Vihdoinkin kotona

VIHDOINKIN KOTONA

Kirj.

HECTOR MALOT

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

ENSIMÄINEN LUKU.

Niinkuin usein lauantaisin oli nytkin noin kello kolmen aikana lukuisa väkijoukko kokoontunut ajopeleineeu Pariisin Bercy portin eteen. Rantakaduilla oli vaunuja ahdinkoon asti neljässä epäsäännöllisessä rivissä — retelejä lastattuina viinitynnyreillä, kuormavankkureita hiilillä tahi jollakin muulla polttoaineella, sitä paitsi heinä- ja olkikuormia, jotka kaikki seisoivat siinä pilvettömän kesäpäivän paahteessa odotellen tullitarkastusta, innokkaasti toivoen pyhäaattona päästä kaupunkiin.

Niiden joukossa melkoisen kaukana katusalvasta oli eriskummalliset miltei naurettavan ja surkean näköiset ajopelit, jonkinmoiset markkinavankkorit, mutta paljoa yksinkertaisemmat; vaateseinäinen tervattu pahvikattoinen kummitos, matalapyöräisellä vaununpohjalla.

Ennen aikaan oli seinävaate ollut siniseksi maalattu, mutta oli jo niin kauhtunut, likainen ja kulunut, ettei voinut muuta kuin arvaamalla päättää minkä näköinen se uutena oli ollut. Arvaamiseen oli myöskin pakko turvautua jos mieli selittää sen kaikilla seinämillä olevia puoleksi näkymättömiin kuluneita ilmoituksia: ylinnä oli kreikkalaisilla kirjaimilla luettavana alku: photo sanasta, sen alla oleva näytti olevan saksaa: graphie, sen perästä arvatenkin lopputavu italiankielellä fia; viimeksi oli selvimmin ranskaksi sana photographie, silminnähtävästi käännös edellisistä, samalla tienosoittajana ilmuttaen mitä maita nuo kurjat ajoneuvot olivat kulkeneet, ennenkuin olivat ehtineet Ranskaan ja viimein Parisin portille.

Oliko todellakin mahdollista, että vaunujen eteen valjastettu aasi oli jaksanut vetää tuota kummitusta niin pitkän matkan?

Ensi silmänräpäyksessä se oli sangen epäilyttävää, sillä se oli niin laiha, uupuneen ja nälkäisen näköinen; mutta tarkemmin katsottua täytyi myöntää että tuo voimattomuus ei ollut muuta kuin pitkän matkan tuottaman väsymyksen seurauksia. Itse asiassa eläin oli vahvarakenteinen, voimakas ja melkoista korkeampi europpalaisia aaseja, solakka, kaaniin harmaavärinen, vatsanalus vaaleampi huolimatta maantien pölystä, joka sitä likasi. Mustat poikkiviivat tekivät hienot jalat vielä siromman muotoisiksi, ja huolimatta uupumuksestansa se piti päätänsä korkealla, itsepäisen päättäväisesti ja veitikkamaisen ylpeästi. Valjaat olivat täydelleen vaunujen arvoiset, paikatut kun olivat kaikenvärisillä nauhan- ja köydenpätkillä, toinen paksua, toinen vaan purjerihmaa, mikäli sitä oli maantieltä löydetty; mutta ne melkein hävisivät lehtiköynnösten ja kaislojen peittoon, joita matkan varrella oli poimittu ja pistetty valjaiden väliin suojelemaan aasia auringonpaahteelta ja kärpäsiltä.

Sen lähellä katukäytävän reunalla istui pieni noin yhden- tai kahdeotoistavuotias tyttö sitä vartioimassa.

Hän erosi ulkonäöltään melkoisesti muista; kasvonpiirteet olivat epäsäännölliset, vaan eivät siltä epämiellyttävät ja ilmaisten hänen olevan synnyltään sekarotua. Päinvastoin hänen vaalea tukkansa verrattuna tummaan ihoon antoi kasvoille erinomaisen hienon muodon, jota vielä enensi suuret, syvät, mantelinmuotoiset silmät. Suukin oli hieno ja lujan näköinen. Levätessä oli ruumis täydellisesti vapaa ja yhtä miellyttävän näköinen kuin pää hienoine mutta samalla voimakkaine piirteineen. Hartioiden piirteet esiintyivät sorjan ja pyöreähkön näköisinä yksinkertaisen ja väriltään epämääräisen puseron alta, joka arvatenkin alkuaan oli ollut musta ja lujat täyteläiset sääret pistivät esiin vanhan liiankin paikatun ja parsitun hameen helman alta. Mutta kaikki tuo puvun ilmaisema köyhyys ei kuitenkaan ollut voinut painaa sen käyttäjää alas siitä itsetietoisuuden asemasta, jossa hän silminnähtävästi oli elänyt.

Hänen ei olisi ollut vaikea istumapaikastaan pitää aasia silmällä, se kun seisoi korkean ja leveän heinäkuorman takana, ellei se vähänväliä olisi suvainnut siepata heiniä edessään olevasta kuorman runsaasta varastosta. Ja sen tempun se joka kerta uudisti niin viekkaasti ja salaa, että varsin hyvin huomasi sen käsittävän menettelevänsä väärin.

"Palikar, etkö jo lopeta!"

Heti aasi painoi alas päänsä katuvaisen ja pahantekijän tavoin, mutta niin pian kun se vilkuttaen silmiään ja liipottaen korviaan oli nielaissut pureskelemansa heinät se alotti uudestaan syöntiään niin innokkaasti, että siitä helposti voi huomata miten kovasti sen oli nälkä.

Kun nuori tyttö neljännen tahi viidennen kerran nuhteli tottelematonta aasiaan, kuului vaunuista ääni huutavan:

"Perrine!"

Heti tyttönen kavahti pystyyn, nosti vaunun seinävaatetta ja astui vaunuihin, joissa lepäsi vaimo-ihminen niin ohuella matrassilla, että olisi luullut hänen makaavan paljaalla pohjalla.

"Tarvitsetko minua, äiti?"

"Mitä tekee Palikar?"

"Se syö heiniä edessään olevista vaunuista."

"Niin se ei saa tehdä."

"Sen on niin nälkä."

"Nälkä ei oikeuta meitä ottamaan semmoista, joka ei ole meidän omaamme, mitä vastaisit kuorman omistajalle, jos hän suuttuisi?"

"Kyllä pidän tarkempaa huolta Palikarista äiti."

"Emmekö pian pääse Pariisiin?"

"Meidän täytyy odottaa tullitarkastusta."

"Kestääkö se vielä kauvan?"

"Oletko nyt sairaampi?"

"Älä pelkää, lapseni, kuumuus ja ummehtunut ilma vaaa vaivaa; se ei tee mitään", hän sanoi hengästyneenä tuskin kuuluvalla äänellä.

Näillä sanoilla äiti tahtoi rauhoittaa tyttöänsä; ken hyvänsä olisi huomannut hänen olevan melkein kuolemaisillaan. Tuskin hän jaksoi hengittää, voimat olivat lopassa ja hän näytti olevan hivutustaudin viime asteella,, Hän näytti olevan noin kahdeukymmenenkuudea tahi -seitsemän vuoden ikäinen ja surkastuneista kasvoista näkyi vielä erinomaisen kauneuden jälkiä; pää oli siromuotoinen, mustat silmät lempeät ja syvät niinkuin tyttärensäkin, vaikka niissä nyt paloi kuumeen tuli.

"Tahdotko, äiti, että toimitan sinulle jotakin virkistävää?" kysyi Perrine.

"Mitä sitten?"

"Täällä on kauppapuoteja läheisyydessä, voisia niistä ostaa sinulle sitruunan. Minä kyllä palaan heti."

"Ei, meidän täytyy säästää rahojamme; meillä on niitä niin niukasti! Mene Palikarin luokse ja pidä huolta siitä ettei se enää varasta heiniä."

"Sa ei ole mikään helppo tehtävä."

"No, pidä häntä ainakin silmällä."

Tyttö palasi aasin luokse, ja kun jonon alkupäässä olevat vaunut sillä aikaa olivat tarkastetut ja siten päässeet kulkemaan, olivat hänen edessään olevat ajaneet eteenpäin, niin että hän pidättäen aasia paikallansa, jäi siksi kauas heinäkuormasta, ettei elukka yltänytkään saamaan siitä mitään.

Alussa aasi vastusteli ja tahtoi sekin siirtyä eteenpäin, mutta Perrine puhutteli sitä lempeästi, hyväili ja suuteli sen turpaa; Palikar liipotti pitkiä korviaan, näytti sangen tyytyväiseltä ja seisoi sitten vallan hiljaa.

Kun tyttösen ei enää tarvinnut pitää huolta aasistaan, hän voi huvitella katselemalla ympärilleen; pienet höyryveneet riensivät joella edsstakaïsïn; kömpelöt hinaajalaivat kulkivat työläästi jokea ylös; proomuja iyhjennettiin suurien nostimien avulla, jotka vahvoilla rautakourillaan tarttuivat laivojen lastiin heittäen viljasäkit odottaviin vaunuihin, tahi tynnnyrit riveihin laiturille. Hän katseli miten junat kiitivät eteenpäin ratakiskoillaan vallilla, jonka holvien läpi hän näki tahi pikemmin aavisti vilauksen Parisista harmajan sumun peitossa. Vallan hänen vieressänsä tullivirkamiehet ahkerasti hääräsivät työssään, pistäen pitkät keihäänsä heinä- ja olkikuormiin tutkiaksensa niitä, tahi kiiveten retelikärryissä oleville viinitynnyreille, joihin pienellä näverillä porasivat pienen reiän, antoivat sisällyksestä tilkkasen juosta pieneen hopeatappiin, maistoivat sitä ja sylkivät sen heti jälleen suustansa.

Miten kaikki tuo oli Perrinelle uutta ja kummallista; hän innostui niin sitä katsomaan, että aika kului hänen huomaamattaan.

Noin kahden- tahi kolmentoistavuotias poika, joka nähtävästi kuului kiertelevään silmänkääntäjäseurueeseen, jonka oli vuoro päästä heti Perrinen jälkeen, oli jo kymmenen minuuttia tehnyt temppujaan hänen edessänsä, ilman että sitä huomasi. Vihdoin poika päätti puhutella tyttöä.

"Tuossapa on kaunis aasi!"

Perrine ei vastanut.

"Tuo aasi on varmaankin ulkomaalainen? Muuten olisi kummallista."

Perrine katseli terävästi poikaa, joka hänen mielestänsä oli kunnon pojan näköinen. Voihan hän puhella hänen kanssansa.

"Aasi on Kreikanmaasta."

"Kreikanko maasta?"

"Niin ja sen vnoksi sillä on nimenä Palikar."

"Vai niin, senkö tähden?"

Mntta vaikka merkitsevällä hymyllä teeskenteli ymmättäneensä vastauksen, niin poika ei kuitenkaan ollut ensinkään selvillä siitä minkätähden kreikkalaisella aasilla piti olla nimenä Palikar.

"Onko pitkä matka Kreikkaan?" hän sitten kysyi.

"On, hyvin pitkä."

"Vieläkö pitempi kuin — Kiinaan?"

"Ei, mutta kuitenkin hyvin pitkä."

"Siis tulette Kreikasta?"

"Emme, vaan paljon, paljon kauempaa!"

"Kiinastako?"

"Ei; Palikar vaan on Kreikasta."

"Aiotteko mukaan Invaliidijuhlaan?"

"Emme."

"Minne aiotte matkustaa?"

"Parisiin."

"Mihin aiotto jättää vaununne?"

"Meille kerrottiin Auxerressa, että on vapaita paikkoja linnoitusten luona olevilla bulevardeilla?"

Poika löi käsillään reisiään ja pudisti päätään.

"Linnoitusten luona olevilla bulevardeilla, oh hah, vai siellä."

"Eikö siellä sitten olekaan vapaita paikkoja?"

"On kyllä:"

"Kuinka niin?"

"Mutta ei teitä varten. Siellä on rauhatonta noiden linnoitusten luona. Onko teillä miehiä seurassanne, rotevia miehiä, jotka eivä kammoksu puukoniskuja. Minä tarkoitan sekä antaa että saada niitä?"

"Meitä ei ole kuin äiti ja minä, ja äiti on sairas."

"Ja pidättekö aasistanne?"

"Hyvin paljon."

"No niin. Huomenna olisi aasinne sieltä varastettu. Se on vaan alkua ja sitten saisitte nähdä mitä seuraa. Se ei ole niinkään hauskaa. Uskokaa minua; Gras Double teille sen sanoo."

"Onko tuo oikein totta?"

"Hitto vie! Tottako? Huomaan ettette ole milloinkaan ennen ollut Parisissa."

"En milloinkaan!"

"Sen kyllä huomaa; nuo Auxerrelaiset pölkkypäät siis ovat uskotelleet teille, että voisitte majautua sinne? Miksi ette ennemmin pyydä päästä Grain de Selin luokse?"

"En tunne Grain de Seliä."

"Ettekö tunne? Hänhän on Champ Guillotin omistaja ja sitä taloa ympäröi korkea lauta-aita, ja portit suljetaan yöksi. Siellä teidän ei ole tarvis pelätä, sillä koko maailma tietää että Grain de Sel heti on valmis lennättämään haulipanoksen sen ruumiiseen, joka yrittäisi tnnkeutua sinne yöllä."

"Onko siellä kallista?"

"Talvella kyllä, kun kaikki ihmiset pyrkivät Parisiin, mutta tähän aikaan luulen teidän pääsevän neljälläkymmenellä sous'illa [sous = viisi centiniä (penniä)] viikossa ja siihen hintaan saa aasi syödä pihalta ohdakkeita, joita siellä kasvaa oikein kosolta, jos se nimittäin pitää niistä."

"Takaan sen niistä pitävän."

"No sehän on sen asia; eikä Grain de Sel olekaan mikään paha mies."

"Onko hänen nimensä Grain de Sel?" [Grain de Sel = suolarae.]

"Häntä sanotaan siksi siitä syystä että häntä aina janottaa. Hän on entinen juoppo, joka on ansainnut suuria summia rääsyjen kokoilemisella, mutta hänen on täytynyt luopua siitäkin, sitte kun hänen kätensä murskautui, sillä ei ole niinkään helppoa pidellä kokoomakoukkua vaan yhdellä kädellä. Sen perästä hän rupesi vuokraamaan talvisin pihansa ja huoneensa markkinaväelle ja heidän vankkureilleen ja kesällä kelle vaan sattui; sitä paitsi hän tekee muitakin kauppoja: hän myö koiranpanikoita."

"Onko täältä pitkä matka Champ Guillotiïn?"

"Ei ole kuin Charonneen asti; mutta lyönpä vetoa ettette tunne edes Charonneakaar?"

"En ole milloinkaan ennen ollut Parisissa."

"Vai niin, Charonne on tuonne päin."

Hän ojensi kätensä pohjoiseen päin.

"Kun ensin olette päässeet katusalvan ohitse pitäa teidän heti kääntyä oikealle ja kulkea bulevardia linnoituksia myöten lähes puoli tuntia. Kun sitten olette jättäneet taaksenne Vincennes-torin, joka on sangen leveä ja suuri, niin teidän on poikettava vasemmalle. Siellä voitte kysellä; kaikki ihmiset tuntevat Champ Guillotin."

"Paljon kiitoksia; minä menen kysymään äidiltä — ja jos tahtoisitte jäädä hetkeksi Palikarin luokse niio kerron hänelle koko jutun."

"Kyllä minä jään, minä pyydän sitä sillä aikaa opettamaan minulle kreikkaa."

"Olkaa hyvä estäkää sitä varastamasta heiniä."

Perrine katosi vaunuihin ja kertoi äidilleen mitä tuo nuori klovnipoika oli sanonut hänelle.

"Jos asia on semmoinen, niin ei meidän ole epäilemistäkään, meidän täytyy menuä Charonneen; mutta luuletko osaavasi sinne? Muista että nyt ollaan Parisissa."

"En luule sitä vaikeaksi."

Mennessänsä hän kumartui äitinsä ylitse ja kuiskasi:

"Täällä oo paljon kuormia joiden osoitelaudoissa on luettavana: 'Tavaraa Maraucourtista' ja niiden alla: 'Vulfran Paindavoine'; viinitynnyreille levitetyissä kangaspeitteissä on luettavana samaa."

"Sehän ei ole kummallista."

"Minua kummastuttaa se että näen niitä nimiä niin usein."

Toinen luku.

Palatessansa Palikarinsa luokse, näki Perrine aasin pistäneen päänsä syvälle heinäkuormaan ja pureskelevan maukasta ravintoaan yhtä rauhallisesti kuin tallissa heinähinkalonsa luona.

"Oletteko antanut sen syödä heiniä?" hän huudahti.

"No sen vakuutan."

"Entä jos ajaja suuttuu?"

"Koettakoon! Silloin hän joutuu tekemisiin minun kanssani."

Hän asettui puolustusasentoon kädet nyrkissä, pää taapäin heitettynä.

"Tänne päin, roisto!"

Mutta hänen ei tarvinnutkaan näyttää puolustusintoansa; oli juuri heinäknorman vuoro joutua tullinuuskijain tutkittavaksi, jotka pistelivät sitä ristiin rastiin ja antoivat sitten luvan päästä katusalvan läpi.

"Nyt on teidän vuoronne, ja nyt minäkin lähden. Hyvästi neiti, näkemiin asti. Jos milloin haluatte tavata minua, niin kysykää vaan Gras Doublea, koko maailma kyllä minut tuntee."

Parisin porttia vartioivat tullimiehet ovat kyllä tottuneet näkemään jos joitakin eriskummallisuuksia, mutta se tullimies, joka astui noihin valokuvausvaunuihin säpsähti kuitenkin kummastuksesta nähdessään siellä yksinäisen, nuoren, sairaan naisen. Hän loi silmänsä ympärilleen eikä nähnyt siellä muuta kuin suurinta köyhyyttä ja puutetta.

"Onko teillä mitään tullattavaa?" hän kysyi alkaen tutkimustansa.

"Ei mitään."

"Eikö ollenkaan viiniä tahi ruokavaroja?"

"Ei mitään."

Nuo kahdesti lausutut vastaukset olivat täydelleen todet. Paitsi matrassia ja kahta ruokatuolia, pientä pöytää ja uunilaitosta, jonka voi siirtää paikasta toiseen, valokuvauskonetta ja -tarpeita ei vaunuissa ollut mitään, ei arkkuja, ei leipää eikä vaatteita.

— "Hyvä on, saatte kulkea."

Päästyään portista Perrine heti kääntyi oikealle niinkuin Gras Double oli neuvonut. Koko ajan bän talutti aasiansa päitsistä bulevardilla, joka kulki pitkin linnoituksia. Vallien kuivuneessa pölyisessä ruohossa makasi siellä täällä miehiä, mikä selällään, mikä vatsallaan, sen mukaan kuin kestivät auringon paahdetta; toiset taas ojensivat käsiään, kun heitä häirittiin nauttimasta suloista untaan, heti valmiina uudestaan vaipumaan sen helmaan. Näbdessänsä noita likaisia, ryysyisiä, parrakkaita, kurjia olentoja ynnä sitä tapaa millä he repaleitansa kantoivat, Perrine varsin hyvin käsitti etteivät nämä linnoitusten asukkaat olleet niinkään luotettavaa väkeä etenkään öillä ja että puukoniskut olivat jotenkin helposti annetut.

Hän ei kuitenkaan kauan kiinnittänyt huomiotansa heihin, hänellä kun ei ollut aikomus jäädä sinne, vaan sen sijaan hän katseli tutkivasti eteenpäin, se on hän etsi silmillään Parisia.

Mitä! Nuoko kurjat mökit, nuo hajoovat liiterit, nuo likaiset siivottomat pihamaat, nuo epämäärättävät alueet, joille oli kaadettu suuriin kasoihin kaikenlaista törkyä, tuoko olisi Parisi? Parisi, josta niin usein oli kuullut isänsä kertovan, jota niin kauan ikävöiden oli halunnut nähdä ja jota lapsellisessa mielessään kuvitteli yhä lumoavammaksi, mitä enemmän kilometripatsaiden numerot ilmoittivat matkan lähenevän loppuansa? Täytyihän sen olla Parisi, samaten koin nuo roistomaiset miehet ja naiset jotka eläinten kaltaisina viruivat bulevardin toisella puolella olevien vallien ja linnoitusten rauhassa, olivat parisilaisia.

Hän huomasi saapuneensa Vincennestorille, jonka tunsi suuruudestaan, kääntyi vasemmalla päästyään sen yli ja kyseli sitten Champ Guillotia. Jos todellakin "koko maailma" tunsi paikan, niin tuskin kukaan oli samaa mieltä toisen kanssa sinne vievästä tiestä ja hän eksyi monta kertaa niistä kaduista, joita hänen neuvottiin kulkemaan. Vihdoin hän kuitenkin saapui korkean lauta-aidan eteen, jonka laudat olivat mikä höyläämätöntä, mikä kuorimatonta puuta, mikä maalattu, mikä tervattu. Katsahtaessaasa sisään avonaisesta portista, hän näki pihalla vanhan pyörättömän omnibussin ja kelpaamattoman rautatievaunun, sekin pyörätön. Siitä hän päätti ettei läheisyydessä ollut parempia taloja ja että tämä kyllä oli Champ Guillot, Paremmaksi varmuudeksi ilmestyi vielä paikalle kymmenkunta pientä koiranpentua leikkien ja pyöriskellen maassa.

Hän jätti Palikarin vaunujen kanssa kadulle ja astui pihaan. Heti paikalla pennut tuppautuivat hänen ympärilleen yrittäen purra hänen jalkojaan ja haukkua nalkuttaen.

"Ken siellä?" kuului ääni pihan pohjasta.

Hän katsahti sinne päin mistä ääni kuului ja huomasi vasemmalta puolen rakennuksen, jota ehkä voi käyttää asuntona, mutta joka myöskin voi olla mikä hyvänsä muukin; seinät olivat tiilestä, katukivistä, puusta ja läkkilaatikoista, katto oli pahvista ja tervatusta purjekankaasta, ikkunain ruudut olivat paperista, sinkkipellistä ja osaksi lasista. Kaikki oli rakennettu niin yksinkertaisesti, että olisi voinut luulla Robinsonin sen tehneen Perjantain ja isänsä avulla. Avosuisen katoksen alla rakennuksen toisessa nurkassa seisoi tuuheapartainen mies lajittelemassa erilaisia ryysyjä koreihin.

"Älkää tallatko koirasiani", hän sanoi. "Tulkaa tänne puheilleni."

Perrine totteli.

"Mitä tahdotte?" hän kysyi kun tyttö oli päässyt hänen luoksensa.

"Tekö olette Champ Guillotin omistaja?" kysyi Perrine.

"Niinpä sanotaan."

Perrine selitti muutamin sanoin asiansa ja mies häntä knullessansa tarttui lähelia olevaan litranmittaan ja kaatoi siitä lasiin viiniä, jottei aika menisi hukkaan, ja tyhjeosi sen.

"Voi käydä päinsä, jos maksatte etukäteen", vastasi mies ikäänkuin tiedustellen.

"Kuinka paljon?"

"Neljäkymmentäkaksi sousta viikossa vaunuista j& kaksikymmentä aasista."

"Se on kovin kallista"

"Se on hintani."

"Kesähintanneko?"

"Kesähintani."

"Saako aasi silloin syödä pihamaalta ohdakkeita?"

"Saa, jopa ruohoakin jos sen hanpaat vaan siihen pystyvät."

"Me emme voi ryhtyä viikkokauppaan, sillä me emme viivy täällä niin kauan; olemme matkalla Amiensiin ja aiomme vaan levähtää täällä Parisissa."

"Sama se, silloin maksaa kuusi sousta päivässä vaunuista ja kolme aasista."

Perrine pisti kätensä taskuuu, otti sieltä yksitellen yhdeksän sousta ja antoi ne isännälle.

"Hyvä! Sano vanhemmillesi että voivat ajaa vaunut tänne. Kuinka monta teitä on? Jos teitä on kuljeskeleva joukko niin tulee kaksi sousta lisää hengeltä."

"Meitä ei ole kuin äitini ja minä."

"Hyvä. Mutta miksi ei äitisi tullut sopimaan tätä asiaa?"

"Hän makaa sairaana vaunuissa."

"Sairasko? Tämä ei ole mikään sairashuone."

Perrineä jo pelotti etteivät tahtoisikaan ottaa vastaan sairasta.

"Asia on niin, että hän on uupunut. Käsitättehän, me olemme kulkeneet pitkän matkan."

"Minä en koskaan kysy keneltäkään mistä he tulevat."

Hän ojensi kätensä pibannurkkaa kohden:

"Voit ajaa vaunut tuonne ja riisua aasisi, jos sa potkaisee kuoliaaksi koirani, niin saat maksaa siitä sata sousta."

Sitten hän huusi Perrinen takaisin kun tämä aikoi lähteä.

"Juokaa lasillinen viiniä.."

"Kiitoksia, minä en juo viiniä."

"Sama se; sitten juon sen itse."

Hän kaatoi suuhunsa tarjoomansa viinin ja ryhtyi uudestaan ryysynlajittelemistyöhänsä.

Talutettuaan Palikarin osoitettuun paikkaan, mikä ei suinkaan voinut tapahtua niin etteivät vaunut vähä väliä olisi tärähtäneet kiviä vasten, meni Ferrie heti äitinsä luokse.

"Vihdoinkin olemme perillä, äiti kulta."

"Miten hyvä, kun saamme pysyä paikoillamme tarvitsematta kulkea tärisevissä vaunuissa! Niin ja niin monta kilometriä päivässä! Hyvä Jumala miten maa on suuri!"

"Nyt kun voimme levähtää, niin minä laitan vähän ruokaa. Mitä tahdot syödä?"

"Ennen kaikkea riisu Palikar raukka, joka varmaankin on kovin väsynyt, anna sille vettä ja ruokaa ja hoida sitä hyvästi."

"Täällä kasvaa ruusaasti ohdakkeita — en ole milloinkaan nähnyt niitä niin paljon samassa paikassa ja sitten täällä on kaivokin. Tulen heti takaisin."

Hän palasi todellakin hyvin pian ja rupesi askaroimaan vaunuissa, josta hän kantoi pihalle uunin, pari hiiltä ja vanhan kasarin. Sitten hän sytytti tulen muutamalla lastulla, laskihe polvilleen sen eteen ja rupesi sitä puhaltamaan voimiensa takaa.

Kun tuli oli syttynyt iloisesti palamaan, bän palasi vaunuihin.

"Keitettyä riisiä kai tahdot, äiti, eikö niin?"

"Minun ei ole nälkä."

"Ehkä jokin muu maistuisi sinulle? Minä meneu hakemaan mitä vaan tahdot. Haluatko?…"

"Voinhan syödä riisiä."

Perrine pani kourallisen riisiä kasariin, johon oli ennen kaatanut vähän vettä ja kun se rupesi kiehumaan, hän hämmensi sitä parilla kuoritulla valkoisella puupuikolla eikä jättänyt keittoansa paitsi kiireesti mennäksensä katsomaan Palikaria ja lausuaksensa sille muutamia ystävällisiä sanoja. Ne eivät tosin tällä kertaa olleet välttämättömän tärkeitä, sillä se oli täydessä toimessa ja pureskeli ahkeraan ohdakkeita vähä väliä korviaan liipottamalla ilmaisten mielihyväänsä.

Kun riisi oli juuri parahiksi keitetty eli sen verran että suurimmat olivat haljenneet eivätkä menneet puuroksi niin kuin parisilaiset keittäjät sen usein valmistavat, hän kaatoi sen pieneen vatiin ja vei vaunuihin.

Edeltäpäin hän oli jo asettanut sinne äidin vuoteen viereen pienen ruukullisen raikasta kaivovettä, kaksi lasia, kaksi lautasta ynnä kaksi otinta; hän asetti riisivatinsa niiden viereen ja istahti ristijaloin lattialle levittäen hameet ympärilleen.

"Nyt, äitiseni", hän lausui samalla tavoin kuin pieni tyttö puhuttelee nukkeansa, "nyt me aletaan syödä, minä tarjoon."

Vaikka ääni olikin iloinen hän kuitenkin huolestuneena tarkasteli äitiään, joka oli noussut istumaan matrassillensa kääriytyneenä saaliin, joka silminnähtävästi oli ollut sangen kallisarvoinen, vaikka nyt jo kulunut, kauhtunut ja risainen.

"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti.

"No sen vakuutan, onhan jo pitkä aika sitten kuin söin."

"Minkä vuoksi et ole syönyt leipää?"

"Olen syönyt kaksikin palasta, mutta minun on sittenkin kovin nälkä. Saatpa nähdä, jos ruokahalu tulee kun näkee muiden syövän, niin kylläpä sitten vati kohta tyhjenee."

Äiti oli maistanut riisiä, mutta pureskeli ja käänteli sitä kauan suussaan voimatta sitä niellä.

"Eipä onnistu oikein hyvin", hän lausui ikäänkuin vastaukseksi tyttönsä katseihin.

"Äiti, sinun täytyy koettaa: toinen suuntäysi luisuu paremmin alas, kolmas vieläkin paremmin."

Mutta niin pitkälle äiti ei päässyt, sillä toisen periltä hän jo laski ottimensa lautaselle lausuen:

"Sydäntäni kääntää, on parempi että lopetan."

"Oi äiti kulta."

"Älä ole siitä milläsikään, kultaseni, ei se tee mitään. Voi varsin hyvin elää syömättä, kun ei tarvitse liikkua. Levähtäessä ruokahalukin palaa."

Hän riisui saalinsa ja ojentautui matrassillensa, mutta vaikka olikin heikko, niin hän ei kuitenkaan unohtanut tyttöään ja lausui, nähdessään hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, häntä lohduttaaksensa:

"Tämä riisi on oikein hyvää; syö se loppuun, sinä kun teet työtä; sinun pitää pysyä vahvana, että voit hoitaa minua; syö, armaani, syö."

"Kyllä, äiti, syönhän; näethäo että syön."

Hänen oli todellakin kovin vaikea niellä, mutta vähitellen äidin lempeiden, hellien sanojen vaikutuksesta kurkku väljeni niin, että ruoka luiskahti helposti alas. Siinä riisikeko sukkelaan hupeni sillä aikaa kun äiti häntä surullisesti ja hellästi katseli.

"Näetbän että se käy!"

"Jospa tohtisin sanoa jotakin, äiti."

"Tohdi vaan, lapseni!"

"Vastaisin sinulle samaa kuin sinäkin sanoit minulta, ihan samaa minäkin sinulle sanoin."

"Mutta minähän olen sairas."

"Mutta juuri sentähden toivoisin sinun suostuvan siihen että menen hakemaan lääkärin; olemmehan ayt Parisissa, ja Parisissa on hyviä lääkäreitä."

"Hyvät lääkärit eivät vaivaudu ilman hyvää maksua."

"Maksetaan heille."

"Mutta millä?"

"Rahallamme; pitäisihän sinun taskussasi olla seitsemän frangia ja vielä sen lisäksi yksi floriini, jonka voimme vaihtaa täällä; minulla on seitsemäntoista sousta. Katso toki taskuasi!"

Rouvan musta hame oli yhtä huono kuin Perrinen, vaikkei niin pölyinen, syystä että sitä oli harjattu; se oli levitettynä matrassille ja sen taskussa oli todellakin nuo äskenmainitut seitsemän frangia ja itävaltalainen floriini.

"Kuinka paljon on tuo kaikki yhteenluettuna", kysyi Perrine. "Minä tunnen niin huonosti ranskalaisia rahoja."

"Tuskin minä tunnen niitä sen paremmin."

He rupesivat laskemaan ja, luettuaan floriinin kahdeksi frangiksi, saivat summan nousemaan yhdeksään frangiin neljäänkymmeneenviiteen centimeen.

"Näethän meillä on enemmän kuin tarvitaan lääkärille", jatkoi Perrine.

"Hän ei voi parantaa minua paljailla sanoilla, hän määrää myöskin rohtoja ja millä ne maksamme?"

"Tietysti, mutta minulla on tuumani. Sinä ïuulet vsnnaankin että, kun astun Palikarin rinnalla, koko ajan vaan juttelen sen kanssa, siitä syystä että se pitää siitä. En suinkaan, vaan minä muistelen sinuakin, etenkin sinua, äiti raukka, liiatenkin sen perästä kun sairastuit, muistelen matkaamme ja kuvailen mielessäni tuloamme Maraucourtiin. Olen miettinyt sitäkin että voimmeko esiintyä siellä näissä markkinavaunuissa, joille niin asein matkallamme on naurettu? Luuletko heidän kohtelevan ystävällisesti jos ilmestymme niissä heidän luoksensa?"

"Kyllä tosiaan semmoisetkin sukulaiset, joita ei muuten ylpeys vaivaa, hieman häpeisivät semmoista tuloa."

"Olisi kuitenkin parasta välttää semmoista; ja kun emme enää tarvitse vaunuja, niin voisimmehan myödä ne. Eihän meillä enää ole niistä mitään hyötyä. Sinun sairastuttuasi ei kukaan ole tahtonut tulla minun valokuvattavakseni, ja jos sattuisikin niin kunnon ihmisiä, että tahtoisivat luottaa minuun, niin eihän meillä ole valokuvaustarpeitakaan. Loppurahoistamme ei liikene kolmea frangia kehitysjauheeksi, kolmea frangia kulta- ja kiinnitysnesteeseen eikä kahta frangia lasilevyihin. Meidän täylyy myödä vaunut."

"Ja kuinka paljon luulet voivamme saada niistä?"

"Aina niistä jotakin saamme; kone ja objektiivi ovat hyvät ja sitten meillä vielä on matrassi ja —"

"Tarkoitatko kaikkea?"

"Tuntuuko se sinusta vaikealta, äiti?"

"Olemme jo toista vuotta asuneet näissä vaunuissa, isäsi elämänlanka niissä katkesi ja niin kurja tyyssija kuin tämä on ollutkin, niin minusta tuntuu kuitenkin ikävältä erota siitä. Tämä on kaikki mitä meillä enää on jäljellä eikä tässä ole ainoatakaan kohtaa, ei pienintäkään esinettä, joka ei muistuttaisi hänestä."

Hän vaikeni äkkiä vallan hengästyneenä ja suuret kyynelkarpalot, joita hän ei voinut pidättää, vierivät alas pitkin hänen kuihtuneita postiaan.

"Oi, äiti kulta", huudahti Perrioe, "aona minulle anteeksi, että rupesin puhumaan siitä!"

"Eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa, sydänkäpyni; onneton tilammehan se on, joka on syynä siihen, ettemme kumpikaan voi puhua siitä joutumatta liikutuksen valtaan, ja surkeinta kaikesta on, että tautini riistää minulta kaikki voimat, niin etten voi ajatella puolestasi, en järjestää mitään — olenhan tässä avuton kuin lapsi, avuttomampi kuin milloinkaan sinä. Eikä minun juuri olisi pitänyt miettiä tuota kaikkea, josta nyt puhut, tuota, ettemme voi saapua Maraucourtiin näissä vaunuissa, et sinä tuossa hameessa enkä minä tässä puvussa? Mutta samallahan olisi myöskin minun asiani keksiä keino millä hankkia paremmat ja heikot aivoni tarjosivat siksi ainoastaan tuulentupia ja huomispäivän toiveita, juurikuin huomispäivällä olisi helmassaan meille ihmeitä: minä muka paranisin ja me ansaitsisimme paljon rahaa. Tuo kaikki oli vaan epätoivoisen houreita, jotka elävät ainoastaan mielikuvituksessa. Hulluutta kaikki! Järki on puhunut suusi kautta: minä en parane huomenna, me emme ansaitse mitään, emme paljoa emmekä vähää, meidän on pakko myödä vaunut ynnä kaikki mitä niissä on. Mutta siinä ei ole kaikki, meidän täytyy myöskin päättää myödä…"

Hän vaikeni ja syntyi hetkeksi tuskallinen hiljaisuus.

"Palikar", lausui Perrine.

"Oletko ajatellut sitäkin."

"Olenko sitä ajatellut! Mutta minä en tohtinut sanoa sitä, ja sen perästä kuin ajatus painoi mieltäni, että meidän kerran oli pakko myödä se, en uskaltanut oikein katsella sitä silmiin pelosta että se arvaisi meidän pitävän erota ja etten viekään sitä Maraucourtiin niinkuin olin luvannut ja jossa se saisi elää onnellista elämää kaikkien kärsimiensä vaivojen perästä."

"Oi, jospa edes itsekin tietäisimme otetaanko meidät vastaan Maraucourtissa! Mutta kun meillä ei ole muutakaan toivottavas, niin ei meillä ole muuta keinoa jäljellä jos meidät hyljätään, koin paneutua kuolemaan maantionojaan. Sentähden täytyy meidän mistä hinnasta hyvänsä päästä Maraucourtiin, lisäksi semmoisessa asussa, ettei meiltä suljeta ovea…"

"Olisiko semmoinen mahdollista, äiti? Emmekö isävainajan muistonkaan turvissa? Olihan hän niin hyvä ja lempeä! Voiko vihata kuolleitakin?"

"Minä kerroin sinulle ainoastaan mitä isäsi on sanonut, ja meidän täytyy menetellä määräyksensä mukaan. Meidän pitää siis myödä vaunut ja Palikar. Niistä saamillamme rahoilla haemme lääkärin; hän minulle hankkii voimia muutamaksi päiväksi ja silloin olen tyytyväinen. Jos voimistun, niin hankimme siistin puvun itsellemme ja matkustamme rautateitse Maraucourtiin, jos meille riittää siihen rahaa, ellei, niin menemme sillä tavoin niin pitkälle kuin pääsemme ja loput jalkaisin."

"Palikar on kaunis aasi; sen sanoi jo poika, joka puhutteli minua kaupungin portilla ja hän kuuluu sirkusseuraan sekä ymmärtää semmoisia asioita. Juuri sentähdes että Palikar hänen mielestänsä oli niin kaunis, hän puhutteli minua."

"Me emme tiedä missä hinnassa aasit ovat Parisissa, vielä vähemmän mitä maksetaan ulkomaalaisesta aasista. Mutta saammehan nähdä, älkäämmekä puhuko siitä enää, kun kerran olemme selvillä asiasta ja sen päättäneet. Se on niin surullista — ja minä olen niin uupunut."

Hän näytti todellakin perin uupuneelta ja hänen oli monta kertaa ollut pakko keskeyttää voidaksenss lausoa sanottavansa.

"Tahdotko nyt nukkua?"

"Tarvitsen levätä ja nauttia vaikean päätöksen tuottamaa rauhaa sekä antautua paremman tulevaisuuden toiveihin."

"Hyvä, sitten jätän sisut rauhaan, ja kun vielä on pari tuntia valoisata, niin käytän sen hyväkseni ja menen pesemään vähän liinavaatteita itsellemme. Kai sinusta tuntuisi hyvältä saada huomenna yllesi puhdas paita?"

"Älä rasita itseäsi."

"Tiedäthän sen etten ole milloinkaan rasittunut."

Syleiltyään äitiään hän askaroitsi hiljaa mutta vilkkaasti vaunuissa. Pienestä arkusta hän otti muutamia liinavaatteita ja pani ne vatiin, asetti laudanpätkälle pienen käytetyn saippuapalasen ja vei ne mukanaan vaunuista. Keitettyään riisin hän oli kaatanut vettä kasariin, niin että hänellä oli kuumaa vettä valmiina ja sen hän sitten kaatoi pestävälleen. Sen jälkeen hän riisui nuttunsa, laskihe polvilleen ruohoon ja rupesi ahkerasti hieromaan ja saippuoimaan pesuansa. Kun vaatteita oli ainoastaan kaksi paitaa, kolme nenäliinaa ja kaksi paria sukkia, oli kaikki pesty ja huuhdottu parissa tunnissa, jopa ripustettu nuoralle kuivamaankin nuoran ja aidan väliin.

Hänen puuhatessaan oli aasi vähän matkan päästä pari kertaa kääntänyt päätänsä ikäänkuin katsoaksensa mitä nuori emäntä siinä hommasi, mutta kuitenkaan häntä keskeyttämättä. Sitten kun Perrine oli lopettanut, Palikar ojensi kaulaansa ja kiljasi viisi tahi kuusi kertaa päättävästi ikäänkuin kutsuen häntä luoksensa.

"Luuletko minun unohtaneen sinut?" kysäsi Perrioe leikillisesti.

Hän meni aasin luokse, siirsi sen toiseen paikkaan, huuhtoi huolellisesti vadin, täytti sen raittiilla vedellä ja vei sille juotavaksi; sillä vaikka Palikar tyytyi kuinka huonoon ruokaan hyvänsä, niin se oli yhtä tarkka juomastansa, joksi ei kelvannut muu kuin ihan puhdas raitis vesi perin puhtaasta astiasta, tahi hyvä viini, jota se intohimoisesti rakasti.

Toimitettuaan tuon kaiken Perrine ei jättänyt eläintä siihen vaan rupesi sitä taputtelemaan ja silittämään, puhutellen sitä hellästi koin pientä lasta. Aasi, joka heti oli ruvennut ahmimaan uutta ruohoa, lakkasi syömästä ja painoi päänsä nuoren emäntänsä olalle, että sitä vielä enemmän hyväiltäisiin ja silitettäisiin. Vähä väliä Palikar vilkutti korviaan ja hiukkasen pudisteli päätään suuren mielihyvänsä ja tyytyväisyyden merkiksi.

Hiljaisuus vallitsi suuressa, huolellisesti lukitussa pihassa samaten kuin korttelin autioilla kaduilla. Ei kuulunut muuta kuin etäältä epämääräistä kumeaa kolinaa, mahtavan syvää ja salaperäistä kuin meren kuohunta, Parisin elämän hengitys siinä taukoomatta kuumeentapaisena jatkui suomatta itselleen yölläkään lepoa.

Silloin illan raskasmielinen synkkyys ynnä tunto siitä mitä se merkitsi valtasi Perrinen niin syvästi, että häa kadotti kaiken lujuutensa ja antautuen surun valtaan nojautuen uskollisen aasinsa kaulaan, vuodatti katkeria kyyneleitä, joita oli niin kauan pidättänyt, ja Palikar osotti hänelle myötätuntoisuuttaan nuoleskelemalla hänen kättään.

Kolmas luku.

Sairaalle tuli vaikea yö; Perrine, joka makasi hänen vuoteensa vieressä kokoonkääritty saali päänalasena, täytyi monta kertaa nousta tuomaan kaivosta raitista vettä äidille, jota kuume ja jano vaivasi. Alkuyö oli leuto, mutta sitten tuntui aamun koitteessa yön kylmyys, joka aina Parisissa on kovanlainen, niin että sairasta rupesi viluttamaan. Häntä oikein värisytti ja Perrinen täytyi kääriä hänet vanhaan saaliin, heidän ainoaan jäljellejääneeseen lämpimään vaatteeseensa.

Perrine olisi mielellään niin varhain kuin mahdollista mennyt noutamaan lääkäriä, mutta hänen täytyi odottaa kunnes Grain de Sel oli noussut, sillä keneltä muulta kuin häneltä hän olisi kysynyt lääkärin nimeä ja osotetta?

Kyllä, hän kyllä tunsi hyvän lääkärin, oikein kuuluisan, joka ajoi sairaittensa luoksi omissa vaunuissaan eikä kulkenut jalkaisin kuin mikäkin kelvoton puoskari: tohtori Cendrierin, joka asui Riblette kadun varrella lähellä kirkkoa. Osataksensa Riblettekadulle ei tarvitse muuta kuin seurata rautatietä asemalle asti.

Kuullessaan puhuttavan oikein kuuluisasta lääkäristä, joka ajaa vaunuissa, Perrine pelkäsi ettei rahoja riittäisikään maksuksi ja rupesi sentähden kierrellen kaarrellen ujosti kyselemään Grain de Seliltä, oliko hän kuinkakin kallis. Lopulta tämä tajusi hänen tarkoituksensa.

"Mitäkö hän maksaa?" hän viimein vastasi. "Niin, kyllä se on kallista. Vähintäin kaksi frangia. Ja ollaksesi varma hänen tulostansa, pitää sinun maksaa hänelle etukäteen."

Helposti Perrine osasi lääkärin asunnolle Riblettekadon varrella, kulkien neuvottua tietä. Mutta tohtori ei ollut vielä noussut, joten hänen täytyi odottaa. Hän istahti siis pienelle penkille katukäytävällä liiterin eteen, jossa juuri oltiin valjastamassa hevosta vaunujen eteen; siinä hän muka varmimmin tapaisi tohtorin, ojentaisi häaelle kaksi frangiansa ja siten saisi hänen lupautumaan tulemaan heidän luoksensa, jota hän vaistomaisesti epäili; jos häntä pyydettäisiin vaan käymään jonkun Champ Guillotin asukkaan luona.

Aika kului hänestä hirvittävän hitaasti; hänen tuskansa kasvoi ajatellessaan äidin levottomuutta, tämä kun ei voinut arvata viivytyksen syytä. Hän arveli että vaikka lääkäri ei voisikaan heti parantaa äitiä, hän kuitenkin voisi helpottaa hänen tuskiansa. Ennenkin hän oli nähnyt lääkärin kutsuttuna heidän vaunuihinsa, silloin kuin isänsä oli sairas. Silloin he olivat jylhässä vuoriseudossa eikä äidillä ollut mahdollisuutta päästä kaupunkiin. Niin sanottu lääkäri olikin ainoastaan välskäri, joka myös harjoitti noitumista, eikä mikään oikea oppinut tohtori, elämän ja kuoleman herra, niinkuin Parisin lääkärit, semmoinen kuin tämän täytyy olla koska häntä sanottiin kuuluisaksi.

Vihdoin vaunuliiterin ovet aukenivat ja sieltä pyörivat ulos vanhanaikuiset, keltaisiksi maalatut vaunut rotevan työhevosen vetäminä. Ne seisahtuivat talon rappusten eteen ja melkeio heti sen perästä näkyi lääkäri, suuri, lihavanlainen, punakka ukko, jonka harmaa parta saattoi hänet enemmän maalaisukon kuin pääkaupunkilaisen tohtorin näköiseksi.

Ennen kuin tohtori ehti astua vaunuihinsa oli Perrine hänen vieressänsä lausumassa pyyntönsä.

"Champ Guillotiinko?" hän kysäsi. "Onko siellä ollut tappelua?"

"Ei, herra tohtori. Äitini siellä on sairaana, kovin sairaana."

"Äitisikö. Mitä hän oo väkeä?"

"Me olemme valokuvaajia."

Tohtori jo asetti jalkansa vaunujen astuinlaudalle. Kiireesti Perrine veti esiin kahden frangin kappaleensa.

"Me voimme maksaa teille."

"Vai niin, se maksaa kolme frangia."

Parrioe lisäsi siihen frangin ja tohtori otti rahat seka pisti ne liivinsä taskuun.

"Tulen kohta äitisi luokse, noin neljännestunnin kulottua."

Juosten Perrine rinesi kotimatkalle iloisena tuomistansa hyvistä uutisista.

"Hän kyllä saa sinut terveeksi jälleen, äiti. Hän on oikea tohtori."

Vilkkaasti hän auttoi äitiään, pesi hänen kasvonsa ja kätensä, kampasi hänen kauniin mustan silkinhienon tukkansa ja järjesti vähäisen vaunuissa olevia kapineita, jonka seurauksena oli vaan se että sairas joutui yhä enemmän uuvuksiin.

Heidän ei tarvinnut kauan kärsiä odotuksen epätietoisuutta; vaunujen viereminen kadulla ilmaisi tohtorin saapuneen. Perrine riensi ulos hänelle vastaan.

Astuttuaan sisään portista tohtori suuntasi askeleensa rakennusta kohti, mutta Perrine osotti vaunuja.

"Me asumme vaunuissamme."

Vaikka ne eivät lainkaan olleet ihmisasunnon kaltaiset ei tohtori kuitenkaan näyttänyt ensinkään kummastuneelta, tottunut kun oli näkemään jos jonkinlaista kurjuutta; mutta Perrine huomasi hänen katseensa synkistyvän nähdessään sairaan makaavan siinä avutonna matrassillansa niin kurjassa ympäristössä.

"Näyttäkää kielenne ja ojentakaa minulle kätenne."

Ne, jotka maksavat lääkärilleen neljä tahi viisikymmentä frangia, eivät voi aavistaakaan miten sukkelaan köyhän taudindiagnoosi toimitetaan; vähemmässä kuin minuutissa oli kuulustelu päättynyt.

"Teidän täytyy sairashuoneeseen", hän lausui.

Äidiltä ja tyttäreltä pääsi yht'aikaa kauhun ja pelon huudahdus.

"Lapseni, jätä minut yksin äitisi kanssa", lausui tohtori käskevällä äänellä.

Ferrine epäili hetkisen; mutta äitinsä viittauksesta hän läksi vaunuista, vaan pysytteli kuitenkin niiden vieressä.

"Olenko kuoleman oma?" kysyi äiti liikutetulla äänellä.

"Ken niin on sanonut: te olette hoidon tarpeessa, jommoista ette voi saada täällä."

"Saako sairashuoneessa tyttöni olla luonani?"

"Hän saa käydä teitä katsomassa torstaina ja sunnuntaina."

"Meidän pitää siis erota! Mitä hänestä tulee ilman minua, yksinään täällä Parisissa? Mitä minusta tulisi ilman häntä? Jos minun pitää kuolla, niin tapahtukoon se niin että hänen kätensä on minun kädessäni."

"Ette missään tapauksessa voi jäädä näihin vaunuihin, joissa yökylmä teidät heti tappaa. Teidän täytyy vuokrata huone. Voitteko tehdä niin?"

"Kentiesi, ellei se vaan ole pitkäksi ajaksi."

"Grain de Sel vuokraa huoneitaan verraten halvalla. Mutta huone ei ole teille kylliksi, te tarvitsette myöskin lääkkeitä, hyvää ravintoa, hoitoa: sen kaiken saisitte sairashuoneessa."

"Herra tohtori, mahdotonta, minä en voi erota tyttärestäni. Mihin hän täällä joutuisi?"

"Niinkuin tahdotte, se on oma asianne, minä olen täyttänyt velvollisuuteni."

Hän huusi "Lapsi!"

Sitten hän veti muistikirjan taskustaan, kirjoitti lyijykynällä muutamia riviä ja repi irti lehden.

"Vie tämä apteekkiin", hän lausui, "siihen joka on kirkon luona, ei muualle. Anna sitten äidillesi n:o 1, sen perästä lusikallinen joka tunti n:o 2 ja kiinaviiniä syödessä, sillä hänen täytyy syödä; anna kaikkea mikä hänelle maistuu, etenkin munia. Minä palaan illalla."

Perrine saattoi hänet ulos.

"Koeta taivuttaa häntä menemään sairashuoneeseen."

"Luuletteko hänen parantuvan?"

"Epäilemättä sitä toivon; mutta minä en voi toimittaa hänelle täällä sitä mitä hän saisi sairashuoneessa. On hulluutta olla menemättä sinne; hän kieltää syystä ettei tahdo erota sinusta; sinä et siltä jouda hukkaan, silla sinä näyt olevan neuvokas ja viisas tyttö."

Pitkin askelin hän astui vaunujensa luokse; Perrine olisi tahtonut pidättää häntä kyselläksensä häneltä muutakin, mutta hän astui vaunuihinsa ja ajoi pois.

Sitten tyttö palasi vaunuihin.

"Mitä sanoi lääkäri?" kysäsi äiti.

"Hän sanoi sinun paranevan."

"Mene sitten joutuun apteekkiin ja tuo myöskin kaksi munaa. Ota kaikki rahat."

Mutta rahat eivät riittäneet; luettuaan määräyksen apteekkari katseli tutkivasti Perrinea ja kysyi:

"Onko teillä millä maksaa tämä?"

Perrine avasi kätensä ja näytti rahansa.

"Kaikki maksaa seitsemän frangia ja viisikymmentä centimea", selitti apteekkari laskettuaan hinnan.

Perrine luki rahansa ja sai niistä kuusi frangia kahdeksankymmentä viisi centimea itävaltalainen floriini siihen luettuna kahdeksi frangiksi; häneltä siis vielä puuttui kolmetoista sousta.

"Minulla ei ole kuin kuusi frangia kahdeksankymmentäviisi centimea siihen luettuna itävaltalainen floriini", hän sanoi; "tahdotteko ottaa floriinin?"

"Ken semmoista huolisi?"

Mitä hänen piti tehdä? Hän jäi epätoivoisena ja tuskaantuneena siihen seisomaan käsi avoinna.

"Jos tahtoisitte ottaa floriinin, niin minulta puuttuisi ainoastaan kolmetoista sousta", bän lausui viimein; "minä kyllä toisin teille toiste loput."

Mutta apteekkari ei suostunut kumpaankaan ehdotukseen, ei ottamaan vastaan floriinia eikä jättämään velaksi kolmeatoista sousta.

"Eihän ole kiinaviinin kiire", hän lausui, "voittehan tulla toiste sitä hakemaan. Minä heti paikalla valmistan jauheet ja muun rohdon ja ne maksavat ainoastaan kolme frangia viisikymmentä sousta."

Jäännösrahoilla Perrine osti munia ja pienen wieninleivän, jotka varmaankin herättäisivät äidin ruokahalun, ja palasi juosten Champ Guillotiin.

"Munat ovat tuoreet", hän selitti, "olio itse tarkastanut ne aurinkoa vasten; katsopas leipää, äiti, miten se on kystä; syöthän?"

"Kyllä, sydänkäpyni."

Kummassakin oli toivo elpynyt; Perrinessä se oli kasvanut varmuudeksi. Olihan lääkäri luvannut parantaa äidin ja johtopäätös siitä oli: miokätähden hän valebtelisi? Kun pyydetään lääkärin sanomaan totuus, niin hän on velvollinen sen sanomaankin.

Toivo on elvyttävä lääke; sairas, joka kahteen päivään ei ollut voinut nauttia mitään ruokaa, söi oyt munaa ja puolet pienestä leivästä.

"Näethän äiti kulta, että se käy?" sanoi Perrine.

"Vastedes se käy vieläkin paremmin."

Kaikissa tapauksissa potilaan heikkohermoisuus helpotti; hän tyyntyi melkoisesti ja Perrine käytti sitä hyväksensä mennäksensä neuvottelemaan Grain de Selin kanssa tavasta miten saisi vaunut ja Palikario myödyksi.

Vaunutko — no ei mikään ollut helpompaa, hän Grain de Sel voisi ostaa ne samaten kuin hän osti kaikkea muutakin: huonekaluja, vaatteita, työkaluja, soittokoneita, kankaita ja kaikenlaista tavaraa, uutta ja vanhaa; mutta Palikaria, sitä hän ei voinut käyttää, syystä että hän ei ostanut elukoita paitsi koiranpentuja; hänen neuvonsa oli että piti odottaa keskiviikkoon ja silloin myödä se hevosmarkkinoilla.

Keskiviikkoon asti! Sehän oli pitkä aika, sillä Perrine oli oiin perin pohjin antautunut toivon helmoihin, että luuli äidin jo ennen sitä päivää olevan siksi parantanut että pääsisivät matkalle Maraucourtiin. Toiselta puolen oli edullista viipyäkio, sillä silloin heille jäisi aikaa ostaa vaunujen hinnalla itselleen vaatteita rautatiematkaa varten ja, mikä olisi vielä parempi, säästää Palikar, jos Grain de Sel maksaisi siksi runsaasti vaunuista että kävisi päinsä; Palikar saisi jäädä Champ Guillotiin ja saavuttuaan Maraucourtiin he tuottaisivat sen sinne. Miten bän olisi iloinen jos saisi pitää sen ystävän, jota niin rakasti! Ja miten sen olisi vastaisuudessa hyvä elää upeassa tallissa ja käydä laitumella kauniilla niityllä!

Mutta nuo muutaman minuutin kestäneet iloiset unelmat haihtuvat seuraavassa silmänräpäyksessä, sillä määräämättömän, mutta toivotun summan sijaan ei Grain de Sel pitkällisen ja tarkan tutkimisen jälkeen tarjonnut vaunuista kaikkine sisällyksineen enempää kuin viisitoista frangia.

"Viisitoista frangia!"

"Niin, ja sen määrän tarjoon ainoastaan teidän tähtenne. Miti luulette minun oikeastaan tekevän niiila?"

Ja rautakoukulla, jota käytti kätensä asemasta, hän löi muutamiin vaununosiin, pyöriin ja vietereihin ylenkatseellisen säälivästi kohottaen olkapäitään.

Ainoa, mihin Perrine pitkillä puheilla voi taivuttaa häntä oli hinnan kohottaminen kahdella ja puolella frangilla ynnä lupaus että vaunuja ei purettaisi ennen heidän lähtöänsä, jotta saisivat asua niissä päivällä, sillä tytön mielestä oli äidille terveellisempää viettää päivänsä siellä kuin sisällä umpinaisessa huoneessa.

Perrine oli erittäin tyytyväinen tekemästään ehdosta nähtyään Grain de Selin tarjoamat vuokrahuoneet. Hän huomasi miten paljon paremmat markkinavaunut olivat, sillä huolimatta siitä ylpeydestä millä Grain de Sel puhui huoneestansa ja ylenkatseesta millä lausui mielipiteensä vaunuista oli hänen talonsa niin kurja ja likainen, että ainoastaan suurin puute pakotti ihmisiä siinä asumaan.

Tosin siinä olivat seinät ja katto tukevampaa ainetta kuin vaatetta, mutta siinä olikin kaikki etu vaunuinuihin verraten. Sen ulkopuolella oli kasoissa tavaraa, jota Grain de Sel kaupitteli, jotka eivät pahenneet sään muutoksista, rikkinäisiä lasiastioita, luita, raudanromua. Sisällä käytävissä ja pimeissä koppiloissa sitä vastoin oli semmoista rojua, joka tarvitsi sateensuojaa, vanhaa paperia, tilkkuja, korkkeja, leipäkannikoita, saapasrojuja, vanhoja kenkiä, kaikkia noita lukemattomia esineitä, jotka muodostavat Parisin tunkiot ja joista levisi melkein tukehduttava löyhkä.

Perrine seisahtui ollen kahden vaiheella kestäneekö äiti tuota löyhkää, mutta Grain de Sel maltittomasti lausui:

"Päättäkää sukkelaan, lumpunkokoojani voivat saapua; minun täytyy ottaa heidät vastaan ja panna erilleen kukin laji mitä ovat tuoneet."

"Tunteeko tohtori nämä huoneet?" kysyi Perrine.

"Tunteehan toki; hän on käynyt täällä monta kertaa silloin kun hoiti Markiisitarta."

Ne sanat ratkaisivat asian: koska tohtori tunsi huoneet, niin hän myöskin tiesi mitä sanoi ehdottaessaan heitä vuokraamaan yhden niistä, ja kun Markiisitar asui yhdessä, niin tottapa hänen äitinsä voi asua toisessa.

"Tämä maksaa teille kahdeksan sousta päivässä", selitti Grain de Sel, "paitsi maksua aasista ja vaunuista."

"Vaunuistako? Mutta nehän olette ostanut?"

"Tietysti, mutta kun tahdotte asua niissä päivällä, niin on kohtuullista että maksattekin niistä."

Perrine ei voinut vastata siihen mitään. Ei ollut tämä ensimäinen kerta kun häntä siten nyljettiin, sitten kun hän oli ruvennut hoitamaan heidän asioitansa. Olipa häntä vielä mitä kelvottomimmin nyljetty ja hän rupesi jo uskomaan luonnon laiksi että niillä, joilla oli omaisuutta, oli myöskin oikeus ryöstää kaikki niiltä, joilla ei oliot mitään.

Neljäs luku.

Perrine käytti suuren osan päivää puhdistaaksensa huonetta, johon heidän oli määrä muuttaa; hän pesi lattian, harjasi seinät ja katon ja siivosi ikkunan, jota varmaankaan ei ainoatakaan kertaa vielä oltu pesty eikä pyyhitty.

Lukemattomilla matkoillaan kaivolle vettä tuomaan hän huomasi pihan laidassa, jonne ei ennen ollut tullut katsoneeksi, kasvavan paitsi ruohoa ja ohdakkeita, myöskin kukkia. Tuuli läheisyydessä olevista puutarhoista tahi linnut nokassansa olivat kuljettaueet sinne siemenen, naapurit olivat heittäneet aidan yli kasveja, joista eivät enää välittäneet. Siten oli osa siemeniä itänyt ja kasveja uudestaan juurtunut, kun olivat osuneet sopivaan maaperään, ja ne kukkivat nyt, mikä rehevämmin, mikä huonommin. Tietysti eivät olleet yhtä rehevät kuin puutarhan hoitokukat, mutta olivat kuitenkin säilyttäneet värinsä, tuoksunsa ja suloutensa.

Tytölle juolahti mieleen poimia muutama noista punaisista ja valkoisista leukoijista ja neilikoista ja sitoa ne kimppuun, jonka asettaisi huoneeseensa haihduttamaan sen pahaa hajua ja samalla saattamaan sen vähäisen hauskemmaksi. Hänen mielestänsä nuo kukat eivät olleet kenenkään omaisuutta, kun Palikarin vallassa kerran oli syödä ne, jos vaan mieli teki; kuitenkaan hän ei tohtinut taittaa ainoatakaan kysymättä ensin lupaa Grain de Seliltä.

"Myödäksesikö ne ottaisit?"

"En, vaan ainoastaan saadakseni huoneemme vähän hauskemman näköiseksi."

"Ota niitä sitten niin paljon kuin tahdot; jos olisit tahtonut niitä myödäksesi, niin olisin ensin myönyt ne sinulle. Koska ne ovat itseäsi varten, pienokaiseni, niin älä haikaile; sinä pidät kukkien tuoksusta, minä viinin, sitäpaitsi en tunnekaan muuta hajua."

Suuresta lasiromukasasta hän löysi pari siksi vähäsen särkynyttä maljaa, että voi panna niihin kukkavihkonsa. Ja kukat, poimitut kun olivat päivänpaisteessa, täyttivät huoneen sulotuoksullaan, karkottaen siten huoneesta pahan hajun, puhumattakaan siitä miellyttävästä vaikutuksesta, jonka kukat aina tekevät, etenkin valaistessaan synkän huoneen seiniä.

Puhdistaessansa huonetta Perriae tutustui tuleviin naapureihinsa, huoneen kummallakin puolella olevien kamarien asukkaihin: vanhaan naiseen, jonka harmaata tukkaa aina peitti Ranskan kolmivärisillä nauhoilla koristettu myssy, ja suurikasvuiseen, koukkuselkäiseen mieheen, joka alituiseen käytti niin suurta nahkaista esiliinaa, että olisi luullut sen olevan hänen ainoana pukunansa. Häneltä Perrine sai tietää kolmivärinauhaisen rouvan olevan katulaulajattaren, joka ei ollut sen vähempi kuin Grain de Selin mainitsema Markiisitar; joka aamu hän läksi Champ Guillotista kainalossaan punainen sateenvarjo ja pitkä ruokokeppi, jonka pisti maahan kadunkulmissa tahi siltojen päissä ja johon sitten sitoi sateenvarjonsa; siinä hän sitten lauloi ja möi laulujensa sanoja. Markiisittarelta Perrine taas sai tietää esiliinamiehen olevan vanhan rajasuutarin, joka aamusta iltaan työskenteli ääneti kuin myyrä ja sen tähden oli saanut liikanimeksensä Le Carpe. Mutta jos hän ei melunnut kielellään, niin hänen vasaransa, jolla taukoamatta koputteli ja kalkutteli, piti sitä suurempaa ääntä.

Vähä ennen auringonlaskua he voivat muuttaa huoneeseensa. Äiti nähdessänsä silloin kukat ilostui ja tuli liikutetuksi.

"Miten hyvä ja hellä olet äidillesi, tyttöseni!" hän lausui.

"Hyvä itseäni kohtaan, sillä silloin olen onnellisin kun voin toimittaa sinulle iloa, äiti."

Ennen maatapanoa hänen täytyi viedä kukat ulos ja silloin vanhan talon ummehtunut ilma rupesi tuntumaan tuskastuttavalta, mutta sairas ei vaan sitä valittanut; mitä se olisikaan auttanut, kun hän ei kuitenkaan voinut jättää Champ Guillotia lähteäksensä edelleen?

Hän nukkui huonosti, hänessä oli kova kuume niin että houraili ja tohtori huomasi hänen seuraavana aamuna olevan paljoa huonomman. Hän päätti sen tähden antaa toisia rohtoja ja käski Perrinen käymään apteekissa, jossa sillä kertaa pyydettiin viisi frangia. Perrine maksoi empimättä, mutta tuskin tohti vetää henkeään palattuaan kotiin. Jos menoja jatkusi niinkuin siihen asti, niin miten päästä keskiviikkoon asti, jolloin hänellä olisi käytettävänä Palikarin hinta? Jos lääkäri seuraavana päivänä taasen määrää toiset viiden frangin rohdot, niin mistä ottaa siihen tarvittavat rahat?

Siihen aikaan kun hän vanhempiensa seurassa kuljeskeli vuoriseuduissa, he olivat montakin kertaa kärsineet puutetta ja monta kertaa he myöskin jätettyään Kreikanmaan olivat kärsineet nälkää. Mutta se oli kuitenkin aivan toista. Vuoriseuduissa heillä aina oli useinkin toteutuva toivo löytää hedelmiä, kasviksia tahi saada ammutuksi joku metsäkauris, jonka lihasta saivat hyviä ruokavaroja. Saavuttuaan Europpaan he tapasivat vähä väliä kreikkalaisia, bosnialaisia tahi tyrolilaisia talonpoikia, jotka muutamasta sousta olivat halukkaat antamaan valokuvata itsensä. Sen sijaan Parisissa ei ollut mitään toimeentulon mahdollisuutta sille, jolla ei ollut rahaa taskussa, ja heidän varansa lähenivät jo loppuaan. Mihin he sitten ryhtyisivät? Ja kauheinta kaikesta oli, että juuri hänen oli vastattava siihen kysymykseen, hänen, joka ei tietänyt mitään; kauheata, että juuri hänen oli vastattava kaikesta, kun tauti teki äidin kykenemättömäksi ajattelemaan heidän puolestansa ja hän oli siten astunut äidin sijaan, hän joka vielä tunsi itsensä varsin lapseksi.

Jospa edes tapahtuisi pieninkin muutos parempaan päin! Silloin hänen mielensä rohkaistuisi ja vahvistuisi; mutta niin ei käynyt, ja vaikka äiti ei milloiokaan valittanut, vaan päinvastoin aina sanoi: Kyllä tästä vielä paranen! — niin hän kuitenkin näki että hän ei parannut: äiti ei saanut unta, ruokahalu oli kadonnut, kuume rasitti ja heikkous eneni enenemistänsä — ja äiti huononi hänen mielestänsä päivä päivältä.

Tiistai-aamuna, kun lääkäri kävi potilastaan katsomassa, tapahtui se jota Perrine niin pelkäsi. Kiireesti tutkittuaan sairasta tohtori Cendrier veti muistikirjansa taskustaan, tuon kauhean muistikirjan, joka oli Perrinen kauhistus, kirjoittaaksensa siihen uuden lääkemääräyksen; mutta samassa kun lääkäri jo lähensi kynää paperille Perrine rohkaisi mielensä ja keskeytti hänet.

"Herra tohtori, jos nämä lääkkeet eivät kaikki ole yhtä tärkeitä, niin pyytäisin teitä tänään kirjoittamaan ainoastaan tärkeimmät."

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi lääkäri suuttuneen näköisenä.

Perrine vapisi, mutta rohkaisi heti mielensä ja sanoi

"Tarkoitan sitä, että meillä ei öle tänään rahoja ja ettemme saa niitä ennenkuin huomenna; silloin…"

Tohtori katseli häntä ja loi sitten nopean silmäyksen ympärilleen ikäänkuin nyt vasta huomaten heidän puutteensa. Hän pisti muistikirjansa takaisin taskuunsa ja sanoi:

"Emme huoli muuttaa rohtoja ennenkuin huomenna; ei ole kiirettä — voimme jatkaa antamalla eilisiä vielä tänään."

Ei ole kiirettä, ne sanat painuivat Perrinen mïeleea ja niitä hän vähä väliä toisti: Jos ei ollut kiirettä, siis ei äiti varmaankaan ollut niin heikko kuin hän pelkäsi; siis oli vielä toivoa hänen parantumisestansa.

Keskiviikkopäivää hän oikein odottamalla odotti, mutta hänen malttamattomuuteensa sekaantui paljon suruakin, sillä ne rahat, jotka hän silloin toivoi saavansa, olivat hänen rakkaan Palikarinsa hinta, Palikarinsa, josta hänen silloin täytyi erota. Jokaisena joutohetkenä, jona hän vaan voi jättää äitinsä, hän riensi alas pihalle juttelemaan uskollisen ystävänsä kanssa, joka, vapaana kaikesta työstä keskellä tuommoista ravinnon runsautta, ei milloinkaan ollut niin iloinen ja hyvällä tuulella. Heti nähtyään Perrinen aasi kiljahti neljä tahi viisi kertaa, niin että Champ Guillotin ikkunaruudut tärisivät, juoksi hänelle vastaan niin pitkälle kuin liekaköysi myönsi, hypähtäen ilosta. Mutta heti kun Perrine laski kätensä sen selkään se rauhoittui, ojensi kaulaansa ja laski päänsä nuoren emäntänsä olalle ja seisoi siten liikahtamatta. Sillä tavalla he seisoivat pitkän ajan, Perrine silitellen ja taputellen, aasi puolestansa vilkuttaen korviaan ja räpytellen silmiään tavalla, joka oli yhtä selvä kuin puhe. "Jospa tietäisit", kuiskasi Perrioe. Mutta Palikar ei tietänyt mitään, ei aavistanut mitään. Täysin tyytyväisenä nykyisyyteen, lepoon, hyvään laitnmeen se oli onnellisin aasi koko maailmassa. Sitäpaitsi se oli tullut hyväksi ystäväksi Grain de Selille, joka osotti sille ystävyyttään tavalla, joka sangen paljon imarteli sen herkkusuisuutta. Palikarin oli näet maanantaina onnistunut päästä irti lieastansa ja silloin se oli lähestynyt Grain de Seliä, joka paraikaa oli lajittelemassa vasta saapuneita ryysyjä, ja siihen se jäi uteliaana katselemaan. Grain de Selillä oli aina säännöllisesti vieressänsä litrallinen viiniä ynnä lasi sen varalle että rupeaisi janottamaan. Ja häntä janotti melkein aina. Sinä aamuna hänellä oli vähän kiire, niin ettei joutanut niin usein katselemaan ympärilleen, mutta siitä huolimatta ei tuo jano, josta hän oli saanut liikanimensäkin, lakannut muistuttamasta olemassa olostansa. Samassa kun keskeytti työnsä tarttuaksensa pulloon hän huomasi Palikarin kaula ojennettuna katselevan häntä.

"Kuulepas veitikka, mitä sinulla on täällä tekemistä?"

Kun ääni ei ollut ollenkaan tyly, niin aasi ei liikahtanut mennäkseen pois.

"Tahdotko juoda lasillisen viiniä kanssani?" kysäsi Grain de Sel, jonka kaikki ajatukset aina kierivät 'juoda' sanan ympärillä.

Hän täytti lasin, mutta sen sijaan että olisi vienyt sen omille huulillensa hän leikillä tarjosi sen Palikarille; tämä joka luuli tarjouksen todeksi, lähestyi pari askelta, suipensi turpansa niin että se piteni niin paljon kuin mahdollista ja joi suuhunsa puolet viinistä, ehkä vähän enemmänkin.

"Oh! kas tuota veitikkaa?" huudahti Grain de Sel nauraen täyttä kurkkua.

Ja sitte hän rupesi huutamaan:

"Markiisitar! La Carpe!"

Nämät saapuivat siinä tuokiossa samaten kuin eräs ryysyjen kerääjä, joka samassa astui pihaan täysine koreineen, ynnä eräs karamellintekijä, joka asui pihalla olevassa tyhjässä rautatievaunussa milloin ei ollut matkoilla markkinoilla ja juhlissa. Niissä hän keitetystä ja sulatetusta sokurista koukun ympäri vetäisi ikäänkuin vyyhdeksi pitkiä keltaisia, punaisia ja vihreitä, sitkeitä karamellejä.

"Mitä täällä on tapahtunut?" kyseli Markiisitar.

"Saatte nähdä; tästä saatte hyvän naurunaiheen."

Hän täytti lasin uudelleen ja ojensi sen Palikarille, joka niinkuin äskenkin tyhjensi siitä runsaasti puolet ympärillä olevain suureksi huviksi ja riemuksi.

"Olen kyllä kuullut aasien juovan viiniä", lausui eräs, "mutta en ole uskonut sitä todeksi."

"Tuohan on oikea juomari", arveli joku toinen.

"Teidän pitäisi ostaa se", neuvoi Markiisitar kääntyen Grain de Selin puoleen, "siitähän saisitte hyvän juomatoverin."

"Teistäpä tulisi oiva pari."

Grain de Sel ei ostanut sitä, mutta rupesi myötätuntoisuudella kohtelemaan sitä ja ehdotti Perrinelle seuraamaan häntä keskiviikkona hevostorille. Tämä ehdotus oli oikeana lohdutuksena lapsi raukalle, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä miten osata suuren Parisin hevostorille, vielä vähemmin miten menetellä myödessään siellä aasin, selvitä sen hinnasta tulematta peijatuksi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan parisilaisista pettureista ja varkaista ja tunsi voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä puolustautumaan heitä vastaan jos joutuisi heidäo kynsiinsä.

Keskiviikko-aamu kului huolellisesti siivotessa ja harjatessa Palikaria ja siinä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta sitä hyväillä ja syleillä. Mutta oi! Miten surkealla mielellä se tapahtui! Eihän hän sitten enää saisi nähdä uskollista toveriansa! Kenen käsiin se sitten joutuisi? Poloinen parka! Perrine ei voinut torjua sitä ajatusta, kuvailematta mielessään kaikkia niitä kurjannäköisiä, kidutetuita aasiraukkoja, joita oli matkallaan nähnyt jos jossakin suurilla valtateillä, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassa aaseja muuta kuin kiduttamista varten, ja nyt hän luuli Palikarinsa joutuvan niiden joukkoon. Tosin Palikar kyllä, jouduttuaan heidän omaksensa, oli saanut kärsiä puutetta, jopa kurjuuttakin, saanut uupua pitkillä matkoilla, kärsiä vilua ja hellettä, lunta, sadetta ja rakeita sekä nähdä nälkää, mutta sitä ei oltu ollenkaan ruoskittu ja se tunsi saavansa hellää kohtelua heidän puoleltansa, joiden vaivoihin sen tuli ottaa osaa. Tyttö raukka oikein vapisi kysyessänsä mimmoiselle omistajalle se nyt joutuneekaan. Perrine oli nähnyt niin monta julmuria, jolla ei edes ollut käsitystä julmuudestansa.

Palikar näytti oikein kummastuneelta, kun sille asetettiin riimu päähän vaikkei sitä valjastettukaan vaunujen eteen, ja kummastus yhä suureni kun Grain de Sel, jota ei haluttanut astumalla kulkea pitkää matkaa Charonnesta hevostorille, nousi sen selkään; mutta kun Perrine piteli sitä päästä jutellen sen kanssa, niin ihmettely ei muuttunut vastarinnaksi: olihan Grain de Sel sitä paitsi sen byvä ystävä.

He siis läksivät, Palikar arvokkaasti astuen Perrinen taluttamana, ja kun heidän kuljettavillaan kaduilla liike ei ollut kovinkaan vilkas, niin he onnellisesti saapuivat eräälle sangen leveälle sillalle, joka vei suureen puutarhaan.

"Tämä Jardin de Plantis", kertoi Grain de Sel, "olen varma ettei siellä ole ainoatakaan näin komeata aasia."

"Silloinhan voisimme ehkä myödä sen heille", vasrasi Perrine, arvellen että eläintieteellisessä puutarhassa elävillä ei ole muuta tekemistä kuin elää mielensä mukaan.

Mutta Grain de Seliä se tuuma ei ensinkään miellyttänyt.

"Silloin pitää antautua tekemisiin virkamiesten kanssa", hän vastasi "eihän se ole byvä… sillä katsos virkamiehet!…"

Virkamiehet eivät nähtävästi olleet saavuttaneet Grain de Selin luottamusta.

Nyt muuttui ajopeli ja raitiotieliike niin vilkkaaksi, että Perrinen täytyi ottaa kaikki älynsä ja tarkkaavaisuutensa avuksensa päästäkseen kunnolla eteenpäin. Hän ei joutanut katselemaan ympärillensä eikä ihailemaan patsaita eikä muita merkillisyyksiä joiden ohitse kulkivat, ei myöskään lainaamaan korvaansa ajurien enemmän tahi vähemmän älykkäille pilkkasanoille, joita he lennättivät nähdessänsä Grain de Selin ratsastavan aasin selässä. Mutta tämä, jolla ei ollut mitään varottavaa, ei jäänyt heille vastauksen velkaan, niin että pitkin matkaa oli huutoa ja naurua siihen määrin, että jalkamiehetkin siihen viimein ottivat osaa.

Viimein, astuttuaan pientä ylämäkeä, he saapuivat suurelle ristikkoportille, joka vei laajalle kentälle. Se oli rimoilla ja laudoilla jaettu moneen osaan, ja niissä oli myötäväksi tuotuja hevosia ynnä muita elukoita. Siinä Grain de Sel astui maahan.

Mutta sillä aikaa oli Palikar ehtinyt katsahtaa ympärillensä ja kun Perrine tahtoi taluttaa sitä portista sisään, se ei liikahtanut paikaltaan. Oliko viisas eläin älynnyt siellä myötävän hevosia ja aaseja? Tahi valtasiko sen pelko? Olkoon miten hyvänsä, mutta se ei vaan liikahtanut eikä vähääkään välittänyt Perrinen hellistä kehotuksista. Grain de Sel luuli saavansa sen eteenpäin lykkäämällä sitä takaapäin, mutta Palikar, joka ei arvannut ken siellä niin tuttavallisesti piteli sen takapuolta, ei kärsinyt semmoista tungettelevaisuuttä, vaan rupesi potkimaan ja kulkemaan takaperin vetäen Perrineä mukanaan.

Heidän ympärilleen oli tietysti kokoontunut joukko uteliaita; ensi rivissä seisoi kuten tavallista sähkösanomien kuljettajia, leipurien juoksupoikia y.m., jokainen lausui sanansa ja neuvoi mitä keinoja tulisi käyttää saadaksensa itsepäistä elukkaa portista sisään.

"Tuossapa aasi, joka vielä tuottaa paljon hauskuutta ostajalleen", kuului yksi ääni.

Semmoiset väitteet helposti voisivat vahingoittaa kaupantekoa, jonka vuoksi Grain de Sel huomasi tarpeelliseksi torjua moiset syytökset.

"Sepä vasta aika veitikka", hän lausui. "Se on arvannat että on aikomus myödä se ja kujeilee nyt saadaksensa jäädä entiselle isäntäväellensä."

"Oletteko varma siitä, Grain de Sel?" kuului sama ääni, joka oli lausunut äskeisen arvelun.

"Hoi! Ken täällä tuntee nimeni?"

"Ettekö enää tunne La Rouquerieta?"

"No, toden totta!"

— 43 —

Ja he kättelivät toisiaan.

"Teidänkö on tuo aasi?"

"Ei, vaan tuon pienen tytön."

"Tunnetteko elukan?"

"Olemme yhdessä tyhjentäneet monta lasia; jos tarvitsette hyvän aasin, niin suosittelen teille tätä."

"Voinhan tarvita ja voinhan olla tarvitsemattakin."

"Otetaanpas pieni ryyppy. Mitäpä hyödyttää viedä aasi sinne ja maksaa siellä sen puolesta?"

"Etenkin kun sitä ei saada sinne menemään."

"Aasi on viisas veitikka, sen vakuutan teille."

"Jos ostan aasin, niin tahdon myöskin että se tekee työtä hyväkseni eikä juodaksensa tahi kujeillaksensa."

"Kunniani kautta, tämä on silloin sopiva. Se on yhtä päätä tullut Kreikasta asti."

"Kreikastako?"

Grain de Sel viittasi Perrinelle, joka seurasi heitä, vaikkei kuunnellut heidän puhettansa. Palikarkin oli nyt vallan myöntyväinen ja seurasi sekin ilman että tytön tarvitsi edes nyäistä riimunnuoraa.

Kuka oli tuo ostaja? Oliko hän mies? Vai oliko hän nainen? Astunnasta ja parrattomista kasvoista päättäen hän oli noin viidenkymmenen vuotias nainen. Mutta vaatteista, roimahousuista, puserosta ja hatusta, jommoista omnihussin ohjaajat käyttivät, olisi luullut häntä mieheksi, etenkin kun hänellä alati oli hampaissa pieni piipunnysä, joka ei hetkeksikään eksynyt hänen suustansa. Mutta hänen kasvonsa ne kuitenkin enimmin vetivät Perrinen huomiota puoleensa, hän kun koetti niistä lukea oliko tuo ostaja häijyn vai hyvännäköinen ja ne ilmaisivat hyväluontoisuutta eikä kovuutta tahi pahuutta.

Astuttuaan muutamia askeleita pienelle syrjäkadulla seisattuivat Grain de Sel ja La Rouquerie pienen viinikapakan eteen. He istahtivat katukäytävällä olevan pienea pöydän ääreen ja tilasivat pullon viisiä ynnä kaksi lasia.

Perrine sillä aikaa seisoi heidän läbellänsä pitäen Palikariansa.

"Saatte nähdä mimmoinen veitikka tuo aasi on", kehui Grain de Sel täyttäen lasinsa.

Heti paikalla Palikar kurotti kaulaansa ja suippohuulillansa joi suuhunsa puolet lasista Perrinen tohtimatta sitä estää.

"No, mitä sanotte?" huudahti Grain de Sel riemuiten.

Mutta La Rouquerie ei ollut niinkään ihastunut siitä tempusta.

"En minä tarvitse aasia viiniäni juomaan, vaan vetämään rattaitani, kaniininahka-kuormaani."

"Mutta sanoinhan minä jo sen vetäneen tänne markkinavaunut Kreikasta asti."

"No, se muuttaa asian."

Ja nyt alkoi La Rouquerie tarkasti tutkia Palikaria; sen lopetettuaan hän kysyi Perrineltä, mistä hinnasta tämä aikoi sen myödä. Hän oli ennakolta sopinut Grain de Selin kanssa, että pyydettäisiin sata frangia ja mainitsi siis sen hinnan.

Mutta La Rouquerin rupesi kovasti päivittelemään: "Satako frangia aasista, jonka kelpoisuudesta ei ole minkäänlaisia takeita! Semmoisella hinnalla Perrine suorastaan teki pilaa kunnon ihmisistä." Ja nyt poloinen Palikar sai kuulla kunniansa korvien päistä aina kavioihin asti. "Kaksikymmentä frangia — sen suuremman arvoinen se ei suinkaan ole — tuskin sitäkään…"

"Hyvä on", lausui Grain de Sel pitkän kaupanhieromisen perästä, "huomaanpa että meidän täytyy viedä se torille."

Perrine hengitti helpommin, sillä pelkkä ajatus ettei saisi aasistansa enempää kuin kaksikymmentä frangia, oli tykkänään masentanut hänet. Mihin riittäisi kaksikymmentä frangia heidän suuressa hädässänsä, kun ei edes satakaan frangia ollut kylliksi tärkeimpien menojen suorittamiseen?

"Saa nähdä onko helpompi saada se nyt sinne kuin ensi kerralla", arveli La Rouquerie.

Torin portille asti Palikar siivosti seurasi emäntäänsä, mutta siinä se pysähtyi ja kun Perrine pakottaen veti riimunvarresta koettaen sekä torumalla että rukoilemalla saada sitä tottelemaan, niin se muitta mutkitta laskihe maata keskelle katua.

"Palikar, minä rukoilen sinua", huusi Perrine vallan epätoivoisena, "Palikar kulta!"

Mutta Palikar tekeysi vallan kuuroksi eikä ollut kuulevinaankaan.

Uudestaan kokoontui väkeä heidän ympärilleen nauraen ja pilkaten.

"Sytyttäkää sen häntä tuleen!" arveli joku.

"Silloinhan sen saa helposti myödyksi", arveli toinen.

"Potkaiskaa elukkaa!"

Grain de Sel oli raivoissaan, Perrine epätoivoinen.

"Näettehän sen, se ei mene sinne", lausui La Rouquerie. "Minä maksan siitä kolmekymmentä frangia, sillä minä huomaan sen olevan viisaan elukan ja silloin siitä kyllä vielä tulee hyvä; mutta joutuun nyt, muuten ostan toisen."

Grain de Sel loi Perrineen silmäyksen, joka kehoitti suostumaan kauppaan. Kuitenkin hän oli vallan masennuksissaan pettyneine toiveineen eikä voinut päättää suostuisiko siihen, kunnes eräs poliisi ankarasti käski hänen väistymään syrjään.

"Menkää eteenpäin tahi takaisin, mutta älkää sulkeko katua!"

Kun hän ei voinut mennä eteenpäin syystä että Palikar teki vastarintaa, niin oli hänen pakko peräytyä. Samassa kun Palikar älysi sen emäntänsä aikomukseksi, se nousi ja seurasi häntä tyytyväisesti vilkuttaen korvillaan myöntymykseksi.

"Ja nyt", lausui La Rouquerie, "maksan kolmekymmentä frangia viiden frangin kappaleina Perrinen kouraan, mutta täytyy teidän saattaa tämä aasi majapaikkaani, sillä jos oikein käsitän sen luonnetta, niin sille voi sangen helposti pälkähtää päähän olla seuraamatta minua. Château des-Rentiers ei ole kaukana täältä."

Mutta Grain de Sel ei hyväksynyt sitä päätöstä, matka oli hänen mielestänsä liian pitkä.

"Mene rouvan mukaan", hän lausui Perrinelle, "älä ole liian epätoivoinen, aasillasi ei ole mitään hätää hänen luonaan, hän on hyvä ihminen."

"Ja kuinka osaan takaisin Charonneen?" kysyi Perrine vallan säikähtyneenä muistellen Parisia, jonka suunnatonta suuruutta hän nyt vasta oikein alkoi oivaltaa.

"Seuraa vaan bulevardia pitkin linnoituksia, ei mikään ole helpompaa."

Château-des Rentierskatu ei todellakaan ollut kaukana hevostorista, eikä siis kestänyt kauan ennenkuin he saapuivat samanlaisen hökkeliryhmäo luokss kuin Champ Guillot.

Eronhetki oli tullut ja katkerasti itkien Perrine nojasi päänsä ystävänsä kaulaan, kun ensin oli vienyt sen talliin ja sitonut sen kiinni.

"Sille kyllä tulee hyvät päivät, sen vakautan sinulle", lupasï La Rouquerie.

"Me olemme niin pitäneet toinen toisistamme."

Viides luku.

Miten he voivst tulla toimeen kolmellakymmenellä frangilla, kun olivat perustaneet laskunsa sadan frangin hintaan?

Se kysymys pyöri lakkaamatta Perrinen päässä kun hän astui pitkin linnoituksia takaisin Champ Guillotiin, vaan hän ei keksinyt siihen tyydyttävää vastausta. Ja kun hän laski äidin käteen La Rouquerielta saamansa rabat, niin hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mihin heidän täytyi käyttää niitä.

Äiti se tällä kertaa ratkaisi asiaa.

"Meidän täytyy matkustaa", hän lausui, "matkustaa heti Maraucourtiin."

"Jaksatko lähteä matkaa?"

"Minnn täytyy jaksaa. Olemme jo liian kauaa odottaneet parantumistani, enkä minä kuitenkaan parane — en ainakaan täällä, ja odottaessamme sitä ovat kaikki varamme tykkänään loppuneet, ja odottaessamme loppuvat vielä nekin varat, jotka olemme saaneet Palikarista. Olin sitä paitsi toivonut ettei meidän tarvitsisi saapua sinne näin huonoissa vaatteissa, mutta ehkä juuri tämä kurjuus herättää heidän sääliänsä. Meidän täytyy, täytyy lähteä."

"Tänäänkö?"

"Tänään on jo liian myöhäistä, me saapuisimme perille keskellä yötä, tietämättä minne joutuisimme, mutta huomen-aamuna. Koeta tänä iltana ottaa selvää milloin juna lähtee ja lippujen hinnasta: se on pohjoinen rata: ja aseman nimi on Picquigny."

Perrinellä ei ollut ketään muuta, jolta kysyisi neuvoa kuin Grain de Sel, joka vastasi neuvomalla häntä etsimään paperikasoista aikataulua, jommoinen siellä varmaankin olisi. Hän löysikin sen ja pääsi siten käymästä Pohjoisradan asemalta katsomassa, sinne kun oli sangen pitkä matka Charonnesta. Siitä hän näki että aamulla läksi kaksi junaa, toinen kello kuusi, toinen kello kymmenen ja että kolmannen luokan lippu maksoi yhdeksän frangia kaksikymmentäviisi centimea.

"Me lähdemme siis kymmenen junassa", päätti äiti "ja meidän täytyy lähteä hevosella asemalle, sillä minä en jaksa astua jalkaisin sinne, kun on pitkä matka. Minä kyllä jaksan ajurin luo."

Mutta hän ei jaksanut niinkään pitkälle, sillä kun hänen kello yhdeksän piti nojautuneena tyttöönsä astua vaunujen luokse, niin hän ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin puolitiehen kun voimat pettivät ja hän olisi kaatunut, ellei Perrine olisi tukenut häntä. Matka huoneesta kadullekin oli jo liian pitkä.

"Minun täytyy vähäisen levähtää", hän kuiskasi heikosti, "älä ole levoton, kyllä se kohta menee ohitse."

Mutta se ei mennytkään ohitse ja Markiisittaren, joka seisoi ikkunassaan katsomassa heidän lähtöänsä, täytyi tuoda hänelle tuoli, sillä voimain ponnistus oli hänelle liian suuri. Sairas vaipui siihen pyörtyneenä.

"Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi", lausui Markiisitar hieroen häntä; "älä pelkää tyttöseni, ei tämä ole vaarallista, mene pyytämään tänne La Carpe; me kannamme hänet jälleen sisään huoneeseenne; te ette voi matkustaa — — — ette ainakaan nyt."

Markiisitar oli ymmärtäväinen ja kokenut nainen; niinpä heti kun olivat laskeneet sairaan tilalleen sydän alkoi jälleen toimintansa, hengitys palasi, mutta heti kun rouva raukka koetti nousta istumaan, niin hän uudestaan pyörtyi.

"Näethän, että hänen täytyy jäädä pitkälleen", lausui Markiisitar päättäväisesti. "Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi ja minä menen heti noutamaan kupillisen lihalientä La Carpelta, sillä lihaliemi on hänen mielitekonsa, niinkuin viini on meidän herra isäntämme. Niin kesällä kuin talvella hän nousee kello viisi aamulla asettaaksensa patansa tulelle ja mainioksi hän osaa keittää liemensä; ei monella varakkaammallakaan ole niin maukasta pöytään tuotavaksi."

Odottamatta vastausta hän meni naapurinsa luokse, joka jälleen oli asettunut työhönsä.

"Tahtoisitteko antaa minulle kupillisen lihalientä sairastamme varten?" hän kysyi.

La Carpen vastaus oli hyväntahtoinen hymy ja heti sen perästä hän nosti pois kannen padastansa, joka kiehui tulella. Ja höyryn levitessä pieneen huoneeseen hän katseli Markiisitarta ihastunein silmin sieramet pullistuneina, tyytyväisen ja ylpeän näköisenä.

"Niin tämä tuoksuu hyvälle", vakuutti Markiisitar, "ja jos mikään voi pelastaa rouva raukkaa, niin tämä sen tekee; mutta" — tässä hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi — "tiedättehän että hän on kovin heikko: se ei voi enää kestää kauan."

La Carpe kohotti kätensä kohti taivasta.

"Minun on kovin sääli tuota suloista tyttöä."

La Carpe painoi alas päänsä ja ojensi toisen kätensä liikkeellä, joka selvästi ilmaisi: "Emmekä me voi tehdä siihen mitään."

Ja kuitenkin he kumpikin tekivät minkä suinkin voivat, mutta köyhät ovat niin tottuneet kurjuuteen, etteivät voi sitä kummastella, vielä vähemmin siitä nurista. Ken heistä ei ole saanut kärsiä tässä maailmassa? Tänään sinä, huomenna minä.

Kun knppi oli täysi, Markiisitar otti sen ja astui hyvin varovasti, ettei suinkaan läikyttäisi siitä pisaraakaan.

"Ottakaa tästä, hyvä rouva", hän kehoitta laskeutuen polvilleen vuoteen viereen, "vaan älkää suinkaan liikkuko, avatkaa ainoastaan vähäisen huulianne."

Hyvin varovasti hän sitten kaatoi pienen lusikallisen lientä sairaan suuhun; mutta potilas ei voinut sitä siellä, vaan rupesi antamaan ylen. ja sitten seurasi uusi pyörtymiskohtaus, vielä pitempi kuin edelliset.

Oli selvää että lihaliemestä ei ollut enää apua. Markiisitar sen hyvin älysi ja pakotti Perrinen nauttimaan sen, ettei kallis herkku menisi hukkaan.

"Te kyllä tarvitsette vielä kaikki voimanne, pienokaiseni, tämä virkistää teitä."

Kun Markiisitar ei lihaliemellään, joka hänen mielestänsä kyllä jos mikään oli omiaan parantamaan kaikki vammat, saanut sairasta virkistymään niinkuin oli toivoout, niin hän ei keksinyt mitään neuvoa eikä voinut ehdottaa muuta kuin että uudestaan haettaisiin lääkäri: ehkä hän voi tehdä jotakin.

Lääkäri tuli ja kirjotti määräyksen, mutta selitti samalla suoraan lähtiessänsä Markiisittarelle, ettei hän voinut tehdä mitään sairaan parantamiseksi:

"Hänet ovat kurjuus, suru ja levon puute saaneet knoleman omaksi. Jos hän olisi jaksanutkin lähteä tänään, niin hän olisi kuollut rautatievaunuun; tätä ei voi kestää kuin muutamia tunteja, uusi pyörtymyskohtaus ja silloin on kaikki lopussa."

Mutta sitä kesti päiviä, sillä elämä, joka vanhoissa väleen sammuu, on voimakkaampi nuorissa: hän ei tullut terveemmäksi eikä heikontunutkaan, ja vaikka hän ei voinut nauttia ravinnon rahtustakaan eikä lääkkeitä ja vaikka hän makasi siinä ikäänkuin nukkuen ihan liikkumatta, välistä melkeinpä hengittämättä, niin hän eli kuitenkin.

Perrine alkoi uudestaan toivoa. Tuoni, joka aina muistuttaa vanhuksia läsnäolostansa ja näyttää aina olevan lähellä, silloinkin kun se todellisuudessa vielä on heistä kaukana, on nuorille niin vastenmielinen, etteivät tahdo häntä tuntea, si edes silloinkaan kun se kolkuttaa heidän ovellensa. Miksikä hänen äitinsä ei vielä paranisi? Minkä tähden hän kuolisi? Viiden- tahi kuudenkymmenen vuoden vanhoina on aika kuolla eikä hänen äitinsä vielä ollut kolmeakaankymmeatä! Mitä häo oli rikkonut että häntä rangaistaisiin ennenaikaisella kuolemalla, häntä, joka oli puolisoista lempein, äideistä hellin ja aina niin hyvä omaisillensa. Se ei voi olla mahdollista! Päinvastoin hän kyllä vielä paranee. Ja hän keksi kaikenlaisia perusteita toiveillensa, jopa hän luuli tuon horrostilankin ainoastaan suotavaksi levoksi kaikkien vaivojen ja ponnistusten perästä. Milloin kuitenkin epäilys liian paljon rasitti ja hän tuli levottomaksi, silloin hän turvautui Markiisittareen, joka aina vahvisti hänen toivoansa lausumalla:

"Kun hän on jaksanut kestää nuo pitkät pyörtymiset, niin hän ei varmaankaan kuole."

"Niin, eikö totta?"

"Samaa luulevat Grain de Sel ja La Carpe."

Kun muutkin näkyivät luulevan hänen äitinsä vielä paranevan, niin hän itsekin vähitellen tuli siitä varmaksi ja oli sen tähden levoton ainoastaan siitä riittäisivätkö La Rouquerielta saamansa rahat heidän menoihinsa, niin pienet kuin ne olivatkin. Ne hupenivat kaikesta säästäväisyydestä huolimatta hirveän sukkelaan, milloin oli joku odottamaton meno, milloin toinen. Mihin he turvautuisivat kun viimeinen ropo olisi mennyt? Mistä saisivat pienintäkään apua, kun heille ei enää jäisi muuta kuin vaateriepunsa? Mitenkä pääsisivät Maraucourtiin?

Välistä, kun hän istui äitinsä vuoteen vieressä, nuo ajatukset vaivasivat häntä niin kauheasti, että tuskanhiki oikein nousi hänelle päähän ja hän luuli nyt vuorostansa pyörtyvänsä. Eräänä iltana juuri semmoisena hetkenä hän tunsi heikon puristuksen äidin kädestä, jota piti omassansa.

"Tahdotko jotakin, äiti?" hän kysyi innokkaasti, samassa palautuneena todellisuuteen.

"Minun täytyy puhutella sinua, sillä hetki on tullut; lausua sinulle viimeiset sanani, viimeinen tahtoni."

"Oi äiti, äiti!"

"Älä keskeytä minua, sydänkäpyseni, ja koeta hillitä suruasi, samaten kuin minäkin koetan hillitä epätoivoani. En ole tahtonut saattaa sinua levottomaksi ja siinä syy miksi en ole ennen puhunut, säästääkseni sinulta tuskaa, mutta se mikä minulla on sanottavana, on sanottava, niin kauhealta kuin se meistä tuntuukin. Olisin huono äiti, heikko ja pelkuri, ainakin ymmärtämätön, jos vielä lykkäisin sen tuonnemmaksi."

Hän vaikeni, yhtä paljon hengähtääksensä kuin kootaksensa ajatuksiansa.

"Meidän täytyy erota…"

Perrine ei voinut olla nyyhkimättä.

"Niin, se on kauheata, lapsi kultani, enkä kuitenkaan voi torjua itsestäni ajatusta, että ehkä on sinun parempi aivan orpona kuin äidin seurassa tulla sukusi luokse, joka hänet hylkäisi. Kuitenkin tapahtuu Jumalan tahto — sinä jäät yksin — ehkä muutaman tunnin kuluttua — ehkä huomenna —"

Mielenliikutus esti häntä jatkamaata ja vasta hetken kuluttua hän jaksoi lisätä:

"Kun minua — ei enää ole olemassa, niin sinulla on monta tointa tehtävänä muodollisuuden vuoksi; silloin sinun pitää ottaa taskustani eräs kaksinkertaiseen silkkiin kääritty paperi sekä antaa se niille, jotka sitä sinulta kysyvät: se on vihkitodistukseni; siinä on minun ynnä isäsi nimet. Mutta sinun pitää vaatia se takaisin, siliä se on siuulle välttämätön näyttääksesi toteen syntyperäsi. Sen vuoksi sinun tulee säilyttää se erittäin huolellisesti. Voipi kuitenkin sattua että hukkaat sen ja siksi sinun pitää oppia se ulkoa eikä milloinkaan unohtaa sitä silloin kun sinun on tarvis näyttää se, sinun tulee pyytää uusi. Kasitäthän minut? Ja muistathan mitä sanon sinulle?"

"Kyllä, äiti, kyllä!"

"Sinä tulet kovin onnettomaksi ja mielesi murtuu, mutta et saa antautua tuskan valtaan kun — kun jäät yksin — yksin Parisiin. Silloin sinun pitää heti matkustaa Maraucourtiin: rautateitse, jos sinulla on siihen kylliksi rahaa, jalkaisin ellei sinulla ole kylliksi rahaa junalippuun; parempi on nukkua maantien ojassa ja kärsiä nälkää kuin jäädä Parisiin. Lupaathan minulle!"

"Sen lupaan, äiti."

"Niin hirvittävä on oykyinen tilamme, että tuntuu melkein helpotukselta ajatella sinun joutuvan täältä pois."

Mutta tuo helpotus ei kuitenkaan ollut kyllin suuri torjuaksensa uutta heikkouden kohtausta ja hän makasi kauan aikaa liikahtamatta miltei hengittämättä ja lausumatta sanaakaan.

Mitä suurimman pelon ja tuskan valtaamana Perrine kumartui hänen ylitsensä huutaen:

"Äiti, äiti!"

Tuo huuto näytti palauttavan hänet henkiin.

"Odota vähän", hän kuiskasi niin heikosti, että sanat pikemmin tuntuivat katkonaiselta hengitykseltä, "olihan minulla vielä muutakin sanottavaa sinulle, joka sinun tulee painaa mieleesi — mutta en muista mitä jo olen sanonut — odota vähäsen."

Hetken perästä hän jatkoi:

"Niin sitähän se oli: kun saavut Maraucourtiin, niin älä hätäile; sinulla ei ole oikeutta vaatia mitään. Minkä saavutat, sen saavutat itsesi tähden, kun olet hyvä ja tulet rakastetuksi… Toimi niin, että sinua rakastetaan… itsesi tähden, siinä kaikki. Mutta minä toivon… minä tiedän että he vielä rakastavat sinua… ken voisi olla sinua tskastamatta… Silloin kova onnesi on lopussa."

Hän pani kätensä ristiin ja silmiin tuli kirkas loiste.

"Näin sinnt… niin, näin sinut ooneliisena… Oi! Jospa saisin kuolla siinä uskossa ja toivossa että muistoni aina pysyy elävänä sydämessäsi!"

Tuon sairas lausui rukouksen tapaan taivaaseen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipui jälleen tuiki uupuneena matrassillensa ikäänkuin tuo ponnistus olisi riistänyt viimeisetkin voimat; hän makasi siinä uuvuksissa, menehtyneenä vaikkei tainnuksissa, mikäli voi päättää hänen läähättävästä hengityksestänsä.

Perrine jäi hetkeksi seisomaan vuoteen viereen, mutta nähdessään että äidin tila ei muuttunut, hän meni hiljaa ulos. Tuskin hän kuitenkaan ennätti pihalle ennenkuin ennemmin kaatui knin heittäytyi suulleen ruohoon ja purskahti katkeraan itkuon. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen päätään huimasi, jalat eivät ottaneet kannattaaksensa häntä, kauan hillitty tuska puhkesi surkeaan valitukseen.

Niin hän makasi muutamia minuutteja vallan masentuneena, itkun tukehduttamana, mutta kohta omatunto häntä soimasi siitä, että oli jättänyt äidin hetkeksi yksin; hän siis nousi koettaaksensa vähäisen rauhottua urhoollisesti taistellen kyyneleitänsä ja tuskaansa vastaaa.

Sinne tänne hän asteli suurella pihalla, jossa varjot jo rupesivat tihenemään, tietämättä minne meni, milloin suoraan eteenpäin, milloin sen ympäri tarhaan koettaen pidättää kyyneleitänsä.

Kun hän ehkä kymmenettä kertaa astui tuon rautatievaunun ohitse, jonka ovesta karamellintekijä jo hetken aikaa oli häntä katsellut, niin tämä astui hänen luoksensa pari sitkeätä karamellia kädessä.

"Sinun on varmaankin kovin ikävä tyttöseni", hän lausui säälivästi.

"Kyllä."

"Kas tässä, ota nämä…" hän ojensi hänelle karamelliputkensa, "… makeiset tekevät hyvää?"

Kuudes luku.

Pappi oli jo lopettanut viimeiset rukoukset ja juuri lähtenyt, mutta Perrine jäi yhä avohaudan luokse, silmät käsiin kätkettyinä. Silloin Markiisitar, joka ei ollut jättänyt häntä, kumartui hänen ylitsensä ja tarttui hänen käteensä.

"Meidän täytyy mennä", hän lausui.

"Oi, täytyykö meidän?"

"Niin, meidän täytyy mennä", hän toisti vakavasti.

Ja hän tarttui Perrinen käteen ja vei hänet pois.

He astuivat pari silmänräpäystä eikä Perrine tietänyt mitä hänen ympärillään tapahtui, tahi minne hänet vietiin: hänen ajatuksensa, hänen sydämensä, hänen sielunsa ja koko elämänsä jäivät kirkkomaahan äitinsä luokse.

Viimein he seisahtuivat yksinäiseen lehtikujaan, Perrine ja Markiisitar, joka häntä talutti, Grain de Sel, La Carpe ja karamellintekijä, mutta tuskin hän heitä tunsi surussansa. Markiisittarella oli mustat nauhat hatussansa, Grain de Sel oli pukeutunut herraksi ja pannut päähänsä korkean silkkihatun, La Carpella oli tuon ainaisen nahkaisen esiliinan sijasta pähkinänkarvainen päällysnuttu, joka ulettui jalkoihin asti ja karamellintekijä oli vaihtanut valkoisen palttinanuttunsa verkanuttuun. Oikeina pariisilaisina he olivat kaikki pukeutuneet juhlavaatteihinsa kunnioittaaksensa vainajata, jonka maallisia jäännöksiä he äsken olivat kätkeneet viimeiseen lepoon.

"Tahdon sanoa sinulle, pienokaiseni", alkoi Grain de Sel, joka luuli velvollisuudeksensa ensiksi puuttua puheeseen ollen seuran etevimpänä henkilönä, "että voit jäädä asumaan Champ Guillotiin maksamatta mitään vuokraa niin kauaksi aikaa kuin sinua suinkin haluttaa."

"Jos tahdot ruveta laulamaan minun kanssani", jatkoi Markiisitar, "niin kyllä aina ansaitset leipäsi; se on hieno ammatti."

"Jos enemmän pidät karamellinteosta", lausui karamellintekijä, "niin otan sinut luokseni; se on myöskin hieno ammatti, vieläpä oikea ammatti."

La Carpe ei lausunut sanaakaan, mutta hymy hänen kokoonpuristetuilla huulillaan ynnä ojennetun käden ikäänkuin tarjoava liike ilmaisivat nekin että hänelläkin olisi jotakin tarjottavana: joka kerta kuin Perrine vaan haluaa kupillisen hyvää lihalientä, niin tarvitsee vaan pyytää, niin hän kyllä sitä antaa, ja oikein erinomaisen hyvää.

Näin monta ystävyyden osotetta yhtä aikaa täytti Perrinen silmät kyyneleillä, kiitollisuuden kyyneleillä, ja ne huuhtoivat pois ne katkerat vedet, jotka kaksi päivää olivat polttaneet hänen silmiään.

"Miten hyvät te olette minulle", hän kuiskasi kiitollisesti.

"Kukin tekee minkä voi", vastasi siihen Grain de Sel.

"Emmehän voi jättää sinun kaltaistasi rehellistä tyttöä Parisin kaduillekaan", vakuutti puolestansa Markiisitar.

"Minä en saa jäädä Parisiin", vastasi Perrine, "minun täytyy heti lähteä sukulaisteni luokse."

"Onko sinulla sukulaisia?" keskeytti Grain de Sel merkitsevästi katsellen toisia ikäänkuin tarkoittaen: semmoiset sukulaiset eivät mahda olla mistään kotoisin.

"Missä ovat sukulaisesi?"

"Lähellä Amiensia."

"Ja kuinka luulet pääseväsi Amiensiin? Onko sinulla rahaa?"

"Ei kylliksi matkustaakseni rautatiellä; sentähden aion mennä jalkaisin."

"Osaatko sinne?"

"Minulla on kartta taskussani."

"Mutta neuvooko karttasi sinulle miten osaat täällä Pariisissa Amiensiin vievälle tielle."

"Ei, mutta ehkä tahdotte neuvoa minulle…"

Jokainen riensi antamaan hänelle neuvoja, jotka olivat niin sekavia ja ristiriitaisia kuin mahdollista, kunnes Grain de Sel äkkiä heidät keskeytti.

"Jos tahdot eksyä Parisissa", hän lausui, "niin kuuntele vaan heitä. Näin sinun pitää tehdä: mene paikallisjunalla Chapelle Nordin assmalle, siellä on Amiensin tie ihan edessäsi eikä sinun tarvitse muuta kuin seurata sitä ja silloin kyllä tulet toimeen oppaallasi. Lippn ei maksa kuin kuusi sousta. Milloin aiot lähteä?"

"Nyt heti; lupasin äidilleni lähteä heti."

"Sinun tulee totella äitisi käskyä", lausui Markiisitar. "Lähde siis, mutta anna minun ensin syleillä sinua; sinä olet kunnon tyttö."

Toiset pudistivat hänen kättänsä.

Sitten heidän piti lähteä kirkkomaalta, mutta Perrine siinä hieman epäili ja kääntyi haudalle päin, joka hänen juuri oli jättäminen; silloin Markiisitar, arvaten hänen aikomuksensa, joutuun keskeytti:

"Koska sinon pitää lähteä, niin on sinun paras matkustaa heti."

"Niin lähde heti", kehoitti Grain de Selkin.

Perrine jätti heidät kaikki hyvästi kiitollisesti puristaen heidän kättänsä ja sitten hän meni joutuun ikään kuin peljäten jotakin.

"Minä tarjoan lasillisen viiniä", lausoi Grain de Sel.

"Ei hyvä pahaa tee", vastasi siihen Markiisitar.

Ensi kertaa La Carpe avasi suonsa sanoen:

"Lapsi poloinen! Pieni raukka!"

Istuuduttuaan rautatievaunuihin Perrine otti esille vanhan Ranskanmaan matkakartan, jota monen monituisesti oli käyttänyt lähdön jälkeen Italiasta ja johon siis oli hyvinkin perehtynyt. Parisista Amiensiin oli tie vallan selvä, ei tarvinnut muuta kuin kulkea samaa tietä kuin Calaisiin menevät postivaunot. Sitä näytti hieno viiva hänen matkakartallaan: Sain-Denis, Ecouen, Luzarches. Chantilly, Clermont ja Breteuil. Amiensissä hänen tuli poiketa Boulogneen vievälle tielle. Hyvästi osaten arvostella tien pituutta hän laski että Maraucourtiin piti olla noin sadanviidenkytamenen kilometrin matka. Jos hän siis jaksaisi astua kolmekymmentä kilometriä päivässä, niin hän olisi perillä kuuden vuorokauden perästä.

Mutta jaksaisiko hän kuusi päivää peräkkäin säännöllisesti astua kolmekymmentä kilometriä?

Juuri sentähden, että hän oli tottunut astumaan peninkulman peninkulman perästä Palikarin rinnalla, hän tiesi, ettei ollut lainkaan sama asia joskus astua kolmekymmentä kilometriä kuin taivaltaa sama määrä päivä toisensa perästä, jalat siitä tulisivat aroiksi eivätkä polvetkaan sitä kestäisi. Ja toiseksi olisiko sitten ilma kaunis koko viikon? Selkeällä ilmalla ja päivänpaisteessa hän kyllä voi kulkea olkoonpa vaikka kuinka kuuma, mutta jos rupeaisi satamaan. Mitä hän silloin tekee, kun ei ole parempaa suojaa kuin vanhat ryysyiset vaatteensa? Kauniin yön hän kyllä voisi nukkua taivasalla metsässä tahi pensaikossa; mutta lehtikatos, joka imee itseensä kasteen, läpäisee sadepisarat etenkin jos ne putoavat suurina karpaloina. Kastunut hän oli sangen usein vallan läpimärjäksi eikä hän peljännyt rankkasadettakaan, mutta voisiko hän kestää läpimärkänä koko viikon, aamusta iltaan ja jälleen illasta aamuun?

Sanoessaan Grain de Selille ettei hänellä ollut kylliksi rahaa rautatiematkaa varten, hän jätti tämän siihen luuloon, joka häntä itseäänkin elvytti, nimittäin että hänellä oli kylliksi jalkamatkaa varten, ellei se vaan venyisi kovin pitkäksi.

Hänellä oli viisi frangia ja kolmekymmentäviisi centimea jättäessänsä Champ Guillotin ja lunastettuaan kuudella sous'lla rautatielippunsa hänelle jäi viiden frangin kappale ja yksi sous, joita hän kilisteli taskussansa, milloin tuhlaamiskiusaus häntä yritti ahdistelemaan.

Näiden rahojen oli siis määrä riittää koko matkaan, vieläpä vähäisen kauemminkin jotta hän voisi tulla toimeen Marauconrtissa muutamia päiviä.

Oliko se mahdollista?

Hän ei voinut ratkaista sitä kysymystä, eikä muitakaan samanlaisia kun kuuli huudettavan Chapelle aseman nimen. Hän astui siis alas junasta ja jatkoi heti matkaansa Saint-Denisin tietä pitkin.

Hänen tuli vaan pysyä maantiellä ja kun aurinko vielä valaisi pari kolme tuntia niin hän toivoi ennen pimeän tuloa ehtivänsä siksi kauas Parisista että voisi nukkua jossakin pensaikossa, joka hänen mielestänsä oli turvallisin paikka.

Mutta vastoin luuloansa kaupungista ei näkynyt loppua tulevan. Yhä vaan jatkuivat talonrivit, tehdas tehtaan perästä ikäänkuin kohosi maasta tien kummallakin puolella ja niin pitkälle kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta kuin kattoja ja korkeita piippuja, joista tuprusi musta, sakea savu. Ja noista tehtaista, tavarahuoneista ja ladoista kuului huumaavaa melua, koneiden jyskettä ja pauhua, höyrypillien vinhaa vihellystä miltei ulvontaa; tietkin olivat täynnä väkeä, joka punertavan tomupilven peitossa liikkui kuljettaen vaunuja, rattaita, ratavaunuja pitkissä jonoissa. Ja noiden kuormien peitevaatteissa oli luettavana sama nimi, joka jo heidän saapuessansa Parisiin, Bercyn portille oli herättänyt hänen huomionsa: 'Maraucourtin tehtaat, Vulfran Paindavoine'.

Eikö tämä Parisi siis koskaan lopu! Eikö hän milloinkaan pääse siitä pois! Ei maalaiselämän yksinäisyys, yön hiljaisuus häntä pelottanut, vaan häntä kammoksutti päinvastoin Parisi, sen talot, sen aaltoillevat väkijoukot ja sen häikäisevä valo.

Sininen nimitaulu erään talon kulmassa ilmaisi valkoisilla kirjaimillaan hänen saapuneen Saint-Denisiin, kun hän yhä vielä luuli olevansa Parisissa, ja se seikka elvytti hänen toivonsa: Saint-Denisin perästä ihan varmaan tulee maaseutu.

Hän arveli olevan välttämätöntä ennen kaupungista lähtöä ostaa naula leipää, jota voisi syödä ennen maatapanoaan ja hän astui siis leipurinmyymälään.

"Olkaa hyvä myykää minulle naula leipää."

"Onko sinulla rahaa?" kysyi leipurin vaimo, jonka mielestä hänen ulkoasunsa ei ollut niinkään luottamusta herättävä.

Perrine näytti viiden frangin rahaansa leipurinvaimolle.

"Tässä on viisi frangia, jonka pyydän saada pieniksi."

Ennenkuin leikkasi leipää vaimo otti rahan ja tutki sen tarkkaan.

"Mitä tämä merkitsee?" hän kysyi kilahutellen rahat pöytään.

"Näetteban sen olevan viiden frangin rahan."

"Kuka on lähettänyt sinut kaupittelemaan tätä?"

"Ei kukaan; minä ostaisin naulan leipää päivällisekseni."

"Vai niin! Mutta sinä et saa mitään leipää, ja neuvon sinua korjaamaan luusi mitä pikemmin, ellet tahdo joutua vankeuteen."

Perrine säikähti eikä voinut pitää puoliansa.

"Minkätähden minut vangittaisiin?" hän sopersi.

"Sentähden että olet varas…"

"Enhän, rouvaseni!"

"… joka koetat kaupita väärää rahaa. Korjaa luusi, senkin lutus, maankiertäjä! Odotappas vaan niin haen polisin!"

Perrine kyllä tiesi olevaosa syytön varkauden syytökseen, mutta hän ei tietänyt oliko hänen rahansa todelïakin vääriä, ja maankiertäjä hän kyllä oli, Jumala paratkoon, maankiertäjä, jolla ei ollut kotia eikä isän turvaa. Mitea puolustautua jos hänet vangittaisiin? Miten hänen silïoio kävisi?

Kaikki nuo kysymykset risteilivät häaec päässään salaman nopeasti, mutta suuressa hädässänsäkin hän ensin muisteli ainoata aarrettansa, rahaansa, ennenkuin antautui pelon valtaan, joka oli vähällä hänet tukahuttaa.

"Ellette tahdo myödä minulle leipää, niin antakaa ainakin rahani takaisin", hän lausui ojentaen kätensä.

"Jotta ehkä voisit kaupitella sitä muualla, eikö niin? Eipäs, rahan minä pidäo. Etsi polisi jos tahdot, niin tutkitaan se yhdessä. Ja mene matkoihisi nyt, senkin varas ja heittiö, ja sukkelaan!"

Leipurinvaimon kiukkuiset sanat kaikuivat kadulle asti ja tietysti silloin seisahtuivat ovelle muutamia henkilöitä uteliaina kuuntelemaan sekä hekin puolestaosa lausnmaan muutaman sanan.

"Mitä on tapahtunut?"

"Tämä tyttö on yrittänyt murtaa auki puodin rahalaatikon varastaaksensa."

"Semmoiselta hän näyttääkin."

"Ei ole polisikaan koskaan saapuvilla milloin sitä tarvittaisiin."

Kovasti säikähtyneenä Perrine jo pelkäsi tokko emsinkään rohkenisi mennä pois puodista; mutta väkijoukko kyllä antoi hänen mennä, vaikka haukkumasanoja vallan sinkoillen sateli hänen jälkeen. Hän ei tohtinut juosta vaikka kovin teki mieli, ei edes kääntyäkään nähdäksensä ajettiinko häntä takaa.

Muutaman minuutin kuluttua, jotka hänestä tuntuivat tonneilta, hän saapui kaupungin ulkopuolelle ja huolimatta kaikista vastoinkäymisistänsä hän kuitenkin tunsi olevansa levollisempi. Ei mitään haukkumasanoja enää! Ei polisiakaan!

Tosin hän kyllä voi siihen lisätä: "ei leipää eikä rahaakaan!" Mutta se oli kuitenkin vielä tulevaisuuden asia. Ne jotka ovat vähällä hukkua veteen, eivät ensiksi ajattele mitä saavat illalliseksi ja seuraavana päivänä aamiaiseksi.

Kuitenkin oli tuo tulevaisuuden asia niitä, joita ei sovi syrjäyttää, ja pelastuksen ensi ilon jälkeen se palasi yhä jyrkemmin muistuttaen läsnäolostansa, tosin illallisen tähden vaan huomispäivän ja sitä seuraavien päiviea toimeentulon johdosta. Hän ei ollut kyllin lapsekas luulIaksensa kuumeen houreiden voivan ylläpitää voimiansa ja hän tiesi myöskin varsin hyvin, ettei niinkään kuljeta syömättä ja ettei ruokaa voi rahatta hankkia. Tehdessänsä matkasuunnitelmansa hän ei ensinkään ollut ottanut lukuun matkan vaivoja, öiden kylmyyttä eikä auringon paahdetta ja ravintoon hän varmasti luuli viiden frangin kappaleensa riittävän. Mutta nyt, kun tuo viisi franginen oli häneltä riistetty eikä hänellä ollut jäljellä kuin yksi ainoa sous, mistä hän nyt ottaisi tuon naulan leipää, jonka joka päivä tarvitsi ravinnoksensa? Mitä hän nyt söisi?

Ehdottomasti hän loi katseensa tien kummallakin puolella oleviin vainioihin. Ne levisivät hänen eteensä laskevan auringon miellyttävässä valossa, heilimöivät viljapellot, punajuurikka-, sipuli-, kaali-, porkkana- ja apilasvainiot heleänvihantavina, mutta niissä ei ollut mitään syötävää. Sitäpaitsi mitäpä häntä olisi hyödyttänyt vaikka pellot olisivatkin olleet kypsien meloonieo, hyötymansikoiden tai muiden hedelmien peitossa? Eihän hänellä ollut oikeutta ojentaa kättänsä ottaaksensa meloonia tahi poimiaksensa muutamia mansikoita ja yhtä vähän hän olisi ojentanut sitä varten kuin vedotaksensa ihmisten armeliaisuuteen; hän ei ollut varas eikä kerjäläinen, ainoastaan köyhä vaeltaja.

Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut kohdata jonkun yhtä köyhän ja puutteenalaisen kuin hänkin, ainoastaan kysyäksensä mistä maankuleksijat elävät vaeltaessaan maat mantereet sivistyneessä maailmassa.

Mutta oliko edes koko maailmassa toista yhtä köyhää ja hyljättyä, yhtä onnetonta knin hän! Yksinään ilman leipää, ilman kotia, ilman ketäkään johon voisi turvautua, uupuneena, surun painamana ja ilman ystäviä syvän surun synnyttämän kuumeen vallassa?

Ja kuitenkin täytyi hänen yhä vaan mennä eteenpäin tietämättä aukenisiko hänelle perille päästyänsä kodin ja turvan ovi.

Kuinka hän pääsisi sinne?

Jokaisella meistä on jokapäiväisessä elämässämme hetkiä, joissa tunnemme omaavamme runsaammin rohkeutta tahi joutuneemme alakuloisuuden valtaan, hetkiä, jolloin kannettavamme taakka joko tuntuu meistä keveämmältä tahi raskaammalta. Tälle tyttö raukalle olivat aina illat raskaimmat etenkin nyt kun entisiin suruihin liittyi äidin kaipaus siihen määrin että hänen oli entistä vaikeampi sitä kestää.

Ei milloinkaan hänen ollut niin vaikea pitää ajatuksiansa koossa; hänestä tuntui kuin olisi hän lekottavan liekin kaltainen, jota tuuli liehutti, ilman vastustusvoimaa, valmiina sammumaan milloin hyvänsä.

Oli hurmaavan kaunis mieltä virkistävä kesäilta; taivas häikäisevän kirkas, ilma tyyni ja lämmin. Mutta hänestä, joka vaelsi eteenpäin yksinään ja hyljättynä, tuntui juuri tuo illan tyyneys yhä painostavammalta. Tätä surun tunnetta vielä lisäsi kahdenkertaisesti kaikki nuo iloiset kasvot, joiden näki yltympäri riemuitsevan päivän päättymisestä. Kylän väki istui asuntojensa edustalla, tyytyväisenä päivän töihin, kotiin tulevat työmiehet näkyivät oikein nauttivan heitä odottelevan ruuan sulotuoksuista; jopa hevosetkin jouduttivat kulkuaan päästäksensä hauskaan talliin lepoon täysinäisen seimen luokse pureskelemaan makuisata niitto-ruohoa. Tuon kaiken tyttö raukka näki ja kummako sitten että hänen sydäntään ahdisti ajatellessaan että hänen yksin vaan täytyi vaeltaa eteenpäin, pois kaikesta siitä joka ilahdutti toisten sydämiä. Ja hän astui edelleen; pian hän oli jättänyt kylän taaksensa ja päässyt valtamaantielle, joka jakaantui kahdelle haaralle. Viittojen mukaan toinen niistä vei Moisellen kautta Calaisiin, toinen myöskin, mutta Ecouesin kautta ja sen tien hän valitsi.

Settsemls Inka.

Vaikka olikin sangen väsynyt ja hänen jalkojaan pakoitti, Perrine olisi kuitenkin mieluimmin jatkanut matkaansa illan viileydessä ja yksinäisyydessä, sillä hän tunsi siinä rauhaa, jommoista päivä ei ollut hänelle suonut. Mutta ennenkuin tuli liian myöhäinen, hänen oli pakko etsiä sopiva lepopaikka yöksi, sillä jos hän kulkisi niin kauan kuin jaksaisi, niin hän illan pimeässä ehkä ei löytäisi muuta lepopaikkaa kuin maantien ojan tahi sen viereisen kedon. Asian niin ollen hänen oli parasta uhrata mielihalunsa ja käyttää hyväksensä illan viimeiset valonsäteet etsiäksensä jonkun suojapaikan, jonka kätkössä voisi nauttia virkistävää unta. Meneväthän pikkulinnutkin aikaisin levolle, kun vielä on vallan valoisata, miksikä hän ei tekisi samoin; olivathan ne hyvänä esimerkkinä hänelle joka elää niiden elämää.

Hänen ei tarvinnut kulkea kauan ennenkuin löysi semmoisen, joka lupaili hänelle kaikki edut, joita halusi. Saapuessansa suuren latvus artisokka pellon luokse hän näki talonpojan vaimoineen leikkaavan latvat poikki ja kokoavan ne suuriin vasuihin; saatuaan ne täyteet he nostivat ne maantiellä oleviin kärryihin. Melkein vaistomaisesti Perrine seisahtui katselemaan työtä ja samassa seisahtuivat puolikasvuisen tytön ajamat kärritkin siinä matkalla kotiin kylään.

"Joko nyt olette korjanneet artisokkanne?" hän huusi.

"Eipä se ole liian aikaiseen", vastasi talonpoika, "enpä ole niin tyhmä että suotta makaisia tuolla joka yö vahtimassa, kunnes menehtyisin. En suinkaan, tästä yöstä alkaen aion sievästi maata omassa sängyssäni."

"Entäs Monneau?"

"Monseau on muka ollut viisas hän; hän sanoo että muut suojelevat hänenkin peltoansa vahtiessansa omaansa; mutta tänä yönä en minä ainakaae vahdi. Eikä olisi hullumpaa jos hän huomenna huomaisi peltonsa jo korjatuksi."

Ja silloin purskahtivat kaikki kolme suureen nauruun, joka selvästi ilmoitti etteivät niinkään pitäneet väliä tuosta Monneau veitikasta, joka jätti peltonsa vahtimisen naapurien huoleksi ja nukkui makiasti heidän valvoessaan.

"Sepä olisi todellakin mainiota!"

"Odotappas hetkinen, me tullaan myöskin paikalla kotiin, sillä työmme tuossa tuokiossa loppuu."

Niin todellakin, sillä hetkisen kuluttua molemmat rattaat ajoivat sieltä pois.

Alkoi jo hämärtää, mutta Perrine voi kuiteakie varsin hyvin erottaa miten toinen pelto oli huolellisesti "korjattu" ja toinen siinä vielä rehotti koskemattomana odottaen peltomiestä, antaaksensa hänelle runsaan satonsa. Toisen tuonnemmaisessa syrjässä näkyi pieni risumaja, jossa talonpoika nähtävästi oli viettänyt yönsä suojellessaan omaansa ja samalla naapurinsakiu peltoa. Miten onnellinen tyttö raukka olisikaan, jos hänellä olisi niin mainio makuupaikka?

Tuskin se aate oli välkahtänyt hänen päässään, ennenkuin sitä seurasi toinen; miksikä hän ei voisi yöpyä siihen. Mitäpä pahaa siinä olisi, se kun kuitenkin oli tyhjä? Eihän hänen tarvinnut peljätä poishäätämistä kun pelto jo oli korjattu eikä kukaan sinne enää tulisi. Läheisyydestä loisti tuli tiiliuunista, ja nähdessään sen punaiset liekit hän ei tuntenut olevansa yhtä yksinään kuin autiolla maaantiellä — illan hämärässä ne olivat hänelle valotornina aavalla merellä.

Kuitenkaan hän ei heti rohjennut asettua risumajaan, se kon ei ollut ihan tien vieressä; hänestä oli varovaisempaa mennä sinne vasta pimeän tultua. Hän istahti sentähden tienviereen odottamaan jo edeltäpäin iloiten keksimästään hyvästä yöpaikasta, jommoista hän ei voinut toivoakaan löytävänsä. Vihdoin, kun hän ei enää selvästi voinut erottaa ympärillä olevia esineitä, eikä kuulunut hisaustakaan maantieltä päin, hän varovasti tohti hiipiä artisokkien välitse majaa kohti. Siellä oli vielä parempi olla kuin hän oli kuvaillutkaan, sillä lattialla oli olkivuode ja kaislakimppu, josta sai varsin hyvän päänalusen.

Käytyään Saint-Denisin leipurissa Perrine oli ollut kuin takaa-ajettu metsäkauris ja monta kertaa hän oli katsahtanut taaksensa olivatko polisit häntä takaa-ajamassa saadaksensa selville tuon väärän viisifrangin jutun. Risumajan olkivuoteella hänen hermonsa hiukan asettuivat ja katto hänen yllänsä tuotti hänelle elähyttävää ja mieltä rohkaisevaa turvan ja toivon tunnetta, jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea: ei ollut vielä kaikki menetetty, vielä onni hänellekin koittaa.

Mutta vähän rauhoituttuaan hän kummastuksekseen huomasi itsellään olevan nälän. Astuessansa pitkin tietä hänestä tuntui kuin hänen ei milloinkaan enää tarvitsisi syödä eikä juoda.

Vaarallisin kohta hänen nykyisessä kohtalossaan oli juuri se, miten hänen olisi mahdollista viitenä tahi kuutena päivänä tulla toimeen rahojensa jäännöksillä, viidellä centimella. Sinä hetkenä se ei sen enempää merkinnyt, mutta huomenna, ylihuomenna.

Vaikka asia olikin tärkeä, hän ei kuitenkaan tahtonut siitä masentua. Päinvastoin hänen tuli taistella toivottomuutta vastaan ja karaista mielensä kestämään kaikki vastoinkäymiset. Keksittyään näin äkkiarvaamatta hyvän makuuhuoneen, kun oli luullut täytyvänsä maata taivasalla hän arveli mahdolliseksi, että ehkä voisi huomenna yhtä odottamattomalla tavalla saada ruokaa. Mistä? Mitä? Sitä hän ei osannut kuvaillakaan. Mutta tuo tietämättömyys ei kuitenkaan voinut estää häntä nukkumasta sydän täynnä toiveita.

Hän heittäytyi pitkälleen olkivuoteelle ja asetti kaislakimpun päänalukseksensa. Risumajan seinän aukosta hän näki tiiliuunin liekkien kiemuroivan yön pimeydessä ja maatessansa siinä kääriytyneenä kuluneeseen saaliinsa häntä lohdutti turvallisuuden ja rauhan tunne, joka kokonaan voitti vatsankin muistutukset että olisi jo aika atrioida.

Hän ummisti silmänsä, mutta ennenkuin nukkui, hän samaten kuin teki joka ilta, koetti muistuttaa mieleensä isänsä kuvan; mutta sinä iltana hänen kuvaansa liittyi myöskin äidin lempeä muisto, äidin jonka saman kauhean päivän aamuna oli kätkenyt maan poveen ja hänestä tuntui kuin molemmat kumartuisivat hänen ylitsensä häntä suutelemaan samalla tavalla kuin eläessään tekivät joka ilta. Siitä tyttö raukka purskahti itkuun ja surun valtaamana hän nukkui, ja kyyneleet kostuttivat hänen poskiaan.

Vaikka olikin kovin uupunut ei hän kuitenkaan saanut nauttia rauhallista, virkistävää unta; milloin hänet herätti rattaiden jyrinä kovalla maantiellä, milloin suhisten ohikiitävä juna tahi joku salaperäinen ääni, jotka kaikkialla aika ajoin keskeyttivät öisen hiljaisuuden ja jotka joka kerta saattoivat hänen sydämensä sykkimään. Hän kuitenkin aina heti nukkui uudestaan. Kerran hän heräsi siitä että luuli vaunujen pysähtyvän tielle pellon viereen ja sillä kertaa hän rupesi kuuntelemaan. Hän ei ollut erehtynyt, hän kuuli selvästi siellä olevan väkeä, kuuli heidän puoliääneen kuiskailevan ja muuten varovaisesti liikkuvan. Hiljaa hän kohosi polvilleen kurkistaaksensa ulos seinässä olevista reijistä; vaunut olivat seisahtuneet pellon toiseen päähän ja hän oli heikossa tähtivalossa eroittavinansa miten joku henkilö, mies tahi nainee heitti niistä alas suuria vasoja toisen toisensa perästä, jotka sitten kaksi muuta henkilöä vuorostansa kantoi korjaamattomalle pellolle, Monneaun pallolle. Mitä se merkitsee? Ja näin keskellä yötä!

Ennenkuin hän ehti keksiä vastausta siihen kysymykseen vaunut vierivät pois ja molemmat varjot astuivat artisokkapellolle. Heti sen perästä kuului sieltä tiheitä lyöntejä ja sen perästä kahinaa, ikäänkuin jotakin hakattaisiin poikki.

Silloin hän ymmärsi mitä väkeä ne olivat: varkaitahan ne olivat "korjaajia", jotka "puhdistivat Monneauo pellon"; sukkelaan he leikkasivat artisokat varsistaan ja täyttivät niillä vasut, jotka olivat kuljettaneet mukanaan vaunuissa, vaunut he lähettivät pois, jotta ei niiden siellä olo herättäisi ohikulkevien epääluuloa.

Mutta Perrine ei ensinkään ollut samaa mieltä kuin äskeiset talonpojat; hänestä se ei ollenkaan ollut "parahiksi", sillä ensi silmänräpäyksessä hän oivalsi mihin vaaroihin hän voisi senkautta joutua.

Mitäpä tekisivät hänelle jos keksisivät hänen piilopaikkansa? Usein hän oli kuullut kerrottavan miten varkaat milloin heidät löydettiin verekseltään toimessaan tahi heitä häirittiin, tappoivat ihmisiä, jotka olisivat voineet olla heidän rikoksensa todistajina.

Tosin kyllä oli hyvinkin todeomnkaista, ettei häntä huomattaisi, juuri sentähden että he tiesivät majan tyhjäksi ja senvuoksi olivat ryhtyneet Monneaun pellon "korjuuseen"; mutta jos heidät kuitenkin yllätettäisiin ja joutuisivat kiinni! Ehkä hänetkin silloin vangittaisiin! Miten hän voisi puolustautua ja näyttää toteen ettei kuulunut heidän joukkoonsa!

Sitä ajatellessa tuskan hiki nousi hänen päähänsä ja häntä rupesi huimaamaan, niin ettei voinut erottaa mitä tapahtui ympärillään, vaikka yhä edelleea kuuli sirppien suhinan kun varkaat hakkasivat poikki artisokat. Se seikka ainoastaan vähäsen rauhoitti häntä, että he työskentelivät niin innokkaasti, että kohta ennättäisivät korjata koko pellon.

Mutta heitä häirittiin; vaunujen ratinaa kuului kaukaa maantieltä ja silloin varkaat piiloutuivat artisokkien väliin niin syvälle ettei edes Perrine voinut heitä nähdä.

Vaunujen mentyä ohi he nousivat jälleen jatkamaan työtänsä kahta vertaa uutterammio.

Vaikka he työskentelivät tavattoman sukkelaan ei Perrinen mielestä työ kuitenkaan ottanut milioinkaan loppuaksensa ja joka hetki hän luuli että heitä tultaisiin vangitsemaan ja silloin ihan varmaan hänkin heidän mukanansa.

Jospa hän kuitenkin voisi pelastua! Ei ollut tosin vaikeata päästä ulos majasta, mutta voisiko hän hiipiä edelleen pois herättämättä minkäänlaista huomiota? Jos hän sen sijaan jäisi sinne ja olisi hiljaa kuin hiiri, niin hän varmaankin pysyisi kokonaan huomaamatta.

Niin hän pani jälleen hiljaa maata ja oli nukkuvinaan, sentähden että hänestä oli mahdotonta paeta huomaamatta ja joutumatta kiinni; parasta oli sittenkin olla muka näkemättä mitään, ehkä varkaat silloin luulivat hänen nukkuneen koko ajan, jos sattumalta tulisivat majaa tarkastamaan.

Hyvän aikaa varkaat vielä jatkoivat työtään, sitten kuului kimakka vihellys, jonka jäljestä vaunut ratisten lähestyivät maantietä pitkin pellon laitaan asti, johon seisahtuivat. Parissa minutissa olivat vasut nostetut niihin ja sitten varkaat täyttä vauhtia ajoivat pois Parisiin vievää tietä.

Jos Perrine olisi tietänyt kuinka paljon kello oli, hänellä olisi kyllä vielä ollut aikaa nukkua kunnes päivä alkoi sarastaa, mutta kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä miten kauan jo oli ollut siellä, niin hänestä tuutui paraalta jatkaa matkaansa: maalla ollaan aikaisin liikkeellä. Jos päivän koitteessa joku talonpoika sattuisi näkemään hänen tulevan ryöstetyltä pellolta, tahi vaan olevan sen läheisyydessäkin niin ehkä luulisivat häntä varkaiden liittolaiseksi ja vangitsisivat hänet.

Hän hiipi varovasti ulos majasta ja varkaan tapaan peltoa pitkin maantielle tarkasti kuunnellen ja katsellen ympärilleen näkyikö ketään. Siten hän pääsi maantielle ja jatkoi joutuisasti matkaansa. Tähtien tuikkiva valo heikkeni ja itäisellä taivaanrannalla näkyi heikko ja kapea valonviiva, joka levenemistänsä leveni valaisten pimeät varjot ja ilmoittaen päivän tuloa.

Kahdeksas loka.

Perrine ei ollut astunut kauan ennenkuin näki mustan seinän kohoavan edessänsä taivaan rannalla ja vähitellen muodostuvan katoiksi, savupiipuiksi ja kirkontorneiksi samalla kun alempana olevat esineet pysyivät pimeässä.

Pian hän oli ehtinyt kaupunkiin; vaistomaisesti hän siellä säikähti omien askeleidensa kolinaa ja rupesi astumaan hiljaa ja varovasti, mutta hänen pelkonsa oli turha. Sillä paitsi muutamia kattoloilla kuljeskelevia kissoja oli kaikki vielä unen vallassa, niin ihmiset kuin eläimetkin. Ei kukaan herännytkään paitsi muutama koira, joka silloin tällöin haukahti lukitun portin takana. Koko kaupunki näytti kuolleelta.

Päästyään jälleen ulos kaupungista hän rauhoittui ja hiljensi vauhtiansa; olihan hän nyt siksi kaukana "korjatusta" pellosta, ettei häntä enää voi luulla varkaiden liittolaiseksi ja hän käsitti ettei voisi kauankaan jatkaa semmoista kulkua. Hän tunsi outoa väsymystä ja raukeutta ja huolimatta aamun viileydestä veri nousi hänelle päähän saattaen askeleensa horjumaan.

Mutta vaikka hän astuikin vitkemmin, vaikka aamu olikin raitis ja virkistävä kaste peitti maan, niin hän pysyi kuitenkin yhtä levotonna, hänen reippautensa oli kadonnut ja hän tunsi nälän ahdistuksen, joka vei häneltä kaiken tarmon.

Minne hän joutuisi, jos hän menettäisi kaiken tahdonlujuuden, kaikki voimansa?

Niin ei saisi tapahtua ja hän päätti levähtää hetkisen. Hän oli juuri päässyt vasta niitetylle apilaspellolle, jossa hyvänhajuinen heinä oli haravoitu houkutteleviin rukoihin. Hänen onnistui päästä syvän ojan ylitse ja hän valmisti ruvon kylkeen itselleen pehmeän vuoteen, joka vielä lisäksi oli lämmin ja tuoksui niin suloisen tuoreelta. Oli niin hiljaista ja rauhallista aukealla pellolla, luonto vielä uinaili ja näytti aamuruskon valossa äärettömän aavalta. Hiljaisuus, vuoteen lämpö ja heinän sulotuoksu rauhoitti hänen kiihtyneet hermonsa, eikä aikaakaan niin hän vaipui virkistävän unen helmaan.

Hänen herätessänsä päivän pyörä jo korkealta taivaalta lämpimillä säteillään valaisi maan ja suuri joukko työväkeä, miehiä, naisia hevosineen oli täydessä touhussa hänen ympärillään. Hänen läheisyydessänsä joukko miehiä perkasi ohdakkeet kaurapellosta; tuo läheisyys häntä vähäisen pelotti, mutta hän huomasi heti heidän käytöksestään etteivät olleet häntä huomanneet tahi eivät sen enempää hänestä välittäneet. Heidän ehdittyään vähän etäämmäksi hän nousi jatkamaan matkaansa.

Pitkä, sikeä nni oli virkistänyt hänet ja palauttanut hänen voimansa, niin että hän jaksoi sangen rivakasti jatkaa matkaansa muutamia kilometrejä. Mutta siiloin aälkä rupesi muistuttamaan häntä läsnäolostansa vaikuttaen pyörtymistä, kuvotusta, suonenvetoa ja painostamista sekä semmoista tunnetta kuin puristettaisiin hänen ohimojansa kovasti pihdeillä. Saavuttuaan mäen kukkulalle hän näki edessänsä suuren kylän ja sen takana metsänrinteellä komean linnan huiput kohoavan korkealle kohti taivasta. Sieltä hän päätti ostaa leipää.

Minkätähden hän kärsisi nälkää, kun hänellä vielä oli yksi sous taskussansa? Minkätähden hän ei siis sitä käyttäisi? Tosin hänelle ei enää jäänyt mitään jäljelle kun se oli mennyt, mutta kentiesi voisi olla mahdollista että hänelle sattuisi apu jossakin muodossa, Onhan ollut ihmisiä, jotka ovat löytäneet rahaa maantieltä; ehkä voisi hänellekin sattua samanlainea onni. Mtnkätähden ei onni kerrankin voisi olla hänellekin suosiollinen? Olihan hän jo saanut kärsiä siksi paljon onnettomuutta, puhumattakaan tavallisista vastoinkäymisistä, että olisi aika onnen lehden kääntyä.

Hän katseli tarkasti rahaansa ottaaksensa selvää oliko sekin väärä. Pahaksi onneksi hän ei kyllin hyvin tuntetmt ranskalaisia rahoja voidaksensa päättää oliko se oikea vai väärä. Senvuoksi hän melkein vapisi astuessaan lähimaiseen leipurinmyymälään ja peljäten Saint-Denisissä tapahtuneen kohtauksen siellä uudistuvan.

"Olkaa hyvä leikatkaa minulle leipää sen verran kum voin saada yhdellä sous'illa?" hän pyysi puodin omistajalta.

Vastaamatta mitään leipuri ojensi hänelle pienen leivän hyllyltänsä, mutta ojentamatta kättään sitä ottamaan Perrine lausui epäröiden.

"Ellette tahdo leikata leipää niin sen ei tarvitse olla tuoretta."

"Ottakaa sitten tämä."

Ja punnitsematta leipuri ojensi hänelle melkoisen suuren leivän, joka nähtävästi jo pari kolme päivää oli maannut hyllyllä.

Mutta vähät siitä oliko se kuivaa tahi tuoretta. Pääasia oli että se oli tavallista määrää suurempi ja itse asiassa se vastasikin kahta tavallista.

Heti saatuaan leivän käteen vesi oikein herahti hänelle suuhun, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut ruveta syömään ennenkuin oli päässyt ulos kylästä. Siihen ei mennyt paljon aikaa. Päästyään viimeisen talon sivuitse hän otti esiin puukkonsa ja piirusti sillä ristin leipäänsä, niin että muodostui neljä yhtä suurta osaa ja leikkasi siitä heti yhden palan, jonka tuli riittää sen päivän osaksi. Nuo kolme jäljellä olevat, olivat aiotut seuraavan kolmen päivän osaksi ja piti niiden riittämän kunnes pääsi Amiensin tienoille.

Tuon kaiken hän oli laskenut astuessansa kylän läpi ja mielestänsä se oli yhtä helppoa kuin yksinkertaistakin. Mutta tuskin hän oli haukannut ensimäisen suupalan päivänannoksestansa ennenkuin huomasi, että nälkää ei voi johtaa enempää kuin muitakaan elämän tarpeita sen mukaan mitä pitäisi tehdä, mitä ei. Hänen oli nälkä ja hänen täytyi saada syödä ja hän nielasi ensimäisen suupalan päättäen syödä toiset verkkaan ja kunnollisesti pureskelemalla. Mutta toinen luiskahti alas yhtä sukkelaan eikä hän voinut hillitä itseänsä vaikka kyllä koetti parastansa. Ei milloinkaan hän ollut tuntenut semmoista tahdon heikkoutta, semmoista eläimellistä ahmimishalua. Hän oikein häpesi itseään. Hän nuhteli itseään sanoen sitä rumaksi ja kurjaksi, mutta niin sanat kuin mielipiteetkin olivat yhtä voimattomat kalvavaa nälkää vastaan. Hänen ainoana puolustuksenaan, jos hänellä semmoista olikaan, oli että kaikki nuo pienet palaset yhteensä eivät painaneet edes puoltakaan naulaa ja ettei kokonainen naulakaan olisi riittänyt tyydyttämään tuota ääretöntä nälkää, joka vaivasi häntä ja joka varmaankin oli edellisten päivien paastoamisen seurauksena — hän kun tuskin oli nauttinut mitään sen jälkeen kuin La Carpe oli antanut hännello kupillisen lihalientä.

Tuon asian selitys, joka muuten oli vallan todenperäinen vaikutti sen, että neljäskin pala joutuun livahti alas samaa tietä kuin kolme edellistäkin, ihan yksinkertaisesti siitä syystä että hän ei voinut menetellä toisin, häneltä kun puuttui kaikki vastustusvoima.

Mutta tuo puolustus menetti voimansa heti hänen jälleen lähdettyä matkaan, eikä hän ollut ehtinyt astua viittä sataa metriä pölyistä tietä, ennenkuin kysyi miten käynee huomenna, kun nälkä jälleen vaatii tyydytystä, ellei ihmettä tapahdu, sillä muuten häntä kyllä kohtaisi samallainen nälän puuska kuin äskeinen.

Mutta sitä ennen häntä kohtasi toinen tuska, nimittäin jano, joka vallan kuivasi hänen kurkkunsa: aamu oli paahtavan kuuma ja vähä väliä tuli kuuma tuulenpuuska etelästä peittäen hänet kuivaan pölypilveen, saattaen hänet kovasti hiostumaan ja kielen vallan kuivamaan suulakeen. Oli ikäänkuin hän olisi hengittänyt hehkuvaa ilmaa ja tien reunamilla riippuivat peltokiertämön heleät kukat ja sinikellojen hennot kuvut melkein kuolleina, palaneina puoleksi surkastuneissa varsissaan.

Alussa hän ei välittänyt tuosto janosta: onhan vesi kaikkien yhteistä omaisuutta eikä tarvitse mennä puotiin sitä ostamaan. Tavatessaan ensimäisen puron tahi lähteen ei tarvitse muuta kuin kumartua suulleen tahi ammentaa kämmenellään saadaksensa sitä mielin määrin.

Mutta pahaksi onneksi hän sattui olemaan juuri sillä Ile-de Francen tasangolla, jossa Rouillonista Thèveen asti ei ole ainoatakaan jokea, vaan ainoastaan muutamia talven täyttämiä sadepuroja, jotka kesällä kuivuvat vedettömiksi. Laveat kauramaat, aukeat, puuttomat tasangot, pieni kukkula siellä täällä ynnä kellotapuli ja muutama pieni valkoinen talo, jota ei edes ainoakaan poppelipuu korista, ei syvennystä, jonka läheisyydessä voisi olettaa olevan laakson, helmassaan pieni virkistävä puro — semmoinen oli hänen eteensä leviävä maisema.

Pienessä kylässä, johon saapui jätettyään Ecouenin taaksensa Perrinellä oli hyvä aika katsella ympärilleen, mutta turhaan hän etsi toivomaansa suihkulähdettä, syystä että ne ovat harvinaisia maakylissä, missä ei juuri muisteta pölyisen maantien janoista vaeltajaa. Kullakin on oma pihakaivonsa tahi naapurin ja se riittää.

Sillä välin hän oli ehtinyt kylän laitaan sen viimeisten talojen luokse, mutta ei rohjennut palata pyytämään sieltä vähäsen vettä. Hän oli jo huomannut miten häntä katseltiin jotenkin epäluuloisesti ja tylysti; hänen mielestään koiratkin murisivat ja näyttivät hampaitansa ryysyläiselle joka heidän lepoaan häiritsi, mahtoivatko ihmiset antaa hänen toista kertaa kulkea talojensa ohitse. Jos hänellä olisi ollut säkki selässä, jos hän olisi käynyt jotakin kaupittelemassa tahi ostelemassa, niin hän varmaankin olisi saanut esteettä kulkea, mutta nyt hän kulki tyhjin käsin ja sentähden hänen muka täytyi olla varas, joka vaani tilaisuutta tehdäksensä hyvät kaupat itselleen tahi seurueelleen.

Hänen täytyi siis kulkea eteenpäin, aina vaan kulkea.

Sillä välin tuli hänelle astuminen yhä vaikeammaksi, yhä sietämättömämmäksi, kun polttava kuumuus ja melkein hehkuva hiekka häntä yhä enemmän rasittivat; tie oli aukea, ei näkynyt ainoatakaan puuta ja tuuli nosti pölypilven toisensa perästä kuivasta maasta ja kietoi hänet siihen. Jano tuli yhä tuskallisemmaksi, suu oli ihan kuiva ja kieli paisui ikäänkuin hänellä olisi ollut kurkussa joku vieras esine; suulaki koveni ja tuntui kokoonkäpristyneeltä sarvilevyltä ja tuo sietämätön tunne pakotti häntä hengittäessänsä pitämään huulet auki, joka kuivasi kielen yhä enemmän ja teki suulaen entistään kovemmaksi.

Epätoivossansa hän etsi tieltä pieniä kiviä, niin sileitä kuin löysi ja piti niitä suussaan; se vaikutti sen että kieli vähäisen kostui eikä sylky enää ollut yhtä limaista.

Toivo ja rohkeus hänessä elpyi jälleen. Ranska, siksi paljon hän jo oli kulkenut sitä, ei ollut mikään erämaa, vaan kohta hän kyllä tapaa joen, lammikon tahi lähteen. Ja sitäpaitsi oli aurinko juuri piiloutunut pilven taakse eikä enää paahtanut niin polttavasti, vaikka kuumuus silti oli melkein yhtä rasittava, tuuli kun tuntui tulevan ikäänkuin palavasta uunista. Kääntyessänsä taaksepäin hän näki suuren mustan pilven, joka peitti koko Parisin puoleisen taivaanrannan ja kohosi kohoamistaan uhaten peittää koko taivaan. Rajuilma oli tulossa ja se varmaankin toisi mukanaan sadetta, tuota siunattua vettä, joka täyttäisi kaikki purot ja ojat, niin että hän saisi vettä juodaksensa niin paljon kuin suinkin halutti.

Samassa tuli kova tuulispää, raivoisesti repien matkallaan juurineen pieniä pensaita, nostaen oikeita hiekka- ja someropyörteitä, kuljettaen mukanaan vihreitä lehtiä, oljen- ja heinänkorsia; sen tauottua kuului etäältä taivaanrannalta kumeata jyrinää jota keskeytymättä jatkui vähä väliä purkautuen kovaksi paukaukseksi.

Hän heittäytyi suulleen maahan tien viereen käsillään peittäen silmiään ja suutaan kun oli mahdoton pysyä pystyssä kauheassa hirmumyrskyssä. Ukkosen jyrinä saattoi hänen kuitenkin niin pian kuin mahdollista nousemaan jälleen. Äsken hänellä oli ollut mielessä ja häntä elvyttänyt ainoastaan toivo, että tulisi sadetta, mutta ukkosen jyrinä muistutti hänelle, että rajuilma tuo muutakin mukanaan: kirkkaita salamoita ja kauheata ukkosenjylinää.

Mistä löytää aukealta tieltä suojapaikkaa? Ja jos kastuisi läpimärjäksi, missä kuivata vaatteitansa?

Tuulispään nostaman pölyn haihduttua hän näki noin parin kilometrin päässä metsän, jonne tiekin näkyi vievän ja hän toivoi löytävänsä sieltä kivenlouhikon tahi maanluolan, johon voisi hiipiä sateen suojaan.

Ei ollut enää miettimisen aikaa, musta pilvi nousi yhä korkeammalle ja hänen ympärillään pimeni pimenemistään. Ukkonen kävi yhä kovemmin aika ajoin jyristen kauhealla paukkeella, jolloin kirkas salama välähtäen lävisti ilman ikäänkuin tahtoen hävittää maan päältä kaiken elon.

Ehtineekö hän metsän suojaan ennen rajuilman puhkeamista? Läähättäen rientäessänsä eteenpäin hän pari kertaa kääntyi katsomaan mitenkä korkealle uhkaavat pilvet olivat ehtineet ja huomasi niiden nuolen nopeasti lentävät eteenpäin; vähä väliä leimahti taivas kietoen hänet ikäänkuin ilmituleen.

Matkallaan Ranskaan hänet oli monta kertaa yllättänyt semmoinen kauhea rajuilma, mutta silloin hänellä oli isä ja äiti turvana. Nyt hän sitävastoin oli ypö yksin aukealla tasangolla, pieni muuttolintunen, hirmumyrskyn kourissa.

Jos hänen olisi täytynyt kulkea vastatuuleen, niin hän ei varmaankaan olisi päässyt mihinkään, mutta nyt tuli onneksi tuuli takaapäin ja puhalsi niin kovasti että hänen oli pakko juosta.

Miksi hän ei lakkaamatta jatkanut semmoista juoksua? Eihän rajuilma vielä ollut ennättänyt hänen päällensä.

Kyynärpäät puserrettuina kylkiin, ruumis kumartuneena eteenpäin hän riensi edelleen myrskyn takaa-ajamana niin kauvan kuin jaksoi, mutta rajuilma ennätti kuitenkin paljoa sukkelammin ja hän kuuli hirmumyrskyn ulvovan kintereillään.

Jos hän olisi ollut entisellään ei pitkänkään matkan juokseminen olisi tuntunut hänestä miltään ja hän olisi voinut vaivatta rientää eteenpäin. Mutta nälkäisenä, sun kuivuneena, pää raskaana ja läähättäen hän tunsi voimansa pettävän ja oli vähällä lannistua taistelussaan.

Onneksi oli metsä lähempänä kuin hän luulikaan ja hän voi jo eroittaa muutamia suuria puita siellä missä metsä hakkuun vuoksi oli harvempi.

Vielä muutama minuutti ja hän pääsee sen suojaan, ainakin hän ehtii sen reunaan, ja sekin jo on parempi kuin aava tie. Ei tarvinnutkaan enempää kuin tuon toivon kipinän niin pieni kuin olikin, elvyttämään hänen masentunutta rohkeuttansa: kuinka monta kertaa olikaan hänen isänsä lausunut suurimmat pelastumisen toiveet olevan sillä, joka kestää lujana ja rohkeana loppuun asti.

Ja hän kesti sen muiston rohkaisemana, juuri kuin isänsä olisi ollut siinä ja taluttanut häntä.

Jyrähdys, entisiä paljo mahtavampi ja jymisevämpi vallan naulasi hänet maahan tulimeren keskelle. Ukkonen ei enää seurannut hänen jälkiään, se oli jo hänet saavuttanut ja oli hänen yllänsä; nyt hän jo voi hiljentää vauhtiansa, sillä parempi oli kastua läpimärjäksi kuin kuolla salaman iskusta.

Hän ei ollut ehtinyt kahtakymmentä askelta, kun jo putosi muutamia suuria, raskaita sadepisaroita ja hän luuli rankkasateen saavuttaneen itsensä. Mutta siitä ei tullutkaan mitään, rajuilma kuljettikin sadepilven syrjään. Niin hän oli siis päässyt metsään, mutta siellä oli niin pimeätä, ettei hän voinut nähdä montakaan askelta eteensä; salaman valossa hän kuitenkin oli näkevinänsä ihan lähellä pienen risumajan, jonne vei huono syväraiteinen tie ja sinne hän umpimähkään suuntasi kulkunsa. Uudet ukkosen tulet todistivat hänen nähneen oikein: siellä oli todellakin pieni risumaja, jonka varmaankin puunhakkaajat olivat rakentaneet ja oksilla peittäneet saadaksensa suojaa sateelta, rajuilmalta jopa auringonpaahteeltakin. Vielä viisikymmentä askelta — kaksikymmentä, kymmenen ja hän oli päässyt sateensuojaan. Hän kokosi viimeiset voimansa ja riensi siihen juosten ja vallan uupuneena, hengästyneenä hän heittäytyi lehtivuoteelle jonka näki majan nurkassa.

Tuskin hän oli ehtinyt hengähtää kun kovaa ryskettä kuului metsästä. Olisi melkein luullut koko metsän kaatuvan. Suuret hakkuulta säästyneet puut taipuivat ja huojuivat kuin ruo'ot, oksat temmaistiin irti rungosta ja kuivuneita risuja sinkoili alas vetäen mukanaan nuoria ja terveitä tahi musertaen alla olevat pienet puut.

Kestäneekö tuo hatara suojus hirmumyrskyn kovissa kourissa? Tahi kaatuneeko se ensi puuskan kynsissä?

Tuskin se ajatus oli juolahtanut hänelle mieleen kun suuri sinertävä ukonnuoli, entisiä vielä mahtavampi vallan sokaisi hänet ja sitä heti seuraava paukaus silmänräpäykseksi saattoi hänet tainnoksiin. Selvittyään siitä hän tunnustellen koetteli oliko säilynyt vahingoittumatta ja huomasi silloin lähellä olevan suuren tammen rungon valkoisena kiiltävän metsän pimeydessä. Ukon nuoli oli sattunut siihen, kuorinut sen, halaissut puun ja reväissyt pois oksia ja lehtisiä, jotka sinkoillen olivat pudonneet hänen turvapaikkansa katolle. Suurimmat haarat riippuivat irtirevittyinä pitkin puun runkoa ja ratisivat myrskyr kourissa.

Istuessansa siinä kalpeana ja pelästyksissään hän ajatteli miten lähellä kuolemaa hän oli ollut, niin lähellä että sen tuhoava hengitys oli vallan painanut hänet maahan. Silloin hän näki metsän peittyvän sumuun ja kuuli samalla mahtavan huminan, paljoa kovemman kuin ohikiitävän junan kohina — rankkasade se siinä kohisi ja rakeet rapisivat metsässä. Risumaja ratisi kaikista liitoksistaan, katto taipui veden painosta, mutta kesti kuitenkin, ei edes vuotanutkaan.

Eipä aikaakaan niin vettä valui virtanaan alas kaltevalta katolta ja Perrinen tarvitsi vaan itse kastumatta ojentaa kätensä saadaksensa yllin kyllin juomaa millä sammuttaa polttavan janonsa.

Sitten hänen ei auttanut muuta kuin odottaa rajuilman taukoamista, sillä jos maja kerran on kestänyt kovimmat täräykset niin miksikä se ei myöskin kestäisi tasaista rankkasadetta. Ei mikään komeasti rakennettu talo, olkoon se sitten miten mukava tahansa olisi hänen mielestänsä voinut vetää vertoja tälle kurjalle hökkelille, jossa hän oli yksin valtiaana. Se ajatus virkisti hänet suurimmaksi osaksi sentähden, että häntä juuri ennen oli ahdistanut kärsimykset, sekä pelon ja kauhun tunteet. Hän järjesti itselleen vuoteen höylänlastuista, risuista ja kuivuneista lehdistä, kääriytyi vanhaan saaliinsa ja nukkui huolimatta ukkosen jyrinästä, sateista ja tuulesta, joka vielä hillitsemättä raivosi majan ulkopuolella, nauttien rauhan, levon ja lohdutuksen tunnetta jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea. Olihan sittenkin totta, että juuri ne pelastuvat vaaroista, joilla on rohkeutta kauvimmin taistella niitä vastaan.

Yhdeksäs luku.

Kun Perrine heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan oli ukkonen lakannut pauhaamasta, mutta koska sataa vihmoi tasaisesti ja hienosti ja metsä oli läpikastunut, niin hän ei voinut ajatellakaan matkansa jatkamista; hänen täytyi siis odottaa.

Se seikka ei ensinkään saattanut häntä levottomaksi eikä ollut hänelle vastenmielinen. Metsän hiljaisuus ja yksinäisyys ei ensinkään pelottanut häntä ja tuo pieni maja, josta oli löytänyt suojapaikan ja jossa oli nauttinut virkistävää unta oli jo ehtinyt tulla hänelle rakkaaksi; mikä esti häntä viettämästä siellä yönsäkin, kun varmasti tiesi voivansa nukkua katon alla ja saavansa kuivan vuoteen.

Taivas oli harmaiden pilvien peitossa eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä miten kauvan hän oli nukkunut, mutta se oli vähäpätöinen seikka, sillä ainakin hän huomaa illan tulon.

Lähdettyään Parisista Perrine ei ollut vielä saanut tilaisuutta kertaakaan pestä itseänsä, ja maantien pöly oli myrskyn lennättämänä tarttunut häneen kiireestä kantapäähän, levinnyt harmaaksi kuoreksi hänen koko ruumiinsa yli ja liannut ihon sekä vaatteetkin. Kun hän oli ihan yksin, kun kirkasta sadevettä juoksi runsaasti majan läheisyyteen muodostuneissa ojissa, niin oli hänen mielestänsä aika otollinen ryhtyä oikein perinpohjaiseen pesuun, sillä olihan hän nyt varma siitä ettei kukaan tulisi häntä häiritsemään.

Hameensa taskussa hänellä oli paitsi matkakarttaa ja äitinsä vihkimätodistusta pieneen riepuun kääritty saippuapalanen, kampa, sormustin ja rihmakerä, johon oli pistetty pari silmäneulaa. Sen hän avasi, riisui nuttunsa, kenkänsä ja sukkansa sekä rupesi ojan yli kumartuneena pesemään saippualla kasvojansa, kaulaansa ja jalkojansa virkistävässä, kirkkaassa vedessä. Pyyhinliinaa hänellä ei ollut, vaan hänen täytyi tyytyä kääreriepuun, joka kyllä oli pieni ja ohut, mutta kuitenkin tyhjää parempi.

Tämä peseminen virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin nauttimansa rauhallinen unikin ja sen jälkeen hän istahti hitaasti suorimaan pitkää vaaleata tukkaansa, jonka sitten kokosi kahteen paksuun palmikkoon ja antoi niiden riippua selkää pitkin. Ellei nälkä olisi ruvennut häntä ahdistamaan ja ellei hänen paisuneita jalkojansa ahtaat kengät olisi puristaneet, olisi hän ollut sekä tyytyväinen että terve.

Hänen oli nälkä ja hänen täytyi kärsiä sitä, sillä ei mistään ollut apua saatavissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut vallan suojatta niin kauan kuin hänellä oli risumaja turvanaan. Jaloilleeenkin hän arveli voivansa hankkia helpotusta parsimalla kuluneihin sukkiinsa matkalla syntyneet reijät. Se työ oli vaikeata ja pitkällistä, sentähden että hänellä ei ollut tavallista sukkalankaa vaan ainoastaan ompelurihmaa.

Oli siitä työstä kuitenkin se etu, että hän ahkeroidessaan melkein unohti nälkänsä, mutta sitä ei voinut ijankaiken kestää. Kun hän sai parsimisen loppuun tuli sadetta milloin hiljaa vihmoen, milloin rankemmin ja vatsakin rupesi yhä kapinallisemmin muistuttamaan olemassaolostansa ja ravinnon vaatimuksistansa.

Kun sadetta yhä vaan jatkui niin hänestä oli selvää ettei voinut ennen huomispäivää jättää niin arvaamatta löytämäänsä suojapaikkaa. Hän ei myöskään voinnt toivoa ihmeen tapahtuvan nälän tyydyttämiseksi ja miettimistänsä hän mietti mistä löytää jotakin syömäkelpoista. Viimein hän taittoi pureskellaksensa majan ympärillä kasvaneiden koivujen nuoria oksia. Olihan hän matkoillaan isänsä kanssa saapunut semmoisiin seutuihin joissa koivunmahlaa juotiin, miksikä eivät sen lehdet sitten kelpaisi pureskeltavaksi. Kysymys oli vain olivatko ne myöskin ravitsevaiset.

Sopihan sitä koettaa. Puukollansa hän leikkasi muutamia oksia ja palotellen ne ihan pieniksi hän rupesi niitä pureskelemaan.

Se oli vaikeaa; vaikka hänellä kyllä oli lujat hampaat oli hänen mahdotonta saada niitä hienoksi, sitäpaitsi ne maistuivat kitkeriltä ja karvailta. Hän ei odottanutkaan niistä mitään herkkuruokaa ja olisi kuitenkin syönyt niitä huolimatta niiden katkerasta mausta, jos vaan olisi saanut nälkäänsä tyydytetyksi. Kuitenkin hän ei voinut niellä niitä kuin mitättömän vähän ja sittenkin hän ryki joka kerralla ensin lukemattomia kertoja käänneltyään suussansa pureksittavaansa. Lehdet luiskahtivat alas hiukkasen helpommin.

Hänen pestessänsä, korjatessansa sukkiaan ja koettaessansa syödä koivunoksia oli aika kulunut ja vaikka pilvinen taivas esti häntä auringon suunnasta päättämästä miten myöhäistä oli, niin hän huomasi kuitenkin illan jo lähestyvän. Sadekin taukosi ja vaikeahko sumu nousi maasta leviten puiden juurille; hetkinen vielä niin Perrine oli pimeässä yksinäisyydessä: hän ei voinut erottaa esineitä kymmenen askeleen päästä, ei läheltä eikä etäältä kuulunut muita ääniä kuin vesipisarain tippumista puiden oksilta ja risumajan katolta.

Vaikka olikin valmistautunut siinä yönsä viettämään, niin Perrineä kuitenkin vähäisen vapisutti ajatus jäädä ypö yksin turvatonna tuohon pimeään, synkkään metsään. Tosin hän oli ennenkin ollut yhtä yksinään samalla paikalla tuntematta mitään vaaran pelkoa, mutta metsä ei ole päivän aikana sama kuin yön pimeydessä, jolloin sen juhlallinen hiljaisuus ja salaperäiset varjot tuovat mieleemme niin kummallisia kammoksuttavia kuvia.

Sentähden hän ei voinutkaan heti nukkua, vaikka kyllä olisi tahtonut, vatsa, kun yhä tuntuvammin muistutti läsnäolostansa, jota paitsi häntä ahdistivat ikävät ajatukset, jopa pelkokin.

Mitä petoja asustaneekaan metsässä. Ehkäpä susia? Se ajatus karkotti häneltä kaiken nukkumishalun. Hän nousi, otti nurkasta ennen huomaamansa paksun sauvan, vuoli puukollaan siihen kärjen, kantoi nurkkaan suojakseen risukimppuja, joiden takaa toki voisi petojen tullessa suojella itseään. Varmaankaan häneltä ei puuttuisi uskallusta. Tuo rohkaisi hänen mielensä ja sauva kädessä hän laskihen levolle lastukasalleen risukimppujen taakse ja nukkui vähän ajan kuluttua.

Lintujen viserrys herätti hänet. Täyteläisistä huilunäänistä hän heti tunsi rastaan. Hän avasi silmänsä ja näki risukimppujensa takaa kalpean valon puiden runkojen väliltä. Aamu jo sarasti.

Sade oli tauonnut kokonaan, ei tuulen henkäyskään liikuttanut kosteita lehtiä ja koko metsässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jota vaan silloin tällöin keskeytti laululintusen viserrys johon kaikui muiden lintujen vastaus läheltä ja kaukaa: aamujulistus ympäri metsää.

Hän kuunteli miettien joko piti nousta jatkamaan matkaa. Häntä puistutti ja vaatteitaan koskettaessaan hän huomasi ne kosteiksi. Metsän kosteus oli tarttunut niihin ja aamun viileydessä rupesi häntä viluttamaan. Silloin ei Perrineä enään epäillyttänyt; joutuun hän hypähti pystyyn ja rupesi jaloittelemaan. Jatkaessaan matkaansa hänen kyllä vielä tulisi lämmin.

Kuitenkin hän vielä viivähti hetkisen. Ei ollut vielä täysi päivä ja ehkä olisi viisainta odottaa nähdäksensä rupeaisiko uudestaan satamaan ennenkuin jälleen läksisi taivaltamaan.

Saadaksensa ajan kulumaan ja etenkin lämmetäksensä hän rupesi asettamaan risukimppuja jälleen paikoilleen, sitten hän kampasi tukkansa ja peseytyi täyden ojan luona.

Hänen lopettaessaan oli aurinko jo noussut ja karkottanut sumuvaipan puiden väliltä, taivas oli vaalean sininen ja ihan pilvetön: aamu oli kaunis ja varmaan tulisi kirkas päiväkin; hän voi siis lähteä.

Vaikka hän olikin levähtänyt ja parsinut sukkansa, niin tuotti matkalle lähteminen hänelle kovin suurta tuskaa, sillä hänen jalkansa olivat arat ja niitä pakotti, ne kun olivat edellisen päivän pitkästä astumisesta pahasti turvonneet. Mutta pian hän tottui siihen ja lisäksi oli tiekin sateesta pehmennyt. Aurinko paistoi hänelle selkään ja sen vinosäteet virkistivät häntä ja loivat hänen eteensä maantielle pitkähkön varjon joka askel askeleelta seurasi häntä matkakumppanina. Hän katseli varjoa ja vertaili sitä sitten itseensä, katseli pukuaan ja kenkiään: tuloksena oli arvelu että vaikkei ollutkaan mikään hyvin puettu tyttönen, niin hän oli kuitenkin puhdas eikä enään näyttänyt tuommoiselta inhottavalta pesemättömältä, takkupäiseltä risukintulta. Ehkeivät koiratkaan enää haukkuisi häntä kun hän astuisi kylien lävitse eivätkä ihmisetkään epäluuloisesti häntä katselisi.

Ihana aamu oli omiansa elvyttämään hänen toivoansa: hän ei mielestänsä milloinkaan ollut nähnyt niin suloista aamua, niin viehättävää luontoa. Huuhtoessansa pois pölyn tieltä, puista ja kentältä oli rajuilma saattanut koko luontoon, niin puihin kuin ruohoon ihan uuden elämän, joka yön kuluessa oli puhjennut ilmi. Tuhannet leivoset liitelivät taivaan sinessä iloisesti liverrellen ja metsän rinteelle asti ulottuvasta ruohokentästä ja viljavainiosta levisi suloinen, virkistävä tuoksu.

Kuinka hän yksin voi olla surullinen kaikessa tässä yleisessä riemussa? Pitikö onnettomuuden alati seurata häntä? Miksikä ei onni voisi kerran olla hänellekin suosiollinen? Olihan se jo auttanut häntä löytämään metsästä yöksi niin hyvän suojapaikan. Voisihan se vastedeskin olla hänelle yhtä suopea.

Ja hänen astuessansa eteenpäin pääsi hänen mielikuvituksensa yhä enemmän valloilleen, alati palaten samaan aiheeseen: ehkä joku rikkinäisestä taskustaan olisi pudottanut rahaa maantielle. Ei ollut niinkään hullua kuvailla löytävänsä sitä, ei suurta kukkaroa, joka olisi annettava takaisin omistajalleen, vaan ainoastaan yhden sousin jopa kymmenen sousin kappaleen, jonka hän hyvällä omallatunnolla voisi pitää omanaan syystä ettei kukaan tulisi sitä perimään ja joka olisi hänen pelastuksensa.

Sitäpaitsi hänestä ei tuntunut ensinkään mahdottomalta toivo saada jonkimmoista työtä, jolla voisi lisäksi ansaita muutaman sousin.

Tarvitsihan hän niin perin vähän tullaksensa toimeen kolme tahi neljä päivää.

Ja hän astui eteenpäin silmät tarkasti luotuina puhtaaksi huuhdottuun maantiehen, mutta turhaan, hän ei löytänyt siltä suurta vaskirahaa enempää kuin pientä valkoista pudonnutta hopeakolikkoakaan eikä hän myöskään keksinyt sitä työn tilaisuutta, jonka mieli oli kuvaillut niin helpoksi, mutta jota todellisuudessa ei ollut olemassakaan häntä varten.

Sillä välin oli tuo rahan pikainen löytäminen tullut hänelle jo miltei pakkoasiaksi, sillä edellisen illan pahoinvointi uudistui aika ajoin niin valtavasti, että häntä rupesi pelottamaan ajatus ettei voisikaan jatkaa matkaansa. Se ilmeni sydämen tykytyksenä, kuvottamisena, pyörrytyskohtauksena ja hikoilemisena, jotka tekivät hänet vallan hervottomaksi.

Hänen ei tarvinnut kauan etsiä syytä siihen, vatsansa huusi hänelle sen tuskallisesti; kun hän ei voinut uudistaa eilispäivän huonosti onnistunutta koetta syödä koivunoksia ja lehtiä niin hänellä ei ollut muuta keinoa kuin kysellä itseltään miten hänen käy, kun uusi entisiä ankarampi pyörrytys kohtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan tien vierustalle tointumaan.

Jaksaneeko hän ollenkaan enään nousta siitä?

Ja jos hän ei jaksaisi, pitikö hänen kuolla siihen ypö yksin ilman että kukaan edes pitäisi hänen kättänsä omassansa?

Jos joku edellisenä iltana, jolloin hän epätoivoisesti ponnistaen voimiansa oli päässyt risumajan suojaan, olisi sanonut hänelle että hän seuraavana päivänä luuli nurisematta kuolevansa nälkään ja voimattomuuteen, niin hän olisi epäilemättä vastustanut semmoista luuloa. Eivätkö juuri ne pelastu, jotka jaksavat kestää loppuun asti?

Mutta tämä päivä ei ollut samanlainen kuin eilispäivä: eilen hänellä vielä oli vähäisen voimia jäljellä, tänään ne häneltä puuttui; hänen päänsä oli silloin selvä, nyt sitä huimasi.

Hän luuli olevan tarpeellista säästää itseään ja joka kerta kuin heikkous hänet yllätti, hän istahti ruohikkoon hiukan levähtämään.

Ehdittyään erään hernepellon luokse hän näki neljä ikäistänsä tyttöä maalaisvaimon seurassa astuvan sinne ja ryhtyvän palkoja poimimaan. Silloin hän kokosi kaiken rohkeutensa, hypähti ojan yli ja astui vaimon luokse, mutta tämä ei sallinut hänen lähestyvänkään vaan huusi:

"Mitä täältä tahdot?"

"Tahtoisin kysyä tarvitsetteko apua."

"Me emme tarvitse apua."

"Voitte maksaa minulle mielenne mukaan."

"Mistä olet kotoisin?"

"Tulen Parisista?"

Yksi tytöistä oikaisihe, katseli häntä vihaisesti sekä huusi:

"Mokomakin maankulkija, joka tulee Parisista riistämään työn kunniallisilta ihmisiltä!"

"Kuulithan ettemme tarvitse apuasi", jatkoi vaimo.

Ei auttanut muuta koin palata ojan yli ja horjuvin jaloin jatkaa matkaansa, vaikka sydän oli pakahtumaisillansa.

"Tuossa tulevat santarmit — juokse pian pakoon!"

Perrine säpsähti ja katsahti taaksensa ja kaikki takana olevat purskahtivat kovaan nauruun muka onnistuneelle pilalleen.

Hän ei ehtinyt astua kauas ennenkuin hänen oli pakko seisahtua, sillä hän ei voinut kyyneliltä nähdä tietä.

Mitä pahaa hän olikaan tehnyt heille kun he kohtelivat häntä niin tylysti!

Varmaankin oli vaeltajan yhtä vaikea saada työtä kuin löytää rahaa maantieltä. Sen hän kyllä nyt oli saanut kokea. Eikä hän rohjennut uudestaan koettaa, vaan jatkoi matkaansa kovin suruissaan. Hänellä tuskin oli enemmän rohkeutta rinnassa kuin voimia jaloissa.

Keskipäivän aurinko rasitti häntä sanomattomasti. Hän vaivoin liikutti jalkojaan ja joudutti askeleitansa ainoastaan kulkiessansa jonkun kylän lävitse välttääksensä ihmisiä, joiden luulotteli häntä epäilevästi katselevan. Kuullessansa vaunujen ratinaa takanansa hän hiljensi askeleitansa, mutta yksin jäätyään hän seisahtui vähä väliä levähtämään ja hengähtämään.

Mutta silloin hänen aivonsa olivat sitä vilkkaammassa toimessa ja surulliset ajatukset lisäsivät hänen alakuloisuuttansa.

Mitä hyödytti lepäämiset, kun hän ei kuitenkaan tuntenut voivansa kestää loppuun asti?

Kohta hän saapui suureen metsään, jossa snora tie näytti jatkuvan loppumattomiin asti ja jossa kuumuus tuntui vielä rasittavammalta kuin tasangolla. Aurinko paahtoi tulisesti, ei tuntunut tuulen henkäyskään ja pensastoista ja ojanvierustoista nousi kuumia höyryjä uhaten vallan tukahduttaa hänet.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin hän vallan uupuneena ja hikisenä sykkivin sydämin vaipui ruohoon voimatta liikkua tahi ajatellakaan.

Silloin saavuttivat hänet takaa kärryt.

"Onpa nyt kuuma", lausui talonpoika joka niissä ajoi, "onpa melkein kuolettava helle."

Puoli houreissaan Perrine käsitti hänen sanansa aiotuksi itselleen ja kuolemantuomioksi.

Tottapa siis hänen täytyisi kuolla. Hän oli kyllä monesti itsekin lausunut noin, mutta nyt tuli Tuonen sanansaattaja ja virkkoi samoin.

Niin, hänen täytyi kuolla, ei ollut mitään pelastusta, oi auttanut vastustaminen, hän ei sitä tahtonutkaan vaikka olisi voinutkin. Olihan hänen isänsä kuollut, niin hänen äitinsäkin; nyt tuli hänen vuoronsa.

Ja katkerin kaikista noista ajatuksista, jotka risteilivät hänen päässänsä, oli kuitenkin se että miksikä hän ei saanut kuolla yhdessä heidän kanssansa yhtä hyvin kuin täällä maantien ojassa kuin mikäkin eläin!

Ei, hän tahtoi vielä viimeisen kerran ponnistaa voimiansa ja astua metsään, etsiä sieltä rauhallisen paikan, jossa nukkuisi viimeiseen uneen piilossa kaikilta uteliailta silmiltä. Toinen tie kulki siinä ristiin, hän poikkesi sille ja noin viisikymmentä metriä tiestä hän löysi pienen avopaikan metsästä, jonka ruohikkoa koristivat kauniit punertavat digitaliskukat. Hän istahti kastanjapensaston suojaan ojentautui pitkäkseen ja pani kätensä pään alle niinkuin aina ennenkin iltaisilla nukkuessansa.

Kymmenes loka.

Jokin kuuma esine kosketti hänen kasvojansa ja saattoi hänen avaamaan silmänsä. Silloin kän peljästyi nähdessänsä suuren karvaisen pään kuvastuneena ylitsensä.

Hän tahtoi heittäytyä syrjään, mutta suuri kieli, joka voimakkaasti nuolaisi hänen kasvojansa, pidätti hänet paikallaan ruohikossa.

Vaikka se olikin tapahtunut sangen sukkelaan, niin hän ehti kuitenkin älytä mikä se oli. Tuo suuri karvainen pää oli aasin pää, ja suuren kielen nuoleskellessa oli hänellä aikaa ojennetuin käsiensä lomitse lähemmin tarkastella aasia.

"Palikar!"

Ja hän kiersi kätensä elukan kaulaan ja syleili sitä itkuun purskahtaen.

"Palikar, rakas Palikar kultani!"

Kuullessaan nimensä aasi lakkasi häntä nuoleskelemasta, kohotti päänsä ja kiljasi viisi kuusi kertaa riemuisasti, taukosi hetkiseksi ja ilmotti sitten uusilla kiljumisilla suuren ilonsa ikäänkuin ensimmäiset kerrat eivät olisi riittäneet.

Perrine huomasi silloin aasin olevan siloitta ja suitsitta, ei ollut edes liekaa jalassa.

Hän oli noussut ja seisoi nojautuneena aasin kaulaan ja hyväillen sen päätä. Palikar vilkutti korviaan kuin ennenkin nostaen toisen pystyyn ja laskien toisea alas. Samassa kuului käheä ääni läheisyydestä huutavan.

"Helei, veitikka! Missäs olet? Odotapas! Tulen heti kohta, poikaseni!"

Kiireellisiä askeleita kuului epätasaisella tiellä ja Perrine näki lähestyvän miehen väljä pusero yllä, nahkahattu päässä ja piipunnysä suussa.

"Hei letukka, mitä sinulla on aasini kanssa tekemistä?" hän huusi, ottamatta piippua suustansa.

Heti paikalla Perrine tunsi La Rouquerien romukauppiaan, jolle oli myönyt Palikarinsa hevostorilla, vaikka hän olikin nyt miehen vaatteisiin puettuna. Mutta romukauppias ei tuntenut häntä ja vasta hetkisen tyttöä tarkasteltuaan hän kummastuneena lausui:

"Milloin olen nähnyt sinut ennen?"

"Silloin kuin möin teille Palikarin."

"Mitä? Sinäkö se olet, pikkku tyttöni? Mitä teet täällä?"

Perrine ei voinut vastata; heikkous valtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan ja hänen kalpeutensa ynnä ruskeat silmänsä kyllä puhuivat hänen puolestansa.

"Mikä sinun on?" huudahti La Rouquerie. "Oletko sairas?"

Perrine liikutti huuliaan saamatta ääntäkään suustansa ja nojautuen ensin käsivarteensa hän ojensihen ruohoon kalpeana, vavisten ja uupuneena yhtä paljon mielenliiktituksesta kuin ruumiillisesta heikkoudesta.

"No, no, no", huudahti La Rouquerie, "etkö osaa sanoa mikä sinua vaivaa?"

Mutta sitäpä juuri Perrine ei voinut, vaikka ei ollutkaan menettänyt tietoisuuttansa siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui.

Mutta La Rouquerie oli kokenut nainen ja tunsi kurjuuden kaikissa sen muodoissa.

"Hän ehkä kohta kuolee nälkään", hän mumisi itsekseen.

Sen enempää sanomatta hän kiiruhti takaisin maantielle pienten riisuttujen kärryjen luokse, joita koristivat laidoissa riippuvat kaniininahat. Joutuun hän avasi arkun, otti sieltä suuren vehnäleivän, juustonpalasen ja pullon sekä juoksi takaisin Perrinen luokse.

Tyttö makasi siinä niinkuin äsken hänen mennessään.

"Odota vähäisen, tyttöseni, odota", lausui La Rouquerie.

Laskeutuen polvilleen hän ojensi pullon suun Perrinen huulilla

"Juo aika siemaus, se virkistää."

Viinikulaus todellakin nosti veren Perrinen poskille ja palautti liikkumiskyvän.

"Sinun oli varmaankin nälkä?"

"Niin."

"Hyvä, nyt sinun pitää syödä, mutta varovasti alussa. Odotahan vähäsen."

Hän leikkasi palasen leipää ja juustoa ja tarjosi Perrinelle.

"Vitkalleen ennen kaikkea. Parasta on että syön kanssasi, se hillitsee sinua."

Varoitus oli kylläkin paikallaan, sillä Perrine oli vähällä niellä koko leipäpalasen kerrallaan kuuntelematta ollenkaan La Rouquerien kehotusta.

Sillä aikaa oli Palikar suurilla, lempeillä silmillään katsellut mitä hänen ympärillään tapahtui. Nähdessään La Rouquerien istuvan ruohossa Perrinen vieressä sekin paneutui siihen maata.

"Tuo veitikka varmaan tahtoisi sekin leipä-palasen", lausui La Rouquerie.

"Saanko antaa sille palasen?"

"Mielelläni, yhden, kaksi, niin monta kuin vaan tahdot, ja kun ne loppuvat, niin on kyllä uutta; älä ujostele tyttöseni, tuo hyvä poika on niin tyytyväinen kun on jälleen tavannut sinut; tiedäthän että se on hyvä."

"Niin, eikö ole?"

"Syötyäsi tämän palasen, mutta ei ennen, sillä olisi todellakin julmaa estää sinua syömästä, pitää sinun kertoa miten olet joutunut tänne metsään, jossa olit vähällä kuolla nälkään."

Huolimatta La Rouquerien varotuksista antoi Perrine palasen kiireesti luistaa alas.

"Kai tahdot toisenkin vielä?" kysyi eukko ensimäisen loputtua.

"Kyllä, jos vaan saan."

"Saat, mutta vasta kerrottuasi seikkailusi; kertoessasi se painuu, minkä jo olet syönyt."

Perrine rupesi kertomaan äitinsä kuolemasta alkaen. Kun hän kertoi kohtauksesta Saint-Denisin leipurinmyymälässä, otti La Rouquerie vasta sytytetyn piippunsa pois suustansa voidakseen oikein tehokkaasti lausua paheksumisensa leipurinrouvan käytöksestä.

"Käsitäthän että hän on varas", hän huudahti, "minä en tyrkytä kenellekään vääriä rahoja enkä myöskään anna kenenkään niitä petkuttaa itselleni. Ole huoletta, minä kyllä vielä pakotan hänen maksamaan sen itselleni takaisin jahka joudun Saint-Denisiin. Ellei hän suostu, niin ärsytän koko korttelin häntä vastaan. Minulla on paljon ystäviä Saint-Denisissä ja me sytytämme hänen puotinsa tuleen ellei muu auta."

Perrine jatkoi kertomustansa loppuun asti ja silloin lausui La Rouquerie:

"Miltä sinusta tuntui kun olit kuolemaisillaan?"

"Ensin alussa se oli kovin surullista ja minun täytyi kerrankin kovasti huutaa niin kuin huudetaan yöllä kun tuntuu siltä kuin tukehtuisi, mutta sitten näin unta paratiisista ja niistä herkuista, joita siellä saisin nauttia; äitini odotti minua ja keitti minulle suklaata; tunsin jo sen hajun."

"Kummallista että juuri kuumuus, joka oli vähällä tappaa sinut, sen sijaan tavallaan pelasti sinut, sillä muutoin en olisi seisahtunut tähän metsään lepuuttaakseni Palikaria, enkä silloin olisi löytänyt sinua. Mitä nyt aiot tehdä tämän perästä?"

"Jatkaa matkaani."

"Ja mitä sinulla huomenna on syötävänä? Pitää olla sinun ikäisesi voidakseen antautua semmoisiin seikkailuihin."

"Mitä minun sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä?"

La Rouquerie vetäisi juhlallisesti pari kolme mahtavaa savupilveä piipustansa ja mietti kotvasen ennenkuin vastasi:

"Kuulepas nyt! Minä aion Creiliin, en kauemmaksi, ostan ja kaupittelen tavaroitani kaikissa kylissä ja pikku kaupungeissa, jotka ovat matkani varrella tahi lähellä Chantillytä ja Senlistä; sinä voit seurata minua. Huuda vähäisen, jos jaksat: Ostetaan kaniininnahkoja, lumppuja ja rautaromua!"

Perrine teki niin.

"Hyvä, sinulla on kirkas ääni; minun ääneni on painunut ja sen tähden saat sinä huutaa minun puolestani ja ansaita siten leipäsi. Creilissä on minulla tuttu kanojen- ja munienkauppias, joka matkustelee Amiensiin asti ostelemaan munia; minä pyydän häntä ottamaan sinut mukaan vaunuihinsa. Kun olet saapunut Amiensiin niin ostat rautatielipun päästäksesi sinne missä sukulaisesi asuvat."

"Millä? Minulla ei ole rahaa."

"Niillä viidellä frangilla, jotka saat lainaksi minulta niiden sijaan, jotka leipurinvaimo varasti sinulta ja jotka minä kyllä kiskon häneltä takaisin. Ole varma siitä."

Yhdestoista lukit.

Kaikki sovitettiin La Rouquerien ehdotuksen mukaan.

Kahdeksan päivää kulki Perrine ympäri kyliä Chantilly-metsän tienoilla: Gouvieuz, Saint Maximin, Saint Firmin, Mont l'Evéque, Chamont käytiin, kunnes he saapuivat Creiliin. Silloin La Rouquerie ehdotti että Perrine kokonaan rupeisi hänen kumppanikseen.

"Sinulla on vallan mainio ääni lumppujen kauppiaaksi, sinä olisit minulle hyödyksi ja sinun olisi hyvä olla. Sitäpaitsi ansaitsisit hyvin elatuksesi."

"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on mahdoton jäädä."

Huomattuaan että kehotus ei houkutellut Perrineä, La Rouquerie keksi toisen houkuttelukeinon.

"Silloin sinun ei tarvitse jättää Palikaria."

Se syy vaikutti silminnähtävästi paljon tehokkaammin. Mutta Perrine pysyi yhä sittenkin lujana.

"Minun täytyy mennä sukulaisteni luokse."

"Sukulaisesiko? Ovatko he pelastaneet henkesi niinkuin Palikar?"

"En tottelisi äitiäni ellen menisi!"

"Niin, mene sitten; mutta jos joskus kadut ettet ottanut vaaria tarjoamastani tilaisuudesta, niin älä syytä ketään muuta kuin itseäsi."

"Olkaa varma siitä että aina muistelen minulle osottamaanne hyvyyttä."

La Rouquerie ei ensinkään pahastunut Ferrinen kiellosta, vaan piti kunnollisesti lupauksensa ja sopi matkasta Amiensin tienoille asti ystävänsä, munienkauppiaan, kanssa. Kokonaisen päivän sai Perrine huvitella ajamalla hyvissä vaunuissa kahden virkun hevosen vetämänä, ja maata olkivuoteella vaatekatoksen alla, sen sijaan että hänen muuten olisi ollut pakko kulkea samaa vaivaloista tietä jalkapatikassa. Vertailessaan tätä matkatapaa entiseen tuntui hänestä vielä mukavammalta. Essentauxissa hän nukkui heinäladossa ja seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, hän tarjosi Aillyn rautatieaseman lippuluukussa viisifrangisensa, joka tällä kertaa otettiinkin estelemättä vastaan. Siitä hän sai takaisin kaksi frangia seitsemänkymmentä centimea ynnä lipun Picquignyhyn, jonne saapui kello yksitoista eräänä kirkkaana, lämpimänä aamupäivänä, joka oli yhtä vähän sen paahtavan kuuman aamupäivän kaltainen, jona hän oli ollut Chantillyn metsässä, kuin hän itse oli silloisen nälkään nääntyvän pikku tytön näköinen.

Seuratessaan La Rouquerieta hänellä oli ollut runsaasti tilaisuutta siistimään ja korjaamaan hamettansa ja puseroansa, leikkaamaan pois repaleiset paikat huivistansa, pesemään liinavaatteensa ja kiillottamaan kenkiänsä; Aillyssä hän junan lähtöä odotellessansa sai tilaisuuden huolellisesti joen mutkassa pestä ja siivota itsensä; sentähden hän astuessaan junaan olikin puhdas, terve ja reipas.

Mutta vielä enemmän kuin tuo puhtaus ja taskuissa helisevät omistamansa viisikymmentäviisi sousta häntä ilahdutti itseensäluottamuksen tunne, jonka kestetyt kärsimykset olivat hänelle tuottaneet. Olihan hänellä oikeuskin iloita siitä, ettei nääntynyt tuskiinsa, vaan pysyi lujana loppuun asti. Ja hän toivoi voivansa voittaa nekin esteet, jotka vielä kohoisivat hänen tiellensä. Vaikkei vaikein ollutkaan vielä voitettu, niin hän oli kuitenkin jo kestänyt vaarallisimmat ja tukalimmat kohdat, sillä nyt hän kaikissa tapauksissa oli päässyt matkansa perille.

Lähdettyään asemalta hän meni sulkusillan yli ja astui sitten reippaasti vihannoivien niittyjen poikki kulkevaa poppelipuiden ja raitojen reunustamaa tietä. Vähä väliä pilkahti tien vieressä pieni järvi tahi tekolampi, joiden rannoilla näkyi monta kalastajaa ongenvapa kädessä tarkasti katsellen kohoa. Heidän ympärillään oli kalastuskapineita, joista selvästi huomasi heidän kaupungista tulleiksi sunnuntaikalastajiksi. Lammikkojen loputtua kulki tie pitkin laajoja rahkasoita. Niiden punertavalla pinnalla näkyi suorassa rivissä pieniä mustia neliöitä, joista jo kaukaa pisti silmään valkoiset numerot. Ne olivat turvelohkareita, kuutioita, jotka oli pantu siihen kasoihin kuivamaan.

Kuinka usein olikaan hänen isänsä kertonut noista rahkasoista ja vesilätäköistä, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, mistä turpeita oli nostettu. Nuo suot olivatkin Sommelaakson merkillisyytenä. Samalla hän myöskin muisteli isänsä kertoneen noista innokkaista kalastajista, joita ei mikään sää pelottanut, ei kuumuus eikä pakkanen. Hän ei siis nyt ollut missään vieraassa paikassa, vaan päinvastoin tutussa ja rakkaassa seudussa, vaikka ei ollutkaan sitä ennen omin silmin nähnyt. Tutut olivat nuo paljaat, rosoiset harjanteet, jotka ympäröivät lakeutta; tuttuja harjanteita koristavat tuulimyllyt, joiden siivet ahkeraan pyöriskelivät tuulettomallakin ilmalla, merituulen vaikutuksesta, sen voima kun tuntui tänne asti.

Ensimäinen kylä tahi kauppala, johon Perrine saapui, oli sekin tuttu punaisine tiilitaloineen. Se oli Saint-Pipoy ja siellä olivat kaikki kutomatehtaat, joihin Maraucourtin kehruutehtaiden tuotteet vietiin kankaiksi valmistumaan. Ja ennenkuin ehti sinne asti hän näki eräästä kohdasta, jossa useita rautateitä yhdistyi, viisi kauppalaa nimeltä: Hercheux, Bacourt, Flexelles, Saint-Pipoy ja Maraucourt, ja hän tiesi niiden kaikkien olevan Vulfran Paindavoinen tehtaiden keskuspaikkoja ja tien yhtyvän Boulognen rautatieverkkoon. Laakson poppelipuiden välistä pilkisti kauppalain liuskakiviset kellontornit ja tehtaiden korkeat tiilipiiput. Sinä päivänä kun oli sunnuntai niistä ei kuitenkaan noussut tavallista korkeaa savupylvästä.

Kun hän astui Saint-Pipoyn kirkon ohi purkautui kansa juuri kirkosta messua kuulemasta ja kuunnellessansa ohikulkevain puhetta hän vielä tunsi Picardien hitaan murteen ja laulavan ääntämistavan, jota hänen isänsä niin usein oli matkinut huvittaaksensa häntä.

Saint-Pipoyn ja Maraucourtin välinen tie on kovin mutkikas maaperän kosteuden vuoksi. Kulkija ei senvuoksi sen molemmilla puolilla kasvavien pajupuiden väliltä voi nähdä kauas eteensä eikä taaksensa. Se olikin syynä että hän äkkiarvaamatta kohtasi nuoren tytön, joka astui sangen vitkaan ja kantoi suurta, painavaa koria käsivarrellaan.

Rohkaistuna viime päivien myötäkäymisestä Perrine puhutteli häntä kysyen:

"Tämähän tie vie Maraucourtiin, eikö niin?"

"Niin, ihan suoraan."

"Ihanko suoraan", kysäsi Perrine hymyillen; "minua mielestäni se ei ole minkään suora."

"Jos teidän on vaikea osata sinne, niin voitte astua minun seurassani, minä olen juuri menossa Maraucourtiin."

"Hyvin mielelläni. Ehkä sitten sallitte minun kantaa koria kanssanne."

"Siihen kylläkin suostun. Se painaa tavattomasti."

Niin sanoen hän laski korin maahan läähättäen uupumuksesta.

"Te ette tietenkään ole Maraucourtista?" hän kysyi.

"En. Mutta entäs te?"

"Tietysti olen sieltä."

"Työskentelettekö tehtaassa?"

"Tietysti, minä niinkuin kaikki muutkin; minä teen työtä kehruutehtaassa."

"Mikä se on?"

"Mitä? Ettekö tiedä mikä on kehruu- tahi käämintätehdas! Mistä sitten olette kotoisin?"

"Parisista."

"Eikö Parisissa tunneta kehruutehdasta? Sepä kummaa! No niin, sielä valmistetaan lankaa ja käämitään se valmiiksi kutomatehdasta varten."

"Ansaitseeko siinä hyvän päiväpalkani?"

"Siitä voi saada kymmenen sousta."

"Onko se vaikeata?"

"Ei varsin; mutta siellä pitää olla silmät auki eikä saa tuhlata aikaansa. Tahtoisitteko tekin ryhtyä siihen työhön?"

"Kyllä, jos minut vaan otetaan."

"Olkaa varma siitä. Sinne otetaan kuka vaan tulee; mistä he muutoin saisivat seitsemäntuhatta työntekijää, jotka tarvitaan tehtaissa. Teidän ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua huomenna tehtaan ristikkoportin luona. Mutta nyt en jouda enää lörpöttelemään, muuten myöhästyn."

Hän tarttui korin sangan toiseen päähän, Perrine toiseen ja rupesivat tasaisesti astumaan eteenpäin.

Perrine ei tahtonut jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta kysyäkseen mitä tahtoi tietää; mutta kun hän ei voinut sitä suoraan urkkia tuolta vieraalta nuorelta tytöltä, niin täytyi hänen teeskennellä välinpitämättömyyttä ja kysyä näöltään yleisiä asioita, jotka kuitenkin selvittivät hänelle olot.

"Oletteko syntynyt täällä Maraucourtissa?"

"Olen kuin olenkin, ja äitini oli myöskin, mutta isäni oli Picquignystä."

"Oli? Ovatko he siis molemmat kuolleet?"

"Ovat. Minä asun isoäitini luona, jolla on ruokatavarankauppa ja joka sitä paitsi pitää ruokavieraita, rouva Françoisen luona?"

"Vai rouva Françoisen luona!"

"Tunnetteko hänet?"

"En, sanoin vaan vai rouva Françoisen luona."

"Niin katsokaa, hän on hyvin tunnettu näillä seuduin ruokapaikkansa tähden ja vielä senkin tähden, että hän on ollut herra Edmond Paindavoinen imettäjä. Kun ihmiset tahtovat pyytää jotakin herra Vulfran Paindavoinelta, niin he ensin kääntyvät hänen puoleensa."

"Ja saavatko he myöskin sen, mitä haluavat?"

"Välistä saavat, välistä eivät. Riippuu siitä, millä päällä herra Vulfran on."

"Mutta miksikä hän ei käänny suoraan herra Edmondin puoleen, koska kuitenkin on ollut hänen imettäjänsä?"

"Herra Edmond Paindavoinenko? Hän läksi pois maasta kauan aikaa ennenkuin minä olin syntynytkään eikä ole sen koommin palannut. Hän oli joutunut riitaan isänsä kanssa, kun hänet oli lähetetty Intiaan ostamaan jutea…. Mutta kun ette tiedä mikä on kehruutehdas, niin ette varmaankaan tiedä mikä jute on?"

"Kasvi varmaankin."

"Hamppu, suuri hamppulaji, joka kasvaa Intiassa, ja niitä kehrätään, kudotaan ja värjätään Maraucourtin tehtaissa. Juteteollisuudella herra Vulfran Paindavoine juuri onkin rikastunut. Sillä tietäkää, herra Vulfran ei ole aina ollut rikas; hän on alottanut vetämällä pieniä käsikärryjä, jossa oli lankoja. Ne hän sitten jakoi maaseudulle kutojilleen ja kuljetti samalla kotiin valmiiksi kudotut vaatepakat. Kerron sen teille sentähden, ettei hän itsekään pidä sitä salassa."

Hän keskeytti puheensa:

"Vaihdetaanko toiseen käteen?"

"Mielelläni neiti…. Mikä on nimenne?"

"Rosalie."

"Niinkuin tahdotte, neiti Rosalie."

"Ja te, mikä on tiedän nimenne?"

Perrine ei tahtonut lausua oikeaa nimeään, vaan vastasi umpimähkään:

"Aurelie."

"Vaihtakaamme sitten kättä, neiti Aurelie."

Levähdettyään hetkisen he läksivät uudestaan liikkeelle. Perrine sitten heti jatkoi keskeytettyä urkkimistansa.

"Te sanoitte herra Edmond Paindavoinen olleen epäsovussa isänsä kanssa lähtiessänsä Intiaan."

"Kun hän oli ollut jonkun aikaa Intiassa niin he joutuivat vielä pahempaan epäsopuun, syystä että herra Edmond siellä muka oli nainut intialaisen tytön, joka avioliitto ei liene täällä laillinen, ja herra Vulfran olisi tahtonut hänen naimaan erään Picardien korkeasukuisimman neiden. Sitä varten herra Vulfran on rakennuttanut pojalleen miniälleen huvilinnan, joka on maksanut monta miljoonaa. Siitä huolimatta herra Edmond ei tahtonut erota puolisostansa tuolla kaukana eikä naida täkäläistä neitiä ja siitä syystä heidän välinsä täydellisesti rikkoontui; nyt ei ensinkään tiedetä onko herra Edmond enää elävien joukossa vai koullut. Muutamat sanovat niin, toiset näin; mutta ei tiedetä mitään varmasti, syystä ettei vuosikausiin ole kuultu hänestä mitään… ihmisten puheiden mukaan, sillä herra Vulfran ei puhu siitä milloinkaan ja häneu sisarensa ja veljensä pojat vielä vähemmin."

"Herra Vulfranilla on siis sisaren ja veljen poikia?"

"Herra Theodor Paindavoine on hänen veljensä poika ja herra Casimir Bretonneux, sisarenpoika, jotka molemmat hän on ottanut tänne avuksensa. Jos herra Edmond ei palaa, lankee kaikki rikkaus ja tehtaat heille?"

"Sepä kummallista!"

"Voisitte pikemmin sanoa että on sangen surkeata, ellei herra Edmond palaisi."

"Hänen isällensä?"

"Niin, ja seudulle myöskin, sillä ei ole ensinkään varmaa miten käy tehtaiden, joista niin monet ihmiset saavat elatuksensa, jos nuoret herrat pääsevät valtaan. Siitä puhutaan paljon, ja sunnuntaisin, jolloin toimitan pöytäpalvelusta saan kuulla siitä yhtä ja toista."

"Sukulaisistako?"

"Niin, ja muuta myöskin, mutta sehän ei kuulu meihin, eikä meillä ole sen kanssa mitään tekemistä?"

"Ei tietysti."

Ja kun Perrine ei tahtonut ilmaista uteliaisnuttansa, niin hän astui eteenpäin muutamia minuutteja lausumatta sanaakaan, arvellen Rosalien, joka tuntui olevan jotensakin puhelias, piankin taasen ryhtyvän puheluun. Ja niin kävikin.

"Ja teidän vanhempanne, tulevatko he myöskin tänne?"

"Minulla ei ole enää vanhempia."

"Eikö isää eikä äitiä?"

"Ei, ei isää eikä äitiä."

"Te olette siis orpo niinkuin minäkin; mutta minulla on mummoni, joka on hyvin hyvä ja joko olisi vieläkin minulle hellempi ellei minulla olisi tätejä ja enoja joita hän ei tahdo suututtaa. Ellei heitä olisi niin minun ei olisi pakko tehdä työtä tehtaassa, vaan saisin ottaa osaa pöytäpalvelukseen. Mutta mummo ei saa menetellä mielensä mukaan. Siis te olette ihan yksin?"

"Ihan yksin."

"Itsekö olette tuuminnut tulla Parisista Maraucourtiin hakemaan työtä?"

"Minulle sanottiin että ehkä saisin työtä Maraucourtissa ja sen sijaan että jatkaisin matkaani sukulaisteni luokse tahdoin nähdä Maraucourtin syystä etten niinkään tiedä mimmoista kohtelua saisin osakseni ihan tuntemattomilta sukulaisilta."

"Se on ihan totta, niitä on pahoja jos hyviäkin."

"Niin on."

"Älkää olka millännekään, te kyllä saatte työtä tehtaassa; päiväpalkka tosin ei ole suuri, kymmenen sousta vaan, mutta se on kuitenkin jotain ja se voipi kohota kahteenkymmeneenkahteen asti. Tahtoisin kysyä teiltä jotakin; voitte vastata jos tahdotte. Ellette tahdo, voitte olla vastaamatta. Onko teillä rahaa?"

"Vähäisen."

"Hyvä! Jos tahdotte asua mummo Fraoçoisen luona, niin maksaa se teille kaksikymmentäkahdeksan sousta viikossa, mutta se on maksettava etukäteen."

"Voin kyllä maksaa kahdeksankolmatta sousta."

"En tosin voi luvata teille mitään kaunista erityistä huonetta siitä hinnasta; teitä tulee asumaan siellä kuusi yhdessä, mutta saatte kuitenkin eri vuoteen, lakanat ja peitteet; ei ole kaikilla semmoista."

"Suostun kiitollisena siihen."

"Ei mummoni luona asu ainoastaan kahdeksankolmatta sous'in viikkovuokran henkilöitä; meillä on myöskin uudessa talossa kauniita huoneita vuokralaisillemme, jotka ovat tehtaan palveluksessa: siellä asuvat herra Fabry, koneinsinööri; herra Mombleux, rahastonhoitaja; herra Bendit, ulkomainen kirjeenvaihtaja. Jos joskus puhuttelette häntä niin älkää unohtako lausua hänen nimeänsä herra Benndit; hän on englantilainen ja suuttuu, jos hänen nimeänsä lausutaan Bandit, sillä hän luulee itseänsä silloin haukuttavan 'rosvoksi'." [Ranskalainen sana Bandit on suomeksi rosvo. Suom. muist.]

"Koetan muistaa sen; muuten osaan minä englannin kieltä."

"Osaatteko te englannin kieltä?"

"Äitini oli englannitar."

"Vai niin, senkö tähden. Hyvä, herra Bendit tulee erittäin iloiseksi siitä että voi jutella kanssanne ja hän iloitsisi vielä enemmän jos osaisitte kaikkia kieliä, silla hänen suurin huvituksensa on lukea sunnuntaina isä meidän kirjasta, jossa se on painettuna kahdellakymmenellä viidellä eri kielellä; lopetettuaan hän alkaa uudestaan ja sitten taas uudestaan; ja aina samalla tavalla joka sunnuntaina. Mutta kaikissa tapauksissa hän on kunnon mies."

Kahdestoista lnkn.

Tien kumpaakin puolta koristi kaksi riviä suuria puita ja niiden välillä, milloin eivät estäneet näkemästä etemmäksi, pilkisti esiin oikealta harmaa liuskakattoinen kirkontorni, vasemmalta muutamia suuria hammastettuja lyijykattoja ja vähäisen etemmällä tehtaiden korkeat tiilipiiput.

"Nyt lähestymme Maraucourtia", lausui Rosalie, "kohta saatte nähdä herra Vulfranin huvilinnan ja sen perästä tehtaat. Kauppala, jossa asumme, on taempana puiden takana; me emme voi nähdä sitä ennenkuin olemme vallan lähellä. Joen toisella puolella on kirkko ja hautuumaa."

Todellakin he samassa saapuivat paikkaan, jossa raidat olivat karsitut ja heidän eteensä levisi linna kaikessa suuremmoisessa komeudessaan näyttäen heille kauniin etusivunsa laajoine valkokivisine siipineen, jyrkkine kattoineen, hoikkine savupiippuineen. Linna seisoi siinä keskellä avaraa nurmikkoa, jonka kauas alla oleviin niittyihin asti loivasti viettävällä rinteellä kasvoi komeita istutettuja puu- ja pensasryhmiä. Niityilläkin pieniä kukkuloita ja harjanteita.

Perrine seisahtui ällistyneenä tästä äkkiarvaamattamasta komeudesta, mutta Rosalie, joka oli tottunut siihen, jatkoi matkaansa, ja silloin putosi kori maahan heidän käsistänsä.

"Luulenpa tämän teidän mielestänne olevan hyvin kaunista — vai mitä?" sanoi Rosalie.

"Erittäin kaunista."

"Niiin. Herra Vulfran asuu siellä ypö yksin ja hänellä on siellä tusinan verta palvelijoita lukematta puutarhureita ja tallirenkejä, jotka asuvat noissa rakennuksissa tuolla alhaalla puiston laidassa ennenkuin saavutaan kauppalaan, niiden rakennusten vieressä, joilla on kaksi savupiippua matalampaa kuin tehtaan. Niissä ovat sähkökoneet linnan valaistusta varten ja höyrykone kasvihuoneiden lämmittämiseksi. Ja linnassa on niin ylen kaunista; siellä on melkein kaikki kullattua. Sanotaan nuorten herrojen mielellään tahtovan asua siellä herra Vulfranin kanssa, mutta hänen ei huolivan heitä sinne, vaan ennemmin asuvan ja ruokailevan ihan yksikseen. Olkoon miten tahansa, se vaan on varma, että hän on asettanut heidät asumaan toisen entiseen asuntoonsa tehtaan vieressä ja toisen ihan sen lähelle. Siten he ovat paljon lähempänä konttoria. Se ei kuitenkaan estä heitä vähä väliä myöhästymästä, kun sitä vastoin heidän setänsä vaikka onkin herra ja kuudenkymmenenviiden vuoden vanha ja tarvitsisi lepoa, on aina täsmällinen kesällä ja talvella, kauniilla ja rumalla säällä paitsi sunnuntaisin, sillä sunnuntaina ei täällä milloinkaan tehdä työtä. Herra Vulfran ei sitä tee eikä kukaan muu ja sentähden ette näe savupiippujen tänään savuavan."

Kun he jälleen tarttuivat koriinsa ei enää kestänyt kauan ennenkuin heidän silmäinsä eteen levisivät tehtaat ja kauppala. Mutta Perrinen mielestä siinä oli vaan rakennuksia yhtenä ainoana sekasortona, mikä uusi, mikä vanha ja niiden tiili- tahi liuskakatot kohosivat kaikki suunnattoman suuren savupiipun ympärillä, joka miltei ylhäältä alas asti nokisena melkein musertaen painoi toiset maan tasalle.

Mutta heidän päästyään lähemmäksi Perrinen huomio kääntyi ympäristöön, kun hän näki ensimäiset talot pienine pihoineen ja kituvine omenapuineen ja heti tunsi kauppalan samaksi, jommoiseksi niin usein oli kuullut sitä kuvailtavan.

Kaikista enimmän tavaton ihmisvilinä herätti hänen huomiotansa: juhlapukuiset miehet, naiset, lapset kokoontuneina ryhmiin talojen ympärille tahi mataloihin saleihin, joiden avonaisista ikkunista voi nähdä kaikki mita sisällä tapahtui — suuressa kaupungissa väkitungos tuskin olisi voinut olla suurempi. Ulkoilmassa ihmiset juttelivat käsiään heilutellen kömpelön ja typerän näköisinä; sisällä juotiin väristä päättäen omenaviiniä, kahvia ja viinaa ja lasit laskettiin meluten ja huutaen pöydälle ikäänkuin siellä olisi ollut suuri riita.

"Oi, miten paljon väkeä siellä on juomassa!" huudahti Perrine.

"Näkisittepä miten on palkanmaksun jälkeisenä sunnuntaina; silloin saisitte nähdä kuinka paljon on väkeä, jotka jo aamupuolella ovat juoneet itsensä vallan humalaan."

Huomattavinta noissa taloissa, joiden ohi he kulkivat oli kuitenkin se, että useimmat niistä, niin tiili- kuin puisetkin, vaikka kuinkakin vanhat, kurjat ja kaatumaisillaan, kuitenkin komeilivat mitä loistavimman värisiksi maalatuilla ikkuna- ja ovipielillään, niin että oikein osoitekilven tapaisesti vetivät huomion puoleensa. Tavallaan ne olivatkin semmoisia, sillä niissä vuokrattiin työmiehille huoneita ja koreat maalaukset ikäänkuin lupailivat halullisille puhtautta, jonka hätäisinkin silmäys huoneeseen heti osoitti valheeksi.

"Nyt olemme perillä", ilmoitti Rosalie vapaalla kädellään osoittaen tasaiseksi leikatulla pensasaidalla tiestä erotettua pientä tiilirakennusta. "Pihan perällä tämän talon takana on takapiha, jossa myöskin on rakennuksia, ja sieltä vuokraamme huoneita työnaisille. Kivirakennus rakennettiin ruokatarjoilua varten ja toisessa kerrassa asuvat täyshoitolaisemme."

Pensasaidassa olevasta portista päästiin pienelle pihalle. Omenapuiden väliltä vei karkea hiekkatie asuinrakennukseen. Tuskin he olivat ehtineet astua montakaan askelta sitä kujaa ennenkuin nuorehko nainen näkyi kynnyksellä huutaen:

"Joutuin siinä, sinä laiskuri! Oliko sekin nyt kauheata astua tuo pieni väli täältä Picquignyhyn! Nyt olet jälleen viipynyt poissa puolen päivää laiskottelemassa."

"Tuo on täti Zenobie", lausui Rosalie puoliääneen, "hän ei ole aina niinkään hyvällä tuulella."

"Mitä sinä mumiset?"

"Minä sanoin että ellen olisi saanut apua korin kannossa, niin en suinkaan olisi vielä ehtioyt kotiin."

"Tekisit paremmin jos olisit vaiti senkin tyhjäntoimittaja."

Täti Zenobie torui miltei huutaen, niin että kuului sisälle asti, sentähden tuli lihavahko vanha nainen näkyviin eteiseen.

"Mistä täällä nyt riitelette", hän kysyi leppyisesti.

"Täti Zenobie tässä toruu minua, mummo, että muka olen viivytellyt matkalla. Kori oli kovin painava."

"Hyvä on, hyvä on", sanoi mummo sovittavaisesti, "laske pois korisi ja tule ottamaan päivällsesi uunista; se on siinä lämpöisenä."

"Odottakaa minua täällä pihalla", sanoi Rosalie Perrinelle, "minä palaan heti ja sitten syödään päivällistä yhdessä; menkää sillä aikaa ostamaan itsellenne leipää; leipuri on kolmannessa talossa täältä vasemmalle; rientäkää."

Palatessansa Perrine näki Rusalien istuvan penkillä omenapuun siimeksessä, ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli kaksi kukkurapäistä lautasta perunamuhennosta.

"Istukaa", kehoitti Rosalie, "niin maistelemme yhdessä herkkujani."

"Mutta…."

"Te voitte varsin hyvästi tehdä niin, olen kysynyt mummolta ja hän antoi luvan."

Koska asian laita oli niin, niin Perrine ei luullut sopivaksi kursailla, vaaa istahti pöytään.

"Olen myöskin puhunut teidän asunnostanne, sekin asia on järjestetty; teidän ei tarvitse muuta kuin maksaa kahdeksankolmatta soustanne mummo Françoiselle. — Tuolla saatte asua."

Hän osoitti sormellaan rapattua rakennusta, josta ei voinut nähdä kuin osan vain, toista osaa peitti tiilirakennus. Sekin, mikä siitä näkyi oli niin vanha ja ränstynyt, että ehdottomasti tuli itseltään kysyneeksi tokko se ollenkaan kestää pystyssä.

"Siellä mummo Françoise asui ennenkuin rakennutti tämän talon niillä rahoilla, jotka oli ansainnut herra Edmondin imettäjänä. Teillä ei tietysti voi olla tuolla yhtä hyvä asua kuin kivirakennuksessa; mutta työntekijät eivät voikaan asua yhtä komeasti kuin säätyhenkilöt, eikö niin?"

Toisen pöydän luona, vähän kauempana istui noin neljänkymmenen vuotias herra, totisena ja suorana, puettuna leukaan asti napeilla kiinnitettyyn nuttuun, päässä korkea hattu. Hän luki erittäin tarkkaavaisesti jotakin kirjaa.

"Se on herra Bendit, hän lukee Isä meitäänsä", kuiskasi Rosalie hiljaa.

Siltea hän heti välittämättä englantilaisen lukemisesta meni hänen luoksensa ja lausui:

"Herra Bendit, tuossa on nuori tyttö, joka osaa englannin kieltä."

"Vai niin!" vastasi herra nostamatta silmiään kirjastansa.

Ja sen perästä kului vähintään kaksi minuuttia ennenkmn hän katsahti Perrinen puoleen.

" Are you an Englich girl?" [Oletteko englantilainen tyttö?] hän kysyi.

" No sir, but my muther was." [En herra, mutta äitini oli englantilainen.]

Tuhlaamatta enää sanaakaan herra jälleen syventyi lukemiseensa.

Tytöt jatkoivat lepoansa kun tieltä alkoi kuulua keveiden ajopelien ratinaa, joka hiljaa lähestyi pensasaitaa.

"Tuo kuuluu kuin herra Vulfranin vaunujen ratinata", huudahti Rosalie, ja nousi vilkkaasti.

Vaunut vierivät vielä hiukkasen ja seisahtuivat sitten portille.

"Hän se on!" huudahti Rosalie rientäen kadulle päin.

Matalissa vaunuissa oli kaksi henkilöä: nuori mies ajajana ja harmaahapsinen, kalpea ryppyinen vanhus, poskisuonet vähän punottavina. Päässä hänellä oli valkoinen olkihattu ja hän istui siinä vallan liikkumatonna sekä näytti pitkältä, kookkaalta mieheltä, vaikkei noussutkaan istualtaan. Se oli herra Vulfran Paindavoine.

Rosalie meni vaunujen luo.

"Täällä tulee joku", lausui nuori mies yrittäen astua alas vaunuista.

"Kuka se on?" kysyi herra Vulfran Paindavoine.

"Minä, Rosalie!"

"Käske mummosi tänne minun puheilleni."

Rosalie juoksi sisään ja palasi pian tuoden mukanaan mummonsa, joka yhtä joutuin seurasi häntä.

"Jumala antakoon hyvää päivää, herra Vulfran!"

"Hyvää päivää, Françoise."

"Millä voin teitä palvella, herra Vulfran?"

"Tahdon puhua veljestänne Omerista. Tulen juuri hänen luotansa, mutta tapasin ainoastaan hänen juopon vaimonsa, joka ei kyenuyt käsittämään mttään."

"Omer on Amiensissa, hän palaa tänä iltana."

"Sanokaa hänelle, että olen kuullut hänen vuokranneen tanssisalinsa jollekin roisto-seuralle kokouspaikaksi ja että minä en salli sitä kokousta pidettävän."

"Hän on arvattavasti luvannut."

"Hänen täytyy peruuttaa lupauksensa tahi muuten minä heitätän hänet kokouksen jälkeisenä päivänä mäelle. Yhtenä vuokraehtona on ettei kokouksia saa pitää ja minä vaadin että niitä tarkasti noudatetaan. Minä en suvaitse semmoisia kokouksia täällä."

"Mutta Flexellessä on semmoisia pidetty."

"Flexelles ei ole Maraucourt; en tahdo minun väkeni tulevan samanlaiseksi kuin he siellä Flexellessä. Velvollisuuteni on pitää huolta teistä. Te ette ole anjoulaisia ettekä artoisilaisia irtolaisia, pysykää semmoisina kuin olette. Ilmoita se Omerille. Hyvästi, Françoise."

"Hyvästi, herra Vulfran."

Herra Vulfran kaiveli liivinsä taskua.

"Missä on Rosalie?"

"Tässä olen, herra Vulfran."

Herra Paindavoine ojensi kätensä, jossa kiilsi kirkas kymmenen sousin kappale.

"Tässä on sinulle."

"Oi, kiitos herra Vulfran."

Vaunut läksivät pois.

Perrineltä ei ainoakaan lausuttu sana mennyt hukkaan, mutta vielä enemmän kuin herra Vulfranin sanat oli häntä kummastuttanut hänen käskevä käytöksensä ja komentava äänensä, jolla hän ilmaisi tahtonsa: Minä en salli sitä kokousta pidettävän… Se on minun tahtoni! Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan sillä tavoin, joka selvästi ilmaisi miten jyrkkä ja taipumaton tuo tahto oli; liikkeet olivat sitävastoin siksi epävarmat, etteivät ensinkään sopineet sanojen kovuuteen.

Rosalie palasi pian iloisen ja ylen onnellisen näköisenä.

"Herra Vulfran lahjoitti minulle kymmenen sousta", hän kertoi näyttäen rahaansa.

"Minä näin sen."

"Se ei tee mitään, kunhan vaan täti Zenobie ei saa sitä tietää, sillä silloin hän ottaisi ne minulta säästääksensä ne minulle."

"Minä luulin ettei herra Vulfran teitä tuntenut."

"Kuinka? Ettäkö hän ei tuntisi minua! Hänhän on kummini."

"Mutta kysyihän hän! 'missä on Rosalie?' vaikka seisoitte ihan hänen vieressänsä."

"Niin, kun hän ei näe."

"Eikö hän näe?"

"Ettekö sitten tiedä että hän on sokea?"

"Sokea!"

Ihan hiljaa Perrine toisti tuon sanan pari kolme kertaa.

"Onko hän jo kauan ollut sokea?"

"On kyllä jo pitkä aika siitä kun hänen näkönsä heikontui, mutta ei kukaan ottanut sitä huomioon; kaikki luulivat sen johtuneen surusta poikansa poissaolon tähden. Hänen terveytensä, joka ennen oli ollut niin luja, heikontui: häntä kohtasi usein keuhkokuume ja alituinen yskä, ja sitten eräänä päivänä hän ei enää nähnyt lukea eikä astua yksin. Ajatelkaa sitä peljästystä täällä, sillä kaikki yleisesti luulimme hänen olevaa pakoitetun myömään tehtaat. Mutta katsokaa, hän ei sittenkään peräytynyt, vaan on jatkanut liikettänsä ikäänkuin hänellä olisi näkönsä vielä jäljellä. Ne jotka ovat toivoneet etua hänen sairaudestansa — tässä hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi — minä tarkoitan veljen- ja sisarenpoikia ja tirehtööriä, Talouelia — he ovat saaneet pitkän nenän."

Silloin seisoi Zenobie jälleen ovessa huutaen:

"Rosalie, tahdotko tulla laiskuri?"

"Olenhan juuri syömässä."

"Sinun täytyy tulla tarjoilemaan."

"Täytyyhän minun sitten mennä."

"Älkää välittäkö minusta."

"Tavataan jälleen illalla."

Hitaasti ja vastahakoisesti hän astui rakennusta kohti.

Kolmastoista lako.

Rosalien mentyä Perrine olisi mielellään jäänyt istumaan paikoilleen ikäänkuin kotonaan. Mutta siinäpä se junri olikin, hän ei ollutkaan kotonaan, sillä tämä piha oli varattu "täyshoitolaisille" eikä työväelle, jolla ei ollut oikeutta oleskella muualla kuin pienessä takapihassa, missä ei ollut tuoleja ei penkkejä eikä pöytiä. Hän jätti siis penkkinsä ja läksi ulos kadulle, jossa sitten verkkaan kuljeskeli eteenpäin katsellen kauppalaa.

Mutta vaikka hän astuikin verkkaan hän oli kuitenkin pian kulkenut kaikki kadut. Ja kun huomasi kaikkien uteliaasti katselevan itseään hän ei tohtinut seisahtua milloin olisi haluttanut, ei palata samaa tietä eikä myöskään kulkea samaa katua monta kertaa. Kauppalan toisessa laidassa tehtaitten vastaisella puolella maanpinta kohosi ja hän huomasi siellä metsän, jonka tumman vihreät latvat kuvastuivat taivaanrantaa kohtaan; siellä hän ehkä löytäisi rauhan ja sunnuntailevon, siellä hän ehkä voisi istahtaa kenenkään huomaamatta ja tarkastamatta.

Siellä oli todellakin hiljaista ja autiota, ei yksistään metsässä, vaan myöskin sen alla olevalla kentällä, niin että hän päästessänsä sen reunaan, mukavasti voi heittäytyä pitkäksensä sammalikkoon katselemaan edessänsä olevaa laaksoa ja koko kauppalaa, joka muodosti sen keskustan. Vaikka hän tunsikin sen tarkalleen isänsä kertomuksista ei hän kuitenkaan astuessansa sen katuja voinut saada siitä oikein selvää kuvaa; mutta nyt, kun hän voi nähdä kaikki, hän huomasi kaikki semmoiseksi kuin oli niitä mielessänsä kuvitellut, semmoiseksi kuin hän oli niistä kertonut äidilleen pitkällä matkallaan ja semmoiseksi kuin hän nälän tuottamissa hourailuissaan oli nähnyt luvattuna maana, jolloin hänestä epätoivossaan tuntui siltä, ettei hän milloinkaan sitä saavuttaisi.

Ja nyt hän oli saapunut siihen, nyt se levisi hänen silmiensä eteen. Sormellaan hän nyt voi osottaa, missä jokainen talo sijaitsi.

Mikä ilo! se oli totta! tämä oli siis tosiaan tuo Maraucourt, jonka nimen hän oli niin monta kertaa lausunut taikasanana ja jota hän oli tultuansa Ranskaan etsinyt ohikulkevien vaunujen tahi rautatievaunujen laidoista ikäänkuin hänellä olisi ollut tarvis nähdä tuo kirjoitus tullaksensa vakuutetuksi siitä, ettei tuo kaikki ollutkaan ihmeellistä, käsittämätöntä unta, vaan aivan totista totta.

Vastaisella rinteellä hänen edessänsä oikealla, kylän toisella puolella kohosivat tehtaiden rakennukset ja kattojen eri väristä hän osasi seurata niiden rakennushistoriaa yhtä tarkasti kuin olisi joku sen seudun asukas sen hänelle kertonut.

Kauppalan keskellä joen reunalla kohosi vanha tiilinen, mustakattoinen ja korkeapiippuinen tuulien ja sateitten pieksämä ja savun mustaama rakennus. Se oli vanha kehruutehdas, joka jo silloin oli hyljättynä, kun kolmekymmentäviisi vuotta sitten eräs mitätön pikkutehtailija nimeltä Vulfran Paindavoine sen vuokrasi häviökseen, niinkuin seudun kaikki järkevät ihmiset arvelivat surkutellen hänen hulluuttaan. Mutta häviön asemasta tulikin vähitellen rikkaus tuoden frangin toisensa perästä, jotka pian muuttuivat miljooneiksi.

Tämän "kultahanhen" ympärille kasvoi sitten hyvin sukkelaan koko parvi pikku hanhia. Vanhimmat olivat huonossa ulkoasussa, rumanmuotoiset ja kurjat kuin äitinsäkin, juuri niinkuin usein on niiden laita, jotka ovat kärsineet puutetta. Toiset sitävastoin etenkin nuorimmat, uudemmat olivat komeita, suuria ja vahvemmat kuin ehkä tarpeellista. Niitä kaunistivat eriväriset koristeet eikä niissä ollut tuon kuluneen rappauksen jälkeäkään, joka oli vanhempien sisarusten kuluneena pukuna. Nuo rautatukkeiset punavalkeat, kiillotetut tiiliseinäiset rakennukset näyttivät voivan vastustaa niin työn kuin ajankin kuluttavaa hammasta. Vanhat rakennukset muodostivat ahtaan sykerön vanhan tehtaan ympärille, mutta uudet levisivät sensijaan laajalle ympärille olevalle tasangolle ja niitä yhdisti erityinen rautatieverkko ja johtopylvästö sähkölankoineen, niin että tehdaslaitos kokonaisuudessaan oli vallan sähköverkon ympäröimänä.

Kauan hän istui siinä katse miltei eksyneenä noihin katusokkeloihin, mahtaviin savupiippuihin, korkeihin ja leveihin ukkosenjohtimiin, jotka pistiminä kohosivat katoilla, sähköpatsaihin, rautatievaunuihin ja hiilivarastoihin, koettaen kuvitella mielessään miltä elämä näyttäisi tuossa näennäisesti kuolleessa kauppalassa silloinkuin kaikkialla tulet olivat sytytetyt, ja savusi ja liike oli vilkkaammillaan ja koneet kävivät kauhealla melulla ja ratinalla, jommoista oli kuullut Saint-Denisin tasangolla lähdettyään Parisista.

Kääntäessään katseensa ihmisasuntoihin hän huomasi niissä samanlaista edistystä kuin tehtaissakin. Vanhat turvekatot, jotka kukkivan kattokeltamon peittäminä kimelsivät kullankarvaisina, olivat ikäänkuin tiheästi sullotut kirkon ympärille. Uudet talot sitävastoin vielä punertavista äsken poltetuista tiilistä tehtyine kattoineen olivat hajallaan laaksossa puiden ympäröiminä pitkin joen rantoja; mutta ihan päinvastaisen vaikutuksen ne tekivät kuin tehtaat, sillä vanhat asunnot näyttivät vieläkin vankoilta ja vahvoilta ja uudet kurjilta, ikäänkuin olisivat talonpojat, tuon entisen maataviljelevän Maraucourt-kylän asukkaat, olleet paljon varakkaammat kuin nykyisen tehdaskauppalan.

Vanhojen talojen joukossa kohosi eräs toisten reunalla ja erosi toisista senkin kautta, että sitä ympäröi tuuheapintainen puutarha, joka kahtena penkereenä ulettui rantaan asti ja päättyi pesulaituriin. Se oli Perrinelle vanhastaan tuttu talo: siinä herra Vulfran asui rakentaessaan Maraucourtin tehtaat siihen asti kunnes muutti komeaan linnaansa. Miten monta tuntia hänen isänsä olikaan lapsena viettänyt sen laiturilla kuunnellen pesuakkojen kertovan noita pitkiä satuja ja taruja, joita hän sitten myöhemmin kertoi pikku tytöllensä: satuja semmoisia kuin Rahkasuon peikko, Englantilainen joka hukkui lentohiekkaan, Hangestin ihmissusi ja kymmenittäin muita, jotka kaikki siinä johtuivat hänelle mieleen juuri kuin hän olisi kuullut ne edellisenä päivänä.

Auringonsäteet kohtasivat häntä silmiin ja pakottivat hänen valitsemaan toisen paikan. Hänen ei sitä varten tarvinnut muuta kuin siirtyä muutamia askeleita löytääkseen semmoisen, jossa ruoho oli yhtä pehmoinen ja tuoksuva ja näköala kylän ja laakson ylitse yhtä ihana. Siellä hän viipyi koko illan nauttien hyvinvoinnista, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut.

Kuitenkin hän oli saanut kärsiä liian paljon ja kokea elämän kovuutta antautuakseen tuon suloisen levon tunnelman helmaan ja kuvitellaksensa kärsimyksiensä jo loppuneen. Ei ollut siinä kylliksi, että hän nyt varmana tiesi saavansa työtä ja siten ansaitsevansa myöskin ruokansa ja asuntonsa, häneltä puuttui vielä paljon ennenkuin osaisi saada äidin toiveet toteutumaan, sillä ne tuntuivat hänestä niin tavattoman vaikeilta jopa mahdottomilta saavuttaa, että tuskin tohti vapisematta niitä ajatellakaan. Mutta kuitenkin hän oli jo paljon saavuttanut päästessänsä Maraucourtiin, jonne hän niin vähän tuskin ollenkaan voi toivoa koskaan pääsevänsä. Sen vuoksi hän ei saisi menettää rohkeuttansa eikä joutua epäilyksien valtaan, vaikka odotusaika tulisi kuinkakin pitkäksi ja vaikka paljon aikaa kuluisi hänen taistellessansa päästäksensä pyrkimyksiensä perille. Eikö katto pään yllä ja kuuden sousin päiväpalkka ollut oikea aarre tyttöraukalle, jolla ei aikaisemmin ollut parempaa kotia kuin maantienoja makuupaikkana eikä muuta ruokaa kuin koivun kuorta pureskella?

Hänestä tnntui että oli viisasta miettiä suunnitelmaa, miten hänen oli menetteleminen, mitä hänen tuli tehdä, mitä välttää, mitä sanoa ja mitä jättää sanomatta siinä uudessa elämässä, joka huomenna hänelle alkaisi. Mutta tuo kaikki tuntui hänestä niin vaikealta noissa uusissa oloissa, että hän oivalsi sen menevän yli voimiensa. Jos hänen äitinsä olisi sallittu saapua Maraucourtiin niin hän olisi epäilemättä tietänyt miten oli meneteltävä. Mutta hän ei mielestään omannut äidin kokemusta, neroa, varovaisuutta eikä hienotunteisuutta — ei ainoatakaan tuon äiti raukan mainioista ominaisuuksista. Hänhän oli vain lapsi vielä, eikä hänellä ollut ketään neuvonantajaa, joka olisi hänelle tukena ja turvana.

Tuo ajatus ynnä vielä enemmän äidin muisteleminen saattoi hänen kyyneleensä virtanaan tulvanaan ja hän alkoi itkeä hillittömästi yhä uudestaan toistellen niitä sanoja, joita oli niin usein haikeasti lausunut lähdettyään hautuumaalta, juuri kuin niiden taikavoima olisi voinut häntä auttaa ja pelastaa:

"Äiti, rakas äiti kulta!"

Eivätkö nuo sanat todellakin monta kertaa olleet auttaneet, vahvistaneet ja virkistäneet häntä milloin hän oli vähällä sortua uupumuksesta ja epätoivosta? Olisiko hän voinut kestää loppuun asti ellei hän olisi vähä väliä toistanut kuolemaisillaan olevan äidin viimeisiä sanoja: "minä näen sinut… niin, minä näen sinut onnellisena?" Eikö ole totta että kuolonhetkenä, jolloin sielu jo on liitelemässä taivaan ja maan välillä, kuoleva näkee paljon salaperäistä, josta terveillä ei ole vihiäkään?

Tuo tunteiden purkaus teki hänelle hyvää ja virkisti hänen mielensä. Toivo elpyi hänen sydämessänsä täyttäen sen luottamuksella, ja liikutuksen valtaamana hän kuvaili miten iltatuulahdus, joka vähä väliä keskeytti illan tyyneyden ja vienosti suuteli hänen kyyneleisiä poskiansa, oli tervehdys äidiltä, joka hiljaisena kuiskeena toisti hänen viimeiset sanansa: "Minä näen sinut onnellisena."

Ja miksikä ei? Miksikä ei äiti sinä hetkenä voisi olla hänen lähellänsä kumartuneena hänen ylitsensä kuin suojelusenkeli?

Silloin hänelle johtui mieleen että hän voisi vieläkin olla yhteydessä äitinsä kanssa ja pyytää hänen toistamaan ennustuksensa jonka oli Parisissa lausunut. Vaikka mielensä olikin kiihtynyt hänelle ei kuitenkaan johtunut mieleen tavallisin sanoin puhutella häntä kuin elävää olentoa eikä hän myöskään uskotellut äidin voivan vastata hänelle sillä eiväthän henget puhu niinkuin elävät olennot, mutta että ne puhuvat heille siitä hän oli ihan varma, jos ihmiset sitten vain ymmärtäisivät heidän salaperäistä kieltänsä.

Kauan hän istui siinä vaipuneena mietteihinsä, ajatellen tuota käsittämätöntä, tuntematonta, joka vallan pelottavan lumoavasti veti häntä puoleensa. Koneentapaisesti hän katsahti eteensä ja huomasi metsänreunassa kukkivan päivänkakkararyhmän valkokukkia, jotka sievästi erosivat rehevästä ruohosta. — Hän nousi kiireesti ja umpimäärin poimi niistä muutamia.

Sen perästä hän palasi entiselle paikalleen ja istahti totisena ruohoon. Liikutuksesta vapisevin käsin hän sitten rupesi repimään irti kukan valkolehtiä kuiskaten:

"Onnistun, vähän… hyvin .. täydelleen… en ollenkaan…"

Ja sillä tavalla hän arastellen jatkoi, kunnes puuttui vaan muutamia valkolehtiä.

Montako? Hän ei rohjennut niitä lukea, sillä silloin se olisivat ilmoittaneet hänelle vastauksen; mutta sitten hän vapisevin sydämin repi irti loputkin.

Onnistun… vähän… hyvin… täydelleen.

Ja samassa lempeä tuulahdus hyväillen siveli hänen otsaansa ja huuliansa: äidin vastaus, suudelma, mitä hellin, hellempi kuin milloinkaan ennen.

Neljästoista luku.

Viimein hän päätti palata kauppalaan; aurinko oli mailleen menemäisillään ja syvemmistä, etäisistä laaksoista niinkuin La Sommen muodostamasta, nousi jo keveitä valkoisia sumuvaippoja, jotka harsontapaisesti liitelivät suurten puiden latvasykermien ympärillä. Kauppalassa pienet tulet siellä täällä tuikkivat pimeästä valaisten talojen ikkunat ja nousten ja laskien kuin aalto kuului illan tyyneydestä melua, jota vähä väliä laulunpätkät keskeyttivät.

Perrine oli kylliksi karaistu ja rohkeamielinen ollaksensa pelkäämättä myöhästymistä tahi yöpymistä metsässä tahi maantien läheisyydessä. Mutta eihän hänen nyt ollut pakkokaan. Olihan hänellä nyt — ja sitä vailla oli niin vaikea elää — katto, jonka suojaan voi vetäytyä ja sänky. Ja kun hänen tuli nousta varhain seuraavana aamuna mennäksensä työhön, niin hänen oli nyt parasta käydä aikaisin levolle.

Saapuessansa kauppalaan hän huomasi melun ja laulun tulevan kapakoista, jotka nytkin olivat yhtä täynnä juomareita kuin päivällä hänen tullessansa sinne. Avonaisista ovista tunki ulos väkijuomain löyhkää, tupakansavua ja kahvinhajua, joka täytti kadun juuri kuin se olisi ollut joku avara tupakkahuone. Ja kapakoita oli toinen toisensa rinnalla, välistä ovi oven vieressä, niin että kolmesta talosta ainakin yksi oli pelkästään väkijuomamyymälänä. Pitkillä matkoillaan niin monissa maissa hän oli valtamaanteiden varsilla kyllä nähnyt kapakoita ja jos jonkinmoisia juomaseuroja, mutta ei milloinkaan ennen kuullut semmoista hälinää ja huutoa kuin noista matalista ikkunoista.

Päästyään mummo Françoisen pihaan hän huomasi herra Benditin istuvan saman pöydän luona kuin ennenkiu yhä vaan lukemassa. Pöydällä palavan kynttilän liekkiä suojeli tuulelta ympärille kääritty sanomalehti ja sen ympärillä lenteli yöperhosia ja itikoita, jotka pyrkivät valoa kohti herran huomaamatta, sillä hän näytti olevan lukemiseensa syventyneenä.

Perrinen astuessa ohitse, hän kuitenkin katsahti ylös ja tunsi hänet. Varmaankin saadaksensa kuulla omaa kieltänsä hän lausui tälle:

" A good night's rest to you." [Hyvää yölepoa teille.] " Good evening sir. Hyvää yötä sir."

"Missä olette ollut?" jatkoi herra Bendit englannin kielellä.

"Olen ollut kävelemässä metsässä", vastasi Perrine samalla kielellä.

"Ihanko yksin?"

"Ihan yksin, en tunne ketään täällä Maraucourtissa."

"Miksi ette sitten ole jäänyt kotiin lukemaan? Ei ole mitään paretnpaaa sunnuntaihuvitusta kuin lukeminen."

"Minulla ei ole kirjoja."

"Oletteko katolilainen?"

"Olen, herra."

"Minä kyllä lainaan teille muutamia: farewell. Jääkää hyvästi."

" Good-bye sir. Hyvästi herra."

Rosalie istui talon kynnyksellä nojautuneena ovipieleen. Hän näytti lepäävän ja nauttivan raitista ilmaa.

"Ehkä tahdotte jo mennä levolle?" hän kysyi.

"Niin, kyllä mielelläni menisin."

"Minä saatan teitä, mutta ensin täytyy teidän sopia asiasta mummoni kanssa. Mennään sisään ruokahuoneeseen."

Rosalie oli jo ennen puhunut asiasta mummollensa, niin että se oli piankin sovittu maksamalla kaksikymmentäkahdeksan sousta, jotka Perrine luki pöydälle ynnä vielä kaksi sousta viikolta valaistuksesta.

"Tahdotteko siis asettua meille, pikku ystäväni?" kysyi mummo Françoise lempeästi ja hyväntahtoisesti.

"Niin, jos vaan mahdollista."

"Se kyllä käy päinsä, jos vaan tahdotte tehdä työtä."

"En toivo parempaa."

"No, silloin on kaikki hyvin. Ette ainiaaksi jää viidenkymmenen centimen palkalle, te pääsette kyllä frangiin jopa kahteenkin. Ja jos sitten myöhemmin menette naimisiin jollekin kunnon työmiehelle, joka ansaitsee kolme frangia niin ansaitsette viisi frangia päivässä; siinähän on jo koko rikkaus… ellei hän ole juomari, ainoastaan siinä tapauksessa, että hän ei ole juomari. On vallan onni että herra Vulfran on antanut työtä koko paikkakunnalle. Onhan tosin maanviljelys jäljellä, mutta maanviljelys ei elätä kaikkia niitä, jotka tahtovat syödä."

Sillä aikaa kun vanhus arvokkaasti ja painavasti piti tuota puhetta, ollen silminnähtävästi tottunut siihen, että hänen sanojansa kunnioitettiin, oli Rosalie ottanut eräästä kaapista lakanat, ja sitä tointa Perrine koko ajan katseli. Hän huomasi silloin niiden olevan jotenkin karkeata, kellertävää käärekangasta. Mutta kun ei ollut pitkään aikaan saanut maata kunnollisella vuoteella, niin hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan nukkua kerrankin semmoisella, olkootpa lakanat sitten kuinka karkeat hyvänsä. Oikeinko riisuutuneena! La Rouquerie ei milloinkaan matkoillansa hankkinut itsellensä semmoista mukavuutta kuin kunnon vuoteen, vielä vähemmin juolahti hänelle mieleen toimittaa Perrinelle semmoista ylellisyyttä. Jo aikoja ennenkuin hän äitinsä kanssa oli ehtinyt Ranskaan, olivat heidän omat vaunussa käyttämät lakanansa, paitsi äidin lakanaa, joko myödyt tahi kuluneet repaleiksi.

Perrine otti toisen puolen Rosalien kannettavasta ja seurasi häntä takapihan poikki, jossa istui parisenkymmentä henkeä työväkeä, miehiä, naisia ja lapsia hajallaan pihalla olevilla kivillä, pölkynpäillä tahi missä sattui, tupakoiden ja jutellen, kunnes tuli maatapanonaika. Kuinka semmoinen ihmisjoukko voikaan asua tuossa vanhassa rakennuksessa, joka päällepäätteeksi oli niin pieni?

Nähdessänsä tuon pienen ullakkokamarin, jossa Rosalie nyt sytytti rautaverkon sisässä olevan pienen kynttilän, Perrine sai vastauksen kysymykseensä. Noin kymmenen metrin pituisella alalla oli kuusi vuodetta rivissä seinänvierustalla, ja kapea käytävä niiden välillä oli tuskin metrin levyinen. Kuuden hengen oli määrä viettää yönsä huoneessa, jossa tuskin oli kunnollista tilaa kahdelle. Tosin oli pienoinen ikkuna auki eteisessä, mutta ilma oli siellä kuitenkin niin ummehtunut ja tympäisevä, että Perrineä oikein tukahdutti. Mutta hän ei huomauttanut siitä kun Rosalie nauraeu kysyi häneltä:

"Teistä tämä kai näyttää jotensakin ahtaalta ja pieneltä?"

Hän tyytyi vaan vastaamaan:

"Jotensakin."

"Niin, mutta toista on maksaa yksi frangi koin viisi frangia viikossa."

"On tietysti."

Kaikissa tapauksissa oli tämä pieni suoja metsää tahi maantietä parempi. Kun hän oli sietänyt Grain de Selin hökkelin turmeltunutta ilmaa, niin hän epäilemättä kestäisi tämänkin.

"Tuossa on teidän tilanne", sanoi Rosalie osottaen ikkunan edessä olevaa vuodetta.

Tuo niin sanottu tila oli pari poikkipuulla varustettua lautaa asetettuna kahdelle pukille ja siinä sitten matrassi ja päänalus.

"Matrassi on vasta täytetty uusilla sananjaloilla", lausui Rosalie. "Jokaiselle uudelle vuokralaiselle pannaan aina tuoreita sananjalkoja, sillä emme anna kenenkään uuden tulokkaan maata vanhoilla lehdillä, vaikka, niinkuin olemme kuulleet, ravintoloissa ei olla siinä niinkään tarkkoja."

Jos olikin liian paljon vuoteita tuossa pienessä huoneessa, niin ei siinä sen sijaan ollut ainoatakaan tuolia.

"Seinissä on nauloja", lausui Rosalie ikäänkuin vastaukseksi Perrinen mykkään kysymykseen. "Sopii varsin hyvin ripustaa niihin vaatteita."

Olipa myöskin laatikoita sänkyjen alla ja koreja, joissa ne joilla oli liinavaatteita, voivat niitä säilyttää, mutta kun Perrinellä ei ollut niitä, niin vuoteen jalkapäässä oleva vaatenaula oli hänelle kyllin riittävä.

"Te joudutte täällä kunnon ihmisten pariin", lausui Rosalie; "voipi tapahtua että La Noyelle rupeaa juttelemaan yöllä, jos hän taas on juonut itsensä humalaan, mutta ei tarvitse pitää siitä lukua. Hän on nimittäin vähän juoppo. Huomenna voitte nousta muiden kanssa niin minä silloin neuvon teille miten teidän on meneteltävä päästäksenne tehtaan työhön. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, kiitoksia."

"Ei kestä kiittää."

Perrine riensi riisuutumaan iloisena koska sattui olemaan yksinään, eikä tarvinnut tyydyttää huonekumppaniensa uteliaisuutta. Mutta jouduttuaan tilalle hän ei saanutkaan kokea tuota toivottua hyvinvoinnin tunnetta, sillä lakanat olivat kovin karkeat. Vaikka olisivat olleet kudotut lastuvilloista ne eivät olisi voineet olla sen karkeammat. Mutta vähät siitä, olihan maakin kova hänen ensi kertaa siinä maatessaan ja hyvin pian hän oli siihen tottunut.

Ei kestänyt kauan ennenkuin ovi aukeni ja nuori noin viidentoistavuotias tyttö astui sisään ja rupesi heti riisuutumaan, vähä väliä vilaisten Perrineen kuitenkaan mitään virkkaamatta. Hänellä oli paljoa puuhaa, sillä pyhàvaatteet olivat riisuttavat. Sen tehtyään hän pani ne kaikki arkkuun, otti sieltä arkipukunsa ja ripusti sen naulaan huomispäivää varten.

Hetken perästä saapui toinen, sitten kolmas ja vielä neljäs. Silloinpas alkoi huumaava lörpötys ja naurun kikatus; kaikki neljä puhuivat yhtä aikaa, jokainen kertoi päivän tapahtumia. Laatikot ja vasut vedettiin esille vuoteiden alta ja ne saivat yhteen törmätessään aikaan tyytymättömyyden ja kiukun purkauksia, jotka tavallisesti kohdistuivat huoneen omistajaan.

"Mokomakin pesä!"

"Kylläkai tänne vielä nostetaan pari tilaa lisää."

"Silloin en aicakaan minä enää jää tänne."

"Minnepä menet? Luuletko olevan parempaa muualla?"

Ja semmoista kesti loppumattomiin. Viimein kun ensiksi saapuneet olivat päässeet levolle niin toisetkin vähän tyyyntyivät ja pian olivat kaikki vuoteet täynnä paitsi yksi ainoa.

Puhe ei silti suinkaan tauonnut, käsitteli vain muita aineita. Keskusteltuaan päivän huvituksista tytöt rupesivat puhelemaan huomispäivästä, tehtaan työstä, tyytymättömyydestä, valituksista, riidoista, tehtaan kielikelloista ja yleensä omistajasta ja päälliköistä: herra Vulfranista, hauen veljensä ja sisaressa pojista, joita sanottiin "nuoriksi" ja tirehtöri Talouelista. Viimemainittua sanottiin vaan kerran nimeltä, mutta sen sijaan häntä mainittiin liikanimillä, jotka paremmin kuin mitkään lauseet ilmaisivat yleisen mielipiteen ja vihan; niinkuin esimerkiksi nimet Näätä, Pihdit, Juudas.

Perrinen valtasi outo tunne kun hän kuuli noita kummallisia väittelyitä. Hän tahtoi olla pelkkänä korvina, hyvästi tajuten miten hyödyllistä hänen oli saada sikäläisistä oloista niin paljon tietoja kuin mahdollista mutta toisekseen häntä taas hävetti tuo salaa kuunteleminen.

Sillä välin jatkui lörpötystä, mutta kaikki viittaukset olivat niin epämääräiset vaikka kohdistuivatkin yksityisiin henkilöihin, että oli välttämätöntä tuntea panettelun esineet voidakseen ymmärtää kenestä oli puhe. Senvnoksi kestikin melkoisen kauan ennenkuin hänelle selveni että Näädällä, Pihdillä ja Juudaksella tarkoitettiinkin Talouelia, joka näkyi olevan työväen musta pukki, kaikkien pelkäämä ja vihaama. Mutta se viha ja pelko kuitenkin aina lausuttiin niin varovasti ja ulkokullatusti, ettei kukaaa rohjennut edes kumppanillensa sanoa suoraan mielipidettänsä hänestä. Sentähden kaikki lauseet päättyivätkin jotenkin siihen tapaan kuin:

"Mutta se ei estä hänen olemasta erittäin rehellinen mies."

"Niin, ja oikeutta noudattava myös."

"Paras on olla siitä puhumatta."

Mutta heti joku toinen lisäsi:

"Eihän se estä…"

Ja sitten esiintuotiin noita rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden todisteita.

"Jospa ei olisi pakko ansaita leipäänsä!"

Vähitellen puhe taukosi.

"Kunhan nyt saisi edes nukkua", kuului uninen ääni.

"Mikä sinua estää?"

"Eihän La Noyelle ole vielä tullut."

"Minä näin hänet tunti sitten."

"Mimmoinen hän oli?"

"Sikahumalassa tietysti."

"Niinkö ettei voi päästä rappusia ylös?"

"En tiedä sitä."

"Entä jos panisimme oven salpaan."

"Siitäpä hän vasta nostaisi melun."

"Tästä tulee samanlainen elämä kuin viime sunnuntainakin."

"Ehkä vielä pahempikin."

Samassa kuului rappusista raskaita ja epävakaita askeleita.

"Siinä hän nyt onkin."

Mutta askeleet lakkasivat ja sen sijaan kuului joku raskaasti kaatuvan, senperästä valitusta ja itkua.

"Kas niin, nyt hän kaatui."

"Ehkei hän voikaan nousta."

"Hän kyllä nukkuu yhtä hyvin rappusissa kuin täällä."

"Ja me nukumme paremmin."

Valituksia kuului ja väliin huutoja.

"Tule toki Laïde: auta pikkuruisen, lapseni."

"Sitä hän saa odottaa", lausui Laïde.

"Hoi, Laïde hoi, Laïde!"

Mutta Laïde ei hiiskahtanut ja hetken kuluttua huudot taukosivat.

"Hän on nukkunut."

"Sepä onni!"

Mutta hän ei ollutkaan nukkunut; päinvastoin hän koetti uudestaan nousta rappusia ylös ja rupesi huutamaan:

"Laïde tule auttamaan mi-mi-nua. Ojenna mi-nulle vaan kätesi la-apseni, Laïde, Laïde!"

Nähtävästi hän ei päässyt paikaltaan, sillä huudot kuuluivat koko ajan rappujen alaosasta ja muuttuivat viimein itkunsekaisiksi valituksiksi:

"Pi-ikku Laïdeni! Pi-ikku Laïdeni, pi-ikkn-ikku Laïdeni! Rappuset pu-utoavat a-alas! Oi, voi-voi!"

Kaikki tytöt purskahtivat nauruun.

"Sinä et muka ole sisällä, Laïde! Hiljaa, hiljaa! Minä huudan sinua ja silloin olet sinä vastaamatta."

"Niin silloin varmaankin on hiljaa", lausui toinen ääni.

"Uskokaa sitä", keskeytti toinen ääni. "Silloin hän menee hakemaan Laïdea löytämättä häntä ja niin palaa hän tunnin kuluttua ja meluaa vielä pahemmin."

"Eikö tässä saa milloinkaan nukkua?"

"Mene auttamaan häntä ylös, Laïde."

"Mene itse."

"Sinuahan hän huutaa."

Laïde suostui viimeio, heitti hameen yllensä ja meni ulos rappusiin.

"Oi, pi-hikku la-hapseni! Pi-hikku la-hapseni!" huudahti La Noyelle itkien liikutuksesta.

Etpä olisi luullut tarvitsevan muuta kuin astua ylös rappusia jotka nyt pysyivät paikoillaan, mutta Laïden näkemisen ilo karkotti sen ajatuksen.

"Tu-hule ni-iin ta-harjoan sinu-hulle la-hasin vi-hiiniä."

Mutta Laïde ei kuunnellut sitä ehdotusta.

"Tule nukkumaan kanssani." "E-en! Tu-hule ka-hanssani, pi-ikku La-haïdeni."

Siinä he keskustelivat kauan sillä La Noyelle, ollen innostunut uuteen ajatukseensa toisti toistamistansa tuumaansa:

"Pi-hikkainen la-hasi!"

"Tuosta ei ikinä tule loppua", kuului ääni sisältä.

"Ja minä kun tahtoisin niin mielelläni nukkua."

"Kun meidän täytyy olla niin varhain ylhäällä huomenna."

"Ja tämmöistä on elämä joka sunnuntai."

Ja Perrine, joka luuli saavansa nauttia mitä makeinta unta kun vaan oli päässyt katon alle! Monta vertaa parempi hänen oli ollut maata metsässä, vaikka pimeys olikin pelottava ja yksinäisyys kammottava, kuin sullottuna tähän pieneen kamariin, jossa hälinä ja sekasorto häntä kiusasi ja ilma muuttui yhä inhottavamman ummehtuneeksi, niin että hän jo kysyi itseltään oliko mahdollista kestää aamuun asti.

Ulkoa kuului yhä juopuneen La Noyellen lallatusta: "Vaan pi-ikkuinen la-hasi" ja Laïden vastaus siihen: "Kyllä, huomenna!"

"Minä menen auttamaan Laïdea", lausui yksi naisista, "muuten tätä elämää kestää huomiseen asti."

Hän nousikin ja meni alas; mutta silloin syntyi rappusissa vielä entistään pahempi melu ja huuto. Kuului raskaita askeleita, lyöntejä ja alakerrassa asuvien huutoja, he kun metelistä kiukustuneina yhtyivät sekasortoon ja käskivät heitä poistumaan. Koko talo näkyi olevan liikkeellä?

Vihdoin he saivat ulvovan ja huutavan La Noyellen retuutetuksi huoneeseen.

"Mitä pa-hahaa olen te-hehnyt teille?"

Välittämättä hänen valituksestansa he riisuivat hänet ja panivat hänet levolle; mutta hän ei ottanut nukkuaksensa vaan jatkoi valituksiansa ja itkuaan.

"Mi-hitä olen te-hehnyt te-heille että no-hoin pi-hitelette minua? Voi, ku-huinka olen onneto-hon! O-holenko va-aras, kun ette ta-hahdo juoda ka-hanssani? La-hide minun on ja-hano!"

Mitä enemmän hän ruikutti, sitä enemmän huonekumppanit kiukustuivat häneen, jokainen huusi hänellä vihaisesti.

Mutta hän jatkoi vaan: "suuri suu, kova luu, kirkas kun, ei kukaan muu."

Lausuttuaan kaikki mieleensä johtuneet uu-päätteiset sanat hän rupesi kertomaan muita sanoja, joissa ei ollut sen enempää pontta eikä perää.

"Hyvä sisko, hernelisko, rautakisko. Teräslanka, veneen honka, pannunsanka. Kyllä tiedän, pois mä viedään, kapakkaan, juodaan vaan, humalaan, humalaan, humalaan."

Vähitellen hiljeni ääni ja vaikeni, ikäänkuin uni jo olisi tullut häntä valtaamaan, mutta silloin hän jälleen kiireesti ja kimakasti jatkoi lallatustansa herättäen vastikään nukkuneet kumppaninsa, jotka unen pöppörössä hypähtivät ylös raivoisasti huuutaen, niin että La Noyelle kyllä säikähti, vaan ei suinkaan siltä vaiennut.

"Mi-inkä tä-ähden olette ni-hiin hä-äijyt. Mitä pahaa olen te-hehnyt? Anteeks antakaa, jälleen nukkukaa, ulos astukaa."

"Siinäpä palkkamme kun laahasimme hänet tänne."

"Sinäpä sitä juuri tahdoit."

"Viemmekö hänet ulos takaisin?"

"Silloinhan tänne ei milloinkaan tule rauhaa."

Sitä Perrinekin ajatteli. Jos elämä on joka sunnuntai samanlaista niin kuinka hän voisi kestää sitä ja kuinka voivat La Noyellen makuukumppalit kärsiä sitä. Eikö ollut Maraucourtissa toisia vuokrahuoneita, joissa saisi levollisempaa unta?

Mutta ei ainoastaan tuo hälinä ja pauhu häntä vaivanneet. Ilmakin tuli tuskastuttavan raskaaksi ja ummehtuneeksi ja kuumuus sietämättömäksi. Sitä paitsi levisi sinne humalaisen naisen tultua niin inhottavaa hajua että hänen mieltänsä oikein rupesi vellomaan.

Vähitellen La Noyellen sanatulva kuitenkin lakkasi, ei kuulunut enää kuin silloin tällöin katkonaisia sanoja, mutta sensijaan hän rupesi kaikuvasti kuorsaamaan.

Mutta vaikka hiljaisuus muuten vallitsi huoneessa ei Perrine kuitenkaan saanut unta, ilma oli hirvittävän painostava, ohimosuonet tykyttivät ja hiki valui virtanaan kiireestä kantapäähän.

Ei ollut vaikea käsittää syytä siihen: häntä pyörrytti, sentähden että oli liian vähän ilmaa hengittää ja joskin hänen huonekumppaneitansa ei tukehduttanutkaan niinkuin häntä, niin oli syy etsittävänä siitä, että he olivat tottuneet elämään semmoisessa ilmassa, vaikka se oli sietämätöntä sille, joka oli tottunut nukkumaan raittiissa metsässä.

Mutta miksipä hän ei voisi tottua hengittämään semmoista turmeltunutta ilmaa, kun nuo talonpoikaisnaiset voivat sitä sietää; hänestä tuntui että pitäisi hänenkin voida yhtä hyvin kuin heidänkin. Epäilemättä siihen tarvittiin rohkeutta ja kestävyyttä. Vaikka hän ei ollutkaan talonpoikaisnainen, niin hän oli kuitenkin saanut kokea ainakin yhtä kovaa kuin kurjin heistä ellei kovempaakin; miksi hän ei siis sietäisi sitä mitä he kestivät? Eihän hänen tarvinnut muuta kuin olla hengittämättä, tuntematta tuota turmeltunutta ilmaa, silloin kyllä uni tulisi ja hän tiesi varsin hyvin että nukkuessa hajuaisti lepää.

Mutta pahaksi onneksi ei ihminen hengitä silloin kuin tahtoo ja niinkuin tahtoo. Ei auttanut suun ja nenän tukkeaminen, hänen täytyi kohta avata huulensa ja hengittää entistään syvempään, kun hänellä ei enää oliot ilmaa keuhkoissansa; ja pahin kaikesta oli että hänen vähä väliä täytyi uudistaa se temppu.

Mitä hänen oli tekeminen? Ellei hengitä niin hän tukehtuu; jos hän hengittää niin hän tulee sairaaksi.

Kääntyessään tuskissansa vuoteellaan hänen kätensä vahingossa sattui päänalasen päässä olevan ikkunan paperiseen ruutuun, joka oli pantu siihen lasiruudun paikaksi. Paperi ei ole lasintapaista, se särkyy melutta ja reiästä voi raitis ulko-ilma virtailla sisään. Mitä pahaa siinä olisi jos hän sen särkisi? Vaikka muut olivatkin tottuneet tuohon turmeltuneeseen ilmaan he varmaan kuitenkin kärsivät siitä. Eikä kenenkään tarvinnut herätä siitä, että hän varovasti rikkoi tuon paperin.

Mutta hänen ei tarvinnut sitä rikkoakaan; koetellessansa sitä hän huomasi sen olevan huolimattomasti kiinnipannun, niin että hän kynnellään voi helposti irrottaa yhden sivun. Painaen suutansa tekemäänsä aukkoon hän voi hengittää ja siinä asennossa uni hänet viimeinkin saavutti.

Viidestoista luku.

Perrinen herätessä sarasti jo päivä ja lähetti heikon valonsäteen hiukkasen valaisemaan huonetta. Naapuristosta kuului kukkojen kiekuntaa ja ikkunasta tunkeutui sisään viileä tuulen henki. Päivä ilmaisi tuloaan.

Huolimatta tuosta ulkoa tulevasta ilmavirrasta oli huoneessa yhtä tukehduttavaa kuin ennenkin. Vaikka raitista ilmaa tuli sisään, niin ei kuitenkaan tuo huono ilma hävinnyt. Se pysyi siellä yhtä kuumana, painostavana ja ummehtuneena, miltei tukehduttavana.

Siitä huolimatta kaikki nukkuivat liikahtamatta ja hiljaisuutta keskeytti vaan silloin tällöin joku tukahdutettu valitus.

Koettaessansa suurentaa paperin reikää hän tahtomattaan tuli sysänneeksi kyynäspäällään ikkunaa, joka siitä tärisi, huolimattomasti kun oli kiinnitettynä pieleen. Ei ainoakaan huoneessa herännyt. Hän säikähti ja pelkäsi kaikkien heräävän, mutta ei ainoakaan liikahtanut siitä tavattomasta räminästä.

Silloin hän teki päätöksensä. Hän nousi hyvin hiljaa, puki yllensä, otti kengät käteensä ja hiipi hiljaa paljain jaloin oven luokse, joka häämöitti heikossa aamuvalossa. Ovi olikin vaan säpissä ja aukeni äänettä ja Perrine pääsi rappusiin kenenkään huomaamatta. Silloin hän istahti rappusille, veti kengät jalkaansa ja meni alas pihalle.

Oi, mikä raitis ilma, mikä suloinen viileys! Hän ei milloinkaan ennen ollut hengittänyt niin mielihyvällä! Hän astuskeli pienessä pihassa edestakaisin, suu ammollaan, sieramet pullollaan, heiluttaen käsiään ja nyykyttäen päätään. Hänen askeleensa herättivät naapuristossa koiran, joka rupesi haukkumaan ja toiset vastasivat siihen heti vihaisesti.

Mutta mitä se teki! Hän ei enää ollut maankuljeksija, jota koiratkin saivat vapaasti haukkua, ja jos häntä huvitti nousta noin aikaisin sängystään, niin hänellä epäilemättä oli siihen oikeuskin — rahalla maksettu oikeus.

Piha oli liian pieni hänen liikkumistarpeellensa, jonka tähden hän astui avonaisesta portista ulos kadulle ja rupesi umpimähkään astumaan suoraan eteenpäin, välittämättä minne meni. Tie oli vielä yön varjojen vallassa, mutta korkealla päänsä yli hän näki jo aamuvalon valaisevan puiden latvat ja talojen kattoja; hetken kuluttua on jo täysi päivä. Samassa kuului kellon kaiku katkaisevan tuon syvän hiljaisuuden. Tehtaan kello löi kolme ilmoittaen hänellä vielä olevan kolme tuntia virkistysaikaa ennenkuin tuli mennä työhön.

Miten hänen tuli kuluttaa aikaansa siihen asti? Hän ei tahtonut uuvuttautua ennen työhön menoa astuskelemalla kaiken aikaa, parempi siis istahtaa johonkin paikkaan odottamaan.

Hetki hetkeltä taivas vaaleni ja esineet hänen ympärillään näkyivät yhä selvemmin enenevässä päivän valossa, niin että hän jo oivalsi missä oli.

Hän oli lähellä yhtä niitä lammikkoja, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, joista oli turpeita kaivettu. Ne näkyivät jatkuvan kauemmaksi, liittyvän toisiin samanlaisiiin vesisäiliöihin, suuriin ja pieniin ja siten jatkuvan suureen jokeen asti, mikäli sieltä vielä turpeita nostettin. Eikö tuo ollut samanlaista kuin se mitä hän oli nähnyt lähtiessänsä Picquignystä, mutta syrjäisempi, autiompi ja ehkä metsäisempikin, niin että varjot pikemmin sulivat yhdeksi?

Hän viipyi siinä hetken aikaa, mutta ei voinut löytää mieleistänsä istuinpaikkaa. Hän jatkoi sentähden astumistansa pientä polkua myöten, joka, jättäen lammikon rannan, vei pienellä kukkulalla kasvavaan metsikköön. Sieltä hän varmaankin löytäisi jonkun kaatuneen puunrungon.

Mutta juuri suunnatessansa askeleensa metsään hän näki lammikon toisella rannalla tuommoisen pienen ruovoista ja risuista tehdyn majan, jota paikkakunnan murteella sanotaan aumuche'ksi ja jommoista talvisaikana käytetään muuttolintujen metsästykseen. Silloin hänelle johtui mieleen, että jos hänen onnistuisi päästä siihen, niin hän siitä saisi hyvän ja syrjäisen turvapaikan, niin ettei kukaan voisi urkkia mitä hänellä oli tekemistä siellä niin ani varhain aamulla. Siellä hän myöskin olisi turvassa kastepisaroilta, jotka helmeilivät alas puiden oksilta muodostaen pieniä vesilätäköitä tielle ja kastellen häntä aivan kuin tavallinen sade.

Hän astui alas kukkulalta ja hetkisen etsittyään hän löysi sen juurella kasvavasta pajupensastosta kapean, tuskin ollenkaan käytetyn polun, joka näkyi vievän metsästysmajaan; hän kulki sitä ja pääsikin perille, ei kuitenkaan aivan, sillä maja oli rakennettu pienelle saarelle, jossa kasvoi kolme suurta raitaa. Nuo puut olivat sen tukena ja leveä oja erotti pienen saaren vieressä olevasta pajupensastosta. Onneksi oli puunrunko pantu ojan yli, ja vaikka se oli kapea ja kasteesta liukas ei se kuitenkaan pelottanut Perrineä yrittämästä. Hän käytti tuota tilapäistä siltaa hyväksensä ja seisoi heti pienen ruokoisen ja pajuisen oven edessä eikä hänen tarvinnut muuta kuin nykäistä sitä ja ovi aukeni.

Maja oli muodoltaan soikean neliskulmainen ja seinät katosta maahan asti tehdyt paksuste ruoko- ja kaislakerroksesta. Joka seinällä oli pieni ulkoapäin huomaamaton aukko, josta voi vapaasti katsella joka taholle; niistä majaan myöskin tuli tarvittava valo. Maahan oli makuupaikaksi levitetty runsaasti heiniä ja sananjalkoja ja nurkassa poikkisahattu puupölkky toimitti tuolin virkaa. Oi mikä viehättävä pesänen! Miten suuri vastakohta se olikaan sille huoneelle, jonka hän äsken oli jättänyt! Ja kuinka paljon parempi olisi nukkua tässä, puhtaassa ja raittiissa ilmassa luonnon hiljaisessa helmassa, heinissä, kuulematta muuta kuin lehtien rapinaa ja aaltojen loisketta. Paljon parempi kuin rouva Françoisen karkeilla lakanoilla, kuuntelemassa La Noyellen huutamista ja kumppanien torumista, tuossa sietämättömässä hajussa, joka häntä vieläkin ahdisti ja tuotti hänelle pahoinvointia. Hän heittäytyi heiniin ja hiipi nurkkaan pehmeän ruokoseinän luokse ja ummisti silmänsä. Mutta kun häntä rupesi suloisesti painostamaan, niin hän kiireesti hypähti pystyyn, sillä hänen ei käynyt nukkuminen kun silloin ehkä olisi myöhästynyt työstä.

Sillä välin oli aurinko noussut ja idänpuolisesta seinän aukosta tunki säde majaan täydelleen valaisten sen; ulkopuolella linnut visertelivät ja kaikkialta, lammikosta, kaislikosta, pajupuiden oksilta kuului sadottain ääniä, vedenloisketta, suhinaa, vihellystä ja kukertamista ilmoittaen yön loppuneen ja metsän asujainten jälleen vironneen eloon auringon suuteloista.

Perrine asettui aukon luokse katselemaan, miten saaren pienet asujamet turvallisesti liikkuivat metsästysmajan ympärillä, sudenkorennot liitelivät siellä täällä kaislikossa. Pitkin rantaa noukkivat lintuset matosia kosteasta maasta ja lammikon sumuharsossa näkyi sukulaistaan, kotiankkaa sirompi ruskea sorsa uiskentelevan pienokaistensa ympäröimänä, joita koetti alituisilla kehotuksilla pysytellä ympärillään vaikkei onnistunutkaan, sillä ne poistuivat alinomaa lummekukkien houkuttelemina, etsimään niiden lehtiin piiloutuneita hyönteisiä ja toukkia. Äkkiä sinertävä varjo välähti salamannopeasti vedenpinnalla ja vasta sen hävittyä Perrine huomasi sen vesimittariksi, joka oli liidellyt pitkin lammikon pintaa.

Kauan aikaa Perrine aukossa katseli niiden elämää liikahtamatta, jotta ei häiritsisi noita luonnon asukkaita. Miten tuo kaikki oli kirkkaassa aamuvalossa kaunista, iloista, elävää, hauskaa ja uutta hänen mielestänsä, kyiliksi satumaista jotta hän voi kysyä itseltänsä eiköhän tuo ollut Noan arkin pienoiskuva.

Samassa hän näki mustan varjon peittävän lammikon ja sen oikullisesti milloin suurenevan milloin pienenevän, milloin vaalenevan ilman huomattavaa syytä. Ilmiö näytti hänestä sitä selittämättömämmältä kun vasta noussut aurinko valaisi maisemaa pilvettömältä taivaalta. Mistä siis tuli tuo varjo? Metsästysmajan pienet ikkuna-aukot estivät häntä näkemästä laajalti ympärillensä. Sentähden hän avasi oven ja huomasi varjon syntyneen savupilvistä, jotka nousivat tehtaan korkeista piipuista, sillä tuli oli jo sytytetty, jotta höyryä olisi tarpeeksi väen alkaessa päivätyötänsä.

Työn piti siis pian alkaa ja oli siis aika hänen lähteä metsästysmajasta palataksensa tehtaalle. Mutta ennenkuin läksi hän kuitenkin katseli puupölkyllä nurkassa olevaa sanomalehteä, jota ei ollut huomannut ennenkuin avasi oven. Melkein koneentapaisesti hän silmäili sen nimeä. Se oli Journal d'Amiens lehti 25 päivältä helmikuuta. Päättäen siitä että lehti oli majan ainoalla istuinpaikalla, hän siis arveli että helmikuussa 25 päivänä oli majassa viimeksi käyty.

Kuudestoista loka.

Perrinen saapuessa pienestä viidakosta maantielle kuului tehtaanpillin vihlaisevan kimakka vihellys, ja heti sen perästä muiden tehtaiden pillien vastaus läheltä ja etäämmältä.

Hän oivalsi sen olevan merkin Maraucourtin tehtaasta työväelle lähteä työhön ja se merkki uudistui heti kylästä kylään, Saint-Pipoyssä, Hercheuxissä, Bacourtissa, Flexellessä kaikissa Paindavoinen tehtaissa, ilmoittaen omistajalle että ne olivat kaikkialla valmiit ryhtymään työhön.

Peläten myöhästyvänsä Perrine koetti jouduttaa askeleitansa. Saapuessaan kauppalaan olivat kaikki ovet auki; portailla istuivat työmiehet syöden aamiaistansa tahi he seisoivat kynnyksellä nojaten ovipieleen. Kapakoissa toiset olivat aamuryyppyään saamassa ja toiset pihamaan kaivolla silmiään pesemässä; mutta ei kukaan vielä suunnannut askeleitansa tehtaihin, ja siitä Perrine huomasi ettei kello ollutkaan vielä niin paljon, että hänen tarvitsi pelätä myöhästyvänsä.

Torninkellosta kuului kolme lyhyttä lyöntiä ja niitä seurasi kohta vihellys ensimäistä kovempi ja kimakampi, ja heti syntyi entisen rauhan sijaan vilkas liike. Taloista, pihoista, kapakoista, kaikkialta virtaili ihmisjoukkoja täyttäen kadun, joka kihisi kuin muurahaispesä, ja tuo tiheä joukko miehiä, naisia, lapsia suuntautui yhtäänne päin tehtaihin, muutamat piippu suussa, toiset vielä kiireesti ja läähättäen pureskellen aamiaisleipäänsä, suurin osa kuitenkin äänekkäästi nauraen ja jutellen. Joka hetki samosi syrjäkaduilta lisäjoukkoja, jotka liittyivät tuohon mustaan ihmisvirtaan ja paisuttivat sitä valtavammaksi mitä enemmän lähestyivät päämaaliansa.

Eräässä vastatulleessa joukossa huomasi Perrine Rosalien La Noyellen kera ja riensi liittymään heidän seuraansa.

"Missä olette ollut", kysyi Rosalie kummastuneena.

"Nousin varhain ja olin vähäisen kävelemässä."

"Vai niin. Minä kävin ylhäällä teitä hakemassa."

"Kiitoksia siitä, mutta ei tarvitse etsiä minua, minä nousen aina varhain."

Väkijoukko saapui tehtaalle ja hajaantui sen eri osiin. Heidän täytyi jokaisen astua pitkän, laihan miehen ohitse, joka seisoi rautaportin luona kädet nutun taskuissa, hattu niskassa ja pää eteenpäin kumarassa tarkastellen ohikulkevia, niin ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa hiipiä ohitse.

"Pihdit", kuiskasi Rosalie hänelle korvaan. Mutta Perrine tuskin tarvitsi sitä selitystä, hän oli heti arvannut sen olevan tirehtööri Talodlin.

"Pitääkö minun astua sisään teidän kanssanne?" kysyi Perrine.

"Tietysti."

Perrinelle oli tuo hetki ratkaiseva, mutta hän hillitsi pelkoansa. Miksikä hänen ei onnistuisi saada työtä kun kaikille muillekin annettiin?

Heidän saapuessaan tirehtöörin lähelle, käski Rosalie Perrinen seuraamaan itseään ja astui suoraa päätä Talouelin luokse. Ensinkään ujostelematta hän kysyi:

"Herra tirehtööri, tässä on minulla kumppani joka pyytää työtä."

Talouel loi kiireesti tutkivan katseen tuohon "kumppaniin".

"Odota hiukan, niin saamme nähdä", hän vastasi.

Ja Rosalie, joka tiesi mitä oli tekeminen, vetäytyi syrjään Perrinen kanssa.

Samassa syntyi tungosta portissa ja työväki vetäytyi kunnioittavasti syrjään jättäen tilaa herra Vulfranin vaunuille, joita ajoi sama nuori mies kuin eilenkin. Vaikka kaikki tiesivät, ettei hän voinut nähdä mitään, niin lensivät kaikkien lakit päästä ja naiset niiasivat tervehtien.

"Siinä näette, hän ei suinkaan ole viimeisiä", lausui Rosalie.

Tirehtööri riensi vaunujen luo.

"Herra Vulfran, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta", hän lausui hattu kädessä.

"Hyvää huomenta, Talouel."

Perrine seurasi katseellaan ohi ajavia vaunuja ja kääntyessään jälleen porttiin päin hän huomasi toisten virkamiesten toisen toisensa perästä saapuvan: insinööri Fabryn, Benditin, Mombleux'in ynnä muiden joiden kaikkien nimet Rosalie hänelle mainitsi.

Sillä aikaa oli väkijoukko vähentynyt ja ne muutamat, jotka vielä saapuivat tulivat juosten, sillä kello oli kohta kuusi.

"Luulenpa 'nuorten herrojen' myöhästyvän", laosui Rosalie kuiskaten.

Kello soi, vielä saapui viimeinen joukko, sen jälkeen muutamat myöhästyneet juoksivat läähättäen peräkkäin ja tie oli jälleen tyhjä. Talouel ei kuitenkaan lähtenyt paikaltansa, kädet taskussa ja pää pystyssä hän tähysteli tielle päin.

Parin minuutin kuluttua näkyi kookas nuori mies tulevan. Hän ei näyttänyt kuuluvan työväen luokkaan, vaan oli hieno herrasmies jopa huolellisesta puvustaan ja ylpeästä ryhdistään päättäen paljo herrasmaisempi käin insinööri Fabry ynnä tehtaan muut virkamiehet. Astuessaan sisään portista hän solmitsi kaulahuiviansa, nähtävästi hänellä ei ollut aikaa tehdä sitä kotona.

Hänen ehtiessään tirehtöörin luokse, Talouel nosti hattuaan samalla tavalla kuin herra Vulfranille, mutta Perrine huomasi kuitenkin, etteivät nuo molemmat tervehdykset laisinkaan olleet samallaiset.

"Herra Théodore, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta", hän lausui.

Mutta vaikka toivotus oli lausuttu aivan samoin sanoin kuin herra Vulfranille, niin oli jokaiselle aivan selvää, että tarkoitus oli vallan toisenlainen.

"Hyvää huomenta, Talouel. Joko setä on tullut?"

"Hyvänen aika, herra Théodore! Hän on jo ollut täällä vähintäin vitsi minuuttia."

"Niinkö?"

"Te ette ole tänään viimeinen. Tänään herra Casimir on Matti myöhäinen, vaikkei olekaan niinkuin te käynyt Parisissa; mutta tuollapa hän tulee."

Herra Théodoren rientäessä konttoriin herra Casimir lähestyi nopein askelin.

Herra Casimir ei ensinkään ollut serkkunsa näköinen, ei kooltaan eikä olemukseltaan, hän oli pieni, kuiva ja jäykkä. Astuessansa tirehtöörin ohitse tuo jäykkyys ilmeni siinä tavassa, millä vastasi tämän tervehdykseen; hän nimittäin ainoastaan hiukan nyykäytti päätänsä lausumatta ainoatakaan sanaa.

Kädet yhä vaan nutun taskuissa Talouel tervehti häntäkin ja kääntyi vasta hänen mentyään Rosalien puoleen.

"Mitäpä hän sitten osaa tehdä tuo sinun kumppanisi?"

Perrine vastasi itse siihen kysymykseen.

"En ole vielä milloinkaan työskennellyt tehtaissa", hän vastasi äänellä, jonka koetti saada niin rohkeaksi kuin mahdollista.

Herra Talouel loi häneen vielä läpitunkevan katseen ja lausui sitten Rosalielle:

"Käske minua puolestani Oneux'in antaa hänelle vaunut. Mutta sukkelaan!"

"Mitä merkitsee saada vaunut?" kysyi Perrine seuratessaan Rosalieta autioiden, suurten pihojen läpi, jotka yhdistivät tehdasrakennukset. Olisiko tuo työ todellakin hyvin vaikeata ja lieneekö hänellä siihen kylliksi voimia ja taitavuutta? Täytyneekö hänen ensin suorittaa oppiaika? Nuo kysymykset pyörivät vallan pelottavina hänen mielessään saattaen sen kovin levottomaksi, sillä hän oivalsi varsin hyvin, että nyt, kun hän kerran oli saanut työtä, hänestä itsestään myöskin riippui voisiko hän pysyä siellä?

"Älkää peljätkö", lausui Rosalie rohkaisevasti. Hän oli ymmärtänyt hänen liikutuksensa ja tahtoi rauhottaa häntä, "ei mikään ole sen helpompaa."

Perrine pikemmin arvasi kuin kuuli hänen sanansa, sillä kaikissa tehtaissa oli työ täydessä vauhdissa ja koneet saivat aikaan semmoisen hirvittävän melun, että siihen tottumattoman oli miltei mahdotonta erottaa toisen sanoja. Työhuoneissa kangaspuut kolisivat, sukkulat lensivät edestakaisin, käämikoneet ja kelat kailottivat ja ulkona vaihtohihnat, pyörät, vetohihnat ja turbiinit lakkaamatta pyöriskelivät, niin että silmiä huikasi yhtä paljon kuin korvia huimasi.

"Olkaa hyvä, puhukaa vähän kovemmin", pyysi Perrine, "minä en kuule sanaakaan."

"Siihen te kyllä pian totutte", huusi Rosalie, "minä sanoin ettei se työ ole ensinkään vaikeata; ei tarvitse muutaa kuin täyttää käämien kuljettimet; tiedättekö mimmoiset ne ovat?"

"Pienet vaunut tahi kärryt kai?"

"Niin, ja kun vaunut ovat täyteen ahdetut, niin ne ovat lykättävät kutomatehtaaseen, jossa ne tyhjennetään. Ei tarvitse kuin rivakan sysäyksen lähtiessä ja sitten ne pyörivät ihan itsestään."

"Ja entä käämi? Mikä se on?"

"Etteko tiedä mikä on käämi? Käämikoneet ovat niinkuin jo eilen sanoin semmoiset koneet, jotka kiertävät rihman käämin eli puolan ympärille, joka sitten pannaan sukkulaan. Ymmärrättekö?"

"En oikein."

Rosalie katseli häntä, arveli hänen nähtävästi olevan oikean tyhmeliinin, nuijapään. Sitten hän jatkoi:

"Käämikoneessa on monta rautapiikkiä ja niihin pannaan pieniä rullia eli käämejä, niihin kiinnitetään rihma ja sitten kone rupeaa pyörimään. Kun käämit ovat täydet niin ne otetaan pois koneesta ja pannaan kääminkuljettimiin, jotka kulkevat rautakiskoja pitkin kutomatehtaaseen. Siinä täytyy astua niiden mukana; minäkin olen alkanut sillä, mutta nykyään työskentelen käämikoneella."

Sillä välin he olivat kulkeneet varsinaisen pihasokkelon lävitse eikä Perrine ensinkään huomannut katsella ympärillensä, sillä hänen oli niin perin tärkeätä tietää tehtävänsä. Viimein Rosalie kädellään osotti vallan uutta yksikerroksista rakennusriviä, jossa ei ollut ensinkään ikkunia, valo kun pääsi työsaleihin kattolasista.

"Tässä se on."

Hän avasi oven ja vei Perrinen pitkään saliin, jossa tuhannet käämikoneet pyörinällään saivat aikaan vallan korvia särkevän melun ja pauhun.

Mutta keskeltä tuota pauhinaa kuului miehen vihainen ääni:

"Joko viimeinkin tulet, laiskuri!"

"Laiskuriko? Minä laiskuri?" huusi hänelle Rosalie. "Minä en ole mikään laiskuri, kuuletteko ukko la Quille."

"Mistä tulet?"

"Pihdin luota, joka käski minun saattaa tämän nuoren tytön tänne, jotta toimittaisitte hänelle kääminkuljetus-työtä."

Tuon herttaisen tervehdyksen lausuja oli vanha toisjalkainen työmies, joka kymmenkunta vuotta sitten oli loukkaantunut tehtaantyössä ja puujalkansa tähden saanut liikanimen Puupietari. Ollen kykenemätön muuhun työhön oli hänelle uskottu puolakoneiden huolenpito ja sen tehtävän hän toimitti alituisesti toruen, huutaen ja kiroillen, sillä työ vaati tekijältänsä suurta huolellisuutta, tarkkuutta ja näppäryyttä täysien käämien poistamisessa ja pantaessa koneihin uudet tyhjät sekä solmitessa katkenneet langat. Ukko oli aivan varma siitä, että ellei hän säestäisi valvontaansa ja määräyksiänsä alituisilla huudoilla ja kirouksilla ynnä tarmokkaasti polkemalla puujalkaansa lattiaan, niin hän saisi nähdä kaikki käämikarat tyhjinä, joka hänestä oli vallan kauheata. Mutta kun hän pohjaltaan kuitenkin oli hyvänluontoinen eikä puoletkaan hänen nuhteistaan ja torumisistaan voinut kuulua tuossa koneiden kalskeessa, niin eivät tytöt ensinkään välittäneet niistä, vaan antoivat ukon pauhata mielin määrin.

"Kuitenkin on sinun käämikoneesi yhä vielä seisomassa!" hän huusi Rosalielle puiden nyrkkiään.

"Onko se minun syyni?"

"Laita itsesi työhön ja sukkelaan!"

Sen perästä hän kääntyi Perrinen puoleen.

"Mikä on nimesi?"

Vaikka hänen kylläkin olisi pitänyt edeltäpäin arvata sitä häneltä kyseltävän, niin hän kuitenkin joutui hämilleen eikä voinut heti vastata.

Ukko luuli ettei hän ollut kuullut kysymystä, kumartui eteenpäin ja huusi polkien puujalkaansa:

"Minä kysyn mikä on nimesi."

Perrine oli sillä välin ehtinyt vähäisen tointua ja muistella minkä nimen hän jo ennen on sanonut omakseen.

"Aurelie", hän vastasi.

"Aurelie, mitä muuta?"

"Ei mitään muuta."

"Hyvä, seuraa minua."

Vanhus vei hänet erääseen nurkkaan lastatun vaunun tahi nelipyöräisen laatikon luokse ja selitti hänelle saman jonka Rosalie jo ennestään oli kertonut, keskeyttäen sanansa alinomaa huutamalla:

"Ymmärrätkö?"

Perrine vastasi siihen myöntäväisesti nyökäyttäen päätänsä.

Itse asiassa hänen tehtävänsä oli niin yksinkertaista, että hän olisi ollut oikea tyhmeliini ellei olisi heti osannut sitä suorittaa. Ja kun Perrine koetti parhaansa mukaan ja uutterasti toimittaa työnsä, niin Puupietarin ei tarvinnut koko aamupäivänä kuin kymmenisen kertaa huutaa hänelle ja silloinkin enemmän varoitukseksi kuin toruen: "Älä vitkastele matkalla!"

Vitkastellako? Sitä hän kaikista vähimmin aikoi, mutta sysätessään pieniä vaunujansa tasaista vauhtia hän kyllä voi nähdä kaikkia mitä tapahtui hänen ympärillänsä tehtaan eri osissa sekä huomata senkin mikä häneltä jäi huomaamatta Rosalien puheesta. Aimo sysäys panemaan pikku kärrit liikkeelle, luja pidätys jolla sai ne pysäytetyksi, kun joku este oli tiellä, siinä kaikki. Silmillä ia ajatuksilla oli täysi vapaus lentää minne halutti.

Aamiaishetkellä kun kaikki muut riensivät kotiin, hän meni leipuriin ostamaan puoli naulaa leipää, jonka söi astuskellen pitkin katuja ja nauttien avoporteista tuoksuvaa ruuanhajua. Silloin hän käveli verkkaan kun oli joku maukas ruokalaji, joutuun taas jos tuoksu ei ollut mieleinen. Hänen ruokahalunsa tyydyttämiseksi ei puoli naulaa leipää ensinkään riittänyt, ja senvuoksi se hävisikin perin sukkelaan, mutta vähät siitä, sillä olihan hän sinäkin aikana, jolloin hänen täytyi masentaa vatsansa vaatimukset, voinut sangen hyvin. Ainoastaan silloin kun on tottunut syömään liian paljon luulottelee olevan vaikeata kärsiä nälkää, samoin kuin jokainen, jolla on yllin kyllin tämän maailman tavaraa, luulee olevan mahdotonta kämmenestänsä kirkkaan joen tahi puron varrella sammuttaa janoansa.

Seitsemästoista Inka.

Paljon ennen työajan alkua oli Perrine jälleen tehtaan portin edessä. Hän istahti rajakivelie pylvään suojaan odottamaan pillin vihellystä. Muutamat hänen ikäisensä pojat ja tytöt, jotka niinkuin hänkin olivat tulleet liian aikaisin, leikkivät siinä juosten ja hypellen. Hän katseli heitä tohtimatta sekaantua leikkiin, vaikka hänellä kyllä oli palava halu siihen.

Kun Rosalie saapui niin Perrine yhtyi hänen seuraansa ja ryhtyi jälleen työhön, samaten kuin aamupuolellakin Puupietarin huutojen ja poljennan jouduttamana. Ukolla olikin kyllä enemmän syytä siihen mitä enemmän aikaa kului, sillä uupumus ja työhön tottumattomuus tuli yhä tuntuvammaksi. Alinomainen kumartuminen ja kohoaminen, kuormaa lastatessa ja purkaessa, eteenpäin sysääminen tahi vauhdin hiljentäminen ja seisauttaminen oli alussa kuin leikin tekoa vaan, mutta levähtämättä jatkuen siitä koitui täysi työ joka aikaa myöten etenkin viime tunneilla tuntui yhä raskaammalta. Viimein häntä rasitti pahempi uupumus kuin konsanaan.

"Älä siinä vitkastele noin kauheasti!" huusi Puupietari.

Säikähtyneenä tuon huudon säestämästä jalan poljennasta Perrine joudutti kulkuaan samoin kuin uupunut hevonen ruoskan sivalluksesta, mutta hiljensi heti vauhtiansa päästyään näkyvistä, ja sen perästä hän tuskin voi ajatellakaan muuta kuin lukea kellonlyontejä neljänneksen, puolitunnin, täydentunnin päästä, arvellen milloin työ päättynee ja jaksaneeko hän kestää siihen asti.

Mutta sitten tuo heikkous ja uupumus häntä harmitti. Eikö hän jaksaisikaan tehdä työtä, niinkuin muutkin, jotka eivät suinkaan olleet häntä vanhempia eivätkä vahvempia ja jotka eivät ensinkään näyttäneet kärsivän siitä, vaikka heidän työnsä silminnähtävästi oli raskaampaa kuin hänen ja vaati suurempaa kykyä ja taitoa? Miten olisi käynyt jos hänet olisi heti pantu käämikoneen luokse eikä vaunuja sysimään? Hän oli varma siitä että tuommoiseen työhön se vaan oli tottumattomuutta ja kunhan hänellä vaan oli rohkeutta, luottamusta, lujaa tahtoa ja kestäväisyyttä, niin hän kyllä tottuisi. Ja tässä niinkuin aina riippui kaikki ainoastaan hyvästä tahdosta ja tahtoa hänellä kyllä oli ja oli edeskinpäin oleva. Jospa hän nyt vaan jaksaisi kestää tämän ensimäisen päivän, niin toinen jo olisi helpompi ja kolmas sitä vielä helpompi!

Niin hän mietti sysätessään ja täyttäessään vaunujansa, silloin tällöin luoden silmäyksen kumppaneihinsa, joiden tottumusta ja taitoa hän melkein kadehti. Kerran taasen katsahtaessaan hän näki Rosalien horjuvan ja kaatuvan äkkiä vieruskumppaninsa eteen: kova valitushuuto kuului ja kaikki koueet seisahtuivat yht'aikaa. Niiden kalsketta, surinaa, pyörinää, kalkatusta, ovien ja ikkunien tärinää ja melua seurasi haudan hiljaisuus, jota vaan lapsellinen valittava ääni keskeytti:

"Oi, oi, oi!"

Tytöt, pojat, kaikki salissa olijat riensivät paikalle, Perrine niinkuin muutkin huolimatta Puupietarin raivoamisesta:

"Tuhat tulitnmaista! kääminihän seisovat!"

Toiset olivat jo ehtineet nostaa Rosalien pystyyn ja kaikki tunkivat hänen ympärillensä, niin että hän oli vähällä tukehtua.

"Mikä häntä vaivaa?"

Rosalie vastasi itse:

"Käteni on murskaantunut."

Hän oli kalmankalpea ja hänen värittömät huulensa värisivät; veri tippui loukatusta kädestä lattialle.

Lähemmin kättä tutkiessa huomattiin kuitenkin että hän oli loukannut ainoastaan kaksi sormea ja niistäkin vaan toinen oli murskautunut tahi pahasti litistynyt.

Silloin Puupietari, joka alussa oli osoittanut sääliä, joutui vallan raivoihinsa ja rupesi torumaan Rosalien kumppaneita.

"Pois tieltä! Takaisin työhön? Onko tuokin nyt mikä melun aihe?"

"Eikö ollut silloinkaan melun syytä, kun teiltä jalka särkyi?" kuului joukosta mumiseva ääni.

Ukko katseli tutkivasti ympärilleen saadaksensa selvää ken rohkeni lausua nuo röyhkeät sanat, mutta hänen oli mahdoton tiheästä joukosta löytää syyllistä. Silloin hän huusi vielä kovemmin:

"Korjatkaa luunne kaikki!"

Hitaasti hajaantuivat kaikki ja Perrine meni niinkuin kaikki muutkin työhönsä vaunujen luokse, kun esimies huusi hänet takaisin.

"Hei, vastatullut, tule tänne sinä, mutta sukkelaan!"

Perrine palasi peloissansa, itsekseen miettien oliko hän syyllisempi koin muut, jotka olivat keskeyttäneet työnsä. Mutta nyt ei ollutkaan puhetta rangaistuksesta.

"Mene viemään tämä aasi tirehtöörin luekse", hän sanoi.

"Minkätähden haukutte minua aasiksi?" huusi Rosalie täyttä kurkkua, sillä koneet olivat jälleen alkaneet huumaavan melunsa.

"Kuka käski pistää tassua koneeseen?"

"Minäkö olen siihen syypää?"

"Tietysti oli syy sinun, kelvoton laiskuri."

Kuitenkin hän sitten jatkoi lempeämmin:

"Pakottaako kovasti?"

"Ei niin varsin pahasti."

"Menkää matkoihinne sitten molemmat."

Tytöt menivät molemmat, Rosalie pitäen loukattua vasenta kättänsä oikeassa.

"Tahdotteko nojautua minuun?" kysyi Perrine.

"Kiitos vaan, mutta nyt ei pakota, niin että kyllä jakssn itse."

"Ehkei sitten ole niin vaarallista, vai kuinka?"

"En tiedä. Ensimäisenä päivänä ei milloinkaan ole niin vaikeata — se tuntuu vasta myöhemmin."

"Kuinka se tapahtui?"

"En käsitä ensinkään. Varmaankin lipesin."

"Teitä ehkä väsytti", arveli Perrine muistellen itseään.

"Silloin sitä aina loukkaantuu kun on väsynyt. Aamulla on jokainen virkeämpi ja huomaavaisempi. Mitä nyt Zenobie täti sanonee tästä?"

"Mutta kun se ei ollut teidän syynne."

"Mummo kyllä uskoo ettei syy ollut minun, mutta täti Zenobie kyllä sanoo että tein sen tahallani päästäkseni työstä."

"Älkää välittäkö siitä."

"Luuletteko olevan hauskaa kuulla semmoisia syytöksiä?"

Matkalla vastaantulevat työmiehet seisahduttavat heidät kyselläksensä mitä oli tapahtunut. Muutamat surkuttelivat Rosalieta, enimmät kuuntelivat välinpitämättöminä, he kun olivat tottuneet semmoiseen ja sanoivat semmoista voivan tapahtua milloin hyvänsä. Voi loukkaantua yhtä helposti kuin sairastuakin, onni voi olla myötäinen jos vastainenkin. Jokainen vuoroonsa, minä tänään, sinä huomenna. Mutta muutamat siitä kovasti suuttuivat:

"He eivät tyydy ennenkuin ovat saaneet meidät kaikki raajarikoiksi!"

"Onko sitten parempi kuolla nälkään?"

He saapuivat tirehtöörin konttoriin keskellä tehdasryhmää, suureen sini- ja punatiiliseen rakennukseen, jossa oli kaikki tehtaankonttorit. Ne olivat kaikki, jopa herra Vulfraninkin, ulkoasultaan sangen yksinkertaisia, tirehtöörin konttori vaan veti huomion puoleensa suuren lasiseinäisen verannan vuoksi, jonne pääsi leveitä kaksoisportaita myöten.

Kun tytöt astuivat verannalle oli herra Talouel siellä mittaillen kiirein askelin lattiata, kädet taskussa ja lakki päässä, niinkuin mikäkin kapteeni laivansa kantta.

Hän näytti kovin kiukustuneelta.

"No, mikä nyt?" hän huusi.

Rosalie näytti hänelle verisen kätensä.

"Kääri toki käpäläsi nenäliinaasi!" hän huusi vihaisesti.

Sillä aikaa kun Rosalie vaikeasti veti esiin nenäliinansa ja kääri sen käteensä, hän yhä pitkin askelin mittaili lattiata. Viimein hän seisahtui tytön eteen:

"Näytä minulle mitä sinulla on taskussa!" hän komensi.

Rosalie katseli häntä käsittämättä hänen oikeata tarkoitustansa.

"Minä tahdon että otat esille kaikki mitä on taskussasi, käsitäthän?"

Rosalie teki niin ja veti taskustansa sangen sekalaista tavaraa: pienen pähkinänkuoresta tehdyn vihellyspillin, muutamia luupalasia, sormustimen, lakritsipalasen, kolme sousta ja pienen sinkkipeilin.

Sen herra Talouel heti anasti.

"Sitäpä juuri arvelin!" hän tiuskasi. "Katsellessasi itseäsi peilistä rihma katkesi ja käämi seisahtui; sinun piti voittaa takaisin hukkaamasi aika ja silloin kävi hullusti."

"Minä en suinkaan katsonut peiliin", vakuutti Rosalie.

"Te olette kaikki samaa maata, ikäänkuin minä en tuntisi teitä. No, mikä sinun sitten on?"

"En tiedä, luulen sormieni olevan murskaantuneet."

"No, mitä luulet minun siihen voivan?"

"Isä Puupietari lähetti minut tänne teidän luoksenne."

Herra Talouel kääntyi Perrinen puoleen.

"Ja entä sinä, mikä sinua sitten vaivaa?"

"Minuako? Ei minua mikään vaivaa", vastasi Perrine hämmillään.

"No, mitä sitten täällä teet?"

"Puupietari käski hänen saattamaan minut tänne", selitti Rosalie.

"Vai niin! Vai sinua pitää saatettaman, sinua! No, saattakoon sitten sinut tohtori Ruchonin luokse. Mutta tiedä se: minä kyllä tiedustelen miten tämä on tapahtunut ja jos olet itse syypää siihen niin varo itseäsi!"

Hän puhui niin huutamalla että verannan ruudut miltei tärisivät ja että kuului melkein koko talossa. —

Tyttöjen juuri poistuessa näkyi herra Vulfran ovessa, hän kulki varovasti pitkin seinänvierustaa.

"Mistä on kysymys? Talouel?"

"Ei mistään erinomaisesta, herra Vulfran, eräs käämikonetytöistä on vaan loukannut kätensä."

"Missä hän on?"

"Tässä olen, herra Vulfran", vastasi Rosalie astuen lähemmäksi.

"Eikö tuo ole tuttu ääni? Etkö ole mummo Françoisen pikku tyttö?"

"Kyllä, herra Vulfran, minä se olen, minä, Rosalie."

Hän purskahti itkuun, sillä herra Talouelin tylyt sanat olivat pelottaneet häntä ja äsken lausutut lempeät sanat liikuttivat häntä sen vuoksi.

"Kuinka sinun on, tyttöraukkani?"

"Kun minun piti kiinnittää rihmaa niin lipesin, en tiedä miten, mutta käteni joutui koneistoon ja luulen kaksi sormea musertuneen."

"Onko kovin tuskallista?"

"Ei juuri."

"Minkätähden sitten itket?"

"Sentähden että te ette toru minua."

Talouel kohotti olkapäitään.

"Voitko käydä itse", kysyi herra Vulfran.

"Kyllä, varsin hyvin, herra Vulfran."

"Riennä sitten kotiin; lähetetään tohtori Ruchon luoksesi."

Ja hän kääntyi Talouelin puoleen:

"Kirjoittakaa lippu tohtori Ruchonille ja pyytäkää hänen heti menemään Françoisen luokse, viivatkaa heti sanan alle ja lisätkää: vaarallisesti vahingoittunut."

Sitten hän kääntyi jälleen Rosalien puoleen:

"Tahdotko ketään saattamaan itseäsi?"

"Kiitoksia herra Vulfran, minulla on täällä toveri."

"Mene lapseni, sano mummollesi että saat silti palkkasi."

Nyt Perrine vuorostansa oli vähällä purskahtaa itkuun, mutta herra Talouelin nähden hän ei tohtinut näyttää liikutustansa. Hän oli siis vaiti, kunnes olivat ehtineet pois pihasta, mutta silloin hän lausui liikutettuna:

"Hän on hyvin hyvä, tuo herra Vulfran."

"Hän kyllä olisi jos saisi menetellä mielensä mukaan, mutta Pihti ei sitä salli. Sitäpaitsi hänellä on niin paljon muuta ajattelemista."

"Kaikissa tapauksissa hän oli teille hyvä."

Rosalie ojentautui suoraksi.

"Niin, sen uskon, tietäkääs, minut nähdessä johtuu poikansa hänelle mieleensä. Äitini, katsokaas, oli herra Edmondin rintasisar."

"Muisteleeko hän paljon poikaansa?"

"Hän ei ajattele muuta."

Väki asettui avo-oviin katselemaan heidän astuvan ohitse, sillä Rosalien käden ympäri kääritty verinen nenäliina herätti heidän uteliaisuuttansa. Muutamat kyselivätkin:

"Oletko loukannut itseäsi?"

"Saanut sormeni murskaksi."

"Oi, mikä vahinko!"

Oli yhtä paljon sääliä kuin vihaa siinä huudahduksessa, sillä jokainen ajatteli että mikä sillä kertaa oli tapahtunut tuolle tytölle, voipi seuraavana päivänä sattua hänelle itselleen, heidän miehilleen, isälleen, lapsilleen — elihän koko Maraucourtin väestö yksinomaan tehtaantyöstä…

Huolimatta noista viivykkeistä saapuivat tytöt vihdoin mummo Françoisen talolle, joka jo kauan aikaa oli näkynyt harmaan aidan takaa.

"Kai te seuraatte minua sisälle?" kysäsi Rosalie.

"Mielelläni."

"Ehkä se vähäisen hillitsee Zenobie tätiä."

Mutta Perrinen läsnäolo ei ensinkään hillinnyt kauhean tädin raivoa, sillä tämä, nähdessään Rosalien palaavan tavattomalla ajalla käsi sidottuna, rupesi heti kovasti huutamaan:

"Kas niin, tyttö letukka, nyt olet loukkaantunut! Voin lyödä vetoa että olet tehnyt sen tahallasi!"

"Minä saan kuitenkin palkkani", vastasi Rosalie puoleksi itkein.

"Ja niin luulet?"

"Herra Vulfran on itse luvannut minulle sen."

Mutta se ei ensinkään rauhoittanut Zenobie tätiä, joka yhä huutaa torui niin äänekkäästi, että mummo Françoisen täytyi jättää myymälänsä ja tulla ulos. Hän ei kuitenkaan lausunut vihaista sanaakaan pienelle tyttösellensä, vaan riensi hänen luoksensa otti hänet syliinsä ja huudahti:

"Oletko loukkaantunut?"

"Vähäisen, mummo kulta, sormet vain, ei se ole vaarallista."

"Täytyy hakea tohtori Ruchon."

"Herra Vulfran on jo haettanut hänet."

Perrine aikoi seurata heitä sisään, mutta Zenobie täti pidätti hänet.

"Luuletteko meidän tarvitsevaa teidän apuanne häntä hoitaessa?"

"Kiitos, kiitos!" huusi Rosalie sisältä.

Perrine ei voinut muuta kuio palata tehtaaseen, mutta juuri kun hän ehti portille ilmoitti pitkä vihellys työn päättyneen.

Kahdeksastoista luku.

Kymmenen, kaksikymmentä kertaa Perrine sinä päivänä kyseli itseltänsä miten hänen olisi mahdollista viettää seuraava yö siinä huoneessa, missä oli ollut vähällä tukehtua ja jossa ei ollut voinut juuri ollenkaan nukkaa. Varmaankin hänestä siellä tuntuu yhtä tukehduttavalta seuraavana yönä ja varmaankaan hän ei voisi nukkua silloinkaan sen paremmin. Ja jos hän ei voisi saada levollista unta korvataksensa päivän uupumusta, niin mitä hänestä silloin tulisi?

Tuo oli kauhea kysymys, jonka luonnolliset seuraukset masensivat häntä äärettömästi; ellei hän jaksaisi tehdä työtä, niin hänet erotettaisiin ja silloin olisivat hänen kaikki toiveensakin lopussa. Jos hän sairastuisi, niin hänet vielä varmemmin erotettaisiin eikä hänellä ollut ketään, keltä pyytää apua ja hoitoa.

Tosin hänellä oli täydellinen oikeus olla käyttämättä vuokraamaansa yösijaa; mutta mistä hän silloin löytäisi toisen paremman? Ja kuinka loukkaamatta Rosalieta sopivalla tavalla selittää että mikä oli kyllin hyvää muille, ei kelvannut hänelle? Ehkä toiset kuullessaan hänen vastenmielisyydestänsä rupeavat häntä vihaamaan? Eikö semmoinen vihamielisyys kohta kentiesi pakottaisi häntä jättämään tehtaan työn? Ei siinä kylliksi että hänestä tulisi kummallinen työntekijä, hänestä piti tulla työntekijä samanlainen kuin muutkin.

Ja niin oli päivä kulunut hänen voimattaan päättää mitään.

Mutta Rosalien sairastuminen muutti asiat tykkänään. Nyt tyttöraukan varmaankin täytyi pysyä useita päiviä vuoteen omana, eikä hän siis voinut tietää mitä tapahtui ylhäällä kamarissa, kuka siellä makasi, kuka ei. Perrinen ei siis tarvinnut peljätä hänen tiedustelujaan. Toiselta puolen huonekumppanien oli mahdoton tietää ken yhtenä ainoana yönä oli ollut heidän makuutoverinaan, vielä vähemmin he välittäisivät siitä ken oli tuo vieras, joka puolestansa varsin hyvin olisi voinut muualtakin sittemmin hankkia itselleen toisen asunnon.

Tuo oli kaikki päivän selvää. Ei siis puuttunut muuta kuin jonkun toisen paikan keksiminen, josta saada tyyssijan, jos hylkäisi entisen makuupaikkansa.

Ei tarvinnut hänen ajatuksiansa kauan harhailla. Kuinka usein hän olikaan ihastuksella ja ikävöiden muistellut metsää ja siellä olevaa pientä ampumamajaa? Miten rauhallista unta hän voisikaan nauttia siellä, jos vaan tohtisi ottaa sen haltuunsa! Siellähän ei olisi mitään peljättävää, sitä kun ei ollut käytetty muulloin kuin metsästysaikoina, jonka asian siellä oleva Journal d'Amiens todisti. Entäs jos hän voisi asustella siellä? Katto päänsä yllä, suojelevat seinät, suljettava ovi ja sängyn asemasta pehmoinen kuiva heinä- ja sananjalkavuode, lukuunottakaan oman talon viehätystä, joka oli kaikkien tulevaisuuden toiveiden loppukohta.

Ja nyt näytti kaikki tuo saavuttamaton äkkiä muuttuneen mahdollisuudeksi, jopa varsin helpoksi asiaksi.

Hän ei enää toista kertaa epäillyt, vaan päätti asiansa, osti leipurilta puolen naulaa leipää illalliseksi ja sen sijaan että palaisi mummo Françoisen luokse, hän meni takaisin samaa tietä kuin aamulla mennessänssä tehtaaseen.

Mutta siihen aikaan Maraucourtin kauppalassa asuvat työmiehet palasivat koteihinsa, ja kun hän ei tahtonut, että he näkisivät hänen hiipivän pajupensastoon, niin hän istahti tien viereen metsän rinteeseen. Kaikkien mentyä ohi hän aikoi mennä ampumamajaan, hän aikoi istua avoimen oven viereen kalalammikon rannalle ja laskevan auringon valossa syödä illallisensa verkkaan ja mukavasti, paljon hauskemmin kuin aamulla leipäpala kädessä kulkiessansa pitkin katuja.

Tuo tuumaa täytti kaikki hänen ajatuksensa ja hän ikävöi saada sen pian toteutetuksi, mutta hänen täytyi malttaa mielensä, sillä yhä vielä kulki työväkeä hänen asunnollensa vievän polun ohitse. Silloin juolahti hänelle mieleen, että hän voisi käyttää tuota odotusaikaa muutamiin valmistuksiin pieneen metsämajaan muuttoaan varten.

Metsänrinteessä, jossa hän istui, kasvoi rehevä koivikko ja koivujen siimeksessä sananjalkoja. Niistäpä hàn voisi leikata joukon koivunoksia ja tehdä oivallisen luudan millä lakaista majasensa. Sananjalkoja hän taitteli itselleen raittiiksi, tuoreeksi vuoteeksi, jossa sitten saisi nauttia virkistävää lepoa.

Hän unohti kaiken väsymyksen, joka oli rasittanut häntä viime tunteina ja hän ryhtyi innokkaasti työhön. Kohta olivat oksat asetetut kimppuun ja sidotut vitsalla kiinni kepin nenään, hyväksi luudaksi; yhtä sukkelaan hän oli leikannut poikki sananjalat ja koonnut ne yhteen viedäksensä ne metsästysmajaan.

Sillä aikaa olivat kaikki siellä päin asuvat ehtineet kulkea ohitse, tie oli tyhjä niin pitkältä kuin hän voi nähdä. Hetki oli siis tullut hänen lähestyä pajupolkua. Sananjalkakimppu seljässä ja luuta kädessä hän miltei juosten riensi pois metsärinteestä, mutta päästyään polulle hänen täytyi hiljentää vauhtiaan, sillä kimppu tarttui pajun oksiin, polku kun oli niin ahdas ja tukossa, että hänen välistä täytyi ryömiä nelinkontin päästäksensä eteenpäin.

Saavuttuaan metsästysmajaan hän rupesi kantamaan ulos kaikki mitä siellä oli, nimittäin puupölkyn ja vuoteen. Sen perästä hän tarttui luutaansa ja rupesi kaikin voimin lakaisemaan kattoa, seiniä ja lattiaa. Silloin kuului lammikon kaislikosta ja ympärillä olevasta ruohistosta surkeaa piipitystä ja hätähuutoja, metsän linnut kun melun häiritseminä pelokkaasti lennähtivät ylös pesistänsä, jotka niin kauan olivat olleet heidän kieltämättömänä omaisuutenaan.

Maja oli niin pieni, että puhdistaminen oli varsin pian päättynyt, vaikka hän olikin toimittanut sen sangen huolellisesti. Hänellä ei ollut enää muuta tekemistä kuin kantaa sisään pölkky ja vanhat ensin puhdistamansa vuodeheinät, joita sitten peitti äsken leikkaamillansa tuoreilla tuoksuvilla, auringon paahtamilla sananjaloilla.

Ilta oli jo kulunut, niin että oli aika ryhtyä illallista syömään. Hänen olikin mielestänsä melkein yhtä nälkä kuin matkalla Ecouenista Chantillyhyn. Onneksi olivat ne kamalat päivät ainiaaksi ohitse! Olihan hänellä nyt tyyssija tässä sievoisessa pikku saaressa, oma vuoteensa eikä ketään peljättävää, ei sadetta, ei rajuilmaa eikä mitään. Riittävä leipäpalanen hänellä oli taskussa, ja jos hän tuona ihanana iltana muisteli entisiä kärsimyksiään, niin hän sitä vilkkaammin vertaili nykyistä onneaan ja mukavuuttaan entiseen tuskaansa ja epätoivoonsa, siten lujentaen luottamuksensa ja toiveensa tulevaisuuteen.

Verkkaan hän pureskeli leipäänsä, leikkeli sitä pieniksi palasiksi varoen sen murenemista. Hiljaa hän istui siinä katsellen miten lammikon siivekkäät asujamet rauhoituneina palasivat pesiinsä viettämään keskeytettyä yölepoaan. Laskeuva aurinko kultasi milloin liitelevän siipiparin, milloin vesilintujen soreita vartaloita, niiden varovasti, kaula ojennettuna, kuunnellen uidessa kaislikkoon ikäänkuin tutkien oliko entinen rauhallisuus jo palannut. Ja yhtä paljon kuin lammikon lintumaailman aamuinen herääminen oli lumonnut hänet, yhtä paljon viehätti nyt sen levolle meno.

Kun hän oli syönyt kaiken leipänsä, mikä tapahtui liiankin sukkelaan, vaikka hän koetti toimittu atrioitsemisensa niin verkkaan kuin mahdollista leikkaamalla suupalat hyvin pieniksi, rupesi lammikon äsken häikäisevän kirkas pinta tummenemaan, taivaan punainen rusko sammui. Muutaman minuutin kuluessa oli yö levittänyt kaikkialle mustan vaippansa: oli maatapanon aika.

Mutta ennenkuin sulki ovensa ja etsi lepoa heinävuoteeltansa hän tahtoi vielä käyttää erästä varokeinoa, nimittäin vetää ojan yli vievän sillan omalle puolellensa. Tosin hän kyllä luuli olevansa täydessä turvassa tässä majassa; ei kukaan tule häntä häiritsemään, siitä hän oli varma. Ei kukaan lähestyisi saarta ja majaa lammikon hyväkuuloisten asukasten varottamatta häntä huudoillansa. Mutta kaikissa tapauksissa oli sillan poistaminen hyvä asia, jos se vaan oli hänelle mahdollista.

Ja paitsi tuota turvallisuuden tunnetta oli siinä vielä toinenkin puoli: hauska tieto olevansa ypö yksin, ilman vähintäkään yhteyttä muiden kanssa todellisella saarella, jonka oli ottanut haltuunsa. Vahinko että hän ei voinut nostaa lippua majansa katon harjaan ja laukaista pyssyänsä, niinkuin usein oli lukenut matkakertomuksista.

Kiireesti hän ryhtyi työhön ja kaivoi luutansa varrella maata siltansa päästä, kunnes sai rungon pään näkyviin, jolloin voi vetää sen omalle puolellensa.

Nyt vasta hän oli oikein kotonaan, valtakuntansa hallitsijana, saarensa kuningattarena. Vielä piti hänen antaa sille nimi, niinkuin kaikkien suurten matkustajien. Nimi ei suinkaan saattanut häntä kahden vaiheille: mikä voikaan olla sopivampi kuin se nimi, joka täydelleen täytti hänen mielensä ja sopi hänen sikäläisiin oloihinsa:

Hyvän toivon saari.

Tosin oli jo ennestään olemassa Hyväntoivonniemi, mutta onhan suuri erotus saaren ja niemen välillä.

Yhdeksästoista luku.

On sangen huvittavaa olla kuningattarena, etenkin kun ei ole alamaisia, eikä naapurivaltioita — silloin hänellä ei olisi muuta tehtävää kuin mennä huveista huvituksiin valtakuntansa toisesta päästä toiseen.

Ja siihen hauskaan huvituskohtaan hän ei ollut vielä ehtinyt.

Kun hänet seuraavan aamun koittaessa herättivät lintujen viserrys ja luukusta sisään kurkistava auringon säde leikkien hänen kasvoillansa, oli hänen ensimäinen ajatuksensa se, ettei hän saisi nukkua siellä raskaasti, vaan päinvastoin hyvin kevyesti, voidaksensa herätä ensi vihellyksestä, joka vain oli oleva herätyksenä.

Mutta ei raskas uni aina ole paras, päinvastoin on uni paras silloin, kun välistä herää, nukkuu jälleen ja herää taas, muistaa unennäkönsä ja ne jatkuvat siitä, missä herätessä keskeytyivät. Perrine ei enää nähnytkään muuta kuin miellyttäviä unia. Hän nukkui pois kaiken päivän uupumuksen, niin ettei hän sitä enää edes muistanutkaan. Hänen vuoteensa oli pehmoinen, lämmin ja tuoksuva, ilma, jota hengitti, lemusi metsän kukista. Linnut riemastuttivat häntä iloisella viserryksellään ja pajunlehtiin kokoontunut aamukaste, joka tippui suorina pisaroina alas veteen, muodostivat hänestä suloisen soiton, joka hiveli hänen kaikelle kauniille herkkää mieltänsä.

Tehtaan pillin ensimäisen vihellyksen kuuluessa hän jo hypähti vuoteeltaan, toimitti huolellisesti pesemisensä lammikon rannalla ja laittautui matkalle työhön. Mutta hänestä oli varomatonta lähteä saareltansa jàttäen sillan entiselle paikalleen, niin että ken hyvänsä voisi sinne päästä, vaikkei ollutkaan luultavaa, että kukaan oli siellä käynyt viime talvesta asti. Hän jäi epäröiden seisomaan ojan reunalle, kysyen itseltään uskaltaisiko hyppäyksellä päästä sen ylitse. Silloin hän huomasi pitkän seipään, joka oli ollut ampumamajan tukena sillä puolen, jossa ei kasvanut puita; sen hän otti ja hyppäsi sen avulla kapeimmalta kohdalta ojan ylitse, joka oli hänelle varsin helppo asia, hän kun usein oli huvitellut sillä tavalla. Tuo ei tosin ollut mikään juhlallinen ja arvokas keino lähteä kuningaskunnastansa, mutta se ei tehnyt mitään, kun ei kukaan syrjäinen ollut sitä temppua katselemassa. Sitäpaitsi on paljon asioita, jotka soveltuvat nuorille kuningattarille, vaikkeivät sovi vanhain arvokkaisuudelle.

Kätkettyään pitkän seipäänsä pajupensastoon ja pantuaan paikat muistoon hän läksi matkaansa ja oli ensimäisenä tehtaalla. Odottaessaan siinä hän huomasi tulevien seisahtuvan ryhmiin ja innokkaasti puhelevan. Mitä se mahtoi olla?

Muutamat lausutut sanat heti ilmaisivat hänelle asian:

"Tyttö raukka!"

"He ovat leikanneet häneltä sormen."

"Minkä sormen?"

"Sakarisormen."

"Entä toiset?"

"Niitä ei ole otettu."

"Valittiko hän?"

"Oi, siinä oli valitusta niin että sydäntä vihloi niiden, jotka sen kuulivat."

Perrinen ei tarvinnut kysyä kuka tuo oli, jolta sormi oli poisleikattu; hän siitä peljästyi ja tuli surumieliseksi. Tosin hän ei ollut tuntenut tuota tyttöä kauemmin kuin ainoastaan pari päivää, mutta juuri tuo samainen tyttönen oli kohdellut häntä ystävällisesti, opastanut häntä hänen saapuessansa sinne, neuvonut hänellä miten menetellä ja yleensä ollut hänelle hyvänä kumppanina, ja nyt hänen täytyi kärsiä niin paljo ja elinajaksensa jäädä raajarikoksi.

Hän jäi siihen levotonna ja surumielin seisomaan kahden vaiheilla mitä tehdä, kun koneentapaisesti katsellen ympärilleen huomasi herra Benditin lähestyvän. Oikein tietämättä mitä teki ja ajattelematta rohkeuttansa puhutella niin mahtavaa henkilöä, hän kysyi häneltä englanninkielellä:

"Suvaitsetteko minun kysyä tiedättekö miten on Rosalien laita?"

Kumma oli, että herra Bendit suvaitsi katsahtaa häneen ja vastata:

"Tapasin äsken hänen mummonsa, joka kertoi hänen nukkuneen hyvin."

"Tuhat kiitosta, herra!"

Herra Bendit, joka ei milloinkaan elämässänsä ollut kiittänyt ketään, ei käsittänyt sitä liikutusta eikä suurta kiitollisuuden tunnetta, joka piili niissä muutamissa sanoissa.

"Niin, minäkin olen iloinen siitä", hän lausui jatkaen matkaansa.

Koko aamuna Perrine ei ajatellut muuta kuin Rosalieta, ja hänellä olikin tilaisuutta antaa ajatuksensa liidellä minne hyvänsä, sillä hän oli jo niin perehtynyt työhönsä, ettei se vaatinut paljoakaan tarkkaavaisuutta.

Tehtaan pillin annettua päivällismerkin, hän juoksemalla riensi mummo Françoisen taloon katsomaan Rosalieta, mutta kun hän pahaksi onneksi sattui kohtaamaan Zenobie tädin, niin hän ei päässyt edemmäksi kuin portaille vain.

"Nähdäkö Rosalien? Minkätähden? Lääkäri on määrännyt hänelle häiritsemätöntä hiljaisuutta. Päästyään liikkeelle jälleen hän kyllä kertoo teille, miten hän on antanut heidän tehdä itsensä raajarikoksi, mokoma kelvoton letukka!"

Tapa, millä hänet aamupuolella otettiin vastaan, riisti häneltä kaiken halun illalla uudestaan koettaa onneaan; kun häntä varmaankaan ei kohdeltaisi illalla sen ystävällisemmin niin hän riensi kotiin saarelleen.

Siellä oli kaikki semmoisenaan kuin hänen lähtiessänsä aamulla. Kun siis siellä ei ollut mitään puuhattavaa, niin hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin ryhtyä heti illalliseen.

Hän oli päättänyt syödä illallisensa hyvin verkkaan, mutta vaikka koettikin leikata leipänsä hyvin pieniksi palasiksi, niin hän ei kuitenkaan voinut lukemattomiin palotella sitä, ja hänen lainatessaan alas viimeisen suupalan, oli aurinko vielä korkealla. Hän nosti "tuolinsa", pölkyn, avonaisen oven suuhun, istahti siihen ja rupesi, katsellen lammikkoa, puita ja toisella puolella olevia niittyjä, miettimään asemaansa ja läheisintä tulevaisuuttansa.

Ensiksi oli hänen punnittava kolme tärkeätä kohtaa: asnnto, elatus ja vaatteet.

Vapaa asunto hänellä oli lokakuuhun asti, kiitos tuolle onnelliselle sattumalle, joka ohjasi hänen kulkunsa saarelle.

Mutta molemmista toisista kohdista, ruoasta ja vaatetuksesta, hän ei suoriutunut yhtä helposti.

Olisiko mahdollista yhden naulan leipää päivässä kuukausi kuukaudelta olla riittävä hänen voimiensa ylläpitämiseksi, niin että työ sujuisi? Sitä hän ei tiennyt, sillä sitä ennen hän ei ollut tehnyt työtä toden teolla. Tosin hän kyliä oli saanut kärsiä puutetta, nähdä nälkää jopa tehdä työtäkin yli voimiensa, niin että hän tiesi mitä työnteko todellakin on, mutta hän oli tehnyt sitä ainoastaar satunnaisesti. Niitä vaikeita päiviä seurasi aina lepo ja rauha, jotka korvasivat ponnistukset. Päivä päivältä jatkuvasta työstä hänellä ei ollut aavistustakaan, vielä vähemmän mihin elantokustannuksensa pitemmältä ajalta voivat oousta. Hän kyllä oli huomannut molempien viime päivien ruoka-annokset liian niukiksi, mutta se oli kuitenkin vain vähäpätöinen asia hänelle, joka oli ollut vähällä kuolla nälkään, pääasia oli vaan voiko hän sillä tavoin säilyttää terveytensä ja voimansa. Sitäpaitsi hän kohta voi suurentaa leipämääräänsä ja panna kakullensa vähäisen voita tahi ostaa palasen juustoa. Hänen vaan tarvitsi odottaa muutamia päiviä, korkeintaan viikko ja muutama päivä enemmän tahi vähemmän ei vaikuttanut asiaan mitään. Pahempi oli vatteiden laita etenkin kun osa niistä oli niin kurjassa tilassa, että pikainen korjaaminen oli kipeästi tarpeen, sillä La Rouquerien luona tehdyt korjaukset eivät voineet enää kauan kestää. Etenkin hänen kenkänsä olivat niin pahasti kuluneet, että pohja vallan painui hänen sormella koskiessaan siihen, eikä ollut vaikea laskea milloin ne puhkeaisivat. Se hetki kyllä oli koittava piankin, sitä enemmän kun hänen piti aina astua kivettyä tietä kuljettaessaan vaunujansa, joka tehtävä juuri oli omiansa kuluttamaan jalkineita. Mitä hän silloin tekee, kun niin on tapahtunut? Tietysti ostaa uudet, mutta tahto ja pakko ovat kaksi eri asiaa ja mistä hän hankkii rahoja siihen menoon?

Hänen ensimäinen ja tärkein, kiirein tehtävänsä oli siis tehdä itsellensä kengät ja se toimi näytti hänestä niin vaikealta, että hän vallan menetti rohkeutensa. Hän ei ollut milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi ja tutkineeksi, miten oli kenkä tehty. Mutta kun hän oli riisunut sen jalastansa ja tarkastanut miten päällys oli ommeltu anturaaan ja syrjät sievästi käännetyt, sekä miten kantapää oli siihen kiinnitetty, niin hän huomasi sen työn olevan kerrassaan hänelle liian vaikeata, vaikka hänellä hyvää tahtoa kyllä oli sen toimittamiseen. Hänet valtasi mitä suurin kunnioitus suutarinammattia kohtaan. Kokonaan puusta ja yhdestä kappaleesta tehdyt kengät olisivat varmaankin olleet paljoa helpommat tehdä, mutta miten hän voisi kovertaa semmoisen, hän, jolla ei ollut muuta työkalua kuin puukkonsa?

Hän istui siinä vaipuneena synkkiiin ajatuksiin katse vaistomaisesti harhaillen ympäri lammikon pintaa ja pitkin sen rantoja. Silloin silmänsä sattuivat rannalla olevaan kortekasaan ja hänelle juolahti mieleen matkoillaan nähneensä ihmisten käyttävän jonkinlaisia kortepohjaisia, vaatepäällisiä kenkiä, joiden nimenä oli espadrillos ja jotka olivat palmikoidut tuommoisesta kortteesta. Eiväthän kaikki käytä nahka- tahi puukenkiä. Tämä korte oli taipuisaa, pitkää, vahvaa ja sen keväisten joukosta hän näki viimevuotisiakin jo kuivaneita, vaan vedessä ollen vielä notkeita. Onhan myöskin semmoisia kortekenkiä, joissa ainoastaan pohjat ovat palmikoidut, vaan päälliset vaatetta. Minkätähden hän ei voisi palmikoida itselleen semmoisia pohjia tuosta ruohosta, joka näkyi olevan siinä juuri häntä varten ja hänen käytettäväksensä, jos hänellä vaan olisi siihen taitoa?

Hän astui heti rantaan tuon ruohokasan luokse, joka oli niin kiinnittänyt hänen huomiotansa. Siinä hänen ei tarvinnut muuta kuin valita sylyksen parhaita, se on semmoisia, jotka jo olivat kuivuneina, mutta kuitenkin vielä säilyttivät taipuvaisuutensa.

Hän leikkasi kiireesti suuren kimpun ja vei sen ampumamajaaan sekä ryhtyi heti työhön.

Mutta palmikoituaan noin metrin pitkuisen pätkän hän oivalsi, ettei se kelvannutkaan, sillä antura tulisi liian ohut kun ruohot olivat liian kovia. Ne eivät kestäisi mitään, jonka tähden hänen ennen palmikoimista täytyi jollakin tavalla valmistaa ne kelvollisiksi hakkaamalla säikeet litteiksi ja siten saada ne taipuisiksi.

Se asia ei voinut estää häntä eikä saattaa pulaan: olihan hänellä "tuolinsa", pölkynpää, jolle voi panna korteruohot ja siten takoa ne pehmeiksi. Häneltä puuttui vain vasara tahi nuijantapainen. Sileä kivi, jommoisen hän meni etsimään tieltä, sai toimittaa nuijaa virkaa. Hän ryhtyi sitten takomistyöhön varoen, etteivät kortteet vain joutuisi sekaisin. Pimeä hänet yllätti ahkerasta työstä ja nukuttuaan illalla hän koko yön näki hauskoja unia kauniista sininauhaisista espadrillos-jalkineista, jommoisia hän ei ensinkään epäillyt osaavansa tehdä, ellei ensimäistä kertaa koettaessansa niin ainakin toisena, kolmantena, kymmenentenä kertana.

Mutta niin monta koetta hänen ei ollut tarvis tehdä: seuraavan päivän illalla hänellä oli kylliksi pitkää palmikkoa voidaksensa ryhtyä anturan tekoon ja sitä seuraavana päivänä hän osti lyhyen, käyrän satulasepänneulan, joka maksoi yhden sousin, samanhintaisen rihmakerän ja puuvillaisen sininauha-tukun sekä neljällä sousilla kaksikymmentä sentimetriä hamppupalttinaa yhteensä seitsemän sousin arvosta. Enempää hänen ei ollut varaa tuhlata, jos mieli saada leipää lauantaina. Hän koetti sitten tehdä anturan kenkänsä pohjan mallin mukaan, mutta se ei ottanut oikein onnistuaksensa. Ensimäinen tuli melkein pyöreä, joka muoto ei ole juuri jalan mukainen, toinen oli jo "taiteellisempi", mutta ei ollut minkään näköinen, kolmas tuskin oli sen onnistuneempi, mutta vihdoin neljäs, ollen kapea keskeltä, leveä kärkipuolelta ja pyöreä kantapäästä, oli jo jotenkin kengänpohjan muotoinen.

Mikä ilo! Vielä kerran hän oli saanut kokea että onnistuu, kun vaan on tahdon lujuutta ja kestävyyttä, vaikka tehtävä näyttääkin mahdottomalta, syystä ettei tekijällä ole rahaa eikä työkaluja, ei mitään muuta kuin vähäisen kekseliäisyyttä apunaan.

Työkalu joka häneltä puuttui saadaksensa kenkänsä valmiiksi, oli sakset. Mutta niiden ostamiseen tarvittiin niin paljo rahaa, että hän ei voinut ajatellakaan semmoista. Onneksi hänellä oli puukkonsa, jonka joenrannalta löytämänsä sieran avulla hioi kyllin teräväksi voidaksensa pölkylle levitetystä vaatepalasesta leikata kengänpäälliset.

Päällisen ompeleminen pohjiin ei ensinkään käynyt yhtä helposti ja varmasti, vaan onnistui vasta monen koettelemisen perästä; mutta viimein hän sai työnsä valmiiksi ja lauantaiaamuna hän iloksensa voi mennä työhön, sievät, harmaat, sininauhaiset kengät jalassa.

Tehdessänsä tuota työtä, joka vei häneltä neljä iltaa ja kolme aamua, hän monta kertaa oli kysynyt itseltänsä mitä tehdä kengillensä lähteissänsä majastaan. Varmaankaan hänen ei tarvinnut peljätä varkaita, kun ei kukaan käynyt siellä, mutta voivathan hiiret ne syödä. Jos niin kävisi, niin tapahtuisi suuri onnettomuus. Estääksensä semmoista täytyi hänen keksiä joku säilytyspaikka, jonne nuo pienet pedot eivät pääsisi, kun hänellä ei ollut kaappia eikä laatikkoa minne panna niitä. Ei hänellä siis ollut muuta neuvoa kuin ripustaa ne kattoon pistettyyn puikkoon.

Kahdeskymmenes luku.

Perrine tosin ylpeili vähäisen palmikoiduista jalkineistansa, mutta oli samalla sangen levoton niiden kestävyydestä, hänen kun työssään aina täytyi astua edestakaisin. Mahtoiko pohja säilyttää muotonsa ja saumat kestää?

Täyttäessänsä vaununsa ja sysiessänsä sitä edestakaisin hän vähä väliä vilkaisi jalkojaan. Vielä jalkineet pysyivät eheinä, mutta kestäisivätkö ne kauan?

Tuo tutkimus varmaankin herätti erään kumppanin huomiota, sillä erästä tyttöä ne miellyttivät niin, että hän kysyi:

"Mistä olette ostanut nuo kengät?"

"Eivät ne ole mitkään kengät, vaan tohvelit."

"Joka tapauksessa ne ovat sievät; ovatko ne kalliit?"

"Olen itse tehnyt ne palmikoidusta korteruohosta ja ostanut lisäksi neljällä sousilla hamppupalttinaa."

"Ne ovat oikein sievät."

Tuo menestys rohkaisi häntä ryhtymään toiseen melkoisen vaikeampaan työhön, jota usein oli tuuminut, mutta jälleen jättänyt sikseen, osaksi sentähden, että se tulisi liian kalliiksi, ja toiseksi siitä syystä, että se tuottaisi liian voittamattomia vaikeuksia. Se työ oli paidan leikkaaminen ja ompeleminen, hänen entisensä kun oli niin repaleinen ja kulunut, ettei enää kestäisi pesemistä. Kuinka paljon mahtoi siihen tarvittavat kaksi metriä palttinaa maksaa? Siitä hänellä ei oliot aavistustakaan. Ja kuinka hän leikkaisi sen, jos hänellä olisikin vaatetta? Ei hän sitäkään tietänyt. Siinäpä oli koko sarja kysymyksiä, jotka kyllä antoivat miettimisen aihetta, etenkin kun hän tuumi eikö olisi viisaampaa ensiksi ostaa pusero ja puuvillainen hame entisten sijaan, jotka nekin olivat tuiki kuluneet, kun hän ei voinut riisua niitä edes yöksikään. Hetkeä, jolloin nekin olivat lopussa, ei ollut vaikea arvata, vaikka hän kuinkakin niitä paikkailisi ja parsisi. Kuinka hän silloin pääsisi työhön? Ja toimeentulokseen, jokapäiväistä leipäänsä varten yhtä paljo kuin toiveidensa täyttymiseksi hänen täytyi edelleen jatkaa, täytyi olla tehtaan työssä.

Mutta kuitenkaan, kun hänellä lauantai-iltana oli kädessänsä viikkopalkkansa kolme frangia, hän ei voinut vastustaa paidanostohaluaan. Tosin hame ja pusero olivat erittäin tarpeen nekin, mutta uusi paita oli kuitenkin välttämätön ja muistutti sitä enemmän tarpeellisuuttansa, kun puhtaus, johon hänet oli lapsuudesta asti totutettu sekä itseänsä kunnioittaminen puhuivat sen puolesta ja vaikuttivat hänen päätökseensä. Pusero ja hame saivat kelvata edelleen ja kun ne olivat tehdyt kestävästä vaatteesta, niin ne varmaankin vielä jonkun aikaa pysyivät koossa.

Joka päivä, kun hän päästyään tehtaasta aamiaiselle meni mummo Françoisen luokse kuulustelemaan Rosalien vointia — josta milloin sai tietoja milloin ei, mikäli sattui tapaamaan mummon tahi tädin — hän seisahtui erään pienen puodin näyttelyikkunan eteen ihailemaan näytteille pantua tavaraa: palttinaa, puuvilla- ja muita leninkikankaita. Toisessa puoliskassa levisi sanomalehtiä, kuvia, arkkiviisuja ja kaikenlaista rihkamaa. Hän oli aina katselevinaan sanomalehtiä ja kukkakorttia, mutta itse asiassa hän ihaili tuota haluttua kangasta. Oi, kuinka onnelliset olivat nuo, joilla oli varoja mennä tuohon viettelevään puotiin mittauttamaan itselleen minkälaista vaatetta vain halusivat! Siinä seisoessaan hän usein oli nähnyt työvaimojen menevän sinne sisään ja palaavan paperiin huolellisesti käärityt tavaramytyt kädessä ja hän oli silloin aina itsekseen lausunut että semmoinen ilo ei ollut häntä varten — ei ainakaan vielä.

Mutta nyt hänkin voi mennä sinne sisään, jos vaan tahtoi, sentähden, että hänenkin taskussaan kilisi kolme kolikkoa. Sangen peloissaan hän astuikin sisään.

"Mitä haluatte, neitini?" kysyi eräs pienenlainer vanha rouva kohteliaasti ja ystävällisesti hymyillen.

Oli pitkä aika kulunut siitä, kun Perrine oli kuullut kenenkään puhuttelevan itseään niin ystävällisesti. Tuo kohteliaisuus rauhoitti häntä eriskummallisesti.

"Tahdotteko olla hyvä", hän kysäsi, "sanoa minulle, mitä maksaa puuvillapaitana — minä tarkoitan halvin laji?"

"Minulla on semmoista neljästäkymmenestä centimesta metri."

Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus.

"Tahtoisitteko mitata minulle kaksi metriä?"

"Se ei ole varsin kestävää kun sen sijaan kuudenkymmenen centimen hintainen…"

"Kiitos, mutta tuo neljänkymmenen on sopivaa minulle."

"Kuten tahdotte, tahdoin vaan huomauttaa siitä omaksi hyödyksenne; en soisi kenenkään moittivan minua ja sanovan saaneensa täältä huonoa tavaraa."

"Minä en suinkaan moiti teitä siitä, rouvani."

Vanha rouva levitti neljänkymmenen centimea vaatteen eteensä ja Perrine huomasi, ettei se ollut niin valkoista eikä kiiltävää kuin se, jota hän oli ikkunassa ihaillut.

"Vieläkö muuta?" kysyi rouva revittyään irti mitatun määrän.

"Tarvitsisin rihmaa myöskin."

"Kerän, vyyhden vai rullan?"

"Halvinta lajia."

"Siis kerärihmaa. Kymmenen centimea. Olkaa hyvä. Kaikki maksaa yhteensä kahdeksantoista sousta."

Tällä kertaa oli Perrinen vuoro ilomielin astua ulos puodista vanhaan sanomalehteen kääritty vaate lujasti puserrettuna rintaansa. Kolmesta frangistaan hän oli menettänyt ainoastaan kahdeksantoista sousta ja hänelle jäi siis seuraavaan lauantaihin neljäkymmentäkaksi, se on: käytettyään määrätyt kaksikymmentäkahdeksan sousta leipään jäi hänelle vielä muihin ostoksiin seitsemän sousta, kun hänen ei tarvinnut maksaa mitään vuokraa.

Hän melkein juoksi koko matkan saareensa, jonne saapui vallan hengästyneenä. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä heti ryhtymästä työhön, sillä muoto mimmoiseksi aikoi ommella paitansa oli hänellä jo kauan sitten ollut selvillä, hänen ei siis tarvinnut tuumia sitä. Siihen piti tulla ryppynauha. Hän oli tuuminut niin osaksi sentähden, että se oli helpointa ja yksinkertaisinta, hän kun ei ollut milloinkaan ennen leikannut paitaa eikä hänellä ollut edes saksia. Sitä paitsi hän silloin voi käyttää entisen kuluneen paitansa kurenauhaa.

Hän ei muistellut muuta kuin ompeluaan, kun kaikki niin kävi hänen toivomustensa mukaan ja hän jo edeltäpäin ihaili työtään ennenkuin ehti siihen edes ryhtyäkään. Kuitenkin siinä oli paljokin vaikeuksia, sillä pitihän paita leikata, kun siihen tarvittiin reiät sekä päätä että käsivarsia varten. Ei ollut muuta neuvoa kuin levittää vaate pölkylle ja ainoalla aseellaan, veitsellään, leikata siihen tarpeelliset reijät. Tuo oli hänen mielestänsä kovin vastuunalainen toimi ja hän oikein vapisi ennenkuin kylliksi rohkaisi mielensä leikkaamaan rikki uutta, kaunista vaatetta. Viimein hän päätti ryhtyä siihen ja tiistaiaamuna hän jo voi mennä tehtaaseen puettuna uuteen paitaansa, jonka itse oli työllään ansainnut ja omin käsin leikannut ja ommellut.

Kun hän aamiaislomalla tapansa mukaan kävi mummo Françoisen luona, tuli Rosalie itse häntä vastaan käsi sidottuna.

"Joko olette terve?"

"En, mutta olen saanut luvan olla liikkeellä täälll pihalla."

Hyvin iloisena hänen tapaamisestaan, kyseli Perrine hänen vointiaan, mutta Rosalie vastasi ainoastaan lyhyesti ja tylysti.

"Mitä maailmassa se merkitsee?"

Viimein Rosalien kysymys selitti hänelle asian:

"Missä siis nykyään asutte?"

Perrine ei tohtinut vastata suoraan, vaan lausui kiertäen:

"Entinen asuntoni oli liian kallis minulle, ei jäänyt mitään vaatteihin ja ruokaan."

"Oletteko saanut halvemmalla muualta?"

"En maksa mitään."

"Ettekö mitään?"

Rosalie vaikeni hetkisen ikäänkuin epäröiden, sitten uteliaisuus pääsi voitolle.

"Kenen luona sitten asutte?"

Sillä kertaa Perrine ei voinut kierrellä tuota selvää kysymystä.

"Minä kerron sen teille myöhemmin."

"Niinkuin tahdotte; sen vain sanon, että jos toisten näette Zenobie tädin pihalla niin on teidän paras olla käymättä sisään. Tulkaa ennemmin iltaisin, silloin hänellä on talousaskareet."

Perrine palasi työhön sangen allapäin tuosta kohtelusta. Oliko siis hän tehnyt niin suuren rikoksen kun ei voinut asua tuossa mummo Frauçoisen vuokrahuoneessa?

Koko päivän tuo ajatus häntä painoi ja tuntui melkein vaikeammalta illalla hänen ollessaan ypö yksin majassa, ensimäisen kerran ilman työtä koko sinä viikkona. Päästäksensä tuosta painostavasta tunteesta hän päätti tehdä pienen löytöretken ympäristöön, mihin hänellä ei aikaisemmin ollut ollut aikaa. Kesäilta olikin ihastuttava, ilma oli selkeä ja lämmin, hiukan autereinen, niin että puiden latvat näyttivät ikäänkuin kylpevän kalpeankultaisissa usvissa, ja apila ja niityn kukat tuoksuivat.

Perrine siirtyi toiselle rannalle ja seurasi sitä, kunnes oli kiertänyt koko lammen. Korkea ruoho, jota ei ollut leikattu eikä poljettu sen noustessa keväällä taimelle, ulottui melkein hänen vyötäisiinsä asti. Silloin tällöin hän katsahti kaislikosta majaansa, joka todella upposi; niin eksyttävästi pajujen vehreyteen, että metsän eläimet eivät mitenkään voineet epäillä sitä ihmiskätten työksi, paikaksi, johon ihmiset kätkeytyivät pyssy kädessä.

Kerran, kun Perrine oli käynyt lammen kauimmassa laidassa ja kaislikosta silmäillyt majaansa, kuului aivan hänen jalkojensa juuresta omituista kahinaa, juuri kun hän oli nousemassa ylemmälle rannalle. Sorsa kohosi lentoon ja ui pelästyneenä lammelle. Perrine katsahti paikkaan, josta lintu oli pyrähtänyt esiin, ja näki avoimen pesän ja siinä kahdeksan, yhdeksän munaa, väriltään likaisenvalkeita ja ruskeapilkkuisia. Perrine tutki näkemäänsä tarkasti uskaltamatta kuitenkaan koskea siihen. Perrine istahti korkeaan ruohoon, joka kokonaan kätki hänet, ja kyyristyi maahan odottaakseen sorsaemon paluuta.. Siinä hän istui liikahtamatta melkoisen ajan, mutta sorsa ei palannut. Nähtävästi se oli perheaskareissaan jostakin syystä myöhässä eikä ollut vielä ruvennut hautomaan. — Perrine jatkoi matkaansa, ja kuivan kaislan ja viimevuotisen kortteen kahina peloittivat muitakin vesilintuja — kurppia, jotka kevyesti ja nopeasti hypähtivät leveille lumpeenlehdille niiden painumatta veteen, punanokkaisia viiriäisiä, pitkäpyrstöisiä västäräkkejä ja variksia, jotka lensivät raakkuen häiritsijän perässä.

Pian Perrine oli ennättänyt lampensa toiseen laitaan ja huomasi nyt, että sen vesi laski paljon isompaan paljasrantaiseen lampeen. Siellä eivät linnutkaan näyttäneet viihtyvän yhtä hyvin.

Hänen "kotonaan", hänen lampensa rannalla, tuuheiden puiden ja pensaiden ja runsaiden vesikasvien kätkössä, jotka peittivät vedenpinnan liikkuvalla, viheriöivällä matolla, sinne olivat linnut rakentaneet pesänsä, sillä siellä oli sekä turvaa että ravintoa. Ja kun Perrine tuntia myöhemmin palasi ja näki oman pikku pesänsä niin vihreänä, rauhallisena ja turvallisena, hän iloitsi sydämestään siitä, että oli ollut yhtä viisas kuin linnut.

Kahdeskymmenesyhdes luku

Perrine näki kuten useimmat nuoret paljon unia, useimmiten päivän tapahtumista. Viime aikoina hän oli enimmäkseen kokenut surullisia päiviä ja ikäviä tapahtumia, ja lukemattomia kertoja hän oli herännyt hikisenä ja pelästyneenä jostakin unesta, joka vielä lisäsi hänen todellista suruaan ja kaipaustaan. Mutta hänen saavuttuaan Maraucourtiin olivat työ ja uudet toiveet herättäneet iloisempia ajatuksia, ja siten unetkin olivat muuttuneet vähemmän piinallisiksi ja masentaviksi, lopulta jopa virkistäviksi.

Nukahtaessaan Perrine tavallisesti ajatteli viimeksi tehtaan töitä, saartaan, majaansa, kotiaskareitaan — kenkien ja vaatteiden valmistusta — puseron ja uuden puvun hankkimista. Ja sitten hän näki ajatustensa jatkoksi unta samoista asioista, vain vielä mielikuvituksellisemmissa muodoissa. Milloin vaihtui puujalkaukko haltiaksi, jonka taikasauva pani liikkeelle kaikki koneet, tyttöjen tarvitsematta koskea niihin ja panematta sormiaan vaaralle alttiiksi; milloin saivat kaikki työläiset vapaapäivän ja tilaisuuden nauttia iloiten säteilevästä auringosta; milloin taas haltia loihti esiin ihanan saaren, ja linnan, jossa Perrine sai lahjaksi maailman kauneimmat kiiltonahkakengät tai ihanimmat puvut, joita hyvät ja ahkerat henget kutoivat timantti- ja rubiiniluolissa.

Kun Perrine tehtyään pitkän vaelluksensa lampien ympäri nukahti majaansa, oli sorsanpesä munineen viimeinen hämärä kuva, joka häämötti hänen tajunnassaan, viimeinen järkevä ajatus, joka vilahti hänen aivoissaan, ennen kuin hän nukahti. Hän ei kuitenkaan nähnyt unta siitä sen enempää kuin iltakävelystäkään, vaan valtavasta keittiöstä, jossa oli massoittain patoja ja pannuja ja suuri joukko kokkipoikia ja hekin sekottivat munia tehdäksensä niistä kaikenlaisia ja -kokoisia piirakoita, kohokkaita ja muuta hyvää. Ja joka kerta kuin hän puoliksi heräsi, hän koetti karkottaa tuota hullunkurista unta, mutta aina se palasi, jolloin kokkipojat, jotka sivumennen sanoen eivät ensinkään nauraneet hänelle, jatkoivat tarumaista työtään, kunnes tehtaan pilli kokonaan herätti hänet, hänen juuri valvoessansa suklaahyytelön valmistusta, joka vieläkin tuoksui niin viehättävästi hänen nenässänsä ja jonka makua hän tunsi huulillansa.

Kun hänen ajatuksensa olivat vähän selvinneet, niin hän oivalsi, ettei se ollutkaan kaunis luonto, tyyni ilma ja ihana ilta, jotka enimmin olivat viehättäneet häntä edellisen illan kävelymatkalla, vaan paljastaan sorsanmunat jotka ilmottivat hänen vatsallensa, ettei hän ollut kahden viikon kuluessa tyydyttänyt sen vaatimnksia muulla kuin vedellä ja kuivalla leivällä. Nuo munat ne olivat näyttäneet hänelle tuon hullunkurisen unen kokkipoikineen ja jättiläiskeittiöineen. Hänen oli nälkä ja kaikki nuo herkut ilmoittivat sen hänelle omalla tavallaan tehden nuo vaatimukset niin viehättäviksi kuin mahdollista, siten saaden vastalauseensa enemmän ikäänkuin kouraantuntuvaksi.

Minkätähden hän ei voisi ottaa noita munia tahi ainakin osaa niistä, kun ne eivät olleet kenenkään omia? Onhan sorsa vapaa metsänelävä eikä kenenkään oma. Tosin hän ei, kun hänellä ei ollut takkaa eikä keittoastiata käytettävänänsä, voinut valmistaa semmoisia herkkuja joita oli nähnyt unissansa silmiensä edessä toinen toistaan houkuttelevampia ja taidokkaampia. Mutta munilla on juuri se etu, etteivät tarvitse niin mutkikasta valmistustapaa: tulitikun vain millä sytyttää metsästä kootut risut palamaan, jolloin hänen oli helppo tuhkassa paistaa ne kokonaisina niin koviksi kuin tahtoi, kunnes hänelle koitui varoja kasarin tahi pannun ostoon. Vaikkei hän voinutkaan verrata sitä tapaa unessaan näkemiinsä herkkuihin, niin tulisi siitä kuitenkin arvokas ruokalaji.

Monta kertaa työaikana nuo ajatukset johtuivat hänelle mieleen ja vaikkapa tuo uni ei juuri tuntunut hänestä varsinaiselta kehotukseltakaan, niin saattoi se kuitenkin hänet päättämään paluumatkalla työstä ostaa tulitikkulaatikon ja vähäisen suolaa. Saatuaan käteensä ne aartteet hän melkein juosten riensi lammikkonsa luokse.

Hän oli niin tarkkaan pannut pesäpaikan mieleensä, että hänen oli varsin helppo heti löytää se. Mutta sinä iltana emälintu ei ollutkaan siellä. Silminnähtävästi se kuitenkin päivän kuluessa oli käynyt siinä, sillä kymmenen munan sijasta siinä oli nyt yksitoista, joka oli merkkina siitä, että se ei vielä ollut ruvennut hautomaan.

Sehän oli onneksi Perrinelle, sillä silloin tietysti munat vielä olivat tuoreita ja jos hän anastaisi niistä viisi tahi kuusi, ei sorsa huomaisi mitään, se kun ei osannut laskea.

Ennen Perrinellä ei olisi ollut siitä omantunnon vaivoja, vaan hän olisi empimättä tyhjentänyt koko pesän, mutta kokemansa surut olivat opettanneet hänelle hellätuntoisuutta muidenkin suruja kohtaan, samaten kuin hänen hellyytensä Palikaria kohtaan oli opettanut häntä hellästi kohtelemaan muitakin eläviä, jommoista hellätuntoisuutta hän ei vielä lapsuutensa aikana käsittänyt. Eikö tuo sorsa ollut hänen kumppaninsa? Jos kuninkaat elävät alamaistensa veronmaksuista, niin he eivät kuitenkaan saa riistää heiltä heidän kaikkea omaisuuttansa.

Päättäessänsä riistää munat oli hän myöskin selvillä siitä miten ne keittäisi. Ei millään ehdolla se saisi tapahtua ampumamajassa eikä sen läheisyydessä, sillä pieninkin savupatsas voisi ilmottaa muille hänen läsnäolonsa. Mutta tuolla metsänrinteessä kivilouhoksessa, jossa usein lepäilivät kulkevat mustalaiset matkallaan kylästä kylään, siellä ei tuli eikä savu herättäisi kenenkään huomiota. Joutuun hän kokosi kuivia risuja, sytytti niihin tulen ja paistoi kuumassa hiilloksessa yhden muna-aarteestansa sekä jauhoi kahden sileän kiven välissä hiukkasen suolaa. Munakuppia hänellä tosin ei olllut, mutta ei se olekaan mikään välttämätön kapine, vaan soveltuu ainoastaan niille, joilla on yllin kyllin tämän maailman tavaraa. Pieni syvennys hänen leivänpalasessaan toimitti mainiosti munakupin virkaa. Sitten hän sekotti munaan hiukkasen hienoa suolaa, kastoi siihen ohuen leipäsuikaleen; pureskellessaan ensimäistä suupalaa hän ei mielestänsä milloinkaan ollut syönyt mitään niin maukasta ja hän sanoi itseksensä, että joskin unensa kaikki kokkipojat todellakin olisivat laittamassa kaikkia herkkuja, niin he eivät varmaankaan osaisi saada toimeen mitään niin mainiota kuin tämä tuhkassa paistettu sorsanmuna.

Tottunut kun oli kuivaan leipään ja raittiiseen veteen sen päälle, ja selvästi tajuten, ettei moneen viikkoon, ehkä kuukausiinkaan ole toiveita sen elantotavan parantamisesta, olisi tämän illallisen pitänyt tyydyttää hänen ruokahalunsa ja vatsansa vaatimukset. Mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa munaansa, ennenkuin tuumi, eikö voisi keksiä toista valmistustapaa jäljellä oleville sekä niille, joita toivoi löytävänsä vastaisilla ryöstöretkillään. Kokonaisena paistettu muna oli kyllä hyvä, jopa vallan mainio, mutta hyvä olisi kuuma keittokin suurustettuna munankeltaisella. Ja tuo keittoaate oli niin elävästi anastanut kaikki hänen ajatuksensa, että hän päätti koettaa tavalla tai toisella toteuttaa tuumansa. Epäilemättä jalkineiden ja paidan valmistus olivat synnyttäneet hänessä joltisen määrän itseensäluottamusta ja uskon siihen, että kestävyydellä kyllä pääsee eteenpäin. Mutta tuota luottamusta ei riittänyt vakuuttamaan hänelle, että hän osaisi tehdä savi- tahi vaskikasarin, missä keittää keittonsa sen enempää kuin lusikkaakaan, vaikkapa vain puustakin, millä syödä keittoansa. Siinä oli vastassa mahdottomuuksia, joita hän ei voinut voittaa, ja siihen asti kunnes oli ansainnut kyllin paljon ostaaksensa semmoisia, hän sai tyytyä hajuun, jota tunkeutui muiden keittiöistä ynnä muiden lusikkain kalinaan.

Tuota juuri hän sanoi itselleen seuraavana aamuna mennessään työhönsä. Vähää ennen, kuin saapui kauppalaan hän huomasi erään talon vieressä, josta väki edellisenä päivänä oli muuttanut olki- ja ruhkakasassa maantien ojassa koko joukon läkkipurtiloita, joista silminnähtävästi ennen oli ollut liha-, kala- ja kasvisäilykkeitä. Niitä oli siinä erilaisia ja kokoisia, suuria, pieniä, korkeita, mataloita, ympyriäisiä ja neliskulmaisia.

Nähdessään niiden kiiltävän siinä auringonpaisteessa hän seisahtui vaistomaisesti; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänellä oli kaikki selvillä: siinähän hänellä oli kaikki valmiina, kasarit, vadit, lusikat, ottimet, kaikki mitä häneltä puuttui. Jotta saisi keittovarastoonsa kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa, ei hänen tarvinnut muuta kuin käyttää hyväksensä näitä vanhoja purtilolta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli alhaalla ojassa ja valitsi joutuun neljä, viisi kappaletta, jotka kiireesti kätki pensastoon kuivuneeseen lehtikasaan. Paluumatkalla hän sitten veisi ne sieltä ja sitten hän saisi olla ahkera saadaksensa niistä sopivia tslouskapineita millä valmistaa kaikkia niitä ruokia, jotka hänellä jo oli selvillä.

Mutta saisivatko ne pysyä paikoillaan? Siinä kysymys, joka koko päiväksi tuotti hänelle levottomuuden aihetta. Entä jos joku ryöstäisi hänen aarteensa, niin raukeaisivat kaikki hänen toiveensa ja tuulentupansa kuin tuhka tuuleen juuri silloin, kun hän oli niin varma niiden toteuttamisesta.

Onneksi ei ketään ohikulkevaa haluttanut etsiä niitä ja kun hän illalla palasi ensin annettuaan kaikkien työmiesten mennä siitä ohi, niin hän löysi ne kaikki pensastosta samasta paikasta, jonne oli ne aamulla kätkenyt.

Hän tohti yhtä vähän saada aikaan minkäänlaista melua saarella kuin sytyttää siellä tultakaan ja sentähden hän laittoi itselleen työpajan kivilouhikkoon. Sieltä hän myöskin toivoi löytävänsä tarvittavia työkaluja, kiviä ja ehkä jonkun rautapalasen, joilla takoa läkkilevyn mieleisensä muotoiseksi: litteitä kiviä alasimeksi ja pöyreitä taltoiksi. Toisilla terävillä hän taasen koettaisi leikata levyt kahtia.

Se työ olikin vaikeinta ja kestikin kolme päivää, ennenkuin hänen onnistui muodostaa itselleen lusikka. Epävarmaa kuitenkin on voisiko kenkään edeltäpäin tietämättä arvata sitä lusikaksi. Mutta muoto oli tässä sivuseikka, pääasia oli se, että hän tulisi toimeen tuolla kummallisen muotoisella lusikalla. Eihän kukaan muu ollut sillä syöpä, ei siis kukaan myöskään ollut moittimassa sen vaillinaisuuksia.

Voidaksensa saada itselleen tuota toivottua keittoa puuttui häneltä ainoastaan voita ja kasviksia.

Voita hänen täytyi ostaa samaten kuin leipää ja suolaakin, sen hän varsin hyvin tiesi, sillä eihän hän voinut omin käsin valmistaa sitä, kun ei ollut maitoa ellei sitä ostanut.

Mutta kasviksien oston hän kyllä välttäisi, niitä kun kyllä kasvoi niityllä vaikka viljelemättöminä. Sieltä hän kyllä löytäisi suolaheinää pinaatin asemasta, mutta myöskin porkkanoita ja sokerijuuria, vaikkeivät olleetkaan niin suuret ja kauniit kuin viljellyt, mutta siltä kyllin hyvät hänelle.

Pitihän hänen sitäpaitsi osata saada jotain muutakin kuin munia ja kasviksia, josta saada itselleen päivällinen, kun hänen oli onnistunut valmistaa itselleen keittoastioita, läkkisen kasarin ja puisen ottimen. Olihan kalojakin lammikosta saatavana, jos hänellä vaan oli aikaa niiden onkimiseen. Mitä häneltä puuttui saadaksensa niitä? Onki, johon sai vavan metsästä, siimaa ostamastaan ompelurihmasta jota vielä oli melkoinen määrä jäljellä, ja matoja maasta. Hänen ei tarvinnut ostaa muuta kuin koukku. Tallin edustalta poimimillaan jouhilla hän sitten vahvistaisi siimansa siihen määrin, että sillä voisi onkia useita lajia kaloja. Koettaessaan hän kuitenkin näki miten muhkeimmat kalat lammen kirkkaassa vedessä halveksivasti karttoivat hänen yksinkertaista siimaansa pitäen sitä liian halpana. Muutamat pienenlaiset kalat vaan tarttuivat onkeen, mutta olivat nekin kyllin riittävät hänelle.

Kahdeskynnneneskahdes luku.

Perrinen aika kului niin tyystin kaikissa näissä askareissa, ettei hänelle jäänyt ensinkään aikaa käydä Rosalien luona. Eräältä kumppaniltaan, joka asui mummo Françoisen luona hän joka päivä sai kuulla miten Rosalien laita oli, ja kun hän sitä paitsi pelkäsi joutuvansa tekemisiin tuon kauhean Zenobie tädin kanssa, antoi hän toisen päivän kulua toisensa perästä käymättä tuttavaansa katsomassa. Mutta viimein eräänä iltana hän päätti olla menemättä suoraan kotiinsa, kun hänen jo edellisenä päivänä oli onnistunut saada onkeensa pieni kala, jonka jo oli valmiiksi keittänyt, niin ettei hänen sinä päivänä tarvinnut ryhtyä ruuan laittoon.

Sattumalta Rosalie istui yksin pihalla omenapuun siimeksessä Perrinen saapuessa. Huomatessaan Perrinen hän astui häntä vastaan sanoen osaksi iloisesti, osaksi moittivasti:

"En luullut teidän enää milloinkaan aikovan käydä täällä."

"Minulla on ollut kiire."

"Mitä sitten olette tehnyt?"

Perrine ei voinut olla vastaamatta: Hän näytti jalkineitansa ja kertoi miten vaikea hänen oli ollut leikata niitä ja paitaansa.

"Ettekö ole voinut lainata saksia niiltä, joiden luona asutte?" kysyi Rosalie kummastuneena.

"Siellä ei ole ketään, jolla olisi ollut lainata minulle saksia."

"Jokaîsellahan on sakset."

Perrine oli vähäisen kahden vaiheella, oliko viisasta enää säilyttää salaisuuttansa, mutta kun hän sillä pelkäsi suututtavansa Rosalien, niin hän päätti kertoa kaikki:

"Ei ketään asu siellä missä minä oleskelen", hän lausui nauraen.

"Mahdotonta!"

"Mutta kuitenkin se on totta, ja kun minulla ei ollut kasaria, millä ketttää ruokani, ei lusikkaa millä sitä syödä, niin on minun ollut pakko tehdä itselleni niitä ja minä vakuutan teille, että on ollut paljon vaikeampi vuolla lusikka kuin tehdä kengät."

"Älkää tehkö minusta pilaa."

"En ollenkaan. Minä puhun täyttä totta."

Ja salaamatta mitään Perrine kertoi kaikki: miten oli osunut ampumamajaan, miten oli tehnyt itselleen kasarin missä keittää ruokansa ja lusikan millä sitä syödä, miten oli löytänyt vesilinnunmunia, onkinut kaloja lammikosta ja miten oli laittanut itselleen keittiön kivilouhikossa.

Vähä väliä Rosalie oikein huudahti ilosta ja kummastuksesta ikäänkuin olisi kuullut jonkun erinomaisen ihmesadun.

"Miten hauskaa tuo kaikki mahtaa olla!" hän huudahti Perrinen kerrottua mistä oli keittänyt ensimäisen vihanneskeittonsa.

"On kyllä, kun vain onnistuu; mutta, kun ei ota onnistuaksensa! Kolme päivää työskentelin, ennenlrum minun onnistui saada itselleni lusikka; en voinut mitenkään muodostaa sitä kuperaksi. Turmelin jo kaksi peltipalasta eikä minulla enää ollut jäljellä kuin yksi; ajatelkaa miten monta kertaa olin lyönyt sormiini kivellä, muodostaessani lusikkaani kuperaksi."

"Minä ajattelen keittoanne."

"Se olikin maukas koitto."

"Sen kyllä uskon."

"Niin, ainakin se oli minun mielestäni hyvä; mutta minä en tavallisesti saakaan mitään lämmintä ruokaa."

"Minä kyllä syön sitä joka päivä, mutta se on aivan toista; eikö oie hullua kun kasvaa pinaaattia niityillä, ja porkkanoita ja sokurijuuria?"

"On siellä vielä paljo muutakin syötäväksi kelpaavaa, esim. krassia, ruoholaukkaa, salattia, pasternakkoja, nauriita, silleriä, retikoita ja paljon muutakin."

"Pitää osata käyttää niitä."

"Isäni opetti minua tuntemaan niitä ja niiden hyötyä."

Rosalie oli hetkisen vaiti ikäänkuin miettien jotakin; mutta sitten hän epäröiden lausui:

"Saanko käydä teitä katsomassa?"

"Hyvin mielelläni, jos vaan lupautte olla kenellekään kertomatta missä asun."

"Sen kyllä lupaan."

"Mutta milloinka tahdotte tulla?"

"Menen sunnuntaina Saint-Pipoyhin erästä tätiäni katsomaan; palatessani sieltä iltapuolella sopii minun poiketa luoksenne."

Nyt Perrine vuorostansa muuttui vähäisen miettiväiseksi.

"Tulkaa sitten ennemmin päivällisille luokseni."

Rosalie kyllä rupesi kursailemaan niinkuin sikäläisen kansan oli tapana, niin ettei kieltänyt eikä luvannut, mutta helppo oli nähdä, että hänen kovin teki mieli suostua pyyntöön.

Perrine keskeytti:

"Minä vakuutan teille, että tekisitte minulle oikein mieleen suostumalla pyyntööni, minä olen niin yksin."

"Niin olen minäkin."

"Se on siis päätetty; mutta olkaa hyvä ja tuokaa mukananne lusikkanne, sillä minulla ei ole peltiä eikä aikaakaan tehdä toista."

"Tuonko leipää myöskin, eikö niin?"

"Kiitoksia. Minä odotan teitä kivilouhoksessa, josta löydätte minut keittiöstäni."

Perrine puhui aivan totta lausuessaan olevansa iloinen, kun sai Rosalien vieraaksensa, ja jo edeltäpäin hän iloitsi siitä: Miten hänellä nyt oli paljon ajateltavaa, päivälliskutsut, tuumia mitä saada päivälliseksi, ruokavarojen hankinta! Oi miten hauskaa! Hän tuli siitä samalla oikein levottomaksi: ken olisi paria päivää aikaisemmin voinot luulla hänen voivan toimittaa päivällispidot vieraalle?

Tärkeimmät kaikesta olivat nyt metsästys ja kalastus, sillä ellei hänen onnistuisi saada munia ja kalaa, niin päivälliseksi ei tulisi muuta kuin vihanneskeittoa, joka yksinään olisi kerrassaan liian laihaa.

Perjantai- ja lauvantai-illat hän kulutti tutkimalla lähiseutua toivoen löytävänsä heinäkurpan pesiä, joista saada joku tahi joitakuita munia. Tosin kyllä kurpan munat ovat pienemmät kuin sorsan, mutta hänellä ei oliot varaa valita. Sitä paitsi onnisti hänen kalastuksensa tavallista paremmin, niin että hän kastemadolla höystetyllä siimallansa veti maalle suuren kauniin kyhmyselkäisen ahvenen, kyllin suuren riittääksensä sekä hänelle että Rosalielle. Vielä lisäksi hän tahtoi jälkiruokaakin ja sitä hän sai karviaismarjapensaasta, joka oli kasvanut kaatuneen raidan rungosta. Voipi olla etteivät marjat vielä olleet täysin kypsyneitä, mutta karviaismarjat ovat semmoista lajia, jota voi syödä vähän kypsymättömänpuoleisinakin.

Kun Rosalie sunnuntaina keskipäivällä saapui kivilouhokseen oli Perrine jo siellä tulensa ja pannujensa luona, jossa keitto kiehua porisi.

"Olen juuri odottanut teitä ennenkuin suurustan keittoni tällä munalla", lausui Perrine. "Teidän ei tarvitse muuta kuin terveellä kädellänne hämmentää sillä aikaa kuin minä varovasti kaadan keiton siihen. Leivän olen jo ennestään leikannut kuutioiksi."

Rosalie ei epäillyt ottaa osaa ruoan valmistukseen vaikka olikin juhlan kunniaksi pukeutunut pyhävaatteihinsa, sillä olihan tuo toimi leikkiä vain ja sitäpaitsi hänen mielestänsä erittäin hauskaa.

Kohta oli keitto valmis eikä puuttunut muuta kuin sen kuljettaminen saarelle ja sen teki Perrine.

Kohteliaisuudesta vierastansa kohtaan, jolla vielä oli käsi siteessä, oli Perrine asettanut siltapuun entiselle paikalleen.

"Tämän seipään avulla", hän lausui, "minä tavallisesti kuljen tästä ylitse, mutta se ei käy päinsä teille, jolla vielä on käsi kipeänä."

Ovi avattiin ja Rosalien silmien eteen levisi pieni sievonen maja, jonka kaikkiin neljään kulmaan Perrine oli märkiin sammaliin pannut suuret kirjavat kukkavihot — keltaisia kurjenmiekkoja, sinisiä kukonkaonuksia, punertavia rimpiä ja lattialle laittanut "päivällispöydän." Tyttö ei voinut olla ilmaisematta ihastustaan, vaan lyöden kätensä yhteen huudahti:

"Oi, kuinka kaunista!"

Maahan oli levitetty tuoreita sananjalkoja, jotka saivat toimittaa sekä pöydän että pöytäliinan virkaa; suuria lehtiä oli "lautasina" ja suurin lehti oli vatina ja sillä komeili tärkein ruokalaji, kyhmyselkäinen ahven, krassin ympäröimänä. Toinen lehti, vaikka pienempi, oli salattikulhona, samaten kuin toinen, joka toimitti jälkiruokamaljan virkaa, ja jälkiruokana oli karviaismarjoja. Jokaisen vadin väliä koristi lummekukka, jonka puhtaan valkoinen väri erinomaisen viehättävästi erosi mehevän vihreästä pohjasta.

"Olkaa hyvä, istukaa!" lausui Perrine kehottavasti ojentaen kätensä.

Ja sitten he istahtivat ja päivällinen alkoi.

"Olisin ollut oikein pahoillani, jos en olisikaan päässyt tulemaan tänne", lausui Rosalie suu täynnä ruokaa, "täällä on niin sievää ja keitto on niin hyvää."

"Miksikä ette olisi päässyt?"

"Sentähden, että tahtoivat lähettää minut Piquignyhyn herra Benditin tähden, joka on sairastunut."

"Mikä herra Benditiä vaivaa?"

"Hänessä on lavantauti. Hän on kovin sairas siitä päättäen, että hän eilisestä asti ei tiedä mitä sanoo eikä tunne ketään; juuri hänen tähtensä olin eilen vähällä käydä luonanne."

"Minunko? Minkätähden?"

"Olen ajatellut jotakin."

"Jos voin tehdä jotakin herra Benditin hyväksi, niin teen sen mielelläni. Hän on ollut ystävällinen minulle; mutta mitä minä, köyhä tyttö rukka, voin tehdä? Sitä en käsitä."

"Antakaa minulle vielä vähäisen kalaa ja krassia, niin selitän sen teille. Tiedättehän, että herra Benditin tehtävä on kaikki ulkomaalainen kirjeenvaihto. Hän se juuri kääntää ranskaksi kaikki saksalaiset ja englantilaiset kirjeet. Kun hänen ajatuksensa nyt eivät ole selvät, niin hän tietysti ei voi mitään kääntääkään. Jo aiottiin hankkia toinen hänen sijaansa, mutta kun tuo sijainen varmaankin herra Benditin parannuttua tahtoisi pitää paikkansa, niin ovat herra Mombleux ja insinööri Fabry luvanneet hoitaa hänen virkaansa, kunnes hän paranee. Mutta eilen täytyi insinööri Fabryn matkustaa Skotlantiin ja herra Mombleux on joutunut pulaan, sillä vaikka hän osaakin saksaa erittäin hyvin, niin hän ei osaa kääntää englannin kielestä muuten käin herra Fabryn avulla, joka on oleskellut monta vuotta Englannissa. Yksinään hän ei sitä osaa, etenkin kun englantilaiset kirjeet ovat niin huonoa käsialaa, että täytyy arvaamalla lukea puolet. Hän kertoi tuon kaiken eilen pöydässä, jossa minä suoritin palveluksen ja valitti ehkä olevansa pakotettu kieltäytymään hoitamasta herra Benditin virkaa. Silloin juolahti minulle mieleen sinä, ja olisin mielelläni kertonut sinun puhuvan englannin kieltä yhtä hyvin kuin ranskaa…"

"Minä puhuin aina ranskaa isäni kanssa, englantia äidilleni ja kun kaikki kolme juttelimme, niin käytimme molempia kieliä ajattelematta kumpaako kieltä se oli."

"En tohtinut kuitenkaan lausua ihan varmasti. Mutta nythän saan kertoa sen hänelle, eikö niin?"

"Kyllä tietysti, jos luulet minun kaltaiseni köyhän tytön olevan heille avuksi."

"Siinä ei ole erotusta oletko köyhä tyttö vai neiti — pääasia on että osaat englannin kieltä."

"Minä osaan puhua ja kirjottaa, mutta affäärikirjeen kääntäminen on vallan toista."

"Ei ole herra Mombleuxin avulla, joka tuntee semmoiset kirjeet."

"Ehkä se voi käydä päinsä. Sanokaa sitten herra Mombleuxille että hyvin mielelläni teen sen herra Benditin hyväksi, jos osaan."

"Kyllä minä sanon hänelle."

Vaikka ahven olikin koko suuri, niin se syötiin kaikki ja krassikin katosi samaa tietä. Nyt oli jäikiruoan vuoro. Perrine nousi, korjasi pois "kalavadin" ja asetti sen sijalle suonikkaat ja emaljinkiiltoiset lumpeenlehdet. Sitten hän tarjosi marjojaan.

"Olkaa hyvä", häa lausui nauraen, "tässä on vähän hedelmiä puutarhastani."

"Missä on teidän puutarhanne?"

"Tuolla ylhäällä, päämme päällä, karviaismarjapensas on itänyt ja juurtunut vanhan raidan onnessa rungossa, joka on tämän ampumamajan tukeena."

"Tiedättekö, ettette voi varsin kauan enää asua tässä majassa?"

"Toki talveen asti, luulemana."

"Talveenko asti! No, miten sitten käy kun sorsan metsästysaika alkaa? Silloin käytetään aina tätä majaa."

"Oi, herranen aika!"

Niin onnellisesti alkanut päivä päättyi semmoisella surkealla tiedolla ja sitä seuraava yö oli vannaankin rauhattomin kaikista, jolloin Perrine oli nukkunut oman katon alla.

Minne hän sitten joutuisi?

Ja kaikki hänen suurella vaivalla hankitat talouskapineensa, mitä hän niillä tekisi?

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Jos Rosalie olisi kertonut ainoastaan tulevasta sorsanmetsästyksestä olisi Perrine joutunut siitä vallan epätoivoon, mutta kertomus herra Benditin sairaudesta ja toiveet saada olla herra Mombleuxille apuna kirjeiden kääntämisessä lievensi hiukkasen tuota pelkoa.

Niin, se oli kaunis hänen saarensa ja hänen kyllä tulee tavattoman vaikea lähteä sieltä; mutta ellei hän jättäisi sitä, hän ei myöskään lähenisi hiuskarvankaan vertaa äitinsä osottamaa päämäärää, jonne hänen kuitenkin oli pyrkiminen. Kun hän nyt sai tilaisuuden auttaa herroja Benditiä ja Mombleuxia, niin hän samalla hankki itselleen puolustajia, jotka niin sanoakseen avaisivat hänelle ovet, mistä myöhemmin päästä edemmäksi. Se oli seikka, joka korvasi kaiken jopa surunkin kuningaskuntansa jättämisestä. Eipä se ollutkaan leikkiäksensä, niin hauskaa kuin se olikin, ei ryöstääksensä vesilintujen pesiä, onkiaksensa kaloja, poimiaksensa kukkia, kuunnellaksensa lintujen laulua eikä pannaksensa pieniä päivällispitoja toimeen, että hän oli kärsinyt ja kestänyt matkan kaikki vaivat ja korjnudet.

Maanantaina hän päivällislomalla meni eilisen sopimuksen mukaan mummo Françoisen asunnolle, ollaksensa käsillä jos herra Mombleux häntä tarvitsi. Mutta Rosalie tulikin vaan ilmoittamaan hänelle, että maanantaina ei tulekaan kirjeitä Englannista, joten ei sinä päivänä ole mitään käännettävää; ehkä kuitenkin oli oleva tiistaina.

Perrine palasi työhönsä ja oli jo täydessä toimessa kun Puupietari seisautti hänet.

"Mene heti konttoriin!"

"Mitä minun pitää tehdä siellä?"

"Koskeeko se minuun? Minua käskettiin lähettämään sinut sinne, mene nyt."

Perrine ei kysynyt sen enempää, osaksi sentähden ettei kannattanut kysellä sen enempää ja toiseksi että hän jo arvasi mistä oli kysymys. Kuitenkaan hän ei käsittänyt, jos hänen piti yhdessä herra Mombleuxia kanssa kääntää jotakin vaikeata kirjettä, minkätähden hänen juuri piti mennä konttoriin, jossa aina oli väenliikettä ja jokainen näkisi herran tarvitsevan hänen apuaan.

Herra Talouel seisoi lasikattoisella verannallansa ja huusi hänet luoksensa:

"Tule tänne!"

Perrine riensi ylös rappusia.

"Sinäkö englannin kieltä puhut?" kysyi Talouel, "vastaa suoraan äläkä valehtele."

"Äitini oli englannitar."

"Ja ranskaa? Kuinka olet sitä oppinut? Sinä et murra ollenkaan."

"Isäni oli ranskalainen."

"Puhut siis kumpaakin kieltä?"

"Kyllä, herra."

"Hyvä. Sinun tulee mennä Saint-Pipoyhin. Sillä herra Vulfran tarvitsee sinua."

Kuullessaan sen Perrine rupesi vapisemaan liikutuksesta niin että tirehtööri huomasi sen ja suuttui.

"Mitäs juonia tuo on?"

Perrinellä oli vähäisen aikaa tyyntyä sekä keksiä selityksen liikutukseensa.

"Minä en tiedä missä on Saint-Pipoy."

"Saat ajaa sinne, se ei ole sinulle vahingoksi."

Ja verannaltaan hän huusi:

"Guillaume!"

Herra Vulfranin pienet vaunut ajoivat heti rappusten eteen rakennuksen siimeksestä.

"Tuossa on tyttö", lausui Talouel, "eikö sinun heti pitänyt viedä hänet herra Vulfranin luokse?"

Perrine oli jo alhaalla vaunujen luona ja aikoi juuri astua niihin Guillaumen viereen, mutta tämä pysäytti käden viittauksella.

"Ei tänne", hän lausui, "takalaudalle."

Pieni yhden hengen istuin olikin alaslasketun kuomin takana. Perrine astui siihen ja sitten sitä mentiin hyvää kyytiä. Päästyään pois kauppalasta kääntyi Guillaume Perrinen puoleen hiljentämättä hevosen juoksua.

"Onko totu että osaatte englannin kieltä?" hän kysyi.

"On."

"Silloin on teillä tilaisuus auttaa patruunaa."

Perrine rohkaisi mielensä ja kysyi:

"Kuinka niin?"

"Sentähden että tänne on tullut muutamia englantilaisia koneenrakentajia asettamaan paikoilleen uusia koneita, eivätkä he osaa puhua sanaakaan semmoista kieltä kuin ihmiset ymmärtävät. Herra Mombleux kyllä on siellä ja hän sanoo puhuvansa englannin kieltä; mutta hänen englantinsa on jotakin toista kuin koneherrojen, niin että nyt he siinä kiistelevät ymmärtämättä toisiaan ja patruuna on vallan raivoisa. Sitä saa nauraa ihan katketaksensa. Kun viimein herra Mombleux ei osannut sanoa mitään ja tahtoi rauhottaa patruunaa, niin hän kertoi käämikoneilla työskentelevän nuoren Aurelie nimisen tytön osaavan puhua englantia ja silloin lähetti patruuna minut noutamaan teidät sinne."

Oli hetkisen hiljaa, sitten hän uudestaan kääntyi Perrinen puoleen:

"Tahdon sanoa teille, että jos puhutte samanlaista englannin kieltä kuin herra Mombleux, niin tekisitte viisaammin astumalla heti alas."

Hän lisäsi nenäkkäästi:

"Pitääkö minun seisahtaa?"

"Ajakaa vaan eteenpäin."

"Sanoin sen omaksi eduksenne."

"Kiitos vaan."

Varmasta vastauksestaan huolimatta oli Perrine kuitenkin sangen peloissaan. Sillä vaikka hän olikin varma kielen taidostansa, ei hän tuntenut sitä murretta, jota koneenasettajat puhuivat, ei tietänyt muuta koin että se ei ollut samaa kuin herra Mombleuxin, niinkuin Guillaume pilkallisesti lausui. Sitä paitsi hän tiesi että jokaisella ammatilla on omat sanansa, etenkin teknillisellä alalla. Jos hän siis epäröisi eikä ymmärtäisi niin varmaankin herra Vulfran suuttuisi häneen yhtä paljon kuin herra Mombleuxiin.

Jo näkyivät Saint-Pipoyn savuavat piiput ja kohta näkyivät tien mutkauksessa tehtaatkin. Hän tieri Saint-Pipoyssa valmistettavan lankaa ja kankaita niinkuin Maraucourtissakin ja että siellä sitäpaitsi tehtiin köysiä ja purjelankaa. Kuitenkin oli hänelle yhdentekevää mitä siellä tehtiin; yksi vaan olisi ollut hänen tärkeä tietää: mitä hänen siellä piti tulkita ja selittää.

Tien mutkauksesta hän kohta näki koko tehdaslaitoksen levenevän eteensä tasaisella maalla ja oli se hänen mielestänsä Maraucourtia pienempi, mutta silti kylläkin suuremmoinen. Samassa vaunut ajoivat portista sisään sekä pysähtyivät kohta konttorirakennuksen eteen.

"Seuratkaa minua", sanoi Guillaume.

Hän vei hänet sisään huoneeseen, jossa herra Vulfran vilkkaasti keskusteli Saint-Pipoyn tirehtöörin kanssa.

"Tässä on tyttö", ilmotti Guillaume hattu kädessä.

"Hyvä on, saat mennä."

Kääntymättä Perrinen puoleen herra Vulfran viittasi tirehtööriä lähemmäksi ja kysyi häneltä puoli ääneen jotakin. Tirehtööri vastasi samalla tavalla, mutta Perrinellä oli hyvät korvat ja hän käsitti ehkä paremmin kuin kuuli herra Vulfranin kysyvän ken hän oli ja tirehtöörin vastaavan:

"Nuori, noin kahden- tahi kolmentoista vuotinen tyttö, joka ei näytä ensinkään typerältä."

"Tule lähemmäksi, lapseni", kehotti herra Vulfran samalla lempeällä äänellä, jolla Perrine aikaisemmin oli kuullut hänen puhuttelevan Rosalieta ja joka ei ollut ensinkään sentapainen millä hän puhutteli alustalaisiaan.

Se rohkaisi Perrineä, niin että voitti liikutuksensa ja pelkonsa.

"Mikä on nimesi? kysyi herra Vulfran."

"Aurelie."

"Ketkä ovat vanhempasi."

"He ovat kuoleet."

"Kuinka kauan olet ollut täällä työssä."

"Kolme viikkoa."

"Mistä olet kotoisin?"

"Tulen Pariisista."

"Puhutko englannin kieltä?"

"Äitini oli englannitar."

"Siis osaat englannin kieltä?"

"Osaan puhua englannin kieltä sillä kielellä keskusteltaessa, mutta…"

"Ei mitään muttia, osaatko vai etkö osaa?"

"En osaa eri ammattien kieltä, missä käytetään sanoja joita en ole ennen kuullut."

"Kuuletteko, herra Benoist, tuo pienokainen tuossa ei vastaa niinkään hullusti."

"Niinkuin äsken sanoin hän ei ole ensinkään typerännäköinen, vaan päinvastoin."

"No, sitten hän ehkä voi ollakin meille hyödyksi."

Herra Vulfran nousi, nojasi keppiinsä ja tarttui tirehtöörin käsivarteen.

"Seuraa meitä, lapseni."

Tavallisesti Perrine huomasi kaikki mitä tapahtui hänen ympärillään, mutta siinä seuratessaan herra Vulfrania täytti vaan ainoa ajatus hänen mielensä: Kuinkahan suoriudun tuosta keskustelusta englantilaisten kanssa.

Suuren ihka uuden valkoiseksi ja siniseksi maalatun tiilirakennuksen ulkopuolella hän näki herra Mombleuxin pitkin askelin ja suuttuneen näköisenä astuskelevan edestakaisin ja luuli huomaavansa hänen luovan karsaan silmäyksen heihin päin.

He astuivat ensimäiseen kertaan ja siellä oli suuressa salissa suuria puulaatikoita, joihin eri värillä oli kirjotettu sanat Matter, Platte, Manchester. Eräällä semmoisella laatikolla istuivat englantilaiset koneenasettajat ja Perrine huomasi heidän ainakin puvusta päättäen olevan sivistyneitä henkilöitä, puetut kun olivat verkavaatteihin, hopeinen koruneula kaulaliinassa. Sen vuoksi hän toivoi paremmin ymmärtävänsä heitä, koin jos olisivat tavallisia työntekijöitä. Herra Vulfranin saapuessa he nousivat seisomaan.

Herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen sanoen: "Ilmota heille että puhut englannin kieltä ja että olet täällä tulkkina."

Hän teki niin ja jo ensimäisiä sanoja kuullessaan englantilaisten tyytymätön ilme muuttui iloiseksi; tosin Perrine oli lausunut ainoastaan tavallisen lauseen, mutta heidän hymyilynsä ennustivat kuitenkin hyvää vastaisille käännöksille.

"Ihan varmasti he ymmärsivät häntä", sanoi tirehtööri.

"Kysy heiltä sitten minkätähden he ovat saapuneet kahdeksan päivää ennen määräaikaa, jonka vuoksi insinööri jonka tulee opastaa heitä ja joka puhuu englannin kieltä nyt on matkoilla?"

Perrine käänsi kysymyksen sanasta sanaan ja sai heti toiselta vastauksen:

"He sanovat päättäneensä Cambraissa koneiden paikoilleen asettamisen aikaisemmin kuin luulivat ja olivat tulleet suorastaan tänne eivätkä menneet muutaman päivän takia Englantiin."

"Kenelle he ovat asettaneet koneita Cambraissa?" kysyi herra Vulfran.

"Veljeksille Avelinelle."

"Mimmoisia koneita ne olivat?"

Heidän englannin kielinen vastauksensa saattoi Perrinen niin hämilleen, että rupesi sammaltamaan.

"Mitä nyt? Etkö tiedä?" kysyi herra Vulfran vilkkaasti ja vähäisen maltittomasti.

"Se on koneen nimi, jota en tunne."

"Lausu sama nimi englannin kielellä."

" Hydraulic mangle."

"Niin se varmaan on."

Herra Vulfran toisti sanan englannin kielellä, mutta ihan toisella tavalla kuin he, joka hyvästi selvitti minkä vuoksi hän ei ollut heitä ymmärtänyt. Sitten hän kääntyi tirehtöörin puoleen:

"Siinä näette että toiminimi Aveline on ennättänyt ennen meitä; sentähden meidän ei auta hukata aikaa. Minä lähetän sähkösanoman Fabrylle palata niin pian kuin suinkin; mutta sillä aikaa meidän täytyy panna nuo pojat työhön. Kysy heiltä, tyttöseni, miksi istuvat siinä kädet ristissä."

Perrine käänsi kysymyksen ja sai siihen pitkän vastauksen siltä, joka näytti päällysmieheltä.

"No, miten on?" kysyi herra Vulfran.

"He vastaavat semmoista, jota on vaikeata kääntää. Siinä on asioita, joita en käsitä."

"Koeta kuitenkin kääntää heidän vastauksensa."

"He sanovat että lattia ei ole kyllin vahva kannattaaksensa heidän konettansa, joka painaa satakaksikymmentätuhatta naulaa…"

Hän keskeytti kuulustellaksensa sitä tarkemmin englantilaiselta.

" One hundred and twenty?"

"Yes."

"Niin, satakaksikymmentituhatta naulaa. Lattia ei voi kestää sen käydessä."

"Palkit ovat kuudenkymmenen centimetrin paksuiset"

Perrine käänsi selityksen, kuunteli heidän vastaustansa ja jatkoi:

"He sanovat tutkineensa lattian kannattavaisuuden ja sen pettävän. He pyytävät kannattavaisuuslaskua tahi tukeita lattian alle."

"Fabry kyllä toimittaa laskun palattuaan; tukeet he saavat heti. Ryhtykööt heti työhön menettämättä minuuttiakaan! Heille kyllä annetaan runsaasti työvoimia: kirvesmiehiä, muurareita, seppiä. Heidän ei tarvitse muuta kuin ilmottaa kuinka paljon, kääntyen sinun puoleesi ja sinä kerrot heidän vaatimuksensa herra Benoistille."

Perrine käänsi nuo määräykset englantilaisille, jotka selittivät täydellisesti tyytyvänsä hänen tulkitsemiseensa.

"Saat jäädä tänne", jatkoi herra Vulfran. "Saat lipun, jonka nojalla saat asua ja syödä ravintolassa maksamatta mitään. Jos ovat tyytyväiset sinuun, niin saat lahjapalkkion insinööri Fabryn palattua."

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Tulkin ammatti oli paljoa parempi kuin käämikärryjen kuljettajan. Perrine tuli ehdottomasti niin ajatelleeksi illalla työn päätyttyä saatettuansa englantilaiset ravintolaan, jonne toimitti heille asunnon ja sen jälkeen itselleenkin, ei mitään kurjaa kumppanihökkeliä, vaan erityisen pienen huoneen, jossa hän voi olla kotonaan. Kun nuo muukalaiset eivät ymmärtäneet ainoatakaan ranskalaista sanaa, niin he tahtoivat häntä atrioimaan kanssansa. Hänen kauttansa he tilasivat päivällisen, joka olisi riittänyt kymmenelle Picardialaiselle eikä nimeksikään muistuttanut noita herkullisia kasvipitoja, joita Perrine pari päivää sitä ennen oli toimittanut uudelle ystävälleen Rosalielle.

Sinä yönä hän siis saisi nukkua oikeassa sängyssä ja pujahtaa oikeiden lakanoiden väliin. Kuitenkin hän valvoi kauan ennen kuin uni hänet yllätti. Ja kun uni vihdoinkin oli tullut, niin hän nukkui kovin levottomasti heräten vähä väliä. Kuitenkin hän koetti rauhoittua sanoen itsekseen, että hänen piti antaa tapausten mennä menojaan koettamatta arvata miten kaikki päättyisi, käyköön sitten hyvin tahi pahoin. Hänen tuli ainoastaan olla iloinen kohtalonsa muutoksesta ja kärsivällisesti odottaa asiain menoa. Mutta kauneimmat puheet, etenkin jos ne ovat tarkoitetut puhujalle itselleen, eivät suinkaan ole omansa tuudittamaan ketään uneen, päinvastoin mitä kauniimmat ovat sitä vilkkaammaksi ne tekevät kuulijansa.

Seuraavana aamuna hän jo oli ylhäällä tehtaanpilIin ensi vihellyksestä ja riensi kolkuttamaan molempien koneenasettajien oville. Mutta englantilaiset työmiehet eivät tottele tehtaanpillin eivätkä kellon kehotuksia, eivät ainakaan mannermaalla, niin että he ensin pukeutuivat ainakin picardialaiselle talonpojalle vallan aavistamattoman perinpohjaisesti ja sitten nauttivat lukemattomia lasillisia teetä paahdetun leivän kanssa. Vasta sen perästä he laittautuivat työhön Perrinen saattamana, joka oli vaatimattomasti odottanut heitä oven takana ja jo levottomasti kysellyt itseltään eivätkö he milloinkaan lopeta, sekä pelkäsi herra Vulfranin ennättäneen tehtaaseen ennen heitä.

Mutta herra Vulfran ei tullutkaan ennenkuin päivällissn perästä sisarensapojan herra Casimirin saattamana, jonka piti katsella hänen sijastaan kuinka työ edistyi.

Herra Casimir katseli kovin halveksivasti koneen asettajien työtä, joka totta puhuen ei ollut vielä edistynyt kuin valmistuksiin.

"Ihan varmaa on, että nuo veikot tuossa eivät ole päässeet kunnollisesti alkuunkaan, ennenkuin insinööri Fabry on kotona; muuten se ei ole kuminallistakaan semmoisen kaitsijan johdolla kuin, eno, olette heille antanut."

Hän lausui viimeiset sanansa kovin pilkallisesti, mutta se ei näyttänyt miellyttävän herra Vulfrania, joka päinvastoin siitä näkyi pahastuvan.

"Jos sinä olisit kyennyt tuoksi kaitsijaksi, niin minun ei olisi ollut pakko ottaa tänne tuota lasta käämikoneen luota."

Perrine huomasi herra Casimirin kiukustuvan tuosta ankaralla äänellä lausutusta moitteesta, mutta nuori herra näennäisesti rauhoittui pian ja vastasi melkein huolimattomasti:

"Jos todellakin olisin edeltäpäin arvannut, että minut siirrettäisiin virkamiesuralta käsityöläiseksi, niin totta tosiaankin olisin ennemmin oppinut englannin kuin saksan kieltä."

"Ei ole milloinkaan oppimiseen liian myöhäistä", vastasi herra Vulfran äänellä, joka ehdottomasti katkaisi tuon kummaltakin puolelta sangen pisteliään keskustelun.

Perrine oli lyyhistynyt kokoon niin paljon kuin mahdollista, jotta häntä ei huomattaisi. Herra Casimir ei katsahtanutkaan sinnepäin, vaan tarjosi heti sen perästä käsivartensa enolleen ja molemmat poistuivat. Perrine katseli heitä kummastuneena: herra Vulfran oli todellakin kova sisarensapojalle, mutta olipa tämäkin tyly ja röyhkeä enollensa. Jos he todellakin rakastivat toisiansa, niin ei sitä ainakaan voitu huomata. Minkätähden oli niin? Minkätähden ei nuori mies kohdellut tuota surun ja taudin sortamaa vanhusta hellästi ja kunnioittavasti? Minkä tähden vanhus oli niin ankara toiselle niistä kahdesta, jotka olivat hänelle pojan sijassa?

Hänen miettiessänsä sitä palasi herra Vulfran takaisin tällä kertaa tirehtööri Benoistin taluttamana. Vanhuksen istuuduttua pakkalaatikolle tirehtööri selitti hänelle englantilaisten työn edistymisen.

Hetken perästä hän kuuli tirehtöörin kahdesti huutavan:

"Aurelie! Aurelie!"

Mutta hän ei liikahtanut, vaikka kyllä kuuli huudon, ollen ajatuksissansa, niin ettei ensinkään muistanut sitä sikäläiseksi niineksensä.

Uudestaan tirehtööri huusi:

Silloin hän ikäänkuin heräten kavahti pystyyn ja riensi heidän luoksensa.

"Oletko huonokuuloinen?" kysyi Benoist.

"En, herra, mutta minä kuuntelin koneenasettajien puhetta."

"Te voitte mennä", sanoi herra Vulfran tirehtöörille.

Herra Benoistin mentyä herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen.

"Osaatko lukea, lapseni?"

"Osaan, herra."

"Osaatko lukea englannin kieltäkin?"

"Osaan, niinkuin ranskaakin. Minulle on yhdentekevää kumpaako luen."

"Mutta osaatko kääntää luettavasi englannin kielestä ranskaksi?"

"Kyllä osaan, ellei puhuta varsin vaikeista asioista."

"Sanomalehden uutisia esimerkiksi?"

"En ole milloinkaan koettanut sitä, sillä minun ei tarvinnut lukiessani englanninkielistä sanomalehteä kääntää sitä ranskaksi. Minä ymmärsin sen kääntämättäkin."

"Jos ymmärrät, niin osaat kääntääkin."

"Kyllä minä melkein luulen, mutta en ole ensinkään varma siitä."

"No niin, voimmehan koettaa; ilmota englantilaisille, että voivat huutaa sinua jos tarvitsevat tulkitsemistasi; senperästä voit tulla tänne, niin koetamme voitko kääntää minulle sanomalehdestä paikkoja, joita pyydän."

Puhuteltuaan miehiä Perrine meni herra Vulfranin luokse, istahti kunnioittavasti hänen eteensä ja tarttui herra Vulfranin ojentamaan sanomalehteen Dundee Newsiin.

"Mitä minun pitää lukea", hän kysyi avatessaan lehden.

"Etsi kauppauutiset."

Peloissaan hän selaili pitkiä palstoja toista toisensa perästä. Ne siinä jatkuivat loppumattomiin, ja vavisten Perrine kysyi itseltään tokko hän osaisi suorittaa tuota uutta outoa tehtävää herra Vulfranin mieliksi tahi edes niin, ettei hän vallan menettäisi kärsivällisyyttänsä.

Mutta herra Vulfran ei kiirehtänyt, ei torunut, vaan päinvastoin rauhotti häntä, sillä hänen sokeille ominainen tarkka kuulonsa oli ilmottanut tytön, paperin kahinasta päättäen, olevan levoton.

"Älä kiirehdi", hän sanoi, "meillä on kyllä aikaa. Sitäpaitsi et ehkä milloinkaan ole lukenut kauppalehteä."

"En milloinkaan ennen."

Perrine jatkoi etsimistänsä ja äkkiä huudahti vähäisen.

"Joko löysit?"

"Niin luulen."

"Etsi sitten otsakirjotukset: Linen, hemp, jute, sacks, twine."

"Mutta, herra, osaattehan itsekin englannin kieltä", huudahti Perrine tahtomatta.

"Viisi tahi kuusi ammattisanaa, siinä paha kyllä kaikki."

Löydettyään sanat Perrine rupesi kääntämään hitaasti, alinomaa korjaten ja toistaen lauseet. Viimein hän joutui vallan epätoivoon ja tuskan hiki nousi hänen otsalleen, vaikka herra Vulfran koko ajan rohkaisi häntä virkkaen:

"Hyvä on, ymmärrän, jatka vaan."

Ja hän alkoi uudestaan kovemmalla äänellä, mikäli työmiesten vasarain kalkutukset uhkasivat tukehuttaa kaikki muut äänet.

Vihdoin hän pääsi loppuun.

"Katsopas nyt onko siellä uutisia Kalkutasta?"

Perrine etsi.

"Kyllä, tässä: erityiseltä kirjeenvaihtajaltamme."

"Se se on, lue."

"Dakasta saamamme uutiset…"

Perine lausui Dakka nimen vavisten ja herra Vulfran heti huomasi sen.

"Minkätähden vapiset?" hän kysyi.

"En tiedä vapisinko; epäilemättä sentähden, että pelkään."

"Olenhan sanonut, että sinun ei tarvitse peljätä. Sinä osaat paljon enemmän kuin toivoin ja odotinkaan."

Perrine käänsi niin hyvis kuin suinkin osasi Dakan kirjeen, jossa puhuttiin juten sadosta Bramaputran rantamilla. Sen loputtaa herra Vulfran käski hänen etsiä meriuutisten joukosta nimen Sankt Helena.

"Nimi on samanlainen englannin kielellä", ilmotti herra Vulfran.

Jälleen hän silmäili tiheitä palstoja ja viimein nimi Sankt Helena pisti hänen silmäänsä.

23 p. ohikulkenut englantilainen laiva Alma Kalkutasta Dundeehen; 24 p. norjalainen laiva Grundloven Naraingaudjista Boulogneen.

Herra Vulfran näytti tyytyväiseltä:

"Hyvä on", hän lausui. "Olen tyytyväinen sinuun."

Mielellään Perrine olisi vastannut, mutta ei uskaltanut pelosta, että ääni olisi ilmaissut hänen iloansa.

Herra Vulfran jatkoi:

"Huomaan voivani käyttää sinua kunnes herra Bendit paranee."

Annettuaan vieraiden työmiesten Perrinen kautta selittää itselleen työn edistymistä ja samalla tavalla kehotettuaan heitä jouduttamaan työtänsä hän käski Perrinen saattamaan häntä tirehtöörin konttoriin.

"Herra, pidänkö teitä kädestä?" kysyi tyttö ujosti.

"Tietysti, lapseni, kuinka muuten osaisit taluttaa minua. Sinun pitää ilmoittaa milloin on joku este tiellämme, äläkä ole hajamielinen."

"Oi, herra Vulfran. Minä vakuutan että voitte luottaa minuun."

"Näethän että minä luotankin."

Kunnioittavasti Perrine tarttui vanhuksen vasempaan käteen ja oikeassa kädessä olevalla kepillä tämä hapuili eteenpäin. Ja niin he astuttuaan ulos pihalle heti saapuivat rautatielle, josta Perrine luuli tarvitsevansa ilmottaa.

"Ei tarvitse", vastasi herra Vulfran, "minulla on tehtaitteni kartta sekä päässä että jaloissa. Ainoastaan tiellä olevia esineitä en voi tuntea. Niistä sinun tulee ilmottaa minulle."

Mutta eipä ollut yksistään tehdasalue, joka hänellä "oli päässä", siinä oli työväkikin. Hänen astuessaan pihoilla työväki aina tervehti ei yksistään kumartamalla kuin näkevälle, vaan myöskin mainitsemalla hänen nimensä.

"Hyvää päivää, herra Vulfran."

Ja suurelle osalle heistä, ainakin vanhoille, hänellä aina oli vastaus valmiina "Hyvää päivää, Jacque" tahi "hyvää päivää, Puskal", erehtymättä äänestä. Jos oli kahdenvaiheilla — mikä tapahtui aniharvoin — niin hän pysähtyi lisäten:

"Sinähän se olet?"

Jos oli erehtynyt, niin hän kohta selitti syyn siihen:

Verkkaan he astuivat tehtaan pihojen poikki konttoriin. Ja Perrinen saatettua hänet nojatuoliinsa hän iaski hänen menemään sanoen:

"Huomenna siis."

Kahdeskymmenesviides luku.

Samaan aikaan seuraavana päivänä saapui herra Vulfran tehtaaseen tirehtööri Benoistin seuraamana. Perrine olisi mielellään mennyt häntä vastaan, mutta ei voinut sentähden, että oli juuri parhaan taitonsa mukaan tulkitsemassa englantilaisten käskyjä ranskalaisille työmiehille muurareille, kirvesmiehille, sepille ja mekanikoille. Sujuvasti, varmasti ja toistamatta hän käänsi jokaisen käskyn ja selitti sitten vieraille päällysmiehillä ranskalaisten työmiesten kysymykset. Kummaltakin puolelta hänellä oli hyvänä apuna vilkkaat viittaukset ja elävä kasvojen ilme.

Herra Vulfranin saapuessa keskeytyi tulkitseminen, mutta hän sauvallaan viittasi heitä jatkamaan ikäänkuin häntä ei olisi siellä ollut.

Perrinen kuuliaisesti jatkaessa tointansa hän kääntyi tirehtöörin puolen lausuen puoliääneen:

"Tiedättekö että tuosta pienokaisesta tulisi vielä oivallinen insinööri?"

Vaikka sanat olivat aiotut ainoastaan tirehtöörille, niin Perrinen tarkka korva kuitenkin ne kuuli.

"Niin, hän on todellakin eriskummallisen varma asiassansa."

"Eikä ainoastaan tässä asiassa. Eilen hän käänsi minulle Dundee Newsia taitavammin kuin herra Bendit, ja kuitenkin hän sillä kertaa ensimäisen kerran loki kauppalehteä."

"Tiedättekö ketkä ovat hänen vanhempansa?"

"Ehkä Talouel sen tietää, minä en tiedä."

"Olkoon miten on, mutta hän näyttää äärettömän köyhältä."

"Minä olen antanut hänelle viisi frangia ruokaan ja asuntoon."

"Minä tarkotan hänen vaatteitansa. Pusero on harva kuin harso, enkä vielä milloinkaan ole nähnyt kenelläkään niin kulunutta hametta paitsi mustalaisilla. Varmaankin hän itse on tehnyt nuo kortekengät, jotka hänellä on jalassa."

"Entä kasvot, Benoist? Minkä näköinen hän on?"

"Älykkäännäköinen, erinomaisen älykkään."

"Viekkaanko näköinen?"

"Ei suinkaan. Päinvastoin hän näyttää avomieliseltä ja rehelliseltä. Hänen silmänsä ovat läpitunkevat, mutta samalla lempeät, katse kuitenkin ehkä hiukan ylpeä."

"Mistä ihmeestä hän on kotoisin?"

"Ei ainakaan täältäpäin, se on varmaa."

"Hän kertoi minulle äitinsä olleen englantilainen."

"Hänessä ei ole ensinkään semmoista englantilaisuutta, jota olen huomannut muissa; siinä on jotakin muuta, jotakin ihan toista. Mutta siitä huolimatta hän on kaunis, vaikka hänen kurja pukunsa onkin epäedullinen hänen kasvoillensa. Todellakin hänessä täytyy olla jotakin puoleensa vetävää ja synnynnäistä ylevyyttä, sillä muutoin ei meikäläinen työväki suostuisi vastaanottamaan ohjeita tuommoiselta ryysyläiseltä."

Kun Benoistin ei ollut tapana antaa livahtaa käsistänsä sopivan tilaisuuden lausua isännälle imartelevan sanan, jolla oli lahjapalkkioiden päätösvalta niin hän vielä lisäsi:

"Näkemättäkin olette jo arvanneet tuon."

"Hänen lausumistapansa herätti huomiotani."

Perrine ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja tuosta keskustelusta, ja ne saattoivat hänet kovaan pelkoon, niin että hänen täytyi koota kaikki taitonsa voidaksensa kunnollisesti toimittaa tehtävänsä. Entäs jos hän erehtyisi tehtävässään, kuunnellessaan mitä puhuttiin hänen takanansa, niin ettei tulkitsisikaan oikein johtajan määräyksiä! Mitä herra Vulfran silloin ajattelisi hänen velvollisuuden tunnostansa; hänet varmaankin valtaisi tyytymättömyys ja vastenmielisyys, kun hän oli noin epätarkka.

Kuitenkin onnistui hän paremmin koin uskalsi toivoakaan, ja kun työväki näkyi ymmärtävän tehtävänsä, niin huusi herra Vulfran hänet luoksensa.

"Aurelie!"

Tällä kertaa hän kyllä muisti nimen, joka siitä lähtien oli oleva hänen omansa.

Samaten kuin edellisenäkin päivänä hän sai istahtaa herra Vulfranin lähelle ja tämä ojensi hänelle sanomalehden luettavaksi. Mutta Dundee Newsin sijaan tällä kertaa oli sen lisälehti vain, jonkinmoinen virallinen selonteko juutekaupasta. Sentähden hänen ei silläkertaa tarvinnutkaan etsiä luettavaansa, vaan kääntää alusta loppuun.

Sen jälkeen hänen nytkin täytyi lukemisen loputtaa taluttaa häntä konttoriin. Mutta nyt herra Vulfran kyseli tarkemmin hänen elämänsä vaiheita.

"Sanoit minulle vähäisen aikaa sitten kadottaneesi äitisi; milloin hän kuoli?"

"Hän kuoli noin viisi viikkoa sitten."

"Missä se tapahtui?"

"Me olimme Parisissa."

"Ja isäsi?"

"Hänet kadotin puoli vuotta sitten."

Perrinen liikutuksesta vapiseva käsi ilmotti herra Vulfranille noiden surullisten muistojen uudestaan virkoneen eloon. Sentähden häo, syrjäyttämällä tiedustelunsa tarkoitusta, rupesi kysymään muita siihen kuuluvia seikkoja, joihin tytön oli helpompi vastata.

"Oliko vanhemmillasi jotakin tointa?"

"Meillä oli vaunut ja me matkustelimme kaupitellen tavaroita."

"Parisin tienoillako?"

"Milloin siellä, milloin täällä me kuljeskelimme."

"Ja äitisi kuoltua läksit Parisista?"

"Niin, herra."

"Minkätähden?"

"Senvuoksi että äitini tahtoi minut lupaamaan heti lähtee Parisista kun hän — häntä ei enää ollut olemassa, ja että menisin isäni sukulaisten luokse Pohjois-Ranskaan."

"Kuinka sitten jouduit tänne."

"Äiti raukkani oli niin sairas ja meidän oli pakko myödä vaunumme, aasimme ja ne vähät tavarat, mitkä meillä oli, ja niistä saamamme rahat hupenivat kovasti sairauden aikana ja hautajaisia varten. Palatessani hautuumaalta oli minulla jäljellä ainoastaan viisi frangia koimekymmentäviisi centimea, jotka eivät riittäneet rautatielippuun. Silloin päätin mennä jalkaisin."

Herra Vulfranin käsi liikkui ja Perrine, joka ei käsittänyt sen tarkotusta lausui kiireesti:

"Suokaa anteeksi, jos ikävystytän teitä; herra, minä kerron varmaankin asiaan kuulumattomia seikkoja."

"Sinä et ikävystytä; päinvastoin olen iloinen kuullessani sinun olevan kunnon tyttö. Minä pidän lujaluontoisista, rohkeista ja päättäväisistä ihmisistä. Jos mielelläni huomaan niitä ominaisuuksia aika ihmisissä, niin pidän niistä vielä enemmän nähdessäni niitä sinun ikäisissäsi lapsissa. Sinä siis matkustit sata seitsemän sousta taskussa…"

"Niin ja vielä puukko, saippuapalanen, sormustin, kaksi silmäneulaa, rihmaa ja matkakartta, siinä kaikki."

"Osaatko käyttää matkakarttaa?"

"Oppiihan sitä kulkiessaan valtamaanteitä; se oli ainoa, jonka sain pelastetuksi vaunujamme sisustuksesta."

Herra Vulrran keskeytti:

"Kasvaahan tässä suuri puu vasemmalla puolellamme, eikö niin?"

"Kyllä ja siinä on istuinsija rungon ympärillä."

"Mennään sinne, meidän on parempi penkillä."

Heidän istuttuaan Perrine jatkoi kertomustansa, jota ei enää välittänyt lyhentää, kun huomasi sen huvittavan herra Vulfrania.

"Eikö sinulle juolahtanut kerjääminen mieleen?" hän kysyi Perrinen kerrottua lähdöstänsä metsästä, kun rajuilma oli hänet yllättänyt.

"Ei, herra, ei milloinkaan."

"Mutta mitä aioit tehdä, kun aina huomasit mahdottomaksi saada työtä?"

"En ajatellut mitään; arvelin vaan että jos yhä astuisin eteenpäin niin kauan kuin voimat riittäisi, niin muka pelastuisin, ja kun voimani olivat lopussa, niin en enää jaksanut ajatella selvästi. Luulin silloin kuolevani. Jos olisin vain tuntia aikaisemmin uupunut, niin olisin ollut hukassa."

Hän kertoi sitten miten hän uskollisen aasin nuolemisista oli jälleen herännyt tajuihinsa ja miten oli saanut apua romukauppiaalta. Oloansa La Rouquerien luona hän kosketteli ainoastaan muutamin sanoin ja kertoi laveammin tutustumisestansa Rosaliehen.

"Puhuessani hänen kanssansa sain tietää kaikkien hakijain saavan työtä näissä tehtaissa ja silloin päätin minäkin pyrkiä tänne, ja pääsinkin heti käämiosastoon."

"Milloin aiot jatkaa matkaasi?"

Perrine ei odottanut sitä kysymystä ja mietti sentähden mitä vastata.

"En aio enää lähteä täältä", hän lausui hetkisen perästä.

"Entä sukulaisesi?"

"En tunne heitä enkä tiedä ottaisivatko he minua ystävällisesti vastaan, syystä että olivat epäsovussa isäni kanssa. Aioin mennä heidän luoksensa, kun minulla ei ole mitään turvaa, vaikken tiedä tunnustaisivatko minua sukulaiseksensa. Mutta kun minun nyt on onnistunut saada työtä täällä, niin tuntuu minusta melkein olevan parasta jäädä tänne. Mitä minusta tulee, jos he hylkäävät minut? Täällä minun ei ainakaan tarvitse kuolla nälkään, mutta ken tietää miten kävisi jos uudestaan lähden seikkailuretkelle? En rohkene tehdä niin, ellei minulla ole varmoja takeita onnistumisestani."

"Eivätkö sukulaisesi milloinkaan ole kysyneet sinua?"

"Eivät milloinkaan."

"Silloin varovaisuutesi kentiesi on paikallaan; mutta ellet tahdo lähteä noin epävarmalle matkalle kolkuttamaan ovelle, joka kuitenkin ehkä sulkeutuu edestäsi, jättäen sinut ulkopuolelle, niin voithan kumminkin kirjottaa joko sukulaisille suorastaan, kaupungin pormestarille tahi papille. Voivathan he mahdollisesti olla niin varattomiakin, etteivät voi ottaa sinua luoksensa, ja niin ollen on sinun parasta jäädä tänne, missä sinulla kuitenkin on toimeentulosi. Mutta he voivat myöskin elää onnellisissa oloissa ja ottaa sinut avosylin vastaan; silloin löydät heiltä rakkautta, huolenpitoa ja sitä turvaa, jota nyt kaipaat tänne jäädessäsi. Tiedä se, elämä on vaikeaa sinun ikäisellesi yksin maailmassa olevalle nuorelle tytölle… ja synkkää myöskin."

"Kyllä, herra, synkkä se on, sen tiedän, tunnen sen joka päivä ja minä vakuutan, että jos löytäisin sieltä avoimen sylin, niin ilolla heittäytyisin siihen, mutta se voipi jäädä minulta suljetuksikin kuin isältäni…"

"Oliko sukulaisillasi vakavaa tyytymättömyyden syytä isääsi? Minä tarkotan, oliko hän pahasti rikkonut heitä vastaan?"

"En voi käsittää että isäni, joka aina oli niin hyvä kaikille, niin jalo ja urhea, niin hellä ja uhraavainen äidilleni ja minulle, olisi milloinkaan rikkonut vanhempiansa vastaan. Mutta kuitenkin heillä luultavasti oli tyytymättömyyden syytä, vaikkei hän voinut siihen mitään."

"Varmaankin; mutta heidän tyytymättömyytensä häneen ei voi ulettua sinuun. Lasten ei pidä kärsiä vanhempiensa rikoksista."

"Oi, jospa niin olisi!"

Tuo huudahdus tuli niin sydämestä, että herra Vulfrania oikein liikutti.

"Näethän, sydämessäsi kuitenkin ikävöit heidän luoksensa."

"Mutta minä en pelkää mitään niin paljon kuin tulla hyljätyksi."

"Minkätähden sitten tulisit? Oliko heillä muita lapsia kuin isäsi?"

"Ei ollut."

"Minkätähden he eivät mielellään ottaisi sinua poikansa sijaan? Sinä et tiedä mitä on olla yksin maailmassa."

"Oi, tiedän sen liiankin hyvin."

"Yksinäisellä nuorukaisella on tulevaisuus. Siinä oo suuri ero. Vanhuksella ei ole muuta odotettavissa koht kuolema."

Jos herra Vulfran ei voinutkaan nähdä, niin Perrine sen sijaan ei voinut kääntää katsettansa hänestä, vaan koetti hänen kasvojensa ilmeistä lukea mitä hänen sydämessänsä liikkui ja vaipui siihen niin, että unohti vastata.

"No", lausui herra Vulfran hetken kuluttua, "mitä olet päättänyt?"

"Oi älkää luulko minun epäilevän; olin vain liian liikutettu voidakseni vastata. Oi, jospa voisin toivoa että ottaisivat minut tyttäreksensä eivätkä hylkäisi muukalaisena!"

"Sinä et ollenkaan tunne elämää, lapsi raukka; muutoin tietäisit että vanhuus ei voi olla yksinään paremmin kuin lapsuuskaan."

"Luuletteko kaikkien vanhojen ajattelevan samalla tavalla?"

"Jos eivät ajattele niin ainakin tuntevat sen."

Mutta sitten hän nousi kiivaasti ikään kuin karkoittaakseen tuskallisia ajatuksia, ja sanoi tavalliseen sävyynsä:

"Nyt menemme konttoriin."

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Milloin insinööri Fabry palaa?

Sitä Perrine ajatteli usein, sillä sinä päivänä, jolloin Fabry saapuisi, olisi hänen tulkinuransa päättynyt. Ja vielä enemmän häntä huolestutti kysymys, tulisiko hän edelleenkin lukemaan herra Vulfranille englantilaisia lehtiä, kunnes herra Bendit olisi parantunut.

Torstaiaamuna tehtaaseen tullessaan Perrine näki insinöörin jo saapuneen. Hän keskusteli täyttä päätä englantilaisten kanssa. Perrine pysytteli järkevästi etäällä ja varoi tarkoin vähimmälläkään tavalla sekaantumasta keskusteluun. Toinen monttööri huomasi hänet kuitenkin.

"Ilman tätä tyttöä, hän sanoi — olisimme saaneet istua täällä kädet ristissä."

Fabry katsoi häneen, muttei sanonut mitään, eikä Perrine puolestaan uskaltanut kysyä, tarvittiinko häntä vai pitikö hänen palata Maraucourtiin. Hän päätti kuitenkin jäädä ajatellen, että koska herra Vulfran oli noudattanut hänet sinne, oli hänen asiansa määrätä. Herra Vulfran tuli kuitenkin vasta tavalliseen aikaan johtaja Benoistin saattamana, joka ilmoitti hänelle insinöörin antamat ohjeet ja tekemät huomautukset. Jokin näytti kuitenkin unohtuneen, sillä herra Vulfran sanoi tyytymättömän sävyisesti:

"Vahinko, ettei sitä tyttöä enää ole täällä."

"Kyllä hän on täällä vielä", sanoi johtaja ja viittasi Perrinen lähemmäksi.

"Miksi et ole mennyt takaisin Maraucourtiin?" kysyi vanhus.

"Ajattelin, etten saisi tehdä sitä, ennen kuin käskettäisiin."

"Se oli järkevästi ajateltu", sanoi Vulfran, "sinä voitkin jäädä tänne siltä varalta, että minä —"

Hän keskeytti yhtäkkiä puheensa, mutta jatkoi heti:

"Minä tarvitsen sinua kai sittenkin paremmin Maraucourtissa. Mene siis tänä iltana kotiin ja tule aamulla aikaisin konttoriin. Minä sanon sinulle siellä, mitä sinun pitää tehdä."

Perrinen käännettyä vielä muutamia käskyjä, jotka herra Vulfram tahtoi antaa monttööreille, tämä lähti kotiin, eikä sinä päivänä puhuttu mitään lehtien lukemisesta.

Mutta mitä se merkitsi? Kun huomispäivä näytti niin lupaavalta, ei kannattanut olla huolissaan pienestä vastoinkäymisestä tänään.

"Minä taidan tarvita sinua paremmin Maraucourtissa."

Nämä sanat hän toisti ajatuksissaan kerta kerran jälkeen, kävellessään nyt jalan samaa tietä, jota myöten hän muutama päivä sitten oli ajanut. Minkähän tehtävän hän nyt saisi? Hän arvaili sinne tänne, mutta ei voinut päästä varmuuteen muuta kuin yhdestä asiasta: ettei hänen enää tarvitsisi tehdä työtä tehtaassa. Muuten hän sai luvan odottaa, kärsivällisesti odottaa, ilman levottomuutta, ilman malttamattomuutta. Se mitä hän jo oli saavuttanut, antoi aihetta toivoa parasta, jos hän vain olisi kyllin järkevä seuratakseen äitinsä viitoittamaa tietä, hitaasti, varovasti, kiirehtimättä, panematta mitään peliin. Häkeltyneenä hän ajatteli, että hänellä nyt oli tulevaisuus kädessään.

Saapuessaan takaisin saareensa hän löysi kaiken ennallaan. Linnut olivat jopa kunnioittavasti välttäneet hänen karviaismarjapensastaan, jonka kypsemmiksi käyneet marjat lisäsivät odottamattomalla tavalla hänen illallistaan. Hän oli tullut kotiin aikaisemmin kuin työpäivinään tehtaasta ja istuutui hetkeksi majan edustalle, paikalle, josta hän näki yli lammikon ja sen ympäristön. Nyt vasta hän huomasi, että niittomiehiä oli työssä läheisellä rantaniityllä.

Siis oli hänen piankin jätettävä pesänsä, joka sen perästä ei enää ollut asumakelpoinen. Mutta yhdentekevä tapaktuiko se metsästyksen tahi heinänkorjuun tähden; seuraus oli kummassakin tapauksessa sama, eikä siinä vaikuttanut mitään muutama päivä enemmän tahi vähemmän.

Vaikka jo oli ehtinyt tottua oikeaan vuoteeseen, ikkunoihin ja suljettuihin oviin, niin hän kuitenkin nukkui yhtä hyvin sananjalkavuoteellaan kuin ei olisi milloinkaan ollut sitä jättänyt, nukkui niin että nouseva aurinko hänet herätti.

Tavalliseen aikaan hän aamulla läksi tehtaaseen,, mutta ei seurannutkaan kumppaneitansa käämintäpuolells vaan suuntasi askeleensa konttoriin kysyen itseltään mitä tehdä, mennäkö sisälle vai odottaa ulkopuolella.

Hän päätti jäädä odottamaan. Kun hän pysytteli ulkopuolella, niin he tietysti näkisivät hänet ja käskisivät sisään, milloin häntä tarvittaisiin.

Mutta hän sai odottaa lähes tunnin ennen kuin kukaan huomasi hänet. Viimein hän näki herra Talouelin tulevan ja tämä kysyi ankarasti mitä hänellä oli siellä tekemistä.

"Herra Vulfran on käskenyt minun tänä aamuna tulla konttoriin."

"Tämäkö sitten muka on konttori."

"Olen odottanut käskyä mennä sisälle."

"Tule ylös sitten."

Perrine seurasi häntä verannalle. Herra Talouel istahti kahdareisin tuolille ja viittasi kädellään Perrineä lähemmäksi.

"Mitä olet tehnyt Saint-Pipoyssa."

Perrine kertoi mitä herra Vulfran oli käskenyt häntä tekemään.

"Herra Fabryn määräykset olivat varmaankin päin mäntyyn?"

"Siitä en tiedä mitään."

"Kuinka? Etkö tiedä? Etkö ymmärrä mitään?"

"Varmaankaan en sitä tee."

"Et sinä ole niin tyhmä, ja kun et vastaa, niin teet siten senvuoksi ettet tahdo vastata. Älä unohda kenen kanssa puhut. Tiedätkö ken minä olen?"

"Olette tirehtööri."

"Se on sama kuin isäntä, käsitätkö? Ja kun minä olen isäntä niin pitää kaiken tapahtua minun kauttani. Minun pitää tietää kaikki. Ne, jotka eivät tottele minua, ne minä ajan pois. Älä unohda sitä."

Tuo oli siis mies, josta naiset illalla olivat puhuneet — tuo oli siis kova, ankara isäntä, tyranni joka tahtoi olla määrääjänä tehtaissa ei ainoastaan Maraucourtissa, vaan myöskin Saint-Pipoyssa, Bacourtissa, Flexellesissa, kaikkialla, jolle kelpasivat kaikki keinot pysyäksensä vallassa, jopa herra Vulfranin itsensä vertaisena.

"Minä kysyn sinulta mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry on tehnyt?" jatkoi herra Talouel hiljentäen ääntänsä.

"En osaa sanoa sitä, kun en tiedä; mutta minä voin kertoa teille mistä herra Vulfran eilen käski minun huomauttaa englantilaisille."

Hän kertoi mitä oli sanonut lisäämättä tahi salaamatta sanaakaan.

"Onko siinä siinä kaikki?"

"On kaikki."

"Onko herra Vulfran käskenyt sinun kääntämään kirjeitä?"

"Ei, herra. Olen ainoastaan kääntänyt kappaleita Dundee Newsista ja Dundee Newsin lisälehden kokonaisuudessaan."

"Tiedä, että ellet kerro minulle totuutta, koko totuutta, niin saan sen kuitenkin tietää, ja silloin — pois täältä."

Käden liike vahvisti vielä viimeiset, muutenkin ankarat sanat.

"Miksikä en puhuisi totta?"

"Minä vaan ilmotan mikä sinua odottaa."

"Herra, kyllä lupaan pitää sen mielessäni."

"Hyvä. Saat mennä istumaan penkille tuonne pihalle. Jos herra Vulfran sinua tarvitsee, niin hän kyllä lähettää sinua hakemaan."

Roimatta tuntia hän istui penkillään tohtimatta liikkuakaan Talouelin siellä viipyessä. Tuskin hän rohkeni miettiäkään mitä vähää ennen oli kuullut. Talouelin mentyä Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus, vaikka hän silti ei juuri rauhoittunut. Sillä ollakseen pelkäämättä sitä miestä tarvittiin suurempi määrä itseensäluottamusta kuin kuului hänen luonteeseensa. Hän varsin hyvin älysi mitä häneltä vaadittiin: eipä muuta kuin että hän tulisi vakoojaksi herra Vulfranin luokse ja kertoisi Talouelille käännettävien kirjeiden sisällyksen.

Jos tuo olikin suuressa määrin huolettavaa, niin oli hän samalla saanut sen hyvän tiedon, että herra Talouel tiesi tahi ainakin arvasi hänen saavan englantilaiset kirjeet käännettäväksensä tahi toisin sanoin, että herra Vulfran käyttäisi häntä siihen toimeen herra Benditin sairauden aikana.

Viisi tahi kuusi kertaa hän näki Guillaumen, joka aina seurasi herra Vulfrania palvellen häntä, tulevan verannalle ja aina hän luuli hänen etsivän häntä, mutta tämä meni aina kiireesti ohitse häntä puhuttelematta ja ollen erittäin olevinaan. Kerran hänellä oli mukanaan kolme työmiestä, joita saattoi konttoriin ja sinne seurasi häntä herra Talouelkin. Jotensakin kauan he viipyivät siellä ja Perrine kuuli oven auetessa siellä puheltavan ääneen ja kiivaasti. Varmaankin herra Vulfranilla oli muuta ajateltavaa kuin häntä.

Vihdoin työmiehet tulivat ulos Talouelin seuraamana. Mennessään sisälle he olivat varman ja päättäväisen näköiset, palatessaan he sitä vastoin näyttivät tyytymättömiltä, epätietoisilta ja masentuneilta. Heidän aikoessaan mennä edelleen Talouel pysäytti heidät kädenviittauksella.

"No, saitteko isännältä kuulla muuta kuin minä jo ennaltaan olin teille sanonut? Siinäpä näitte! Saitte vaan vielä ankarammin sanoin kuulla kunnianne, ja hän oli oikeassa."

"Oikeassako! vai oikeassa!"

"Älkää sanoko niin."

"Kyllä sanon niin, sentähden että se on totta. Minä pidän aina totuuden ja oikeuden puolta. Ja ollen teidän ja isännän välillä en pidä teidän puoltanne sen enempää kuin hänenkään, minä pidän omaa puoltani, joka on keskiväli. Kun te olette oikeassa, niin minä sen myönnän, kun olette väärässä niin sanon senkin. Ja tänään te olette väärässä. Valituksenne eivät hyödytä mitään. Teidät työnnetään eteenpäin ettekä älyä parastanne. Te väitätte isännän elävän teidän työstänne, mutta he jotka köyhyyttänne vääryydellä käyttävät hyväksensä, he tekevät samalla tavalla. Isäntä pitää ainakin sen verran huolta, että voitte tulla toimeen; nuo toiset antavat teidän kuolla nälkään vaimoinenne, lapsinenne. Tehkää vain mielenne mukaan, se on oma asianne eikä liikuta minua. Mutta minä voin tilata uusia koneita, jotka kahdeksan päivän kuluttua jo ovat saapuneet ja ne toimittavat teidän tehtävänne sukkelammin ja halvemmin, kenenkään tarvitsematta niitä toruskella. Onhan sekin hyvä asia. Ja kun olette kyllin kauan nuolleet kämmeniänne ja sitten haluatte takaisin, niin on paikkanne jo täytetty — ei teitä enää tarvita. Uusien koneiden hinnan kyllä pian ansaitsen takaisin. Niin on asian laita."

"Mutta…"

"On paha, jos ette ole ymmärtäneet minua; minulla ei ole enempää aikaa kuunnella teitä."

Sangen allapäin ja pahoilla mielin poistuivat nuo kolme työmiestä ja Perrine sai vielä odottaa, kunnes viimein Guillaume tuli viemään hänet avaraan työhuoneeseen, jossa herra Vulfran oli istumassa suuren paperien peittämän pöydän luona. Eri paperitukkoja peitti korkokirjaimiset paperipainimet, niin että sokean käsi voi selvästi tietää mitä papereita kukin niistä peitti. Pöydän pää oli täynnä sähkökellon nappuloita ja telefoneja.

Guillaume sulki oven hänen takanansa ilmoittamatta hänen läsnäoloansa. Hetkisen odotettuansa Perrine luuli velvollisuudeksensa ilmottaa herra Vulfranille läsnäolostansa.

"Minä se olen, minä, Aurelie."

"Kyllä tunsin askeleesi. Tule lähemmäksi ja kuuntele mitä minulla on sanottavaa. Kertomus kovasta onnestasi ja uljaasta taistelustasi sitä kestääksesi on herättänyt myötätuntoisuuttani ja sääliäni. Toiselta puolen on taito, jolla olet suoriutunut tulkinvirastasi ynnä käännöstyöstäsi, osottaneet minulle sinun olevan teräväpäinen tyttö, jota paitsi olen keskusteluistani huomannut köyhyydestäsi huolimatta saaneesi hyvää kasvatusta. Siitä pitäen kun tauti minulta riisti näkölahjan, tarvitsen jonkun, joka näkee minun puolestani ja samalla osaa huomata mitä minä tahdon häntä näkemään sekä voipi selittää minulle mikä selitystä ansaitsee. Luulin löytäneeni Guillaumessa semmoisen, sillä hänkin on hyväpäinen, mutta pahaksi onneksi on hänestä tullut semmoinen juomari, ettei hänestä enää ole ajajaksikaan, vielä vähemmin muuksi seuraksi, etenkin kuin hän muutoinkin on käynyt kovin huolimattomaksi. Tahdotko astua Guillaumen sijaan ja ottaa paikan, jota hän ei ole voinut säilyttää, saat palkaksi alussa yhdeksänkymmentä frangia kuukaudessa ja palkkaa kyllä lisään, mikäli, niinkuin toivon, tulen olemaan tyytyväinen sinuun."

Ilon valtaamana Perrine ei voinut vastata siihen sanaakaaa.

"Et vastaa mitään."

"Sanat takertuivat kurkkuuni enkä osaa kiittää teitä niinkuin minun pitäisi, mutta minä olen niin liikutettu, niin iloinen… en voi selittää… älkää uskoko…"

Herra Volfran keskeytti:

"Kyllä uskon tarjoukseni sinua todellakin liikuttaneen, äänesi sen ilmottaa, ja olen iloinen siitä. Onhan siinä ikäänkuin lupaus, että teet kaiken voitavasi tyydyttääksesi minua. Mutta nyt toiseen asiaan. Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?"

"En, herra; en ole voinut kun minulla ei ole ollut paperia…"

"Hyvät Voit tehdä sen vielä. Herra Benditin huoneesta, jossa saat työskennellä, kunnes hän tulee terveeksi, löydät kyllä tarpeelliset kirjotuskojeet. Kerro sukulaisillesi mimmoista sinun on täällä ja asemasi minun luonani. Jos heillä on parempaa tarjona, niin he pyytävät sinua tulemaan, ellei, niin he antavat sinun jäädä tänne."

"Ihan varmasti he jättävät minut tänne."

"Niin minäkin luulen, ja luulenpa sen olevan parempaakin sinulle nykyään. Mutta kun sinun vastedes tulee olla paljon konttorissa kun joudut tekemisiin virkamiesten kanssa, joiden luokse usein lähetän sinut toimittamaan asioitani, niin et voi esiintyä entisessä puvussasi, se kun herra Benoistin kertomuksen mukaan on kovin huono…."

"Ihan loppuun kulunut; mutta minä vakuutan ettei se laiskuuteni eikä huolimattomuuteni tähden ole tullut semmoiseksi, vaan varojen puutteesta."

"Ei sinun ole tarvis puolustaa itseäsi. Mutta siinä pitää muutos tapahtua. Voit mennä rahastonhoitajan luokse saamaan häneltä määrälipun, jonka nojalla voit rouva Lachaiselta ostaa kaikki mitä tarvitset täydelliseen pukuun, liinavaatteita, hattuja, leninkijä."

Perrine kuunteli, ikäänkuin sokean vanhuksen sijasta olisi puhunut ihana haltiatar ojentaen taikasauvaansa häntä kohden.

Herra Vulfranin sanat kuitenkin saattoi hänet jälleen todellisuuden maailmaan:

"Vallassasi on valita mitä ikinä tahdot, mutta älä unohda, että valintasi antaa minulle luonteesi avaimet. Hommaa nyt itsellesi uusia vaatteita. Tänään en enää tarvitse sinua. Tule takaisin huomenna."

Kahdeskymmenesseitsemäs loka.

Saatuaan herra Vulfranin lupaaman osotuksen kassasta jossa häntä kummastellen tarkasteltiin kiireestä kantapäähän, meni Perrine kauppalaan itseltään kysyen missä asui rouva Lachaise.

Hän olisi suonut kaupan omistajan olevan sama vanha rouva, jolta oli ostanut palttinansa, syystä että tunsi hänet ennestään ja häntä siis vähemmän hävettäisi neuvottelu siitä mitä ostaa, mitä jättää ostamatta.

Hän tunsikin olevansa kauheasti kahden vaiheilla, sillä herra Vulfranin viimeiset sanat soivat vieläkin hänen korvissansa: 'Valintasi antaa minulle luonteesi avaimet'. Varotus oli kyllä tarpeeton, sillä hän ei missään tapauksessa olisi tuhlannut; mutta olisiko herra Vulfranin mielestä se ollut parahiksi mikä hänen mielestänsä oli kohtuullista ja tarpeellista. Lapsuudessaan hän kyllä oli nähnyt kauniita pukuja, jopa käyttänyt semmoisia ja ollut niistä lapsellisen ylpeä, vaan nyt ei semmoisista ollut mitenkään puhetta. Mutta sopisivatkohan yksinkertaisimmat, mitkä suinkin voi saada, paraiten hänen nykyisiin oloihinsa?

Jos joku edellisenä iltana olisi sanonut hänelle, hänen tuskaantuneena miettiessään surkeata tilaansa, että hän mielensä mukaan saisi valita itselleen uuden puvun, liinavaatteita ja kaikkia pukutarpeita, niin hän kyllä olisi luullut häiritsemättömällä ilolla vastaanottavansä semmoisen lahjan. Ja kuitenkin pelko ja epätietoisuus nyt vallitsivat hänen sydämessänsä.

Kirkkotorin varrella oli rouva Lachaisen kauppa, kieltämättä Maraucourtin kaunein ja paraiten varustettu. Sen suuret näyttelyikkunat olivat täynnä kaunista vaatetta, silkkinauhoja, liinavaatteita, hattuja, koristeita ja hajuvesiä, jotka kaikki olivat omansa kiihottamaan kauppalan nuorten ja keikailevien neitosten turhamaisuutta, houkutellen heitä sinne tuhlaamaan raha-ansionsa samalla tavoin kuin heidän isänsä tuhlasivat omansa kapakoissa.

Tuo komeus yhä enemmän lisäsi Perrinen pelkoa ja ahdistusta ja kun tuommoisen ryysyläisen tulo ei herättänyt kaupanomistajan huomiota sen enempää kuin apulaistenkaan jäi tyttö epätietoisena seisomaan keskelle lattiata tietämättä kenen puoleen kääntyä. Viimein hän näytti kädessään olevan kirjekuoren.

"Mitä tahdot, lapsi?" kysyi rouva Lachaise.

Perrine ojensi hänelle paperin, jonka jokaiseen kulmaan oli painettu: "Maraucourtin tehtaat, Vulfran Paindavoine."

Tuskin rouva Lachaise oli lukenut paperin loppuun ennenkuin katseensa kirkastui ja hän kohteliaasti hymyillen nousi paikaltaan, nosti Perrinelle tuolin ja kysyi:

"Ja mitä haluatte, neitini?"

Perrine vastasi tarvitsevansa leningin, liinavaatteita, kenkiä ja hatun.

"Tuota kaikkea on kyllä täältä saatavana ihan parasta lajia. Suvaitsetteko että alamme leningillä? Eikö niin? Minä näytän teille vaatetta…"

Mutta Perrine ei tahtonut nähdä vaatetta, vaan valmiita pukuja, joista voisi valita itselleen sopivan, niin että jo seuraavana aamuna sopisi mennä ulos herra Vulfranin kanssa.

"Ah, teidän on siis saatettava herra Vulfrania?" toisti muotikauppiasrouva vilkkaasti äärettömän kummissaan siitä, että Maraucourtin mahtava herra haluaa tuommoisen maankulkijan palveliaksensa ja seuralaiseksensa.

Perrine ei kuitenkaan vastannut siihen mitään, vaan jatkoi selityksiään ja tilauksiaan. Leningin piti olla musta, sillä hänellä oli surua.

"Pitääkö teidän olla mukana joissakin hautajaisissa?"

"Ei."

"Ymmärrättehän neiti, että jos tiedän milloin puku on käytettävä, niin tiedän myöskin mimmoinen sen pitää olla niin tekonsa, hintansa kuin vaatteenkin puolesta."

"Tekonsa puolesta ihan yksinkertainen, vaate kestävää ja kevyttä, hinta halvin."

"Hyvä, hyvä!" vastasi rouva, "kyllä saatte nähdä semmoisia. Virginie tule neiden käytettäväksi."

Niin ääni kuin käytös muuttui heti ja rouva Lachaise palasi mahtavasti kassan luo ollen liian ylpeä palvellakseen niin vaatimatonta ostajaa. Varmaankin hänen mielestänsä tuo tyttö oli joku palvelija, jolle herra Vulfranio oli pistänyt päähän lahjottaa surupuku, jopa vielä tuommoinen palvelija.

Kun sitten Virginie toi nähtäväksi punoksilla ja helmillä koristetun mustan kashimiripuvun, niin rouva sekaantui asiaan:

"Tuo ei ole sen hintainen; näyttää hametta, johon kuuluu mustan valkean pilkullinen pusero. Hame tosin on ehkä liian pitkä ja pusero liian väljä, mutta pienennettynä se sopii mainiosti. Sitäpaitsi meillä ei ole muuta sen hintaista."

Se seikka ratkaisi asian. Sitäpaitsi puku Perrinen mielestä oli sangen sievä ja kun hänelle vakuutettiin sen pienillä muutoksilla sopivan erinomaisesti, niin miksi hän ei heitä uskoisi?

Sukkien ja liinavaatteiden valinta oli verraten helppoa, kun hän halusi halvinta lajia. Mutta hänen selitettyään tahtovansa ainoastaan kaksi paria sukkia ja kaksi paitaa muuttui neiti Virginie yhtä epäsuosiolliseksi kuin emäntänsäkin ja ainoastaan armosta hän suvaitsi näyttää kenkiä ja pientä olkihattua tuon pienen houkkioo puvun täydentämiseksi. Mokomakin tyhmeliini! Kaksi paria sukkia ja kaksi paitaa! Ja kun Perrine lisäksi tahtoi kaksi nenäliinaa, jotka jo kauan olivat olleet hänen hartaimman toiveensa esineenä, niin tuo uusi osto ei ensinkään muuttanut kaupanomistajan eikä palvelijan nyrpeyttä. Tyytyä siihen, kun voisi saada mitä ikinä tahtoi!

"Eikä tuon enempää?"

"Ei."

"Ja mihin saan lähettää nämä?" kysyi rouva Lachaise.

"Kiitoksia, rouva, kyllä käyn illalla ne noutamassa."

"Älkää sitten tulko ennen kello kahdeksaa eikä yhdeksän jälkeen."

Perrinellä oli omat syynsä olla lähetyttämättä kotiin ostamiansa tavaroita, kun ei itsekään tietänyt missä "asui." Saarellensa menoa ei ollut ajatteleminenkaan. Kenellä ei ole mitään omaisuutta, hän ei tarvitse lukkoja eikä salpoja, mutta rikkauksia, aarteita — ja huolimatta puotineiden halveksimisesta olivat nuo tavarat kuitenkin rikkautta Perrinen mielestä — niitä täytyy varjella. Hänen täytyi siis ennen illan tuloa etsiä itselleen uusi asunto ja luonnollisesti hän silloin ensiksi muisteli Rosalien mummoa. Tultuaan ulos rouva Lachaisen puodista hän siis suuntasi askeleensa mummo Françoisen talolle saadakseen selville saisiko sieltä mitä tarvitsi, nimittäin pienen kamarin, joka olisi sekä huokea että siisti.

Saapuessansa portille tuli Rosalie häntä vastaan.

"Menettekö ulos?"

"Entä te? Oletteko vapaa?"

Muutamat sanat selvittivät asian. Rosalie oli menossa Picquignybyn tärkeälle asialle eikä voinut heti kääntyä takaisin mummonsa luokse niinkuin olisi tahtonut, voidaksensa paremmin selvittää Perrinen vuokra-asian. Mutta miksikä ei Perrine, jolla myöskin oli lupapäivä, voinut tehdä hänelle seuraa Picquignyhyn niin he palaisivat yhdessä ja toimittaisivat vuokra-asiansa myöhemminkin. Siitähän tulisi hauska huvimatka.

Matka sinne kului sukkelaan ja asiakin oli pian suoritettu. Mutta paluumatka kesti kauemmin, he kun hiljakseen astuessansa ahkeraan juttelivat sekä vähä väliä poikkesivat viereisille niityille poimimaan kukkia ja lepäsivät puiden siimeksessä, niin että aika kului huomaamatta ja mailleen menevä ilta-aurinko saattoi varjot pitenemään ennenkuin he ehtivät takaisin Maraucourtiin. Vasta heidän saapuessansa kotiportille Rosalie huomasi illan jo tulleen ja peloissaan huudahti:

"Mitähän Zenobie täti nyt sanoo!"

"Niin tosiaankin."

"Kyllä tästä syntyy aika mellakka, mutta vähät siitä, minulla on joka tapauksessa ollut äärettömän hauskaa. Entä teillä?"

"Jos teidän on ollut hauska, teidän, jolla koko päivä on seuraa, niin ajatelkaapa mitä tämä kävelyretki on ollut minulle, joka olen niin yksinäni ilman mitään kumppania."

"Niin, se on aivan totta."

Onneksi oli Zenobie täti ruokasalissa ruokavieraita palvelemassa, niin että Perrine sai sopia vuokra-asiasta mummo Françoisen kanssa, josta oli se etu että kauppa tuli sekä helpommaksi että päättyi sukkelammin. Viisikymmentä frangia kuukaudessa kahdesta ruokaverosta päivässä ja kaksitoista frangia pienestä huoneesta "jossa oli oikea ikkuna, peili ja pesukaappi" ei suinkaan ollut kovin kallista; jäisipä siitä vielä Perrinelle melkoinen määrä rahaa vaatteihin — ainakin hänestä tuntui siltä.

Kello kahdeksan hän atrioitsi ruokasalissa eri pöydässä oikea ruokaliina levitettynä polville. Kello puoli yhdeksän hän meni hakemaan tilaamiansa vaatteita, jotka jo olivatkin valmiit. Kello yhdeksän hän jo oli omassa kamarissansa, lukitsi oven ja meni levolle, vähäisen levotonna ja liikutettuna, pää pyörällä päivän tapauksista, mutta kuitenkin hyvien toiveiden elähyttämänä.

Niin, huomenna hän saa nähdä. Mutta hän saikin nähdä aivan toista kuin oli toivonut.

Kun herra Vulfran seuraavana aamuna annettuaan määräyksensä osastojen johtajille käski hänen tulla sisälle, sillä vanha herra näytti niin tyytymättömältä, että hänen oli vallan mahdotonta erehtyä sen merkityksestä. Sillä vaikka hän ei voinutkaan nähdä mitään eikä katseensa ilmaista hänen ajatuksiansa, niin Perrine ei voinut erehtyä kasvojen ilmeestä, siksi hän jo oli ehtinyt kyllin tarkkaan tutkia niiden tunteen vivahduksia.

Ei toden totta niistä nyt näkynyt hyväntahtoisuuden tahi suopeuden jälkeäkään, vaan päinvastoin tyytymättömyyttä ja suuttumusta.

Mitä hän oli tehnyt voidaksensa niin suuressa määrin herättää hänen vihaansa?

Siihen kysymykseen hän ei voinut keksiä muuta kuin yhden ainoan vastauksen: ostoksensa rouva Lachaiselta. Niistähän herra Vulfran sanoi saavansa hänen luonteensa avaimet. Ja hän kun oli niin vilpittömästi koettanut olla vaatimaton ja kohtuullinen, Mitä vanha herra olisi siis tahtonut hänen ostaa ja mitä jättää ostamatta?

Mutta hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoinen.

"Miksikä et ole puhunut minulle totta?"

"Mitä siis olen sanonut, joka ei ole totta?" kysyi Perrine vavisten pelosta.

"Olet valehdellut kertoessasi täällä olostasi."

"Minä vakuutan, minä vannon että olen puhunut teille totuuden."

"Sanoit minulle asuneesi mummo Françoisen luona. Mutta missä olet oleskellut sittemmin? Eräälle, joka tahtoi tietoja sinusta, on Zenobie, Françoisen tytär, kertonut sinun viettäneen heidän luonaan vaan yhden ainoan yön ja sinun sitten hävinneen, niin ettei kukaan tiedä missä sittemmin olet oleskellut."

Perrine oli kuunellut tuon syytöksen alkupuolta kovin peloissaan, mutta mikäli herra Vulfran jatkoi sikäli hän rauhottui.

"On olemassa yksi, joka tietää missä olen oleskellut ja toiminut lähdettyäni mummo Françoisen luota."

"Ken?"

"Rosalie, hänen tyttönsä, joka voi todistaa, minkä nyt kerron teille, jos vielä tahdotte tietää sen."

"Toimen tähden, jonka olen aikonut sinulle on minun välttämätöntä tuntea sinut lähemmin."

"Kyllä kerron kaikki todenmukaisesti. Tunnustettuani kaikki voitte kutsua Rosalien tänne ja kysyä häneltä, minun sitä ennen tapaamatta häntä."

"Niin voin todellakin tehdä", myönsi herra Vulfran leppeämtnin, "kerro siis."

Perrine alkoi heti kertoa laveasti ensi yön kauhuja tuossa ullakkokopissa, pahoinvointiansa, kuvotuksiansa ja pyörryttämistänsä.

"Etkö sinä siis sietäisi mikä muillekin kelpaa?"

"Toiset eivät ole eläneet eikä niin tottuneet raittiiseen ilmaan kuin minä, sillä minä vakuutan teille etten suinkaan ole vaativainen, köyhyys ja kurjuus kun ovat opettaneet minua kestämään paljon; mutta minä olisin kuollut, tukehtunut siellä, enkä voi käsittää pahaksi välttää kuolemaa."

"Onko tuo mummo Françoisen makuuhuone siis niin epäterveellinen?"

"Oi herra! Jos voisitte nähdä sen, niin ette sallisi työntekijäinne asuvan semmoisessa."

"Jatka."

Hän kertoi miten oli osunut "saareen" ja miten oli muuttanut ampumamajaan.

"Etkö pelännyt ollenkaan?"

"Olee tottunut olemaan pelkäämättä."

"Tarkotat varmaankin viimeistä lammikkoa vasemmalla Saint-Pipoyhyn päin?"

"Niin, herra."

"Ampumamajan olen minä rakennuttanut ja veljeni ja sisarenipojat käyttävät sitä metsästysaikana. Sinä siis nukuit siellä?"

"En ainoastaan nukkunut vaan tein työtä, atrioitsin, jopa pyysin Rosalien päivällisillekin, jonka hän kyllä voi kertoa teille. En ole ollut sieltä poissa paitsi ollessani Saint-Pipoyssa, kun käskitte minun jäämään sinne englantilaisten käytettäväksi ja nyt viime yön, jolloin asuin mummo Françoisen luona, kun minulla nyt on varaa maksaa eri huoneesta itseäni varten."

"Olit siis niin rikas, että voit pyytää kumppanisi päivällisille?"

"Jos tohtisin kertoa kuinka…"

"Sinun pitää kertoa minulle kaikki."

"Tohdinko kuluttaa aikaanne kertomalla kahden köyhän tytön elämää?"

"Minulta ei milloinkaan puutu aikaa sen perästä, kun en enää voi käyttää sitä mieleni mukaisesti. Päinvastoin se on pitkä, kovin pitkä — ja kolkko."

Herra Vulfranin kasvoja peitti synkkä varjo, joka selvästi ilmaisi sen miehen elämän surkeutta, jota kaikki kadehtivat ja luulivat niin onnelliseksi. Ääni, jolla hän lausui 'kolkko' sanan liikutti syvästi Perrinen hellää sydäntä. Tyttö raukka kyllä tiesi kokemuksesta kadotettuaan isänsä ja äitinsä mitä merkitsi jäädä yksinään maailmaan, tiesi miten elämä on surkea ja kolkko, kun on ainoastaan suruja, köyhyyttä ja kurjuutta odotettavissa eikä ketään jonka kanssa jakaa kaikki huolet. Herra Vulfranin ei ainakaan tarvinnut kärsiä nälkää, puutetta eikä kurjuutta. Mutta eikö ole maailmassa muita kärsimyksiä ja suruja! Että semmoisia on olemassa todisti selvän selvästi vanhuksen äsken lausumat sanat, ääni millä ne lausuttiin, hänen alas painunut päänsä, kalpeat huulensa ynnä kuihtuneet kasvonsa, kaikki epäilemättä tuskallisten muistojen seurauksia.

Entä jos Perrine koettaisi häntä huvittaa! Se tosin olisi uhkarohkeaa, hän kun niin lyhyen ajan oli häntä tuntenut, mutta minkätähden hän ei sitä tohtisi, kun herra Vulfran itse vaati häntä kertomaan. Miksi hän ei siis koettaisi houkutella edes heikkoakin hymyä noille kalpeille huulille? Voihan hän katsella häntä silmiin ja siten nähdä huvittaako hänen kertomuksensa vai ikävystyttää, jolloin hän heti voi lopettaa.

Ja heti sen perästä hän iloisella sointuvalla äänellä alkoi kertomuksensa:

Hupaisinta koko päivällispuuhassani oli tapa millä hankin itselleni ensiksi keittoastiat ja sitten ruoka-aineet ostamatta mitään, joka oli minulle mahdotonta. Jos saan kertoa teille jutun alusta alkaen, niin on siinä myöskin selitys koko taloudestani ampumamajassa asetuttuani siihen.

Kertomuksensa aikana hän lakkaamatta tarkasteli herra Vulfrania valmiina heti lopettamaan, jos huomaisi ikävystymisen merkkiäkään.

Mutta semmoista hän ei huomannut vaan päinvastoin mieltymystä ja osanottavaisuutta.

"Ja sitä osasit tehdä!" huudahti herra Vulfran monta kertaa keskeyttäen häntä.

Hän kyseli paljon saadaksensa tarkempia tietoja siitä mitä Perrine ikävystyttämisen pelosta oli jättänyt mainitsematta, sillä hän tahtoi tietää paitsi mitä työtä hän oli tehnyt myöskin kuinka hän oli työskennellyt voidaksensa selviytyä vähillä työkaluillaan eli oikeammin työkaluin puutteessa. Ja uudestaan hän huudahti:

"Ja sen osasit tehdä!"

Perrinen lopetettua hän laski kätensä hänen päällensä, ja lausui:

"Hyvä! Sinä olet kelpo tyttö ja minä huomaan ilolla, että sinun kaltaisestasi voi tehdä jotakin. Mene nyt työhuoneesesi ja vietä aikaasi mielesi mukaan, kello kolme lähdemme ajamaan."

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Perrinen työhuonetta tahi oikeammin herra Benditin ei ensinkään voinut verrata herra Vulfranin avaraan kolmi-ikkunaiseen huoneeseen tilavine kirjotuspöytineen, paperikaappeineen, suurine vihreine nahkapäällyksisine nojatuoleineen ja seinillä riippuvine kultakehyksineen tehtaankuvineen, jotka kaikki olivat vallan omansa antamaan sisäänastujalle käsityksen, että siellä päätetään sangen tärkeitä asioita.

Herra Benditin huone sitä vastoin oli sangen pieni ja siinä oli avoin yksi ainoa pöytä ja kaksi tuolia ynnä suuri musta kirjahylly. Seinässä riippui maailman kartta, johon erivärisillä lipuilla oli merkitty tärkeimmät merikauppatiet. Lattiata peitti kiiltävä korkkimatto ja ainoata ikkunaa varjosti jutekankainen punareunainen markiisikaihdin. Huone näytti Perrinestä hauskalta ja oven ollessa auki kuului sinne mitä tapahtui herra Vulfranin ja konttorihuoneissa, joista veljen ja sisarenpojilla, Théodorella ja Casimirella oli yksi kummallakin, yksi kassöörillä ja Benditin vastapäätä oleva insinööri Fabrylla. Viimemainitussa apulaiset piirustivat suurten viistopöytien ääressä.

Kun hänellä ei ollut mitään työtä eikä hän tohtinut noin vain anastaa herra Benditin istuinpaikkaa, hän istahti tuolille oven viereen ja rupesi tutkimaan sanakirjoja, ainoata huoneessa olevaa kirjavarastoa. Tosin hän mieluummin olisi lukenut jotakin muuta, mutta hauskemman puutteessa hän ajan kuluksi tyytyi siihenkin.

Viimein soitettiin aamiaiselle ja hän oli ensimmäisiä lähtemään. Mutta matkalla hänet saavuttivat herrat Fabry ja Mombleux, jotka hekin atrioitsivat mummo Françoisen luona.

"No, neitiseni, nyt olette tullut meidän kumppaniksemme", lausui herra Mombleux, joka ei ollut unohtanut nöyryytystänsä Saint-Pipoyssa ja nyt tahtoi antaa Perrinelle senvuoksi letkauksen.

Hetkeksi tyttö joutui hämälle niistä sanoista, joiden ivallinen tarkotus ei suinkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mutta hän tointui äkkiä ja vastasi nöyrästi:

"En teidän kumppaniksenne, herra Mombleux, vaan Guillaumen."

Tuo vaatimaton vastaus varmaankin miellytti insinööriä, sillä hän katseli Perrineä suopeasti hymyillen. Siinä oli sekä hyväksymistä että rohkaisemista.

"Mutta olettehan te saanut Benditin paikan", jatkoi herra Mombleux, joka itsepäisyyteen nähden oli oikea picardialainen.

"Sanokaa ennemmin että neiti säilyttää sen hänelle", intti insinööri Fabry.

"Se oo ihan sama asia."

"Ei suinkaan, sillä viikon tahi kahden peràstà herra Bendit parannuttuaan astuu jälleen virkaansa, joka ei tapahtuisi ellei neitiä olisi ollut säilyttämässä sitä hänelle."

"Minusta olemme me molemmat puolestamme tehneet voitavamme auttaessamme häntä siinä."

"Mekin, samaten kuin neiti puolestansa, ja siitä hyvästä herra Bendit on velvollinen uhraamaan meille kaikille kolmelle jokaiselle vahakynttilän — jos nimittäin englantilainen milloinkaan sytyttää kynttilän muille kuin itseänsä varten."

Jos Perrine olisikin erehtynyt herra Mombleuxen sanojen oikeasta tarkoituksesta, niin hän kyllä piankin olisi käsittänyt sen siitä tavasta, jolla häntä kohdeltiin mummo Françoisen luona. Hänelle ei laitetta paikkaa samaan pöytään kuin muille asukkaille ja ruokavieraille, niinkuin olisi tehty, jos häntä olisi pidetty heidän vertaisenaan, vaan pieneen syrjäpöytään salin nurkkaan, ja sinne tuotiin ruokaa viimeiseksi, kun kaikki muut ensin omasta puolestaan olivat ottaneet osaa vatien tyhjentämiseen.

Mutta hän ei välittänyt siitä tuotiinko hänelle ensiksi vai viimeiseksi, tahi olivatko paraimmat palaset jo ehtineet hävitä. Tärkeintä oli hänen päästä semmoiseen läheisyyteen, että kuulisi heidän keskustelunsa voidakseen sen mukaan laatia itselleen ohjelman miten selviytyä kaikissa niissä vaikeuksissa, jotka kyllä vielä olivat kohtaavat häntä. Hehän tunsivat talon tavat, herra Vulfranin, nuoret herrat, Talouelin, jota hän niin kovasti pelkäsi. Sana heiltä voisi poistaa hänen tietämättömyytensä ja osottaa hänelle vaaroja, joita hän ei voinut aavistaakaan eikä tietämättömyytensä tähden välttää. Hän ei suinkaan tahtonut vakoilla heitä, sillä hän ei kuuntelisi ovenrei'istä. Tiesiväthän he etteivät olleet yksinään ja hän voi siis hyvällä omallatunnolla käyttää hyväksensä heidän keskusteluaan ja asettaa käytöksensä olevien olojen mukaan.

Pahaksi onneksi he eivät sinä aamuna puhunut mistään semmoisesta, josta hän olisi välittänyt, vaan koko ajan politiikasta, metsästyksestä, rautatieonnettomuuksista ja sen semmoisesta. Hänen ei siis tarvinnut teeskennellä välinpitämättömyyttä heitä kuunnellessaan.

Sitäpaitsi hänellä oli itsellään kiire sinä aamuna, sillä hän tahtoi tavata Rosalien saadaksensa tietää mistä herra Vulfran oli kuullut että hän ei ollut nukkunut enempää kuin yhden yön mummo Françoisen luona.

"Sitä herra Vulfran ei ole voinut kuulla keneltäkään muulta kuin Pihdiltä, joka kävi täällä meidän ollessamme Picquignyssä. Silloin hän käytti aikaa hyväksensä ja urkki Zenobie tädiltä tietoja teistä, joka muuten ei ole vaikea asia, jos täti vain tietää, ettei hänen kielimisensä hanki kielittävälle juomarahoja. Hän se on, joka on kertonut ettette ole viettänyt meillä enempää kuin yhden yön ja paljon muutakin sitäpaitse."

"Mitä muuta sitten?"

"En tiedä, kun en ollut saapuvilla, mutta voitte olla varma siitä, että jotakin pahaa se oli. Onneksi ei asia kääntynytkään teille vahingoksi."

"Päinvastoin se kääntyi edukseni kun olen huvittanut herra Vulfrania kertomuksellani."

"Sen minä kerron täti Zenobielle, silloin hän vallan raivostuu."

"Älkää ärsyttäkö häntä minua vastaan."

"Ärsyttääkö häntä! Siitäpä ei ole vaaraa! Saatuaan tietää mimmoisen viran olette saanut, hän kyllä tulee paraaksi ystäväksenne, päältäpäin tietysti. Niin, saatte nähdä huomenna. Mutta ellette tahdo Pihdin saavan selvää asioistanne, niin älkää kertoko niitä tädille."

"Olkaa huoleti, minä kyllä pidän varani."

"Ette tiedä kuinka häijyn viekas täti on."

"Mutta nyt hän ei saa minulta mitään urkituksi."

Kello kolme, niinkuin jo oli ilmoittanut, soitti herra Vulfran Perrineä ja he läksivät ajamaan tavalliselle tehdasmatkallensa, sillä herra ei jättänyt päivääkään eri tehtaita tarkastamatta, ellei itse nähdäksensä, niin kuitenkin tullaksensa nähdyksi. Eri tehtaiden tirehtöörit silloin selittivät mitä tehtiin ja saivat isännältä tarpeelliset määräykset. Sitäpaitsi oli paljon, josta hän itse otti selvän juuri kuin ei olisikaan ollut sokea, hänellä kun oli monta keinoa millä korvata kadotetun näkönsä.

Sinä päivänä he alottivat Flexellestä, jossa pellavat ja hamput häkilöitiin. Siellä herra Vulfran ei antanutkaan taluttaa itseänsä tirehtöörin konttoriin, vaan astui nojanneena Perrineen suoraan tavattoman suureen varastohuoneeseen, johon paraikaa suorastaan purettiin täysistä rautatievaunuista äsken saapunutta hamppua ja pellavaa.

Oli sääntönä että missä ikinä hän kulki tehtaissa ei kukaan saanut keskeyttää työtänsä eikä häntä puhutella, vaan ainoastaan vastata hänen kysymyksiinsä. Työtä jatkui ikäänkuin häntä ei olisi siellä olemassa, ehkä vain tavallista vähäisen sukkelammin.

"Kuuntele nyt tarkasti mitä minulla on sinulle sanottavaa", hän lausui Perrinelle, "sillä minä tahdon nyt koettaa voinko nähdä sinun silmilläsi tutkiessani muutamia näistä vaunuista purettavia pakkoja. Tiedätkö mimmoinen on esimerkiksi hopean väri?"

Perrineä epäilytti.

"Tahi ennemmin helmiharmaa?"

"Helmiharmaa, kyllä, herra."

"Hyvä. Voitko myöskin erottaa vihreän eri vivahdukset: tumman vihreän vaalean vihreästä, harmahtavanruskean punertavan ruskeasta?"

"Kyllä jotensakin, luullakseni."

"Se riittää. Ota tänne hampputukko lähimmästä pakasta, katsele sitä tarkasti ja mainitse sitten sen väri."

Perrine teki niin ja tarkkaan katseltuaan sitten lausui ujosti:

"Punertavaa, tämä on varmaankin punertavanvihreätä."

"Anna tukko minulle."

Herra Vulfran haisteli sitä.

"Et ole pettynyt, hamppu on todellakin punertavaa."

Perrine katseli häntä kummastuneena, ja ikäänkuin aavistaen tytön ihmettelyä hän jatkoi:

"Haisteleppa tätä hamppua, eikö se tuoksu poltetulta sokurilta?"

"Ihan niin herra."

"Niin, tämä haju ilmoittaa minulle hampun kuivaneen riihessä ja vähäisen palaneen ja sitäpä juuri sillä onkin punertava värinsä. Kun nyt haju- ja näköaisti noin täyttävät toisensa, niin huomaan sinun olevan oikeassa ja että minulla on toiveita luottaa silmiisi. Mennään nyt toisen vaunun luokse ja otetaan sieltä toinen tukko."

Sillä kertaa hamppu Perrinen mielestä oli vihreätä.

"On parikymmentä vihreätä eri värivivahdusta; minkä kasvin värinen mielestäsi tämä on?"

"Kaalin, mielestäni, ja sitten siinä on pieniä ruskeita pilkkuloita."

"Anna tukko tänne."

Sillä kertaa herra Vulfran ei sitä haistellut, vaan otti siitä muutamia korsia ja venytti niitä. Korret katkesivat.

"Hamppu on kitketty liian aikaiseen ja kosteana pantu pakkaan; tälläkin kertaa olit oikeassa. Olen tyytyväinen sinuun, alku on hyvä."

He jatkoivat matkaansa muissakin tehtaissa, Bacourtissa, Flexellessa ja viimeksi Saint-Pipoyssa, jossa viipyivät kauimmin, englantilaisten konerakentajien työ kun oli tarkastettava.

Niinkuin aina milloin herra Vulfran oli astunut alas, oli vaunut nytkin ajettu suuren haavan siimekseen ja hevonen sidottu penkkiin, niin ettei Guillaumen tarvinnut jäädä siihen sitä vartioimaan, vaan voi hän varsin hyvin mennä hetkeksi huvittelemaan kylään herra Vulfranin saamatta vihiäkään hänen retkistänsä. Mutta Guillaume tapasikin vanhan tuttavan ja meni hänen houkuttelemanaan ja seurassansa kapakkaan sekä unohtui sinne niin pitkäksi ajaksi, ettei herra Vulfranin tullessa vaunujensa luokse siellä ollutkaan ajajaa.

"Lähettäkää joku hakemaan Guillaumea", lausui vanha herra tirehtööri Benoistille.

Kesti hyvän aikaa ennenkuin Guillaumen löydettiin, herra Vulfranin suureksi mielipahaksi, joka ei sallinut hukata minuttiakaan turhaan odottamiseen.

Viimein Perrine näki Guillaumen lähestyvän juoksujalkaa mutta kummallisesti horjuen ja kompuroiden, pää pystyssä, niska jäykkänä, jalat epävakavina, mutta joka askeleelta nostaen niitä ikäänkuin kompastuen johonkin tiellä olevaan esteeseen.

"Tuopa kummallinen astumistapa", lausui herra Vulfran, joka oli kuullut hänen epäsäännöllisiä askeleitansa. "Tuo eläin on humalassa, eikö oiin Benoist?"

"Teiltä ei voi salata mitään."

"En ole kuuro, Jumalan kiitos."

Sitten hän kääntyi Guillaumen puoleen kysyen.

"Mistä tulet?"

"Niin herra… katsokaa… minä tulen…"

"Vaiti! Hengityksesi jo puhuu asiasi. Sinä tulet kapakasta. Olet humalassa. Askeleesi jo ilmoittivat sen minulle."

"Niin, herra… saanko sanoa…"

Puhellessansa Guillaume oli irroittanut ohjakset ja laskenut ne vaunuihin, mutta pudotti ruoskan. Hän tahtoi ottaa sen ylös maasta, mutta kompastni kolme kertaa sitä koettaessansa onnistumatta saada sitä käteensä.

"Luulenpa olevan parasta että minä nyt tulen ajajaksenne", huomautti tirehtööri.

"Mitä se hyödyttää?" kysyi Guillaume röyhkeästi.

"Suu kiinni siinä", komensi herra Vulfran äänellä, joka ei sallinut vastustusta. "Tästä lähin et enää ole palveluksessani."

"Herra… tahtoisin… sanoa…"

Mutta kuuntelematta häntä herra Vulfran kääntyi tirehtöörin puoleen.

"Kiitän teitä, Benoist, mutta tämä pienokainen kyllä osaa ajaa ja saa nyt toimittaa tuoa juomarin virkaa."

"Osaako hän ajaa?"

"Hänen vanhempansa olivat markkinoilla kuljeksivia kauppiaita ja hän useia ajoi heidän vaunujansa."

"Kyllä, herra, kyllä minä osaan ajaa."

"Sitäpaitse on Coco lauhkea kuin lammas. Ei se itsestään ojaan vie ellei kukaan sitä sinne aja."

Hän astui vaunuihin ja Perrine istahti hänen viereensä tarkkaavaisena ja vakavamielisenä, hyvin tuntien toimensa vastuunalaisuuden.

"Ei kovin kiireesti", lausui herra Vulfran hänen keveästi sivaltaessansa hepoa ruoskallaan.

"En minä ensinkään tahdo ajaa kovaa, herra, sen vakuutan."

"Onhan sitä tässäkin."

Suuri oli kummastus Maraucourtissa ihmisten nähdessä herra Vulfranin, vieressänsä pieni surupukuinen tyttö, joka huolellisesti ajoi vanhaa Cocoa eikä Guillaumen tapaan pakottanut vanhaa hevosta epätasaiseen juoksuun. Mitä oli tapahtunut? Ken oli tuo pieni tyttö? Ja muijat juoksivat toinen toistensa luokse tiedustelemaan tuota tavatonta asiaa, sillä vieraat olivat harvinaisuutta kylässä ja vielä harvemmilla oli tietoa siitä paikasta, jonka tuo tyttönen oli saanut herra Vulfranin luona. Mummo Françoisen talon edustalla seisoi täti Zenobie nojautuneena porttiin jutellen naapurien kielikellojen kanssa. Huomatessaan Perrinen vaunuissa "isännän" vieressä hän ällistyen nosti kätensä korkealle, mutta tointui heti jälleen ja tervehti herra Vulfrania ja tyttöä mitä makeimmin hymyillen, ikäänkuin olisi nähnyt parhaan ystävänsä.

"Hyvää päivää, herra Vulfran, hyvää päivää neiti Aurelie."

Ja heti vaunujen ehdittyä portin sivuitse hän kertoi kumppaneillensa miten hän oli hankkinut tuolle nuorelle neidelle, joka asui heillä, niin hyvän paikan herra Vulfranin luona puhumalla hyvää hänen puolestansa Pihdille.

"Hän on todellakin kelpo tyttö eikä varmaankaan unohda missä kiitollisuuden velassa hän on minulle, sillä meitä hänen on kaikesta kiittäminen."

Mitäpä tietoja hän olisi voinut antaa, kun ei itse tietänyt mitään?

Ja sitten hän tekaisi jutun sen nojalla, mitä oli kuullut Rosalielta Perrinen tulosta Maraucourtiin ja hänen syntyperästään, niin epämääräinen, että jokaisella oli erinomainen tilaisuus lisäillä ja koristella sitä mielensä mukaao. Eikä niitä lisiä kauan tarvinnut kaivatakaan, niin että kohta oli liikkeellä eriskummallisia kertomuksia, sitä ihmeteltävimpiä kun ei kukaan voinut oikein selvittää tuon onnen potkauksen varsinaisia syitä.

Jos Maraucourtilaiset olivat kummissaan nähdessänsä herra Vulfranin ottaneen Perrinen ajajaksensa, niin joutui tirehtööri Talouel melkein pois suunniltansa nähdessään vaunujen seisahtuvan konttorin rappusten edessä.

"Taivaan nimessä, missä on Guillaume!" hän huudahti syösten verannanrappusia alas ottamaan herraa vastaan.

"Hän on sannut matkapassinsa parantumattomana jnoppona", vastasi herra Vulfran hymyillen.

"Arvelenpa teidän jo kauan miettineen sitä asiaa", vastasi herra Talouel.

"Aivan oikein."

Tuo "arvelenpa" sana se juuri oli perustanut Talouelin menestyksen ja hankkinut hänelle kauppahuoneessa voimansa ja mahtavuutensa. Hänen varsinainen taitonsa oli se, että hän oli osannut luulotella herra Vulfranille olevansa ainoastaan tuo valpas ja kuuliainen käskyläinen, joka toimitti isännän tahdon ja määräykset.

"Jos minulla on mitään kykyä", oli hänellä tapa sanoa, "niin se on kyky arvaamaan isännän tahdon, syventymään hänea etuihinsa ja lukemaan hänen ajatuksensa."

Sentähden hän melkein aina aloitti lauseensa sanoen:

"Arvelenpa tahtovanne…"

Ja kun hän jotenkin viekkaasti aina osasi luottaa vakoilemiseensa, niin hän ei kammoksunut minkäänlaisia keinoja hankkiessaan tietoja kaikesta mitä tapahtui hänen ympärillään, niin että herra Vulfranin ei milloinkaan tarvinnut lausua muuta vastaukseksi kuin:

"Aivan oikein", niin aina tahi aivan niin!

"Minä arvelen", jatkoi Talouel auttaen herra Vulfrania vaunuista, "sen, jonka olette valinnut tuon juopporatin sijaan myöskin osottavan ansaitsevansa luottamuksenne."

"Aivan niin."

"Se ei ensinkään minua kummastuta; heti hänen tullessansa tänne pikku Rosalien seurassa, arvelin voitavan tehdä jotakin hänestä ja että te sen kyllä vielä huomaattekin."

Sitä sanoen hän merkitsevästi loi katseensa Perrineen, joka selvästi ilmaisi ajatusta:

"Näetkö mitä minä teen puolestasi; muista sinäkin puolestasi aikanasi tehdä minulle vastapalvelus."

Tuota vastavaatimusta ei tarvittu kauan odottaa. Perrinen lähtiessä pois konttorista hän pysäytti hänet pihalla ja kysyi puoliääneen, ettei kukaan muu kuulisi:

"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa ja mitä pahaa oli Guillaume tehnyt?"

Kun asia ei ollut tärkeä, niin Perrine luuli voivansa kertoa tapauksen ja vastasi siihen todenmukaisesti:

"Hyvä", vastasi herra Talouel, "voit olla aivan huoletta; kun Guillaume palaa ja pyrkii jälleen paikkaansa niin hän saapi minun kanssani tekemistä."

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Illallispöydässä sai Perrine uudestaan kuulla saman kysymyksen:

"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa Guillaumen kanssa?" Kaikki ihmiset jo tiesivät hänen olleen ajajana Guillaumen sijassa ja insinööri Fabry ja herra Mombleux nyt tahtoivat tarkempia tietoja. Ja Perrine kertoi heille samaa kuin tirehtööri Talouelille. Kumpikin herroista selitti juomarin ansainneen kohtalonsa.

"Ihme on ettei hän jo kymmenesti ole kaatanut herra Vulfranin vaunuja, sillä ajoihan hän vallan hurjasti…"

"Sanokaa ennemmin hänen ajaneen kuin hullun."

"Jo aikoja sitten hänet olisi pitänyt erottaa."

"Ja niin olisi ihan varmasti tapahtunutkin, ellei hänellä olisi ollut joku, johon turvautua…"

Perrine oli pelkkää korvaa, vaikka koetti kaikki voitavansa näyttäytyäksensä välinpitämättömältä.

"Sen avun ja turvan hän kyllä maksoi."

"Niin mitenkä hän olisi siitä päässyt?"

"Olisi kyllä jos ei olisi antanut syitä valituksiin. Jos vaan aina pysyy oikealla tiellä, niin on myöskin voimia vastustamaan kaikkia viettelyksiä ja yllytyksiä, tulkoot ne sitten miltä taholta hyvänsä."

"Eipä ollut todellakaan hänen helppo pysytellä oikealla tiellä."

"Oletteko varma siitä ettei häntä viekoiteltu juoppouteen sen sijaan, että olisi hänelle huomautettu siitä, että vielä menettää paikkansa sentähden?"

"Kai erään naama venyi jotensakin pitkäksi, kun Guillaume ei ollut mukana. Olisin tahtonut olla siellä näkemässä."

"Kyllä eräs hankkii hänen sijaansa toisen, joka tulee yhtä hyväksi vakoojaksi ja osaa yhtä mainiosti kertoa kaikki mitä tapahtuu."

"Kuitenkin on kummallista, ettei tuon vakoomisen esine arvaa eikä käsitä tuon eriskummallisen mielipiteiden ja ajatusten yhtäläisyyden olevan sangen tarkkojen tiedonantojen tuloksena. Jos joku tänä aamuna olisi kertonut minulle teidän sanovan pitävänne paljon paistetusta vasikan maksasta porkkanoiden kanssa, niin olisinhan minä tänä iltana voinut sanoa arvelevam teidän pitävän paljon maksasta ja porkkanoista."

Ja molemmat rupesivat nauramaan hyvin veitikkamaisesti.

Jos Perrine olisi tarvinnut selitystä siitä ketä tarkoitettiin, olisi sana "arvelenpa" ollut arvoituksen selityksenä. Mutta hän käsitti heti että tuo "eräs" joka pani toimeen tuon vakoilemisen, oli herra Talouel ja että sen uhri oli herra Vulfran.

"Mutta mitä huvitusta hänellä mahtaa olla kaikesta noista juoruista?" kysyi herra Mombleux.

"Mitäkö huvia? Joko eräs on kateellinen tahi ei ole samaten kuin voi olla kunnianhimoinen tahi ei. Janyt voipi sattua niin että hän on sekä kunnianhimoinen että kateellinen. Halvasta työmiehestä hän on kohonnut toiseksi johtajaksi toiminimeen, joka on ranskalaisen teollisuuden ensimmäisenä ja tuottaa puhdasta voittoa kaksitoista miljoonaa vuodessa. Onko sitten kummallista, jos hän tahtoo pyrkiä sen ensimmäiseksi eli omistajaksi? Onhan semmoista jo ennenkin tapahtunut ja nähty on myöskin halvan palvelijan joutuneen arvokkaiden kauppahuoneiden johtajaksi. Kun on nähty miten kivulloisuus ja perhesurut voivat milloin hyvänsä saattaa päämiehen johtoon kykenemättömäksi, niin on tuo toinen osannut tehdä itsensä välttämättömäksi ja astuu silloin ainoana kykenevänä esille kantamaan tuota musertavan raskasta taakkaa voimakkailla hartioillaan. Paras onnistumisen keino on tietysti mielistellä sitä, jonka seuraajaksi aikoo, aamusta iltaan huomauttamalla erinomaisesta hallitsijakyvystänsä, tavattomasta asioimistaidostansa ja ajatuskyvystänsä. Ja se tapahtuu sopivimmin sillä tavalla, että jo edeltäpäin tietää mitä isäntä tekee, sanoo tahi aikoo, niin että aina voi olla samaa mieltä, jopa olla niin yhtä hänen kanssansa, että sanoessansa 'arvelen' teidän mieluummin tahtovan porkkanoita vasikanmaksan lisäkkeenä, vastaus ei voi olla muu kuin: 'aivan oikein'."

Sitten he nauroivat uudestaan ja Zenobien vaihtaessa lautasia ja tarjotessa jälkiruokaa he olivat viisaasti vaiti. Hänen mentyään he jatkoivat keskusteluansa arvatenkin luullen tuon pikku tytön, joka istui siinä niin hiljaa nurkassa, ei voivan ymmärtää mitään keskustelusta, jonka he ehdoin tahdoin tekivät niin salaperäiseksi.

"Mutta jos tuo kadonnut äkkiarvaamatta ilmestyisi kotiin jälleen?" sanoi herra Mombleux.

"Sitäpä kaikki soisivat. Mutta hän ei palaa ja hänellä on varmaankin pätevät syynsä siihen. Ehkä hän sitäpaitsi jo on kuollutkin."

"Joka tapauksessa on kerrassaan liikaa, että moinen henkilö tahtoo päästä tänne isännäksi, kun tiedetään mikä hän on ollut ja mimmoinen hän on sekä mimmoisen makupalan hän aikoo juonitella itsellensä."

"Ellei tuo omanvoitonpyytäjä tarkasti olisi punninnut asianhaaroja, jotka erottavat häntä tavotellusta päämaalista ja ellei hän jo kauvan olisi pyrkinyt siihen, niin hän ei suinkaan aina olisi niin viekkaan mielistelevä. Älkää kuitenkaan missään tapauksessa erehtykö veitikastanne, sillä hän on mahtavampi kuin luulemmekaan, etenkin verratessamme hänen entisyyttänsä nykyiseen asemaansa."

"Mutta hän ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että tuo kadonnut joutui täältä pois."

"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai hänen lähtemään, tahi ainakin vaikutti sen, että hän edelleen pysyy poissa."

"Niinkö luulette?"

"Me emme olleet kumpikaan täällä siihen aikaan, emmekä voi tarkkaan tietää mitä täällä silloin oli tapahtunut. Mutta kun tunnemme puheena olevan henkilön luonteenominaisuudet, niin voimme varmaankin pitää totena, että niin tärkeä seikka ei ole voinut tapahtua hänen pahentamatta asiaa, niin että se kallistui sille puolelle, joka oli hänelle eduksi."

"Tuota en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi; te olette viisas, Fabry."

"Niin ajatelkaa sitä ja kuvailkaa sitä osaa — en sano sitä osaa jota hän on siinä näytellyt — vaan jota hän olisi voinut näytellä huomatessaan miten tärkeäksi henkilöksi hän tuon katoomisen kautta äkkiä oli tullut"

"Tietysti hän ei silloin voinut arvata toisten tulevan tavottelemaan kadonneen paikan perimistä. Mutta mitä toiveita hänellä nyt enää voi olla, kun tuo paikka jo on kaksinkertaisestikin täytetty?" uteli Mombleux.

"Kaikki riippuu siitä ovatko nuo paikan anastaneet saaneet siinä lujaa jalansijaa. Ja onko se sitten niin varmaa?"

"Tarkoitatte että…"

"Tultuani tänne luulin heidän asemansa varmaksi. Mutta sen perästä olen huomannut yhtä ja toista vähäpätöistä ja jota tekin varsin hyvin olisitte voinut huomata ja se todistaa, että täällä tehdään myyräntyötä heikontaakseen tuota jalansijaa. Mutta se tapahtuu sangen viekkaasti ja salaa. Onnistutaanko siinä? Kysymys on, voidaanko saattaa asema niin sietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti antautuvat tuossa taistelussa, vai keksitäänkö toinen keino millä päästä heistä? Sitä en voi sanoa, mutta saadaanpa nähdä."

"Ei tietysti, jos vaan ovat kyllin varovaiset. Mutta jos he luottavat asemaansa eivätkä ole varuillansa eivätkä aina ole puolustusasemassa, jos he tekevät virheità… ja ken ei sitä tee, etenkin jos luulevat olevansa mahtavat ja varmat tulevaisuudestansa… jos niin käy, niin luulen ihan varmasti saavamme nähdä täällä mieltäkiinnittäviä vallankumouksia."

"Vallankumoukset eivät kuulu minun alaani, niinkuin tiedätte."

"Enpä juuri luule teillä olevan niistä enempää hyötyä kuin minullakaan. Mutta mitä me voimme siinä toimittaa? Asettuako toisen tahi toisen puolelle? Sitä en tee ainakaan minä, etenkin kuin todellisuudessa kallistun sen puolelle, jonka he tahtovat periä, perustaen toiveensa kivulloisuuteen, jonka kummallakin puolella toivovat saattavan perinnön piankin heidän käsiinsä, vaikka se minusta kuitenkin näyttää olevan jotenkin epävarmaa."

"Niin minustakin."

"Sitäpaitsi ei kumpikaan puolue ole pyytänyt minun apuani eikä minusta ole tarjoilijaa."

"Eikä minustakaan."

"Minä esiinnyn ainoastaan katsojana, ja kun näen, että erästä kappaleen henkilöistä huvittaa silmiemme edessä ryhtyä epätasaiseen taisteluun, joka syrjästä katsojasta näyttää yhtä mahdottomalta kuin mielettömältäkin, hänellä kun ei ole muita aseita nuin rohkeutensa ja kykynsä, niin…"

"Lisätkää konnamaisuutensa."

"Tahdoin vain sanoa tuon huvittavan minua, kun tiedän että iskut, jotka annetaan siinä taistelussa eivät satu minuun. Sentähden minä tutkien tarkastelen tuota henkilöä, jolla ei ole juuri muita kuin kurjia ominaisuuksia, mutta kuitenkin on naurettavakin juuri niinkuin pitääkin, jotta näytelmä olisi hyvä ja nerokkaasti sommiteltu."

"Minä puolestani en löydä siitä mitään hullunkurista."

"Kuinka? Eikö teistä ole hullunkurista kun henkilö joka kahdenkymmenen ikäisenä tuskin osasi lukea ja piirtää nimeänsä nyt luulee koulumestarin tavalla voivansa hallita koko maailman, sentähden vaan, että kestävällä työllä on hankkinut itselleen lukutaidon ja moitteettoman käsialan ja oikeinkirjoitustaidon."

"Kunniani kautta se on erinomaista!"

"Minunkin mielestäni se on erinomaista, mutta hullunkurisuus on siinä, että sivistys ei ole voinut pysyä tuon alkeisopetuksen tasalla, vaan tuo henkilö luulottelee olevansa taitavin mies maailmassa kauniin käsialansa ja moitteettoman oikokirjoituksensa nojalla. Sentähden en voi olla nauramatta kuullessani hänen huolellista puhettansa, kun sanoo turkinpavut 'parsaksi' ja kurpitsat 'melooneiksi.' Me puolestamme tyydymme lihakeittoon, hän sitä vastoin syö ainoastaan 'suurustettua lihalientä.' Kun minä tahdon tietää oletteko jo ollut kävelemässä niin kysyn teiltä: 'Oletteko jo ollut kävelemässä?' mutta hän sanoo: 'Oletteko jo ollut kävelyllänne?' 'Mikä teille tuottaa suurinta nautintoa?' 'Mmä rakastan eniten matkustelemista' ja muuta semmoista teeskenneltyä. Ja kun huomaan miten hän noilla korulauseillansa luulee olevansa kaikkia muita ylevämpi, niin sanon itselleni että milloin hän pääsee näiden tahtaiden herraksi, niin hän pyrkii niin korkealle kuin mahdollista, senaattoriksi, suurten yhtiöiden perustajaksi, jopa Ranskan akateemian jäseneksi eikä käsitä miksi häntä ei sinne huolita."

Samassa astui Rosalie saliin ja kysyi Perrineltä eikö häntä haluttaisi tulla mukaan kävelylle. Kuinka hän voisi kieltää? Jo kauan aikaa sitten hän oli lopettanut ateriansa, jonka tähden paikoilleen jääminenkio olisi herättänyt epäluuloa, että hän istui siinä kuuntelemassa. Sitä hän ei millään tavoin tahtonut, sillä silloin he eivät toiste olisi puhuneet vapaasti hänen läsnäollessansa.

Ilta oli lammin ja herttainen ja kylän väki istui jutellen porteillansa; Rosalie olisi tahtonut kävellä kauan, vaan Perrine syytti väsymystä ja meni kotiin.

Hän ei kuitenkaan tahtonut mennä nukkumaan, vaan hänen täytyi saada miettiä mitä oli kuullut ja pienessä rauhallisessa huoneessaan lukitun oven suojassa palauttaa mieleen herrojen puhe ja sen mukaan sovittaa menettelynsä.

Jo kuullessansa huonekumppanien puheet mummo Françoisen luona oli hän saanut sen käsityksen herra Talouelista, että hän oli häijy ja vaarallinen ihminen. Kun samainen herra sittemmin oli urkkinut häneltä mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry oli tehnyt, lisäten olevansa herra paikalla ja jokaisen olevan velvollinen kertomaan hänelle kaikki mitä oli tapahtunut, niin hän oli huomannut, millä tavalla hän ylläpiti mahtiansa ja älysi siihen käyttämänsä keinotkin. Mutta tuo kaikki ei merkinnyt mitään sen rinnalla mitä hän äsken oli kuullut.

Perrine oli jo kyllä huomannut herra Talouelin käyttäytyvän itsevaltiaan tavoin herra Vulfranin nimessä, mutta hän ei ollut edes aavistanutkaan häosn toivovan kerran pääsevänsä Maraucourtin kaikkivaltiaan herran sijalle, ja jo kauan salaisesti työskennellyt päästäksensä toiveidensa perille.

Ja kuitenkin hän huomasi varsin selvästi insinööri Fabryn ja herra Mombleuxin keskustelusta, heidän, jotka paremmin kuin muut osasivat arvostella ja tuntea niitä henkilöitä, joiden seurassa elivät ja joista puhuivat.

Tuon "henkilön", joksi häntä sanoivat, luultiin siis pian hankkivan toisen vakoilijan menetetyn sijaan. Mutta tuo toinen oli juuri hän, Perrine, joka oli astunut Guillaumen sijaan.

Miten hän osaisi pitää puoliansa?

Hänen tilansa oli todellakin tukala. Ja hän oli vielä lapsi vain, ilman kokemusta ja tukea. Mitä piti hänen tehdä?

Samanlaiset kysymykset olivat jo ennenkin pyörineet hänen päässänsä, mutta silloin olivat olot hänen mielestänsä aivan toisenlaiset.

Hän nousi istualleen tilallensa, sillä hänen oli vallan mahdotonta olla pitkällään tahi koettaa nukkua, sanasta sanaan palauttaen mieleensä mitä vähää ennen oli kuullut.

"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai tuon lähtemään tahi ainakin vaikutti sen, että kadonnut edelleen pysyy poissa?" "Onnistuuko hänen saattaa heidän asemansa, jotka tahtovat kadonneen sijalle, niin sietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti antautuvat, tahi keksiikö hän muuta keinoa päästäksensä heistä."

Jos Talouelilla oli valtaa karkottaa heidät, jotka olivat omansa vastaisuudessa tulemaan tehtaan isänniksi, kuinka paljon helpompaa olikaan karkottaa hänet, Perrinen, joka oli niin mitätön, jos hän vaan rupesi vastustamaan ja kieltäytyi rupeamasta hänen vakoilijaksensa!

Jospa hän vaan voisi käyttäytyä niin, ettei tulisi valitukseen syytä.

Kauan hän mietti kaikkea tuota ja viimein nukkuessansa hän ei vielä ollut keksinyt ainoatakaan selvitystä noille vaikeille arvotuksille.

Kolmaskymmenes luku.

Herra Vulfranin ensimmäinen tehtävä saavuttuaan aamulla konttorihuoneeseensa oli kirjeiden aukaiseminen. Palvelija oli jo aikaisin aamulla käynyt noutamassa ne postista ja asettanut ne kahteen pakkaan hänen pöydällensä, kotimaiset ja ulkomaiset erikseen. Ennen hän itse aukaisi kaikki ranskalaiset kirjeet ja saneli kirjurille mitä piti vastata; mutta tultuaan sokeaksi toimitti sen herra Talouel tahi veljen tai sisaren poika, jotka lukivat ne ääneen ja kirjoittivat vastaukset muistiin. Ulkomaiset kirjeet jätettiin herra Benditille ja tämän sairauden aikana englantilaiset Fabrylle ja saksalaiset Mombleuxille.

Seuraavana aamuna herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelun jälkeen, joka oli niin peljästyttänyt Perrineä, olivat Théodore, Casimir ja Talouel avaamassa ja lukemassa herra Vulfranille vastatulleita kirjeitä ja silloin ilmoitti Théodore:

"Tässä on kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä toukokuuta."

"Ranskaksiko?" kysyi herra Vulfran.

"Ei, englanniksi."

"Mikä allekirjoitus?"

"Nimi on vaikea lukea, voipi olla Feldes, Faldes tai Fildes ja sen edellä nimi, jota en voi lukea; neljä sivua; nimenne on siinä monessa kohdassa; kai se on lähetettävä Fabrylle käännettäväksi?"

"Ei, jätä se tänne."

Théodore ja Talouel katsoivat kumpikin herra Vulfrania, mutta huomatessaan osottaneensa uteliaisuutta he heti näyttivät sangen välinpitämättömiltä.

"Panen kirjeen tänne pöydälle", lausui Théodore.

"Ei, anna se minulle!"

Kohta oli työ päättynyt ja kirjeenvaihtajat läksivät vieden mukanaan vastattavat kirjeet. Herrat Théodore ja Talouel tahtoivat jäädä saamaan päivän määräyksiä, mutta herra Vulfran lähetti heidät pois käskien heidän tulla takaisin myöhemmin. Jäätyään yksin hän heti soitti Perrineä.

Perrine saapui heti.

"Mikä kirje tämä on?" kysyi herra Vulfran.

Perrine otti kirjeen ja katsahti siihen. Jos herra Vulfranilla vielä olisi ollut näkövoimansa, niin hän välttämättömästi olisi huomannut miten hän kalpeni ja vapisi.

"Tämä on englantilainen kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenä yhdeksäntenä päivänä toukokuuta."

"Entä allekirjoitus?"

Perrine katsahti viimeistä sivua.

"Isä Fildes."

"Oletko varma siitä?"

"Kyllä herra, isä Fildes."

"Mitä se sisältää?"

"Saanko ensin lukea muutamia riviä ennenkuin vastaan?"

"Tietysti, mutta joutuun."

Hän koetti tietysti totella, mutta joutui yhä suuremman liikutuksen valtaan, niin ettei voinut rauhoittua ja kirjaimet vallan hyppivät hänen silmiensä edessä.

"No, kuinka käy?" kysyi herra Vulfran malttamattomasti.

"Herra, käsiala on epäselvä ja minun on vaikea saada siitä selvää, kun on niin pitkät lauseet."

"Älä käännä, selitä ainoastaan muutamin sanoin sen sisällys?"

Kului vielä hetkinen ennenkuin hän vastasi, mutta viimein hän lausui.

"Isä Fildes kirjoittaa että isä Leclerc, jolle olette kirjoittanut, on kuollut, ja että hän itse isä Leclerciltä oli saanut toimekseen vastata kirjeesenne, mutta että matkat ynnä vaikeus hankkia pyydettyjä tietoja on ollut syynä vastauksen viipymiseen. Hän myöskin pyytää anteeksi, että kirjoittaa englannin kielellä, ja sanoo osaavansa liian huonosti kaunista kieltänne voidaksensa käyttää sitä."

"Ja nuo tiedot?" huudahti herra Vulfran.

"En ole vielä ehtinyt siihen asti."

Vaikka vastaus lausuttiin hyvin nöyrästi, käsitti herra Vulfran ettei hyödyttänyt mitään sen jouduttaminen.

"Olet oikeassa", hän sanoi, "eihän tämä ole ranskalainen kirje, jota nyt luet; täytyyhän sinun ensin ymmärtää, ennenkuin käännät sen. Tee siis näin: ota kirje ja mene sen kanssa herra Benditin huoneeseen, siellä saat kääntää sen niin tarkkaan kuin voit ja sitten lukea sen minulle. Älä menetä minuttiakaao. Minun on kiire, niinkuin näet, saada tietää sen sisällys."

Ferrine astui ovelle, mutta hän kutsui hänet takaisin.

"Kuuntele tarkkaan mitä minä sanon sinulle. Tässä kirjeessä puhutaan yksinomaan yksityisistä asioista, joita ei kenenkään tule tietää — ei kenenkään, käsitäthän. Jos joku, ken hyvänsä, kysyy sinulta, jos joku rohkenee tulla urkkimaan sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa mitään, et edes antaa syytä arveluihin. Nyt näet kuinka luotan sinuun ja toivon myöskin että ansaitset luottamukseni. Jos palvelet minua uskollisesti, niin on sinulla siitä paljon etua, luota siihen."

"Minä lupaan, herra, tehdä kaikki ansaitakseni luottamuksenne."

"Mene oyt ja koeta joutua niin pian kuin mahdollista."

Siitä kehotuksesta huolimatta hän kuitenkin ensin rupesi lukemaan kirjettä ennenkuin ryhtyi sen kääntämiseen ja lopetettuaan hän alotti uudestaan ja otti sitten vasta esille paperin ja kynän sekä ryhtyi työhön.

Dakka 29 p. toukok.

"Korkeasti kunniotettava herra! Haikealla mielellä saan ilmoittaa Teille, että meitä on kohdannut suuri suru, kun olemme kuoleman kautta kadottaneet kunnianarvoisan paimenemme, isä Leclercin, jolta olitte pyytäneet tietoja eräästä asiasta, joka näyttää olevan Teille siksi tärkeä, että minä katson velvollisuudekseni hänen sijastansa vastata kirjeesenne, samalla pyytäen anteeksi viivytyksen, jonka syynä on ollut osaksi matkat sisämaahan, osaksi myöskin vaikeus niin monen vuoden kuluttua saada edes kutakuinkin luotettavia tietoja, joista syistä toivon teidän hyväntahtoisesti antavan laiminlyömiseni anteeksi, niinkuin myöskin sen, että olen liian vähän perehtynyt kauniiseen kieleenne voidakseni vastata ranskaksi, vaan on minun pakko kirjoittaa englannin kielellä…"

Saatuaan paperille tämän lauseen joka oli tavattoman pitkä ja sentähden mutkikaskin, Perrine luki sen uudestaan ja korjasi. Juuri paraillaan innokkaasti tehdessä sitä aukesi huoneen ovi ja Théodore Paindavoine astui sisään ja pyysi lainata englantilais-ranskalaista sanakirjaa.

Kysymyksenalainen kirja oli juuri avattuna hänen edessänsä; hän sulki sen ja ojensi Théodorelle.

"Ettekö käytä sitä?" kysyi nuori herra tullen hänen luoksensa.

"Kyllä, mutta voin tulla toimeen ilmankin."

"Kuinka niin?"

"En tarvitse sitä muuta kuin ranskalaisten sanojen oikeinkirjoituksen tähden ja silloin on ranskalais-englantilainen sanakirja yhtä hyvä."

Perrine tunsi hänen kumartuvan ylitsensä ja vaikka ei tohtinut kääntyä niin hän varsin hyvin ymmärsi herra Théodoren lukevan hänen takanansa pöydällä olevaa kirjotusta.

"Dakkasta tullutta kirjettäkö käännätte?"

Perrineä kovin kummastutti se, että hän tunsi tuon kirjeen jonka piti pysyä niin salassa. Mutta heti hänelle johtui mieleen, että ehkä juuri saadaksensa tietää sen sisällyksen hän teeskenteli tuntevanta sen ja että sanakirjan lainaaminen ainoastaan oli tekosyynä päästäksensä sen perille. Mitähän hän tekisi englantilais-ranskalaisella sanakirjalla, hän, joka ei osannut sanaakaan englannin kieltä.

"Niin", hän vastasi.

"Ja sujuuko käännös?"

Perrine tunsi miten Théodore kumartui hänen ylitsensä sillä hän oli lyhytnäköinen. Kiireesti hän väänsi paperin niin, että kirjotus joutui ylösalaisin.

"Oi! Pyydän älkää lukeko tätä, se ei kelpaa mihinkään, sehän on vain töherrystä."

"Se ei tee mitään."

"Kyllä, herra, se tekee paljonkin. Saisin hävetä…"

Herra Théodore tahtoi ottaa paperin, mutta Perrine peitti sen käsillään. Jos hän alussa koettikin verukkeilla puolustautua, niin hän oli nyt sitä lujemmin päättänyt vastustaa, vaikka yhtä kauppahuoneen esimiehistäkin.

Herra Théodore oli siihen asti puhunut leikillisesti ja jatkoi edelleen mielistelevästä:

"Antakaa minun katsella tuota töherrystä! Luuletteko minun aikovan tekeytyä nuoren, sievän neitosen koulumestariksi?"

"Ei, ei, herra! Se ei käy päinsä."

"Olkoon menneeksi, otan sen sitten väkisin."

Hän tahtoi väkisin riistää paperin, mutta Perrine piti siitä kiinni.

"Ei, herra, ei. Minä en anna sitä teille."

"Tämähän on leikkiä vain."

"Ei minun mielestäni. Minulle se on hyvinkin vakava asia. Herra Volfran on kieltänyt minua näyttämästä tätä kenellekään ja minä tottelen häntä."

"Minähän sen arvasinkin."

"Englantilainen alkuperäinen kirje ei ole käännös."

"Setäni kyllä heti näyttää minulle tuon merkillisen käännöksen."

"Jos setänne näyttää sen teille, niin hän menettelee mielensä mukaan; minua hän on kieltänyt sitä näyttämästä ja minun on totteleminen. Suokaa anteeksi, mutta minä en voi muuta."

Hänen äänensä oli niin päättäväinen ja käytöksensä niin vakava, että nuori herra huomasi täytyvänsä käyttää väkivaltaa, jos mieli ottaa paperi ja silloin Perrine ehkä rupeisi huutamaan.

Niin pitkälle hän ei tohtinut mennä, sillä voisihan se kuulua sedän huoneeseen.

"Minua ilahuttaa", hän lausui, "nähdä teidän niin uskollisesti tottelevan setäni käskyjä, silloinkin kun on kysymys vähäpätöisistä asioista."

Hänen mentyään aikoi Perrine heti ryhtyä keskeytettyyn työhönsä, mutta oli niin liikutettu ja säikähtynyt, että se oli hänelle mahdotonta. Mikä mahtoi olla tuon vastustuksen seurauksena, josta herra Théodore sanoi iloitsevansa, vaikka päinvastoin oli siitä perin kiukustunut? Jos hän aikoi kostaa sen hänelle, niin miten voisi hän, yksinään oleva orpo tyttö, puolustautua niin mahtavaa vihollista vastaan? Jo ensimmäinen hyökkäys hänet musertaisi. Ja silloin oli hänen jättäminen talo, missä tuskin vielä oli ehtinyt saada jalansijaa.

Silloin ovi aukeni uudestaan, mutta hiljaa ja varovasti ja herra Talouel astui hiipien sisään silmät luotuina kirjotuspöytään, jossa olivat englantilainen kirje ja sen alotettu käännös.

"No, kuinka sujuu Dakkasta saapuneen kirjeen käännös?"

"Olen vasta sen alulla."

"Herra Théodore keskeytti sinut? Mitä hänellä oli täällä tekemista?"

"Hän lainasi englantilais-ranskalaisen sanakirjan."

"Mitä hän sillä tekee? Eihän hän osaa sanaakaan englannin kieltä?"

"Sitä hän ei sanonut."

"Eikö hän myöskin tahtonut tietää mitä puhutaan tuossa kirjeessä?"

"Enhän ole vielä ehtinyt kuin ensimmäiseen lauseeseen."

"Ethän toki aikone uskotella minulle, ettet ole sitä lukenut?"

"En ole kääntänyt kuin muutamia rivejä."

"Et ole kirjoittanut ranskaksi, mutta olet kyllä lukenut sen."

Perrine ei vastannut.

"Mutta nyt kysyn minä sinulta oletko lukenut sen; ehkä olet hyvä ja vastaat siihen."

"En voi vastata."

"Minkätähden et?"

"Sentähden että herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään tästä kirjeestä."

"Tiedät varsin hyvin että herra Vulfran ja minä olemme yhtä. Kaikki hänen käskynsä ja määräyksensä kulkevat minun kauttani ja kaikki hänen jakelemansa palkinnot ja lahjat tapahtuvat myöskin minun kauttani; minun täytyy senvuoksi tuntea kaikki, mikä koskee häntä."

"Hänen yksityiset asiansakin?"

"Vai niin! Tämä kirje koskee siis yksityisiä asioita?"

Perrine huomasi joutuneensa ansaan, mutta vastasi kuitenkin rauhallisesti:

"Sitä en ole sanonut, mutta kysyin vain täytyykö minun ilmottaa kirjeen sisällys teille, vaikka se sisältäisi ainoastaan yksityisiä asioita."

"Semmoiset minun juuri täytyy saada tietää herra Vulfranin omaksi eduksi. Et tiedä sinä, että hän on tullut kivulloiseksi suruista, jotka ovat olleet vähällä surmata hänet. Jos hänelle tulee joku odottamaton uutinen, iloinen tahi surkea, ja se kerrotaan hänelle äkkiarvaamatta, niin voi se olla syynä hänen kuolemaansa. Siinä syy minkätähden minun täytyy edeltäpäin tietää kaikki mikä koskee häntä, niin että voin valmistaa häntä vastaanottamaan tiedot; sentähden ei käy päinsä, että muitta mutkitta luet hänelle käännöksesi."

Kaiken tuon herra Talouel lausui mielistelevän hellällä äänellä, joka ei ensinkään muistuttanut hänen tavallista tylyä ja kiukkuista käytöstänsä.

Kun Perrine oli äänettä ja katseli häntä vallan kalpeana pelosta, niin hän jatkoi:

"Toivon sinulla olevan senverran järkeä, että käsität mitä olen sanonut ja kuinka on tärkeätä meille kaikille koko seudulle, joka kokonaan saa elantonsa herra Vulfranin tehtaista, sinullekin joka olet saanut niin hyvän paikan hänen luonansa se kun aikaa myöten voi tulla vieläkin paremmaksi, ettei hänen terveyttänsä minkäänmoinen äkkiarvaamaton mielenliikutus saa vahingoittaa. Hän kyllä vielä näyttää sangen voimakkaalta, mutta se on vaan ulkokiiltoa; surut ovat murtaneet hänen terveytensä ja näkönsä menettäminen on saattanut hänet epätoivoon. Siinä kylliksi meille tehdä työtä hänen puolestansa ja koettaa huojentaa hänelle elämän katkeruutta ja etenkin se on minun velvollisuteni, siitä syystä että hän luottaa minuun ja minä olen hänen sijaisenansa."

Ellei Perrine olisi ennen kuullut mitään herra Talouelista, niin hänet varmaankin nuo viekkaat sanat olisivat kietoneet pauloihinsa; mutta nyt hän muisteli mitä äsken oli kuullut huonekumppaniensa, noiden yksinkertaisten työnaisten puhetta ynnä herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelua, he kun olivat arvostelukykyiset. Hän ei siis voinut epäillä heidän puheensa todenperäisyyttä, eikä siis luottaa tirehtöörin sanoihin eikä vilpittömyyteen. Herra Talouel varmaankin tahtoi saada hänet kielimään, siinä kaikki ja onnistuaksensa hän ei kammoksunut mitään, vaan olivat kaikki keinot hyvät: valhe, petos ja pelotus. Ehkä hän kuitenkin olisi joutunut ansaan ellei Théodore vähää ennen olisi käynyt siellä samoilla asioilla, tirehtööri ei ollut veljenpoikaa vilpittömämpi, siitä hän oli aivan varma. Kumpikin tahtoi tietää mitä sisälsi Dakkasta tullut kirje, siinä kaikki. Varmaankin herra Vulfran tarkoitti juuri heitä sanoessaan: "Jos joku rohkenee tulla urkkimaan sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa mitään, et edes antaa syytä arveluihin." Ja herra Vulfrania, joka tietysti tunsi heidät, hänen tietysti piti totella välittämättä toisten vihasta ja kiukusta, vaikka tulisikin vastaisuudessa niiden esineeksi.

Talouel seisoi hänen edessänsä nojautuneena kirjotuspöytään, kumartuen hänen puoleensa ja tuimasti katsellen häntä silmiin. Perrinen täytyi koota kaikki rohkeutensa vastatessansa hänelle vähän epäselvällä, mutta kuitenkin vakavalla äänellä:

"Herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään tästä kirjeestä."

Herra Talouel ojensihen suoraksi vallan raivoissansa tuosta vastauksesta, mutta tyyntyi heti jälleen, kumartui Perrinen puoleen ja lausui mielistelevästi, melkein hyväilevän hellästi:

"Ei kenellekään, sehän on juuri minulle, sillä minähän olen herra Vulfranin toinen minä, samaa kuin haa itse."

Perrine ei vastannut.

"Oletko vallan höperö?" hän huudahti pois suunniltaan vihasta.

"Varmaankin olen."

"Koeta ainakin käsittää, että sinun pitää olla järkevä, jos mielit säilyttää itsellesi paikan, jonka herra Vulfran on sinulle antanut, ja ettet voi sitä pitää kun järkeä sinulta puuttuu. Sentähden on minun pakko avun asemasta, jota aioin tarjota sinulle, lähettää sinut pois. Ymmärrätkö sen?"

"Kyllä, herra."

"Hyvä! Mieti siis mimmoista sinun on tänään ja mimmoista huomenna heitettynä maantien varaan, ja päätä sitten. Illalla tahdon vastauksesi."

Hän viipyi hetkisen nähdäksensä epäröikö tyttö ja hiipi sitten ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Kolmaskymmenesyhdes luku.

"Mieti!"

Hän olisi tahtonut miettiä, mutta miten siihen olisi aikaa, kun herra Vulfran odotti?

Hän ryhtyi siis uudestaan työhön toivoen työn kestäessä ehkä rauhottuvansa ja sitten voivansa paremmin miettiä asemaansa ja mitä oli tehtävä.

'Suurin vaikeus on meillä tiedusteluissamme, niinkuin äsken mainitsin, siinä että niin monta vuotta on kulunut rakkaan poikanne herra Edmond Paindavoinen naimisista. Samalla täytyy minun tunnustaa, että, kun en enää voinut saada tietoja kunnioitettavalta isä Leclerciltä, joka toimitti vihkimisen, niin en ensinkään ollut selvillä mistä alottaa kuulusteluitani ja minun täytyi senvuoksi monelta taholta poimia tietoja voidakseni kyhätä teille edes vähänkään tyydyttävän vastauksen.

Niistä tiodoista selvenee että hän joka tuli herra Edmond Paindavoinen puolisoksi, oli nuori neiti jolla oli monta kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä, nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa, puhumattakaan ulkonaisista avuista, jotka, vaikka ovatkin katoavaisia, kuitenkin usein ovat erittäin tärkeitä tämän mailman turhuuksiin kiintyneelle sydämelle.'

Neljä kertaa hän uudestaan alotti tätä lausetta, joka oli tämän mutkikkaan kirjeen mutkikkain kohta, mutta hän oli päättänyt kääntää sen sanasta sanaan. Jos hän ei ollutkaan tyytyväinen työhönsä, niin hän kuitenkin tiesi koettaneensa parasta.

'Se aika on jo ohitse, jolloin hindulaisnaisten tietomäärä rajottui ainoastaan tietoon miten sievästi käyttäytyä, suloisesti nousta seisomaan ja jälleen istahtaa ja jolloin kaikki sen ulkopuolella olevat tiedot muka olivat alentavaisia. Nykyään on Indiassa syntyperäisessä kastisäädyssäkin paljon sangen sivistyneitä ja lukeneita naisia, jotka muistavat lukujen ennen aikaan Intiassa olleen Sarasoati jumalattaren suojeluksen alaisena. Äsken mainittu nuori nainen kuuluu niiden joukkoon ja sekä hänen isänsä että äitinsä kuuluivat brahmanisäätyyn, se on, hindulaisten puhetavan mukaan kahdesti syntyneiden luokkaan. He tulivat onnellisiksi siten, että kunniarvoisa isämme Leclerc käänsi heidät yksinään autuaaksi saattavaan uskoon ja heidät otettiin roomalais-katolilaisen apostolisen kirkon helmaan. Pahaksi onneksi lähetystoimellemme täällä Intiassa on kastilaitos kaikkivoipa, niin että ken heittää uskonsa, menettää myöskin kastinsa, se on, säätynsä, arvonsa ja kunnallisasemansa. Niin kävi tämänkin perheen, joka ainoastaan kääntymisensä vuoksi kristinuskoon hindulaisten silmissä muuttui jonkinlaiseksi pariaksi, hylyksi.

Tästä oli luonnollisena seurauksena että mainittu perhe hindulaisen ylimyspiirin hylkäämänä etsi eurooppalaisten seuraa ja sen seurauksena taas oli läheinen ystävyys ja kauppayhteys erään ranskalaisen perheen kanssa ynnä suuremmoisen musliinitehtaan perustaminen nimeltä Doressang (intialainen) ja Bercher (ranskalainen).

Bercherin perheessä herra Edmond Paindavoin tutustui neiti Marie Doressanyyn ja rakastui häneen. Sen helposti käsittää siitä, että neiti todellakin oli semmoinen, jommoiseksi äsken koetin kuvailla häntä. Kaikki hänestä saamani tiedot ovat siinä yhdenpitävät, mutta itse puolestani en voi mitään sanoa, kun tulin tänne Dakkaan hänen jo muutettuaan täältä pois.

Kerrotaan heidän avioliitollansa olleen paljo esteitä. Miksi? Siinä on kysymys johon en tiedä antaa minkäänlaista vastausta.

Olkoon miten hyvänsä, niin tuli avioliitosta kuitenkin täysi tosi ja kirkossamme kuonianarvoisa isä Leclerc antoi kirkollisen siunauksen herra Edmond Paindavoinelle ja neiti Marie Doressanylle. Avioliitto on täydellisesti merkitty kirkonkirjoihimme ja voin minä, jos vaan tahdotte, lähettää teille siitä kopion.

Neljä vuotta asui herra Edmond Paindavoine vaimoineen appensa kodissa ja siellä Herra armossansa lahjotti heille lapsen, pienen tytön. Heidän jälkeenjättämänsä muistot Dakkassa ovat heille mitä suosiollisimmat ja kaikki, jotka ovat tunteneet heitä kiittävät heitä aviokumppanien esikuviksi, vaikka ehkä olivat vähän kiintyneet maallisiin huvituksiin, mutta olivathan he nuoria, niin että pitää antaa nuoruudelle se anteeksi.

Doressanyn ja Bercherin kauppaliike oli kauan sangen kukoistava, mutta sai sittemmin kärsiä suuria vahinkoja ja joutui lopulta vararikkoon. Herra ja rouva Doressany kuolivat jotenkin peräkkäin ja Bercherin perhe muutti takaisin Ranskaan. Herra Edmond Paindavoine matkusti sisämaahan ja rupesi kasvien ynnä kaikenlaisten harvinaisten kapineiden kokoilijaksi englantilaisille kauppiaille. Hänellä oli mukanaan matkoillansa puolisonsa ja pieni noin kolmivuotinen tyttönsä.

Hän ei ole sen jälkeen palannut Dakkaan, mutta olen kuullot eräältä hänen ystävältänsä hänen monta kertaa kirjottaneen sinne ja rouva Paindavoinen olleen kirjeidenvaihdossa isä Leclercin kanssa. Eräs veljistämme on viimemainitulta kuullut perheen monta vuotta asuneen Debrassa, jonka kaupungin, ollen Tibetin ja Himalaijan rajalla, herra Paindavoine oli valinnut matkojensa keskustaksi, ne kun lienevät olleet hyvin tuottavat.

En tunne Dehraa, mutta meillä on siellä lähetysasema ja jos luulette olevaa tiedusteluillenne eduksi, niin mielelläni kirjotan veljillemme sinne, joka ehkä voisi silloin helpottaa niitä.'

Vihdoin se siis oli valmiiksi käännetty tuo kauhea kirje ja malttamatta kääntää kohteliasta loppulausetta hän kokosi lehdet ja riensi herra Vulfranin luokse, joka maltittomasti käveli edestakaisin huoneessansa lukien askeleitansa yhtä paljon rauhottaaksensa mieltään kuin estääksensä törmäyksiä vasten seinää.

"Olet käyttänyt paljon aikaa tuohon", hän lausui.

"Kirje on pitkä ja vaikea."

"Eikö kukaan ole käynyt sinua häiritsemässä? Luulen kuulleni huoneesi oven kaksi kertaa auenneen ja sulkeutuneen."

Kun herra Vulfran kysyi, niin Perrine katsoi olevansa velvollinen sanomaan hänelle totuuden. Kentiesi se juuri oli ainoa rehellinen ja oikea selvitys kaikkiin kysymyksiin, joita oli miettinyt löytämättä tyydyttävää vastausta.

"Herrat Théodore ja Talouel ovat käyneet huoneessani."

"Ah, vai niin!"

Herra Vulfran näkyi aikovan kysyä enempää, mutta muutti mieltänsä ja lisäsi:

"Kirje ensiksi, niin saan sitten kuulla lisàà, istu tähän viereeni ja lue verkkaan ja selvästi, korottamatta ääntäsi."

Perrine teki niin kuin oli käsketty ja luki enemmän heikolla kuin kovalla äänellä.

Vähä väliä herra Vulfran keskeytti lukemisen toistaen sanoja, mutta ainoastaan itseksensä kääntymättä Perrinen puoleen.

"… Aviokumppanien esikuvat…"

"… Maallisia huvituksia…"

"… Englantilaisia kauppahuoneita… mitä kauppahuoneita?"

"… Eräs heidän ystävistänsä… kuka?"

"… Mihin asti kesti tuota kirjeenvaihtoa?"

Ja Perrinen lopetettua lukemisensa supistui vanhuksen käsitys kirjeen sisällyksestä seuraavaan:

"Lorua, tyhjää puhetta kaikki tyynni! Ei ainoatakaan nimeä. Eikä ainoatakaan ajanmäärää. Miten tuommoiset ihmiset ovat epäkäytännöllisiä!"

Kun hän lausui nuo muistutukset enemmän itsekseen, niin Perrine ei katsonut voivansa vastata niihin ja siten syntyi äänettömyys, jonka herra Vulfran katkaisi vasta kotvasen kuluttua.

"Osaatko kääntää ranskan kielestä englanniksi samaten kuin englannin kielestä ranskaksi?"

"Kyllä, ellei ole liian vaikeita lauseita."

"Sähkösanomiakin?"

"Kyllä luulen."

"Hyvä, istu sitten tuohon pieneen pöytään ja kirjota."

Hän saneli:

'Isä Fildes Lähetysasema Dakka.

Kiitos kirjeestä. Vastatkaa sähköteitse, ystävän nimi, joka tuntee kirjeenvaihdon. Mikä on niiden viimeinen päivämäärä? Ilmoittakaa myöskin Dehralaisen veljen nimi. Mainitkaa hänelle että kirjotan hänelle. Vastaus maksettu.

Paindavoine.'

"Käännä tämä englanninkielelle niin lyhyeen kuin mahdollista. Ei huoli tuhlata, kun sana maksaa 1 frangin 60 centimea. Kirjoita hyvin selvästi."

Perrine käänsi sen helposti ja luki sitten ääneen.

"Montako sanaa?" kysyi herra Vulfran.

"Englanniksi aeljäkymmentäviisi."

Herra Vulfran laski ääneen:

"Se tekee seitsemänkymmentäkaksi sähkösanomasta jaa kolmekymmentäkaksi vastauksesta; yhteensä sataneljä frankia, jotka jätän sinulle. Mene sitten itse sähkösanomatoimistoon ja lue sanoma ääneen virkamiehelle niin että hän ei voi erehtyä."

Astuessansa verannan poikki tapasi Perrine Talouelin, joka käveli siellä tapansa mukaan kädet taskussa. Siellä hän oleskeli mielellään, sillä sieltä oli helppo nähdä kaikki mitä tapahtui tehtaan pihoissa ja konttorirakennusten edustalla.

"Minne menet?" hän kysäsi.

"Menen viemään sähkösanoman toimistoon."

Perrinellä oli rahat toisessa kädessä, toisessa sähkösanoma. Herra Talouel veti sitä niin lujasti hänen kädestänsä, että Perrinen oli pakko antaa se, jotta se ei revähtäisi. Herra Talouel rupesi heti lukemaan sitä, mutta kiukustui kovasti huomatessansa sen olevan englannin kielellä.

"Tästä meidän tulee myöhemmin puhe, tiedä se", hän lausui raivoissaan.

"Kyllä, tiedän sen, herra."

Vasta kello kolme hän jälleen näki herra Vulframnin tämän soittaessaan häntä sisään ja tahtoessaan mennä ajelemaan. Monta kertaa Perrine oli kysellyt itseltään ken nyt tulisi Guillaumen sijalle. Mutta suuresti hän hämmästyi kun herra Vulfran, lähetettyään pois rengin, joka oli ajanut hevosen rappusten eteen, käski hänen nousta vaunuihin viereensä.

"Ajoithan erittäin hyvin eilen, miksikä et sitten tekisi samaten tänäänkin. Sitäpaitsi on minulla paljon sanottavaa sinulle ja silloin on parasta, että olemme kahden kesken."

Vasta heidän päästyään kauppalasta, jossa heidän matkansa herätti yhtä suurta uteliaisuutta kuin edellisenä päivänäkin ja vaunujen vieriessä eteenpäin tasaista maantietä peltojen keskitse, missä heinänkorjuu oli täydessä vauhdissaan, katkaisi herra Vulfran äänettömyyden. Perrineä oikein pelotti ja hän olisi mielellään lykännyt hänen mielestään niin vaarallisen selityksen tuonnemmaksi.

"Sanoit äsken herra Théodoren ja herra Talouelin käyneen luonasi."

"Niin, herra."

"Mitä he tahtoivat?"

Perrineä epäilytti ja hän jäi hetkiseksi vastaamatta.

"Minkätähden epäilet? Etkö ole velvollinen sanomaan minulle kaikki?"

"Kyllä, herra, kyllä se on velvollisuuteni, mutta se ei estä minua olemasta kahden vaiheella."

"Ei pidä koskaan epäillä, kun on kysymyksessä velvollisuuden täyttäminen. Jos luulet velvollisuudeksesi olla vaiti, niin älä sano mitään; jos luulet olevasi velvollinen vastaamaan kysymykseeni, niin tulee sinun tehdä se epäilemättä."

"Minä luulen että minun on velvollisuus vastata."

"Kerro sitten."

Perrine kertoi todenmukaisesti kaikki mitä oli tapahtunut herra Théodoren ja hänen välillänsä, salaamatta tahi lisäämättä sanaakaan.

"Siinäkö kaikki?" kysyi herra Vulfran hänen lopetettuaan.

"Niin herra, siinä kaikki."

"Entä Talouel?"

Hän kertoi tirehtöörin käynnistä yhtä tarkkaan kuin veljenpojankin hiukan muuttaen ainoastaan sitä, mikä koski herra Vulfranin sairautta, ettei tarvinnut kertoa että paha uutinen valmistamatta kerrottuna voisi tuottaa kuoleman. Sitten hän myöskin kertoi miten Talouel ensimäisen yrityksen jälkeen koetti riistää sähkösanoman hänen kädestänsä eikä salannut sitäkään, että Talouel oli käskenyt häntä päivätyön päätyttyä tulemaan hänen puheillensa.

Kertoessansa hän oli antanut Colon kulkea astuen. Hepovanhus käyttikin sitä vapautta hyväkseen ja astui vaan kävellen, nauttien vasta kuivaneiden heinien tuoksua, jota vieno tuulahdus toi hänen sieramiinsa, samalla kun kuului viikateitten sihinää niiden katkaistessa kaunista heinää. Hepo silloin ehkä muisteli ensimmäisiä ikävuosiaan jolloin vielä työhön kykenemättömänä juoksenteli niityillä toisten varsojen parissa, aavistamatta, että hänenkin kohtalokseen vielä tulee vaunujen vetäminen pölyisillä maanteillä, kärsimykset ja raakojen ihmisten ruoskanlyönnit.

Perrinen vaiettua ei herra Vulfran pitkään aikaan lausunut sanaakaan. Perrine, joka hänen tietämättään voi tarkasti tutkia hänen kasvojensa ilmettä, luuli siitä huomaavansa tuskallisia tunteita, tyytymättömyyttä ja surua. Vihdoin herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.

"Ennen kaikkea tahdon rauhoittaa sinua; ole varma siitä ettei mitään pahaa sinulle tapahdu sen johdosta mitä nyt olet kertonut. Semmoinen tiedustelu ei saa uudistua, ja jos kukaan joskus tahtoisi kostaa sinulle tätä uljasta vastarintaa, niin minä kyllä osaan suojella sinua. Sitäpaitsi olin minä syypää siihen mitä äsken tapahtui. Minä aavistin näitä urkkimisyrityksiä kieltäessäni sinua puhumasta kenellekään tästä kirjeestä, joka kyllä on herättänvt eräiden uteliaisuutta eikä minun olisi pitänyt antaa sinua alttiiksi heidän juonilleen. Vastedes ei saa tapahtua samoin. Huomispäivästä alkaen saat muuttaa Benditin huoneesta, jossa voivat käydä sinua tapaamassa ja asettua minun huoneeseeni pienen pöydän ääreen, jossa tänä aamuna kirjoitit sähkösanoman. Enpä luule kenenkään rohkenevan minun läsnäollessani urkkia sinulta tietoja. Mutta semmoiseen ehkä rohjetaan ryhtyà konttorin ulkopuolella illalla mummo Françoisen luona. Sentähden et enää saa asua siellä vaan saat huoneen linnasta ia atrioida minun kanssani. Arvaanpa saavani hyvinkin vilkkaan intialaisen kirje- ja sähkösanomavaihdon, josta en tahdo puhua kenellekään toiselle. Minun täytyy asettaa niin, ettei kukaan tohdi väkisin eikä viekkaudella riistää sinulta kirjeitä eikä sähkösanomia, jotka ovat salassa pidettävät. Minun luonani olet turvassa. Sitäpaitsi tämä on vastaus niille, jotka ovat koittaneet houkutella sinua puhumaan tahi aikovat vielä kerran koettaa taivuttaa sinua siihen. Ja lopuksi se on palkintona sinulle."

Perrine, jota tämä kaikki alussa oli pelottanut rauhoittui sangen pian; mutia ilo oli siihen määrin vallannut hänet, ettei hän saanut sanaakaan lausutuksi.

"Rupesin heti luottamaan sinuun kuullessani miten urhoollisesti olet kestänyt taisteluss hätää ja kurjuutta vastaan", jatkoi herra Vulfran. "Kun on rohkea ja uskalias kuin sinä olet ollut, niin on myöskin rehellinen. Olen nyt saanut todistuksen siitä, etten ole erehtynyt ja että voin luottaa sinuun ikäänkuin olisin tuntenut sinua jo kymmenen vuotta. Olet varmaankin tultuasi tänne kuullut minua mainittavan kateudella: olla herra Vulfranin vaatteissa, mikä onni! Tosiasia on että elämäni on kova, sangen kova, katkera, kurja, katkerampi kuin halvimman työmieheni. Mitä on rikkaus ilman terveyttä sen nauttimiseen? Kaikista taakoista raskain. Ja sen taakan alle painun näännyksiin asti. Jokainen aamu on mielessäni että seitsemäntuhatta työmiestä saa minun kauttani toimeentulonsa; heidän puolestansa minun pitää ajatella, ahkeroida ja toimia ja jos kuolen, niin on se onnettomuus heille kaikille, köyhyyttä ja kurjuutta monelle, ehkä kuolemakin. Minun pitäisi kulkea heidän eturivissänsä edustaen tätä kauppahuonetta jonka olen perustanut ja joka on iloni, ylpeyteni… ja minä olen sokea!"

Hän vaikeni ja tuon kaiken valituksen katkeruus nosti liikutuksen kyyneleet Perrinen silmiin. Pian herra Vulfran kuitenkin jatkoi:

"Olet varmaankin työväeltä kuullut ja olet sitäpaitsi äsken käännetystä kirjeestä huomannut, että minulla on poika. Mutta tämän pojan ja minun välilleni on syntynyt eripuraisuutta, jota en monesta syystä tahdo selittää sinulle, eripuraisuutta, joka, hänen vastoin tahtoani mennessään naimisiin, yltyi varsinaiseksi välimme rikkoutniseksi, vaikkei rakkauteni häneen siltä ole sammunut, sillä minä rakastan häntä vieläkin näin monen vuoden poissa olon jälkeenkin yhtä paljon kuin ennen, rakastan häntä, ikäänkuin hän yhä vieläkin olisi kasvattamani lapsi. Ja muistellessani häntä, se on päivin öin, jotka nykyään ovat minulle niin pitkät, niin lapsen minä aina sokeilla silmilläni näen edessäni. Mutta poikani pitää vierasta naista parempana, joka rakastaa häntä ja jonka hän on tehnyt puolisoksensa, vaikka semmoinen avioliitto on laiton ja siis mitätön. Hän ei ole palannut minun luokseni, vaan elää mieluummin hänen kanssansa, kun en tahtonut enkä voinut ottaa vaimoa vastaan. Olen toivonut hänen mukautuvan, hän puolestansa on varmaankin luullut minun peräytyvän. Mutta me olemme kumpikin samaa puuta: ei kumpikaan meistä taivu. Sen jäljestä en ole kuullut hänestä mitään. Kuitenkin odotin sairastettuani hänen palaavan sillä hän varmaankin siitä tiesi, sillä minulla on perustetuita syitä uskoa, että hänellä on tarkat tiedot kaikesta mitä täällä tapahtuu. Hän ei ole palannut. Varmaankin tuo huono nainen pidättää hänet luonaan. Ei siinä kyllä, että hän on riistänyt hänet minulta… nyt hän vielä estää häntä tulemasta takaisinkin, tuo katala ihminen!…"

Perrine kuunteli hengähtämättä katse kokonaan riippuen herra Vulfranin huulissa. Viimeisiä sanoja kuullessaan hän vastasi:

"Isä Fildesin kirjeessä seisoo: Nuori neiti, jolla oli monta kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä, nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa; ei puhuta sillä tavoin katalasta olennosta."

"Mitä kirje merkitsee todellisuuden rinnalla? Ja syy minkätähden vihaan häntä katkerimman vihan vimmalla on se, että hän on riistänyt minulta poikani, sen sijaan että luopuisi hänestä niinkuin sopii hänen kaltaisellensa olennolle, niin että poikani voisi palata ja astua hänelle kuuluvalle paikalle. Sen sijaan olemme nyt erotetut hänen kauttansa ja sinä näet miten en, huolimatta kaikista tiedustelemisistani, edes tiedä missä hän oleskelee. Voit myöskin huomata että suuret vaikeudet ovat noiden tiedustelujen esteenä ja niitä vaikeuksia lisää vielä seikat, joita nyt selitän sinulle, vaikka tuskin niin nuorella ijällä vielä käsität niitä. Mutta sinun täytyy koettaa syventyä niihin niin paljon kuin mahdollista, sillä minä luotan sinuun ja sentähdcn tahdon turvautua sinun apuusi tiedusteluissani. Poikani pitkä poissaolo, rikkoutunut välimme, pitkä aika siitä kuin viimeksi olen kuullut hänestä mitään ovat pahaksi onneksi herättäneet eräiltä tahoilta toiveita… Jos poikani ei ole täällä astumassa minun sijalleni, kun itse olen kykenemätön johtamaan tätä laitosta, ja perimässä minua kuolemani jälkeen, ken silloin saa tämän paikan? Kenen omaksi tämä rikkaus silloin joutuu? Käsitätkö mitä toiveita piilee noiden kusymysten takana?"

"Jotakuinkin, herra."

"Hyvä on! Jopa olen tyytyväisempi siihen, ettet kokonaan käsitä sitä. Nyt on luonani henkilöitä, joiden pitäisi auttaa minua ja olla minulla tukena mutta jotka sen sijaan katsovat poikani kuoleman eduksensa ja jotka juuri sentähden, etcä nuo toiveet ovat panneet heidän päänsä pyörälle, luulottelevat hänen kuolleen. Poikaniko kuollut! Voisiko semmoinen olla mahdollista? Olisiko Jumala tahtonut rangaista minua niin kauhealla onnettomuudella! He voivat sen uskoa… minä en. Mitäpä minulla on maailmassa tekemistä, jos Edmondini on kuollut? Luonnonlaki on että lapset kadottavat vanhempansa eivätkä vanhemmat lapsiansa. Niin, on tuhat syytä toinen toistaan luonnollisempia, jotka todistavat noiden toiveiden hulluuden. Jos Edmond olisi kuollut tapaturmaisesti niin olisin saanut siitä ilmoituksen; hänen leskensä olisi ollut ensimmäinen, joka olisi ilmottanut siitä minulle. Ei, Edmond ei ole, ei voi olla kuollut; olisin sangen huono isä jos uskoisin sitä!"

Perrine ei enää katsellut herra Vulfrania, sillä hän oli kääntänyt päänsä toisaalle, ikäänkuin peittääksensä sen, vaikka herra Vulfran ei voinut sitä nähdä.

"Toiset, he jotka eivät luota häneen niinkuin minä, he soisivat hänen kuolleen ja se juuri selittää heidän uteliaisuutensa ja minun varovaisuuteni, jotta tiedustelemiseni pysyisivät salassa. Minä selitän sen sinulle suoraan. Ennen kaikkea sentähden, että olet selvillä siitä mitä vaadin sinulta, nimittäin että autat minua löytämään poikani ja minä olen varma siitä että sydämestäsi tahdot siinä palvella minua. Ja toiseksi sentähden, että aina on ollut tapani kulkea suoraan päämaaliani kohti ja suoraan sanoa mikä on aikomukseni. Välistä he eivät ole tahtoneet uskoa sitä ja ovat luulleet minun tahtovan viskata heille sumua silmiin, mutta siinä he ovat aina pettyneet. On jo koetettu viekoitella sinua kiertämään kieltoani; he kyllä koettavat uudestaankin ja eri tahoilta. Nyt tiedät olla varuillasi ja siitä minä juuri tahdoin puhua."

He olivat jo ehtineet niin pitkälle, että Hercheuxin tehtaat olivat näkyvissä, vaikka ne olivat etäisimmät Maraucourtista.

Perrine liikutuksen vallassa ja vavisten etsi sanoja vastataksensa, mutta ei keksinyt sopivia. Hänestä tuntui ikäänkuin hän kuristuisi ja huulet olivat kuivuneet.

"Ja minä", hän huudahti viimein, "minä tahtoisin sanoa että kaikesta sydämestäni tahdon palvella teitä, herra, vaikken osaa oikein lausua sitä."

Kolmaskymmeneskahdes luku.

Lopetettuaan tavallisen käyntinsä tehtaissa ei herra Vulfran ajattanut itseänsä konttoriin niinkuin tavallista, vaan käski Perrinen ajamaan suorastaan linnalle. Ja ensi kerran Perrine kulki siitä kullatusta ristikkoportista, joka oli alallaan mestariteos ja jota, niinkuin sanottiin, eräällä kuninkaalla ei viimeisessä maailmannäyttelyssä ollut varaa ostaa. Sitä ei kuitenkaan rikas tehtaanomistaja katsonut liian kalliiksi hankkiakseen maalaisasuntoonsa.

"Aja suurta ajotietä!" käski herra Vulfran.

Ensimmäisen kerran Perrine nyt läheltä näki nuo suuren suuret kukkaryhmät, joita ennen oli kaukaa ihaillut ainoastaan hehkuvan punaisina tahi ruusunkarvaisina täplinä vehreällä samettivaipalla. Tottuneena tiehen juosta hölkytti hepo vanhus itsestään tuttua tietä Perrinen tarvitsematta huolehtia ohjaksista. Sentähden hänellä oli hyvää tilaisuutta mielin määrin katselemaan ympärillensä ja ihailemaan tuon ihanan puiston kukkakoreja ja ryhmikköjä ynnä pensastoja. Siellä kaikki hoidettiin yhtä huolellisesti ja laitettiin yhtä komeaksi kuin jos omistaja aamuin ja illoin kulkisi niitä tarkastelemassa ja ihailemassa.

Ihan itsestään seisahtui vanha Cocokin leveiden rappusten eteen, jossa vanha palvelija jo portinvartian kellon ilmoituksen johdosta seisoi valmiina odottamassa herraansa.

"Bastien, oletko siellä?" kysyi herra Vulfran astumatta alas vaunuista.

"Kyllä minä olen täällä."

"Mene saattamaan tämä nuori neiti perhoshuoneeseen, jossa hän saa asua ja pidä huolta siitä, että hän saapi kaikki mitä tarvitsee pukemiseensa. Kata hänellekin pöytään, mutta mene ensin kutsumaan Feliks tänne, sillä hänen tulee ajaa minut takaisin konttoriin."

Perrine arveli itseksensä oliko oikein hereillä.

"Päivällinen syödään kello kahdeksan", lausui herra Vulfran, "siihen asti olet vapaa."

Perrine astui alas vaunuista ja seurasi kamaripalvelijaa huumautuneena, lumoutuneena ikäänkuin hänet vietäisiin ihmeelliseen loihtulinnaan.

Ja ruhtinaallinen olikin tuo muhkeansuuri eteinen komeine, leveine valkoisine marmoriportaineen, joissa pehmoiset matot muodostivat punaisen kulkutien. Eikö tämä ollut oikea lumolinna? Jokaisessa porrasjaksossa komeat, loistavat kukat kurkistivat esiin rehevien lehtikasvien väliltä ja niiden hurmaava lemu täytti ilman suloisella tuoksulla.

Bastien saattoi hänet toiseen kertaan ja avasi siellä oven astumatta sisään.

"Lähetän tänne heti kamarineitsyen", hän lausui ja meni alas takaisin.

Ensin Perrine astui pieneen pimeänlaiseen eteiseen ja sieltä suureen hyvin valoisaan huoneeseen. Sen seinät olivat peitetyt elefantinluun värisellä vaatteella, jolle oli tiheään sirotettu kaikenvärisiä koreita perhosia, huonekalut olivat täplikästä vaahteraa ja vaaleanharmaalle lattiamatolle oli ikäänkuin ripoteltuna kirjavia heleänvärisiä metsäkukkia niinkuin tuhatkaunoja, unikukkia, ruiskukkia ja voikukkia.

Mitenkä tuo kaikki oli uutta ja kaunista. Hän ei vielä ollut tointunut ihmettelystänsä, vaan huvittelihe astumalla sinne tänne pehmoisella matolla, johon jalka vajosi joka askeleella, kun kamarineitsyt astui sisään.

"Bastien on käskenyt minut tänne kuulustelemaan, voinko olla teille, neiti, miksikään avuksi."

Harsomyssyinen, vaaleapukuinen kamarineitsyt sen palveluksessa, joka muutamia päiviä aikaisemmin nukkui ruokomajassa kaislakimpuilla pienen lammikon reunalla sammakkojen ja ojamyyrien seurassa! Totta tosiaan tarvittiin vähäisen aikaa kotiutua semmoisissa uusissa oloissa.

"Kiitoksia paljon", lausui Perrine viimein "mutta… minä en luule tarvitsevani mitään."

"Mutta, ehkä suvaitsette minun näyttää teille huonetta."

"Huoneen näyttämisellä" hän tarkoitti sitä, että avasi peilikaapin ovet, näytti missä oli vaatesuoja sekä avasi peilipöydän laatikot, jotka olivat vallan täynnä kaikenlaisia harjoja, saksia, saippuoita, ja pullosia. Sen tehtyä hän painoi sormellaan erästä seinässä olevaa nappia.

"Tämä oo soitinkello", hän lausui, "ja tässä toinen valaistusta varten."

Hän painoi nappulaa ja samassa silmänräpäyksessä huonetta, eteistä ja pukukammiota valaisi häikäisevä valo, joka kuitenkin heti jälleen sammui. Perrinestä tuntui samalta kuin ollessaan tuolla aukealla tasangolla Pariisin läheisyydessä, kun rajuilma hänet saavutti, jolloin tietä valaisi salamoiden pelottava välke tai joutui se synkkien varjojen peittoon.

"Olkaa hyvä, neiti, soittakaa milloin tarvitsette apua painamalla tätä nappulaa: Kerran Bastieniä tarvittaessa, kaksi kertaa minua varten."

Mutta "netti" tahtoikin mieluimmin olla yksinään, yhtä paljon itse tutkiaksensa huonettansa kuin myöskin tointuaksensa ja kootaksensa ajatuksensa kaiken sen ihmeellisen jälkeen, jota oli sinä aamuna hänelle tapahtunut.

Mitä ihmeellisiä ja odottamattomia tapauksia muutamassa tunnissa! Ken olisi aamulla voinut aavistaakaan, että juuri nuo samaiset Théodoren ja Talouelin lausumat uhkaukset, jotka näyttivät hänestä niin vaarallisilta, lopuksi kääntyisivät hänelle semmoiseksi onneksi! Olihan oikein naurettavaa ajatella että juuri heidän vihamielisyytensä olisi hänen menestymisensä välikappaleena!

Joka tapauksessa hän olisi makeasti nauranut, jos olisi ollut tilaisuudessa näkemään tirehtöörin naaman hänen konttorin rappujen edessä ottaessansa vastaan isäntäänsä.

"Luulenpa tuon tytön tehneen itsensä syypääksi johonkin virheeseen tahi tuhmuuteen."

"Ei suinkaan."

"Mutta onhan teillä Feliks ajajana!"

"Jätin hänet ohi ajaessani linnaan, jotta hän saisi tilaisuutta siistiytyä päivälliselle."

"Päivällisellekö! Arvelen…"

Hän oli niin ällistynyt, ettei heti voinut keksiä mitä luulla ja arvella.

"Minä puolestani arvelen", lausui herra Vulfran, "ettette tiedä mitä arvella."

"Minä arvelen hänen saavan atrioida teidän seurassanne."

"Aivan oikein. Olen jo kauan aikaa toivonut lähelleni jotakuta uskollista hienotunteista ja älykästä henkilöä, johon voisin täydelleen luottaa. Tämä pikku tyttö näyttää juuri omaavan nuo ominaisuudet. Lahjakas hän on, sen tiedän, uskollinen ja hienotunteinen hän on myöskin, sen olen jo kokenut."

Tuo lausuttiin minkäänlaisetta äänenpainotta, mutta kuitenkin semmoisella tavalla että Talouel ei voinut erehtyä sen tarkotuksesta.

"Olen siis ottanut hänet palvelukseeni, ja kun en tahdo saattaa häntä erityisiin kiusauksiin… en hänen itsensä tähden, sillä minä olen varma siitä, että hän ne kyllä voittaa, vaan muiden suhteen… joka pakottaisi minua erottamaan nuo muut läheisyydestäni…"

Nyt hän pani sanoihinsa huomattavaa painoa:

"Olkoon miten tahansa, niin hän ei enää joudu pois läheisyydestäni. Täällä hänen tulee työskennellä omassa huoneessani ja muutenkin hän saa seurata minua kävelyilläni ja atrioida omassa pöydässäni. Tulevathan atriani vähäisen iloisemmiksi. Ja sitäpaitsi hän saa asua linnassa."

Talouel oli sillä välin ehtinyt tointua hämmästyksestään, ja kun ei ollut hänen luonteensa eikä muutenkaan tapansa mukaista millään tavalla vastustaa isäntäänsä, niin hän vastasi:

"Luulen teidän tulevan tyytyväiseksi, johon teillä mielestäni on täysi oikeus."

"Niin minäkin luulen."

Tuon keskustelun aikana istui Perrine, käsi nojautuneena ikkunalautaan, haaveksivasti katsellen tuota ihanaa kuvaa joka levisi hänen silmäinsä eteen: puiston kukkakenttiä, kauppalaa kirkkoineen ja taloineen, niittyjä, lammikoita, joiden pintoja auringon vinosäteet hopeoitsivat ja niiden toisella puolella pientä metsikköä, missä hän saman päivän iltana, jolloin oli saapunut, istui ja luuli kuulevansa äitinsä hellän äänen suloisen hiljaa kuiskaavan: 'Näen sinut onnellisena'.

Hän oli aavistanut mitä tulevaisuus kantoi helmassaan, tuo kallis äiti, ja nuo suuret päivänkukkarat olivat tutkineet hänen lausumansa ennustukset sekä puhuneet totta nekin: Onnellinen, niin semmoiseksi hän nyt oli tulemassa. Ja vaikka hänen toiveensa eivät vielä olleet toteutuneet, eikä hän edes vielä ollut ehtinyt kuin alulle vain, niin täytyy kuitenkin myöntää hänen olevan hyvällä aiulla. Jospa hänellä vain olisi kärsivällisyyttä; jospa hän vain malttaisi odottaa niin selviytyisi kaikki ikäänkuin itsestään. Eihän sitäpaitsi ollut minkäänlaista kiirettä. Eihän tässä linnassa, josta hän niin pian oli löytänyt tyyssijan, häntä uhannut minkäänmoista kurjuutta eikä vaaroja.

Tehtaan pillin kimakka vihellys joka ilmotti työn päättymisen herätti hänet vihlovalla äänellään todellisuuteen. Korkeasta tähystyspaikastaan hän osasi nähdä kauppalan kadut ynnä vehreiden niittyjen ja kellertävien viljavainioiden keskitse kulkevat valkoiset maantiet, näki tehtaan työväestön suuren muurahaispesän kaltaisena kuhisevan tehtaan pihoilla ja sitten hajaantuvan kaduille ja teille, etenevän, sitten muodostavan pieniä ryhmiä ja viimein haihtuvan näkyvistä. Heti sen jälkeen soi portinvartian kello ja herra Vulfranin vaunut näkyivät hiljaa vierivän eteenpäin vanhan Cocon vetäminä.

Kuitenkaan Perrine ei vielä lähtenyt kamaristansa, vaan rupesi vähäisen siistimään itseänsä oikein kaatamalla ylitsensä hajuvettä ja pesemällä itseänsä tuolla tuoksuavalla saippualla. Vasta uuninreunuksella olevan kellon lyödessä kahdeksan hän astui rappusia alas.

Siihen hän jäi miettimään miten osata ruokahuoneeseen, mutta hän ei tarvinnut etsiä sen ovea, sillä eteisessä oleva mustiin puettu palvelija avasi sen. Melkein heti kohta astui herra Vulfrankin sisään toiselta puolen. Ei kukaan taluttanut häntä, mutta Perrine huomasi hänen seuraavan ovelta pöydän luo vievää pehmoista mattoa, joten jalat siinä saivat toimittaa silmien virkaa ja hänen niin muodoin oli helppo osata paikallensa pöytään. Pöydän keskustaa koristi kaunis kukkakori, täynnä ihanalle tuoksuvia orvokkia ja sitä ympäröi kallisarvoiset hopeakalut ja kattokruunun sähkövalossa säkenöivät kristallilasit ja maljat.

Perrine seisoi hetkisen kahdenvaiheilla tuolinsa takana tietämättä pitikö jo istahtaa. Onneksi herra Vulfran sen huomasi ja tuli hänelle avuksi ystävällisesti lausuen:

"Istu, lapseni."

Heti päivällinen alkoikin ja mustiin puettu palvelija asetti häneu eteensä lautasellisen liemiruokaa, ja Bastien puolestansa asetti samanlaisen isännällensä, mutta aivan reunojaan myöden täytettynä.

Ollen kahdenkesken herra Vulfranin kanssa, häntä ei ensinkään olisi hävettänyt, mutta molempien palvelioiden uteliaat, vaikkei siltä nenäkkäät katseet vaivasivat häntä. Hän tunsi että heitä huvitti nähdä miten tuommoinen pieni metsäläinen menettelisi. Tuo kaikki vaikutti sen että hän tunsi itsensä miltei masentuneeksi siihen määrin, että liikkeensä muuttuivat kömpelöiksi ja mieli tukalaksi. Onneksi sattuma tuli hänelle avuksi, niin että hän ei käyttäytynyt naurettavasti.

"Jouduttuani sairaaksi", lausui herra Vulfran, "on minulla ollut tapana syödä kahta eri liemiruokaa, syystä että se on mukavampaa minulle, mutta sinun ei ole pakko seurata minun esimerkkiäni, vaan voit sinä, jolla vielä on näkösi, tehdä siinä mielesi mukaan."

"Minä olen niin kauvan saanut elää ilman liemiruokia", vastasi Perrine vaatimattomasti, "että mielelläni syön toisenkin lautasellisen."

Mutta sillä kertaa ei tuotukaan heille samallaista lientä, vaan ihan toista, jossa oli kaalia, porkkanoita ja perunaa, mutta muuten yhtä yksinkertaista kuin työväen ruoka.

Ylipäänsä oli päivällinen perin yksinkertainen paitsi jälkiruoat: lammaslihaa papujen ja lisäkkeiden kanssa. Mutta jälkiruuaksi oli neljää lajia kaakkuja ynnä neljä kukilla koristettua hedelmämaljaa täynnä eri lajeja, jotka kaikki suuruutensa ja kauneutensa kautta houkuttelivat herkuttelemishalua.

"Huomenna voit, jos mielesi tekee, mennä katsomaan kasvihuoneita, joissa näitä hedelmiä kasvatetaan", lausui herra Vulfran.

Perrine oli hyvin vaatimattomasti tyytynyt ainoastaan muutamaan kirsikkaan, mutta herra Vulfran tahtoi että hän maistaisi myöskin persikoita ja rypäleitä.

"Sinun ijässäsi olisin syönyt suuhuni kaikki pöydällä olevat hedelmät… jos minulle olisi semmoisia tarjottu."

Bastien jätti paikkansa herransa tuolin takana ja asetti hyväntahtoisesti "tuon pienen raukan" lautaselle, aprikoosin ja persikan, joita tuntijan tavoin valitsi hedelmämaljasta.

Huolimatta kaikesta herkullisuudesta oli Perrine sangen iloinen, kun päivällinen oli ohi. Mitä lyhyempi tuo koetushetki oli, sitä parempi. Arvatenkin palvelijat seuraavana päivänä jättäisivät hänet rauhaan, kun uteliaisuutensa jo oli tyydytetty.

"Nyt olet vapaa huomisaamuun asti", lausui herra Vulfran nousten pöydästä, "voit kävellä puutarhassa kuutamossa, lukea kirjastossa tahi viedä kirjasi huoneeseesi."

Perrine oli kahdenvaiheella tohtisko vastata herra Vulfranille ja tarjoutua hänen käytettäväksensä. Siinä epäillessään hän huomasi Bastienin viittaavan kädellään, mutta hän ei sitä alussa käsittänyt. Vasemmalla kädellään hän ikäänkuin oli pitävinään kirjaa jonka lehtiä hän oikealla kädellään käänteli osottaen herra Vulfrania ja liikuttaen huuliaan juuri kuin lukien. Äkkiä hänelle selvisi Bastienin tarkottavan että hän ehkä tarjoutuisi lukemaan ääneen, mutta kun hän jo itsekin oli ennen ajatellut sitä, niin hän pelkäsi ennemmin lausuvansa oman ajatuksensa kuin Bastienin. Kuitenkin hän rohkaisi mielensä ja kysyi:

"Mutta ettekö sitten enää tarvitse minua, herra? Ehkä saan lukea teille ääneen."

Mielihyväksensä hän näki Bastienin osottavan tyytyväisyyttänsä vilkkaasti nyökäyttäen päätään. Hän oli siis arvannut hänen viittauksensa.

"Ken tekee työtä, hänen täytyy myöskin saada vähän lepoaikaa", vastasi herra Vulfran.

"Mutta mina vakuutan etten ole ensinkään väsynyt."

"Olkoon menneeksi sitten. Seuraa minua niin mennään huoneeseeni."

He menivät suureen pimeään huoneeseen eteisen toiselle puolelle ja sinnekin johti lattiamatto, jota seuraten herra Vulfranin oli helppo osata huoneeseensa astumatta harhaan, hänellä kun oli välit yhtä paljo päässä kuin jaloissakin.

Perrine oli monta kertaa miettinyt millä herra Vulfran mahtoi kuluttaa aikaansa ollessaan yksinään, kun hän ei voinut lukea, mutta hän ei siinäkään huoneessa, herran painettua nappia ja siten saatua sen valaistuksi, vielä saanut vastausta kysymykseensä. Suuri papereilla peitetty pöytä, muutamia tuoleja ja ikkunan edessä suuri, mukava nojatuoli… siinä kaikki kalusto. Nojatuolin kulunut päällys näkyi kuitenkin ilmottavan että herra Vulfran pitkät tunnit istui ikkunassa, vaikkei voinut nähdä taivasta eikä pilviä.

"Mitä tahdot lukea minulle?" hän kysyi.

Sanomalehdet olivat vieläkin pöydällä avaamatta ristisiteihinsä käärittyinä.

"Ehkä sanomalehtiä, jos suvaitsette."

"Mitä vähemmän kuluttaa aikaa sanomalehtien lukemiseen, sitä parempi."

Perrine ei voinut vastata siihen mitään, etenkin kun oli lausunut ehdotuksensa oikeastaan sanoaksensa jotakin.

"Pidätkö matkakertomuksista?"

"Kyllä, herra."

"Niin minäkin; ne huvittavat, mutta kysyvät samalla ajatuskykyäkin."

Sitten hän jatkoi ikäänkuin itsekseen muistamatta Perrinen läsnäoloa:

"Joutua oman itsensä ulkopuolelle — elää muiden elämää, eikä omaansa."

Mutta hetken kuluttua hän katkaisi äänettömyyden lausuen:

"Menkäämme kirjastoon."

Viereinen huone oli kirjastona eikä tarvittu muuta kuin avata ovi ja painaa nappulaa saadakseen siihenkin valaistuksen. Mutta kun silloin yksi ainoa lamppu syttyi, niin jäi suurin osa isosta huoneesta mustine kirjakaappineen hämärään.

"Tunnetko Le tour du monden?" kysyi herra Vulfran.

"En tunne."

"Etsitään sitten aakkosellisesta luettelosta, se on tässä lähimmässä kaapissa. Sieltä kyllä löydämme mitä tahdomme."

Hän saattoi Perrinen kaapin luokse ja käski hänen etsiä sieltä I kirjaimen. Vähän aikaa kesti etsimistä, sitten hän laski kätensä määräkirjaimelle.

"Mitä minun pitää etsiä?"

"Etsi sana Intia."

Siis hän alituisesti mietiskeli samaa asiaa, ja tuskin hän osaisi elää toisten elämää, vaikka kyllä ehkä niin tahtoi, sillä poikansa elämää hän vain tahtoi elää lukemalla kertomuksia niistä maista, mistä paraikaa tiedusteli poikansa kohtaloa.

"Lue siitä muutamia alkunimiä."

"Intia ja sen kuninkaat, matka Sisä Intian kuningaskunnissa ja Bengalissa, 1871 2, 209 ja 288. Se merkitsee että 1871 vuoden toisen osan 209 sivulta löydämme tämän matkakertomuksen alun. Ota se osa ja palatkaamme huoneeseeni."

Mutta löydettyään puheena olevan kirjan kaapin alihyllyltä Perrine ei noussutkaan, vaan jäi polvilleen katselemaan uunilla riippuvaa suurta taulua, jonka nyt vasta oli huomannut silmien paremmin totuttua hämärään.

"Mitä nyt?" kysyi herra Vulfran.

Ujostelematta vaikka liikutetulla äänellä Perrine vastasi:

"Katselen uunilla riippuvaa kovaa."

"Se on poikani kova maalattuna kaksikymmenvuotiaana, mutta sinä et voi nähdä sitä, minä valaisen sen."

Hän astui laudotukselle, painoi siinä olevaa nappulaa ja heti syttyi reunuksen yläreunassa oleva lamppurivi levittäen kuvalle oikean valovirran.

Perrine, joka oli noussut lattialta, astui lähemmäksi, huudahti liikutuksesta ja pudotti kirjan lattiaan.

"Mutta mikä sinun on?" kysyi herra Vulfran.

Mutta tyttöraukka ei ajatellut vastata, vaan jäi katselemaan vaalean veristä vihreään samettinuttuun puettua nuorta miestä, jolla oli leveälippuinen metsästyslakki päässä, pyssy toisessa kädessä, toinen käsi hyväillen mustaa lintukoiraa. Kuva näytti oikein elävänä astuvan ulos kehyksestä. Perrine vapisi kiireestä kantapäähän ja kyyneleet juoksivat virtanaan hänen silmistänsä hänen koettamattakaan niitä pidättää.

Herra Vulfran kuuli tyttö raukan nyyhkytykset ja kysyi liikutettuna:

"Minkä tähden itket?"

Täytyyhän hänen vastata. Suurimmalla ponnistuksella Perrinen onnistui voittaa mielenliikutuksensa siihen määrin, että osasi sammaltaa muutamia katkonaisia sanoja.

"Tuo kuva tuossa… poikanne… te, hänen isänsä… se muistuttaa…"

Herra Vulfran näkyi odottavan selvempää vastausta, mutta vastasi sitten säälivästi:

"Se muistuttaa ehkä omaasi?"

"Niin, herra… niin paljon."

"Pikku raukka!"

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Seuraavana aamuna "nuoret herrat" suuresti hämmästyivät, kun tavan mukaan myöhästyneinä astuivat enon työhuoneeseen ja näkivät siellä Perrinen istuvan pienen kirjotuspöydän ääressä niin tyynenä, että selvästi huomasi hänen aikovan vastedes siinä työskennellä.

Talouel oli tarkkaan varonut edeltäpäin ilmottaa heille siitä, mutta oli asettanut niin, että saisi olla mukana näkemässä "heidän pitkää naamaansa."

Se oli todellakin sangen hullunkurista, ja siis hänelle erittäin hauskaa. Sillä vaikka hänkin raivoisasti vihasi tuota kerjäläistä, joka kenenkään puoltamatta, kenenkään omaisen pyynnöttä oli tunkeunut ja päässyt vanhuudesta heikon ukon suosioon, niin oli kuitenkin hänen lohduttavaa nähdä noiden arvoisain sukulaisten vihaa, joka ei suinkaan ollut hänen kiukkuansa miedompi. Oli todellakin huvittavaa nähdä miten he kummastuneina ja vihaisina silmäilivät tuota anastajaa. He eivät silminnähtävästi voineet käsittää mitä tekemistä tuolla tytöllä oli tuossa pyhätössä, enon työhuoneessa, jossa he eivät saaneet milloinkaan viipyä kauemmin kuin parahiksi sen ajan, minkä tarvitsivat kuullakseen enon käskyjä, tahi lausuakseen kerrottaviaan. Serkkujen vaihtamat silmäykset heidän tohtimattansa lausua sanaakaan tahi kysellä mitään, huvittivat herra Talouelia erittäin, niin että hän nauroi heille vasten silmiä yrittämättäkään salata vahingoniloansa. Tosin ei ollut heidän välillänsä selvää sotaa, mutta he tiesivät kuitenkin jotakuinkin millä oksalla toinen istui ja millä mielellä he katselivat toinen toisensa salaisia toiveita: Talouel serkkujen vastustajana; he Talouelin vihollisina ja myöskin toinen toisensa.

Tavallisesti tyytyi Talouel siihen, että ivallisen kohteliaasti ja pistelevästi hymyillen osotti heille vihamielisyyttänsä. Mutta sinä päivänä häntä huvitti tehdä heistä pilaa… noista herroista, jotka mielestänsä olivat häntä niin paljon korkeammalla, toinen siitä syystä että oli isännän veljenpoika, toinen siitä syystä että oli isännän sisarenpoika, kun hän, Talouel, oli vain työnsä lapsi, nousukas, vaikka olikin kaikella voimallaan ja taidollaan työskennellyt tämän suuremmoisen tehdaslaitoksen hyväksi, joka osaksi, suureksi osaksi oli hänen. Niin niin! Saavatpa nähdä vielä! Noh, noh! Saavatpa nähdä.

Hän seurasi heitä ulos, ja vaikka he näyttivät tahtovan mennä huoneihinsa lausumaan toisilleen arvelujansa ja epäilemättä myöskin neuvottelemaan mitä tehdä tuon anastajan suhteen, jota heidän ehkä vielä oli totteleminen, niin hän veti heidät ulos verannalleen josta maltillisten äänten oli mahdotonta kuulua herra Vulfranin huoneeseen.

"Kai te kovin kummastuitte nähdessänne tuon… tuon pienokaisen saaneen työpaikkansa isännän yksityishuoneessa", hän ivallisesti lausui heille.

Herrat eivät katsoneet tarvitsevansa vastata, kun eivät tahtoneet myöntää kummastustaan eivätkä olisi voineet sitä kieltääkään.

"Minä huomasin sen varsin hyvin", hän jatkoi kumartuen heihin; "jos ette olisi myöhästyneet, vaan saapuneet ajoissa, niin olisin voinut valmistaa teitä siihen ja te paremmin salata hämmästystänne."

Tuo oli kaksinkertainen moite: ensiksi hän huomautti heitä myöhästymisestä ja toiseksi hänellä, sivistymättömällä, lukuja harjoittamattomalla miehellä, joka ei ollut käynyt polyteknillistä opistoa eikä ollut ylioppilas, oli aihetta huomauttaa heille, etteivät olleet käyttäytyneet sopivalla tavalla. Tuo läksytys oli ehkä vähäsen karkea, mutta juuri hänen sivistymättömyytensä oikeutti hänet semmoiseen puhetapaan. Sitä paitsi asianhaarat pakottivat heitä kuulemaan häntä ja pitämään hyvänään, mita hän suvaitsi heille sanoa. Ja hän käyttikin sitä oikeutta hyväksensä.

Hän jatkoi:

"Jo eilen illalla herra Vulfran ilmotti minulle ottaneensa tuon pienen tytön palvelukseensa, antaneensa hänelle asunnon linnassansa ja hän on määrännyt hänelle omaa huoneensa pienen pöydän työpaikaksi."

"Mutta ken on tuo tyttö?"

"Sitäpä minäkin juuri kysyn. Minä en tiedä, ja tuskin herra Vulfrankaan."

"Entä vielä?"

"Edelleen hän selitti jo kauan aikaa halunneensa läheisyyteensä jotakuta älykästä, luotettavaa ja uskollista henkilöä, jolle voisi uskoa salaisimmat aikeensa."

"Mutta olemmehan me molemmat", keskeytti herra Casimir.

"Juuri sitä minäkin sanoin hänelle! Onhan teillä herrat Casimir ja Théodore. Herra Casimir polyteknillisen opiston läpikäynyt, jossa hän on oppinut kaikki, teoreettisesti tietysti, jonka ei tarvitse peräytyä milloinkaan kun on kysymyksessä tuntematon X, ja joka lisäksi vielä niin sydämestänsä on teihin kiintynyt. Ja vielä herra Théodore, jonka juuri vanhempiensa vararikon tähden on ollut pakko jo nuorella ijällä syventyä kauppa-asioiden salaisuuksiin. Hänkin rakastaa teità vilpittömästi. Eivätkö he ole lahjakkaita, hienotunteisia, vaiteliaita ja uskollisia? Ettekö voi luottaa heihin? Eivät he ajattelekaan muuta kuin hyvinä, rakkaina, kiitollisina sukulaisina auttaa teitä ja vähentää huolianne laajan liikkeenne suhteen, herttaisesti yhdistyneinä kuin rakkaat veljekset ainakin, jotka ovat samanmieliset sentähden että heillä on yhteinen tarkoitusperä."

Vaikka hänellä olisi ollut erinomaisen hyvä halu, niin ei hän kuitenkaan tohtinut lausua ivasanojansa erityisellä painolla, mutta hän kuitenkin alleviivasi ne pilkallisesti hymyillen ja katsellen Théodorea puhuessansa Casimirin etevyydestä tuon tuntemattoman X:n suhteen ja päinvastoin kosketellessaan Théodoren perhesuhteita. Puhuessaan heidän veljellisestä rakkaudestansa, jolla oli sama tarkotusperä, hänen ivalliset silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.

"Arvatkaa mitä hän vastasi?" hän jatkoi. Mutta peläten heidän jättävän arvaamisen sikseen ja kääntävän hänelle selkänsä, ennen kuin hän ehtisi lausua sanottavaansa hän lisäsi heti:

"Hän vastasi: 'Niin! Veljeni ja sisareni pojat!' Mitähän se merkinnee? Tietysti minä en ole edes yrittänytkään selvittää sitä… minä ainoastaan kerron mitä olen kuullut. Ja heti sen perästä herra Vulfran lisäsi että tyttö oli asuva linnassa ja että hänen täällä tulee työskennellä hänen omassa huoneessansa, jotta ei joutuisi kiusauksiin… ei tytön itsensä tähden, sillä häneen hän täydelleen luottaa, mutta muiden tähden, joista hänen silloin olisi pakko erota, olkoot he ketä hyvänsä. Minä vannon sanasta sanaan kertoneeni hänen sanansa. Ja ketä ovat toki nuo toiset? Minä vain kyselen?"

Serkukset seisoivat siinä vallan masentuneina tietämättä mitä vastata. Herra Talouel jatkoi:

"Ketä hän tarkotti noilla toisilla, jotka voisivat saattaa pienokaisen vaaroihin? Mihinkä vaaroihin? Minulle se on mahdoton arvata, mutta juuri tuon epäselvyyden tähden katsoin velvollisuudekseni ilmottaa siitä teille, jotka herra Edmondin poissaolon aikana sukulaisuutenne kautta tietysti olette tämän tehdastoimen apulaisjohtajina."

Hän oli leikkinyt heidän kanssansa kuin kissa hiirellä ja tahtoi vielä käpälällään oikein tuntuvasti iskeä heihin, niin että he joutuisivat täydelleen tasapainosta.

"Tosi on että herra Edmond minä päivänsä hyvänsä voipi palata kotiin, vaikkapa jo huomennakin, niistä herra Vulfranin toimittamista innokkaista, kuumeentapaisista tiedusteluista päättäen, juuri kuin olisi hän saavuttanut luotettavia jälkiä hävinneestä pojastaan."

"Oletteko sitten kuullut mitään?" kysyi herra Théodore voimatta enää antaa arvokkaisuutensa hallita uteliaisuuttaan.

"En mitään muuta kuin mitä näen, nimittäin että herra Vulfran ei ole muun vuoksi ottanut tuota tyttöä palvelukseensa kuin kääntämään Intiasta tulleet kirjeet ja sähkösanomat."

Sitten hän jatkoi teeskentelevän hyväntahtoisesti:

"On todellakin surkuteltavaa, että te, herra Casimir, joka olette oppinut kaikkea, ette osaa englanninkieltä. Silloiu tuntisitte täydelleen tämän asian, puhumattakaan siitä, että silloin saisimme niskoiltamme tuon pienokaisen, joka on anastamaisillansa paikan linnasta, johon hänellä ei ole oikeutta. Voittehan tosin keksiä toisia ja parempia karkottamiskeinoja. Jos siinä tapauksessa voin olla teille apuna, niin luottakaa minuun. Minä kyllä pidän teidän puoltanne… tietysti näkymättä."

Puhellessaan hän enemmän vanhan tavan mukaan kuin tarpeen vaatimana tarkastellen katseli pihalle ja huomasi sähkösanomankantajan rientämättä ja uteliaasti katsellen ympärillensä lähestyvän konttorirakennusta.

"Kas tuossa", hän lausui, "tuossa ehkä saapuu eilen Dakkaan lähetetyn sähkösanoman vastaus. On kahta vertaa ikävämpi teille ettette ymmärrä sitä, sillä mikä ilo olisikaan teille olla ensimäinen joka ilmottaa isännällemme hänen poikansa kotiintulon. Mikä verraton ilo, eikö niin? Minulla on jo lamppuni täynnä öljyä juhlavalaistusta varten. Mutta te ette osaa englanninkieltä ja tuo tyttö, hän osaa, hän."

Vaikka tuoja kovin vastenmielisesti muutteli jalkojaan eteenpäin, niin täytyi hänen kuitenkin viimein saapua rappusten luokse. Herra Talouel riensi vilkkaasti häntä vastaan.

"Sinäpä et ainakaan pidä kiirettä", hän lausui.

"Pitääkö sitten juosta itsensä kuoliaaksi, vai kuinka?"

Talouel ei malttanut vastata, vaan sieppasi sähkösanoman ja riensi suurella pauhulla sisään herra Vulfranin huoneeseen.

"Kai minun pitää avata tämä sähkösanoma?"

"Aivan oikein."

Mutta hän oli tuskin avannut sen ennenkuin huudahti:

"Se onkin englanninkielellä!"

"Jättäkää se sitten Aurelielle", vastasi herra Vulfran äänellä, joka vaati ehdotonta kuuliaisuutta.

Heti hänen mentyään käänsi Perrine sen ranskaksi.

'Leclercin ystävä Leserre, ranskalainen kauppias; viimeiset uutiset viisi vuotta sitten; Dehrassa isä Mackerness, kirjotan hänelle tahtonne mukaan.'

"Viisi vuotta!" toisti herra Vulfran, ajattelematta alussa mitään muuta, "kuinka paljo onkaan siitä ajasta voinut tapahtua ja kuinka on mahdollista osata viiden vuoden kuluttua seurata epävarmaa jälkeä?"

Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka menettävät aikaa hyödyttömiin valituksiin.

"Ei milloinkaan maksa vaivaa valittaa mitä jo on tapahtunut. Koettakaamme sen sijaan käyttää hyväksemme vasta saamiamme tietoja. Kirjota heti sanelemiseni mukaan englanninkielelle käännettävä sähkösanoma isä Mackernessille ja toinen, ranskalainen, kauppias Leserrelle."

Hän kirjotrt joutuisasti englannin kielelelle käännettävän sähkösanoman, mutta kun toinen oli kirjoitettava, niin hän pyysi saada etsiä sanakirjaa herra Benditin huoneesta.

"Etkö ole varma oikeinkirjotnksesta?"

"Oi! En ollenkaan, herra, enkä soisi heidän sähkösanomatoimistossa saavan naurun aihetta lukiessaan teidän lähettämäänne sähkösanomaa."

"Etkö siis osaa virheettömästi kirjoittaa kirjettä?"

"Virheettömästikö? Ihan varmaan siinä olisi hyvinkin monta virhettä. Vartaloista olen kyllä varma, vaan en päätteistä, ne kun ovat niin kummallisia, etten ensinkään tiedä milloin pitää olla pitkä kirjain, ja vielä paljon muutakin: Englannin kieltä on paljon helpompi kirjottaa. Ja minusta näyttää että minun pitää heti suoraan tunnustaa se teille."

"Etkö ole milloinkaan käynyt koulua?"

"En milloinkaan. En osaa muuta kuin mitä isäni ja äitini matkoillamme ehtivät opettaa minulle milloin levähdimme tahi viivyimme kauemman aikaa jossakin paikassa. Silloin he opettivat minua lukemaan ja kirjottamaan, mutta totta puhuen en ole todenperäisesti paljoa opetelllut."

"Sinä olet kumma tyttö, kun tunnustat tuon minulle suoraan. Ajatelkaamme sitä vastaisuudessa; tällä hetkellä meillä on muuta ajateltavaa."

Vasta iltapäivällä heidän tavallisella matkallaan tehtaihin herra Vulfran otti koulukysymyksen uudestaan puheiksi.

"Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?"

"En ole."

"Miksikä et?"

"Siksi etten toivo parempaa kuin ainiaaksi jäädä tänne teidän luoksenne, joka olette ollut niin hyvä minulle ja olette tehnyt oloni niin onnelliseksi."

"Et siis tahtoisi jättää minua?"

"Tahtoisin joka päivä ja kaikilla tavoin osottaa teille sydämeni kiitollisuutta… ja muitakin kunnioituksen tunteita, joita en rohkene ilmi tuoda."

"Siinä tapauksessa on ehkä parasta ettet kirjotakaan… et ainakaan vielä. Sitten saamme nähdä. Mutta jotta voit olla minulle hyödyksi, niin täytyy sinun tehdä työtä oppimalla kirjottamaan niin, että voit tulla sihteerikseni monessa asiassa ja kirjottaa kunnollisesti, kun sinun tulee kirjottaa minun nimessäni. Toiselta puolen on omaksi hyödyksesikin, että saat harjottaa opinnoita. Tahdotko sitä?"

"Olen valmis kaikkeen mitä tahdotte, ja minä vakuutan etten suinkaan kammoksu työtä."

"No niin! Sitten voimme sovittaa sen asian minun tarvitsemattani olla ilman apuasi. Meillä on täällä mainio kansakoulunopettajatar; paluumatkallamme pyydän häntä opettamaan sinua koulutuntien loputtua kello kuudesta kahdeksaan, jolloin en tarvitse sinua. Hän on sangen etevä henkilö eikä hänellä ole kuin kaksi vikaa: ulkomuotonsa, sillä hän on minua suurempi ja paljon hartiakkaampi, vaikkei vielä ole nelikymmenvuotinen, ja nimensä: Belhomme, joka erittäin kouraantuntuvasti todistaa nimen sopivaisuuden: parraton kaunis mies [Belhomme on suomeksi kaunis mies. Suom. muist.], vaikkei ole niinkään varmaa ettei sitäkin löytäisi hänen leuastansa tarkkaan häntä katsellessa. Muuten hän on erinomainen opettaja ja oli alkanut yksityisopettajana, mutta hänen oli pakko luopua siitä tavattoman kokonsa tähden, pikku tyttöset kun pelkäsivät hänen jättiläiskokoansa ja äidit ynnä suuret siskot nauroivat hänen nimellensä. Silloin hän jätti kaupunkielämän ja astui uskaliaasti kansakoulun työalalle, alalle, jossa hän on onnistunut erinomaisen hyvin. Hänen luokkansa ovat piirin paraimmat ja tarkastajat pitävät häntä malliopettajana. En voisi Amiensista saada sinulle parempaa opettajaa."

Herra Vulfranin kiertomatkan päätyttyä tehtaissa, seisahtuivat vaunut koulun edessä ja neiti Belhomme riensi ulos häntä vastaan. Mutta herra Vulfran tahtoi astua sisään lausumaan pyyntönsä. Perrine seurasi häntä ja voi silloin itseksensä tehdä huomioitansa: tuossa on varmaankin tuo jättiläisnainen, josta herra Vulfran oli puhunut, tosin tavattoman kookas, mutta samalla arvokkaan ja lempeännäköinen, niin ettei pitäisi ketään huvittaa hänen pilkkaamisensa.

Luonnollisesti neiti ei voinut muuta kuin suostua Maraucourtin kaikkivaltiaan isännän pyyntöön. Mutta jos olisikin ollut esteitä, niin neiti Belhomme olisi ehdottomasti poistanut ne, sillä opettaminen oli hänen ainoa huvituksensa ja häntä sitä paitsi miellytti tuo tummasilmäinen, syväkatseinen pikku tyttö.

"Minä koetan saada hänestä hienosti sivistyneen, taitavan neidon", hän lausui. "Tiedättekö, hänellä on kauriinsilmät? Ei siltä että milloinkaan olisin nähnyt kauriita, mutta olen kuitenkin varma siitä että niillä on semmoiset silmät."

Mutta vielä innostuneempi hän oli muutaman päivän kuluttua, jolloin parin opetustunnin perästä paremmin voi arvostella kauristaan, kun herra Vulfran kysyi mitä hän arveli oppilaastansa.

"Olisi ollut korvaamaton vahinko…", neiti Belhomme käytti mielellään voimakkaita lauseita, yhtä voimakkaita kuin hän itsekin, "… oikea onnettomuus, jos tuo nuori neitonen olisi jäänyt koulusivistyksettä!"

"Siis lahjakas, eikö niin?"

"Lahjakas, nerokas, jos tohdin käyttää sità sanaa."

"Entä käsiala?" kysyi herra Vulfran lähinnä muistellen sitä mihin tarvitsi Perrinen apua.

"Ei hyvä, mutta kyllä vielä korjaantuu."

"Ja oikeinkirjotus?"

"Heikko."

"Mutta mikä siinä sitten on?"

"Sen sanoa teille heti. Olisinhan voinut arvostellakseni hänen taitoaan antaa hänen kirjottaa palasen sanelemisen mukaan, josta olisin nähnyt sekä käsialan että oikeinkirjotuksen, vaan siinä olisikin ollut kaikki. Mutta minä tahdoin tarkempia tietoja ja pyysin häntä kirjottamaan palasen Maraucourtista, kaksikymmentä riviä tahi satakin, ja kertomaan miltä tämä seutu tuntuu. Vähemmässä kuin tunnissa hän kirjoitti minkä kynästä lähti etsimättä sanoja, nelisivuisen todellakin erinomaisen kertomuksen: siitä löytyi kaikki, kauppala, tehtaat, maisema kokonaisuudessansa ja osia siitä; kokonainen sivu on omistettu lammikoille ja niiden kasvillisuudelle, linnuille ja kaloille, mimmoisilta ne näyttävät aamusumussa ja illan vienossa valossa… kaikki niin mainiosti kerrottuna, että luulisin hänen kopioineen sen jonkun hyvän kirjailijan teoksista ellen itse olisi nähnyt hänen sitä kirjottavan. Pahaksi onneksi eivät käsiala eikä oikeinkirjotus vedä vertoja sisällykselle, mutta mitä se oikeastaan siihen koskee. Parin kuukauden kuluttua se asia on autettu, kun sitä vastoin kaiken maailman oppitunnit eivät olisi voineet opettaa häntä kirjottamaan sillä tavoin, ellei hänelle olisi annettu lahjaa nähdä ja tuntea, ja sitten kertoa mitä on nähnyt ja tuntenut. Milloin teillä on aikaa, voitte pyytää häntä lukemaan mitä hän on kirjottanut lammikoista ja silloin saatte nähdä etten liiottele."

Herra Vulfrania tuo ylistely ja todenmukainen arvostelu ilahutti ja rauhottikin, sillä häntä oli vaivannut tuo eriskummallinen mieltymys, jonka nojalla hän noin vain oli ottanut taloonsa tuommoisen vieraan tytön. Neiti Belhommen kertomus hänessä vielä lujemmin vahvisti luulon, että Perrine todellakin oli sivistyneiden vanhempain lapsi. Hän siis kertoi neidelle miten Perrine oli asunut metsästysmajassa perimäisen lammikon rannalla ja miten hän ilman tahi vähillä työkaluillaan oli tehnyt itselleen jalkineet ja hankkinut tarvittavat keittoastiat, joissa oli keittänyt kummalliset atriat, kalastellut lammikosta ja hankkinut munia, kasviksia, marjoja ja muuta tarvittavaa.

Neiden suuremmoisen kasvot kirkastuivat herra Vulfranin kertoessa ja hänen lopetettuaan hän oli hetken ääneti.

"Ettekö luule", hän vihdoin lausui, "että taito hankkia mitä elannon tarpeet vaativat, on ylevä ominaisuus, ehkä kadehdittavin kaikista?"

"Epäilemättä, ja se se juuri minua heti miellytti ja veti hänet puoleeni, se ja hänen kestävyytensä ynnä luonteensa lujuus. Antakaa hänen joskus kertoa teille elämänsä vaiheet, niin saatte nähdä, että on lujuutta kysytty ja että hän on tarvinnut kestävyyttä päästäksensä tänne asti."

"Hän on saanut palkintonsa, kun te olette mieltynyt häneen ja ottanut hänet luoksenne."

"Niin mieltynyt, jopa kiintynytkin, sillä en pane mihinkään niin suurta arvoa kuin kestävyyteen; kestävyyttäni minun on kiittäminen siitä mitä itse nykyään olen. Sentähden minä pyydän teitä karkaisemaan hänen mielensä lujuutta niin paljon kuin suinkin voitte, sillä jos onkin ihan oikein että ihminen voi mitä lujasti tahtoo, niin tarvitaan siihen kuitenkin tahtomisen taitoa, joka ei ole kaikille suotu. Lujaa tahtoa voi kasvatuksen kautta saada, jos vaan on olemassa hyvä kasvatustapa. Tavallisesti pidetään kasvatuksessa luonnonlahjojen kehitystä liian paljon silmällä ja luonteen kehitystä liian vähän, vaikka se olisi ennen kaikkea kehitettävä. Mutta kun tässä on monipuolisesti lahjakas oppilas, niin pitää meidän koettaa silläkin alalla kehittää hänen taipumuksiansa hyvään päin."

Neiti Belhommen oli yhtä mahdotonta imarrella kuin olla puhumatta suutansa puhtaaksi.

"Esimerkki vaikuttaa enemmän kuin opetus", hän lausui. "Tuota, jota äsken sanoitte, hän oppii paremmin teidän koulussanne kuin minun. Nähdessänsä miten te, joka olette rikas, joka voisitte syyttää vanhuuttanne ja kivuloisuuttanne, ette hetkeäkään veltostu velvollisuutenne suhteen, niin hänen luonteensa kehittyy juuri siihen suuntaan kuin tahdotte. Mutta joka tapauksessa minä kyllä pidän asian mielessäni ja huomautan häntä siitä sopivassa tilaisuudessa."

Ja kun hän aina pysyi sanassansa, niin hän myöskin, milloin sattui sopivaa tilaisuutta, mainitsi jotakin herra Vulfranista ja hänen elämäntyöstänsä. Siten syntyi usein keskustelu, joka tosin ei kuulunut oppiaineeseen, mutta kuitenkin kehitti Perrinessä toivottua luonteen- ja tahdonlujuutta.

Kiitettävimmällä ahkeruudella ja tarkkaavaisuudella hän kuunteli neiti Belhommen kieliopin selityksiä "adjektiivin suhteista substantiiviin tahi participe passéen suhdetta aktiivisiin, passiivisiin ja personattomiin verbeihin." Miten säihkyivätkään "kauriinsilmät" lämpimästä osanotosta milloin puhe kääntyi herra Vulfraniin, etenkin johonkin seikkaan, jota hän ei tuntenut, tahi Rosalien kertomusten ja Fabryn ynnä Mombleuxin salaperäisten keskustelujen johdosta oli väärin käsittänyt.

Monta kertaa hän oli tiedustellut Rosalielta herra Vulfranin tautia, kuinka hän oli tullut sokeaksi, mutta ei ollut milloinkaan saanut päteviä tietoja. Neiti Belhomme tunsi hänen tautinsa ja sen eri puolet ja tiesi myöskin ettei hänen sokeutensa ollut parantumatonta lajia, vaan että leikkaus hyvinkin onnistuisi, jos hän ensin paranisi muutamista muista taudeista, jotka vaikeuttavat leikkauksen.

Samaten kuin koiro Maraucourtia, niin neiti Belhommea hyvin vilkkaasti liikutti herra Vulfranin terveydentila, niin että hän, joka usein oli keskustellut siitä tohtori Ruchonin kanssa, voi antaa Perrinelle siitä luotettavampia tietoja kuin Rosalie.

Herra Vulfrania vaivasi harmaa kaihi. Mutta se ei ollut parantumaton, vaan voi hän leikkauksen kautta saada näkönsä takaisin. Hänen yleinen terveytensä oli syynä siihen, ettei vielä oltu voitu ryhtyä leikkaukseen. Häntä vaivasi pitkällinen henkitorven tulehdus, joka kyllä ajoittain oli kokonaan poissa, mutta erittäin helposti uudistui usein tuottaen mukanaan keuhkokatarria, sydämentykytystä, tulehduskohtauksia, ruoansulatushäiriöitä ja levotonta unta. Jotta leikkaukseen voitaisiin ryhtyä, täytyi ensiksi parantaa henkitorventulehdus ja sen kanssa muutkin vammat. Mutta herra Vulfrania oli vaikea hoitaa, sillä hän vähä väliä unohti kaiken varovaisuuden eikä ensinkään tahtonut tarkasti seurata lääkärin määräyksiä. Tosin se ei ollut aina niinkään helppoa. Kuinka hän voisi saavuttaa tohtori Ruchonin määräämää mielen rauhaa, kun vireille panemansa poikansa tiedustelut yhtenään jännittivät hänen mieltänsä, niin että hän alituisesti eli kuumeentapaisessa tilassa, jota ainoastaan ankara työ voi vähäisen haihduttaa? Ennenkuin hän oli saanut varman tiendon poikansa kohtalosta, oli mahdotonta ryhtyä leikkaukseen. Ja tulisiko se sittenkään mahdolliseksi? Se oli vallan epätietoista, ja niinkauan kuin herra Vulfranin terveys oli noin häilyväineo, täytyi hänen ja alustalaisensa pysyä siinä epätietoisuudessa.

Perrinelle oli sangen helppo asia saada opettajaltaan kaikki nuo tiedot. Mutta koettaessansa täydentää herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelua "nuorten herrojen" ja Talouelin perinnön toiveista herra Vulfranin kuoltua, supistuivat kaikki hänen kokeensa vain siihen yritykseen, sillä neiti Belhomme ei antanut kenenkään viekoitella itseään puhumaan siitä sanaakaan, ei suoraan eikä kautta rantain.

Jos Perrine olikin utelias tietämään mikä herra Vulfrania vaivasi, miten hänen kivuloisuutensa oli kehittynyt ja oliko paranemisen toiveita, niin että hän vielä saavuttaisi näkönsä, niin oli se ihan luonnollista jopa asiaan kuuluvaa, että hän harrasti hyväntekijänsä terveyttä.

Mutta jos hän osotti samanlaista uteliaisuutta "nuorten herrojen" ja Talouelin juonien suhteen, joista puhuttiin niin paljo kauppalassa, niin oli se sangen moitittavaa. Sopivatko semmoiset asiat pikku tytöille? Onko semmoinen sopivaa puheenainetta opettajalle ja oppilaalle? Semmoisilla juoruillako kehitetään ja jalostetaan nuoren tytön luonnetta?

Varmaankaan Perrine ei milloinkaan olisi saanut siitä tarkempia tietoja kuin mitä jo edeltäpäin oli arvannut, ellei sattuma olisi tullut hänelle avuksi siten, että rouva Bretonneuxin, Casimirin äidin, tulo Maraucourtiin äkkiä avasi neiti Belhommen muuten niin huolellisesti suljetut huulet.

Perrine oli herra Vulfranilta saanut tiedon siitä ja ilmotti sen johdosta neiti Belhommelle, että huomispäivän luvut mahdollisesti sen kautta eivät sujuisi tavallisen säännöllisesti. Heti kuultuaan sen neiti Belhomme tuli sangen hajamieliseksi, joka oli hänen suhteensa varsin tavatonta. Sillä hänen parhaimpia ominaisuuksiansa oli juuri täydelleen syventyminen aineeseensa ja oppilaidensa kurissa pitäminen, samaten kuin tottunut ajaja ohjaa vaunujansa vaarallista tietä äkkijyrkän reunalla.

Mikä opettajaan oli tullut? Perrine ihmetteli sitä suuresti, mutta ei päässyt asiasta selville ennenkuin vähä ennen lukutunnin loppua.

"Lapsikultani", lausui neiti Belhomme heikontaen ääntänsä meilkein kuiskaukseksi, "pidän velvollisuutenani neuvoa sinua olemaan hyvin varovainen, umpimielinen ja vaitelias sen rouvan suhteen, joka huomenna tulee linnaan herra Vulfrania katsomaan."

"Varovainenko? Minkä vuoksi? Ja miten ja minkätähden umpimielinen?"

"Kun en ole ruvennut ainoastaan opettajaksesi, vaan myöskin herra Valfranin tahdosta kasvattajaksesi, niin katson velvollisuudekseni antaa sinulle tämän neuvon niin omaksi eduksesi kuin muidenkin hyödyksi.."

"Rukoilen, neiti, selittäkää minulle tarkemmin mitä minun tulee tehdä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä on kysymys ja minua oikein pelottaa."

"Vaikka oletkin ollut täällä ainoastaan lyhyen aikaa, niin olet tietysti kuullut, että herra Vulfranin sairaus ja herra Edmondin katoaminen ovat suurena levottomuuden aiheena koko paikkakunnalla…. eikö niin?"

"Kyllä, neiti, kyllä olen kuullut siitä puhuttavan."

"Kuinka käy näiden tehtaiden, joista seitsemän tuhatta henkeä saa elatuksensa, jos herra Vulfran kuolee eikä herra Edmond palaa, lukuunottamatta kauppiaita ja käsityöläisiä, jotka elävät työmiehistä? Käsitäthän että nuo kysymykset herättävät toisia? Kenelle herra Vulfran silloin säätää jälkeenjääneen omaisuuden? Veljensä ja sisarensa pojille tahi toiselle heistä, joka mahdollisesti paremmin voi herättää hänen luottamustansa? Tahi mahdollisesti sille, joka jo parina kymmenenä vuotena on ollut hänen oikeana kätenään ja hänen kanssaan hallinnut tätä suunnattoman suurta koneistoa ja enemmän kuin kukaan muu on oikea mies tarttumaan peräsimeen ja ohjaamaan laivan onnellisesti eteenpäin maailman myrskymerellä. Kun herra Vulfran kutsutti tänne veljensäpojan Théodoren, niin oli yleinen luulo se, että hän oli määrännyt hänet seuraajaksensa. Mutta kun hän viime vuonna kutsutti tänne polyteknillisesta opistosta juuri päässeen sisarensapojan, huomasivat kaikki erehtyneensä ja että herra Vulfran ei vielä ollut päättänyt kummanko heistä valita, vaan ehkä vielä jättää kaiken omaisuutensa pojalleen. Sillä huolimatta kaikista riidoista, jotka jo noin viisitoista vuotta ovat heidät erottaneet toisistansa, on kuitenkin poika yksistään ainoa jota hän rakastaa isän lemmellä ja ylpeydellä ja yhä odottaa kotiin tulevaksi. Palajaako herra Edmond? Sitä ei kukaan tiedä, sillä ei kenkään tunne hänen olopaikkaansa, ei edes elääkö hän vielä vai onko kuollut. Ainoa, jolla oli hänestä tietoja ja joka luultavasti myöskin antoi hänelle täältä tietoja oli vanha pastorimme, abbé Poiret; mutta hänkin on jo kaksi vuotta ollut kuollut ja nykyään on vallan mahdotonta tietää mitä uskoa. Herra Vulfran puolestansa uskoo ja on lujasti vakuutettu siitä, että poika palajaa ehkäpä jo muutaman päivän perästä."

Ainoastaan vaivalla Perrine voi pidättää kyyneleitänsä, mutta onneksi neiti Belhomme oli liian kiintynyt arkaan puheenaineeseen odottaaksensa vastausta ja jatkoi hetken kuluttua:

"Ne henkilöt sitä vastoin, joiden eduksi olisi herra Edmondin kuolema, uskovat lujasti hänen kuolleen ja he juonittelivat minkä jaksavat, voidaksensa hallita oloja sinä päivänä, kuin herra Vulfran saa varman tiedon poikansa kuolemasta, joka tieto muuten voi tuottaa hänellekin kuoleman. Rakas lapsi, käsitätkö nyt kuinka tärkeätä sinun on, joka aina oleskelet herra Vulfranin lähellä, olla varoillasi ja vaitelias herra Casimirin äitiä kohtaan, hän kun kaikin voimin työskentelee poikansa hyväksi ja samalla kaikkien vahingoksi, jotka uhkaavat vahingoittaa hänen etujansa. Jos tulet hänen ystäväksensä, niin saat Théodoren äidin viholliseksesi. Jos taas pidät rouva Paindavoinen puolta, kun hän tulee tänne, joka varmaan piankin tapahtuu, niin olet joutunut rouva Bretonneuxin epäsuosioon. Jos taas pysyt kummankin rouvan suosiossa niin raivostuu se, jonka on peljättävä kaikkea molempien nuorten puolelta. Sentähden minun täytyy neuvoa sinua olemaan niin varovainen kuin mahdollista. Ole niin harvapuheinen kuin suinkin. Ja joka kerta kun sinulta kysytään mm, ettei voi välttää vastausta niin anna epämääräinen vastaus. Elämässä on monesti edullisempaa pysyä syrjempänä kuin asettua keskelle näyttämöä ja ennemmin esiintyä pienenä mitättömänä tyttönä kuin etevänä henkilönä. Niin ovat asiat ainakin nyt ja mitä vähemmän he luulevat sinun ymmärtävän, sitä ymmärtäväisempi itse asiassa olet."

Kolmaskymmenesneljäs luku.

Toinen sotaakäyvistä rouvista, madame Stanislas Paindavoine, Théodoren äiti, joka oli naimisissa herra Vulfranin vanhemman veljen kanssa, oli koko ikänsä odottanut, että hänen miehensä, suuren kutomoliikkeen omistaja, saavuttaisi sen loistavan aseman, johon hän katsoi olevansa oikeutettu pelkästään oman ylellisyydentarpeensa vuoksi. Mutta koska hän oli pettynyt toiveissaan, hän piti nyt vuorostaan lankoaan melkein velvollisena hyvittämään hänelle Théodoren kautta kohtalon vääryydet, niin että hän voisi kerran saada Parisin seurapiirielämässä sen aseman, joka tähän asti oli mennyt häneltä sivu suun.

Rouva Bretonneux, herra Vulfranin sisar, oli naimisissa boulognelaisen "liikemiehen" kanssa, joka oli yrittänyt kaikilla mahdollisilla liike-elämän aloilla menestymättä missään. Hän tahtoi välttämättä saada poikansa ainoaksi perilliseksi — yhtä paljon kälyään kohtaan tuntemastaan vihasta kuin rikkaudenhimosta.

Sinä päivänä, jolloin Edmond lapsellisen tuhlailunsa ja ylellisen elämänsä vuoksi lähetettiin Intiaan "ostamaan juuttia", kuten sanottiin, mutta todellisuudessa rangaistukseksi, alkoivat kälykset punoa juonia hyötyäkseen tilanteesta. Ja kun kapinallinen poika vastoin isän tahtoa meni Intiassa naimisiin, olivat he heti valmiit työntämään omat poikansa hylätyn tilalle, kun oikea hetki koittaisi.

Kun Théodore oli vielä alle kahdenkymmenen, hän ei ollut milloinkaan osoittanut taipumuksia sen paremmin työhön kuin liiketoimintaankaan. Äitinsä hcmmottelemana hän eli vain teatteria, kilpailuja ja muita huvituksia varten, joita Parisi tarjoaa sellaisille nuorille herroille, joiden lompakko tyhjenee yhtä pian kuin täyttyykin. Hänestä oli sietämätöntä joutua Parisista — setänsä kutsusta — pikkukaupunkiin, joka oikeastaan ei ollut isoista kylää parempi, ja lisäksi sellaisen miehen alaiseksi, joka ei ajatellut mitään muuta kuin työtä ja joka oli yhtä ankara häntä kuin halvinta alaistaan kohtaan. Kymmenen kertaa päivässä hän päätti antaa palttua kaikelle, ja hänet esti siitä vain toivo, että hän pian yksin hallitsisi tätä suurenmoista liikettä, jonka hän järjestäisi siten, että hän voisi ohjata sitä Parisista käsin, joten hän kerran saisi korvauksen kestämistään vaivoista.

Théodoren alkaessa työnsä setänsä liikkeessä Casimir oli vain yhdentoista ikäinen. Mutta hänen äitinsä ei sen vuoksi suinkaan heittänyt toivoa saada hankituksi lemmikilleen etusijaa. Casimirista tulisi insinööri ja hän tekisi aikanaan loistavilla matematiikan tiedoillaan valtavan vaikutuksen setäänsä ja murskaisi täydelleen serkkunsa. Mutta hänen tullessaan Maraucourtiin osoittautuikin hänen suureksi hämmästyksekseen, ettei hän tehnyt vaikutusta setään sen enempää kuin onnistui syrjäyttämään serkkuaankaan, koska siellä käytännön tiedot olivat paljon korkeammassa kurssissa kuin tuntemattomien x:ien ratkaiseminen, ja serkulla oli siinä suhteessa etumatka, jonka kymmenen vuoden käytännöllinen kokemus sedän liikkeessä soi hänelle.

"Kuinka tuollaisille voisi opettaa mitään hyödyllistä", sanoi Théodore halveksivasti, kun tuli puhe hänen serkustaan, "kun ne eivät saa aikaan edes kunnon liikekirjettä ilman oikeinkirjoitusvirheitä?"

"Kyllä on surullista", valitti Casimir puolestaan, "että arvon herra serkkuni kuvittelee, ettei voi elää muualla kuin Parisissa! Muuten hänestä olisi sedälleni todellakin paljon hyötyä. Mutta mitä voi odottaa hullulta, joka joka viikko torstaista lähtien ajattelee vain sitä, kuinka pääsisi lauantai-iltana livahtamaan Parisiin, ja vain siksi juonittelee itsensä vapaaksi kaikista tehtävistä, ja sitten maanantaista torstaihin hekumoi vain edellisen sunnuntain Parisin-muistoissa."

Äidit jauhoivat samaa asiaa hiukan eri muodoissa, mutta saivatkin molemminpuolisella panettelullaan herra Vulfranin vakuuttuneeksi siitä, että oli varmaankin totta, mitä Casimirin äiti sanoi Théodoresta ja Théodoren äiti Casimirista, ja siitä hän taas teki sen johtopäätöksen, ettei kumpaankaan ollut luottamista, nyt sen enempää kuin vastedeskään.

Siksi herra Vulfran osoittikin kaikin tavoin, että nuoria sukulaisia oli pidettävä yksinomaan sukulaisina, eikä millään muotoa tulevina poikina ja seuraajina.

"En tahdo riitoja ja kateutta läheisyydessäni", oli hänen ainainen vastauksensa.

Sen päätöksen mukaan hän oli luovuttanut Théodoren asuttavaksi rakennuksen, jossa itse oli asunut ennen kuin rakennutti linnansa ja Casimirille entisen rahastonhoitajan, Mombleuxin edeltäjän asunnon.

Kovin suuri oli sentähden sukulaisten kummastus ja kiukku, kun uppo outo, "katutyttö", mieronkulkija oli luikertanut tuohon linnaan, jonne veljen- ja sisarenpojat pääsivät ainoastaan kutsuvieraina.

Mitä se merkitsi?

Ken oli tuo pikku tyttö?

Tarvitsiko heidän peljätä häntä?

Tuota oli rouva Bretonneux kysynyt pojaltansa, mutta kun ei saanut tyydyttävää vastausta, niin hän päätti lähteä itse ottamaan selvää asiasta.

Tullessaan hän oli sangen levoton, mutta rauhoittui pian, sillä Perrine osasi oikein mainiosti näytellä neiti Belhommen neuvomaa osaa.

Vaikka herra Vulfran ei huolinut heitä asumaan luoksensa, niin hän oli kuitenkin erittäin vierasvarainen etenkin sukulaisillensa, ja aina, milloin sisar, käly, veli ja lanko kävivät Maraucourtissa heidät otettiin vastaan erittäin ystävällisesti. Silloin uunit kuumenivat kovasta lämmittämisestä, palvelijat esiintyivät liveripuvussa, vaunut otettiin esille ja hevosille pantiin hopeankiiltävät valjaat ja illalla pimeän tultua näkivät kauppalan asukkaat koko linnan pohjakerroksesta tornienhuippuihin asti loistavan juhlavalaistuksesta. Sitäpaitsi Piquignyn ja Amiensin välistä tietä kulkivat hovimestarit ja kokit edestakaisin hankkien herkkuja.

Kun rouva Bretonneux saapui Piquignyhyn, olivat siellä suuret landoovaunut ajajineen ja palvelioineen häntä vastassa, ja hänen astuessansa alas Maraucourtissa seisoi Bastien rappusilla häntä vastaanottamassa ja saattamassa hänet ensi kerrokseen siihen huoneesen joka aina oli valmiina häntä varten.

Mutta muuten ei tapahtunut mitään muutosta työn suhteen, ei herra Vulfranin eikä nuorten herrojen, ei edes Casimirinkaan. Herra Vulfran tapasi sisarensa pöydässä ja vietti illat hänen seurassansa, siinä kaikki. Työ ja toimi ennen kaikkea. Saman säännön alaiset olivat nuoret herratkin. He söivät silloin kaikki atriat linnassa ja viipyivät siellä vaikka kuinka myöhään, vaan ei muuta. Työtä ei saatu keskeyttää.

Konttoriaikaa ei saatu laiminlyödä. Sitä ei tehnyt herra Vulfran eikä silloin tietysti Perrinekään ja se oli syynä että rouva Bretonneuxin ei onnistunut saada tilaisuutta urkkimaan "maankuljeksijan" entisyyttä.

Helppo oli kuitenkin urkkia tietoja Bastienilta ja kamarineitsyeltä, käydä mummo Françoisen luona ja kysellä Zenobielta ja Rosalielta, ja siten hän oli saanut tietoonsa kaikki mitä oli tunnettu, varsinkin "maankuljeksijan" tulosta Maraucourtiin, hänen elannostansa siellä, kunnes joutui herra Vulfranin palvelukseen syystä että osasi lörpötellä vähän englannin kieltä. Mutta Perrinen tutkiminen ei ollut niinkään helppo asia, hän kun ei milloinkaan jättänyt herra Vulfrania. Rouva ei siis voinut häneltä itseltään saada tietää ken hän oli ja mistä oli tullut, eikä tulla selville siitä mitkä erinomaiset ominaisuudet olivat vaikuttaneet tuohon kadehdittavaan kohoamiseen.

Pöydässä Perrine ei virkkanut sanaakaan; varhain aamulla hän läksi herra Vulfranin kanssa konttoriin, aamiaisen jälkeen hän heti meni huoneeseensa, palattuaan kiertomatkalta tehtaissa hänellä oli tuntinsa neiti Belhommen luona, iltaisin hän heti noustuaan pöydästä meni huoneeseensa. Siis koska ja kuinka päästä hänen kanssansa kahden tutkiaksensa häntä ja antaakseen hänelle tarpeelliset viittaukset?

Kyllästyneenä tuohon odotukseen päätti rouva Bretonneux siellä olonsa viimeisenä iltana etsiä hänet omasta kamaristaan, jossa tyttö luullen olevansa vapaana hänestä jo nukkkui makeasti yöuntaan.

Koputus ovelle herätti hänet. Hän kuunteli. Kolkutettiin uudestaan.

Hän nousi ja hapuili ovelle.

"Ken siellä?"

"Avatkaa, minä se olen?"

"Rouva Bretonneuxkö?"

"Niin."

Perrine avasi oven ja rouva Bretonneux puikahti joutuun sisään, jonka jälkeen Perrine painoi valaisunappulaa.

"Menkää jälleen tilallenne", lausui rouva Bretonneux, "niin voimme paremmin jutella."

Hän tarttui tuoliin, siirsi sen sängyn viereen niin, että Perrinen silmät joutuivat hänen eteensä jà alotti sitten heti:

"Veljestäni minä tässä tahdon puhua ja huomauttaa teitä muutamista seikoista. Kun nyt olette Guillaumen paikalla, niin täytyy teidän myöskin koettaa suojella veljeni terveyttä niin, kuin hän lukuun ottamatta vikojaan kuitenkin teki. Te näytätte ymmärtäväiseltä ja hyvältä tytöltä ja minä olen varma että, jos vain tahdotte, voitte palvella meitä niinkuin hänkin. Minä vakuutan että kyllä sitten puolestamme osotamme teille kiitollisuuttamme."

Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa Perrine jo tyyntyi: hänellähän ei ollut mitään peljättävää, kun oli puhetta herra Vulfranista. Mutta kun rouva Bretonneux sanoi hänen olevan "hyvän ja ymmärtäväisen" tytön, niin hänen epäluulonsa heti heräsi. Sillä mahdotonta oli että rouva Bretonneux, ollen itse viisas ja ymmärtäväinen, todella tarkottaisi mitä sanoo.

"Olen erittäin kiitollinen teille, rouva", vastasi Perrine teeskennellen yksinkertaisuutta, "ja olkaa varma siitä että hartain toivoni on tulla niin hyväksi palvelijaksi, että herra Vulfranin ei tarvitse kaivata Guillaumea."

"Sanoinhan minä teidän olevan älykkään tytön", vastasi rouva Bretonneux, "ja voivamme luottaa teihin."

"Teidän ei tarvitse kuin käskeä vaan, hyvä rouva."

"Ennen kaikkea teidän tulee pitää silmällä veljeni terveys ja kaikin tavoin varoa häntä vilustumasta, sillä semmoinen voisi tulla hänelle kuolemaksi vaikuttaen keuhkojen tulehduksen, jolle hän henkitorvivaivansa kautta on erittäin altis. Jos saisimme tuon henkitorvitulehduksen paranemaan, niin tulisi leikkauskin mahdolliseksi, joka tuottaisi hänelle näkönsä takaisin. Ajatelkaa mikä ilo se olisi meille kaikille!"

Siihen Perrine vastasi:

"Niin minullekin. Minäkin iloitsisin siitä sydämestäni."

"Nuo sanat ilmaisevat hyvän sydämenne, mutta, vaikka teillä onkin syytä olla kiitollinen sittä mitä hyväksenne on tehty ette kuitenkaan kuulu tähän perheeseen."

Perrine huomasi unohtaneensa varovaisuutensa ja lausui entisellä yksinkertaisella tavallaan:

"Niin, niin. Mutta se ei estä minua tuntemasta kiitollisuutta herra Vulfrania kohtaan. Uskokaa minua!"

"Sen kyllä uskonkin, mutta te voitte osottaa sitä, paitsi äsken mainitsemallani tavalla, myöskin vielä paljoa paremmin. Ei siinä kyllä että varomme häntä vilustumasta, häntä täytyy myöskin suojella kovista mielenliikutuksista, jotka voivat tuottaa hänelle kuoleman. Täkäläiset herrat ovat kertoneet minulle hänen innokkaasti Intiasta tiedustelevan poikaansa, rakasta Edmondiansa."

Hän keskeytti, mutta Perrine oli visusti vastaamatta tuohon alkulauseeseen ihan varmana siitä että "täkäläiset herrat", se on nuo kaksi nuorta herraa, eivät ole voineet kertoa rouva Bretonneuxille noista tiedusteluista. Jos Casimir olisi puhunut siitä, niin hän ei tietänyt mitään todenmukaista, koska oli kutsuttanut sinne äitinsä avuksi. Ja Théodorenkin oli mahdoton mitään tietää.

"He ovat kertoneet", jatkoi rouva, "että kaikki kirjeet ja sähkösanomat kulkevat teidän kanttanne ja että te käännätte ne ranskaksi. Hyvä! On erittäin tärkeä jos, niinkuin meidän ikävä kyllä on syytä odottaa, saapuu ikäviä uutisia, että poikani ennen muita saa siitä tiedon. Hän silloin heti sähköttää minulle, ja kun ei ole kovin pitkä matka Boulognesta tänne, niin voin heti saapua tänne lohduttamaan veliraukkaani. Sisar, etenkin vanhempi sisar, voipi tietysti paremmin käsittää veljen syvää surua kuin käly. Käsitättehän tarkoitukseni?"

"Kyllä! Ihan varmaan, rouva, kyllä mioä ymmärrän, ainakin luulen ymmärtäväni."

"Siis voimme luottaa siihen, että teetto niinkuin olen pyytänyt?"

Perrineä epäilytti hetkisen, mutta hän ei voinut olla vastaamatta.

"Teen kaiken minkä voin herra Vulfranin hyväksi."

"Minkä teette hänelle, teette meillekin, samaten kuin mitä teette meille, teette hänenkin hyväksensä. Saatte myöskin heti nähdä ettemme ole kiittämättömiä. Mitäpä esimerkiksi sanoisitte, jos saisitte kauniin puvun, joka sopisi teille oikein hyvin?"

Perrine olisi mielellään ollut vastaamatta, mutta kun oli pakko sanoa jotakin, hän supisti vastauksensa hymyilemiseen.

"Kauniin, laahoksisen puvun", jatkoi rouva Bretonneux.

"Minulla on suru."

"Voihan surupuvuissakin olla laahos. Te ette todellakaan ole sopivasti puettu atrioidaksenne veljeni pöydässä, päinvastoin olette sangen huonosti puettu, kummituksen näköinen kuin temppuja oppinut villakoira."

Perrine tiesi varsin hyvin olevansa huonosti ja sopimattomasti puettu, mutta kuitenkin häntä loukkasi temppuja oppineen villakoiran vertaus, etenkin kun se silminnähtävästi oli lausuttu häntä nöyryyttääksensä.

"Ostin mitä oli saatavana rouva Lachaisen luota."

"Rouva Lachaisen puvut olivat kyllin hyvät teille siioin, kun vielä olitte maankiertäjä, mutta nyt, kun veljeni on suvainnut määrätä teille paikan pöydässänsä, niin teidän täytyy olla puettuna sillä tavalla, ettei meidän tarvitse hävetä teitä, mikä, meidän kesken sanottuna, nyt on tapahtunut."

Siitä iskusta Perrine joutui niin hämilleen, että unohti näytellä pikku hölmön osaa.

"Oi! Niinkö?" hän huudahti surullisesti.

"Teillä ei voi olla aavistustakaan miten hullunkuriselta näytätte puserossanne."

Ja sitä muistellessaan rouva Bretonneux purskahti suureen nauruun, ikäänkuin tuo merkillinen pusero todellakin olisi hänen silmäinsä edessä.

"Mutta tuo kaikki on helppo auttaa ja kun aterioita varten saatte sievän puvun, joka sopii teille hyvin ja kauniin kävelypuvun matkojanne varten veljeni kanssa, niin olen varma siitä, että silloin johtuu mieleenne se, joka on nuo puvut teille hankkinut. Muuten olen varma siitä että liinavaatteennekaan eivät ole muita pukujanne paremmassa kunnossa. Katsokaamme!"

Tuota lausuessaan hän hyvin mahtavasti aukaisi toisen piironginlaatikon toisensa perästä ja sysi ne kiinni jälleen halveksivasti kohottaen olkapäitään.

"Ihan niinkuin luulin, ei mistään kotoisin, kurjan huonoa kaikki!"

Perrine oli liiaksi nolattu voidakseen vastata sanaakaan.

"On todellakin onneksi teille", jatkoi rouva Bretonneux, "että minä satuin käymään Maraucourtissa, ja minä kyllä otan tämän asian omakseni."

Perrine jo avasi huulensa kieltoa varten; hän ei tarvinnut ketään puhumaan puolestansa varsinkaan semmoisissa asioissa; mutta hän malttoi ajoissa mielensä ja nielasi vustauksensa. Hän ei saanut unohtaa että hänellä oli osa näyteltävänä, yksinkertaisen, tietämättämän tytön osa. Ehkä rouva Bretonneuxin sanat vain kuuluivat pahoilta ja sydämettömiltä, vaikka hän itse siltä oli hyväsydäminen ja suopea.

"Minä kyllä pyydän veljeäni", jatkoi rouva Bretonneux "suosittelemaltani ompelijattarelta Amiensista tilaamaan teille päivällis- ja kävelypuvun, jommoisia välttämättömästi tarvitsette ynnä täydellisen liinavaatevaraston. Luottakaa minuun, siitä kyllä tulee jotakin niin kaunista, että se alati muistuttaa minua. Nukkukaa nyt hyvästi, älkääkä unohtako mitä olen teille sanonut."

Kolmaskymmenesviides Inka.

Sanoilla "tehdä kaikki mitä voin herra Vulfranin hyväksi", ei Perrine ensinkään tarkoittanut sitä, miksi rouva Bretonneux niitä käsitti, eikä hänelle tietysti kertaakaan johtunut mieleen kertoa Casimirille sanaakaan tiedusteluista Intiasta ja Englannista.

Kuitenkin herra Casimir aina näytti ikäänkuin odottavan ilmotusta joka kerta kuin tapasi Perrinen yksin.

Mutta mitä hänellä oikeastaan olisi ollut ilmoitettavana, jos hän olisikin päättänyt rikkoa herra Vulfranin käskyä?

Dakasta, Debrasta ja Lontoosta saadut tiedot olivat kovin vaillinaiset ja vastakkaiset, jotapaitsi niissä oli aukkoja, joita oli mahdoton täyttää, etenkin viimeiseltä kolmelta vuodelta. Mutta siitä huolimatta herra Vulfran ei menettänyt toivoansa.

"Olemme jo voittaneet suurimmat vaikeudet", oli hänen tapana sanoa, "kun olemme voineet valaista kaukaisemmat vuodet; paljon helpompi on tietysti saada selvää myöhemmistä vaiheista. Jonakin päivänä kyllä löydämme semmoisen johtopylvään ja silloin meidän ei tarvitse muuta kuin seurata sen osotusta."

Jos rouva Bretonneux ei onnistunut toisessa suhteessa, niin hänen neuvonsa kohtasivat suosiollisempaa maaperää, kun hän kehotti Perrineä kohdistamaan huolenpitonsa herra Vulfranin terveyteen. Siihen asti Perrine ei suinkaan olisi tohtinut sateisina päivinä panna isäntänsä päällysnuttua mukaan vaunuihin eikä kehottaa häntä viileinä, tuulisina päivinä varovaisuuteen auttamalla nuttua hänen ylleen ja käärimällä silkkihuivia hänen kaulaansa, vielä vähemmin hän olisi tohtinut kosteina iltoina sulkea hänen huoneensa ikkunaa. Mutta siitä hetkestä asti kuin rouva Bretonneux oli ilmoittanut hänelle kylmän, kosteuden, tuulen ja sateen voivan pahentaa herra Vulfranin tautia, niin hänestä katosivat kaikki pelko ja arvelut.

Sen jälkeen Perrine ei milloinkaan noussut vaunuihin, oli ilma vaikka kuinka kaunis, ellei ensin katsonut oliko kuomu paikoillaan, kaulahuivi päällysnutun taskussa, ja vähäisimmästäkio tuulahduksesta hän ripusti nutun hänen olallensa ja huivin kaulaan. Jos putosi sadepisarakaan, niin hän seisahtui heti ja nosti ylös kuomun. Jos ilta oli viileä, niin hän pyysi häntä jäämään sisälle. Tavallisesti hän heidän kävelyillään kauppalassa astuskeli rivakasti ja vanhus häntä seurasi valittamatta, sillä valitus oli hänelle kovin vastenmielistä; mutta kun hän nyt käsitti, että rivakka astuminen oli hänelle vahingollista ja vaikutti rykimistä ja sydämen tykytystä, niin hän aina keksi jotakin tekosyytä millä estää väsyttämistä ja astui juuri parahiksi verkkaan niin kuin oli vanhuksille terveellistä.

Eräänä iltapäivänä kävellessään kauppalassa, he tapasivat neiti Belhommen. Tämä seisahtui tervehtimään herra Vulfrania ja sanoi lausuttuaan muutamia kohteliaita sanoja:

"Jätän teidät Antigonenne haltuun."

Mitä se merkitsi? Perrine ei käsittänyt sitä eikä herra Vulfrankaan kysyttäessä voinut selittää sitä. Seuraavalla lukutunnilla hän kysyi sitä opettajaltaan, joka selitti hänelle ken oli tuo Antigone ja antoi hänen lukea nuorisolle sovitetun kertomuksen Sofokleen Oidipoksesta. Illalla Perrine jätti le Tour du Monden ja luki sen sijaan tuon kertomuksen, joka näytti oikein liikuttavan herra Vulfrania, etenkin ne paikat, jotka soveltuivat häneen.

"Niin todellakin", lausui herra Vulfrao, "sinä olet todellakin minulle Antigone, vieläpä enemmänkin, sillä Antigone, onnettoman Oidipos raukan tytär, osotti hellyyttään ja rakkauttaan omalle isällensä, kun minä olen sinulle aivan vieras."

Siitä Perrine huomasi miten hänen oli onnistunut hiipiä herra Vulfranin sydämeen, tuon ankaran herran, jolla ei suinkaan ollut tapana ilmaista tunteitansa. Hän tulikin siitä niin liikutetuksi, että tarttui vanhuksen käteen ja suuteli sitä.

"Niin", sanoi herra Vulfran, "sinä olet hyvä tyttö." Ja laskien kätensä hänen päälaellensa hän jatkoi: "Et saa jättää minua silloinkaan, kun poikani on tullut kotiin. Hän kyllä on tunnustava mitä olet ollut minulle."

"Oi, olen niin vähä ja tahtoisin olla niin paljo."

"Minä kyllä sanon hänelle mitä olet ollut, vaikka hän sen itsekin kyllä näkee, sillä hänellä on sydäntä, pojallani."

Sangen usein hänen noin kiittävin sanoin oli tapana puhua pojastansa ja aina Perrinen silloin teki mieli kysyä kuinka hän oli voinut olla niin ankara pojallensa, kun hän kuitenkin niin syvästi häntä rakasti, mutta aina sanat liikutuksesta tarttuivat hänen kurkkuunsa. Sitä paitsi oli asia liian arka noin vain kosketella.

Mutta sinä iltana lausutut sanat rohkaisivat hänen mieltänsä niin, että hän tunsi voivansa koettaa. Ei voisi sitäpaitsi toistekaan sattua otollisempaa tilaisuutta: hän oli yksinään herra Vulfranin kanssa tämän yksityisessä huoneessa, jonne ei kenkään kutsumatta saanut tulla ja istui hänen vieressänsä yksinäisen lampun valossa. Pitikö hänen siis epäillä?

Ei, nyt oli varmaankin sopiva hetki.

"Sallitteko minun", hän kysyi sydän kurkussa ja vapisevalla äänellä, "sallitteko minun kysyä jotakin, jota en käsitä ja jota alituisesti mietin rohkenematta puhua siitä?"

"Kysy vapaasti."

"En käsitä sitä, että olette voineet lähettää poikanne luotanne, kun kuitenkin niin syvästi rakastatte häntä."

"Sentähden että sinun iälläsi ei tunneta muuta kuin hellyyttä ja rakkautta, ensinkään käsittämättä velvollisuuden lakeja. Tässä isän velvollisuus vaatii minua rankaisemaan poikaani virheistä, jotka ehkä olisivat voineet vaivuttaa hänet syvällekin, rankaisemaan häntä semmoisella tavalla, että hän sitä muistaisi koko elinaikansa. Hänen täytyi saada kokea että minun tahtoni oli hänen tahtoansa mahtavampi. Sentähden lähetin hänet Intiaan, mutta en milloinkaan aikonut antaa hänen jäädä sinne muuta kuin vähäksi aikaa ja minä annoin hänelle toimen, joka ei suinkaan ollut hänelle alentava, sillä hän edusti siellä liikettäni. Voisinko aavistaakaan hänen siellä rakastuvan tuohon kurjaan olentoon ja antavan viekotella avioliittoon, joka oli sulaa hulluutta… tykkänään mielipuolen tekoa."

"Mutta kirjottaahan isä Fildes että hän, jonka hän otti puolisoksensa, ei ollut mikään kurja olento."

"Hän oli semmoinen koska suostui avioliittoon, joka täällä Ranskassa on laiton ja vaikka tiesi etten milloinkaan voi tunnustaa häntä tyttärekseni sen enempää kuin voin kutsua poikaani kotiin ennenkuin hän oli hänestä eronnut. Siinähän olisin rikkonut isän velvollisuutta vastaan ja samalla tunnustaa oma tahtoni mitättömäksi. Niin pitkälle ei minun kaltaiseni mies voi mennä. Minä tahdon sitä, mikä on velvollisuuteni, hieromatta sovintoa tahtoni tahi velvollisuuteni kanssa."

Hän lausui tuon niin lujan päättävästi, että Perrinen sydän oikein jähmettyi; kohta sen perästä hän jatkoi:

"Sinulla on syytä kysyä minkätähden, kun en ole tahtonut nähdä poikaani hänen naituaan, nyt kutsun hänet kotiin. Se on sentähden, että nykyiset olot eivät ole samanlaiset kuin silloin. Tuommoisen kolmetoista vuotta kestäneen valeavioliiton perästä on poikani täytynyt kyllästyä tuohon olentoon ja siihen kurjaan elämään, jota hän on viettänyt hänen rinnallaan. Toiselta puolen olen minäkin muuttunut: terveyteni on murtunut ja olen tullut kivuloiseksi, olen sokea enkä voi saada näköäni takaisin muuten kuin leikkauksen avulla, jonka onnistuminen riippuu siitä olenko kylliksi tarve ja rauhallisella mielellä. Luuletko poikani, saatuaan tietoa siitä, hetkeäkään epäilevän? Hän kyllä silloin hylkää tuon naisen, jolle minä joka tapauksessa antaisin tyttärineen runsaan elatuksen. Minä rakastan poikaani, mutta tiedä, hän rakastaa myöskin minua yhtä paljon. Kuinka monesti hän onkaan ikävällä muistellut isänsä kotia, Maraucourtia! Kuinka katkeraan hän onkaan surrut ja katunut tekoaan! Saat nähdä että hän saatuaan tietää totuuden heti rientää tänne."

"Hän siis jättäisi puolisonsa ja tyttärensä?"

"Hänellä ei ole puolisoa eikä tytärtä."

"Mutta isä Fildes kirjottaa isä Leclercin vihkineen hänet lähetyskirkossa."

"Semmoinen avioliitto on mitätön Ranskassa; se on tapahtunut vastoin tämän maan lakeja."

"Mutta Intiassa, onko se sielläkin laiton?"

"Minä puratan sen Roomassa."

"Entä hänen tyttärensä?"

"Laki ei tunnusta semmoista tytärtä."

"Laki on siis kaikki kaikessa?"

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan sitä, että eihän se ole laki, joka velvoittaa vanhempia lempimään lapsiaan ja lapsia rakastamaan vanhempiaan. En minä lain vuoksi rakastanut isä raukkaani vaan sentähden että hän oli hyvä, lempeä, hellä ja sydämestänsä rakasti minua, sentähden että olin onnellinen ja iloinen milloin hän syleili ja suuteli minua ja puhutteli minua hellästi tahi hymyili minulle. En voinut uneksia mitään parempaa kuin olla hänen luonansa, silloinkin kun hänellä ei ollut aikaa minulle, vaan oli jossakin työssä. Ja hän rakasti minua sentähden, että hän oli kasvattanut minut, sentähden, että piti huolta minusta ja tiesi minun rakastavan häntä kaikesta sydämestäni. Lailla ei ollut ensinkään tekemistä tunteidemme kanssa. Minä en koskaan ajatellut lain yhdistävän meitä, sillä minä tiesin varmasti keskinäisen rakkauden yhdistävän meitä."

"Mihin tahdot tulla?"

"Suokaa anteeksi, jos lausun sanoja, jotka ehkä tuntuvat teistä hyvin typeriltä, mutta minä sanon suoraan mitä arvelen ja tunnen."

"Sentähden juuri minä kuuntelenkin sinua, sillä ymmärtämättömätkin sanasi kuitenkin ilmaisevat tulevansa hyvästä sydämestä."

"No niin, herra! Siihen juuri tahdoin tullakin. Jos siis rakastatte poikaanne ja tahdotte hänet luoksenne, niin tietysti hänkin rakastaa tytärtään ja tahtoo pitää hänet luonaan."

"Hän ei epäile, kun on valitseminen isän ja tyttären välillä. Kun sitäpaitsi avioliitto on mitättömäksi julistettu, niin hän ei enää merkitse pojalleni mitään. Intian tyttäret ovat aikaisin kehittyneet. Hän voi piankin naittaa hänet, joka asia ei suinkaan ole vaikea niiden runsaiden myötäjäisten tähden, jotka minä lahjotan. Hänen ei suinkaan tule vaikea erota tytöstä, joka ei varmaankaan epäile erota hänestä seurataksensa toista. Sitäpaitsi ei elämämme ole pelkkää tunteellisuutta, siinä on paljon muutakin yhtä painavaa meidän päättäessämme jotakin asiaa. Edmondin lähtiessä Intiaan ei varallisuuteni ollut lainkaan niin suuri kuin nykyään. Nähdessään aseman, joka asettaa hänet maansa teollisuusliikkeen etupäähän — ja minä näytän hänelle loistavan tulevaisuutensa kaikkine siitä seuraavine rikkauksineen ja kunnianosotuksineen — hän ei suinkaan hylkää sitä pienen mulattitytön vuoksi."

"Mutta ehkei tuo pieni mulatti ensinkään ole niin inhottava kuin kuvittelette?"

"Hindulaistyttö."

"Mutta kirjat, joita luen teille kertovat hindulaisten yleensä olevan eurooppalaisia kauniimmat."

"Matkustavaisten ylistyksiä."

"Niissä kerrotaan heidän olevan sulavaliikkeiset ja soikeakasvoiset. Heidän katseensa on syvä, suu pieni ja koko muoto lempeä. He ovat notkeat, suloliikkeiset, puhtaat, kärsivälliset, rohkeat, ahkerat ja tottunoeet työhön…"

"Oletko oppinut tuon kaiken ulkoa?"

"Eikö pidä muistaa mitä on lukenut? Kaiken sen nojalla, mitä olen lukenut hindulaisista, en voi uskoa heidän olevan niin inhottavia kun olette taipuisa uskomaan."

"Mitä se minuun koskee? Enhän minä häntä tunne."

"Mutta jos tuntisitte hänet, niin ehkä hän ei olisi niinkään inhottava, ehkä vielä pitäisittekin hänestä."

"En koskaan! Kun vaan muistelen häntä jä hänen äitiään niin raivostun."

"Mutta jos tuntisitte hänet, niin tuo viha ehkä lauhtuisi."

Herra Vulfran puristi nyrkkiään vihasta ja Perrine tosin sitä vähäisen säikähti, mutta tointui heti ja jatkoi:

"Tarkotan tietysti että hän ei olisi semmoinen kuin kuvailette, sillä hän voipi, eikö niin, olla todellinen vastakohta vihanne luomalle kuvalle. Sanoihan isä Fildes hänen äitinsä olleen hurmaavan naisen, lahjakkaan, hyvän, hellän…"

"Isä Fildes on kunnon pappi, joka katselee elämää ja ihmisiä suvaitsevaisuuden silmälasilla, sitä paitsi hän ei ole tuntenut puheenalaista naista."

"Hän mainitsee kuulustelleensa häntä kaikilta, jotka ovat häntä tunteneet, eivätkö heidän vakuutuksensa paina yhtä paljon kuin yhden yksityisen mielipide? Ja jos hän nyt olisi täällä luonanne, eikö hän, poikanne tytär, voisi paljoa paremmin kuin minä toimittaa kaikki nämä pienet tehtävät mieliksenne."

"Älä puhu omaksi vahingoksesi."

"En puhu edukseni enkä vahingokseni, vaan oikeuden puolesta."

"Oikeuden!"

"Niin oikeuden, semmoisena kuin minä sen käsitän, tahi semmoisen, jos niin tahdotte, kuin minä tietämättömyydessäni sen käsitän. Juuri sentähden että hänen syntyperäinen oikeutensa on epäilyksenalainen, luulen tuon nuoren tytön, päästyään teidän turviinne, olevan sitä kiitollisemman ja rakastavan teitä sitä syvemmin."

Perrine pani kätensä ristiin ja katseli häntä silmiin ikäänkuin hän olisi voinut nähdä hänet ja lausui liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Oi herra, ettekö soisi poikanne tyttären teitä rakastavan?"

Herra Vulfran nousi kärsimättömästi tuolilta.

"Olenhan jo sanonut ettei hän milloinkaan tule tyttärekseni. Minä vihaan häntä, niinkuin vihasin hänen äitiänsäkin. Hehän ovat riistäneet minulta poikani eivätkä luovuta häntä minulle takaisin. Luuletko todellakin ettei Edmondini jo aikoja sitten olisi täällä luonani elleivät he ole lumonneet häntä? Ja ovathan he olleet hänelle kaikki kaikessa, kun minä, hänen isänsä, en ole ollut mitään."

Hän puhui kiivaasti, lyhyin askelin astuen edestakaisin huoneessansa melkein raivoten, jommoista kohtausta Perrine ei vielä milloinkaan ollut nähnyt.

Äkkiä herra Vulfran seisahtui hänen eteensä.

"Mene huoneesesi", hän käski, "äläkä milloinkaan enää, kuuletko, älä milloinkaan enää rohkene puhua noista olennoista. Ja mitä sinun onkaan niiden kanssa tekemistä? Ken on käskenyt sinua puhumaan kanssani semmoista?"

Hetkisen Perrine seisoi siinä säikähtyncenä, mutta vastasi sitten:

"Oi, ei kukaan, herra, vannon sen. Minä olen vain tulkinnut mitä sydämeni minulle kuiskasi, kun en, ollen itse orpo, isätön ja äiditön, voinut olla asettumatta pikku tyttönne sijalle."

Herra Vulfran tyyntyi, mutta lisäsi kuitenkin vieläkin uhkaavalla äänellä:

"Ellet tahdo perin suututtaa minua, niin älä milloinkaan koske tähän aineeseen, joka, näethän sen, tuskastustaa minua. Et saa vastustaa minua tuolla tavoin."

"Antakaa minulle anteeksi", rukoili Perrine itku kurkussa, "minun ei olisi pitänyt sanoa mitään."

"Ei, sitä sinun ei olisi pitänyt", vastasi herra Vulfran, "etenkin kun se, mitä olet sanonut, ei ole hyödyttänyt mitään."

Kolmaskymmenesknudes luku.

Koittaakseen täyttää kaikki aukot kirjeenvaihtajiensa tiedonannoissa poikansa vaiheista viime kuluneena kolmena vuotena pani herra herra Vulfran ilmoituksen Kalkutan, Dakan, Debran, Bombayn ja Lontoon enimmin levinneihin sanomalehtiin, ja siinä luvattiin neljänkymmenen punnan [neljäkymmentä puntaa = 1000 Smk. Suom. muist.] palkinto pienimmästäkin varmasta tiedonannosta herra Edmond Paindavoinen kohtalosta. Semmoinen ilmoitus näkyi niissä joka viikko. Kun yksi vastaus Lontoosta kertoi herra Edmondin aikoneen matkustaa Egyptiin ehkäpä Turkinmaallekin, niin ulotti herra Vulfran ilmoituksensa Kairoon, Aleksandriaan ja Konstantinopoliin. Ei saanut laiminlyödä mitään keinoa, eipä mahdottomiakaan eikä uskomattomimpiakaan. Sitäpaitsi juuri uskomattomin keino tässä kuljeksivassa elämässä saattoikin olla uskottava.

Jotta pääsisi hävyttömistä nylkemisistä ei herra Vulfran ilmottanut omaa osotettansa, vaan olivat vastaukset lähetettävät hänen pankkiirillensa Amiensissa, joka otti vastaan kaikki tuhannen frangin palkinnon toiveessa kirjoitetut kirjeet ja lähetti ne Maraucourtiin.

Mutta ei ainoakaan noista kovin lukuisista kirjeistä ollut semmoinen, että siihen voisi perustaa mitään tiedusteluja. Suurin osa tuli jos jonkinmoisilta asiamiehiltä, jotka sitoutuivat tiedustelemaan ja vakuuttivat onnistuvansa, jos vaan saisivat etukäteen tiedustelemisiin tarvittavan rahamäärän. Muutamat olivat pelkkiä juttuja perustuen luulotteluihin ja arveluihin luvaten kaikki antamatta mitään. Toiset kertoivat viisi, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten tapahtuneita seikkoja. Ei ainoakaan kosketellut viimeksi kulunutta ilmoituksessa mainittua kolmea vuotta eivätkä maininneet nekään varmoja tapahtumia.

Perrine luki ja käänsi kaikki nuo kirjeet, ja vaikka ne olivat tykkönään arvottomia, niin herra Vulfran ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa.

"Ahkera ilmotus tässä yksistään auttaa", lausui herra Vulfran aina.

Ja väsymättä hän uudisti ilmotuksensa.

Vihdoin tuli eräänä päivänä kirje Sarajevosta Bosniasta, jota voi ottaa varteen. Se oli kirjotettu huonolla englanninkielellä ja siinä luvattiin varmoja tietoja Edmond Paindavoinesta edellisen vuoden marraskuuhun asti, jos Times-lehdessä luvattu rahamäärä sijoitettaisiin erääseen Sarajevon pankkiin. Jos tarjous otetaan varteen niin vastattakoon N:o 910:lle Sarajevon postikonttoriin.

"Siinä nyt näet että olin oikeassa", huudahti herra Vulfran, "siitä ei ole enää pitkä aika… marraskuussa viime vuonna."

Hänen ilonsa kuvaili ennen kärsimäänsä epävarmuuden tuskaa ja pelkoa; mutta nyt hän voi näyttää toteen että Edmond vielä oli elossa, näyttää sen toteen varmoilla todistuksilla eikä ainoastaan luottaa isällisiin tunteihinsa ja lujaan uskoonsa.

Ensi kerran hän myöskin alettuaan tiedustelujaan puhui pojastansa Talouelin ja veljensä- sekä sisarensapojalle.

"Minulla on suuri ilo kerrottavana teille, olen saanut tietoja Edmondista; hän oli Bosniassa viime marraskuussa."

Suuri oli hämmästys ja kulovalkean tavoin uutinen levisi ympäri kauppalaa. Nyt niinkuin tavallisesti huhu suureni kun kaikki liioitellen sitä kertoivat:

"Herra Edmond palajaa kotiin!" kerrottiin kaikkialla.

"Onko mahdollista?"

"Jos tahdotte varmuutta, niin katselkaa nuoria herroja ja herra Talouelia."

Itse asiassa heidän naamansa olivat katseltavia. Théodore ja Casimir näyttivät huolestuneilta, juuri kuin suuri suru heitä painaisi. Talouel sitä vastoin, joka jo kauan oli totuttanut kasvojansa ilmaisemaan ihan päinvastaisia tunteita kuin ajatteli, näytti erinomaisen iloiselta ja tyytyväiseltä.

Kuitenkin oli niitäkin, jotka eivät oikein ottaneet uskoaksensa pojan palaamista:

"Vanhus on ollut liian kova ja ankara. Poika ei ollut ansainnut niin suurta rangaistusta muutamista veloista että hänet lähetettiin Intiaan. Kun kotiperhe sysäsi hänet luotaan, hän siellä perusti oman. Ja sitäpaitsi jospa hän olisikin ollut Bosniassa tai Turkinmaalla, niin eipä sen vuoksi ole sanottu että hän onpi kotimatkalla: Eihän toki tie Intiasta Ranskaan kulje Bosnian kautta!"

Se oli herra Benditin arvelu, hän kun englantilaisella kylmäkiskoisuudella arvosteli asioita ainoastaan käytännölliseltä kannalta seoittamatta niihin vähääkään tunteellisuutta.

"Minäkin soisin pojan tulevan kotiin", hän sanoi, "liike saisi siitä sen arvon, jota se nyt on vailla, mutta minulle ei riitä että toivon jotakin, minulla pitää myöskin olla syytä uskoa sitä. Tämmöinen meno on ranskalaista eikä englantilaista ja puolestani I am an Englishman, olen englantilainen."

Juuri sentähden, että nuo huomautukset olivat englantilaisen lausumia, kaikki kohottivat niille olkapäitään.

"Jos isäntä kerran puhui poikansa kotiintulosta, niin voi myöskin luottaa siihen; isäntä ei puhu joutavia."

"Niin, ei kauppa-asioissa. Mutta nyt ei puhukaan tehtaanomistaja vaan isä."

Ja herra Vulfran puhui alinomaa Perrinen kanssa toiveistaan:

"Nyt on vain kysymys ajasta: Bosnia ei ole Intia, ei mikään meri, johon voi hukkua jäljettömiin. Jos vain saamme varmoja tietoja siitä missä hän oleskeli marraskuussa, niin on meillä varma jälki, jota meidän on helppo seurata."

Ja niin täytyi Perrinen etsiä kirjastosta kaikki kirjat, joissa puhuttiin Bosniasta ja hakea niistä, mitään löytämättä, selitys minkätähden hänen poikansa oli matkustanut sinne ja viipynyt semmoisessa puolisivistyneessä ja karkealuontoisessa maassa, jossa ei ole suurta kauppaa eikä teollisuutta.

"Ehkä hän oli siellä ainoastaan läpikulkiessansa", arveli Perrine.

"Se on hyvin luultavaa ja yksi todistus lisäksi hänen pikaisesta kotiintulostansa. Ja jos hän oli siellä läpimatkalla, niin voimme myöskin olla varmat siitä ettei hänellä ollut puolisonsa eikä tyttönsä seurassaan, sillä Bosnia ei ole mikään matkailijamaa. Siis hän on varmaankin eronnut vaimostaan."

Kun Perrine ei vastannut mitään, vaikka häntä kyllä halutti, niin herra Vulfran loukaantui.

"Sinä et sano mitään."

"En, siitä syystä etten tohdi vastustaa teitä."

"Tiedät varsin hyvin että minä tahdon sinun sanomaan kaikki mitä ajattelet."

"Niin te kyllä tahdotte muutamissa asioissa, toisissa ette. Ettekö ole kieltänyt minua puhumasta tuosta… nuoresta tytöstä? Ja minä pelkään taaskin suututtavani teitä."

"Sinä et suututa minua, kun sanot minulle syyt minkä tähden luulet heidän olevan mukana Bosniassa."

"Olemmehan lukeneet siksi paljon Bosniasta, että meidän pitäisi tietää sen olevan semmoinen maa, missä naiset kyllä voivat matkustaa, etenkin semmoiset, jotka ovat matkustelleet Intian vuoristoissa, joihin Balkanin vuoria ei voi edes verratakaan vaarojen ja ponnistusten suhteen. Ja vaikkapa herra Edmond olisikin ainoastaan läpikulkien oleskellut Bosniassa, niin en käsitä miksikä eivät hänen puolisonsa ja tyttärensä olisi voineet olla hänen seurassansa, kun kaikki Intian eri osista saapuneet kirjeet yksimielisesti kertovat heidän aisa olleen hänen mukanaan. Lopuksi on vielä toinenkin seikka, jota en rohkene sanoa teille, sentähden että se ei sovellu teidän omiin toivoihinne."

"Sano se kuitenkin."

"Kyllä, mutta pyydän jo edeltäpäin huomauttaa että tarkotan ainoastaan omaa parastanne ja terveyttänne, joka aina kärsii, jos toivonne pettyvät. Eikö ole niin?"

"Selitä sanasi tarkemmin."

"Siitä syystä, että herra Edmond oli Sarajevossa viime marraskuussa, luulette hänen olevan paluumatkalla tänne ja saapuvan… pian."

"Aivan oikein."

"Ja kuitenkaan häntä ei löydetä."

"Siihen johtopäätökseen en suostu."

"Toinen tahi toinen syy on voinut estää häntä tulemasta. Onhan hän voinut kadota."

"Kadotako?"

"Niin, onhan hän voinut palata Intiaan… tahi lähteä muuanne, vaikkapa Amerikkaankin."

"Ei saa arvata noin umpimähkään."

"Ei suinkaan, herra, mutta valitessaan sen, mitä toivoo ja hylätessään vastenmieliset mahdollisuudet joutuu…"

"Mihin?"

"Ainakin voi silloin tulla kärsimättömäksi. Muistelkaa vain kuinka levoton olette ollut koko ajan tuon kirjeen Sarajevosta saavuttua. Eikä kuitenkaan ole siitä vielä kulunut niin paljon aikaa, että vastaus olisi ehtinyt saapua. Te ette enää rykinyt juuri ollenkaan, nyt sitä teette monta kertaa päivässä, hengästytte ja on sydämen tykytystä, punastutte ja kalpenette vuorotellen ja otsasuonenne paisuvat. Kuinka sitten käy, jos todellakin saatte kauan odottaa vastausta ja jos se saavuttuaan on… toisenlainen kuin soisitte ja toivotte? Te olette jo niin tottunut sanomaan: 'Niin se on eikä toisin', niin etten voi muuta kuin olla levoton. On niin kauheata, kun ihmistä kohtaa kauhein isku, juuri silloin kuin toivoo parahinta. Minä tunnen sen, sillä minä olen saanut kokea sitä. Kun isän sairasteltua niin kauheasti pelkäsimme pahinta, ja hän sitten näytti paranevan, niin uskoimme ja luotimme sokeasti hänen paranemiseensa, samana päivänäkin kuin hän kuoli. Me olimme houkkiot, äiti ja minä antautuessamme toiveiden valtaan ja minä luulen tuon odottamattoman surun juuri murtaneen äiti raukkani voimat. Hän ei enää tointunut siitä iskusta ja puolen vuoden kuluttua oli hänkin kuollut. Ja muistellessani tuota kaikkea, sanon itselleni että tekin…"

Hän ei voinut lopettaa, itku oli kurkussa puristaen sen kokoon, ja tahtoessaan jatkaa, kun tiesi ettei herra Vulfran häntä täydelleen käsittänyt, hän luuli tukehtuvansa.

"Älä herätä noita muistoja eloon lapsi raukka", lausui herra Vulfran, "äläkä luule sentähden, että sinä olet saanut kärsiä niin paljon, ettei ole maailmassa muuta kuin surua ja onnettomuutta. Se vaikuttaa sinuun pahaa, eikä sitäpaitsi ole oikeudenmukaistakaan."

Silminnähtävästi oli kaikki, mitä Perrine sanoi tahi teki, turhaa sillä hän ei voinut järkyttää tuota lujaa luottamusta, joka ei voinut uskoa muuta kuin että kaikki tapahtuisi toivomuksen mukaan. Hän ei enää voinut muuta kuin odottaa, tuskaantuneena arvaillen miten käy, kun saapua Amiensin pankkiirin kirje ja vastaus Sarajevosta.

Mutta ei tullutkaan mitään kirjettä, pankkiiri tuli itse.

Eräänä aamuna herra Talouel tapansa makaan, kädet taskussa, astuskeli edestakaisin verannallaan, katseellaan tarkastellen tehtaiden pihoja. Silloin hän näki pankkiirin, jonka erittäin hyvin tunsi, sangen vakavana ja huolestuneen näköisenä astuvan portin luona vaunuistaan ja suuntavan askeleensa konttoriin päin.

Parilla harppauksella oli Talouel rientänyt verannalta alas ja riensi hänen luoksensa. Lähestyessään hän heti tulijan vakavista liikkeistä huomasi hänen tuovan huonoja uutisia.

Voimatta hillitä uteliaisuuttansa hän huudahti:

"Arvelenpa teidän tuovan huonoja uutisia, hyvä herra?"

"Huonoja."

Vastaus supistui siihen ainoaan sanaan.

Herra Talouel jatkoi:

"Mutta…"

"Huonoja."

Muuttaen puhetapaansa pankkiiri heti sen jälkeen kysyi:

"Onko herra Vulfran konttorissaan?"

"Kyllä."

"Tahtoisin heti päästä hänen puheillensa."

"Mutta ehkä minä…"

"Ei käy päinsä."

Jos pankkiiri, joka hämillään ja levottomasti katseli maahan olisi katsahtanut ylös, niin hänelle myöskin olisi selvinnyt, että sinä päivänä kuin herra Talouel pääsee Maraucourtin tehtaitten isännäksi hän kalliisti vielä saa maksaa tuon salaperäisyyden.

Herra Talouel oli ollut nöyrä ja matelevainen niin kauan kuin vielä toivoi saavansa tietää mitä halusi, mutta nähdessään pettyneensä tuli toinen ääni kelloon ja hän lausui röyhkeästi:

"Osaattehan itsekin herra Vulfranin huoneeseen", ja meni pois kädet taskuissa.

Kun pankkiiri ei ollut ensimäistä kertaa Maraucourtissa, niin hänen ei myöskään ollut vaikea osata herra Vulfranin huoneeseen. Mutta kuitenkin hän seisahttri oven eteen vähäisen miettimään mitä sanoa.

Hän ei vielä ehtinyt kolkuttaa, kun herra Vulfranin ääni kuului sisältä:

"Sisään!"

Hänellä ei enää ollut miettimiseen aikaa, vaan astui sisälle sanoen:

"Hyvää päivää, herra Vulfran!"

"Mitä, tekö? Ja täällä Maraucourtissa!"

"Niin, minulla oli asioita Picquignyhyn ja poikkesin samalla tänne tuomaan teille vastauksen Sarajevosta."

Perrine istui pöytänsä ääressä vallan kivettyneenä, sillä hän tiesi mitä sitten seurasi.

"No?" kysyi herra Vulfran maltittomasti.

"Eivät ole asiat niin, kuin teidän oli syytä toivoa, niin, kuin me kaikki toivoimme."

"Tuo mies on siis tahtonut peijata meiltä tuhatta frangiamme?"

"Ei, hän näyttää rehelliseltä mieheltä."

"Hän ei siis tiedä mitään."

"Hänen tietonsa ovat liiankin varmat… onnetonta kyllä."

"Onnetontako?"

Ne olivat herra Vulfranin lausumat ensimäiset epäilevät sanat.

Syntyi äänettömyys ja herra Vulfranin synkistyvästä otsasta oli helppo lukea hänen tunteensa: kummastusta ja levottomuutta.

"Siis ei ole minkäänlaisia uutisia Edmondista marraskuun jälkeen?" hän kysyi.

"Ei ole."

"Mutta mitä tietoja meillä on siihen asti? Ovatko ne varmoja ja luotettavia?"

"Meillä on virallisia, Sarajevossa olevan Ranskan konsulin allekirjoittamia paperia, jotka todistavat saamiemme tietojen todenperäisyyden."

"Mutta puhukaa toki, kertokaa nuo uutiset."

"Viime marraskuussa oli herra Edmond saapunut Sarajevoon… valokuvaajana."

"No, no! Eihän toki. Tarkotatte hänellä olleen valokuvauskone mukanaan."

"Hän saapui sinne matkustavana valokuvaajana, vaunut työpajana ja niissä hän asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Muutamia päiviä hän valokuvasi eräällä torilla…"

Hän etsi muutamista papereista, joita oli levittänyt herra Vulfranin pöydänkulmalle.

"Kun teillä näkyy olevan papereita mukananne, niin lukekaa ne, se käy pikemmin", lausui herra Vulfran.

"Kyllä minä luen. Kerroin hänen työskennelleen valokuvaajana kaupungin torilla Filippovitsh-torilla. Marraskuun alussa hän läksi Sarajevosta lähteäkseen…"

Hän etsi uudestaan papereistansa.

"Lähteäksensä Trawnikiin ja sairastui tahi saapui sairaana molempien kaupunkien välillä olevaan kylään."

"Herra Jumala!" huudahti herra Vulfran. "Oi Jumalani, Jumalani!"

Ja hän pani kätensä ristiin, tuskaantuneen näköisenä, vavisten kiireestä kantapäähän, kauhistuneena ikäänkuin näkisi poikansa haahmon edessänsä.

"Tehän olette lujaluontoinen mies…"

"Mitä auttaa lujaluontoisuus kuolemaa vastaan? Poikani…"

"Niin, täytyyhän teidän saada tietää tuo kauhea totuus: seitsemäntenä päivänä marraskuuta kuoli herra Edmond… Busovatshin kylässä keuhkojen tulehdukseen."

"Se on mahdotonta!"

"Oi, herra Paindavoine! Niin sanoin minäkin saadessani nämä paperit, vaikka ne ovat Ranskan konsulin todistamat; mutta tämä kuolintodistus: Edmond-Vulfran Paindavoine, syntynyt Maraucourtissa Sommen departementtia, kolmenkymmenen neljän vuoden vanhana. Soveltuuhan se alusta loppuun. Kun sittenkin epäilin, niin sähkötin konsulillemme Sarajevoon ja tässä on vastaus: 'Paperit oikeat, henkilö todellakin kuollut'."

Mutta herra Vulfran ei näyttänyt kuuntelevan. Kokoonkyyristyneenä nojatuolissansa, pää alas painuneena rinnalle asti hän ei antanut elon merkkiäkään. Ja Perrine istui siinä tohtimatta liikahtaakaan, saamatta ääntäkään kurkustansa ja peljästyneenä sekä luuli hänen kuolleen.

Äkkiä vanhus kohotti kyynelten huuhtomat kasvonsa, ojensi kätensä ja painoi soittonappulaa, joka johti Talouelin, Théodoren ja Casimiria huoneeseen.

Soitto oli niin kiivas, että kaikki kolme heti saapuivat.

"Oletteko siellä Talouel, Théodore, Casimir?"

Kaikki kolme vastasivat yhtä aikaa.

"Olen juuri saanut tiedon poikani kuolemasta. Talouel keskeyttäkää heti paikalla työ. Käskekää telefonilla että naulaavat taululle ilmotuksen että työtä jatketaan ylihuomenna ja että huomenna pidetään surujumalanpalvelukset Maraucourtin, Saint Pipoyn, Hercheuxin, Bacortin ja Flexellesin kirkoissa."

"Enoni, setäni!" huudahtivat molemmat nuoret herrat ikäänkuin yhdestä suusta.

Mutta hän keskeytti heidät.

"Minun tarvitsee saada olla yksin, jättäkää minut."

Kaikki menivät ulos. Perrine yksin jäi hänen luoksensa.

"Aurelie, oletko täällä?" kysyi herra Vulfran.

Hän vastasi purskahtamalla itkuun.

"Mennään kotiin."

Niinkuin aina, niin nytkin hän toisella kädellä nojasi Perrinen olkapäähän ja sillä tavoin he saapuivat pihalle ensimäisten työmiesjoukkojen lähtiessä työstä. Sillä tavoin he astuivat kauppalan läpi, jonne uutinen jo oli levinnyt talosta taloon, ja jokainen kyseli itseltään, nähdessään heidän astuvan ohitse, jaksaako hän kestää tuon musertavan iskun. Olihan hän jo niin surunpainamana, hän joka tavallisesti aina astui niin jäykkänä ja suorana, kallistuneena kuin puu, jonka myrsky on keskeltä katkaissut.

Samaa kysyi Perrinekin vielä tuskaantuneempana, sillä hän tunsi miten vanhuksen käsi vapisi hänen olkapäällään, vaikkei hän lausunut sanaakaan. Hän siitä kyllä käsitti miten kovasti hän kärsi.

Saatettuaan hänet huoneeseensa hän lausui:

"Ilmota, minkätähden tahdon olla yksin. Ei kukaan saa tulla sisälle eikä kukaan puhutella minua."

Perrinen mennessä hän jatkoi:

"Ja minä kun en tahtonut uskoa sanojasi?"

"Oi, jospa saisin…"

"Anna minun olla!" vastasi hän tylysti.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Koko yön oli linnassa vilkasta liikettä ja melua, sillä vähitellen saapuivat Parisista herra ja rouva Stanislas Paindavoine, joille Théodore oli sähköttänyt, herra ja rouva Bretonneux Casimirin kutsusta ja lisäksi Dunkerquesta ja Rouenista rouva Bretonneuxin molemmat naimisissa olevat tyttäret miehineen ja lapsineen. Ei ketäkään saanut puuttua tuosta Edmond raukan surujuhlasta. Täytyihän sitäpaitsi jokaisen olla siellä valvomassa etujansa ja vakoilemassa toisia. Nyt kun paikka oli tyhjä, ken anastaisi sen? Nyt oli oikea aika toimia ja jokaisen ottaa avuksi kaikki kestävyytensä, älynsä ja juonittelutaitonsa. Mikä onnettomuus, jos tämä teollisuuslaitos, joka oli koko paikkakunnan tukena, joutuisi tuommoisen kelvottoman tyhjäntoimittajan käsiin kuin Théodoren! Mikä vahinko, jos tuommoinen ylpeä, typerä poika kuin Casimir joutuisi sen herraksi! Ei kummallekaan noista molemmista perheistä johtunut mieleen mahdollisuus veljellisesti jakaa serkkujen kesken tuo suuri perintö. Molemmat tahtoivat kaikki itselleen, eivät suoneet mitään toiselle. Mitä oikeutta olikaan toisella siihen?

Perrine odotti aamulla että sekä rouva Paindavoine että rouva Bretonneux kävisivät hänen luonaan; mutta ei kumpikaan tullut ja siitä hän ymmärsi etteivät enää luulleet tarvitsevansa häntä, ei ainakaan sillä hetkellä. Mitä hän olikaan siinä talossa? Nythän olivat siellä herroina herra Vulfranin veli, sisar, veljen- ja sisaren pojat, he kun olivat perijät.

Hän odotti sitäkin, että herra Vulfran käskisi häntä seuraamaan itseään kirkkoon, niinkuin teki joka sunnuntai Perrinen saatua Guillaumen viran; mutta ei siitäkään tullut mitään, ja kun kirkonkellot, jotka edellisestä päivästä asti olivat soineet joka täysi tunti ja neljännes, taasen äänellään kutsuivat ihmiset kuolinmessuun, hän näki vanhuksen astuvan vaunuihin veljensä tukemana ja että hänen kanssaan astuivat sinne paitsi veljeä sisar ja käly, muiden perheenjäsenten sijoittuessa toisiin vaunuih.

Hänellä siis ei ollut aikaa tuhlata, jos vielä mieli ajoissa jalkaisin ehtiä kirkkoon.

Hän läksi siis talosta, johon Tuoni juuri oli painanut leimansa. Hän kummastui suuresti kiirein kaupan astuessaan kaupungin katuja ja nähdessään siellä vallitsevaa sunnuntai asua. Toisin sanoen: kapakat olivat täynnä ryypiskeleviä, räyhaaviä työmiehiä ja talojen pihoissa ja rappusilla istuivat heidän vaimonsa jaaritellen ja lapset leikkimässä. Eikö siis kukaan ollut mennyt messua kuuntelemaan?

Perrine oli astunut kovin kiireesti peljäten jäävänsä paikatta, muttu tultuaan kirkkoon hän huomasi sen puolityhjäksi. Omaisille oli järjestetty paikka kuoriin; sieltä täältä näkyivät kauppalan mahtimiehet, tehtaiden virkamiehistö ja tavarain hankkijat, mutta harvat, sangen harvat olivat ne työmiehet, vaimot ja lapset jotka sinä, heille ehkä sangen tärkeänä, heidän toimeentuloaan uhkaavana päivänä muistamalla isäntäänsä olivat saapuneet kirkkoon hänen kanssaan rukoilemaan.

Sunnuntaisin oli Perrinen tavallinen paikka herra Vulfranin vieressä, mutta tänään hän huomasi, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta siihen. Sentähden hän istahti tuolille Rosalien ja surupukuisen mummo Françoisen viereen.

"Oi! Pikku Edmond raukkani!" mumisi vanha imettäjä itkien. "Mikä onnettomuus! Mitä sanoo herra Vulfran?"

Messu alkoi samassa ja säästi Perrineltä vastauksen eikä kumpikaan häntä sen jälkeen enää puhutellut, kun näkivät miten hän oli kovin liikutettu.

Astuessaan ulos kirkosta hän kohtasi neiti Belhommen, joka hänkin, samaten kuin mummo Françoise, tiedusteli herra Vulfranin vointia. Kummallekaan hän ei voinut vastata muuta kuin ettei ollut sitten edellisen päivän ensinkään nähnyt häntä.

"Menettekö jalkaisin kotiin?" kysyi opettaja.

"Menen."

"Hyvä, silloin meillä on sama matka koululle asti."

Perrine olisi tahtonut olla yksinään, mutta ei voinut kieltää, joten hänen täytyi sekä kuunnella opettajatartansa että vastata hänelle.

"Tiedättekö mitä ajattelin nähdessäni herra Vulfranin nousevan seisomaan, istahtavan, lankeavan polvilleen messun aikana niin murtuneena, niin heikkona, että joka kerta en luullut hänen jaksavan enää nousta? Minä arvelin että ehkä tänään ensi kerran oli hyvä että hän on sokea."

"Minkätähden?"

"Siksi että hän ei voinut tietää kuinka harvalukuinen yleisö todellakin oli. Varmaankin hän olisi tullut vielä surullisemmaksi nähdessään miten välinpitämätön työväki oli hänen raskaasta surustansa."

"He eivät olleet lukuisat, se on kyllä totta."

"Ainakaan hän ei ole nähnyt sitä."

"Mutta oletteko varma siitä ettei hän huomannut sitä siitä hiljaisuudesta päättäen, joka vallitsi kirkossa ja meluavasta kapakkaelämästä ajaessaan kauppalan lävitse. Tarkalla kuulollansa hän huomaa enemmän kuin voimme luullakaan."

"Siinä olisi lisää surunaihetta hänelle jota hän ei suinkaan ole ansainut, vanhusraukka, ja kuitenkin…"

Neiti Belhomme vaikeni silmänräpäykseksi; mutta kun hänen tapansa ei ollut salata ajatuksiansa niin hän jatkoi:

"Ja kuitenkin on siinä muistutus, oikeutettu moite, sillä katsopas, lapseni, me emme voi vaatia muita ottamaan osaa suruumme, ellemme itse osota myötätuntoisuutta muiden kärsimyksille ja vastoinkäymisille. Ja tässä sitä voi sanoa, sillä se on todellakin tosiasia…"

Hän hiljensi ääntänsä:

"Niin on aina ollut herra Vulfranin laita. Hän on kyllä suonut oikeutta työväellensä, antaen jokaiselle ansaitun palkkansa, mutta siinä myöskin kaikki, eikä paljas oikeus elämänohjeena ole riittävä: Oikeudemukaisuus muuttuu usein vääryydeksi. Surkuteltavaa on ettei herra Vulfranille ole milloinkaan johtunut mieleen, että voisi olla isänä työväestöllensä; mutta hänen liikkeensä vie häneltä kaiken ajan eikä hän käytä suurta kykyänsä muuhun kuin ainoastaan liikeasioihinsa. Kuinka paljon hyvää hän olisikaan voinut vaikuttaa, ei yksistään täällä, joka sekin jo olisi ollut siunattu asia, vaan muuallakin hyvällä esimerkillänsä. Jos niin olisi ollut, niin ole varma siitä, ettemme olisi saaneet nähdä sitä… mitä äsken näimme."

Tuo kaikki voi kyllä olla totta, mutta Perrine ei ollut yhteiskunnallisten kysymysten keskustelutuulella ja häntä loukkasi kovasti neiti Belhommen sanat, ehkä suurimmaksi osaksi sentähden, että ne lähtivät henkilön suusta, jota niin kunniotti ja rakasti. Jos joku toinen olisi lausunut ne, niin hän ehkei olisi niin välittänyt niistä. Nyt ne koskivat häneen, syystä että ne lausui nainen, joka hänen silmissänsä oli niin kunnioitettava ja korkealla kannalla.

Heidän ehdittyään koululle tahtoi Perrine rientää kotiin.

"Miksi et tule sisään niin syödään aamiaista yhdessä", kysyi neiti Belhomme, joka aivan oikein arvasi, ettei Perrinellä sillä kertaa ollut sijaa perhepöydässä.

"Paljon kiitoksia, mutta herra Vulfran voi tarvita minua."

"Siinä tapauksessa sinun täytyy mennä."

Mutta tultuaan kotiin hän heti huomasi, ettei herra Vulfran tarvitse häntä, ei edes muistellutkaan häntä, sillä Bastien, joka tuli häntä vastaan rappusissa, kertoi herra Vulfranin heti menneen huoneeseensa, ja kieltäneen häntä laskemasta ketään sisään.

"Täänkaltainen päivä, eikä hän tahdo edes syödä aamiaista omaistensa seurassa!"

"Viipyvätkö sukulaiset vielä kanan?"

"Mitä ajattelettekaan? Ei suinkaan. Heti aamiaisen jälkeen kaikki lähtevät; en luule hänen tahtovan edes jättää heitä hyvästi. Oi, hän on vallan murtunut! Mitä meidän pitää tehdä? Oi Jumala! Teidän täytyy auttaa meitä."

"Minäkö? Mitä minä voin?"

"Te voitte paljonkin: Herra Vulfran luottaa teihin ja pitää teistä."

"Pitääkö minusta?"

"Minä tiedän mitä sanon. Eikä se ole pieni asia se."

Niinkuin Bastien oli ilmottanut, koko suku läksi aamiaisen jälkeen. Perrine pysyi koko päivän huoneessansa, mutta herra Vulfran ei kutsunut häntä luoksensa. Myöhäänlaiseen illalla tuli Bastien ilmottamaan, että herra käski hänen olemaan valmis seuraavana aamuna tavalliseen aikaan seuraamaan häntä konttoriin.

"Hän tahtoo ryhtyä työhön jälleen, mutta mahtaako hän jaksaa? Hyvä on jos voi, sillä työ on hänen elinehtonsa."

Seuraavana aamuna Perrine seisoi tavallisena aikana eteisessä odottamassa herra Vuifrania, joka kohta tulikin Bastienin taluttamana, vanhuuttaan kumarassa ja murtuneena. Bastien äänetönnä muutamalla käden liikkeellä selitti yön olleen vaikean.

"Onko Aurelie siellä?" kysyi herra Vulfran liikutetulla, heikolla ja vapisevalla äänellä, sairaan lapsen tavoin.

Perrine lähestyi kiireesti.

"Täällä olen, herra."

"Astukaamme vaunuihin."

Perrine olisi mielellään tahtonut kysyä hänen vointiaan, mutta ei rohjennut. Päästyään vaunuihin vanhus ikäänkuin vaipui kokoon, pää painui alas eikä hän lausunut sanaakaan.

Konttorinrappusten edessä seisoi herra Talouel odottamassa matelevaisen nöyrästi auttaaksensa isäntäänsä astumaan alas vaunuista.

"Toivon voivanne hyvin, kun olette tullut tänne", hän lausui osaaottavaisella äänellä, jonka todellisuutta silmien iloinen ilme selvästi väitti valheeksi.

"En voi ensinkään hyvin, mutta olen tullut, sentähden, että niin on velvollisuuteni."

"Sitä minä juuri tarkoitinkin…"

Herra Vulfran keskeytti hänet huutamalla Perrinea, jota käski taluttamaan itseään sisään.

Sitten alkoi kirjeiden lukeminen ja niitä olikin kasaantunut tavaton määrä näinä kahtena päivänä. Hän antoi toisten tehdä sitä lausumatta ainoatakaan huomautusta, ainoatakaan määräystä, ihan kuin olisi mykkä tahi nukkuisi.

Hetken kuluttua kokoontuivat eri osastojen johtajat ja tirehtöörit, sillä sinä päivänä oli päätettävä tärkeä asia joka läheisesti koski kauppahuoneen etuja: Pitikö nyt kun hinnat olivat korkeat myydä suuret jutevarastot, joita oli Intiassa ja Englannissa paitsi mitä määräaikana tarvittiin tehtaan omaan työhön, ja sitten hintojen laskettua ostaa uutta? Sanalla sanoen käyttää hyväksensä kurssin ylenemistä tahi alenemista?

Tavallisesti tuommoiset asiat päätettiin sangen kaavanmukaisesti, jotta ei kukaan erehtyisi: Jokainen, nuorimmasta alkaen lausui mielipiteensä ja selitti niiden syyt. Herra Vulfran kuunteli niitä ja lausui viimeksi päätöksensä, jonka mukaan aikoi toimia. Ei ollut siltä sanottu, että hän sitä seurasi, sillä monesti tapahtui että puolen tahi vuoden kuluttua saatiin kuulla hänen toimineen ihan päinvastaisesti. Mutta kaikissa tapauksissa hän lausui ajatuksensa ja tahtonsa niin selvästi, että sillä ihmetytti kaikkia virkamiehiä ja lopetti kaiken keskustelun.

Tänäkin aamuna kävi kaikki tavallista kulkuaan. Jokainen lausui mielipiteensä pitikö myödä vai ostaa; mutta kun tuli herra Talouelin vuoro, niin tämä ei ollutkaan selvillä tehtävästä, vaan oli hyvin kahden vaiheilla.

"En ole milloinkaan ennen ollut niin kahdella päällä. On erinomaisia syitä sekä myödä että ostaa."

Hän kyllä oli vilpitön lausuessaan epäilystään, sillä hänellä oli tapana aina tutkia herra Vulfranin kasvoja ja sen mukaan muodostella lausuntonsa vähääkään välittämättä omasta vakaumuksestansa, hän kun monivuotisella kokemuksellaan oli oppinut tarkoin tuntemaan niiden ilmeen. Hän siis ikäänkuin punnitsi mielipiteensä isännän ajatusten vaa'alla, kummalle puolelle se kallistui, siihen hänkin lisäsi sanansa imarrellaksensa häntä. Mutta sinä aamuna isännän kasvot eivät ilmaisseet mitään paitsi epämääräistä surua. Tahtoiko hän ostaa vai myydä? Totta puhuen hän ei näyttänyt olevan kummankaan ehdotuksen puolella, vaan istui siinä vaipuneena toiseen maailmaan. Talouel oli erittäin hämillään.

Talouelin perästä lausui pari tirehtööreistä mielipiteensä ja sen jälkeen kaikki odottivat isännän päätöstä ja niinkuin aina, vieläpä entistä enemmän, syntyi kunnioittava hiljaisuus ja kaikkien silmät olivat käännetyt isäntään.

Odotettiin, mutta kun hän hän ei lausunut mitään, katselivat kaikki kysyväisesti toisiaan: Oliko hän menettänyt käsityskykynsä vai oliko hänen ympärillään seisovat joutuneet unholaan?

Vihdoin hän kohotti kätensä sanoen:

"Minä myönnän etten ole selvillä siitä mitä päättää."

Suuri ällistys! Joko oli mennyt niin pitkälle!

Ensimäisen kerran heidän kaikkien tutustuttuaan häneen hän näytti olevan epävarma, hän, joka aina oli ollut niin päättäväinen ja oman tahtonsa hallitsija.

Ja samat katseet, jotka juuri ennen olivat etsineet hänen kasvojaan, välttivät toisiansa, muutamat säälistä, toiset niinkuin Talouelin ja nuorten herrojen itsensä ilmaisemisen pelosta.

"Saadaan nähdä… myöhemmin", lausui isäntä viimein.

Kaikki poistuivat sanomatta sanaakaan, jopa mennessäänkään vaihtamatta sanaakaan.

Perrine oli koko ajan istunut oman pöytänsä ääressä sanaakaan hiiskahtamatta. Herra Vulfrankin jäi paikoilleen eikä edes näyttänyt huomaavankaan virkamiestensä lähtöä, vaan istui siinä kuin kivettyneenä.

Aika kului, hän ei liikahtanutkaan. Usein oli Perrine nähnyt hänen istuvan liikkumatta ikkunassansa vaipuneena ajatuksiinsa tahi unelmiinsa ja hänen asentonsa ilmaisi silloin samaa kuin tuo mykkyys. Sitä ei sopinut kummastella, syystä että hän ei enää osannut lukea eikä kirjottaa. Mutta se ei ollut tämäntapaista. Silloin huomasi selvästi hänen vilkkaista, elävistä kasvoistaan miten hän seurasi kaikkea, miten hän kuuli kaikki mitä tapahtui tehtaissa; hän kuuli sieltä melua, seurasi työtä ikäänkuin näkevin silmin olisi ollut sitä valvomassa jokaisessa salissa tahi pihassa. Hän kuuli kangaspuiden kalskeen, höyryn ulosvirtaamisen, kehruukoneitten surinan, käämikoneiden jyskeen, valssilaitoksen kitinän, vaunujen naksauksen irtilaskettaessa ja kiinnitettäessä, veturien vihellykset, johtajien komentohuudot, jopa työväen astunnankin heidän jonossa astuessaan kivettyä tietä; ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta, kaikesta hän oli selvillä mitä piti tietää ja tuntea. Ja miten vilkkaasti ja vaivatta hän tuon kaiken huomasi!

Mutta oyt oli korva kuulematon, kasvot, ilmeet, koko olentonsa ikäänkuin kivettynyt ja hän istui siinä kivipatsaan tapaisena. Tuo äänettömyys ja liikkumattomuus tuntui niin hirvittävältä, että Perrinen valtasi pelko ja kauhistus, joka tuntui hänestä todellakin masentavalta.

Äkkiä herra Vulfran peitti kasvonsa käsillään, huudahti ääneen ikäänkuin luullen olevansa yksin tahi oikeammin tietämättä missä oli tahi että läheisyydessä oli ihmisiä, jotka voisivat häntä kuulla:

"Jumalani, Jumalani! Minkätähden olet hyljännyt minut! Mitä olen rikkonut, kun niin rankaiset minua?"

Sitä huudahdusta seurasi uusi äänettömyys, Perrinen mielestä vieläkin surkeampi ja masentavampi, vaikka ei voinut koko laveudelleen käsittää sitä epätoivon syvyyttä, joka siinä ilmeni.

Sillä herra Vulfran oli, sentähden että onni aina oli ollut hänelle myötäinen ja suosiollinen, mielestänsä etuoikeutettu ihminen, joka kaitselmuksen johdattamana kulkee elon tietä minkään onnettomuuden kohtaamatta. Kuinka hän muuten olisi niin mitättömästä alusta päässyt niin korkealle ainoastaan omasta ansiostansa? Kaikkivoipa käsi oli kohottanut hänet kansan ylitse ja sittemmin johdattanut häntä niin varmasti, että hänen ajatuksensa ja tuumansa muka aina olivat olleet jonkun korkeamman vaikutuksen alaiset, silloinkin kun hän inhimillisestä heikkoudesta erehtyi. Kaikki hänen toiveensa toteutuivat; jokaisesta kilpailusta hän pääsi voittajana ja vastapuoli joutui tappiolle. Ja nyt äkkiä hän ei menestynytkään siinä, mikä oli hänen hartahin toivonsa, siinä jonka varmasti luuli saavuttavansa! Ensi kertaa hänen tahtonsa ei voittanut: hän oli odottanut poikaansa, hän oli aivan varma hänen tulostansa, koko loppuelämänsä hän oli perustanut siihen yhtymiseen ja… hänen poikansa oli kuollut.

Minkä hyväksi hän siis olikaan elänyt?

Hän ei voinut käsittää,… ei nykyisyyttä eikä entisyyttä.

Mitä hän oli ollut?

Mitä hän oli?

Ja jos hän todellakin neljäkymmentä vuotta oli ollut sitä mitä luuli olevansa, miksikä hän ei ollut sitä enää.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Tuota haluttomuutta ja tarmottomuutta kesti kauan aikaa ja siihen kattui vielä taudinoireita. Ryintä ja sydämentykytys lisääntyi ja viimein keuhkokuume pakotti viikon ajaksi herra Vulfrania vuoteen omaksi. Sillä aikaa joutui tehtaiden johto kokonaan riemuitsevan Talouelin käsiin.

Vähitellen sairas parani, mutta yleinen masentunut tila ei muuttunut, niin että lääkärikin joutui siitä levottomaksi.

Monta kertaa oli Perrine yrittänyt kysyä häneltä sairaan tilaa, mutta lääkäri oli tuskin vastannut mitään, sillä tohtori Ruchon ei ollut niitä, jotka tyydyttivät "maankulseksijan" uteliaisuutta. Onneksi hän ei ollut yhtä salaperäinen Bastienille ja neiti Belhommelle, jota usein tapasi siellä iltakäynneillään, niin että Perrine häneltä ja vanhalta kamaripalvelijalta sai jotenkin tarkat tiedot sairaan tilasta.

"Ei ole henki vaarassa", lausui Bastien, "mutta tohtori Ruchon tahtoisi nähdä herra Vulfranin jälleen työssä."

Neiti Belhomme oli avomielisempi ja kun oli, tullessaan linnaan tunnilleen, tavannut tohtorin ja keskestellut hänen kanssaan, niin hän mielellään kertoi oppilaalleen kaikki mitä tämä oli sanonut. Ja kaikki hänen sanansa päättyivät aina seuraavaan loppuponteen:

"Tähän tarvitaan jotakin elvyttävää, jotakin, joka panee siveellisen koneiston jälleen liikkeelle, sillä sielunvoimat eivät vielä ole lopussa, vaikka ovatkin veltostuneet."

Kauan aikaa olivat kaikki suuresti peljänneet jokaista mielenliikutusta ja tuo pelko oli juuri ollut syynä siihen, että monesti täytyi äkkiarvaamatta lykätä leikkaus, vaikka yleinen terveydentila oli vähää ennen ollut jotenkin tyydyttävä. Mutta nyt päinvastoin toivottiin jotakin tuommoista ulkonaista sysäystä. Silloin herra Vulfran sen vaikutuksesta kyllä jälleen ryhtyy työhön ja kiintyy liikkeensä johtoon ja saapi jälleen elämän- ja toiminnanhalua. Vastaisuudessa se ehkä on onnistuva, kun ei enää tarvitse pelätä kotiinpalaamisen tahi kuolonsanoman tuottamia vahingollisia liikutuksia. Silloin voi rohkeammin ryhtyä tuohon kauan lykättyyn leikkaukseen, kun on parempia takeita sen onnistumisesta.

Mutta mistä tulisi tuo sysäys, tuo elähyttävä tapaus?

Sitä jokainen kysyi saamatta tyydyttävää vastausta, sillä herra Vulfran näytti väliäpitämättömältä kaikesta, ei tahtonut edes vastaanottaa Talouelia eikä veljenpoikia vaan pysyi huoneessansa, ja lähetti aina, kun herra Talouel kahdesti päivässä aamuin illoin kunniottavasti tuli saamaan ohjeita, Bastienin kanssa vastauksen:

"Menetelkää asiainhaarain mukaan liikkeen hyväksi."

Ja noustuaan sairasvuoteelta ja jälleen päästessään ulos, hän kyllä kävi konttorissa niinkuin ennenkin, mutta tuskin kuunteli Talouelin tiliä toimistaan, hänen sairastumisensa aikana, vaan luotti niihin täydellisesti, Talouel kun oli liiaksi tottunut ja varovainen määrätäksensä jotakin, jota ei tietänyt isännän täydellisesti hyväksyvän.

Tuo välinpitämättömyys ei kuitenkaan estänyt häntä Perrinen seuraamana säännöllisesti käymästä joka päivä tehtaissa niinkuin ennenkin; mutta matkat kuluivat hänen lausumattansa sanaakaan, hän ei edes vastannut Perrinen huomautuksiin, ja saavuttuaan tehtaihin hän tuskin kuunteli tirehtöörien selityksiä.

"Siitä voitte neuvotella Talouelin kanssa", hän aina sanoi vastaukseksi.

Eikö milloinkaan ollut muutosta tapahtuva?

Eräänä iltapuolena heidän lähetessään Maraucourtia paluumatkalla tehtaista, vanhan hevosen hiljaa hölkätessä eteenpäin, kuului helakka torven ääni.

"Seis!" käski herra Vulfran, "luulenpa olevan tulipalon merkkiä."

Vaunut seisahtuivat, he kuuntelivat ja silloin kuului selvästi sama ääni.

"On tulipalo", sanoi herra Vulfran, "näetkö mitään?"

"Kyllä, näkyy musta savupilvi."

"Kummaltako puolen?"

"Poppelipuiden takaa, mutta en voi sanoa mistä."

"Oikealtako vai vasemmalta?"

"Ehkä enemmän vasemmalta."

"Vasemmalta, se on tehtaiden puolelta."

"Ajanko täyttä neliä?" kysyi Perrine.

"Ei, vaan muuten sukkelaan."

Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuului toitotus, mutta kun tie kävi mutkissa kiertäen poppelipuurantaisia lammikkoja, ei Perrine voinut varmasti sanoa missä tuli riehui. Kuitenkin se näytti olevan pikemmin kauppalan keskustassa kuin tehtaissa.

Hän mainitsi siitä herra Vulfranille, joka tavallisuuden mukaan ei vastannut siihen mitään.

Hän joutui siihen johtopäätökseen siitäkin, että toitotus kuului ihan vasemmalta, se on tehtaiden läheisyydestä.

"Toitotus ei ole sieltä missä palaa", hän arveli.

"Se on totta se", vastasi herra Vulfran.

Mutta hän lausui tuon niin väliäpitämättömästi, ikäänkuin ei ensinkään kuuluisi hänen missä tulipalo oli.

Vasta saapuessaan kauppalaan he saivat varman tiedon palopaikasta.

"Teidän ei tarvitse kiirehtiä, herra Vulfran", huus eräs työmies, "eihän tulipalo ole teillä, vaan la Tiburcen talohan se palaa."

La Tiburce oli vanha juoppo, joka otti, äitien ollessa tehtaantyössä, hoitaaksensa semmoisia pikku lapsia, jotka vielä olivat liian pienet päästäksensä lastenkotiin. Hän asui kurjassa, puoleksi lahonneessa hökkelissä pihan perällä jotenkin koulun läheisyydessä.

"Ajakaamme sinne", käski herra Vulfran.

Ei tarvittu muuta kuin seurata sinne rientäjiä. Nyt näkyi korkealle ilmaan kohoavia savupatsaita ja liekkejä ja kitkerää savunkatkua tuntui kaikkialla. Ennen kuin pääsivät palopaikalle oli heidän jo pakko seisahtua, elleivät tahtoneet ajaa uteliaiden joukkojen päälle, ne kun eivät millään tavalla ottaneet hajotaksensa. Herra Vulfran sen vuoksi astui alas vaunuista ja meni Perrinen taluttamana palopaikalle. Hänen astuessaan sisään portista tuli insinööri Fabry häntä vastaan, kypäri päässä, sillä hän johti palokuntaa ja sammutustyötä.

"Tulen valta on voitettu", hän sanoi, "mutta rakennus on palanut poroksi ja, mikä on pahinta, monta lasta, viisi jopa ehkä kuusikin on hävinnyt tuleen. Yksi on palanut, kaksi on tukehtunut ja kolmesta ei ole mitään tietoja."

"Kuinka tuli pääsi irti?"

"La Tiburce oli juovuksissa ja nukkunut… hän ei ole vieläkään selvä… suurimmat lapset leikkivät tulitikuilla ja juoksivat pakoon, kun rupesi palamaan. La Tiburce heräsi ja pakeni kauhistuneena hänkin, unohtaen kätkyissä makaavat pikku lapset."

Pihan perältä kuului huutoa, itkua ja valitusta. Herra Vulfran suuntasi askeleensa sinne päin.

"Ei, ei, älkää menkö sinne, siellä ovat noiden molempien tukehtuneiden lasten äidit ja he itkevät lapsiaan."

"Keitä he ovat?"

"Tehtaan työväkeä."

"Minun täytyy puhutella heitä."

Hän laski kätensä Perrinen olalle merkiksi, että hänen piti taluttaa häntä heidän luoksensa.

Fabry astui edellä avaten heille teitä, niin että he pääsivät pihaan, jossa palokuntalaiset yhä vaan ruiskuttivat vettä palaneen rakennuksen vielä pystyssä olevien seinien jäännöksiin, sillä hajonneiden hirsien väliltä vähä väliä vielä liekit leimusivat korkealle.

Pihan vastaiseen nurkkaukseen oli kokoontunut suuri joukko naisia ja sieltä kuului itkua ja valitusta. Fabry hajotti joukon ja herra Vulfran lähestyi Perrinen taluttamana molempia äitiä, jotka istuivat siinä kuolleet lapset sylissänsä. Kesken itkuaan toinen heistä ehkä luuli yliluonnollisen avun saapuvan, mutta nähdessään vain isännän lähestyvän hän heristi hänelle nyrkkiään uhkaavasti huutaen:

"Tulkaa katsomaan miten menetellään lastemme kanssa, meidän ahertaessamme teidän hyväksenne! Luuletteko voivanne kentiesi saada lapsen uudestaan eloon? Oi pikku rankkani, lapsi kultani!"

Ja kumartuen lapsensa ylitse hän rupesi uudestaan itkemään ja voivottelemaan.

Hetkisen herra Vulfran seisoi siinä kahden vaiheella, sitten hän lausui insinööri Fabrylle:

"Te olitte oikeassa, menkäämme pois täältä."

He menivät konttoriin eikä sen enempää puhuttu tulipalosta ennenkun herra Talouel tuli ilmottamaan herra Vulfranille, että noista kuudesta kuolleeksi luullusta lapsesta kolme oli löydetty hyvässä turvassa naapurien luota, jonne heidät ensi peljästyksen hetkenä oli viety suojaan. Siis oli tulen uhreja ainoastaan kolme, ja niiden hautaus oli määrätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä.

Herra Talouelin mentyä päätti Perrine mainita herra Vulfranille ehdotuksen, jota oli miettinyt koko ajan palattuaan tulipalopaikasta.

"Ettekö aio knnniottaa hautajaisia läsnäolollanne?" hän kysyi vapisevalla äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen liikutustansa.

"Miksi sinne menisin?"

"Sentähden, että se olisi vastauksenne… arvokkain, minkä osaatte antaa… vaimoraukan syytteihin."

"Oliko minun työväkeni läsnä minun poikani surujumalanpalveluksessa."

"He tosin eivät osottaneet myötätuntoisuutta teille; mutta jos te otatte osaa heidän suruihinsa, niin on sekin vastaus, jopa semmoinen, jonka he ymmärtävät."

"Sinä et tiedä miten kiittämätöntä työväki on."

"Kiittämätöntäkö? Mistä? Palkkansako suhteen? Voipi olla; mutta se ehkä tulee siitä, että se käsittää saadut rahat toiselta kannalta kuin rahojen maksaja. Eikö sillä ole oikeutta niihin rahoihin, joita itse on työllään ansainnut? Sen ei muka tarvitse olla kiitollinen niistä. Mutta luuletteko sitä myöskin kiittämättömäksi osanottavaisuuden osotuksesta ja ystävällisestä avusta? Hyvyys ja ystävällisyys herättävät hyvää mieltä ja ystävyyttä. Tottakai te pidätte niistä, jotka teitä rakastavat, ja minusta tuntuu, että jos te osotatte olevanne heidän ystävänsä, niin teette heidätkin ystäviksenne. Suloista on helpottaa toisten kurjuutta ja köyhyyttä, mutta suurempaa ja jalompaa on vielä lohduttaa toisten suruja… ottamalla osaa niihin!"

Hänestä tuntui siltä kuin olisi vielä hyvin paljo sanottavaa siitä asiasta, mutta kun herra Vulfran ei vastannut sanaakaan, ei näkynyt häntä edes kuulevankaan, niin hän ei rohjennut jatkaa. Hän päätti kuitenkin myöhemmin uudestaan ottaa asian puheeksi.

Heidän astuessaan herra Talouelin verannan ohitse mennäkseen linnaan seisahtui herra Vulfram.

"Ilmottakaa pastorillemme, että minä kustannan lasten hautaamisen; pyytäkää häntä järjestämään se arvokkaalla tavalla; minä tulen surujuhlaan."

Herra Talouel oli vähällä saada halvauksen ällistyksestä.

"Ilmottakaa", jatkoi herra Vulfran, "että jokainen kuin tahtoo huomenna mennä kirkkoon saakoon vapaapäivän. Tämä tulipalo oli suuri vahinko."

"Me emme ole siitä vastuunalaiset."

"Tavallamme emme."

Tuo ei ollut ainoa asia, josta Perrinelle tuli kummastelemisen syytä; seuraavana aamuna herra Vulfran kirjeiden lukemisen ja neuvottelujen loputtua eri osastojen päällikköjen kanssa, pidätti insinööri Fabryn lausuen:

"Teillä ei ole tällä haavaa mitään kiireellistä työtä, mikäli luulen?"

"Ei, herra."

"Hyvä, matkustakaa sitten Roueniin. Olen kuullut sinne perustetun oikean mallilastenseimen, jossa ovat käyttäneet hyväksensä parasta, mitä sillä alalla on tarjottavana. En tarkota kaupungin omaa, jossa kaikki kuitenkin aikaa myöten muuttuu ammatintapaiseksi. Mutta siellä on eräs yksityinen tahtonut sillä tavalla kunniottaa kuolleen omaisensa muisto. Tutkikaa se seimi ja sen erityisosastoja: rakennustapaa, lämmityslaitosta, ilmanvaihtoa, ylläpitämisknstannuksia, rakennuskustannuksia y.m. semmoista. Kysykää sitten sen rakentajalta, mitkä seimet hänellä ovat olleet malleina. Käykää niitäkin tutkimassa ja palatkaa niin pian kuin mahdollista. Meillä täytyy kolmen kuukauden kuluttua olla oma seimi jokaista tehdastamme varten, sillä samanlaista onnettomuutta kuin eilinen ei saa millään ehdolla uudestaan tapahtua. Me emme voi emmekä saa ottaa semmoista edesvastausta päällemme."

Illalla, Perrinen kerrottua suuren uutisen innostuneelle neiti Belhommelle, keskeytti herra Vulfran oppitunnin astumalla kirjastoon.

"Neiti", hän lausui, "tulen pyytämään teiltä suurta apua niin omasta kuin paikkakuntamme työväen puolesta, apua, joka asian menestymiseen katsoen on sangea tärkeä, kun minulla ei ole mitään takeita sen menestymisestä. Sen vuoksi on uhraus teidänkin puoleltanne melkoinen. Sanalla sanoen, seikka on seuraava":

Kysymys oli tahtoisiko hän jättää opettajan paikkansa kansakoulussa siirtyäksensä noiden viiden perustettavan seimen ylijohtajaksi. Herra Vulfran kyllä oli muistellut muita, mutta ei tietänyt ketään, joka niinkuin neiti Belhomme oli ymmmärtäväinen, helläsydäminen ja käytännöllinen, että osaisi hoitaa niin vastuunalaista ja tärkeätä virkaa. Valmistuneina herra Vulfran aikoi ne tarjota Maraucourtin, Saint-Pipoyn, Hercheuxin, Bacourtin ja Flexellesin kunnille lahjaksi sekä riittävän rahamäärän niiden ylläpitämiseksi, eikä hän asettanut muuta kuin sen ehdon, että hänellä olisi itsellään valta asettaa ja pysyttää siellä henkilön, johon niin täydellisesti luotti, että voi olla varma niiden mepestymisestä.

Sillä tavalla esitettynä ei neiti Belhomme voinut olla pyyntöön suostumatta, mutta se ei kuitenkaan ollut mikään helppo asia; uhraus oli niinkuin herra Vulfran heti myönsi, sangen tuntuva innostuneelle opettajattarelle.

"Oi, herra Paindavoine", huudahti neiti, "te ette aavista kuinka välttämätön koulutyö on minulle!"

"Opettaa lapsia, hankkia heille tietoja ja valistusta on suurta, minä tiedän sen, mutta antaa heille terveyttä, eloa, ei sekään ole vähää ja se tulisi teidän tehtäväksennne. On sekin tehtävä siksi suuri ja tärkeä, ettette toivoakseni sitä hylkää."

"Enkä minä ansaitsisi teidän valintaanne, jos kuuntelisin yksityisiä epäilyksiäni… Itse puolestani tulen ensimäiseksi oppilaakseni ja minulla on vielä niin paljo opittavaa, että opettamishaluni siitä saa sangen suuren ja laajan työalan. Suostun ehdotukseenne kaikesta sydämestäni; ja tämä sydän on enemmän liikutettu kuin voin selittääkään, täynnä kiitollisuutta…"

"Jos meidän tulee olla kiitolliset jollekin, niin se on oppilastanne eikä minua kohtaan, sillä hän se on herättänyt minussa nämä ajatukset eloon, jotka tähän asti ovat olleet minulle aivan outoja ja osottanut minut polulle, jossa en vielä ole astunut kuin askeleen vain sen rinnalla mitä vielä aion toimittaa ja joka on tekemättä."

"Oi, herra!" huudahti Perrine iloisena ja ylpeänä, rohkaistuna näistä sanoista, "jospa suvaitsisitte astua vielä toisenkin askeleen."

"Minnepäin?"

"Sinne, minne veisin teidät tänä iltana."

"Sinähän et epäile menestymistäsi."

"Oi, jospa minun ei tarvitsisi epäillä?"

"Minuako sitten epäilet?"

"En, herra, vaan itseäni. Mutta sillä ei ole ensinkään yhteyttä sen kanssa, mitä nyt tarkotan, ehdotellessani viedä teidät tänä iltana erääseen paikkaan."

"Mutta minne sitten aiot viedä minut tänä iltana?"

"Erääseen paikaan, jossa läsnäolonne vain muutaman minuutin aikana voi saada aikaan erinomaisia seurauksia."

"Etkö edeltäpäin tahdo kertoa missä tuo salaperäinen paikka on?"

"Jos ilmaisisin sen, niin haihtuisi käynnistänne odottamani vaikutus mitättömiin. Tämä ilta on lämmin ja kaunis eikä teidän tarvitse peljätä vilustumista — minä rukoilen teitä, tulkaa kanssani."

"Minä luulen voivanne luottaa häneen", lausui neiti Belhomme, "vaikka hän esittääkin ehdotuksensa hieman kummallisessa ja lapsellisessa muodossa."

"Olkoon menneeksi, tehdään sitten tahtosi mukaan ja minä seuraan sinua. Mihin aikaan menemme tutkimusretkellemme?"

"Mitä myöhemmin sitä parempi."

Illan kuluessa herra Vulfran monta kertaa puhui tuosta retkestä onnistumatta saada Perrineä ilmaisemaan matkan tarkotusta.

"Tiedäpäs, että olet oikein herättänyt uteliaisuuttani."

"Vaikken olisikaan voittanut enempää, niin on jo siinäkin jotakin. Eikö ole teidän parempi arvailla mitä huomenna tapahtuu, kuin surra sen menettämistä, mitä toivoitte eilen?"

"Olisit ihan oikeassa, jos minulla olisi huomispäivää; mutta mimmoista tulevaisuutta minä voin toivoen uneksia itselleni? Tulevaisuus on menneisyyttäkin paljoa surkeampi, sentähden että se on tyhjä."

"Ei suinkaan! Se ei ole tyhjä, jos vain muistelette muitakin eikä yksistään itseänne. Lapsena ollessa… kun on onneton… muistelee usein kaikkea mitä pyytäisi kaikkivoivalta haltialta, jos semmoinen esiintyisi teille, semmoinen, jonka ei tarvitse muuta kuin tahtoa vain, niin kaikki toiveet toteutuisivat. Mutta kun on itse tuo kaikkivoipa haltia, joka voi saada kaikki mitä suinkiu tahtoo, niin silloin varmaankin usein miettii mitä keksiä tehdäksensä onnellisiksi ne jotka eivät ole, olkoot he sitten lapsia tahi täyskasvuisia. Eikö ole niin? Sillä kun on tilaisuutta siihen, on kai aina hauskaa käyttää tuota voimaa. Minä sanon tämän vain siksi, että tämä on samaa kuin satu; todellisuudessa sillä on toinen nimitys."

Ilta kului niissä pakinoissa; monta kertaa herra Vulfran kysyi eikö jo ollut aika lähteä, mutta Perrine viivytteli menoa niin kauan kuin mahdollista.

Viimein hän kuitenkin ilmotti olevan aika lähteä matkaan: ilta oli lämmin niinkuin hän oli arvannut, tyyni, selkeä, muttei pimeä; vähä väliä salama silmänräpäykseksi valaisi mustan taivaan. Heidän saapuessansa kauppalaan, oli siellä jo pimeätä ja hiljaista. Kaikki näkyivät nukkuvan eikä ainoatakaan kynttilää palanut tyhjissä ikkunoissa, ei kuulunut hisaustakaan paitsi veden kohina joen padon luona.

Samaten kuin kaikki sokeat, osasi herra Vulfran liikkua yhtä varmasti yöllä kuin päivällä ja hän tiesi yhtä selvästi kuin näkeväkin mitä tietä olivat astuneet.

"Nyt olemme saapuneet mummo Françoisen talolle", hän lausui hetken astuttuaan.

"Sinne meidän juuri on mentäväkin", vastasi Perrine. "Mutta nyt on meidän paras olla puhumatta mitääa. Minä talutan teitä. Sen vain sanon edeltäpäin, että meidän tulee astua rappusia ylös, mutta ne ovat suorat ja siis helpot. Päästyämme ylös minä avaan oven, jonka jälkeen astumme huoneeseen, mutta meidän ei ole tarvis viipyä siellä kauemmin kuin teitä haluttaa, minuutti vain tahi kaksi."

"Mitä tahdot minua näkemään, sokea kun olen?"

"Teidän ei olekaan tarvis nähdä."

"Minkätähden meidän sitten pitää mennä sinne?"

"Jotta olette käynyt siellä. Unohdin sanoa, ettei ole vaarallista vaikka vähäisen meluammekin astuessamme."

He menettelivät sen mukaan ja saapuessansa heti sen perästä peräpihalle valaisi salama heille raput. He nousivat niitä ja heidän saavuttuaan ylös Perrine avasi oven sekä veti hiljaa herra Vulfranin sisälle ja sulki oven.

Huoneessa oli ilma tavattoman tukehuttava, kuuma ja pahanhajuinen.

Uninen ääni kysyi:

"Ken siellä?"

Kädenpuristus ilmotti herra Vulfranille olevan paras olla vastaamatta.

Sama ääni jatkoi:

"Miksikä et voi mennä nukkumaan La Noyelle?"

Tällä kertaa herra Vulfran kädenpuristuksella ilmotti Perrinelle tahtovansa lähteä.

Perrine avasi oven ja he astuivat alas; äkäistä mutinaa kuului rappusissa heidän jäljessänsä.

Vasta päästyään kadulle herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.

"Tahdoit minua tuntemaan huoneen, missä vietit ensimäisen yön, saavuttuasi tänne?"

"Minä tahdoin, että tuntisitte yhden noista Maraucourtin ja muiden kylien lukuisista huoneista, missä makaa suurin osa työväestänne: miehiä, naisia, lapsia. Ja minä arvelin, että saatuanne edes minuutinkaan ajan vain hengittää tuota turmeltunutta ilmaa, ottaisitte selvää kuinka monta heistä kuolee siihen."

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

Aivan päivälleen oli kulunut kolmetoista kuukautta siitä ihanasta sunnuntaiaamusta, jolloin Perrine saapui Maraucourtiin, köyhänä, epätietoisena siitä, mikä tulisi hänen kohtaloksensa.

Oli nytkin sunnuntai ja ilma yhtä hurmaavan kaunis kuin silloinkin, mutta Perrine itse ja kauppala olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi kuin edellisenä vuonna.

Samalla paikalla, jossa hän oli viettänyt ensimäisen päivänsä iltaa, surullisena istuen metsänreunassa pienellä kummulla ja katsellen kauppalaa ja tehtaita, siinä kohosivat nyt rakenteilla olevat suuret rakennukset: komea sairashuone, joka näkyi laajalle ympäri seutua ja oli aiottu herra Vulfranin kaikkien tehtaiden työväkeä varten, asukoot sitten Maraucourtissa tahi muualla.

Siitä paikasta oli laaja näköala yli koko seudun ja sieltä voi paraiten nähdä kaikki siellä tapahtuneet muutokset… ja ne olivat erinomaisen suuret… verraten siihen lyhyen aikaan, jossa ne oli tehty.

Itse tehtaat eivät olleet sanottavasti muuttuneet: mitä ne silloin olivat, semmoisina ne pysyivät edelleenkin, ikäänkuin niiden ei olisi tarvis, jouduttuaan kukoistavaan tilaan, muuta kuin säännöllisesti ja johdonmukaisesti seurata ennestään määrättyä suuntaa.

Mutta tehtaan portin läheisyydessä, siinä missä ennen oli ollut muutamia miltei hajoamistilassa olevia hökkeleitä, niin sanottuja "lastenhoitoloita", semmoisia kuin La Tiburcen muutama kuukausi sitten palanut mökki, siinä loisti nyt herra Vulfranin äsken rakennuttaman kivisen lastenseimen punainen tiilikatto.

Hänen tapansa sopia noiden hökkelien omistajien kanssa oli suora ja mutkaton. Hän kutsui heidät luoksensa ja selitti, ettei enää voinut sallia heidän lastensa olla aina tulipalon ja tautien alaisina, jommoisia väittämättä syntyi noissa epäterveellisissä asunnoissa, vaan hän aikoi rakennuttaa seimen, jonne lapset otetaan hoidettaviksi äitien ollessa työssä, missä heidät elätetään maksutta, kunnes täyttävät kolme vuotta.

Hänen seimiinsä ei voisi verratakaan noita entisiä hoitoloita. Jos he suostuivat myömään talonsa niin hän oli maksava niistä määrätyn hinnan tahi elinkautisen eläkkeen. Elleivät tahtoneet, niin ei kukaan pakottaisi heitä; rakennuspaikkoja oli yllin kyllin saatavana. Heillä oli miettimisaikaa seuraavaan päivään kello yksitoista. Kello kaksitoista oli jo liian myöhäistä.

Kauppalan keskestä näkyi toisia rakennuksia, paljon korkeampia, suurempia ja mahtavamman näköisiä: Ryhmä puolitekoisia rakennuksia, jotka olivat aiotut erityistä tarkotusta varten; siinä oli yhteisiä ruokasaleja, ravintoloita, ruokakauppoja ynnä asuntoja naineille työmiehille ja -naisille. Hankkiessaan rakennusalan herra Vulfran menetteli samoin kuin lastenseintäkin rakentaessa.

Ennestään oli siinä joukko vanhoja rakennuksia, mikä paremmassa mikä huonommassa kunnossa, enimmäkseen mitä kurjimmassa tilassa ja niissä oli työväenperheillä huoneensa. Herra Vulfran kutsutti luoksensa hökkelien omistajat ja puhui heille jotensakin seuraavalla tavalla:

"Jo kauan aikaa on kuulunut valituksia, että asumanne huoneet ovat ylen kurjat. Ja juuri huonot asuntosuhteenne ovat syypäät niihin koviin tauteihin, jotka raivoavat keskuudessanne: keuhkotauteihin ja lavantauteihin. En voi enää sallia semmoisen jatkumista. Olen päättänyt rakennuttaa kaksi suurta taloa, joihin tulee erityinen valoisa hnone joka perheelle kolmen frangin kuukausivuokrasta. Saman rakennuksen alakertaan sijoitan ruokasalin ynnä ravintolan, josta saa atrian: liemiruuan, paistia tahi lihamuhennosta, leipää ja kaljaa seitsemälläkymmenellä centimella. Jos tahdotte myödä minulle talonne niin rakennutan asuntoja niiden paikalle. Ellette tahdo, niin pitäkää ne. Ehdotukseni on teidän eduksenne, sillä minulla on omia ja muitakin rakennuspaikkoja tarjona, jotka tulevat helpompihintaisiksi. Annan teille miettimisaikaa huomiseen kello yksitoista; kello kaksitoista on jo liian myöhäistä."

Sinne tänne siroteltuina näkyi joukko uusia, pieniä tiilikattoloita, jotka siisteytensä ja helakan punavärinsä kautta miellyttävästi erosivat vanhoista turvekatoista. Ne olivat vasta rakennetut, aiotut perheellisille työmiehille ja pienien puutarhojen ympäröiminä, joissa kukin voi kasvattaa kaikenmoisia hyödyllisiä kasviksia perheensä elatuksen lisäksi. Vuotuista vuokraa oli niistä maksettavaa sata frangia ja silloin sai kukin perhe erityisen rakennuksen haltuunsa, jotta oman kodin tunne heitä aina seuraisi.

Muttu muutos, joka enimmän olisi kummastuttanut vuodenajan Marancourtista poissa ollutta, oli kuitenkin se, joka oli tapahtunut herra Vulfranin omassa puistossa, jonka ruohokentät ulottuivat lammikkoihin asti. Puiston alava puoli oli ollut ihan luonnon tilassa ja nyt se erotettiin lähimmästä osasta suurella ojalla. Keskellä sitä luonnollista metsää kohosi nyt sveitsiläiseen tapaan rakennettu talo, muiden pienempien rakennusten ympäröimänä ja kaikki nuo yhteensä saattoivat paikan julkisen puiston näköiseksi, jossa oli jos jonkinlaisia huvitusesineitä: karuselli, kiikkuja, voimistelutelineitä, keilirata, pallokenttiä, ampumakenttiä niin pyssyllä kuin jousella ammuntaa varten, kiipeämätankoja, polkupyöräkenttiä, nukketeatteri ja soittolava.

Se olikin julkinen puisto, sillä se oli aiottu huvipaikaksi kaikkien tehtaiden työväelle, yhtä hyvin Hercheuxin, Saint-Pipoyn, Bacourtin ja Flexellesin kuin Maraucourtin kansalle. Herra Vulfran ei tahtonut omaa huvikenttää kullekin tehtaalle, vaan tahtoi työväelle yhteisen huvipaikan, jossa saisivat tutustua toisiinsa, niin että he tuntisivat itsensä enemmän ikäänkuin kuuluvan yhteen. Ja kirjasto lukusaleineen, jonka hän ensin aikoi perustaa, sijotettiinkin, hän ei itsekään tietänyt kenen vaikutuksesta, tuohon laajaan puistoon, jonka lukusalit ja keskusteluhuoneet siten ympäröivät suuren sveitsiläisrakennuksen, anastaen semmoisen alan puistosta, että sitä oli suurennettava, ja muodosti rakennusrenkaan, joka tavallaan suojeli linnaa ja puolusti sen olemassaoloa.

Vaikka nuo muutokset olivatkin päätetyt ja toimeenpannut kovin sukkelaan, niin olivat ne kuitenkin nostaneet mielenosotuksia liikkeelle ja saaneet aikaan kovaa kiihtymystä.

Vihamielisimmät olivat talonisännät, kapakoitsijat ja kauppiaat, jotka huusivat vararikkoa ja sortoa: eikö ole sulaa vääryyttä, yhteiskunnallinen rikos ruveta heidän kilpailijakseen ja estää heitä harjottamasta luvallisia toimiaan ja ammattiaan, jommoiset heillä oli ollut jo ammoisista ajoista ja joita olivat hoitaneet mielensä ja etunsa mukaan. Eivätkö he olleet vapaita ihmisiä, kun heitä noin sorrettiin? Tehtaiden perustamisesta asti olivat maanviljelijät olleet vihamieliset noille laitoksille, jotka riistivät heiltä työväen tahi pakottivat heitä lisäämään heille palkkaa ja pikkukauppiaat yhtyivät täydellisesti heidän nurinaansa. Vähällä oli että herra Vulfrania vainottiin ja ahdistettiin pahantekijänä hänen Perrinen seurassa astuessansa kauppalan kaduilla: eikö hän siis vielà ollut kyllin rikas, tuo sokea vanhus, kun tahtoi saattaa varattomatkin perikatoon! Eikö hänen poikansa kuolemakaan ollut pehmittänyt hänen armotonta sydäntànsä! Olihan työväki oikein nuijapäinen, kun ei käsittänyt sitä, että tuolla ei ollut muuta tarkotusta kuin heidän kovempi kahlehtimisensa ja toisella kädellä sen riistäminen, mitä toisella oli heille antanut. Pidettiin kokouksia, joissa keskusteltiin, mitä oli tehtävä ja joissa yhä useampi työmies vakuutti, ettei hän ollut semmoinen nauta kuin muut kumppanit.

Herra Vulfranin lähin seura eli oikeammin hänen omat sukulaisensa olivat joutuneet samanlaiselle levottomalle ja moittivalle kannalle. Oliko hän tulemassa hulluksi? Aikoiko hän saattaa itsensä… se on heidät aineelliseen perikatoon? Eikö olisi viisainta asettaa häntä holhouksenalaiseksi? Varmaankin hänen mieltymyksensä tuohon pikku tyttöön, joka sai hänet tekemään mitä ikinä tahtoi, oli vanhuuden heikkouden selviä oireita. Pitäisihän sen olla selvää jokaiselle tuomioistuimelle. Ja kaikkien viha kärjistyi tuon vaarallisen maankulkurin päähän, joka ei ymmärtänyt sitä pahaa, mitä sai aikaan. Mitäpä tuohon tyttöön koskikaan kuinka paljo rahaa siinä tuhlattiin, eiväthän ne olleet hänen omiaan.

Onneksi tuon vihan esine sai todellisilta ystäviltään rohkeutta kestämään kaikkia ilkeyksiä, joita alituisesti välillisesti tahi välittömästi häntä kohtasi.

Niin oli esimerkiksi Talouel varsinaisena onnenonkijana asettunut hänen puolellensa. Perrinehän onnistui kaikissa toimissaan ja saattoi herra Vulfranin tekemään kaikki mitä suinkin tahtoi, sekä vielä lisäksi oli pahoissa väleissä nuorten herrojen kanssa; siinähän oli jo kylliksi hänen esiintyäkseen hänen ystävänään. Syvemmälle katsoen, mitä häneen, Taloueliin koski vaikkakin herra Vulfran tuhlasi tavattomia summia laitoksiin, jotka todellisuudessa kuitenkin enensivät tehtaiden arvoa. Eivätkö nuo rahat vielä tulevaisuudessa joudu hänelle, Talouelille, kun hän kerran tavalla tahi toisella joutuu kaikkien noiden tehtaiden omistajaksi. Jos hänellä vain oli aavistustakaan siitä, että joku parannus oli tekeillä, niin hän aivan varmaan hankki itselleen tilaisuutta "arvella" herra Vulfranin oivaltaneen oikean hetken koittaneen sen toteuttamiseksi.

Mutta Perrinellä oli muita vilpittömämpiäkin ystäviä, nimittäin tohtori Ruchon, neiti Belhomme ja insinööri Fabry ynnä ne työmiehet, jotka herra Vulfran oli valinnut eri laitostensa kaitsijamiehiksi.

Nähdessään miten maankuljeksijatyttö oli palauttanut herra Vulfranin tarmon ja päättäväisyyden oli tohtori ruvennut kohtelemaan häntä kokonaan toisin, melkeinpä isällisesti, semmoisena, jonka mielipiteet ovat sangen painavat ja jonka sanoja ei suinkaan saa jättää omaan arvoonsa.

"Tuo pikkuinen tuossa on tehnyt enemmän kuin kaikki rohdot, ilman häntä en todellakaan tiedä miten olisi käynyt herra Vulfranin."

Neiti Belhommen ei tarvinnut ensinkään muuttaa kohteluaan, eikä enentää ystävyyttään, mutta siihen oli nyt sekaantunut ylpeyden tunne. Joka päivä hän muutaman minutin ajan lukutunnilla selvästi osotti tunteitaan, vaikka kyllä itselleen myönsi semmoisen ei ensinkään sopivan "opettajan ja oppilaan" keskinäisiin suhteihin.

Insinööri Fabry puolestansa oli liiaksi osallinen kaikkiin näihin mullistaviin muutoksiin pysyäkseer syrjässä. Hän siis oli täydelleen Perrinen puolella, vaikka ei alussa ollut ensinkään sen enempää pannut huomiotansa tuohon pikku tyttöön, joka niin lyhyellä ajalla oli muuttunut niin tärkeäksi henkilöksi, ja joka herttaisuudellaan olisi saanut hänet mihin suinkin vain tahtoi.

"Herra Fabry, eikö teidän pitäisi matkustaa Noiseliin tutkimaan työväen asuntoja?"

"Herra Fabry, teidän pitäisi matkustaa Englantiin tutkimaan the Working men's club Union, työväeoyhdistyskysymystä."

Ja Fabry matkusti, minne häntä vain pyydettiin laiminlyömättä mitään, joka näytti hänestä hyvältä ja hyödylliseltä. Palattuaan hänellä aina oli pitkät neuvottelut herra Vulfranin kanssa ja niiden tuloksena oli lisättyä työtä piirustuskonttoreissa, sillä näytti melkein siltä, että arkitehdin toimi olikin muuttunut suuren tehdasliikkeen tärkeimmäksi osaksi. Perrine ei milloinkaan ottanut osaa noihin neuvotteluihin eikä milloinkaan lausunut sanaakaan, mutta hän oli aina läsnä. Tavattoman typerä olisi jokainen ollut, joka ei olisi huomannut juuri hänen huomaamatta valmistaneen vanhusta ja kylväneen niitä siemeniä, jotka sitten itivät siellä ja sen perästä kantoivat hedelmiä.

Perrine ei sen enempää sekaantunut herra Vulfranin neuvotteluihin valittujen työmiestenkään kanssa, mutta he kuitenkin älysivät hänen suuren vaikutusvaltansa, vaikka hän ei sanalla eikä ainoallakaan viittauksella ilmaissut mielipidettänsä ja ylpeillen he aina lausuivat:

"Tiedättehän, hän on itse ollut käämikoneen ääressä."

"Olisiko hän semmoinen, ellei olisi itse ollut työntekijä?"

Ei olisi sen käynyt hyvin, joka olisi rohjennut hätyyttää Perrineä hänen kävellessänsä kauppalan kaduilla. Räyhääjien rähinä kyllä silloin joutuisaan ja kouraantuntuvasti olisi takertunut kurkkuun takaisin.

Sinä sunnuntaina odotettiin insinööri Fabrytä kotiin, hän kun oli jo muutamia päiviä matkustanut pois salaiselle asialle, jota herra Vulfran ei ollut kertonut edes Perrinellekään. Aamulla hän oli Parisista lähettänyt sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan muutamia sanoja:

"Täydellisiä tietoja; virallisia papereita, tulen kello kaksitoista."

Kello oli jo puoli yksi eikä häntä vielä kuulunut, joka seikka vastoin tavallisuutta oli saattanut herra Vulfranin sangen levottomaksi, hän kun aina oli niin tyyni ja rauhallinen.

Syötyään aamiaisensa tavallista sukkelammin hän siirtyi huoneeseensa Perrinen seuraamana ja siellä hän vähä väliä meni puutarhaaan vievän ikkunan luokse kuuntelemaan.

"Kummaîlista ettei Fabryta jo kuulu."

"Juna on ehkä myöhästynyt", arveli Perrine.

Mutta herra Vulfran ei tyytynyt siihen selitykseen, vaan viipyi ikkunan luona, josta Perrine mielellään olisi houkutellut häntä pois, sillä siellä ja puistossa tapahtui jotakin, josta hänen ei olisi pitänyt saada tietää. Siellä puutarhurit tavallista joutuisammin ripustivat köynnöksiä ja kukkalaitteita tankojen nenään ja toiset ryhmittivät harvinaisia lehtikasveja sametin hienoille ruohokentille. Suuret portit olivat seljällään ja työväen puistossa olivat rakennukset sekä voimistelutelineet koristetut vaatepunoksilla, ja kattojen harjasta liehuivat kirjavat liput iloisesti vienossa merituulessa.

Äkkiä herra Vulfran soitti palvelijaansa ja kielsi tämän tultua laskemasta ketään sisälle paitsi insinööri Fabryta.

Tuo käsky kummastutti kovasti Perrineä, sillä tavallisesti herra Vulfran otti kaikki vastaan, jotka tahtoivat häntä tavata, vanhat ja nuoret, sillä yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin olikin arkipäivinä, yhtä ystävällinen ja herttainen hän oli sunnuntaina, jolloin kauppa- ja raha-asiat eivät täyttäneet hänen mieltänsä.

Vihdoin kuului vaunujen pyörinää maantieltä lammikkojen luota, se on Piquignyhyn vievältä tieltä.

"Nyt tulee Fabry", huudahti herra Vulfran yhtä aikaa iloisella ja pelonsekaisella äänellä.

Niin olikin. Hetkisen kuluttua insinööri astui huoneeseen. Hänkin näytti erinomaisen liikutetulta ja silmäys, jonka loi Perrineen, saattoi tytön hämilleen tietämättä mistä syystä.

"Veturi viottui, siinä syy myöhästymiseeni."

"Olette kuitenkin saapunut, ja se on pääasia."

"Sähkösanomani on jo ilmottanut että olen onnistunut."

"Sähkösanomanne oli liian lyhyt ja epämääräinen, se on herättänyt minussa toiveita, mutta minä tahdon varmuutta."

"Sitä olette saapakin, niin täydellisiä kuin suinkin haluatte."

"Puhukaa sitten! sanokaa pian!"

"Neidenkö läsnäollessa?"

"Niin, jos asiat ovat niinkuin sanotte."

Ensi kertaa Fabry silloin tehdessään selkoa matkasta kysyi saisiko puhua Perrinen läsnäollessa. Ollen jo ennestään eriskummallisen levottomalla mielellä Perrinen mielenliikutus yhä lisääntyi herra Vulfranin ja insinöörin sanoista ja vapisevista äänistä.

"Niinkuin se, jolle olitte uskonut kuulustelut, aivan oikein oli aavistanut", alkoi Fabry katselematta Perrineä, "oli hänen etsimänsä henkilö, joka monta kertaa oli kadonnut jäljettömiin, kuitenkin vihdoin saapunut Parisiin. Siellä asiamiehenne on tarkastellut kaikki kuolemantodistukset ja viimein löytänyt todistuksen viime vuoden kesäkuulta Marie Doressanyn, Edmond Vulfran Paindavoinen nimellä. Tässä on kopio siitä."

Hän laski sen herra Vulfranin vapiseviin käsiin.

"Tahdotteko että luen sen?"

"Oletteko todistuttanut nimet oikeiksi?"

"Tietysti."

"Älkää sitten lukeko. Katselkaamme sitä myöhemmin. Jatkakaa!"

"En kuitenkaan tyytynyt tuohon paperiin", jatkoi Fabry, "tahdoin kuulustella talon omistajaa, nimeltä Grain de Sel, jossa vainaja kuoli; olen myöskin nähnyt molemmat henkilöt, jotka olivat läsnä tuon poloisen nuoren rouvan kuolinhetkellä, erään katulaulajattaren liikanimeltä Markiisitar ja vanhan rajasuutarin, La Carmen. Vainaja kuoli liikaponnistuksista, nälästä ja puutteesta. Kävin lääkärinkin luona, joka häntä hoiteli, tohtori Cendrieren luona Riblettekadun varrella. Hän tahtoi lähettää potilaan sairashuoneeseen, mutta tämä kieltäytyi jättämästä tytärtään. Viimein Grain de Sel lähetti minut täydentääkseni tietojani Chateau des Rentiers-kadulle erään ryysyjen kaupustelijan La Rouquerien luokse ja hänet minä tapasin vasta eilen hänen palattuaan maaseudulta."

Fabry vaikeni hetkiseksi, kääntyi sitten ensi kertaa Perrinen puoleen, tervehti kunniottavasti ja lausui:

"Olen nähnyt Palikarin, neiti, se jaksaa hyvin."

Perrine oli jo alussa noussut seisomaan, oli jäänyt siihen liikahtamatta, kuunnellen kiihkoisasti kyynelten valuessa hänen silmistänsä.

Fabry jatkoi:

"Varmana äidin suhteen, ei minun enää tarvinnut muuta kuin saada selvää tyttären kohtalosta, ja sen sain tietää La Rouquerielta, joka kertoi miten oli tavannut Chantillyn metsässä lapsi raukan puolikuolleena nälkään, uskollisen aasinsa löytämänä."

"Ja sinä", huudahti herra Vulfran, kääntyen Perrinen puoleen, joka seisoi siinä vavisten kiireestä kantapäähän, "voitko sanoa minulle, miukätähden tuo lapsi ei ole ilmaissut itseään? Etkö voi sanoa minulle, sinä, joka tunnet nuoren tytön sydämen…"

Perrine astui muutaman askeleen häntä kohti.

Hän jatkoi:

"Minkätähden hän ei tule avonaiseen syliini…?"

"Jumalani!"

"Isoisänsä syliin."

Neljäskymmenes luku.

Insinööri Fabry poistui jättäen isoisän yksin poikansatyttären kanssa.

Kumpikin oli niin liikutettu, että istuivat siinä käsi kädessä puhumatta juuri mitään muuta kuin vaihtaen muutamia helliä sanoja.

"Tyttöni, armas lapsi kultani!"'

"Isoisä!"

Hetken perästä, heidän vähäisen tyynnyttyään rupesi herra Vulfran häntä kuulustelemaan:

"Minkätähden et ole ilmaissut itseäsi?"

"Olenhan monta kertaa koettanut sitä tehdä. Ettekö muista mitä eräänä iltana lausuitte, silloin kun viime kerran otin äitini ja itseni puheeksi: Älä milloinkaan, kuuletko, älä milloinkaan enää puhu minulle noista katalista olennoista."

"Mitenkä minä osasin aavistaa sinua poikanityttäreksi?"

"Mutta jos tuo tyttö muitta mutkitta olisi tullut luoksenne ja ilmottanut olevansa poikannetytär, etteköhän silloin häntä kuuntelemattakin olisi ajanut häntä luotanne?"

"Ken tietää mitä olisin tehnyt!"

"Sentähden päätin olla itseäni ilmaisematta kunnes, niinkuin äitini kehotti, huomaisin olevani rakastettu."

"Ja olet odottanut näin kauan! Eikö sinulla ollut alituisia todisteita siitä, että rakastin sinua?"

"En rohjennut uskoa niiden lähtevän isänsydämestä."

"Ja niin minun täytyi Fabryn kautta pakottaa sinut tulemaan syliini, kun, kovia sieluntaisteluja ja epäilyksiä kestettyäni, olio ruvennut luulemaan sinua tytökseni. Niistä kaikista olisin säästynyt, jos muutamalla sanalla vain olisit aikaisemmin lausunut toduuden."

"Eikö tämän hetken ilo täydelleen korvaa sitä ja todista sen olleen hyvä?"

"Onhan kaikki nyt hyvin, olkaamme puhumatta siitä. Kerro minulle kaikki, mitä olet salannut antaessasi minun jatkaa tiedustelujani, vaikka yhdellä ainoalla sanalla olisit voinut selittää kaikki."

"Ettäkö olisin ilmaissut ken olen?"

"Niin. Kerro minulle isästäsi. Kuinka jouduitte Sarajevoon? Minkätähden hän rupesi valokuvaajaksi?"

"Mimmoista meidän oli Intiassa voitte helposti…"

Herra Vulfran keskeytti hänet:

"Sinuttele minua; nyt puhut isoisällesi etkä herra Vulfranille."

"Saapuneista kirjeistä tiedät jotakuinkin mimmoista elämämme oli siellä; minä kyllä myöhemmin kerron sinulle kasvitieteellisistä retkistämme ja petoeläinten metsästyksestä, niin saat kuulla isän urhollisuudesta ja äitini kestävyydestä, sillä en voi kertoa toisesta mainitsematta toista…"

"Ole varma siitä, että se mitä Fabry kertoi hänen kieltäytymisestänsä mennä sairashuoneeseen siitä syystä, ettei tahtonut jättää sinua, on kovasti liikuttanut minua."

"Sinä kyllä vielä rakastat häntä!"

"Saat kertoa hänestä niin paljon kuin sinua vain haluttaa."

"Minä kyllä tutustutan hänet sinulle ja olen varma aita, että vielä rakastatkin häntä opittuasi häntä tuntemaan. Me olimme lähteneet Intiasta palataksemme Ranskaan ja saapuessamme Sueziin kadotti isä kaikki rahansa. Ne häneltä varastivat jotkut, joiden kanssa hän oli kauppa-asioissa. En tiedä millä tavoin."

Herra Vnlfran teki liikkeen, joka selvästi ilmaisi hänen kyllä tietävän miten se oli tapahtunut.

"Kun meillä ei enää ollut rahoja, niin emme voineet suorastaan matkustaa Ranskaan, vaan läksimme Kreikkaan, jonne matka ei ollut niin kallis. Isällä oli valokuvauskoneita ja Atenassa hän valokuvasi ja me elimme siitä. Sitten hän osti vaunut, aasin, Palikarin, joka pelasti henkeni, ja aikoi maitse palata Ranskaan elättäen meitä matkalla valokuvauksella. Mutta oi, siitä ei koitunut paljoa ansiota, ja kun vuoritiet olivat kurjan huonot, usein ainoastaan poluntapaisia, oli Palikar monta kertaa päivässä vähällä taittaa jalkansa ja niskansa. Minä olen kertonut sinulle miten isä kuoli matkalla; se tapahtui Bousovatchassa. Mutta minä rukoilen sinua, älä pyydä minua tänään kertomaan hänen kuolemastansa, minä en voi sitä tehdä. Kun hän ei enää ollut luonamme, meidän täytyi jatkaa matkaamme Ranskaan. Jos työansio oli vähäinen hänen ollessansa kanssamme ja voidessansa herättää luottamusta siihen määrin, että ihmiset otattivat kuvia, niin supistui se tyhjiin meidän jäätyämme yksin! Vastedes kerron sinulle kuinka kauheasti saimme kärsiä koko talven marraskuusta toukokuuhun, kunnes saavuimme Parisiin. Herra Fabryltä kuulit jo miten äiti siellä kuoli Grain de Selin talossa ja kertoessani siitä lähemmin kerron sinulle myöskin äidin viimeiset varotukset ja käskyn minun heti tulla tänne."

Perrinen kertoessa kuului puutarhasta ja puistosta epämääräistä melua.

"Mitä se on?" kysyi herra Vulfran.

Perrine astui ikkunan luo: Koko puisto ja lehtikujat vilisivät juhlapukuista yleisöä, miehiä, naisia, lapsia, ja heidän yllään hulmusivat liehuvat liput vienossa tuulessa. Ja tuo kuuden, seitsemäntuhannen joukko ulettui puutarhasta ja puistosta kauas ulos niityille ja teille ja saivat aikaan tuon melun, joka oli kummastuttanut herra Vulfrania ja kääntänyt hänen huomiotansa Perrinestä ja tämän kertomuksesta, joka kyllä muuten kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa.

"Mitä se on?" hän toisti uudestaan.

"Onhan tänään syntymäpäiväsi", kertoi Perrine, "ja kaikkien tehtaiden työväki on päättänyt viettää sitä yhteisenä juhlana siten osottaen sinulle kiitollisuuttaan kaikesta siitä, mitä olet tehnyt heidän hyväksensä."

"Oh, todellakin! Vai todellakin!"

Hän astui ikkunan luokse ikäänkuin voisi heitä nähdä. Hänet tuonnettiin kohta ja heti levisi ryhmästä ryhmään huuto joka paisui paisumistansa, kunnes todellakin tuli kauhistuttavaksi.

"Herra Jumala! He voisivat todellakin olla kauheita ollessansa vastustajinamme", hän mutisi ensi kertaa tajuten käskettäviensä joukkojen voimaa.

"Kyllä, mutta nyt he ovat samaa mieltä kanssamme, sentähden että katsomme heidän parastansa."

"Ja se kaikki oli sinun ansiosi, pikku tyttö kultani. Nyt on ihan toista kuin silloin, kun isäsi sielumessu pidettiin ihan tyhjässä kirkossa!"

"Jnhlatoimikunta on määrännyt seuraavan järjestyksen juhlamenoille: Minä talutan sinut ummelleen kello kaksi ulos rappusille, jossa seisot kaiken kansan nähtävänä. Silloin lähestyy viisimiehinen lähetystö, yksi mies kustakin tehtaasta, astuu rappusille ja kaikkien nimessä vanha Gathoye pitää sinulle pienen puheen."

Samassa löi kello kaksi.

"Annapas minulle kätesi", lausui Perrine.

He saapuivat rappusille ja silloin kaikui mahtava eläköönhuuto. Juhlamenojen mukaan tuo viisimiehinen lähetystö astui rappusille ja isä Gathoye, vanha pellavanhäkilöitsijä, astui pari askelta lähemmäksi pitääkseen puheensa, joka vähintäin kymmenen kertaa oli sinä aamuna hänelle luettu.

"Herra Vulfran, olemme saapuneet onnittelemaan teitä… onnittelemaan teitä… onnittelemaan teitä siitä…"

Siinä se nyt kuitenkin kävi hullusti; hän huitoi käsillään, mumisi jotakin, niin että edempänä seisovat todellakin luulivat hänen lausuneen onnellisesti puheensa loppuun asti.

Hetkisen hän koetti uudestaan, mutta ei päässyt sen pitemmälle, jonka tähden hän epätoivoisena repi harmaata tukkaansa samoilla liikkeillä kuin pellavia häkilöiden ja lausui viimein:

"Minä kerron kuinka asiat ovat: minun piti pitää teille puhe, mutta en voi muistaa siitä sanaakaan ja se seikka minua pahottaa. Mutta kuitenkin minun piti siinä toivottaa teille onnea ja kiittää teitä kaikesta sydämestäni siitä, mitä olette tehnyt hyväksemme."

Hän nosti juhlallisesti kätensä:

"Sen vannon, niin totta kuin nimeni on Gathoye."

Vaikka puhe olikin yksinkertainen ja valmistamaton, niin se kuitenkin liikutti herra Vulfrania, joka ei ollut sillä tuulella, että olisi huomannut sen puutteellisuutta. Käsi yhä Perrinen olalla hän astui rappusten kaidinpuiden luokse, niin että oli siinä ikäänkuin puhujalavalla:

"Ystäväni", hän lausui vahvalla äänellä, "ystävyytenne osotukset ilahuttavat minua sanomattomasti, sitä enemmän, kun esiintuotte ne minulle elämäni onnellisimpana päivänä, hetkenä, jolloin juuri olen löytänyt pikku tyttöni, kuolleen poikani tyttären; tunnette hänet kaikki, olette nähneet hänet työssä, ja olkaa varma siitä, että hän päättää sen minkä olemme yhdessä alottaneet. Olkaa vakuutettut siitä että tulevaisuutenne ja lastenne tulevaisuus on turvattu ja hyvissä käsissä."

Niin sanoen hän kumartui Perrinen puoleen ja enenkuin tämä voi sitä aavistaakaan, hän oli vahvoilla käsillään nostanut hänet seisomaan aidalle, jossa näytti häntä kansalle ja kaikkien nähden syleili.

Silloin kuului tuhansilta huulilta ilohuuto, joka muutaman minuutin kuluessa levisi miehistä naisiin ja lapsiin, ryhmästä ryhmään. Sen jälkeen alkoi määrätty ohiastunta, jolloin jokainen astuessansa isännän ja hänen poikansatyttären ohitse kumartaen nosti lakkiansa.

"Jospa näkisit kuinka iloisen näköiset kaikki ovat", lausui Perrine.

Kuitenkin oli olemassa niitäkin, jotka eivät näyttäneet niinkään onnellisilta, nimittäin veljen- ja sisarenpojat tullessaan onnittelemaan "serkkuaan."

"Minä puolestani", lausui herra Talouel, joka ei tahtonut antaa tilaisuuden nähdä heidän pitkää naamaansa livahtaa käsistänsä ja etenkin kun samalla sai mielistellä tehtaiden nuorta perijää, "minä puolestani olin jo alusta asti arvannut asianlaidan."

Nuo monet mielenliikutukset eivät voineet olla terveellisiä herra Vulfranille. Syntymäpäivänsä edellisenä päivänä hänen terveytensä tila oli ollut sangen tyydyttävä ja hän yleensä tunsi itsensä terveemmäksi kuin pitkiin aikoihin; hän ei rykinyt, hän nukkui hyvästi ja ruokahalu oli hyvä. Seuraavana päivänä sitä vastoin olivat yskä ja hengenahdistus palanneet; kaikki mitä niin suurella vaikeudella oli voitettu, oli yhdessä päivässä menetetty.

Tohtori tuotettiin heti.

"Ymmärrättehän", lausui herra Vulfran, "että palan halusta nähdä poikani tyttären ja sentähden täytyy teidän tehdä minut siksi terveeksi, että voin kestää leikkauksen."

"Älkää menkö ulkoilmaan, nauttikaa yksinomaan maitoruokia, puhukaa vähäisen ja minä vakuutan teille, että tämmöisen kauniin ilman vallitessa yskä ja hengenahdistus sekä sydämentykytys häviävät ja me voimme menestyksen toivossa ryhtyä leikkaukseen."

Tohtorin ennustus kävi toteen ja kuukauden kuluttua syntymäpäivästä todisti kaksi Parisista kutsuttua lääkäriä yleisen terveydentilan niin hyväksi, että leikkaus voisi tapahtua. Tutkiessa silmää pimeässä huoneessa huomattiin verkkokalvon säilyttäneen herkkätuntoisuutensa, joka oli välttämätön ehto leikkauksen onnistumiselle. Sentähden lääkärit päättivät toimittaa leikkauksen poistamalla osan silmäterän kalvosta.

Lääkärit tahtoivat nukuttaa hänet, mutta hän kieltäytyi siitä.

"Ei", hän sanoi, "mutta soisin pikkutytölläni olevan uskallusta pitää kättäni omassansa; saatte nähdä minun siitä saavan rohkeutta. Onko leikkaus hyvinkin tuskallinen?"

"Kokaiini lieventää tuskan."

Leikkaus tapahtui. Sairas ei heti saanut käyttää silmäänsä ja viisi tahi kuusi päivää kului ennenkuin haavan yhteensovittaminen voi tapahtua, jolloin pantiin siihen kevyt side.

Miten pitkä olikaan seuraava aika isälle ja pojantyttärelle, nuo odotuksen ja jännityksen päivät. Silmälääkäri kyllä oli jäänyt linnaan itse hoitaaksensa sairasta ja muuttaaksensa siteitä, mutta eihän hän ollut kaikkivoipa: sillä mitä voisikaan tapahtua, jos kurkunpääntulehdus uudistuisi? Taikkapa vain yskänkohtaus, aivastus tahi jokin muu tilapäinen kohtaus. Sehän kerrassaan turmelisi kaikki.

Ja uudestaan Perrine sai kokea samat levottomuuden ja epätietoisuuden tuskat kuin isänsä ja äitinsä sairauden aikana. Oliko hän siis löytänyt isoisänsä heti kadottaaksensa hänet ja uudestaan jäädäksensä yksin maailmaan.

Mutta aika kului mitään häiritsevää tapahtumatta ja herra Vulfran sai luvan pimitetyssä huoneessa, jonka luukut olivat suljetut, käyttää leikattua silmäänsä.

"Oi, jos minulla vain olisi ollut näköni", hän huudahti hetkisen katseltuaan tyttöä, "niin olisin ensi silmäyksessä tuntenut hänet poikani tyttäreksi? He ovat äärettömän typerät kaikki tyyni, kun eivät ole huomanneet miten olet isäsi näköinen. Olisiko Talouel kuitenkin ollut oikeassa sanoessaan 'arvelleensa' sen?"

Mutta hän ei saanut pitkäksi aikaa antautua tunteidensa valtaan: Hänelle ei saatu toimittaa minkäänlaisia mielenliikutuksen syitä; hänen piti välttää yskimistä ja sydämentykytystä.

"Pian uudistetaan koe."

Kahden viikon kuluttua side vaihdettiin vieläkin kevyempään ja kahdenkymmenen päivän perästä se poistettiin tykkönään; mutta vasta kolmenkymmenenviiden päivän kuluttua silmälääkäri palasi Parisista määräämään silmälasit, jotka tekisivät herra Vulfranille mahdolliseksi lukemisen ja esineiden erottamisen etempää. Jos potilas olisi ollut tavallinen kuolevainen, olisivat nuo kaikki toimenpiteet varmaankin olleet paljoa vähempimutkaiset, mutta upporikkaan herra Vulfranin tähden olisi ollut sulaa typeryyttä ja hulluutta olla koettamatta kaikki voitavansa ja tekemätttä kaksinkertaisia matkoja.

Enimmän kaikesta herra Vulfran ikävöi nähdä poikansatyttären kasvoja ja sen jäljestä tehtaitansa ynnä kaikkia uusia rakennuksia. Mutta se tuuma vaati uusia varokeinoja jotka vaikuttivat uutta viivytystä, sillä hän ei tahtonut ajaa umpivaunuissa lasien takana, vaan käyttää vanhoja vaunujansa ja Perrinen ajamana näyttäytyä kaikille hänen seurassansa. Tuo vaikutti sen, että oli valittava pilvinen, tyyni ja lämmin päivä.

Vihdoin koitti semmoinen päivä, lauhkea ja tuuleton, taivas keveän valkoisen pilviharson peitossa, jommoista päivää harvoin tapaa niillä tienoin. Aamiaisen perästä Perrine käski Bastienin pitämään huolta siitä, että Coco valjastettaisiin.

"Heti kohta, neiti."

Perrine hieman kummasteli ääntä, millä tuo vastaus lausuttiin, mutta ei muistellut sitä sen enempää puuhassa kuin oli valvoessaan, ettei isoisää puettaisi liian keveästi eikä lämpimästi.

Heiken perästä Bastien palasi ilmottamaan vaunujen olevan rappusten edessä ja he astuivat ulos. Perrine ei kääntänyt silmiään isoisästä, joka yksinään astuen kohta saapui alimmalle portaalle; silloin kova kiljunta saattoi hänen kääntämään päätänsä ääntä kohti.

Oliko mahdollista? Aasi oli valjastettu vaunujen eteen ja tuo aasi oli korvien päästä kavioihin asti Palikarin näköinen, mutta Palikar kiiltävänä, suittuna, kaviot mustattuna ja kauniissa keltaisissa sinitupsuisissa valjaissa pitäen päänsä uljaasti pystyssä ja koettaen väkisin pyrkiä Perrinen luokse huolimatta tallirengin pidättävästä kädestä.

"Palikar!"

Perrine riensi sen luokse ja syleili sitä.

"Oi, isoisä, mikä hauska, äkkiarvaamaton tapaus!"

"Sinun ei tule kiittää minua siitä, vaan insinööri Fabryta, joka on ostanut sen La Rouquerielta; konttorimiehistö on täten tahtonut antaa mieluisen lahjan entiselle kumppanillensa."

"Insinööri Fabryllä on hellä sydän."

"Niin on. Hän olikin ajatellut sitä, joka ei ollut juolahtanut serkuillesi mieleen. Olen minäkin tuuminut jotakin, nimittäin tilata Parisista pienet korivaunut Palikarille. Ne saapuvat parin päivän kuluttua eikä niitä saa muu vetää, sillä nämä vaunut eivät ensinkään ole sopivat sille."

He astuivat vaunuihin ja Perrine tarttui ohjaksiin.

"Minne ensiksi mennään?"

"Minnekö? Tietysti ampumamajan luokse? Luuletko etten hartaasti tahdo nähdä sitä pesää, missä oleskelit ja mistä tulit minun luokseni?"

Maja oli aivan samassa kunnossa kuin Perrinen jättäessä sen edellisenä vuonna, ihan saman rehevän kasvullisuuden ympäröimänä, eikä kukaan ollut siellä käynyt sen jälkeen, aika vain oli tehnyt sen entistään enemmän viehättäväksi.

"On kummallista", lausui herra Vulfran, "että pari askelta tämmöisestä työväen ja kehityksen keskustasta olet voinut elää täydellistä metsäelämää!"

"Intiassa metsien helmassa oli kaikki meidän omaamme; täällä valistuksen keskustassa ei minulla ollut oikeutta mihinkään; olen usein ajatellut sitä."

Käytyään ampumamajassa herra Vulfran tahtoi ensi työkseen tarkastaa Maraucourtin lastenseimeä.

Hän kyllä luuli tuntevansa sen sekä sisältä että ulkoa pitkistä neuvotteluistaan insinööri Fabryn kanssa, mutta tulessaan sisään ja nähdessään yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki muutkin salit: makuusalin, jossa lapset sukupuolensa mukaan nukkuivat punaisissa tahi sinisissä kätkyissä, leikkihuoneet, joissa oleskelivat ne, jotka jo osasivat liikkua omin päin, keittiön, kylpyhuoneet, niin hän ihastui, kun arkitehdin oli onnistunut toteuttaa tuo vaikea tehtävä ja tehdä seimestä oikea lasitalo, jossa äidit lähimmästä salista perimmäiseen asti voivat nähdä kaikki mitä siellä tapahtui tarvitsematta astua sisälle.

Heidän tullessaan makuusalista leikkisaliin ympäröivät lapset heti Perrinen ja näyttivät hänelle lelunsa: torven, päristimen, puuhevosen, kanan tahi nuken.

"Huomaanpa sinun olevan ikäänkuin kotonasi täällä", lausui herra Vulfran.

"Sitäpä luulisin!" vastasi neiti Belhomme, joka heitä seurasi. "Sanokaa enemmin, että lapset häntä ihailevat ja jumaloivat; hän on heille pikku äiti: ei kukaan osaa niinkuin hän leikkiä noiden pienokaisten kanssa."

"Muistatteko, että kerran lausuitte olevan suuremmoista osata toimittaa semmoista, joka on tarpeellista itsellemme, mutta minusta on vielä kauniimpaa ja jalompaa osata pitää huolta muiden tarpeista ja juuri sitä on pikku tyttöni tässä tehnyt. Ja kuitenkin olemme vasta alulla, hyvä neiti: Lastenseimien ja työväenasuntojen ja kokoushuoneiden rakentaminen on vasta yhteiskunnallisen kysymyksen alkukirjaimet eikä sitä sillä selvitetä. Toivon voivamme päästä siinä pitemmälle ja pohjaan asti. Olemme vasta lähtökohdalla: saatte nähdä, saatte nähdä!"

Saapuessansa paluumatkalla ensimäiseen saliin lopetti siellä juuri eräs vaimo lapsensa imettämisen; vilkkaasti hän kohotti sen ja näytti herra Vulfranille:

"Katselkaapä sitä, herra Vulfrao, eikö se ole kaunis lapsi?"

"Kyllä, kyllä se on pulska lapsi."

"Niin, ja se on teidän ansionne."

"Todellakin!"

"Minulla on jo ollut kolme ja olen kadottanut heidät, he ovat kuolleet ja sentähden täytyy tämän jäädä eloon. Näettehän sen olevan teidän ansionne. Jumala teitä siunatkoon, teitä ja rakasta tytärtänne!"

Lastenseimestä he läksivät tarkastamaan työväenasuntoja, sitten majataloa, ravintolaa ja työväen kokoushuonetta. Lähdettyään Maraucourtista he menivät Flexellesiin, Bacourtiin ja Hercheuxiin ja Falikar juoksi iloisesti ja ylpeästi pikku emäntänsä ohjaamana, jonka käsi oli hellempi kuin La Rouquerien ja joka ei milloinkaan astunut alas vaunuista taputtelematta sitä — hyväily, johon se vastasi totuttuun tapaansa liputtamalla korviaan, niin vilkkaalla ja elävällä tavalla, ettei se tarvinnut selityksiä.

Muissa tehtaissa eivät rakennukset vielä olleet yhtä pitkällä kuin Maraucourtissa, mutta jokaisessa voi jo lähimmiten määrätä valmistusajan.

Aamupuoli oli hyvin käytetty ja he palasivat hitaasti ennenkuin rupesi kallistumaan iltaan. Silloin he seisahtivat hetkeksi mäenkukkulalle, josta oli laaja näköala kaikkialle ja uudet katot loistivat uutuuttaan korkeiden savupiippujen keskeltä, jotka tuprusivat mustia savupilviä taivasta kohti. Herra Vulfran ojensi kätensä sanoen:

"Tuossa on sinun tekosi, nuo kaikki, joita en minä, ollen toimien hyörinässä, olisi tullut ajatelleeksikaan, eikä minulla olisi ollut siihen aikaakaan. Mutta jotta tuo kaikki olisi pysyväistä ja edelleen kehittyisi täytyy meidän etsiä sinulle puoliso, sinun arvoisesi puoliso, joka toimii meidän ja kaikkien hyväksi. Ja minulle on juolahtanut mieleen, että kyllä voimme tavata miehen täältä kotosaltakin, joka omaa kaikki nuo hyvät ominaisuudet. Ja silloin elämme kaikki onnellisina, kun olet päässyt kotiin, olet vihdoinkin kotona."

Loppu.