Kun mies on mies

KUN MIES ON MIES

Kirj.

Harold Bell Wright

Suomennos

Helsingissä, Minerva Kustannus, 1925.

SISÄLLYS:

I. Juhlan jälkeen.
II. Metsärajalla.
III. Suurella laitumella.
IV. Aitauksessa.
V. Palanen menneisyyttä.
VI. Juoksuaita.
VII. Iltahämärissä.
VIII. Keskustelua polttomerkeistä.
IX. Tailholt Mountainin miehet.
X. Karjankierros.
XI. Karjankierroksen jälkeen.
XII. Ratkaisun päivä.
XIII. Graniittiylängöllä.
XIV. Lähteen partailla.
XV. Setririnteellä.
XVI. Taivaanrannan taa.

I LUKU.

Juhlan jälkeen.

On olemassa maa, jossa miehen, voidakseen elää, täytyy olla mies. Se on graniitin, marmorin ja kullan maa — ja siellä täytyy miehellä olla alkuvuorien voima. Se on tammien ja setripuiden ja mäntyjen maa — ja miehellä täytyy olla taipumattomien puiden ryhti. Se on korkealla kulkevien tahrattomien pilvien maa, missä tuuli puhaltaa vapaana ja taltuttamattomana ja ilma on niin puhdas kuin se on vain siellä, missä luonto on pysynyt sellaisena kuin Jumala sen loi. Ja miehen sielun täytyy olla kuten tahrattomat pilvet, kuten taltuttamaton tuuli ja puhdas ilma. Se on avaroiden, aaltoilevien laidunmaiden ja muokkaamattomien niittyjen maa. Siellä miehellä täytyy olla vapaus, joka ei ole aran ja pikkumaisen orjallisuuden kahlehtimaa.

Tässä maassa on jokainen mies oma kuninkaansa, hän on oma neuvonantajansa, oma arvostelijansa, oma tuomarinsa ja tarpeen tullen oma rankaisijansa. Ja tässä maassa, missä miehen voidakseen elää täytyy olla mies, on nainen, jollei hän ole oikea nainen, varmasti surkastuva ja menehtyvä.

Tämä on kertomus miehestä, joka sai takaisin sen, minkä nuoruudessaan oli menettänyt, se on kertomus siitä, kuinka hän, vaikka olikin löytänyt sen, mikä häneltä oli riistetty, kaikesta huolimatta maksoi menetyksensä hinnan. Se on myös kertomus naisesta, joka pelastui oman itsensä kourista, joka oppi pitämään kiinni siitä, minkä menetyksen mies oli saanut maksaa kalliisti.

Kertomus alkaa Prescottissa Arizonassa heinäkuun neljännentoista päivän vuosijuhlan jälkeisenä päivänä, eräänä vuonna, jolloin kaukainen länsi näki viimeisten intiaanien häviävän ja auton ilmestyvän sen teiden herraksi.

Eräällä niitä harvoja teitä, jotka johtavat pienestä kaupungista maalle, vuoristorotkojen ja solien kautta laajoille, asumattomille harjanteille ja laaksoissa ja lakeuksilla sijaitseville yksinäisille karjakartanoille, kulki muuan mies. Päättäen siitä, että hän kulki jalan maassa, missä välimatkat ovat niin pitkiä, että ratsastaminen on tavallisin ja miltei ainoa matkaamistapa, ja kaikista niistä merkeistä, joita ympäristö ja kasvatus meihin painaa, saattoi huomata, että kulkija oli muukalainen näillä seuduin. Hän oli parhaassa nuoruuden kukoistuksessa, pitkä ja vartaloltaan sopusuhtainen, ja hänen kulkiessaan pölyistä tietä ilmaisi hänen ryhtinsä ja kävelytapansa, että hän paremmin oli tottunut tasaisiin katuihin kuin karkeaan ja kiveämättömään vuoristotiehen. Hänen pukunsa oli ilmeisesti ensiluokan räätälin tekemä. Koko hänen olemuksessaan vallitsi se yksityiskohtien sopusointu ja huolellisuus, jonka vain ne saattavat sallia itselleen, joilla on siihen sekä varaa, aikaa että varma maku. Hänen liikkeensä ja olemuksensa todistivat myös, ettei hän kuulunut niihin, jotka Prescottin vuoristoilmasta etsivät uuden terveyden lähdettä. Mutta kaikesta huolimatta ilmaisi jokin hänessä sen miehekkään voiman ja jäntevyyden puutetta, joka hänen olisi tullut omistaa.

Ihmistuntija olisi sanonut luonnon määränneen tämän miehen ruumiinvoimiensa ja sielunkykyjensä puolesta miesten toveriksi ja johtajaksi, mieheksi miesten joukossa. Mutta sama ihmistuntija olisi häntä lähemmin tarkasteltuaan lisännyt, että hän jostakin syystä, kohtalon julman oikun takia, oli menettänyt tämän oikeutensa.

Päivä oli juuri koittanut, kun muukalainen saavutti ensimmäisen harjanteen huipun, mistä tie kääntyi jyrkkänä ja mutkittelevana alaspäin yksinäisten mäntyjen ja tiheiden tammien lomitse Burnt Ranchia kohden.

Hänen takanaan alkoi pieni kaupunki — maalauksellisena muokkaamattoman metsämaiseman keskellä, joka ulottui sen kynnyksille saakka — vähitellen herätä juhlayön jälkeen. Torin reunoilta alettiin korjata pois telttoja, joissa mauttomat ilveilyt olivat hauskuuttaneet väkijoukkoa, ja lautakojuja, joissa kovaääniset kuuluttajat olivat houkutelleet kansaa arvottomien lelujen tai kirjavan rihkaman toivossa koettamaan pelissä onneaan. Torilla, joka on kaupungin keskus ja tavallisesti hyvin hoidettu, näytti uljaan ratsastajan O'Neilin ja hänen ratsunsa pronssipatsas olevan väärässä ympäristössä monivärisen paperisilpun, laukaistujen ilotulitusainesten ja juhlivien kansalaisten sekä heidän vieraidensa nauttimain ateriain jäännösten keskellä. Köynnökset ja liput, jotka ovista ja ikkunoista, katoilta ja tangoista liehuen olivat antaneet juhlapäivälle värikkään ja hilpeän leiman, riippuivat räsyisinä ja liikkumattomina ikäänkuin tuntien hilpeytensä aiheen ja tarkoituksen olevan mennyttä ja odottaen joutumistaan uuniin tai rikkaläjälle.

Mies pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.

Hän seisoi hetkisen kuten ihminen, joka tehtyään päätöksen vieläkin epäröi — empien ja katuen — uuden elämänvaiheen alkaessa. Sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan edelleen huolettoman ripeänä, aivan kuin lopullisesti olisi kääntänyt selkänsä sille, joka nyt jäi taakse. Näytti siltä kuin tällekin miehelle juhlapäivä hälisevine riemuineen ja hilpeine huvituksineen olisi häipynyt menneisyyden varjoon.

Puolimatkassa selänteeltä johtavalla tiellä mies jälleen pysähtyi, tällä kertaa puoliksi kääntyen ja kallistaen päänsä kuuntelevaan asentoon. Tieltä, jota hän oli tullut, sattui kärrynpyörien ratina hänen korvaansa.

Kavioiden kapseen ja pyörien ratinan käydessä kuuluvammaksi levisi hänen kasvoilleen omituinen epävarmuuden ja päättäväisyyden sekainen ilme, ja hänen katseensa kävi miltei pelokkaaksi. Hän astui pari askelta eteenpäin, epäröi, katsoi taakseen ja kääntyi sitten tien vieressä kasvavia puita kohden. Sitten hän viimein näytti tekevän päätöksensä, astui tieltä ja hävisi tiheään tammipensaikkoon juuri ennen kuin parivaljakon vetämät kärryt ilmestyivät näkyviin tien käänteen takaa.

Mies, jonka ulkomuoto ilmaisi hänet karjanomistajaksi, ajoi tulista parivaljakkoa. Hänen vieressään istui kookas nainen ja pieni poika.

Tammipensaikon kohdalla teki toinen hevonen äkkinäisen hyppäyksen sivulle. Ensimmäistä hypähdystä seurasi salamannopeasti toinen, ja pelästyneenä vierushevonen yhtyi leikkiin. Mutta niin nopea kuin tämä liike oli ollutkin, oli ajajan harjaantunut käsi samassa silmänräpäyksessä tarttunut ohjaksiin ja pakottanut hevoset pysähtymään tielle.

»Hätähousut», kuului ajaja hyväntahtoisesti nuhtelevan hevosiaan kärryjen hävitessä näkyvistä, »olette kasvaneet karjakartanossa ja pelästytte pensaikossa märehtivää vasikkaa.»

Muukalainen astui verkalleen esiin tiheiköstä. Hän palasi varovasti tielle. Hänen huulilleen levisi omituinen ivahymy. Mutta hän näytti ivaavan itseään, sillä hänen tummissa silmissään hehkui katse, joka kuvasti itsehalveksuntaa ja häpeää.

Vaeltajan saapuessa tienkäänteeseen Burnt Ranchin luona tuli Joe Conley suuresta veräjästä taloon vievää tietä taluttaen hevosta lassonuorasta. Tultuaan tallirakennusten kohdalle hän meni sisään pienestä ovesta pitäen yhä talutusnuoraa kädessään ja pakottaen hevosen odottamaan ulkopuolella hänen paluutaan.

Nähdessään paimenen muukalainen jälleen pysähtyi ja jäi epäröiden seisomaan. Mutta Joen palatessa tallista suitset, loimi ja satula mukanaan hän kuin välttämättömyyden pakosta otti pari askella eteenpäin.

»Hyvää huomenta», sanoi muukalainen kohteliaasti, ja hänen äänensä vastasi hänen pukuaan ja olemustaan ja hänen ilmeensäkin muuttui hiotun maailmanmiehen hillityksi tyyneydeksi.

Katsahtaen muukalaiseen nopeasti ja arvostelevasti Joe vastasi tervehdykseen ja lähestyi hevostaan. Eläin hypähti taaksepäin leimuavin silmin ja pystypäin, mutta sen oli pakko alistua, sillä sen isäntä, jolle vastarinta nähtävästi oli varsin luonnollinen ja jokapäiväinen tapahtuma, ei ollut siitä millänsäkään, vaan heilautti tottuneella liikkeellä raskaan satulan paikoilleen.

Paimenen kiinnittäessä satulavyötä häilähti muukalaisen kasvoilla miltei intohimoisen harras ilme — katse, jossa kuvastui kaipausta, ihailua ja kateutta.

Päästäen jalustimet riippumaan katsahti Joe jälleen muukalaiseen, tällä kertaa kysyvästi ja avomielisin, rohkein ilmein, joka on hänenlaisilleen miehille luonteenomainen.

Muukalaisen jälleen puhuessa oli hänen äänessään omituinen sävy, ikäänkuin hän olisi menettänyt äskeisen tyyneytensä. Se kuului miltei anteeksipyynnöltä, ja hänen silmiinsä palasi jälleen häpeää ja itsehalveksuntaa ilmaiseva katse.

»Suokaa anteeksi», hän sanoi, »mutta olkaa hyvä ja sanokaa, viekö tämä tie Williamson Valleyhin?»

Muukalaisen ääni ja ilme oli niin ilmeisessä ristiriidassa hänen muun olemuksensa kanssa, että paimen ei kyennyt salaamaan hämmästystään vastatessaan kohteliaasti:

»Kyllä, herra.»

»Ja minä pääsen siis suoraa päätä Risti-Kolmio-Kartanolle?»

»Kyllä, jos kuljette laaksoa kohden. Jos poikkeatte oikeanpuoleiselle tielle vuohikartanon yläpuolella kulkevaa selännettä, tulette Simmonsille, josta myös vie tie Risti-Kolmio-Kartanolle. Metsärajan huipulta saatatte nähdä laakson ja kartanon.»

»Kiitos.»

Muukalainen aikoi kääntyä, kun paimen uudelleen puhutteli häntä.

»Rovasti ajoi Stellan ja pikku Billyn kanssa kärryissään tästä ohitse noin tunti sitten matkalla kotiin juhlasta. Kas kun he eivät ottaneet teitä kärryihin, jos kerran olette matkalla sinne.»

Muukalainen vaikeni hetkisen, kysyen sitten:

»Rovasti?»

Paimen hymyili. »Herra Baldwin, Risti-Kolmion omistaja.»

»Oh!» Muukalainen hämmästyi silminnähtävästi. Kenties hän muisti tammipensaikon tien vieressä.

Joe irroitti parhaillaan lasson hevosensa kaulasta ja näytti miettivältä kehiessään sitä vyyhdelle. Sitten hän lausui:

»Ette suinkaan aio kävellä Risti-Kolmioon saakka?»

Halveksiva hymy karehti jälleen muukalaisen huulilla, mutta hänen äänessään oli päättäväinen sointu hänen vastatessaan:

»Aion kyllä.»

Jälleen paimen loi muukalaiseen avoimen katseensa. Sitten hän astui pari askelta porttia kohden, lassovyyhti toisessa, suitset toisessa kädessä. »Lainaan teille hevosen», hän sanoi tyynesti.

Muukalainen vastasi nopeasti: »Ei, ei, älkää vaivautuko.»

Joe vaikeni hetkiseksi. »Herra Baldwinin ystävä, olkoonpa hän ken hyvänsä, on tervetullut vieras Burnt Ranchille.»

»Mutta minä — hm — minä — en ole koskaan tavannut herra Baldwinia», selitti muukalainen heikosti.

»Ei tee mitään», väitti paimen. »Olette menossa hänen luokseen, ja se on sama asia.» Jälleen hän astui askelen tallia kohden.

»Mutta minä — anteeksi — te olette hyvin ystävällinen — mutta minä — kävelen kernaammin.»

Joe käännähti jälleen hämmästyneen ilmeen levitessä hänen päivänpaahtamille ja ahavoituneille kasvoilleen. »Kai tiedätte, ettei matka ole leikintekoa», hän virkkoi empien, ikäänkuin miehen tietämättömyys olisi ollut ainoa selitys hänen uskomattomalle aikeelleen.

»Tiedän sen. Mutta se tekee minulle hyvää. Kävelen todellakin kernaammin.»

Sanaakaan sanomatta paimen kääntyi hevoseensa päin ja alkoi tyynesti sitoa lassovyyhteä satulaan. Tuhlaamatta enää ainoatakaan katsetta muukalaiselle, joka vaieten katseli hänen puuhiaan, hän heitti suitset hevosen pään yli, tarttui satulannuppiin ja hyppäsi hevosen selkään kannustaen sen tielle.

Muukalainen kiiruhti jatkamaan matkaansa.

Tienkäänteen puolimaissa paimen pysähdytti hevosensa ja katsahti taakseen kulkijaan, joka vaelsi harjanteen laelle johtavaa petäjien varjostamaa tietä. Miehen hävittyä harjanteen toiselle puolen mumisi paimen jonkin ihmettelyä ilmaisevan sanan ja kannusti hevosensa juoksuun, ikäänkuin luopuen pohtimasta arvoitusta, joka hänen yksinkertaiselle järjelleen oli liian monimutkainen.

Koko päivän vaeltaja seurasi pölyistä tietä. Hänen yllään säteili avara, kirkas, pilvetön taivas. Suurilla, avoimilla selänteillä, aukeamilla ja laaksoissa makasi karja tammien, setri- ja saksanpähkinäpuiden varjossa tai kulki hitain, äänettömin liikkein juomapaikoille janoaan sammuttamaan. Metsän eläimet olivat piiloutuneet kallionkoloihin ja tiheihin lehvikköihin odottamaan viileän illan tuloa. Ilma oli liikkumaton, ikäänkuin väsymätön tuulikin olisi vaipunut lepoon.

Ja keskellä tämän maan hiljaista suurenmoisuutta kulki mies yksinään ajatuksineen, ehkä miettien sitä, mikä oli tuonut hänet tänne, kenties haaveillen siitä, mitä olisi saattanut tapahtua tai mikä ehkä vielä tulisi tapahtumaan, katsellen kysyvin, ihmettelevin, puolipelokkain silmin valtavia, koskemattomia maisemia, jotka joka suunnalla levisivät hänen ympärillään. Kukaan ei nähnyt häntä, sillä heti kun hän kuuli lähenevän hevosen tai kärryjen äänen, hän piiloutui pensaikkoon tai suojelevan kallionlohkareen taakse. Ja aina kun hän jälleen tuli esiin piilopaikastaan jatkaakseen matkaansa, väikkyi hänen kasvoillaan sama itsehalveksunnan hymy.

Puolenpäivän aikaan hän pysähtyi hetkeksi tienviereen syödäkseen pari voileipää, jotka hän otti takkinsa taskusta. Sitten hän alkoi uudelleen päättäväisenä kulkea sen maan sydäntä ja keskustaa kohden, joka kaikesta päättäen oli hänelle uusi ja vieras. Iltapäivä kallistui jo loppuaan kohden, kun hän uupuneena, kumaraisin hartioin ja verkkaisin askelin saapui Metsärajalle, joka muodostaa Williamson Valleyn itärajan.

Harjanteen huipulla, missä tie tekee äkkikäännöksen lähtien jyrkästi laskeutumaan selänteen loiselle puolelle, hän pysähtyi. Hänen väsynyt vartalonsa suoristautui. Hänen kasvojaan valaisi hämmästynyt ja ihastunut ilme, ja hänen huuliltaan pääsi huudahdus, kun hänen silmänsä kohtasivat avaran näköalan, joka silmänkantamattomiin levisi hänen jalkainsa juuressa.

Pilvettömän, syvänsinisen taivaan alla levisi vuorien ja metsien ja niittyjen maa, joka oli vertaansa vailla suurenmoisessa ja koskemattomassa kauneudessa. Monien mailien päässä, sinertävän auringonsumun himmentäminä, kohosivat taivaanrannalla jylhät vuoret kuin tuhatpäinen suojavartio. Metsäisten rinteiden tumma viheriä, tammilehtojen vaaleampi lehvikkö, laajojen ketojen vaalea nurmi ja metsäniittyjen helakka väri yhtyivät hienon sinen peittäminä värisoinnuiksi, joita ihmiskäsi ei saata kuvata. Ja lähempänä, vuorivartion johtajana ja ympäröivien maiden herrana kohotti Granite Mountain huippujaan taivaanlakea kohden kuin uhmaten vuosien valtaa ja ihmisen mahtia.

Tämän ihanan maan keskessä, jota muukalainen ylhäältä Metsärajalta tarkasteli, sijaitsee Williamson Valley, rehevä, tummanvihreä luonnonniitty. Jos muukalaisen silmä olisi ollut tottuneempi pitkiin välimatkoihin, olisi hän sinervässä sumussa erottanut Risti-Kolmio-Kartanon punaiset katot.

Mies seisoi hetkisen liikahtamatta paikallaan luonnon tenhovoiman valtaamana. Hänen kasvojensa hillitty ilme oli hävinnyt. Hänen itsehalveksuntansa ja ivansa oli unohtunut. Hänen silmissään hehkui toivo ja luja päättäväisyys. Sitten äkkiä, ikäänkuin menneisyyden haamu olisi koskettanut hänen olkapäätään, hän katsahti taakseen tielle. Valo hänen silmissään sammui raskaiden muistojen täyttäessä hänen mielensä. Hänen ilmeensä, josta päivän yksinäisyys oli karkottanut sen tavallisen sulkeutuneisuuden, synkkeni tuskasta ja häpeästä. Oli kuin hän olisi luonut katseensa yli pienen kaupungin, jonka markkinarihkaman hän tänä aamuna oli jättänyt taakseen, pöyhkeilevien repaleiden ja teeskentelyn maailman, jossa miehet myyvät sielunsa arvottomista leikkikaluista, jotka ovat voittoina pelissä.

Ja kaikesta huolimatta kuvastui miehen silmissä yhtä paljon kaipausta kuin katumusta. Hän näytti tuntevan saapuneensa elämässään rajalle, mistä saattoi nähdä kaksi eri suuntiin lähtevää tietä. Niistä hän oli päättänyt hylätä sen, jolle hänen kaipuunsa veli, ja valita sen, joka hänestä tuntui vaikeammalta.

Viimein hän uupuneena ruumiiltaan ja sielultaan laahautui muutaman askelen tien sivuun ja heittäytyi kallionlohkareelle syventyäkseen eteensä leviävän näköalan ihailemiseen. Jälleen hänen tottumattomalta silmältään jäi huomaamalta jotakin, joka varmasti olisi kiinnittänyt seudun asukkaan huomiota. Hän ei nähnyt pientä pistettä tiellä. Piste oli ratsastaja, joka tuli häntä kohden.

II LUKU.

Metsärajalla.

Jos muukalainen olisi huomannut lähestyvän miehen, olisi hänenkin ollut helppo havaita tämän kuuluvan ratsastajien maahan. Vaikka välimatka vielä oli niin pitkä, että silmän oli mahdoton erottaa miehen pukua — nahkasääryksiä, pehmeätä puseroa, leveätä hattua, kannuksia ja lassoa hänen kädessään — paljastivat hänen ryhtinsä ja asentonsa paimenen, joka sananmukaisesti näytti hevoseensa kiinnikasvaneelta.

Muukalaisen istuessa mielteisiinsä vaipuneena huomaamatta ratsastajan lähenemistä tarkasteli tämä kiinnostuneena Metsärajalla olevaa liikkumatonta olentoa. Tultuaan lähemmäksi hän hiljensi hevosensa vauhtia ja katsoi leveän hatunreunansa alta tiukasti muukalaiseen. Hän oli vain muutaman metrin päässä rajalta, kun tämä vihdoin kuuli lähestyvien kavioiden kopseen ja hypähti pystyyn kuin paetakseen. Mutta se oli jo myöhäistä, ja puolittain vihamielisin ilmein hän käännähti tulijaan päin.

Ratsastaja pysähtyi. Miehen äkkinäinen liike ei ollut välttänyt hänen tarkkaa katsettaan, ja lepuuttaen huolettomasti oikeata kättään reidellään hän kiinnitti harmaat silmänsä muukalaiseen elottomin ja kysyvin katsein.

Istuessaan hevosensa selässä niin valppaana ja rohkeana Granite Mountainin jykevää ja juhlallista taustaa vasten oli ratsastaja nuoren miehekkyyden tosi henkilöitymä. Hän näytti olevan hiukan alle kolmenkymmenen ja vartaloltaan hän oli muukalaista sekä lyhyempi että hennompi. Mutta hiukan poikamaisesta piirteestä huolimatta sileäksi ajelluissa, tumman pronssin värisissä kasvoissa oli kypsän ja omasta voimastaan tietoisen miehen leima. Jokainen lihas, jokainen hermo uhkui joustavaa tarmoa ja jäntevyyttä, joka on elämän tosi kauneus ja voima.

Miehet olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Muukalainen oli epäilemättä hienon sivistyksen täydellinen ja sopusuhtainen tulos. Yhtä selvää oli, että ratsastajan säteilevää miehekkyyttä ei liikasivistynyt, muotoihin kangistunut ja hienosteleva ympäristö ollut heikontanut. Mutta niin erilaisia kuin he olivatkin, oli heissä jotakin, joka leimasi heidät sukulaisiksi. Karjalaitumien poika ja kaupunkien mies olivat pohjaltaan yhtä samanlaiset kuin jalostettu juoksija ja kesyttämätön hevonen. Paimen oli sellainen, jollainen muukalainen olisi saattanut olla, ja muukalainen puolestaan oli sellainen, minkälaiseksi paimen toisenlaisissa oloissa olisi tullut.

Heidän ääneti silmäillessään toisiaan näytti siltä, kuin he vaistomaisesti olisivat tunteneet tämän sukulaisuuden. Sitten hiipi muukalaisen tummiin silmiin ihailua ja kateutta ilmaiseva katse.

Aivan kuin paimen olisi huomannut tämän muutoksen, hänen valpas ja varovainen asentonsa herpaantui. Hänen kätensä, joista toinen oli pidellyt suitsia valmiina pakottamaan hevosen salamannopeaan toimintaan ja toinen viipynyt lanteella, yhtyivät huolettomina lepäämään satulannupilla, ja poikamainen hymy levisi hänen kasvoilleen.

Hymy sai muukalaisen katseen leimahtamaan suuttumuksesta, ja äkkinäinen puna tummensi hänen kasvojaan. Hetkisen hän seisoi liikkumattomana; sitten hän kääntyi loukkautuneena, istuutui ja kiinnitti katseensa ympäröivään maisemaan.

Mutta hymyilevä paimen ei liikahtanut paikaltaan. Hetkisen hän katseli muukalaista äänettömän naurun saadessa hänen hartiansa hytkymään. Sitten hänen kasvoilleen levisi vakava ilme, ja hän näytti miltei häpeävän. Hetket kuluivat, ja yhä hän istui liikkumattomana hevosen selässä.

Vihdoin muukalainen kääntyi, ja jälleen nuo kaksi niin erilaista ja kuitenkin niin samanlaista miestä silmäilivät toisiaan.

Tällä kertaa väikkyi hymy muukalaisen kasvoilla. Mutta hymy herätti paimenen varovaisuuden. Kenties hän muisti muuatta Rovastin mielilausetta: »Varokaa miestä, joka nauraa, kun häntä on loukattu.»

»Hyvää iltaa!» lausui muukalainen verkkaan, äänessään tietoisen ylemmyyden häive.

»Iltaa!» vastasi paimen sydämellisesti, ja hänen syvässä äänessään soi hyväntahtoisuus, joka oli tehnyt hänestä kaikkien hänen ystäviensä suosikin. »Teidän on käynyt hullusti?»

»Jos onkin, on se oma asiani», vastasi muukalainen kylmästi.

»Niin kai», virkkoi ratsastaja lauhkeasti, »ja minä suon sen teille sydämestäni. Jokainen mies tarvitsee omat vastoinkäymisensä, luulen. Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin hevostanne.»

Muukalainen katsoi häneen kysyvästi. »Anteeksi?»

»Mitä?»

»En ymmärrä.»

»Hevosenne — missä hevosenne on?»

»Vai niin! Niin — tietysti — hevoseni — kuinka typerä olinkaan!» Miehen ääni oli nyt puoleksi anteeksipyytävä, ja hän hymyili oudosti jatkaessaan: »Minulla ei ole hevosta. Totisesti en tietäisi, mitä tehdä hevosella, jos minulla olisi.»

»Ette suinkaan tarkoita kävelleenne jalan koko maikan Prescottista asti?»

Muukalainen katsahti ratsastajaan ja vastasi kujeellisella äänellä, joka sai ratsastajan mieltymään häneen: »Pidän kävelemisestä. Katsokaahan — ajattelin sen tekevän hyvää minulle.»

Paimen jäi nauraen aprikoimaan hänen sanojaan — koska, kuten hän myöhemmin sanoi, hänen oli vaikea uskoa niitä. Oli selvää, että kookas muukalainen ei ollut tullut tänne etsimään terveyttä ja ettei hän liioin kuulunut turisteihin, jotka silloin tällöin kulkivat näillä seuduin. Hän näytti varakkaalta herrasmieheltä. Hän ei saattanut olla työnhaussa. Hän ei näyttänyt epäilyttävältä — päinvastoin — mutta kuitenkin hän oli koettanut piiloutua ratsastajan lähestyessä. Maan tapa kielsi suoraan kysymästä, mutta —

»Niin kyllä», hän myönsi ajatuksissaan, »käveleminen tekee toisinaan hyvää. Minun tulee sentään harvoin kävellyksi.» Sitten hän lisäsi viekkaasti: »Te tulette kai juhlilta.»

Muukalaisen ääni ilmaisi hehkuvaa innostusta, hänen katseessaan väikkyi taas sama miltei kateellinen ihailu, ja hän näytti jossakin määrin menettävän hillityn tyyneytensä.

»Tietenkin olin siellä», hän virkkoi. »En ole koskaan nähnyt mitään sen kaltaisia. Olen nähnyt kaikenlaisia urheilukilpailuja, sirkustemppuja ja ratsastusta ja olen lukenut sellaisesta paljonkin, mutta» — ja hänen äänensä kävi miettiväksi, »mutta että miehet tosiaan tekevät jotakin sellaista — aivan noin päivätyökseen! En olisi koskaan voinut uneksiakaan, että sellaisia miehiä todellakin on olemassa.»

Paimen muutti asentoaan silmäillen miestä huvittuneena. »Olivathan ne mukavat juhlat», hän myönsi, »mutta mitä näytökseen tulee, niin olen nähnyt miesten — kenenkään kiinnittämättä silloin huomiotaan siihen — tekevän sellaista, mihin verrattuna Prescottin kilpailu oli lastenleikkiä. Hevosien juoksukilpailu oli sentään aika hyvä», hän lisäsi.

»Mutta olipa ihmeellistä, ettei kukaan ottanut teitä kärryihinsä», jatkoi paimen hetkisen kuluttua. »Kaikki ihmiset lähtivät kotimatkalle varhain tänä aamuna ja Jim Reid perheineen ajoi noin tunti sitten ohitseni. He olivat autossa. Ja Simmonsin vaunujen täytyi sivuuttaa teidät tiellä.»

Muukalainen punastui ja näytti turhaan miettivän vastausta.

Paimen silmäili häntä kysyvästi ja arveli sitten veitikkamaisella äänellä: »Käveleminen täällä vuoristossa on kovin yksinäistä.»

»On hetkiä, jolloin on kernaammin yksinään», vastasi muukalainen toivottomuuden kuvastuessa hänen äänestään.

Paimen suoristautui satulassaan ja nykäisi suitsista. »Kiitos», hän virkkoi kuivasti, »minun taitaa olla parasta lähteä.»

Mutta muukalainen keskeytti hänet nopeasti. »Pyydän anteeksi, herra
Acton, en tarkoittanut teitä.»

Ratsastaja vei kätensä jälleen satulannuppiin ja vaipui uudelleen lepäävään asentoon siten vaieten hyväksyen muukalaisen anteeksipyynnön. »Te tiedätte enemmän kuin minä», hän sanoi.

Muukalainen naurahti. »Kukapa ei tietäisi 'Villihevos-Philin' voittaneen palkintoa eilisissä ratsastuskilpailuissa. Näin teidän ratsastavan.»

Philip Acton näytti näistä sanoista joutuvan poikamaisen hämilleen.

Muukalainen jatkoi innokkaana: »Se oli suurenmoista — suorastaan uskomatonta! En ole koskaan nähnyt sellaista.»

Hänen ihailunsa aitoudesta ei ollut epäilystäkään, ja hänen silmistään loisti jälleen rajaton hartaus.

»Lorua», vastasi paimen huolettomasti. »Näillä main löytäisin koska hyvänsä tusinan poikia, jotka löisivät minut laudalta ratsastamisessa. Mutta onnekseni satuin saamaan helpon tehtävän osalleni.»

»Helpon!» huudahti muukalainen, nähden jälleen mielessään hurjan, potkivan, hyppivän ja riehuvan hevosen, jonka tämä poikamaisen näköinen mies oli pakottanut tottelemaan tahtoaan. »Oliko härkien kiinniottaminen myöskin helppoa?»

Paimenta nähtävästi ihmetytti miehen innostus mitä jökapäiväisimpiin seikkoihin. »Lassonheittäminen? Totta kai, sehän on meidän tavallista työtämme.»

»En tarkoita lassonheittämistä», vastasi muukalainen. »Tarkoitan sitä, kun te ratsastitte täyttä laukkaa syöksyvän härän viereen ja tartuitte paljain käsin sitä sarvista ja hyppäsitte satulasta ja kaadoitte härän ja makasitte maassa terävät sarvet aivan yllänne! Ette suinkaan tee sitä päivätyöksenne, vai mitä?»

»Oh, härkämetsästys! Ei, emme tietenkään!» nauroi Phil hiukan hämillään, »se oli vain leikkiä.»

Muukalainen tuijotti häneen sanattomana. Leikkiä! Jos tämä oli näiden miesten leikkiä, niin mitä mahtoi heidän työnsä olla! »Saanko kysyä», hän sanoi ihaillen, »miten olette oppinut tekemään sellaista?»

»Kas, sitä en tiedä — me vain teemme, siinä kaikki.»

»Ja luuletteko, että saattaisi oppia ratsastamaan niin kuin te ratsastatte?» Kysymyksen sävy oli kiihkeä ja odottava.

»Kyllä varmaan, miksipä ei», vastasi paimen vilpittömästi.

Muukalainen pudisti epäillen päätään ja loi katseensa yli asumattoman maan, missä illan varjot jo alkoivat pidetä.

»Missä aiotte viettää yönne?» kysyi Phil Acton äkkiä.

Muukalainen ei irroittanut katsettaan maisemasta, joka näytti häntä niin suuresti kiinnostavan. »Sitä en tosiaankaan ole ajatellut», hän vastasi välinpitämättömästi.

»Luulisinpa teidän illallisaikaan ajattelevan sitä, jos olette ollut jalkeilla aamusta alkaen.»

Muukalainen katsahti häneen kiinnostuneena, mutta paimenesta tuntui kuin hänen äänessään kaiken veitikkamaisuuden alla olisi piillyt katkeruuden häive hänen vastatessaan: »Tiedättekö, herra Acton, minä en koskaan elämässäni ole ollut toden teolla nälkäinen. Saattaisi olla mielenkiintoista kerran kokea sitä.»

Phil Acton nauroi vastatessaan: »Kenties se saattaisi olla mielenkiintoista, mutta arvelen joka tapauksessa olevan parasta sanoa teille, että tuolla metsässä on karjakartano. Se on tosin vain hanhikartano, mutta takaan teidän saavan sieltä yösijan. Risti-Kolmio-Kartanoon on liian pitkä matka minun pyytääkseni teitä sinne. Tuolla saatatte nähdä sen rakennukset.»

Muukalainen hypähti seisaalleen äkkinäisen innostuksen vallassa.
»Näkyykö se tänne? Risti-Kolmio-Kartano?»

»Näkyypä tietenkin», vastasi paimen hymyillen ja osoittaen kauas metsäiseen seutuun. »Nuo punaiset täplät ovat sen kattoja. Jim Reidin talo — Pata-Koukku-S — on niittyjen tällä puolen, hiukan eteläänpäin. Ja Actonin vanha tila — missä minä olen syntynyt — on tuossa pienessä pumpulipuumetsässä, rämeen suuntaan Risti-Kolmiosta.»

Mutta niin tarkasti kuin muukalainen katsoikin osoitettuihin suuntiin, ei hän saattanut erottaa ainoatakaan ihmisasuntoa selänteen juurella leviävillä autioilla mailla.

»Jos joskus kuljette niillä main», virkkoi Phil sydämellisesti, »niin pistäytykää talossa. Herra Baldwin olisi siitä iloinen.»

»Tarkoitatteko sitä todellakin?» kysyi muukalainen empien.

»Tässä maassa sanomme vain sellaista, mitä tarkoitamme, muukalainen», oli viileä vastaus.

»Tietenkin, pyydän anteeksi, herra Acton», vastasi toinen hämillään. »Olisi kovin hauska nähdä karjakartano. Minä — minä koetan — tarkoitan, jos minä —» Hän vaikeni kuin tietämättä, miten lopettaa lauseensa, ja kääntyi toivottomana pois luoden katseensa kaupunkiin päin. Kiusalliset muistot täyttivät hänen mielensä ja omituinen itsehalveksunnan hymy karehti hänen huulillaan.

Sen nähdessään Phil Acton tunsi sekaantuneensa miehen yksityisasioihin, ihmisen, joka tämän aution seudun yksinäisyydestä oli etsinyt lievitystä jollekin katkeralle kokemukselle. Synnynnäinen herkkyys sanoi hänelle, että tämä muukalainen oli joutunut tärkeään käännekohtaan, että hän parhaillaan kävi taistelua, joka jokaisen miehen on taisteltava yksinään. Jos olisi käynyt laatuun, olisi paimen pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta se olisi ollut vain uusi loukkaus. Tarttuen suitsiin ja suoristautuen satulassa hän virkkoi rauhallisesti: »Minun täytynee lähteä. Ratsastan oikotietä. Näkemiin! Teidän on parasta mennä hanhikartanoon — se ei ole kaukana.»

Hän kosketti kannuksillaan hevosen kylkiä, ja se lähti rivakkaan juoksuun.

»Hyvästi!» vastasi muukalainen, ja hänen katseensa kuvasti jälleen rajatonta ihailua ratsastajan kääntäessä hevosensa syrjään tiellä ja karauttaessa louhikkojen ja pensaiden välistä, halliten hevostaan luontevan joustavana. Voimatta hillitä ihastuksen huudahdusta hän kiipesi nopeasti korkeammalle, mistä saattoi seurata ratsastajaa, kunnes tämä hävisi sinertävään auringonsumuun. Sitten hän loi uudelleen katseensa etäisyyteen, turhaan yrittäen erottaa Risti-Kolmio-Kartanon punaisia kattoja.

Verkkaisin askelin hän palasi istumaan paadelle. Granite Mountainin varjot hiipivät yhä pideten vuoren onkaloista, ja etäisten selänteiden sini vaihtui tummaan sinipunaiseen. Aurinko oli piiloutunut taivaanrannan taa, ja illan nopeasti laskeutuessa maille hävisivät vuorien ja metsäisten harjanteiden ääriviivat hämyyn. Viileä iltatuuli puhalsi yli aution maan, ja öisin hiipivät ja lentävät eläimet riensivät esiin piilopaikoistaan. Preeriasusi ulvoi pimeässä, ja vuorenrinteellä kaikui sen kumppanin kammottava vastaus. Pöllö lensi äänettömästi puusta toiseen, ja lehviköstä kuului yölintujen kirskutus. Kaukana etäisyydessä mylvi härkä syvällä, mahtavalla äänellä.

Äkkiä hyppäsi Metsärajalla lepäävä mies seisaalleen ja levitti käsivartensa kiihkeää kaipausta ilmaisevin liikkein, hänen huuliensa liikkuessa ikäänkuin hän yhä uudelleen kuiskaisi samaa nimeä.

III LUKU.

Suurella laitumella.

Williamson Valleyssa on karjan kevättarkastus eli »kierros», kuten sitä Arizonassa sanotaan, tavallisesti suoritettu loppuun kesäkuun kuluessa. Kesäkuukausina, syyskuun alkuun saakka, on ratsastajilla varsin vähän tekemistä. Karja vaeltaa vapaana laitumilla vasikoiden kasvaessa suvikuntaisiksi, suvikuntaisten kaksivuotisiksi ja kaksivuotisten valmistuessa myyntikelpoisiksi karjamarkkinoille. Risti-Kolmio-Kartanossa ja muissa samansuuruisissa taloissa pidetään tavallisesti ympäri vuoden vain kolme tai neljä vakituista miestä. Nämä korjaavat ja rakentavat aitoja, tarkastavat lähdepaikat, merkitsevät silloin, tällöin vasikan, jonka on onnistunut päästä kierroksesta merkitsemättömänä, ja parantelevat pattimatojen vaivaamia eläimiä. Kesäkuukausien aikana myöskin hevoset koulutetaan, sillä ankarina ja vaarallisina kevätviikkoina tarvitaan varmasti aina uusia hevosia entisten lisäksi.

Risti-Kolmion hevoset eivät milloinkaan saaneet käydä aitaamattomalla laidunmaalla, sillä Granite Mountainin lähistöllä liikkui joukko luonnontilassa eläviä hevosia, joiden johtaja yritti houkutella laumaansa kesyjä hevosia läheisistä karjakartanoista. Mutta sen sijaan niillä oli neljän tuhannen acren laajuinen aidattu alue, jolla ne liikkuivat yhtä vapaina ja kahlehtimattomina kuin niiden sukulaiset aidan toisella puolen. Paitsi merkitsemispäivänä ei varsoihin koskettu, ennen kuin olivat niin vanhoja, että niiden kouluttaminen saattoi alkaa.

Seuraavana aamuna sen päivän jälkeen, jona oli tavannut muukalaisen Metsärajalla, lähti Phil Acton kahden paimenen seuraamana suurelle laitumelle kokoamaan kartanon hevoset viedäkseen ne toiselle laitumelle.

Risti-Kolmio-Kartanon omistajan oli tapana sanoa, että Phil tunsi tarkalleen jokaisen hevosen ja naudan Metsärajalta Camp Wood Mountainiin saakka ja Skull Valleysta Big Chinoon. Ja varma on, että Villihevos-Phil, kuten hänen ystävänsä häntä sanoivat, rakasti työtään ja tätä seutua, jossa oli syntynyt ja kasvanut. Ratsastaessaan raikkaana aamuna tovereittensa seurassa metsäisten rinteiden ja ruohon peittämien laajojen lakeuksien poikki hän tunsi koko tämän yksinkertaisen, terveen ja reippaan elämän valtaavan hänen mielensä tenhovoimallaan. Hän ei olisi osannut pukea tunnettaan sanoiksi; tuskinpa hän edes oli tietoinen niistä voimista, jotka häntä liikuttivat, hän vain tiesi riemuitsevansa sydämensä pohjasta.

Päivä oli jo kulunut yli puolen, kun Phil pysähdytti hevosensa vanhan intiaanikylän raunioille Black Mountainin huipulle. Ympärillään leviävillä laajoilla lakeuksilla hän saattoi nähdä toveriensa hitaasti mutta varmasti ajavan kokoamiaan hevosia kapeata solaa kohden, joka Black Hillin itäpuolella johti suurelle niitylle ja sieltä tielle, jota myöten hevoset oli määrä kuljettaa edelleen. Phil saattoi hetkisen levähtää; hän nousi hevosensa selästä, irroitti satulan ja sitoi uskollisen Hobsoninsa setripuun varjoon, heittäytyen itse maahan sen viereen.

Kirkkaassa ilmassa saattoi Phil nähdä Risti-Kolmio-Kartanon rakennukset ja läheisessä pumpulipuu- ja pähkinämetsikössä pienen syntymäkotinsa. Noin peninkulman verran kauempana suurien metsäniittyjen itäisellä puolella hän erotti Pata-Koukku-S-Kartanon — missä Kitty Reid oli asunut koko elämänsä, lukuunottamatta kolmea vuotta, jotka oli viettänyt koulussa idässä.

Nuori mies katsoi kauan Reidin perheen kotia kohden. Mielessään hän saattoi nähdä Kittyn yksinkertaiseen, sievään pukuun pukeutuneena istuvan kotinsa kuistilla raikkaana ja kukoistavana aamuaskareittensa jälkeen kirja tai käsityö kädessään. Kuisti tosin oli talon toisella puolen ja etäisyys liian suuri, jotta Phil olisi voinut erottaa siellä liikkuvia henkilöitä, mutta se ei Philille merkinnyt mitään — hän saattoi yhtä kaikki nähdä Kittyn rakkaan olennon.

Kilty oli juhlilla ollut erittäin ystävällinen Philiä kohtaan. Kitty olikin aina ystävällinen — melkein aina. Mutta hänen ystävällisyydestään huolimatta oli Phil ollut huomaavinaan, ettei hänen ratsastuskilpailussa saavuttamansa palkinto ollut tehnyt tyttöön suurtakaan vaikutusta. Phil ei itsekään pannut palkinnolle suuria arvoa, mutta hän oli päättänyt voittaa mestaruuden sen huomattavan rahasumman takia, joka seurasi palkintoa. Tämä rahasumma oli varsin olennaisena osana unelmassa, joka jo kauan oli väikkynyt Philin mielessä ja joka kuului niihin asioihin, joista hän ei kenellekään puhunut. Niinpä hän olikin itse asiassa ratsastanut ei palkinnon, vaan unelmiensa takia, ja siksi oli Kittyn mielipiteellä hänen silmissään suuri merkitys.

Kuin jokin vaistomainen aavistus olisi ohjannut hänen liikkeitään käänsi Phil Acton katseensa Kittyn kodista kaukaista Metsärajaa kohden, missä edellisenä päivänä oli tavannut muukalaisen. Koko matkan ratsastaessaan kotiin hän oli ajatellut miestä ja koettanut selittää itselleen hänen läsnäoloaan maassa, joka näytti niin suuresti poikkeavan siitä ympäristöstä, johon hän oli tottunut. Yhdestä seikasta Phil oli varma: miestä painoi suuri ja raskas huoli. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän tunsi häirinneensä muukalaista hetkellä, jonka tämä oli omistanut yksinäisyydessä ratkaistaville mietteille ja taisteluille. Tämä tunne oli pidättänyt Philiä kertomasta kohtauksesta ainoallekaan ihmiselle — vieläpä Rovastillekin ja »Äidille», kuten Phil sanoi rouva Baldwinia. Kenties tämä tunne oli myöskin pohjaltaan syynä siihen myötätuntoon, jota Phil ensi hetkestä alkaen oli tuntenut muukalaista kohtaan, sillä Philillä oli itselläänkin hetkiä, jolloin hän ei halunnut kenenkään lukevan ajatuksiaan.

Kaukaisesta vuorijonosta, joka on Williamson Valleyn itärajana ja niin ollen myös Philin maailman raja, hänen katseensa kääntyi jalkojensa juuressa leviävään maisemaan.

Paimenet ajoivat parhaillaan hevosia kapean solan kautta lakeudelle, joka levisi sen toisella puolen. Tammojen kulkiessa verkalleen ja rauhallisesti, tietäen muutamien hetkien kuluttua jälleen pääsevänsä vapauteen, yrittivät nuoremmat hevoset äkkinäisin sivuhypyin karata laumasta. Mutta miltei aina oli valpas paimen niiden vierellä käännyttämässä karkulaiset takaisin tielle.

Kun hevoset iltapäivällä oli koottu aitaukseen, valitsivat Rovasti, pikku Billy ja Phil apulaisineen laumasta ne hevoset, jotka oli määrä kouluttaa ensi vuolta varten. Valitut hevoset ajettiin yksi kerrallaan pienempään aitaukseen ja muut päästettiin takaisin suurelle laitumelle. Phil istui hevosensa selässä arvostelevasti tarkastellen jokaista hevosta, joka veräjästä tuotiin suuremmasta aitauksesta pienempään. »Muutamia hyviä eläimiä tämänvuotisessa joukossa, Will-setä», virkkoi hän isännälleen, joka seisoi vesialtaan luona viereisessä aitauksessa.

»Joukossa on aina joitakin hyviä», vastasi herra Baldwin. »Ja joitakin huonoja», hän lisäsi, kun nuori päällysmies laskeutui satulasta hänen viereensä.

Nuoren miehen irroittaessa suitset hevosensa suusta ja antaessa sen juoda tarkasteli Rovasti häntä vaieten, ikäänkuin hänen äskeinen huomautuksensa olisi koskenut myöskin Philiä itseään. Se oli Rovastin lapa. Sheriffi Fellows oli kerran karjanhoitajien loistopäivinä huomauttanut tuomari Powellille: »Mitä ikinä Bill Baldwin sanookaan, on se melkein aina kaksimielistä.»

Ei vain Rovastin sanoissa vaan hänessä itsessäänkin on kaksi puolla. Hänen selkänsä — suora ja jykevä ja leveä — ilmaisi toista puolta hänen luonteestaan — sitä puolta, johon kuului tarmokas leuka ja siniset silmät, jotka rohkeasti ja tutkivasti loivat katseensa siihen, jonka kanssa puhui. Tämä luonteenominaisuus toi hänet paljasjalkaisena ja köyhänä Arizonaan menneinä päivinä, jolloin hän vielä oli poikanen ja Arizona miehen voimia kysyvä maa. Tämä puoli auttoi häntä voitokkaasti selviytymään niistä vaikeista ja melskeisistä vuosista, joita Arizonan oli kestettävä, ennen kuin siitä tuli se maa, mikä se meidän päivinämme on. Ja tämä puoli teki paljasjalkaisesta, köyhästä pojasta viimein Risti-Kolmio-Kartanon omistajan.

Rovastin vuosien lukumäärää en tarkalleen tiedä — tiedän vain, että hänen hiuksensa ovat harmaantuneet ja että hän ei enää ratsasta yhtä paljon kuin ennen. Olen kuullut hänen sanovan, että neljäkymmentäviisi vuotta sitten hän eli satulassa ja että Risti-Kolmion polttomerkki oli valtion vanhimpia. Ja tiedän, että hänen selkänsä yhä vielä on suora ja jäntevä.

Rovastin pyöreä ja selkeä otsa ilmaisee toisia puolta hänen luonteestaan. Ja tähän puoleen kuuluvat hänen punaiset poskensa, hänen sydämellinen hymynsä ja helähtävä naurunsa, siihen kuuluu veitikkamainen välkähdys hänen silmäkulmassaan ja hänen syvän äänensä sydämellinen sointu. Tämä puoli Rovastin luonteessa on tehnyt hänet kaikkien naapureittensa suosikiksi ja tuottanut hänelle sekä hänen liiketuttaviensa, ystäviensä että alaistensa vilpittömän kunnioituksen ja kiintymyksen. Ja tämä puoli loistaa hänestä nytkin, kun hän lepäilee istuttamiensa pähkinäpuiden varjossa pihalla kertoen nuorille menneistä päivistä ja jakaen tämän sukupolven ratsastajille neuvojaan ja apuaan.

On kolme seikkaa, jotka Rovasti tuntee kuin viisi sormeaan: kirjan, hevoset ja miehet. On seikka, jota Rovasti ei voi sietää: heikkous niissä, joiden tulisi olla vahvoja.. Hän ihailee huonojakin miehiä, jos he ovat voimakkaita — ei heidän huonoutensa, vaan heidän voimansa takia. Rovastin filosofia ei myönnä maailmassa sijaa veltostelijalle. Kuulin hänen kerran sanovan eräälle miehelle: »Teidän olisi parempi kuolla miehenä kuin elää hiipivän preeriasuden tavoin.»

Rovastin pojat ovat jo täysikasvuisia miehiä, jotka ovat lähteneet kotikartanostaan hoitaakseen omia maitaan ja karjalaumojaan. Pikku Billy, seitsemän vuoden ikäinen pojanpoika, oli — kuten Baldwinien oli tapana nauraen sanoa — heidän toinen satonsa.

Kun Philin hevonen oli juonut tarpeekseen, seurasi Rovasti nuorta päällysmiestään ajokaluvajaan, jonne tämä vei satulansa. Kumpikaan ei puhunut, sillä heitä yhdisti toisiinsa toveruus, joka ei vaadi alituista puhumista pysyäkseen elossa. Vasta kun Phil oli päästänyt hevosensa irti ja ripustanut satulansa ja suitsensa paikoilleen, virkkoi Rovasti:

»Jim Reid aikoo kiertää hevosensa ensi viikolla.»

»Kuulin siitä», vastasi Phil levittäen huolellisesti satulapeitteen kuivamaan.

Rovasti puhui jälleen tyyneen tapaansa.

»Hän pyytää sinua auttamaan.»

»Minua! Mikä Jackia vaivaa?»

»Hän lähtee D. I:een huomenna.»

Phil tarkasteli satulaansa aivan tarpeettoman kauan, kuten Rovasti huomasi.

»Kitty kävi täällä tänä aamuna», sanoi Rovasti.

Nuori mies kääntyi, riisui kannuksensa ja ripusti ne satulannuppiin. Vetäessään nahkasäärykset hän virkkoi lyhyesti: »En aio ruveta ammattikiertäjäksi.»

Rovastin silmiin syttyi huvittunut väike. »Arvelin sinun kernaasti auttavan naapuriamme, vain naapuruuden takia, ymmärräthän.»

»Haluatteko, että lähden auttamaan Reidiä?» kysyi Phil.

»No, arvelen, että jos kerran on hevosia kierrettävänä, niin jonkun on se tehtävä», vastasi Rovasti. Ja kun Phil ei vastannut, lisäsi hän nauraen: »Mutta minä käskin Kitty Reidin sanoa isälleen, että luulen sinulla täälläkin olevan tarpeeksi tekemistä.»

Heidän lähtiessään kartanolle päin Phil lisäsi ponnekkaasti: »Jos minun on kierrettävä jonkun muun karjaa kuin teidän, niin ei se ainakaan ole Kitty Reidin isän.»

Siihen Rovasti huomautti miettivällä äänellään:. »Toisinaan on siinäkin ero, kenen karjaa kiertää.»

Laitumella pienen aitauksen vieressä odottivat valitut hevoset aamua, joka merkitsi uuden ajan koittamista niiden elämässä. Muutamat, joko masennettuina tai toisia viisaampina, söivät mehevää ruohoa, toisten liikkuessa levottomina ympäri laidunta etsien aidassa rakoa, joka tekisi pakenemisen mahdolliseksi. Ja muuan, joka kenties olisi ollut ylvään lauman johtaja, jollei sattuma olisi riistänyt siltä sen erikoisoikeutta, seisoi värisevin sieraimin ja hehkuvin silmin tuijottaen aitausta ja rakennuksia ikäänkuin kysyäkseen, mikä oli antanut näille miehille oikeuden karkottaa hänet rakastetuilta syntymäselänteiltä.

Ja jossakin kaukana yön hämyyn vaipuneena maassa, joka oli hänelle yhtä tuntematon kuin aidattu laidun tähän saakka vapaana eläneille varsoille, odotti mies päivän nousua, joka hänellekin oli oleva rajapyykkinä menneiden vuosien ja uuden elämän välillä.

Maatessaan vuoteessaan raikkaan yöilman tulviessa sisään avoimista ovista ja ikkunoista ja kuunnellessaan hevosten hirnuntaa läheisellä laitumella hymyili Phil Acton ajatellessaan huomenna alkavaa työtä, johon hän oli käyvä käsiksi parhailla voimillaan ja taidollaan.

Ja sitten, niin omituista kuin se olikin, juuri kun hän oli vaipumaisillaan syvään, ja rauhalliseen uneen, joka on hänen laillaan elävien miesten onni, hänen ajatuksiinsa johtui jälleen mies, jonka hän oli tavannut Metsärajalla. »Mitähän Kitty arvelisi, jos minä olisin tuon miehen kaltainen», mietti paimen.

IV LUKU.

Aitauksessa.

Aamun valjetessa, kun Granite Mountainin vuorivartio muuttui harmaaksi ja vakavaksi ja mahtavan näköiseksi yön tumman ja pehmeän vaipan väistyessä sen hartioilta, päästi pieneen laitumeen suljetun hevoslauman johtaja ilmoille varoittavan hirnunnan. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi koko joukko jalkeilla pelosta ja jännityksestä värisevin sieraimin. Kelmeässä valossa näkyi kaksi ratsastajaa, jotka olivat tulossa aitauksen puolelta pienelle laitumelle.

Ratsastajien lähestyessä liikahtivat muutamat hevoset kuin paetakseen, epäröivät, katsahtivat taakseen ja yrittivät vaihtaa paikkaa jättääkseen jonkin toverinsa itsensä ja vihollisen väliin. Vain joukon johtaja otti muutaman askeleen uhkaavaa vaaraa kohden ja jäi seisomaan laajennein sieraimin ja taisteluinnosta hehkuvin silmin.

Muutamaksi hetkeksi, ratsastajien näyttäessä sivuuttavan hevoslauman, heräsi hurja toivo vangittujen sydämessä. Mutta ratsastajat kiersivätkin laitumen niin, että lauma jäi heidän ja aitauksen portin väliin, ja pelästyneet eläimet ymmärsivät, mitä oli tapahtuva. Mutta aina kun ne koettivat päästä syrjään suuresta veräjästä, jota kohden ne pakotettiin kulkemaan, sulki järkkymätön, vaitelias ratsastaja pakotien. Vain komea johtajaori kulki ylväänä ja uhmaavana, ikäänkuin tietäen pakoyritysten hyödyttömyyden, veräjää kohden, irroittamatta hetkeksikään katsettaan ratsastajista.

»Laumassa on hevonen, joka on sinullekin kova pähkinä», sanoi Curly
Elson nauraen Philille perheen kokoontuessa aamiaispöytään.

Risti-Kolmio-Kartanossa pidettiin niitä miehiä, jotka vuoden ympäriinsä olivat talon palveluksessa, perheen jäseninä. Rovasti ja »Stella», kuten koko seudun väestö sanoi rouva Baldwinia, kutsuivat näitä miehiä, jotka oli valittu ottaen mitä tarkimmin huomioon heidän luonteensa, työteliäisyytensä ja seuduntuntemuksensa, »meidän pojiksemme». Tämä on Risti-Kolmio-Kartanon emännälle kuvaavampaa kuin mikään muu, mitä hänestä saattaisi sanoa.

»Se yrittää varmaan panna vastaan kilpailutuomarin sinulle antamaa arvolausetta», jatkoi Bob Collon toisten yhtyessä hilpeyteen.

Ja rouva Baldwin, yhtä nuorekkaana mieleltään kuin hänen poikansakin, virkkoi vuorostaan: »Älä vain pidä mitaliasi sen nähtävissä, poika. Sehän joutuisi aivan suunniltaan, jos saisi tietää, että olet Arizonan ratsastusmestari.»

»Lorua!» huusi pikku Billy kiihdyksissään. »Ei ole sitä hevosta, jota
Phil ei saisi tottelemaan. Vai mitä, Phil?»

Hämillään yleisestä naurusta, joka seurasi pojan sanoja, sanoi Phil vakavasti pikku kumppanilleen: »Oikein, poikani. Sinä pidät aina toverisi puolta! Pian opit itsekin ratsastamaan. Laumassa on tällä kertaa pieni raudikko, jonka olen valinnut erikoisesti sinua varten.» Hän katsahti kysyvästi isäntäänsä, ja Rovastin kasvoista loisti tyytyväisyys nuoren miehen huolenpidosta. »Sinun vanha hevosesi Sheep», jatkoi Phil, »alkaa käydä liian vanhaksi ja jäykäksi. Olen viime aikoina usein nähnyt sen kompastelevan.» Jälleen hän katsahti Rovastiin, joka vastasi katseeseen hyväksyvästi nyökyttäen päätään.

»On parasta käskeä hänen ensin opettaa sinun hevosesi, Billy», kiusoitteli Curly. »Sitten siitä ei enää tule mitään, kun suuri ori on heittänyt hänet selästään.»

Pikku Billyn vastaus oli samassa silmänräpäyksessä valmiina: »Ehei, Villihevos-Phil istuu satulassa kauan sen jälkeen, kun sinä jo sätkyttelet maassa, Curly Elson.»

»Varo itseäsi, poika», varoitti Rovasti, kun naurunpuuska oli ohitse.
»Curly piilottaa takiaisen satulasi alle, jollet ole varuillasi.»
Sitten hän lisäsi kääntyen miehiin päin: »Minkä hevosen luulette olevan
niin hurjan, pojat? Suuren oriinko, jolla on täplä otsassaan?»

Paimenet nyökkäsivät.

»Se on hurja», vahvisti Phil.

»No niin», jatkoi Rovasti nojautuen tuolinsa selkämykseen, »sillä on oikeus ollakin hurja. Sen emo oli äksyin hevonen, minkä ikinä olen nähnyt. Muistatko sen, Stella?»

»Tietysti muistan», vastasi rouva Baldwin. »Se oli ruhjoa pahanpäiväiseksi Tuuliviiri-Jimin, joka tuli tänne herra ties mistä ja kerskui ratsastavansa millä hevosella hyvänsä.»

Rovasti myhäili itsekseen. »Se lähetti Jimin takaisin samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Mutta sen sanon teille, pojat, sellaisesta oriista tulee maailman paras hevonen, kunhan vain saa sen taltutetuksi. Hevoset ovat aivan kuin ihmisetkin. Jollei heissä ole tarpeeksi sisua tapellakseen vastaan, kun joku rupeaa heitä kesyttämään, niin he eivät ole kesyttämisen arvoisia.»

»Mutta miehellä, joka ratsastaa sillä oriilla, on tosiaan oikea ratsastajan sisu», arveli Curly.

»Se on miehen hevonen, se on totinen tosi», yhtyi häneen Bob.

Kun aamiainen oli syöty, lähtivät miehet talosta jutellen ja nauraen kuin koulupojat, pikku Billyn innokkaasti taaperrellessa heidän jäljessään. Rovasti ja Phil viipyivät vielä hetkisen pöydän ääressä.

»Sinun ei pitäisi puhua pojille tuolla tavoin, Will», torui rouva Baldwin katsellen ikkunasta pihalta lähteviä miehiä. »Se tekee heidät yhä hurjemmiksi ja totisesti he siinä suhteessa eivät ole minkään rohkaisun tarpeessa.»

»Lorua», vastasi Rovasti äänessään hyväntahtoinen sävy, kuten aina, kun hän puhutteli vaimoaan. »Jos sellainen puhe on miehille pahaksi, niin ovat he jo mennyttä. Sinä pelkäät aina, että jonkun käy hullusti. Katsohan minua ja Philiä», hän lisäsi heidän työntäessään tuolinsa syrjään ja noustessaan pöydästä. »Sinä olet hemmotellut meitä kylliksi pilataksesi tusinan miehiä, ja emmekö me olekin vain tuottaneet kunniaa sinulle?»

Kaikki nauroivat. Mutta Philin lähtiessä ulos pysähdytti rouva Baldwin hänet ovella sanoen vakavasti: »Lupaathan olla varovainen tänään, lupaatko? Sinähän tiedät, kuinka toisen Philin kävi —» Hän vaikeni ja kääntyi poispäin.

Nuori mies tunsi jutun — varsin tavallisen tässä maassa, missä niin moni mies on saanut antaa henkensä uhrina elämälle, jonka moniin vaaroihin he joka päivä saavat uskaltautua.

»Älkää surko, äiti», hän vastasi hilpeästi. »Kyllä pidän huolen itsestäni.» Sitten hän lisäsi hilpeämmin aurinkoisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. »Jos se suuri ori koettaa tehdä pahaa minulle, niin minä kiipeän laitumen aidalle.»

Tyynenä kuten mies, joka tietää ankaran päivän olevan edessään, meni
Phil ajokaluvajaan ja puki siellä ylleen nahkasäärykset ja kannukset.
Tarkastettuaan huolellisesti suitset, satulan ja jalustimen hihnat hän
lähti raskas satula kainalossaan kulkemaan aitausta kohden.

Satuloituaan hevosensa Curly ja Bob huvittivat pikku Billyä olemalla hänen maalitaulunaan. Poika istui vanhan ja lauhkean Sheepinsä selässä ja yritti vangita paimenia pienen lassonsa silmukkaan. Nähdessään päällysmiehensä miehet jättivät leikkimisen ja tarttuivat lassoihinsa.

»Minkä otat ensimmäiseksi, Phil?» kysyi Curly heidän ratsastaessaan suurelta laitumelta pieneen aitaukseen vievää veräjää kohden.

»Kimon, jolla on valkoinen tähti otsassa», vastasi Phil tyynesti. Sitten hän kääntyi Billyn puoleen. »Sinun on parasta pysytellä syrjässä. Kimo saattaa hypätä sinun ja Sheepin yli, jos se pälkähtää sen päähän.»

»Mene sinä aitauksen ulkopuolelle, poika», lisäsi Rovasti, joka oli tullut laitumelle katsomaan työn alkamista.

»Ei, ei — enkö minä saa olla täällä, Will-setä?» pyysi poika. »Niin kauan kuin olen Sheepin selässä, eivät ne voi tehdä minulle mitään.»

Phil ja Rovasti nauroivat.

»Minä pidän hänestä huolta», virkkoi nuori mies. »Mutta sinun täytyy pysyä poissa tieltä», hän lisäsi pojalle.

Sillä välin oli aitauksien välinen veräjä avattu, ja Bobin vartioidessa aukkoa ratsasti Curly hevoslaumaan tuodakseen sieltä Philin haluaman hevosen. Aitauksessa hiekka pölysi pilvenä satojen kavioiden alla, ja yhä uudelleen pelästyneet eläimet heittäytyivät aitausta vasten paetakseen, mutta se oli rakennettu paksuista setripuu-paaluista kyllin vahvaksi kestämään voimakkaimmankin härkälauman painoa. Keskellä hyppiviä, juoksevia ja hirnuvia eläimiä näkyi rauhallisen ratsastajan korkea hahmo hänen taitavasti ja varmasti ajaessaan täpläotsaista kimoa veräjää kohden. Bobin hevonen väistyi aukolta. Curlyn hevonen oli kimon ja sen tovereiden välissä, ja ennen kuin eläin ennätti tointua pelästyksestään, oli se suuremmassa aitauksessa. Päivän työ oli alkanut.

Äkkiä kimo hypähti notkeasti syrjään ja Curlyn lasso viuhui sen ohitse.

»Sinun olisi parasta lainata silmäsi lassoksi», huomautti Phil väistäessään hevosen hurjia liikkeitä.

Tulistunut paimen vastasi jotakin niin matalalla äänellä, ettei pikku
Billy saattanut sitä kuulla.

Rovasti nauroi.

Bobin lasso vinkui ilmassa, lensi eteenpäin koko mittansa, ja hänen hyvin koulutettu hevosensa hypähti samassa silmänräpäyksessä taaksepäin vastustaakseen kimon painoa. Tehtyään muutamia epätoivoisia yrityksiä päästäkseen irti yhä tiukkenevasta köydestä se alistui kohtaloonsa, ja Phil astui rauhallisesti pelosta värisevän eläimen luokse.

Kukaan ei liikahtanut eikä puhunut. Phil kosketti kädellään kimon päätä. Samassa silmänräpäyksessä kimo nousi takajaloilleen Philin väistyessä sen tieltä hyväntuulisesti nauraen. Ja uudelleen hän ojensi hyväillen kätensä kimon päätä kohden, ja ennen kuin se huomasikaan, laskeutui sen pelästyneiden silmien yli nahkasilmikko. Sitten Phil hellitti lasson, kiinnitti vaieten, hellästi ja joka hetki varoen sen nuolennopeita kavioita, satulan sen värisevään selkään ja veti satulavyön kireälle. Aitauksesta avoimelle laitumelle johtava veräjä avattiin. Kevyesti, mutta nopeasti ja varmasti Phil hyppäsi kimon selkään. Hän viivähti hetkisen tarkastaakseen, että kaikki oli kunnossa, ja poisti sitten nahkasilmikon sen silmiltä. Eläin seisoi hetkisen liikahtamatta, kallistui sitten eteenpäin ja kannuksien koskettaessa sen kylkiä se lähti hurjaa vauhtia porhaltamaan avoimelle laitumelle Curlyn, Bobin ja pikku Billyn seuratessa sen kintereillä.

Rovasti viipyi hetkisen aitauksen toisella puolen tarkastellen tuntijan katsein hevoslaumaa. Sitten hän lähti kotiinpäin, kävi katsomassa tuulipumppua, pistäytyi keittiön puolella tervehtimässä Stellaa ja satuloi sitten lempihevosensa Brownyn lähteäkseen hoitamaan asioitaan.

Kimon juostua itsensä väsyksiin ja yrittäessä päästä irti taakastaan, ohjasi Phil sen takaisin aitaukseen ja päästi sen vapaaksi. Vaahtoisena, vapisevin jäsenin ja lihaksin se yhtyi jälleen overeihinsa saatuaan ensimmäisen oppituntinsa ja menetettyään ainaiseksi vapauden ihanat päivät.

»Minkä otat tällä kertaa?» kysyi Curly.

»Tuon kauriinvärisen», vastasi Phil.

Siten lyö sujui tunti tunnilta. Philin käskystä erotettiin laumasta hevonen toisensa jälkeen taltutettavaksi ja koulutettavaksi, ja jokainen hevonen oli rakenteeltaan, voimiltaan ja luonteeltaan erilainen. Mutta kaikille Phil oli yhtä hyväntahtoinen, luja ja lempeäsanainen. Kun pelästynyt hevonen ymmärtämättä hänen tarkoitustaan yritti heittää hänet maahan, piti hän sitä luonnollisena vapauteen tottuneen mielen ilmaisuna ja koetti herttaisesti hymyillen saada oppilaansa ymmärtämään, että tämän tuli olla kunnon hevonen eikä tehdä hullutuksia.

Hevoset ovat tosiaan monessa suhteessa ihmisten kaltaisia, kuten
Rovasti aamiaispöydässä oli sanonut.

Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, kun Risti-Kolmion isäntä palasi aitauksen luo. Phil apulaisineen, pikku Billy heidän joukossaan, hävisi juuri vastakkaiseen suuntaan Tailholt Mountainia kohden Rovastin saapuessa aitaukselle kartanon puolelta. Rovasti seurasi katseillaan ratsastajia, mutta vielä senkin jälkeen, kun nämä olivat jo hävinneet näkyvistä, ei hän saattanut irroittaa katsettaan sinertävistä selänteistä. Ja hänen katsoessaan muuttui hänen ilmeensä synkäksi, ja hänen suunsa, joka tavallisesti oli valmis hymyilemään, vetäytyi uhkaaviin ryppyihin. Rovastin elämässä oli Tailholt Mountain ainoa synkeä kohta. Siksipä hän ei sallinutkaan ajatustensa kauan viipyä näissä seikoissa, vaan kääntäen äkkiä selkänsä maisemalle meni takaisin aitaukseen hevostensa luo.

Jollei Rovasti olisi niin nopeasti kääntänyt katsettaan maisemasta, olisi hän huomannut erään miehen verkkaan lähestyvän Simmonsilta Risti-Kolmio-Kartanoon johtavaa tietä.

Samalla ratsastajat palasivat, ja Phil irroitti satulan vaahtoavan hevosen selästä ja istuutui isäntänsä viereen vesialtaan reunalle.

»Näen, ettet vielä ole käynyt käsiksi suureen mustaan oriiseen», huomautti vanhempi miehistä.

»Ajattelin, että annan sen ensiksi hiukan katsella muita, niin se ehkä ymmärtää olevan viisaampaa alistua», vastasi Phil hymyillen. »Se on varmasti erinomainen hevonen», hän jatkoi ihaillen. Sitten hän kääntyi apulaistensa puoleen: »Otan Iällä kertaa mustan oriin, jolla on valkoiset etujalat, Curly.»

Juuri kun ori tuotiin suurempaan aitaukseen, ilmestyi tielle jalankulkija ja Phil tunsi hänet ensi silmäyksellä samaksi mieheksi, jonka oli tavannut Metsärajalla.

Mies näytti ymmärtävän, että nyt ei ollut aikaa tervehtimiseen, ja kiipesi istumaan hajareisin aitauksen veräjälle katsellen innostuneena ympärilleen.

Mustan oriin hyppäykset toivat Philin tälle puolelle aitausta, ja ohjatessaan jäntevällä kädellään vauhkoa hevosia hän katsahti muukalaiseen poikamaisesti hymyillen ja tervehtien häntä päännyökkäyksellä. Muukalainen hymyili vastaukseksi, mutta ei puhunut mitään.

»Hyvää päivää! Kaunis ilma tänään!» kuuli muukalainen sydämellisen äänen takaapäin. Rovasti oli astunut hänen luokseen tervehtiäkseen vierasta sillä välin, kun tämä oli syventynyt katselemaan ratsastajia.

Mies käännähti nopeasti ja hänen kasvojaan kirkasti vilpitön ihastus.
»Kautta Luojan!» huudahti hän, »osaapa tuo mies ratsastaa!»

»Niin, Phil tekee sen hyvin», vastasi Rovasti tyynesti. »Hän voitti hiljan mestaruuden Prescottissa.» Sitten hän jatkoi sydämellisemmin: »Hän on kelpo poika — pystyy mihin hyvänsä.»

Puhuessaan karjanomistaja silmäili muukalaista arvostelevin katsein, niinkuin olisi tarkastellut härkää tai- hevosta, pannen merkille pitkät jäsenet, sopusuhtaisen vartalon, jäntevät kasvot ja kirkkaat, tummat silmät. Miehen puku ilmaisi hänet kaupunkilaiseksi. Hänen ryhtinsä herätti vanhemman miehen kunnioituksen. Muukalaisen seuraava ele hänen luodessaan katseensa harjanteiden, metsän ja niittyjen yli, sai Rovastin vakuuttuneeksi hänen arvostelukyvystään.

»Arizona on ihana maa, herra — ihana!»

»Kaunein maailmassa», vastasi Rovasti viivyttelemättä. »Parempaa ei voi olla. Meillä on paras ilmasto, paras maa ja parhaat miehet.»

Muukalainen katsahti nopeasti Rovastiin tämän sanoessa »miehet».

»Se on totta», vastasi hän lämpimästi. »En ole milloinkaan nähnyt tuollaisia miehiä.»

»Sen uskon», sanoi Rovasti. »Sanon teille, että muualla ei sellaisia olo. Vain tämä maa voi kasvattaa heidänlaisiaan. Täällä täytyy miehen olla mies. Vaikka tietenkään emme osaakaan juuri muuta kuin ratsastaa ja heittää lasson ja kenties hiukan ampua tarpeen tullen.»

Ratsastajat palasivat, ja Rovasti lähti muukalaisen seuraamana aitaukseen päin.

»Teillä on suurenmoinen karjakartano, herra Baldwin», huomautti muukalainen jälleen.

Rovasti katsahti tiukasti häneen. Monet olivat yrittäneet ostaa Risti-Kolmion. Tämä mies tosin ei näyttänyt siltä, kuin olisi liikkunut niissä asioissa, mutta kaupunkilaisiin ei milloinkaan ollut luottamista.

»Käyhän se laatuun», myönsi Rovasti, »niin että hyvin tulee toimeen.»

Muukalainen hymyili hiukan hämillään ja virkahti: »Tarvitsetteko kenties apua?»

»Apua?» Rovasti katsahti häneen huvittuneena.

»Tarkoitan — ottaisin kernaasti paikan — työtä teidän luonanne.»

Rovasti seisoi sanattomana. Jälleen hän loi muukalaiseen tiukan, arvostelevan katseen. »Te ette ole milloinkaan tehnyt työtä», hän sanoi rauhallisesti.

Muukalainen seisoi suorana hänen edessään ja vastasi miltei vihamielisesti: »Ei, en ole, mutta estääkö se minua yrittämästä?»

Rovasti vilkutti silmää niinkuin hänen tapansa oli kuullessaan jotakin mieluista.

Sitten hän virkkoi Philille, joka päästettyään irti oriin oli tullut heidän luokseen.

»Phil, tämä mies haluaa työtä. Luuletko, että voimme käyttää häntä?»

Nuori mies katsahti muukalaiseen ilmeisesti hämmästyneenä, mutta ilmaisematta pienimmälläkään eleellä, että jo aikaisemmin oli nähnyt hänet. Sama hienotunteisuus kuin Metsärajalla pidätti häntä sanomasta sanaakaan heidän kohtauksestaan, ja se herätti muukalaisessa kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteen.

»Voimme käyttää häntä, jos hän osaa ratsastaa», vastasi hän veitikkamaisesti katsahtaen kysyjään.

Muukalainen hymyili vastatessaan kujeilevalla äänellä: »Eiköhän hyvinkin voisi oppia. Onhan minulla pitkät sääret.»

Phil nauroi.

Rovastia hämmästytti silminnähtävä yhteisymmärrys näiden kahden miehen välillä, jotka hänen nähdäkseen ensi kertaa tapasivat toisensa. Sitten hän kysyi kääntyen muukalaisen puoleen: »Mistä syystä haluatte työtä? Ette näytä siltä, kuin olisitte sen tarpeessa. Jonkinlaista kesälomanviettoa, vai mitä?»

Miehen vastauksessa oli terästä: »Tahdon työtä samasta syystä kuin kaikki miehet. Jollette te voi käyttää minua, täytyy minun koettaa jossakin muualla.»

»Tulitte varmaan postivaunuissa Prescottista Simmonsille, vai mitä?»

»Ei, kävelin.»

»Kävelitte! Jopa jotakin! Yrititte siis saada työtä muualta?»

»En.»

»Kuka käski teidän tulla tänne?»

Muukalainen hymyili. »Näin herra Actonin ratsastavan kilpailussa. Kuulin hänen olevan Risti-Kolmio-Karlanosta. Ajattelin, että kernaimmin olisin työssä siellä missä hänkin, jos se vain kävisi laatuun.»

Rovasti katsahti Philiin. Phil katsahti Rovastiin. Yhdessä he katsahtivat muukalaiseen. Kaksi paimenta, jotka istuivat hevostensa selässä niin lähellä, että saattoivat kuulla keskustelun, nauroivat iloisesti.

»Ja mikä on nimenne?» kysyi Rovasti kohteliaasti.

Ensi kertaa muukalainen epäröi ja näytti tulevan hämilleen. Hän katsahti ympärilleen silmissään avuton ilme.

»No, ei väliä nimellä, jos olette sen unohtanut», virkkoi Rovasti kuivasti.

Muukalaisen etsivä katse kiinnittyi Philin vanhoihin nahkasääryksiin, joiden repeämät ja naarmut ja reiät niin kaunopuheisesti todistivat käyttäjänsä työtä, ja hänen kasvoillaan häilähti jälleen itsehalveksunnan ivallinen hymy. Sitten hän kohotti päänsä, ja katsoen Rovastia suoraan silmiin sanoi rohkeasti, äänessään veikeä sointu: »Nimeni on Patches, herra, Honourable Patches.» [Patches = ryysymekko.]

Rovastin silmissä syttyi vallaton väike, mutta hänen kasvonsa olivat vakavat. Phil punastui: hän oli huomannut, mikä oli antanut muukalaiselle aiheen hänen keksimäänsä nimeen. Mutta ennen kuin Rovasti tai Phil ehti lausua sanaakaan, purskahti Curly Elson nauruun, ja muukalainen käännähti häneen päin.

»Jokin näyttää huvittavan teitä», hän lausui rauhallisesti hevosen selässä istuvalle miehelle, ja Rovasti ja Phil vaihtoivat merkitsevän katseen hänen äänensävynsä johdosta.

Naurava paimen katsahti halveksien muukalaiseen. »Patches», matki hän.
»Honourable Patches! Sepä vasta pirunmoinen nimi, totta vie!»

Muukalainen astui pari askelta ilkkuvaa miestä kohden ja virkkoi rauhallisesti, mutta ponnekkaasti, josta ei saattanut erehtyä:

»Koetan tehdä sen teille siedettäväksi, jos suvaitsette astua alas hevosenne selästä.»

Virnistelevä paimen noudatti toverinsa kehoituksesta miehen käskyä.
Curly Elsonia pidettiin koko Yavapai Countyn parhaana nyrkkeilijänä.
Hän ei saattanut vastustaa näin loistavaa tilaisuutta maineensa
lujittamiseksi.

Viittä minuuttia myöhemmin Curly kohottautui vaivoin kyynärpäänsä varaan aitauksen hiekassa ja katsoi kunnioittavan ihailevasti muukalaiseen, joka tyynenä odotti hänen nousevan jaloilleen. Curlyn huulesta vuoti verta, toinen puoli kasvoista oli kuin poissa sijoillaan ja hänen oli mahdoton pitää auki vasenta silmäänsä.

»Nouskaa», sanoi kookas mies rauhallisesti. »Saatte enemmän samaa lajia, jos haluatte.»

Paimen irvisti tuskasta. »Tahdon kernaammin tyytyä tähän», mumisi hän sivellen hellävaroen kasvojaan.

»Sanoin nimeni olevan Patches», muistutti muukalainen.

»Niin, herra Patches, en usko kenenkään sitä epäilevän.»

»Honourable Patches», teroitti muukalainen jälleen.

»Niin, herra, Honourable Patches», myönteli Curly ponnekkaasti. Nousten vaivoin jaloilleen hän ojensi kätensä pakottaen ruhjotut kasvonsa irvistykseen, joka oli kuvaavinaan hymyä. »Puristaisitteko kättäni, herra Honourable Patches, osoittaaksenne, ettette kanna kaunaa?»

Patches vastasi viipymättä ja tavalla, joka valloitti Curlyn sydämen. »Hyvä!» hän sanoi. »Tiesin, että tekisitte sen käsitettyänne asian, muuten en olisi esittänytkään teille todistuskappaleitani.»

Curly hyppäsi vaivalloisesti, mutta tyytyväisenä jälleen hevosensa selkään, ja Patches palasi Rovastin luo kuin pyytäen anteeksi keskeytystä.

»Anteeksi, herra, mutta miten on työn laita?»

Rovasti, joka oli tottunut tällaisissa asioissa turvautumaan päällysmieheensä, vastasi: »Se on Philin asia. Hän on Risti-Kolmio-Kartanon päällysmies. Jos hän tahtoo ottaa teidät palvelukseemme, on asia selvä minun puolestani.»

Hänen näin sanoessaan katsoivat molemmat nuoret miehet jälleen toisiinsa, ja kummankin kasvoilla väikkyi puolittain kysyvä, puolittain huvittunut ilme. Muukalainen näytti sanovan: »Minä tiedän olevani teidän armoillanne, enkä luule teidän luottavan minuun kohtauksemme jälkeen Metsärajalla, mutta pyydän teitä antamaan minulle tilaisuuden koettaa.»

Ja jos Phil olisi puhunut, olisi hän varmaankin sanonut: »Tunsin ensi kerran tavatessani teidät, että teissä piili kelpo mies. Tiedän teidän itsenne olevan uteliaan näkemään, mihin pystytte, jos panen teidät koetukselle. Minä olen myös utelias. Annan teille tilaisuuden koettaa.» Ääneen hän toisti aikaisemmin sanomansa sanat: »Sanoin, että voimme käyttää teitä, jos osaatte ratsastaa.»

Patches hymyili jälleen halveksivaa hymyään. »Ja minä sanoin», hän vastasi, »että uskon oppivani.»

Phil kääntyi nauravien, mutta kunnioittavien apulaistensa puoleen.
»Tuokaa tänne se suuri ori, jolla on tähti otsassa.»

»Laupias taivas!» huudahti Curly ratsastaessaan Bobin seuraamana veräjästä aitaukseen. »Hänen nimensä on Patches, se on totta, mutta hän on riekaleina, jos uskaltautuu tuon pirunmoisen oriin selkään osaamatta ratsastaa loistavasti. Luuletkos sinä hänen osaavan?»

»En tiedä», vastasi Bob avatessaan veräjän. »Luulin, ettei hän osaisi tapollakaan.»

»Niin minäkin luulin», vastasi Curly hieroen turvonneita kasvojaan. »Sinä saat ajaa hevosen aitauksesta; minä en näe mitään vasemmalla silmälläni.»

Ei ollutkaan vaikeata saada mustaa oriita lähtemään. Se näkyi ymmärtävän aikansa tulleen. Bobin ratsastaessa sitä kohden se seisoi hetkisen liikkumattomana kuin pronssihevonen; sitten se syöksähti niin hurjalla vauhdilla suuremmalle kentälle, että Curly tuskin ennätti väistyä sen tieltä.

Phil tarkasti muukalaista suuren oriin juostessa esiin. Mies ei liikahtanutkaan, mutta hänen silmissään hehkui tumma tuli, hänen kasvoilleen oli leimahtanut heleä puna, ja hän hymyili jälleen omituista hymyään kuin huvittuneena ajatellessaan, mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Rovasti katseli myöskin Patchesia, ja jälleen nuori päällysmies ja hänen isäntänsä vaihtoivat merkitsevän katseen Philin kääntyessä ja mennessä nopeasti pikku Billyn luo. Nostaen pojan satulasta aidalle pitkän vesialtaan viereen hän sanoi: »Siinä on sinulle erinomainen paikka, kumppani. Älä kapua alas, jollei sinun ole pakko, ja mene silloin aidan ulkopuolelle. Ymmärrätkö?»

Samassa silmänräpäyksessä kohottivat Rovasti, Curly ja Bob kimakan varoiltshuudon: »Katso eteesi, Phil!»

Tämä katsahti nopeasti olkapäänsä yli ja näki suuren oriin hehkuvin silmin, korvat luimussa ja hampaat irvissä hyökkäävän kohti. Oli vain yksi pelastuskeino, eikä Phil epäröinyt käyttää sitä. Voimakkaalla, joustavalla hypyllä hän sijoittautui pikku Billyn viereen aidalle vesialtaan yläpuolelle.

»Onni, että varasin itsellenikin lehteripaikan, kumppani!» hymyili hän pojalle.

Bobin lasso lennähti eläimen kaulaan ja hevosraukan tempoessa päästäkseen irti satimestaan Phil hyppäsi alas aidalla.

»Mihin olit menossa, Phil?» nauroi Rovasti.