hänestä?"

"Olette niinkin — hankkiessanne minulle rahat, jotka mieheni piti velvollisuutenaan testamentata hänelle, vaikkei katsonut mahdolliseksi, että olisin voinut maksaa niitä."

"Entäs pankkivirkamies?"

"Pankkivirkamies? Mitä tarkotatte? Niin — Hugo — luutnantti Lind — on pankkivirkamies."

"Ja hän siis on lunastettava noilla rahoilla?"

"Luonnollisesti — kukas sitten? Mutta sanokaappas nyt — miksi päätitte tämän takia istua täällä — jäädä pois kutsuistani?"

"Rouva ei aio siis mennä naimisiin?"

Hän käänsi katseensa ja hymyili.

"Mitä pahaa siinä sitten olisi? En pidä itseäni vielä liian vanhana — jos näytätte minulle oikean, niin ties' mitä teen…"

Näin hänen kasvojensa ilmeessä jotain — jotain — joka, nyt kun tiesin että…

No niin — syöksyin häntä kohti huudahtaen:

"Lilli — ymmärränkö teidät oikein?" Hän hymyillen vaan katsahti minuun.

"Lilli!" Ja sitten hän lepäsi rinnoillani.

Silloin — luonnollisesti — avautui ovi ja Hjalmar aikoi astua sisään. Mutta nähtyään ryhmän huoneessa, hän sanoi hämillään: "oi! suokaa anteeksi!" ja sulki taas oven niin nopeasti, ettei ennättänyt kuulla, miten kehotin häntä astumaan sisään.

"Vieraani odottavat — minun pitää kiiruhtaa", sanoi Lilli. "Nyt tulette kai tekin?" lisäsi hän hurmaavasti hymyillen.

"Olen hetken kuluttua valmis."

"Ja" — hän näytti hämmästyneeltä, mutta samalla veitikkamaiselta — "vieläkö pelkäätte julkaisua?"

"Pyydä, että Hjalmar esittää maljamme. Oi Lilli — miten olen kärsinyt ja ollut tuskissani — ollut tuhma!"

"Niin — minut olitte saattaa ihan epätoivoon — pehtorini oli minua kohtaan ihan liian kylmä, ylpeä — en tiennyt koskaan miten menetellä."

Kymmenen minuutin päästä astuin saliin, missä morsiameni säteillen tuli minua vastaan. Hän oli jo hetkisen viivyttänyt päivällistä, niin että heti vieraita tervehdittyäni kutsuttiin aterialle, ja kun lähdettiin ruokasaliin, ennätti Hjalmar ainoastaan sydämellisesti kättäni puristaen kuiskata: "Kyllä sinä sentään olet kelpo poika! Niin totuudessasi syötit minulle pajuköyttä!"

Tämä johti mieleeni Annetten epäilykset — en voinut olla hymähtämättä, kun ajattelin ettei mikään maailman mahti nyt enää saisi häntä uskomaan pehtorina oloani täällä muuksi kuin alusta pitäin harkituksi yritykseksi vallottaa Lilli. No! — kernaasti minun puolestani!

Pöydässä jouduin istumaan hyvin kauaksi Lillistä, jonka täytyi kiinnittää huomionsa kokonaan naapureihinsa — joiden joukossa oli myös luutnantti raukka — niin että minä sain ainoastaan silloin tällöin silmäyksen. Minä istuin Annetten ja ukko Lönnebergin välissä joten minullakin oli täysi työ puolustautuessani toisen sanatulvaa vastaan ja taas keksiessäni jotain tavanmukaista sanottavaa toiselle.

Mutta — kaikesta tulee kerran loppu, niinpä näistäkin päivällisistä. Silloin Hjalmar nousi — Lilli, hiukan punehtuen, ja minä katsahdimme toisiimme — ja tarttuen lasiinsa hän huudahti: "Hyvät naiset ja herrat?"

Hän kuvaili kaunopuheliaasti, miten pimeyden valta nyt oli murtunut, voitettu, miten me kävimme valoa ja kevättä kohti. Ikävät päivät olivat myös Siltalasta kadonneet ja ilo ja riemu tulisi kerran jälleen kaikumaan sen ihanilla rannoilla. "Sillä, hyvät naiset ja herrat", lopetti hän lasiaan kohottaen, "ihana ja rakastettava emäntämme on suonut minulle kunnian julkaista hänen kihlautumisensa miehen kanssa, jonka tiedän tekevän hänet sanomattoman onnelliseksi" — minun ja luultavasti Lillin vieläkin suuremmaksi hämmästykseksi nousi silloin luutnantti — "vanhan, rakkaan ystäväni, tilanomistaja Paul Biörenstamin kanssa."

"Hyvä!" huusi Annette. Mutta Lilli kävi tulipunaseksi ja huudahti: "Kenen kanssa?", jonka jälkeen katsoi minuun ja tuli kalmankalpeaksi.

Sillä — Herra hallitkoon — olinhan ihan unohtanut, ettei Lilli vielä tiennyt kuka olin.

Kuulin ainoastaan luutnantin, joka katsoi vuoroon Hjalmariin vuoroon Lilliin, honottavan: "Hyvin mejkillinen ejehdyh, hejja pajooni!" ennenkuin ennätin Lillin tuolin taakse.

"Niin, hyvät naiset ja herrat, näen että te kaikki olette kovin hämmästyksissänne", jatkoi Hjalmar, "mutta niinhän pitää ollakkin — eihän tämä muuten olisikaan mikään kihlausjulkaisu. Hyvät naiset ja herrat — minun tuskin tarvitsee kehottaa teitä kohottamaan lasejanne herra Biörenstamin ja hänen tulevan jalon puolisonsa onneksi!"

Kaikki ymmärsivät nyt, kun näkivät minun seisovan siinä käteni Lillin olalla.

Kajahti hillitön riemuhuuto ja kaikki tunkeutuivat onnea toivottamaan,

"No, entäpäs nyt herra Repolainen?" nauroi Annette kilistäessään lasejamme.

"Kutsukaa mieluummin karhuksi — sehän johtuu nimestäni", hymyilin minä vuorostani. "Olenhan ollut siksi kömpelö."

Heti kun onnentoivotukset olivat päättyneet ja useimmat vetäytyneet saliin, vein Lillin sinne.

"Antakaa anteeksi", kuiskasi hän, "tulen — tulen pian takaisin."

Samalla hän irrotti kätensä minusta — hänen silmänsä olivat kyynelissä — ja kiiruhti huoneustoonsa.

Minussa heräsi kamala aavistus.

Entinen hurja elämäni, seikkailuni ulkomailla olivat noin kymmenkunta vuotta sitten tulleet hyvin tunnetuiksi ja herättäneet tarpeeksi huomiota — hän tietenkin oli myös kuullut niistä. Hän oli oppinut rakastamaan pehtori Paulia — hän oli täydellisesti luottaen ruvennut hänen vaimokseen. Mutta nyt hän oli saanut tietää, kuka tämä Paul oli — ja onko varmaa, että hän hyväksyy myös Polle Biörenstamia? Ja kelpaisinko edes lainkaan hänen miehekseen? Olihan terveyteni tosin käynyt paremmaksi, mutta kun kerran on ollut niin arveluttavia oireita kuin minulla — mitä silloin merkitsee pieni, satunnainen parannus!

Kävin lopulta niin rauhattomaksi, että pyysin Annettea menemään Lillin luo kysymään, saisinko puhutella häntä. Kesti äärettömän kauan ennenkuin Annette tuli takaisin ja käski minun astumaan sisään.

Näin Lillin ihan itkusta rauenneena.

"Lilli — tulin kuulemaan tuomiotani, tulin kysymään, työnnätkö minut nyt luotasi, kun tiedät kuka olen — kun tiedät, että olen tuo nuoruutensa hullutuksista mainittu Polle Biörenstam?"

"Oi, minä häpeän — häpeän niin äärettömästi!"

"Häpeätte", huudahdin, ja tunsin punehtuvani häpeästä, "se on melkein liikaa. Mutta — jos teistä siltä tuntuu, niin ei minulla ole mitään toivon varaa. Sitten on avioliittomme mahdoton. En toki uskonut kunniaani niin menneeksi, että vaimoni tarvitsisi…"

"Jumalan tähden, älkää käsittäkö minua väärin. Minä häpeän itseäni. Miksi menettelitte näin — miksi uskottelitte, että olitte minusta riippuvainen, — että olitte mies, jota pidin liian hienotunteisena koskaan pyytämään — varakkaana pidettyä ja rikastunutta naista?"

"Nyt en ymmärrä…"

"Uskalsin tehdä sen ilahuttaakseni köyhää pehtoria, mutta herra Biörenstamia kohtaan en varmaankaan koskaan olisi rohjennut tehdä sitä. Minähän melkeen kauppasin itseäni…"

Pitemmälle hän ei päässyt. Ennenkuin hän ennätti lausua enempää, polvistuin hänen vieressään ja painoin hänet rintaani vasten, sulkien suuteloilla hänen huulensa. Ja nyt kerroin hänelle kaikki — miten olin rakastanut häntä tai hänen muistoaan, hänen kuvaansa vuosikaudet, vieläpä olin etsinyt häntä, vaikka turhaan — kunnes kohtalo äkkiarvaamatta toi minut niin lähelle häntä, salli minun jälleen nähdä hänet. No niin, kun sitten puolen tunnin kuluttua palasimme taas vieraiden tykö, oli taivaamme ihan pilvetön.

Ja siellä tuli pikku Elsa luoksemme ja kysyi:

"Luulotteletko nyt taas olevasi aatelismies? Miten hupainen sinä olet!"

Kun kahvit oli juotu, läksi koko seura jäälle, missä lumoava rata taikavalossaan sai mielet täyteen riemastukseen. Ja pian levisi uutinen rannoille kokoontuneille alustalaisille — ei ainoastaan uutinen siitä, että heidän emäntänsä oli mennyt kihloihin pehtorinsa kanssa, vaan myös, että tämä pehtori oli vapaasukuinen tilanomistaja — ja lopulta kaikui, luultavasti Hjalmarin toimesta, voimakas, korkea eläköönhuuto, niin että me saimme käydä koko joukon onniteltavaksi. Enkä ikinä unohda Liinan kasvojen ilmettä, kun hän änkytti onnentoivotuksensa — tyttö raukka häpesi tavattomasti, kun huomasi nyt, että oli pyrkinyt liian korkealle.

Sitten seurasi illallinen — ja silloin kömpi luutnantti esille. Mies raukka, hänet olimme ihan unohtaneet. Häntä ei näkynyt lainkaan päivällisistä saakka, oli varmaan sulkeutunut huoneeseensa senjälkeen.

"No, Hugo rakas", sanoi Lilli, "et ole vielä onnitellut minua."

"Enkö — oi — jakahtettava tätini — minä toivotan hinulle hydämehtäni onnea — minä tiedän kuinka kalliikhi hinun hulhahehi on hinulle käynyt."

"Niin, tosiaankin — koska en mennyt kanssasi naimisiin, täytyy minun antaa sinulle osasi Siltalasta. Ole ystävällinen ja tule hetkeksi kanssamme, niin järjestämme ne asiat."

"Eihän vaan jakahtettava täti luule…"

"En — en — en tietenkään, en tietenkään — tule nyt vaan."

Me menimme "herran kammariin", missä hän otti esille Rackin vekselit ja siirsi niistä viisi viidentuhannen markan arvoista, ja ojensi hänelle.

"Pankkimiehenä tunnet tietenkin nimen ja hyväksyt nämä vekselit täytenä maksuna?"

"Tietyhti, tietyhti, mutta vakuutan että…"

"Kiitos vaan, tiedän että aina pysyt ystävänämme."

Ja minä kun saatoin uskoa, että hän tahtoi mennä naimisiin tuon kanssa! Nyt oli vaikeata pysytellä totisena, kun näin, miten hän miestä kohteli.

Illallisen jälkeen lähtivät useimmat vieraista — osa pitkämatkaisempia jäi yöksi. Läksin minäkin, mutta odottaakseni vain aikaa, jolloin tulisi niin hiljaista, että Lilli saattoi kenenkään huomaamatta hiipiä ulos. Tuskin olimme saaneet edes rauhassa puhella keskenämme!

Viimein hän tuli. Kiersin käteni hänen vyötäisilleen ja vein hänet siten asuntooni. Vasta nousevan päivän harmaana sarastaessa hän hiipi jälleen omiin huoneisiinsa. Mutta minä istuuduin jatkamaan kirjettäni, kertoakseni sinulle, että lopulta kuitenkin tulin onnelliseksi, syvimmässä merkityksessä onnelliseksi — kertoakseni sen sinulle, ennenkuin muut ennättäisivät.

Rakas veli — tee sinä samoin! Lillin vertaista et tietenkään voi saada, mutta tekeehän Annettekin Hjalmarin onnelliseksi. Ja Annetten kaltaisia hauskoja naisia kyllä löydät, jos totisesti rupeat etsimään.

Jos tapaat Bröijeriä, niin sano terveisiä minulta, ja kiitä hänen vakavista kehotuksistaan, jotka saivat minun jättämään Thorsbyn.

Kello on vasta puoli yhdeksän! Saapa nähdä miten kauan hän vielä nukkuukaan! Jää hyvästi!

Polle.