Produced by Tapio Riikonen

MOOSES JA HÄNEN HEVOSENSA

Romaani

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN

Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1920.

Ensimmäinen luku.

Mooses ei ollut vielä kymmenen vuoden vanha, kun hänen isänsä, Honkaniemen kestikievarin isäntä, eräänä huhtikuun kauniina aamuna kahvipöydässä istuessaan mielihyvillään sanoi: »Tuonne pieneen talliin on viime yönä ilmestynyt pieni hevonen, oikein sievä.»

— Sen tuloa se isä viime yön vartosikin, kun tuli ja meni. Pitääpä hakea sitten vehnästä pikku hevosen tuliaisiksi, sanoi emäntäkin mielissään hymyillen ja kaatoi kirkkaasta pannustaan uutta kahvia isännän kuppiin ja sen täytettyään lähti ulos.

Mooses oli vielä yöjäljeltään paitasillaan, kun kuultuaan isän ja äidin puheen kesken kahvikuppinsa juonnin hyppäsi pöydästä ja lähti juosta kirmaisemaan ulos, mutta palasi ovelta, kun isä kovasti sanoi: »Et saa mennä sinne talliin. Eppa näkyi pitävän sitä omanaan, se potkaisee sinua, kun sinne menet yksinäsi. Panehan housut ja kengät jalkaasi, niin näet sen sitten, kun minä lähden Epalle apetta tekemään.»

Mooses ei toista käskyä odottanut, vaan kiireimmiten suki housut ja kengät jalkoihinsa, veti nutun ylleen ja päähänsä pienen lippalakin, joka oli hänelle jo annettu kesälakiksi, tuli pöydän taakse isänsä luokse ja sormeaan suussaan pyöritellen kuiskasi: »Milloinka te lähdette Epalle appeen tekoon?»

— Kunhan tässä juon vielä kolmannen kupin kahvia, koska äiti näkyy tuovan vehnästä. Juodaan oikein vehnäskahvit pikku hevosen tuliaisiksi. Tyhjennähän sinäkin tuo kuppisi, kun äiti antaa vehnäsviipaleen ja panee lämmintä kahvia kuppiisi, äskeinen on siinä jo jäähtynyt.

Sen kuultuaan Mooses kiersi toiselle puolen pöytää, pani sokeria kuppiinsa ja vehnäspalastaan pureksien rupesi tyhjentämään kuppiaan niin kiireesti kuin taisi, jotta voisi kiirehtiä isää lähtemään talliin.

Isä sai kuitenkin ennemmin kuppinsa tyhjäksi ja sitten vasta, kun näki, että Mooses ryyppäsi viimeisen kahvinsa ja viimeinen suupala pulloili suussa, hän nousi pöydästä ja lähti pitkillä askelilla raskaasti kävellä vähnimään ulos, mistä Mooses arvasi, että nyt se menee talliin, ja kirmaisi isänsä jälkeen.

Tallin ovea aukaistaessa Mooses kiirehti isänsä eteen pujahtaakseen edellä talliin, mutta isä tarttui poikaa olkapäähän ja sanoi päättävästi:

— Pysyhän ulkona, kyllä sinä oveltakin sen näet, kunhan minä pääsen talliin.

Eppa olikin peräytynyt aivan lähelle tallin ovea, ja sen sivulla mustaharjainen ruunikko varsa pää ovea kohti pystypäisenä ja kirkassilmäisenä katsoi tulijoita. Mutta kauan se ei katsellut, ennenkuin työnsi sievän pilkkuotsaisen päänsä emänsä mahan alle ja lyhyttä mustajouhista häntäänsä teputtaen rupesi imemään.

Mooses katseli hetken silmät pyöreinä varsaa, mutta viimein kysyi ujosti: »Mistä se on tänne tullut tuo hevonen?»

— Eikö tuo maanhaltija liene tuota tuonut. Kenelläpä niitä muilla lienee tuommoisia hevosia, sanoi isä apetta hämmentäessään.

— Onko sillä maanhaltijalla paljonkin tuommoisia hevosia?

— Ei suinkaan sillä kovin monta liene, koskapa meillekään ei moneen vuoteen ole tuonut kuin nyt vasta tuon yhden.

— Kasvaako se tuon suuremmaksi?

— Kasvaa se sentään, koskapa tuo Eppa näkyy sitä ruokkivan ja kun minä teen hyvää apetta Epalle, sanoi isä painokkaasti jauhoja kaataessaan appeeseen.

— Kasvaako se tuon Osmon kokoiseksi?

— Ehkäpä se ei niin suureksi kasva, eikä sen tarvitsekaan Osmo-ruunan kokoiseksi kasvaa; jos Jepelinkin kokoiseksi kasvaa, niin on sitä siinäkin kokoa.

— Tehdäänkö tuolla pikkuhevosella kyytiä?

— Ei sillä tehdä kyytiä eikä tänä kesänä tehdä Epallakaan kyytiä, koska se näkyy tuota pikkuhevosta ruokkivan, sanoi isä apekoria nostaessaan tamman eteen.

Tamma tommasi suun täydeltä apetta ja jalkojaan tömistellen alkoi luihkaa vihaisesti siten osoittaakseen, että halusi jäädä varsansa kanssa kahden talliin.

Sen ymmärsi Mooseksen isäkin, hän painoi tallin oven kiinni ja lähti pirttiin. Isänsä jälkeen lähti Mooseskin astua lyllertämään ja kainosti kysyi: »Mistä minä löytäisin sen maanhaltijan, jotta saisin siltä itselleni tuommoisen hevosen?»

— Ei sillä ole eikä se pyynnöstä anna kenellekään hevosia. Kyllä sinä saat nimikoksesi tuon tuolta tallista, kunhan Eppa sitä jonkun ajan hallitsee.

Mooseksen rinta hytkähti ilosta, juoksujalassa hän kieppasi isänsä rinnalle ja kysyi iloisesti: »Mikä sen nimi on, tuon uuden hevosen?»

— Sen nimi saa olla Pilkka, kun sen otsassa on kuin sormenpäällä painettu valkea pilkka.

Vaikka Moosesta kielleltiinkin menemästä talliin, niin hän aina tuon tuostakin juosta vilkasi tallin luo, aukaisi oven ja ojentaen varsalle kättään ystävällisesti hoki: »Pilkka, Pilkka! Pilkka, Pilkka!»

Varsa ennen pitkää tottuikin siihen nimeensä ja aina kun se näki korkuisensa miehen tallin ovella hokemassa: »Pilkka, Pilkka!» niin se tuli uteliaana haistelemaan Mooseksen käsiä ja silloin Mooses sai silittää Pilkan kaunista päätä. Ja viikon vanhana se jo alkoi pieniä leivänhitusia syödä Mooseksen käsistä.

Mooseksesta oli enemmän kuin mieleen, kun hän sai kädestään syöttää Pilkalle leipää. Mooses piti elämänsä suurimpana onnena saada Pilkka kesyttymään niin, että kun hän leipäpalasta näyttäen varsalle sanoi: »Pilkka, Pilkka!», niin se tuli mihin hän tahtoi. Siitä se Mooses joka yö unissaankin puheli ja hoki: »Pilkka, Pilkka!»

Mooseksen isä osti kauppiaalta Moosekselle oman hevossuan, jolla Mooses sai Pilkkaa sukia, ja heti Pilkka siihen tottuikin, niin että antoi itseään sukia niin paljon kuin Mooses jaksoi sitä työtä tehdä. Mooses ei siihen sukimiseen työlästynyt, vaan usein hänen nähtiin olevan Pilkkaa kampaamassa. Kesän tullenkin, kun Eppa vietiin hakaan, Mooseskin viipyi siellä päiväkaudet ja unohti usein syöntinsäkin.

Mooseksesta ja Pilkasta tuli jokapäiväiset toverukset kesäksi ja talveksi ja vuosien kuluessa he yhtä rintaa varttuivat ja vahvistuivat kuin käsi kädessä, niin että kun Pilkka kykeni vetämään rekeä, niin Mooses kykeni panemaan sille kuorman ja ajamaan kotiin, ja jos sattui yksinäinen matkustaja olemaan kulussa, niin Mooses pienellä keveällä reellään viedä kiidätti sen toiseen kievariin, josta palatessa, jos sattui olemaan hyvä tie ja hyvä keli, Mooses antoi oriinsa harjoitella juoksuakin. Ja kun Pilkka oli kolmivuotias, uskoi Mooses omistavansa parhaan juoksijan koko sillä puolen maapalloa ja siitä hän puhui missä vain toisen ihmisen tapasi sekä kylässä että kotona. Siksipä tulikin ihmisille tavaksi Moosesta nähdessään puoli-ivalla sanoa: »Mooses ja hänen hevosensa».

Kun Pilkka oli tullut neljän vuoden vanhaksi, päätti Mooseksen isä kuohituttaa Pilkan, jotta se sitten saisi jäädä kotiin kaikeksi iäkseen, kun se kaikin puolin oli sekä talvi- että kesäajoissa mieluinen. Se päätös oli Mooseksen mielestä mitä parhain, vaikka rääkkäys, jota Pilkka tulisi kärsimään, tuntui hirvittävältä. Mutta kun Mooses toisaalti uskoi Pilkan olevan parhaan juoksijan täällä päin maailmaa, pelkäsi hän isänsä tuhansilla markoilla myövän hänen kauniin juoksijansa. Mutta kun kuuli Pilkan jäävän kotiin sen kuohitsemistempun avulla, niin ei hän vastustanut kuohimistakaan. Puhui vain isälleen, että kutsuttaisiin eläinlääkäri kuohitsemaan, jotta Pilkka ei tulisi liikoja kärsimään ja olisi samalla varmuus onnistumisesta.

Siihen tuumaan Mooseksen isä taipuikin ja niinpä eräänä huhtikuun kauniina päivänä, kun auringon paisteessa lumi kahisten suli ja purot kohisivat vaarojen notkoissa, eläinlääkäri ilmestyi Honkaniemen kievariin.

Mooses ei kuitenkaan hirvennyt olla näkemässä Pilkan kuohimista, vaan meni metsään, istui kuusen juurelle ja käsiään puristellen vaikeroi: »Voi Pilkka parka! Voi Pilkka parka!»

Kun Mooses arvasi, että nyt se teko on kotona tehty, niin hän palasi kotiin ja meni suoraa päätä talliin, missä tiesi Pilkan olevan. Mutta kun Mooses aukaisi tallin oven ja Pilkka näki Mooseksen, pääsi siltä surullisen haikea hirnahdus ja se alkoi kiekkua, että Mooses tulisi näkemään sen onnetonta kohtaloa.

Kun Mooses kuuli Pilkan surullisen hirnahduksen ja näki sen hätäisen kiekkumisen, herahti hänen silmännurkkiinsa kyyneleet ja hän kiirehti taputtelemaan Pilkan poskia.

Mooses ei ollut koskaan Pilkalle pahaa tehnyt, minkä vuoksi hevonen antoi Mooseksen hoitaa ja pestä haavoja mielensä mukaan ja eläinlääkärin neuvoja seuraten. Muutamassa viikossa Pilkan haavat paranivatkin aivan terveiksi, ja Mooseksen kaikeksi iloksi Pilkka oli yhtä hilpeä kuin ennenkin, vaikka ei kuitenkaan niin iloisesti itsekseen hirnunut kuin ennen.

Pilkka oli vasta neljän viikon vanha ruuna, kun kylästä kylään levisi aivan kulovalkean tavalla tieto, että uusi kenraalikuvernööri tänä kesänä matkustaa ympäri Suomen. Moni toivoi pääsevänsä sitä näkemään, mutta Honkaniemen isäntä sanoi huokaisten: »Parempi olisi kuningas kuulumassa kuin näkymässä, on vanha sananlasku. Kyllä ne silloin kestikievarien hevosparat tarkenevat.»

— Pilkkaa ei anneta niitten eteen, kiirehti Mooses sanomaan, kun näki isänsä niin huolestuneeksi kaikkien kestikievarihevosten puolesta.

— Pilkasta ei ole puhettakaan, on niissä vetämistä vanhemmillekin hevosille, sanoi isäntä varmasti.

Se tuntui Mooseksesta hyvältä, mutta mielessään hän kuitenkin toivoi Osmolla tai Saikalla pääsevänsä kyytiin, ehkäpä ne isot herrat antaisivat juomarahojakin, jotka isä ehkä antaa hänelle itselleen, kuten ennenkin on joskus tehnyt.

Eipä ollutkaan aikaa monta päivää, kun jo eräänä toukokuun aamupäivänä Tepaston nimismies vaahtoisella hevosella ajaa karautti Honkaniemen kartanolle, missä isäntä sattui olemaan juuri kuin häntä vastaanottamassa.

Ennenkuin nimismies kärryistäkään laskeutui alas hän jo puoleksi huutaen ja käskevällä äänellä sanoi: »Kuulkaas isäntä! Läänin kuvernööri sähkötti minulle tänään, että ylihuomenna tämän kuun kymmenentenä päivänä kenraalikuvernööri seurueineen matkustaa tätä kautta ja pitää olla viisi hyvää hevosta varattuna sitä varten. Hän tulee tämän kuun yhdeksäntenä päivänä Tepaston kirkolle yöksi ja kymmenentenä matkustaa Jonkereen kirkolle, missä läänin kuvernööri on häntä vastassa. Lietolan kuvernööri seuraa sitä Tepastoon asti ja palaa siitä, joten minä tulen kenraalikuvernööriä kuvernöörinviran puolesta seuraamaan Jonkereelle asti. Minun täytyy kerjetä viedä tämä sanoma vielä tänään Jonkereelle asti, jotta huomenna tietävät varustaa tarpeelliset hevoset, ja siis on kiire!» Sen sanottuaan nimismies hyppäsi kärryistään alas ja mennä hölkkäsi juosten pihan päässä olevaan vierashuoneeseen kirjoittamaan päiväkirjaan.

Nimismiehen poistuttua isäntä sanoi hieman ärtyisenä Moosekselle: »Sinä saat mennä kyytiin. Minä valjastan Saikka-ruunan.»

Sen sanottuaan hän kiirein askelin lähti talliin ja mennessään murisi: »Kaikki touhut tässä kiireimpänä touontekoaikana pitää olla! Nytkin Saikalla on aamurupeama auringon noususta asti kynnetty, ei ole vielä apettaan kerinnyt syödä, niin täytyy lähteä Jyskylään juuri kuin tulipalon sammutukseen.»

Nimismies oli jo kartanolla lähtöön valmiina, kun isäntä talutti Saikkaa kärryjen eteen ja valjastaessaan yhä mutisi: »Tuo talonpojan kiire se ei herrojen mielestä paljon maksa, kun kesäntulon takia on toukojen teko myöhästynyt tänne asti. Nyt vihdoin olisi päästy kylvön tekoon, niin jo tuo touhu laitettiin, vuoden tärkeimpinä päivinä!»

— Ei se ole minun syyni, sanoi nimismies ja hyppäsi kärryihin, missä
Mooses jo istui kuskipukilla.

— En minä tuota sillä sanokaan, että se on teidän syynne, sanoi isäntä ja ojensi ohjakset Moosekselle.

Saatuaan ohjakset käsiinsä Mooses ropsautti perillä Saikkaa lautaselle, jolloin Saikka hyppäsi laukkaan niin että kohona tempautuivat kärryt perään. Saikkakin ymmärsi kiireen. Heti kun portista oikesi tielle, lähti omasta halustaan juoksemaan niin, että vaaleanharmaa pitkä harja leimusi ilmassa ja kärryjen pyörät yhtenä harmaana ja jyristen pyörivät perässä.

Honkaniemen majatalossa kuvernöörin määräyksen mukaan piti olla kaksi talon hevosta ja kaksi aputalon hevosta, mutta nyt tarvittiin kaikkiaan viisi, joten Pilkka joutui viidenneksi. Pilkan sijaan koetettiin saada kylästä hevonen, mutta kun oli kiirein kylvöaika, niin ei saatu mistään.

Oltiin jo puolenpäivän rinnassa toukokuun kymmenentenä päivänä, kun kenraalikuvernöörin matkue saapui Honkaniemen kartanolle hevoset vallan valkeassa vaahdossa ja muutamat verta päristäen. Hevosten palauttaja, puolikasvuinen poikanen, hyppäsi kiroillen ja vihasta puhisten riipomaan hevosia aisoista irti.

Etumaisena olivat nelipyöräiset kuomupäälliset vaunut, joiden kuomun perällä kaksi tähtiotsaista kirkasnappista, helarintaista miestä puoleksi makuullaan rötkötti. Turvottuneet karkeat kasvot olivat jäykän totisina ja puoleksi ulos pullistuneet silmät muljottivat melkein liikkumattomina päässä. Näytti kuin ne eivät tajuaisi eivätkä tahtoisikaan tajuta tällä kulmakunnalla yhtään mitään. Jäljestäajajat, tähtiotsaiset ja kirkasnappiset herrat, nousivat kärryistään, toinen heistä kiirehti nimismiehen ja kuskien kanssa toimittamaan hevosten laittoa aisoihin ja toinen herroista meni vierashuoneeseen, josta hetken perästä palattuaan puoleksi vihaisesti sanoi hevostensa luona häärivälle kyytipojalle: »Tuolla pöydällä on kyytirahat, peri sieltä rahasi.»

Nyt olivat hevoset aisoissa, Osmo ja Saikka vaunujen edessä, ja vaunujen tuuteropäinen kuski alkoi niitä ohjata tielle. Aputalojen hevoset olivat toisten herrojen edessä, joitten kuskit kiirehtivät etumaisten jälkeen. Pilkka, kaikista komein hevonen, joutui nimismiehen eteen ja sen ohjaksia nimismiehen käteen ojentaessaan isäntä sanoi: »Tämä on nuori ja vasta leikattu hevonen, niin koettakaa pitää armontaiten. Vastamaissa annatte väliin kävellä, kyllä se sitten myötämaissa tavoittaa toiset.»

Nimismies nyökäytti tähtiotsaista päätään ja sanoi: »Kyllä, kyllä», ja sen sanottuaan ohjasi hevosensa toisten jälkeen. Mutta portilla Pilkkaa tielle oikaistessaan ivallisesti hymähti ja tuskin kuuluvasti sanoi: »Ukko säälii tätä kukkaansa, mutta kyllä se tänä päivänä kuitenkin ensi kerran höyryää, ennenkuin ollaan Jyskylässä.»

Mooses, jonka nimismies oli jo hevosta valjastettaessa komentanut taakseen erään matka-arkun päälle istumaan, jyrkästi sanoi kuultuaan nimismiehen ilkeämielisen uhkauksen: »Tämä Pilkka on minun nimikkoni, minä en anna ajaa liiaksi.»

— Hm. Vai et sinä anna ajaa. Tässäpähän nähdään, sanoi nimismies ja voimainsa takaa riuhtaisi Pilkan ohjaksia antaakseen Pilkan varsin tuntea, että nyt ovatkin ohjakset miehisen miehen käsissä, ja samalla näyttääkseen Moosekselle, miten hän tohti tehdä.

Kaikki ihmiset, mitä vain talossa oli, kiirehtivät portille katsomaan menijöitä ja näkivät, miten kuskien pitkävartiset piiskat huiskivat ilmassa ja nahkaiset letikkosiimat vinkuen läiskähtelivät hevosten selkiin. Matkue lähti etenemään kuin tuulispään ajamana, niin että poro kuivasta maantiestä pöllyten nousi ja tomupilveen peittyi koko matkue. Etenevä ratasten jyrinä vain enää kuului.

Honkaniemen isäntä pudisti vihaisesti päätään ja hampaitaan yhteen kiristäen sanoi: »Ei tule nyt hyvää. Itseni sittenkin olisi pitänyt lähteä.»

Tepaston hevosten palauttajakin oli katsomassa menijöitä ja hänkin hammasta purren sanoi: »Ne ovat koko mustalaisjoukkoa. Niillä on terveet kädet noilla kuskeilla. Myötäänsä niitten piiskat huiskavat ilmassa. Jos hevoset hyvin menevät, niin enempi pitäisi vain mennä. Myötämaat ja tasaiset ajetaan juosten minkä vain kavioista lähtee ja vastamäet laukalla ja yhä vain hevosia lyödään kuin vierasta sikaa. Verta rupesikin tuo meidän Valko ja Törmälän Hiiro päristämään jo loppumatkalla ja olisivat kaatuneet, jos vielä olisi parikaan kilometriä ollut matkaa. Jokainen luunsolmu vapisi kuin virrassa, kun tuossa aisoista riisuin. Joutaisivat olla siellä missä ei silmä näe eikä korva kuule.»

— Voi sittenkin, kun en tullut itse lähteneeksi. Menettävät ne ainakin tuon Pilkan. Vasta leikattu ja nuori hento varsa, sanoi isäntä haikeasti ja lähti palaamaan portilta kotiinsa.

— Mitä se sitten auttaisi, jos te olisitte nimismiestä kyydissä. Tuo rötköjoukko kun ajaa edellä, niin nimismies painaa perässä, sanoi Tepaston hevosten palauttaja.

Honkaniemen isäntä punalsi vihaisesti päätään ja hammasta purren sanoi: »Minä saisin yhdeltä nimismieheltä ohjakset käsiini ja ne pysyisivät näissä hankasissa, vaan eihän tuota edeltäpäin usko ihmisiä seitsenpäisiksi perkeleiksi.»

Kylmä hiki kihosi Honkaniemen isännän otsaan ja ähkien ja hammasta purren hän käveli pihansa vaiheilla sinne ja tänne kykenemättä menemään mihinkään työhön.

Emäntä koetti lohdutella, että eihän sitä nyt vielä tiedä niin kovin huolehtia eikä hätäillä ennenkuin hätä näkyy. Lopussahan se vasta kiitos seisoo. Onhan Mooses Pilkalla jo ennenkin Jyskylään ja Jyskylästä tänne ajanut puolessatoista tunnissa. Lentämällä kai ne kulkevat, jos vielä vähemmässä ajassa pääsevät.

— Kyllä Mooses on ajanut omilla keveillä kärryillä, mutta nimismiehen tämänpäiväinen kuorma on kuin rahtikuorma. Siinä on senkin seitsemän arkkua ja törppöä, niitten kirjarintain matkatarpeita lienevät, ja se se minua huolettaa. Sen kuorman edessä ei Pilkka jaksa täyttä ravia juosta, sanoi isäntä yhä vain hammasta purren ja päätään punallellen.

Kenraalikuvernöörin matkue kulki, niinkuin Tepaston kyytipoika oli sanonutkin, myötämaat ja tasaiset juosten minkä vain kavioista lähti ja vastamaat nelistämällä. Ei ollut matka vielä puolessa, kun Pilkkakin rupesi vaahtoamaan ja Mooses vaikeroiden sanoi:

— Älkää nyt niin kovin ajako. Antakaa tässä vastamaassa hieman kävellä, että saisi huokaista. Jättäkööt kun jättänevät.

— Hiki on hevosen väkeä, vaahti varsan kunniata. Antaa sen kerran vaahdota, sanoi nimismies ylpeästi ja riuhtaisi ohjaksia, vaikka Pilkka meni toisten perässä itsestään.

Mutta eräässä pitkässä vastamäessä laukatessa rupesivat Pilkan leikkaushaavat ratkeamaan liiasta ponnistuksesta. Silloin tuli Pilkalle itselleen hätä. Se kun tiesi Mooseksen olevan matkassa, niin rupesi kiekkumaan ja koetti katsoa jälkeensä.

Sen huomasi Mooses ja sanoi hätäisesti: »Sillä on nyt joku vika, ei se ilman noin. Antakaa nyt seisoa, katsotaan mikä sen on.»

Nimismies otti viereltään pitkävartisen palmikkoruoskansa, kurautti sillä Pilkkaa ihan korviin asti ja ävähti ylpeästi: »Valjaat ovat kunnossa ja tällä parannetaan muut viat.»

Pilkka kuitenkin kiekkumisellaan ja liikkeillään koetti näyttää, että ei voinut kulkea, mutta se sai vain uusia piiskan iskuja ja ohjasten riuhtomisia.

Kun Pilkka tunsi, että mistään ei ollut apua, niin se painoi päänsä alas ja rupesi laukkaamaan ja kun tunsi, ettei saattanut takajaloillaan enää juosta, niin laukkasi myötämäissäkin. Mutta kun kärryt Pilkan laukatessa myötämäissä nimismiehen mielestä kulkivat epämukavasti, niin se suututti nimismiestä. Hän nyt rupesi oikein työkseen asti ruoskimaan Pilkkaa ja repimään ohjaksia kiroillen, että »vai juoniisi sinä tässä rupeat. Taidat luulla olevasi poikasia kyydissä.» Mutta Pilkka vain painoi päänsä rintaansa eikä nostanut, vaikka nimismies kuinkakin riuhtoi. Laukkasi vain sekä myötä- että vastamäissä. Viimein rupesi Pilkka ihan yhtenään turskuttamaan ja päristelemään ja sakea veri roiskahti Pilkan sieraimista sen päristäessä tielle.

Mooseksen hätä tuli nyt korkeimmilleen. Itkien hän alkoi hätäillä:
»Tapatte te nyt hevosen. Älkää, hyvä herra, toki tappako Pilkkaa.
Antakaa seistä ja edes hieman huokaista.»

— Pidä suusi kiinni tai minä tukin turpasi. Kun ei kestäne niin katketkoon. Tällä ei ole sielua, ärjäisi nimismies ja entistä vihaisemmin löi hevosta.

Mooses ei voinut olla itkemättä ääneensä; hän tyrski itkua ja pyyteli: »Älkää nyt toki aivan tappako hevosta, näettehän tuon, kun verta ihan myötään päristää.»

Nimismies kääntyi nyt Moosekseen päin ja takakäteen löi Moosesta vasten suuta ja ärjäisi: »Tukitko turpasi vai pitääkö lisätä!»

Mooseksenkin suusta ja nenästä rupesi tulemaan verta eikä Mooses uskaltanut enää ääneensä itkeä eikä rukoilla hevosensa puolesta. Hän painoi vain päänsä alas ja koetti tuhkia niin hiljaa kuin voi.

Päästiin viimein Jyskylän kartanolle, jossa piha oli puolillaan ihmisiä, miehiä ja vaimoja, lapsia ja vanhoja, jotka saatuaan tiedon kulkueesta olivat tulleet sitä kummaa katsomaan. Mutta enemmän kuin muu kumma veti ihmisten huomiota puoleensa se, että Honkaniemen Mooses kasvot veressä laskeutui nimismiehen kärryistä. Moni kiirehti kysymään: »Mikä sinulle on tullut, kun ihan verissä päin tulet taipaleelta?»

— Tuo löi, sanoi Mooses viitaten nimismieheen ja niellen itkuaan.

— Löi? Ja et antanut paremmin takaisin, kiljahti joku.

— Se ei olisi ollut lyönnillä hyvä. Minä olisin ottanut puukkoni ja katsonut, mitä herra on viimeksi syönyt, huudahti joku.

— Sen minäkin olisin tehnyt, sen minäkin olisin tehnyt, kuului joukosta toistamisia.

Tätä ei nimismies ollut kuulevinaan, meni vain hänen edellään ajaneen herran luokse, näytti sille kelloaan ja sanoi ihastuneesti: »Oli se hyvästi tultu. Puolessatoista tunnissa kaksikymmentäkolme ja puoli kilometriä.»

Sen sanottuaan nimismies rupesi komentamaan uusia hevosia aisoihin.

Mooses sai nyt Pilkkansa aisoista pois ja lähti taluttamaan tallin luokse sitoakseen sen kartanon aitaan kiinni ja hankkiakseen sille syömistä. Mutta kun Pilkka taluttaessa niin jäykän näköisesti veti takajalkojaan, niin ihmiset rupesivat tarkastelemaan, mikä sillä onkaan, ja kummakseen näkivätkin, että Pilkalla leikkauksen kohdalla oli kummallinen pussi. Sitä tuli talon isäntäkin katsomaan ja kauhistuen sanoi: »Mennyt on siitä hevonen ja hyvä hevonen onkin, hevonen pitäjän parhaita. Siltä on leikkaushaavasta suolet tulleet nahan ja mahaseinämän väliin. Jos nahassa oleva haava olisi ratkennut, niin suolet olisivat solahtaneet tielle. Ei sitä pelasta mikään keino, kuoleman oma se on. Kun suolet tuossa pussissa rupeavat ajettumaan, niin siinä on loppu.»

Nimismies kun näki, että isäntäkin oli hevosta tarkastelemassa, niin otti kädellään isäntää olkapäästä ja käskevästi sanoi: »Hevosia aisoihin!»

Isäntä vihaisesti riuhtaisi leveitä hartioitaan ja melkein ärähtäen sanoi: »Aikaa Jumala loi eikä puhunut kiireestä mitään.» Sen sanottuaan hän kuitenkin lähti toimittamaan hevosia aisoihin. Kiljaisi pojilleen, että »Hiiro ja Voikko pannaan vaunujen eteen. Eskolan ruuna muitten ja Ketolan tamma muitten kärryjen eteen. Minä panen Harmin nimismiehen kärryjen eteen ja lähden itse kyytiin.»

Sen sanottuaan isäntä meni talliin ja kohta palasikin sieltä taluttaen silapäällistä Harmiaan, joka reippaasti käveli isännän perässä ja kärryjen luokse tultuaan ketterästi pyörähti aisoihin.

Hevosta valjastettaessa nimismies kylmästi sanoi: »Eikö ole jotakin poikasta, joka palauttaisi hevoset? Olisi keveämpi matkassa, kun tässä on noitten herrojen matkatarpeita.»

— Ei näy olevan poikasista teitä kyytiin, verissäpäin näkyvät tulevan taipaleelta, sanoi isäntä jyrisevällä äänellä. Liiat painot jätetään kartanolle. Tämä näkyy olevan rahtikuorma eikä kyytikuorma.

— Ei se käy laatuun, ne ovat noitten herrojen matkatarpeita ja minun huolenani on pysyttää ne matkassa.

Isäntä ei ollut sitä kuulevinaan, hän oli juuri saanut hevosensa aisoihin, kun kaksin käsin nykäisi ruskean huopahatun päässään aivan korviin asti, niin että suuret korvat ja päivän paahtama paljas paksu niska näkyi hatun liepeitten alta. Sitten nousi kuskipukille istumaan, vilkaisi jyrkästi nimismieheen ja sanoi: »Jos tahdotte seurata, niin nouskaa kärryihin. Minä lähden antamaan tietä toisille.»

Nimismies nousi kuitenkin kärryihin, mutta noustessaan sanoi vihaisesti, että kaikki sen kuulivat, että vaunut lähtevät edelle.

— Yhtä makeata on tie jäljestä kuin edelläkin, eivätkä meidän hevoset ole yhtä päivää varten luodut, sanoi isäntä ja nykäisi Harminsa lähtemään. Nimismies huusi ruotsiksi.

Kaikki herrat kääntyivät nyt kasvot tulistuneina katsomaan lähtijöitä ja se herra, joka aina päiväkirjasta ja kyytirahojen maksusta piti huolen, sieppasi povitaskustaan pienen mustakantisen kirjan ja hopealle välkkävän lyijykynän ja kärtyisesti kysyi: »Mikä tuon isännän nimi on?»

— Jörkki Jyskynen se on, sanoi hevosta valjastamassa oleva talonpoika matalalla ja hieman aralla äänellä.

— Se on kansan kesken sanottuna Jysky-Jörkki ja sen siitä saatte tunteakin, jos sitä rupeatte liiaksi komentamaan. Sen pää ei ole ensimmäiseksi verissä, kuului joukosta erään nuoren miehen ääni.

— Se poika ei tule itkien markkinoilta, kuului toisen miehen ääni, jota seurasi ivallinen naurun remahdus.

Kirjoittajaherra ei sitä näkynyt olevan kuulevinaan, pitkät mustat viikset näyttivät vain venyvän entistään pitemmiksi hänen kirjoittaessaan Jysky-Jörkin nimeä.

Samassa saatiin hevoset valjaihin ja vaunut lähtivät edellä painamaan tielle, mutta Harmi oli jo toisella virstalla kävellen nousemassa vastamäkeä kuten ainakin rahtikuorman vetäjä.

Mooseskin oli hetkeksi unohtanut hevosensa toisten lähtötouhun aikana ja tunsi mieluisen hytkäyksen povessaan nähdessään nimismiehen niin siipensä polttaneen näköisenä lähtevän Jysky-Jörkin matkaan. Mutta lähtijäin mentyä hän palasi Pilkkansa luokse, joka allapäin ja tuskaisesti nosteli takajalkojaan eikä vähääkään välittänyt Mooseksen lähenemisestä. Mooses haki nyt eväspussistaan leipää ja leipäpalasta hieroen Pilkan suuhun puheli: »Pilkka parka. Otahan kuitenkin suuhusi leipä, jos kuinkakin olet pahoillasi. Otahan toki. Älä nyt minulle ole niin ynseä, eihän minun ole syytä tähän sinun onnettomaan kohtaloosi. Otahan toki leipää suuhusi.»

Pilkka ei siitä virkistynyt, hampaat yhteen puristettuina, silmät elottoman näköisinä ja rävähtämättä allapäin vain seisoi, ja kun Mooses yhä puhutteli ja hieroi leipäpalasta ikeniin, niin turvallaan pukkasi Mooseksen kättä syrjään antaakseen siten tietää: »mene pois.» Takajalkojaan se aina tuskaisemmin ja tuskaisemmin nosteli ja siirteli paikasta toiseen.

Kaikki ihmiset keräytyivät Pilkan ympärille ja siunaillen katselivat sitä Pilkan mahan alle leikkauksen kohdalle laskeutunutta pussia, joka oli kova kuin kivi, ja jossa nahka kiilteli, niin oli pingoittunut jo tiukalle. Kaikki vakuuttivat isännän oikein sanoneen, että mennyt siitä on hevonen.

Moosekselta pääsi katkera itku ja itkua tuhkien hän sanoi: »Kun pääsisi edes kotiin. Ehkä isä hakisi katsomaan eläinlääkärin, joka on leikannutkin.»

— Tosiaankin, huudahti talon emäntä. — Vilkon pitää lähteä näitä terveitä hevosia viemään Honkaniemeen ja toimittamaan, että isäntä menee Niuvanniemeltä eläinlääkäriä hakemaan ja Mooses lähtee taluttamaan Pilkkaa, ehkäpä se hiljalleen mennä köntystää kotiin. Joudu heti ja mene kuin tulen sammutukseen. Huomenna postin mukana tulet takaisin.

Vilkko ei kauan siekaillut, kysyi vain Moosekselta, minkä hevosen jälkeen tämä luuli toisten parhaiten lähtevän, kun Pilkka kaikessa tapauksessa jää jälkeen.

— Kyllä luulen Osmon jälkeen paraiten lähtevän, sanoi Mooses ja alkoi päästellä Pilkkaa hänkin lähteäkseen sen kanssa yhteen matkaan. Mutta Vilkko vyyhtesi ja sitoi toisten hevosten ohjakset niiden siloihin, jotteivät päässeet valumaan jalkoihin, ja hyppäsi Osmon selkään sanoen iloisesti: »Minä olen kahden tunnin perästä Honkaniemessä, jos nuo toiset seuraavat perässä.»

Sen sanottuaan hän ohjasi Osmon tielle, ja kun ihmiset hätistivät toisia hevosia jälkeen, niin jytinä rupesi kuulumaan tieltä. Irtonaiset hevoset leimuavin harjoin, pystypäisinä, ikäänkuin riemuiten päästyään pahasta, lähtivät Osmon jälkeen juosta kopistamaan, kun Osmokin ihan itsestään pani parastaan päästäkseen mitä pikimmin kotiin.

Mooseskin lähti taluttamaan Pilkkaansa ja toivoi, että Pilkkakin
unohtaa vaivansa, tekee sekin parastaan päästäkseen kotiin. Mutta
Pilkka ei tahtonut päästä yli kartanon, takajalat olivat niin jäykät.
Taipaleelle Mooses kuitenkin lähti ja toivoi yhä, että vertyvät ne
Pilkan jalat, kunhan se alkaa kävellä.

Emäntäkin tuli portille katsomaan Mooseksen menoa ja seisoen kädet ristissä rinnoilla siunaili: »Hyvä Jumala sentään, miksi piti mennä hevonen. Se on marja Mooseksen mielestä. Jos tuo tuohon tautiin kuolee — se on näkynyt sitä pitävän kuin silmäteräänsä, kun on tänne aina joskus kyytiä tuonut. Ja satojen vahinko se on taloonkin. Totta on, kun sanotaan, että parempi on kuningas kuulumassa kuin näkymässä. Vaan kyllä siellä meidän ukko ei aja liiaksi. Kelloaan näkyi näyttävän nimismiehelle tuossa tiellä mennessään. Kun olisi Honkaniemen ukkokin itse lähtenyt kyytiin, niin ehkä ei olisi niin asiat. Riettaan orjat tekevät kunnottomille mitä tahtovat. Eipähän niillä liene tuntoa eikä sydäntä säälimään paremmin eläintä kuin ihmistäkään.»

Viimein vainion takana tien kääntyessä metsään Mooses katosi Pilkkoineen metsän suojaan, ja emäntäkin huokaisten sanoi: »Ehkä se kuitenkin hiljalleen pääsee kotiin, jo on kohta puolen virstaa kulkenut ja lämminhän nyt on ilma, ei nyt tule vilu miehelle eikä hevoselle, jos yöhönkin viipyy. No huomenna siitä postin mukana saadaan tieto, miten on asiat.»

Sen sanottuaan emäntä kääntyi takaisin ja kaikki muutkin Mooseksen jälkeen katsojat hajosivat.

Vähän yli kolmen virstan oli Mooses päässyt, kun Pilkka seisahtui ja valittaen yhähteli, siirsi takajalkansa enemmän taaksepäin ja hengitti vatsansa pohjasta asti, niin että koko ruumis huojui. Hetken perästä se heittäytyi pitkäkseen ja rupesi tuskaisesti pieksäytymään.

Mooses ei kuitenkaan luullut asiain niin pahasti olevan kuin ne olivat, piteli vain ohjaksista ja puhutteli: »Piehtaroimaanko sinä nyt rupesit? Piehtaroi vain aivan kylliksesi siinä hiekkaisella tiellä. Etkö pääse toiselle kyljelle enää. Voi, voi, kuinka suuri on tuo pahka, ihan kuin suuri leili… Nousehan nyt jo pois, et näy pääsevän toiselle kyljellesi, vierit vielä tuonne ojaan. Nouse, nouse, aivanhan kohta vierit ojaan selkäpiillesi. Hyvä Jumala, menee se ojaan. Nouse, nouse, no etkö tottele, nouse, nouse! Voi, voi, voi! Meni se ojaan — voi, voi voi! Hyvä Jumala sentään! Voi voi!»

Pilkka oli vierinyt maantien ojaan ja Mooseksella ei ollut muuta tuumaa tulevata kuin lähteä takaisin Jyskylään.

Jyskylään tultuaan ja emännän tavattuaan Mooses itku kurkussa melkein parahtaen sanoi: »Se rupesi piehtaroimaan ja vieri tien ojaan selälleen, lähtekää toki nostamaan!»

— Tien ojaan selälleen, huudahti emäntä. Siinä sen loppu on. Onko se miten kaukana?

— Neljännellä virstalla.

Emäntä komensi kaikki ihmiset lähtemään, ja kymmenkunta miestä lähtikin juoksemaan minkä henki takaa käski. Juosta koetti emäntäkin, mutta rintaan rupesi koskemaan, niin että väliin piti kävellä, joten hän jäi viimeiseksi. Kun emäntä alkoi päästä neljännelle virstalle, niin silmät kiintyivät eteenpäin, hän luuli näkevänsä Pilkan jo tiellä kävelemässä Jyskylään päin hänen tullessaan paikalle. Tottahan ne kymmenen ihmistä nyt yhden hevosen nostavat ihan koppina ylös ja panevat jaloilleen. Mutta lähemmäksi tultuaan hän näki kaikkien seisovan toimettomina ja näkemän päähän he jo emännälle huusivat: »Se on kuollut. Se on kuollut.»

Tuli kuitenkin emäntäkin paikalle ja kun näki, että Pilkka oli liikkumattomana ojassa selällään, jalat puikoiksi työnnettynä ja kieli ulkona suusta, niin hän otsastaan hikeä pyyhkäistessään sanoi: »Valmis näkyy olevan. Niin oli kuin meidän ukko sanoikin, että mennyt on siitä hevonen.»

Mooses ei vieläkään ollut aivan selvillä tapahtumasta, hän vain nyki
Pilkan päätä ja hoki: »Nouse pois, nouse pois!»

Emäntä tarttui nyt Moosesta olkapäähän ja sanoi ystävällisesti: »Kuollut se on sinun Pilkkasi. Lähde nyt kotiisi viemään sanomata, jotta eivät eläinlääkäriä turhan päiten tänne asti kuljeta, mutta älä juokse itseäsi kuoliaaksi. Me riisumme Pilkalta siiat ja viemme kotiin.»

Mooses oli pökerryksissä kuin puusta pudonnut, ymmärsi kuitenkin emännän tarkoituksen ja lähti tuskaisesti voivotellen juosta kyhnyttelemään kotiinsapäin.

Yö oli jo melkein puolessa. Pohjoisella taivaanrannalla vain ruskoinen auringon hohde kumotti ja tulen loimon tapaisena kuvastui Honkajärven tyyneen kalvoon, kun Mooses väsyneenä ja kurjan näköisenä saapui kotiin. Nähdessään Mooseksen tulevan ilman hevosta kotiin Mooseksen äiti löi käsiään yhteen ja kauhistuen huudahti: »Niinpähän kävi kuin Jyskylän isäntä on sanonutkin, kuten Vilkko kertoi. Kuolluthan on Pilkka.»

— Kuollut on, kuului Mooseksen vapiseva ääni.

— Hyvä Jumala sentään, virkkoi Mooseksen äiti melkein itkien. Tuota se ennusti, kun koko ajan niitten tulo on peloittanut kuin kuolema, että jalkoihinsahan ne kaatavat ja niinpähän tekivätkin. Voi hyvä isä sentään! Turhaan meni vielä sitä lääkäriä hakemaan. Siitäkin vielä muun hyvän lisäksi kustannuksia syntyy. Sata markkaa meni kuohitsemisesta ja toisen perinee nyt täällä käynnistään. Voi voi! Kaikkia pitää nähdä.

Mooses oli jo itkenyt silmänsä kuiviksi, hän istui vain pirtin sivupenkillä kuin vieras ja nieleksi kurkkuunsa kohoavia karvaita paloja eikä näyttänyt tajuavan paljon mitään; ei heittänyt lakkia päästään, ei nuttua päältään, ei kenkiä jaloistaan, istui vain penkillä kuin kanto. Äiti viimein huomasi sen ja surren sanoi: »Poloinen sinuakin. Sinullahan on nälkä, minä tuon ruokaa.»

— Ei minulla ole nälkä, sanoi Mooses matalalla ja värisevällä äänellä.

— Oletko sitten missään syönyt?

— En ole. Mutta ei minulla ole nälkä, toisti yhä Mooses.

— No, ei suinkaan se sillä asia parane, että nälkään kuollaan, sanoi emäntä ja lähti kiirein askelin toisiin huoneisiin. Ja hetken perästä hän toi sieltä leivän, voilautasen ja viilihulikan pirtin pöydälle ja kehoitti Moosesta tulemaan syömään. Istuipa itsekin siihen pöydän taakse penkille ja alkoi tehdä voileipää Moosekselle mieliksi, vaikka ei hänkään ollut vielä iltastaan syönyt eikä tuntenut nälkää.

Kun Mooses näki äitinsä rupeavan syömään, hän tunsi povessaan syntyvän mieluisen ruoan halun ja tuli äitiään vastapäätä pöydän toiselle puolen istumaan, mutta ei muistanut ottaa lakkia päästään, vaikka ennen aina syömään ruvetessaan tempasi lakin päästään ja viskasi loukkoon.

Äiti näki, että Mooses oli niin pökerryksissä, ettei tiennyt elämästään. Ajatteli sanoa Moosekselle, että ota lakki päästäsi, mutta ei raskinut. Siitä muistutuksesta Mooseksen mieli ehkä niin nyrvähtäisi, ettei tulisi syönnistä tolkkua.

Mooses ja hänen äitinsä söivät vielä, kun isäntä eläinlääkärin kanssa ajaa karautti kartanolle ja kärryistä hypättyään puoleksi juosten meni talliin katsomaan oliko Pilkka siellä, mutta kun sitä ei siellä näkynyt, niin palasi yhtä kiireesti ja kehoitettuaan lääkäriä menemään vieraspuolelle tuli aivan juosten pirttiin. Ovella tullessaan hän jo kysyi, eikö Pilkka ole vielä tullut kotiin.

— Ei ole tullut eikä tule, sanoi emäntä tyynesti.

— Onko se sitten kuollut?

— Kuollut se on. Kolme virstaa vain on päässyt Jyskylästä tännepäin ja siihen kaatunut.

— Siihen kaatunut. Aivanko se sitten silmänräpäyksessä kuoli?

— Pieksäytyi se siinä tuskissaan. Pieksäytyessään vieri tien ojaan selälleen. Lähdin talosta hakemaan nostajia, niin sillaikaa oli kuollut, vaikka me aivan juosten tulimme, sanoi Mooses alakuloisesti.

Sen kuultuaan isäntä pyörähti ulos, meni vierashuoneeseen ja sanoi eläinlääkärille: »Se on kuollut. Kolmisen virstaa kuuluu vain päässeen Jyskylästä tännepäin. Turhaa oli vielä muun pahan lisäksi, että vaivasin teitä tänne.»

— Vai kuollut, sanoi eläinlääkäri ja nousi istualtaan kävelemään. Miettiväisen näköisenä hän sitten sikariaan poltellen pitkillä jaloillaan astua roikkaili, mutta hetken perästä virkkoi: »Vai kuoli. Kylläpä kuoli siinä liiaksi hyvä hevonen. Herrat saavat sen maksaa. Meidän on käytävä tarkastamassa, mihin tautiin se oikeastaan on kuollut. Se on paitsi sitä, että leikkaushaavat ovat ratkenneet, voinut saada verensyöksyn, koska se on verta päristänyt. Minulta saatte kirjallisen todistuksen, jonka viette oikeuteen. Jos nimittäin eivät mielisuosiolla maksaisi, niin kiittävät herrat, kun maksamalla pääsevät siitä lystistä. Pahimmassa tapauksessa saavat vielä hyvät sakot eläinrääkkäyksestä.»

Isännän sydän hytkähti somasti. Otti hänkin sikarin pöydällä olevasta laatikosta ja sytyttäessään sitä sanoi: »No, sittenhän tuo ei suon silmään menisi, vaikka saattaahan tuo käydä kuten sanotaan, että 'mikä suden suuhun se vatsaan.' Mutta koetettuaanhan sen paremmin näkee. Vaivainen kaikki kokee, kokenut kaikki näkee. Lähdetäänkö sitä sitten aivan tältä silmäänsä. Eikö ruveta ensin nukkumaan, kun on yö.»

— Kyllä sitä lähdetään nyt, sanoi lääkäri kopistellen sikarinsa päästä tuhkia pöydällä olevaan tuhkavatiin.

— Syömättä ei kuitenkaan lähdetä, sanoi isäntä ja pyörähti ulos ilmoittamaan emännälle, että tämä toisi ruokaa.

Emäntä oli iloisemmalla tuulella ruokaa laittaessaan lääkärille. Kyynelten jälkiä vain näkyi kasvoilla ja vaikeroiden hän puheli: »Kun tuosta saisi hinnan, ettei aivan menisi kuin suola suureen mereen, niin olisihan tuo mielestä vähän parempi. Vaikka ei sitä rahalla saa sijaan semmoista hevosta kuin Pilkka oli. Se oli niin kaikilta tavoiltaan mieluinen ja kaunis kuin maalattu kuva.»

— Oli se hyvä hevonen, sanoi lääkäri. Mutta hyvän ne maksavat siitä hinnankin, jos tulevat oikeuteen vedetyiksi eivätkä jo luonnossa maksane. Luulen kyllä, että nimismies toimittaa siitä maksun aivan hetikin, kun kuulee että minä olen sekautunut asiaan. Eivät kykene sanomaan leikkauksenkaan syyksi, kun minä olen sen leikannut.

— Minkähän verran noilta osaisi vaatia, sanoi emäntä hienosti hymyillen.

— Minä jos olisin vaatimassa, vaatisin ainakin tuhat markkaa. Ja jos nimismies ei sitä hyvällä suorittaisi ja joutuisin siltä venäläiseltä vaatimaan, jonka syy tämä onkin, niin vaatisin tuhat ruplaa, sanoi lääkäri hyvittääkseen emännän mieltä, kun näki kyynelten jälkiä tämän kasvoilla.

Emännältä pääsi nyt äänekäs nauru ja puoleksi huudahtaen hän sanoi: »Tuhat ruplaa! Neljätuhatta markkaa. Se tuo olisi jotakin, kahdeksan hevosen hinta. Viisisataahan Osmokin maksoi ja se on hyvä hevonen… Neljätuhatta markkaa! Sitten tuo Pilkka ei suonsilmään menisi, mutta voipihan tuo käydä niin, että herrat sotkevat tämänkin asian, kuten ne aina tekevät talonpojille.»

— Laki on laki niin herroille kuin talonpojillekin, sanoi lääkäri työntäessään paksua voileipää leveään suuhunsa.

Emäntä poistui nyt pirtin puoleen ja kun hän siellä kertoi lääkärin puheet, niin kaikkien kasvoista katosivat harmin väreet.

Ketterämpänä kuin tavallisesti ennen isäntä lähti Osmoa valjastamaan lääkärin kärryjen eteen ja ohjaksia käsissään pidellen seisoi Osmon vieressä, kun lääkäri oli vielä syömässä. Pitkin askelin tulla kähni lääkäri viimeistä palaansa pureskellen ja voimakkaalla hyppäyksellä nousi kärryihin, missä alkoi sytytellä sikaria palamaan. Isäntä nousi nyt kuskipukille ja pirahtipa pirtistä Mooseskin kärryjen kannalle istumaan.

Toinen luku.

Huomenen aurinko oli jo korkealla, melkein aamiaisten rinnalta paistoi
toukokuun helteinen päivä, kun palattiin Pilkan ruumista tarkastamasta.
Lääkäri kirjoitti nyt puolen isoa arkkia pitkän ruotsalaisen selityksen
Pilkan kuolemasta ja antaessaan sen isännän käteen sanoi varmasti:
»Kyllä se tuo tepsii.»

Isäntä otti mieluisesti hymyillen paperin lääkärin kädestä ja kiitellen kysyi: »Mitäs teidän vaivanne nyt tekisivät?»

— Kyllähän se tekee sata markkaa. Tekisi taksan mukaan enemmänkin, mutta sitten kun kauppanne hyvin onnistuu, niin annatte vähän lisää.

— Annan mielellänikin, sanoi isäntä aukaistessaan kaappinsa ja vetäessään sen laatikosta satamarkkasta, ja mieli tuntui somalta ja mukavalta, kun oli takana semmoinen aarre kuin se lääkärin todistus.

Huomispäivänä palasi nimismies kenraalikuvernööriä saattamasta ja oli alakuloinen kuin hännälle lyöty koira. Ja ennenkuin kukaan kerkesi virkkaa Pilkan kuolemasta mitään, nimismies kiirehti sanomaan: »Teillehän on tullut se onneton kumma, että on kuollut hevonen.»

— Niin se on tehnyt, ja se on teidän maksettava ja maksettava hyvällä, jos mielitte päästä suuremmista ikävyyksistä, sanoi isäntä jäykästi.

— Minun? Miten se minun on maksettava?

— Siten, että ajoitte liiaksi ja liian raskailla painoilla. Minulla on lääkärin todistus siitä, että se on liiasta ajosta kuollut, sävähti isäntä ja tulta säihkyivät tumman harmaat silmät.

— Hm. Minä liiaksi ajanut, sanoi nimismies. Enhän minä ajanut enempää kuin minkä edellämenijät antoivat tietä, enkähän minä voinut jäljelle jäädä, kun läänin kuvernööri oli määrännyt minut järjestyksenpidon sekä kaiken mahdollisuuden varalta seuraamaan niitä Jonkereelle asti. Jos hevosesta mielinette korvausta periä ja tehdä siitä kysymystä, niin se on tehtävä kenraalikuvernöörille eikä minulle. Kyllä minä olen siihen asiaan syytön kuin taivaan enkeli.

— Niinhän se on, että kun syyttää pukkia, niin pukki syyttää kiliä ja kili sanoo: mäkäkäkäkä, sanoi isäntä ivallisesti.

— Niin se on minun puolestani, kuten sanoin, että valitettavasti en sille mitään voi. Voittehan nostaa kysymyksen kenraalikuvernööriä vastaan, jos luulette syytä olevan, sanoi nimismies lauhkealla ja hieman alakuloisella äänellä.

— Miten ja millä tavalla siitä olisi kysymys tehtävä? kysyi isäntä hieman rauhoittuneemmalla äänellä, kun hänestäkin rupesi tuntumaan nimismiehen selitys oikealta.

— Lähettäkää lasku ja laskun mukana vaatimus hänen kotiinsa, sanoi nimismies. Jos se ei laskua maksa, niin on haastettava tänne Tepaston käräjiin, Muuta neuvoa oman asemani vuoksi en voi teille antaa. Onhan kaupungissa lakimiehiä ja asianajotoimistoja, joista saatte tarkempia neuvoja. Ja lakimiehen se hakemus on tehtäväkin, tuskinpa te itse osaisittekaan.

Isännän povessa tuntui somemmalta kuin koskaan ennen, kun kenraalikuvernöörille sai lähettää neljäntuhannen markan laskun ja sen ohessa ankaran vaatimuksen sen laskun maksamisesta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, otti vain sikarin, sytytti sen ja veteli siitä tavallista paksumpia savuja, väliin niisti aina sikarinsa päästä valkean harmaaksi palaneen karren pöydällä olevaan porovatiin, kuten oli nähnyt herrainkin tekevän.

Kun isäntäkään ei puhunut mitään, niin nimismies nousi istuimeltaan, nähtävästi lähteäkseen taipaleelle, vaikka ei vielä hevonenkaan ollut aisoissa. Mutta sitten hän ikäänkuin viimeiseksi sanakseen sanoi: »Se kuollut hevonen on teidän haudattava syvään hautaan, muuten se nyt lämpimimmän kesän aikaan voi levittää pahaa hajua ja eläimiin tauteja, pahimmassa tapauksessa ruttoakin. Senkin kustannuksen voitte merkitä laskuun.»

— Hm. No sittenhän sen voipi haudata vaikka kymmenen sylen syvyiseen hautaan, sanoi isäntä ja lähti valjastamaan hevosta, kun näki nimismiehen olevan lähtöpuuhissa.

Nyt Honkaniemen väen mieli ei pysynyt muualla, kuin siinä neljäntuhannen laskussa, joka lähetetään kenraalikuvernöörille. Emäntä se määritteli, mitä ylellisyystavaroita sitten ostetaan, kun rahat on saatu. Ensimmäinen ostettava oli makuukamarin seinälle kukkuva seinäkello, jonka viisaritaulu on kullanvärinen, ja rautainen vieterisänky, jonka kaiteet ja nupit ovat kullalla silatut.

Eikä kulunutkaan monta päivää, ennenkuin Honkaniemen isäntä lähti Jyhmälän kaupunkiin. Vilho Pyökäisen asioimistoimistossa laitettiin neljäntuhannen lasku, mihin hautauskustannuksia tuli vielä kaksi sataa, ja ankarin vaatimuksin paperit lähetettiin kenraalikuvernöörille. Somalta tuntui Honkaniemen isännän mielestä, kun itse varatuomari Vilho Pyökäinen sitä laajaa asiakirjakirjettä kiinni liimatessaan varmalla painolla sanoi: »Räpättämään rupeavat kenraalikuvernöörin silmät, kun näkee tuon kirjeen sisällön, se on siksi miehisen miehen kädestä lähtenyt. Ja pitää se semmoisille ollakin asiakirja tarpeeksi suolainen, eivät ne lasten laverruksia tottele, mutta tottelevat tuota. Sen minä sanon, että tottelee tuota vaikka itse seitsenpäinen.» Sen sanottuaan hän lähti itse viemään sitä kirjettä postiin, varsin näyttääkseen Honkaniemen isännälle, miten hän on toimelias asiassa.

Kun Honkaniemen isäntä oli Vilho Pyökäiselle antanut valtakirjan kenraalikuvernööriltä tulevan saatavan perimiseen ja kuittaamiseen, kävi hän nyt joka viikko siellä Pyökäisen toimistossa kysymässä, eivätkö jo ole tulleet rahat, mutta sieltä ei ollut tullut mitään tietoa eikä mitään vastausta kirjeisiin, vaikka Pyökäinen oli sinne jo monesti kirjoittanut. Nyt kun kesä alkoi viikko viikolta kulua, niin Honkaniemen isäntä toimitti Vilho Pyökäisen haastamaan kenraalikuvernöörin Tepaston syyskäräjiin ja ajamaan asian loppuun asti, mutta nyt sai Honkaniemen isäntä maksaa Pyökäiselle eturahoja kolmesataa markkaa.

Se ei vielä tuntunut Honkaniemen isännän mielestä neljään tuhanteen ja kahteen sataan suurtakaan koloa tekevän, ja keveältä tuntui mieli hänen ajaa köllötellessä heinäkuun helteisenä päivänä Jyhmälän kaupungista kotiin päin. Puoleksi makuullaan vain vollotti notkuvien vieterikärryjensä topatulla istuimella Osmon juosta hölkötellessä. Katseli vain taivaan korkeudessa leijailevia vaaleanruskeita pilviä ja niitten tasalla loikailevia tuskin näkyviä poutahaukkoja ja laulella hyräili puoleksi unohtuneita nuoruudenaikuisia lauluja.

* * * * *

Käräjät olivat Tepastossa olleet ja kihlakunnanoikeus oli Honkaniemen isännän ja kenraalikuvernöörin asiassa antanut päätöksensä ja oli Vilho Pyökäinen sen hankkinut itselleen siltä varalta, että jos Honkaniemeläinen ei tulisi sinne heti, niin hän menisi sitä viemään Honkaniemeen. Mutta Honkaniemeläinen tulikin juuri kuin käskettynä parhaaseen aikaan.

Pyökäinen oli nyt huolestuneen näköinen ja harvasanainen. Ei puhunut paljon mitään ennen kuin pöydältään otti käteensä paperin, jossa näkyi leimat. Sitten sanoi: »Täällä se nyt on kihlakunnanoikeuden päätös teidän asiastanne, mutta tämä ei ole hyvä minun eikä varmaan teidänkään mielestänne. Sen vuoksi ilmoitinkin tyytymättömyyteni tähän päätökseen. Olen ollut ihan sairas, kun tämä näin meni, vaikka eihän tuosta oikeastaan vielä tiedä ensimmäisestä hyvästä hyvästyä eikä ensimmäisestä pahasta pahastua, sillä senaattihan siitä vasta toden sanoo. Tämä päätös kuuluu näin.»

Sen sanottuaan Pyökäinen korjasi hopeasankaisia silmälasejaan päässään, ojentautui keinutuolissaan selkäkenoon, heitti kirjavat töppöskenkäiset jalkansa ristiin ja rupesi kovalla äänellä lukemaan.

'Kihlakunnanoikeus on tämän asian ottanut lopullisesti tutkiakseen ja on tullut toteennäytetyksi, että kysymyksen alainen kuollut hevonen ei ole ollut kenraalikuvernöörin vaunujen edessä, vaan on ollut joukon jälkimmäisenä ja että se on ollut vasta leikattu, joten se on kuollut leikkaushaavoihinsa eikä minkään liikanaisen ajon takia. Asian näin ollen kanne kumotaan ja kanteen nostaja Hemminki Honkaniemi tuomitaan kenraalikuvernööri Ivan Torsakoffille maksamaan kuluja viisisataa markkaa ja tämä päätös lunastamaan viidelläkymmenellä markalla.'

Sitten Pyökäinen viskasi vihaisesti paperin pöydälleen ja sanoi: »Semmoinen siitä tuli. Ette ilmoittaneet muita todistajiksi kuin Jyskyläisen poikineen siitä lujasta ajosta. Ja Jyskyläinen tuli jääviksi, kun se poikineen oli haastettu tänne käräjiin sopimattomasta käytöksestä. Niitä sakotettiin kumpaistakin kolmesataa markkaa. Minä vaadin asian lykkäämistä, mutta kun ei ollut yhtään todistajaa, niin minun vaatimustani ei otettu kuuleviin korviin. Mutta joka tapauksessa tämä asia on vedottava hovioikeuteen ja ilmoitettava uusia todistajia, jotta se tulee takaisin kihlakuntaan. Tottahan nyt kuitenkin lienee muitakin kuin Jyskyläinen poikineen, jotka voivat todistaa sen liika-ajon.»

Honkaniemen isännän tukeva ruumis vapisi kauttaaltaan ja värisevällä äänellä hän alakuloisesti sanoi:

— Olihan siinä Jyskylän kartanolla kartanon täysi ihmisiä, nuoria ja vanhoja, vaimoja ja miehiä, kun nimismies yhdelle niistä herroista näytti kelloaan ja ihastellen sanoi: 'Se oli hyvästi tultu, kun puolessatoista tunnissa kaksikymmentä kolme ja puoli virstaa.' Ja korkein määrä on taksassa tunti ja penikulma.

— No silloinhan teillä on todistajia, huudahti Pyökäinen. Sitten koppasi paperiliuskan ja lyijykynän pöydältään ja kysyi: »Ketä niistä ilmoitatte todistajaksi?»

— No Kinnulan Kalle, Kalle Kinnunen siinä oli aivan nimismiehen vieressä, kyllä se sen kuuli ja luulen, että muistaakin. Ja Kämäräisen Santeri, Santeri Kämäräinen, oli myös siinä ja onhan siinä kartanon täydeltä, olivat tulleet kummaa katsomaan. Siinä oli Hiltusen Ristokin, Risto Hiltunen. Siinä oli ollut Tuokkilan Iikkakin, Iikka Tuokkinen aivan lähellä, kyllä sekin oli kuullut ja muistaa, se on siksi teräväpäinen mies.

— No siinähän niitä nyt onkin, kun on jo neljä, sanoi Pyökäinen ja pani sen paperiliuskan sen käräjäin pöytäkirjan sisään, sitten heittäytyi taas keinutuolissaan selkäkenoon, heitti jalkansa ristiin ja varmalla äänellä sanoi: »Kyllä kääntyy kello lampaan kaulassa, kun nuo todistajat ilmoitetaan hovioikeuteen.»

— Eihän tuota osaa tuohon päätökseen tyytyä, kun häntä on lakitietä edemmäksikin. Eihän tuo surma tule tervaa karvaammaksi, käyköön sitten syvin tai matalin, sanoi Honkaniemen isäntä verkalleen ja hieman matalalla värisevällä äänellä.

— Ei mitenkään tuohon osaa tyytyä, toisti Pyökäinen. Kun asia on selvä kuin keväinen päivä, niin ei siihen toki osaa tyytyä. Eikä se olisi täälläkään näin mennyt, jos minulla olisi ollut tiedossa nämä todistajat, jotta olisin saanut haastaa tänne käräjiin, mutta kun saivat jääviksi minun todistajani, niin jäin aivan aseettomaksi ja tekivät mieluistaan. Mutta jälki se jääneen vetää. Hiljaa se härkä kyntää, mutta hyvän se jäljen tekee.

Sitten Pyökäinen otti puolen isoa arkkia paperia, kirjoitti siihen kolme riviä ja osoitti niitten alle paikan, mihin käski Honkaniemen isännän kirjoittaa nimensä.

Honkaniemen isäntä arvasi, että se on valtakirja, mikäpä kirja se muu voisi olla kuin valtakirja, kun siinä on kirjoitusta niin vähän. Hän ei kysellyt, mikä kirja se on, nousi istualtaan ja pöydän luokse tullessaan sanoi: »Minä en osaa kirjoittaa, minä pidän kynän nenästä.»

Pyökäinen otti nyt pitkävartisen kynänsä, osoitti sen sille asianomaiselle paikalle ja kun Honkaniemen isäntä tarttui kynän varren nenään, alkoi hiljalleen ja paksusti vedellä Hemminki Honkaniemen nimeä. Kun se oli tehty, Pyökäinen naurahtaen virkkoi: »Hyvähän siitä tuli. Kaksi miestähän kissankin nostaa, kun vain häntiä kestää.»

Sitten Pyökäinen tuli totiseksi ja hieman alakuloisesti sanoi: »Tämä käräjänkäynti se on semmoista leikkiä, että rahaa ja rahaa se vain vetää. Teillä pitäisi taas olla joku vähänen rahaa.»

— Minkä verran sitä pitäisi olla?

— No kyllä se nyt tarkasti pitäen kaksi sataa markkaa riittää.

— No onhan tuota sen verran ja eihän sillä ole sielua, sanoi isäntä lompakkoa povitaskustaan kaivaessaan. Hän veti siitä kaksi suoraltaan olevaa satamarkkasta ja heitti Pyökäisen eteen pöydälle ja rupesi lähtemään kotiinsa päin.

Syyskuun pilvinen ilta rupesi hämärtymään mustaksi yöksi. Pehmeät, harmaat, aivan puitten latvoille laskeutuvat pilvet hienosittain tihkuttelivat vettä. Ilma oli tumma, läpinäkymätön ja pimenevä, kuten Honkaniemen isännän mielikin lähtiessä Jyhmälän kaupungista kotiin päin. Mutta ei tuntunut haluttavan jäädä sinnekään yöksi. Hän nousi vain kärryihinsä ja käänsi Osmonsa taivalta kohti.

Osmo tapansa mukaan katkeamatta, kiirehtimättä juosta hölkötteli ja selkäkulkunen soi säännöllisessä tahdissa katkeamatta. Muuta ääntä siinä sateenvihmaisessa yössä ei kuulunut kuin kulkusen ääni ja ratasten katkeamatoin kahina hiekkaisesta tiestä, ja väkistenkin kiertyi Honkaniemen isännän mieleen äskeisen asian koko kuva. Nyt näkyi kuin avoimesta kirjasta se erehdys, että tuli annetuksi leikata Pilkka juuri tänä keväänä — sen olisi voinut tehdä vastakin — ja naapureitten kovuus, kun eivät antaneet hevosta Pilkan sijalle. Ja nyt koko tuo tavattoman tärkeä asia riippui kuin hienon hienosta rihmasäikeestä, voitiinko saada liiasta ajosta syytteeseen. Sekin säie siinä mustassa yössä katosi olemattomiin ja sitä mukaa kuin sateesta kastuva takki hartioilla kävi yhä raskaammaksi ja aina vain raskaammaksi raskautui mielikin. Eikä koskaan elämänsä aikana ollut Honkaniemen isäntä tullut niin raskaalla mielellä kotiinsa kuin nyt tänä syyskuun mustana yönä.

* * * * *

Niin kävi kuin Honkaniemen isännän mieli kaupungista palatessa ennustikin, että hovioikeus ja senaatti vahvistivat kihlakunnanoikeuden päätöksen ja vielä päälle päätteeksi senaatti tuomitsi kenraalikuvernöörille maksamaan lisiä kuluja viisi sataa markkaa. Ja Pyökäinen vaati vielä entisen lisäksi kolmesataa.

Nyt näytti Honkaniemeläisten mielestä siltä kuin koko maailma olisi kääntynyt ylösalaisin, pohjapuoli päällepäin, ja kuin olisi mahdoton elää.

* * * * *

Hevonen oli mennyt kuin kaivoon ja sen jäljessä viimeistä penniä myöten talon rahat, joita kymmeniä vuosia oli tavattomalla säästäväisyydellä kartutettu. Sen lisäksi ihmisten ylenkatse mustana painajaisena. Kun lähtivätkin herrojen kanssa käräjänkäyntiin! Tämän kaiken lisäksi kaikki kyydittävät tulivat entistä röyhkeämmiksi ja vaativaisemmiksi. Jokainen kyydittävä tiesi, että kievarin hevosen saa ajaa vaikka kuoliaaksi. Elämä oli nyt kaikin puolin kuin vastamäennousua: ylivoimaisin ponnistuksin eteenpäin mentävää.

Kolmas luku.

Oli jouluaattoaamu eräänä talvena. Tuleva joulukaan ei tuntunut joululta. Noustessaan ja sänkynsä laidalla istuen piippuaan sytyttäessään Honkaniemen isäntä sanoi alakuloisesti: »Huomenna se olisi joulu. Uskaltaisikohan sitä lähteä kirkkoon tältä samaiselta kievarin viralta, jos niitä taas sattuu joku puolikymmentä tai enemmän tulemaan. Ei ole kuka ostaisi tämän tilarähjän. Menisimme niin kauas, että ei kuu kuulisi eikä päivä näkisi.»

— Kukapa häntä ostaa, sanoi emäntäkin huolissaan. Tuo samainen homma on vienyt rappioon niin kartanon kuin pellotkin. Muitten maat kasvavat leipää, tämä kasvaa kukkaroheiniä ja päivänkakkaroita. Hevoset ja miehet kesänsä talvensa ovat tuon viran varrella. Ne markat, mitä saa, menevät kuin kuumille kiville elintarpeita ostaessa.

Mooses tunsi povessaan soman nytkähdyksen, kun kuuli isän ja äidin puhuvan maan kaupasta. Hän hyppäsi vuoteeltaan melkein kimpoamalla ja sanoi: »Minä lähden tänäpäivänä kylään. Illalla satoi nuoskaa ja nyt on suksikeli hyvä.»

— Mihinkä sitten? virkkoi äiti.

— Saunajärvelle, enon kotiin.

— Hupsista pussiin ja pussin suu auki! Sinä nyt pyhimmän päivän aikana enemmän kuin viiden penikulman päähän!

— Nyt on täyden kuun aika, ei nyt yö haittaa, otan palasen evästä mukaan. Huomen-aamuna näillä ajoin olen Saunajärvellä.

— Hyvä kun Siuruaan pääsisit nämä kolme penikulmaa tänä päivänä. Ja onhan tuo meno siinäkin.

— Siuruassa katson vasta eväspussiini. Sinne pyyhäisen ihan taakseni katsomatta.

— Somahan noista olisi sentään kuulla, myönsi emäntä. Ennenhän nuo pääsiäisen aikaan ovat täällä käyneet, mutta viime keväänä eivät käyneet pääsiäisenkään aikana.

Mooses koppelehti kenkiä jalkaansa, haki pyhävaatteensa ja sanoi: »Toimittakaahan minulle aamiaista, vaikkapa pyöräytätte talkkunaa ja leipäpalasen väliin voita ja lihapalasen evääkseni, niin minä lähden enkä ole yhden virstan selässä monta minuuttia.»

Äiti rupesi touhuamaan Moosekselle aamiaista ja lauhkeamielisenä puheli:

— Somahan noista on kuulla, kun vuosikausiin ei ole variskaan tuonut mitään viestiä. Ovat siellä niin kuin Jumalan selän takana. Mutta älä kuitenkaan ajattelekaan tänä päivänä kauemmaksi kuin Siuruaan. Siinä sitä onkin jo päivänmatkaa tarpeeksi. Tästä jo kolmatta penikulmaa Tepaston kirkolle, siitä pitkä penikulma Siuruan kylään. Siinä menet enosi luokse yöksi, viet Risto enollesi terveisiä, että vielä täällä pystyssä ollaan. Siitä lähdet huomen-aamuna päivää vasten.

— Se Risto enon talo on siellä niin syrjässä, sanoi Mooses. Minä menen niitä teitä, joita toissa talvena kuljettiin. Menen siitä Purolan kautta, siitä Purolan myllyn kautta työnnyn taipaleelle.

— Sinne kahden ja puolen penikulman talottomalle erämaan taipaleelle lähdet väsyneenä, uuvut vielä sinne ja joudut susien ruoaksi.

— Sinne lähden ja pohjoiseen osoittaa otavan pyrstö, kun olen jo
Saunajärven Kentässä Kentän ärhäköitä koiria haukuttamassa, sanoi
Mooses päättävästi ja hyppäsi harmaata kesänuttuaan vetämään ylleen,
vaikka ei ollut vielä syönytkään.

— Aivan kesätamineillasiko aiot lähteä, kun puolivillaiset housut on jalassa ja puolivillaisen takin otat, sanoi äiti terävästi katsoen Mooseksen vaatteisiin.

— Nämä ovat keveämmät kuin sarkaiset. Kyllä hiihtäjä saa hikensä, riihenpuija lämpimänsä, sanoi Mooses nuttuaan napittaessaan ja koetellessaan, oliko taskussa nenäliinaa, jolla lämpimän tullen voisi pyyhkiä hikeä otsasta. Sitten nouti etuhuoneesta pienen keveän laukkunsa, jossa hän aina kyytimatkoilla oli vähäistä evästään kuljettanut. Sen laukkunsa hän heitti pöydän luona olevalle rahille äitinsä eteen tämän tuodessa talkkunakuppia pöydälle ja sanoi: »Tuohon panette kämmenen laajuisen palasen leipää, sen väliin vähän voita ja hiiren verran lihaa tässä syöntiaikanani.»

Isäntä oli tällä aikaa ollut tallissa hevosia hoitamassa, tuli sieltä pirttiin ja kengistään lunta kopistellessaan sanoi: »Kyllä siellä nyt on hyvä keli. Riitettä on satanut tänäkin yönä, niin että aivan jään hileessä kahisee lumen päällys. Mutta sitähän huomen-aamuna ei kenelläkään ole aikomista kirkkoon, kun se Mooses lähtee suksimatkalle. Sitä kun pitää aina sen ainaisen sattuman varalta olla ainakin yhden miehen kotona.»

— Eihän tuo kirkko ole jäniksen pojaksi, tapaahan tuon vastakin. Menköön vain Mooses, kun sitä niin haluttaa, sanoi äiti rahilta kopatessaan Mooseksen laukun ja lähtiessään siihen panemaan evästä.

— Eihän tuo juuri ole kirkko jäniksen pojaksi, mukautti isäntäkin ja rupesi tupakan rouheita panemaan piippuunsa.

Oli vielä iltayö. Kentän nuori väki ja naapureista tulleet nuoret olivat loimottavan takkavalkean ääreen kokoutuneet joulutinan valantaan ja siinä iloisena seurana remusivat, kun Mooses hikisenä ja väsyneen näköisenä kaikkien yhteiseksi hämmästykseksi työntyi pirttiin ja kainosti virkkoi hyvänillan.

Nyt keskeytyi tinanvalanta ja jokainen nousi tervehtimään tulijaa ja kyselemään yhtä ja toista. Mutta kun tärkeimmät uutiset oli kyselty, niin aloitettiin tinanvalanta uudelleen ja Moosekselle toimitettiin joukon keskelle oma istuin. Ja kun ei oltu ennen Mooseksen tuloa kerjetty valaa kuin maanhaltijalle ja talon isännälle ja emännälle, niin nyt ensimmäiseksi valettiin Moosekselle, ja tuli oikein komea pystypäinen hevonen, niin täydellinen kuin maalattu kuva tai veistämällä tehty, jalatkin juoksevassa asennossa. Nyt syntyi yhteinen naurun remakka ja kädestä käteen se tinahevonen sai nyt kulkea. Siitä ennustettiin yhtä ja toista, eniten kuitenkin Mooseksen pikaista ja pitkää juohtomatkaa.

Viimein joku joukosta sanoi: »Tätä emme raskisi panna sulamaan, annettaisiin Mooseksen viedä kotiinsa vanhustenkin nähtäväksi, mutta ei ole muuta tinaa, tinanvalanta loppuisi.» Mutta ison Leppimäen Erkki sanoi: »Minulla on tinaa aivan kaikkien tarpeeksi, mutta se on kotona. Sen minä heti saan, kun hyppään suksilleni. Ei mene monta siunaaman aikaa ennenkuin tina on täällä.»

Sen sanottuaan Erkki nousi, koppasi penkiltä kintaansa ja kiirehti juosten ulos.

Niin tuli päätökseksi, että tinahevonen annetaan Moosekselle ja yhä sitä käsi kädeltä katseltiin ja kummeksittiin. Tänä loma-aikana kuitenkin talon tyttären mieleen johtui Mooseksen mahdollinen nälkä ja hän hyppäsi toimittamaan vieraalle ruokaa.

Ei ollut Mooses vielä päässyt syömästä, kun Erkki huohottaen syöksyi pirttiin ja tinatankoja taskustaan kaivaen sanoi: »Viivyinkö kauan?»

— Et viipynyt kauan, et viipynyt, et viipynyt, kuului jokaisen suusta.

Kun Mooses oli syönyt kylläkseen, kokoonnuttiin taas takassa loimottavan pystyvalkean ääreen.

Talon vanhin poika Viljami se oli valannan toimittajana, ja kun yksimielisesti oli päätetty ensiksi valaa talon tyttärelle Helmille, niin Viljami nyt sulaa tinaa vesiämpäriin kaataessaan sanoi kovasti: »Helmille.»

Helmi kääri nyt oikean hihansa ja kaikkien katsoessa vesiämpäriin nosti sieltä kehdossa makaavan lapsen kehtoineen ja kolmijalkaisen jakkaran sen vierellä. Kaikki rähähtivät nauramaan ja Leppimäen Erkki joutui sanomaan: »Lisää ja vahvista seurakuntaa!» Mutta Helmi sen nähtyään virkkoi: »Hyi, kun tuommoinen!» Ja heti saivatkin sen Helmin kädestä muut katsellakseen ja arvostellakseen. Joku siellä joukossa sanoi: »Mutta tuo kehdon liekuttaja ei saa nukkua, kun on tuo istuin kolmijalkainen, muuten se köljähtää kyljelleen kehdon viereen.» Sille nauraa remahdettiin yhteisesti, mutta kun nähtiin, että se ei miellyttänyt Helmiä, niin tina pantiin taas uudelleen sulamaan.

Kun kaikille oli valettu, sekä vieraille että talon väelle, valoi Viljami viimeiseksi itselleen ja nosti ämpärin pohjasta pitkän matkareen, minkä nähtyään huudahti iloisesti: »Pääsenkin markkinaan, näemmä!»

— Ei, vaan naimoihin, naimoihin, naimoihin, kuului joukosta yhteinen huuto.

— Ei, vaan markkinaan, väitti Viljami. Katsokaa, istun tuossa kuskipukilla turkin kaulus pystyssä, pohjoisesta käy pakkasviima. Täällä rekiperällä kyydittävät, ja nähkääs, tässä keskellä rekeä muuta kaupan tavaraa, lampaan ja vasikan nahkoja ja minkä mitäkin ja näettekös, eväsarkku tuossa kuskipukin vierellä.

— Ei, naimaeväsarkku se on, väitti yhä pienen Leppimäen Matti ottaessaan Viljamin kädestä tinaluonnosta. Sitä sitten kädestä käteen kuljetellen arvosteltiin ja katseltiin ja käänneltiin vielä pitkän aikaa, mutta takkavalkea rupesi riutumaan ja Helmi muistaen Mooseksen väsymyksen ei pannut tuleen enää vereksiä puita, joten se tinaluonnos sai jäädä semmoiseksi uudenvuoden aattoiltaan asti, jolloin taas päätettiin kokoontua uudelleen. Sitten vieraat onnellista joulua toivottaen lähtivät koteihinsa, ja kun Helmi oli Moosekselle saanut vuoteen, kallistuivat kaikki lepoon ja nukkuivat takkavalkean levittäessä vielä miellyttävää hohdettaan yli avaran huoneen.

Kentän isäntä ja emäntä olivat jo aattoaamuna puolessa öin lähteneet kirkolle ollakseen joulukirkossa ja tullakseen jouluiltana jo pois, vaikka olikin kolme pyhää. Nyt oli vain nuori väki Kentässä kotona. Talon poikia oli kolme, Viljami, Teemu ja Otto ja tyttöjä vain Helmi. Pojilla oli yhteinen viulu, jota he vuoroin kituuttivat. Viljamin soittaessa Helmi ja Otto tanssivatkin. Ja kun päivän kuluessa tuli sekä pienen että ison Leppimäen poikia ja tyttöjä, niin syntyi yleinen tanssi ja jytisi Kentän avaran pirtin rosoinen silta.

Mooses oli nuori, mutta nosti se Moosekseen ilkeän tunteen, sillä hän tiesi kotonaan isänsä lukevan päivän evankeliumia tai heleä-äänisen äidin kanssa laulavan jotakin jouluvirttä, ja viiden pienen sisaren hiljaa istuvan pöydän ympärillä.

Huomenna olivat kuitenkin isäntä ja emäntäkin kotona ja kun kaikki halutuimmat tiedot oli kyselty, niin Mooses sanoi hieman leikinsekaisesti: »Kun täällä kuuluu olevan niin äärettömän paljon lintuja, niin ettekö rupeaisi isäni kanssa vaihtamaan maita. Minä olisin niin mahdottoman halukas metsästäjä, ja sitäpaitsi se alituinen kyydinteko, kun usein on yöllä lähdettävä ja sikeimmästä unesta noustava, tuntuu niin ikävältä ja orjuuttavalta.»

— Mutta siitähän tulee rahaa, sitä ei täällä tule, sanoi isäntä vakavasti.

— Rahaa kyllä tulee kuin turkin hihasta. Kun on kolmelle haaralle kyyditys ja kolmatta penikulmaa on taival joka suunnalle, niin neljättä markkaa sitä aina reisusta heltii, mutta sittenkin se alituinen lähteminen maistuu puulta.

— Mutta isäsi ja äitisi ymmärtävät rahan arvon eivätkä välitä, vaikka sinusta vähän puulta maistuisikin, sanoi isäntä toisella suupielellään hieman nauraen.

— Kyllästyneeltäpä tuntuu isäkin, kun hänenkin täytyy aina väliin lähteä, kun ei raski renkiä pitää. Vanhuus alkaa hänellekin tulla ristiksi, vilustuvansa sanoo aina kuskipukilla istuessaan, vaikka on pitkävillainen turkki päällä ja huopatöppöset jaloissa.

— Täällä saisi kyllä yönsä maata. Ei tulisi herättelijää, mutta ei mahtane ukko eikä äitisikään vaihtaa niitä raha-ansioita tähän yönrauhaan, sanoi isäntä hieman hartioitaan kohauttaen.

— Kyllä luulen. Se nyt varsinkin tänä syksytalvena on ruvennut sitä vilustumistaan valittamaan.

Tämän puhelun kuullessaan talon pojat tulivat lähelle ja Viljami sanoi toimessaan: »Lähtekääpä todellakin, isä, Honkaniemen ukon kanssa vaihtaa porauttamaan maita, me emme laiskistu kyydintekoon, kun siitä saa rahaa.»

— Uskonpa, että turha on ajatellakaan sitä kauppaa. Miten he, jotka ovat ikänsä eläneet ihmisten ilmoilla, lähtisivät tänne erämaan uumeniin nälkää ja puutetta näkemään, kun siellä saa rahaa ja rahalla saa kaikkea mitä vain haluttaa, ja jos ollenkaan taipuisivat kauppaan, niin tahtoisivat varmaan niin paljon päällisiä, että sen velan alle ei voisi ruveta.

— Mutta yrittänyttä ei laiteta ja käynyttä ei käsketä. Lähtekäähän vain, isä, siellä käymään. Mooses pääsee reessä ja voitte viipyä vaikka uuteenvuoteen asti ja sivu siitäkin, jos niin tarvitaan. Ja jospa vielä tulisi kaupatkin.

— Onhan tämä niin iso tila, ehkä vähän isompikin kuin Honkaniemi.
Kukaties ei ukko kovinkaan paljon päällisiä tahtoisi, sanoi Mooses.

— Onhan tämä manttaalilleen lähes kymmenen kertaa niin suuri kuin Honkaniemi, mutta en usko Honkaniemen ukon tästä erämaan manttaalista paljoakaan välittävän, sillä ei ole mitään arvoa, sanoi isäntä päätään kääntäen toisaalle näyttääkseen sillä, että lopettaisivat koko puheen.

Mooses katsoi nyt ikkunasta ja sanoi: »En luule isän kovinkaan paljon tahtovan päällisiä. Onhan tuossa päivän puolella tuo järvikin yhtä soma kuin Honkajärvikin, vieläpä vähän isompikin, ja pellotkin niin tasaisia ja somia.»

— On siinä järvi ja siitä saa lohiakin enemmän kuin Honkajärvestä, sanoi emäntä yli pirtin.

— Ei minua lohet niinkään, vaan sen sijaan linnut, joita kuuluu näillä seuduin olevan aivan äärettömästi, kuten nämä pojat ovat kertoneet, sanoi Mooses hieman leikinsekaisesti.

— No, niitä sitä on, toisti emäntä. Nytkin melkein joka päivä näkee metsojoukkoja lentävän kuin varisparvia ikään. Kellä lienee hyvä pyssy ja hyvä taito ampua, niin ei ole keittämisen puutetta, mutta nämä meidän miehet siihen ampumiseen eivät ole kovinkaan harjautuneet. Syksyisin nuo liskuista ja satimista niitä kantavat niin, ettei tahdo sopia soille eikä mahtua maille. Tynnyri on nytkin vielä tuolla aitassa syksyllä suolattuja linnunlihoja, vaikka täkät on erotettu isoimmilta linnuilta pois ja paistettuna pantu korjuuseen. Mutta emmehän aamiaiseksi Moosekselle hoksanneet tuoda linnun täkkää, jos se hyvinkin olisi ollut halukas. Mutta tuodaan päivälliseksi Moosekselle, muut siihen ovat kyllästyneet, kun joka päivä saavat.

— Minä en usko että kyllästyisin linnun lihaan, vaikka söisin seitsemän kertaa päivässä, sanoi Mooses iloisesti.

— Sittenhän tämä on sinun talosi, juuri kuin laitettu, sanoi emäntä naurahtaen.

— Niin minustakin tuntuu, toisti Mooses ja somalta tuntui kun emäntä kertoi saatavan liiaksi lintuja.

* * * * *

Koko päivän olivat siinä nuoret ja vanhat puhuneet maan vaihtamisesta, lintumetsistä, kalavesistä, pelloista ja niityistä niin ahneesti, että pojatkin olivat unohtaneet viulunsa eikä koko päivänä kuulunut sen ääntä. Ja iltasella oli tullut päätökseksi, että huomenaamuna lähtee isäntä ja emäntä Honkaniemeen kyläilemään ja niin aikaisin, että kerkeävät Honkaniemeen yöksi. Siltä varalta laitettiinkin jo tänä iltana matkareki valmiiksi, että aamulla ei muuta kuin valjastaa vain hevonen eteen.

Honkaniemessä oli koko päivä puhuttu maan vaihetuksesta ja olisi jo tehty kaupatkin, mutta tuhannesta markasta oli vielä kiistaa, kun Honkaniemen isäntä tahtoi tuhat markkaa päällisiä. Ilta oli jo pimenemässä, kun kartanolla helähti vieraat kulkuset ja aisakello. Isäntä hyppäsi katsomaan ikkunasta ja hieman naurahtaen sanoi: »Kyyti on kartanolla. Saat nyt mennä kyytiin, että tunnet miten lysti on olla kestikievarin pitäjänä ja lähteä yötä myöten kyytiin.»

— Yö ei silmää kaiva, sanoi Kentän isäntä hypätessään istualtaan. Hän koppasi suuren turkkinsa naulasta ja saatuaan sen ylleen lähti valjastamaan hevostaan.

Kentän isäntä oli ajanut hyvin ja oli saanut markan juomarahaa, joten sai yhteensä viidettä markkaa. Palatessaan hän istui rentona rekensä perässä hevosen juosta hölkötellessä, ajatellen ja itsekseen puhellen: »Kun tuhat kyytiä tekee, niin saa jo viidettätuhatta markkaa, eikähän tässä hartioita pakota, istuskelee vain ja antaa hevosen hölkätä. Sillä on luiset jalat ja se on luotu lähtemään yöllä jos päivälläkin.» Tuntui, että ne tuhannen markan päälliset ovat pikemmin vähän kuin paljon, kun rahaa saa ihan kuin löytämällä, ihan väkisellä tuodaan taloon. Ajatteli vielä sitäkin, että kun Honkaniemi on ainoa taloinen talo pitkien talottomien taivalten keskessä, joten ei voi kestikievaria sijoittaa toisiin taloihin, niin on siitä pakko Tepaston kunnan maksaa enemmänkin kuin nyt. Nyt kuuluu olevan viisisataa vuodelta, mutta kahden vuoden perästä kuuluu tämä sitoumus loppuvan ja silloin kyllä osaa vaatia tuhat aina vuodelta, ja siltä oksalta itsestään pyörähtääkin se tuhat, mikä tarvitaan päällisiin.

Tätä ajatellessa nousi Kentän ukon poveen pelko, että Honkaniemen ukko jänistää ja hän peruuttaa puheensa. Tätä mahdollisuutta ajatteli Kentän ukko koko yön, niin ettei saanut unta vuoteellaankaan. Pelonsekaiset ajatukset harhailivat päässä. Todellako hän ensi kesänä asuisi täällä ja poimisi rahoja ja aina vain rahoja kyydittäviltään? Niinpä aamulla, kun kahvi oli valmis ja sekä vieraat että talonväki olivat kokoontuneet kahvipöydän ympärille, Kentän isäntä hieman pelonsekaisin mielin sanoi: »Minä yöllä reessä istuskellessani tulin päättäneeksi, että päällistän tätä tilaa sillä tuhannella markalla. Rahaapa tuota näkyy tulevan. Viidettä markkaa lähti kuin oksalta pudoten. Antoivat juomarahaa kun ajoin hyvin.»

Honkaniemen isäntä kurotti kätensä yli pöydän ja huudahti iloisesti:
»No tuohon käteen, olkoon menneeksi.» Seurasi yhteinen naurun remahdus.

Talon emäntäkin nauroi, niin että pullea rinta hytisi, ja sanoi: »Kun yön hautui, niin pehmeämmäksi tuli. Eilisen päivän siitä tuhannesta väkikarttua veditte, ja nyt se putosi kuin hyllyltä. Ehkäpä meidän ukkokin olisi puolet helpottanut, kun toinen olisi arvannut tinkiä, mutta nyt se etu on mennyt.»

— Menköön vain. Tehty seisoo. Ja nyt jos saataisiin viinaa, niin juotaisiin, että yksi kolmesta kuolisi, vaikka meidän joukostamme ei yksikään, sanoi Kentän ukko puoleksi huudahtaen.

— En ole ikinä viinapikaria huulelleni nostanut enkä nostaisi nytkään, vaikka olisi amme täynnä viinaa tuossa vierelläni, sanoi Honkamäen isäntä.

— Olen minä joskus ryypännyt päässäkin tuntumaan asti, mutta ei tuo minuakaan vielä ole jalkoihinsa kaatanut, sanoi Kentän ukko tyynesti ja rupesi toista kahvikuppia tyhjentämään.

Talon isäntä ei jatkanut keskustelua viinasta, ajatteli vain itsekseen, että kyllähän tässä ryyppytovereita saat, kun tähän tulet isännäksi, ja alkoi toimittaa, että Mooses lähtisi siltavoutia hakemaan kauppakirjain tekoon.

Mooses ei siekaillut, sukaisi puolivillaisen takkinsa ylleen, koppasi kintaansa, painoi lakkinsa syvempään päähänsä ja katosi juosten ulos. Mooseksen sisaret pinkaisivat akkunaan katsomaan Mooseksen lähtöä, kun se hyppäsi suksilleen ja kahdella sauvalla voimainsa takaa työnnälsi itseään jaloillaan potkaisten eteenpäin ja lähti juuri kuin ei mikään kohta koskisi maahan.

— Kyllä se Mooses nyt ei viikkoa viivy, ennenkuin on siltavoudin kotona kolmen ja puolen virstan päässä, sanoivat tytöt.

Nyt Mooseksen lähdettyä rupesivat isännät ja emännät tuumimaan irtaimen vaihtamista, kun oli niin pitkä tavarain muuttomatka. Ja kun Honkaniemessä ja Kentässä oli saman verran lehmiä ja lampaita, niin ne pantiin vastakkain, vaikka Kentän lehmät olivatkin myöhemmäksi kantavia kuin Honkaniemen lehmät. Samoin vaihdettiin näkemättä muukin irtain, niin että vain vaatteet jäivät vaihtamatta ja kirjansa ja kirjakaappinsa aikoi Honkaniemen isäntä viedä Kenttään, kun siellä ei ollut mitään kirjoja, vielä vähemmän kirjakaappia. Ja hevosia kun Kentässä ei ollut kuin kaksi, niin Honkaniemen isäntä päätti vanhan Osmonsa viedä mukanaan, joten Honkaniemeen tuli jäämään tavalliset kyytihevoset.

Neljäs luku.

Loppiaisen edellisinä päivinä päätettiin vaihtaa asuntoa. Ja niinpä loppiaisen väliyönä olikin Honkaniemessä tuliaistanssit, missä Viljami veljineen vuoroin soitti ja vuoroin tanssi Tepaston kirkonkylän punaposkisten tyttöjen kanssa niin, että loppiaissunnuntaina päivän valjetessa vielä jytisi Honkaniemen avaran pirtin honkainen silta. Kentän uudet asukkaat taas nyt loppiaisillan myöhäisenä hetkenä päästyään kotiin ja asettuessaan nukkumaan tunsivat rauhan enkelin siunaavan kehtolaulun ja vaipuivat uuvuttavaan uneen.

Kaikki ihmiset pitivät honkaniemeläisten maanvaihtoa yhtä tyhmänä tekona ja vieläkin tyhmempänä kuin käräjäin käyntiä kenraalikuvernöörin kanssa. Siinä meni rahat, mutta tässä meni maakin. Tämän tähden Honkaniemen muuten kelvollinen väki oli ihmisten mielistä kadonnut juuri kuin maahan haudatut. Heistä puhuttiin vain joku aika, kuten vainajista, mutta viikkojen kuluessa heidät unohdettiin niinkuin umpeen luotu hauta.

Vasta viiden vuoden kuluttua, kun Siuruan kylän ison Siikaniemen komea Anna, jolla oli paljon ja monesta pitäjästä kosijoita ja kaksikymmentä tuhatta markkaa perintöjä, oli Kentän Mooseksen kanssa vihitty avioliittoon, ruvettiin taas puhumaan yleisesti ja ihmettelemään, että Anna ei ollut kehenkään muuhun suostunut kuin tuohon erämaan uumenissa olevaan Moosekseen. Ja kirkolla käydessä ihmiset kehiytyivät Annan ympärille hänelle itselleenkin sitä ihmettelemään ja kummeksimaan. Mutta Anna sanoi aina ihmettelijöille, että hän tahtoi saada miehekseen työmiehen, joka maasta saa irti leivän. Se oli hänelle hyvä ja muille sai välttää. Kun Anna oli Siikaniemen ainoa tyttö, sai hän lähtiessään muun lisäksi viisi lehmää ja orihevosen, joka oli yhtä kaunis ja samannäköinen mustaharjainen pilkkaotsainen ruunikko kuin se muinoinen Pilkka. Koko väliajan tunsi Mooses olleensa hevosetta, mutta nyt oli Pilkka löydetty ja Mooses ristikin hevosen Pilkaksi, vaikka sen alkuperäinen nimi oli ollut Leiju. Paljon oli nyt Tepaston pappilan kartanolla pääsiäisaamuna katsojia, kun Mooses Annansa rinnalla rekiperässä istuen kiiltokarvaisella Pilkallaan ajaa karautti pappilan rekiliiterin eteen. Sen seinään hän kiersi taskustaan otetun ruuvin, sitoi siihen oriinsa ja levitti leveäraitaisen villaisen loimen selkään. Mutta ei se loimi saanut kauan olla liikuttamatta; pian tuli yksi ja toinen katsomaan ja kopeloimaan sen selkää. Siinä ei luuta tuntunut ja kirkasta tulta sähisivät karvat, kun kädellä silitti.

Aina milloin Mooses liikkui ihmisten ilmoilla, nähtiin hänen olevan matkassa hyvällä hevosella. Hyvät olivat hänen muutkin tamineensa, ja niin oli ihmisten kesken puhetta sen verran, että on siellä Saunajärvelläkin asukkaita, mutta kellään ei ollut halua käydä heitä katsomassa. Ainoastaan yksi ja toinen sukulainen tuli monen vuoden kuluttua tervehtimään.

* * * * *

Näin kuluivat vuodet ja vuosikymmenet ilman että tiedettiin mitään muuta, kuin että on siellä Saunajärven kolmessa talossa asukkaat. Vasta sitten vuosikymmenien perästä, kun tuli nälkäaika ja tuli tiedoksi, että Saunajärven Kentässä on useita satoja tynnyreitä rukiita, tuli puheeksi kansan kesken Saunajärven asukkaat ja Kentän ruisaitat. Ja kaikki huomasivat, että Honkaniemen väki oli varsinaisen elämänsä onnen löytänyt Saunajärven erämaan sydämestä.

Saunajärven Kentän pohjoispuolella melkein vainioista lähtien kohosi monia neliövirstoja laaja lehtoinen vaara, joka yhdessä päivän puolella olevan järven kanssa suojeli hallalta, niin että se ei tehnyt pienintäkään tuhoa Kentässä, vaikka se tuhosi koko Tepaston pitäjän ja monen muun pitäjän viljat. Tässä vaarassa oli Mooseksella joka vuosi halme, josta joka syksy puitiin monia kymmeniä tynnyrejä rukiita, vaikka pelloistakin saatiin aina täysi sato. Niinpä Kentän aitat vuosi vuodelta rupesivat täyttymään rukiista.

Tulipa Tepaston pitäjään isojako, kaikki kylät metsineen oli viitoitettava ja kartoitettava jakoa varten. Mutta Saunajärven talot olivat niin kaukana kruunun erämaan keskessä, etteivät minkään kylän tilukset sinne yltäneet, joten näille kolmelle talolle täytyi erämaan sisään mitata yhteinen kruununmaitten ympäröimä lohko. Saadakseen sen vaaran halmemaiksi otti Mooses nyt Kentälle manttaalia puolentoista manttaalia. Mutta vaaran rinteessä sijaitsevat Leppimäen talot nekin ottivat kukin puolentoista manttaalia, ettei Kentälle menisi koko vaara, vaikka niiltä halme jäikin viljelemättä. Tämä oli mieluista eräälle nuorelle maanmittarille, joka tuli Saunajärven lohkoa mittaamaan ja jakamaan taloille. Nyt maanmittari mittasi koko Lehtovaaran ja kun kruunun varoista hänelle, kuten kaikille maanmittareille, maksettiin tynnyrialoittain mittauspalkkaa, niin hän mittasi erämaan honkaisia kankaita, soita ja korpia, joissa ei siihen asti kirves ollut käynyt, penikulmittain joka talolle. Omistajista se näytti aivan turhalta. Maailma ei heidän mielestään seisonut niin kauan, että niitä tarvittaisiin, kun ei ollut siellä kuitenkaan paikkoja, joihin olisi voinut taloja perustaa, vaikka suuri Lainiojoki kulki lohkon halki. Järviäkin oli ylinen ja alinen Petäjäjärvi sen lohkon sisässä.

Kun maanmittarille piti olla työmiehet talon puolesta, niin tahtoivat isännät nurista siitä kauan kestävästä tarpeettomasta mittauksesta, mutta maanmittari vain sanoi: »Oma syynne, kun otitte niin paljon manttaalia, maata täytyy tulla sen mukaan. Suot ja rämeet kun ovat arvottomia ja nuokin louhiset kankaat ja vesiperäiset korvetkin aivan vähäarvoisia, niin maata täytyy olla laajalti.» Tähän täytyi tyytyä ja toimittaa vain tarpeen mukaan miehiä maanmittarin avuksi. Tuli se kuitenkin sen yhden kesän aikana mitatuksi ja somalta sitten tuntui, kun Lehtovaaraa suurin osa, kalavedet ja äärettömät lintumetsät olivat itsellä, eikä kruunun siihen ollut tekemistä mitään eikä kukaan muukaan voinut tulla isännöimään.

* * * * *

Viisien ja kymmenien vuosien kuluessa Kentän talo kasvoi ja vaurastui kaikin puolin, sitä mukaa kuin Mooseksen ja Annan omat lapset varttuivat vanhempiaan auttamaan. Nyt oli Mooseksella ja Annalla yhdeksän lasta niin aikuisina että tyttö, joka oli perheen nuorin, oli sekin jo äitinsä pituinen, vaikka ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista vuotta.

Nuori väki ei kasvuaikana pysynyt paikoillaan siellä erämaan sydämessä, vaan tahtoi ainakin kesäisin käydä muittenkin ihmisten ilmoilla. Niinpä eräänä talvena Kentän pojat ryhtyivät porrastamaan Siuruan kylälle suoraa tietä, joka oli ennen kulkenut sinne tänne mutkitellen ja rimpisoita kierrellen. Talvella he veistivät hongista hirret ja vetivät tien suunnalle, niin että tuli kaksi hirttä rinnan ja erittäin niskamiksi paksut pölkyt jokaiselle kolmelle sylelle, jotka kesän tullen laskettiin paikoilleen. Siten porrastettiin penikulmaiset suot ja korvet niin, että kahden ja puolen penikulman pituisen Siuruan taipaleen voi jalkaisin kulkea kuin parasta maantietä.

Nyt alkoi Saunajärvellä käydä muitakin ihmisiä ja Kentän oma postinkantajakin juosta hilkutteli sitä edestakaisin kolme kertaa viikossa. Postinkantajan täytyi kuitenkin heittää posti toiselle puolen järven sitä varten laitettuun laatikkoon, mutta hän nosti valkean lipun tankoon merkiksi, että tiedettiin tulla hakemaan. Niinpä nytkin eräänä kesäkuun helteisenä päivänä, kun oltiin ruismaata laittamassa kolmen hevosen, viiden miehen ja kolmen talon tyttären voimalla, nähtiin, että postin tuoja nuoralla riipaisi valkean liinan tankoon. Mutta samalla nähtiin, että siellä oli muitakin ihmisiä. Näkyipä tavallista paksumpikin olento hiljalleen liikkuvan viirin vaiheilla. Sitä seisahtuivat kaikki katsomaan ja joku sanoi: »Lehmäkinkö niillä on?» Kaikilta pääsi nauru, mutta ruvettiin katsomaan, huomaisivatko talossa-olijat tulijoita, jotta menisivät noutamaan. Samassa he kuitenkin näkivät, että Hetvi, talon miniä, juoksi rantaan ja kohta nähtiin Hetvin isommalla venheellä kuin millä tavallisesti postia haettiin, soutavan järven yli. Eikä kauan kestänyt, ennenkuin Hetvin nähtiin kahden veneessä istuvan ihmisen kanssa tulevan rantaan. Nähtiin talosta sinne työmiesten luokse lähtevän sen paksun ja muutenkin vankan olennon kävelemään ja silmänräpäykseksi seisahdettiin sitä katsomaan ja tunnustelemaan. Mutta Martta, joka oli tullut kaksi viikkoa sitten rippikoulusta, tunsi tulijan rovastiksi. Silloin kaikki tarttuivat työhönsä eivätkä piitanneet tulijasta sen enempää.

Pitkävartiset pieksusaappaat jaloissaan, harmaa laajapartainen hattu päässään ja väljä lumivalkea takki yllään, läheni rovasti koukkuperäistä kävelykeppiään kädessään pyöritellen, raskain askelin, hieman hymyillen tunkiota, missä isäntä Mooses suurella kuokalla kuokki mustaa muransekaista tunkiota ylhäältä alas ja toiset loivat kärryihin. Rovasti tuli nyt Mooseksen luokse ja toivotettuaan ensin hyvän päivän sanoi kättään ojentaen: »Taidatte olla talon isäntä, en luule teitä nähneeni ja lienettekö tekään nähnyt minua, minä olen teidän rovastinne.»

— Isännän nimeä tuota lienen kantavinani ja olen minä teidät kirkossa jonkun kerran nähnytkin, sanoi Mooses kuokan varteen käsillään nojaten ja hieman huohottaen. Sen sanottuaan hän yritti taas ruveta kuokkimaan, kun näki, että luomamiehiltä loppuu kuokittu. Mutta ikäänkuin jotakin muistaen hän kääntyi rovastiin ja virkkoi: »Olisi siellä tuolla talossa suojan tapaistakin levätä pitkän matkan kulkeneelle. Menette sinne, en jouda tulemaan teille seurantekoon, meillä on kiire työ ja jokaisella on oma paikkansa.»

— Eipähän tässä mitään niin kiirettä ole, sainhan jo levähtää venheessä, sanoi rovasti ja jäi katsomaan sitä työn kulkua, kun kahdella hevosella vedettiin lantaa sille sivulle, missä kyntäjä kolmannella hevosella kynti, ja kaksi naista ja yksi mies kyntäjän vaon sivulle kiireimmiten syyti lantaa hajalleen.

Sitten rovasti kääntyi katsomaan Mooseksen työtä ja sanoi: »Miksi sitä kuokitaan? Eikö sitä noin sulaa tunkiota voi kuokkimatta luoda kärryihin?»

— Ettekös näe, että tässä tunkiossa on kerroksittain suomutaa ja karjan lantaa, siksi se täytyy kuokkia ylhäältä alas, tässä sekautuu muta ja lanta, sanoi isäntä ja hartiavoimin kuokkia mäiskytti.

— Kyllä ymmärrän sen, mutta miksikä se niin paikalla tahdotaan kyntää peltoon, kuten näytään tekevän? — Siksi, ettei lanta saisi kuivua. Lannan pitää joutua peltoon, näin tuoreenaan kuin se on tunkiossa. Jokainen minuutti tämmöisenä kuumana poutapäivänä vähentää lannan voimaa, jos se on pellosta poissa hajallaan.

— Se lienee tottakin, mutta siellä meidän kylällä näkee lantakuormien olevan pellolla viikoittain hajoittamatta ja kyntämättä.