KUPPARI-MAIJA

Kirj.

Heikki Meriläinen

J & K Höglund, Kajaani, 1901.

Maijalla ei ollut kotia koko ikänään. Naimisissakin oli hän ollut yhtä kodittoman Pietin kanssa, joka neljän vuoden perästä kuollessaan jätti Maijan kaulaan kaksi alastonta ja turvatonta lasta. Näitten ja itsensä elättämiseksi päätti nyt Maija heittäytyä hierojaksi ja kuppariksi, kun muutakaan tointa, paitsi kerjäämistä, ei ollut tarjolla.

Ensi aluksi sai Maija työtä ainoastaan laitakylissä, ulkona varsinaisten hierojain ja kupparien työpiiristä. Näitä laitakyliä myöten kulki hän useammassa kirkkokunnassa ja oli jo voittanut monta kiitosta, niin että Maija itsekin jo uskoi itsensä oivalliseksi hierojaksi ja tarpeen sattuessa kuppariksikin. Senpä tähden hän nyt aina taloon tultuaan ei kauan siekaillut, ennenkun meni isännän tai emännän viereen istumaan ja ilman hevertelemättä alkoi hienoilla sormillaan hyppelöidä ja nytystellä niskasuonia, jota tehdessään alkoi jahkailla ja ihmetellä:

— Ai ihmettä, minkälaisilla makuroilla ja mokuroilla on kaulasuonet! Voi tokiinsa ettette ole vikoja jo ennen hierottaneet, kun tuommoiseksi, ihan yhdeksi karikoksi ovat menneet kaulasuonet! Kas, kas, kun ovat kiinteällä, kuin viulun kielet. Ai, ai, että ette ole jo ennemmin hierottaneet, ja jospa sitä jonkunmoisella hierojalla hierottaisikin, niin ne eivät tietäisi näistä mitään, hivelevät vaan päällisin puolin, kuin jäniksen käpälällä. Vaan minä ne kiepeät suonet kaivelenkin ihan luita ja ytimiä myöten … kas tuossakin suoni miten on kiikkaalla, ihan kuin kanteleen kieli… Ai, ai, kyllä näissä olisi kätösen loimet, ennenkun ne olisivat syntymäasullaan, vaan kyllä niiden minun käsissäni täytyisi kuontua.

Tämä läksy oli Maijalla aina suussa, niin pian kun hän vaan taloon tultuaan oli ruvennut isännän tai emännän kaulasuonia hieromaan. Oli hän tämän läksynsä kertonut jo vuosia sitten ison Hannulan isännällekin, vaan ei hän silti ollut päässyt pitempään työhön Hannulan isännän kanssa, kuin ainoastaan sen pikku hetken, minkä hän omin lupinsa hieroi. Mutta nyt oli Hannulan isännän selän kirvestänyt, ja Maija sattui juuri tulemaan Hannulaan. Hänet nähtyään emäntä oikein iloissaan huudahti:

— Siinä paha, kussa pahaa mainitaan. Olimme juuri päässeet sanomasta, että kun tulisi edes se Maija tuota isännän selkää hieromaan, kun meidän entinen hierojamme Teppanan Riikka on urennut Korpistenmäen puoleen.

— Onko kirvestänyt isännän selän? keskeytti Maija emännän puheen, ja mustat silmät leimahtivat kirkkaammiksi kuin koskaan ennen, ja alaspäin riippuvat löpäkät kasvotkin kävivät ihan hohtaviksi ihastuksesta.

— Onhan se kirvestänyt, eikä vähän, jatkoi emäntä. Ihan niiltään nimiään eilen illalla tuolla ulkona käydessä oli ampunut ja eläs pätö asiassa, oli vaan tyhjää rekeä kartanolla nostanut lumittumasta syrjälleen, niin siinä oli rouhassut että älä oli päässyt. Tuskin pääsi omin jaloin huoneeseen ja selkänsä tiessä makaa nyt tuolla kamarin sängyn päällä eikä kärsi hievahtaakaan. Yön on volissut kuin lapsenpiinassa.

— Ei ole hätää. Älkää hätäilkö, kun minä satuin tulemaan, vakuutti Maija töppösiä jaloistaan riisuessaan. Ja kun oli päällysvaatteensa riisunut ja pannut naulaan, ei malttanut Maija sukia puoleksi hartona olevia hapsiaankaan, vaan sanaa puhumatta läksi kiirehtimään isännän luokse kamariin, johon mennessään vasta kaksin käsin oikoi kasvoillaan riippuvia mustia hiussuortuvia korvainsa taakse ja kamarin ovea aukastessaan huudahti:

— Päivää, isäntä! Kuinka isäntä jaksaa? Minkä sanottuaan meni suoraa päätä isäntään käsiksi.

— Tuon selänhän tuo rouhasi, sanoi isäntä lyhyesti ja aikoi kertoa miten vähässä asiassa se tuli, mutta ei kerinnyt kun Maija alkoi selkäsuonia kopristella ja puheli:

— Se on juuri se, kun ei tule oikein hierotuksi, ne eivät osaa hieroa siitä, mistä pitäisi. Vaan nyt ei ole hätää, kyllä se nyt paranee. Se tuo maailman ranta ihmistä opettaa. Minä Riekinrannan kaupungissa kuninkaan henkilääkäriltä kuulin, miten mitäkin paikkaa pitää hieroa. Vaan semmoisten miesten opetettavana ei olekaan moni hieroja ollut, ja senpätähden ne eivät oikeasta hieromisesta tiedäkään ei hölyn pölyä.

Isäntä oli sängyssään nyt puoli seljällään, joten täytyi päästä aivan vatsalleen, jos mieli saattaa hieroa selän kipeimpiä kohtia, ja oli se isäntä vaivalla ja hammasta purren ponnistamalla ja Maijan avulla saanutkin vankan ja lihavan olentonsa käännetyksi sellaiseen asemaan, kuin Maija oli tarkoittanut.

Nyt Maija puristi nyrkkiin kumpasenkin kätensä ja rupesi sitten hartian voimalla hartioista sivuihin päin selkärangan kohtaa lykkäämään ja sanoi:

— Näin, juuri näin se kuninkaan henkilääkäri käski selkää hieroa.

Maija ei kuitenkaan kerinnyt kuin yhden ainoan kerran kurauttaa pitkin isännän leveää selkää, kun isäntä yhteen puristetuin hampain voivahti niin kipeästi kuin taisi ja tuskaisesti kähisten ärähti:

— Älä pe——leen toppo niin kovasti! Koskee ihan kuin silmäterään!

Maija tämän kuultuaan hieman säpsähti ja huudahti:

— Herrainen! Onko se niin kipeä?

Tämän sanottuaan alkoi hän keveästi sivellä sitä kipeää paikkaa ja puheli:

— Ai ihme! Tämähän on ihan ajetuksissa. Kyllä minä nyt yskän ymmärrän. Tämä ei ole tavallista selkäkipeää. Tämä on todellakin oikea kirvestys eli ammus, kuten eläimelläkin. Se on ruman hengen tulinen nuoli, se ampuu ihmistä samoin kuin elukkaakin. Ampuihan kerran Marjalan Hermannilta Ronkaalasta sisarensa häistä palatessa Kitusenselälle hevosen, ihan suuren, lihavan, ja terveen mustan oriin, että kumpainenkin aisa pärskähti poikki, ja hevonen juoksevilta jaloiltaan roiskahti tiepuoleen eikä sen erän perään karvan juuri järähtänyt.

— Sepä ihmettä.

— On se ihmettä, jatkoi Maija, eikä uskoisi, jos ei olisi nähnyt, vaan minä näin silmilläni, katsoin silmällä kuin helmellä… Ne ovat juuri pahain ihmisten kirot ne. Vaan minä en ole juuri niin yksin turkissani, etten minä siihenkään tietäisi, mitä tarvitaan. Se tuo maailman ranta opettaa, mitä maailmalla tarvitaan.

Nyt oli Maija pitkän tuokion ääneti, hiveli vaan hiljakseen kipeää paikkaa ja itsekseen myhäili, ikäänkuin houkutellakseen isäntääkin jotakin sanomaan hänen viimeisten sanojensa johdosta.

Isäntä ei kuitenkaan mitään sanonut. Niin Maija punalti päätään ja kysyi:

— Olisikohan talossa kirvestä, jolla olisi hakattu ruumiin lautapuita tai mato tapettu, ja jota sitten ei olisi pajassa käytetty.

— Ei ole, kuului isännän lyhyt vastaus.

— Mutta se kuitenkin täytyy meidän saada vaikka sinisen kiven sisästä. Ilman ei tule vallan hyvää. Ja sen minä tiedän, että Kuikkalassa on. Kuikkalan Aaro ja Jörkki Eomunkankaalta hakivat muorivainajalle arkun lautoja. Eivät suinkaan ne kirveettä hakeneet. Lähden kun lähdenkin hakemaan.

Tämän sanottuaan Maija syöksähti ulos ja samassa nähtiin Kuikkalaan päin juosta loimottavan pellon halki varpukerpuilla viitoitettua tietä, eikä ollut tietääkseenkään kun repaleinen röijy irtonaisena hetalehti tuiskun kirtuisessa tuulessa ja paljas kaula punastui ahavan viimasta.

Pikku hetken perästä juoksi nyt Maija läähättäen samaa tietä takaisin, suuri, kiiltäväteräinen kirves kädessään. Pirttiin tullessaan jo sylkäsi Maija kolmasti sen kirveen pohjaan ja vei sen lieteen, jossa hiilloksen päällä pyöritteli sitä siksi, että se lämpeni haaleanlämpimäksi. Sitten hän juoksun hypäkässä kiirehti kamariin, jossa isäntä sängyssään vielä entisessä sijassaan vatsallaan maata lötkötti.

Ovessa tullessaan Maija jo alkoi hieman hätiköiden puhella;

— En saanut ainoastaan kirvestä, jolla oli ruumiin lautoja hakattu, mutta sain kirveen, jolla on hakattu ruumiin laudat ja kolme matoa tapettu, mikä on sitä parempi. Ihan pitkää matoa kuului Kuikkalan Jörkki tällä kirveen pohjalla lyöneen kuoliaaksi. Se mies ei olekaan hätäpoika.

Sitten Maija sylkäsi kolmasti sen kirveen pohjaan vaahtoisen sylkensä ja rupesi sillä painelemaaan isännän selkää kipeimmästä paikasta ja painellessaan luki:

Ompelen tulisen turkin Tulisilla tutkaimilla, Palavilla panteroilla Tulisen tuvan sisässä. Sen mä päälleni pujotan, Ylitseni yllättelen.

Sitten Maija taas kävi sitä kirvestä liedessä lämmittämässä, sylkäsi sitten taas kolmasti kirveen pohjaan, alkoi sillä taas painella isännän sivuja ja jatkoi lukemistaan;

Lähden ammuksen ajohon, Pirun piilin nouantahan, Ajan ammukset aholle, Puskut pilvihin puhallan. Hän jos ampuu yhden nuolen, Minä ammun kaksi nuolta. Hän jos ampuu kaksi nuolta, Minä ammun kolme nuolta. Hän jos ampuu kolmin nuolin, Minä ammun sa'oin nuolin, Tuhansin on tuikkaelen. Minun on nuoleni nopeat, Teräkseni tehoisammat.

Sitten taas kolmannen kerran Maija lämmitti kirvestä liedessä, sylkäsi siihen kolmasti, kiirehti taas sillä painelemaan isännän selkää ja jatkoi lukemistaan:

Otan kyiset kinttahani, Maan matoiset vanttuhuni, Joilla ruttohon rupean, Amputaudin tappelohon, Otan mä kokolta kourat, Veren juojalta vekarat, Havukalta haarottimet. Joilla ma ruton rutistan, Puhki painan perkelehen, Ristittyä rikkomasta, Tehtyä teloamasta.

Nyt Maija sillä kirveen pohjalla teki kolme viisikantaa isännän selkään ja sitten pani kirveen loukkoon ja puheli vielä:

— Moni ei tapa kirveellä matoa sentähden, että jos sillä kirveellä tekee haavan, niin siihen menee madon vihat. Mutta Jörkki se tietää madon synnyn, niin hän uskaltaa lyödä kirveellä matoa, ja tämmöisessä tapauksessa se löytyy hyvänä edestä. Eikös tunnukkin selkä jo paremmalta, vaikka eihän se ruttoon niin hyväksi tule kuin pahaksi?

— Eihän se ole pahempikaan, sanoi isäntä itseään hieman nujauttaen ja aikoi vielä lisätä, että tuntui se todellakin hyvältä lämpimällä raudalla paineleminen, vaan siihen jäi sanonta, kun Maija ihastuneena huudahti:

— Kas sitä! Enkös minä tiennyt! Johan minä alkupiteestä sanoin, että minä en ole yksin turkissani. Minä olen siksi monella härjän savulla maannut, että vaikka minä olen tämän näköinen, niin minä olen monen makuinen. Minua täytyy väistää hiiden väen.

Nyt aikoi taas Maija kuninkaan henkilääkärin opettamalla tavalla ruveta lykkäämään isännän selkää, mutta kun ei sitä vieläkään kärsinyt, niin täytyi ruveta nytystelemään ainoastaan sormiensa nenillä.

Tämä kuitenkin Maijan mielestä tuntui kovin yksitoikkoiselta, niin siinä hieroskellessaan alkoi puhella:

— Se kun on tuommoiseksi ruhtonut tuon selän, lyönyt ihan musuksi, niin vallan hyvää tästä ei tule, jos ei vaan pahaa verta oteta pois. Kyllä täytyy kupata edes muutamia sarvia tuohon juuri, noin tähän, parhaan taikapaikan ympärille. Vai mitä sanotte?

— Lieneehän se parasta koittaa sitäkin, sanoi isäntä ja kipeästi voihkien kääntyi syrjälleen.

Maija kuultuaan isännän myönnytyksen, hyppäsi ylös, mennä hurahti ovesta ulos ja mennessään sanoi:

— Mitäs muuta, kuin sauna lämmitä ja sarvet likoon.

Sen sanottuaan Maija mennä huurotti suoraa päätä saunaan pannakseen sitä lämmitä, mutta kun huomasi saunan hyvin nokiseksi ja pahasiivoiseksi, niin päästäkseen isäntäväen silmissä useammassa suhteessa huomatuksi, palasi hän takaisin saunasta jo niine hyvinsä ja tullessaan porisi:

— Kaikkea sitä näkee, kun kauan elää, kun sauna on yltä päältä nokinen kuin paha lakeistorvi, ja kokonaan roskan vallassa, kuin paha sikopahna, että keskellä on pikkusen onttoa, kuin karhun pesässä. Minä pesen siltä silmät. Minun työhuoneeni täytyy olla puhtaampi. Minä en millekään ole niin vihainen kuin lialle ja pahalle siivolle. Sille minä olen vihainen, kerrassaan vihainen.

Niin poristen teki Maija tanhuan edustalla olevista havuista ja varvuista suuren luudan, pani sen sylen pituiseen varteen ja sitä olallaan kantaen juoksun hypäkässä mennä mylkenti saunaan. Ja heti rupesi sieltä kuulumaan valtainen kohina, kun Maija sillä suurella luudallaan aivan vihan väessä alkoi lykätä, kuosmittaa seiniä ja lakea.

Viimein kuitenkin Maija sai saunan lämpiämään. Lämpiämisajalla laittoi hän sarvensa likoon, tarkasteli niiden rakkoja, hioi veistään ja väliin aina liippasi sitä ja koetteli, joko hius puhaisemalla katkeaa sen terällä ja aina liippasi, siksi kunnes yhdenkään hiuksen sai poikki…

Kun nyt sauna oli lämminnyt niin, että saattoi siellä savulta olla, niin Maija pesi saunasta lattiankin, luutusi lasinkin ihan kirkkaaksi ja ajatteli, että varmaan isäntäkin huomaa, mitä saunalle on tehty sitten viimenäkemän.

Mutta kun isäntä tuli röhkäen ja ähkäen saunaan eikä näkynyt huomaavan mitään, niin Maija alkoi selitellä:

— Katsokaas, isäntä! Eikös tämä sauna ole nyt erinäköinen? Eikös ole kuni silmänsä pessyt? Minä kun tämän ihan ylenalaisiaan luudin ja luustasin. Ja mikä töhkän paljous, kun monta suurta vasullista kannoin tuonne ulos! Nythän tämä on niinkuin ihmisten asunto. Minä olen tuolle lialle ja pahalle siivolle vihainen. Sille minä olen vihainen, kerrassaan vihainen.

Isäntä ei tätäkään ollut kuulevinaan, ähki ja röhki vaan ja alkoi työntyä lauteelle, johon Maijakin koetti auttaa isäntää vakuuttamalla pysymään portailla, kun tämä ei tahtonut jaksaa astua portaalta toiselle, koski niin selkään.

Emäntäkin tulla tuoksahti saunaan, auttamaan isäntää lauteelta alas, mutta samassa kun vaan oven aukasi, Maijalle mieliksi huudahti:

— Ai, ai! Jopa täällä nyt on Maijalla puhdasta ja valoisaa! Ei uskoisi. On ihan kuin eri sauna. Ne nuo meidän tytöt eivät perusta saunasta mitään.

— Mutta minä olen lialle ja pahalle siivolle vihainen, kerrassaan vihainen, huudahti Maija innostuneena emännän kiitoksesta ja niissä innoissaan porautti tuliselle kiukaalle suuren kiulullisen vettä, josta kohisten kuni koski rupesi tupruamaan tulenpalava löyly.

Isäntä kuuli jo kiukaan äänestä, että ei hyvä peri, niin samassa paiskautui pitkäkseen ja kahden käden korviaan pidellen vihaisesti kiljahti:

— Voi, voi, sen toppo kun polttaa, eikä pääse pois! Voi, voi! No kaikkia sitä! Palaa tänne nyt!

Maija ei kuitenkaan tähän hätääntynyt, hurautti vaan hameensa isännän korviin, samassa sieppasi emännän hameen, ja mitä vaan oli saatavissa, ja silmänräpäyksessä oli isäntä ylt'yleensä hameitten ja paitain peitossa, ja Maija voittomielisenä puheli:

— Ei ole hätää, ei ole hätää. Semmoisessa kukossa se juuri selkäkipeä hautuukin. Olkaahan vaan isäntä huppukorvissa niin kauan, kun vaan jaksatte. Minä kihnauttelen hieman lisää löylyä, näin juuri, hieman vaan ripsauttelen, että kiuas on vaan aina äänessä. On tässä kyllä löylyä, ei meillä ole kiirettä. Olkaahan vaan isäntä niin kauan kun vaan jaksatte. Tämä se juuri tekee hyvää selkäkivulle.

Isäntä kuitenkin tunsi läpi sen ryökkäisen peitteensä rupeavan polttelemaan joka kohtaa, ihan kuin tulen välissä. Niin kohotti hieman päätään ja vihaisesti tiuskasi:

— Pane rikeneen ovi auki! Palvautuu tänne. Kaikkia hulluja… Ääh Herra Jumala… Palaa tänne nyt ihan karreksi.

— Mikä siellä nyt on, alkoi emäntä, onhan ovi jo auki, eikä täällä alaalla ole mitään.

Maija ei kuitenkaan kuunnellut emännän puhetta, kun hän tiesi, että juuri oven aukaiseminen teki isännälle pahimman siten, että ovesta tunkeutuva kylmyys ahdisti kuumuuden juuri sinne, missä isäntä oli. Maija alkoi kuitenkin kiululla humata kylmää vettä ja huusi:

— Ei ole hätää.

Vesi on vanhin veljeksistä, Tuli nuorin tyttäristä, Vilu veljistä vihaisin, Pohjolaisen pojan poika, Pohjolattaren tekemä, Imettämä ilman immen, Tuulen tuiman tuuittama.

Nyt hälveni isännän ympäriltä kuumuus, juuri kuin se olisi paennut noita Maijan voimakkaita loitsusanoja. Isännän mieli tuli miltei hyväksi, ja hävisi mielestä kaikki se karsaus, mikä oli syntynyt Maijan liikamääräisestä löylytyksestä ja epämieluisesta hamepeitosta. Eikä tuntunut isännästä ollenkaan vastenmieliseltä, kun Maija nousi lauteelle lykkäilemään isäntää, emännän ripsautellessa löylyä tarpeen mukaan…

Isäntä oli nyt, Maijan mielin määrin kylvetettyä, laskettu alas lauteelta ja asetettu sitä varten laitetulle mattoalustaiselle kuppauslavalle, jossa nyt isännän löylystä punastunut vankka olento alastomana lojotti, ja Maija ketteränä kapperehti sarvikiulunsa kanssa ja ikäänkuin emännälle huomaattaakseen puheli:

— Herrainen! Katsokaa, emäntä, tuota isännän selkää! Tuommoisina pisoina on paha veri! No ei kummempaa. Näettekö emäntä noita pilperoita?

— Kyllä.

— No ei kumma, jos selkä on kipeä. Näettekö? Tuommoisina uituvina siitä riettaan pamahduksesta on särkynyt, veri tunkeutunut ylt'yleensä. Katsokaahan tänne hartioihin asti! Mutta kyllä minä sille tiedän neuvon… Pannaanko tähän monta sarvea?

— Paneehan vaan niin monta kuin sopii, kuului isännän varma sana.

— Niin paljon kuin sopii, huudahti Maija. Niin paljon kuin sopii! Voi ihme, kun on selkä kuin kapanalainen pelto. Menisihän tähän sata sarvea, mutta minulla ei ole kuin 25, ja viisi on näistäkin tämmöistä, katsokaahan emäntä, tämmöistä pikku nyppyrää, joita minä silmäkipeissä silmän alle ja hammaskipeissä leukapieliin ja leuvan nenään tiksuttelen. Kaksikymmentä on näitä oikeaa selkäsarvea, vaan pannaanhan ne, mitkä on. Noin vaan harvasteeseen kahden puolen selkärangasta moksautellaan. Niin saadaan nähdä, että hyvä tulee… Kas niin! Riittihän niitä, kun riittikin, ihan tarpeen teoksi. Jos enempi, niin liiaksi.

Maija oli nyt kaksikymmentä sarvea iskenyt isännän selkään ja otti nyt saunan akkunalta oravannahkaisesta tupesta kirkkaan tasakärkisen veitsensä, liivautti sen lappeita kahta puolta kämmeneensä ja puheli: — Tässä se on veitsi, jommoista ei ole muilla kuppareilla. Ne ovat tökeröitä tämän rinnalla. Tämä se on raudan sydäntä, ihan itseään raudan sydäntä. Sain tämän ihan sattumalta. Puhoksella kuoli kerran maan mainio kuppari, niin sen perillisiltä sain tämän neljällä kruunulla. Ajatelkaas, kuu hupsut möivät tämmöisen kaluu neljällä kruunulla. Olisin tällä jo saanut kymmenenkin, vaan tämä ei heltiä kahdellakaankymmenellä. Ajatelkaas, kun puhaisemalla menee hius tämän terällä ihan kuin korte poikki, ja katsokaas tätä minun hiointanikin. Tämä on eri kiveä. Tämmöistä ei ole ei lähestulkoon muilla kuppareilla. Sain tämän eräältä vanhalta sotamieheltä. Sanoi olevan Arabian kiveä. Ja kyllä varmasti se sitä onkin. Sillä tulee veitsestä niin terävä, niin terävä, kuin ilmainen tulen kieli. Ajatelkaas, kun hius menee, noin vaan omasta painostaan poikki.

Sitten Maija puhalsi kolme kertaa veitsensä terään ja varmalla painolla sanoi:

Sie oot poika Vuolangoisen, Vuolahattaren tekemä: Tuulettaren tuuittama, Lännettären lämmittämä, Alla ahjon Ilmarisen, Sepän aimon astaloissa.

Tämän sanottuaan Maija otti sarven toisensa perästä irti ja huolimatta siitä, että isäntä hammasta purren ähki ja tuskaisesti nujerteli ruumistaan, lyödä rapsutteli haavoja niihin pullukoille kohonneisiin sarven sijoihin ja samassa vetäsi aina sarven sijalleen, siksi kunnes oli kaikkien sarvien sijat haavoitettu.

Sitten Maija nykäsi ensimäiseksi haavoitetusta sijasta sakealla verimaksalla täytetyn sarven ja alkoi ihmetellä:

— Herrainen tätä siivoa! Katsokaa tätä, minkälaista öplökästä on tämä veri. Ihan kuin tervaa, ihan kuin pikeä. Ei kumma, jos miehellä on selkä kipeä … ja tässä … ja tässä… Katsokaa tätä, kun ihan joka ikinen sarvi on täynnä samanlaista mörköttiä. Joksikin elävässä ihmisessä menee veri! Mutta lähtee se nyt kuitenkin. Sen minä sanon, että lähtee se nyt… Mutta ei uskoisi, joka ei näkisi, että tuommoiseksi menee veri riettaan ammunnalla yhdellä näpäyksellä, mutta lähtee se nyt…

Näin ihmetellen oli nyt Maija tyhjentänyt sarvensa useita kertoja ja pitänyt niitä isännän selässä niin kauan, kun vähänkään verta lähti. Mutta kun veri oli heittänyt sarviin tulemasta, niin emäntä ja Maija pesivät isännän puhtaammaksi kuin koskaan ennen. Ja istui nyt isäntä vaalenneen näköisenä kuppauslavan laidalla, kahden käden varoten itseään pystyssä pysymään emännän pyyhkiessä pyyhinliinalla.

Maija ei ollut viimeisestä tempustaan vielä tähän asti puhunut mitään, mutta nyt hän otti seinällä riippuvasta salkustaan pienen mustan pullon ja kynän ja huudahti:

— Tiedättekö, mitä tässä on?

Tässä sitä on kipehille voitehia. Vammoille valevesiä Vakasta Vipusenpojan, Lippahasta Lemminkäisen.

— No se on Maija Maijojaan. Sillä on kaikkea ja minkä mitäkin, sanoi emäntä lystisti hymyillen ja katseli Maijan tiitterää olentoa, kun se keppelehti irtonaisena ja ylpeänä siitä, että hänellä on sitä, mitä ei luullut muilla olevan.

— Sitä on meillä mitä tarvitaan, jatkoi Maija. Mitä meillä puututaan, sitä meillä ei tarvita. Tässä on lääkettä, joka on kaikkeen hyvää, sillä tähän on katsottu kaikki kipusanat ja synnyt ihan luteen synnystä lähtien. Ja tätä ei, sen minä sanon, tätä ei ole muilla kuppareilla, enkä tätä minäkään monessa paikassa näytäkään. Mutta nyt minä tässä isännän selkäkipeälle annan viimeisen passin… Ja tämä sulka. Tiedättekö, että tämä on kyyhkysen sulka? Kyyhkynen on etelättären luonnon emon lempilintu, ja sentähden sen sulka pitää olla tämmöisissä asioissa, vaan sitä ei tiedä moni, eikä yksikään muut kupparit.

Sitten Maija aukasi pullonsa, pisti sinne kynänsä, alkoi sivellä isännän selässä mustanpuhuvina möllöttäviä pitkähaavaisia sarvien sijoja ja rukoilevalla tavalla harvasteeseen luki:

Neitsyt Maaria emonen, Rakas äiti armollinen, Käy kipeät voitamahan, Vaivat vaikahuttamahan, Tuo'os tuolta voitehia, Päältä taivosen yheksän. Ota siipi sirkkuselta, Puhas. sulka pulmuselta, Kulta kynä kyyhkyseltä, Päästä pääskyltä vipunen. Voida niillä voitehilla, Hau'o niillä hautehilla, Niillä rasvoilla rapaja, Joilla on Jesus voijeltuna, Kaikkivalta katsottuna, Pilatuksen piinattua, Pahan vallan vaivattua. Kun ei tuosta kyllin liene Kipehille voitimiksi, Pese Jesuksen verellä, Huuho Herran hurmehella, Pyyhi luojan kyynelillä, Hautele haluvesillä, Päästä miestä päättehistä, Päästä päivistä pahoista, Sitehistä sitkehistä, Kipuvöistä kiintehistä. Keskeä kivuttomaksi, Päältä tuntumattomaksi. Alta aivan terveheksi.

Sitten kun luku loppui, Maija kynällään veti kolme viisikantaa isännän selkään ja sanoi:

— Tämä se on temppu, jota ei kärsi ruma henki, vaan sen tekijää ei ole monessa.

Nyt lopetti Maija voitelunsa, pani pullonsa suun lujasti kiinni, kääri sen kynän kanssa sitten riepumyttyyn ja pisti salkkuunsa. Mutta isännän hampaat olivat yhäkin lujasti yhteen puristetut, laajat kasvotkin olivat kurtistuneet tuskaisen näköisiksi ja melkein kokoon, ja väliin kuului: äh … äh … äh.

Emäntä ei tästä ollut tietävinään, pujotti vaan kiireimmän kautta puhtaita lämpimiä vaatteita isännän päälle ja puheli:

— Kyllä kai siitä nyt veri lähti, jos siitä lienee tehoa. Ja sanoohan ne muutamat siitä olevankin. Ja kun häntä tekee, mitä taitaa, niin ei suinkaan siihen auta, kun kärsiä ja tyytyä. Yhtä on yhdellä, toista toisella. Maailma on täynnä vaivoja ja kärsimyksiä.

Maijakin tuli tähän avuksi, ja kun huomasi, että isännän selkää yhä karvastelee, niin alkoi puhella:

— Se kyllä hieman karvastelee, vaan kyllä sen miehinen mies kestää. Mitäpä semmoisesta voiteesta olisi apua, joka ei vähääkään kiilamoisi. Siinä on kolmenlaista tärpättiä, kolmenlaista kynsirasvaa ja kolmenlaista pikiöljyä, kerrassaan yhdeksää ainetta, niinkuin sitä pitääkin oikeassa voiteessa olla. Niin eihän se aivan mietoa ole, mutta kun siihen on katsottu kaikki synnyt ihan pienimmästä suurimpaan, niin sen karvasteleminen on vaan paljasta hyvää lääkettä kaikki.

Isäntä ei sitä ollut kuulevinaankaan, vaan kun sai vaatteet päälleen, niin ähkien ja röhkien alkoi työntyä ulos, jonne Maija ja emäntä häntä kainaloista vakuuttaen saattoivat ja veivät sitä kyytiään kamariin. Mutta Maija palasi saunaan, pesi siellä itsensä ja koko saunan ihan puulle puhtaalle ja pestessään itsekseen puheli:

— Minä olen tuolle pahalle siivolle vihainen, kerrassaan vihainen. En kärsi minä silmiini sitä. Ei kestä minun silmäni pahansiivoista saunaa, vaan nyt tässä saattaa vaikka häitä tanssata. Hih maailmassa, vaikkei olisi paitakaan! hihkasi Maija ja pyörähti lattialla polkkatanssin tapaan, mutta samassa jäi katselemaan saunan kaikille suunnille mitä sille vielä osaisi tehdä.

Maijasta itsestäänkin tuntui se Hannulan uusi sauna tavattoman puhtaalta. Oikein sääli oli jättää sitä asumattomaksi, että kauan aikaa sieltä pois lähtiessään Maija katsoi ovelta saunaan ja mielessä jylähti raskaasti. Oi, että päiväksikään ei ole minulle suotu tuommoistakaan kotia…

Saapi käydä käskylöissä Kyläläisten kynnyksillä. Aina ouvoilla ovilla, Veräjillä vierahilla. Kynnys korkea kyläinen, Matala kylän kamana.

Mutta pitkän tuokion siinä seisottuaan ja mietittyään kirkas kyynel silmänurkissaan palasi Maija saunasta kotiin, mutta kun näki, että emännällä oli lämmin kahvipannu odottamassa, niin mieli palasi yhtä iloiseksi kuin ennenkin, ja hän tunsi juuri kuni kotiutuvansa siihen perheeseen, niin kauaksi kun siinä tarvittiin.

Näissä mielissään Maija isännän sivuihin laittoi vielä yöksi villaisen, tärpätillä kastellun kääreen, johon Maija luki loitsulukuja suuren joukon. Mutta aamusella kun isäntä tunsi selkänsä puoli terveeksi ja tunti tunnilta paremmaksi, niin rupesi hän ja emäntäkin uskomaan Maijan kehumiset melkein kaikki todeksi, ja Maija saikin kutsun tulla kahden viikon perästä taas kuppaamaan ja hieromaan, jos ei isäntää, niin muita.

Maija tämän kuultuaan tuli enemmän kuin hyvilleen ja moneen kertaan kumarrellen:

— Tulenhan minä toki. Mihinkäs minä sitten tulisin, jos en teille. Urpapuuhunhan se lintu lentää, sanoi Maija lyöden kädellään emännän lihavaan olkapäähän ja niissä sanoissa kuului sydämmellinen turvallisuuden toivo, että emännänkin sydän ihan lämpisi Maijaa kohtaan.

Suuren tarakan sai nyt Maija Hannulan emännältä kaikenlaista ruokavärkkiä lapsilleen vietäväksi Metsälän mökkiin. Ja kevein jaloin ja hohtavin poskin Maija suurine konttineen mennä mylkytti kylän tietä Metsälään päin ja itsekseen hoki Hannulan emännän sanoja: Tulkaa kahden viikon perästä uudelleen!… Tulettehan?… Tulkaa kahden viikon perästä uudelleen!… Tulettehan?… Me olemme siinä varassa. Maija kuitenkin Rusalan tienhaaraan tultuaan poikkesi taloon ja tapansa mukaan istui heti emännän viereen ja alkoi nytystellä kaulasuonia. Mutta nyt ei ollut Maijalla kertomista kaulasuonien mahkuroista vaan siitä, että hän tulee Hannulan isäntää hieromasta ja kuppaamasta, ja miten Hannulan isäntä kohta lautoja potkaseisi ilman hänettä.

— Hannulan isäntää hieromastako? huudahti emäntä.

— Niin, ja kuppaamastakin.

— No mitä ihmettä! Teppanan Riikkahan siinä on aina ollut kuukausittain ihan päntiönä.

— Mutta minua kutsui nyt Hannulan emäntä kahden viikon perästä takaisin, ihan kirveen silmään varotti minua tulemaan. Kyllä ne nyt näkivät, kuka on kuppari.

Emäntä näkyi tätä itsekseen kummastelevan enemmän kuin Maijan kuuloon ja oli kauan ääneti, mutta viimein arvellen sanoi:

— Minä uskon, että Hannulan isäntä ja emäntäkin ovat kyllästyneet Teppanan Riikkaan, kun se viime aikoina on tullut niin vaativaksi, että saunakin pitää talon väen lämmittää valmiiksi ja kaikki hoito pitää olla ihan nenältä haistaen, muuten ei ole panevinaan ei suunsa sisään. Kahvikin pitää olla väkevää kuin tulta, kerma sakeaa kuin tervaa ja sokerit suuria kuin rotan päitä.

— Oli siinä muitakin, jatkoi Maija. Ei ole Riikassa sen veräjän tukkijaa, minkä minä tukin. Ajatelkaas, kun oli isännän selän kirvestänyt, että makasi maassa makkarana ja enemmän silmäterään sieti koskea kun selkään. Minulla ei auttanut muu keino, vaan minun piti Kuikkalasta hakea kirves, jolla oli ruumiin lautoja hakattu ja kolme matoa tapettu. Sillä kun paistelin ja höpilöin sekaan muutamia sanoja, sanoja semmoisia, joita ei ole Riikan suussa, niin sillä lailla saatiin käsiksi… Sitten oli minulla voidetta, voidetta semmoista, jota Riikan silmä ei ole ikänään nähnyt. Sillä kun minä voitelin, niin takaansa katsomatta lähtivät riettaan juonet isännän selästä. Ja nyt hän on terve mies kuin pukki, vaikka eilen aamulla henkeään haukkoi. Se, se on seikka, joka Hannulan isännän ja emännän päästi älyynsä, kun näkivät, mikä eroitus on kupparilla ja kupparilla.

Vai Hannulan isäntää kävi Maija kuppaamassa! Mitähän siitä Teppanan Riikka ajattelee? Eiköhän Riikan kippuranenä kipristy yhäkin kippurammaksi, kun tietää saa, sanoi emäntä yhä ikäänkuin Maijalle mieliksi.

— Kipristyi mitä kipristyi, vaan kolo se tuli nyt Riikan leipään, toisti yhä Maija hieroskellessaan emännän kaulasuonia ja hänestä tuntui tavattoman somalle, kun mielessä kaikui Hannulan emännän sanat: Tulkaa nyt takaisin kahden viikon perästä!… Tulettehan? Saammehan olla siinä varassa.

Tällä kertaa ei Maija Rusalassa näillä kertomuksillaan kuitenkaan voittanut muuta kuin puoli kuorrekukkoa, senkin pisti emäntä Maijan käteen siitä hyvästä, että oli hieroskellut hänen kaulasuoniaan. Mutta kylälle levisi tieto Maijan ansiosta, että Hannulan isäntä niin heti jaloilleen pääsi.

Tästä oli seuraus, että Teppanan Riikka joutui kiertelemään laitakyliä, entisiä Maijan jälkiä, ja Maijan nahkakorvuksinen ruskea kontti löysi tiensä Hannusrannan kylän suurimpien talojen porstuaan, ja Maijalle ilmestyi puhdas ja eheä säkki sarvisäkiksi, entisen monin kerroin paikatun ja likaisen säkin sijaa.