Siltalan pehtori

SILTALAN PEHTORI

Kirj.

HARALD SELMER-GEETH [Werner August Örn]

Suomentanut

Aarni Kouta

Porvoossa, G.L. Söderström, 1904.

Pollehan oli aina ollut hiukan huikenteleva — excentrinen, jos niin tahdomme sanoa. Mutta sehän oli, niin sanoaksemme, kuulunut asiaan. Minkäs luonnolleen tekee, ja luonnottomalta olisi tuntunutkin, jos Polle olisi ollut tavallisten, rauhallisten, vakavain tilallisten kaltainen, seikkailtuaan nuoruutensa päivät, oikeammin sanoen, siihen asti kun hän setänsä kuoleman jälkeen oli saanut Thorsbyn ihan äkkiarvaamatta haltuunsa. Mutta mihin mielettömyyksiin ja seikkailuihin hän heittäytyikään, oli hänen hullutuksissaan toki aina ollut hienoutta — houkuttelipa hänen kuohuva verensä sitten hänet koettelemaan onneaan joko lehmäpaimenena jollakin meksikolaisella tasangolla, tai, ihastuneena johonkin lumoavaan Estrellaan, seuraamaan kuukausittain hänen sirkustaan ratsasniekkana. Hän oli yhä edelleenkin hieno olento, eikä mitään renttumaista, mitään rumaa, mitään sellaista, josta olisi voinut päättää alkavaa rappeutumista, voinut milloinkaan huomata hänen töissään ja toimissaan. Ja olihan sitäpaitsi jo vuosia vierinyt noista nuoruudenhullutuksista, vuosia, jolloin ei hyveissä mallikelpoisimmallakaan iäkkäällä neitosella olisi pitänyt olla mitään häntä vastaan muistutettavaa. Sitävastoin oli meidän kaikkein kunnioituksemme ja rakkautemme tuota yli arkiolojen kohonnutta luonnetta kohtaan vähitellen kasvanut suoraksi kiintymykseksi.

Mutta tästä kaikesta huolimatta oli hänessä jo kauan sitten ollut jotain, joka ensin karkotettuna, mutta aina uudistuvana, oli alkanut herättää huomiotamme ja kasvavaa hämmästystämme, jotain hänelle niin vierasta, että se olisi tehnyt hänet — jos emme satunnaisuuksista olleet erehtyneet — aivan toiseksi kuin mitä hän oli.

Aluksi kyseltiin yhä useammin kutsuissa pitäjällä: no mutta missähän Polle Biörenstam tänään lienee?!

Koitti sitten aika, jolloin sekä minä että muut, Thorsbyhyn suurusaikaan tullessamme, tapasimme hänet tavallisesti nukkumassa, jota hän pyyteli anteeksi sanoen lukeneensa myöhään yöhön. Kun kysyin kummastuneena mikä hänen mieltään niin saattoi kiinnittää, mainitsi hän, tuo ennen niin innokas filosofi, tavallisesti jonkun vanhan tusinaromaanin. Pääkaupungissa ja Turussa hän ei ollut vuosikausiin käynyt — hän, entinen keikari, oli alkanut esiintyä parta ajelemattomana, ja pukunsakin rupesi näyttämään yhä huonommin hoidetulta. Suorat kysymykseni hän torjui ärähtäen: "Joutavia! Alan vanhettua ja laiskistua — siinä koko juttu." Mutta että hän itsekin kärsi, sen näin vallan hyvin.

Sitten alkoi kuulua puheita, huhuja ja juoruja, joita palvelusväki tietenkin levitteli — mutta juoruja joka tapauksessa — että hän yksikseen olisi ruvennut ryypiskelemään salaa kotosalla. Sehän olisi kyllä selvittänyt asian, mutta kukapa sellaista olisi uskonut Pollesta — eihän se ollut hänen heikkoutensa — kunnes minä puolestani sain asiasta varmuuden.

Yhtenä aamuna näin jonkun miehen ratsastavan täyttä laukkaa kartanolle ja tunsin Pollen raution. Ja aivan oikein, mies oli Olli-ajuri.

Hän ojensi minulle kirjeen.

"Rakas veli", kirjotti Polle, "minulla oli tänään vakava kohtaus ja tahtoisin tehdä testamenttini. Ehkä olet hyvä ja tulet Bröijerin kera tänne?"

Valjastutin hevosen ja heti kaupunkiin tultuani sain lääkärin käsiini, joten saatoimme viivyttelemättä jatkaa matkaamme Thorsbyhyn.

Jumalankiitos, hengissä hän toki vielä oli!

"Miksi tuollaista ilvettä teet meistä!" huudahdin hiukan suutuksissani, kun hän terveenä ja hymyillen tuli portailla vastaamme.

Mutta lääkäri oli toista mieltä.

"Näen kasvoistasi, ettei huhu, jonka sinusta olen kuullut, ole perätön", hän sanoi, Polleen terävästi katseltuaan. "Olet ruvennut ryypiskelemään ja rappeutumaan."

"Ryypiskelemään? Hyi — enkä ole", Polle vastasi, "se kuulostaa ilkeältä. Mutta alan käydä yhä enemmän alkoholin myrkyttämäksi — tunsin tänään omituisen pienen oireen."

"Ja paljonko sitten nautit päivässä?"

"En tilkkaakaan päivällä. Mutta kun iltasin tartun kirjoihini, niin on tullut tavakseni — selvästi seurauksena siitä, että tupakoin silloin vahvasti — naukata lasillinen vettä, johon on kaadettu pisarainen konjakkia sekaan."

"Vai niin, ja se annos kasvaa päivä päivältä!" huudahti Bröijer.

"Niin — onhan se kasvanut."

"Ja nyt olet jo päässyt…?"

"Kahteen suureen vesikarahviiniin."

"Kahteen vesikarahviiniin — veikkonen? Ja konjakkia niihin menee?"

"Konjakkia niihin menee — kolmeneljännes litraa."

"Kolme neljännestä — joka ilta?!"

"Tai oikeammin joka yö — luen enemmäkseen aina aamupuoleen."

"Ja miksi tahdot sitten hengiltä itseäsi?"

"Tahdot — oh, enhän minä tahdo. En tahdo juuri mitään. Tämä elämä on vaan niin kirotun typerää ja ikävää — silloin ovat haaveet hauskempia. Ja jos kaikki kuitenkin on lopuksi järjettömyyttä, niin pakkokos minun on ottaa osaa hullutuksiin kauempaa!"

"Sinä pidät aivan liian hyviä päiviä, siinä vika. Sinun joko täytyy naida joku äkäpussi — minä tunnen yhden…"

"Ei kiitos — tarjoa toisille herroille."

"— tai sitten sinun täytyy lähteä matkoille ja matkustaa vuoden ajan, vähääkään levähtämättä, yötä päivää — — —-"

"Ei kiitos"

"— tai erottaa pehtorisi ja itse ruveta pehtoriksi."

"Sitä en voi — hän on kaikinpuolin erinomainen."

"Siinä juuri vika: hanki itsellesi kelvoton, joka vetelehtii ja pettää sinua — silloin alat pian ajatella toisin."

Monien vastaväitteitten jälkeen saimme hänet vihdoin suostumaan siihen, että hän ainakin matkustaisi Enköpingiin toht. Westerlundin luo.

Arvaatte sentähden hämmästykseni, kun sain seuraavat kirjeet — ensimäisen noin viikkoa ylläolevan keskustelun jälkeen ja toiset perästäpäin. Kopioin ne tähän.

ENSIMÄINEN KIRJE.

Turku, 16 p:nä maalisk.

Rakas veli!

Olisitko hyväntahtoinen ja kävisit Thorsby'ssä sekä painaisit sinettini, joka on kirjotusneuvojen luona, myötäseuraavan todistuksen alle ja sitten, vaikkapa Bröijerin kanssa, jonka vaitioloon myös voin luottaa, todistaisit oikeiksi tähän liitetyt kopiat Mustialan maanviljelysopistosta ja Tanskasta saamista todistuksistani sekä lähettäisit ensipostissa minulle takaisin paperit osotteella Heinola, Kestikievari. Voitte huoletta todistaa kopiat oikeiksi; vastaan siitä, että ne ovat oikeat, sukunimeni olen vaan jättänyt pois. Kun joka tapauksessa itse tulen käyttämään niitä ja todistukset todellakin ovat annetut minulle, niin eihän tämä seikka vaikuta itse todistusten sisältöön.

Ensikerralla enemmän! Tuus

Polle.

Kummallinen todistus, joka seurasi tätä kirjettä, ja jonka alle minun tuli painaa hänen sinettinsä, sisälsi seuraavaa:

"Että agronomi Kurt Alarik Paul, joka niinä kymmenenä vuotena, jolloin hän on hoitanut maatilaani Thorsbytä, on saavuttanut täydellisen arvonantoni sekä käytännöllisenä että tietopuolisesti kehittyneenä, etevänä ja onnistuneena maanviljelijänä sekä hyvänä taloudenhoitajana ja muuten ahkerana, kunnollisena ja rehellisenä miehenä, on omasta pyynnöstään ensitulevan toukokuun ensi päivästä vapaa siirtymään toiseen paikkaan, joka hänelle täten todistukseksi annetaan.

Thorsby, 16 p:nä maalisk. 1901.

Paul Biörenstam. Tilanomistaja."

"Näyttääpä aivan siltä kuin tuo hupsu aikoisi palvelukseen. Onko hän vallan menettänyt järkensä?"

"Eipä niinkään hullua", Bröijer huudahti, kun käsitti mistä oli kysymys. "Hän ei tarvitse muuta kuin ankaraa kuria — jos hän sitä saa jonkun aikaa, niin hän on pelastettu ja parannettu. Ei hänen konjakinjuontinsa ollut vaarallisinta — suurin vaara oli hänen täydellisessä velttoudessaan, työttömyydessään, välinpitämättömyydessään. Jos hän on pakotettu luopumaan niistä, niin katoavat seurauksetkin samalla."

"Hm — typerä hän ei ole milloinkaan ollut", myönsin minä. "Kenties hän on osannut oikeaan."

TOINEN KIRJE.

Heinola, 22 p:nä maalisk.

Kiitos, veli rakas, paperit saapuivat kaikella kunnialla ja mikä vieläkin on suurempiarvoista — minua luonnisti. Olen asianomaisesti otettu pehtoriksi eräälle sydänmaan tilalle Keski-Suomessa: kolme peninkulmaa lähimpään kaupunkiin ja pari lähimmälle rautatienasemalle. Miten monta lähimpään naapuriin, sitä en vielä voi sanoa.

Niin — mitä ei tekisi terveytensä takia! Mutta miksi sen tekee? Luulen, että vain pelkästä arvonannosta itseään kohtaan — sillä elämisen arvoinen ei tämä elämä jumaliste ole! Pidin että Bröijer oli oikeassa tahtoessaan minua työhön, mutten voinut mitenkään erottaa enkä syrjäyttää vanhaa, kunnon Lagström'iäni, hänessä kun ei ollut pienintäkään virhettä eikä hän koskaan olisi käsittänyt muuta kuin että hän oli käynyt liikanaiseksi, ja kun silmäilin Turussa yhtenä päivänä haukotellen jotain sanomalehteä ja luin ilmotuksen avonaisesta pehtorinpaikasta eräällä suurella maatilalla — tein äkkiä päätökseni. Jos sinua ruoskimalla pakotetaan elämään tämä kirottu elämä, niin tee se sitten toki loistolla, minä ajattelin. Ja missä sitten paremmin, jos ei toisen palveluksessa, tuntisi tulevansa ruoskituksi? Ilmotuksen mukaan tuli kääntyä tuomiokunnan tuomarin puoleen. Matkustin sinne papereineni, jotka sain Heinolaan, ja ajattelehan — mies puhui minulle suomea! Näytin kyllä hyvin pörhöiseltä, parrottunut kun olin ja ylläni kotokutoiset vaatteet — mutta olisihan hänen toki pitänyt nähdä, etten ollut talonpoika. Otaksuin senvuoksi, että hän oli kiihkosuomalainen — hän oli miltei sen näköinen — ja keksin jutun, jonka olisi pitänyt saada hänet hyvälle tuulelle. Olin niin kauan työskennellyt Uudellamaalla, sanoin, että huomasin suomentaitoni jääneen miltei unohduksiin, kun jouduin työväen pariin, jota sinne yhä enemmän alkoi virrata sisämaasta — kieleni oli siihen kangistumistaan kangistunut. Päätin sentähden etsiä paikkaa sisämaassa. Se tepsi. Sain paikan.

Tila on erään leskirouva Lindin — ukko taisi kuolla joulun aikoihin ja rouva oleskelee nykyään poissa kotoa unhottaakseen surunsa. Ja kun vouti ei kyennyt ominneuvoin hoitamaan tilaa, täytyi heidän erottaa hänet ja ottaa pehtori sijaan, sillä eukko ei taida suurin ymmärtää maanviljelyksestä ja taloudenhoidosta.

Matkustan Enköpingiin, kuten puhuimme ja päätimme, ja viivyn siellä vappuun, jolloin astun toimeeni. Hullua on, että vanhat, järkevät ihmiset vielä näin rupeavat matkustelemaan! Päämäärää emme oivalla — ja elää kituuttaa tahdomme kuitenkin.

Tein tuon kokeen tänään — olen useasti tehnyt sen — ja aivan varmaa on, että aivoni tai selkäytimeni alkavat liueta. En ole edes ajatellutkaan valvoa enkä maistaa konjakkia tai muuta alkoholia — mutta korvain huminaa ja pyörrytystä jatkuu yhä, enkä voi sulkea hoiperoimatta silmiäni, kun jalkani ovat rinnan. Ei siis kärsimys kestäne missään tapauksessa kauaa. "Tapahtukoon Herran tahto", sanon, kuten ennenmuinoin opimme lausumaan, mutta ainoastaan sentakia etten löydä oikeita sanoja — tarkotan jotain sentapaista, joka merkitsisi: viis' mistään!

Vale! [Jää hyvästi!]

Polle.

KOLMAS KIRJE

Enköping, 15 p:nä huhtik.

Ja tähän kirottuun pesään tahtoi Bröijer minut lähettää saadakseen minusta parempaa ihmistä! Vielä mitä! Alanpa miltei uskoa että löytyy jotain, jota voi nimittää korkeammaksi kaitselmukseksi, kun ajattelen, että Turussa ollessani matkalla tänne, ajan kuluksi laivan lähtöä odottaissa, sattumalta silmäilin tuota ilmotusta ja rupesin ajattelemaan työnhankintaa. Jos olisin tullut tänne jäämäaikeissa, niin tuskinpa heti olisin kääntynyt takaisin, vaan ruvennut joksikin aikaa enköpinkiläiseksi, yhdentekevää kun minulle on, missä hautaa kohti kuljen, ja silloin olisivat viimeiset päiväni käyneet ikäviksi — kirotun ikäviksi.

Ajatteleppas mitä hän määräsi! Hän määräsi minut — lihotukselle! Enhän ole koskaan kärsinyt hätää, tuntenut puutetta, en koskaan ollut nälissäni — en ainakaan ruumiillisesti mitään isonnut — ja nyt hän väittää, että ruumiini on nälän riuduttama, että sitä täytyy lihottaa. Ei, herrat hyvät — sikojani minä lihotan, se on oikeus ja kohtuus, mutta teen sen ainoastaan siksi, kun olen vakuutettu, että niiden elämänpäämaali, olipa niillä miten suuret toiveet tahansa, onkin oikeastaan vaan lihomisessa. Mutta olettaa samaa minusta — se on loukkaavaa.

Olen kuitenkin päättänyt, etten nosta kunnianloukkausjuttua toht. Westerlundia vastaan, vaan mieluummin pyyhin Enköpingin tomun jaloistani.

Virallisesti asetun tänne — osotteeni seuraa mukana. Jos joku mieskohtaisesti tahtoisi tavata minua, niin en voi ottaa vastaan tai olen satunnaisesti kululla. Kirjevaihtoani on emäntäni taasen luvannut välittää. Parannuksellaoloni — virallisesti — kestänee kuukausia, ja senjälkeen alan matkustella — virallisesti yhä — Europassa. Mutta, näin meidän kesken puhuen, matkustan täältä jo parin päivän päästä raakaan talonpoikaismaahan Suomessa — luulen että siellä loppuelämäni kuluu hauskemmin kuin muualla. Sinunhan, kun tiedät salaisuuden, ei tarvitse käyttää Enköpingin reittiä, vaan voit osottaa kirjeet suoraan: "Aution asema, Siltala, Pehtori K. A. Paul".

Onneksi kyllä on tuo jyske ja huljunta pääkopassani miltei lakannut. Se johtunee siitä, että olen useana yönä saanut unta enemmän kuin kolme tuntia erältään.

Ja — hyvästi vaan tällä kertaa!

Polle.

NELJÄS KIRJE.

Siltala, 14 p:nä toukok.

Rakas veli!

Ompa hauskaa nähdä, mitä töistäni täällä tulee. Antaa itseään ilkeän akan kohdella kuin koiraa, nousukkaan, joka luulee jokin olevansa ja käy kenossa kauloin saatuaan hiukan enemmän pyöreää taskuunsa kuin muut — sitä en suvaitse, sen kylläkin arvaat. Ajattelehan — täällä sydänmaalla ei pehtori sellainen kuin minä kuulu "seurapiiriin" — se on minulle selvästi osotettu!

Odotappas, niin kerron sulle!

Saavuin tänne niin huonolla kelillä, että koko ruumistani särki. Saattajanani oli tuomari, joka toimitti minut tänne, ja perillä hän esitti minut uutena pehtorina väelle. Senjälkeen hän läksi tiehensä ja minulle neuvottiin asuntoni, pari huonetta, joiden lattioita ei vielä kertaakaan oltu talon rakentamisen jälkeen, sataan tai pariinsataan vuoteen, pesty — näytti siltä kuin ne joku aika sitten olisi maalattu mustiksi — ja joiden hirsiseinistä, jotka olivat paikkapaikoin peitetyt vanhoilla sanomalehdenliuskoilla ja kuvapapereilla, ja savustuneista kattoparruista levisi ryssänlehtien tukauttava haju. Huonekaluina oli puupenkkejä ja pöytä, muutamia vaarnatuoleja, kurja telttasänky vaatteineen, jommoisia en ole nähnyt edes torppareillammekaan. Kaikki niin tavatonta, että aloin nauraa — kuuleppas, en ollut varmaankaan nauranut pitkiin aikoihin, koska se tuntui niin oudolta. Tahtoisinpa tietää, mitä Lagström ajattelisi, jos hänen täytyisi muuttaa asunnostaan tällaisiin huoneisiin! Ja täällä on entinen vouti asunut vaimon ja viiden lapsen kera! Mitään keittiötä ei ollut, mutta toisessa huoneessa oli avoin tulisija — sillä he olivat keittäneet.

Mutta yön mittaan yhä vaan parani. Silloin sai kaikki hengen — lattiat, seinät, katot, huonekalut — kaikilla oli lukemattomat asukkaansa, jotka kävivät kimppuuni sängyssä. Sorruin pian ylivoiman alle ja pakenin.

Käveltyäni pari tuntia hangella tähtien verkkaan himmenevässä tuikkeessa alkoi sarastaa, ja minä kävin päärakennukselle, missä kummastuneelle palvelusväelle selitin, etteivät huoneeni olleet asuttavissa ja määräsin heidän antamaan itselleni vastaiseksi jonkun suojan herrasväen huoneustossa — määräsin, sanon, sillä ensialuksi he yksimielisesti panivat vastaan. Minun täytyi selittää, että otin asian vastuulleni ja kirjottaisin siitä kapteeninrouvalle.

Tiistaina sain vastauksen. Hän kummasteli suuresti, että pyysin asuntoa hänen huoneistossaan ja yritin siellä käydä isännästä ja komennella hänen palkollisiaan. Pitihän minun käsittää, ettei pehtori voinut asua huoneissa, jotka olivat ainoastaan herrasväen ja heidän vieraittensa käytettävinä, samoin ei myös valtani ulottunut itse taloon. Hän uskoi kyllä, että kuka tahansa hänen alaisistaan viihtyisi hyvin, viihtyisi paremminkin päärakennuksessa kuin omissa huoneissaan, mutta toinen juttu oli, jos hän ja hänen vieraansa sitten pitäisivät myös huoneita yhtä hyvinä ja hauskoina kuin ennenkin. Eikä hän myöskään voinut käsittää, että reipas, kelpo pehtori olisi liian hieno asumaan — ainakin tätä lyhyttä aikaa kesään, jolloin tarpeen vaatima siistiminen saattoi tapahtua — huoneissa, joissa väki tähänasti oli vähääkään valittamatta hyvin viihtynyt. Kuitenkin, koska minulla todella saattoi olla syytä tyytymättömyyteen, oli hän kirjottanut tuomarilleen ja pyytänyt häntä viipymättä ryhtymään välttämättömiin toimenpiteisiin, jos hän katsoi ne tarpeen vaatimiksi. Mutta päärakennuksesta minun tuli poistua, sen hän tahtoi ja määräsi.

Ei se eukko päästä nenälleen, kuten näet. Sen huomaa niin hyvin sanoista kuin kirjotuksestakin — miltei miehen käsiala. Mutt'en ole minäkään hellempiä — jonkatähden saattaa tapahtua, etten vallan kauan täällä ole.

Seurauksena tästä kirjeestä ja tuomarin tulosta oli kuitenkin se, että vastaiseksi sain huoneen erään iäkkäämmän naisen luona, joka hoitaa maitokammaria ja pitää taloutta väelle — minulle tietysti myöskin, koska olen perheetön. Tuolla iäkkäällä naisella on kaksi hiukan yli viidenkolmatta vuotiasta tytärtä, jotka — ainakin itse mielestään — ovat suloisia enkeleitä, ja tahtoisivat selvästi molemmat minun, sekä Miina että Liina. Et voi aavistaa, miten lempeitä silmäyksiä he heittävät minulle.

Ja miten uskovat salaisuuksiaan!

Oikeutta myöten he olisivat nyt Siltalan omistajia tai perillisiä, sillä vaikka heidän äitinsä nimi yhä edelleenkin oli Strömmer, olivat he kuitenkin ukko Lind-vainaan tyttäriä. Mutta vanhuudenpäivinään — ukko oli seitsemänkymmenenvuotias kuollessaan — oli hän joutunut tuon juonittelevan akan pariin, joka sai narratuksi hänet naimisiin kanssaan. No niin, mutta kylläpä pinteisiinkin joutui. Niin oli ollut akkavallan alla, että tuskin henkiä uskalsi omissa huoneissaan.

"Ja luuleekos pehtori hänen edes seurustelevan kanssamme? Ei, vaikk' on kuulemma ollut rutiköyhä — köyhempi kuin me koskaan. Suurena kunniana saamme pitää, jos hän kartanolla tai puistossa armollisesti alentuu ystävällisesti kyselemään terveydentilaamme. Mokoma natu!"

Mutta — kiirehtivät he selittämään — vaikka hän sai puijatuksi ukon testamentintekoon — emme jääneet ihan osattomiksi kuitenkaan mekään. Meillä ei ole paljaaltaan oikeus asua täällä vapaasti miten kauan miellyttää, vaan ompa vielä rahaakin pankissa.

Heillä on selvillä koko seudun asiat, noilla kahdella — luulen kohta tuntevani kaikki ihmiset peninkulmain päässä ympäristöllä, tunnen koko heidän elämänsä aina syntymästä saakka. Säästän sinua juoruilta. Se minua yksin huvittaa, että sain tietää Hjalmar af Silfverskiöldin maatilan olevan täältä ainoastaan viiden peninkulman päässä.

Muistatko miten ihmettelimme hänen kertomuksiaan ja luulimme että hän vaan tahtoi peijata meitä? Mutta eipäs niinkään, täällä nyt näen todellisuudessa, mitä silloin emme voineet käsittää. Ajatteleppas, täällä Siltalassa ei ole puimakonetta, ei niittokonetta, ei heinäharavaa, ei edes kunnollista auraa — ja kuitenkin viisisataa kuusikymmentä tynnyrinalaa aukeata maata. Kaikki sanovat, että paitsi apilamaata on kaikki muu luonnonniittynä. Ja kuitenkin täällä ruokitaan kaksisataakahdeksankymmentä lypsylehmää, kaksikymmentä kahdeksan hevosta, kuusi härkää, juottovasikoita kautta vuoden — puhumattakaan yhdeksästäkymmenestä lampaasta, parista tusinasta sikoja ja äärettömästä kanapaljoudesta. Täten ei luonnollisesti jää mitään tähteelle, kun elintarpeet ovat otetut. Tämä on ihan mieletöntä tuhlaamista — maailma ei ole Siltalaa varten eikä Siltala maailmaa varten — omilla tullaan toimeen, mutta kaikki myös menee. Täällä korjataan eloa vaan puolet — ja tuskinpa puoliakaan — siitä mitä olisi korjattavissa, ja kuitenkin on kaikkea liikenemään, sillä nykyisissä olosuhteissa on matkojen pituuden tähden ihan mahdotonta mitään myödä, eläimille mätetään kaikki, mitä ihmiset eivät jaksa syödä. Ja kaikkea mitä täällä ei kasva, kuten esim. rahaa — sitä ei myös ole. Siksi ei ukko Lindillä ollut milloinkaan "varoja" hankkia itselleen koneita, hän ylläpiti mieluummin lukemattoman suurta laiskottelevaa väkijoukkoa. Se on pöyristyttävää, mutta vallan totta.

Paraimmat pellot ovat paljaana kivenä — toisin sanoen saroilla on valkosia, kauniita, kovia mukulakiviä, muutamat perunan, toiset aina ihmisen pään kokoisia, ja niin tiheässä kuin Turun katukivet. Ja kun kummastuneena kysyin, miksi niitä ei noukittu pois, niin minulle selitettiin, että maa ja vilja kuivuisi, elleivät kivet olisi säilyttämässä kosteutta. Oletko milloinkaan kuullut hullumpaa?

Entäs sitten metsä! Ajatteleppas, että yhtenä päivänä olin ihan menehtyä eräässä metsässä, kun en vielä koskaan ole voinut aavistaa, millainen oikeastaan aarniometsä Suomessa on. Olin tiluskartan mukaan ratsastanut ja kulkenut useimpia päiviä tutustuakseni tilaan — osapuilleen — sillä se on niin laaja, ettei sitä voi kuukausissakaan kulkea läpikotasin. Täällä on muun muassa kaksi ulkotilaa ja kaksikymmentäviisi metsätorppaa. Huomasin etten kertaakaan taivaltaissani sattunut seutuun, jonka piti kartan mukaan olla pelkkää saloa, mihin ei yksikään polku johtanut. Kaikki tutkimattomaksi jäänyt on minua aina houkutellut — ja siksi tuokin erämaa houkutteli minua. Kartan mukaan siellä oli metsää, ja metsää vakuutti kansakin siellä olevan. Sillä miesmuistiin ei sieltä ole mitään kaadettu.

Sentähden heitin pyssyn olalleni yhtenä päivänä viime viikolla ja ratsastin erääseen torppaan, joka oli sielläpäin. Jätin hevosen sinne ja lähdin kulkemaan jalan kohti tuota tuntematonta aluetta.

Metsät täällä ovat kovin huonosti hoidettuja ja perkaamattomia. Missä palsta on hakattu, siellä on kyynärän korkuiselta oksia ja risuja maassa. Kaatuneita puita ei kukaan ole viitsinyt korjata. Tämä kaikki osottaa sellaista sekasortoa ja tuhlausta, joka uusmaalaiselle on vallan käsittämätöntä. Voit sentähden arvata ihmetykseni, kun noin tunnin taivallettuani näin edessäni ikivanhan, jylhän, äärettömän hirsikkometsän — samallaisen kuin jo kerran ennenkin Linderin Mustiossa, mutta siinä ne kuitenkin erosivat, ettei maa ollut täällä ruskeaa ja kovaa, vaan pehmosta ja heleänvihreää. Oikea luonnon temppeli! Silmänkantamattomiin mahtavia, pystysuoria, korkeita runkoja, ja niiden juurella vihreä sammalmatto, niin puhdas ja hieno kuin Frankfurt am Mainin Palmengartenin etummaisin kukkapenger. Olenhan jo vanha ja raihnainen, enkä luullut enää milloinkaan saavani tällaista iloa. Mutta kun näin tuon näköalan, näin silkosen, hohtavan vihreän sammaleen kasteessa kimmeltävän, kaiken muun ollessa vielä harmaana lumen jäleltä — silloin tunsin jonkunlaista nuoruuden riemastusta, tunsin kevättunnetta, minä, vanha, haudanpartaalla hoippuva mies, ja aloin korkeaan ääneen laulaa:

Wer hat dich, du schöner Wald, aufgebaut, so hoch da droben?

Sammalmatto oli tasainen kuin lattia — ei katajapensasta, ei puunvesaa ei kiveä missään. Tasainen vihreä matto vaan ja jylhät pilarit, jotka kannattivat hiljaa humisevaa holvia yllään. Kuulin metsoja lähtevän lentoon, kuulin kotkan kimeän houkutushuudon ja haukan vihellyksen korkealla puidenlatvain yläpuolella. Tuolla, kaukana runkojen lomissa häämötti jotain punasta — pakoonluikkivan ketun tuuhea häntä. Oh, sellaisen pitäisi metsän olla, oikean metsän, joka sen nimen ansaitsee!

Useimmat rungoista oli vielä neljän sylen korkeudelta kaksi jalkaa läpimitaten, mutta jotkut olivat varmaan kolme, kolme ja puoli, jopa neljäkin jalkaa. Voi, kunpa jotenkin voisi siirtää tuon metsän lähemmäksi sivistysalueita tai sivistysalueet lähemmäksi tuota metsää, niin siitä tulisi miljoonia — niin, varmaankin metsä silloin häviäisi. Ja jos nuo miljoonat nyt eivät olisi tarpeen, niin saattaisihan pikku oikusta pitää tuollaista koristusta — vaikka tuskinpa ukko Lind siitä nautti.

Äkkiä huomasin, että voimani olivat kokonaan lopussa. Sillä olin yhä useammin, kulkiessani eteenpäin metsässä, ruvennut vajoamaan sammaleeseen, milloin polviin, milloin haaroihin saakka, väliin toinen, väliin molemmat jalkani. Koko tuo kaunis, silkonen sammal oli kaatuneiden jättiläisten kääriliina, jättiläisten, vielä suurempain kuin tämän uudelleen nousseen polveksen. Olin ajattelemattomasti tai oikeammin vain metsää ajatellen, kulkenut eteenpäin, ajattelematta paluumatkaa ja heikkeneviä voimiani. Ja nyt vajosin taas yhteen aukkoon seisoen siinä huohottaen, jalkani syvällä puunoksain tai runkojen välissä.

Olin kulkenut ainakin kolme kilometriä metsään — oli siis ainakin kolme kilometriä takaisin. Ja voimani pettivät äkkiä. Täällä ei ollut ihmisiä käynyt kymmeneen, kahteenkymmeneen, ehkei kolmeenkymmeneenkään vuoteen. Saattoipa vielä kulua kymmenkunta vuotta, ennenkuin kukaan löysi tänne. Jos nyt kurja sydämeni sattuisi pakahtumaan tai joku suoni heikoissa aivoissani katkeisi — niin ei kukaan milloinkaan saisi tietää, miten ja missä Polle Biörenstam päätti päivänsä!

Mutta sydän ei pakahtunut vielä tällä kertaa ja aivotkin kestivät. Temmastuani sitten jalkani irti ja hetkisen levähdettyäni, ryömin ylös ja iskien pyssynperällä edessäni sammaleen, ryhdyin tekemään paluumatkaa. Kauan se kesti — mutta hoiperoiden ja levähtäen, huipuillen ja eteeni koetellen, pääsin sieltä kuitenkin vihdoin pois.

Ja nyt olen miltei yhtä väsynyt kirjottamisesta. Ensikerralla enemmän.

Polle.

VIIDES KIRJE.

Siltala, 28 p:nä toukok.

Terveempi kuin milloinkaan — vanhapoika! Ei, veli rakas, niin hyvin ei toki asiat ole! Kiitos kuitenkin hupaisasta kirjeestäsi ja Thorsbytä koskevista tiedonannoistasi.

Mitä taas minuun tulee, niin tunnen itseni kyllä paremmaksi, mutta se on vaan satunnaista, muuttuneesta elinjärjestyksestä johtuvaa. Jolla kerran on ollut sellaisia oireita kuin minulla, niin kyllä sen terveys on mennyttä — vaikkapa nyt sitten riutuminen estyy joksikin aikaa tai jatkuu yhä edelleen.

Olen työskennellyt jotenkin uutterasti nykyään, olen järjestänyt nim. kirjanpidon ihan uudelleen täällä — koko talossa ei ole muuta kuin yksi muistikirja, jota tuskin voi lukea, ja suunnattomalla vaivalla olen saanut selville tulot ja menot.

Mitä enemmän perehdyn tilan taloudenhoitoon, sitä suuremmin minua hämmästyttää ja ihmetyttää, että moinen voi lainkaan tulla kysymykseen nykyään.

Johan pienimpäinkin sisämaan talonpoikaistalojen olisi pitänyt ruveta ottamaan vaaria tulolähteistään ja lähettämään edes jonkun voidrittelin vuodessa ulkomaille. Mutta Siltala, jossa on kaksisataakahdeksankymmentä lehmää, tyytyy myömään osan voistaan Heinolaan. Muuten myödään täällä joku satanen syltä halkoja, muutamia lampaanruhoja, jokunen muna satunnaisilla kaupunginmatkoilla — ja siinä kaikki.

Suurin osa maitoa menee täällä kotona väelle ja elukoille. Oikea aarniometsä kerrassaan — kuten jo kerroin — on koskemattomana ja käyttämättömänä, luultavasti siksi, että puiden rungot ovat käyneet liian jykeviksi ja työläiksi kaataa ja metsä on liian kaukana, kun lähempääkin taloa saadaan riittämiin halkoja. Erinomaisista, vieläpä ihan uskomattoman runsaista kalavesistä pyydetään vain kotitarpeiksi — ja samaan tapaan kaikki muukin. Mutta etenkin noiden kahdensadankahdeksankymmenen lehmän ja — voin ihan huoletta sanoa — yli sadan hengen pito, joista ei ole vähintäkään hyötyä tai tuloja, se ajatus jo paljaaltaan voi tehdä hapset harmaiksi.

29 p:nä toukok.

Tulin keskeytetyksi eilen. Ja nyt lähtee posti tuossa paikassa, joten ennätän vain heittää jäähyväiset.

Ajattelin vain kertoa, että kohta saapuu armoni tänne — sain käskyn lähettää kesäkuun 1 p:nä kahdet vaunut herrasväkeä vastaan aina Lahteen saakka. Tuhlausta sekin, ihan sulaa hulluutta, meiltä kun on Savonradalle ainoastaan vähän kolmatta peninkulmaa. Mutta jos herrasväki kaikessa muussakin on yhtä hyvin seurannut maailman kehitystä kuin maanviljelyksessä ja maataloudessa, joista viimeiset tiedot lienee tulleet tänne isoisäni isän aikoina, niin eivät he tietenkään ole tulleet ajatelleeksi jotain Savonrataa uskaltaakseen koetella sitä. Heidän esi-isänsä ovat jääneet Lahteen ja he tekevät samoin — vaikkakin matka siten venähtää noin kuusi tai kahdeksan tuntia ja he saavat olla koko päivän maantiellä!

No niin — kuten sanottu — en ennätä enempää tällä erällä, vaan heitän hyvästit ensikertaan.

Polle.

KUUDES KIRJE.

Siltala, 5 p:nä kesäk.

Rakas veli!

Minkälaisia odottamattomia tapauksia maailma sentään keksiikään, yllättääksensä niillä minun kaltaisiani jo valmiita kokelaita!

Herrasväki on tullut. En ollut heitä odottanut ennenkuin illan suussa, sillä heillä oli yli kuusi peninkulmaa matkaa ja vaunut oli tilattu aamujunalle. Mutta yhtä kaikki — juuri kun päivällisen jälkeen olin lähdössä työhön, kuulin lähenevää jyryä. Kun ikkunani ei ole pihan puolella, missä he astuisivat vaunuista, niin hiivin ulos eteiseen ja asetuin sinne piiloon, voidakseni salaa nähdä ja saada itselleni jonkinlaisen käsityksen kapteeninrouvastani, ennenkuin astuin hänen eteensä.

Olin luullut häntä ylpeäksi, miesmäiseksi, tuikeaksi naiseksi, kopeaksi ja pystynenäiseksi, mauttomasti koristelluksi — ja näen astuvan vaunuista hyvänlaisen, pienen, harmaahapsisen eukon, joka herttaisesti hymyillen tervehtii ja nyökäyttää päätään joka taholle ojentaen kätensä sekä Miinalle että Liinalle ja heidän äidilleen ja kaikille muille, puhuen ystävällisesti jok'ikiselle. No, eipä suinkaan hänen kanssansa mahda olla vaikea tulla toimeen, ajattelin, arvaten heti, että hän oli kirjotuttanut jollakulla toisella minulle vastauksen, ja että Miinan ja Liinan jutut olivat syntyneet yksityisestä ilkeydestä. Hänen vieraistansa en ehtinyt nähdä muuta kuin vilaukselta erään nuoren, komean ja mikäli harson läpi saatoin päättää, kauniin naisen, keski-ikäisen avioparin ja muutaman nuoren pojanvekaran — nähtävästi heidän lapsensa — jotka niinikään kaikki tervehtivät väkeä kuten vanhat tuttavat.

Kun he olivat astuneet sisään, lähdin katsomaan hevosia, jotka olivat ihan vaahdossa ja kuten minusta näytti, vapisivat ylenmääräisestä ponnistuksesta.

"Kuinka olette voineet noin ajaa?" sanoin kyytimiehille, kun huomasin, että eläinraukat todellakin olivat sortumaisillansa maahan.

"Kapteeninrouva käski ajaa kelpolailla — sittenhän saavat levätä", hän sanoi.

Menin talliin ja katsoin, että hevoset kunnollisesti hoidettiin, jonkajälkeen läksin tiluksille ja viivyin siellä koko päivän.

Kun illalla palasin, syöksyivät sekä Miina että Liina vastaani.

"Rientäkää, rientäkää — kapteeninrouva on kahdesti lähettänyt pehtoria kutsumaan — hän tahtoo heti teitä tavata!" huusivat he ja lisäsivät virnistellen: "Nyt tulee toria", ikäänkuin olisin ollut lapsi, joka oli tehnyt pahaa. Nuo hupakot — tiesinhän sen itse paremmin!

Valmistelematta itseäni sen paremmin esittelyä varten, läksin ylös päärakennukseen ja käskin Annin — sisäpiian — ilmottamaan itseni kapteeninrouvan puheille.

"Kapteeninrouva on odottanut pehtoria — astukaa vain sisään herran kammariin", sanoi tämä. Menin siis takaisin eteisen läpi ja kapusin Lind-vainajan huoneeseen.

Nämä huoneet — samat, jotka aikasemmin olin ottanut haltuuni — ovat ensimäiset pihanpuoliset huoneet eteisestä vasemmalle. Etumaisin on työhuone: vanhat, jättiläiskokoiset mahonkiset huonekalut, jotka ovat jouhipäällyställä varustetut, kolmikulmainen piippuhylly nurkassa, sälytettynä täyteen kaikenkokoisia piippuja, tilkkumattoja pitkin ja poikin permannolla, mahtava, vanha, ruma kirjakaappi ja ihan naurettavan yksinkertainen, ruma, mustaksi maalattu, nähtävästi kotitekoinen kirjotuspöytä kauimpana toisen ikkunan alla. Tämän kirjotuspöydän äärestä nousi sisäänastuessani tuo komea, nuori nainen, ja ajatteleppa hämmästystäni — se oli hän!

Muistatko vielä, että minä useita vuosia sitten olin pihkaantunut erääseen tuntemattomaan kaunottareen, jonka olin nähnyt junassa — joka oli noussut vaunuun Lahdessa ja astunut pois Riihimäellä? Muistatko, minkälaiseksi hänet kuvailin? Kookas, harteva, hoikka vyötäisiltä, uljas, säihkyvät mustat silmät, pähkinänruskea tukka, paksunpuoleiset, mutta purppuranpunaiset huulet, kasvoissa halveksiva ja ylimielinen piirre, mutta yleisesti arvostellen ihannenainen, verevä, voimakas, terve, täyteläinen ja ihastuttavan houkutteleva?

No niin — tunsin hänet taas heti kohta. Hän oli siinä aivan muuttumattomana, vaikka ehkä vielä hieman täyteläisempänä kuin silloin.

En yleensä helposti joudu hämilleni — mutta tiedän, että seisoin siinä ihan ymmällä ja katsoa töllistelin häneen. Silloin hän oli ainakin pari kertaa huomannut ihailevat silmäykseni. Olisin mielelläni tahtonut tietää, tunsiko hän minua, vaikka partani olikin siistimättä.

"Pyydän anteeksi", minä änkytin, "olen…"

"Pehtorilla ei ollut suurta halua tutustua minuun!" hän sanoi.

Tuijotin häneen. "Päinvastoin", huudahdin, "jos olisin edes aavistanut…"

"Näin sangen hyvin, että seisoitte eteisessä ja näitte meidän astuvan vaunuista. Kaikki muut lausuivat meidät tervetulleiksi — ainoastaan pehtori suvaitsi olla välittämättä herrasväen tulosta."

"Ah, hyvä — hyvä — anteeksi — saanko kysyä, ketä minun on kunnia puhutella?"

"Ketä puhutella — sepä kummallinen kysymys! Voisitte hyvin älytä, että puhutte tämän tilan omistajattaren — kapteeninrouva Lindin kanssa."

"Tekö", melkeinpä kirkasin, "tekö — kapteeninrouva Lind?"

"Tietysti!"

"Todellakin — minulle on sanottu, että Siltalan kuollut omistaja olisi ollut seitsemänkymmenen vanha ukko?"

"Mieheni eli todella seitsemänkymmenen vuoden ikäiseksi."

Ja niin hän oli kietonut tämän nuoren naisen itseensä ja yhä vaan elänyt ymmärtämättä kuolla!

"Miehet ovat itsekkäitä", sanoin.

Voi, jos olisit nähnyt sitä vihan silmäystä, jonka nämä sanani herättivät! Hän kalpeni, kalpeni, sanon minä, jotta silmänsä näyttivät mustilta.

"Mutta kapteeninrouva huomautti, että olin rikkonut velvollisuuteni, kun en lausunut teitä tervetulleeksi. Tätä syytöstä en ole ansainnut, sillä kun olen kotoisin toiselta maankulmalta, jossa pehtoreita ei majoteta sikolätteihin, niin en tiennyt, vaikka kapteeninrouva ja hänen vieraansa olisivat pitäneet lähenemistäni sopimattomana."

"Luulenpa tosiaankin", hän vastasi, "että pehtori on kylliksi häpeämätön tunteakseen itsensä loukatuksi siitä, ettette saaneet asettua minun huoneisiini asumaan!"

"Häpeämätön — en, hyvä kapteeninrouva, sitä minä en ole. Ja mitä loukkaantumiseen tulee — en, hyvä kapteeninrouva, en loukkaantunut lainkaan — tuo ei koskenut minuun. Mutta ei ole niinkään helppoa, heti mukaantua vallan uuteen ympäristöön. Asetuin sentähden mieluummin odottavalle kannalle sen kirjeen jälkeen, jonka sain, varsinkin kun en tiennyt, olivatko vieraanne mahdollisesti vielä arkatuntoisempia kuin te itse."

"Kuulkaa nyt pehtori, niillä seuduilla, missä olette tähän asti ollut, olkoon nyt asian laita kuinka hyvänsä — se ei minua koske. Mutta täällä tehdään erotus isännän ja palkollisen välillä — sen välillä joka palkkaa ja sen joka palkataan. Ellette tahdo elää maassa maan tavalla, niin teette itsenne mahdottomaksi — minä en aio muuttaa mielipiteitä enkä tapoja."

Kumarsin ainoastaan.

"Ymmärrämmekö nyt toisiamme?" hän kysyi.

"En tiedä — senpä aika osottanee", vastasin. "Liassa ja syöpäläisten keskellä ei kapteeninrouva minua asumaan saa — vaikka se olisikin näitten seutujen tapa pehtoreihin nähden."

"Tästä syystä juuri annoin kutsua teidät luokseni. Onko teillä jotain valittamista tässä suhteessa rouva Strömmerille?"

"Ei — mutta minulle luvattiin oma asunto, ja nyt olen saanut kuukauden ajan asustaa pienessä huoneessa, jossa en mitenkään ole voinut järjestää oloani hauskaksi."

"En käsitä, mitenkä Hentusen asunto voisi olla niin kelvoton kuin te sanotte. Hän asui siellä monta Herran vuotta eikä ikinä valittanut."

"Helppo on tulla vakuutetuksi huoneitten laadusta — pahin löyhkä lienee nyt tosin hävinnyt, sillä annoin heti vääntää pois ikkunat, mutta saadaksenne tietää, ovatko syöpäläiset vähentyneet, pitäisi kapteeninrouvan viettää yö tuossa huoneistossa."

Jälleen vimmatun vihan salama. "No niin — tahdon ottaa asiasta selvän! Olkaa hyvä ja tulkaa perässä."

Huomasin, että hän kuitenkin hämmästyi nähdessään huoneet. Mutta hän sanoi ihan kevyesti ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku turhanpäiväinen asia:

"Pitää vähän vain siivota näitä, niin ne tulevat hyvin hauskoiksi, ihan asumakuntoon — talo on rakennettu hyvistä hirsistä ja pantu hyvin kokoon, huoneet ovat sangen lämpimät."

"Mutta seinät sietää raaputtaa puhtaiksi ja mahdollisesti hieman höylätä, ennenkuin mihinkään muuhun ryhdytään."

"Tietysti."

"Lattioita ei liioin mahtane vähemmällä kuin höyläämisellä puhtaiksi saada."

"Niin, ne täytyy höylätä — tietysti."

"Sitten pitäisi niin lattia ja katto kuin seinätkin, ennenkuin ne maalataan ja paperoidaan, huolellisesti joko sivellä etikkahapolla, joka on sangen hyvä keino syöpäläisiä vastaan, tai ruiskuttaa kuumalla tuhkalipeällä, joka myöskin auttaa."

"Niin — tietysti. Antakaa jo heti huomenna ryhtyä hommaan. Toivon että työ olisi jo parin viikon päästä lopussa."

"Ja mitä kapteeninrouva huonekaluista arvelee? Kirjotanko kaupunkiin vai…"

"Eikö mitä — tuolla ylhäällä on ihan liikenemään vanhoja joutilaita huonekaluja. Laittakaa luettelo siitä mitä tarvitsette ja antakaa se minulle."

Ja niin hän meni. Kaikeksi varmuudeksi hän ravisti vähän hameitansa, ehdittyään ulos.

Hm!

Mutta ihan riivatun kaunis nainen hän on!

Päivää myöhemmin takerruimme kuitenkin taas yhteen.

Kihlakunnantuomari Vitikka tuli ajaen pitkin nousevaa lehtokujaa, joka eteläisestä metsän laidasta kulkee läpi peltojen kartanolle — ensin pitkä alamäki metsänreunasta notkoon ja sitte yhtä pitkä ylämäki taas ylös — ja kun hän siinä näki minut seisomassa lähimmällä saralla, niin hän pysähtyi ja huusi:

"Mitäs viljaa herra nähköön te täällä Siltalassa tähän vuoden aikaan korjailette?"

Minulla oli näet kaikki tiluksen kuusi tai seitsemän tusinaa lasta ja vähintäin pari tusinaa vaimoja ja akkoja poimimassa kiviä kesantopelloilta.

"Meidän peltomme kantavat maahedelmiä läpi vuoden — meillä on täällä runsaasti kiviä!"

"Poimitteko te kivet pois?"

"Poimimme kyllä, niissä ei siemen tahdo itää."

"No — no — näkisipä ukko Lind tämän!" Näin virkkaen hän ajoi kartanolle.

Noin tuntia myöhemmin tuli kyytipoika ja sanoi, että kapteeninrouva ja kihlakunnantuomari tahtoivat puhutella minua.

"Tuomari Vitikka kertoo, että te annatte kantaa retustaa kivet pois pellolta", puhkesi kapteeninrouvani lausumaan astuessani sisään.

"Niin, lapsilla ja akoilla on niin sanomattoman hyvää aikaa."

"Mutta meidän laihat pellot kuivuvat liiaksi, jos ei kosteutta säilytetä kivien alla."

"Oi, hyvä kapteeninrouva, tuo on vain vanhaa, tyhmää taikaluuloa. Kivet eivät voi maalle mitään kosteutta säilyttää."

"Kuinka — ettekö koskaan kuivaan aikaan ole kääntänyt kiviä ja niitten alta löytänyt onkimatoja, jotka ovat sieltä hakeneet kosteutta?"

"Kyllä niin, kun ei ole ollut muita työaseita kuin käteni käytettävänäni."

"No, näette siis, että niitten alla säilyy kosteutta. Ja mieheni, joka oli sangen taitava maanviljelijä, antoi kivien ehdoin tahdoin olla sinänsä."

"Tila on niin kurjassa kunnossa, että…"

"Olemme siihen sinänsä tyytyväisiä. Kunhan vaan voitte pitää sitä entisellään, niin on kaikki hyvin. Uutuuksia emme kaipaa."

"Näinollen kapteeninrouva arvatenkin käskee minun jälleen kivittämään pellon, kunnes kasvillisuus alkaa rehottaa kuten pikkukaupungin kaduilla ja torilla, mistä maistraatin ei onnistu kitkijäukoista ja -akoista huolimatta poistaa niitä?"

Punaset laikat leimahtivat jälleen hänen ohimojensa alle, ne ilmestyvät aina kun hän kalpenee vihasta. Mutta tuomari purskahti aika naurunrähäkkään.

Kapteeninrouvani näyttää muuten olevan yhtä varma joka tilaisuudessa. Hän vastasi hyvin kopeasti: "En, se paljastaisi pehtorin huonon maanviljelystaidon täällä sisämaassa ja alentaisi arvoanne väen silmissä — kärsisin siitä suuremman vahingon kuin noista muutamista pilaantuneista saroista. Mutta jättäkää tästälähin panematta ajatuksianne täytäntöön, ennenkuin olette saaneet minun suostumukseni. Ja nyt tahtoisimme tutkia viimekuukausien tilit — olkaa sentähden hyvä ja tuokaa kirja."

"Ikävä kyllä että olen jo kirjanpidossakin ennättänyt panna omat aatteeni käytäntöön, mutta siinähän ainakin voimme helposti palata vanhaan", sanoin ja läksin noutamaan kirjoja, tuota vanhaa, likaista, epäselvää muistikirjaa ja omaa siistiä kirjaani, jonka kanteen olin korukirjaimilla piirtänyt: KONTTOKIRJA — SILTALA ja jonka alkuun olin tehnyt täydellisen luettelemuskirjan, alkaen numerojärjestyksessä kotitilusten lohkoista, sitten seurasivat ulkotilat ja torpat, sitten, saman päällekirjotuksen alle metsä, senjälkeen kalanpyyntö — venheet ja pyydykset — sitten rakennukset (päärakennusta lukuunottamatta), senjälkeen karja, hevoset ja lehmät, jokainen nimeltään lueteltuina, ja lopuksi työaseet. Puutarhan olin myös jättänyt pois, kun hän oli niin selvästi minulle sanonut, ettei valtani ulottunut itse taloon. Kirjanpidon olin sitten alottanut viemällä muistikirjasta debet-puolelle viime sadon, jaettuna — niin hyvin kuin mahdollista oli — eri lohkoille, ja ilmottaen miten paljon osapuilleen oli tähteellä tullessani samoinkuin muutkin varastot, ja kredit-puolelle, ensin muistikirjan ja sitten omain todisteitteni mukaan, mitä oli ilmotettu erityisiin tileihin. Lyhyesti sanoen, kirjanpitoni oli sekä siistiä että selvää ja vieläpä parempaakin kuin sinun ja minun Thorsby'ssä.

"Tässä on Siltalan entinen kirjanpito", sanoin, asettaen esiin likaisen muistikirjan, "ja tässä minun aatteeni", antaessani kirjaa.

Kapteeninrouva otti kirjani ja alkoi silmäillä sitä, tuomarin katsellessa hänen olkapäittensä yli.

"Tuossahan pehtori on tehnyt suunnattoman työn!" huudahti viimeksimainittu hetken kuluttua.

"Mutta minä en käsitä tätä kirjanpitoa", virkkoi kapteeninrouva.

"Kapteeninrouva käskee arvatenkin jatkamaan vanhaa?" kysyin.

"En — en ainakaan vielä, ennenkuin olen perehtynyt asiaan."

"Mutta", puuttui tuomari puheeseen, "pehtori on nähtävästi sekottanut debetin ja kreditin. Eihän se ole ihmeellistä, nimet kun ovat latinaa. Asiahan on siksi toiseksi helposti autettu."

Hymyilin hänen selkänsä takana, mutta pahaksi onneksi kapteeninrouva huomasi tuon hymyn.

"En", minä sanoin, "miksi ne olisin sekottanut?"

"Sentähden että debet merkitsee velkaa ja credit saatavaa — te olette päinvastoin merkinnyt tulot debet- ja menot kredit-puolelle."

"Niinhän sen luonnollisesti täytyy olla", sanoin.

"Eipä suinkaan."

"Jos kapteeninrouva uskoo minulle esim. viisisataa markkaa ja pyytää minun tekemään ostoksia kaupungissa sekä senjälkeen tilit, niin olen hänelle ensialuksi velkaa nämä viisisataa markkaa — eikö totta? Vien ne siis debet-puolelle. Kredit-puolelle sitävastoin merkitsen sen, mitä minun on oikeus tileissä vähentää — s.o. sen erän minkä olen kuluttanut. Jos näiden menojen summa nousee siten — vaikkapa nyt 475 markkaan, niin täytyy, jotta debet ja kredit kävisi yhteen, merkitä 25 markan erotus kredit-puolelle. Tähteenhän minun tulee toimittaa hänelle takaisin. Mielestäni tämän kirjanpidon täytyy olla oikea."

"Eipä suinkaan, eipä suinkaan."

"Sillä herra tuomarillahan ei ole nyt käsillä mikään kaupanpitokirja, missä minä myyjänä velkoisin ostajaa, vaan tilini kapteeninrouvalle. Hän on nyt uskonut minulle Siltalan kaikkine tuloineen. Niistä minun tulee tehdä tili — siihen olen velvollinen ja ne ovat siksi vietävät debet-puolelle. Ja minun menoni kredit-puolelle — se on selvää."

"Teidän kannaltanne — kyllä. Mutta kirjanpito ei ole teidän, vaan kapteeninrouvan."

"Vaikkapa kapteeninrouva itse pitäisi kirjaa, niin olisi tämä ainoa mahdollinen tapa — hän tekisi ainoastaan itse tilit, sensijaan että minä ne nyt teen."

Tuomari pysyi mielipiteessään. Sitävastoin olin näkevinäni kapteeninrouvan kasvoista, että hän ymmärsi minut — käsitti että olin oikeassa.

"Tarvitseeko pehtori kirjaa tänään?" hän kysyi.

"Oh — en. Jos joku tulisi tänään, voi hän odottaa huomiseksi."

"Sitten pidän kirjat tämän iltaa täällä ja tutkin niitä."

Sitten sain lähteä.

Hyvästi nyt. Ensikerralla enemmän.

Polle.

SEITSEMÄS KIRJE.

Siltala, 11 p:nä kesäk.

Rakas veli!

Olen nyt tehnyt tuttavuutta kapteeninrouvan vieraiden kanssa. Heitä on eräs vanha täti, leskiruustinna Hanell, tämän tytär, kamreerinrouva Svennberg, ja vävy, kamreeri Svennberg, sekä heidän lapsensa kolmetoistavuotias Kalle, yhdeksänvuotias Viivan, ja viidenvuotias Elsa.

Mutta ennenkuin rupean kertomaan kohtauksiani näiden henkilöiden kanssa, tahdon hiukan jatkaa siitä, mihin viimekirjeeni lopetin.

Seuraavana aamuna senjälkeen kuin kapteeninrouva oli saanut konttokirjan, kutsuttiin minua jälleen hänen luokseen.

"Luulen", hän sanoi, "ymmärtäväni — ainakin jotakuinkin — tämän kirjanpidon enkä ole havainnut sen olevan edellistä kehnomman muussa kuin että tämä on pitempi ja monimutkaisempi. Mutta jos pehtori tahtoo tämän suuremman vaivan tehdäkseen, ei minulla ole mitään sitä vastaan — ei ainakaan vastaiseksi — sillä tilaisuuden sattuessa tutkin sitä tarkemmin ja ehkä voin silloin pyytää joitakuita selvityksiä. Kerran viikossa saa pehtori tuoda kirjan tänne, niin että voin nähdä joka viikon kirjanpidon erikseen. Mutta yhteen asiaan — tai oikeammin kahteen — olen kiinnittänyt huomioni. Olen tilusten joukosta turhaan etsinyt niin tärkeätä osaa kuin puutarhaa ja rakennuksista parasta — päärakennusta."

Miten älykäs nainen hän on! Olin jättänyt ne pois piikittääkseni juuri häntä, mutta tuskinpa olin toivonut, että hän olisi niin perusteellisesti syventynyt suunnitelmaan huomatakseen puutteen.

"Se johtuu siitä", vastasin, "ettei valtani, kapteeninrouvan nimenomaisten määräysten mukaan, ulottunut taloon. Katsoin sentähden ettei minun tarvinnut ottaa tileihini päärakennusta ja puutarhaa."

"Aivan oikein, siellä ei pehtorilla ole sananvaltaa. Mutta jos kirjanpitonne tulee kuvaamaan, mihin se pyrkii, koko tilan taloudenhoitoa, niin pitänee kaikkien tulojen ja menojen löytyä konttokirjassa, siis myös puutarhan jotakuinkin tärkeät tulot ja mahdolliset menot päärakennuksesta."

"Aivan niin — mutta siihen vaadittaisiin…" ajattelin sanoa molemminpuolista luottamusta, mutta muutin mieltäni ja jatkoin: "enhän missään tapauksessa voi tarkoin määrätä puutarhan tuloja, jotka menevät suoraan keittiöön."

"Mutta koska täydellinen kirjanpito olisi toivottavissa, niin saataisiinhan nuo tiedot joka kerta kuin pehtori tuo kirjan minulle. Taloudenhoitajattarenihan voisi panna muistiin koko viikkoisen puutarhan sadon ja se voitaisiin merkitä silloin kirjaan."

Hän oli siis, vaikkei tahtonut myöntää sitä, yhdessä ainoassa illassa perehtynyt ajatukseeni, joka oli hänelle ollut aivan uusi! Ja vielä enemmän, etenkin naiselta, hän oli havainnut tuon tarkan kirjanpidon hyödyn.

Niin ajattelin silloin, mutta etempänä huomaat, että ihailuni oli hiukan liiallinen.

Muutamia päiviä myöhemmin, eräänä aurinkoisena, hyvin lämpimänä päivänä seisoessani niityllä, näin äkkiä Kallen ja Viivanin juoksevan voimainsa takaa minua kohti. Sentähden he luonnollisesti olivat niin hengästyksissään, etteivät perillä tahtoneet saada sanaakaan suustaan.

"Pehtorin pitäisi…" alotti toinen.

"Lilli-täti…" läähätti toinen.

"Pitääkö minun kapteeninrouvan luo?" kysyin.

"Ei — ei — uimahuone…"

"Herra hallitkoon", huusin, "onko sattunut tapaturma…" ja niin aloin minä vuorostani juosta.

Mutta silloin kuulin heidän huutavan: "Ei, ei, ei!" Pysähdyin: "Mitä Herran tähden se sitten on?"

"Lilli-täti pyysi meidän sanomaan, että pehtori asettaisi uimahuoneen kuntoon", sai Kalle nyt sanotuksi.

"Ja hän sanoi, että pehtori tekisi sen nyt heti", lisäsi Viivan.

Äkkiä muistui lapsuusaika mieleeni. Miten ensi lumen tultua kaipasi rekiretkeä! Miten ensimäisenä kuumana kesäpäivänä kaipasi aaltoihin!

"Vai niin — hyvä, hyvä — sitten lähdemme heti", sanoin. Tavattoman korkea kevättulva oli tehnyt nimittäin uimahuoneen käytäntöön kelpaamattomaksi. Lattia, raput ja penkit olivat kohonneet.

Parin miehen kera, jotka otin myötäni, kuljimme puiston kautta, näytettyäni heille perillä mitä oli tehtävä, ja kun näin työn alkavan sujua, käännyin yksin takaisin, sillä Kalle ja Viivan olivat liian innostuneet uimahuoneeseen voidakseen lähteä työpaikalta. Silloin näin keskellä laajaa puistoa, hyvin etäällä, pikku Elsan, arvatenkin sisaruksiaan hakemassa, pyrkivän aivan väärälle taholle.

"Elsa! Hoi!" huusin, ja pienokainen säpsähti pelosta ja katseli ympärilleen, kunnes huomasi minut ja alkoi ryömiä luokseni yli kantojen ja kivien.

"Miten olet uskaltanut yksin näin kauaksi?" kysäsin pienokaiselta. "Etkö pelkää susia ja karhuja?"

"En, ei täällä puistossa ole susia ja karhuja."

"No, mutta entäpäs ryövärejä? Ajatteleppas että nyt olisin ollut ryöväri?"

"Miten hauskaa — ole vaan! Tiedän että olet sellainen, joka aina kuvittelee jotain olevansa — siitä minä pidän, samoin teen minäkin."

"Mistä tiedät, että minä kuvittelen jotain olevani?"

"Tiedän — siksi että Lilli-täti niin sanoi."

Oi, sinä pieni, pieni kaksikorvainen pata!

En tahtonut kuitenkaan antaa hänen jatkaa matkaansa, sillä hän olisi mahdollisesti voinut upota jollain rannalla — ne ovat enimmäkseen tavattoman äkkijyrkkiä ja syviä — vaan vein pienokaisen myötäni kotia.

Ja siten tutustuin äitiin, joka oli etsinyt lasta ja kiitti minua siitä että olin ottanut vaaria pienokaisesta.

Kamreerin kohtasin taas seuraavalla tavalla.

Kuljin erästä pellonpiennarta pitkin katsellen kasvua. Silloin kuulin äkkiä metsästä hakkuuta, mutta se ei ollut mitään kunnon hakkaamista, vaan salaista, heikkoa ja katkonaista — varmaan salahakkaaja. Täällä oli nyt arvatenkin ennen saanut tapahtua mitä tahansa. Mutta niinkauan kuin minä olin tilan pehtori, ei epäjärjestystä kärsittäisi.

Aloin sentähden varovasti hiipien ryömiä viidakon ja pensaston läpi metsänlaidassa sisälle metsään, ääntä seuraten, ja huomasin pian että kamreeri, takki ja liivit heitettynä yltä ja kasvot hiessä, punasena ja huohottaen vuoleskeli nuorta koivua pienoisella kirveellä — sellaisella, joita tapaa olla herrasmiesten työkalulaatikossa. Kovissa ponnistuksissaan ei hän varmaankaan ollut huomannut tuloani, mutta kun hän milloin tahansa saattoi nostaa katseensa ja havaita minut, jos kääntäisin selkäni, täytyi minun käydä hänen luokseen.

"Huomenta, herra kamreeri."

"Kah — huomenta, pehtori!"

"Olin ottamaisillani kamreerin kiinni metsänhaaskuusta."

"Ottakaa sitten kiinni — edes kädestäni", pisti hän pilojaan ojentaen sen minulle. "Haeskelen tässä muutamia ongenvapoja itselleni."

Katsahdin koivua. Runko oli kaksi tuumaa vahva ja puu oli sitäpaitsi käyrä.

"Tuosta puusta koituu kamreerille paljon vaivaa, ennenkuin siitä ongenvapa sukeutuu."

"Vaivannäköähän juuri tahdon. Hiukan lihasponnistuksia, ymmärtääkö pehtori. Me kaupunkilaiset olemme vaan puol'ihmisiä, luonnottomia olentoja, huonontuneet nukiksi, joilla on aivot — kurjia, kuihtuneita kamaritaimia, varustettuina elimillä, jotka eivät palvele vaan kiusaavat meitä. Sen tuntee aina kaksin verroin voimakkaammin, kun hetkeksi pääsee tuosta kirotusta sivistyksestä luonnon helmaan — etenkin kun luonto on niin alkuperäinen ja koskematon kuin täällä Siltalassa."

"Niinpä kyllä — olen tuon puheen kuullut ennenkin, mutta uskon, että useimmissa tapauksissa kaupunkilaiset kieltäytyisivät kuitenkin viettämästä pitempää aikaa, etenkin talvea, näin luonnon helmassa, kaukana tasaisista jalkakäytävistä, valaistuista kaduista, vereksistä uutisista, teattereista, konserteista ja klubeista. He antavat lopulta kuitenkin suuremman arvon älylliselle kuin luonnonelämälle, vaikkakin se elettäisiin ruumiillisten voimain kustannuksella."

"Mutta se on väärin — väärin. Sentähden filosofia käy päin honkia, sentähden meillä on ollut Hartmannit ja Nietzschet, heikontunut ruumis ei voi kantaa ylensuuria aivoja, sisäinen järki käy järjettömyydeksi — mens sana in corpore sano! Mutta antakaa anteeksi — unohdan aivan että pehtorilla on ollut hyödyllisempääkin työtä maailmassa kuin latinan ja filosofian luku. Oi, te ette tiedä, te maalaisihmiset, miten onnellisia te olette, kun teillä on vapaa taivas ja hyvä Jumalanne!"

En tahtonut jatkaa tätä keskustelua, missä ehdottomasti olisin antanut ilmi itseni, vaan sanoin:

"Olipa miten tahansa, niin en luule kamreerin koskaan saavan tuosta mieleistään ongenvapaa. Jos kamreerilla ei olisi pientä kävelyretkeä vastaan mitään, niin voisin näyttää viidakon, mistä saisi todella hyviä vapoja."

"Kävelyä vastaan — ei päinvastoin! Lähtekäämme! En ajattele muuta kuin kuleksia ympäri täällä. Täällä se maksaakin vaivan, eikö totta — onko pehtori milloinkaan nähnyt ihanampaa tilaa kuin tämän Siltalan?"

"Jos kamreeri tarkottaa luonnon ihanuutta, niin täytyyhän myöntää, että tuskin voi löytää tämän jylhempää. Mutta itse tila on huonoimpia mitä olen nähnyt."

Hän töllisteli ihmetyksestä.

"Siltala?!"

"Juuri niin — tuntuuhan ihan siltä kuin tila olisi viljelemättömänä, tai ettei viljelykseen pantaisi mitään huolta, vaan leikittäisiin maanviljelystä."

"Vai niin, pehtori tahtoisi saada täällä toimeen 'voimaperäisen' maanviljelyksen — menkää nyt jo, jättäkää meidät rauhaan! Voimaperäinen maanviljelys riistää myös heti kaiken rauhan ja onnen ihmisiltä. Yhtä hyvin voitte sitten heti muuttaa kaupunkiin. Esi-isämme olivat onnellisia ihmisiä — miksi? Siksi, että he elivät elämän, mutteivät huolineet ärsyttää sitä. Tähänasti on elämää ärsytetty ainoastaan kaupungeissa. Mutta kansan suuret joukot eivät ole tienneet mitään liiasta kiihotuksesta, hermostumisesta, noista tuon ahdistavan kilpailun pääsemättömistä seuraajista. Nyt se valitettavasti alkaa maaseudullakin. Sensijaan että eläisi tyytyväisenä kiittäen Jumalaa siitä minkä maa tuottaa, kiusaa maanviljelijä itseään yötä päivää kautta vuoden laskemalla, arvioimalla, tuumiskelemalla — ja käy pian yhtä hermostuneeksi kuin me kaupunkilaisetkin. Mistä sitten saadaan tarvittavat voimat, terveys ja onni? Ei, enhän minä vastusta hyödyllisiä parannuksia, sellaisia kuin esim. pehtorin uutta kirjanpitoa — oh, senjohdosta saan lausua kiitokseni pehtorille…"

"Vai niin, herra kamreerilla on ollut tilaisuus nähdä se?"

"On, Lilli-serkku — kutsun häntä serkuksi, vaikka hän oikeastaan on vaimoni serkku — kysyi minulta neuvoja. Niin, todella minun täytyy lausua pehtorille kiitokseni tuon mestarityön johdosta. En olisi milloinkaan uskonut, että maanviljelijä saisi sellaista aikaan kirjanpidon alalla — vai ovatko tuollaiset kirjat jo tavallisia joka tilalla?"

Ei se siis ollut kapteeninrouva itse, joka oli huomannut kirjanpitoni edut!

"Mutta jos kamreeri nyt myöntää, että hyödyllisiä parannuksia on saatava aikaan — miksi sitten vastustaa runsaampaa satoa vähemmällä työllä?"

"Milloinka sellaista olisin vastustanut?"

"Silloinkun kamreeri tuomitsi voimaperäisen maanviljelyksen."

"Te tahdotte väittää, että se vaatisi vähemmän työtä?"

"Tietenkin, vähemmän työvoimaa, mutta enemmän järkeä. Kapteeninrouva esimerkiksi korjaa — senmukaan mitä tuosta muistikirjasta olen käsittänyt, jota täällä on pidetty, noin viisikymmentätuhatta leiviskää heiniä kuudensadan miehen ja yhdeksänsadan naisen päivätyöllä. Jotavastoin minä voisin täällä korjata kaksinverroin kolmensadan miehen ja neljänsadan naisen päivätyöllä. Ja jotakuinkin samoin on asianlaita kaikessa täällä Siltalassa."

"Loruja — loruja! Silloinhan serkkuni tuhlaisi mielestänne vuosittain ihan ehdontahdoin suuria summia?"

"Äärettömiä summia. Sitähän on vaikea laskea ihan tarkalleen. Mutta vakuutan, ettei tila tuota edes puoliakaan siitä, mitä se järjellisesti hoidettuna saattaisi tuottaa. Tuottakoonpa se nykyään — sanokaamme vaikka kolmekymmentätuhatta markkaa, niin menee täällä mielestäni vähintäinkin neljäkymmentätuhatta markkaa vuosittain hukkaan."

Hän tuijotti minuun.

"Kuulkaahan nyt pehtori, nuo ovat Münchausimaisia juttuja. Väitättekö todellakin, että Siltala tuottaisi vuodessa seitsemänkymmentätuhatta?"

"En, sitä en tarkottanut — vaikkei edes sekään olisi niin aivan mahdotonta. Tarkotin vaan että niistä kolmestakymmenestätuhannesta, joksi tuloja nykyään arvelin, tarpeettomasti tuhlataan noin puolet väen ja elukoitten ylläpitoon ja että tulot saattaisivat lisääntyä ainakin viiteenkolmattatuhanteen vuodessa, huolimatta väen vähennyksestä."

Kamreeri näytti miettiväiseltä.

"Ette ole Lilli-serkulle sanonut tätä?"

"En, kapteeninrouva — on vaikeata saada nainen, joka ei oikeastaan itse ole perehtynyt maanviljelykseen, käsittämään sellaista. Ja siksi toiseksi…"

No niin — ja niin poispäin.

Vanhaan tätiin tutustuin aikaisin yhtenä sunnuntaiaamuna, jolloin lähdin järvellä onkimaan — se on sekä hupainen että kannattava askare täällä, sillä sieltä ei palaa koskaan tyhjänä. Varmana saaliina on aina kauniit lihavat ahvenet, siiat ja säynäät sekä uistimella mahdottomat hauet — järvi on hyvin kalarikas.

Soudin selälle tuossa kuudenaikaan aamulla yhtä järven pitkää, kaitaa lahtea. Eteensä ei tietysti näe soutaissaan. Mutta äkkiä kuulin aivan läheltäni:

"Huomenta, huomenta!"

Katsahdin taakseni ja huomasin, että olin ollut soutamaisillani tädin, ruustinna Hanellin yli, joka onki yhdessä venheessä kaislikonlaidassa. Eukko aivan yksin! Otin lakin päästäni ja, anteeksi pyydellen, vastasin tervehdykseen.

"Pehtorikin aikoo kalaan?"

"Niin aion, sunnuntaiaamu on kuin säätty onkimista varten. Onko ruustinnan onnistunut saada mitään?"

"Eipä juuri. Mutta enhän minä, vanhus-raukka, jaksakkaan soutaa tuonne paremmille onkipaikoille. Sieltä pehtori arvatenkin saa ihan toisemmoisen saaliin."

"Saan ehkä tarjota apuani? Jos ruustinna haluaa onkia kauempana selällä, niin voisimmehan sitoa ruustinnan venheen minun venheeni perään…"

"Ja pehtori saisi soutaa kahta venettä — ei, ei, se olisi ihan liikaa. Mutta jos pehtorilla ei ole mitään vastaan kuleksia vanhan akan kanssa hetkeä, niin voisimmehan onkia samassa venheessä."

Astuin eukon venheeseen, ja soudimme sitten matkoihimme…

Minun ei tarvinnut puhua sanaakaan. Eukko soitti suutaan minun soutaessani. Ei edes uistimeen tarttunut kala keskeyttänyt sanatulvaa, vaan muutti sen suuntaa. "Ei kiitos", ei hän tarvinnut apua — Hanell-vainaan kanssa soutaessa hän aina oli hoitanut uistinta, niin tottunut hän oli nostamaan kaloja. Ja aivan oikein sai eukko kunnollisesti neljän kilon hauen venheeseen. Ja kun onkimisemmekin onnistui hyvin, niin palasimme kymmenen aikaan takaisin hyvinä ystävinä, ja eukko kiittelemistään kiitti mainiosta soudusta ja mainiosta kalansaaliista.