ANNA
Kyläkertomus
Kirj.
HEIKKI IMPOLA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.
I.
Oli syksy. Taivas oli hyvin harva Kankaan talon Matti isännän sanojen mukaan, kun se aina vettä maahan varisti. Aurinkoa ei ollut näkynyt moneen aikaan ja jos se jolloinkin pilkistikin pilvien välistä, niin se ei saanut kauvan katsella märkää maata ja lämmöllään kuivata rapakoisia teitä, sillä pilvet, vettä varistavat, piiloittivat sen tuonne taivaan korkeuksiin. — Ja tiet ne ne vasta viheliäisiä olivat, tuntuivat ihan rapakoksi sulavan tuossa loppumattomassa vesivalossa.
Nyt olikin harvinaisen myöhäinen syksy. Vaikka oltiin marraskuun alkupäivissä, niin ei talvesta tai sen alusta tuntunut tuulahdustakaan.
Niin, oli jokin noista marraskuun alkupäivistä, jolloin palvelijain vuosi loppuu ja toinen vuosi heille alkaa, jolloin he jonkun päivän pitkän vuoden perästä saavat vapaana olla omissa oloissaan. Silloin he kokoovat vähät tavaransa pieneen myttyrään, siinä heidän, piikatyttöin ja renkipoikain talot ja tavarat ovat. Tämä mytty mukanaan jättävät he marraskuun alkupäivinä talonsa, toiset ikävästä itkien, toiset vihasta hammasta purren. Monen emännän silmistä silloin, kun ikkunasta katsovat kujaa pitkin menevää, vierähtävät vesikarpalot; silloin muistuvat mieleen monet tapaukset vuoden varrelta. Kerkeäähän sitä vuodessa kiintyä toisiinsa.
Kankaan talon — eli Ison-Kankaan, siksihän sitä kyläläiset nimittivät — suuressa honkapirtissä paloi kirkkaasti kattolampussa tuli, valaisten suuren pirtin joka loukon, paitsi tuota uunin loukkoa oven vieressä, jossa istui kissa sylissään vanha, sokea huutolaismuori. Sinne hän aina meni, kun siellä muuria vasten selkäänsä nojaten oli niin lämmin.
— Mutta kauvanpa Väinö viipyykin, puheli emäntä, vilkaistessaan pitkän pöydän kohdalla seinällä olevaan kelloon.
— Eihän lentämällä sellaista matkaa, — kun on noin onnetonta tuo tiekin, arveli isäntä.
— Minkälainen lie se uusi tulokas, Annahan sen nimi on? sanoi taasen emäntä.
— Reipas tyttö, tiesi isäntä.
Hänet oli isäntä pestannut. Tämä oli ensimäinen kerta, kun isäntä oli pestannut piian. Se oli aina ollut emännän huolena. Mutta kesällä, kun kolmas piika meni naimisiin, ja isännällä oli asiaa naapuripitäjään, niin samalla retkellä käski emäntä hänen tiedustella sieltä piikaa ja tämän, jota nyt odotettiin, oli isäntä saanutkin.
Kaikki tuntuivat odottavan tuota uutta tulokasta, sillä häntä eivät olleet nähneetkään muut heistä kuin isäntä.
— Meillä se on vaan piikatyttösille onnellinen talo. Aina ne miehen saavat. Onko meiltä nytkään moneen vuoteen muuten kuin miehelle lähtenyt pois?
— Eipä olekaan. Kolmas vuosi sitten, joutui naimisiin Hanna, viime vuonna Anna ja Annahan tämäkin on, joka tulee. Ja vielä se entinen Anna pääsi sellaiseen taloon kuin Mattila, puheli emäntä.
— Pitäkääpä, tytöt, tekin varanne, ettei tämä uusi kerkeä ennen teitä! Kyllä meidän talosta kelpaa, kun vaan yrittää, jutteli isäntä tytöille, jotka villoja karstasivat.
— Vielä noita yllyttää niinkuin eivät itse osaisi, sanoi emäntä.
— Täytyyhän nuoria neuvoa, vastasi isäntä.
Tytöt nauraa tirskuivat. Tuo se Kankaan talon mieluisaksi olinpaikaksi palvelijoille tekikin, kun isäntäväki, emäntä ja varsinkin isäntä olivat mieleltään nuoria.
— Sinun neuvomisiasi ne enään tarvitsee. Onhan niillä koulu sitä varten, jossa he opettelevat miehiä pyydystämään, sanoi emäntä.
— Jaa, se naimakoulu, äänsi isäntä.
— Joko taasen, tuli Kallen suusta, pöydän takaa, jossa hän oli lukemassa sanomalehteä.
Naimakouluksi olivat kyläläiset nimittäneet nuorisoseuran talon.
— Mikäpä se muu on; sieltähän ne kumppalinsa kaikki löytävät. Mutta et sinä, Kalle, näy löytävän, vaikka sinähän sitä oikein kuin etunenässä puuhasitkin, ivasi isäntä.
— Siltihän Kalle lie sitä niin toimessa laittanutkin, että löytäisi sieltä kylkiluunsa, sanoi Helmi, Kallen sisar.
— Mutta sinä itse olet sellainen kapine, joka ei tunnu olevan poissa kenenkään kyljestä, koska sinusta ei kukaan huoli, vastasi Kalle.
— Äläs sano! Kyllähän Helmin paikkaa muutaman kyljessä jo pakottaa, niin että tuska muillekin näkyy, puhui renki Matti.
— Kukas tätä meidän neitiä niinkuin — — —? tiedusteli emäntä.
— No sehän se Saarelan Jaakko.
— Äläpäs! tiuskasi Helmi punan poskille kohotessa.
— Sepä juuri, intti Matti.
— Vai siltä tämä meidän tyttö tuntuu poissa olevan, puheli isäntä ja emäntä myhäili hyvillään ajatellessaan: kunpa tuossa perää olisikin.
— Kyllähän ne piiat osaavat miehen pyytää, mutta renkiraukat ne eivät saa akkaa itselleen teilläkään. Ne ovat sellaisia, joista ei kukaan huoli, puheli Matti.
— Eivät kait ne rengitkään akkaa ottaisi, tytön kaiketi hekin tahtoisivat, sanoi Aappo, päiväläinen.
— Kyllähän Mattikin saapi, kun vaan on halua, mutta eihän ne tahtomatta tytötkään syliin lennä, sanoi isäntä.
— Eivät vähällä tahtomallakaan, jatkoi Tekla, piika.
— Niitä nyt ei paljon tahtoa tarvitse ennenkuin ne kaulaan kapsahtavat, puheli Aappo.
— Älä valehtele, huusivat tytöt.
— Näkeehän tuon jo niistä päälle päinkin, että sitä ne vailla ovat, miestä — — —
— Se on toisinpäin, huusivat taasen tytöt.
— Kun vaan pikkusenkaan sinne päinkään vihjasee, niin silloinkos tyttö tulessa on. Koettaa olla niinkuin ei mitään välittäisi, mutta silmät palaa ja välkkyy kuin sammumaton tuli sisässä palaisi. Koettaa muka panna vastaan, jos syliinsä kaappaa, mutta ei pane vastaan kuitenkaan tarpeeksi asti.
— Oletko sinäkin muka niin likelle ketään päässyt? —
— No antakaa, kun selitän. Ja silloinkos ne vietävät ovatkin vaarallisia. Silloin ne pään pyörälle panevat.
— Sinun pääsi on pyörällä panemattakin.
— Niin, silloin ne pään pyörälle panevat vakavaltakin mieheltä. Silloin siitä tytöstä ei saa selvää onko se kala vai lintu vai onko se mikä.
— Sammakko sinun sylissäsi on istunut.
— Mieluinen kapine se vaan tuntuu olevan, jatkoi tyynenä Aappo. Moni mies sillä tavalla on antanut itsensä pettää.
— Sinun ei sitä tarvitse peljätä.
— Niin, ja on tahtonut tyttöä ikuiseksi omakseen ja niin saapikin sen sitten.
— Mutta sinä et ole saanut.
— Mutta tietääkö tuosta kumpi se toistaan on pyydystänyt, tyttökö vai poika? Miehetkin sen syyn muka saavat pitää, että ne ne asian alulle panevat naimiskaupassa. Mutta tyttö totta vie sen useinkin aloittaa. Sellaista se on, vaikka ne muka ovat olevinaan niin viattomia. Jos ei vaan tyttö useastikin aloittaisi tuota peliä, niin olisi maailma vanhoja poikia täynnä.
— Kyllähän Aapon puheessa perää on, sanoi isäntä. Ja mitä varten ne naiset muka tahtovat sitten tasa-arvoiseksi nykyaikana miesten kanssa, kun he jo sellaisia ovatkin. Tuossa naimiskaupassakin. Nehän ne sen alulle panevat ja viettelevät miehen heitä sitten muka niin tahtomaan, että näyttää sellaiselta, että mies se on se, joka heitä pyydystää ja he sitten miehen pyynnöstä hänelle rupeavat, vaikka se onkin kokonaan toisin päin.
— Kylläpä nyt tulee selvää! Kutka ne tyttöjen tähden sitten vaikka kaivoon menisivät, kun oikein rakastuvat? Kutka ne hartaana pyytävät, että tule minulle, muuten en elää voi? Ja sitten jos tyttö hartaasta —
— Halusta heltyy, pisti isäntä väliin nauraen.
— Ole hiljaa! Hartaasta rukouksesta — niin juuri, heltyy ja heille tulee, niin sitten muka tytöt ovat miestä vailla. Kaikkea sitä kuulee!
— Mutta kuka sen asian alulle panee? — Olkaa hiljaa! — Niin siitähän se olikin kysymys. Kutka ne miehen viettelevät niin tekemään kuin sinä selitit? Tytöt tietenkin. Hehän sen leikin alkavat silmillään, pyörähdyksillään ja hetaleillaan. Heillähän se mielessä on, että tuon minä viettelen itselleni. Tai jos ei mitään määrättyä ole heidän mielessä, niin he kiekkuvat kaikkien edessä ja kyllä jonkun miehen täytyy syöttiin tarttua; ja kun tyttö huomaa, että nyt on karhu kierroksessa, niin sitte se vasta peli alkaa, joka siihen loppuu, että mies tahtoo tuota kiilusilmää. Mutta kuka sen alkuun pani? Siitähän kysymys oli.
— Kyllähän sinä osaat, mutta se totta on, että miehet ne sen ensin alottavat, väitti emäntä.
— Kuulepas! Muistellaanpa sitä meidänkin alkamista! Kuka se ensin sen alotti? Olethan tuon sanonutkin, myöntänytkin, kun kahden on oltu, että — — —
— Pidä nyt suusi!
— Että sinä sen — — —
— Ole hiljaa! huusi nauraen emäntä.
— Siinä sen kuulette! Kun rupeaa totuutta sanomaan, niin silloin suu tukkoon. Sellaisia ne ovat. Mutta semmoista se on ollut maailman alusta ja on maailman loppuun, että tytöt ne sen leikin alkavat ja kun saavat jonkun onkeensa, niin antavat hänen leikin lopettaa, ja itse ovat ihan viattomia. Eikö niin?
— Niin on, myönsivät miehet.
— Mutta miksi ne miehet sitten niin tyhmiä ovat, että onkeen tarttuvat?
Silloin täytyy tyttöjen olla paljon viisaampia kuin miesten, sanoi
Helmi.
— No siinä tuli todistus, että niin he tekevät. Mitä me enään muuta kaipaammekaan! Eihän viisaudesta puhetta ollutkaan kuin miesten onkimisesta ja siihen te viisaita olette. Pidä, Helmi, vaan Jaakkoa kuumana, kun olet onkeesi saanut! Kyllä se on kummaa tässä maailmassa, kun saa ruveta omien lastensa kanssa väittelemään naimiskaupoista.
Kaikki räjähtivät nauramaan. Ulkona rapisi sade ikkunoihin, joista näkyi musta pimeys. Sisällä lämpöisessä pirtissä tuntui niin turvalliselta.
— Nyt ne tulevat, sanoi Helmi, kun ulkoa kuului Mustin haukahteleminen ja rattaitten ratina.
Emäntä laitteli kahvikuppeja pöydälle ja kaikki katsoivat odottavasti oveen päin. Onhan niin jännitettyä, kun outo henkilö tulee taloon, vaikkakin se olisi piika-tyttökin, sillä vuosihan vähintäänkin hänen kanssaan täytyy yhdessä olla.
Nyt hän ovesta pyörähtikin vaatenyytti kädessään.
Tuommoinenko hän nyt onkin, mietti Kalle, joka pöydän takana istui lukemassa. Tuollainen pikkunen, vikkeläliikkeinen, notkea kuin kissa, tuollainen pitkäpalmikkoinen piian nappula.
— Iltaa! virkkoi tulija.
— Iltaa! Nytkö sieltä tullaan. Eikö siellä kastunut ihan läpi, tuommoisella valolla? toimitti emäntä ja meni lähemmäksi. Nosti vaatemytyn, jonka tyttö oli lattialle laskenut, penkille. Tarjosi kättä tulijalle.
Kättelemässä kävi tämä kaikkia. Isännälle hän notkautti polviaan ja niin riivatun nätisti, mietti Kalle. Toinen jalka noin varpaillaan taakse päin ja toisella notkautti. Se näkyi niin selvään, kun hänellä oli noin lyhköset hameet, melkein kuin pikkutytöillä. Kalle ei saanut katsettaan irti hänen jaloistaan. Miksi tuolla on noin lyhyet hameet? mietti hän. Näkyi selvästi heikot nilkat ja sievät, pienet kengät hameitten alta. On tuolla vähän liian lyhyet hameet, mietti Kalle.
Kalle istui pöydän takana kirja edessään. Oli katsovinaan kirjaan, vaikka salaa vilkuilikin tyttöön. Tyttö oli epävarma, että kävisikö tuota tervehtimässä, joka ei mitään näytä hänen tulostaan välittävän vai jättäisikö sikseen. Tuli kuitenkin kaikkein viimeksi Kallen luo ja ojensi kätensä.
— Terve! virkkoi hän.
— Terve! vastasi Kalle ja ojensi kätensä. Katsoi samalla tytön silmiin eikä muistanutkaan heittää kädestä irti, vaan puristi tietämättään sitä. Kalle näki tuollaiset nauravat silmät, jotka näyttävät nauravan, vaikka kasvot ovat totisena. Ei hän nähnyt muuta kuin nuo silmät. Ne hänet vangitsivat, niihin hän tuntui ihan uppoavan. Samassa vetäsi tyttö kätensä pois ja hymyili kasvoiltaankin Kallelle. Kalle heräsi, hän punastui ja katsoi ympärilleen näkikö kukaan tuota käden puristusta, joka tuntui ikuisuudelta. Mutta eihän sitä ollut kukaan miksikään huomannut. Eihän se ollut kauvan kestänyt.
Tuolla tyttö istui jo emännän vieressä.
Mitähän hän ajatteli, mietti Kalle, kun puristin enkä päästänyt hänen kättään irti. Kyllä minä olen tollo.
Mutta nuo hänen silmänsä. Minkälaiset ne olivatkaan? Sinisetkö vai ruskeat? Ei hän sitä muistanut. Ne olivat — nauravat.
Olkootpa minkälaiset tahansa, mietti hän suutuksissaan. Sama kait minulle.
Hän rupesi lukemaan, mutta korvissaan kuuli hän tytön äänen, kun tämä puhui.
— Oletko jo minkä ikäinen? kuuli hän äitinsä tytöltä kysyvän.
— Kesällä täytän seitsemäntoista, vastasi tyttö.
— Vai niin nuori. Et tuota ole vanhan näköinenkään.
— Kenenkä tyttöjä sinä oikeastaan oletkaan?
— Sen Kantalan lesken.
— Kantalan. Sehän on suuri talo.
— Onhan se.
— Vai sen tyttöjä. Se isäntähän kuoli. Kuinka kauvan siitä onkaan? muisteli emäntä.
— Olin silloin kolmentoista, sanoi tyttö. Pääsin juuri sinä kevännä kansakoulusta.
— Sehän hukkui, sanoi isäntä, joka oli kuunnellut heidän puhettaan.
— Niin, vastasi tyttö.
— Mitenkä se hukkuikaan? tiedusteli emäntä.
— Jäihin putosi markkinoilta palatessaan, sanoi tyttö.
— Niin, täälläkinhän siitä puhuttiin, muisteli emäntä. Mutta ei jatkanut enään, kun muisti, että puhuttiin kuinka Kantalan rikkaan talon isäntä oli markkinoilta palatessaan päissään ajanut sulaan ja sinne jäänyt.
— Jäikö teille mitään sitten, kun piikana täytyy sinunkin olla? kysyi isäntä.
— Ei jäänyt kuin sen verran, että äiti mökin sai, vastasi tyttö.
— Vai niin, tuli painokkaasti isännältä. Itsekseen mietti hän: Siihenkö senkin rikkaus hupeni. Komeasti se elikin. Markkinoilta markkinoille korskuvilla orihilla kulki ja joi.
Tyttö istui niin alakuloisena.
— Älähän sure! sanoi emäntä. Jäihän sinulle terveet kädet ja niillähän toimeen tulee, kun vaan niitä käyttää. Kyllähän luulen, että meillä aika kuluu.
— Niin, meillä on hyväonninen talo. Meillä ne tytöt aina miehen saavat, sanoi isäntä.
— Joko taasen, äänsi emäntä.
Iloiseksi mieli lehahti kaikilla. Tuo isäntä se aina osasi siihen paikkaan iskeä, että alakuloisuus ei kauvan viihtynyt hänen talossaan.
— Meidän tytöillä alkaa tänä vuonna kova kilpailu. Kukahan noista puolensa pitää? puheli isäntä.
Toiset nauraa tirskuivat. Anna istui vakavana ymmärtämättä isännän tarkoitusta.
— Saa nähdä kuka noista oikein yrittääpikään, puheli isäntä hiljalleen.
— Minä ainakin yritän niin paljon kuin minusta lähtee, sanoi Anna reippaasti.
— Se on oikein, että yrität. Sinä vasta tyttö olet, kun suoraan sanot sen, jota toiset salaavat, puhui nauraen isäntä.
Anna joutui hämilleen, kun toiset nauroivat.
— Mikä kilpailu se sitten on? sai hän kysytyksi.
— No se miehenottokilpailu, selitti isäntä.
Kaikki nauroivat.
— Siitähän ne tytöt kilpailevat, että kuka ennen miehen saa. Aijotko vielä kilpailla? kysyi isäntä.
— Tietenkin, sanoi Anna reippaasti. Mutta en tiedä, pidänkö puoleni.
— Kyllä sinä sellaiselta näytät, ettet sinä kauvan meillä ole. Pidä vaan silmäsi auki! Ne näkyvät olevan sellaiset, että niihin tarttuu miesparka, sanoi isäntä.
Tyttö käännähti pöytään päin, ja Kalle näki, että taasen hänen silmänsä nauroivat, vaikka äsken lienevät muutamia vesiäkin varistaneet.
— Niin, mitäpä siinä, sitähän ne kaikki tytöt tekevät. Sehän on niillä luonnossa, vaikkeivät sitä tietäisikään. Koita sinä, Anna, vaan emännäksi päästä! Meiltä ne aina vievät. Nythän teitä on kolme ja tuo meidän tyttö neljäs. Kukahan teistä kilpailussa ensiksi voiton saa? jutteli isäntä.
Kalle näki taasen tytön nauravat silmät. Ne olivat siniset. Ja kasvot! Ne eivät ensi silmäyksellä olleet kauniit, mutta niin elävät. Aina vain naurunväreet syntyivät poskille ja katosivat suuhun.
Kalle ei ollut oikein tyytyväinen tyttöön. Sievä hän oli, sen hän myönsi. Mutta tuo alituinen nauraminen, se ei häntä oikein miellyttänyt.
Ei hän ymmärtänyt mitä pahaa naurussa oli, kun hän sitä mietti. Se häntä ärsytti. Se pahoitti hänet tyttöä ajattelemaan.
Kalle oli jo nukkumassa, mutta yhä soi hänen korvissaan tytön nauru.
Hän koetti nukkua, mutta ei vaan päässyt uneen. Aina tytön kuva tuli hänen eteensä. Se oli jos jonkinlaisessa asennossa. Jos hän jotain muuta koetti ajatella, niin hetken perästä sekaantui tuohon ajatukseen tyttö, niin että tuo ajatus ja tyttö olivat kuin toisiinsa sulaneet.
Hän ajatteli huomenna noutavansa hevosella heiniä, mutta heinäkuormaa tarvitsi tulla jonkun hänen avukseen purkamaan. Tytön hän siihen toimeen pani. Hän ajatteli leikata silppuja ja toista henkilöä hän siihenkin tarvitsi ja tuo toinen oli tyttö.
Hän ei tahtonut päästä nukkumaan.
Helkkariin koko tyttö! ajatteli hän. Mitä minä tuommoisesta harakasta välitän. Häntä tuntui kyllästyttävän koko tyttö-suku ja tuo varsinkin, tuo lyhythameinen. Mutta tyttö ei siitä huolimatta tahtonut häipyä hänen mielestään.
Viimein hän nukkui.
II.
Kului aika. Anna oli Kankaalla piikana ja hyvin hän menestyikin. Kaikki olivat häneen tyytyväisiä, sillä hän oli reipas työssä ja aina iloinen.
Mutta Kallen mielestä ei hän vaan häipynyt. Vaikka Kalle hänet joka päivä näki, niin sittekin oli tyttö hänellä aina mielessä. Jos hän oli hevosella jossain niityllä heiniä noutamassa tai jos hän oli kotosalla halkoja hakkaamassa, niin aina oli tytön kuva hänen mielessään.
Kun hän näki iltasella Annan, kaikkien kokoontuessa puhdetöihin, niin oli hänellä paljon helpompi olla. Hän ei silloin miettinyt mitään. Hänen aikansa kului tyttöä katsellessa.
Mutta yksin ollessaan ajatukset ajoivat toisiaan hänen päässään.
Hän ei koskaan tähän asti ollut tytöistä mitään välittänyt. Ne olivat olleet tuollaisia kummallisia kapineita, joiden seuraa hän oli koettanut välttää, vaikkakin oli ollut halukas päästä heitä tuntemaan.
Tovereittensa oli hän kyllä kuullut puhuvan tytöistä ja rakkausseikkailuista, mutta kun hänellä itsellään ei ollut mitään kokemusta näissä asioissa, niin ei hän ollut mitään heidän puheistaan välittänyt. Ne olivat häntä melkein kuin iljettäneet. Hän oli pitänyt tyttöjä ja heitä koskevia asioita tuollaisina turhanpäiväisinä, joita ei kannata miettiä.
Vaikka tytöt hänestä tuntuivatkin vastenmielisiltä toisinaan, niin huomasi hän kuitenkin olevansa halukas saamaan heistä selvää. Hän tunsi monesti olevansa hyvinkin utelias. Olivathan he hänen mielestään tuollaisia mukavia kapineita, toisinaan miellyttäviä ja niin pehmeitä. Se hänestä tuntui hyvin sopivalta määrittelyltä tytöille. Tuo heidän pehmeytensä kaikessa, kävelyssä, työssä, naurussa ja puheessa häntä kiihoitti ja vieroitti.
Ei hän keneenkään heistä ollut erityisesti mieltynyt. Kaikki he olivat tuntuneet samallaisilta. Moni tyttö oli kyllä häneen mieltynyt ja koettanut saada häntä pauloihinsa hänen ymmärtämättä tarkoitusta. Mutta kun tuollaisen viettelijän peli alkoi erota toisten tyttöjen käytöksestä häntä kohtaan, niin teki hän jyrkän eron viettelijän kanssa. Sulkeutui kuoreensa, että tyttö huomasi selvästi hänen karttavan häntä. Kun vaan suhde jonkunkaan kanssa kävi hiukankaan kahdenkeskiseksi, niin oli hän niin arka, että tuon suhteen täytyi loppua.
Tämän tähden pidettiinkin häntä tuollaisena jöröjukkana, joka tytöistä ei mitään osaa välittää. Ja siinä luulossa hän itsekin olisi tahtonut olla ja koetti sitä puolta itsessään kehittää ja niin elää, että se selvästi nähtäisiin. Tämän hän teki pelosta, ettei sisintään muille paljastaisi.
Tuo tyttöpelko ei tuottanut hänelle mitään tuskia, koska hän likemmin, tähän asti, ei ollut keneenkään heistä kiintynyt.
Mutta nyt tuli tuo uusi piika, tuo Anna, johon hän tunsi erikoisempaa kiintymystä kuin muihin tyttöihin ja samalla myöskin suurempaa vastenmielisyyttä, joka johtui siitä, että hän vaistomaisesti tunsi hänen omistavan naisten yhteiset ominaisuudet, tuon pehmeyden ja erilaisuuden kaikessa, joka heille on ominaista. Hän tarkasteli ja tutki tyttöä salaa ja tuossa tytössä paljastui hänelle nainen, hänen naisensa, koska hän mieltyi tuohon enemmän kuin keneenkään toiseen.
Nyt hän tunsi omasta kokemuksestaan mitä rakkaus on; sillä tuollaista se mahtanee olla, joka aina panee samasta tytöstä miettimään, joka tekee mielen niin kumman levottomaksi tuon tähden, että jospa tuo toinen ei mitään välittäisikään. Tuo toinen, kummallinen, kiehtova, ärsyttävä ja joka on erilainen sielultaan ja ruumiiltaan kuin hän. Näin kehittyi tuo tunne hiljalleen, kunnes hän lopulta huomasi, ettei hän tuolta tytöltä tämän maailman läpi voisi vaeltaa. Ja alun tuolle huomiolle antoi Annan ensi ilta Kankaan talossa, hänen nauravat silmänsä, väreilevät poskensa, lyhyet hameensa ja sievät jalat, ne jokainen erikseen ja kaikki yhdessä. Se oli sellaista sekamelskaa.
Tuo häntä suututti, kun hän oli niin arka, ettei uskaltanut tuota tunnettaan tytölle selvästi näyttää, sanomisesta puhettakaan.
Mutta monesti sattui niin, kun hän oli hevosille kaivosta vettä noutamassa, että tyttökin sattui olemaan kaivon kannella, toisinaan lehmille vettä vinttaamassa, toisinaan sisälle noutamassa. Silloin hän otti tytön kädestä kaivon salon ja täytti tytön ämpärinkin. Silloinkin, sellaisissa tilaisuuksissa, olisi sopinut puhua tytölle asiat selväksi, mutta kun ei uskaltanut.
Ei hän tuota miksikään huomannut, kun nuo veden noutoretket rupesivat sattumaan niin ihmeen useasti heillä yhtä aikaa. Melkein vaikkapa milloin Kalle kaivolle tuli, niin siellä oli tyttökin, tai jos ei ollut niin sattui tulemaan. Jos hän tuon huomasi, niin ei uskaltanut kuitenkaan ajatella, että tyttökin haluaisi samaa kuin hänkin, olla yhdessä kaivolla, sisällä ja kaikkialla. Ettäkö tyttökin tuntisi tuollaista!
Ei hänellä tahtonut puhe riittää tytön seurassa kahdenkesken. Tyttö kyllä pärpätti hänenkin edestä, etteivät nuo sattuman suomat hetket aivan lyhyiksi jääneet.
Pitkän aikaa sattui tuollaisia yhteisiä vesiretkiä. Ainahan niitä sattuu kun samassa talossa asutaan.
Mutta kun Kalle näytti, vaikka mitä olisi sattunut, niin saamattomalta tytöstä, niin rupesi tämäkin miettimään, että ei poika hänestä ehkä välitäkään. Jonkun aikaa oli hän välinpitämättömänä ja oli jo vähällä heittää kaiken sikseen. Mutta kun se rakkaus iskee ihmiseen, vaikkapa tyttöönkin, niin eihän se annakaan tehdä mitä aikoo ja ajattelee, vaan se teettää mitä tahtoo, useinkin toisin päin kuin miten on aikonut tehdä. Ja niin sattui yhä edelleen heidän tiensä toisiaan leikkaamaan.
Monesti päätti Kalle ilmaista asiansa Annalle, mutta ei vaan uskaltanut. Hän kuvitteli edeltä päin niinkuin kaikki rakkauden tautia sairastavat, miten hän tuolla ratkaisevalla hetkellä menettelee, mitä hän sanoo ja mitä hän tekee. Mutta kun tuo ratkaiseva hetki tuli, josta tyttö ja hän yhteisesti huolen pitivät, niin silloin loppuikin häneltä rakkaus. Ennen olisi hän karhua vastaan sulin käsin käynyt ennenkuin tytölle olisi aikeistaan puhunut tai ennenkuin tyttöä olisi sylissään pitänyt.
Oli maaliskuu kulumassa.
Kallelle oli alkanut ilmaantua navettaan asiaa hyvin tiheään. Hän tarvitsi sieltä lämmintä vettä, tehdäkseen appeita hevosille. Ja jos sattui navetassa jotain särkymään, lehmäin partta tai muuta, niin kyllä Kalle mielellään lähti navettaan. Tiheään tarvitseekin navetassa käydä sellaisessa talossa, jossa yli viidenkymmenenkin lehmää on navetassa. Joka päivä siellä jotakin särkyy. Isäntä niistä oli saanut huolen pitää tähän asti, mutta nyt ei hänen tarvinnut, sillä pienimmänkin tarpeen piti Kalle silmällä, että vaan pääsisi sinne. Sitä mukaa kun Kallen navetassa käynti tiheni harvenivat yhteiset vesiretket. Ennen oli etupäässä tyttö pitänyt huolen noista yhteisistä retkistä, mutta nyt olivat osat vaihtuneet. Tottumuksen mukanahan rohkeus kasvaa karhuntappajallakin ja niinhän suunnilleen se on tytön pyydystäjälläkin.
Niin, oli maaliskuu kulumassa. Sehän se on kuukausi, joka antaa aavistuksen kesän tulosta. Silloinhan hanget kovettaa yön aikana pureva pakkanen, jonka päiviksi täytyy paeta kirkkaan auringon loistetta. Silloinhan illat ovat kuulakkaan kirkkaat, silloinhan aurinko talven jälkeen ei tahdo malttaa iltasillakaan piiloon mennä ja jos meneekin, niin heittää jälkeensä kajastuksen, joka ei tunnu olevan valoa eikä pimeää, mutta jolloin kuitenkin näkee selvästi kauas vanhat, harmajat, ilmansyömät rakennukset ja yksinpä niiden seinän raotkin. Silloinhan, sellaisena iltana, raikkaasti kaikuvat kirveen iskut talojen kartanoilta, kun miehet seinän vieressä aidaksia halkovat.
— Tulkaa karsinaa korjaamaan, että vasikka saadaan sinne! kävi kerran tällaisena maaliskuun iltana Anna pirtin ovelta huutamassa.
— Minä tulen, vastasi isäntä.
— Kyllä minä menen, sanoi Kalle, joka ikkunan pielessä luki. Rengit ja Väinö olivat tallissa, piiat navetassa, ainoastaan isäntä ja emäntä olivat Kallen kanssa pirtissä. Huutolaismuori nukkui.
— Mene sitten, tuumi isäntä.
Kalle lähti juoksujalassa, kaapaten ovenpäältä kohosta kirveen mennessään. Isäntä katsoi ikkunasta ja näki Annan maaliskuun illan hämärtyessä juoksevan jo likellä navetan ovea.
— Oletko noista mitään huomannut? kysyi isänsä emännältä.
— Tuonhan nyt huomaa sokeakin, virkkoi nauraen emäntä keittäessään lieden luona.
— Tuosta minä tässä yhtenä päivänä pääsin perille, kun poika on ruvennut palostamaan tuonne navettaan. Eihän tuota ennen ajamallakaan tahtonut tuonne saada, puheli isäntä piippua imien.
— Mitä arvelet, sopivatkohan nuo pariksi? Se siinä kuitenkin lopulta tulee, puhui naurussa suin emäntä.
— Miksei. Onhan meillä talo, jossa ihmisiä tarvitaan. Eihän tuo Anna ole rikas. Olisihan noita rikkaampiakin; mutta reipas tyttö se on. Kunhan vaan saisi Kallen vietellyksi niin pitkälle, että tuosta jotain tulisi. Pitäneekö tuota ruveta auttamaan.
— Älä tee sitä! Anna noiden keskenään asiansa hoitaa. Kyllä siitä tosi tulee. Anna on ylpeä, jos hän kuulee jotain, niin se pian siihen jää. Saahan niistä pari tulla, kun kumpikin näyttävät sitä tahtovan. Odotetaan! Onhan tuota niin mukava syrjästä katsoa, jutteli emäntä.
— Niin, kyllähän Annakin osaa huolen siitä pitää, että saapi Kallen kosimaan, vaikka itse sen alkuun panisi — — —
— Joko taasen, nauroi emäntä.
Navettaan mennessään mietti Kalle: nyt sen täytyy tapahtua. Eihän tuo nyt päälle tulle, vaikka sanookin.
Navetassa oli Anna ja toinen piika. Anna piteli vasikkaa, jota eri karsinassa pidettiin ruokkimista varten. Kun Kalle tuli kirves kädessä heidän luo, sanoi toinen tyttö:
— Kyllä kait te kahdenkin saatte sen karsinaan. Minä lähden juottamaan lehmiä.
— Mene vaan! Kyllä me toimeen tullaan, sanoi Anna ja katsoi nauraen
Kalleen.
Kalle korjasi karsinaa. Kun se oli juuri valmistumassa, niin mietti hän: nyt jos ei, niin ei milloinkaan. Mutta ei vaan löytänyt sopivia sanoja miten alottaisi. Tyttö oli siinä vieressä kädet vasikan kaulan ympäri. Kyllä olet sievä, voi sentään, puheli hän vasikalle.
Helkkari, kun olisin vasikkana, mietti Kalle. Häntä ihan puistatti, kuvitellessaan miltä tuntuisi, kun tyttö noin kaulasta puristaisi.
Karsina tuli valmiiksi ja yhdessä nostivat he vasikan karsinaan. Mutta
Kalle hidasteli.
— Mitä sinä katsot ja mietit, kun et nosta? kysyi tyttö.
— Sinua, sai Kalle kuiskatuksi.
Tyttö lehahti punaseksi. Nyt hän tunsi tuon kauvan odotetun asian tulevan.
— Sonni pääsi irti! kuului huuto navetan toisesta päästä.
Silloin lähti tyttö juoksemaan sinne.
Siihen jäi Kalle karsinan viereen. Mikä juutas sen nyt pani irti repimään, mietti hän harmistuneena. Hän lähti kanssa tuonne toiseen päähän navettaa. Hän korjasi perän, jolla sonni oli ollut kiinni ja kun tuo otus ei tahtonut rauhassa pysyä, mätki hän kirvesvarrella sitä pitkin selkää.
— Älä nyt Jussi parkaa! säälittelivät tytöt.
— Lempoako se siinä riuhtoo! ärjäsi Kalle ja löi taasen.
Sonni saatiin kytketyksi.
Pahalla tuulella tuli Kalle pirttiin. Hän huomasi kuinka isä iski äidille silmää. Hän arvasi, että hänestä he tuohon aihetta saivat. Mutta ei ymmärtänyt minkä vuoksi. Petoako he nauravat, mietti hän kiukustuneena.
— Sonni pääsi irti, sanoi hän jotain sanoakseen, ja samassa tulivat miehet tallista sisälle.
III.
Pakojoen kylässä, Ison-Kankaan maalla, peltojen keskellä kohosi nuorisoseuran komea talo. Siitä oli jo useita vuosia, kun se rakennettiin.
Kalle oli tuon seuran perustamispuuhissa suurimman vaivan nähnyt. Hän sen syntysanat kotikylässään ensi kerran lausui. Hän oli kuullut tuosta liikkeestä, joka Etelä-Pohjanmaalta alkoi levitä Suomen salokyliin. Hän oli kuullut liikkeen tarkoitusperistä, kuinka se tahtoi herättää nukkuvan nuorison elämään. Hän innostui satojen muitten samallaisten kanssa ja hautoi tuota tuumaa päässään. Jollekin hän siitä yksityisesti puhui kotikylässään ja sai muutamia muitakin innostumaan, mutta totta nuorisoseuran perustamisesta ei tuntunut tulevan. Hän kuvitteli tuon seuran valmiiksi mielessään. Ja viimein kypsyi aate ja seura syntyi.
Ja talo oli sillä kuin linna.
Paljon vastustusta oli tuo hanke herättänyt. Kaikki vanhempi väki sitä vastusti. Sehän on sellainen seura, joka viettelee nuorison liian maailmalliseksi. Kävisivät kirkossa ja uskovaisten seuroissa, niin olisi toista. Ja sen lisäksi se viepi aikaa ja rahaa ja sitä kumpaakaan ei talonpojalla ole liiaksi tuollaisiin tuhlata. Kehittyäkö? Mitä talonpojan tarvitsee kehittyä. Kyllä se maata osaa tonkia ja leipänsä syödä sellaisena kuin hän on. Kunhan lukemaan oppii ja kirkossa käy, niin siinä kehitystä. Mitä hän kehityksestä ymmärtää. Sellainen osaksi oli ajatus yhteiskunnan ylimmillä ja sellainen muutamin paikoin talonpojilla. Vai kehittyä! Hupsuksi tulee, kun sellaista päähänsä saa.
Sellaista kuin ylhäällä ja samallaista alhaalla ja välinpitämättömyys noissa, joille liike oli tarkoitettu, niin lujalle otti ennenkuin seura syntyi.
Mutta syntyi se sittenkin.
Ja kun Kalle sai isänsä takuuseen, niin valmistui talokin: naimakoulu, joksi kyläläiset tuota taloa nimittivät. Nimitys ei kuvaa niinkään itse taloa, vaan sitä käsitystä, mikä ihmisillä oli tuosta liikkeestä. Syödä, juoda, naida ja — kuolla. Kas siinä suuren lauman elämän sisältö, ja kun siihen lisäämme käydä kirkossa ja kinkereillä, niin mitä muuta me kaipaammekaan.
Tällaista oli melkein läpeensä, ottamatta huomioon uskonnollisen herätyksen vaikutusta harvoissa, joitten luku oli vähäinen suureen joukkoon verrattuna.
Ja tuo uskonnollinen liike oli jo laimennut sulkematta piiriinsä toista, sen liikkeen ajoilta seuraavaa sukupolvea.
Nukuttiin.
Mutta rauhaa häiritsi, alkoi häiritä, tuo liike, joka Etelä-Pohjanmaalta levisi ja herätti yhden sieltä, toisen täältä kansan suuresta joukosta. Nämä sitten ympärilleen kokosivat toisia, jotka vielä nukkuivat, eivätkä nähneet muuta nuorisoseuran talossa kuin — naimakoulun.
Mutta liikkeelle oli lähdetty.
Heti alussa kohtasi Kallea kova vastustus nuoren väen puolelta. Hän nimittäin tahtoi saada seuran sellaiseksi, ettei sen iltamissa saisi tanssia ollenkaan. Sillä jos se yhdistetään seuran toimintaan, niin silloin ei seura vastaa tarkoitustaan, se muuttuu tanssiseuraksi. Mutta kun hän tätä koetti esittää vasta perustetun seuran jäsenille, niin aikoivat he luopua seurasta pois. Silloin täytyi Kallen mukautua heidän tahtoonsa, vaikkakin hän tunsi suurta katkeruutta mielessään. Hän oli jörömäinen luonteeltaan eikä koskaan ollut yrittänytkään tanssia, niin ettei hän voinut ymmärtää mitä huvia ihmisille on tanssimisesta.
Seurassa tuli siis tanssi luvalliseksi. Mutta Kalle koetti lohduttaa itseänsä sillä, että ajan kuluessa kun muutkin kerkeävät mieltyä aatteeseen, tanssi jääpi itsestään pois. Mutta hän erehtyi, sillä noista toisista oli tanssi mieluisampaa kuin hän luulikaan. Hän ajatteli tanssia käyttää syöttinä, joka houkuttelisi seuraan rupeamaan sellaisia, jotka eivät vielä muusta välittäneetkään. Näistä hän toivoi tulevan tuollaisia, jotka innostuvat seuran vaikutuksesta todelliseen nuorisotyöhön, sellaiseen, jollaiseksi hän sen työn ja tarkoitusperän oli itselleen muodostanut. Hänen mielestään nuorisoseura oli sellainen seura, joka liittää yhteen köyhät ja rikkaat; se oli seura, joka sulattaa yhteen kehittyneet ja kehittymättömät, jossa kehittyneemmät ohjaavat ja samalla itse oppivat ajattelemaan elämän kysymyksiä ja määräämään elämänsä suunnan järjellisen ajatuksen mukaan. Rakkaus ja usko tulevaisuuteen ovat nuorisoseuran toiminnan voiman lähteet.
Hän oli itsekseen opiskellut lueskelemalla sitä ja tätä ja siten ikäänkuin kohonnut yläpuolelle kyläkuntansa muita nuoria ihmisiä. Hän kärsi heidän raaoista puheistaan ja vastenmielisesti otti hän osaa heidän tavallisiin huvituksiinsa.
Mutta nyt oli nuorisoseura ja sen hän toivoi vaikuttavan herättävästi noihin toisiinkin. Ja rohkealla mielellä ryhtyi sieltä käsin maailmanparannuspuuhiinsa.
Hän koetti järjestää iltamia, joissa puhui nuorisoseuran tarkoituksista. Hän sai etupäässä yksin järjestää näihin iltamiin ohjelman. Sen suorittajat hän itse valitsi. Kenelle hän antoi runon, kenelle kertomuksen, kenelle puheen j.n.e. Ei hän määrännyt ketään suorastaan tehtäviinsä vaan hän antoi jokaisen kuvitella itse vapaasta tahdosta valinneensa osansa.
Seuran toiminta tuli hänen työnsä vuoksi vilkkaaksi. Joskus sai hän toisetkin innostumaan niin, että ilta kului hupaisesti sekä häneltä että muilta.
Iltamien kautta sai seura rahaa, joka oli tarpeeseen talon rakennuksessa syntyneen velan maksamiseksi. Mutta tuloista sai Kalle osan pidätetyksi kirjastoa varten. Kirjaston hän oli halunnut jo heti seuran perustamisen jälkeen.
Hänellä itsellään oli kirjaston alku, jonka hän oli saanut hankituksi ja myötäänsä hän koetti omaa kirjastoaan lisätä. Hänellä olikin suuri osa suomenkielellä ilmestyneistä teoksista.
Nuorisoseura sai myös kirjaston. Hänen mielipiteensä mukaan ei seuran toiminnan arvo ollut riippuvainen iltamista eikä loistavista tuloista, vaan siitä sisäisestä työstä, jota seuran jäsenet tekevät itsensä kehittämiseksi. Tähän sisäiseen työhön oli kirjasto tarpeeseen ja siksi oli hän niin innokkaasti sitä koettanut saada.
Mutta vaikka hän kuinka harvojen häntä kannattavien seuran jäsenten kanssa koetti saada seuran toiminnan tarkoitustaan vastaavaksi, niin huomasi hän ponnistelevansa turhaan. Ei hän ei siellä saa enemmän huvitella.
Tämän hän ymmärsi, jos luopuminen tulisi yleiseksi, olevan seuran kuoleman. Tuhansien markkojen velka painoi hänen tuntoaan kuin kivi. Hänen toimestaanhan oli seura etupäässä syntynytkin ja hänen toimestaanhan oli velka otettu ja talo tehty. Hänellä ei ollut muuta edessä kuin joko taipua toimimaan yleisen huvitteluhalun mukaan tai luopua seuran johdosta ja antaa kaiken mennä menojaan. Jos seurasta tekisi tanssiseuran, niin pian se voisi silloin veloistaan päästä, sillä olihan seura laajassa, varakkaassa seudussa. Mutta paha oli hänen päättää niin tai näin. Monta kertaa kirosi hän tuon ijankaikkisen tanssikiihkon, jota hän ei ymmärtänyt. Monta kertaa kirosi hän tytöt, nuo hänelle tuntemattomat kapineet, joitten hän luuli olevan syynä huvitteluintoon.
Mutta sentään toivoi hän parasta. Hän uskoi voivansa saada asiat mielensä mukaan järjestetyiksi.
IV.
Tuli kesä ja sen jälkeen syksy. Anna rupesi seuraavaksikin vuodeksi
Kankaalle.
Oli pyhä-ilta. Syksyn ensimäiset pakkaset olivat kuivanneet rapakot teiltä ja kujilta. Jää kattoi vesilätäköt teitten ojissa ja pihoilla. Maa oli kohmetuksissa ja askeleitten ääni kuului pitkän matkan päähän, kun joku tiellä käveli.
Valo loisti kauvaksi nuorisoseuran talon suurista ikkunoista.
Tänä iltana oli seuran vuosikokous. Ja saadakseen selville seuran jäsenten mielipiteen oli Kalle päättänyt alustaa keskustelukysymyksen: Eikö olisi syytä lopettaa tanssi seuran iltamista, ettei tanssittaisi muulloin kuin suuremmissa iltamissa?
Siellä istui hän seuran tarjoiluhuoneen loukossa ja mietti vielä kertaansa miten alustaisi tämän kysymyksen.
Ei ollut vielä ketään tullut kokoukseen.
Anna oli kyökissä erään toisen tytön kanssa keittämässä teetä ja kahvia. Hän oli niin viehättävän näköinen valkoisessa esiliinassaan.
— Tule, Kalle, ryyppäämään meidän kanssa kahvia! sanoi hän Kallelle, tuodessaan kuppeja tarjoiluhuoneen pöydälle.
— Annatteko te kahvia minulle, sanoi Kalle ja meni kyökkiin.
— Kenellekäs antaisimme, jos ei esimiehellemme, sanoi toinen tyttö.
— Saanko olla täällä teidänkin esimiehenä? kysyi Kalle.
— Ole vaan meidän esimiesnä, siksi kunnes toisiakin tulee! vastasi tyttö nauraen.
— Sittekö virka loppuu? kysyi Kalle. Tuleeko teille sitten toiset esimiehet?
Hän säpsähti. Ensi kertaa eläissään oli hän nyt tyttösten kanssa leikkisille ruvennut. Hän hämääntyi. Mutta nuo nauravat olennot näyttivät hänestä niin vietteleviltä, ja varsinkin Anna.
— Kyllä sinulle tulee toinen esimies, sanoi Anna veikistellen toiselle tytölle.
— Ja entäs sinulle? sanoi toinen.
— Ei minulle — — mutta sinulle, sanoi Annakin ja hämmentyi ja tapaili sanoja. Huomaamatta hän oli sellaiseen umpikujaan itsensä puhunut, ettei tiennyt miten siitä pelastuisi.
— Kalleako sinä pidät esi-, esi-, — miehenäsi, puhui kiusoittavasti toinen tyttö, korostaen miehenäsi-sanaa.
Kalle näki Annan hämmentyvän ja punastuvan. Mutta eihän tytöt kauvan ole sanojen puutteessa.
— Tuossa on esimiehelle toinen kuppi kahvia! sanoi samassa toinen tyttö.
— Annatteko te vieläkin, sanoi Kalle.
— Tietenkin esimiehelle, vastasi tyttö.
— Ja ensi vuoden esimiehelle, jatkoi joutuin Anna.
— Mistäpä sen tietää kuka ensi vuoden esimies on, sanoi Kalle.
— Tietenkin se, joka valitaan, ja kukapa muu kuin sinä, puhui toinen tyttö.
— Saapa nähdä, sanoi Kalle ja meni saliin, jonne oli tullut muutamia poikia.
Hän kuuli tänne tyttöjen naurun kyökistä.
Tuli yhä enemmän väkeä ja pian alkoi kokous.
Kalle meni pöydän taa puheenjohtajan paikalle ja aloitti kokouksen.
Kun oli edellisen vuoden vuosikertomus ja tilit luettu, nousi hän seisomaan ja sanoi: Hyvät toverit! Meillä on nyt vuosikokous, jossa on valittava ensi toimintavuodeksi esimies ja johtokunta seuralle. Mutta ennenkuin siihen toimeen käymme käsiksi, pyydän saada esittää erään kysymyksen teidän keskusteltavaksenne ja päätettäväksenne, koska nyt vielä näyttää olevan aikaa. Hän jatkoi: Te tiedätte mikä on nuorisoseuran tarkoitus: itsekasvatus, lyhyesti sanoen. Me itse olemme itsemme kasvattajia ihmisiksi, kykeneviksi toimimaan itsemme ja muitten hyödyksi. Mutta tätä toimintaa ehkäisee tanssista johtunut liiallinen huvitteluhalu suuressa määrin. (Kuului epäselvää mutinaa salista). Senhän kaikki tunnette. Meidän joukossamme on sellaisia, eikä aivan vähänkään, jotka tanssin tähden lyövät laimin kaiken muun korkeamman. Iltamissa he eivät odota mitään muuta niin hartaasti kuin tanssia, ja viikon varrella ei heidän mieleensä mahdu muuta kuin että tulisi pian pyhä, että saataisiin kokoontua taasen tanssimaan. Kaikki muu heiltä jääpi syrjä-asiaksi. Tämän tähden pyydän, että noita, tuollaisia tanssisairaita pelastaaksemme hyväksyisimme seuraavan ponnen:
Tästä lähtien Pokojoen kylän nuorisoseurassa ei tanssita muulloin kuin suurimmissa iltamissa.
Pyydän käyttämään puheenvuoroja.
Puheenvuoroa ei pyytänyt kuin pari kolme sellaista, jotka puolsivat ehdotusta. Toiset sen sijaan ilmoittivat äänekkäästi vastustavansa ehdotusta, ei selvästi, mieskohtaisesti, mutta sen päätti Kalle tyytymättömästä mutinasta, joka kuului joka puolelta salista.
— Tahdotaanko äänestää siitä, hyväksytäänkö vai hyljätäänkö tämä ehdotus. Tai mitä se siitä paranee. Kuulustaa siltä, että se hylätään.
— Niin, niin! kuului hyväksyviä huudahduksia.
Sen jälkeen seurasi esimiehen valitseminen.
Tyynenä istui Kalle puheenjohtajan paikalla. Mutta hänen sisässään kiehui. Jos hänen olisi tarvinnut puhua, niin ei hän olisi voinut, sillä viha olisi sulkenut hänen suunsa. Posket vuoroin hänellä kuumenivat ja toisinaan hän tunsi niiden kylmiksi valahtavan. Kädet puristuivat nyrkkiin pöydän alla. Voi sitä vihaa! Hän luuli siihen paikkaan pakahtuvansa.
Puheen sorina kuului epäselvänä hänen korvissaan. Voi noita raukkoja, kun eivät kykene muusta nauttimaan kuin tanssista, mietti hän. Ei mistään muusta. Hypätkööt kuin eläimet kiima-aikana. Sellaisia he ovatkin. Vielä heille kirjallisuutta, noille, jotka rippikoulun käytyään pelkäävät kirjaa kuin kummitusta. Olkoot sellaisia kuin ovat. Ei heitä muuksi saa, ei he mitään ymmärrä vaikka Herran enkeli heitä johdattaisi. Mutta en totta vie heidänlaiseksi jää, en, en, en. Ennen seinän läpi itseni pusken kuin tuollaisessa joukossa tahdon olla.
Hän havahtui mietteistään ja koetti tyynnyttää itseään.
Hän katsoi saliin. Minne hän silmänsä loi, näki hän nuoruutta, ilosta loistavia kasvoja. Tuolla etempänä istui tyttöjä, pitkä rivi. Heillä näytti olevan jotain erikoisempaa. Annakin oli heidän joukossaan. Mistä ihmeestä he aina nauramisen aihetta saivat? mietti Kalle. Eivät he muuta osaa tehdäkään, aina vaan nauravat. Tuo alituinen nauru kävi kyllästyttäväksi. Hän tunsi kuin olisi puukolla rintaan pistetty. Hän kadehti noita nauravia ja samalla he suututtivat häntä.
— Niin, nyt olisi valittava seuralle esimies ensi vuodeksi. Miten valitseminen toimitetaan, lipuilla vai julkisesti? kysyi hän.
— Julkisesti! Ehdotan valittavaksi entisen esimiehen, sanoi eräs poika.
— Hyvä! Kannatetaan! Kuului ympäri salia.
— Eikö ehdoteta jotain toista, minä luulen, etten enään voi olla esimiehenä, sanoi Kalle vapisevalla äänellä.
— Ei, ei ole muita sellaisia. Mikset sinä voi olla niinkuin tähänkin asti; eihän sinulla mitään estettä ole, jonka tähden et voisi olla, kuului salista.
Kalle tunsi asemansa tukalaksi. Ei hän tahtonut noille itseänsä paljastaa eikä kieltäytymisensä vaikutteita selittää, koska hän ei itsekään löytänyt muuta syytä kieltäytymiselleen kuin tuon, että hän vihasi tanssia ja tahtoi sen sijaan saada seuran työohjelmaan muuta, sellaista, josta hän piti, mutta josta toiset eivät niin paljoa välittäneet. Hän ymmärsi, ettei hän väkipakolla saa toisia jälessään kulkemaan. Mutta hän ymmärsi myös, ettei hän niin osaa kieltäytymisensä syitä selittää, että nuo toiset sitä ymmärtäisivät. He senkin selittäisivät, että hän suuttui, kun ei saanut äskeistä ehdotustaan hyväksytyksi ja tämän tähden pelkäsi hän joutuvansa naurettavaksi. Sitä ei hän tahtonut.
— En minä mielelläni rupeaisi. Koettakaa esittää jotain toista! sanoi hän vielä neuvotonna.
— Selitä syy, minkä vuoksi et rupea! tiukkasi ääni salista.
Kalle ei puhunut mitään.
— Silloin tietenkään et kehtaa kieltäytyä, kun ei ole mitään syytä, kuuli hän taasen sanottavan.
— Olkoon sitten niin tällä kertaa, sanoi Kalle ja sen jälkeen valittiin seuralle muut virkailijat ja johtokunta.
Varaesimieheksi valittiin Antti Pikku-Kangas.
Kun kaikki vuosikokouksen tehtävät oli tehty, alkoi tanssi.
Salin nurkkaan istui puolisokea Samppa, jota sanottiin Sokea-Sampaksi ja joka oli kylän soittoniekka.
Kun ääni hänen viulustaan vingahti, niin silloin tuli eloa saliin. Oli kuin sähkövirta olisi johdettu lattiaa pitkin. Tyttösten jalat alkoivat soiton mukaan elää, silmät paloivat ja povet kohoilivat, puoliavoimet huulet päästivät lävitseen kuumia henkäyksiä.
Tuolta tuli ensimäinen, tuolta poikajoukosta. Tyttösten silmät kiilsivät, paloivat. Kenen ottaa? Annan otti, Ison-Kankaan piian. Tuo, joka otti, oli Pikku-Kankaan Antti. Kaikki katsoivat heitä. Muutamia kertoja saivat he kahden lattian kiertää. Tuli toinen ja otti tytön kainaloonsa, taas toinen ja pian oli pareja lattialla yhtenä vilinänä. Soittaja lämpeni, ja sävelet juoksivat kuin keväinen virta. Tanssijat lämpenivät ja sävelet valloittivat heidän korvansa ja veivät silmistäkin näkövoiman. Eivät he nähneet selvästi mitään. Korvat vaan toimivat, muut aistit lepäsivät.
Kalle istui salin seinän vierellä ja katseli tanssia. Hän ajatteli lähteä pois, mutta ei vaan saanut päätetyksi: nyt lähden. — Aina hetken perästä meni siitä Anna sivu. Hän ei näyttänyt mitään tietävän tästä maailmasta. Vihloi niin kipeästi Kallen sisässä, kun Anna siitä sivu meni, käsi toisen olalla ja tuon toisen käsi Annan vyötäröillä. Kalle toivoi, ettei hän näkisi Annaa eikä tuota toista ollenkaan, mutta kuitenkaan ei hän tahtonut päästää heitä pois näkyvistään aina hän odotti, kun he tuolta toisen kautta tulivat näkösälle ja taasen katsoi niin kauvan heidän jälkeensä, kun he taasen katosivat toiselle suunnalle. — Hän kadehti heitä kaikkia ja melkein vihasi itseään, kun ei ollut opetellut tanssimaan. Mutta kerkeäisihän vieläkin. Lempo tuohon myllyyn lähteköön, en minä, mietti hän. Ei, en voi yrittääkään, vaikka mitä tehtäisiin. — Taasen tuli Anna tuon toisen kainalossa. Kallen sydäntä vihlasi niin kipeästi. Hän vihasi tyttöä. Tuollainen tyttö menee kenen syliin kerkeää. Hän olisi mielellään tahtonut jotain tehdä, jotain sellaista, mikä olisi kiduttanut tyttöä, kiduttanut hirveästi, samalla tavalla kuin häntä itseään. Siinä hän istui ja kärsi. Eikä vaan saanut päätetyksi lähteä pois.
Jo alkoivat tanssijat saada kyllänsä. Tuolla yksi pari erosi, tuolla toinen. — Jälellä oli enään muutamia. Niiden joukossa oli Annakin tuon toisen kainalossa. Nyt näki taasen Kalle heidät selvästi, kun he kiersivät lattialla. Hän ei saanut heistä katsettaan irti. Hän oli ihan parkaista tuskasta, kun Anna äkkiä painoi päänsä tuon toisen olkaan. Samassa he taasen menivät sivu. Kalle tunsi kylmän viiman pyyhkäisevän kasvojaan, kun Annan hame heilahti siinä hänen lähellään. Voi, kun hän vihasi ja rakasti! Ei hän tiennyt kumpaa se oli, se oli tuskaa, jota hän kärsi. Minkä vuoksi? Ei hän tiennyt luonnollista syytä siihen. Vaistomaisesti vihasi hän tyttöä, tuota Anttia, joka Annaa pyöritti, soittoa, tanssia ja noita kaikkia, jotka tanssin tähden unohtivat kaikki — väsymyksenkin. Hän ei voinut tanssia. Häntä ei voinut huumata tuo joku, tuo sanoin selittämätön voima, joka nuo toiset oli valtaansa ottanut. Hänen täytyi siinä istua ja kiduttaa itseään, kiduttaa ja vihata itseään ja muita.
Samassa loppui soitto ja hän näki, kuinka Anna erosi tuosta toisesta.
Joko nyt vihdoinkin maltoit lopettaa, mietti hän katkerasti.
Mutta hetken perästä alkoivat sävelet taasen kevätvirran lailla vyöryä kautta salin. Taasen tuli eloa ja taasen tuo — joku — otti nuo toiset valtaansa. Taasen oli Anna jonkun toisen pojan kainalossa ja taasen Kalle vihasi ja kärsi.
Hän odotti yhtätoista kuin köyhä joulua. Sillä yhdentoista aikana lopetettiin aina iltamat ja kokoukset. Mutta vielä ei kello ollut kuin kymmenen. Vielä sai hän pitkän tunnin tuskitella.
Hän istui ja puhuikin jonkun kanssa, mutta tuo, joka hänen sisässään raateli ja repi, ei häntä jättänyt. Hän salasi sitä muilta ja se se väsytti.
Jo tuli yhdentoista aika. Hän riensi soittajan luo ja käski lopettaa soittamisen. Mutta vielä hetken soitottakin parit pyörivät.
Sitten he lopettivat.
— Eikö esimies vielä pikkusen aikaa anna tanssia, pyysivät tyttöset rukoilevin silmin.
— Ei enää, niinhän on päätetty, että täsmälleen lopetetaan, kun se aika tulee, sanoi Kalle.
— Mutta nyt tällä kerralla! ja kymmenet silmät pyytelivät kauniisti.
— Ei, tuli jäykästi Kallelta.
Väsymyksestä huohottivat tanssineet. Mutta vielä väsyneempänä huokasi
Kalle helpotuksesta, kun vihdoin toki loppui.
Jo tyhjeni sali. Ääniä kuului pihalta ja tieltä, kirkkaita, nauravia ääniä. Kalle aukoi salin ikkunoita, päästääkseen kuuman, kiehtovan ja likaisen ilman ulos. Kuu valaisi vaalealla valollaan kylmästä kohmettuneen, kuuraisen maan ja nukkuvan kylän. Tuolla tiellä häilyi kuin varjoja. Ne olivat kotiin meneviä, jotka äsken lähtivät täältä. Yötuuli kantoi tuolta kaukaa ääniä nauravista parvista, joilla ei vielä ollut kotia kiire. Sieltä kuului raakoja huudahduksia ja kirouksia. Sieltä kuului tyttöjen kauvaskantavia naurun sekaisia kiljahduksia. Siellä meni niin monenlaista sekaisin. — Kyynärpäillään nojasi Kalle ikkunalautaan ja antoi yö-tuulen kasvojaan pyyhkiä. Tuo nukkuva kylä syksyisessä yössä näytti kuun valossa niin lumoavalta. Se näky rauhoitti hänen mieltään. Äskeinen tuska unohtui.
Tuolla etempänä näki hän vielä jonkun tietä pitkin kävelevän. Ei, niitä on kaksi. Pettävä on kuun valo, vaikka se on kirkaskin. Se sallii rakastuneiden nauttia muiden huomaamattomuudesta enemmän kuin kirkas päivä. Tuolla kauvempana he menivät. Ei tarkoin metsän laitaa vasten eroita. Likekkäin he kävelevät.
Kyökistä kuuli Kalle astioiden kalinaa ja nauravia, iloisia ääniä. Siellä olivat nuo kaksi tyttöä, Anna toinen ja eräs poika, jolla Kallen kanssa oli vuoro olla tänä iltana kokouksessa isäntänä. Oli nimittäin seuran jäsenet jaettu nelihenkisiin ryhmiin, joissa oli kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Näiden kunkin ryhmän oli oltava vuoron perään seuran iltamissa taloudenhoitajana, kuin isäntinä ja emäntinä, jotka huolehtivat tarjoilusta ja muusta sellaisesta. Usein sattuivatkin isännät ja emännät tulemaan samaan ryhmään sellaisia, joista sittemmin tulikin toisilleen isäntä ja emäntä. Sattuuhan sitä sellaista yhdistelyä.
Nyt oli Kalle kokonaan tyyntynyt. Levollisesti voi hän kuunnella kuinka tuo toinen poika tyttöjä nauratti. Hän sammutti salista lamput ja vielä hetken katsoi ikkunasta kuun valaisemaa seutua.
Hän tuli toisten luo.
— Tulepas, Kalle, taasen tänne. Me tytötkin kerran tarjoamme, sanoi toinen tyttö ja antoi Kallelle höyryävän teekupin.
— Harvoinpa tapahtuu, että te tarjootte, aina tuota vailla olette, sanoi ilveillen Kalle.
— Sali on vielä lakaisematta, sanoi Anna.
— Mutta kun sammutin jo tulet sieltä, ilmoitti Kalle.
— Emme me nyt lakaise. Tullaan huomenna, illalla, niin päästään nyt kotia, ehdotti toinen tyttö.
— Tehdään niin, myöntyi Anna. Odota, Kalle, minua, ettei minun tarvitse yksin tulla! kuiskasi Kallelle Anna. Nuo toiset eivät kuulleet tuota, olivat tarjoiluhuoneessa.
Sehän Kallella oli mielessä.
Hän tunsi poskiaan polttavan. Nyt viimeinkin se tapahtuu, mietti hän. Kuinka lämpöisen näköinen olikaan tyttö tanssin jäleltä hänen vierellään.
Ei muistanut Kalle äskeistä synkkämielisyyttään, ei tanssia eikä vihaansa. Hän näki tytön panevan takkia ylleen. Minun tyttöni, mietti hän.
He tulivat ulos, lukitsivat ovet ja seisoivat hetken kuun valossa hengittäen puhdasta yöilmaa.
— Sammutitteko, tytöt, tulen sisästä? kysyi Kalle.
— Sammutimme, vastasi Anna.
— Ihanko varmasti?
— Ihan varmasti. Kalle ei luota paljon meihin tyttöraukkoihin, sanoi toinen tyttö.
— Teihin ei juuri ole luottamistakaan, nauroi Kalle.
He lähtivät kujaa pitkin kävelemään maantielle.
Tytöt kävelivät edellä. Annalla kädessä astia, jolla oli tuonut kahvimaitoa. He keskenään supattivat. Pojat kävelivät vierekkäin heidän jälessään.