Produced by Tapio Riikonen

KUUSTEN JUURELLA

Romaani

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN

Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1922.

Ensimäinen luku.

Lumiräntää satoi koko päivän. Ilma oli sakea ja harmaa kuin piimävelli.
Näytti siltä, ettei siinä seiväs kaatuisi, jos pystyyn heittäisi.

Kivelän Mikko ei koko päivänä yrittänytkään ulkotöille, kiskoskeli vain vasupäreitä ja teki vasuja talven tarpeiksi. Niitä hän vain teki ja oli koko päivän vähäpuheisempi kuin tavallisesti, juuri kuin paha ilma olisi häneen vaikuttanut ja painostanut. Kuitenkin teki hän töitään tavallista roppelammin ja kun sai aina vasun valmiiksi, viskasi sen loukkoon, ikäänkuin olisi sille tehtävälleen ollut hieman kyllissään. Samalla hän kuitenkin tarttui toisiin päreisiin, ja vasu rupesi syntymään entistä mukaa.

Ilta oli jo hämärtynyt niin pimeäksi, ettei päiväksi enää tiennyt. Aunokin, Mikon vaimo, oli ulkoaskareensa lopettanut ja pirttiin tultuaan riisui päällysvaatteensa päältään, pudisteli ja rapisteli niistä enimmän märkyyden pois ja ripusteli ne uunin lähelle nauloihin kuivumaan. Hän riipaisi päästäänkin harmaankirjavan päähuivinsa, räpsäytti siitäkin irtonaisen märkyyden pois ja ripusti uunin savupellin varteen, riisui kenkänsä ja sukkansa jaloistaan ja asetti ne uunin kupeelle pystyssä olevien halkojen neniin kuivamaan. Sitten hän istahti uunin luo tuolille kuin levähtämään päivän askareistaan. Mutta kun Mikko roppelehti ahkerana tehtävässään, ei Auno malttanut siinä istuallaan kauan olla, vaan hyppäsi siitä ja avojaloin mennä sipsutti karsinaloukkoon rukkinsa luo, tarttui siihen kaksin käsin ja kantoi sen pöydän sivulle, missä Mikon lamppu paloi, nähdäkseen kehrätä samalla tulella, jolla Mikkokin teki töitään. Hän kävi karsinaloukosta karttajaisvasunsa rukin luo, mutta ennenkuin istui rukkinsa taa, katsahti karsinalasin edessä lattialla olevaan kehtoon, jossa vuoden vanha pienokainen nukkua sihotti mitään tietämättömänä. Auno istui nyt rukkinsa taa ja valkoraitaisella esiliinallaan kaksin käsin pyyhkäisi kasvojaan, ikäänkuin olisi niistäkin tahtonut pyyhkiä pois ulkona sataneen märkyyden. Mutta nyt hän ei tavalliseen tapaansa tarttunut rukkiinsa, eikä pannut sitä pyörimään vaikka istuikin rukkinsa takana. Kädet jäivät hervottomina helmaan, suu näpistyi visuun ja kurkku näytti nielaisevan jotakin. Auno pyyhkäisi taas esiliinallaan silmiensä aluksia ja sanoi alakuloisesti:

— Milloin häntä saanee ja saaneeko koskaan mieltään irti sieltä Mäkelästä. Ei koko päivänä ole silmäni alukset kuivuneet, niin raskaalta on tuntunut syntymäkotini hävitys… Missä on lapsuutensa elänyt omien vanhempien luona… Nyt menee kuin tuhka tuuleen.

— Mitä vielä. Mitä tuosta surisi, virkkoi Mikko. — En välitä koko asiasta enempää kuin Jumala lehtikerpusta. En välitä vaikka kääntäisivät nurin ja nuolisivat koko Mäkelän. Sen viimeisen tuomion päivä kun tänäpäivänä on valjennut, niin sielläpä nyt erotelkoot lampaat ja vuohet omiin karjoihinsa.

Aunon kurkusta näkyi taas menevän pala alas. Hän pyyhkäisi taas esiliinallaan silmäinsä aluksia ja sanoi:

— Älä puhu leikkiä, on työtä tosissakin.

Kun Mikko ei siihen jatkanut, niin Auno sanoi:

— Sinua se ei niin läheltä koske kuin minua, kun minun silmäni ovat Mäkelässä auenneet. Mäkelän pientareilla ja niityillä olen ensimäiset elämäni askeleet teutaroinut. Lapsuudenkoti, jossa on huolettoman nuoruuden päivät viettänyt, ei mene koskaan mielestä. Hyvä oli olla vanhempien turvissa, ja jos isä ja äiti vielä olisivat elossa, niin ei olisi ryöstöherran vasara paukkanut tänä päivänä Mäkelässä. Mutta eipä tullut pojista pahaistakaan kalua: vajaassa neljässä vuodessa menettivät ja tuhlasivat semmoisen talouden, maan ja mannun ryöstömiehen vasaran alle.

— Se meni ja menköön vaan. Eipä meille sieltä kypsät kärpäset suuhun lentäisi, vaikka pojatkin olisivat pysyneet talona, sanoi Mikko hieman lauhkeammin.

— Eipä suinkaan, mutta sukea olisi kuitenkin sovinnon poski, somemmalta kuitenkin tuntuisi, jos olisivat velipojat pysyneet talona, kuin se, että ryöstömiehen vasaran kautta tulee siihen vieras omistaja. Ja tuntuisihan veri vettä sakeammalta, kun tietäisi oman äidin lasten synnyintannerta asuvan.

Samassa rupesi ulkoa kuulumaan kiireitä askelia. Ovi aukeni kuin repäistynä, ja tupaan hulmahti Aunon nuorempi sisar Jertta, hartioillaan harmaa, räntäinen saali ja päässä valkoristinen suurikirjainen päähuivi.

Jertta ei malttanut enintäkään räntää puistella itsestään, vaan niine märkineen syöksähti pöydän luo melkein Aunon ja Mikon väliin ja sanoi ihastuneesti.

— Teille tulee vieraita, hyviä vieraita. Ne ovat jo kartanolla.

— Mitä tuhannen vieraita? virkkoi Auno säpsähtäen, ja Mikkokin keskeytti vasunsa kutomisen.

— Kauppias Lättenperi konttoristineen.

— Kauppias Lättenperi! No mitä ne tänne?

Siihen katkesi keskustelut, kun ulkoa alkoi kuulua raskaita askelia ja sitten oven kahvan hapuilua.

Kohta aukesikin ovi, ja sisään työntyi kaksi paksuihin pahtoihin pukeutunutta, yltä päältä räntäistä miestä, joista edellinen hyvän-illan virkettyään sanoi:

— Suokaa anteeksi, meidän täytyy keventää vähän vaatteitamme.

Odottamatta vastausta alkoivat vieraat palttoitaan riisua ja enintä hyydettä kopistella.

Mikkokin pani konttikirjaisen vasutekeleensä syrjään ja kiirehti vieraiden avuksi. Hän otti pärelistakon ja toisella kädellään palttoota kauluksesta riiputtaen sillä ruoski sitä, niin että räntäsokareet lentelivät ympäri pirttiä.

Auno vei rukkinsa ja karttajaisvasunsa karsinan syvimpään ja pimeimpään loukkoon, ja kun Jertta oli saalinsa ja päähuivinsa riisunut, istahtivat Auno ja Jertta vierekkäin karsinaseinämällä olevalle sängyn kannelle, jossa hiljaa puhelivat keskenään, eivätkä olleet vieraista tietävinään mitään. Mutta Mikon kopistellessa vierasten palttoita oli kauppias Ledenbergillä aikaa silmäillä huonetta, ja kun hän huomasi Aunon ja Jertan, tekeytyi hän leikilliselle tuulelle ja tervehtimään tullessaan sanoi:

— No mitäs se emäntäväki meistä niin arkailee? Ei meidän matkassamme ole isänne tappajaa! Taidatte olla talon emäntä, tämän toisen minä tunnen: tämähän meille siellä Mäkelässä kahviakin keitti — muuten emme olisi saaneet sulaa suuhumme koko pitkänä päivänä. Te olitte ihminen, mutta toista oli ne pojat. Voi niitä kelvottomia, miten kehtasivat syyttömiä ihmisiä haukkua!

— No, mistä ne niin? kysyi Auno alakuloisesti, vaikka arvasi syyn haukkumisiin.

— Tietysti siitä, että oli tultu huutokaupanpitoon. Tuskinpa nimismieskään lienee ennen sattunut semmoisille markkinoille.

Naiset eivät jatkaneet puhetta. Ledenberg arvasi syyn: he eivät halunneet kuulla vieraalta omista veljistään… Konttoristikin istui pirtin sivupenkiltä niin elämäänkyllästyneen näköisenä, ettei talon isäntä näkynyt saavan hänestä puhetoveria. Nyt Ledenberg kääntyi Mikon puoleen ja sanoi iloisesti ja kovalla äänellä, ikäänkuin tahtoen sanansa kaikkien talossa-olijain kuultaviksi:

— Niin, meillä oli taloon sellaista asian nimeä, että siinä tämänpäiväisessä huutokaupassa tuo Mäkelän talo lankesi minulle, vaikka se on minulle tarpeeton. En olisi muuten tullut koko huutokauppaan, mutta kun minulla oli tilaan kiinnitys ja täytyi se muitten velkojain mukana hakea tuomioksi ja tuomiolla tila myytäväksi, niin asiain pakosta täytyi tulla — muuten en olisi tullut maille enkä halmeille, en paremmallakaan ilmalla, sitä vähemmän tällaisella. Mutta tuolla miesjoukossa kun aloin tiedustella ostajaa tälle Mäkelän tilalle, niin joku virkahti, että kun menette Kivelän mökkiin niin haravatta löydätte Kivelän Mikosta ostajan jo senkintähden, että Mäkelä on Mikon vaimon syntymäkoti ja kun muutenkin Mikko haluaa päästä isommalle tilalle. Sellaisella asialla me täällä olemme, että eiköhän sitä ruveta hieromaan ei vähempää eikä pienempää kuin Mäkelän maan kauppaa.

Tämän kuultuaan Auno hyppäsi seisoalleen ja huudahti iloisesti: — Voi, voi, miten olette hyviä vieraita! Nyt pannaan kahvipannu tulelle. Mene sinä Jertta laittamaan navettakotaan tulta, minä laitan muita kompeita. Tuossa uunin takana on pieniä kuivia, pilkeitä tuohensiluja ja tulitikkuaski on tuossa uunin rupussa.

Jertta ei odottanut toista käskyä, vaan hyppäsi neuvottuja kapineita kokoilemaan syliinsä. Samassa hän jo mennä hulmusi ulos virkkaen mennessään:

— Tuli kyllä hetkessä syntyy, — tässä on tuli ja halot. Mutta missä siihen on lammas polttouhriksi.

— Kyllä minä siitä huolen pidän, menehän vaan, sanoi Auno ja samassa tempasi sängyn päässä olevan ison harmaan arkun kannen auki, nosti sieltä kirkkaan pannun ja ruskeamaalisen neliskulmaisen kahvimyllyn, jonka laatikosta kaasi pannuun huomenaamuksi varatut kahvijauhot ja lähti pannuineen ulos. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin hän jo tulla hurahti pirttiin ja melkein huutaen sanoi: — No mutta teillähän on matkassa Mäkelän ruunakin, sen kai te toki jätätte meille? Se hirnahti ystävällisesti minun heiniä antaessa, ihan kuin olisi minut vielä tuntenut.

— Siitä ruuna-asiasta puhumme sitten, kun tässä isommat kaupat ensin päätetään, sanoi Ledenberg ystävällisesti ja kääntyi Mikon puoleen, kun Mikolta ei ollut ensimäiseen kauppapuheeseensa kerinnyt saada vastausta.

Mikko ei tuntenut mitään ihastusta Ledenbergin tarjousta kuullessaan. Koko asia jylähti oudosti mielessä ja tuntui vastahakoiselta. Mutta kun oli kysymyksessä Aunon kotitalo, ei hän tahtonut asettua vastarintaan. Tarjous oli Aunolle kuin taivaan lähettämä ilosanoma, ja siksi Mikkokin koetti voittaa vastahakoisuutensa.

— Ottaisihan koirakin leipää, kun olisi rahaa. Meikäläisillä on matti taskussa, käsi melkein tyhjä eikä toisessa mitään, vanha sananlaskuhan on, että kielletty on rahaton kaupasta.

— Sana rahaksi, viimeinen velaksi. Nuori mieshän on rahaa, sanoi
Ledenberg iloisesti.

Mikko vähän ajatteli ja sanoi miettiväisenä:

— Kuinka suuri on Mäkelän hinta ja kuinka paljon sitä kaupan aikana pitäisi olla rahoja.

— Mäkelän hinta on kuusituhatta kolmesataa, sanoi Ledenberg vakavasti. — Se oli sen tuomion sisältö, ja siitä ne sen minulle löivät, kun ei kukaan tarjonnut enempää, ja siitä minä sen myyn. Kaupan aikana maksun suuruus riippuu siitä, minkä verran te jaksatte ja haluatte maksaa, mutta aivan rahatta en olisi hyvin halukas kauppaan.

— Riittäisiköhän, jos minä nyt kaupan aikana keräilisin tuhannen kolmesataa? Jäisi tasalleen viisi tuhatta kauppasummaksi.

— Riittää. Se riittää yllinkyllin. Loput voitte maksaa suorittamalla esim. tuhat markkaa vuodessa, huudahti Ledenberg ja voimakkaalla käden hujauksella viittasi penkillä istuvaan konttoristiin ja sanoi käskevästi:

— No Niilo, alapas tehdä kauppakirjaa! Sinulla kai on laukussa paperia ja kirjoituskompeet?

Konttoristi toi ulkoa pienen laukun, josta kaivoi pöydälle kaikki asiaan tarvittavat kojeet ja istuessaan kirjoittamaan sanoi:

— Minä luulin leikiksi tämän kauppahomman, mutta tosi tästä sittenkin taitaa tulla.

— Ei se jouda nyt leikiksi, sanoi Ledenberg vakavasti ja rupesi Mikon kanssa hiljalleen puhua rupattelemaan jokapäiväisistä pikkuasioista.

Kun konttoristi oli muutaman rivin kirjoittanut, katsahti hän
Ledenbergiin ja Mikkoon ja alkoi lukea: »Minä allekirjoittanut myyn
Mäkelän tilan numero neljä, Kaislarannan kylässä, Sukevan läänissä,
Kalisten kihlakunnassa, ostajalle Mikko Mäntylälle ja hänen
vaimolleen…»

Konttoristi katkaisi siihen lukunsa ja kysyi:

— Mikä se on emännän nimi?

— Aunoksi sitä on kutsuttu, omaa sukua Turunen, sanoi Mikko tyynesti.

Konttoristi taas kirjoitti muutamia rivejä ja luki: »— — — Mikko Mäntylälle ja hänen vaimolleen Agnetta Mäntylälle, omaa sukua Turuselle, välillämme sovitusta kuudentuhannen kolmensadan markan kauppahinnasta, jota kaupan aikana maksetaan tuhat kolmesataa ja loput…»

Siihen katkesi konttoristin luku, kun ovesta tulla syöksähti Auno kirkkaine kahvipannuineen ja iloisesti huudahti:

— Ja eivätkös jo kirjoita kauppakirjaa! Mutta tokkohan ne minusta ovat tietävinäänkään, vaikka minähän sitä olisin oikea Mäkelän perillinen. Minä olen siihen syntynyt ja siellä kasvanut, eivät ole jalkani sitten jatkuneet.

— On täällä kirjassa jo yksi Agnetta Turunen, sanoi konttoristi ystävällisesti naurahtaen.

— Eihän sitä toki emäntää unohdeta! »Emännästä ensin laulan», sanotaan
Paavo Korhosen runoissakin, mukautti Ledenbergkin mielissään hymyillen.

Auno toi nyt kahvipannun pöydälle, levitti siihen puhtaan liinan, jonka päälle asetti kahvikupit ja leivoskorin. Kaasi kupit täyteen tummanruskeaa kahvia ja kehoitti vieraita ottamaan pöydältä, kun ei ole tarjottimia.

— Kyllähän sitä näin täysissä voimissa olevat miehet pöydältä saavat, kun pöydällä on, sanoi Ledenberg ja hyvillä mielin hymyillen alkoi panna sokeripaloja kahvikuppiinsa ja kirkkaalla pienellä lusikalla hämmennellä, jotta sokerit pikemmin sulaisivat.

Mikko oli vähäpuheisella tuulella eikä itsestään aloittanut puhetta.
Ledenberg oli sitä puheliaampi ja hän rupesi nyt kertomaan:

— Se kuusi siinä Mäkelässä on mainio. Lieneeköhän sen vertaa koko Suomessa? Yhdeksän syltä läpimitaten kattaa maata oksillaan, ja kun kolme miestä sormen nenistä sormen neniin venyttää sylensä ympäri puun, niin vielä jää kämmenen verran auki viimeisen ja ensimäisen miehen sormien nenäin väli. En uskoisi, jos en näkisi, mutta tänä aamuna nimismiestä odotellessaan miehet mittasivat, ja nyt on uskottava. Näin senkin, että kahdeksantoista miehen pitkää askelta läpimitaten kattaa oksillaan maata. Ja mikä vielä kummempaa: sille ei ole kukaan tehnyt mitään pahaa, ei nekään pojat, jotka muuten ovat niin hävyttömiä. Ne vasta värkkejä ovat.

— Ei siihen kuuseen uskalla koskea kukaan, sanoi Mikko. — Pienet poikasetkin sen tietävät, että jos siitä pienimmän oksan rihvankaan murtaa, niin silloin sen kuusen haltija rupeaa taittajaa viskelemään seinästä seinään, heitteleepä siksi kunnes vanha henki on ruumiista irti.

— Onkohan tuo totta? sanoi Ledenberg ja konttoristi naurahti, mutta ei virkkanut mitään.

— Kyllä sitä totena ainakin kerrotaan, sanoi Mikko.

— No olkoon totta tai valetta, mutta se temppu se kuitenkin on kuusen varjellut ilkitöiltä… Aivan mainio temppu, sanoi Ledenberg.

— On sen ruumiissa kuitenkin yksi keihään arpi vanhan vihan ajoilta.
Lienettekö sitä tarinaa kuulleet? sanoi Mikko oikein totisena.

— En. Miten se kuuluisi? sanoi Ledenberg.

— En minäkään ole kuullut, vakuutti konttoristi.

Mikko mietti hetkisen ja alkoi kertoilla:

— Täällä kylällä on silloin vihan aikana tapahtunut monta kauheaa tapausta, ja senpätähden täältä ne ihmiset, jotka ovat henkiin jääneet, ovat paenneetkin kolmen peninkulman päähän Horjun erämaahan. Siellä nyt vielä näkyy kymmeniä pakopirttien uunin raunioita. Mutta Mäkelässä on asunut kaksi pelkäämätöntä veljestä, Jyrki ja Tommo eli Tuomas. Ne eivät ole lähteneet pakoon, ne ovat eläneet kotonaan, vaikka eivät liene kaikkia uniaan aivan levollisesti nukkuneet. Kerrankin oli vihollisia pari miestä tullut Jyrin makuuhuoneeseen kostamaan Jyrille entisiä tuhoja. Jyrki oli kerjennyt herätä ja tempaista ankaran tuppivyönsä, johon oli kiinnitetty suuri visainen tupakanpoltto-piippu, tupakkamassi ja suuri visapäinen puukko tuohituppineen. Sillä vyöllään kun oli Jyrki alkanut kurautella vihollisiaan, niin palata oli pitänyt. Olivat kiittäneet, kun henkiin olivat sillä kerralla jääneet, ja olivat sittemmin kertoneet toisilleen, että sieltä oli leikki kaukana, kun tuppi tuli, kukkaro lähti ja piippu kovimmin kolahti. — Mutta kerran eräänä kesänä ne veljekset olivat muutamana päivänä menneet tuonne Lintuselän rinteelle parin virstan päähän kasken hakkuuseen koko väkineen. Jyrin emäntä yksinään oli jäänyt kotiin leipomaan. Silloin oli tullut kymmenen vihollista. Ne olivat syöneet talosta viilit ja mitä parasta olivat löytäneet ja ruvenneet emännältä kovistamaan tietoa, missä on talon rahat. Emäntää kun ei ollut saatu minkäänmoisilla uhkauksilla sanomaan, niin olivat köytelleet hänet kuuseen selin, kädet taaksepäin köysillä vedetty ympäri kuusta ja uhattu tehdä kaikenlaista pahaa ja lopuksi keihäällä pistää kuusta vasten, jollei vastausta tule. Tähän hätään oli Jyrki kerjennyt suurine kaskikirveineen tulla. Vihollinen huomattuaan Jyrin oli hätäyksissään koettanut keihäällään pistää emännän kuusta vasten, mutta keihäs oli sattunut niin syrjään, että paita oli kainalosta mennyt läpi ja pieni verinirhama vain tullut sydämen kohdalle kainaloon. Vihollinen oli yrittänyt pakoon, mutta Jyrin kirves oli takaapäin tavannut vihollisen hartioita, niin että selkäpuolelta olivat sisälmykset pudonneet tantereelle. Toiset yhdeksän vihollista olivat hyökänneet Jyrin kimppuun, mutta Jyrin kirves oli tehnyt työtä käskettyä. Tuonne Raatosuohon ne oli kaikki yhteen kuoppaan huomenna toimitettu, ja siitä on Raatosuo saanut nimensä. Niin oli silloin siihen kuuseen raudalla lyöty, ja kauan se keihään haava kuuluu näkyneen kuusen kupeessa, mutta nyt sitä ei enää näy.

— No itsestäänköhän Jyrki niin tärkeänä hetkenä osasi kaskimaalta lähteä kotiin? Eikö tarina tiedä kertoa, oliko kuka tuonut viestin vai paljas sattumako miehen toi, kysyi Ledenberg.

— Koiran kerrotaan tulleen Jyrin luo ja alkaneen hätäisesti vokista, sanoi Mikko. Jyrki oli silloin ottanut pitkät askeleet ja juossut koko matkan hurjemmin kuin tulensammutukseen.

— No sen arvaa, mukautti konttoristi.

Nyt konttoristi oli saanut kauppakirjan valmiiksi, ja hän luki sen kovalla äänellä alusta loppuun. Viimeiset sanat kuuluivat: »Ja tila lankeaa ostajan omaksi tänäpäivänä.»

Sen sanottuaan hän työnsi kauppakirjan Ledenbergin eteen ja melkein huudahtaen sanoi:

— Ei muuta kuin nimiä alle.

Ledenberg ja Mikko olivat ja kirjoittaneet kauppakirjaan nimensä. Kun Auno kuuli nimensä kauppakirjassa, tiesi hän nimikirjoitustaan tarvittavan kirjaan ja tahtoi siksi aikaa jättää pienokaisen sylistään Jertan syliin. Mutta kun oli vieraita talossa, ei pienokainen tahtonut lähteä Jertalle eikä isälle. Se kääriysi vain syliksi äidin kaulaan ja puristautui niin lujaan kuin suinkin jaksoi. Kun pienokainen ei tahtonut äidistä erota, työntyi Auno pienokaisineen pöydän taa ja sanoi:

— No me yhdessä Matin kanssa kirjoittaa hurautetaan.

Mattikin rauhoittui kun Auno istui pöydän taa. Nojaten olkapäänsä äidin rintaan se suurilla silmillään katsella remuutteli toisella puolen pöytää olevia vieraita.

— Jopa siinä on kaunis lapsi, huudahti Ledenberg. — Katsohan sinäkin,
Niilo, eikö ole oikein harvinainen.

— Kyllä siitä kasvaa Mäkelään oikein komea Matti, sanoi konttoristi.

— Nytpä sitten muuttuu siinä Mäkelässä suku, mietiskeli Mikko. — Siinä tiedetään Turusen suvun olleen siitä saakka kun ensimäiseen kekäleeseen on tuli viritetty, ja siitä lienee jo lähes tuhat vuotta. Sen ensimäisen tulen virittäjän tiedetään olleen kotoisin Turun läänistä, ja siksi naapurit ovat alkaneet kutsua sitä Turuseksi, ja se on itsekin henki- ja papinkirjoihin merkityttänyt nimensä Turuseksi. Tähän päivään asti on siinä Mäkelässä Turusen suku lämmitellyt, mutta huomenna ei enää, jos vain niiltä Turusen suvun jätteiltä saanee rauhan.

— Kyllä niiltä saatte hyvänkin rauhan, sanoi Ledenberg. — Kyllä pojat kiittävät käteistään, kun kiireimmän kautta pääsevät maailman toiseen laitaan. Ne haukkuivat ja häiritsivät nimismiestä virkatoimessa ja sitäpaitsi ovat hävittäneet pantattuja tavaroita. Ovat tappaneet kaikki lampaat, härän ja lehmänuoren, joitten lihoja ja nahkoja ei löytynyt mistään. Eikä jyviä yhtään kappaa, vaikka nekin olivat pantattuja. Nimismies laittoi hakemaan Piiraalan lautamiestä niitä haastamaan tulevalla viikolla alkaviin käräjiin, mutta heti pojatkin katosivat kuin suola suureen mereen, vaikka ei siitä nimismiehen hommasta olisi luullut poikain tietävän mitään.

— Se Harakkaniemen Kustihan niillä oli korvana, sanoi Jertta. Siellä Harakkaniemellähän niillä on kätkö. Siellä tapettiin lampaatkin ja sinne vietiin sonnin ja Tiistikin lihat ja nahat. Jyviä ne lienevät piilottaneet heinälatoihin ja mihin kaikkeen nuo lienevät panneet.

— Mutta miksikä ette sitä siellä sanonut? kysyi Ledenberg.

— Tappaneet olisivat minut, sanoi Jertta alakuloisesti.

— Mutta mitä siinä sitten oli myytävää, sanoi Mikko arasti ja ääni hieman värisi, sillä hän arvasi, että nimismies toimittaa ne pojat käräjiin, ja silloin niistä on pääsemättömissä.

— Olihan siinä tuo hevonen, neljä lehmää ja heinälatoja niitä kuinka monta lienee ollutkaan. Yhden niistä minä sain, sanoi Ledenberg.

— Mutta te saitte parhaan ladon, sanoi Jertta. Siinä alangon ison aukean ladossa on tosi hyviä heiniä, ne tehtiin parhaalla poutaviikolla, mutta muissa ladoissa, ainakin muutamissa, on valmista lantaa, kun heinät sateella märkinä lätkistivät.

— Sen heinäladon kai te annatte meille? kysyi Auno ystävällisesti hymyillen.

— Saattehan sen. Siitä ei tule kiistaa, sanoi Ledenberg reippaasti.

Tähän asti oli Auno kuunnellut puhetta, mutta nyt hän otti kynän ja kirjoitti nimensä Mikon nimen jälkeen ja hetken silmäiltyään kirjaa sanoi:

— Letemper. Minkätähden teitä kutsutaan Lättenperiksi, vaikka nimenne on Letemperi.

Ledenbergin partaiset kasvot hieman punastuivat, mutta hän virkkoi kohta:

— Se kai tulee siitä, että suomalainen talonpoika ei osaa sanoa nimeä, joka vähänkin vivahtanee vieraaseen kieleen.

— Kieli ei suju ääntämään pehmeitä kirjaimia, sanoi konttoristi, — mutta ei se mitään ole jos Ledenbergistä tulee Lättenperi. Sen meidän naapurin kauppiaan Belfastin nimen ovat muuttaneet Pölvästiksi ja meidän viskaali Ståhlista on tehty Tollos. Ja eihän ne kaikki säästä omiakaan nimiään. Mäkelän emännän on pappi ristinyt Agnetaksi, mutta se taitaakin nyt olla Auno ja Mäkelän isännän on pappi ristinyt Mikaeliksi, mutta nyt se on Mikko.

— Eihän se suomalaisen kieli taida olla solmulle vedettävä, mutta aikaan sillä kuitenkin tulla nujuutetaan, sanoi Mikko hieman kylmästi.

— Kyllä silti suomalainen kielellään aikaan tulee, sanoi Ledenberg ystävällisesti.

Mikko ei ollut kuulevinaan Ledenbergin puhetta, vaan aukaisi pöytälaatikkonsa ja sanoi: —

— Taitaa tässä pitää ruveta rahoiksi. Monet vuodet olen tähän kassaan kitkettänyt siinä ajatuksessa, että kerran saisin pitemmän pöydän alle jalkani ojentaa. Tämä torpparähjä on semmoisessa kallion kolossa, että millään mahdilla ei saa tämän viljelyksiä suuremmiksi, ja sitä paitsi talon isännät eivät anna palstatilaksikaan. Nyt ne puitteet sitten pitänee särkeä.

Sen sanottuaan Mikko luki pöytään kolmetoista kuulakkaa satamarkkasta ja sanoi:

— Siinä se on se, mutta entäs tuo ruuna ja se heinälato.

— Ruuna maksoi sata kolmekymmentä ja heinälato seitsemänkymmentäyksi markkaa, yhteensä kaksisataayksi markkaa. Sillä ne saatte, en tahdo penninkään voittoa, sanoi Ledenberg reippaasti. Sen kuultuaan Mikko tempasi laatikostaan kaksi satamarkkasta ja niiden päälle yhden kirkkaan hopeamarkan ja sanoi ylpeästi: — Tässä on sekin.

Ledenberg kokosi hymyillen pöydältä rahoja ja sanoi iloisesti:

— Tässä talossahan on rahaa ihan kuin vuoresta purkaisi.

— Ei ne ole kassat vuorenlaiset, jotka tukkisavotasta kitkutetaan, sanoi Mikko, — ja paljon tarvittaisiin jos mieli päästä edes alkamaan, kun on puussa pohjat, petäjässä liisteet.

— Kun meillä on kerran Mäkelä, hevonen ja lehmä, niin ei meiltä entisen akan sanaan puutu muuta kuin Jumalan armo ja rautakärryjä, sanoi Auno iloisesti.

— Kas, kas, miten Mäkelän emäntä on jo hyvällä tuulella, virkkoi Jertta nauraen. — Kyllä sinä saat koreasti silittää tuon kauppiaan päätä, kun se yhdellä kynän piirroksella muutti matalan mökkitönön emännän ison Mäkelän emännäksi. Mutta se nimismies pahuus, kun se yhdellä vasaran paukauksella muutti minut, talon tytön, miksi lienee muuttanutkaan.

— Hahaa, eihän tämä suuri mutka ole, sanoi Ledenberg. — Huomenna emännän mukana palaatte takaisin Mäkelään, ja silloin ei Mäkelän pirtin kynnys ole kortteliakaan korkeampi kuin tänäkään päivänä.

— Mutta nythän tässä ei pidot parane, jollei vieraat vähene, sanoi konttoristi ja alkoi tapailla palttootaan.

Mutta Mikko nousi seisoalleen ja sanoi: — Eiköhän tässä sentään tultaisi yötä toimeen, aamuhan on aina iltaa viisaampi.

— Ei, ei, keskeytti Ledenberg. — Meidän maatilalla Savelassa on peruna nostamatta ja talvi näkyy kättä antavan. Täytyy joutua huomiseksi hankkimaan Savelaan ainakin kolme tusinaa perunan nostajia. Ja eihän se yö silmiä puhko.

— Alkaahan nyt olla jo aikakin perunain nostoon, myönsi Mikkokin. — Huomenna taitaa olla viimeinen päivä tätä syyskuuta. Sehän niillä on vanhoilla ihmisillä määränä, että Mikon-päivänä pitää olla nauriskin kuopassa, ja Mikon-päivä oli tänä päivänä.

— Niin tosiaankin, huudahti Ledenberg. — Onneksi olkoon! Toivotan teille nyt vaan menestystä!

* * * * *

Vieraat olivat menneet ja sysimustana näkyi ulkoa pilvinen syyskuun yö. Suuria märkiä lumenrentaleita aina silloin tällöin näkyi akkunan edessä viistoon sinne tai tänne putoilevan. Lampun valaiseman akkunan läpi ne vilahtelivat, mutta maahan pudottuaan ne kuitenkin sulivat, joten maa pysyi yhtä mustana kuin yökin. Mikko oli unohtanut vasunsa teon ja äänetönnä katseli akkunasta mustaan yöhön eikä tarkoin seurannut Jertan kertomusta, kun tämä teki Aunolle selkoa huutokaupan kulusta, miten pojat olivat tahallaan tuhranneet kasvonsa likaisiksi, pukeutuneet vanhoihin rikkinäisiin riihiryömiin ja jalkoihinsa panneet vanhoja satavuotisia kenkäresuja, jotka tuskin jalassa pysyivät, vaikka niillä joka mieheen pitkät saappaat, joita ne monta viikkoa olivat lähtöä varten voidelleet ja tervailleet. Huutokauppaväkeä he haukkuivat, etenkin niitä, joitten tuomioilla myytiin, ja se huutokauppa oli pääasiassa pojista mieleen, he kun nyt pääsivät siihen toivottuun tukkilaisten vapauteen. Talonpito oli heistä ollut paljasta orjuutta, palkatonta riekkumista, jossa saa maksaa veroja ja pappien palkkoja, mutta itse jää aivan palkattomaksi.

Jertan kertomuksista ei tuntunut ollenkaan tulevan loppua, kun Auno kuunteli niitä mielellään ja itsekin väliin kertoi tietojaan poikain käytöksestä jo isän ja äidin eläessä, mikä kaikki osoitti selvästi, ettei heistä tule talonpitäjää, kun isästä aika jättää. Kuunnellessaan Mikkokin ikäänkuin heräsi unelmistaan, otti loukosta konttikirjasen vasutekeleensä, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:

— Minkähän korkuinen tästä vasusta pitäisi tulla.

— Sillä ei väliä, sanoi Auno. — Siitä näkyy karttajaisvasuksi tulevan liian suuri, näkyy tulevan vasu, jossa minä voin pitää kasassa olevia villoja, ja silloin on sitä parempi, mitä korkeampi se on. Ja kun elettäneen, niin lienee toki kerran villoja korkeaankin vasuun, kun lampaat siinnevät kuten ennen minun hoitaessani.

Jertalta oli nyt kertomus katkennut. Aloittaakseen uuden alan kertomuksessaan velipojistaan hän sanoi hartaasti kuuntelevalle Aunolle:

— Sivolan Pentti se sai Onnenkukan. Sen te saatte ostetuksi toiseksi lehmäksenne. Pentti sitä kuului kaupittelevan, kuului sanovan rehujaan vähiksi eikä navetassakaan kuulunut olevan tilaa. Kuului kertovan miehille, että hänellä ei ollut halua kauppaan, rupesi vain hintaa kohottamaan, mutta niinpä loivatkin hänelle.

— Voi, Onnenkukka, minun sormijuottoni! huudahti Auno. — Ihan huomenaamuna, kun silmäni aukeavat, lähden kysymään myyvätkö todellakin ja millä hinnalla.

— Muutaman markan voitolla minä kuulin Pentin sitä kaupittelevan, sanoi Jertta.

— En kahtakaan kieltäisi, kun saisimme Onnenkukan palautetuksi Mäkelän navettaan, sanoi Auno. — Minä muistan, miten soma se oli vasikkanakin. Silloin minä aina sille maitoa juotin, ja se ikäänkuin kiitokseksi sen saatuaan karsinassaan ihan tasakäpälässä hyppi ja telkkusi, ja sen karva kiilteli kuin paras silkki. Mutta kuka se kuuluikaan saaneen ne toiset lehmät?

— Omenan sai Heikkisen Esa, Kestikin sai Vehmaan Rekke ja Yötikin sai Karjalan Timo, ja siinähän ne neljä ovatkin. Tiistikin ja härän tappoivat ja kätkivät. Kerta pari niitten lihoista keitettiin.

Mikkokin kuuli, että Jertan ja Aunon keskustelut kulkeutuivat taas poikiin. Kuullakseen tarkemmin poikain aikeista hän sanoi:

— Mutta jos ne pakanat kuitenkin varsin tahallaan asettuisivat meille vastuksiksi, niin niitten kanssa sitä joutuu päin taivasta.

— Ei… Ei ole pelkoa, nyt varsinkaan, kun lautamies on kintereillä, sanoi Jertta varmasti. — Ne olivat lähtönsä pohjolaan valmistaneet niin valmiiksi, että pistää vain pillit pussiin ja soittaa suolla mennessään. Jäivät vain piruuksissaan huutokauppaa häiritsemään. Sen uskon, että matkalla pohjolaan ovat miehet tai kissan linnassa, jossakin niittyladossa yötä. Taloon Harakkaniemellekään eivät ole uskaltaneet yöksi jäädä.

— Viisainta onkin, että pakenevat tämän nimismiehen piiristä. Silloin ehkä nimismieskin jättää rauhaan, kun tietää, että niitten ajelusta saa vain vaivat palkakseen, sanoi Mikko tyytyväisesti ja katseli valmistunutta vasuaan kaikilta puolilta ja veitsellään leikkeli, jos missä näki pienintäkään päreen sälöä sirhottamassa. Viimein hän laski vasun penkille ja sanoi: — Tuohon niitä sopii kolmisen kymmentä kiloa villoja, — sattuneeko saamaan täyttään koskaan.

Nähtyään Mikolta puhdetyön loppuneen Auno nousi laittamaan illallista ja katsottuaan vasua huudahti:

— Voi, voi, miten tuli komea vasu! Sitten kun meillä on kolmekymmentä lammasta, niin kyllä vasu saa täytensä, ja eipähän se ääriään itke, jos se ei aina ihan kukkurina olisikaan.

Kun illallinen oli syöty, vuoteet tehty ja seinällä riippuvan valkotauluisen kellon viisarit osoittivat yhtätoista, köllistyi Mikko vuoteelleen ja Mikon esimerkkiä seurasi Auno ja Jerttakin, vaikka uni ja väsymys tuntuivat olevan kaukana ja koko nukkumaanmeno tuntui olevan vain sen vuoksi, että on tapana joka ilta tehdä se sama temppu. Auno siinä yön pimeydessä alkoi vielä puhella:

— Mitähän se lienee merkinnyt, kun menneenä yönä unissani äitivainaa laittoi minut leipomaan suurta leipätaikinusta ja ne leivät kohosivat niin suuriksi, että ei ne ilmisissä olisi sopineet minkäänmoiseen uuniin. Ne olivat suuren ammeen kokoisia, eikä se talokaan ollut Mäkelänlainen, se oli semmoinen muutamanlainen talo. Huoneita oli paljon ja ne sikin sokin, niin että minä niihin eksyin ja siten haihtui käsistäni sekin leivontahomma. Minusta oli paha, kun en enää löytänyt sitä leivontahuonetta. Siitä heräsin ja tuntui somalta, kun se oli unta.

— Minäkin viimeyönä unissani rähmästin semmoisessa vanhassa talossa, jonka laista en ole ikinä nähnyt, sanoi Jertta. — Semmoisia pyhäpukuisia ihmisiä siinä oli, ja niillä oli kiirettä tointa, mutta en minä saanut selville, mitä se oli, ja aurinkokin paistoi pohjoisesta.

— Unikekkonen on vain kummitellut tämänpäiväistä huutokauppaa, sanoi
Auno.

Kukaan ei jatkanut enää puhetta. Aunokin jäi äänettömäksi, vaikka unta ei kuulunut. Virkeinä vain silmät harreilivat mustaan yöhön ja ajatukset askartelivat huomisessa majanmuutossa ja siinä, että huomenillalla hän taas Onnenkukkaa illastaa ja hoitaa Mäkelän navetassa ja saa puuhailla omalla synnyintantereellaan. Tulipa kuitenkin mieleen ikäviäkin ajatuksia: veljien jumalattomuus. Hellän ja hurskaan äidin lapsista oli tullut tuollaisia sukunsa häpäisijöitä. Palanneeko heistä kukaan tuhlaajapoikana maailmalta?

Siinä selällään sängyssään maatessaan ja ajatellessaan veljiään ja heidän kohtaloaan Auno tunsi silmiensä nurkkien kostuvan. Mutta silloin tuli myös uni niin hiipien, ettei sitä huomannutkaan, ja hän nukkui tietämättään.

Toinen luku.

Vaaleanpunertavana, raukeakasvoisena nousi aurinko kaukaisen metsän latvojen välistä. Ruskealaitaiset pilvet hiljalleen vajuivat pohjoista kohti. Niistä tuiskahteli muutamia kuivia lumen hetaleita, jotka tyynessä ilmassa sinne tänne leijaillen laskeutuivat maahan, missä ruohon latva oli hieman jään kohmeessa ja rapakkojen pinnalla näkyi riitan hiutaleita. Tätä katseli Mikko Kivelän kartanolla ja navetasta tulevalle Aunolle sanoi:

— Kylmä on ilmassa, lunta näkyy pilvissä olevan, mutta etelässä se kuitenkin näkyy tuuli olevan, kun pilvet ovat pohjoiseen matkassa. Jos rupeaa etelästä tuulemaan, niin lauhtuu ilma. Viisasta kuitenkin oli, että Lättenperi kiirehti perunoittensa ääreen.

— Kyllähän on tämä Mikkelin-aika sellainen vuodenaika, että saa olla perunat kuopassa, sanoi Aunokin ja lähti maitokiuluaan kantaen pirttiin, jossa Jertta ja Matti ilakoivat ja nauraa rähisivät niin että kartanolle kuului.

Mikko katseli vielä hetken noita pohjoiseen lipuvia pilviä. Paksuimpien alla näkyi vaaleita usvamaisia juoluvia.

— Saapa nähdä, syntyykö tuosta totinen tuisku vai sulavatko nuo ilman suurempaa sadetta, sanoi hän itsekseen. Korkealla nuo vielä ovat, mutta hetihän ne voivat laskeutuakin, kuten toissayönäkin. Toissapäivänä oli niin kaunis ilma, ettei elokuussakaan ole kauniimpaa, mutta kerkisipäs eiliseksi muuttua sellaiseksi räntäsateeksi. Niinhän sitä sanotaankin, että viitenä, kuutena syksyinen yö, seitsennä kesäinen päivä.

Mikko meni sitten aittaan, toi sieltä suuren kontin, katseli sen sisusta ja viilekkeitä, kopisteli sitä pirttiin kävellessään, jotta siitä karisisi joutavat roskat. Pirttiin tultuaan hän sanoi:

— Mitähän sitä tähän konttiin saataisiin sopimaan semmoista, mitä ensiksi tarvitaan.

— Tietysti ruokaneuvoja, sanoi Auno, — mutta kunhan tässä saadaan aamiainen suuhun, niin kerjetäänpähän sittenkin yksi kontti saada täyteen. Ja mitäs me konttisillamme ruvettaisiin kantamaan, kun meillä on hevonen!

— Hevonen on, mutta rekeä ei lastuakaan, sanoi Mikko. — Ja jos olisi rekikin, niin häntäänkö sen sitoisi, kun ei ole länkiä eikä luokkia.

— Niin tosiaankin! virkkoi Auno. — Puussa on pohjat, petäjässä liisteet! Mutta kylläpähän tästä tilasta saadaan ensihätään kantamallakin. Hätä on hukassa, kun on mitä noutaa. Pannaan nyt vain siihen konttiin tuosta pari leipää, pari rieskaa, ja sitten kun on syöty, pannaan siihen pata ja tärkeimpiä ruoka-astioita. Niihin saatamme panna kaloja ja voita. Lihaa ota sieltä aitasta minkä verran haluat. Mitäpä senkään paljoudesta, kunhan siksi että päästään keittämään. Perunoita emme sinne saa, mutta saamme me keiton lihasta ilman perunoitakin.

— Sopii tähän konttiin joku sangollinen perunoitakin, sanoi Mikko. Sen sanottuaan hän heitti konttinsa lattialle selälleen ja lähti kuopasta noutamaan perunoita.

Kun aamiainen oli syöty ja matkaan lähtevät laitteet saatu lähtökuntoon, sitoi Auno suuren vaatteilla täytetyn lakananyytin selkäänsä. Mikko taas otti selkäänsä raskaan kontin, ja kirveen käteensä. Jerttakin sitoi lakananyytin selkäänsä, otti Matin syliinsä, ja niin työnnyttiin ulos. Auno lähti viimeisenä. Ovea kiinni painaessaan hän sanoi:

— Hyvästi nyt vaan, hyvä koti, ja kiitos kaikesta!

Sitten Auno otti navetasta lehmän, jota lähti taluttamaan Mäkelään päin. Jertta kantaen Mattia seurasi lehmän perässä ja Mikko taas kuurusissaan raatustaen raskasta konttiaan talutti ruunaa. Mutta kun ruunan sieraimiin tuoksahti kontista leivän ja rieskan haju, ei se tahtonut malttaa olla konttiin käymättä hampain käsiksi, joten Mikon piti myötään kirvesvarrellaan huitoa ruunaa pysymään erillään. Niin matkue astua julppasi Mäkelää kohti. Ääntä ei matkueesta juuri ollenkaan kuulunut, eilisen sateen synnyttämät rapakot vain elukkain jaloissa porskivat, ja kun Matti näki puitten oksissa auringon paisteessa kiiltäviä lumihiuteita, osoitteli hän niitä sormillaan ja virkkoi: »Oo, oo, oo».

Jertta koetti Matille selittää, että ne ovat pakkasen silmiä, pakkanen kun katselee tuhansin kirkkain silmin. Matti ei kuitenkaan Jertan selityksiä ymmärtänyt, vaan aina kun tuli näkyviin uusia kirkkaita tähtiä, hoki: »Oo, oo, oo».

Mäkelään tultua Jertta meni Matin kanssa suoraa päätä pirttiin, mutta Auno vei lehmänsä navettaan ja tuli sitten taakkoineen pirttiin, missä päästeli selästään raskaan kantamuksensa ja heitti sen pöydälle. Väsymyksestä huohottaen hän sitten istui penkille, missä kuumuutta hohtavista kasvoistaan pyyhki esiliinaansa hikeä ja hetken äänetönnä kädet helmassaan katseli lattialla tepastelevaa Mattia, jota Jertta varoi lattialla levällään oleviin roskiin kompastumasta, ja iloisesti naureskellen sanoi:

— Tässä se on nyt Mäkelän isäntä. Tämä ei korkealta katsele, mutta ei se korkealta kaadukaan. Hei! Nythän se kupsahti, kun tuo risu tarttui kenkään. No, eipä muuta kuin saman verran ylös!

Mikko oli alangolta ladosta hakenut heiniä ruunalle ja lehmälle ja tuli sitten vasta pirttiin, kun elukat olivat saaneet syömistä. Ovesta tultuaan ei Mikko astunut montakaan askelta, kun jo seisahtui ja nähtyään pirtistä revityn kaikki orret oviseinästä, kahdesta hirrestä puolihirteen lohkotun puuta ja lattian täynnä kaikenlaista pärtöä, tunsi mielensä jäykistyvän. Hän muisti nyt toisenöisen unensa ja ajatteli, alkaako nyt todella se unissa nähty pitkä matka, kun häntä juuri samanlaisen raiskatun asumattoman huoneen läpi oli kuljetettu, ennenkuin hän joutui kammottavalle veriselle tantereelle. Auno nauroi hänelle: — Mitä sinä nyt siihen jäit kuin Lootin emäntä suolapatsaaksi?

— Enpähän erikoisesti mitään. Näyttää vain niin kummalta, sanoi Mikko alakuloisesti.

— Kummalta tämä kyllä näyttää, mutta ei tässä muu auta, taloksi tässä on ruvettava. Nyt on meillä lauantai. Iltaan mennessä täytyy pirtti saada pyhäkuntoon, sanoi Auno.

Ovisopella oli vielä Jertan tekemä varpuluuta täydessä kunnossa. Sen otti Auno ja alkoi lakaista lattiaa, Jertan käski hakemaan puita uuniin, jos niitä on. Jertta toimittikin uunin lämpiämään, ja kun uunissa rupesivat puut ja Aunon lattialta keräämät roskat humisten palamaan, niin vertyi Mikonkin mieli. Oli sentään jotain hyvääkin jälellä, kun uuni oli hyvä.

Siinä Aunon lattiata lakaista humutessa tuli Kejosen Malla pirttiin ja iloisesti nauraen huudahti:

— No herrainen aika! Johan täällä on ihmisiäkin! Minä läksin juuri katsomaan, kun illalla kävi sanoma, että autioksi on talo jätetty, minkä näköiseksi se nyt on mennyt.

— No terve, hyvä ystävä! huudahti Auno. — Sinähän tulit kuin käsketty meidän avuksemme. Etkö joudakin, että ruvetaan ja pestään tämä pirtti? Mutta mistä saadaan saavi, jolla saataisiin vettä?

— Minä tiedän saavin, sanoi Jertta. Tuolla navetan päällä on talon paras saavi, sitä eivät näkyneet eilen löytäneen, enkä minäkään sanonut. Kesällä kun pesuja teimme, niin piika-Maikin kanssa nostimme sen sinne talteen.

— No silloin on hätä hukassa! Joudanhan minä avuksenne, sanoi Malla, rupesi riisumaan nuttua päältään ruvetakseen asiaan ja sanoi:

— No aivanko te olette tulleet ihan asumaan?

— No aivan ja kotiin, sanoi Auno. — Illalla ostimme kauppias
Lättenperiltä, joka oli tämän huutokaupassa saanut.

— No onneapa olkoon! No ei olisi uskonut, kun pyörähditte takaisin syntymämaallenne.

— Olihan se todellakin pyöräys. En vielä eilen illalla illan pimetessä tätä uskonut, itkin koko eilisen päivän ja itkin vielä illallakin tämän syntymäkotini kohtaloa, kun velipojista ei tullut kalua eikä syntymämaansa asujaa. Mutta kun illalla se räntäsateinen ilta oli pimennyt pimeimmilleen, niin Lättenperi tuli konttoristeineen kuin tuulen tuomana. Ja kun kuulin, mikä vierailla on asiana, niin ilosta hyppäsi sydämeni. Sitä ei usko, jos ei ole kokenut, että niin voisi maallisesta onnesta riemastua. Aivan yhdessä hengenvedossa minä hyppäsin syvimmästä surusta ihan korkeimpaan iloisuuteen.

— Eihän tuo mikään kumma, jos teillä on ollut surua velipojistanne, niitten elämä ei viimeaikoina enää ollut oikeitten ihmisten elämää: alituista kortinlyöntiä, juominkia, tappelua ja kaikenlaista roistoutta. Mutta kyllä heidätkin maailmanranta opettaa, jos ei ennen niin Kakolassa.

Jertta toi nyt sylyksensä kuusen oksia ja koivun varpuja, joista he kaikki kolme, Auno, Malla ja Jertta rupesivat kilpaa tekemään luutia. Malla se sai ensimäiseksi havu- ja varpusekaisen luutansa valmiiksi, pani sen pitkään varteen ja alkoi voimansa takaa kahdakäsin husata lakea ja sanoi ylpeästi:

— Nyt kun on uudet asukkaat tulleet taloon, niin puhdistetaan kaikki vanhat liat laesta ja lattiasta, kerta keskiseiniltäkin.

— Se on oikein, että luut koirille, sanoi Jertta ja alkoi luudallaan huhkia seiniä. Auno ripsui uunia ja uunin seutua. Jouduttuaan seinien luutimisessa oviseinälle sanoi Jertta nauraen:

— Silloin ei velipojilla ollut puumetsä kovinkaan kaukana, kun tuosta hellapuuta ropottivat. Se tapahtui viime pyhänä parhaana kirkkoaikana. Orret ne polttivat jo silloin, kun nimismies tämän talon panttasi.

— Riettaan orjat, mitä ovat tehneet, sanoi Malla.

— No, ei olla milläänkään, puulla ne puut paikataan, vaskilla hevosten varsat, sanoi Auno reippaasti.

Mikko oli navetan päältä hakenut saavin, vanhasta aisasta tehnyt korennon ja kun Malla oli laen ripsumisesta joutunut, rupesi nyt Mallan kanssa kantamaan vettä, jolla roikuttivat lattian joka paikasta huleisilleen, jotta lika alkaisi liota puusta irti sillaikaa kun pestään akkunoita, pöytä, rahi ja penkit. Kun ne oli pesty, teki Malla viimeisistä luuta-aineista luudan Mikollekin, ja silloin kaikki neljä henkeä rupesivat luudillaan ihan voimainsa takaa lykkäämään lattiaa ja väliin aina kylvivät hiekkaa yli lattian. Matti se sillaikaa istui pöydällä ja käsiään räpittäen nauroi sille kummalle. Kun sen ensimäisen märkyyden ja hiekan avulla oli joka paikasta niin paljon lykätty, että puhdas puu alkoi luudan jälessä vilkkua, rupesivat Mikko ja Malla taas kantamaan vettä, ja nukuttelivat lattialle Aunon ja Jertan husatessa luudallaan. Hölisten meni likainen vesi sillan raosta sillan alla olevaan syvään hautaan, mutta siitä ei kukaan huolinut, vaikka tulisi vettä tulvilleen, kunhan vain puhdasta tuli. Ja puhdastapa tulikin! Ei ollut päivä vielä laskenut, kun pirtti oli niin puhdas, että ihmisten ääni rupesi helisemään kuin juhlasalissa. Malla oli vielä niin toimekas, että kävi metsästä katajan lehviä, pienenteli niitä ja ripotteli joka paikkaan lattialle ja hymyillen sanoi:

— Laitetaan pirtti ihan kuin juhannukseksi tai helluntaiksi.

Mikonkin mieli tuntui lauhkealta, kun pirtti oli niin kodikkaan näköinen. Kaikki seinät, laki ja lattia näyttivät ilmaisevan: huomenna on pyhä! Juuri kuin sen muistutuksesta lähtivät kaikki ilta-askareille hoitamaan karjaa ja jouduttamaan saunaa kylvettäväksi aikanaan ja sitten aikanaan joutumaan lauantai-illan rauhaan.

Kun ensimäinen päivä Mäkelässä näin oli päästy iltaan, päivän touhu sammunut, illallinen syöty ja alettiin laittautua yöteloilleen, rupesi Malla kertoilemaan miten vanhat ihmiset ovat Mäkelän jättiläiskuusta pitäneet ihan jumalanaan. He eivät ole lähteneet kalalle, ei metsälle eikä millekään vesimatkoille käymättä kuuselta neuvoa kysymässä. Ihan totisena totena on kerrottu, ettei ole matkalla myötäkäymistä, jos lähtee vasten kuusen tahtoa.

Mikko köllötti jo vuoteellaan, veteli verkalleen pahsaisesta piipustaan sinisenharmaita tupakansavuja ja kuunteli Mallan tarinoita. Hän oli kuullut muiltakin samanlaisia kertomuksia.

Kaikki vähän hämmästyivät, kun Mikko hyppäsi vuoteeltaan ja sanoi:

— Mutta minäpä lähden kuulemaan kuusen puhetta, virkkaako se minulle mitään, vai pitääkö se vielä vieraana.

Sen sanottuaan hän pisti kengät jalkoihinsa, takin ylleen ja melkein juosten meni ulos. Auno huusi hänen jälkeensä:

— Muista vain ettet sen kuusen saarnoja kuuntele kauan! Kylpyihoosi tarttuu vilu ja saat taudin. Siinä on sitten kylliksi tarinaa.

Mikko ei kuunnellut Aunon varoituksia, vaan meni mustaan yöhön. Tuokion kuluttua hän jo palasi, kasvot mieluisessa hymyssä, kuin jotakin hyvää olisi saanut, ja sanoi:

— Saa nähdä mitä tuo kuusi ennustaa. Kun sen kylkeen painaa korvansa, niin kuuluu hyvin kiinteätä tuulen tuhinata, ja kun kasvonsa painaa kuusen kylkeen, niin tuntee sen hieman värisevän, vaikka nyt muuten on aivan tyyni. Saunan savukin äsken nousi aivan pystyyn, korkeana kaarena meni tuolla alangolla ja siellä vasta laskeutui siniseksi vaipaksi alas, tuskin sylen korkeudelle. Kun savu tyynellä ilmalla laskeutuu sellaiseen lavaan, niin se tavallisesti merkitsee pikaista ilman muutosta, mutta mitä sitten kuusen tuhina ennustanee tai ennustaneeko mitään.

Sen sanottuaan Mikko otti pöydältä piippunsa, kaivoi siitä porot lieteen, täytti sen uusilla rouheilla ja sytytettyään laskeutui vuoteensa laidalle vetelemään savuja.

Nähtyään, että isäntää ei vielä nukuta, sanoi Malla:

— Missähän nyt tämän talon entinen Esko viuluaan vingutellee! Viime lauantai-iltana se tässä vielä oli tanssittanut tämän kylän nuoria.

— Soitolle sitä silloin tanssitaan, kun Eskon soitolle! Sama kuin porsasta hännästä vetäisi, sanoi Mikko.

— Elähän sano! virkkoi Mallan vieressä makaava Jertta. — Eskon viulusta kun pääsi aina: »Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu, Hiltulan toopissa sininen sintu», niin silloin me Tuovilan tyttöjen ja poikain kanssa jouduttiin lattialle.

— Sen »kaakkurin» tuo lienee jotenkuten osannut, sanoi Malla. — Mutta sen minäkin sanon, että eri sävelet lähtevät Mustalais-Jannen viulusta, vaikka on mies musta ja vanha eikä ole viulukaan neljänkymmenen markan maksava, kuten Eskolla. Mutta mitenhän sen maksun lienee käynyt, velaksi se Esko oli sen Piiraalan Viljamilta saanut, viisi markkaa sitä oli kaupan aikana maksettu.

— Kyllä se taisi sen maksaa, sanoi Jertta. — Jyviä ja perunoita möi Esko varkain toisista, ja useinpahan se Viljami kävi täällä Eskoa opettamassa soittamaan. Esko viime aikoina harjoittelikin uskolla. Se lienee opetellut sitä taitoa pääelinkeinokseen, niin se kuulosti olevan aie.

— Siellä savottapaikoissa kai sitä sellaista taitoa tarvitaan, sanoi Malla, — jos tuota nykyaikana näkyy tarvittavan vaikka missäkin. Mutta kaikista viheliäisintä elinkeinoa se soitto kuitenkin on. Sen ympärille se kaikenlainen riettaus kokoontuu… Kun olisivat miehet olleet miehiä, niin jo kelpaisi tämmöisessä talossa asua. Kolme miestä kuin Viron sutta, ei kokoa eikä näköä vailla, ja juuri parhaassa iässä työtä tekemään. Heittäydytään rentuiksi ja ruvetaan uneksimaan puuveitsellä hopean vuolemista. Siinä on sentään ajatusta!

— Eipä se ole maailma niin avara talossa-olijalle kuin savotassa, sanoi Jertta ja painoi päätään tyynyä vasten syvempään. Malla tunsi, että Jertta haluaa painautua nukkumaan, ja kun ei Mikon ja Aunon vuoteeltakaan päin virketty mitään, niin Mallakin painoi kasvonsa päänalusta vasten, vetäisi peitettä hartioilleen ja rupesi odottamaan unta.

Kello oli kaksi aamusella, kun Mikko heräsi. Ulkoa kuului tuulen jyrinää ja kuusi tohisi kuin koski. Mikko sytytti tulen lamppuun, sytytti piippunsakin ja katseli akkunoista ulos. Mallakin valveutui, hyppäsi kimpoamalla istualleen ja kysyi:

— Mikä se on tuo jyrinä, tuuliko semmoinen?

— Tuuli ja tuisku, ihan maankaato, sanoi Mikko ja piippuaan vedellen meni kartanonpuoleisestakin akkunasta katsomaan.

Sitä se kuusi illalla ennusti.

Sitä vilua se värisi, vaikka oli aivan tyyni eikä edes kovin kylmä ilmakaan.

— Voi hyvänen sitä ilmaa! Kuusikin tohisee kuin Pankakoski ja nurkissa jyrisee kuin ukkonen.

— Sen näki jo eilen aamulla, sanoi Mikko, — että lunta on ilmassa, pilvet olivat valkean äljäkät ja lunta kasvoivat. Päivemmällä ne katosivat ja ilmakin lämpeni, kun tuuli lienee ollut etelässä, koskapa pilvet pohjoiseen pakenivat. Niinpä näkyy olevan kuin sanotaan: syksyinen hyvä ilma pahaa ajattelee. Ei sitä kuitenkaan eilen osannut uskoa, että nyt on tuommoinen ilma.

— Ei olisi uskonut, mutta eihän sitä tiedä taivasta taata.

Mikon ja Mallan puheesta valveutui Aunokin. Säikähtäen kimposi hän istualleen ja puolihätäisesti kysyi:

— Mitä on tapahtunut? Mikä on tuo jyrinä ja tohina?

— Tuisku ihan ponneton, sanoi Mikko ja rauhallisena veteli piippuaan näyttääkseen Aunolle, jonka näki säikähtävän, ettei tässä ole mitään hätää.

— Minä olen nukkunut ihan kuin porsas, etten ole koko yönä herännyt enkä kuullut mitään, ja kuinka pitkään olisin nukkunutkaan, jollen olisi tulta huomannut ja kuullut teidän puhettanne, sanoi Auno.

— En minäkään olisi tiennyt, vaikka olisivat pirtin päältä purkaneet, sanoi Malla. — Makeata unta tuntuvat vanhat asukkaat jättäneen tähän taloon.

— Eiväthän nuo aivan kaikkea unta tunnu lopettaneen, vaikka kyllä kai ne sitä oman osansa viljelivät. Yhdeksän aikana aamusella on sanottu veljesten vielä heinäaikanakin olleen yölevolla.

— Olisiko nuo viime kesänä koskaan nousseet, jollei olisi ollut joku repijä, sanoi Jertta, joka hänkin oli Mallan puheesta valveutunut. — Minun kun piti nousta lehmiä hoitamaan kuutta käydessä. Minä lypsin lehmät, siivitsin maidon, sitten vasta keitin kahvin ja sääristä kiskomalla sain sitä juomaan. Sitten ne keitäntäaikana kävivät niittää väikkäsemässä, mutta aamiaisen jälkeen ne pari ja kolmekin tuntia nukkuivat ruokalepoa. Minä lähdin syötyäni niitten aamurupeamaiset niitokset haravoimaan luo'olle ja luo'olle saatuani sitä minäkin kerkisin vielä kolme kyllääni nukkua, ennenkuin heinikon rinteeseen alkoi yksi ja toinenkin niittäjä ilmestyä. Mutta elähän malta, sillä lailla niillä kolmella poutaviikolla saatiin tehdyksi tuo alangon ison aukean latoala, joka nyt on meillä, ja siinä on heiniä kuin sirkunrintoja.

— Kolmessa viikossa yksi latoala, vaikka teitä oli neljä henkeä! huudahti Malla. — Penttilässä, jossa minä olin haravamiehenä, tehtiin niillä kolmella poutaviikolla kaikki heinä eikä ollut kuin kolme niittäjää ja minä alituisena haravaihmisenä. Piikatuppelo siellä kävi joskus muka minua auttamassa, mutta se ei merkinnyt mitään, ja emännän apulaisenapa sen melkein piti ollakin, kun sillä oli pieni lapsi. Se olikin eri tuohenlähtöä, kun kolmessa viikossa tehtiin koko talon heinä, vaikka Penttilässä on kuusitoista lypsävää, erittäin kymmenkunta päätä joutokarjaa, kaksi täysirahkeista hevosta, yksi varsa ja pari tusinaa lampaita. Mutta Penttilän miehet ne eivät tuntikausia ruokalepoa nukkuneetkaan. Isäntä kuului olevan raskasuninen, ja siksi hän ei syötyään milloinkaan uskaltanut pitkäkseen heittäytyä, sytytti vain piippunsa ja rupesi sitä kynkkämöisillään vetelemään. Ja kun siinä uni tuli siksi, että piippu putosi hampaista, niin silloin se hyppäsi ja silloin sitä lähdettiin. Ja sitä tulikin jälkeä: kolme ja neljäkin latoa aina päivän osaksi täytettiin. Mutta kyllä olikin iltasella juustomaljat ja viilihulikat pöydällä, kun tultiin niityltä kotiin. Siinä talossa ei nälkä palele päätä. Niitylläkin kun aamiaiseksi puuroa keitettiin, niin isäntä se asettui puuron silmän panijaksi ja sanoi: »Yli puurosta sen pitää lusikkaan silmän mennä, se se viikatteelle livun antaa».

Malla oli innokas juttelija eikä malttanut jättää heinäntekomuistojaan, joihin oli joutunut näin keskellä yötä, vaan jatkoi:

— Ja kaukaniityllä kun oltiin, josta ei päästy kotijuustoille eikä viilille, niin isäntä se ei uskonut muita iltaskeiton höystön panoon, vaan itse se hakkasi siihen lihaa ja sitä piti olla syödä tähteen jättäen, ja usein sitä jäi Murrillekin ja joskus jäi siltäkin. Sekin oppi syömään paljon. Ensi-iltana se mitenhän lienee ollut niin ajattelematon, että söi vellintähteen kaikki, olipa siinä luisimpia lihojakin. Sitä ukkoparkaa rupesi sitten janottamaan, se meni purosta juomaan, lakki, lakki hyväsen aikaa ja lähti kävelemään majaanpäin, mutta pääsi vain sylen verran matkaa, kun palasi uudelleen lakkimaan, lakki taas tovin aikaa ja lähti majalle, mutta ei vieläkään päässyt kuin sylen verran. Taas piti palata takaisin lakkimaan ja nyt sillä rellotti maha kuin tiineellä sialla. Kun ei enää sopinut mahaan vettä, niin se rupesi puron rannalle pitkäkseen, turpa ihan veden kielelle, ja siitä se pitkällä kielellään aina lipsautti vettä suuhunsa. Sille meidän piti nauraa puoli yötä, ei tullut nukunnasta tolkkua. Mutta kyllä Murri osasi toisina iltoina syödä paraiksi, vaikka säälisilmillä se katseli pataa, kun siinä olisi ollut vielä syömistä, ja hyvää olisikin, mutta ei uskalla. Ensi-iltana sille se erehdys lie tullut, kun kotona annettiin aina juuston tähteitä, jotka eivät olleet niin suolaisia kuin lihakeitto… Mutta siinä miehessä oli sellainen tavarain vahti niityllä, että ei ollut pelkoa rosvoista, jos jätti eväät majalle. Kerran oli Tololan härkä tunkeutunut niittyyn, se kun oli semmoinen möyrä, että ei kiertänyt aitaa vaikka olisi ollut hirsistä tehty, pisti vain sarvensa alle, nosti aidan ylös, mujahti aidan alitse sisään ja aita putosi paikalleen tai särkyi. Silloinkin sen matka oli sattunut majaa kohti, josta tuoksahti ruokien haju, ja se meinasi käydä niitä hieman maistelemassa. Murri pahakas oli ollut niin viisas, että oli härän antanut tulla ihan majan eteen, mutta silloin oli osannut härkää säikäyttää. Syvään olivat majan edessä härän käpälät uponneet, kun se oli lähtenyt pakoon, eikä se ollut sittenkään päässyt kuin pari pitkää laukkaa, kun oli pitänyt kääntyä päin. Sieltä kun alkoi rätäkkä kuulua, niin isäntä juoksi katsomaan tapausta. Härällä ei ollut muuta keinoa kuin pyöriä päin Murriin, heristellä sarviaan ja puhista. Jos yritti pakoon, niin Murri housuja repimään, ja pahasti olivat härän housut pölisseet sittenkin, kun isäntä oli seipäällä ajanut sitä aidan taakse. Sitten Murri tulla lehvotti hyväntuulen näköisenä niittymiesten luokse isännän matkassa ja hökisteli henkeen menneitä härän villoja kurkustaan. Käytyään siellä niittymiesten luona, jokaisen luona ikäänkuin ilmoittamassa tekonsa, se lähti juosta leksottelemaan takaisin majalle.

Mallan kertoessa koirajuttuaan nousi Aunokin ylös, mutta kun näki, että kello on vasta kolme, niin heittäytyi vuoteelleen Matin viereen, jossa Matti nukkua sihotti henkihieverinä, ja sanoi:

— Näkyisipä sitä vielä saavan parisen tuntia nukkua, kun saisi sen äskeisen unenpään kiinni. Matti siitä kyllä näkyy pitävän, eikä päästäkään niin sanomin käsistään.

Mikkokin pani piippunsa akkunalaudalle, puhalsi lampun sammuksiin ja sanoi:

— Antaapa hänen sitten jyristä, kun on ruvennut jyrisemään, tottapa hän lopettaakin, kun on alkanut. Sen sanottuaan Mikko laskeutui vuoteelleen.

— Loppuuhan se hauskalta tavara, minkä tuiskultakin, sanoi Malla ja painautui vuoteeseensa.

* * * * *

Päivä oli jo valjennut harmaan hevosen näköiseksi, kun vasta varsinaisesti noustiin, mutta tuisku ei ollut tauonnut. Aidat olivat kaikkialla nietosten peitossa, sylen korkuisia nietoksia näkyi huoneitten ympärillä. Tanhuan suullakin oli nietos räystään tasalla. Navettaan ei päässyt lapiotta, mutta lapiota ei ollut. Mikko oli eilen huomannut tallin nurkkaa vasten pystyssä laudanpalasen. Hän haki sen ja teki siitä lapion tapaista ja rupesi sillä huhtomaan navettatieltä lunta. Pienen tuokion perästä tuli Mikko pirttiin lumisena kuin lumipallo, silmän reikiä vain näkyi, ja sanoi:

— Ei siellä vedä henkeään, siellä on sellainen pöläkkä, että sokaisee miehen. Mutta nyt täytyy rikeneen joutua navettaan. Se minun tekemäni ura on kohtasilleen täysi.

Auno olikin jo varustautunut vaate päälle. Hän koppasi nyt lypsykiulunsa ja lähti.

Mikko rapisteli itsestään lumihyydettä ja sanoi:

— Vettähän sitä tarvittaisiin sekä lehmälle että hevoselle, mutta ei ole pienempää astiaa kuin tuo saavi. Sillä on minun yksinäni mahdoton saada ja teistä yksilahkeisista ei taida olla lähtijää.

— Jo on käyty tuulessakin, tuiskussakin, oltu vastarannassakin. Sää ei sääreen tartu, ei muuta kuin lähtö vaikeinta, sanoi Malla ylpeästi, koppasi naulasta nuttunsa, suki sen päälleen, tempasi loukolta eilisen korentonsa, pisti sen saavin korviin. — Silloin sitä lähdetään. Menkää te edellä, minä seuraan perässä syvin tai matalin.

Mikko veti lakkinsa puuhkat korvilleen, tarttui korennon nenään ja niin työnnyttiin tuvasta ulos. Mutta kun he pääsivät eteisen ovelta ulos, hulmahti Mallalta hameet korviin, ja siinä silmänräpäyksessä putosi korento olalta. Mikko pyörähti taakseen katsomaan ja sanoi:

— Mikä se tuli?

Malla riipoi hameensa korvistaan alas ja sanoi:

— Ei mitään.

Kun Malla sitten sai hameensa oikealle paikalleen toisella kädellään, hallitsi hän hameensa helmoja polviensa kohdalla ja kahlasi Mikon jälessä kaivolle. Matalat kengät oli lunta täynnä ja lumen kylmentämät paljaat pohkeet punottivat kuin aamurusko. Vaikka uusi lumi tarttui pohkeisiin joka askeleella, ei Malla puistelehtanut eikä räpistellyt. Ja vaikka tuisku tuprusi niin, etteivät kulkijat toisiaan nähneet, pysyi Malla vain rauhallisena, kuin ei mitään kummaa olisi käsissä. Kun Mikko sai vintatuksi saavin vettä täyteen, tuli Mallalle sama temppu kerätä helmansa toiseen käteensä ja toisella hallita olkapäälle otettua korentoa. Niin sitä päästiin tanhuan suulle asti, missä äskeinen Mikon lapiointi oli peittynyt entistä korkeampaan nietokseen. Nyt eivät kumpaisellakaan yltäneet jalat pohjaan. Vesisaavi täytyi heittää nietokseen. Silloin Mikko puolihätäisesti sanoi:

— Mene sinä poloinen pirttiin, minä koetan tavalla tai toisella saada tämän navettaan.

— Hei vaan! Mikäs tässä on hätänä, matalassa kaivossa! huudahti Malla iloisesti. — Otahan lapio ja madalla nietosta, niin viedään kaikella kunnialla viemisemme perille.

Mikko haki lapionsa, jolla tupruutti pehmyttä nietosta syrjään sen verran, että jalat rupesivat vastaamaan, Silloin Mikko ja Malla tarttuivat taas saaviinsa ja haalasivat navettaan, missä Auno iloisesti huudahti:

— Vettäkö todellakin! Olin vasta ajattelemassa, miten sitä lehmän suu märäksi saadaan.

— Vettäkö tuo lienee vai lunta. Aivan tuo nyt täyttää lumella, mihin hitunenkaan sopinee, sanoi Mikko ja katseli sitä saaviaan, jossa piti olla vettä. Se oli kukkurina lunta. Siinä nietosta lapioidessa oli tuisku täyttänyt saavin lumella.

Malla päähuivistaan kopisteli lunta ja sanoi:

— Täksi olen elänyt, mutta enpä totta tosiaan ole kummempaan sattunut. Kun ihan silmät ja korvat täyttää lumella! Sen sanottuaan hän lähti pirttiin itseään täydellisemmästi selvittelemään lumen ryytteestä.

Mikko jäi navettaan odottamaan kunnes Auno joutuu, jotta saisi lapion avulla saatetuksi hänet navetasta pirttiin. Sitten hän toimitti ruunalle vettä ja heiniä ja tuli lopulta pirttiin lumen ympäröimänä, valkeana kuin talvinen jänis. Nyt tuntui siltä kuin kaikki olisi voitettu. Jertta vain ilossaan siitä, ettei hänen tarvinnut tuiskuun lähteä, nauraa remusi ja sanoi:

— Kaikki ne sentään nuo ihmiset osaavat tänne kuin kotiinsa ainakin! Se on sitten ilmaa se! Tuokin navettarakennus tuossa parinkymmenen askeleen päässä näkyy vain joskus kuin vilahtamalla.

— Kyllähän tätä ilmaa kun lienee merelle asti, niin ihmeitä kuuluu, sanoi Mikko vakavasti. — Ei tätä kestä laivat eikä mikään muu kuin kiintonainen kallio.

— Mutta tuo kuusi se ei tyhjiä säiky, se vain veisaa vanhaa virttään, sanoi Malla akkunasta katsoen, kun myrsky taivutti ja reutuutti sen malanpaksuisia oksia.

— Se ei liene ensikertalainen, se lienee iässään jo ennenkin sattunut asiaan tuulen kanssa, sanoi Mikko turvallisesti.

— Mutta kerran se on viimeinen päivä hänelläkin, virkkoi Malla säälimielellä. — Tässä matoisessa maailmassa kun kaikki kasvit, hengelliset ja hengettömät, ovat kuoleman alamaisiksi vannoutuneet, niin kerran se kuoleman viikate elämän langan katkaisee tuolta kuuselta samoin kuin kaikelta muultakin.

— Eiköhän se siinä viimeistä maailman aikaa seisone, sanoi Mikko. — Jonkun tuhat vuotta lienee jo seisonut ja voipihan vielä toiset tuhat vuotta seistä, ja siihen mennessä se tulee loppu maailmastakin, kun vanhat kirjat totta puhunevat.

— Niin… Kyllähän ne vanhat kirjat pohtinsa pitävät, mutta sitä aikaa ja hetkeä, milloin maailma viimeisen värsynsä veisaa, ei tiedä muut kuin taivaallinen isä yksinään, sanoi Malla huokaisten ja laskeutui akkunan poskeen istumaan. Kun ei kukaan jatkanut puhetta, istui Mallakin ääneti ja katseli, miten kuusi voimakkain liikkein taisteli myrskyä vastaan.

Koko päivänä ei myrsky heikennyt, se näytti päinvastoin vaan yltyvän. Aina kun tuimimman puuskan aikana pirtin nurkat roskivat ja koko pirttirakennus tuntui vapisevan, tulivat talon uudet asukkaat aivan vähäpuheisiksi pelosta. Malla ja Aunokin aina kädet ristissä siunasivat, kun pirtin nurkat rupesivat rosahtelemaan. Mikko se vähimmin hätäili, hän istuskeli ja veteli piippuaan. Mattikin oli kummissaan siitä jyräkästä, ei tahtonut sylistä uskaltaa liikkua, aina vain istui jonkun sylissä ja pyörein silmin katseli aikuisten ihmisten meininkiä ja kuunteli ulkoa kuuluvaa jyrinää.

Mutta ilta kun kului yhtä pitkälle kuin eilenkin Mikon käydessä kuusta kuulemassa, veti Mikko lakkinsa syvään päähänsä, nosti takkinsa kauluksen pystyyn, puristi sitä kaulaansa visuun ja sanoi:

— Mutta minäpä lähden oikein itseltään kuuselta kysymään, mitä se tämmöisellä ilmalla puhuu.

Sen sanottuaan Mikko puikaisi ulos ja juoksi kuusen juurelle, jossa oli lunta vain harmaana roskien seassa. Oksien alitse kulkeva yhäkin tiukempi tuulivirta oli lumen vienyt sitä tietä kuin tuonutkin.

Pitkän tuokion perästä tuli Mikko lumisena takaisin ja sanoi:

— Minä luulen kuusen puhuneen sitä, että tänä yönä lakkaa myrsky. Se tohisee niinkuin ankarin koski, mutta se tohina on semmoista lauhkoisen makuista ja väliin heikkenee. Se kohina ei ole niin yhtämittaista kiinteää, miltei vinkumista, kuten illalla se vähäinen tuskin kuuluva himinä oli. Tärisee se nytkin, kuten keppi virrassa, tuo kuusi.

— Jospa se tuo tuisku, kun vuorokauden saa täyteen pelmutuksi, lopettaa työnsä, mukautti Mallakin. — Minäkin pääsisin tästä mökille, jos tuo vielä jalka vastaisi pohjaan.

— Viivytte siksi, kunnes alkavat hevosilla ajaa, sanoi Mikko rauhallisesti.

— Se lienee parasta, myönnytti Malla ja kallistui penkille pitkälleen.

* * * * *

Huominen päivä valkeni poutaisen ja tyynen taivaan alla. Puunoksa ei liikahtanut, ja talojen savutkin nousivat pillinä pystyyn. Aurinko noustessaan puhalsi kerästään säteilevän valosoihdun, joka sitten häipyi, kun aurinko itse tuli näkyviin. Kun Mikko nyt oli saanut Aunolle navettatien lapioiduksi, meni hän kenellekään virkkamatta kuusen juurelle, painoi kasvonsakin kuusen kylkeen ja kuunteli kauan. Viimein hän tuli hymyillen pirttiin ja sanoi:

— Mutta nyt ei kuusi puhu mitään eikä värise hitustakaan. Jos se nyt ennustaa täksi päiväksi ja ehkä enemmäksikin tyyntä ja kaunista ilmaa, niin minä rupean kuusen puheita ymmärtämään, ja meistä tuleekin hyvät ystävykset.

— Niin hyvät ystävykset kuin siitä isosta Jyristä, siitä hammas suussa syntyneestä Jyristä. Kuinka kaukasukulainen se näille Aunolle ja Jertalle lienee?

— Minä ja Auno olemme neljännessä polvessa. Se Jyrki on ollut isän isän isän isä, sanoi Jertta.

— Se oli hammas suussa syntynyt, siksi oli annettu papin ristiä Jyriksi, sen isonvihan aikuisen Jyrin muistoksi, joka on tässä pysynyt kotonaan, vaikka muista taloista olivat kaikki menneet Horjuun. Sen Jyrin juuri kerrotaan olleen niin hyvissä väleissä kuusen kanssa, että se ei vahingossakaan ollut lähtenyt kalalle eikä metsälle kuuselta kysymättä. Jos kuusessa ei kuulunut myötäisiä säveliä, — minkälaisia lienevät olleet ne hänen merkkisävelensä, — niin Jyrki ei ollut lähtenyt. Mutta sen kerrotaankin tehneen taikoja, uhrauksia. Sanotaan joulu- ja pääsiäisyönä leikanneen vasemman kätensä nimetöntä sormea ja siitä tiputtaneen verta tuon kuusen juurille, ja mitä kaikkea tuo lienee tehnyt.

— Sellaisia eväitä minulta ei tule saamaan, sanoi Mikko ylpeästi, minkä vuoksi Mallakaan ei enää jatkanut juttujaan.

Mikko tunsi olonsa oudoksi, hän ei tiennyt mihin ryhtyä ja oli avuttoman näköinen. Hän käveli vain akkunasta akkunaan ja katseli lumen peittämää maisemaa ja aitojen tasalla olevia nietoksia. Muutamien aitojen sivulla olivat nietokset tumman harmaita, kun myrsky oli kynnöspelloista repinyt multaa ja lumen mukana vienyt nietoksiin. Sitten hän virkkoi:

— Olen kuin puulla päähän lyöty, en tiedä mihin asian laitaan tässä ensiksi osannee tarttua. Rekeäkin näkyisi tarvittavan, mutta mistäpä ottaisi, jalaksiakin tuuli heiluttaa. Ei ole länkiä, ei luokkia. Viittä on vaivainen vailla, ei yhtä sian lihaa.

— Tuolla riihen takana pientareella on rautapohja reki, kun vain pajuttaa, sanoi Jertta. — Niilon päyskä pani riiheen lyhteitä vetäessään niin suuren kuorman, että reki meni ihan kahdeksi. Jalakset linttasivat ihan syrjälleen. Riihen eteen se pääsi, mutta kun siinä käännäytti hevosta, niin silloin ne pajut risahtivat. Ja Lehtoniemen Teppana se näkyi huutokaupasta lähtiessään käärivän selkäänsä niitä silanresuja, länkiä ja mäkivöitä ja otti luokin käteensä. Se kai toki antaa niitä vehkeitä, jos ei iäksi, niin ensihätään lainaan.

— No kun ne pojat kuitenkin riihet kehtasivat puida ja leikata elot! keskeytti Malla.

— Kehtasivathan ne toki, kun siitä oli rahan tulo, sanoi Jertta. — Nehän olivat leikkuun ja riihien puinnin kanssa tolkussa kuin sika loimessa ja myivät jyvät, kun oljista irti saivat. Ja mitä eivät saaneet myydyksi, sen kätkivät niittylatoihin ja Harakkaniemelle ja mihin kaikkeen nuo lienevät noita kaivaneet.

— Mutta mitenhän sen reen raiskan mahtaisi löytää, sen on lumi nyt peittänyt? kysäisi Mikko.

— Kyllä sen löytää, sanoi Jertta. — Se on riihestä Keskitaloon menevän aidan vieressä Sirviölän puolella aitaa, noin pari tai korkeintaan kolme syltä riihestä.

Sinne lähti nyt Mikko laudasta tehty lapio olallaan ja kirves kädessään kahlailemaan ohuimpia paikkoja myöten kierrellen. Ei kestänytkään kauan, kun hän jo toi sieltä pirttiin yhden rautapohjaisen jalaksen. Hyväntuuleisen näköisenä hän laski sen olaitaan lattiaan ja sanoi:

— Kalu on halpa haltijaton, sanotaan, ja niin onkin. Tuommoinen reki joutuu rauniolle, kun pajut särkyvät.

Sen sanottuaan Mikko lähti noutamaan toista jalasta ja kun oli sen tuonut pirttiin, niin otti kirveen käteensä ja katosi metsään.

Aunokin tuli navetasta maitokiuluineen, ja kun näki reen jalakset lattialla, huudahti:

— No, tuossa se on tuonoinen unesi! Mikko on huoletellut reen puutetta, mutta tuossahan se on, ei muuta kuin sitoo kokoon. Aivanhan noita tavaroita rupeaa satamaan kuin taivaasta.

Samassa tuli Mikkokin pirttiin, kantamus rekipajuja ja sidevitsoja olallaan. Laskettuaan ne lattialle hän sanoi:

— Käypäs, Jertta, tuolta navetan takaa pinon rähilöstä hakemassa halkoja ja laita pirtti lämpiämään, jotta saadaan uunissa hautoa pajun kauloja.

Samassa hän rupesi katselemaan jalaksia, olivatko kaplaat kiinni. Terveethän ne olivat. Ruvetessaan laittamaan jalaksia hammaspuuhun Mikko itsekseen sanoi: — Siinä ei näy olleen sepipajuja, ja kun hevonen on raskaan kuorman alla, vieläpä sulassa maassa, aisalla vääntänyt syrjään, niin on pajuille käynyt työksi ja ne ovat rusahtaneet. Jos olisi ollut sepipaju, niin reki olisi terve, mutta eipä se silloin olisikaan tässä. Tämmöinen rautapohja reki olisi kelvannut vaikka kenelle.

— Vaikka se olisi ollut kullalla kirjailtu, niin sitä ei olisi tiennyt kukaan, kun pojatkaan eivät neuvoneet minkäänmoisia kapineita huutokauppamiehille, sanoi Jertta, joka halkoja uuniin työntäessään kuuli Mikon arvelut. — Jos ne mitä kysyivät, niin kirosivat ja sanoivat: »Hakekaa, teillä on siihen aikaa». Huutokauppamiehet eivät näkyneet etsivänkään, kun näkivät, että jyvät ja perunat oli hävitetty — he eivät uskoneet mitään muutakaan toiselle kelpaavaa tavaraa olevan jälellä. Niinpä jäi saavikin navetan yliselle. Ei sekään niin kaiheessa ollut, ettei olisi löytynyt jos vähänkään olisi syrjäpaikkoja silmäillyt.

— Siinäpä onni potkaisi meitä, sanoi Mikko hyvillään ja rupesi roppelehtamaan rekeen pajuja. — Mutta se on ihmeellistä, kun se tuuli ei ole kattoja tainnut viedä mistään. Terveet näyttää olevan katot tuolla kylällä joka talossa, ja tuolla pajuja hakiessani silmäilin niittylatoja. Terveet näyttävät olevan katot tuollakin kyläläisten isolla niityllä… Se etu lienee ollut siitä perjantaisesta räntäsateesta. Se kun holvasi ne märiksi ja raskaiksi ja sitten toissayönä oli vähän kylmännyt, niin lujia niistä näkyy tulleen.

— Onnipa on, että niin on, sanoi Auno. — Se ei olisikaan lantin vahinko taloille, jos katot olisivat niittyladoilta menneet ja sitten semmoinen lumenpaljous täyttänyt ladot.

— Kyllä niissä lunta on sentään! Kyllä sitä ei isoa rakoa tarvitse, josta se sellaisella ilmalla lumi pääsee, mutta moninkerroin pahempihan olisi, jos katto puuttuisi.

Malla tuli ulkoa tunnustelemasta, jaksaako sitä lähteä kotiin, ja sanoi:

— Kävin tuota matkan suuntaa silmäilemässä, uskaltaisiko sitä lähteä paatostamaan kotimökille, ja kyllähän sitä muualta menee kun lähtee, mutta monissa nietoskohdissa se tulee nylä eteen. Niissä sitä joutuu uimasillaan vetäytymään.

— No elähän nyt kiirehdi, Malla, sanoi Mikko, kun tästä saadaan reki ja minä pistäydyn tuolla kylällä, — ehkäpä saan sieltä valjaita — niin panemme ruunan reen eteen, ja kyllä siihen sitten rantu saadaan. Vien perille asti.

— Sehän tuo on sitä parempi, sanoi Malla hyvillään. — Nämä kengät ovatkin niin lyhytvartiset räppöset, ettei paljoa tarvitsekaan lunta ennenkuin näihin yltä menee.

Malla näki nyt Aunon menevän navettaan ja hän lähti Aunon avuksi, kunnes Mikko joutuisi lähtemään.

Päivä alkoi jo käydä puolen rintaan. Taivas oli ylt'yleensä hienossa sileässä pilvenkihnassa. Aurinko näkyä ullotti kuin sumun läpi, ja koko ilma näytti olevan hienoa untuvaa täynnä. Mikko oli saanut kylältä hevoselleen valjaat ja kopperehti sitä kiireimmän kautta valjaisiin. Malla tuli Aunon saattamana reen luokse ja istui rekeen. Mikkokin sai ohjakset suoriksi, ohjasi hevosen tielle, istahti reen laidalle ja sanoi:

— Nyt näkyy ilma muuttuvan. Saattaa käydä niinkin, että tämä lumi sulaa vielä pois. Pitää minunkin ruveta liikkumaan hevosella, jotta saadaan ne elämisen vähät sieltä autiosta mökistä kotiin ja puitakin kotiin. Ken tietää, jos vielä pitkäkin kelirikko tulee.

— Eihän sitä tiedä. Eihän sitä tiedä muuta kuin sen minkä näkee, sanoi Malla. — Tässä Mäkelässä ja ylipäätään koko kylällä ei kelirikko saa suurta kummaa, kun on niityt likellä ja kovat maat puumetsiin.

— Saahan sitä kyllä sulallakin siksi että aikaan tulee, mutta lumikelihän se parempi olisi kun ei ole niitä kärryteitä, sanoi Mikko, kaivoi tupakkaneuvot taskustaan, sytytti piippunsa ja rauhallisena veteli piippuaan ruunan kävellä kupsutellessa melkein polveen yltävässä lumessa.

Pitkän äänettömyyden perästä Malla sanoi:

— Minä sitä en oikein usko, että tämä lumi tänä syksynä enää sulaa kaikki, kun tässä metsän sisässäkin, johon ei tuuli ole tuonut eikä tästä vienyt, on melkein hevosella polveen.

— Elähän sano, virkkoi Mikko katsellen taivaalle. — Vettä tuntuu jo vihmovan, puoleltapäivin näkyy lientyvän satamaan: ei näy aurinkoakaan enää, ja koko ilma on niin raskaan näköinen. Kun näin tuuman takeesta aloittaa sateen, niin sitä saattaa kestää kauankin, ja heti se tuommoiseen hätylumeen toki tehoaakin, kun alla on sitäpaitsi vielä sula ja kesän jäleltä lämmin maa. Jos rupeaa etelästä raskaasti tuulemaan ja satamaan, niin siinä lumi joutuu kahden tulen väliin. Nyt on toista kuin keväällä. Keväällä on lumen alla kylmä, routainen maa, joka ei anna pienintäkään apua lumen sulamiselle altapäin. Sulamisen täytyy tapahtua yksinomaan päältäpäin.

— Mutta silloin on päivä pitempi ja auringon paiste voimakkaampi.

— Auringonpaisteella se ei nyt sula, vaan se sulaa vesisateella ja etelätuulella. Jos vettä rupeaa oikein lätisten satamaan, niin saatte nähdä, että tulevana pyhänä ollaan sulajalassa.

— Niin. Ihmeellisethän ne ovat Luojan työt. No nythän sitä päästään kotimökille ihan tuossa tulleessa paikassa. Tuossa tuon kuusen takana tienmutkassa on jo peltotilkun veräjä.

— Eihän sinne kovin pitkältä enää liene. Niinhän tämä päästiin kuin nauramalla, kun hevonen saatiin eteen. Mutta totta tosiaan, nythän rupeaa satamaan ihan uskolla, sanoi Mikko, kun rupesi suuria vesiä tulla lopistamaan alas ja taivas synkistyi mustaan, raskaaseen pilveen.