Aunolan perhe

AUNOLAN PERHE

Kertomus merimiehistä ja porvareista Pohjanmaalta

Kirj.

HEIKKI IMPOLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.

I.

Mastopuu.

Pakkanen oli koko yön pitänyt ilvettään. Se oli takonut nurkkia ja napsutellut seiniä. Nyt aamupuoleen oli se pois vetäytymässä. Mutta ennen lähtöään jysähytti se vielä pirtin nurkkaan, että kartano kajahti. Sitä se itsekin säikähti ja lähti pakoon, mutta ei malttanut vielä mennessäänkään olla napsahuttamatta piha-aitaan. Sitten alkoi sen ritinä ja rapsutteleminen kuulua talon vierestä metsästä.

Oli aikainen aamu; kello lie ollut tuossa kolmen tai neljän vaiheilla. Taivas oli pilvetön ja sen laella kiilui lukematon paljous sädehtiviä tähtiä, jotka hämärästi valaisivat lumisen pihan ja kinosten peittämän talon ympäristön.

Se oli Hirsikankaan talo Pielaveden pitäjässä.

Pihalla liikkui turkkiin puetuita miehiä. Vaikka he olivat vasta pirtistä tulleet, oli heidän turkkinsa kaulus jo käynyt valkoiseen kuuraan. Lumi narahteli ja naukui askelen alla, ja jos rykäsi, niin kaikui koko kartano raikkaasti.

Kolme hevosta oli sidottu tallin seinään. Siinä helisyttivät ne pakkasen kynsissä tiukujaan ja hamusivat huulillaan edessään olevia heiniä.

Miehiä seisoi tallin ovella; mutta he väistyivät siitä, kun muuan vanhanpuoleinen mies talutti sieltä hevosta. Hän oli Hirsikankaan Matti-isäntä.

Kartanolla kopisteli nuori mies, melkein poika vielä, kirvespohjalla kuuraista ja lumista rekeä, mikä oli tavallista jykevätekoisempi.

Kun Matti toi hevosta tallista, räsähti reki ilkeästi, pani aivankuin olisi särkynyt. Samassa paiskasi poika sen pystyyn.

— Ethän vain rekeä särkenyt? huusi Matti.

— Enkä särkenyt. Särkemättäkin kaikki tämmöisessä pakkasessa paukahtelee, vastasi poika.

Hän oli aivan varma, ettei reki särkynyt, sillä olihan hän naputellut sitä varoen.

Nuori mies oli Jaakko, Hirsikankaan poika. Matti talutti hevosen reen viereen ja sanoi uudelleen:

— Eihän vain reki mennyt rikki, kun niin räsähti?

— Eikä mennyt. Kyllähän minä sen tiedän, kun en niin lyönytkään, että olisi särkynyt.

— Pitää tarkastaa kuitenkin, ennenkun aisotetaan. Emme me rikkinäisellä reellä saa mastopuuta metsästä. Siellä on ikävä sitä sitten korjata.

— Mutta eihän eheää rekeä tarvitse korjata siellä eikä täällä, kivahti
Jaakko.

— Eheääkö? Kukapa sen takaa, että se on eheä. Niinpä tuo räsähti pahasti. Kun et vain särkenyt mastopuurekeä. Silloin ei huomisesta kaupunkiin lähdöstä tule mitään, puheli Matti itsepäisesti. Sitten pudotti hän suitset kädestään ja kallisti reen syrjälleen, alkaen sitä tarkastella.

— Uskoohan tuon nyt oikeallakin, että eheä se on, karjasi Jaakko suuttuneena.

— So, so! Olehan, poika, nyt… Mutta menkäähän joku noutamaan pirtistä pärettä, että näkisi! kehotti Matti.

— Tarvinneeko sitä nyt niin tarkoin tutkia, puuttui puheeseen Latolan isäntä. Jaakkohan väittää, ettei se mennyt rikki.

— Mitäs Jaakosta. Menkää vaan pärettä hakemaan! kehotti Matti.

Kun kaikki näkivät, ettei metsään lähdöstä mitään tule, ennenkuin Matti saa tahtonsa täyttymään, käski Latolainen renkinsä pärettä noutamaan.

— Tuollainen hupsu se on aina, ei luota keneenkään, mutisi Jaakko vihoissaan. Mutta ääneensä ei hän uskaltanut mitään puhua, peläten isänsä suuttuvan, eikä sitten päästävän häntä mastopuun vientiin Raaheen.

— Eipä sitä tiedä uskoa… Parempi katsoa kuin katua, puheli Matti.

Samassa heilahteli punertava ja häilyvä päresoihtu lumisella pihalla.

Sen valossa tutki Matti sitten tarkoin rekeä. Huomatessaan sen eheäksi, jysähdytti hän sen jalaksilleen ja pisti soihdun hankeen, missä se sammua tupsahti.

Silloin uskalsi taasen pakkanen palata metsästä ja kävi jysäyttämässä pirtin nurkkaa, että kartano kajahti. Sitten napsahutti se hiljemmin navetan puolella ja siirtyi metsään rytyyttämään.

— Oh hoh! Kylläpä se nyt paukuttaa, puheli Matti-ukko ja puhalteli kouraansa.

— Pakkoko oli ruveta rekeä kopeloimaan tämmöisessä pakkasessa, ei
Jaakko malttanut olla pistämättä.

— Nytpä sen tietää, että se on eheä, sanoi Matti ja talutti hevosen aisojen väliin.

Jaakkokin nouti tallista hevosen ja valjasti sen jykevätekoisen takareen eteen. Renki toi hänen perässään kolmannen hevosen, jolle valjastettiin vain irtonaiset aisat. Myöskin kolmella naapuritalon hevosella oli samalla tavalla irtonaiset aisat perässään.

Kun hevoset oli saatu valjaisiin, lähti matkue kartanosta ja painui talon vierestä alkavaan metsään. Tiellä, mikä luikerteli puiden välissä, oli aivan umpi; hevosten oli vaikea siinä kahlata, samaten miestenkin, joille ei ollut turvaa hevosten perässä venyvistä aisoista.

Ainoastaan Matti-isännän hevosella oli reki. Hän ajoi koko jonon etupäässä. Hänen perässään tulivat reettömät hevoset ja kaikkein viimeisenä ajoi Jaakko, istuen takareen tukilla.

Näin mentiin noutamaan mastopuuta kuudella hevosella.

— Mutta eihän meiltä lie mitään unohtunut? huusi yht'äkkiä Matti ja pysähytti hevosensa.

— Eipä tainnut unohtua. Illallahan jo kaikki lähtöä varten varustettiin, sanoi renki, joka hevosineen rehki isännän perässä.

Matti antoi hevosensa seistä ja tuumaili hetken. Sitten huusi hän viimeisenä ajavalle Jaakolle:

— Otitko rekeesi aisat siitä tallin seinustalta?

— En minä niitä huomannut, huusi Jaakko. Saapihan nuo aisat metsästäkin.

— Eipä sieltä petäjiköstä ole häävi aisapuuta löytää. Käännähän takasin ja aja noutamaan!… Semmoista se on, että jos minä en kaikesta pitäisi huolta, niin ei tulisi mistään mitään, puheli Matti rekeen juoksevalle Latolan isännälle, joka oli heittänyt hevosensa irtaallaan kulkemaan.

Matti oli pyytänyt naapuriaan kolmella hevosella mastopuun nountiin ja lähtemään sitten viemään sitä Raaheen. Sieltä palatessaan toisivat he suolaa ja muuta tavaraa.

— Eiväthän ne nuoret tahdo niin kaikkea huomata, sanoi Latolainen rekeen päästyään. Ethän sinäkään kaikkea aina muista.

— Sinä se vielä noita huolettomia puollat, jurisi Matti.

Siitä heillä juttu jatkui. Samasta asiasta olivat he usein ennenkin väitelleet. Latolainen moitti Mattia, että hän on liian ankara vaatimuksissaan. Nuoria täytyy kärsiä ja neuvoa. Mutta Matti oli sitä mieltä, että jos heiltä ei vaadi täsmällisyyttä ja heidän joka työtään tarkasta, niin heidän kanssaan ei tule toimeen.

Jaakon täytyi palata aisoja hakemaan. Ne kuuluivat hänen hevoselleen, sillä takareessä olevat aisat tarvittiin sen ohjaamiseen sitten mastopuuta tuodessa.

Hän istui takareen tukilla ja hoputti hevostaan tavottaakseen toiset. Hän oli isälleen suutuksissa, kun hän oli tänä aamuna hänet jo kaksi kertaa nöyryyttänyt. Äsken ei uskonut tarkastamatta muka, että reki on eheä, ja nyt pakotti palaamaan aisoja noutamaan, vaikka olisihan ne metsästäkin saanut. Sellainen oli isä aina, ei luottanut milloinkaan toiseen, tahtoi aina oman päänsä pitää. Vielä oli hän kaikessa niin turhan tarkka ja täsmällinen. Vainusi aina perässä kuin koira. Kaikilla täytyi olla oma paikkansa, yksinpä hevosten loimivöilläkin tallissa. Auta armias, jos loimivyönkään pani toiseen naulaan kuin missä sitä pidettiin, niin sai siitä kuulla kauvan aikaa. Jaakko tunsi aina tekevänsä parhaansa, mutta sittenkään ei isä häneen luottanut. Sehän se juuri vihaksi kävikin, ja se, kun ukko luuli aina kaikkien olevan huolettomia ja piti itseään erehtymättömänä. Vaikka unohti hänkin toisinaan, teki toisin kuin oli tarkoitus; mutta menepäs häntä siitä huomauttamaan!

Pian tavotti hän toiset.

Tie painui metsästä suurelle ja avaralle suolle. Sinnekin oli pakkanen tullut. Metsän läpi kulkiessa oli se antanut siivo rauhan, mutta nyt suolla nipisti se sormia ja pisti nenään, että oli vaikea hengittää.

Jaakko jäi reen perässä kävelemään voittaakseen pakkasen. Toisetkin
laskivat suitsiperät hevostensa selälle ja jäivät Jaakkoa odottamaan.
Siinä oli Latolan kaksi renkiä ja Latolainen ja heidän oma renkinsä.
Pian tuli kaikille lämmin ja puhe alkoi luistaa.

He juttelivat mastopuusta, jota he menivät noutamaan. Se kasvoi Korkeallakankaalla, tämän ja toisen vielä suuremman suon takana. Sen kasvupaikkaa ei heistä kukaan sen tarkemmin tiennyt. Matti Hirsikangas oli puun löytänyt. Hän istua kökötti eellimäisen hevosen reessä ja ajoi umpia auki.

Jaakolle tuli kuuma. Hän aukoi turkkinsa nappeja, heittääkseen sen pois.

— Älähän nyt vielä heitä! varotti Latolainen.

— Kyllä jo tarkenee, vastasi Jaakko ja paiskasi turkkinsa takareen tukille. Rengitkin tekivät samaten.

— En minäkään miestä huonompi ole! hihkasi Latolainenkin ja paiskasi turkkinsa päällimäiseksi.

— Vai etkö usko sitä! sanoi hän Jaakolle, tarttui hänen käsivarsiinsa ja heitti hänet lumeen.

Lumisena kömpi Jaakko kinoksesta ja kävi kiinni Latolaiseen; mutta eihän hän tälle mitään mahtanut, sillä Latolainen oli roteva ja voimakas. Muutenkin oli hän mukava mies. Aina iloinen ja leikillinen. Metsämatkoilla telmi hän kuin nuoret ja puhui hauskoja. Useinkin hän leikin varjossa valitti, ettei hänellä ole poikaa. Lapsia oli hänellä useitakin, mutta ne olivat kaikki tyttöjä. Yhden nimi oli Leena; ja juuri hänen tähtensä tuntui tuo miellyttävä Latolainen Jaakosta vieläkin miellyttävämmältä.

Hän vertasi häntä omaan isäänsä, pieneen ja kuivaan äijän käppyrään, joka aina narisi, eikä koskaan ruvennut leikkisäksi. Nytkin istui hän yksin reessä ja mietti, mitä lie miettinyt.

— Ollapa minulla tuollainen isä, kun on tuo Latolainen, ajatteli Jaakko.

He pääsivät suon yli metsäiselle ja leveälle kankaalle. Ja kun he sen poikki tulivat, aukesi taasen heidän eteensä avara neva, minkä toisessa laidassa kohosi hirsimetsää kasvava Korkeakangas.

Kun he saivat kulkeneeksi nevan yli, alkoi jo talvinen aamu sarastaa. Itäisellä taivaalla, heidän takanaan, nevan toisella laidalla, näkyi metsän latvoilla vaaleneva ja selkeä taivas, jota nouseva aurinko alkoi ruskottaa. Pakkanen tuntui kiihtyvän nyt suurimpaan vimmaansa, mutta miehille ei se enää mitään mahtanut, sillä lunta kahlatessa oli heille tullut lämmin.

Kankaan laidassa poikkesi edellä ajava Matti-isäntä tavalliselta talvitien uralta pitkin kankaan sivua kulkemaan. Siinä oli lunta hevosta rintaan, sillä pitkin talvea oli tuuli sitä nevalta siihen kinostanut.

Hetken ajeltuaan käänsi hän hevosensa kangasta kohti kohoamaan. He nousivat yhä ylemmäksi loivaa rinnettä. Metsä alkoi muuttua mahtavaksi hirsistöksi. Aina vähän päästä sivuuttivat he komean tupsulatva hongan, jonka kerkkä huimaavassa korkeudessa humisi.

— Mihin asti sinä viet? Tässähän on jo mastopuita, ettei tiedä minkä ottaisi, huusi Latolainen.

— Mennäänhän vielä vähän, niin ei tarvitse arvella ottaessa, huusi
Matti.

Hetken ajettuaan nousi hän reessä polvilleen, osotti kädellään ja huusi:

— Osaammeko oikeaa valita?

Kaikki katsoivat hänen osottamaansa suuntaan. Sieltä vilkkui toisten hirtten lomitse metsän jättiläinen. Se seisoi siinä yksinäisenä. Oli kuin metsän kuningas, jonka majesteettia muu metsä oli kunnioittanut väistymällä sen läheisyydestä loitommalle. Siinä se oli valtakuntaansa hallinnut satoja vuosia. Se oli ollut arvokas ja kunnioitettava jo silloin, kun muu metsä hänen ympärillään maasta kohosi. Hänhän se oli siemenensä sirottanut jo vuosisatoja sitten kulovalkean tuhoamaan kankaaseen. Itse hän oli ihmeen kautta tuhosta säästynyt. Siitä asti oli hän Korkeatakangasta hallinnut; käynyt heimolaisineen tuhoisan sodan lehtipuita vastaan ja voittanut; vallannut koko lakean ja tasaisen hietikkokankaan nevojen keskellä omalle heimolleen. Ainoastaan kankaan laiteilla, nevan rajalla, uskalsivat koivut, haavat ja lepät asustaa. Hän oli kuningas, sitä vanhaa ja arvokasta sukua, viimeinen suurten ja määräämättömien sydänmaiden jälkeläinen tällä kankaalla. Kuningas hän oli, metsän mahtava hallitsija, jonka valta perustui vuosisataisiin oikeuksiin.

Nytkö oli hänen hetkensä tullut, metsän mahtavan jättiläisen viimeinen hetki? Miehiä, joitten esi-isät monta polvea taaksepäin olivat hänen mahtavuuttaan ihmetelleet, seisoi kirves kädessä hänen juurellaan; ihmeissään he katsoivat hänen latvukseensa huimaavassa korkeudessa, jossa se oli kestänyt vuosisatojen tuulet ja myrskyt.

He aikoivat kaataa metsän mahtavan jättiläisen, maahan vaivuttaa sen korkealle kohoavan kruunun.

Mutta eihän heidän tekonsa ollut heidän syynsä. Mitäpä vihaa heillä, sydänmaan rauhallisilla ihmisillä, oli Korkeankankaan kuninkaalle. Heiltä hän olisi rauhan saanut, jos he eivät olisi joutuneet rantamaan rauhattomien ihmisten kanssa tekemiseen. Nämä ne tämänkin metsän jättiläisen olivat kuolemaan tuominneet näkemättä ja kuulematta.

— Jo siinä on puuta! sanoi Latolainen… Olisit saanut ottaa kahdeksan hevosta sitä vetämään; tuskin se kuudella kulkee.

— Hyvätpä ovat meillä hevoset; koetetaan, niin sittenpähän nähdään, kulkeeko tuo.

Puuta ihmeteltyään veivät miehet hevosensa etemmäksi ja antoivat heiniä eteen.

Matti määräsi pari miestä tietä polkemaan ja telottamaan nevalle asti, johon oli paksuin umpi. Latolan rengit saivat lähteä, vaikka mielellään hekin olisivat olleet jättiläisen kaatumista katsomassa.

Katsottiin sitten, minne päin puu olisi kaadettava. Tyven täytyi jäädä kotia kohti.

Alkoi pian kuulua kirveen kapse. Neljällä tasaterällä siinä sopi hakkaamaan. Jaakko Latolaisen kanssa hakkasi toisella puolen ja Hirsikankaan Matti renkineen toisella.

Hakatessaan vilkaisi Jaakko väliin isäänsä. Ukko iski kirveellään yhtä tasasesti, aina vain yhtä tasasesti; ei kertaakaan lujemmin, eikä kertaakaan löyhemmin, aina samalla tahdilla.

Sellainen oli se kaikessa muussakin.

Ja hän itse. Toisinaan iski hän kiihkeästi kuin raivoissaan, toisinaan taasen levähti ja antoi silloin vain näön vuoksi kirveensä heilua. Sellainen oli hän muussakin elämässään, vaikkei sitä huomannut. Siitäpä juuri isä häntä moitti ja siitä johtui alituinen ristiriita heidän välillään.

Lastuus syveni kummallakin puolen puuta, joka ei näyttänyt turma-aikeista mitään tietävän; varistelihan vähän väliä lunta ja kuuraa kaatajiensa niskaan.

— Oh hoh! Kylläpä siinä tarkenee, sanoi Matti, oikasi selkänsä ja jäi seisomaan. Toisetkin lopettivat iskemisensä ja alkoivat puhella.

Puu seisoi vielä horjumatta.

Matti käski Latolaisen ja Jaakon hakata toiselta puolen, ettei väärälle puolelle ryöstäytyisi, ja laitti renkinsä tietä polkemaan.

Jo vavahti jättiläinen; metsän kuningas säpsähti. Sitten se räsähti, pani sillä äänellä, että miehet pelästyivät ja juoksivat etemmäs. Sen sydänsuonet paukkuivat, että kangas kajahteli. Sen latvus vavahteli kuolinkamppailussa, ja se alkoi kallistua. Ensin hiljaa, sitten kiihtyen, kunnes se raivostuneena heittäysi koko painollaan maata kohti, murskaten alleen pienempiä puita. Siinä silmänräpäyksessä jytkähti jäätynyt kangas kuin maanjäristyksessä… Siinä makasi korven jättiläinen värähtämättä.

Nyt vasta saivat sydänmaan miehet oikean käsityksen sen pituudesta.

Matti mittasi lähemmäs parikymmentä syltä sen tyvestä päin, iski kirveellä kolon siihen. Siitä oli vielä pitkä matka latvaan, joka ainaiseksi oli lakannut humisemasta. Kolon kohdalta alkoi hän naputtaa puuta poikki. Toiset toivat reet lähemmäs ja ihmettelivät rantamaan miesten laitoksia, kun he niihin tällaisia jättiläisiä tarvitsevat.

— Eivätkö nuo likempää saisi puita, kun jo täältä asti pitää vedättää? arveli Latolan renki Pekka.

— Totta lienevät jo rantamaista suurimmat puut nokkineet, sanoi
Latolainen.

— Mutta Savossa on honkia sinnekin antaa, eikä loppumisesta ole pelkoa, kehasi Hirsikankaan Matti… Viime syksynä sanoinkin Sovion patruunalle, että minä en tyhjää teille tuokaan, jos vain hintaa antanette. Lupasi tuo maksaakin, kun vaan tuon hyvän mastopuun. Sanoi: Hyvästä hyvä hinta, huonosta ei mitään. Sitten se vei minut varviinsa ja näytti siellä, että tällaisia pitäisi mastopuiden olla. Minä sanoin, että kun kerran tuomaan lähden, niin paremman toki tuon kuin on yksikään noista. Eihän se tahtonut uskoa, mutta nytpä näkee. Sanoi vielä varvista tullessakin, että jos vain tuot paremman puun kuin mitä paras oli, niin saat siitä sellaisen hinnan, ettei yhdestäkään puusta vielä sellaista ole maksettu. Se on rento mies se Sovion patruuna, ei se tyhjää kitsastele. Se antaa arvon talonpojallekin, eikä ole niinkuin nämä meidän puolen herrat. Selvää suomea se haastaa, eikä venskaa sekaan sotke niinkuin nämä.

Sydänmaan miehet kuuntelivat Matin puhetta hänen hakatessaan. He tiesivät että Matti on tuttu Sovion patruunan kanssa ja että hän tietää tarkoin kaupungin elämän, kun tekee joka vuosi matkoja sinne. Kuopion kauppiasten kanssa ei Matti tahtonut olla missään tekemisessä, vaikka se oli verrattain lähellä. Raaheen ja rantakaupunkeihin hän ajoi aina.

Matti antoi kirveen Jaakolle ja tämä alkoi hakata puuta poikki.

— Missähän asti tämäkin puu saanee kulkea laivan mastoksi jouduttuaan? arveli hän hakatessaan.

— Kulkekoonpa mihin kulkee; viekööt vaikka veisivät turkkilaisille. Me emme siitä välitä. Kunhan saamme puusta hinnan, niin muu meille on samantekevää, sanoi hänen isänsä kuivasti.

Näin katkasi hän Jaakon ajatusten lennon.

Niin hän teki aina muulloinkin…

Siinä makasi nyt äsken niin mahtava honka poikki pantuna ja oksatonna. Mahtava oli sen runko vielä nytkin, mutta se oli juureton, ja sen voi viedä minne halutti. Se oli nyt Sovion patruunan omaisuutta. Aina Savoon asti hänen valtansa ulottui. Metsän jättiläiset voi hän katkoa satavuotisilta juuriltaan ja kuljettaa ne kaupunkiinsa. Syvälle oli hän painanut nimensä talonpoikienkin mieleen aina Karjalan rajoille asti. Moni Savon isäntä hänet tunsi ja kaikki tunsivat hänen nimensä. Oli nimittäin niin, että maakauppa oli kielletty; maakauppiaita ei ollut; talonpoikien täytyi tehdä kauppaa porvarien kanssa kaupungissa. Lyhin matka oli Pohjanmaalle; sen kaupunkeihin virtasivat sisämaan tavarat aina Savosta saakka.

Viime talvena oli Matti Hirsikangas Sovion patruunan kanssa joutunut puhumaan hyvistä mastopuista. He olivat sopineet, että Matti toisi hänelle sellaisen. Patruuna oli kieltänyt häntä kenellekään puhumasta heidän sopimuksestaan, etteivät toiset laivanvarustajat tietäisi kilpailla.

Tämä oli se puu. Se oli ensimäinen metsän jättiläinen, joka Savosta rantamaihin kuljetettiin.

Oli vaivaa ja puuhaa saada mahtava runko reille. Mutta kuuden miehen voimalla ja Hirsikankaan Matin kekseliäisyydellä se onnistui.

Kun hevoset oli valjastettu aina kaksi rinnakkain puun eteen, epäili
Latolainen:

— Mitenkähän kulkenee?

Matti rupesi nyt alussa ajamaan ensimäistä hevosparia sivulta. Hän tarttui suitsiin ja vilkaisi taakseen. Nähtyään kaiken olevan kunnossa, hihkasi hän iloisesti:

— Rahalla ja jyvillä, hevosilla hyvillä, pääsee mihin haluaa! Hei, hei!

Hevoset ponnistivat yhtäaikaa ja puu lähti kulkemaan. Reet painuivat paksussa lumessa sen alla niin syvään, että se itsekin viilsi lunta. Jaakko teutaroi sen päällä latvapuolella ja ohjasi ristiin köytetyistä aisoista takarekeä.

Aina väliin pysähtyivät hevoset puhaltamaan; mutta kauvaa ei Matti antanut niiden seistä, vaan hoputti vetämään.

Näin hiljalleen saatiin metsän jättiläinen nevalle, missä oli ohuemmalti lunta.

Silloin päivä olikin jo sivuuttanut puolensa ja talvinen aurinko alkoi aleta kaukana nevan laidassa kohoavan metsän taa.

Suurella ja aavalla nevalla kulki nyt kaatunut kuningas kuuden hevosen vetämänä pitkin syvälle painunutta talvitien uomaa. Jaakko ohjasi sen päällä takarekeä aisoista ja mietti ikihongan tulevia kohtaloita.

* * * * *

Oli saman päivän ilta.

Mastopuu oli rekien päällä talon kohdalla maantiellä; siinä odotti se rantamaihin lähtöä. Pakkanen oli päivän kuluessa karkkounut muille maille. Lähtönsä edellä se lie viime yönä rytyyttänyt ja paukuttanut tavattomasti. Nyt oli taivas vetäytynyt pilveen ja etelä leyhki lauhasti talvi-illan pimeyden läpi.

Pirtin ikkunoista loisti iloinen takkatuli pimeälle kartanolle, jossa oli kaksi rekeä kuormitettuna hevosten eväillä. Kummassakin oli vielä sen lisäksi pari rekeä ja toisen perässäkin vielä reki, että niihin voisi sitten Raahesta palatessa panna kuorman niille hevosille, jotka menomatkalla vetivät mastopuuta.

Pirtissä häärivät naiset laitellen eväitä miehille heidän matkaansa varten. Tarvittiinkin muonaa aika runsaasti, sillä matkalla viivyttiin noin parisen viikkoa. Miehet istuskelivat nyt tänä iltana ilman varsinaista työtä; puhdetyöt oli siirretty syrjään. Mikä heistä katseli hevosen valjaita, mikä väänsi vitsaksesta savirikkoa särkymisen varalta.

Matti-isäntä valvoi naisten evästen laittoa, etteivät he vain mitään unohtaisi. Siinä jutteli hän emännän kanssa, mitä kotona oli tehtävä sinä aikana, kun hän on poissa.

Naiset lähtivät navettaan ja miehet jäivät istumaan tyytyväisinä ja rauhallisina. Ainoastaan Jaakko näytti levottomalta ja vilkuili ikkunasta pimeään iltaan. Hän hautoi taasen mielessään sitä, mitä jo kauvan oli pohtinut. Jo pitkän aikaa oli hän ajatellut tehdä asian selväksi naapurin Leenan kanssa.

Hän oli innokas metsästäjä ja hyvä saamaan otuksia. Nytkin oli hänellä kartanolla olevissa kuormissa aika kimppu metsäeläinten nahkoja, joilla hän kaupungista saisi sievät rahat. Ennenkin oli hän lähettänyt nahkoja kaupunkiin, joten hänellä oli jonkun verran säästörahoja. Kun hän nyt itse sinne menee, niin niillä voisi hän ostaa sievän silkin ja kihlat Leenalle.

Latolan Leena oli paria vuotta häntä vanhempi ja kylän kauniimpia tyttöjä. Silloin tällöin oli hän ollut Jaakonkin kanssa; istunut hänen sylissään, suikannut suutakin ja muutamina öinä viime kesänä Päästänyt aittaansakin, niinkuin oli tavallista siihen aikaan. Mitään sen pysyvämpää suhdetta ei heidän välillään vielä ollut. Olihan vain Leena kuin hauskuudekseen leikitellyt hänen kanssaan. Mutta siitä lähtien oli Jaakko hautonut tosituumia tyttöä kohtaan. Yhä tulisemmin oli hän alkanut tätä katsella ja etsiä hänen seuraansa. Mutta tähän asti ei hän ollut tuumistaan tytölle tosissaan puhunut. Tänä iltana päätti hän sen tehdä.

Naisten navettaan mentyä pujahti hänkin ulos ja suuntasi kulkunsa naapuritaloon. Mutta pihalle tultuaan ei hän mennytkään sisälle, vaan hiipi navetan puolelle, missä arvasi Latolan tyttöjen olevan iltatöillään. Siellä pysähtyi hän navetan ja karjaladon väliseen solaan. Navetan ovi oli auki ja sieltä kuului naurua ja puhetta. Pian pääsi hän selville että siellä tytöt olivat omin päinsä. He rupesivat lypsämään ja hänelle tuttu ja mieluinen ääni alkoi laulaa:

"Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
Kuninkaan kultaisen kartanon puolla;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!"
— — — — —
— — — — —

Henkeään pidätellen kuunteli Jaakko laulua. Hänestä tuntui, että hänestä Leena laulaa, häntä kaipaa. Hänen mielensä teki mennä navettaan, mutta sitten hän hillitsi halunsa ja siirtyi navetan oven taakse piiloon.

Tytöt saivat lehmät lypsetyksi ja alkoivat kantaa ladosta illallisheiniä. Jaakko oli oven suojassa, etteivät he häntä huomanneet. Heitä oli navetassa kolme, Leena kolmantena. Jaakko näki hänen tulevan heiniä noutamaan ja antoi hänen mennä sivutsensa… Niin sen pitää tapahtua, mietti hän. Uskaltaa hän sen; monta kertaahan Leena on ennenkin hänen sylissään istunut.

Kun Leena palasi toisen kerran heiniä noutamaan, kaappasi Jaakko hänet äkkiä syliinsä.

Tyttö huudahti säikähtyneenä, mutta tuntiessaan samalla ryöstäjänsä, alkoi nauraa ja löi Jaakolta lakin maahan.

— Olehan nyt hiljaa ja kuuntele! sanoi Jaakko tosissaan.

— No mitä sinulla on sanottavaa?

— Lähden aamulla mastopuuta viemään.

— Senhän olen tiennyt jo kauvan aikaa.

Puhellessaan veti Jaakko tyttöä kädestä ladon taakse, etteivät toiset heitä huomaisi. Siellä sanoi hän:

— Olen ajatellut tuoda sinulle kaupungista jotakin… Huolisitko?

— Mitä tuot?

— Huolitko? Sano se ensin?

— Mistä minä tiedän sanoa; vaikka toisit piipun, — siitä minä en huoli.

— Kyllä sinä tiedät, mitä aijon tuoda. Otatko?

— Voi, voi sinua, poika kultaa, mitä sinä sanot! Oikeinko sinä totta tarkoitat? Voi sinua, poika kulta! Kuulehan! Mistä sinulla olisi niin paljon rahaa, että tämmöiselle tytölle tuomiset toisit? Oletko jo puhunut isällesi, että hän antaisi sinulle rahat? ilveili Leena. Häntä nauratti hirmuisesti Jaakon tuumat. Hän oli pitänyt Jaakkoa vielä lapsena, jonka kanssa oli ollut hauska kujeilla. Hänen tiedossaan oli sulhanen, joka suorastaan ei ollut vielä kosinut, mutta josta hän oli varma, että se sen vielä tekee.

Jaakkoa suututti tytön nauru, ja hän sanoi ylpeästi:

— Itselläni minulla sen verran rahaa on, että kykenen silkin ja kihlat tuomaan vaikka kahdellekin tytölle.

Mutta sitten muuttui hänen äänensä nöyräksi, sillä pilkasta huolimatta tunsi hän pitävänsä äärettömän paljon tytöstä ja sanoi:

— Huolitko, Leena, jos tuon?

— Sittenhän sen sanoa tietää, kun tarjotaan, sanoi Leena hilpeästi. Mutta nyt pitää minun mennä heiniä kantamaan, etteivät näe, että täällä poikain kanssa kuiskuttelen… Älähän, Jaakko, nyt kaupunkimatkallasi muihin rakastu! sanoi hän ja juoksi ladosta heiniä noutamaan.

Jaakko ei saanut asiaansa sen selvemmäksi. Suuttumus ja rakkaus taistelivat hänen sielussaan. Rakkaus voitti. Eihän Leena ollut kieltänytkään tuomasta. Päinvastoin tuntui Jaakosta kuin olisi hän kehottanut. Kävellessään kotiinsa päin, päätti hän ostaa Leenalle kihlat.

Ennen pirttiin menoaan poikkesi hän vielä katsomaan mastopuuta, joka kartanon kohdalla maantiellä odotti lähtöään. Hän nousi sen tyvelle seisomaan ja antoi ajatuksiensa liidellä kaupunkiin, jonne hän puun mukana pääsee. Nyt hän sen näkee, näkee merimiehiä, porvareita, laivavarvin, kauppapuodit ja kaiken sen, mistä hän oli kuullut paljon puhuttavan. Sieltä tuopi hän Leenalle parhaimman silkin, minkä löytää…

Siitä kulki hän sitten pirttiin, missä miehet jo riisuskelivat saunaan, ottaakseen kotoisen lähtökylvyn.

Paitsi omia, oli siinä pari muidenkin talojen miestä, jotka olivat lähteneet hevosillaan viemään Hirsikankaan hevosten eväitä ja rekiä ja tuodakseen palatessaan kaupungista tavarakuorman.

Isäntä oli kiirehtinyt saunan lämmitystä, sillä aamulla aikaisin oli puhe lähteä.

II.

Raahe.

Kylmän kelmeällä taivaalla kajasti aamun sarastus. Siellä yläilmoissa oli jo valoa, mutta alhaalla Pohjanlahden rannalla oli pienoinen Raahen kaupunki hämärän verhossa. Sen satojen pikku talojen tuohikatot olivat talven lumien peitossa ja niiden torneista kohosi savu pystyinä patsaina kohti kelmeää taivasta.

Tällä samalla paikallaan oli Raahe nähnyt jo lukemattomien talviaamujen valkenemisen. Parisataa vuotta oli se siinä ollut pienenä ja vähäpätöisenä. Lieneekö vuoden 1649 joulukuun 5 päivän aamu koittanut kirkkaana vai pilvisenä tämän paikan yli? Kuka sen tiennee? Se oli Raahen syntymäpäivä, sillä silloin maamme kenraalikuvernööri Pietari Brahe Kristiina kuningattaren käskystä määräsi perustettavaksi kaupungin Saloisten pitäjään, joka oli sangen vanha kauppapaikka Pohjois-Pohjanmaalla. Saloisten satamassa kävi jo paljon ennen Raahen perustamista laivoja kauppamatkoilla aina Saksasta asti.

Kaupungin paikaksi ei kuitenkaan tullut ikivanha Saloisten satama, vaan sille löytyi vieläkin sopivampi paikka muutama kilometri pohjoisempana olevan pienoisen merenlahden poukamasta. Lahden pohjoispuolella oli meren myrskyin suojana Långholmenin saari, joka nykyisin on mantereeseen toisesta päästään maatunut. Eteläpuolella suojasi lahtea Lapaluodon niemi, jonka ulompaan kärkeen on nyt rakennettu samanniminen satama. Lännessä kaartui pitkä rivi saaria Långholmenin — nykyisen Pitkänkarin — ulommaisimmasta nokasta Lapaluodon kärkeen.

Näin oli — ja on vieläkin — kaupungilla luonnon muodostama suojainen satama.

Muitapa luonnon suomia etuja ei tuolla pienellä kaupungilla ollutkaan. Ei virrannut sen vieritse mereen suurta, sisämaan vesiä vyöryttävää jokea. Ei ollut sen ympärillä hedelmällisiä maita, eikä suuria maalaiskyliä. Oli ainoastaan laajoja ja lohduttomia hiekkakankaita ja soita peninkulmittain joka puolella. Lähimpänä maaseutuna oli etelässä sen äiti, pieni Saloisten pitäjä, ja pohjoisessa tasainen Pattijoki ja hiekkainen Olkijoen kylä.

Mutta Raaheen asettui heti alunpitäen asumaan keinokkaita porvareita, jotka lähimmän maaseudun puutteessa matkustelivat laajalti sisämaassa. Vuosikymmenien kuluessa saivatkin he sen aikaan, että Raahen "maaseutu" käsitti suuren osan Pohjanmaata ja ulottui Savossa aina Karjalan rajoille asti.

Heidän hyvänä liittolaisenaan olivat sen ajan kauppaa rajoittavat asetukset, jotka pakottivat talonpojan kulkemaan kaupunkiin, kun kaikki maakauppa oli kielletty. Niinikään olivat heidän liittolaisenaan kehittymättömät kulkuneuvot, jotka ajoivat talonpojan sinne, minne hevoskyydillä oli lyhin matka. Näin alkoi Raaheen virrata sisämaan tavaroita: nahkoja, voita, jyviä, talia ja tervaa, ja kauppiaat antoivat samaa tietä takaisin: suolaa, tupakkaa, ulkomaan kankaita ja muuta tarvetavaraa.

Mutta älköön luultakokaan, että laaja kauppa-alue oli noin vain vähällä voitettu. Raahen naapurikaupungit kiistivät kiivaasti sitä vastaan. Monta tulista taistelua saivat Raahen entisajan porvarit käydä kahdellakin suunnalla: maaseudulla ja — herrainpäivillä, ainapa kuninkaankin luona. Maaseudun he kyllä puoleensa saivat, saivatpa sieltä kannatustakin taistelussaan Oulua ja Kokkolaa vastaan. Mutta näiden kanssa taistellessaan saivat he kaikki keinonsa hyvinkin tarkoin käyttää. Olipa jo muutamia kertoja vaara aivan ovella: läheltä piti, ettei koko kaupunkia lakkautettu sen kilpailijoiden eduksi.

* * * * *

Kaupan ohella oli kaupungilla ollut tulolähteenä myöskin laivaliike. Mutta 1800-luvulla alkaa tällä vasta olla merkitystä kaupungin elämälle; ja 1850-luvulla sivuutti se kaupan ja astui etualalle.

Silloin nimittäin sitkeiden porvarien tarmokkaat jälkeläiset tulivat tuntemaan kaiken katoavaisuuden oikein kouraantuntuvalla tavalla. He näkivät, että vanha kaatuu ja täytyy luoda uutta sijaan.

Vaara uhkasi nyt kaupunkia kaukaa, aina Viipurin seuduilta asti. Se ei vielä ennen ollut kilpaillut Pohjanmaan kanssa; vaan nyt se sen teki ja teki tavalla, joka tuntui.

Suunniteltiin Saimaan kanavan rakentamista; ja rantamaan tarmokkaat miehet käsittivät, että lopulta se viepi suuren osan heidän kauppa-aluettaan. Silloin eivät enää Savon miehet tuo tavaroitaan heille, eivätkä huoli heidän tavaroistaan. Siksi turvautuivat he laivaliikkeeseen, jota tähän aikaan edistivät vielä ulkomaankin olot. Itämainen sota oli päättynyt. Kauppalaivat oli osaksi tuhottu ja rahdit korkeita. Silti laivojen "lyönti" oli erinomaisen kannattavaa. Laivaveistämöstä tuli Sampo, joka jauhoi rahaa pikkukaupungin yritteliäille liikemiehille ja hyvinvointia ja kunniaa koko kaupungille. Tähän aikaan vielä, loppunsa edellä, kävi Savonkin liike rantamaihin ja sillä kohosi pieni Raahe kaupan ja meriliikkeen alalla kaupunkiemme ensimäisten joukkoon.

* * * * *

Tähän aikaan oli Raahen laivaveistämö maamme suurimpia. Se oli kaupungin lahden etelärannalla, mereen päin viettävällä rinteellä, josta heti, rannasta alkaen, oli syvä vesi. Siellä oli viisi eri veistämöä rinnakkain. Kussakin oli omat tapulinsa, joitten päällä laiva tehtiin, paja oli jokaisessa ja väenpirtti, ja suuret puu- ja lankkuvarastot.

Kaupungin ja veistämöalueen eli "varvin" välillä meren rannalla oli pikipolttimo ja tervahovi monine pitkine makasiineineen. Terva oli tärkeä vientitavara ja myöskin piki, jota paljon tarvittiin kotonakin lukuisien laivojen rakentamisessa.

* * * * *

Taivas kirkastui pienen kaupungin yllä, vaikka vielä katujen pohjalla oli ohentunut hämärämeri, joka vaalenemistaan vaaleni. Varhaisesta hetkestä huolimatta oli jo eloa ja liikettä hämyisillä kaduilla, joita vielä silloin ei öilläkään valaistu. Porvarit olivat aukaisseet puotinsa ovet ja ikkunaluukut ja odottivat ostajia. Heidän renkinsä ajoivat kiiltokarvahevosilla mikä noutamaan niityltä heiniä, mikä rannasta vettä. Merimiesten vaimoja tuli maidon hausta niistä taloista, joissa oli lehmiä; ja maalaisia ajoi kuormineen kaupungin keskellä olevalle kauppatorille, minne heitä jo oli kertynytkin aika paljon.

Jo paljoa aikaisemmin oli osa väestöä herännyt ja mennyt toimiinsa. He olivat laivaveistämöiden sadat työmiehet, jotka jo ennen neljää olivat pikkutaloistaan lähteneet toista kilometrin päässä olevaan varviin, minne talvella kuljettiin suoraan yli jäätyneen meren lahden. Työ alotettiin siellä kello neljältä. Hämärän aika iltaa ja aamua työskenneltiin suuressa väenpirtissä. Toiset veistelivät vaarnoja, toiset tekivät "plokeja" ja mikä mitäkin. Sitten päivän tultua siirryttiin ulkotöihin rakenteella olevien laivan runkojen ääreen. Silloin kuului sieltä pauke ja kalkutus aina kaupunkiin asti.

Päivän valjetessa kokoontui torille yhä enemmän kuormia ja ihmisiä. Huomattavampana kauppatavarana oli puutavara. Siinä oli halkokuormia, joiden ympärillä merimiesten vaimot häärivät, pelkkoja, lankkuja, laivan kaaripuita ja jokunen mastopuukin. Siellä täällä kuormien välissä liikuskeli kaupungin porvareita turkeissaan. Tingittiin ja väiteltiin.

Yhä enemmän kokoontui puutavaraa torille. Kuormia alkoi jo olla torille johtavilla kaduillakin. Siinä oli miehiä lähipitäjistä, mutta paljon oli etempääkin tulleita. Sillä puutavaraa tarvittiin Raahessa paljon, kun toisina vuosina rakennettiin lähemmäs kymmenkunnan laivaa. Oli ukkoja kuormineen Kestilästä, Pulkkilasta ja Piippolasta, oli Kärsämäeltä, Pihtiputaalta ja Keiteleestä. Useimmat olivat tuoneet pelkkojaan, panttureitaan ja mastopuitaan ilman edeltä päin tehtyä sopimusta; kaikki tiesivät, että he saavat tavaransa kaupaksi.

* * * * *

Sillä hetkellä lähestyivät Pielaveden miehetkin etelätullin puolelta kaupunkia. He olisivat päässeet tullin luota kaupungin laitaa suoraankin varviin, mutta Matti Hirsikangas tahtoi ajaa patruuna Sovion talon kautta, että saisi näyttää mastopuuta ennen veistämölle vientiä patruunalle itselleen.

Patruunan talo oli torin kulmassa; sinne päästäkseen täytyi heidän ajaa halki kaupungin.

Matti istui puun tyvellä ja ajoi kuutta hevosta.

Jaakko ohjasi takarekeä puun latvapuolella ja muut miehet kävelivät sivulla. Heillä kaikilla muilla, paitsi Matilla ja Latolaisella, oli paljon katseltavaa, sillä he eivät olleet vielä eläissään kaupungissa käyneet.

Kun he sivuuttivat tullin ja lähtivät ajamaan Kirkkokatua, herätti heidän tulonsa erikoista huomiota. Heidän puunsa oli suurempi kuin monikaan oli nähnyt, vaikka oli ennenkin kaupunkiin suuria puita tuotu. Kaikki näkivät heidän olevan tavallista pitemmän matkan takaa, koska kahdella hevosella vedätettiin heidän eväitään ja rekiään.

Ennenkuin he olivat kerenneet pitkästikään ajaa, kertyi heille suuri saattoväki. Siinä oli etupäässä kaupungin poikia, joista toiset alkoivat kiipeillä puun päälle.

— Menettekö, sen vietävät! karjasi Matti ja huiskasi heihin päin suitsiperillä.

Silloin livahtivat pojat puun päältä ja kuultuaan Matin puheesta miehet savolaisiksi, he kaikin alkoivat kirkua:

— "Savolainen pulloposki, syöpi puuron leivän kanssa."

— Teillä, sen tuhannen kappaleilla, ei olisi syödä edes paljastakaan leipää, jos me savolaiset emme toisi tänne jyviä ja jauhoja, senkin rantamaan rakkikoirat! ärjyi Matti.

— Olesta hiljaa ja anna poikain huutaa! sanoi Latolainen Matille ja nauroi.

Silloin pojat kertyivät hyväntuulisen Latolaisen kintereille ja kärttivät häneltä lupaa nousta puun päälle. Muutamia hän nostikin sinne ja sanoi sitten tasaisella tavallaan:

— Enempää eivät hevoset jaksa vetää.

Näin tulivat he likelle toria. Katu heidän edessään oli niin täynnä kuormia, että heidän täytyi pysähtyä odottamaan. Siihen kertyi pian väkeä suurta mastopuuta ja Savon miehiä ihmettelemään.

Etempää torilta riensi juoksujalkaa eräs hyvin pitkä ja punakka vanhanpuoleinen mies. Tullessaan tyrkki hän tiellään olevia syrjään, niin että kiitti kun pääsi hänen edestään väistymään.

— Hei, Savon ukko, myö puusi minulle! huusi hän rämisevällä äänellään, että tori kaikui. Ja odottamatta vastausta kääntyi hän menemään ja käski Matin ajaa perässään.

— Siirryttekö syrjään, senkin maalaistolvanat! Antakaa tietä oikealle puulle, jollaista ette ole ainoakaan osannut tuoda!

Miehet koettivat arkoina avata tietä Korkeankankaan mahtavalle jättiläiselle. Syntyi aika rytinä ja meteli rämeä-äänisen suuren miehen edessä.

Hän oli patruuna Matti Sovio, Fredrik Sovion veli, jolla kolmannen,
Henrik-nimisen veljen kanssa, oli yhteinen laivaveistämö ja kauppaliike.

Hetken mentyään ja tietä tehtyään katsoi Matti Sovio taakseen ja kun näki Savon miehet rauhallisina paikallaan, huusi hän.

— Etkö sinä s…n Savon ukko ajakaan?

— Enpä häntä, vastasi Matti Hirsikangas.

— Mitä odotat? Etkö puutasi myökään?

— Enpä mä häntä myö.

— Mikset myö.

— Kun jo on tullut toiselle myödyksi.

— No voi sun vietävän pässinpäätä! P——.ako et sitä ennemmin sanonut?
Mikä tuhat sinun kitaasi kiinni piti, senkin Savon pallinaama! raivosi
Matti-patruuna ja palasi takasin ja pui nyrkkiään Hirsikankaan Matin
edessä.

— So so! Ihmisiähän mekin ollaan, sanoi Latolainen tyynesti ja astui
Matti-patruunan eteen.

— Mikä p…u sinä olet? karjasi tämä ja oikasi kättään kuin lyödäkseen.

— Elähän vaan lyö! Saat heti takaisin! sanoi Latolainen päättävästi.

— Ettäkö uskaltaisit minua lyödä?

— Koetappas kopasta, niin näet!

— Ka, Savon miestä! Ei se pelkää, sanoi Matti-patruuna ja nauroi iloisesti siinä samassa hetkessä. Sitten kysyi hän Hirsikankaan Matilta aivan toisena miehenä kuin äsken:

— Kuka tämän kamalan puun on jo ostanut?

— Patruunan veli, vastasi Matti.

— Se peto se kerkeää. Mutta kuulehan ukko! Tuo minullekin samallainen, vieläkin suurempi! Rahan saat minultakin. Tuotko?

— Enpä mä häntä tiedä, jos…, eikä hän kerennyt sanoa: jos löydän, ennenkuin Matti-patruunan kiivas veri kuohahti, — sillä hän vaati heti aina selvän ja varman vastauksen — ja hän karjasi:

— Ole tietämättä, käppyrä! Tule sinä, suuri mies, tänä päivänä minun konttoriini! sanoi hän Latolaiselle ja sitten suuttuneena huusi:

— Hei miehet! Kuulkaa nyt kaikki, niin monta kuin teitä lieneekin! Ajakaa kuormanne, mastopuut, pelkat, pantturit ja kaikki mitä teillä on, minun varviini! Tulkaa sitte noutamaan rahat meidän konttorista!… Mitä töllötätte! Ettekö kuule?… Meillä on millä maksetaan! Hih hei! hihkasi hän, löi kämmeniään yhteen ja pyörähti kantapäillään ympäri.

Sitten lähti hän kävelemään ja nauroi mennessään. Mutta päästyään veljensä, Fredrik Sovion talon kohdalle, pui hän nyrkkiään sinne päin ja kiroili suun täydeltä.

Tori alkoi tyhjetä ja puukuormat soluivat Isoakatua rantaan ja siitä lahden yli Matti Sovion veistämölle.

Pielaveden jättiläinenkin pääsi liikkeelle. Se pysähtyi Fredrik Sovion talon kohdalle. Hevosten eteen pantiin heiniä, eväskuormat ajettiin Sovion suureen kartanoon ja Matti Hirsikangas lähti konttoriin. Sinne kuljettiin pihan kautta. Konttorin mahtavat tammiovet näyttivät sanovan: Jolla ei ole aikaa kiertää kartanon kautta, se pysyköön poissa! Oven edessä rapisteli Matti kuuraa turkkinsa kauluksesta, kopisteli lumen saappaistaan ja meni sisään.

Jaakko ja muutamia muita hänen matkassaan tulleita savolaisia jäi kadulle puun viereen odottamaan Matin palaamista.

Jaakko nousi puun tyvelle istumaan ja katseli kaupungin elämää. Isokatu, jolla hän oli, halkaisi kaupungin, alkaen sen pohjoistullista ja loppuen mereen, jonka rannalla melkein kadun kohdalla oli merimieshuonerakennus. Hänen toverinsa lähtivät Mattia odottaissaan katselemaan kaupunkia, kulkien rantaan päin.

Kaikki oli hänestä outoa, kaupunki katuineen, talot, kauppapuodit ja ihmiset. Varsinkin ihmisiä hän ihmetteli. — Tuossa katukäytävää sipsutti muuan tyttö, jota hän ihan mielikseen katseli. Kuinka notkeasti nousi hänen jalkansa, meni aivankuin tanssien! Hänen jälkeensä katsoi Jaakko niin kauvan, kunnes tyttö kääntyi poikkikadulle ja katosi: Hänen mieleensä tuli Leena ja kotikylän tytöt. Mitä nämä kömpelöissä kengissään ja paksuissa vaatteissaan olivat verrattuna tuohon sipsuttajaan! Leena oli ollut hänen tähänastinen tyttöihanteensa; sen kauniimpaa ja miellyttävämpää ei hän maailmassa luullut olevankaan. Ja kun hän siinä istui ja mietti, tunsi hän, että se hehkuva polte, jonka Leena hänessä oli herättänyt, heikkeni ja riutui, ja sen sijaan tuli kaipaus nähdä tuo äskeinen tyttö, tai jotain hänen laistaan vielä uudelleen.

Hän muisteli ja ihmetteli kaupunkiin tulemistaan. Pojat, jotka nytkin kilmuilivat hänen luonaan puun ympärillä, olivat merkillisen eläviä, aivankuin oravat metsässä. Turkasen pahankurisia ne olivat! Hän ei heitä uskaltanut paljon katsoakaan, peläten heidän rupeavan haukkumaan. Ei koskaan ennen hän ollut osannut ajatellakaan poikien olevan sellaisia kuin nämä. Ja entäpäs se pitkä ukko, joka äsken yritti heidät syyttä suotta piestä! Mutta leppyi siinä samassa, kun Latolainen häntä vastusti. Teki ihan toisin kuin hänen kotiseudullaan. Siellähän mies suuttuu yhä enemmän, jos häntä vastustetaan. — Tämän kaupungin meno tuntui hänestä ylösalasin käännetyltä kaikin puolin. Vilkasta se oli ja kiehtovaa. Olisi hirmuisen hupaista saada olla siinä mukana! Se vasta olisi toista, verrattuna kotikylän nukkuvaan elämään.

Siinä istuessaan huomasi hän katua pitkin tulla köpittävän vanhan, mutta vilkasliikkeisen äijän. Ukko pysähtyi, päästyään puun kohdalle. Hänen silmänsä vilkuttivat kummallisen nauravasti.

— Onpa totta vie siihen ankkuroinut suuri puu… Kuusi pukseeria on edessä. — Mistä asti ne ovat sitä vetäneet?… Häh, poika? ärjäsi hän, kun Jaakko ei heti hänelle vastannut.

— Pielavedeltä, sanoi Jaakko.

— Vai aina Pielavedeltä… No tietääkö savolaisen poika, mitä tämmöisestä hirrestä tehdään?

— Maston ne sanovat siitä tulevan.

— Aivan niin. Mutta kestäisikö savolaisen pojan pää nousta tuonne latvaan, jos se pystyyn hiissattaisiin? Vai rupeaisiko päätä fiiraamaan… Häh?

— Mitäpäs asiaa tuon latvaan olisikaan, sanoi Jaakko.

— Mitäkö asiaa latvaan? Sitä ei kysy kukaan muu kuin savolainen. Kuule! Tämän puun latvassa kiikkuu vielä moni poika. Voi jos tietäisit, mitä minä tiedän, niin jo nyt kuulisit kuinka tuuli viheltää ja vinkuu siinä taklaasissa, mitä tämä puu on kantava. Näkisit miten nämä heiluu ja huojuu ja miten poikia rimpuilee aina "puukempramraakalla" asti köysiä selvittelemässä, katsoen silmät seisovina meren myllerrystä. Niitä tulee aaltoja kuin vuoria toinen toistaan ajaen… Oh! Niin se on poika… No eivätkö ne Savon ukot sitten puissa rimpuile? kysyi ukko ja nauraa virnisteli.

— Eivät ne niin hulluja vielä ole olleet.

— Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla näkyy olevan noin vilkkaat silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa. Jos vain aijot merimieheksi, niin kiipeä joka päivä kolme kertaa Savon korkeimman hongan latvaan ja huuda sieltä kurkun täydeltä! Jos niin teet, niin edestäsi sen löydät. Muista nyt, mitä Björkqvistin Epu sinulle neuvoi!

Sen sanottuaan lähti ukko mennä keppasemaan katua pitkin. Jaakko istui ja katsoi hänen jälkeensä ja ihmetteli kummallista ukkoa ja hänen yhtä kummallista puhettaan.

Ihmisiä tuli ja meni. Porvarien rengit ajoivat välkkyväkarvaisilla hevosillaan ja huutivat toisilleen. Kauppapuotien eteen pysähtyi jyvä-, voi- ja nahkakuormia. Puotien ovet paukahtelivat… Silloin alkoi myös laivaveistämöltä kuulua satojen kirveiden vilkas kalke ja satojen vasaroiden kiihtyvä pauke… Aamu oli valjennut ja hämärä haihtunut pienen kaupungin kaduilta. Sen yli kaartui kirkas ja kylmä talvinen taivas; mutta alla, pakkasesta huolimatta, oli vilkas ja kiehtova elämä. Tätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan tunsi Savon sydänmaan poikakin vilkastuvansa. Kiehtova elämän hyörinä lumosi hänet. Tuo elämä minkä hän ympärillään tunsi, minkä paukkeen ja kalkkeen hän kuuli, ei ollut sydänmaan poikaakaan vierovaa. Se oli tervettä, voimakasta ja yksinkertaista niinkuin entinen Raahekin tuohikattoisine, pienine taloineen ja vaatimattomine ihmisineen.

III.

Kodista irti.

Kaupunkimatka oli tehty, ja Jaakko oli kotona. Hän teki töitä: ajoi hevosella heiniä ja puita, kulki metsällä ja pyydysteli toisinaan riistaa. Elämä näytti olevan entisenlaista ja kulkevan entistä tuttua latuaan. Kaupunkimatka oli hetkeksi keskeyttänyt päivien tasaisen kulun; oli katkaissut jokapäiväisten töitten yhtäläisen, alati uusiutuvan sarjan. Se oli temmannut talon miehet hetkiseksi näkemään toisellaista elämää, josta ei talon vaimoväkikään jäänyt osattomaksi, sillä miesten palattua kuulivat naisetkin heidän kertovan kaupungista niin paljon, että hekin saivat siitä jonkinlaisen kuvan. — Olipa renki tavannut muutaman juopporatin merimiehen, joka oli opettanut hänelle merikomennussanoja, tietystikin ryyppypalkkaa vastaan. Näitä hullunkuriseksi vääntämiään sanoja opetti renki sitten mielellään kaikille, jotka sitä halusivat.

Aikaa voittain unohtui kaupunkimatka vaikutuksineen; ei kukaan enää siitä puhunut muuten kuin toisinaan sivumennen muun asian yhteydessä. Se oli haihtunut miesten mielestä jättämättä mitään syvempää vaikutusta jälkeensä.

Mutta toisin oli Jaakon laita. Hän ei matkasta puhunut kenellekään. Toiset tyhjensivät itsensä, mutta Jaakko piti muistonsa omanaan ja yksinään niitä mietiskeli. Vielä silloin, kun toiset olivat matkansa unohtaneet, eli hän sen muistoissaan uudelleen.

Kotona oli hän aina ollut vähäpuheinen, mutta viime aikoina muuttui hän yhä hiljaisemmaksi. Siihen osaltaan vaikutti hänen suhteensa isäänsä. Isä suosi silminnähtävästi toisia veljiä. Niitä oli kaksi. Jaakko oli keskimäinen. Vanhin veli oli isän tapainen: kova puhumaan ja ovela joka tilaisuudessa tunkeutumaan etualalle. Samalla oli hän kitupiikki, sellainen, ettei raskinut kulkea edes oikeissa vaatteissa, vaan kävi aina rikkinäisissä. Hänet, joka oli isänsä kaima, Matti, oli luonto vartavasten varustanut lahjoillaan Hirsikankaan suurimmaksi perijäksi, isännäksi isänsä jälkeen. Nuorin veli, Samuli, oli vielä melkein lapsi, mutta osottautui hänkin jo erilaiseksi kuin Jaakko. Hän oli aina tyytyväinen, ei kaivannut mitään, eikä koskaan yrittänytkään vastustaa ketään. Hän oli jo alunpitäen sellainen, että hänestä voisi tulla, kun sattuu, mainio talon elatusvaari, joka syömällä kuluttaisi perintö-osansa, se on: vaihtaisi perintönsä elinaikaiseen elatukseen.

Jaakko ei ollut kummankaan kaltainen. Hän oli hiljaisempi ja syrjään vetäytyneempi kuin vanhempi veli, mutta ei hän kuitenkaan niinkuin nuorempi, taipunut kaikkien talutettavaksi.

* * * * *

Näin eleli hän Raahesta palattuaan omaa elämäänsä. Työssä ollessaan ja iltasin maata mentyään muisteli hän kaupunkimatkaansa. Varsinkin oli hänen mieleensä painunut kohtauksensa Björkqvistin Epun kanssa ja hänen sanansa: Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla on noin vilkkaat silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa… Se tosin tuntui hänestä mahdottomalta, mutta kuitenkin kuvitteli hän sitä.

Hän kuvitteli kaupunkimatkaansa hiljaisuudessa. Muisteli miten hänen isänsä ja Sovion patruuna olivat tulleet konttorista mastopuuta katsomaan. Puun ympärillä olevat pikkupojat heittivät kirkumisensa ja kohottivat lakkiaan patruunalle, joka kookkaana ja mahtava kävi puuta tarkastamaan. Kulki tyvestä latvaan, hymähteli ja koputteli kädellään jäistä puuta, palasi sitten taasen tyvelle ja hymähteli. Sanoi sitten, näyttäen olevan hyvillä mielin: Viekäähän puu varviin!… Kyllä te Hirsikankaan isäntä sananne piditte. Tulkaa sitte konttoriin, niin sovitaan hinnasta!

Sitten lähtivät he veistämölle: ajoivat viettävää katua myöten meren jäälle, jonne lahden yli näkyi veistämöltä laivanrungot. Niiden yli kohosivat takana olevat lankkutapulit ja varastohuoneet.

Jota lähemmäksi he saapuivat, sitä selvemmin kuului sieltä pauke ja kalkutus.

Hirsikankaan Matti tiesi entisestään, missä oli Sovion varvi. Sen kohdalle he pysähtyivät, jättivät siihen hevoset ja nousivat rinnettä maalle katsomaan, minne he saisivat panna mastopuun. Kun he siinä rakenteella olevan laivan sivua kävelivät, huomasi Jaakko korkealla telineitten päällä vanhan, valkopartaisen miehen, joka mittakeppi kädessä siellä seisoi. Äijä oli Sovion varvin vanha työmestari; eläessään oli hän rakennuttanut kymmeniä laivoja. Hänen nimensä oli Siniluoto. Nopeasti kapusi hän telineiltä alas näyttämään paikkaa, minne he saisivat mastopuun panna. Siinä oli läjässä kymmeniä puita, mutta ei yhtään niin komeaa kuin tämä uusi tulokas.

Jaakosta tuntui tuo valkopartainen äijä hyvin varmalta ja itsetietoiselta. Hän ei puhunut paljon mitään. He saivat ymmärtää hänen tarkoituksensa kepin viittomisesta. Sillä näytti hän heille mastopuuläjää ja sillä osotti hän pitkin laivan sivua, jota myöten heidän tuli puunsa vedättää.

He palasivat hevosten luo ja ajoivat rinnettä ylös. Mutta siinä tarttui puu kiinni. Etumainen reki nousi mäen päälle, vaan takareki ja puun latva keikahtivat koholleen, joten puu tarttui keskikohdastaan rinteen harjanteeseen. Siinä hevoset vetivät ja vetivät, mutta puu keikkui kuin vaaka. Työmiehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksiaan savolaisille. Mutta sen katkaisi äkisti Siniluodon äijän tuima ääni. Hän käski miestensä mennä savolaisia auttamaan. Nyt sidottiin puun tyveen vahva köysi ja siihen tarttui kymmeniä miehiä ja silloin luisui puu rinteestä irti ja takarekikin rupesi sitä kannattamaan. Miehet olisivat vetäneet puun mastopuuläjän viereen, mutta heti, kun savolaiset näyttivät itse tulevan toimeen, komensi Siniluodon äijä väkensä pois. — Ketään ei saa auttaa enempää kuin tarve vaatii; mitä siitä yli tulee, se on pahaksi, sanoi hän jatkaen: Eivätpä taitaisi nämä Savon ukot kotiinsa päästä, jos me totuttaisimme heitä liikoihin apuihin. Jaakko näki isänsä leuvan vipattavan niinkuin aina silloin, jolloin hän aikoi sanoa jotakin myrkyllistä. Mutta Siniluodon äijä viittasi kepillään käskevästi, että menkää tiehenne! Eikä Hirsikankaan Matti saanut sanotuksi mitä hänen mielessään oli.

He veivät puun paikalleen, katselivat ja töllistelivät veistämöllä. Näkivät miten laivan runko oli paksuista pelkoista tehdyn, mereen päin viettävän tapulin päällä. Vankasti oli kaikki varustettu, pelkat rautapulteilla lujasti toisiinsa pultattu.

Laivan rungon vieressä oli lankuista tehty pitkulainen laatikko, josta tuprusi kuuma ja valkoinen höyry kylmään talvi-ilmaan. Tämä oli pasa; sen sisässä oli kaksi kiehuvaa kattilaa. Pasan sisässä kypsytettiin honkalankut notkeiksi ja taipuviksi. Kun lankku vedettiin ulos, höyrysi se ja oksista tihkui kuumaa pihkaa; se oli niin notkea, että sen olisi voinut melkein solmuun vetää. Sellaisena taivutettiin se kaaripuihin, vaarnattiin ja naulattiin kiinni. Näin lankku lankulta kohosi laivan laita niin, että se keväällä peitti kokonaan kylkiluut… Mutta sitä eivät Jaakko ja hänen kumppaninsa olleet näkemässä. He eivät kerenneet nähdä monenkaan lankun kiinnittämistä, sillä heidän täytyi mennä kaupunkiin asioilleen. Mutta Jaakkoon teki laivaveistämö voimakkaan vaikutuksen, niin voimakkaan, että hän aivan selvästi nyt jälestä päin muisti kaiken, mitä oli siellä nähnyt.

Muisti hän myös senkin, että hän samana iltana kävi leikkisän kultasepän luona ja osti sormuksen. Sitten kävi hän ostamassa silkin muutamasta puodista. Puotityttö rupesi hänen kanssaan puheisille. Tyttö oli tuollainen elävä ja rohkea, erilainen kuin kotikylän tytöt. Mutta hän, ujo sydänmaan poika, ei uskaltanut paljon puhuakaan, vaan kiiruhti silkin saatuaan pois.

Kaiken kaikkiaan teki kaupunki laivaveistämöineen, puoteineen ja tyttöineen häneen niin valtavan vaikutuksen, ettei hän saanut sitä mielestään haihtumaan, vaan muisteli ja — kaipasi sitä alituiseen.

* * * * *

Kului se talvi, ja saapui aikainen ja rutosti talven vallan taittava sisämaan kevät.

Talven kuluessa oli Latolan Leena tullut näkemään, etteivät hänen toivomansa sulhasen aikeet aivan tosia tainneet ollakaan.

Koko talven oli hän odottanut, että Jaakko tulisi tuomaan kihlojaan. Hän ei ollut ollenkaan varma itsestään, vaikkapa vaihtaisikin tuon toisen Jaakkoon.

Mutta se häntä ihmetytti, kun Jaakko ei enää näyttänyt hänestä välittävän. Ennen hän oli alituiseen heillä käynyt, mutta nyt näki häntä harvoin, vielä harvemmin sai puhutella. Kihloistaan hän ei ollut mitään puhunut. Liekö tuonutkaan?

Kesän tultua, kun tytöt muuttivat aittoihinsa nukkumaan, kiihtyi Leenan ikävä ja toivo entistä enemmän. Olihan Jaakko viime kesänä hänen aitassaan käynyt. Mutta vaikka hän kuinka hartaasti valoisina kevätöinä odotti, ei Jaakkoa kuulunut. Se hänelle selvisi, ettei tuo toinen poika merkinnyt hänelle enää mitään. Jaakko oli hänelle kaikki kaikessa.

* * * * *

Oli kaunis kevätkesän aamu; järvi läikkyi iloisesti ja metsä humisi aamutuulessa.

Jaakko oli lähellä rantaa korjaamassa pellon aitaa. Sen vieritse kulki maantie; tien takaa alkoi metsä. Sieltä kuului naapurin lehmänkellon kalke, joka eteni sydänmaalle päin. Sitten alkoi kuulua laulua. Hän tunsi sen Leenan ääneksi. Kellon kalke eteni ja laulu loppui. Jaakko teki työtään ja silmäili väliin kimaltelevaa järveä. Kaunis se oli lehtevine rantoineen. Hiljaista ja rauhallista oli seutu; niin hiljaista, että ihan painosti.

Siinä taaskin tuli hänen mieleensä talvinen kaupunki-matka. Hän ajatteli, että miltähän mahtaisi nyt kaupunki näyttää? Minkälaisen vaikutuksen tekisi kesällä meri, joka on niin laaja, ettei toista rantaa erota. Veistämöllä käy varmaan kiire työ. Talvella tekeillä olleet laivat lasketaan vesille. Miten se tapahtuu? Siitä hänellä ei ollut selvää käsitystä.

Vaikka hän oli kotonaan, niin yllätti hänet ikävä. Hän halusi hartaasti päästä näkemään merta, kaupunkia, laivaveistämöä, ihmisiä ja vilkasta elämää.

Hänestä tuntui, ettei häntä kukaan kotona kaipaa; ehkä äiti kaipaisi, jos hän lähtisi. Isä ei hänestä paljoa välitä. Vanhemman veljen kanssa suunnittelee hän kaikki; sitä hän suosii, mutta kaikkien muitten täytyy hänen kärtyisyyttään kärsiä; niin äidinkin, jolla ei koskaan ole ollut sanan valtaa talon asioihin, niin myös hänen. Mutta rupeaako hän sitä kaiken ikänsä tekemään?

Hänen työnsä oli melkein lopussa; vielä oli muuan vitsas kierrettävä seipäisiin, vielä muuan aidas pantava. Silloin näki hän Leenan palaavan tietä pitkin lehmiä viemästä. Leena huomasi hänet ja pysähtyi… Hän hymyili iloisesti odottaen Jaakon jotain sanovan; mutta tämä ei keksinyt mitä sanoisi. Hänestä tuntui koko tyttö niin ilmanaikuiselta. Hän ei nähnyt enää hänessä mitään sellaista, mikä olisi tehnyt hänet muita tyttöjä miellyttävämmäksi… Hänen mieleensä tuli kihlat, jotka hän oli Leenaa varten tuonut. Ne olivat vieläkin hänen kätkössään vaateaitassa. Olkoot siellä!

Kun Jaakko ei puhunut mitään, kysyi Leena iloisesti:

— Mitä poika miettii?

— Enpä mitään erikoista.

— Mitä sinulle on oikeastaan tapahtunut? Kun…

— Miksi?

— Kun sinä olet muuttunut erilaiseksi kuin olit ennen… Et käy enää meilläkään koskaan.

— Eihän tuota tule käydyksi…

— Kävithän ennen…

— Niin…

— Taisitpa jättää kihlasi sinne kaupungin tytöille, kun ei ole kuulunut, että täällä olisit niitä kenellekään tarjonnut ja kun olet muuttunut niin hiljaiseksi ja ikävöivän näköiseksi… sanoi Leena kiusottelevasti. Mutta Jaakko kuuli, että hänen äänensä värähteli kiihkeästä liikutuksesta.

— Kukapa noista täällä huolisikaan, sanoi hän välinpitämättömästi.

— Oletko tarjonnut?

— Tarjosinhan noita kerran, mutta ei ollut silkin ottajaa.

— Eihän niitä sinulla silloin ollutkaan.

Jaakko tunsi, mihin tyttö tähtää. Mutta se herätti hänessä kyllästymistä. Hän sanoi:

— Ei ole nytkään sen enempää. Millä minä olisin saanut sellaiset, että ne olisivat kelvanneet.

Leenan ilakoiva hymy kuoleutui hänen huulilleen. Hän näki selvästi, ettei hän enää ole Jaakolle se, mikä oli ollut.

Hetken seisoi hän siinä neuvotonna ja katsoi miten Jaakko hänestä välittämättä korjasi aitaa. Kun hän tunsi, ettei heillä ole mitään puhuttavaa, lähti hän kävelemään tietä pitkin ja koetti laulaa hyräillä. Mutta päästyään Jaakon näkyvistä hyrskähti hän itkemään.

Vaan Jaakko tunsi, että nyt on hänen suhteensa tyttöön aivan selvillä. Se tuntui vapauttavalta, ja hänen mielessään kangasteli kuvia kaukaisen seudun tytöistä, jotka astuvat keveästi ja ovat niin viekottelevan näköisiä.

* * * * *

Oltiin syksyssä. Ensimäiset kuurayöt olivat olleet ja niitä seurasi sitten kirkkaita päiviä, jolloin syksyn monivärinen loisto puissa ja maassa silmiä ilahdutti.

Peltojen kellertävillä sängillä seisoi ruiskuhilaita ja ohra oli koottu suuriin aumoihin. Riihiä puitiin paraaltaan. Hirsikankaan talossa puitiin kaikki vilja heti syksyllä, eikä jätetty sitä talven alle niinkuin monessa paikassa Savossa tehdään.

Jaakko ja Matti ja heidän kumppaninaan yksi piioista puivat riihen joka päivä. Heillä ei ollutkaan enää monta jälellä.

Eräänä iltapäivänä kun he olivat päässeet riihestä ja saaneet saunatuksi, ehdotti Jaakko veljelleen, että he vetäisivät jälellä olevat viljat riihen viereen, ettei niitä tarvitsisi enää joka päivä pellolta noutaa.

Sinä iltana vedättivätkin he viljan riihen eteen.

Samana iltana lämmitti Jaakko riihet, sillä isä oli veneellä lähtenyt järventakaisissa taloissa käymään. Kun hän oli saanut ne lämmitetyksi, katsoi hän, ettei valkeanvaaraa ole ja sulki luukut ja oven.

Mutta sillä aikaa, kun talon väki asettelihe nukkumaan, tapahtui toisessa riihessä jotakin. Kun lyhteet parsilla rupesivat kuivumaan, solahti niistä yksi, jonka Matti ahtaessaan oli muitten päälle viskannut, sieltä alas kuumalle kiukaalle. Siinä se kuivui ja kuumeni, kunnes siitä alkoi säkeniä sinkoilla. Viimein leimahti se ilmi tuleen ja liekin kielekkeet alkoivat nuoleskella parsilla olevia lyhteitä… Aivan pian leimahti tuleen koko riihi, vapisten suurena ja kirkkaana soihtuna pimeätä syksy-yotä. Palavasta riihestä tarttuivat punaiset liekit sen vieressä olevaan vilja-aumaankin.

Talossa herättiin vasta sitten, kun ei enää voitu mitään tehdä riihen ja vilja-auman pelastamiseksi. Hirsikankaan ja naapuritalojen yö-unestaan heränneen väen täytyi vain olla toimetonna katsojajoukkona näkemässä, miten liekit rätisivät ja kaameasti valaisivat sysimustan metsän.

— Eipä sille enää mitään mahda. Paras on lähteä nukkumaan, sanoi
Latolan isäntä.

Tuulta ei käynyt mistään ja asuinrakennukset olivat niin etäällä, etteivät ne vähimmässäkään vaarassa olleet.

Mutta Hirsikankaan Matti-isäntä seisoi silmät harrallaan tuleen tuijottaen ja laski, kuinka suuri vahinko hänelle palossa tuli. Riihi ei niinkään harmittanut, sillä metsähän oli vieressä, ettei uuden rakentamisessa suurtakaan huolta ollut. Mutta häntä harmitti viljan palaminen. Siinä meni useita hevoskuormia jyviä, jotka hän oli ajatellut viedä Raaheen. Jyvät olivat hyvässä hinnassa, sillä enimmältä osalta oli tullut huono vuosi. Nyt ne menivät ilmanedestä. Se harmitti häntä, joka ei edes napin kadottamista tahtonut jaksaa suuttumatta kestää… Hän mietti, kenen hän syylliseksi tähän tuhoon tuomitseisi? Hänen vihansa kohdistui Jaakkoon. Sillä hänhän oli ollut riihtä lämmittämässä ja hänen toimestaanhan oli vilja riihen viereen vedetty.

Hurjasti kiroten alkoi hän vihaansa purkaa. Hän syytti Jaakkoa huolettomaksi vetelykseksi, joka oli tämän vahingon aikaansaanut.

Mutta Jaakko tunsi olevansa tuhoon syytön ja rupesi puolustamaan itseään. Siitä kimpastui hänen isänsä kokonaan ja menetti kaiken malttinsa.

— Sen vietävän vetelys! Olisi ollut parempi, ettei sinua olisi syntynytkään. Monesta tuhosta ja mieliharmista olisin säästynyt. Pakene pois minun silmieni edestä! Mene, mene, ennenkuin hävität ja poltat koko talon!

Matti ymmärsi sanovansa liikaa, mutta hän ei voinut hillitä hurjaa vihaansa, vaan antoi sen ryöppyävän raju-ilman lailla purkautua Jaakkoon.