LUKINVERKKOJA

eli

Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat

Kirj.

MRS. HARRIET BEECHER STOWE

"The Chimney Corner'in" mukaan suomentanut N. N.

G. W. Edlund, Helsinki, 1880.

Esipuhe.

Jokapäiväisessä elämässä sattuu, niinkuin itsekukin tiedämme pieniä epäkohtia, jotka haittaavat kotielämän onnellisuutta, sekä toiselta puolelta suotuisia pieniä seikkoja, jotka kotielämää sulostuttavat. Edelliset ovat käsiteltyinä "Pieniä Reposia," ja jälkimmäiset "Pieniä kodinhaltijoita" nimisissä kirjoissa; mutta tapahtuuhan usein, parhaimmiten järjestetyssä kodissakin että, sittenkun kaikki on siistittyä ja sirkeätä, keksii tarkkaava silmä sentään sieltä, täältä jonkun hämähäkinkudoksen, joka ensin ei huomioon pistänyt. Niin mekin ehkä likemmin itsemme tutkimisen jälkeen voisimme havaita kuinka joku ajattelemattomuuden taikka ennakkoluulon lukki jossakin sydämemme sopukassa on kutonut verkkoaan, jota emme ole huomanneet "laastessamme oman huoneemme edustaa puhtaaksi", mutta joka meissä sentään on siittänyt pienen hidastuttavan tomun-piilopaikan.

Semmoisia tomun-piilopaikkoja ovat:

1) "Se ei käy laatuun!"

2) Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.

3) Huolimattomuus.

4) "Ei ole hauska!"

5) Nuorten ilon kadehtiminen.

6) "Se on muodin mukaista!"

7) Milloin joku on hyvin puettu?

Alku-johdatus.

"No, mitä aiot tehdä häntä auttaaksesi?" sanoin minä vaimolleni.

Viimeksi mainittu oli juuri astunut huoneesen, puhuteltuaan nuorta, kalpeaa vaimonpuolta, joka oli puettu vaalahtaneesen mustaan hameeseen ja oli tullut minua tapaamaan siinä hyvin tavallisessa luulossa, että ma olin "The Atlantic monthly" sanomalehden toimittaja.

Sivumennen sanottuna tuottaa tämä lavealle levinnyt erehdys minulle, Risto Crowfieldille moninaisia kirjoituksia, jotka oikeastaan eivät ole minulle, ja joita yhtä hyvin voisi osoittaa "Ukolle kuussa", taikka jollekulle yhtä yliluonnolliselle olennolle. Kuitenkin nuo kirjeet usein saavat sydämeni pakottamaan — ne kertoivat maan ihmisistä jotka tekevät työtä ja surevat ja tarvitsevat apua; ja on kovasti katkeraa saada apuun kutsumuksen, kun tietää olevansa kykenemätön auttamaan.

Tuossa, esimerkiksi, on kirje, päällekirjoitus tehty, sievällä naisen käsialalla — siinä on tuo vanha tarina: hän on köyhä, hän pyytää apua niiltä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat häntä itseään. Hän on koettanut neulomistyöllä ansaita elatuksensa, mutta hän ei sillä voi kyllin ansaita; hän on yrittänyt opettajattareksi vaan hän ei saa oppilaita, ei opettajapaikkaa; viimeksi on hän tehnyt koetuksia kirjallisuuden alalla — niin monihan sillä tavalla leipänsä ansaitsee! — ja nyt on hän kirjoittanut muutamia "vähäisiä koetuksia", joita hän lähettää pari vaatimatonta näytettä, ja pyytää meidän arvosteluamme tietää, voisiko hän toivoa taattua tulevaisuutta tuolla alalla. Me tarkastelemme sivuja hänen kirjoitelmissaan ja jo ensi silmäyksestä huomaamme tämänkin yrityksen mitättömäksi ja epätoivoisina kysymme itseltämme: "Mitä on hänen kanssaan tekeminen? Mihin kelpaa hän?"

Tuommoinen tapaus oli nyt esillä tutkimisen ja käsittelemisen alaisena; se ei nyt ollut itseään esittänyt meille kirjeen muodossa, vaan oli, niinkuin äsken sanoin, tullut nuoren, kalpean naisen haamussa, ja haahmo oli puettu tuohon kuluneesen surupukuun, joka niin surkeasti samalla kertoo sekä sydän-surusta että elatuksen-murheista.

Tavallisesti ma jätän nuo tapaukset vaimoni käsiin, ja tunnustaa täytyy, että hän panee melkoisen osan ajastaan ja kuluttaa ahkerasti kengän-kantojaan vapaatahtoisia sitoumuksiaan täyttääkseen toimituskonttorin johtajattarena apua-tarvitsevain hyväksi.

Ken mainitsee rahanantoa köyhille? Mitä rahat ovat sen suhteen kuin osanottavaisuus, aika, ajatukset ovat — sen suhteen että vieritämme heidän huoli-taakkansa omille hartioillemme? Ne jotka pääsevät jokaisesta, joka heidän sydänovillensa kolkuttaa yhden viidenkymmenen dollarsetelin antamisella, ne pääsevät helpolla.

Vaimoni oli mitä ystävällisemmällä äänellä ja käytöksellä ilmoittanut tälle ystävällemme ett'eivät hänen vähäiset kokeensa, vaikka olivat jotenkin sievätekoiset, kumminkaan voisi miellyttää lukuisampaa yleisöä — ettei niillä ollut enemmän voimia leivän hankkimiseen hänellä kuin kesäperhosella auran vetämiseen; ja vaadittiinpa vaimon koko päättäväisyyden mahti selvittämään tuota varmaksi apuatarvitsevalle. Noin ollen on varmuus, ainoa suurin kysymys minkä tuolle raukalle voimme osoittaa.

Surullista oli nähdä, sanoi vaimoni, sitä varjoa, joka synkkänä laskeutui hänen surkastuneille kasvonjuonteillensa, kun tuota varmuutta hänelle tyrkytettiin. Kovaa on hukkuvan nähdä heikon varren, johon hän viimeiseksi on kätensä puututtanut, juurineen irtautuvan maasta; kovaa on, kun seisoo yksin elämän polulla, kuulla viimeisen jäljellä olevan rahansa julistettavan vääräksi. Tiesin, etten sietäisi katsoa noita kasvoja, joille oli tuo tuskan harso toteutunut, ja sentähden, pelkuri kuin olen, panin senkin taakan, kuten usein sitä ennen, vaimoni olalle.

"Mitä voimme tehdä häntä auttaaksemme?" sanoin.

"En todellakaan sitä tiedä," vaimoni vastasi miettiväisen näköisenä.

"Eikö hän voisi saada opettajattaren paikkaa tuossa Tauntonin koulussa?"

"Mahdotointa; Herbert sanoi että jo oli ollut kaksitoista hakijaa."

"Etkö voisi hankkia hänelle neulomistyötä? onko hän käsistään tekevä?"

"Hän on kyllä koettanut sitäkin, mutta hän ei siedä ompeluksen ääressä istua myötäänsä; hän saa pistoksia ja alkaa rykiä, ja sitäpaitsi on tohtori kieltänyt häntä siitä."

"Onko hänellä kelvollinen käsiala?"

"Vaan keskinkertainen?

"Muuten," ma sanoin, "olisi ehkä Steele & Simpson voinut hankkia puhttaaksi-kirjoittamista."

"Voi, heillä on ylimäärin puhtaaksi-kirjoittajia eikä hänellä ole semmoista käsialaakaan että hän mitään ansaitsisi sillä."

"No," lausuin minä, ja pyörin istuimellani ikävissäni, kunnes keksin mielestäni oivallisen selityksen tuolle solmulle, "no, nyt tiedän mitä hänen pitää tehdä. Hänen pitää naida."

"Ystäväni," sanoi vaimoni, "toivo elatuksen saamisesta, on vaimonpuolelle viimeinen ja kelvottomin syy naimiseen menemiseen. Naimaliitot, jotka rakkauskin rakentaa, eivät kaikisti tule onnellisiksi. Ajattelepas Johanna parkaa."

Johanna oli yksi niistä monista, joitten surukuormia vaimoni näytti olevan määrätty kantamaan läpi elämän. Alkujaan oli hän palvellut meillä lapsenhoitajana ja oli siihen aikaan vihannan Irlannin saaren sievä, hymyilevä ja viehättävä impi. Sangen suurella mielihyvällä olin nähnyt pienen idyllin elpyvän ja päättyvän viimein hänen ja erään hyväluontoisen nuoren irlantilaisen välillä. Irlantilainen oli nimeltään Mike. Mutta vähän ajan kuluttua rupesi Mike harjoittamaan menneen ajan tapoja, joi ja lakkasi tekemästä työtä ja ainoat edut Johannan naimisliitosta olivat huono terveys, joka vuosi yksi lapsi lisää ja samalla rahojen hupeneminen.

"Ellei Johanna olisi nainut", lisäsi vaimoni, "olisi hän nyt ollut terve ja raitis ja säästöpankissa olisi hänellä kaunis säästö ollut vanhain päiväin varaksi. Nyt on minulla sekä hän että kolme hänen lastansa vastuksina niskoillani."

"Laske alas ne, lemmittyni", sanoin minä; "miksi itsesi uuvutat toisten ihmisten suruilla ja vastuksilla?"

"Ja ken ne sitte ottaisi hoitaakseen, luulet?" vaimoni virkkoi. Sitäpaitsi lisäsi hän, jatkaen äsken keskeytynyttä ajatustaan, "ei tule tämän lapsiparan naiminen kysymykseen, sillä mies jota hän rakasti lepää kummun alla Richmondin hautatarhassa. Hänen isänsä ja sulhasensa ovat kuolleet ja ainoa veljensä on raajarikko ja häneltä on sittenkin vanha äiti elätettävänä. Minä käskin hänen tulla huomenna luokseni ja tänäpänä koetan hälle työtä hankkia."

"Kuinka monelle sinun tänäpänä on hankkiminen työtä, ystäväni?" kysyin minä. "Otaksun ettei ole useampaa kuin kaksi- tai kolmetoista? Tomin sisaresta olet kai jo päässyt erillesi?"

"Enpä ole, sitä pahempi," vastasi vaimoni kärsivällisesti, "hän taitaa olla kotona taas. Hän on turhamainen lapsi, eikä hän viihtynyt maalla. Olen siitä oikein pahoillani, sillä perhe, johon hän pääsi, on kunnon väkeä, hyväntahtoista ja ystävällistä, ja siellä olisi hän voinut saada kodin ikäajakseen, jos hän oisi älykkäästi ja siivosti käyttänyt itsensä. Mutta eilen oli hän taas äitinsä luona ja eukkoraukka sanoi minulle, ettei tämä rakas lapsi saattanut olla hänen luotaan poissa ja ettei sydämensä hentonut lähettää tyttöä sinne takaisin."

"Vaikka, toisin sanoen, että sinä olisit hyvä ja hankkisit Miss O'Connorille hupaisempaa ajanviettoa. Pyhi pois se nimi luettelostasi, ystäväni. Nämä molemmat tarvitsevat vielä monta kovaa kolahdusta kokemuksen koulussa, ennenkuin voit heille mitään tehdä."

"Täytynee minun se tehdä," sanoi vaimoni huokauksella; "mutta on surkea nähdä nuoren ihmisen kulkevan kadotukseen suoraa tietä."

"Mitä sinä, äitini kerrot?" huusi Bob, joka tuli melkein töytäten huoneesen.

"Oh, sitä vanhaa tarinaa," vastasin minä. "Mitä olisi tekeminen kanssa-ihmisten auttamiseksi?"

"Vai niin," sanoi Bob, "sitä juuri tulen minäkin äidiltäni kysymään. Koska hän ei syökse tyköään apuatarvitsevaa, tulen minäkin puhumaan Mariannestani. Hän kuolee koito raukka kuuden kuukauden kuluessa sivistyksen uhrina. Asummehan kahdentoista englantilaisen virstan päässä Bostonista huvilassa, joka on varustettu semmoisilla mukavuuksilla, että luulisi siinä tulevan toimeen ilman huolenpitoa ja hoitoa — kaikki on istutettua, itsestään käypää ja itsetekevää ja kuitenkin, minä sen vakuutan, on se talo lopuksi oleva syynä Mariannen kuolemaan. Itse en kaipaa mitään niin paljo kuin hirsihökkelöä, jossa sänky sijaitsee yhdessä seinänsopessa, lapsille telttisänky toisessa, ja jossa sitäpaitsi löytyisi tulisija, pöytä, neljä tuolia, yksi kattila, yksi kahvipannu ja pannukakun paistin — ei muuta mitään. Oivallista oli elanto tuommoisessa talossa toissa kesänä, kun asuin Ylijärven rannalla; ja jos saisin Mariannenkin muutetuksi semmoisiin oloihin, olen varmaa siitä että hän tulisi sekä terveeksi että iloiseksi. Hänen elämänsä vastuksina ovat ylölliset mukavuudet; meillä on huoneita liiaksi, mattoja liiaksi, kukkaisvaaseja ja koristuksia liiaksi, posliini- ja hopeakaluja liiaksi; hänellä on kovin suuri paljous pitsejä, kovin monta vaatekertaa ja kovin monta hattua; lapsilla on suuria kasoja ylimääräisiä vaatteita — ja kaikki tuo saattoa Mariannen vuoteenomaksi ja nyt ma olen tullut teiltä hakemaan apua ja lohdutusta."

"Tuosta en ma sanaakaan käsitä," sanoin minä.

"Asianlaita on niin," jatkoi Bob, "että sittenkun keittiön hoitajamme meni naimisiin ja Alice Kalifornian kultamaihin, näkyy käyneen mahdottomaksi asettaa taloudenhoitomme jotenkin pysyvälle perustuskannalle. Se luku vaimonpuolisia palvelioita, joka siitä lähtein on talossamme ollut, ja ne tuhotyöt, joita ne viimeisen puolenvuoden ajalla ovat aikaansaaneet, käy yli kaiken käsityksen. Eilen sain kuudenkymmenen dollarin velkomiskirjan oivallisen vedenjuoksutus-laitoksemme korjaamisesta ja tapahtuneen vahingon syytä heitettiin kuin sukkulaista kolmen palveliaimme välillä. Biddy vakuutti, yksityisesti puhutellen vaimoani, että Kate piti tapanansa kaataa lakasemansa roskat vedenkulkutorveen, ja kun sitten kerran sattui että yksi tappi kylpyhuoneessa oli jätetty auki, niin että vesi oli valunut ja vahingoittanut salongin kipsikattoa, ryhtyi Marianne mitä suuremmalla varovaisuudella ja arkuudella Katelta tiedustelemaan oliko hän tarkoin seurannut annettuja käskyjä vedenjuoksutus-laitoksen suhteen. Tietysti Kate juhlallisesti vakuutti olevansa syytön: hän ei tehnyt Biddyn lailla, joka heitti kaikkea törkyä torveen ja paiskasi huolimattomasti tapin hukkaan kylpyhuoneessa, niin että tuota oli sekä häpeä että synti nähdä. Annaa, kolmatta tyttöä, kuunneltiin kahden kesken, ja hän sanoi maanantaina Biddyä syylliseksi, tiistaina Katea ja keskiviikkona kumpaistakin syyttömäksi; vaan torstaina hän oli kahakassa molempain kanssa ja hankki pikaista poislähtöä sittenkun oli ensin ilmoittanut muitakin palvelus-kumppaleinsa tekemiä rikoksia niinkuin valheita, näpistelemistä ja kaikenmoista mitä mieleensä sattui; jota syytetyt vuorostaan töytäsivät huoneesen ja Annan selittivät antaneen pienimmälle unijuomaa ja, ollessaan kävelyllä hänen kanssansa, viipyneen tuntikausia eräällä ahtaalla kadulla, jossa kaupungin osassa punarupuli liikkui — sanalla sanoen paljastivat niin kauheita kuvauksia, että Marianne jo uskoi lapsen kuoleman omaksi, ja sairastui itse. Minä olen häntä koettanut lohduttaa mutta hän tekee miten Rachelkin — hän ei anna itseään lohduttaa, hän joutuu vaan semmoiseksi turhan-peräläiseksi, että hän myötäänsä huokaa: 'Ah jospa vain palvelijan saisin, johon voisin luottaa, joka puheessaan noudattaisi totuutta, joka todellakin menisi sinne, mihinkä hän sanoo menevänsä ja todellakin tekee sen minkä sanoo tehneensä!' tämä tällainen eläminen, että hän jättää lapset henkilön huostaan, johon hän ei saata luottaa; että tietää mukavasti varustettua kotiaan ja kauniita kalujaan tiheään tuhoeltavan ja ettei hän taida omaisuuttaan varjella eikä vakoella koska vahinko tapahtuu, eikä tiedä kuka sen tekee, — kaikki tämä saa hänet vielä hengiltä pois, selittää hän, eikä minulla ole syytä noita hänen sanojaan epäillä."

"Tässä," sanoin minä, "on meillä nyt kaksi naista, kumpanenkin henki hieverin sairaana, kumpanenkin sen puutteessa, mitä he toisilleen kyllä voisivat tarjota. Mariannella on kultaa ja tavaraa, mutta hän on vailla talouden hoidossaan semmoista auttajata, jota hänen kulta-kasansa eivät vielä ole voineet hankkia; ja tässä, aivan vieressämme seisoo nainen, joka on vailla leipää, terveyttä, työtä, joka tarvitsee ravitsevaa ruokaa, ystävällistä kohtelua ja hyvää palkkaa. Mikä nyt estää näitä molempia auttamasta toisiaan?"

"Ethän ainakaan tarkoittane", vaimoni lausui, "että holhottimme rupeaisi halpaseksi palvelus-piiaksi Mariannelle? Se ei ikinä käy laatuun."

"Eikö se käy laatuun?" sanoin minä. "Miksikä palvelevan työnteko on halvempaa kuin muu työ? Mitä tuo vaimonpuoli ikinä hankkisi toimitusta itselleen, ei hän voisi ansaita niin paljon että maksettuaan asunnostaan ja elatuksestaan, hänellä olisi jäljillä niin suuri rahamäärä kuin tavallisella lapsen-hoitajalla on palkkaa. Tuosta huolimatta ei että mikään Mariannea pitämästä häntä parempana kuin muita palvelijoita, eli miten mainitaan, kuin perheen jäsentä ainakin."

"Tuo kaikki sointuu sanoissa sangen hyvin," sanoi Bob, "mutta se ei käy päinsä. Tosin Mariannelle ja lapille olisi suureksi siunaukseksi saada luotettava palvelija, ja olisinpa melkein valmis notkistamaan molemmat polveni kiittääkseni sitä hyvästi kasvatettua, toimekasta naista, joka ottaisi meitä siten palvellakseen. Mutta tiedän, ettei se käy laatuun. Tuo väli-laji ihmisiä on niin herkkä-tunteinen, niin vaativa, niin mahdoton mielillä pitää, että sen henkilön, joka ehkä tulisi meille, pitäisi tulla tavallisena palvelijana vaan, eikä minään muuna, ja siihen ei äidin holhottu taida suostua."

"Hän luultavasti pitäisi tuommoista ehdoitusta loukkauksena itseään kohtaan," sanoi vaimoni.

"Ja kuitenkin, kunpa hän vaan tietäisi sen, minä häntä kunnioittaisin sitä enemmän siitä, että hänellä olisi uskallusta ruveta halpasen palvelijan sijalle, kun onnettomuus oli sulkenut häneltä kaikki muut tiet," vastasi Bob.

"Niin," sanoi vaimoni, "kannattaisi kyllä tehdä koetus! mutta pelkäänpä ettei se käy laatuun."

"Siihen pelkoon minä yhdyn," arveli Bob, "mutta kaikissa tapauksissa voisimmehan tehdä koetuksen kuten äitikin sanoi. Jos hänen haluttaa tulla, voin minä luvata hänelle hyvän ja hiljaisen kotielämän, oman huoneen, helponpuoleista työntekoa, sekä jouto-aikaa lukemiseen ja kirjoittamiseen eli mihin hän haluaa käyttää väliaikaa virvoittaaksensa itseään. Kirjoja hänelle kernaasti lainataan ja hänellä on vapaus puutarhassa oleskella, milloin vain hän tahtoo. Sivutusten tämän kanssa sattuu tietysti joitakuita vastahakoisuuksia, mutta jos hän on kernas ottamaan vastaan pahaa hyvän kera, niin voisihan hän meillä koettaa katsoa jos se käy päinsä."

"Varmaankin kuulen tuota lausetta kerrottavan kymmenettä kertaa," sanoin minä, "ja tuo turmiollinen ei käy laatuun, on tiellämme kolkkoin loukkauskivi. Kuinka moni hyvä työ on jäänyt tekemättä, kuinka moni ystävällinen sana on jäänyt lausumatta vain siksi, ettei käy laatuun rikkoa tummaa ennakkoluuloa eli tottumusta! Kuinka monta hyödyllistä työtä, kuinka monta vakaata yritystä hyödyttämiseen, tuo ilkeä: ei käy laatuun, on ehkäissyt! Ja kaikkea tätä sekä sen ohessa paljon muuta, jonka ei pitäisi olla laatuun käypää, pidetään sekä täydellisenä että tenhoovana. Ei, minun välttämätön velvollisuuteni on kirjoittaa artikkeli ihmiskunnan valaisemista ja oikealle tielle viemistä varten — artikkeli tuosta harmillisesta: Ei käy laatuun!"

"Tee se, hyväseni," sanoi vaimoni, "sill'aikaa kun minä käyn Mariannen luona miettimässä mikä ensin on tehtävänä."

"Minä tulen takaisin huomenna," lausui Bob, "saadakseni kuulla tuota oivaa artikkelia, jonka hyväkseen-käyttämistä yleisöltä ei kukaan toivo suuremmassa määrässä kuin minä."

I.

Se ei käy laatuun.

Seuraavana iltana tuli Bob aivan oikein ja toi myötänsä hyviä uutisia. Meidän holhottimme oli ottanut koetteille "kävisikö laatuun" että hän olisi Mariannen lasten hoitajana, ja tämä oli parantumaisillaan paljaasta toivosta saada luotettavan apulaisen itselleen.

"Ja nyt saamme kuulla mitä sanottavaa isällä on tuosta kiusallisesta: 'se ei käy laatuun'."

Me istuimme kaikki piirissä takkatulen ympärillä, niinkuin tapamme aina oli istua varsinkin iltamilla, jossa piirissä aina on sijaa niille ystävistämme, joita huvittaa viettää iltaansa meillä. Jenny siirsi pöydän jolla lamppu oli, likelle tuoliani, ja minä aloitin lukemistani.

"Hamasta kätkyt-ajastaan alkain kuulee pieni tyttönen puhuttavan siitä, ettei sovi olla niin tahi vaatetettuna, tehdä tuo tahi tuo työ. Ja kaikkein merkillisintä tässä on, että se joka sopii yhden ei sovi toisen tehdä. Johannalla kyllä käy laatuun keittää ja paistaa ja pestä lattiata ja vaatteita silitellä, mutta hienon Ellen neidin ei sovi pienimmälläkään sormellaan kosketella kattilaa eli pataa. Sopii kyllä, että äiti toimittaa kaikenmoisia talontoimia, mutta hänen tyttärellänsä ei käy laatuun jättää kirjansa, läksynsä, virkkauksensa pannakseen valkeaa takkaan taikka teevettä tulelle. Ja jos tämä tapain-pila vaan ulottuisi rikkaimpiin kerroksiin ihmiskuntaa, niin ei sentään vaaran suuruus olisi kammottava; mutta siinä juuri on onnettomuus, että työmiehen tytär tekee aivan tehtailian tyttären tavoin, ja kun heidän molempain sitte tulee ansaita leipänsä, niin molemmat siinä seisovat yhtä surkean avuttomina. Toinen niinhyvin kuin toinenkin katsoo itsensä sivistyksensä takia vapautetuksi kaikesta raskaammasta työstä; kaikki he tahtovat koulunopettajattariksi, tahi rupeavat romanin kirjoittamiseen ja kun tuohon eivät ennätä, ei jää mikään muu heille neuvoksi kuin ompeleminen. Se on tosi että viime aikoina naisia paljon käytetään kaupan hoitoon ja että monta ennen perkkaamatonta polkua on hänelle raivattu. Mutta kuitenkin tuo kaikki on puuttuvaista ja tuhansittain hienosti kasvatettuja neitosia, joilta se isä taikka veli, joka heidän edestä teki työtä, on kuollut, jäävät leivättömiksi sopivan työn puutteessa. Heidän kasvatuksellaan on tarkoitettu aivojen vaan ei jänteiden voimistuttamista ja harjoittamista. He eivät edes osaa omaa talouttaan hoitaa — jos heillä sitä olisi eivätkä taida ajatellakaan auttaa toista niissä toimissa ja ruveta palkolliseksi — semmoinen itsensä alentaminen ei voi tulla kysymykseenkään. Kernaammin kerjätä, kernaammin nähdä nälkää, kernaammin mennä rahan tähden naimisiin, ennemmin olla armoleivän syöjänä perheessä, jossa on liikaa väkeä, kuin vastaanottaa rauhaisa ja hyvä koti, helppoa, terveellistä työtä ja hyvä palkka."

"Ja mikä on syynä kaikkeen tähän?"

"Syy on se, ettemme vielä ole saavuttaneet kristillisen kansan-vallan täydellistä voimaan-astumista. Nuo vanhat aristokratilliset ennakkoluulot johtavat vieläkin meidän yhteiselämäämme. Emme ole vielä täydelleen oppineet käsittämään työn-teon tärkeyden ja varsinkin talouden-toimien harjoittamisen kallisarvoisuutta. Ja minun tulee lisätä, että ne ripeät, uskaliaat naiset, jotka meillä ovat naisen oikeutta puolustaneet ja työtä tehneet mielipiteensä kannattamiseksi, eivät myöskään ole tuosta samasta erehdyksestä vapaat."

"Älä heitä mainitse, isäni;" keskeytti Bob äkkiä.

"Nuo puoli naiset nuo ilmestykset kasvikunnassa, jotka eivät ole kalan eikä linnun luokkaan luettavat, kokouksineen ja puheineen — taivas! noita puheita ja noita kimakkaita vaimonääniä! Kukaan ei pidä suuremmassa arvossa oivallista vaimoa kuin minä; oleskeleeko hän keittiössä vai vierashuoneessa, pidän hyvää, todellista naista itseäni ylhäisempänä. Aina hän voi opettaa minulle jotain, jota mun on tarvis tietää. Aina hänessä on jotain jumalallisen hengen lahjaa, mutta sitä säilyttääksensä tulee hänen pysyä naisena. Kun hän tukkansa tasoittaa, pukeutuupi miesten vaatteisiin ja kiipee ylös puhujalavalle, silloin on hän luonnoton olento eikä hiukkaakaan nainen."

"No, no!" sanoin minä, "hiljaa alasmäkeä! Meidän, jotka venymme koreissa kankaissa ja asumme kuninkaitten asunnoissa, täytyy sentään kunnioittaa niitä, jotka erämaissa elävät ja heinäsirkuilla ja hunajalla itsensä ravitsevat. Niitä ovat ne, jotka menevät vääryyden suo-pimeään, urkkivat totuuden sieltä, seulovat sen ja osoittavat sitä mailmalle; ja me, joilla ei ole uskallusta jakaa heidän työtänsä, olkaamme kuitenkin parjaamatta heidän likaisia vaatteitansa ja sulottomia liikkeitänsä. Paljon hulluutta, paljon liioittelemista on löytynyt noitten parantajain leirissä, mutta isoin osa heistä on ollut uskollisia ja vilpittömiä, ja heidän joukkoonsa on luettu monta jaloimmista naisistamme. Heidän kauttansa on karaistu monta lakia, ja siten sanottavasti parannettu naisen asemaa. Heitä saamme siitä kiittää, että monta tietä on naiselle avoinna, joilla hän voi tarpeeksi ansaita elatuksekseen."

"Mutta ainakin voinemme välttää heidän saapumista vaalien-toimituksiin;" arveli Bob.

"Juuri siellä minä haluaisin nähdä heidät," vastasin minä tyyneesti.

"Ah, isä," sanoi Jenny ja noissa sanoissa sisältyi koko mailman-mitta nuhteita.

"Etkö luule, ystäväni," sanoi vaimoni "että vaali-oikeus ja vaalintoimitus-oikeus vaikuttaisivat vahingollisesti naisiin ylipäänsä?"

"Varmaankin," tokasi Bob tuikeasti; "tuo tekisi heistä poliitillisia, puoluehurjia olentoja."

"Luultavasti," sanoin minä, "kävisi niin osittain heidänkin kanssa kuin on joukottain miestenkin käynyt. Mutta jokaista ei politiikka miellytä; vallan vaikea on välistä saada kunnokkaimpiakin teistä osaaottamaan vaaliin, ja samaten olisi vaimojen laita."

"Mutta mitä siinä tapauksessa voitettaisiin?" sanoi Bob. "Mitä naisen vaalisana tulisi olemaan muuta kuin kaiku isän, veljen, eli minkä neuvon-antajan tahansa mielipiteestä?"

"Se on kyllä mahdollista useimmissa suhteissa; mutta monessa asiassa luulisin naisten äännestävän aivan vastoin miehiä; en usko että moni nainen äännestäisi ravintolapaikkojen ja viinankauppojen säästämistä, jos heidän käsiinsä olisi laskettu lainsäätämismahti, ja todella olisi yhteiskunnalle hyödyksi että vaimonpuolet olisivat käyneet siihen käsiksi. Naiset olisivat jo ammon aikoja sitten luutien ja siipien kanssa tuulutelleet jokaista isojen kaupunkien tomuista, saastaista likasopukkaa, jos heillä olisi ollut vallanpito. Monta parannusta niin terveyden kuin siveydenkin suhteen, saamme odottaa tapahtuvan vasta sitten kun nainen on saapunut oikeutetulle sijalleen lainsäätämisessä."

"Mutta," sanoi Bob, "kuinka naiset vaalitiloissa voivat pitää sijansa? Usein en itsekään jaksa siellä olla."

"Sinä unhoitat," vastasin minä, "että nuo vaalitilat ovat vain sentähden ikävystyttäviä, ettei naisilla ole sisäänpaäso-oikeutta niihin. Joka paikassa, missä naisia pidetään poissuljettuina, vallitsee törkeys; mutta hänen kera saapuu sinne hienoutta, kohteliaisuutta, puhtautta ja järjestystä. Mene vaan kestitsemispaikkoihin, johon naisia ei päästetä; kuinka kauheaa ilmaa siellä hengität! Mene samallaiseen paikkaan, johon vaimot ja tyttäret saapuvat miestensä eli isiensä seurassa, ja katso, eikö siellä vallitse kokonaan eri henki."

"Mutta," väitti Bob, "vaaliin saapuisi kaikki naiset myös alhaisemmasta säädystä, ja…

"Ja siitä ei olisi mitään haittaa;" vastasin minä, "sillä kenenkään naisen mieleen ei juolahtaisikaan mennä semmoisiin tilaisuuksiin muutoin kuin parhaimmissa vaatteissaan; hän kadottaisi silloin, tilaisuuden näyttää niitä, ja missä olisi se nainen syntynyt, joka olisi mahdollinen semmoiseen uhraukseen?" (Nuhteleva silmäys Jennyltä.) "Biddyn päivän-varjostin ja hattu punasilla nauhoilla kehoittaa Patrikin pukemaan yllensä puhtaan paidan ja pöllyyttämään takkiansa, ja vaalitilasta tulee kansanjuhla, jossa pidetään suurimpana kunniana olla hyvin puettu ja käyttäytyä siivosti."

"Rupean uskomaan sinun olevan oikeassa, ystäväni," sanoi vaimoni. "Näyttääpä siltä, kuin todella kävisi laatuun antaa naisille politillisia oikeuksia."

"Mutta eihän isän kirjoitelma äsken vielä ollut lopussa?" kysyi Jenny.

"Ei, ja minä jatkan siitä, mihin lopetin," vastasin.

"Mitä varsinkin on moitittavaa näissä meidän naisreformatoreissa, on se, että he kovin yksinomaisesti ovat kiinnittäneet huomionsa uusien työalojen perkkaamiseen naisille ja ylönkatsoneet tärkeän tarpeellisuuden laajentaa ja tasoittaa entistä tietä, sitä, jonka Jumala itse on heille vaikutusalaksi säätänyt, joka kuitenkin on heille omiaan ja kaikkein sopivin — työala kodista. Minusta on niin, että vahingotta voisivat ahkeruudestaan ja innostaan osan käyttää kaikenlaisten verkkojen poislakaisemiseen, joita turhien ennakkoluulojen lukki kutoo, ja kun he ovat mailmalle näyttäneet että paljon käy laatuun, joka ei ennen ollut sopivaa niin voisivat mailmalle myöskin näyttää, että käy laatuun huolehtia talousaskareistaan ja vieläpä hoitaa ne hyvin, joskin yhtä haavaa taitaa lukea ja kirjallisesti käyttää maansa kieltä virheittä. Mutta tässä juuri on se suuri erehdys. Sen sijasta että työntekoa ylentäisivät, alentavat ja halventavat he sitä ja jaarittelevat taloudenhoidon-pidosta orjallisuutena. Ikäänkuin se olisi jotain orjantyötä, jos pesee, kiillottaa ja sileäksi kuumentaa vaatteita; ikäänkuin se olisi parannukseksi, jos saipualla vaahteroittaa ja ajaa parran leuasta! Posliinien ja hopea-astioitten pyyhkiminen, mattojen pölyttäminen ja vuoteitten valmistaminen on orjallista, mutta orjallista ei ole päivittäin tehtaassa istua kaksitoista tuntia, tehtaassa jossa koneet myötäänsä surisevat ja jyryävät ja jossa ilma en täynnä koneen-voiteen katkua ja kivihiili-häkää. Se ei käy laatuun että siivoat väleää, hupaista lastenkamaria, peset ja puet kolme, neljä lasta; korjaat heidän vaatteitansa, kerrot heille satuja, saatat heitä kouluun ja muuta semmoista; mutta se kyllä käy laatuun että istut ommellen koko pitkän päivän ja osan yöstä, ansaitaksesi riittämätöntä ruokkoasi. Ei käy laatuun olla saapuvilla ruokapöydän luona tarvittaessa ja olla apuna ystävällisen emäntäsi pukemisessa; mutta seisoa tiskin takana valmiina palvelemaan ketä tahansa, joka sitä vaatii, se käy kyllä laatuun. Eikö tämä ole varsinaista? Eikö tämä ole selvä näyte siitä, että meillä on ihan väärä käsitys siitä mikä on sopivaa, mikä ei?

"Vielä on tykkönään valheellinen mielipide se, ettei sivistynyt nainen toimita talousaskareitaan paremmin kuin sivistymätön. Mutta edellisellä ei saa sivistyksen myötä olla se harhaileva turha luulo, että työ joka ei ole rasittava hänelle olisi halpasta siksi että siihen vaaditaan pääasiallisesti ruumiinvoimia. Ja hänen kasvatuksensa ei saa olla semmoinen että hengen vaurastumista hoitaessa on kerrassaan unhotettu hoitaa ruumiin voiman tarpeita. Ja tämän johdosta halajaisin sanan lausua äideille, köyhille ja rikkaille. Varokaat, tahtoisin lausua heille, antamasta tyttärenne halveksia mitään mailmassa. Varokaat ylentämästä mitään, niin että siltä syntyy toisella suunnalla alentamista. Kavahtakaat ajoissa, kun annatte tyttärenne päivät päästänsä istua kumarruksissa kirjan eli kudoksen ääressä, etteivät rupea haluttomiksi kaikkeen muuhun työhön; ja muistakaat että heidän terveytensä menee samaa tietä kuin heidän halunsa työhön. Miksi ei tytär äitiään auttaisi huoneitten siivoamisessa, ruoan valmistamisessa, astioitten pesemisessä? Ei, se ei käy laatuun, sillä ei kukaan hänen koulukumppaneistaan tee niin halpaa työtä, ja sitäpaitsi ei hänen läksynsä myöden anna sitä, että hän äitiään kerkeisi auttamaan, ei edes jouda hän pitämään kunnossa omaa koreaa pukuansa. Kun äiti iltamalla on askareistaan päässyt, istautuu hän kenties yökauden ommellakseen jotakin vaatekappaletta, jota tytär tarvitsee, jottei hän olisi toisia huonompi. Ja niin niistä kasvaa sukukunta, kalvakka ja kivuloinen, suurilla hengen vaurastus-näytteillä, mutta mitätön ansaitsemaan oman leipänsä. Kun heidän inhimilliset pylväspuut tässä elämässä sitten menevät manalaan, alkaa vanhan nuotin veisaaminen — loppumaton hakeminen työtä, loppumaton puute työstä, kurjuutta, tautia, kunnes kuolema päättää viheliäisen elämän. Ja kaikki tämä käy näin vain siksi, ettei ole sopivaa ottaa yllensä palvelijan muodon, valita toimintaa, jota itse Kristus osoitti pyhimmäksi!

"Minä voisin luetella sadottain tuollaisia kohtia, joissa tuo väärä käsitys siitä, mikä on soveliasta, mitä ei kertoupi kääpiön-verkoksi, joihin perheellinen koti-onni, vapaus ja vaurastuminen auttamattomasti selkkauvat. Mutta minusta on se puoli asiaa, jota olen nyt kosketellut, tärkein, kun joka päivä ja joka hetki meitä tuo kysymys tekee levottomiksi: 'Mitä hänen on tekeminen?'"

"Isällä on oikein kaikessa tuossa," sanoi Jenny, kun olin lopettanut lukemiseni, sillä vähäisellä pontevuudella, joka on hänelle omituinen ja joka tekee melkein saman vaikutuksen kuin jos näkee harjoitetun kanarialinnun tekevän kunniatervehdyksen.

"Minä luulisin olevani oikeassa," sanoin minä, "ja selvin osoite siitä on, että äitisi ei väitä minua vastaan."

"Sitä todellakaan en saata tehdä," vastasi vaimoni, "enkä tahtoisikaan, kun oikeastaan olet minun mielipiteeni ääneen lausunut."

"Niin," sanoi Bob, "kun taloudenhoitaminen muuttuu muodin asiaksi ja sitä viljellään tieteenä kouluissa ja professoreiden johdolla, silloin mutta ei ennen, voimme toivoa sen Fenis-linnun ilmautumista nais olentona, joka todenperään voisi olla miehelle apuna eikä taakkana."

"Tosi," sanoin minä, "mutta juuri miehet itse ovat ne, jotka antamalla naisille ulkonaisen ja turhamaisen kasvatuksen, ovat tehneet heistä kuormat kannettavikseen, ja siten itseltään kadottaneet apu-olennon, joksi nainen oli aioittu."

II.

Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.

Kotilietemme leimuavan tulen ympärille kokoontuu, kuten jo ennen olen vihjaissut, ei ainoastaan oman perheemme jäseniä, vain myöskin muita tuttavia ja ystäviä, joille siinä aina on sijaa. Heidän seassa ei löydy enemmän tervetulleena pidettynä kuin Theodor Thoro on.

Ystävä Theodor on syntynyt eräässä luonnon satunnaisesti melankolillisessa hetkessä, mikä kuitenkaan ei ole estänyt häntä omistamasta mitä kiitettävimpiä omaisuuksia, paitsi sitä että hän voisi katsoa mailmaa iloiselta kannalta, jota hän yhä on vailla. Hänellä on kaikki mahdolliset, kristilliset avut, paitsi toivoa, ja jos jossaan tahtoo tiedustella vikoja ja virheitä, niin on kääntyminen ystävä Theodorin puoleen. Hän osaa sanoa ihan täsmälleen milloin ja missä parhaimmin perustetut aikeet käyvät ylön alaisin; hän tietää, mikä pyörä kekseliäimmin varustetussa koneen teossa sijaltaan järähtää; hän heti hoksaa heikon puolen jokaisessa luonteessa, ainoan vaajan parhaimmassakin kirjassa; ne kaikenlaiset ohdakkeet ja pistimet, jotka seuraavat jokainoata ruusua tässä elämässä.

Mutta kaikki tämä ei ole ystävä Theodorilla katkeruuden ja vihan synnyttämää. Hänen mailmaavihaamisensa ei ole kolkkoa ja katkeraa, vaan suruista ja haikailevan säälivää. Kaikki olemme viheliäisiä raukkoja, näkyy hän sanovan, kun hän tarkastelee mailmaa ja esineitä, joita siinä löytyy. Ei meillä kenelläkään ole isoja toivon aiheita, mainii hän, mutta rakastakaamme toisiamme ja olkaamme kärsivälliset.

Tietysti Theodor on — niinkuin tuommoisen luonteen omistajan tulee — innokas työntekiä ihmiskunnan hyväksi ja aina on hän kiinni toisessa eli toisessa tarpeellisessa ja hyvässä aikeessa, jonka toteuttamiseksi hän melankolillisella uupumattomuudella itseänsä rasittaa, ilman rahtuakaan menestymisen toivoa. Uskonnollisessa suhteessa hänellä on marttyrin sielu — hänelle ei soveltuisi mikään paremmin, kuin että hänet elävältä poltettaisiin uskonsa tähden, mutta tässä hän on ensin sen opetuslapsen kaltainen, joka sanoi: "Menkäämme ylös Jerusalemiin, että mahtaisimme hänen kanssaan kuolla." Aina hän olisi altis antamaan henkensä totuuden ja oikeuden puolesta, vaikkei hän näe muuta kuin toivottomuutta niitten tulevaisuudenpyrinnöille.

Kuitenkin ei saa tästä kaikesta päättää, että Theodor Thoro olisi joku surullisen haahmon ritari. Ei maar. Hänellä on lahjana tuo mystillisyys ja noita ilvehtivän mielen ilmipujahtavia temppuja, joita niin usein melankolisen luonnon syvyydessä löytyy, ja jotka saavat syrjästä katsovan erehtymään heidän oikean luonteensa suhteen. Henkilö, joka nauraa ja viekoittelee meitäkin nauramaan; saa usein iloluontoisen nimen, vaikka ei mikään ole etempänä hänestä, kuin juuri iloisuus.

Ystävämme Theodor on yksi jokapäiväisiä vieraitamme ehkäpä juuri sentähden että me, vaimoni ja minä olemme, niin-sanoakseni auringon ja päivän-valon sylilapsia. Minun vaimoni on ihan Theodorin vastakohta. Hän katsoo aina jonkun asian valopuolet, josta muitten mielestä vaan on mustaa pimeyttä. Itse olen sangvinillista luonnetta ja katson kernaammin hyveitä kuin paheita mailmassa, ja toivon aina saavani osalleni tuhansittain hyviä ja onnellisia seikkoja. Tuhatvuotinen valtakunta on minulle uskon-kappale, ja kaikki mäet ja törmänteet elon-tielläni ovat vaan minusta tilaisuuksia ahkeroimiseen ylöspäin, parempaa olemusta varten viepiä.

Theodorilla on teoriassa samallainen uskonlaki, mutta se menehtyy niin syvään tämänaikaisten surkeuksien viheliäisyyteen, että hänellä on siitä vähän hyötyä.

"Niin," sanoi hän eräänä iltana, "me käymme turmiotamme kohti. Jenny neiti, saanko luvan pyytää teiltä palasen sokeria teeni sekaan?"

"Te olette neljänä vuotena, joka kerta kun olette meillä teenne juoneet, lausuneet, että käymme perikatoamme kohti," sanoi Jenny, "mutta en ole huomannut sen vaikuttaneen ruokahaluunne. Ei hevillä arvella seisottavan perikadon partaalla samalla kuin pippuria sekoitetaan sallattiin; se on vaan vähän kiihoittavaa — ei mitään muuta."

"Minä puolestani," sanoi vaimoni, "pidän päinvastoin, etteivät katsanto-alamme koskaan ole olleet niin valon-paisteiset kuin nykyään. Orjuus on poistettu — kansalliskunniamme viimeinen likapilkka on pois pesty. Me olemme käyneet läpi mitä vaikeimman ottelun, jota ikinä on kansan kärsittäväksi esitetty, ja virkistyneet siitä voimakkaammiksi, paremmiksi ja onnellisemmiksi."

"Rouva hyvä," sanoi Theodor, "suokaa anteeksi, mutta en voi olla ajattelematta englantilaisen kirjailijan lausetta, että naisten todeksinäyttäminen tavallisesti sisältää yhtä suuressa määrässä runollisuutta kuin Thomas Mooren värssyt. Runollisuus on tietysti aina hyvin suloista, vaikkei sillä ole juuri mitään statistillista arvoa."

"Minä en näe tässä mitään poesiaa," vastasi vaimoni.

"Orjuushan on yleissääntöjen mukaan poistettu — sen parhaimmilta suosijoiltakin."

"Kyllähän kuvittelemme itsellemme poistaneemme paheen siinä, missä vaan olemme sen ilmeisen muodon muuttaneet. Orja ei enään ole kenenkään omaisuus mutt' ei hänellä myöskään ole kenenkään suojaa. Työtä hän ei halaja tehdä, eikä se ole hänen syynsä. Orjuus on opettanut hänelle että työ on pahe, josta itsekunkin tulee koettaa päästä. Ainoa, jonka he entisiltä herroiltaan oppivat on se, että työ on häpeällistä, ja siksi pitävät laiskuutta vapauden lipun-kannattimena. Enkö minä ole vapaa? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus, kuin kellä tahansa olla työtä tekemättä? Se joutuu heidän sota-huudoksensa. Se eikä muu mikään on loppupäätös orjain vapauttamisesta. Meidän aineellinen edistymisemme on liikanaisissa setelipakoissa, määräämättömässä valtiolainassa, hurjassa yrityshimossa ja vielä hurjimmassa ylöllisyyden himossa, joka tekee että jokainen elää ylöllisemmästi kuin hänen tulonsa sallivat ja halveksii avuja, säästäväisyyttä ja yksinkertaisuutta.

"Sanalla sanoen," Jenny päätti, "koko maan häviö on lähellä. Mutta jos nyt todella olisi niin säikähdyttävän pahasti, kuin te tahdotte luulotella, niin ette suinkaan saisi istua tässä teetämme juomassa, eli leikkiä croquet-peliä meidän kanssa koko iltapäivän, sen sijasta tulisi teidän pukeutua säkkiin ja tuhkaan, ja kulkea maata alas, maata ylös huutelemassa, vielä neljäkymmentä päivää, ja Ninive on hukassa.

"Niin tosiaankin," sanoi Theodor, joka ei voinut olla hymyilemättä, "mutta tiedättehän, että myöskin sanotaan: 'Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna kuolemme.' Päälle päätteeksi olemme vasta tiellä turmiotamme kohti ja vielä viipyy vähän aikaa ennenkuin joudumme haaksirikkoon. Tämä kakeluunin ympäristö on kuin rauhaisa ja levon-omaava saari levottomuuden valtameressä, ja teidän tee-leipänne ovat väittämättä ensimäiset laatuaan. Haluaisin vielä maistella niitä, jos tahtoisitte siirtää minulle leivos-korin."

"Tekisi mieleni olla siirtämättä sitä," sanoi Jenny, "onko tuo täyttä totta? Miten voi tuommoisella uskolla elää? Minä sitä en voisi, sen tunnen."

"Tyttöseni," sanoin minä, "ystävämme tekemä kuvaus on totuus, maalattu maan mustilla eikä valoisilla väreillä. Kaikki paha, jonka hän mainitsee, löytyy täällä, mutta hyvän, joka sitä vastaa, on hän jättänyt pois. Esimerkiksi kaupan ja elinkeinojen suhteen, osoittavat vuosikertomuksissamme numerot enenevää menestystä ja tiheään kertovat sanomalehdet keksintöjä ja parannuksia tehdyn lukuisasti, niin lukuisasti kuin on tähtiä taivaalla."

"Voi olla," sanoi Theodor epäröiden, "mutta valtioluettelot tuovat toisenlaisia lukuja näytteille.

"Se on kyllä uskottavaa," sanoin minä, "sillä vielä löytyy meillä ylenmäärin raakuutta, jota intelligentti pyrkii perkkaamaan pois."

"Ja silläkö olisi kyllin suolan makua, estämään kansan paljoutta mätänemästä," sanoi Theodor.

"Toivoisin tuota uskovani, mutta nykyään en huomaa kuin yhden pyrinnön kaikkialla ja se tarkoittaa — rahaa. Ja mihin näitä rahoja pyydetään käyttää? Ainoastaan elämää varten, joka on täynnä laiskuutta, ilman vastuksia ja vaivoja, elämää täynnä turhuutta ja kiiltoloistoa. Mikä on hienojen naistemme halun ja pyrkimisen päämaali? Se on päästä kaikista taloudenhuolista vapaaksi, maksoi mitä maksoi; saada palvelijoita, jotka ottavat kaikki heidän hartioiltansa vastataksensa, pitävät huolta heidän talostansa ja lapsistansa sillä aikaa kun itse loistavat tanssisaleissa eli kulkevat vieraisilla. Ja mitä kaikki naimaikäiset neitoset etsivät? Miestä, jolla on niin paljon rahaa, että hän taitaisi elää työttä ja huolehtimisetta, paitsi sitä pyrkimistä että, niinkuin liljat maan päällä puvussaan olisivat koreammat kuin Saloma kaikessa kalleudessaan."

"Mutta, hyvä Theodor herraseni," sanoi Jenny, "minä haluaisin tietää miksi valitsette tuohon kirjoitelmaan kuvaukset vaan meidän, tyttösten, keskuudesta. Miksi vain valitatte naisista jotka menevät naimisiin rahan vuoksi, ettekä miehistä samassa? Miksi vaan naisista, jotka kotivelvollisuuksiaan laiminlyövät, ettekä perheen isästä, joka myöskin voi sen tehdä?"

"Armollinen neiti," vastasi Theodor, "se on toteen näytetty seikka, että naiset luulevat kuuluvansa yksinoikeutettuun luokkaan ja perusmiete palkan kannosta ilman työntekoa on laveammalle levinnyt vaimon- kuin miehenpuolten seassa. Jälkimäiset hakevat ja miettivät aina jonkinmoista työtä omaisuutensa enentämiseksi. Naiset sitävastoin ajattelevat aina vaan elääksensä isän ja aviomiehen työllä. Kaikki romanit, runous ja kaunokirjallisuus, joka on naisten pääasiallinen ainelaji, viittaa samaan suuntaan, ja naisemme yhä pyrkivät elanto-tapojen hienontamiseen, niitten yksinkertaisten tapain sijaan, jotka heille oikeastaan kuulusivat. Tuntematta huolenpidon perheestään korkeana ja jalona elinehtona, pitävät he päinvastoin kaiken, mikä siihen kuuluu, suvaitsemattomana paheena, jonka panevat palvelijain niskoja notkistamaan. Palveliat, jotka ottavat esimerkkiä emännistään, miettivät samoin ja toimittavat velvollisuutensa huolettomasti ja kärsimättömästi? Ja ken sitä voisi kummeksia? He näkevät ja tuntevat joka päivä, että elämän ylevin tarkoitus on laiskuus ja ken voi heitä siitä moittia, että hekin voimainsa mukaan pyrkivät samaan oivalliseen päämaaliin?"

"Isä kulta," sanoi Jenny, "en käsitä, miten saatat istua mykkänä koko illan ja antaa minun yksin pitkittää näin tasaamatointa taisteloa. Miksi et auta minua?"

"Siksi, lapseni, että ystävällemme on sanotulta puolelta oikein," vastasin minä, "ja hänen viimeinen muistutuksensa johtaa mieleeni, että olen kirjoittanut valmiiksi kyhäyksen lukinverkosta, jonka luulen mahdolliseksi poistaa."

"Mitä sitte? Minkä kaltainen lukinverkko?" kuului nyt moni-äänisesti.

"Palvelijat," vastasin minä yksitoikkoisesti.

"Mitä" huudahti Mary, joka tänä iltana oli meillä käymässä, ja joka vielä ei ollut varmistunut uusiin oloihinsa vaikka jo oli toista vuotta ollut naimisissa. "Mitä? Eihän isä toki tahtone 'poistaa' palvelusväkeä? Ja kuinka voi palkollisia kutsua lukinverkoksi?"

"Niin sitä minäkään en ymmärrä," sanoi Jenny.

"Vai niin," sanoin minä, "olenko minä viime aikoina kuullut muuta kuin valituksia ja viheliäisyyttä Mariannelta huolettomista piijoista, joita hänen on pakko palveluksessaan pitää? Ja eikö niin ole useamman tuttavamme tykönä, vaikka tässä talossa, Jumalan kiitos, vanha Johanna vielä elää ja hallitsee. Eikä myöskään ole aikomukseni palkollisia 'poistaa,' niinkuin sanot, vaan että oikealla kohtelemisella ja oman käytöksen kautta poistaa sitä epäsopua, joka nyt syntyy isäntäväen ja palvelijain keskinäisen välin kautta. Tahdotteko kyhäystäni kuulla."

Kyllä, tietysti kaikki tahtoivat, kun ystävä Theodor oli saanut neljännen kupillisen teetä nielläksensä ja Jenny ehtinyt sefiirilankojaan selvitellä.

"Tähän aikaan hyvin tavallinen vaikeroiminen," aloin minä, on palvelusväen huonoudesta. Se menee niin pitkälle että moni perheenemäntä lausuu, että palkolliset katkeroittavat hänen elämänsä, ettei hänellä olisi minkäänlaista rauhattomuuden ja valituksen aihetta, jos hän voisi päästä palkollisia pitämästä — sanalla sanoen, ne ovat esteeksi hänelle, vaikka heistä pitäisi olla apua ja hyötyä. Ja voi kyllä olla niin kuin hän kuvaa, mutta syy ei ole siinä kuin hän luulee — se on palkollisten kohtelemisessa ja siinä suhteessa ovat poistettavat epäkohdat.

"Että kaiketi löytyy paljo huonoja palkollisia, sitä ei käyne kieltäminen. Löytyy vaimonpuolia, jotka eivät tahdo eivätkä taida tehdä mitään mailmassa oikein, ja mikä on pahinta, eivät myöskään tahdo oppia siihen. Jos menee tuommoiseen toimitus-konttoriin, jossa palvelustyttöjä kulkee itseään ilmoittamassa palvelukseen, saa siellä nähdä kymmenen kelvotonta piika-ihmistä, yhden eli kahden saa niistä uskoa kelvollisiksi. Edelliset tunnetaan pian ulkonaisista merkeistä.

"Semmoinen huono palvelia pitää tavallisesti suuria vaatimuksia ja siitä tavasta, jolla hän hiuksensa on laittanut, huomaa heti uudemman valetukan muodin. Hänellä on hatussaan pitsejä ja ruusukukkaisia, läninki sametti-reunuksilla tehty, valkea alushame, jonka helma on reikä-neulomisella koristettu ja sukkapari, jossa vaan on varret. Hänen kapineittensa joukossa ei koskaan keksitä neuloja, lankaa ja saksia; hänen rahansa pannaan parempiin kaluihin, uuteen hattuun, uuteen auringon-varjostimeen y.m. Jos hän joskus neuloo, näpistää hän siihen tarvittavat esineet paremmin varustetun kumppalin kassoista taikka emäntänsä laatikoista.

"Hän tietysti vaatii mitä korkeinta palkkaa, siitä että hän viitsii palvelukseen antautua, ja kun hän sen saapi, tekee hän pääpyrinnökseen toimittaa niin vähän kuin suinkin siitä työstä, jota hälle on määrätty, pukea yllensä koreat vaatteensa ja lähteä ulos. Hänen palvelusaikansa pituus vaihtelee neljäntoista päivän ja kolmen kuukauden välillä, jonka ajan kuluttua hän kantaa palkkansa, ostaa itselleen muodinmukaisen varjostimen ja menee takaisin 'konttoriin'. Siellä kuulostelee hän niitä rouvia, jotka palvelijoita hakevat, katseella, kuin olisi hän tuleva emäntä; ja useammasti haastellaan, miten seuraava kanssapuhe mättää:

"Kuinka monta henkeä herrasväen perheessä on?"

"Viisi."

"Se on liiaksi paljon, onko usein vieraankäyntiä?"

"Usein kyllä".

"Oh, silloin tulee liiaksi paljon työtä. Onko renkiä?"

"Ei."

"Minä en ole koskaan palvellut paikassa, jossa ei renkiä ole ollut. Lienee sitte tarkoitus että minun pitäisi kantaa puutkin?"

"Niin se on tarkoitus."

"Se on jotain, jota en minä tee koskaan. Pitäisi mun ehkä olla pyykkiäkin pesemässä?"

"Tietysti"

"Ei, kas, semmoiseen paikkaan en ikinä lähde."

"Kuitenkin saa hän vihdoin viimein paikan, joka hänelle sopii. Sata kertaa hyvästikin on hänelle neuvottu, miten hänen tulee järjestyksellä askareensa hoitaa, mutta hänellä on tapana aina mitä vähimmässä määrässä koettaa tehdä emännälleen mieliksi. Jos jälkimäinen myötäänsä häntä seuraa ja lujasti osoittaa että hän tahtoo sen ja sen tehdyksi, käy kaikki hyvin; mutta paikalla kun on tuo peräänkatsanto lakannut, lankeaa hän entisen huolettomuutensa tapoihin. Hän on huone- ja talonkaluille yhtä turmion-tuova kuin tulipalo; posliiniastiat hän särkee, hopeakahvelit hän vääntelee, rihtoo rikki vesitorven y.m., ja kun hän muuttaa, on hän tehnyt niin paljo vahinkoa, että puolet palkastaan kuluisi sen korvaamiseen.

"Mikä viimein tuosta tytöstä tulee? Hän muuttaa paikasta toiseen, mutta kuitenkin onnistuu hänen tavalla tai toisella pysyä pystyssä ja pukeutua koreasti, kunnes hattunsa ruusukukkineen, auringon varjonsa ja puhelias kielensä saavat vietellyksi pyörällepäin jonkun rehellisen työmiehen, joka päivässä ansaitsee kolme dollaria. Hän naipi ainoastaan saadakseen jonkun tienaamaan rahaa hänen tuhlattavaksi. Ja miten siis semmoinen avioliitto voisi olla onnellinen? Ja ken kummaksuisi, ettei semmoista naista voi säälitellä, joka itse on lankeemukseensa syypää?

"Mutta … kun nyt olemme tarkastaneet palveliaa, katsokaamme myös emäntää.

"Luulenpa että ei löydy raamatunlausetta ainoatakaan, jota niin heitetään huomiotta ja jota niin pian unhotetaan, kuin se, että vaimo on annettu 'miehen avuksi.' Ainakin selitetään sitä niin, että yksi osa naisia on luotu kaikkein avuksi sen ohessa kuin toinen osa ei ole kenenkään apuna, ei edes omanaan. Palveleva, alempaan kansanluokkaan kuuluva, on pakoitettu toimittamaan kaikki tehtävät talossa sillä välin kun emäntä ei tee mitään eli ani vähäisen.

"En väitä näin olevan, mutta varmaan tiedän monessa paikassa sen totta olevan, ja että useimpain nuorten tyttöin pääpyrintö on päästä työnteosta vapaaksi ja vain saada huvitelleita.

"Ennen naiset olivat paljon paremmin ja viisaammin kasvatetut. Kouluissa saivat oikeastaan vaan siksi opetusta, että heillä heräsi halu enemmän tiedon perään, ja itse sitte saivat kotonaan kehkeyttää opintojaan. Mutta he siltä joutivat ottamaan osaa talonaskareisiin, taipumaan järjestykseen ja ahkeruuteen, ja he taisivat jakaa työnsä ja aikansa että heille aina jäi tietojensa kehittämiseen aikaa. Jos tämmöisellä emännällä oli palvelia, piti hän sen apunaan, eikä muuna, eikä pannut hänen niskoilleen koko talonaskareitten kuormaa, kysymättä voiko hän sitä kantaa tahi ei.

"Mutta tuli sitte toinen aika. Äidit rupesivat pitämään talonaskareita pahana, josta he missä oli mahdollista, tahtoivat säästää tyttöjään. Vaimot alkoivat pitää talonaskareista vapauttamista onnellisuuden päätarkoituksena.

"Samaan aikaan tuskin muusta puhuttiin ja kirjoitettiin kuin naisten huolimattomasta kasvatuksesta, ja kaikenmoisia tieteitä, ja ihannetaiteita pantiin naiskoulujemme opetusaineiksi, silla välin kun ompeleminen ja kirjailemis-neulonta vähitellen katosivat. Nuorella tytöllä oli niin pitkät läksyt ja niin paljo tutkimista ettei hän joutanut neulomiseen ja muihin töihin, ja niin parsi ihastunut äiti hänen sukkiaan mielihyvällä ja hoiti yksin talontyöt, että tyttönsä pääsisi korkeammalle asteelle kuin missä hän itse oli elänyt.

"Näin kasvatettu impi yleni naiseksi, pää täynnänsä tietojen viisauksia mutta tarpeellisitta ruumiinvoimitta voidakseen toimittaa helpointa tehtävää kodissaan. Hän ei saa yhtä lattiaa lakaistuksia, sillä nousee rakkoja hienoihin sormiin; hän ei saata tunnin aikaa seisoa vaatteita silittelemässä, sillä siitä pakottaa hänen selkäänsä; hän ei voi istua ompelemassa, sillä siitä saa hän rintapistoksia; sanalla sanoen, hän on kelvoton kaikkeen työhön joka antaisi hänelle terveyttä ja voimia. Hän on laiha ja hienoverinen, melkein läpinäkönen, ei koskaan käsivarsiaan liikuteta, ei koskaan rintaa ja keuhkoja voimisteluun harjoiteta kun hän kirjan ja piirustus-laudan ääressä istuu kyykistellen, ja hän on teräväluinen, hoikka ja hento, kun Biddy, tyttönen, joka lakaisee vierashuonetta, hopean huuhtoo ja silittelee emäntänsä monituisia reunus-liepeitä, on terve, raitis ja punaposkinen pyörevillä käsivarsilla ja rehottavalla ruumiinrakennuksella ja pehmeällä vartalolla, jota emäntänsä ompelia saa muodostaa tälle puuvillan avulla. Luonto, joka harvoin on oikealle sokea, antaa Biddylle, jonka käsivarsia ja keuhkoja myötäinsä liikkeessä pidetään, raittiin kauneuden jota se hienolta Edithiltä antaa puuttua, vaikkei tämä muuta tee kuin lukee ja yhä lukee.

"Kun sitte tuo tyttö tulee naimisiin, on hän niin täydellisesti riippuva palvelioistaan, kun mikään vanki vanginhoitajastaan. Jos jossakin varakkaassa talossa maalla sattuisi pistämään Biddyn päähän jonakuna kauniina aamuna lähteä palveluksestaan pois, niin on koko talous epäjärjestyksessä; ei huonetta saada siivotuksi, ei ruokaa valmistetuksi. Sillä talon koreileva rouva on aivan kykenemätön ja aivan tottumaton tuommoisiin askareihin. Ja joskin hän taitaisi, ei hän alentuisi niitä toimittamaan. Ennen saa hänen kotinsa olla min siivoinen tahansa. Minä puolestani en ymmärrä että kaunis, miellyttävä ja sivistynyt nainen kävisi vähemmin viehättäväksi ja sivistyneeksi sen kautta, että hän omin käsin koettaisi pitää kotoaan siistinä ja sievänä. En myöskään ymmärrä että hän miehensä silmissä sen kautta muuttuisi vähemmän suloiseksi. Jos olisin naimisissa itse Venus jumalattaren kanssa, ja sitten esimerkiksi luuvalo kivuttaisi minua, tietenkin katsoisin kernaammin että Venus omin hienoin käsin lämmittäisi ja käärisi ympärilleni sen villaisen vaatteen, joka tuskani lieventäisi, eli että hänellä olisi kyllin voimia kohoittamaan päätäni pannakseen tyynyn lisää päänalukseeni kuin että hän seisoisi silkkiin hankittuna paikallaan, varoen ihanaa ulkomuotoaan.

"Mutta minkälainen on nyt tuommoisen emännän ja hänen palvejiansa väli? Hyvä se mielellään ei voi olla, sillä emäntä vaatii palvelialta mitä hän itse ei ole halukas tekemän, ja tämä pitää itsensä yhtä hyvin kun emäntänsä velvoitettuna tehtäviään laiminlyömään. Ja luonnollista on, että niin käy: Biddy ja hänen emäntänsä ovat molemmat ihmisiä, joilla on inhimillisiä tarpeita. Molemmat pyytävät päästä työnteosta ja elää huokealla hinnalla huokeaa elämää. Biddyn pääoma on hänen jäsenissään ja jäntereissään, ja niitten sijaan pyytää hän niin monta 'keltakolikkaa' kuin on mahdollista. Rouva tuntee, kun ottaa hänet palvelukseensa, ettei Biddy ole hänelle minkään arvonen muussa määrässä kuin missä Biddyn työ ja voimat säästävät rouvan voimia ja vaivannäköä. Kuinka tuota sitte voisikaan pyytää, että palvelia ottaisi huoliakseen noista tuhansista vähistä seikoista kodissa, joita ei voida niin 'tarkkaan vaatia,' mutta jotka ovat hauskuudelle niin välttämättömät? Emännän suurin toivo on päästä vastahakoisuuksista voidakseen elämää nauttia. Biddyn suurin halu on saada vähällä työnteolla hyvä palkka — pääpyrintö, joka on korkeammalla emännän toivomista joka oikeastaan on saada ilman työntekoa suuren palkan. Eivät lapset ja talonkalut ole Biddyn; miksi hän hoitaisi kumpaisiakin paremmin kuin perheen-äiti ja talonemäntä tekee?

"Tästä syntyy paljo pahaa. Biddy pitelee hauskasti kaikkea mitä käsiinsä saapi ja Johanna juottaa pienimmälle unijuomaa, että pienoinen nukkuisi ja hän pääsisi seurustelemaan kyläläisten kanssa sillä aikaa kuin rouva on omain tuttavainsa luona. Ja niin korkeammat säätyluokat kertovat kauheana kummana palkollisten joukossa vallitsevaa pahuutta ja uskollisuuden ja hyvien perusmietteitten puutetta heidän seassaan. Se on kyllä hirmuista ettei löydy niitä ihmisiä, jotka riemulla rientäisivät ottamaan vastaan niitä uhraavaisuuksia ja kiusallisuuksia, joita muutamat ihmiset luotansa laskevat! Sehän on hirmuista, ettei löydy olentoja jotka oivaltaisivat iloita kuormien kantamisesta, joihin ei muutamat puututtaisi pienintä sormeaankaan! Alituinen valitus huonoista palkollisista, joka yltymistänsä yltyy, ei merkitse mitään muuta kuin että kaikki ovat työhön väsyneet; kaikki tahtovat vaan taaleen, päällisen elämästä, viitsimättä edes itse sitä kuoria. Nainen ja mies tätä nykyä enin pelkäävät työntekoa.

"Jos kuuntelee useitten hienojen naisten kanssapuhetta illallispöydässä, kuulee jo heti äänestä, kun he haastelevat ompelioista, palvelioista ja muista työtätekevistä, että joskin he itse tietävät työntekoa kunnioittaa, he kuitenkin pitävät hyvin vähässä arvossa työtätekevää ihmisluokkaa.

"Jos tätä pahaa taidettaisiin auttaa, jos työtä ja työntekiää, jos kotiaskareita ja niiden hoitajaa pidettäisiin oikeassa arvossaan, niin kohta löytyisi vaan hyvää ja kelvollista palvelusväkeä. Kaikki ne, jotka nyt pitävät itsensä palvelukseen liian hyvinä, silloin mieluummin rientäisivät sen hakuun ennen tehdastyön ja ompeluksen etsimistä. Kelpo palvelia osaa aina asettaa itselleen päivän pitkään joutohetken. Hän tietää useimmasti tehtävänsä ja voi askareensa järjestää niin, että ne jättävät hänelle vähän väliaikaa. Se on tehtaissa mahdotonta. Jos palvelustyttö sairastuu, hoidetaan häntä eikä lähetetä pois palveluksestaan, niinkuin tehtaissa ja kaupanhoidossa olevalle tehtäisiin. Sitäpaitsi on työnsä terveydelle parempi, kun päivänsä kuluu erilaatuisissa töissä, joita toimittaissaan hän voi olla liikkeelläkin, kuin jos hän kumarruksissaan istuu koko päivän samassa työssä. Viimeksi palveluksensa kasvattaa hänet kotielämää varten ja on, jos hän naimisiin menee, soveliaampi hänestä valmistamaan kodin hupaisuutta ja iloa valvovaa enemmän kuin tehtaantytöistä ja kauppapuodin hoitajista.

"Mutta siihen, että nämä edut palvelijalle lankeisivat, on välttämätöntä että hänen emäntänsä kohtelee häntä oikeudella, viisaudella ja hyvyydellä. Ja tämä ei voi tapahtua, niin kauan kuin hän halveksii palveliaansa, eli on hänen onnestaan eli onnettomuudestaan väliäpitämätön. Ensinnäkin tulee emännän itse ottaa toimintoihin osaa, hyvyydellä oikaista vaillinaisuudet ja esimerkillään osoittaa kuinka voidaan taloutta hoitaa järjestyksellä ja älyllä. Ja vielä tulee hänen suoda palveliansa nauttia mitä hyvää tälle suinki voisi löytyä — kaikki lepohetket, kaikki huvitukset, jotka eivät työtä ehkäise, ja joita palvelija tarvitsee yhtä hyvin kun rouvansakin. Minä kyllä tiedän että tämä on monen mielestä ankarasti puhuttu, mutta olen täydellisesti varma siitä, ettei muuta mahdollisuutta löydy palkollisten parantamiseksi. Ei ole pelkoa siitä että palveliat rupeaisivat laiskottelemaan siinä talossa, jossa perheen jäsenet ovat oivaa ja työtä rakastavaa väkeä, eli että huonot tavat pääsisivät juurtumaan palkollisiin kunniallisessa ja hyvässä talossa. Sitä emäntää, joka palvelioilleen osoittaa luottamusta ja kunnioitusta, palvellaan varmaankin paremmasti kuin sitä, joka antaa heidän selvään tuntea että he ovat alhaisia; ja todellakin se palvelia on huono, johon ei totisen, kelvollisen ja lempeän emännän esimerkki jossakin määrin vaikuttaisi.

"Minun selvitykseni arvoitukseen olisi sentähden seuraava:

"Ensiksi: että naiset panevat omantunnon asiaksi tärkeyden osata itse toimittaa useimmat talonaskareet, eivätkä niinkuin nyt on tapana, enään pidä sitä häpeänä.

"Sitten: ettei milloinkaan emäntä unhoita sitä, että palveliansa on Jumalan edessä hänen vertaisensa.

"Ja tämän kautta luulen ruman tomun-piilopaikan mahdolliseksi poistaa."

"Tosi kyllä," sanoi Jenny, kun olin lopettanut, "ja oivallinen kirjoitus, isä, mutta…"

"Mutta mitä?"

"Joo, en voi ymmärtää miksi, isä, aina pauhaat ainoastaan vaimonpuolille. Luulisipa että kaikki paha mailmassa on heidän syynsä."

"Ei, tyttöseni, mutta naisten tulee kääntää ja parantaa mailma, ja jokaisen parantajan tulee aloittaa itsestään. Siitä huolimatta ovat naiset soveliaat poistamaan lukinverkkoja ja kotiamme pelastamaan noista pienistä pölylokeroista."

III.

Huolimattomuus.

"Oletko, isä, nähnyt kirjoitelman Aftonpost lehdessä sinun hyökkäyksesi johdosta meidän naisten kimppuun, jonka teit joku aika taapäin?" kysyi Jenny, veitikkamaisesti hymyellen eräänä iltana, kun me teen jälkeen istuimme kirjastohuoneen takkatulen edessä.

"En, en ole sitä tehnyt."

"Oh, se on erinomaisen hyvä. Kirjoittaja, ken lieneekin on ruvennut meidän aseenkantajaksemme, ja selittää että elämäntarkoitus naisella on ainoastaan pysyä kauniina ja ihanuudellaan miesten silmiä ilahduttaa. Työntekoa ei koskaan pidä meiltä vaatiakaan. Jos joudun naimisiin, ei minulla ole muita velvollisuuksia kuin että aina olen hyvin puettu, aina hyvällä tuulella — mikä tuommoisissa olosuhteissa ei olisikaan vallan vaikeata —- ja hänen 'silmiänsä ilahduttaa' niin pian kuin hän tulee sisään elämän vaivoista väsyneenä. Kaukana minusta olkoot talonaskareet: ne vain tyynen mieleni pilaavat, vahingoittavat kauneuteni ja tekevät käteni karkeiksi ja rumiksi; ja tuo olisi aikaansaava sen, että mieheni joutuisi kovaan kiusaukseen jättää kodin liesi. Sentähden tulee minun sangen tyystisti varoa ihoani ja käsiäni, ja hyvää mielenlaatuani, eikä ajatuksissanikaan edesantaa itseäni alttiiksi talonaskareiden toimittamisen vaivalle."

"Hyvä, neiti Jenny! Kuinka kadehdin tulevan miehenne onnea, jolla on oleva vaimo, joka ei pidä lukua jos miehensä saapi päivällistä eli ei!"

"Kas niin, mr Thoro, pois pilkanteko," sanoi Jenny. "Minä olen ihastuksesta aina seitsemännessä taivaassa asti tuon uuden peruslain yli, enkä aio antaa kenenkään korkeuden istuimeltani houkutella itseäni alas. Se olisi juuri minun mieleeni että tarkoitukseni tässä maailmassa olisi olla kauniina. Ihastuksella kantaisin kalliita pitsejä ja hohtokiviä, ja näkisin elämän ympärilläni kiertelevän, kun kauniin tähden ympärillä, jonka ainoa tehtävä on loistaa ja lumota kaikkein silmiä, jotka häntä katsovat, ja kuitenkin sen ohessa tietää olevani oikein hyödyttävä ja tekeväni tehtäväni elämässä."

"Se on oikein," lausui Rudolf, "tuohon minä yhdistyn. Jos joskus nain, en tahdo keittiön-hoitajaa enkä kirjuria vaimokseni. Minä tahdon todellisen naisen, jonka saan sulkea ilmakehään täynnä ihanuutta ja runoutta, loitolla jokapäiväisen elämän hiestä ja huolesta."

"Silloin," lausui Theodor, "täytyy teidän itsenne eli vaimonne olla hurjan rikas."

"Minä en koskaan nai itselleni rahoja," selitti Rudolf, "minä olen vaimoni elättävä, eikä hän minua."

Rudolf on eräs toinen ystävistämme, jolla myöskin on vakuutettu sijansa kotomme valkean ääressä, ja hän puollustaa piirissämme nuorta ritarillista Amerikaa. Hänen unelmansa ja mielikuvituksensa olivat aina sellaiset, että kaikki ihmiset pitivät häntä herttaisen hyvänä poikana. Jolla ei yhdenkolmatta vuoden ijässä ole romantillisia unelmia, hänestä tulee viidenkymmenen vuotiaana kammottavan prosallinen mies, ja sentähden en minä koskaan laske pilkkaa Rudolfin ilmakuvista, joitten valmistumiseen ei vaadita mitään muuta kuin tasaista maata pohjaperusteeksi.

"Hupaista olisi tietää," lisäsi Theodor, "kuinka pitkän ajan nuori lakimies eli lääkäri, jolla ei ole muuta pää-omaa kuin hyvä päänsä, tarvitsee luodakseen valittunsa ympäri ihanuuden ja runouden ilmakehän? Suurtako vuotuista tuloa vaadittaisiin tuon paratiisin ylläpitämiseen?"

"Sitä minä en tiedä. En sitä ole tarkempaan ajatellut. Mutta että maalin pää on vaikea saavuttaa, sen tiedän, ja siksi naimisiin-menoa katselen mitä kaukaisimmassa etäisyydessä. Ensin on minun hankkiminen omaisuus, joka voisi vaimoni pelastaa vaivalta ja vaikeuksista."

"Antakaa minunkin tietää milloin saatte hankituksi sen rahan, joka pelastaisi naisen kaikista vaikeuksista;" lausui Theodor, "sillä se suuresti huvittaisi minua. Minä tunnen naisia, jotka palatseissa asuvat, joita joukottain palvelioita on passaamassa, joilla on vaunuja ja hevoisia, hohtokiviä, pitsejä ja kashmirihuiveja, prinsessalle kyllin arvoisia, ja joita kuitenkin huolet kaivaa. Yksi valvoo koko yön tuskitellen viimeksi tehdyn läningin liivistä löytyvää ryppyistä laskua; toinen ei saa unta sentähden ettei Lontoossa eikä Pariisissa löydy eräitä lajia selittämätöntä kiuhtaavaa silkkikangasta; kolmas huolehtii melkein hengeltä itsensä viimeisen pukunsa tähden, joka on niin huonosti sattunut onnistumaan ettei elämällä enään ole mitään arvoa. Asia on niin, että huolehtiminen ja työ ovat ihmiselliselle luonnolle niin välttämättömät, kuin varjo on valolle, ja on mahdotonta estää sitä kenenkään kuolevaisen osasta. Kanarialintu eli kultakala voipi oppia elämään täydellisessä tyytyväisyydessä tämän mailman kanssa, mutta ihminen ei sitä saata. Niin kauan kuin jotakin toivottavaa ja pyydettävää löytyy, niin kauan sitä koetetaan saavuttaa; ja niin kauan kuin sen omistaminen on hankala ja epäiltävä saavuttaa, niin kauan on huolta ja rauhattomuutta mailmassa. Jos määrätön rikkaus vapauttaa vaimon kaikista perheenelämän vaivoista ja vastuksista, kaivaa hän niitä toiselta suunnalta, ja hänellä on niin paljon työtä ja hankaluutta kuin toimeliaammalla perheen emännällä olla voipi. Katso vaan naisia Lontoon eli Nevyorkin ylhäisissä piireissä. Voiko nainen olla ahkerammassa työssä? Illasta iltaan kiiruhtaa toisesta täpötäydestä salongista toiseen, katsoa, kuulla siellä mitä jo ammoin aikoja sitten on kyllikseen nähnyt, kuullut, olla näyttävinään armaalta ja huvitetulta, vaikka kernaasti haukottelisivat suunsa auki, tukehduttavan kuumaa ilmaa hengittää rappusissa ja eteisissä ahdingoissa, ja huvitusten ja valmistusten tähden ei koskaan lepoa nauttia; eikö tämä ole ihanasti vastaava jokapäiväisen elämän hiestymistä ja vaivaa? Ainoa seikka, joka tekee tuon kauhean työn mahdolliseksi kärsiä on se, että se on ihan turhaa työtä eikä ole kenenkään luodun olennon hyväksi; tämä ainoa tekee tuonlaisen työn 'gentiliksi' ja eroittaa sen alhaisesta talouden-työstä. Nuo hennot naisolennot, jotka kolmen kuukauden ajalla jaksavat kolmessa, neljässä seurassa joka ilta kulkea, eivät sietäisi yhtä yötä sairashuoneessa valvoa; ja vaikka he täpötäydessä tanssihuoneessa osoittavat suurta fysillistä voimaa ja kestävyyttä, ja opera-huoneessa kärsivällisyydellä, joka ansaitsisi marttyran nimen, hengittävät mädännyttä ilmaa, eivät he voisi puolta tuntia istua tukalassa kamarissa, jossa laupeuden-sisar monta tuntia oleskelee sairaita ja köyhiä lohduttelemassa ja hoitamassa."

"Kas, nyt Thoro herra on saanut lempiaineestaan kiinni," lausui Jenny. "Heitä hänelle vaan hiukka tilaa naisraukkoja panetellakseen, ja saat heti pitkän esitelmän vastaasi kaikkien heidän vajavaisuuksien ja virheitten luetteloon. Mutta kuule nyt vaan niitä ritarimme Aftonpost'issa lausuu," lisäsi Jenny, ja aloitti lukemisen.

"Naisen aisti, joka hakee levossa ja hiljaisuudessa kuluvaa elantoa, ei merkitse työn halveksimista, vaan kykenemättömyyttä siihen. Nainen ei ikinä ole työntekoon aiottu — ei siksi että työnteko on alentavaista, mutta siksi, että se on naisen kauneudelle raatelevaa kuin raesade kukoistavalle ruusulle. Naisen sija on elämän kukkaistossa; hänen pitää levähtää, katsoa, vastaanottaa, nauttia ja riemuita kaikesta, mikä elämässä on ihanaa ja jaloa; hän ei koskaan saa askeltaa elämän työhuoneesen, jossa kovat kädet silmistään riuhtovat runollisuuden harson ja sydämestään kuolettavat kainouden kukkasen. (Eikö ole tää koreaa ja kukoistavaa, isä? Sehän on vaan silkkaa runollisuutta!) Sentähden mielikarvaudella kuulemme Kristoffer Crowfieldin semmoisella lämmöllä, voisipa sanoa kuumuudella kiihtovan että naisen tulee tehdä työtä, pitää tehdä työtä, ja että työ on hänelle kunniaksi, sekä väittävän että nainen paremmin tarkoituksensa täyttää lakaisin eli paistin-pannu kädessä, kuin silloin kun hän tulee meitä viehättävänä, vastustamattomana ja lumoovana salongissa taikka sisähuoneissa vastaan. Tämän onnettoman erehdyksen seurauksia ilmestyy maassamme kaikkialla, tytöt ovat kaikki kauniita ja kaikki äidit ja vaimot kuihtuneita, prosallisia, ilman mitään viehkeätä olennossaan. Kuinka harvoin tapaa naimisissa olevaa kauniilla eli hienolla iholla, hänen käsiään kun katsoo, ellei hän kuulu korkeimpiin kansanluokkiin? Työ ne pilaa pian, samoin kuin kasvojen iho, muoto ja mielen-ilmaus karkaistuvat. On todella tärkeää että ihmiskunta käsittää sen, että vaimo on kaikenlaisesta työstä vapautettava ja ympäröitävä tarpeenomaisella mukavuudella ja komeudella, jos ei kaikki naisellinen kauneus katoa nykyaikaan."

"No, mitäh, isäni, tästä pidät?" Jenny kysyi naurahtaen, herettyään lukemasta.

"Minä pidän," vastasin minä, "että kirjoittaja, miten te teitte keskusteluissanne, nuori herrasväkeni, tietämättään on toden ja valheen sekoittanut, niin ettei hän itsekään kumpaisestakaan selviä. Se on totta, ettei raskas työ ole naisen tehtävä; hän ei todellakaan ole siihen luotu. Se on myöskin totta että maassa, jossa vaimoa kunnioitetaan ja varotaan, enemmän sivistys ja hienous edistyy kuin siinä, jossa vaimonpuolia alaspoljetaan. Jonkunlainen ritarillisuus naisten kanssa seurustelemistavassa, joka kokee kääntää pois hänestä huolet ja vastustukset, on minun mielestäni omaisuus, jota paitsi mies ei suuresti ole sielutonta eläintä parempi. Mutta toiselta puolen on se myöskin täydellisesti totta, että kun ei monta miehenpuolta löydy, joka ei häpeäisi elää laiskaa ja pyrinnötöntä elämää, tapaa sentään useasti vaimonpuolia, jotka osaamattomuudestaan ja avuttomuudestaan kodin keskuudessa kerskailevat, ikäänkuin tuommoinen taitamattomuus ja kelvottomuus olisi ansiollinen eli ainakin hyvin miellyttävä."

"Ei, nyt isä liioittele," lausui Jenny; "vai miten, äiti?"

"Tuskinpa, tyttöseni," sanoi vaimoni. "Ei kauan aikaa sitten kuulin rouva Tlufferin ylhäisesti maireellisella muodolla lausuvan: 'minä en ymmärrä tuommoisia asioita,' kun oli kysymys eräästä taloudellisesta työstä, jonka toimeenpanemista jokainoan emäntä-nimisen tulisi tietää, joskin hän ei itse siihen käy käsiksi. Monta kertaa olen saman vastauksen saanut koettaessani saada jonkun nuorikon huvitetuksi kuulemaan ruoan valmistamis-keinoa, jota miehensä hyvin kiitti eli joka olisi kivuloiselle lapselleen terveellinen. Minä luulen isän olevan ihan oikeassa, Jenny."

"Aivan niin oikeassa," lausuin minä, "että ensimäinen kirjoitelmani on tätä käsittelevä, ja kaiken tämän paheen juurta ja syntyä lisäksi."

"Juurta ja syntyä?" kertoi vaimoni kyselevin silmäyksin.

"Tuon paheen juuri ja synty on huolimattomuus," vastasin minä, "haluttomuus hyödyllisiin töihin, jota tarkoituksen-peräisesti nousevaan polveen istutetaan jo hamasta lapsuudesta."

"Niin," sanoi vaimoni, "varmaa on, että nykyajan kasvatus enemmän pyytää tieteellisesti viisaita kuin hyödyllisiä ihmisiä."

"Naisten," sanoi Theodor ivalliseesti, "ei tule olla tieteellisiä, ainoastaan moni-oppisia."

"Ovatko taas naiset, nuo raukat, puheen-aineena!" lausui Jenny.

"Ja täydellä syyllä," arvelin minä, "sillä tässä taas ovat naiset enin syylliset. Ensinkin äidit, jotka tyttöjään turhamaisuudessaan kovin hienosti ja lellittämällä kasvattavat, ja sitten nuoret immet itse, joille on kyllin siinä, että mikään työ olisi mihinkään hyödyllistä, pannakseen heti syrjään alhaisen työn, joka ei muka ole heille sopivaa. Johtuu mieleeni eräs Hoodin humorillisia kirjoitelmia, jossa hän tuommoisesta moni-taiteellisesta naisesta puhuu, joka matkalla sattuu joutumaan Saksanmaalla erääsen kurjaan ravintolaan isänsä myötä, joka on sairastunut kuumetautiin. Tyttö poloinen istuu siinä kipeää isäänsä katsellen, ja itsekseen monia taiteitaan luetellen, joista ei, paha kyllä, ainoakaan tässä tilassa voi avuksi olla. Hän osaisi kyllä hänelle italialaisen arian laulaa, eli liitulla kuvaansa piirustaa, pallin hänelle kirjailla, puetettaa hänet aluna-kivillä eli koristaa häntä paperista tehdyllä kukkais-vihkolla, mutta hän havaitsee ettei noista avuista yksikään ole tähän tilaisuuteen sopiva. Viimeksi hän epätoivoisena päättää keittää hänelle vähän sagolientä, mutta, pitsihiansa sytytettyään tuleen ja hienot sormensa noettuaan, onnistuu hän niin huonosti että kokeestaan saapi vadillisen — sagopuuroa.

"Mutta taitamattomuutta tuo on, isäseni, eikä huolimattomuutta," väitti Jenny.

"Tosi kyllä," vastasin minä, "mutta huolimattamuudessa on taitamattomuuden syntyperä. Jos vaan löytyisi rohkeutta ja uskallusta aina uusiin ja uusiin yrityksiin, niin aina, muutamassa määrässä edes, saataisiin taitoa ja käsitystä tavallisimmista hyödyllisistä toimista. Vaan tytär vastahakoisuutensa pukee sanoihin näin: 'minä en tuota ymmärrä; äiti tekee sen paljoa paremmasti; minä en koskaan voi sitä oppia; minulla ei ole tuommoisiin halua.' Siinäpä se juuri on, ettei hänellä ole hyödyllisiin töihin halua. Hän lukee, soittaa ja laulelee vain, niinkun hän olisi hunajalintu eli satakieli, joka elää vaan ilmalla ja päivänpaisteella. Ja nuo toimet saavat hänen kadottamaan 'halun' kaikkeen muuhun, jonka ohessa hän pitää itselleen alentavana pitää huolta jonku ihmisen hupaisuudesta ja mukavuudesta. Tuleeko hänen sitte täytyminen sitä tehdä, tekee hän sen huonosti ja kömpelösti, ja luulee itsensä olevan 'todellisen naisen,' sentähden ettei hänellä ole tärkeissä asioissa omaa käsitystä ja mielipidettä, pelkää surisevaa mettiäistä ja on epäkäytännöllinen kaikessa. Minun käsitykseni mukaan sitävastoin todellinen nainen ei ainoastaan tiedä mitä hänen tulee tehdä täyttääksensä asiansa, vaan myöskin kuinka hänen tulee tehdä se järkevällä ja suloisella tavalla. Jospa hän vaikka on vaan paneva voita leivän päälle, hän tekee sen hyvin: hän ei leikkele tasaamattomia palasia, hän ei anna leivän palaa, sitä ruskeuttaissa, hän ei levitä tuuman paksulta voita, vaan ojentaa meille niin siististi tehdyn ja maukkaannäköisen voileivän, että saaja kiittää taivasta siitä, että hänelle on sallittu tuommoinen nainen ystäväksi ja hoitajaksi, jos esimerkiksi on kipeänä. Ainoastaan semmoinen nainen voi avioliitossaan ihanuutta ja runollisuutta säilyttää, kun hänessä itsessään on ihanuutta ja runollisuutta, kun hän on kyllin koti-tehtäviin tottunut voidakseen saada taitamattomia ja kömpelöitä käsiä taivutetuiksi toimittamaan mitä hänen hyvä aistinsa ja hienot tavat vaativat, niin että hänen selvät aatteet epävarman käden ohjaavat. Semmoisesta kodista ja semmoisesta vaimosta eivät ulkonaiset huvitukset mieltä houkuttele. Mutta paha vaan — semmoista vaimoa ei ole monelle suotu. Nuorella tytöllä on ehkä usein oikein hyvät päätökset ja aikeet, mutta pienin vastoinkäyminen heti oikeuttaa hänet vastaisista yrityksistä. Hän ehkä usein hoksaa, että hänen tulisi olla siinä ja siinä apuna äitiään säästääkseen eli kotiaan hupastuttaakseen, mutta halunsa ei ole kestävä ja hän etsii ensimäistä hyvää tekosyytä, siitä päästäkseen. Sitten, jouduttuaan naimisiin, huomaa hän pian ettei hänen kotonsa ole miellyttävän hauskuuden pesä, ja hän tietää että se enimmästi riippuu hänestä itsestään. Vaan mistä halu ja taipumus nyt tulisi, kun huolet ovat niin monituiset, kun sitä ei ollut ennen murheettomaan aikaan vanhempain kotosalla? Ja se ei ilmestykään; nyt hän itseään sillä lohduttaa ettei hän mennyt naimisiin ruvetakseen keittiön hoitajaksi, hän miettii ettei miehellä ole oikeutta pitää häntä 'palvelevana', ja muuta semmoista. Pahinta on kuitenkin että hänen haluttomuus ylettyy parempiin, ylevimpiinkin asioihin. Hänestä on yhdentekevä kuinka ihmiskunnan edistymisen käypi, mitä lakeja säädetään, kuinka oikeutta hoidetaan. Enemmän häntä huvittaa tietää 'kuinka käy' viimeisen följetongin päähenkilöitten."

"Vaan," väitti Jenny, "vaimonpuolissa ei tuossa asiassa ole vikapäisyys. Tiedäthän, isä, pidettävän 'epänaisellisena' jo politiikkiin kajoamme eli jos valtiollisissa kysymyksissä rohkenisimme olla omaa mieltä."

"No, no," vastasin minä, "en tahdokaan teistä tehdä politiikoja ja valtiomiehiä, mutta pyytäisin vaimojen tietävän siksi noista asioista, että mieluisasti ottaisivat osaa puheesen, joka kääntyy niihin. Usko minua, tuommoisten asiain, sekä estetiikan, fysikan ja kemian vähittäin tunteminen, olisi vaimoille paljo hyödyllisempi kuin romanien lukeminen, josta he nyt yksinomaisesti elävät. Ja vielä eräs kohta: kuinka äiti voi olla kaikki mitä hänen pitäisi olla pojilleen, jos poika jo parin vuoden koulussa olon jälkeen on etäällä hänen vähäistä katselemis-kykyä ja rajoitettua katsanto-alaa."

"Isä," lausui Jenny, "ole nyt rehellinen ja anna näille nuorille herroillekin moitteita. Me olemme tosiaankin saaneet jo kylliksi; emmekös, ole, Mary?"

"Olemme," myönsi Mary, "ja minä puolestani saan tunnustaa etten minä ole huomannut miesten juuri kovin lämpimästi ottavan osaa yleisiin asioihin, ja pelkään että monta löytyy, jotka eivät erittäin ole huvitetut pienistä tapausten jonosta kodissaan. Ja jos vaimon pitää olla mielevä kyllä mieltyäkseen ja ottaakseen osaa miehen tehtäviin, ei liene liioittelevaa pyytää miehenkin olemaan hyvän ja mieltymään vähän vaimojen toimintoihin."

"Kyllä," sanoin minä, "nyt tulee miesten vuoro. En millään muotoa tahdo tehdä tyhjäksi ettei miesten seassa löydy lukuisasti huolimattomia laiskureita, mutta, hyvät naiseni, suokaa anteeksi, useammissa tapauksissa se on äitin syy, sisartenkin välisti."

(Kovia vastaanväitöksiä, tietysti.)

"Ensiksikin," jatkoin minä, niistä huolimatta, "ei löydy kymmenen äitin seassa yhtä, joka ymmärtää hoitaa poikansa terveyttä. Hänen vaatteensa pitää olla muodin mukaiset, joskin eivät olisi lämpimät ja tarkoituksen mukaiset. Ensimäisten elinvuosien ajalla, se on kyllä tosi, katsotaan kyllä pojan ruumiillisia tarpeita. Mutta kohta nähdään toista: punaposkinen, ripeä poika pidetään vaan sopivana esineenä koreille vaatteuksille, kun moniaita vuosia myöhemmin unhotetaan ruumis ja ajatellaan vaan sielun tarpeita. Isoimman osan päivästä poika istuu koulupenkillä, monen tunnin ajalla kärsien sielun-ponnistusta, suurempaa kuin mihin aika-ihminenkään kykeneisi. Kotona on hänellä läksynsä luettavina, sielläkään ei hän saa vapaasti liikennellä; äidin hermot eivät siedä mitään melua; ja äidin mattoja ja huonekaluja pitää varoa mitä hellimmällä huolehtivaisuudella. Mitä julmimmalla vastavaikutuksella sitten sekä äiti että sisaret poikaa palvelevat, antavat hänelle rajattomia aamiaisrahoja ja lohduttavat häntä joka vaikeudessa makeisilla ja hopea-lanteilla. Kaiken tämän seurauksena on tottumattomuus liikkeessä olemiseen, haluttomuus kaikkeen muuhun, paitsi lukemiseen, itsekkäisyys ja syvä huolettomuus ja väliäpitämättömyys koko mailmaa — enin heikkoa, lellittelevää äitiä ja sisarta kohtaan. Raitista ilmaa ja voimistelevaa liikkumista nuorukainen vihaa kuin tautia, sillä äiti ei ole niihin häntä koskaan totuttanut. Kotona hän ei voi olostua, sillä vaikka kaikki hänen vaatimukset täytetään ja oikkuja noudatetaan kaipaa hän kuitenkin vapautta, jota hän ulkona kodista nauttisi. Työtä hän ei tahdo tehdä, sillä työttömyys on nyt kerran päässyt itämään pyrintöjensä pää-maaliksi, ja jos hän ottaa ruvetakseen mihinkään toimintaan, hoitaa hän sen niin huonosti ettei hän saa sitä pitää. Mutta ellei niin surkeasti ehdi käydä, vaan hän saa toimitus-alan, ja menee naimisiin, tulee hänestä nurea kumppali virkahuoneessa ja varsin ikävä aviomies.

"Hän ei vaan ole auttavainen, tuskin kohtelias, ei koskaan omaisilleen ystävällinen, hän haukottelee viimeistä sanomalehteä lukiessaan, ei kysy hallinnon toimia, ei kysy maan vaurastumista, ei läheisemmän ystävänsä kohtaloa, eikä oikeastaan pidä mistään muuta huolta kuin itsestään. Kaikesta vähin häntä ehkä vaimo ja lapsensa huvittavat; ne pienet ilot taikka surut jotka kotielämässä sattuvat, eivät koske hänen itsekkäisyyttä. Ja jos hän sitte toki oisi tässä elämässään onnellinen! Mutta sitä hän ei ole; hän on surkea ja aina pahalla tuulella. Hänellä on esimerkiksi osakkaisuus eräässä toimitusyrityksessä; ne alenevat. Siinä hänen tavallinen huono onnensa esiytyy, murisee hän: miksi ostinkaan nuo? Muutamia päiviä sen perästä vaimonsa tulee ilosta loistavin silmin vastaansa ja ilmoittaa osakkeiden nousevan salaman nopeudella — 'se seisoo tässä sanomassa.'

"'Kuinka harmittavaa!' huudahtaa hän 'etten useampia ostanut!' Lapset ovat sairaana: 'lähetä tohtoria hakemaan,' sanoo hän, ja menee klubbiin. Lapset ovat paranneet: 'maksa tohtorille,' lausuu hän, ja menee taaskin klubbiin. 'Tule kanssani teateriin!' pyytää häntä vaimonsa. 'En, se on niin ikävästyttävää,' hän vastaa. 'Jää kotiin tänä iltana!' sanoo vaimonsa. 'Mitä minä kotona tekisin?' vastaa hän."

"Kiitoksia, isä," sanoi Jenny, "tuo oli kaunis kuva, tuo."

"Joka ei kaipaa alkuperäistä totuutta," lausui Mary.

"Ei, paha kyllä," vastasin minä; "mutta kaikki tuo olisi ollut toisin, jos äiti olisi poikansa totuttanut yksinkertaisiin, järjellisiin vaatteisiin, terveelliseen hyvään ruokaan, hyödylliseen toimintaan ja ahkeraan terveyttä edistävään työhön."

"Niin, kuitenkin vaimonpuolet jäävät syyllisiksi," lausui vaimoni. "Vaan," lisäsi hän, "jos tämän-iltaisen keskustelumme kirjoitat muististasi, ystäväni, luulenpa totta tosiaan ettet enempää tarvitse sanomalehteen."

Ja minä seurasin hänen neuvoaan, niinkuin minä, sivumennen sanoen, useimmiten teen; mutta pyydänpä että se seikka pysyy salassa sinun ja minun kesken, hyvä lukiani.

IV.

Ei ole hauska.

"Olemme ihan pakotetut suurten pitojen valmistamiseen," lausui Marianne, "Bob ei suvaitse sitä mainitakaan, mutta sen täytyy tapahtua. Me olemme nyt kaikkein tuttavaimme kutsunta-kesteissä olleet, ja meidän tulee myöskin kutsua heitä takaisin."

"En tiedä mitään kalaaseja ilkeämpää," sanoi Bob. "Koko talo pannaan ylönalaisin, kaikilla naisilla on päänkivistys, kaikki miehet ovat vihaisella tuulella, eikä saa kenenkään kanssa vaihtaa viisasta sanaa, nuoret immet ovat ihan huumauksissa, rouvat antavat nurinpäisiä vastauksia, kun ajatuksensa ovat toisaalla. Maata pannaan monta tuntia tavallista myöhemmin; kun tullaan kotiin itkee pienin, taikka on joku lapsi istunut ylhäällä odottamassa meitä, taivas ties kuinka kauan. Ja päivällä sen jälkeen, kun minun täytyy olla konttorissani kahdeksalta aamulla, ja vaimoni lasten kanssa oleskella, olemme uneliaita ja torkkuvaisia kumpikin. Minä panen ankaran vasta-lauseen noita satimen virittämiskeinoja vastaan joihin aviomiehiä, ja minua niitten joukossa, niin usein on langetettu. Jos minä olisin määrävänä, en koskaan menisi pitoihin, ja itse panna semmoisia toimeen — niin, kun korkea hallitsijattareni on selittänyt päätöksensä tehdä se, niin täytynee sen niin käydä, mutta ei se tule tapahtumaan ilman vastaan-väitöksiä minun puolelta."

"Mutta, Bob rakkaani, tuleehan meidän hankkia itsellemme tuttavia," vastusti Marianne.

"Tuttavia!" lausui Bob. "Kenen kuolevaisen kanssa voi sen kautta tutustua? Joukko ihmisiä tungeksii ja surisee toistensa ympäri, ja heidän kanssa tulisi sitte tutustua! Kuka ihminen, jolla on rahtunenkaan järkeä, ajaisi silloin aatoksensa, vähänkään arvoisemmat, ahjostaan esiin? Ei, pidoissa ei kuule muuta kuin jaarituksia ja jonnin-joutavia, joita säästetään juuri noihin tiloihin, niinkuin glacé-hansikkaita ja muita koristuksia. Aatteles vaan Brown naapureitamme. Kun pistäyvät meillä iltamalla, vaimolla sukankudelma ja miehellään viimeinen sanomalehti kädessä, niin on tuolla naisella varasto elähdyttäviä, raittiita, alkuperäisiä ja eriskummallisia lausetapoja ja hän haastelee huvittavasti todellisimmissakin ja vakaisimmissakin asioissa. Meillä on silloin niin hauska, ja pidän hänestä niin paljon että miltei rakastun häneen. Mutta katso häntä vaan pidoissa, joissa hänen yllään on pöyhkeä hame kuudella karneeringilla, ja päänsä näyttää kokonaiselta kukkaispenkereltä, — ihan selväähän on, ettei keskustelusta kanssaan voi tulla mitään, kun hän on niin koreana. Luonnoton päänsä-puettamistapa on epäilemättä pään sisässä jotain rikkonut, sillä hän ei ole enää sama rouva Brown, jonka tunsin toispäivänä jokapäiväis-läningissään, vaan toinen rouva Brown, jonka mielentila ei salli hänen ajatella mitään järjellistä. Hänellä on pari, kolme lausepartta, jotka melkoisesti sopivat kaikkeen mitä häneltä tiedustellaan, vastaukseksi, niinkuin: 'Oh todellakin! On maar! Ei maar ole! Kuinka erinomaista!' ynnä muuta samanlaista. Syy siihen on se, että hänellä on jonkinlainen kalaasikuume, joka tukehduttaa hänen luonteensa mielenilmaukset, kunnes pidot ovat ohitse ja hän on levähtänyt niistä. Minä pidän seuraelämästä, sentähden en saata pitoja kärsiä."

"Mutta, rakas Bob," sanoi Marianne, "mitä on siis tekeminen? Eivät kaikki tuttavamme voi meille tulla noin satunnaisesti jonakuna iltana. Ellemme pidoissa koskaan kävisi, emme olisi tilaisuudessa tuttavistamme koskaan tavata muutamia."

"Ja mikä hupi meille on heidän siellä tapaaminen? Tunnetko heitä tosiaankin lähemmin, siksi että näet heidät komeihin pukuihin puettuina ja istut muutamia tuntia heidän seassa, vaihtamatta niin sanaakaan heidän kanssa muuta kuin että on tukalasti lämmin taikka kauheasti kylmä, eli muista yhtä huvittavista asioista."

"Kuitenkin," lausui Marianne, "täytyy mun tunnustaani että pidoista pidän; minua huvittaa niissä olla. Tunnen itseni ystävällisemmäksi ja enemmän mielistyneeksi ihmisiin, kun näen heidät kauniimmissa vaatteissaan ja itseensä tyytyväisnä. Itsestään lankeevaa on, ettei keskustella syvämietteisissä aineissa, mutta minä kyselen yhdeltä rouvalta mistä hän pitsinsä ostaa, ja hän minulle selittää miten hän niitä pesee, ja eräs toinen nainen puhuu pienestä tyttösestään ja lupaa minulle uutta mallia kannatin-vaatteelle. Siitä huolimatta on minusta mieluista katsoa soreain nuorten neitojen vähän mielistelevän nuorille, herttaisille herrasmiehille, ja nuorten herrojen olevan kohteliaat ihanoille, nuorille tytöille. Viimeksi on minusta sangen hupainen välisti pukeutua paraimpiin vaatteisiini, joskin eivät ole niin peräti uuden uutukaiset ja uusimuotiset. Mun tekee hyvää saada välin kirkastuttaa itseäni."

"Niinkuin vanhaa hopeata," sanoi Bob.

"Niin, ikään kuin vanhaa hopeata; ja joskin olen uuvuksissa kun koteudun, tekee minun hyvää saada nähdä uusia kasvoja ja vieraita oloja. Te, miehet, ette tiedä miltä tuntuu kotisalla ja lasten kamarissa istua sidottuna ja mikä väsyminen syntyy tuosta ykstoikkoisuudesta. Minä puolestani pidän noita paneteltuja pitoja asetuksena yhteiskunnassa, joka on ylläpitämisen arvoinen, joskin se tapahtuu suurella vaivalla".

"Jos ne vaan eivät niin kalliiksi kävisi", lausui Bob. "Miksi onkin pakko enemmän ahmata ostroneita, kananpaistia, kasvisruokaa, jäätelöä, kahvea ja champagnea kuin jaksaisi, kello yhden- eli kahdentoista aikaan yöllä, jolla ajalla ei kotosalla kukaan järjellinen ihminen vatsaansa rasita semmoisilla? Jos olisi yleinen tapa syödä vankin atria keskiyön aikana en hiiskuisi siitä niin mitään; mutta täytyyhän kuitenkin syödä kolme kertaa päivässä. Ja että laskea viiskymmentä, sata, kaksisataa, jopa kolmesataa dollaria menemään, jotta ystävillemme saattaisimme vatsatautia yösydän atriasta, on huonosti käyttää rahojaan. Vaan jos nyt kerran pidän suuret pidot, pitää meillä olla komeasti kuin muillakin ja seuraus siitä näkyy pitkässä rätingissä, jonka saa kuitata ainoastaan hullutuksista — niin, pahemmista kuin hullutuksista, sillä ystävämme voivat huonommin tuommoisen atrian jälkeen".

"Mutta kaikella tuolla", sanoi Rudolf, "on sentään hyvät puolensakin; se on suureksi, erinomaiseksi hyödyksi meille nuorille lääkäreille. Mitä olisi meillä muuten tekemistä? Ensinnäkin on meillä hoidettavina kaikki ne taudinkohtaukset, joita naisille tulee alavain läninkein ja lyhyitten hihojen kautta, sitte kaikki se kivuloisuus, joka tulee siitä, että kuumassa huoneessa tanssitaan ahtaissa puvuissa, ja kaikki se päänkivistys ja rikotun ruokajärjestyksen seuraus joka syntyy hummerin, kolmen, neljän jäätelön, kuuman kahven, leivosten ynnä muun — sekoituksesta, joka kaikki vaan virkaamme edistää semmoisessa määrässä, että sitä kyllä kannattaa huomioon ottaa."

"Mutta", sanoi vaimoni, "kysymys on, josko ei löydy muita vähemmän kuluttavia, enemmän luonnollisia ja järjellisiä keinoja tuttavuuksien ja ystävyyksien elähyttämiseen ihmisten välillä, kuin isojen pitojen toimeenpano on".

"Niin", lausui Theodor, "sillä pitoja ei pidetäkään sillä tarkoituksella että tutustuisimme niissä naapurilaisiimme. Usein ovat 'pidot' selvään myönnetyt vaan velaksi seuraelämää kohtaan, joka kerta vuodessa maksetaan, että sitte saadaan rauhassa olla. Rouva Bogus, esimerkiksi, elää ainoastaan pitääkseen taloansa kunnossa, kaappinsa lukittuina, hopeakalunsa luettuina ja suljettuina rasiaan, jota ei saa tirkalla auki, ja posliini astiansa rikkomattomassa rauhassa. Hänen 'parhaat kapineensa' ovat niin ihmeteltävällä tarkkuudella talletut, niin monessa kääryssä ja niin kiinni sidottuina, ettei käy laatuun aina välin ottaa niitä ulos piilopaikoistaan, vaan tulee sen tapahtua huolellisesti ja kunnioittavaisesti kertaansa eli kahdesti vuodessa. 'Kaikella muotoa,' lausuu rouva Bogus miehelleen, 'käskekäämme nyt jokainoa ihminen, jotka tunnemme kerrassaan, että sitte heistä pääsemme'. Älä vaan nyt unhoita ketään, jota sitte täytyy päivällisille eli teelle kutsua, Sama se, jos tulevat, taikka ei — kohteliaisuuden velvoitus on täytetty, kun heitä on kutsuttu."

"Noin useimmiten on asianlaita", sanoi vaimoni. "Se on kuin sanoisi naapurilleen: teitä kutsutaan kaikkein muitten tuttavaimme kera jossai määrin uskaltamaan henkenne ja terveytenne, mutta ellette tahdo tulla, niin älkää sitte parjatkokaan ettemme ole vieraanvaraisuutta teille tarjonneet. Tällä pitojen pitämisellä ovat nyt kaikki velkamme maksetut; nyt voimme ovemme sulkea, asettua levollisiksi ja lukon taakse panna hienot posliinimme. Bogus rouva sanoo myötäänsä ettei hän tahtois elää miten rouva Munter, jolla ei koskaan ole talo tyhjänä vieraista — kaksi, kolme aamiaisella yhtenä päivänä, puolen tusinaa toisena päivänä päivällisillä, ja kahdesti viikossa pieniä iltaseuroja. Eihän koskaan voi järjestystä talossa pitää tuolla tapaa, päättää hän, mutta kaikessa tapauksessa on enemmän hyötyä ja hupia rouva Munterin pienissä iltaseuroissa puolen tunnin ajalla, kuin kahdessatoista rouva Bogusen isoissa pidoissa".

"Sentähden", sanoi Theodor, "että rouva Munter todellakin nauttii toisten ihmisten seurasta, ja siksi ovat hänen pienet pidon-tapaisensa, vaikka hän ei ole rikas ja vaikkei hänellä ole vierailleen kallisarvoisia tarjottavia, niin sanoakseni seuraelämän juhlahetkiä, jossa aika kuluu mieluisammin ja jossa solmitaan ystävyyden liittoja enemmän kuin missään muualla. Hän ei kokoa ihmisiä ympärilleen, joilla ei ole vähintäkään huvitusta toisistaan, vaan hän valitsee pienen piirin henkilöitä, jotka todellisesti toistensa seurassa menestyvät, niin että kutsumus on ystävyyden osoitus. Hänellä on useimmiten jotakin vieraittensa huvitukseksi tarjona, soittoa eli runollisuuden lukemista, eli lipas kauniita piirroksia tahi kuvia täynnä —- ei suuria, mutta kyllin vaihtelevaisuuden ja keskustelu-aineiden synnyttämiseksi; ja kun siellä ei koskaan ole ahdinkoa, kuumuutta, kiirettä ja levottomuutta, niin siellä helposti voi syntyä ja jatkaantua yleinen keskustelu, ja hänen luotaan tullaan kotia oikein levähtäneenä ja virvoitettuna. Yksinkertainen iltanen on aina makuisa, ehkei kyllin loistava illan juhlahetkeksi. Kupillinen teetä, leivoksia vadillinen ja jäätelö eivät ehkäise kanssapuhetta eivätkä vatsaa rasita".

"Mitä tänään olet kirjoitellut, isä?" sanoi Jenny nähdessään mun laskevan kädestäni kynän, joka välistä onki melkoisella vauhdilla paperin yli kiitänyt, sillä minulla on se taito — siitä ajasta alkain omattu, kun kirjoitushuonettani usein pidettiin toisena lastenkamarina — että voin lukea ja kirjoittaa kaikenlaisen ympärilläni vallitsevan hälinän ja melskeen kesken.

"Joo, minä olen siitä kirjoitellut", sanoin minä, "josta olemme puhelleet".

"Mikä kirjoitelman nimi on? Sillä tietysti se on sanomaan kirjoitus", lisäsi Jenny.

"Sen nimi on: Miksi ei ole hauska? "

"Sepäs huvittavaa! Annas kuulla!" huudettiin nyt joka taholta.

Minä aloitin. "Surkea mutta paha kyllä, kieltämätön tosiasia on, että me pohjan asukkaat emme tiedä emmekä näy oppivan tietämään millä huvittaa vieraitamme kun ryhdymme noitten isojen pitojen pitämiseen, joita välttämättömästi katsotaan kuuluvan hyvin järjestettyyn yhteiskunnan elämään. Mikä voisi olla huvituksena ja yleisenä hauskuutuksena, siitä tulee sen sijaan hämähäkinverkko johon kaikki seurahuvit auttamattomasti kiedotaan ja tukahutetaan. Syynä lienee se, että pohjanpuoleinen yleisesti ja anglosaksilainen erittäinkin ei suuresti käsitä vilkkaan keskustelun viehätystä, eikä taida semmoista pitääkään. Sana seurahuvitusta merkitsee meillä oikeastaan jotakin syödä, ja eipä aivan vähääkään syömistä. Isot illalliset, isot päivälliset pidetään ensimäisenä huvituksena; ruokaa ja juomaa ylöllisesti tarjotaan — millä muuten vieraitamme huvitamme? — ja sekä isäntä että vieraat hauskuuden mittaavat juoma- ja ruokavarain menekkeen mukaan. Että hauskuus juuri olisi itse seurustelemisessa miellyttäväin eli sama-aatteisten henkilöitten kanssa, se ei juolahda kenellekään mieleen.

"Ihan toisin on esimerkiksi Ranskanmaalla ja etelä-Europassa. Siellä ei suuresti illallisesta kysytä; pää-asia on että seura on miellyttävä. Ei myöskään olla niin peräti varovaiset aatteitaan ja tunteitaan selittämään vähemmin tunnetuillekin, jopa tuntemattomille. Ranskalainen tahi italialainen haastelee meille itsestään, tunteistaan, tulevaisuuden-toiveistaan ja perinnöistään avosydämellisyydellä, joka on meille ihan käsittämätön, me emme puhu niistä kun likeisimmille ystäville. Tästä seuraa luonnollisuus seurustelemisessa ja vapaus, joka tekee keskustelun tuhatkertaisesti helpommaksi kuin meillä, josta kahdestakymmenestä asiasta ei yhdeksäntoista pidetä sopivana aineena vierasten ihmisten välillä. Lähimmässä yhteydessä sen perusmietteen kanssa, että miellyttäväin ihmisten seura on seuraelämän hauskuus ja päämaali, on se yksinkertaisuus, jolla virvoitukset tarjotaan. Teen kantelee ja antelee joku läsnäolevista naisista; eräs nuorista herroista hoitaa teekyökin; joku tytöistä kantaa ympäri korin leivoksia; sokeri- ja kerma-astia kulkevat kädestä käteen, ja kaikki tämä kaukana siitä että se ehkäisee — hauskuuden, enentää sen sillä sen kautta aina syntyy seurassa liikuntoa, katoaa kaikki tylyys ja purkautaan lystisti puheesen.

"Tämän eroavaisuus etukynnessä riippunee eri kansan-luonnosta, vaan myöskin eri tavoista. Ranskanmaalla ja Italiassa eletään ja oleskellaan niin paljon ulkona kodista, yleisillä kävelypaikoilla ja puutarhoissa, että ei millään muotoa voi ympäröidä itseään läpi-tunkemattomalla muurilla. Herra A. perheineen murkinoitsee erään puun alla; toisen puun siimehessä syö herra B. perheineen eineensä, ja tervehdyksiä, hymyilemisiä ja lauseita vaihdetaan tuota pikaa. Perhe-elämä siis osaksi muuttautuu taivasalle, eikä se liene sille vahingoksi. Mekin käymme tuommoisissa hupipaikoissa, juomme kupillisen teetä eli lasillisen punssia, mutta me istumme äännettöminä ja totisina kuin hautajaisissa ja ennen kaikkia varomme puhumasta muuta kuin jokapäiväisiä vähäpätöisyyksiä; me ylpeästi hymyilemme kokenemattomalle, joka tuommoisessa paikassa kaikkein kuullen puhuu semmoista, joka enemmän koskee häntä itseään eli muita.

"Mutta voidaksemme vapaasti ja kahleettomasti keskustella, täytyy meidän pohjolaisten olla hyvin tuttavat. Ja miten tutustuisimme? Ei se voi tapahtua 'isoissa pidoissa', noissa, jotka oikeastaan ovat seuraelämän ensimäinen aloittava askel. Paras, minkä niistä voi lausua on, että ovat tyhjää paremmat. Herroja ja naisia temmeltää ahdingossa kuin lammaskarsinassa, pukkelevat toisiaan, määkyvät vähin yks- taikka moniäänisesti, ja menevät kotiinsa sitten — siinä kaikki. Siellä ei voi oppia toisiaan tuntemaan, korkeintaan voi havaita jonkun omaisuuden jollakin yksityisellä, ja sittekin useimmiten — erehtyä. Kerran kyllä, se on tosi, sattuu että pari henkilöä, jotka todellakin ovat samamielisiä ja sielun-heimolaisia, pääsevät erääseen huoneen-sopukkaan häiritsemättä puhelemaan tunnin ajaksi ja eroavat toisistaan tiedolla että ovat oppineet paremmin toisistaan pitämään, siis enemmin toisiinsa tutustuneet. Eivät sentään tuommoiset pidot ole perin arvottomat. On paljo parempi että rouva Bogus kerran vuodessa paljastaa vierashuoneensa sohvat ja istuimet ja kutsuu ystäviään luokseen, kuin ettei hän niitä ollenkaan paljastaisi, eikä kertaakaan kutsuisi. Hän ehkä tuntee riittämättömät voimansa ja aistinsa, asettaa pienemmälle seuralle hupaista illankannatinta. Hän ei ehkä voisi ollenkaan järjestää silloin hyvinpäin mitään. Kaikki pienet kohdat yksistään maksaisi hänelle enemmän huolehtimista, kuin nuo hänen isot jokavuotiset 'verkottelemisensa', ja eivät sittenkään onnistuisi, jota vastoin noissa isoissa pidoissa hohtavat hopeat, kristallit ja posliinit aina näyttävät yhtä komeilta, kokkieukon taitavuus takaa illallisen moitteettomaksi ja sokerileipuri pitää jälkimakeisista huolta. Syyllähän nousevat kalliiksi hintaluettelot näistä, mutta kun Bogus herra ei sitä morise, en luule kenenkään muun oikeutetuksi sitä tekemään. En ole rukoillut taivaan vihaa hänen ylitsensä, vaikka hänen väkevä kahve on aamuun asti valvoittanut minua ja hänen hummerinsa on saanut minua niin mustin mielin elämää miettimään, etten ole sitä ennen tehnyt. Bogus rouva on kyllä Eva, joka tarjoo minulle omenan, mutta minä olen kuitenkin hupsu Adam, joka sen otan vastaan ja syön mitä varmaan tiedän olevan vahingollista ja olen kovin kohtelias, moittiakseni synneistäni miellyttävää viekotteliatarta. Maaseudulla ja pienissä kaupungeissa on tuommoisten pitojen toimeenpano, joihin kaikki naapurit kokouvat syömään, juomaan ja viettääkseen päivää iloisasti, oikea laupeuden-työ. Saa silloin katsella toisiaan pyhäpuvussa, ja se ei ole vähintä; nuoriso huvitteleiksee ja vanhat sitä katsovat muistellen oman herttaisen nuoruutensa aikaa. Maksakoot tuommoiset pidot mitä tahansa, niissä ei mene rahat hukkaan".

"Mutta", keskeytti vaimoni, "ellei illallinen tuommoisissakin pidoissa pääasiana olisi, niin voisi niitä pitää tiheämpään. Katsos, jos emäntäinen tietää ja tuntee että hänen täytyy laittaa viidenlaisia leivoksia ja kuudenlaatuista marjahuuppaa eli sylttiä, ja ehkä lisäksi jäätelö-torttua ja viini-hyydettä ilman sokerileipurin avutta, niin istunee hän mieluummin myötäänsä sisällä, millään muotoa estämättä yleistä parasta, kun ei hänellä voi olla niin ja niin kuin Smithin rouvalla ja rovastin eukolla oli. Jos seurusteleminen olisi toista ja syöminen toista, niin voisi useammin nähdä ystäviään luonaan, sentähden sinun mielestäni, pitäisi antaa ohjeita toiseen pitojen loistavuuden luonnistamis-tapaan".

"Me voisimme edullisesi lainata toisten kansain tavoista muutamia", jatkoin minä. "Ranskassa ja Italiassa perheet määräävät päivän viikkoonsa ystäväinsä vastaanottamiseksi, ja iltamalla on sali jotenkin täynnä ihmisiä. Vieraista useammat tulevat joka viikko jälleen, vuosittain jatkaen käyntejään; siten kaikki tutustuvat ja nuo vastaanotto-illat tulevat huvittaviksi ja miellyttäviksi kuin perheen-keskuudet; eräitä kasvoja tottuu siellä aina näkemään, jonka ohessa tietysti aina väliin uusia henkilöitä ilmaantuu, josta syntyy viehättävää vaihetusta. Minun ajatukseni mukaan tekee juuri tuo tiheään yhdessäolo seuraelämän virkeäksi ja riemastuttavaksi. Meilläkin on tehty koetus 'vastaanotto-iltamilla', mutta puhumatta muutamista taiteilioista eli muukalaista, syntyy näistä illoista yhtä monta pitopäivää eli peli-klubia. Muutenhan löytyy monta muuta huvittelemistapaa vieraille, niinkuin soittoa, kuvaelmakokoelmia, lausuntoa y.m. Vaan on vaarassa että tämäkin vaihetus päättyy siihen, että ainoastaan etevimpiä taiteilioita pidetään kelvollisena esiintuomaan näytteitä taidoissa. Kuitenki voinee pitää tätä tietysti paljoa edistävämpänä ja jalostuttavampana kuin noita kalliita illallisia.

"Minun neuvoni — sillä semmoisen antoon pidän itseni oikeutettuna — olisi sentähden, että kaikissa pidoissa kallisarvoisia välikappaleita vältettäisiin, ettei kutsuttaisi kokoon muita henkilöitä kuin semmoisia, joita ainakin voi luulla samamielisiksi ja joilla olisi hupia toistensa seurasta, ja sitten jätettäisiin niille täysi vapaus olla huvitettuina eli ei. Se hupaisuuden tunne, jonka tuntee muutamissa piireissä, riippuu aivan isäntäväestä ja heidän käytösvasta. Löytyy ihmisiä, joitten sydämellinen halu edistää toisten iloa on niin epäilemätön, että oikein syän ilostuu ja keventyy paljaasta heidän näkemisestä. Jos heidän on onnistunut saada jotain erityistä toimeen vieraittensa huviksi, ovat siitä itse niin riemuissaan ettei kivet ja kannotkaan voisi olla heidän iloon yhtymättä. Semmoisten ihmisten tykönä saattaa kernaasti syödäkin itsensä sairaaksi, jos heidän pistää päähän vieraitaan komealla illallisella ilahduttaa. Mutta onneksi se ei usein heille johdu mieleen. Sillä he tietävät että emäntä, joka elää alinomaisessa pelvossa siitä miten suuri illallislaitos viimein on esiytyvä, ei voi olla hetikään niin herttainen ja ystävällinen, kuin jos hän tyynein mielin ajattelee sitä teen tarjoomista eli leivottua kakkua, joka tulee annettavaksi. Hyvin hyvä asia on, jos voi vierailleen hankkia kauniin soitannon nautintoa, mutta välttämättömäksi tavaksi ei pidä sitä tehdä. Myöskin ovat vieraat velvoitetut hupaisuutta edistämään, eikä istumaan tuossa puukuvina odotellen että heitä huvitettaisiin. Isäntäväen velvollisuus on elähdyttää vieraittensa vilkkautta ja lystillisyyttä näyttämättä että se heille olisi väkinäistä. Mikä esimerkiksi on enemmän masentavaa, kuin jos rouva Smith, niin pian kuin syntyy hetken hiljaisuus, kulkee yhdestä joukosta vieraita toiseen, hupattaen: 'Voi, varmaankaan herrasväellä ei ole hauska!' eli 'Millä voisimme huvitellaita?' Tähän ei voi muuta vastata kuin että on hauska, eli ettei tarvita mitään erityistä huvitusta, mutta tuommoiset lauseet yhtä varmaan seuran hupaisuuden kuolettavat kuin kynttilän sammutin liekin sammuttaa, kun sen panee kynttilän yli.

"Mitä viehättävin on Edmond Aboutin kertomus Tolla kirjassaan vastaanottopäivistä vanhan korkea-aatelisen roomalaisen perheen luona — siitä rauhallisuudesta joka joka huoneessa vallitsee — kuinka tullaan ja mennään aivan vapaasti — kuinka vieraat, ihan kuin kotonaan, tekevät mitä tahtovat: muutamat keskustelevat vilkkaasti, toiset istuvat hiljaisina ja haaveksivaisina, toiset taasen ovat schack-peliin kiintyneet eli soittavat, eli kulkevat edestakasin terassilla.

"Usein sattuu ihminen olemaan mielentilassa, joka tekee tehokkaan yhtymisen seurakeskusteluun suureksi vaikeudeksi; lepoa silloin vaadittaisiin, kernaasti kuunteleisi mitä muut puhuvat, kernaasti rasituksetta pitäisi hupaista iltaa; ja talo, jonka vieraanvaraisuus avaa oven seposelälleen ja jossa löydän melkein kodin, jossa voin puhua eli olla vaiti, miten itseni haluttaa, on minulle senlaisina hetkinä todellinen siunaus. Siellä olen kuin kotonani, minua siellä ymmärretään; jos tulen aikaisin, tai myöhään, olen aina yhtä tervetullut. Jos voin seuran hupaisuutta edistää, eli en voi, on se yhtä. Tulenhan minä takaisin monena iltana, ja luotetaan siihen, että sitte velkani maksan.

"Ystävieni joukkoon luen erään nerokkaan miehen — todellisesti intonerokkaan, mutta joka on sen luonnolliselle omituisen luonteen ja vuokseen alainen, joka seuraa tuota mielenlaatua. Hänellä on hermollinen pelontunne kaikkea seuraelämää vastaan. Kauhunaan, mahdottomuutena ovat hänestä päivällisten ja illallisten pitämiset — mutta minä tiedän erään vierashuoneen, jossa vallitsee tyyneys ja hiljaisuus ja jossa seisoo sangen nattaunut vanha sohva, ja tänne astuu hän sisään ovelle koputtamatta, ja siellä näkee hänet usein sohvan selkimeen nojautuneena puolittain suljetuilla silmillä, mitään ympärillä olevista huolimatta, jotka myöskään eivät häntä häiritse. Kun sattuu, ottaa hän keskusteluun osaa, ja usein, ennenkun hän itse eli muutkaan mitään aavistaa kavahtaa hän unelmistaan ja rupeaa vapaaseen ja huolettomaan keskustelemiseen. 'Miten saatte sen ja sen niin usein luonanne käymään?' kysytään meiltä. 'Me olemme häntä kerta toisensa perästä kutsuneet tykömme, mutta häntä ei näy tulevaksi koskaan'. Ja me häntä emme käske koskaan; hän tulee kuitenkin.

"Lyhyesti, koko asia on siinä, että seuraelämän tarkoitus pitää oleman ihmisten kesken ystävällisen ja tutunomaisen yhteyden synnyttäminen. Jos se ei tapahdu — kutsutaanko vaan pakosta eikä todellisesta ystävällisyydestä vieraitaan, niin seurauksena on meillä se henkeä puuttuva muoto seuraelämästä, jota valitamme. Sillä kun isäntäväki ja vieraat katselevat toisiaan väliä-pitämättömyydellä ja kummin puolin onnitellaan itseään kun pidot ovat lopussa, niin on mahdoton että heillä voisi olla hauska toistensa seurassa. Sitävastoin, jos vaan on päämaalina semmoisten ihmisten hupainen kanssakäyminen ja tapaaminen, joilla on hauskuutta toisiinsa tutustumisesta, niin on ihan vähäpätöistä mitä tehdään, eli mitä tarjotaan — aina on senlaisessa seurassa hauska ja miellyttävä olla".

V.

Nuorten ilon kahlehtiminen.

"Tuossa oli neljäs onnettomuus suurten markkinain alla X:issä", lausui Jenny ja pani sanomalehden luotaan.

"Ja se ei suinkaan ole paljo", sanoi Theodor, "kun ajattelee että markkinat oikeastaan pidetään vaan kansanhupina, joissa kaikilla poikanulikoilla on oikeus tehdä mitä vaan haluavat".

"Poika poloiset!" sanoi vaimoni; "nyt kaikki kannetaan heidän niskoille!"

"Kaikessa tapauksessa", väitti Jenny, "näkyvät kuitenkin olleet syypäät tulipaloon kaupungissa. Muutamat poikaset aikoivat panna toimeen leikkitulituksia, kertoo lehti, mutta siitä sattuikin tulemaan tulipalo".

"Me lääkärit saamme aina paljon tekemistä tuommoisten kansanhupien jälkeen", lausui Rudolf, "aina sattuu silloin ulkonaisia vahingoita, välisti oikein huvittavia luunrikkomia, eli tulee pakko sahata jäseniä poikki. Niin on myöskin hautajaisissa ja muissa juhlallisuuksissa, joita väki tunkee katsomaan".

"Se on käsittämätöntä", lausui Bob, "ettemme saata oppia huvitteleimaan ilman melua, hälinää ja hulinaa. Ranskanmaalla ja Italiassa suuretkin kansalliset juhlallisuudet vietetään ilman mitään telmäämistä; tappelemisia ei koskaan tapahdu kuin meillä. Meidän poikaset ja nuoret miehet eivät luule muutoin voivansa hauskutella, jos eivät saa käyttää nyrkkiään. En ymmärrä mistä se tulee".

"Joo", sanoin minä, "yhtä vähän kuin oikeastaan osaamme vieraitamme huvitella, yhtä vähän itse osaamme huvitettuina olla. Emmekä myöskään lapsiamme huvittele eli hanki heille kotosalla huvitusta. Seuraus siitä on että poikaset ja nuorukaiset, joilla on halu huvituksiin voimakkain, kun kerta pääsevät vapaiksi, ovat miltei kuin irti päässeet kahlekoirat, ja melkein muille rauhallisille kansalaisille käyvät hengenvaarallisiksi rajun, hillitsemättömän iloisuutensa kautta."

"Ethän tahtone että nuorille poikaisille huvitukseksi pantaisiin toimeen tanssihupia ja seuranäytelmiä!" sanoi vaimoni naurahtaen.

"En", vastasin minä, "mutta ensimäisenä pitäisin sen tärkeänä ettei kotona lapsia ja lasten leikkimisiä katsottaisi vaan vastuksina oleviksi; minä tahtoisin että äiti uhraisi vähäisen ajastaan opettaakseen pienokaisia leikkelemään, piirustelemaan ja maalaamaan paperinukkeja, eli muuta semmoista, että isä antaisi heille aselaatikon ja opettaisi työaseitten käyttämistä heille. Tuhansin heidän aika, joka siihen tuhlausisi, kostuisi heille takaisin. Vielä tahtoisin että joka koulun luona löytyisi leikkikenttä ja että poikain leikit pidettäisiin yhtä tärkeinä kuin kielioppi ja maantiede.

"Minä tahtoisin että opettaja olisi heidän leikeissä osallisina, opettasi heitä pallisilla olemaan ja luistelemaan y.m. Kymmenen ja kahden kymmenen vuoden välillä on nuorukaisen luonto täynnä rauhattomuutta ja riehunta, jonka täytyy päästä ulos uhkumaan. Poikasella on tosi tarve huutaa, telmetä, teuhoa ja peuhota, painia, lyödä y.m., mutta sopivain ja terveellisten ruumiinharjoitusten kautta vähenee hänen hurjuutensa ja ne ovat hänelle kaikissa suhteissa suureksi hyödyksi. Vaan missä oppii hän luistelemaan, pallia lyömään, mäkeä laskemaan, noihin kaikkiin, jotka ovat hänelle niin tarpeesen? Ei koulussa suinkaan, ei isältään, jolla ei ole aikaa eikä halua hänelle sopivain kumppaleiden hakemiseen noihin harjoituksiin. No, siis hankkii hän kumppaleita itse, ja todellakaan ei saata häntä siitä soimia, ettei aina satu parhaita.

"Poikanen on saanut kelkan ja hankkinut tuohon hupiin itselleen kumppaleita ja nyt lasketaan alas ahkeraan mitä jyrkimmistä törmistä. Vaan eräänä päivänä pieni kelkkanen sattuu pukkaamaan jonkun totisen kansalaisen kumoon, ja tuo totinen kansalainen saa polveensa myöskin totisen mustelman. Mikä siitä on seuraus? Ei lähetetä poikia toiseen törmään, jossa halun mukaan, ketään vahingoittamatta, saavat laskea, vaan asetetaan kielto mäenlaskua vastaan koko kaupungissa, ja sen kautta saa tuo huvitus vielä viehätyksen kielletyn ilon nauttimisesta.

"Niin tahtoo poikanen luistella; sitä hän ei saa, sillä se voisi olla vaarallinen hupi, ja se kyllä on tosi; mutta miksei pyydetä päälleluetettavaa miestä menemään jäälle poikasten myötä katsomaan etteivät lähde vaarallisille paikoille? Nykyään perustetut n.s. luisteluradat ovat kyllä parannuksena tässä, mutta lukuisat tapaturmat osoittavat ettei poikasilla ole tarpeellista peräänkatsontaa.

"Suuresti erehdytään, jos luullaan tarpeelliseksi nuorten huvitushalua hillitä. Jos sen sijaan koeteltaisiin valvoa ja johtaa sitä huimuutta joka huvituksia etsii, hurjiakin huvituksia, koetettaisiin terveyttä edistäviä keinoja hankkia heille niin se olisi koko yhteiskunnan hyväksi. Jos yleisiä huoneuksia tuommoisiin huvituksiin kustannettaisiin, jos laitettaisiin lastentarhoja, kiikuilla, pallinheitolla, mäenlaskulla ja muulla semmoisella, niin saataisiin korolla rahat kohta takaisin. Jos kouluissa, samoten kuin niihin voimistelunopettaja hankitaan, olisi asetettu myöskin leikkien opettaja, joka opettaisi poikasille terveelliset, hupaiset leikit noiden niskoja taittelevain, usein raakuuksiin ja tappeluihin muuttuvain sijaan, joihin nuoruuden veri kuohuilee, niin semmoiselle opettajalle hyvin kannattaisi maksaa hänen palkkansa.

"Nyt saarnataan ja soditaan noita telmääviä leikkimisiä vastaan, tuota huimuutta koetaan tukehduttaa, joka on sanomattoman väsyttävä, mutta poikasille aivan välttämätön. Lasta voipi niin ankarasti kasvattaa, että siitä tulee vasten sen luontoakin hiljainen ja pelkäävä, mutta varmaan voi otaksua että luontonsa purkaa kahleensa toisaalle. Tupakoida, juoda ja huonoa romania lukea, on paljo pahempaa, kuin juosta ympäri soita ja maita, eli lyödä painia, eli tapella. Mutta nuorukainen, jota huvituksista on estetty ja kahlehdittu, pääsee kerran jutkosta vapaaksi, ja silloin hän ahnailee huvituksia, lienevät mitä laatua tahansa. Usein nähdään poikasten, jotka kotona näyttävät siivoilta ja hiljaisilta, kun omin käsin pääsevät ulos, menettelevät muita hurjemmin. Kotona eivät tohdi tuolia liikuttaa eikä lastuakaan vuolla; pääsevät sitte kerran ankaruuden alta uskaltavat he kaikkeen ryhtyä, eikä löytyne pojankuria, niin ilkeää, johon hän ei ehdi".

"Tuo kaikki voi olla totta", sanoi vaimoni, "mutta millä sitte nuorta väkeä kotona huvitettaisiin?"

"Sitä meidän juuri tulee oppia. Vanhempain tulee aikansa, mukavuutensa, niin rahansakin alttiiksi antaa tähän tarkoitukseen. Heidän tulee joutaa valvomaan lasten leikittelemisiä, heidän tulee oppia kärsimään lasten pienten jalkain kopinaa ja telmäämistä aamusta iltaan saakka, heidän tulee hankkia heille kelkkoja, keinuhevosia, luistimia ja muuta semmoista. Kun lapset kasvavat, nuo uhraukset myöskin kasvavat, mutta ne tulevatkin palkituiksi. Äiti, joka kutsuu nuorta väkeä luokseen lastensa huviksi, antaa heidän kaikessa yksinkertaisuudessa iltahetken tanssia, vanteita heitellä, leskistä juosta, croquetilla olla, eli soudella järvellä y.m., ei ole vaivojaan katuva. Isä, joka poikansa uimaan opettaa; sekä soutamaan, luistelemaan j.n.e., isä, joka kulkee poikansa kanssa kävelemässä ja antaa hänen keiloja heitellä tuttavien kanssa (ilman punssin juomista) on kauan oleva poikansa rakkain kumppali, ja semmoisilla vanhemmilla ei satu usein että heidän poikansa eivät kotosalla olostu, eli huonoissa huvituksissa hakevat ajanviettonsa. — Vaan kun vanhemmat itse eivät kotona olostu, kun isä ei ainoatakaan iltaa saa kuluneeksi pelittä ja äiti on teaterissa eli illallisilla, miten lapset sitten olostuisivat kotona?"

"Mutta vanhempia löytyy, joitten täytyy elatuksekseen niin ahkeroida, etteivät jouda lapsiaan johdattamaan", väitti Bob, "ja lapset tulevat niin aikaisin oman onnensa nojaan jätetyiksi, ettei heidän vaurastumista voi valvoa".

"Ja siinä juuri, minun ajatukseni mukaan, valtio olisi toimeen astuva", sanoin minä, "asettamalla kouluihin leikit oppiaineeksi, niin voin sanoa, ja kustantamalla kasvavalle, työtätekevälle nuorisolle huoneuksia, joissa tuo nuoriso voisi säädyllisesti ja vahingotta ja maksotta — huvitelellaita".

"Vaan me naiset", sanoi Jenny, "emme ainakaan ole niin huvituksien tarpeessa. Työ itsessään on hupi meille".

"Niin, se on kyllä helppo niitten sanoa, joilla on hyvä koti, ja joille työ ei pakosta tule rasittavaksi. Mutta aatteles nuoren iloisen tytön koko päivän istuvan tukalassa, tahkea-ilmaisessa huoneessa määrä tuntiin saakka ommellen. Ilta tulee, ja hänellä on kolmekertaisesti niin suuri halu huvitusta, ja kolmekertaisesti niin suuri tarve huvitusta kuin onnellisempi osaisilla sisarillaan. Mihin hän siis menee? Teateriin ehkä, nuoren miehen seuraamana, yhtä ajattelemattoman kuin hän itse on, ja vähemmin siveellisen; ja sieltä juomien myymälään juomaan lasillisen viiniä, ja sitten yhden vielä, kunnes hän huumautuneena ja ajattelematta mitä hän tekee — menee, mihin? Turmiota kohti".

"Huh! Se oli julmaa!" lausui Jenny, "Täytyy tunnustaani että todellakin olen ansioksi itselleni lukenut sen, että niin vähän pyrin huvituksiin, olostun kotona niin hyvin ja teen niin halusta työtä. Todellakin olen pitänyt itseni moitteettomana nuorena neitosena, mutta sen johdosta mitä isä nyt on lausunut, huomaan selvään että kaikki tulee siitä kun kodissani olen niin onnellinen".

"Aivan niin, lapseni; se joka on onnellinen ei tarvitse huvituksia. Lapsi joka kodissaan on onnellinen, ei hae hupia ulkoa. Vaan koska nyt poikasen onnenkäsitykseen kuuluu melske ja telmääminen, niin on tärkeää että hän sitä saakin. Mutta nyt on tulennos takassa hiilostunut ja nyt lausumme toisillemme hyvää yötä".

VI.

Se on muodinmukaista.

Kirjoitushuoneeni ja vierashuoneen välinen ovi oli avoinna, ja minä kuulin sieltä ikäänkuin silkkisiipien suhinan, jos jonkinlaista linnunviserrystä ja kuherrusta, josta minä saatoin ymmärtää muutamain Jennyn ystävätärten tulleen meille käymään. En voinut olla heittämättä silmäystä ovenraosta katsoakseni noita kukoistavia kasvoja, jotka pilkistivät esiin fasanilinnun höyhenien, kyyhkynsiipien ja nyökkyvien vesilintujen alta.

Nuori impi, hyvin kasvatettu ja hyvin puettu, on aina suloinen katsella; ja minä puolestani kadotan aina sydämeni (kuvannollisesti puhuttu, tietysti) kun joku noita raittiita kukkasia minua tielläni kohtaa. Heidän kiharansa ja verkkonsa ja röyhellyksensä ja koristimensa — heidän joutavuudet, hullutukset, jos niin tahdotte — viehättävät minua, miten kiharapään lapsen oikut ja lorut. Ja nuo pienet tenhottaret aavistavat heti minun heikkouteni. Jo minun tervehtäissä huomaan heidän silmistä että he ovat ihan varmat siitä, että voivat kietoa minua vaikka pienimmän sormensa ympäri, jos haluavat.

Jennyn ystävättäret ovat miellyttäviä tyttösiä — hyvissä ymmärtäväisissä perheissä kasvaneita kukkasia — he eivät ole pakanallisia ruusuja, joita muodikas seuraelämän kasvatuslaitos on kehittänyt. Hyvät äidit ja tunnolliset tädit ovat heitä tarkkuudella kasvattaneet; heille on opetettu että joka on hyvä, se on myöskin kaunis, että pienet tyttöset eivät saa ylpeillä punaisten kenkäinsä ja ihanain kiharainsa yli, ja monta muuta hyvää totuutta. He ovat käyneet parhaimmissa kouluissa, saaneet nykyajan korkeimman sivistyksen, ovat tähtitiedettä, maanoppia ja viisaudenoppia tutkineet — niin että se, joka sattuu lukemaan tietojensa luettelon hiukan peljästyy antaumasta puheisiin heidän kanssa. Minä kuuntelinkin suurella tarkkaavaisuudella vilkasta keskustelua vierashuoneessa, ja siellä keskusteltiin…

Niin, mistä nuoret immet kernaimmin puhelevat, kun joutuvat keskenään juttelemaan? Ei suinkaan Nilvirran alkulähteistä eli päiväntasaajista ja niiden myrskyistä, eli Dante'sta, eli Shakespeare'sta vaikka kyllä koulussa kaikkea tuota lukeneet ovat, vaan aineesta, joka on heille paljoa rakkaampi ja likeisempi — johon naisten huomio ikuisesti on kiintyneenä, aina siitä saakka, kun Eeva pukeutui ensimäiseen sikunapuunlehtiseen pukuun.

Minun on myöntäminen että pukeutumisen salaisuudet viime aikoina ovat minua kammostuttaneet. Tuskin on siitä kulunut vuosikausi, kun Jenny tyttärelläni oli kiiltävät tummanruskeat hiukset, jotka hän väänteli monenlaisiin pehmeisiin kiemuroihin kasvojensa ympäri ja kietoi klassilliseen nutturaan ne niskaan. Jennyllä oli joku mitta taiteellista aistia tuossa tukkansa laittamisessa ja minä tunnustaan että jokapäiväishupieni joukkoon luin hänen päänsä sukimisen katsomista. Hänellä oli aina kukkanen, lehti, oksa, taikka ruusunuppuinen palmikoissaan, joka näytti niin viehättävän verekseltä ja teki hänen omituisesti runollisen näköiseksi.

Mutta kaikki tuo on kadonnut vähitellen. Ensin Jennyn hiukset alkoivat näyttää aaltoisilta, sitten käherretyiltä, niin että seisoivat suoraan pystyssä melkein, minulle suureksi huoleksi ja levottomuudeksi; mutta jos asiasta virkoin mitään, vastattiin heti: "Se on muotikasta! Kaikki pitävät niin hiuksensa, isä".

Minä koetin puolestani tätä vastustaa, koska se sileä, säännöllinen tapa sukia hiuksensa, jota ennen olin aamiaispöydässä ihaillut, nyt usein muuttui kummalliseksi sekasorron kudokseksi, johon tuota tuhansiin mutkiin oli väännelty, kiedottu, kudottu ja solmettu, ilman minkäänlaisen kauneuden-aistin noudattamista. Vaan silloin ilmoitettiin minulle, että se oli tarpeellista johonkin erittäin loistavaan tilaisuuteen ilta-päivällä.

Vaimoni ja minä emme oikeastaan käy suurissa seurueissa, mutta Jenny houkuttelee meidät talven kuluessa muutaman kerran ulos, jotta seuraisimme seuraelämän edistymistä; ja noissa tilaisuuksissa olen suuresti kummastellut sitä säännöttömyyttä, joka vallitsee viehättävän sukupolven päänsilittämistavassa. Näyttää niinkuin eivät kampaisi itseään ollenkaan. Minä tiedän tietysti että olen vaan ymmärtämätön, osaamaton, hämmästynyt mies, mutta minun silmissäni näyttävät kaikki nuo naiset semmoisilta, kuin jos oisivat levottoman unen jälkeen nousseet vuoteestaan, suorineet pukunsa päälleen ja heti töytänneet sisään salonkiin, silittämättä epäjärjestyksessä olevia kiharoitaan. Sitäpaitsi näyttää kaikilla nuorilla naisilla olevan ihan samanlaisesti hiuksensa laitettuina, joka herättäisi minussa luulon että sama taiteilia oli ne kaikki "laittanut".

Minä tosiaankin hyvin kävin hämilleni ensi kerran illallisilla kohdatessani muutamia nuoria ihastuttavia tyttöjä, joita luulin tuntevani yhtä hyvin kuin oman tyttäreni, mutta jotka näyttivät minusta nyt ihan oudoilta. Heillä oli nimittäin kaikilla pää kammattu tapaan, joka selvään mieleeni muistutti sähkövoimalla tekemät temppumme ja kokeemme, jolla meidän koulussa oli tapa huvitella, kun esine seisoi erittämis-pallilla ja joka karva sen hiuksista nousi pystyyn ihan itsestään. Ne korkeat, selkkauksiin joutuneet hiustornit ja eriskummaiset koristeet, joita sinne oli ikäänkuin heittämällä pantu sinne, tänne, vaikuttivat minuun niin kovasti, että luulin edessäni olevan jonkunlaisen lumotun olennon, ja että tuskin voin heidän kanssaan puhella maltillisella mielentyyneydellä, eli käsittää noitten ihmeellisten olentojen olevan niitä miellyttäviä, hyvin kasvatettuja nuoria tyttöjä, moitteettomia sisaria ja tyttäriä, opettajattaria pyhäkouluissa y.m. — jotka niin usein kotonani olen tunnustanut sangen suloisiksi ja järkeviksi.

En tiedä mistä se tulee, mutta sana: se on muotikasta, heittää kaiken yli johon se heijastaa niin lumoovan kiillon, että suurimmat hullutukset tulevat hyväksytyiksi mitä järkevimmiltä tyttösiltä, kun vaan tuo tenhosana on lausuttu siitä. Jonkun ajan vihaavat he muotia — he sanovat että se on "kauheaa" vaan he lausuvat sen hiljaisittain hoippuvin voimin ja heittävät lausumatta loppupäätöksen, että heillä on oikeus vastaisuudessa kutakuinki jäljitellä inhottua mallia.

Huvikseni kirjoittelin ylös mitä kuulin heidän ripeästä keskustelusta, ja annoin jokaiselle kauniista puhujattarista sen linnun nimen, jonka höyheniä hatussaan itsekukin kantoi.

"Minä tunnustan", sanoi pieni Kolibri, "että olen ompeluksesta ihan väsyksissä; muodit ovat niin eroavaiset viime vuoden muodista että saa tehdä kaikki uudestaan saadakseen mitään muodin mukaista pitääkseen".

"Niin, eikö se ole kauheaa!" lausui Fasanilintu; "Aatteles vaan mun uutta, vaaleata silkkipukuani! Se tuli hyvin kalliiksi, ja minulla on se ollut pari kertaa ainoastaan päälläni, ja eikö se jo näytä vanhanaikaiselta! Saan todellakin olla menemättä seuroihin talven ajalla, vaan siksi ettei minulla ole päälleni panemista".

"Niin, muodit muuttuvat yhä useammin ja useammin", sanoi Kolibri, "niin että lopuksi ei ehdi minkään muun kanssa, kun niitä seurata täytyy".

"En suinkaan minä jouda tekemään mitään muuta", kuhersi Kyyhky. "En ehdi lukea, en soittaa enkä piirustella. Jos olisin 'ylhäisiä' ja en muuta tarvitseisi, ollakseni somasti ja muodikkaasti puettu, kuin lähettää muotikauppiattaren ja ompeliattaren luokse käskyjäni, niin voisi olla hupainen elää tässä mailmassa. Mutta, tuo ijankaikkinen homma pukemisen, muutosten ja muuttelemisten, karneerinkein ja hattujen ja tukanlaitosten kanssa, ilman että sittenkään ehtii muodin jälkiä seurata — se on todellakin mahdotonta sietää!"

"Minä", sanoi Jenny, "en toivo koskaan ehtiväni muotia seurata, vaan en myöskään tahdo kovin jälkeen jäädä; en tahdo minusta sanottavan: 'kas kuinka hän on vanhanaikaisen näköinen!' ja vähäisillä varoillani ja omatuntoni (sillä minulla on tässä suhteessa omatunto enkä tahdo kovin paljo rahaa haaskata pukuuni) kanssa huomaan minä pukuni olevan oikein kalvaavan tuskan-aineisen".

"Tiedättekös, tytöt", sanoi Kolibri, "minä aattelen monta kertaa että olisi oikein soma ruveta luostarisisareksi, vaan päästäkseen näistä huolista. Että kerrassaan hyljätä kaikki pukemisen vaivat ja tietää ettei tarvitseisi muuta kuin leveän kaapun ja nuoran-palasen vyötäisilleen, sehän olisi ihanaa lepoa — jos emme olisi protestanttilaista uskoa tietysti".

Kun Kolibri oli näistä neljästä se, joka enin huolehti pukuaan, tämä selitys herätti raikkaan naurun, mutta se ei Kolibria keskeyttänyt, hän jatkoi:

"Niin, minä tunnustan etten tosiaankaan tee muuta kuin sen, että pidän kunnossa pukuni ja käyn pidoissa. Tiedätte ettei isäni ole varakas, ja jos minä tahdon muassa mailmassa olla, täytyy sen tapahtua säästäväisyydellä ja aikani menee ihan hameitteni neulomiseen ja kääntelemiseen ja muuttelemiseen, niinkuin minun nyt on tekeminen. Vaan ei se kyllä voi olla oikein. Minä muistan kun ensi kerran menin ehtoolliselle ja piispa puhui niin kauniisti meille kristityn velvollisuudesta kilvoitella hyvän kilvoituksen — niin minä tein vakaan päätöksen koettaani se tehdä; mutta nyt tunnen itseni hyvin kurjaksi ja pieneksi, sillä olen siitä varma ettei tämä meno vie sinnepäinkään. Mutta miten tulee tehdä?"

"Luultavasti niinkuin täti Beby Titcomb tekee", sanoi Fasani.

"Täti Beby Titcomb!" kertoi Kolibri, "niin hän on oikea pyhimys. Hän kaikki rahansa panee laupeudentöihin, ja myötäänsä hän käypi köyhiä ja sairaita tervehtimässä — mutta, tytöt! minkä näköinen hän on! Kun ajattelen pukeakseni samanlaisiin kuin hän, niin todellakin uskallukseni masentuu. Onko tosiaankin tarpeellista käyttää tuommoista pukua ja tuommoista hattua, ettei olisi mailman-mielinen?"

"Ei", lausui Jenny, "tuota en ma usko. Päinvastoin luulen että tätisi niin hyvä kun onkin, enemmän vahingoittaa kuin edistää asiaansa, juuri sillä että hän sen ulkomuodollaan tekee niin rumaksi. Minä todellakin uskon, että jos hän osan rahoistaan käyttäisi pukemiseensa, voittaisi hän monen puolelleen, joka nyt vaan nauraa häntä, ja saisi heidät auttamaan monen hyväntyön edistämiseen."

"Ja sitäpaitsi", sanoi Fasani, "olen jossai lukenut, että yksi ihannetaiteista on olla hyvin puettu, ja tuon osan kehittäminen on, luulisin, yksi naisten tehtäviä. Kaikessa tapauksessa minä itseäni sillä lohdutan. Sitäpaitsi on minulle mieleistä olla hyvin puettu; minusta ei ole maalariksi eikä runoiliaksi — kaikki taiteellisuus luonnossani ilmoittautuu puvussain. Minä tahdon puvussani aina ilmituoda muodostuneen aatteen; minä tahtoisin joka läningille erityiset hansikkaat, hatun, kengät, auringonvarjon, ja niin edespäin.

"Vaan, rakkahin", lausui Jenny, "siihen vaadittaisiin kokonainen omaisuus".

"Ja jos minä rikas olisin oisin varma siitä, että suurin osa sitä käytettäisiin tuolla tavoin. Minä osaan kuvitella mieleeni puvun niin täydellisen, etten ole sitä nähnyt vielä. Kuinka mielisin näyttää mitä saisin aikaan! Nyt minulla elämässäni ei ole hauskaa hetkeä. Minä olen aina huonosti puettu. Minun täytyy kaikki tarpeeni ostaa sieltä, täältä, miten vaan helpommin voisin saada — ja nythän on kaikki niin kallista! Ja minulla on niin vähäiset varastot, ja muodit niin tiheään muuttuvat! Vaan mitä voinkaan! isä antaa mulle niin paljo kuin hän voi, sen tiedän, eikä juolahtaisi mieleenikään enempää pyytää häneltä".

"Onko siis olemassa suurempaa orjallisuutta kuin muodin valta on?" sanoi Kyyhky. Kaikki tunnustamme sen hullutukseksi ja kaikki kyykistymme kuitenkin sen ikeen alla. Me olemme kerrassaan tulleet pelkäämään sitä. Mistä se sitten on kotoisin, tuo mahtava isovalta?"

"Muotien syntyperää kysellä on sama kuin tiedustella mihin kaikki nuppineulat joutuvat", lausui Fasani. "Ajatelkaa vaan niitä tuhansia, miljoonia nuppineuloja, joita joka vuosi käytetään, eikä ainoakaan niistä kulumalla kulu. Mihin ne kaikki joutuvat? Luulisi jossain löytyvän nuppineula-kaivoksen.

"Viktor Hugo sanoo että ne keräyvät Pariisin loakkoihin", lausui Jenny.

"Ja muodit lähtevät yhtä puhtaasta lähteestä", huusin minä kirjoituspöytäni vierestä".

"Voi meitä, Jenny! Nyt isäsi on kuullut kaikki lörpötyksemme!" oli ensimäinen huudahdus, jonka sitte kuulin, ja samassa silkkiset lentimet alkoivat liehua ja koko joukko surahti kirjoitushuoneeseeni.

"Oh, te olette kovasti häijy, mr Crowfield", sanoi Kolibri ja lehahti kirjoituspöytäni nurkalle.

"Että kuunnella meidän puhettamme!" sanoi Fasani.

"Oikein vakoomassa seisoa!" lausui Kyyhky.

"Kuitenkin olette nyt meidät kaikki saaneet tänne", sanoi Kolibri, "ja näettehän, ette saakaan meitä hevillä pois. Nyt tulee teidän vastata kaikkiin kysymyksiimme."

"Olen teidän käskettävänne, lapseni, niin pitkälle kuin kuolevaisen puheliaisuus ulottuu", sanoin minä.

"Hyvä", Kolibri puhui, "sanokaa nyt meille kaikki — mistä kaikki tulee, mistä muodit tulevat?"

"Luulenpa että on yleisesti myönnetty naisten puvun suhteen Ranskan hallitsevan mailman."

"Mutta kuka Ranskanmaata vallitsee?" sanoi Fasani. "Kuka siellä määrää muodit?"

"Se ei ole helppo päättää", vastasin minä. "Yhteen aikaan puhuttiin että ne määräsi Ranskan keisarinna. Sitte koettiin painavimmalla totuudella vakuuttaa että ne lähtivät naisista, jotka eivät missään maanperukassa saa säädylliseen seuraan tulla. Naiset, jotka eivät saa vaimon nimeä kantaa, joilla ei ole minkäänlaisia perheen siteitä, ne säätävät lajit ei vaan Ranskalle, mutta koko mailmalle. Siinä syy miksi muodit eivät katso viisauden ja säästäväisyyden sääntöjä, joitten mukaan perheen kulungit katsotaan. Kun keisarikunta lakkasi olemasta, lienee tässä suhteessa tapahtunut muutos, mutta voi sentään otaksua että muotien hallitsiattaret ovat samat kuin ennen. Ja minusta on sangen orjallista että jokaisen nuoren, nastin ja siveellisen neitoisen tulee vaatettaa itsensä samaan tapaan kuin Parisin 'demi-mondiin' kuuluvat vaimonpuolet, vaan tuon pienen sanan tähden: se on muotikasta. Ja luulen todella että meidän järkevät naiset ja nastit neitoset kyllä keksivät jonku pukemistavan, joka ei olisi haitan vanhanaikaista eikä Parisinmuotien orjallista jäljettelemistä, jos vaan kerran asianlaidan tyystisti tutkisivat".

"Koska noin kauniisti meille puhutte, mr Crowfield", lausui Kyyhky, "ja koska odotatte meiltä niin paljon, täytyy meidän kai koettaa saavuttaa teidän kunnioitustanne; mutta sanokaa nyt mikä mielestänne on oikein kohtuullisinta pukemistavassa. Tietysti kyllä kotona kuulemme paapatusta siitä päivän pitkään. Maria täti sanoo, ettei hän koskaan ole voinut uneksiakaan tuommoista aikaa tulevaksi, että äidit ja tyttäret istuvat puhelemaan siitä mikä on muotikasta, ja mikä ei ole muotikasta, ja kuinka he neuloisivat ja korjaisivat läninkinsä viimeisen muodin mukaan. 'Meidän äidit opettivat meille toista', on hänen tapa sanoa, 'opettivat meitä kääntämään ajatuksemme korkeimpiin ja jaloimpiin asioihin, ja he tiesivät velvoisuutensa olevan vastustaa lasten ja nuorten turhamaisuutta ja mailmallisuutta'. Maria täti pitää äitiä hirmuisena ihmisenä, sentähden että hän usein puvustamme pitää äidillistä huolta ja on levoton sen onnistumisesta; ja me mietimme hiljaisuudessa että Maria täti on vanha ja kärttyinen ja että hän on unhoittanut kuinka oli silloin kun hän itse oli nuoruuden ijässä".

"Vaan ettekö usko että vaikuttaisi tämän asian parantamiseksi jos henkilöt vakaantuneilla mielipiteillä yhtyisivät määrätyitä sääntöjä tekemään pukemistavalle?" kysyi Fasani.

"Minä en käsitä miten se kävisi päinsä", vastasin minä. "Kveckarit ovat sitä koettaneet, mutta turhaan, sillä nyt alkaa nuori kansa heidänkin seassa heittämään vanhan kveckaripukineensa pois. Niin kauan kun yhteiskuntaa hallitsevat ne lajit, jotka nyt ovat olemassa, niin kauan kun ihmiset liikkuvat niin eri oloissa ja niin eriävät asianhaarat ovat heihin vaikuttamassa — voimme vaan asettaa eteemme muutamia varmuuttavia sääntöjä ja sitten jättää itsekunkin olosuhteinsa jälkeen niitä likemmin määräämään ja niiden jälkeen elämään".

"Mutta mitkä olisivat nuo yleiset säännöt? Siinä juuri se suuri kysymys?"

"Joo", sanoin minä, "katsokaamme. Ensin toki lienemme yhtämieliset siinä ettei kauneutta saa pitää minään paheena ja vahingoittavana, että rakkaus koristelemisiin ei myöskään ole itsessään paha, vaan ainoastaan väärinkäytettynä synnyttää pahetta. Siitähän olemme yhtä mieltä?

"Tietysti", kuului joka taholta.

"Siis ei ole synti eikä turhuus pitää kauneista vaatteista. Kultaa, hehtokiviä, helmiä ja kaikkia, mitä niistä valmistetaan, voi yhtä viattomasti toivoa omistavansa kuin kukkia, lintuja, perhosia eli iltaruskon väreitä pilvissä. Kalliit kivet ovatkin oikeastaan vaan kivilajien kukkaisto, pimeän, sysisynkän kaivoksen kovia kukkaisia, ja mitä heiltä hajussa puuttuu, sen heidän kestäväisyys palkitsee. Tunnollisin kristitty voi syntiä tekemättä niitä ihailla, ja sanoa kuin eräs vanha, lempeä kveckarieukko minulle lausui: 'Minä niin kovin mielelläni kauniita hohtokiviä katselen!' Samoten ei ole väärin, ja järjelliselle ihmiselle sopimatonta, vissiin määrään katsoa ja puvussaan noudattaa muotia. Tarpeettomat poikkeukset osoittavat usein sen suuttumuksen ylönkatsomista, jonka sen kautta ehkä muille saattaa, kun ei huoli olla puettuna kuin he".

"Te olette todellakin jalomielinen", lausui Kolibri, "kun suotte meille noin suurta myöntymistä".

"Odottakaat", sanoin minä, "nyt tulevat rajoitukset. Milloin tuo rakkaus koristelemiseen käy liialliseksi ja syntiseksi? Pian on vastaus löydetty: Kun uhraamme liiaksi sen eteen. Meillä on aina silloin väärin kun uhraamme alhaisemman kauneuden edestä ylhäisemmän. Vaimo, joka uhraa perheellisen elinonnensa, omantuntonsa, itsensäkunnioittamisen, jopa oman kunniansakin koristelemisintonsa eteen, on häpeän ja moitteen alainen, sen kaikki myöntänevät. Tyttö, joka pukuunsa uhraa kaiken aikansa, kaiken voimansa, sielun sivistyksen ja kehityksen unhottamalla ja hylkäämällä muitten vaatimuksia, uhraa alhaisemman kauneuden eteen ylevämmän. Hän ei silloin ole rakastanut kauneutta, ainoastaan halvempaa, huonompaa muodon-kauneutta.

"Jos, lapseni, tahdotte tutkia itseänne ja tietää josko rakastatte liiaksi kauniita vaatteita ja koristuksia, niin voitte tehdä se näin: Jos enemmän vaatteitanne murehditte kuin mielenlaatuanne — jos enemmän surette sitä, että kaunis hameenne on repeynyt, kuin sitä että olette vihan antaneet valloittaa itsenne — jos läninki, joka ei ole oikein soma ja ruumiinmukainen huolestuttaa teitä enemmän kuin velvollisuuden laiminlyöminen — jos vähemmin olette pahoillanne lausumastanne oikeutta vääristelevää tuomiota, eli levittämästänne valheellista huhua, kuin vanhanaikaisen hatun kanssa kulkemisesta — jos vähemmin surette sitä että teidät ehkä havaitaan häävaatteitta suuressa taivaallisessa juhlassa, kuin vanhanmuotisen puvun päällepanemista ensimäisiin illallispitoihin — silloin, rakkaani, rakastatte pukuanne liiaksi. Ei kukaan kristitty nainen saa mielestäni antaa pukemisensa vaatia kaikkea kolmesta sangen tärkeästä asiasta, ei

Kaikkea hänen aikaansa, Kaikki hänen voimansa, Kaikki hänen rahansa.

"Hän, joka tuon tekee, ei elä kristillistä, vaan pakanallista elämää, — hän uhraa korinthilaisen ja roomalaisen Veneris'en alttarilla".

"Hyi, mr Crowfield! oikein säikäytätte minut", huudahti Kolibri. "Minä pelkään että juuri teen kaiken tuon"

"Ja minä myös", sanoi Fasani, "ja se kuitenkaan ei ole niin, miten haluaisin ja tahtoisin tehdä".

"Mutta miten voimme sitä muuttaa?" lausui Kyyhky.

"Lapsukaiseni", sanoin minä, "mitä tahtoo, sen voikin. Tehkää vaan se päätös, että panette enin arvoa todellisen kauneuden päälle ja että sen teette muotienkin heittämisellä, ja voitto on jo puolittain teidän. Tehkää vaan se päätös, että ajastanne, voimistanne, rahoistanne ei kaikki, ei enemmän kuin puolet saa ulkonaisiin koristuksiin kulua, ja jo olette oikealla tiellä. Ei tarvitseisi kuin armeija nuoria impiä, tuon jalon päätöksen piirteet kilpenä, vapauttamaan meitä ranskalaisten tanssiattarein ja näytteliättärein itsevallan orjuudesta. En avant! tyttöset! Teidän tulee pelastaa tasavalta!"

VII.

Milloin joku on hyvin puettu.

Keskustelu, jota olin Jennyn ja hänen paratiisi-lintustensa kanssa pitänyt, näkyi pystyneen heille mieleen, sillä ei kulunut pitkä aika ennenkun taasen olivat kirjoitushuoneeseni saapuneet. He olivat isoihin pitoihin menossa ja tulivat nyt Jennyä noutamaan sekä minulle ja vaimolleni itseään näyttämään, niinkuin nyt olivat rynnäkköihin valmiina.

Jenny toi huoneeseni kolme ystävätärtään, ja pieni huone ikäänkuin muuttui loistavista olennoista. Lempeät, kodikkaat tyttöseni olivat saaneet ylleen pukuja, jotka tosiaankin olisivat olleet omiaan madame Pompadourille, eli jollekin toiselle epäarvoiselle naiselle Lutviikki XIV eli XV aikakautena. He olivat käherretyt ja puuteroitukin luulen, ja hiuksissaan kantoivat kukkia, hohtokiviä, liehuvia nauhoja, perhosia, kuoriaiseläviä, helmiä ja en tiedä mitä kaikkea, joka kimalteli ja välkkyi jokaisesta liikunnosta; mutta siitä huolimatta olivat he kauniita, raittiita ja kirkassilmäisiä, ja ei voinut kukaan sitä tosiasiaa kieltää, että he olivat ihastuttavia; ja kun ympärilläni lehahtelivat ja katsoivat alas minuun sulouksiensa tenhovoimasta tietävinä — oli Jennyn kysymyksessä vähän uhkaa:

"No, mitä isä nyt meistä pitää?"

"Minä olen ihastuksissa", vastasin minä, heti antautuen.

"Senhän minä sanoin, tytöt, että kunhan isä vaan kerran näkee teidät tanssipuvussa, niin kyllä hänen mielipiteensä muodeista kääntäisimme."

"Pyydän anteeksi, sydänkäpyni; minä olen teihin ihastunut, enkä muoteihin, siinä on juuri eroitus; mutta kaikessa nöyryydessä tunnustan että vaikka nykyistä muotia niin hyvästi edustetaan kuin nyt, en kuitenkaan ole siihen tyytyväinen."

"Oh, mr Crowfield!"

"Niin, en voi sitä auttaa että niin on. Mutta minä väitän ettei tässä ole minua rehellisesti pidetty. Muutamat suloiset tyttöset, tuttavistani viehättävimmät, tulevat säihkyvine silmineen ja sievine olentoineen tänne vanhan, hyvänluontoisen kirjailian luoksi, ja vaativat häntä pitämään muotia kauniina, vaan silti että he itse siinä ovat kauniita — eikö tuo ole rynnäkön tapaista? Rakkaat tytöt, jos teillä olisi sieramissanne siipipari riippumassa ja piikkiäisketaleita aina kyynäspäihin asti, ja jos hiuksenne 'sotanutturaan' solmeisitte päälaelle, kuin Siouxintiaaneilla on, olisitte sittenkin kauniit katsella. Ei ole kysymyskään siitä jos tuossa puvussa olette hyvännäköiset — taikka ei — sillä niin olette. Kysymys on, etteköhän olisi vieläkin kauniimmat puvussa, joka ei olisi niin muotikas, mutta jossa enempi kauneuden-aistia noudatettaisiin. Kyllä sen minä ainakin luulen".

"Kuinka olette häijy!" lausui Kolibri, jonka pientä päätä jonkulainen pilvi kiharoita, kultakappaleita, solkia ja tähtiä ympäröitsi, ja joiden joukossa eräs korea, sininen perhonen oli istutettu juuri hänen otsansa yli, ja jonka päälaelta kiharoita ja yllämainituita koristeita kuin vesiputouksena valui hänen kauniin niskansa yli. "Ja me teitä niin suuressa arvossa pidämme! me olemme suuresti pahoillamme ettette vaateparrestamme pidä!"

"No, herttainen prinsessa, kun teistä pidän enempi kuin muodeistanne, ja en pidä niitä kovin kelvollisina teille — mikä paha se on?"

"Tietysti — karvaat pillerit kätkette makeisiin. Mutta miksi — totta puhuen —- miksi ette pidä muodista?"

"Siksi että se usein ei pysy kauneuden-aistin rajojen sisällä ja että se usein rumentaa naisia", sanoin minä. "Tuo koreuksien kuormittain kantaminen ei sovi hyville, kainoille tyttösille — se tekee heidät naisten näköisiksi, joita toivon etteivät koskaan tule turhamaisuudessa ja mailmallisuudessa jäljettelemään — mutta tässä nyt seisotte houkutellen minua saarnan pitämiseen, joka sitte vain suututtaa teitä. Ei, menkää nyt, lapset! Varmaankin olette niin soreita, kuin kukaan olla voi tuommoisella pään-laitoksella; menkää siis tansseihinne, ja huomenna, jos haluatte, kun olette uteliaita ja väsyneitä, tulkaa luokseni virkkauksienne kanssa, niin luen teille ääneen Kristofer Crowfieldin ajatukset siitä, kuinka ollaan hyvin puettuina".

"Se on kovasti hauska, vähintäänkin voi sen sanoa", vastasi Kolibri. "Muistakaa vaan esiintuoda tukevat perusteet nykyajan muoteja vastaan-vihoittelemiseenne".

Seuraavana iltana kirjoitushuoneessani oli enemmän sefiirilankoja ja silkkiä kuin paperia, jota siellä ei vähän olekaan, ja kaiken tuon ja nuorten ystäväini piirittämänä, minä luin ääneen seuraavaa:

" Milloin ollaan hyvin puettuina?"

"Vastauksen ensimäinen kohta kuului näin: kun puku on sopiva henkilölle, vuodenajalle ja tilaisuudelle. Värit ja muodot, itsessään somat ja ihanat, käyvät rumiksi ja naurettaviksi, jos niitä käytetään sopimattomasti. Ihastuttavin hattu, jonka koskaan muotiompelia keksiä voi, herättää vaan naurua jos se on huolettomasti puetun palvelustytön päässä, kun hän vakkanen käsivarrellaan sipsuttelee torille. Kovin narrimaista olisi esimerkiksi loistavaa tanssipukua käyttää rautatie-matkustuksella. Ratsuhametta ei sovi salongissa käyttää, eikä illallispukua hevosten seljässä. Sanalla sanoen, niin on hyvin helppo eroittaa milloin miki puku sopii käytettäväksi. Myöskin jokainen myöntänee että tumma villainen puku ei sovi kuumalla kesäilmalla eikä vaalea, hieno vaatetus talvipäivänä. Sitten eri henkilöille sopivan vaateparren määrääminen on vaikeampi, mutta ei niin vaikea kuin luullaan. Mutta tässä tulee huomioon ottaa ikää, yhteiskunnallista asemaa ja luonnetta. Tämä on siihen syynä että eri säädyt, eri virkamiehet pitävät erilaisia pukineita. Ei mielellään kukaan katsoisi papin koreilevan jockeyn puvussa eikä oppineen miehen metsästysklubin vaateparressa, eli kunnioitettavan valtiomiehen nuoren keikarin tavalla. Ne kukkaset ja perhoset, jotka nuoren immen iloisuudelle sopivat, ovat naurettavat kun ne muutetaan hänen vakaisen äidinsä päähän, joka niitä kantelee huolestuneella katseella, vain siksi, että puhelias muotienmukailia on vakuuttanut sen olevan muotikasta ja ainoaa laatuaan.

"Ja tästä johdun ensimäiseen vastaväitteeseeni. Nykyiset muodit ovat suurimmaksi osaksi sopimattomat meidän ilmanalalle, meidän elintavoille ja sille hengelle, joka meillä yleisesti vallitsee. Me tarvitseisimme puntarimiehen, joka tarkastaisi muiden maiden muoteja ja päättäisi mikä niistä sopii meidän oloihin, ja mikä mielevästi ja kauniisti edustaisi kansallisluonnettamme, ajatustapaamme ja olosuhteitamme. Silloin voisi ehkä nähdä naisemme kauniisti ja hyvästi puettuina. Sitä eivät nyt ole. Ne repaleet ja karneeringit, sekä ne hullut hiustornit joita nyt käytetään, vaativat varmaankin että jokaisella nuorella neitosella on oma kamarineitsyensä, jota ei maassamme pidetä tavallisena. Se nainen, joka ei koskaan pane ennen keskiyötä maata, joka ei koskaan itse pue päälleen, joka ei koskaan silmäneulaa kädessään käytä, ei koskaan kirkossa käy, ei koskaan vapaasti osaa punnita velvollisuuksiaan, on, kun hän on pyntätty ja pöyhytelty 'à la pompadour', eli jotenkuten à la, kuitenkin siinä kiitettävä, että hän puvussaan osoittaa luonteensa. Pukunsa lausuu juuri minlainen hän on — viekas, teeskennelty ja luonnoton olento — ei suunnillenkaan se, joksi hänet Luoja loi.

"Mutta kun sorea, hyvä tyttönen, jota on totutettu sielunomaisuuksiaan kehittämään, aistiaan jalostamaan, terveyttään hoitamaan, hyvänä tyttärenä ja sisarena olemaan, kun hän pukeutui tanssipukuun, josta hän vähintäänkin on puolialastoin, röyheltää tukkansa puolen kyynärän korkeaksi torniksi, peittää niskansa valetukka-kasoilla, puuteroittaa hiuksiinsa kulta-puuteria, silloin on tuossa ilmautunut huono kauneuden-tunto sillä siinä esiytyy hänen luonteensa, eikä hänen kasvatuksensa, eikä hänen hyveensä, vaan vastasuunta kaikelle tälle. Hän näyttää toisen luokan näytteliättäreltä, kun hän oikeastaan on kodikas, hempeä ja hyväluontoinen tyttö, jonka elämäntarkoitus on kerran hauskassa kodissa lämpöä ja lempeyttä levittää.

"Toinen muistutus, ei muoteja, mutta niiden kantajia kohtaan on se, että tänne tuodut ranskalaiset puvut eivät käytetä miten ja missä niitä oikeastaan on käytettäviksi aiottu. — Epätoivon omiksi joutuisivat Parisin ompeliattaret jos näkisivät missä puvussa naisemme kirkossa käyvät. Ei myöskään Pariisissa olla niin tuhmia, että kävelylle pukeutaan niin koreasti ja loistavasti kuin meidän naiset tekevät, ja josta usein muukalaiset heidän suhteen ilkeästi erehtyvät. Italiassa ja Espaniassa kirkkolaki vuosia sitte sääsi ja säätää vieläkin kirkkolaki että yksinkertainen musta puku on aina kannettava kirkossa, ja pitäisihän yleisesti ymmärtää että sama puku, jota teaterisalongissa käytetään ei sovi kirkkopuvuksi. Jos asettuu jonkun kirkkomme ovelle ja katselee niitä naisia, jotka sieltä tulvailevat ulos, ei voi olla ajattelematta että puvut, joita he pitävät, paremmin sopivat operahuoneessa käytettäviksi, ja lienee varmaa että niiden keksijät eivät olisi millään muotoa tehneet niistä kirkkopukuja. Meillä puuttuu siinä kohden sivistystä; ei oikein ymmärretä eroittaa missä tilaisuudessa mikin puku on pidettävä, vaikka tuo ei minusta toki olisi vaikeata. Hyvin arvoisat, ja niinkuin toivon, hyvin jumaliset naiset tulevat kirkkoon korkeasti ja koreasti kammatuilla päillä, joitten huipuilla sitten pieni, nenäkäs hattu keinuu, höyhenillä ja kukkaisvihkoilla varustettu. He kyllä näyttivät hyvin somilta ja jos aikoisivat croquetille eli kuvauksiin ottamaan osaa, niin olisi se sangen sievä, tuo päärakennus. Mutta kun he ovat tunnustamaan tulleet olevansa viheliäisiä ja vajavaisia syntisiä, ja huulillaan kantavat suuriarvoisia ja juhlallisia sanoja, niin ovat heidän sanansa niin suuresti heidän teoilleen vastakkaiset, että voisi sille nauraa, ellei se pikemmin ansaitseisi itkemistä.

"Seuraava ehto ollakseen hyvin puettu on, että puku on sopusointuisa. 'Pieniä haltioita' nimisessä kirjassa moitin erään asunnon huonekalujen sijoittamista, jossa löytyi kalliita ja komeita kaluja, mutta josta puuttui sopusuhteellisuutta. Matto oli kaunis ja kallisarvoinen, seinäpaperit kauniit ja kalliit ja huonekalut samoiten, ja kuitenkin huoneissa vallitsi jonkunmoinen epäjärjestys; kaikki teki mieleen vaikeasti levottoman vaikutuksen ja ei mikään ollut erittäin kaunista ja miellyttävää. Kaikki tämä tuli sopusuhteellisuuden puutteessa, kun sitävastoin toisessa talossa, jossa huoneet olivat paljo yksinkertaisemmasti varustetut, vallitsi semmoinen viehättävä sopusuhde että kaikki yhtämielisesti pitävät sen mukavampana kuin tuon kalliisti varustetun rakennuksen. Samaten on pukineen kanssa. Sekä aineen että värin suhteen tulee aina noudattaa perusmallia, jonka kanssa sitte vähemmät seikat sulaavat yhteen ja jokaisessa puvussa on esiytyvä perusmiete, joka on kokonaisuuden yhteenpanemista johtanut.

"Tätä lausuntoa voin esimerkillä vahvistaa. Yleisesti tunnustetaan että naiset ovat murhepuvuissa kauniimmat kuin muissa, ja se, joka muutoin on melkein rumannäköinen on mustissa vaatteissa kaunis. Ja miksi? Vain siksi että murhepuku vaatii värissä ja laittamistavassa suurempaa yksinkertaisuutta ja välttää noita koristuksia ja värin moninaisuuksia joita niin harvat naiset osaavat kauniisti kokoon järjestää, että ne todella näkyvät silmiin somalta kokonaisuudessa.

"Semmoiseen loppupäätökseen on kveckaripukukin saattanut. Jos käy kveckarinaisten kokouksissa, huomaa jälestäpäin mieleen muistuvan monta kaunista kuvaa kasvoista, monta miellyttävää naista, eikä noita kasottain käytettyjä monivärisiä vaatteita, tekokukkia ja muita kiiltokaluja, jotka tekevät naisista kirjavan kokoelman ja vetävät huomiomme pois kasvoista, joita ne ovat kaunistamassa. Filadelfian naisia on aina pidetty omistavan parhaan kauneudenaistin värien vallitsemisessa, ja tämä tulee luultavasti heidän esivanhempain kveckareiden käyttämästä vaateparresta, joka vaimoille antoi tavaksi värien ja mallien yksinkertaisesti ja sopusuhtaisesti käyttämisen.

"Vakainen mies, joka kirkossa eli mualla, jossa naisia on koossa, istuu katsellen niitä hattuja, jotka häntä ympäröivät, ja suokaa hänelle anteeksi jos hän sydämessään naurahtelee, kysellen josko nuo pienet kapineet ovat aiotut päätä peittämään, varjelemaan eli koristamaan? Ja jos ne ovat jompaan kumpaan tarkoitukseen aiotut — miten sitä voisivat täyttää?

"Minä puolestani, tunnustan ettei mikään minua enemmän kummastuta, kuin nuo eriskummaiset kyhäykset, joita naiset pään päällä kantavat siinä luulossa, että ne ovat kauniita. Eräänä päivänä istui oikealla puolellani sangen kaunis tyttö, jolla oli päässään jotain, joka näytti ruoho- ja olkitukolle, sekä sotkuiselle pitsikäärylle, jossa istui lintu, jonka olisi luullut olleen kissan kynsissä ennenkuin nykyinen omistajatar sai sen. Hänen vieressään istui toinen, jonka korkeasti kohoavalta päälaenlaitokselta, punasesta ja mustasta sametista tehdystä kapineesta helmiä ja hetaleita riippui alas. Eukko, jonka otsa oli jo murheiden piirtämiä täynnä, istui tuossa hatulla, joka oli kypärin kaltainen, suuri tummanpunainen ruusukukka kärvettyneesen, kampaamattomaan tukkaan pistettynä. Jos hän tahtoi korealta näyttää, oli hän tarkoituksen voittanut.

"Ne muodit, jotka sallivat käyttää kaikkea, mitä taivasalla ja maan päällä löytyy, vaativat enemmän kauneuden-aistia ja taitavuutta järjestämisessä kuin mitä tavallinen vaimonpuoli on saanut osakseen. Johdonmukaisesti ne moniväriset kukat, hedelmät, ruohot ja heinät, tähkät, perhoset, linnut ja kuoriaiseläimet, liehuvat nauhat, pitsit ja harsot, joita nyt käytetään ihmeellisimmissä yhdistyksissä ovat yhtä monta sadinta kehkeymättömälle kauneudentunnolle. Seurauksena tästä onkin että harjoitettu silmä huomaa ainoastaan kasottain järjestämättömiä ja epäsuhteellisia värienyhdistelyksiä, ja hän, jota nuo kaikki ovat aiotut kaunistamaan, joutuu ihan epähuomion alaiseksi.

"Hyvän pukemistavan välttämätön ehto on myöskin se, että siinä on totuutta ja todellisuutta. Ihannetaiteiden piirissä on yleiseen tunnustettu perusmiete, että kaiken tulee näyttäytyä siltä kuin se todella on. Niinkuin marmori-teko marmorin sijasta, eli maali joka puun suonittaa muka, on rakennustaiteessa hyljätty viekkaus, niin valhe-kalleukset ja koristeet osoittavat huonoa aistia; sama on puuteroittamisen, maalaamisen ja kaikenlaisen valhetukan kanssa. Niin uskallan sekä ajatella että ajatukseni lausua, sukupolven kuullen, josta ei yksi kahdestakymmenestä omaa tukkaansa kanna, että Rosa Bonheurin lyhyeksi leikatut suortuvat ovat kauniimmat ja mieluisemmat nähdä, kuin nuo taideteokset, joita valmistellaan kiehkuroista, valleista oravanhännistä ja karviais-pensaita eli mitä kaikkea ne laitokset muodoltaan lienevät, jotka meidän päivinä, peruukkimestarin taideahjosta esiintuodaan".

"Oi, mr Crowfield! nyt yhdellä iskulla tapaisitte meihin jokaiseen", huusivat useat äänet.

"Sen tiedän, tytöt, sen tiedän. Ja samalla väitän ettette ole itseänne kohtaan rehellisiä. Lyhyet, omat suortuvanne, joita kymmenessä minuutissa selvittäisi ja silittäisi, kaunistaisi teitä paljo enemmän kuin nuo korkeat pyramiidit, joita tuntikaudet saa asettaa, jos mieli saada ne pysymään niin etteivät 'paikkailemiset' näy, ja joita päälliseksi saatte päänkivistystä kärsiä. Minä sanoin lyhyet suortuvanne — katsoakseni asiaa huonoimmalta kannalta — mutta teillä on usealla pitkät ja kauniit hiukset, joita voisi laittaa monella somalla tavalla, jos ette luulisi itseänne velvoitetuiksi noudattamaan muukalaista mallia".

"Ja onko se sitten niin pakollista että jokaisen tulee olla kuin marjat toistensa kaltaiset? Luonnosta on monta aaltoilevaa eli kähertyvää tukkaa. Ne noudattakoot siinä luonnon taivutusta. Mutta toisille luonto on lahjoittanut sileät ja pehmoiset suortuvat ja heillä on kähertäminen ja kiertäminen vain petosta. Voi olla että se heitä kaunistaa; mutta eikö löydy kuin yhdenlaatuista kauneutta? Ja eiköhän ihanuutensa herättäisi suurempaa mielihyvää kun käyttäisivät tapaa ja muotoa, jonka luonto heille alkujaan aikoi?

"Ehkä voi näyttää siltä, että tässä kovin kauan olen viipynyt hattujen ja päälaitoksien moittimisessa, mutta, kumma kyllä, muoti raivoaa enin itse järjen pesäpaikan, pään kanssa, ja sitäpaitsi on se osa puvusta, joka kasvoja, joista sielun mielenilmaukset ilmitulevat, ympäröitsee, ensimäinen ja tärkein.

"Mutta ylimalkain koko puvun pitää totuutta ja todellisuutta edustaa. Villainen kangas pelunoista ja tummanväristä vaatelajia on siis parempi kuin semmoinen, joka silkiltä näyttää, ja jolla siis ei ole todellinen arvo, ainoastaan kiilloitus. Halpanen valkea läninki hienosta patisti-kankaasta tehty, jota saattaa pestä ja joka pesun jälkeen taas on kuin uusi, on etuisampi ja miellyttävämpi kuin harso- ja gazivaatteet, niin kutsutulla kulta- ja hopealankakudoksilla, joka kerta päällä pidettyä on nuutuneen näköinen. Koristelematon olkihattu, kirkasvärisellä nauhalla soristettu on paljo parempi vaalistuneiden höyhenien ja kukkien peittämää.

"Viimeksi, hyväseni, että saa pukea itsenne miten sattuu, sillä puku ei ole vähästä arvosta, se on todella ihannetaide, jota tarkkaan täytyy tutkistella. Jokaisella maalla pitää olla omat pukemistapansa, ja jokaisen naisen tulee ymmärtää sovittaa se ikänsä, yhteisasemansa, säädynsä ja luonteensa mukaan.

"Niin kosolta näkee inhoon alaisia pukuja, ja ainoa niiden puolustus on epämääräisessä halussa tyttösillä, elää muodin mukaan. Jos vaan heittäsivät sen syrjäseikaksi ja pyrkisivät puvussaan ylevää ja puhdasta aistillisuutta, totuutta ja suoruutta, järjestystä ja hienoutta käsittämään, niin jokainen keksisi tavan ja muodon itselleen, joka ylentäisi hänen yksityistä ja personallista ihanuuttaan, eikä koskaan katoaisi irstaisuuden ja tavallisuuden pimentolaan.

"Kehittynyt aisti ja tottunut silmä auttasivat naisen aina päättämään mitkä muodit sopivat hänelle, mitkä ei, ja opettaisivat hänen niissä karttamaan kaikkea loukkaavaa ja luonnotonta, ja tulisi hänen muistaa että yksinkertaisuus on koristuksia parempi ja että vähittäin koetteleminen ja onnistuminen on isoja, turhaan menneitä yrityksiä etuisampi.

"Ja nyt, tytöt, lopetan sanoilla, jotka vanha Ben Johnson lausui hänen aikakautensa nuorille neitosille, ja jotka sopivat kirjoitelmani loppusoinnuksi:

"Kun pukeudut ain vaatteisin Jotk' omiaan on juhlihin Ja hiuksesi käherrät, — Minussa pelvon herätät Ett' sielus syömmes kainoutta Saa kaivata kuin kaonnutta.

Vaan immen otsaa kirkasta Ja silmää, luontoo vilkasta Ja suortuvain sa liehuntaa Kai sitä voin ma rakastaa — Kun syömest lähtee ihanuus Sill' ompi täysi valtavuus."