Produced by Tapio Riikonen

SATTUMUKSIA JÄNISLAHDELLA

Kirj.

Heikki Meriläinen

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.

1 LUKU.

Haapajärven itäisellä rannalla kivisen niemen päivän kaltavalla sivulla kepotti valkea-ikkunainen punaseksi maalattu mökki pienine peltotilkkuineen. Mökin kierti harvaksi ladottu lappa-aita, jonka päät parin sadan askeleen päässä toisistaan työntyivät pitkistä saloista tehtyinä juohteina Haapajärven syvään rantaan. Mökkiä kutsuttiin siitä syystä Jahtirannaksi, kun sen niemen vesakkaisella tyvellä asui paljon jäniksiä, joita Jänislahden kirkonkylän herrat kiirehtivät metsästämään aina kussa vaan rauhoitusaika loppui. Jahtirannan mökki oli Jänislahden pappilan maalla noin kolmisen tuhatta askelta pappilasta ja asui siinä leski kolmen lapsensa kanssa, jota nimitettiin Jahtirannan Kaisaksi. Vaikka mökki olikin kaikin puolin pappilan oma niin Jänislahden entinen rovasti oli Kaisan ottanut siihen turvattomain lastensa kanssa ilman mitään arentia tai muuta takamaksua. Mutta se rovasti oli kuollut ja uusi hänelle aivan tuntematoin rovasti oli näinä päivinä tuleva jonka mieltä hän asumiseensa nähden ei tiennyt. Siitä syystäpä Kaisan mieli näinä päivinä oli levottomampi kun moneen vuoteen. Väliin painui Kaisan mieli aina raskaaksikin ja kyyneleet vierähtivät kasvoille.

Luonnossakin oli nyt ihaninta mitä huhtikuun viimepäivinä voi olla. Varhaisen kesän helteiset päivät riuduttelivat tyynen järven selällä lepäileviä viimeisiä jäälauttoja ja rannan puissa urvat synnyttivät lehtiä. Lukematoin lintujoukkokin kaijutti rinteen metsiä sorsaparvien kisaellessa välkkyvällä lahden pinnalla, josta kauvempaa aina väliin kajahteli suuren selkäkuikan huikea ääni.

Tästä ei Kaisan mieli lieventynyt, ajatukset vaan arkoina kiertivät siinä yhdessä kysymyksessä: mitä sanoo uusi rovasti, josko tämä rakkaaksi tullut rauhallinen koti täytyy jättää kuni muuttolintu jättää pesänsä, jättää koko synnyinseutunsa aina syksyn tullen. Voi meitä turvattomia, huokasi aina väliin Kaisa silitellessään lastensa päitä ja väliin katsellessaan lahden selällä parikkain uiskentelevia vesilintuparvia. Kyyneleet kostuttivat aina silloin Kaisan vaalenneita kasvoja.

Eilen tiedettiin uuden rovastin perheineen saapuneen Jänislahden pappilaan ja tiedettiin sen tänäpäivänä, virkavuotensa ensi sunnuntaina, kirkossa saarnaavan tulosaarnansa, jota kuulemaan riensi nyt ken vaan kynnelle kykeni. Mutta talojen emännillä se oli paras kiire joutua kirkolle jo paljo ennen kirkkoon menoa keritäkseen käydä tervehtimässä uutta rovastinnaa ja jos mahdollista saada hieman niinkun tutustuakin toisiinsa. Niinpä jo varhaisesta aamusta nähtiin ihan parruspuitaan myöten lastatuita ihmisvenheitä mennä johkasevan Jänislahden perää kohti, että koko kiiltävä Haapaselän pinta kauan aikaa aivan kauttaaltaan oli venheitten synnyttämänä väreaallokkona mitkä ristiin vierivät järven pinnalla sortaen aalto aallon, kunnes taas tapasi uusi vastasyntynyt aaltoryhmä mikä kaikki heikompansa sorti alleen ja voittajana vieri siksi kunnes heidät hävitti sama kohtalo.

Kaisa oli tänä aamuna noussut hyvin varhain toimitukseen lähtemään pappilaan ja päästäkseen ennen muita rovastinnan puheille kuin hänellä oli suurempi syykin päästä tutustumaan rovastin perheeseen kun kenelläkään muilla.

Mutta kummaa kummemmaksi kävi nyt Kaisan kiire, kun näki jo yhtenä pilvenä mennä viiltävän kolmi ja nelihenkisiä kirkkovenheitä rantansa alatse eikä toivonut enää edes vilahdukseltakaan saavansa nähdä rovastinnaa tänä päivänä. Tämä pelko povessaan juosta kytyytti nyt Kaisa metsän varjostamaa rantatietä pappilaa kohti ja oli hän hyvin lääpästyneen näköinen tullessaan pappilan kyökkiin. Sinne oli monia kymmeniä emäntiä jo ennen Kaisaa kerinnyt joille kyökkipiika tiuskui ja äksenti. Mitä te tänne nyt tunkeudutte. Nuopa nyt vasta ihmisiä ovat kun täyttävät huoneen ettei ole jalan sijaa. Luistakaa toki ulos sitä tietä mitä olette tulleetkin. Kaisa oli aikeessa palata samassa takasin välttääkseen talonväen suuttumusta, mutta kun näki että kaikki muutkaan eivät olleet kovin kiireisiä pakenemaan jota paitsi toisia yhä työntyi sisään huolimatta piian yhäkin kiivaammasta säksymisestä niin Kaisa sai hieman rohkeutta ja sanoi: "Minulla olisi rovastinnalle asiaa."

Kaisan sanoista kävi piian korviin salainen, kaino asiallisuus, sen kuultuaan hän hieman lamautui säksyämisestään, mutta kuitenkin melkeen vihassa aukasi kyökin toisessa päässä olevan oven ja tuikeasti katsellen sanoi: "Kun lienee asiallista asiaa, niin tuollakai se on, kun menet tuosta oikeanpuolimaisesta ovesta sisään." Samassa kuului joukosta ääniä: "Minä, minä ja minäkin tahtoisin tavata rovastinnan. Minullakin olisi asiaa rovastinnalle." Mutta piika nykäsi kyökin oven kiinni semmoisella voimalla, että rakennus tärähti ja sanoi: "On vuotta voita syödä. Tapaattehan sen nyt vastakin, jos nyt tulo tuohakassaan ette menekkään läkähdyttämään. Luulisi toki tuon ikäisillä ihmisillä senverran olevan harinetta antaa ihmisille rauhan siksi, että saavat tulohengästyksensä huokua ulos."

Emännät, tämän kuultuaan lähtivät luimussa korvin lipumaan ulos. Kaisa tunsi povessaan mieluisen liehauksen piian kovuudesta ja seisattui ihan hengittämättä kyökin oven taakse kuulemaan mitä piika toisille emännille kyökissä puhui. Ja samassa hän kuuli, kun rovastinna siinä huoneessa, mihin hän neuvottiin menemään, kerkeällä kielellään oikein innoissaan puhua selkutteli entisen kotipuolensa kuulumisia Jokilahden emännälle, joka oli tuonut vasta saatuja haukia rovastinnalle tuomisiksi, päästäkseen siten jo ensi alussa rovastinnan kanssa hyviin väleihin. Kaisa ei kuitenkaan malttanut kauan kuunnella ennenkun sitasi suurikirjaisen vaaleapohjaisen päähuivinsa nurkat leukansa alle lujempaan, nykäsi sitä hieman enemmän otsalleen ja kainona työntyi sisälle.

Rovastinnan mustat silmät lensivät nyt tuikeina Kaisaa vastaan ja kun puhelukin keskeytyi kokonaan, niin Kaisa hämmästyi, että jäi seisomaan oven pieleen ja tuskin sai sanotuksi hyvää huomenta. Eikä hän oikeastaan tiennyt kenelle sitä sanoisikaan, sillä hän oli mielessään kuvitellut rovastinnaa isoksi, lempeäkasvoiseksi rouvan hoilakkeeksi, juuri samanlaiseksi kuin entinenkin oli. Mutta edessään hän sohvan kannella istua tupottamassa näki nyt lyhyen paksun talonpoikaispukuisen akan töpsän, jonka leveässä otsassa paurotti kaksi mustaa silmää, kuin nutun nappia, rävähtämättä katsomassa häneen.

Rovastinna Kaisan omituisesta luonnon valosta ja liian arkaluontoisen näköisestä sisääntulosta hieman tyrmistyi, luullen Kaisan jonkun verran mielivikaiseksi. Sempä vuoksi hän niin terävästi katsoi Kaisaa. Mutta kuitenkin tavallisen leppoisalla äänellä kysyi: "Mitäs teillä olisi asiaa?"

"Rovastinnalle minulla olisi", kuului Kaisan alakuloinen sana ja samalla kierti silmillään koko huoneen, näkyisikö siellä senlaista, jota voisi niinkuin summassa tuntea paremmin rovastinnaksi, kuin sitä, mikä edessään istui. Mutta mitään eivät kerinneet hänen silmänsä keksiä, kun edessään olevan ja häneen yhä tuijottavan eukon pyöreästä suusta kuuluivat sanat: "Mitä teillä minulle olisi?"

"Olisihan sitä paljonkin, vaan nyt ei liene tilaa pitempiin, tulin vaan teitä näkemään", sanoi Kaisa. Mutta tähän loppuivat hänellä sanat, tuntui siltä kuin ei osaisikaan enempi sanoa, nykäsi vaan päähuiviaan yhä enemmän silmiensä eteen ja tuntui kyyneleet rupeavan kiehumaan silmien nurkissa ja pää painahti alemmas.

Tämän huomasi Jokilahden emäntä ja ennenkun rovastinna kerkesi mitään sanoa kiirehti sanomaan:

"Kaisalla taitaa olla huolena talonasia, kun hänen kotinsa on kahden isännän."

"Miten niin", kuului rovastinnan sanat ja hieman tulehtunein kasvoin kääntyi Jokilahden emäntään todellakin kuulemaan miten sen vieraan laita oikeastaan on.

"Se hänen kotinsa, kun on tämän pappilan maalla", alkoi emäntä, "ja sitäpaitsi pappilan oma. Mutta kun tämä Kaisaparka joutui leskeksi kolmen pienen lapsen kanssa, niin entinen rovasti, eli oikeammin rovastinna, otti tämän siihen Jahtirannan mökkiin asumaan ja siinähän tämä on nämä leskivuotensa elänyt, kuni herran kukkarossa. Ja entinen rovasti jos olisi elänyt niin rovastinna kyllä olisi Kaisan ihan sylilapsenaan kantanut elämän halki, se niin piti tästä Kaisasta. Mutta se on mennyt eikä voi mennä menneen jälessä Kaisa, paremmin kun me muutkaan."

"Jahtirannan mökki" — keskeytti rovastinna. "Siitä oli jo illalla puhetta… No elkäähän nyt Kaisa niin kovin ruvetko murehtimaan. Ettehän vielä tiedä sitä surkeutta itkeä, mitä ei ole tapahtunut. Tulkaahan tänne istumaan! Ihmisiä sitä mekin olemme, eikä vaan entinen rovasti ja rovastinna. Kas niin, istutaanhan tässä näin vierekkäin, niin kyllä surut haihtuvat."

Tämän kuullessaan Kaisan sydän hytkähti; istuessa rovastinnan viereen sohvalle hyrskähti ilon puuska ihan ääneen ja kyyneltulva purkautui yhäkin rajummin, mutta se heti taukosi itsestään, kun mieli vakautui niihin rovastinnan sanoihin "ihmisiä sitä mekin olemme" ja siihen, että hän nyt oli ainoa siinä keittiöön tunkeilevassa suuressa akkajoukossa, joka sai istua rovastinnan vieressä.

Rovastinnan mieleen jäi Jokilahden emännän sanat "oikeammin rovastinna", joista hän kuuli, että entinen rovastinna on ollut Kaisan elämän turva, niin tahtoi nyt ilmoittaa jo mielensä, että hän on entisenlainen. Hän kääntyi vielä enemmän Kaisaan päin ja sanoi: "Onhan se kamalaa joutua leskeksi varsinkin noin nuorella ijällä. Mutta ennen kaikkea Jumala kuulee leskien valitukset ja ottaa korviinsa orpojen huudon… Saattaahan olla, että me samoin, kun entisetkin tämän talon asukkaat otamme teidät sylilapsenamme jonkun taipaleen kantaaksemme elämän halki, kuten tämä emäntä sanoo, etenkin kun Jahtirannan mökki on meidän. Olettehan siinä tapauksessa, kun saman talon perhettä, tunnutte ihan sukulaiselta meille."

"Niin se on tosi se vanha sananlasku", keskeytti Jokilahden emäntä iloissaan, "löytää se luoja loukostakin. Kaisa kun jäi leskeksi, ei luullut päähän päivän pääsevänsä, vaan entisen rovastinnan turvissa eli sen ajan, kuin pellossa, ja eipä tunnu päivät pahenevan tästäkään lähtien".

"Kyllä luulen voivani luvata, että ei Kaisan päivät pahene tästäkään lähtien", vakuutti rovastinna päätään mukauttaen sanainsa mukaan.

Mutta Jokilahden emäntä kun näki nyt olevansa niin vaikuttavassa asemassa, niin vieläkin enemmän painakseen rovastinnan mieleen Kaisan kohtaloa jatkoi: "Kyllä se olikin kamalista kamalimpaa Kaisan leskeksi jääminen. Monen muun sitä kyllä täytyy jäädä leskeksi, mutta useimmassa tapauksessa se kohtalo tulee lähestymällä, eikä niin silmänräpäyksessä kun Kaisa paralle, sillä häneltä hukkui mies".

"Hukkui"! huudahti rovastinna ja tuskaisen näköiseksi kasvonsa kupristaen kallisteli suurta päätään, jota tehdessään tuskin kuuluvasti sanoi: "Herra Jumala sentään".

"Hukkuihan se eräänä helluntai-aamuna kuusi vuotta sitten", jatkoi Jokilahden emäntä. "Ei silloin Kaisa jäänyt yksinään leskeksi, vaan viisi muita hänen lisäkseen ja lapsijoukot jäivät kaulaan jokaiselle".

"Herra Jumala! mihin ne niin?"

"Tuohon Lampokoskeen, ei tästä kovin kauvas. Olivat parkkilastia lähteneet laskemaan tänne Suituan niskaan. Tiedättehän, parkkilasti on korkea, jos korkea ja heilakka, jos heilakka niin kevättulvaisen kosken nujerrellessa ja röyhyytellessä venettä sinne tänne ylös ja alas, oli lasti horjahtanut toiselle laidalle. Silloin yksi humpsaus, vene kumoon ja miehet suinpäin parkkikerppujen sekaan lorakkoon, jossa kosken kuohu nieli syvyyteen, kuin sannan jyväset mereen. Vetelä on vesi varaksi tyynelläkin, vaan vielä vetelämpi se on koskessa".

"Hyvä Isä sentään… Lähtivätkin pyhänä, vieläpä suurena juhlana. Se oli kai Jumalan rangaistus pyhätyöstä… Voi voi sentään, että ihmiset eivät ajattele Jumalan lakia rikkoessaan, mitä perästä seuraa", sanoi rovastinna ja tummissa kasvoissa näkyi kauhistuksen väreitä.

Jokilahden emäntä punalti päätään näyttääkseen jyrkästi vastustavan mielensä rovastinnan päätelmälle ja sanoi: "Eipä se nälkä katso pyhää, eikä arkea. Silloin juuri aukesi venekulku, niin täytyi lähteä hakemaan henkieloa, kun perheet olivat nälkään kuolemassa, eikä kukaan voinut toistaan tulesta auttaa".

"Niin, eläs ollakkaan. Kuusi vuotta sitten … sehän oli yleinen nälkäaika. Se on totta se. Täytyyhän sitä hengen hädässä".

Puhe vaikutti Kaisaan, että uudet kyyneleet rupesivat vierimään kasvoille, vaikka hän ei tiennytkään minkätähden ne tulivat, mutta ei kuitenkaan niitä voinut pidättää vaikka tuntuikin häpeältä itkeä rovastinnan vieressä istuessaan. Kun hän ei voinut kieltää itseään, niin nykäsi päähuivinsa kasvoilleen, painoi sitä käsillään kasvojaan vasten ja hyrski että koko ruumis tutisi.

Rovastinna taputteli nyt Kaisaa olkapäähän ja lohdutteli: "No jälelle jäänyttä kiveä ei saa ruveta katsomaan. Olkaa nyt huoletta te voitte tulla minun ensimäiseksi ystäväkseni. Puhun tästä rovastille ja rovasti kun on niin ahne raamatunselitysten pitäjä, se vaikkapa on semmoinen rintatautinen raihnainen ja räkänen niin se vaan kiertelee kylissä raamatunselityksiä pitäen. Se sielunhoito se on meidän rovastin a ja o alku ja loppu, ensimäinen ja viimeinen. Niin, ehkä ensi viikolla tulemme käymään siellä. Minä haluan nähdä teidän lapsiannekin, uskon että teillä on sieviä lapsia… Tehkäähän nyt siellä toukojanne ja valmistautukaa kaikinpuolin hyväksenne käyttämään tätä varhaista, kaunista kesää. Ajatelkaas, kuinka suuret lehdet ovat jo puissa toukokuun kolmantena päivänä. Katsokaas miten tuomi jo kukan alkuja luo. Oi kuinka ihana todellakin on tämä kevät. Ei ole suruun syytä. Ilosta ja tyydytyksestä nyt puhuu luonto".

Tämän sanottuaan rovastinna laski kätensä Kaisan olkapäältä alas, nousi seisalleen, ja päästäkseen Kaisasta erilleen, ojenti lyhytsormisen turpean kätensä Kaisalle, johon Kaisa tuipasi ohuen kätensä vaikka siinä mielensä hämmennyksessä ollessa ei tajunnutkaan mitä se merkitsi ennenkun rovastinna lisäsi: "Hyvästi nyt. Viekää lapsillenne minulta, tuntemattomalta ystävältä terveisiä".

Kaisan kasvot olivat taas kyynelistä vapaat, vaikka näkyikin niissä niitten tuhraamia kuivuneita läkkiä. Olisi tuntunut lystiltä vielä viipyä niin ystävällisen rovastinnan luona, mutta kun huomasi, että rovastinna muitten kiireitten tähden tahtoi hänestä päästä, niin lähti ulos ja mieli oli niin täynnä hyviä toiveita, ettei osannut rovastinnan viimeiseen sanaan: "me tulemme ensiviikolla käymään teillä", sanoa vastineeksi mitään. Kumarteli ja niijaili vaan moneen kertaan vielä ovessa mennessäänkin, ja kyynelten tuhraamissa kasvoissa näkyi sydämellinen tyytymys.

Jokilahden emäntä näki nyt hyväksi vieläkin Kaisan puolesta sanoa jonkin sanan. Ja ennen kun rovastinna kerkesi istuutuakkaan jälleen, nousi emäntä seisalleen ja entistään asiallisemman näköisenä lähestyi rovastinnaa.

Rovastinna kun näki, että emännällä on joku erinomaisempi seikka mielessä, niin kehoitti emäntää tulemaan viereensä istumaan.

Emäntä jo sohvalle rovastinnan viereen istuessaan tapansa mukaan laski toisen kätensä rovastinnan olkapäälle ja sanoi: "Olisi minun ja monen muun mielestä todella mainio asia, jos tuo Kaisa löytäisi teissä turvansa samoin kuin entisessäkin rovastinnassa ja saisi asua siinä paikassa, mihin se nyt on niin lämpimästi kotiutunut. Jos hän siitä tulisi pois, niin tuskin hänestä olisi enää ihmiseksi, hän on siksi heikko kappale".

"Hyvä Isä! Miksi niin?" kuului rovastinnan sanat ja silmät pyöristyivät renkaisilleen rävähtämättä katsomaan emäntään.

"Siksi, että se on lapsi ja lapsena pysyy. Jos ei saa lapsena olla, se murtuu. Hän oli jo pyöräinorsilla jäädäkkö ihmiseksi miesvainajansa jättämismurheen aikana. Ja jos olisimme, ja etenkin entinen rovastinna, vähempää huolta hänestä pitäneet, niin ei olisi Kaisa ihmisten joukossa. Mutta se entinen rovastinna osti tuon Jahtirannan mökin entisiltä asukkailta ja asetti siihen ja hoiti yöt päivät, kun vastasyntynyttä, niin siihen se hiljalleen vakausi siksi mikä hän on. Vallan vanupäistä hänestä ei tule koskaan".

"Johan minä huomasin hänestä ihan ensi näkemässä", keskeytti rovastinna, "että hän on päästä pilalla, tai on ollut ennen. Sen näin ihan hänen silmänluonteestaan".

"Miksi ei sitä näkisi", vakuutti emäntä. "Hän lienee jo siinä suuressa jaossa jäänyt vähemmälle osalle. Esimerkiksi hän on hartaitten uskovaisten ainoa lapsi, vaan ne parhaalla mahdillakaan eivät saaneet oppimaan lukemaan. Hän ei tunne iitä vaikka kaksisauvassa tiellä vastaan hiihtäisi."

"No, herra Jumala! Miten se on päässyt seurakunnan yhteyteen ja naimisiin?… Kuulinhan teidän sanovan, että hän on leski".

"Niin onkin. Asia on näissäpuhutuiksi semmoinen, että hän jo seitsemäntoista vanhana sikiönä sekautui ikävällä tavalla miesvainajansa Erkin kanssa. Kaisan vanhemmat olivat silloisen rovasti Paulinin kanssa ihan ystävykset, kun paita ja pohkea. Tämän Kaisan äiti oli silloin kesäisen päivän rovastin jalan juuressa itkenyt ja pyydellyt Kaisaa otettavaksi seurakunnan yhteyteen. Rovastipa oli suostunut pyyntöön, mutta oli kuitenkin erään pitkänpituisen iltarupeaman jankannut ja hikoillut Kaisan kanssa uskotellen hänelle raamatun totuuksia. Mitä lienee saanut aikaan sitä ei kukaan tiedä. Seuraus vaan oli se, että Kaisa ensipyhänä samalla kun kuulutettiin kristilliseen avioliittoon nähtiin ensikerran ripillään… Joko nyt käsitätte?"

"Kyllä… Mutta voi raukkaa todellakin… Muuten on niin sievä ja kaunis. Jumalan luoman puolesta ihan kun tauluun maalattu. Kädetkin niin hienot, pehmeät ja valkoset juuri kun herrasväessä kasvaneella."

"Hyvän päivän lapsipa hän onkin. Kodin kukkana hän olikin kotonaan".

"Sanoitte ainoa lapsi. Miksi hän kodistaan joutui niin ajelulle?"

"Huonot ajat kun olivat, hävisivät vanhemmat ihan puille paljaille.
Köyhäinhoitoon kuoli isä ja äiti on ruotilaisena Keralan kylällä…
Erkki oli mies, kuin mies, mutta kun joutui kirvesvarrellaan elättämään
joukkoaan, niin suoraan siinä pidettiin".

Rovastinna tämän kuultuaan kallisteli päätään ja tuskin kuuluvasti sanoi: "Ja Kaisa sitten aivan saamatoin".

"Se ei ole aivan totta. Vaikka täytyy sanoa, että varsinainen leipä on ollut juuri tästä talosta, niin avulle asti se ansaitsee kutomisella ja ompelemisella. Ja ahkerampaa tuskin löydätte vaikka kirjoilla hakisitte. Eikä hänen kotinsa ole saamattoman koti. Lapsetkin niin puhtaat ja hyvissä vaatteissa, ettei herroilla paremmin ja huone puhdas ja kukkia monenlaisia huoneessa juuri kun porvarin salissa".

"Vai niin, vai niin. Häntä täytyy tulla tuntemaan. Eipä kumma, jos entinen rovastinna on häneen mieltynyt. Ei mikään ole miellyttävämpi kuin tuollainen iso lapsi, kun se muuten on puhdas elämäntavoiltaan ja sielultaan".

"Kyllä varmaan Kaisa tulee teitä miellyttämään", vakuutti emäntä.
"Vaikkapa Kaisa onkin vähän kevytkenkäinen, kuten hän on, vaan kunhan
se taas selviää näistä nykyisistä huolistaan, niin näette Kaisassa koko
Järvilahden pitäjän miellyttävimmän naisen".

"Soma on sitä tulla tuntemaan", sanoi rovastinna lopuksi ja alkoi vetäytyä pois emännän seurasta minkä emännän terävä silmä huomasikin eron merkiksi. Hän nousi seisalleen ja tarjosi kätensä hyvästelläkseen rovastinnaa. Mutta rovastinnan kädestä pitäen sanoi: "Tokihan käynette meilläkin. Tullaan siellä aikaan. Meillä pyydetään aina verestä kalaa, haukia kuin juohteita, siikoja kuin lohia, säynäitä kuin sianporsaita saadaan joka päivä. Eikä nekään ole yksinään varana. On meillä vielä vanhaakin lihaa viisi siankinkkua, raavaan raukko ja kolme lampaanpaistia. Ja onpa kolme vasikkaakin, joilla on selät kuin polsterit, jos niistä yhden syömme, niin ei koirakaan perään hauku."

"Ai, vasikan paisti", keskeytti rovastinna loistavin kasvoin. "Rovastin paras tämän elämän herkku on juuri vasikanpaisti. Kyllä uskon, että rovasti lähtee sinne raamatun selitystä pitämään".

"Niin no, silloinpa saamme tarjota mitä meillä on".

"Kiitos, kiitos. Onhan se kirjoitettukin, että joka evankeliumia ilmoittaa hänen pitää evankeliumista elatuksensa saaman. Te olette aivan oikeassa. Kiitos, kiitos".

"Milloinpa minä en liene oikeassa ollut. Harvoin olen tietä kysynyt, enkä ole koskaan eksynyt", sanoi emäntä leikillisesti nauraen ja lähti ulos. Mutta somasti muistui mielessä se rovastinnan raamatunpaikan lukeminen, kun jätti "siitä" sanan pois. Nyt muisti hän kerran erään hengenmiehen selittäneen sitä raamatun kohtaa, että apostoli ei tarkoittanut sanoessaan: joka evankeliumia ilmoittaa, pitää saaman vasikanpaistia, vaan hengen ravintoa, mutta rovastinnalla se raamatun paikka oli vasikanpaistin kanssa yhteydessä.

Tätä hän itsekseen mietti; lystikkäästi hymähdellen astui kirkkoon päin vievää santaista tietä paistaessa toukokuun herttaisen aamupäivän ja kirkonkellojen ensikertoja moukahdellessa ilmoittaen kirkon ovien olevan jo auki.

2 LUKU.

Parin päivän takaa rovasti ja rovastinna kymmenlukuisine lapsineen ja kolme kirkonkylän muijaa kantajina tulivat venheellä Jahtirannan Kaisan kotiin, kylään, kuten rovastinna oli Kaisalle luvannutkin.

Rantaan tultua ja rannalle noustua lapset kesäpukuisina lähtivät juosta vilkittämään sankkana parvena taloon; niitä seurasivat soutajamuijatkin, mutta rovasti jäi rannan töyräälle seisomaan. Siinä hän seisoa hamotti, pitkä, tumma viitta yllään, kuin variksen pelätti ja katseli järvelle ikäänkuin nähdäkseen niitten tulojälkensä väreitten harvenevan ja häviävän näkymättömiksi sinertävän kirkkaalla järven pinnalla, mikä puolipäivän auringon valaisemana törmältä katsellen näytti olevan kallistuksissa törmää vasten. Siinä hän katseli ulapalle, vaikka ei siellä mitään erityistä ollut mikä hänen viekkaasti vilkkuvaan juutalaissilmäänsä olisi voinut näkyä. Eikä hän tahtonut olla näkevinäänkään mitään, mikä on maallista, sillä hän tahtoi näyttäytyä paljaana hengen miehenä, kuten oli jo vaalisaarnassaankin sanonut, hän tahtoi koota vaan yksinomaan tavaraa taivaassa.

Rovastinnakin aikoi jäädä rovastin mukaan seisomaan rannalle, mutta kun talosta alkoi kuulua Kaisan iloinen ääni lapsien sinne saapuessa, niin lähti hän lyhyillä jaloillaan kiireimmän mukaan astua töpeltämään taloa kohti, missä Kaisa huutaen terve tulemaan, terve tulemaan, juoksi vastaan ja luokse päästyään ryhtyi taluttamaan rovastinnaa, kun hänen mielestään rovastinnan kulku näytti niin aikaansaamattomalta siihen kiireeseen nähden, mitä muistutti käsien sinne tänne huiskiminen astua petkeltäessä ylösmäkeen. Mutta ei rovastinna kuitenkaan tulta polttaen kiirehtinyt taloon, vaan ennen kaikkea kiirehti näkemään taloa ulkopuolelta ja ihaili: "No ihme ja aika, kun teillä on täällä sievä talo ja kauniilla paikalla. Järvikin tuossa päivän puolella niin somasti juuri kuin laitettu. Ja miten nätti puisto tuossa pellon vaiheilla vielä monista eri puista juurikuin istutettu. Rovasti hoi! Et usko kuinka nätti puisto täällä! Tulehan tänne! Ja kuinka kaunista nurmea tuossa järven kielellä, ihanhan siinä kukat kohta puhkeavat, ai ai. Ja tässäkö perunamaa? Onko se jo kylvettyä? Onhan se. Ai ihme kun perunakin on jo kylvetty. Kuulehan. Hermanni, kun perunakin täällä on jo kylvetty. Ai ai. Ei ole kumma jos teidän olisi vaikea tästä lähteä, vaan ei teidän tarvitse tästä koskaan lähteä, ei suinkaan, eihän toki missään nimessä."

Tämän kaiken kertoi rovastinna senlaisella kiireellä, ettei Kaisa kerinnyt sanoa sekaan mitään eikä hän juuri osannutkaan puhua mitään siitä hyvästä mielestä, että oli saanut pappilan herrasväet vieraikseen, hoki vaan ehtimiseen: "Kun tulitte, kun toki tulitte. Ai ai kun tulitte." Sitten hän otti puukasastaan pieniä kuivia puita syliinsä, juoksi niitten kanssa keittiöönsä tulta laittamaan ja jätti rovastinnan yksinänsä ihailemaan puistoa ja kaikkea mitä näki.

Rovastinna oli nyt tästä parin sadan askeleen pituisen matkan kävelystä ja puhumisesta väsynyt aivan läähättämään asti ja istui nyt puiston siimekseen kahden kauniin haavan väliin asetetulle puulavitsalle, missä ryöheä oksainen kuusi jäi selän taakse ikäänkuin muuriksi itätuulta vastaan. Siihen kahden puolen kuni kanan pojat talosta juoksivat nuorimmat lapsetkin ja kiirehtivät äitinsä rinnalle. Tulivatpa talon lapsetkin vierasten lasten mukana kainoina sormiaan suissaan pyöritellen katsomaan vieraita ja kun antoivat kättä rovastinnalle, niin saivat nekin tulla istumaan yhteen joukkoon.

Vanhemmat pappilan pojat eivät perustaneet äitinsä seurasta, vaan asettuivat nurmelle koppisille, mistä rupesikin hälinä ja keppien kopse kuulumaan ja aina kapsauksen kuuluessa koppi vimmatusti pyörien lenti milloin järveen, milloin Kaisan perunakylvökselle, milloin mihinkin. Niinpä pojat milloin järvestä koppia kahlaessaan kahlasivat liki vyötäisiään veteen ja muutenkin veden pärskämisestä kastuivat melkeen likomäriksi ja toisekseen juoksivat pölisevää porokkaa Kaisan perunakylvöksellä. Siitäpä Lilli, rovastinnan kymmenvuotias tyttö, marisi. "Voi, mamma, katsokaa mamma, kun Janne, Konsta ja Kaapus rypevät itsensä tuolla tavalla vedessä ja porossa. Voi, ettekö näe mamma miten Kaapuksenkin uusi mekko ja pöksyt ovat ihan poron vallassa."

"No elähän Lilli", muistutti rovastinna. "Se on terveellistä pojille, ne ovat saaneet talven koulun penkillä istua kyköttää niin antaapa niitten nyt ensi kerran tänä kesänä venytellä jäseniään. Kyllä poro pesemällä lähtee."

Siihen katkesi Lillin marina senkin tähden että rovastikin tuli nyt sinne. Hän ei kuitenkaan näkynyt välittävän kestään, istua köhjähti vaan lavitsan nenälle juuri kun olisi yksin maailmassa rykästelihän vaan ja tyhjää nieleksiä kumautteli, että paksut kaulasuonet korkeina makkaroina näkyivät harmaalla kaulalla.

Kun rovastinna näki rovastin niin kovin itseensä vajonneeksi, niin tahtoi hän huomiota viedä kopimiehiin ja ihastuneena alkoi: "Kas tuota Jannea taas, miten paukautti koppia että lentää ihan näkymättömiin. Mistään tuo perät tekee. Katsohan sinäkin, Hermanni, tuonne miten koppi mennä rollottaa. Sinne se nyt kupsahti kanervikkoon. Lienee siinä Konstalle nyt kotvaksi hakemista. Mutta samaa talon työtäpä se lienee… Saatte siinä nyt Janne ja Kaapus avossasuin odottaa kukaties tovinaikaa… Kas. Eläpäs vaan. Mutta Konsta löysi, kun löysikin jo kopin ja tuolta tuon matkan päästä se nyt nakata virittää tulemaan. Kas niin vaan, Jannen keppi on vastassa! Katsohan, Hermanni, miten Jannea vetää jo kieroksi ja katsohan keppiä miten se on ottamuksillaan. Kas niin! Se olikin kepsuu… Katsohan, katsohan, Hermanni, miten tuo koppi nyt viiltää tuolla ilmassa, nyt se vasta taipaleen tekee. Saa siellä nyt Konstu riepu juosta ja kupustaa, kun menee tuone mäen taakse ettei näe suuntiakaan mihin putoaa. Mutta jopas arvasivat toisetkin, että lähtivät joukolla hakemaan. Se olikin parasta… Viipymäänpä rupesivat siellä".

Rovasti ei näistä rovastinnan kehoituksista paljon innostunut, olihan vaan rovastinnalle mieliksi joskus katsovinaan sinne kopin lyöjiin päin. Oli vaan itseensä sulkeutuneena ja mietti mille kannalle on asetuttava tässä uudessa paikassa ja minkälaisena näyttäytyminen jo esim. tänä päivänä ja mistä raamatun paikasta olisi näin pienessä joukossa otettava selityksen aine. Ottaisinko neljän kaltaisesta kylvöpellosta… Ei, ei se sovi nyt, kun on vaan neljä akkaa kuulemassa ja niistä täytyisi kolme tuomita helvetin omaksi tai vähintäin riettaan jälille ja yksi vaan autuutta perimään. Ei, ei se sovi, ne loukkautuisivat ne kolme siitä, sanoi rovasti mielissään ja hieman punalti päätään… No tuhlaaja pojasta… Ei siitäkään näin pienelle joukolle… Hyvästä paimenesta… Kas, se sopii. Siitähän voi puhua vähillekin kuulijoille kun se aine kuuluu juuri papille itselleen… Siitä minä puhun, sanoi taas rovasti mielessään ja rupesi miettimään miten hän sovittaa itsensä siihen paimenen kohdalle, miten hän juuri on ottanut tehdäkseen kaiken minkä voipi varjellakseen laumansa susilta ja muilta ilveksiltä. Ja miten hengen maailmassakin löytyy monenlaisia susia, miten joku susilaji vaanii ilveksen tavalla, kuten tavallinen ilveskin jänistä. Ja miten taas löytyy senlaisia susia, jotka suorastaan hyökkäävät niskaan. Siitä minä puhun, sanoi rovasti mielissään ja punalti taas hieman kuivan näköistä päätään. Sen näki rovastinnakin ja ymmärsi nyt rovastin syventyneen niihin hengellisiinsä, niin ei tahtonut häiritä millään puheellaan. Mutta kun pojatkin olivat kadonneet sinne mäen kirman taakse, niin olo alkoi tuntua yksitoikkoiselta ja hän lähti astua mylkentämään talon asuntoon missä jo oven aukaistessaan huudahti: "Ai ihme, miten täällä on siistiä ja puhdasta ja kaikki sievästi ihan kun herrastalolla!"

Samassa työnsi auki saranoilla varustetun akkunan sieltä puiston puolelta ja huusi: "Tuleppas, Hermanni, katsomaan, miten täällä on sievästi. Et usko. Täällä on keinutuolikin, ihan kuin herrastalossa".

Rovasti kun kuuli, että siellä on keinutuoli, missä on kaikkein helpoin ajatella niin rykäsi nyt rinnastaan sinne kertyneen ysköksen, sylki sen maahan ja lähti astua toikkuroimaan sisälle. Rovasti istui nyt keinutuoliin ja ilostuneemman näköisenä äsköisestään puheli sitä ja tätä, vaikka ei mitään asiallista. Ja kukapa siinä olisi mitään asiallista kuullutkaan, kun rovastinna kävellen huoneen kaikilla suunnilla kyseli: "oletko sinä, Kaisa, tämän ja tämän ja tämänkin huonekalun itse laittanut, vai ovatko ne entisen pappilan herrasväen antamia?"

Kaisa kyllä kahvia keittäessään koitti vastata rovastinnan kyselemiin minkä kerkisi, mutta kyselemiset eivät sillä loppuneet se vaan kyseli ja kyseli.

Nyt kuitenkin Kaisalla joutui kahvi, jota juodessa rovastinnan pienet tytöt katselivat siitä auki olevasta akkunasta ulos ja näkivät, että pojat, kun eivät löytäneetkään enää koppiaan, olivat menneet uimaan ja mäikäröimään rannalle.

Tämän nähtyään Lilli kiimasi rovastinnaan syliksi ja alkoi: "Voi, mamma, kun Janne, Konstu ja Kaapus ovat menneet uimaan. Saammeko mekin mennä, saammeko mamma?"

"Ei nyt toki vielä, kylmähän nyt on vielä", esteli rovastinna vaikka puoleksi näytti lupaavan.

"Eihän se ole meille kylmempi, kun pojillekaan ja näin lämmin päiväpaiste. Me menemme, mamma?"

"Me kävimme jo eilen uimassa joka henki, äitikin," sanoi Saimi, Kaisan vanhin tyttö, innostuneena uimapuuhasta, päästäkseen hänkin mukaan.

"No, kun ette kauvan ui, niin menkää talon lasten kanssa, huuhtokaa talvi pois selästänne. Sanni ja Lilli, menkää sinne päämestariksi, mutta muistakaa se ettette kauvan ui", sanoi sitten rovastinna ja hymyili nähdessään miten se lupa teki lasten kasvot loistaviksi. Mutta lapset tämän kuultuaan pölähtivät kuni linnun poikaset lentoon juoksemaan ulos ja sitä soittuaan rantaan, johon juostessaan Saimi huusi: "Me menemme tänne Hiekkakaarteeseen. tänne, tulkaahan tänne, täällä me aina uimme".

Rovastikin seurasi silmillään rantaan juoksevaa lapsijoukkoa kun tie sattui akkunasta juuri näkymään rovastille siihen keinutuoliin, mutta ei kerinnyt mitään sanoa ennenkuin Kaisa alkoi:

"Tuo uiminen lapsille se se herkkua on. Meidänkin nämä tytöt ihan väkisellä pakkautuivat, kun rannat vaan sulivat että poretta vähän tuli. Ihan varaa piti etteivät saisi tietämättä mennä. Mutta eilen eivät eläneet elossaankaan, jos eivät olisi sinne päässeet ja niin me sitten kävimme kun kävimmekin ja somalta se tuntui, vaikka vesi se on vielä kuin rauta. Vaan näin lämpimällä säällä siinä se menee ja jälestä se tuntuu aika lystille, ettei sitä osaa sanoakaan. Nyt niitä meidän tyttöjä ei pitele piteleväkään, etteivät saisi edes yhtä kertaa päivässä uida".

"Se on terveellistä, se on vallan terveellistä", mukautti rovastikin. "Mutta näin raihnaisella ruumilla, kun minulla on, ei voi mennä näin kylmän veden aikaan, ei ennenkuin vesi lämpiää".

Sen sanottua rovasti otti raamattunsa ja rupesi sitä selailemaan. Kaikki uskoivat nyt rovastin olevan aikeessa raamatunselitykseen ja niin he lopettivat puhelunsa ja istuivat tyyninä odottaen mitä tuleva oli. Rovastinna viittasi Kaisaakin huoneen perällä olevalle sohvalle rinnalleen istumaan.

Kaisa ei odottanutkaan toista käskyä, vaan lievahti nyt rovastinnan kädellään viittaamaan paikkaan ja ihastuneena siitä, että hän sai taas istua rovastinnan vieressä, hemotti nyt Kaisan pyöreä muoto punaverisenä ja viehättävänä kun kesäkukka rovastinnan pituuteensa verraten liian lihavan olennon rinnalla. Rovastinkin viekkaat silmät salavihkaa vilahtelivat siihen pariin siinä raamattua selaillessa, mutta vakautuivat viimmein silmät erääseen raamatunkohtaan. Nyt hän kädellään painoi rintaansa, ryki ja kakisteli päästäkseen asiaan käsiksi ja ikäänkuin puhdistuakseen kaikesta maallisesta. Tämän tehtyään hän vielä muutamia kertoja nieleksiä kurnuutteli tyhjää, otti hartaan muodon ja alkoi kuivalla käkättävällä äänellä lukea hyvästä paimenesta. Tätä tehdessä rovastinna tapansa mukaan alkoi paksua ruumistaan nyökytellä edes ja taas ja väliin puoleen ja toiseen ikäänkuin tahdiksi lukemiselle.

Kaisakin kun näki rovastinnan aivan taukoamatta nyökyttelevän, niin luuli kuuluvan asiaan ja rupesi hänkin samaan mukaan heiluttelemaan hoikkasta ja notkeaa vartaloaan, vaikka lukemisesta hän ei ymmärtänyt mitään. Eikäpä Kaisan mieli nyt joutunutkaan lukemista kuulemaan, se oli siinä, kun sai taas istua rovastinnan rinnalla ja niissä rovastinnan äskeisissä sanoissa, että "ei teidän tarvitse tästä koskaan lähteä pois, eihän toki, missään nimessä".

Rovasti oli nyt katkaissut lukemisensa ja raamattu aukinaisena polvien päällä sanojaan tapaillen ja moneen kertaan parsien selittää vätysti miten juuri papit ovat ne paimenet, joitten täytyy antaa itsensä lammastensa edestä uhraamalla ei vähemmän kuin kaiken aikansa, kaikki ponnistuksensa ja kaiken kaikkeaan mitä ikään voipi. Ja kun näki nyt jo kaikkien noitten sanankuulijain hartautensa merkiksi rovastinnan tahdin mukaan nyökyttelevän ruummistaan, niin kokosi hän siihen tavattomaan suureen suuhunsa sanoja, että hänenkin terveytensä on mennyttä kalua, kun kerran sairaan luona käydessä vilustui, mutta se ei maksa mielestä mitään, kun sairaan sielu tuli varmasti pelastetuksi kuni tulesta kekäle. Suurena oli jo rovastin korviin asti aukeava suu sanomaan näitä sanoja, vaan samassa aukesi ovi minkä auvetessa kuului Lillin hätäinen ääni: "Aili sukelti järven pohjaan, eikä tule pois, vaikka me huusimme, huusimme ihan joukolla, mutta ei tule, siellä on vaan selällään."

"Herra Jumala siunatkoon", huudahti rovastinna tuskaisesti ja ulos syöksyessään huusi: "Hyvät ihmiset kiirehtikää apuun!" ja lähti juosta mylkentämään rantaan päin missä näki lapsijoukon rannalla.

Tähän katkesi nyt rovastin saarna, viskasi raamattunsa lähellä olevalle pöydälle ja lähti pitkillä säärillään juosta rötkistämään niin tottumattomattoman näköisesti kun ensikertaa eläissään olisi juoksemassa. Kaikki ne soutaja-akatkin juosta huntostivat sinne Hiekkakaarteeseen, missä näkivät lasten hätäilevän mikä alastonna, millä joku vaatekerta päällään.

Kaisa se kuitenkin kaikista ensiksi joutui rantaan ja alkoi silmäillä sinne lasten osottamaan suuntaan, mihin ne sormillaan osottivat ja sanoivat: "Tuolla, tuolla se on Aili. Se liikkuu siellä, vaan ei tule pois, vaikka olemme huutaneet."

"Liikkuuko!" huudahti Kaisa ja terotti silmiään siihen valkoiseen esineeseen, mikä näkyi syväyksen rinnalta järven pohjasta noin kaksikymmentä askelta rannasta.

Hän ei kuitenkaan huomannut sen liikkuvan, mutta hiljalleen läikkyvä kirkas järven pinta petti lasten silmät.

Rovastinnan korviin oli käynyt lasten sanat "se liikkuu siellä", niin se lisäsi hänen hätäänsä ja huusi: "Hyvät ihmiset, ottakaa Aili pois järvestä! Ottakaa, ottakaa Aili pois. Voi voi Aili raukka. Ottakaa, ottakaa Aili pois järvestä. Tepä nyt ihmisiä olette, kun ette ota lasta pois järvestä!"

Rovastinna kun näki hätäillessään, että kaikki ovat hätäytyneet, etteivät mihinkään kykene, niin syöksyi järveen, vaikka hän ei nähnytkään missä paikassa Aili oli ja mennä tohkasi jo vyötäisiään myöten veteen, vaan rovasti harppasi jälessä ja veti rannalle. Siinä hän olkapäistä pidellen hallitsi tuskissaan parkuvaa ja riuhtoilevaa rovastinnaa ja vakuutteli: "No, elähän nyt mamma, ei tässä hätä auta, johan pojat tuovat venettä. Kyllä nyt kohta saadaan Aili pois. Maltahan nyt mielesi, mamma, korvathan särkyvät siitä huutamisen paljoudesta. Kas, nyt vene on jo paikoilla. Kyllä nyt Aili saadaan ylös."

Janne, Konsta ja Kaapus olivat huomanneet hädän ja soutaa meliskoivat venettä paikalle, mutta kun ei veneessä eikä rannalla ollut mitään niin pitkää asetta millä olisi yltänyt pohjaan siinä kohti missä Aili oli, niin lähtivät jokainen, paitsi rovasti, jonka täytyi yhä pidellä tuskissaan parkuvaa rovastinnaa, juoksemaan mikä minnekkin saadakseen asetta, mikä yltäisi pohjaan Ailin kohdalle. Sieltä ja täältä alkoi nyt aitain särkemisen ryskettä kuulua ja yksi ja toinen jo juoksi millä aidas millä mikin karanko olalla, joitten kanssa hyppäsivät venheeseen ja silmänräpäyksessä syöksivät venheen sille paikalle, missä Aili näkyi. Mutta kenenkään ase ei ylettänyt hipasemaankaan Ailia, vaikka kuinka koittivat kurkotella. Ja kun kuivain aidastensa kanssa sorrivat vedessä pohjaan päin niin vene pyörien sinne tänne pakeni milloin selälle milloin minnekkin ettei pienimmäksi hetkeksikään asettunut Ailin kohdalle minkä vaikutti se, että kuivat aidakset vedessä kiskoivat itseään veden pinnalle niin voimakkaasti, että taaskin voivat pitää vedessä. Tästä akat alkoivat syyttää toisiaan ja hätäillä. "Elä sinä sillä lailla." "Enhän minä, vaan tuo Soppa." "Vai Soppa, kun itse juuri työnnät venhettä." "Miten minä työnnän, kun ei yltä pohjaan." "Tuo Elli, kai se." "Vai Elli." "Itse harritte kuin hankisääsket." "No herra Jumala tätä venettä, kun pyörii kuni syötävä. Elkää edes kaatako. Elkää Jumalan luomat kaatako. Herranen aika, kun pakenee vaan selälle. Jumala armahtakoon meitä."

Tämän näkeminen yhä suurensi rovastinnan hätää ja itseään väännellen parkui: "Ottakaa rakkaat ystävät Aili pois. Voi rakas Jumala, kun hukkuu tuo lapsi tuonne, eivätkä ota pois. Voi minua onnetonta, minun täytyy päästä noutamaan Aili pois." Akkain sorriessa kulkeutui kuitenkin venhe Ailin kohdalle ja rovastinnan yhä tuskaisemmaksi käypä parkuminen kävi Kaisan korviin ja kun tiesi osaavansa sukeltaa niin paiskautui veteen umpipäähän, mistä melkein samassa tuokiossa pullahti veden pinnalle varatonna retkottava alaston Aili kainalossa. Akat kiirehtivät nyt ottamaan venheeseen ja kohti kurkkuaan huusivat: "Herrainen tuota Kaisaa, herrainen tokiisa tuota Kaisaa! Sinä vasta ihminen olit." Ja Ailin kun olivat saaneet venheeseen rymeytyivät joukolla vetämään Kaisaa venheeseen. Mutta kun saivat Kaisan venheen laidalle ryntäitään myöten jo Kaisa itsekin rupesi auttamaan itseään venheeseen. Nyt vesi rupesi riitelemään Kaisan jalkoja venheen alle. Silloin venhe humahti vettä täyteen mistä ilmaa repäisevä parahdus kuului: "Herra Jumala, kun hukumme kaikki!"

Kaisa heittäytyi nyt venheestä irti ja alkoi uida maalle, niin akatkin tointuivat hädästään ja meliskoivat sitä vesilastissa olevata venhettä rantaa kohti minkä pohjassa Aili oli yhä veden sisässä samassa asemassa kun järvenkin pohjassa.

Rovastinna riuhtoen itseään rovastin käsistä irti huusi: "Tuokaa, tuokaa pikemmin Aili tänne. Hyvä Jumala kun vielä venheeseen hukuttavat lapsen! Tuokaa Jumalan luomat Aili tänne, voi, voi!"

Jopa joutui venhe lähelle rantaa mitä akat pohjasta pitäin nyt melkein syrjittäin työntivät rantaa vasten silmät yhä hätäisesti pyöreinä äskeisestä hukkumisen pelosta. Silloin rovastinna riuhtasi itsensä rovastilta irti täysin sylin rymähti ottamaan venheen pohjassa vedessä heiluvaa Ailia. Mutta kun sai Ailin käsivarsilleen ja näki sen pään varatonna retkahtavan alas, niin rovastinnan suusta pääsi sydäntä särkevä parahdus: "Voi, voi! Kuollut on!" Siinä kauhussaan oli vähällä pudottaa Ailin rantahiekalle, vaan Kaisa tapasi kiinni ja kantoi nurmelle. Sinne ne märät akatkin juosta vutkeltivat ja huusivat: "Puistellaan, puistellaan! Ei se ole kuollut, kun se on pehmyt. Kyllä se virkoaa, kun se on vielä pehmyt. Näin vaan puistellaanhan ja retuutetaan, joka jäsentä, kättä, jalkaa näin vaan, tai vaan riiputetaanpas jaloista. Näin vaan. Puistelkaahan nyt kaikkia jäseniä. Retuuttakaa vaan kättä, jalkaa… Niin vaan… Juuri niin… No pannaanpas taas nurmelle ja nujuutetaan siinä, näin vaan… Näin vaan."

Tätä nujuuttamistaan akat Ailin virkoamisen toivossa ihan innoissaan tekivät pitkän aikaa neuvoen toinen toistaan mihin rovastikin kälkätti sekaan yhtä ja toista. Mutta akat eivät joutaneet kuulemaan rovastin kälkätyksiä paremmin kun rovastinnankaan voivotuksia, kun se myötäänsä tuskitteli. "Voi Aili rakas, voi Aili rakas!" Kuuluivat ne akkain korviin vaan jonkunmoisilta sekaääniltä lapsijoukon parkumisien seassa, mistä kaikesta syntyi ilmaa täyttävä ruihina.

Mutta kun ei tästä viimmeinkään näyttänyt tulevan apua, niin jättivät Ailin nurmelle selälleen, missä Ailin retkottavat jäsenet näyttivät uppoavan nurmeen ikään kun maa vetäisi sitä itseensä. Nyt väkistenkin tunkeutui kamala hätä jokahisen poveen ja kaikkien sanat muuttuivat tuskaisiksi voivotuksiksi. Entistä rajummin rupesi rovastinnakin vääntelemään ruumistaan ja yhäkin tuskaisemmin pökkelehti sitä ja tätä väliin ottaen aina Ailin syliinsä. Laski sen aina eri paikkaan nurmelle ja tuskitteli: "Voi, että päästin uimaan. Voi voi, että päästin uimaan. Minun onnettoman on syyni, että päästin uimaan. Voi voi että päästin uimaan!" Kaikki akat nyt epätoivoisina vääntelivät käsiään, mutta Kaisan kasvot muuttuivat virkeiksi. Näkyi muistavan jotakin ja sanoi: "Mutta koetetaan äidin taikaa, että poltetaan elävän puun taulaa nenän alla ja harjataan jalkopohjia. Minulla on tallessa sitä".

Sen sanottuaan Kaisa juoksi taloon ja pienen tuokion perästä juosten palasi sinistä savua suihkava taulan palanen kädessä ja harja toisessa.

Akatkin muistivat nyt sen vanhan taijan ja kun näkivät Kaisan tulevan niin ihastuneena nostivat Ailin käsiensä päälle vatsalleen missä Kaisa asettui pitämään palavaa taulaa Ailin nenän alla ja joku harjasi jalkopohjia. Nyt olivat akat jo varmana pelastuksesta ja hokivat: "Voi ihme, että sinulla oli sitä. Voi ihme, että sinulla oli sitä. Luoja kaikki laittaa hyvin, että sinulla oli sitä taulaa."

Eipä kauvan kestänytkään ennenkun Ailin suusta purahti kahteen kertaan vettä, minkä perästä aivasti niin kovasti, että koko ruumis hytkähti mukaan. Silloin akkain suista kuului yhteen ääneen iloinen huudahdus: "Hyväpään tulee".

Rovastinna syöksähti nyt Ailin kimppuun huutaen: "Elää, Aili elää! Aili, Jumalan kiitos, elää! Aili! Oi antakaa minun syliini Aili. Voi Ailini, voi Ailini, minun rakas Ailini, kultanen Ailini." Mutta kun Aili ei ollut vielä täydellisesti tointunut, niin akat eivät antaneet olivat vaan tolkussa kun lasinvetäjän hepo Kaisan pitäessä palavaa taulaa Ailin nenän alla ja erään akan harjatessa jalkopohjia yhäkin kiivaammin.

Nyt vielä Ailin suusta purkautui vettä monta suun täyttä, mutta viimein rinta ponnahti hengityksen voimasta ja suusta kuului kipeästi kirahtava voivahdus.

Nyt akat laskivat Ailin nurmelle levitetylle rovastinnan saalille, mihin rovastinna ryöpsähti suutelemaan Ailia ja hoki: "Voi Ailini rakas. Voi minun Ailini rakas, Ailini. Minun kultanen Ailini! Oi, oi minun sydänkäpyseni, sinä minun kulta Ailini, että vielä elät!"

Siihen keräytyivät toisetkin lapset ja käsiään räpyttäen huusivat: "Eläähän Aili! Eipäs Aili hukkunut, näimmehän me, että liikkui se järvessä".

Akat samoin kuin rovastinnakin unohtivat oman märkänä olemisensa Ailin tähden ja sen pelastumisen ilosta istuivat vaan Ailin lähelle nurmelle ikään kuin levähtämään työnsä tehtyä. Niinpä rovastikin tarkan näköisenä istua könehti joukkoon ja ikäänkuin äskeisen raamatunselityksensä jatkoksi alkoi hartaalla painolla kälkötellä:

"Jumala se kaikki sallii. Jumalan kädessä me olemme. Ei hiuskarva putoa ilman hänen tahtoaan. Niin se on, Jumalan kädessä me kaikki ja kaikkinemme olemme… Mutta tuo kylmä vesi. Se ei ole terveellistä, että paiskautua uimaan jääkylmässä vedessä. Kumma, että mamma lupasikin ne. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Mutta hyvä on kuitenkin näin. Jumalan kädessä me olemme".

Akat eivät kuitenkaan joutaneet kuulemaan rovastin kälkätystä, vaan kilvan kertoivat vanhoja kuulemisiaan elävän puun taulan ihmeellisestä voimasta, miten se ja sekin oli sillä pelastettu henkiin, vaikka oli vuorokauden ollut järven pohjassa. Ja miten sekin Kosulan ukkovainaa oli kesäisen päivän ollut Pankkakoskessa ihan tulenpalavassa jyrhämässä, että repimällä oli saatu kiven välistä pois, vaan kun olivat hyväsen rupeaman polttaneet elävän puun taulaa nokan alla ja harjanneet jalkopohjia semmoisella harjalla, jonka tekijää eivät tienneet, niin siitä oli ukko ruvennut aivastelemaan ja vironnut ja elänyt päälle päivänsä.

Ihmettelivät vielä sitä kun siinä hätäytymisen pökerryksissä äsken ei juohtunut mieleen muille kuin Kaisalle.

Kaisakin kertoi, että häneltäkin yritti unohtua, vaikka se on äidin opettama taika. Kertoi äidillään olleen aina tallessa elävän puun taulaa ja siitäpä hänkin oli saanut ja ilman sitä taulan palasetta ei olisi tyttö elävien joukossa. "Se on totta se. Se on totta se", kuului akkojen suusta yhteinen vakuutus.

Rovastinna ei tätä akkain puhetta kuunnellut, hoiteli vaan Ailia, mikä heikkona sairaana ja vaaleana kuin haavan lastu makasi kentällä. Ja kun ei osannut enää mitään tehdä sen ensimäiseksi hoitamiseksi, niin alkoi rovastille: "Ailin ei ole hyvä tässä. Lähdemme kai kotiin. Eikös lähdetä, vai mitä sanot, Hermanni? Asetamme Ailin venheeseen maata niin siinä se menee. Eikös niin?"

"Lieneehän se parasta", sanoi rovasti ja alkoi kömpiä ylös.

Rovastimme tarttui nyt syliksi Ailiin ja lähti kantamaan venheeseen, mistä pojat olivat jo veden viskanneet pois ja laittaneet lähtöön valmiiksi. Kaikki ymmärsivät sen lähtöhommaksi ja kohta nähtiinkin valkea purtilon näköinen venhe rientävän Jänislahden perään päin, jonka perässä rovasti itse selkäkenossa viiletti ja nuorimmat lapset iloissaan hälisivät rovastinnan kanssa. Ja kun eivät Ailin pelastumisen ilosta osanneet muutakaan sanoa niin hokivat: "Eipäs Aili hukkunut, vaikka mamma luuli. Näimmehän me, että Aili liikkui järvessä. Mamma pelkäsi tyhjää. Eipään se Aili hukkunut". Mutta Lillin silmät olivat pyöreinä ja hätäisinä josko Aili kuitenkin kuolee, kun näki sen olevan niin kovin kipeän ja mammankin näki olevan niin murheissaan ja huolissaan.

3 LUKU.

Rovastinnan tämän päiväinen elämä oli kun unta. Aivan kuin pahaa unta, mistä herättyään iloitsee, että se oli unta. Mutta nukuttuaan joutuu samoja synkkiä vuoria ja hirvittävien syvyksien partaita kynsin hampain kiipeilemään missä kauhistus ja pelko panee vapisemaan koko olennon, että herää ja iloitsee kun se oli unta. Mutta nukuttuaan kuitenkin joutuu taas yhtä kauhistaviin pimeisiin käytäviin missä vanhain rakennusten päälle luhistumisen ja eksymisen pelko täyttää mielen ihan tukehtumisen rajalle, josta taaskin vaivoin herää ja iloitsee, että oli unta.

Niin synkkä ja tuomitseva mieli siitä, että oli luvannut lapset uimaan oli rovastinnan mieli vielä iltamyöhällä valvoessa Ailin vuoteen ääressä. Se hauska nautinto luonnosta Jahtirannan Kaisan puistossa ja se repäisevä sydämmen ilo Ailin virkoamisesta olivat vaan vilahduksia mistä ei jäänyt mitään jälkeä eikä tuottaneet mitään valoa nykyiseen mieleen, missä tuonoin ankaruus ja epätoivo yhdessä tunkeutuivat sieluun ja täyttivät koko tunteitten syvimmätkin syvyydet.

Mutta nyt nukkui Aili ja kasvoille kohosi ihana punastus, että rovastinna ei ikänään muistanut ei Ailin, eikä kenenkään lapsensa kasvoja niin ihastuttavan miellyttävinä nähneensä.

Ne puhuivat rauhasta, ne puhuivat ihanan kesäyön hiljaisesta rauhasta nukkuvien maassa. Mutta ne puhuivat äidille tänä hetkenä vielä enemmän, ne puhuivat ijankaikkisesta rauhasta autuaitten maassa.

Rovastinnan täytyi itkeä, mutta se itkeminen tuntui sanomattoman suloiselta. Jokahinen kyynel oli murunen siitä sielua täyttävästä tuomion ja epätoivon synkkyydestä, mikä kyynelten vuotaessa tuntui sulavan kuin keväinen lumi helteisen auringon paistaessa.

Huomenaamuna Aili nukkui pitempään kuin tavallisesti ennen, mutta noustessaan oli virkeä, kuin eilen ei mitään olisi tapahtunut.

Tästä rovastinna oli enemmän kuin iloissaan ja kun Ailin oli saanut puetuksi ja annetuksi pienen ruoka-annoksen, kiirehti hän Ailin kanssa rovastin kamariin näyttämään Ailia. Ovessa tullessaan jo sanoi: "Katsoppas, pappa, meidän Ailia, kun se on ihan terve ja ruokaa tahtoi herättyään ensi sanakseen. Se eilinen kylpy kai vaikutti nälän. Mutta kuules, Hermanni! Mitä hyvää osaamme tehdä sille Jahtirannan Kaisalle siitä keksinnöstä, millä pelasti Ailimme henkiin?"

"Mitäpä sitä olisi tarvis tehdä mitään", kuului rovastin kuiva vastaus.

"No, hyttynen, hyvänen aika. Miten voisimme niin kiittämättömät olla sellaiselle hyväntekijällemme?"

"Siten, että Kaisa on meidän mökkiläinen. Sillä on velvollisuus tehdä enempikin."

"En voi ymmärtää nyt sinua… Minun täytyy päästä edes kiittämään Kaisaa, kun eilen siinä harakassa ihan hyvästelemättä lähdimme. Etkös sinäkin lähde? Otamme Ailin, Lillin ja Mimmin mukaan."

"Ole huoletta, veikkonen. Kaisa tulee vaan siitä ylpeäksi… Lähtisit sinä pappilan rouva hupsua akkaa kiittämään. Miltä tuo näyttäisi", sanoi rovasti yhä kuivemmasti ja ylpeästi käänsi päätään pois näyttääkseen, ettei hän tahdo kuullakkaan senlaista hommaa.

Rovastinnan pullea muoto tuli levottomaksi ja hän sanoi päättävästi:
"Minun kuitenkin täytyy päästä kiittämään Kaisaa vaikka läpi valkean…
Voi, voi miten onnetoin olisinkaan, jos Aili minun ajattelemattoman
tekoni tähden olisi tuonelan omana, mikä ilman Kaisaa niin olisi."

Rovasti kääntääkseen rovastinnan mieltä siitä asiasta pois alkoi: "Tänä päivänä, kun on näin kaunis ilma lähdemme kävelymatkalle tuonne hautuumaalle. Sinne kuului olevan aivan kuiva tie. Tuosta sillan takaa kuului lähtevän aivan kuiva, hyvä kärrytie. Eikä se kovin kaukana olekaan, tuossa vaan salmen takana kankaalla. Lillin ja Ailin otamme mukaan. Mimmi ei jaksaisi niin pitkältä kävellä ellemme tuota Lahdenperän muijaa pyydä kantamaan… Lähdemme ihan aamiaisen syötyä."

"Lähdemme vaan… Siinä tapauksessa jätän huommiseksi Jahtirannalla käynnin", sanoi rovastinna ja lopettaakseen siitä puheen, alkoi silitellä Ailin päätä, joka lattialla seisoen ja voileipää kädestään syödä jykertäen, oli nojannut selkänsä sohvalla istuvan äitinsä polvia vasten. Sitä hän hymyillen silitteli hiljakseen puhellen: "Sinä Ailini, rakas! Minun kiharatukkainen Ailini olet vielä tässä. Oi kuinka kauhistava on muistaa sitä eilistä päivää. Mutta miten opettavaista sentään onkaan olla senlaisenkin tapauksen keskellä. Ilman senlaista tapausta ei tulisi koskaan tietämään miten lapsi on likellä äidin sydäntä. Tavallinen taudin tuoma kuolema ei sitä opetusta anna."

Rovasti ei tähän puheeseen jatkanut mitään. Vötkötti vaan leposohvallaan selkäkenossa ja rykästeli enemmän haihduttaakseen rovastinnan ajatuksia kuin rykimisen tarpeessa ja ajatteli: Kyllä se on totta, että nuo akat ovat kaikki yhtä hupsuja. Eivät tiedä edes omasta arvostaan. Pappilan rouva lähtisi nyt mökin akkaa kiittämään. Vie ja vikise.

Aili pureskellessaan voileipäänsä katseli kumpaisenkin silmiin ja kun näki äitinsä hymyilevän hänelle, niin tahtoi sanoa jotain ja kun ei muuta osannut niin sanoi: "Enhän minä kuollut."

"Ethän tuota, Jumalan kiitos, kuollut, kun pelastuit. Tiesitkö miten pelastuit?"

"Heräsin vaan kun unesta. Rintani oli kipeä."

"Voi lapsirukka… Mutta mitenkäs hukuit?"

"Se puukappale, minkä kanssa uin, kun karkasi, niin menin pohjaan. Silloin meni vesi henkeeni etten saattanut huokua enkä liikuttaa mitään. Kuulin kun rannalla huusivat tulemaan pois, vaan en päässyt."

"Kuulit huudon… Mutta näitkös sitten meidän valkeaa venhettä päälläsi ja sitä kun Kaisa tuli noutamaan ja otti syliinsä?"

"En… Milloin se tuli?"

"Silloin kun se kantoi sinun sieltä järven pohjasta venheeseen ja kannettiin siihen nurmelle, missä heräsit."

"En minä ole nähnyt", toisti yhä Aili silmät pyöreinä ja näkyi koittavan muistella muistaisiko hän siitä mitään.

Tämä keskustelu vei rovastinkin huomion puoleensa ja osanottavalla tavalla sanoi. "Kylläpä oli todellakin kuolema likellä. Tavallisesti veteen joutuneitten tiedetään näkevän ja kuulevan kaiken, se vaan, etteivät voi liikuttaa mitään. Ne hengen salpautuessa saavat senlaisen omituisen halvauksen, että tulevat aivan voimattomiksi ja ainoastaan senlaiset voivat virota. Ne, joilta kaikki tietäminen katoo, sanotaan kuolleeksi. Ja onhan sitä Ailillakin jotakin edes hämärää tietoisuutta voinut säilyä, vaan liki ne kuitenkin ovat länget olleet olkapäitä."

"Ja siitä ei päästä mihinkään", keskeytti rovastinna, "että se on Kaisan ansio, että Aili elää ja luojan laitos oli sekin kun sillä piti löytyä sitäkin elävän puun taulaa. Mitä se se on? Senlaista ainetta en ole kuullut ikänäni ennenkun eilen."

"Hym… Se on taulaa kun taulaa. Näithän sinä monastikkin Karppolan Jörkki ukolla meillä aina kun se tuluksilla iskeä tuiskutti piippuunsa niillä niin nauroit, että ukko taas sikaa hengittää. Elävän puun taulaksi sanovat taikurit senlaista taulaa, mikä on tehty senlaisesta käävästä, joka on otettu vielä lehtiä kasvavasta koivusta, missä joku puoli on ollut niin laho, että on kääpiä kasvanut. Se elävän puun nimitys on vaan taika nimitys. Taula kun taula, eikä mikään muu, olipa kääpä otettu pökkelöstä tai lehtiä kasvavasta puusta."

Rovastinna mietti ja nujautteli päätään:

"Mutta sittenkin, voihan siinä lehtiä kasvavasta puusta otetussa käävässä olla erilaisia aineksia kun pökkelöstä otetussa käävässä… Ja oli miten oli, Kaisan keksintö se oli, että Aili virkosi. Ja sentähden minulla on niin suuri kiitollisuuden velka Kaisalle, että täytyy lähteä erityisesti kiittämään Kaisaa. Jospa tänä päivänä lähdemmekin käymään hautuumaalla, niin huomenna minä lähden Lillin, Ailin ja Mimmin kanssa."

"Sinä et tunne asemaasi", keskeytti rovasti kylmästi. "Ihminen vasta viisi päivää ollut pitäjässä, niin tämmöisen pappilan rouvana lähteä sormella hämmennettävää mökin akkaa, omaa turvattiaan kiittämään, mihin hänellä oli enemmän kun velvollisuus. Mitä järkeä siinä on… Jotakin toista olisi, jos hakisit toveruutta tuonlaisten kun Niemelän, Sojolan, Könnilän, Kytölän, Peltolan ja Nujulan emännistä, mitkä ovat lähikyläin suurimpia taloja, niin se olisi jotakin toista, Mutta ennen pitkää tulet saamaan toveruutta herrastalojen rouvista. Mikä seikka kuuluu asiaan."

"Herrastalojen rouvista. Ihmisiähän ne ovat muutkin", sanoi rovastinna ylenkatseellisesti ja nousi seisalleen lähteäkseen pois. Ailikin kun huomasi äitinsä kyllästymisen, niin kiirehti aukasemaan ovea ja lähti äitinsä edellä ison salin poikki juosta kipittämään pieneen saliin, mistä kuului toisten lasten hälinä ja sinne hän tiesi äitinsäkin tulevan.

Huomen aamuna oli yhtä kaunis ilma kun edellisinäkin päivinä. Rovastinna ei nyt enää rovastin mieltä kuunnellut, vaan pyysi ne entiset muijat soutajikseen ja heti aamiaisten jälkeen nähtiinkin pappilan valkea vene mennä töllöttävän Jänislahden Jahtirannalle päin. Rovastinna istui keskellä venhettä, Lilli toisella, Aili toisella puolen ja Mimmi edessä nojaten selkänsä äitinsä polviin. Aili istui rannan puolella äidistään, mistä hän venheen kulkiessa ikäänkuin luki rannan puita ja kertoi: "Katsokaa mamma kun tuossa on aivan samanlainen koivu, kun meidän entisen kodin rannassa minkä käyrällä tyvellä meidän mirri aina kalan suolia syötyään maata motkotti. Aivan samanlainen, köyrätyvinen ja laaja latvainen kukotus eikös olekkin, mamma? Ja tuokin kuusi on samanlainen kuin meidän entisen kodin saunan perässä, aivan samanlainen mustanpuhuva ryhötys. Mutta tuo rosotyvinen petäjä tuossa rannan äyräällä on samanlainen kun meidän entisen kodin kujosten suussa, johon Konsta aina kiipesi saarnaamaan. Katsokaa mamma, eikös ole samanlainen? Tuokin suuri oksa tuolla ylhäällä tojottaa." Mutta venhe läheni Jahtirannan talon rantaa, minkä huomattuaan Kaisa juosta loimotti rantaan ja huusi: "Kuinka Aili voipi, onko Aili mukana?"

Rovastinna huiskutti nenäliinallaan, ja huusi vastaan: "Kaisa, Kaisa.
Sinä hyvä Kaisa. Aili on terve kun käki. Täällä on venheessä Aili".

Venheen keula kun töksähti nyt rantaan, niin Kaisa syöksähti venheeseen, eikä muistanut tervehtiä rovastinnaa tervetulleeksi, vaan koppasi Ailin syliinsä ja hoki: "Sinä Aili, sinä Aili, sinä Aili, minun pelastettu Ailini", lähti mennä huurottamaan kotiinsa ja vasta aivan lähellä kotiansa kääntyi takasin ja huusi: "Tulkaa toki taloon. Antakaa anteeksi, etten ennemmin pyytänyt."

"Tulemme, tulemme, kunhan korjaamme Mimmin kenkää, kun sanoo hierovan jalkaansa", kuului rovastinnan iloinen ääni ja hän lähti likenemään taloa. Kaksi vuotias Mimmi punaisine päähineineen tulla nytyytti edellä ja rovastinna ja Lilli rinnan perässä, sitä mukaa kuin Mimmi antoi tietä.

Huoneeseen tultua rovastinna vähensi vaatteensa aivan paitahihasilleen, minkä tehtyään aukasi akkunan, josta katseli ja alkoi enemmän Kaisalle mieliksi kuin asian vuoksi puhella: "kun olette jo lakasseet kaikki kartanon seutunne ja miten ihanaa nurmea. Oi, oi, kun se vihottaa kauniisti, kun tuulen väreet näkyvät jo nurmen laihossa. Oi, oi kun kaikki on kuin kesäsydämmellä."

Kaisa ei sitä kuunnellut, vaan kaipasi miksi rovasti ei tullut.

Rovastinna kääntyikin varsin niittenkin soutaja akkain tähden kertomaan, että rovasti ei koskaan lähde kylään muuten kun joko sairaan luo, tai raamatun selitykseen. Sillä on se sielun hoito ja pelastus ensimäinen ja viimeinen. Eilen illallakin kun rengit vaon päässä leväyttivät hevosiaan niin siinä jo puhui niillekin sielun tilasta ja jumalattomain viimeisen päivän hirmuisuudesta. Siitä ja siitä sielun asiasta hän vaan puhuu ja tahtoo ollakkin vaan paljasta sitä.

Kaisa ei vierasten tuottamassa hyvässä mielessä osannut muutakaan, niin koppoi taas Ailin syliinsä ja hyvitteli: "Sinä minun Ailini, sinä pyöreä silmäinen Ailini, että olet terve ja ketterä kun ei mitään olisi tapahtunut. Voi, voi sinua sirkka, kun olet sievä ja riski, vaan etpä silloin potkitellut, kun minä järven pohjasta otin kainalooni. Sinä sirkka."

"Oi, oi", keskeytti rovastinna. "Se seikka ei lähde mielestäni, ettekä usko miten kiitollinen siitä pelastustyöstä olen. Aivan asiakseni täytyi lähteä kiittämään, kun sellaisesta kauhistavasta hädästä ja murheesta toimititte pelastustyöllänne näin sydämmellisen ilon."

"Elkää kiittäkö", kiirehti Kaisa sanomaan väliin. "Eihän minullakaan olisi tätä iloa muuten, Ailin pelastumisesta. Ette usko, miten minun on lysti olla, kun näen Ailin terveenä, hän kun oli jo ihan kuoleman kielissä. Tässä kangasta kutoessanikin ei silmänräpäystäkään ole, ettei olisi Aili mielessä, vielä erittäin senkin tähden, tuleeko Aili terveeksi ja milloin. Mutta nythän tämä sirkkunen on terve. Voi, voi, sinä pyöreä poskinen tummatukkainen sirkkuseni!"

"Niin, kangasta kutonut. Mikä kangas teillä nyt onkaan?" käänsi rovastinna puhetta ja siirtyi katselemaan kangaspuissa olevaa kangasta.

"Onpahan vaan kolminiittinen. Nimismiehen rouva kudottaa pojilleen kesävaatteiksi ja mitä kaikkea tuosta tehtänee; kaksikymmentä kyynärää kudotaan näillä loimulangoilla ja sitten mitä tuonee kuteiksi, itse aikoi käydä määrämässä. Jotakin kait siitä tulee, kun luomaa on yhdeksänkymmentä kyynärää".

"Vai nimismiehen rouvalle. Aivanko te herrastaloihin teette käsitöitä", keskeytti rovastinna ja alkoi enemmän tarkastella vaatteen kevyyttä.

"Herrastaloissapa se on meidän leipämme ollut nämä leskivuodet".

"Mitä ne maksavat kyynärästä, esim. tämmöisestä vaatteesta kutomapalkkaa?"

"En minä sitä määrää tiedä, kysyvät aina mitä minä tarvitsen niin sitä antavat".

"Vai niin. No sehän onkin parasta sillä lailla. Minun kyllä täytyy saada teidät kankurikseni myöskin, vaan milloin minä saan kun on näin pitkä, mitä yhdeksänkymmentä kyynärää, tätä, ja nyt on vasta alussa".

"Ei tämä kauvaksi kestä. Saimi tekee puolat niin kymmenen jopa kaksitoista kyynärää helkyttelen päivässä".

"Kaksitoista kyynärää päivässä näin lujaa vaatetta! Kun on ihan kuin tuohta tuo vaate. Sehän on ihan uskomattoman paljon".

"Olen iskenyt tätä oikeen uhasta kun rouva niin varotti. Niillä pojan poloksilla ei huono kestä kun ne myötään jyryävät kuni pässikaritsat rannioilla rantakivillä, ja missä milloinkin. Mutta se ei paljon hidastu, jos kutoo lujemmaksikin, pitää vaan raskaampana kättään".

"Sen minä sanon, että kenellekään ette saa luvata tämän jälkeen kutoaksenne kun minulle. Meillä juuri on tämänlaisen vaatteen tarvis. Meidän pojillakin ei ole kesävaatteista paljon puhettakaan. Ai, ai, että tuli toki puheeksi. Olettehan kutoneet kaksivartistakin? Se olisi alusvaatteiksi rovastillekin sopivaa".

"Olen minä kutonut kaksivartista, toimikaista, pohjikaista, kolminiitistä, kahdeksanniitistä ja mitä milloinkin ovat kudottaneet. Olen kutonut trikootakin".

"Trikootakin!" huudahti rovastinna.

"Olen kutonut trikootakin. Minun kutomatani trikoota entinen rovasti piti jo monta vuotta ja jos kauvankin olisi elänyt niin ei olisi ostamaan lähtenyt".

"Kyllä se hyvä Kaisa on niin, että kun vaan tämä kangas loppuu niin minulle pitää ruveta kutomaan. Eikös niin?"

"Samahan se on. Ja kenellekkäs minä sitten kutoisin, jos en teille, kun vaan annatte", sanoi Kaisa loistavin kasvoin ja kehoitti rovastinnaa kääntymään kahvipöydän ääreen, missä Saimin keittämä kirkas kahvipannu kykötti kolmen puhtaaksi pestyn kuppiparin vaiheella.

Kahvin juotua rovastinna lähti ulkokausteelle vielä ihailemaan jotakin Kaisan mieliksi. Kaikkea ihaillessaan huomasi tien lähtevän kauniiseen koivu ja kuusi sekaiseen metsään niin kysyi: "Mihin tämä näin soma tie menee? Muistuttaa meidän entistä hautuumaan tietä, missä rovasti aina käveli".

"Se menee juuri teille. Se on ihan tuommoinen kuiva tie koko matkan, saattaa vaikka pännäkengässä kävellä".

"Vai niin. No, kukas uskoisi, että tänne on tämmöinen tie. Ihan täytyy lähteä katsomaan tätä tietä".

Sen sanottuaan rovastinna lähti kävellä mötöstelemään sitä tietä metsään ja sinneppä lähtivät kaikki muutkin. Kaisa otti Mimmin syliinsä ja kiirehti rovastinnan rinnalle ikäänkuin näyttelemään tien merkillisyyksiä.

Rovastinna sitä tietä kävellessään myötään ihaili: "Ai, ai, kun tämä tie on soma. Ei uskoisi miten tuo metsä vaikuttaa ihmisen sieluun. Tuntuu kuin mikähän turvallinen muuri ympäröisi, missä kumminkin näkyy luonnon synnyttämä elo ja puhtaus. Katsokaahan, miten nuo kasvavat lehdet kuultavat puhtaudesta. Ja katsokaa miten kaikki nuo puun kerkät pienistä neulaisista kudotut kätensä ojentavat korkeuteen ottamaan vastaan sieltä elonsa voimaa… Oi, jospa ihmisen sielukin pysyisi niin uskollisena korkeuden Jumalalle, aina ja aina vaan ojennetuin käsin pyytämässä korkeuden loppumattomista aarteista elonsa voiman. Kuinka ihana paratiisi olisikaan tämä elämä… Oi, oi kuinka soma on elää tämmöisiä hetkiä. Tuntee kohoavansa ihan elämän jokapäiväisyyksien yläpuolelle. Oi, sinua metsä. Sinä sanatoin metsä, minkälainen totuudentien opas sinä olisitkaan, kun sinulta tulisimme kysymään… Ah. Ah."

Rovastinna tuli nyt ikäänkuin mykäksi, hän niin nautti siitä metsätiestä, kun sellaista ei ollut koskaan kulkenut. Entisen kotinsakin luona hautuumaan tien varrella oleva metsä oli vaan vähäinen puska istutettua metsää ja lapsena ollessa ei metsä puhunut mitään. Ailin pelastumisen johdosta oli rovastinnan sydän ja sielu nyt niin avonainen ottamaan vastaan ja kuulemaan luonnon pienimmätkin kuiskaukset. Senpä tähden hän nyt ikäänkuin vasta heränneenä luontoa ymmärtämään kykeni vasta ensikerran eläissään nauttimaan luonnon sanattomasta puheesta. Nauttimaan niin, ettei nyt enää kyennyt pukemaan sanoiksikaan nautintoaan. Elämäkin tuntui vaan suloiselta unelta hiljaa kävellessä metsän varjostamaa tietä ja metsän hiljaa huokaillessa helteisen etelätuulen silloin tällöin lievästi puhallellessa.

Kun matka oli jo joutunut enempään kuin puoleen, niin eräs akka niistä soutaja-akoista muistutti: "Mehän kohta tulemme pappilaan. Mihinkäs meidän venhe jää?"

"Ai, tosiaankin", heräsi rovastinna sanomaan. "Olemmeko niin pitkältä kulkeneet?"

"Enemmässä kuin puolimatkassa olemme", toisti Kaisa.

"Mutta minä todellakin menen tätä tietä kotiin, että näen koko matkan. Sohvi ja Elli menevät palauttamaan venheen. Maria minulle oppaana kantaa Mimmiä, jos Kaisa tahtoo palata pois. Kaisalla kuitenkin lienee kiire kankaansa kutomiseen."

"Kiirehän se on, eihän se eisty, jos sen takana ei liene, eikä minun aikani muussa kulukkaan kun työssä. Tiedättekö, hyvä rovastinna, että minä teen aina työtä."

"Mutta täytyyhän tehdäkin."

"Minä teen työtä levähtäessänikin."

"Miten se on mahdollista?"

"Kun teen kovaa työtä, että väsyn ja tarvitsen levätä, niin levähtäessäni teen työtä, kun syön niin teen työtä kun huvittelen itseäni, teen työtä, univuoteellani kun valvon, teen työtä, kun jostakin kärsin, teen työtä, ainoastaan kun nukun, niin silloin nukun."

"Oi, sinä Kaisa. Minulla on teiltä niin paljon oppimista. Minun täytyy kuulla se arvoitus. Istumme tähän tuon muhkean kuusen varjoon." Siihen he marjanvartiselle sammaleiselle maalle laskeusivat istumaan, missä Kaisa hymyillen kertoi:

"Usein on minulla kaksi kangasta, ainakin silloin, kun on kahdeksanniitinen ja kahdellatoista sukkulalla kudottava. Silloin on kaksivartinen toinen kangas. Kahdeksaniitistä kahdellatoistakin sukkulalla kutoessa ja muistaessa mikä sukkulainen nyt on otettava ja montakokertaa sillä heitettävä, pitää sellaisessa jännityksessä, että pian väsyy. Silloin siirryn kaksivartisen ääreen, jossa ei ole mitään ajattelemista, kädet ja jalat tekevät kaiken omalla opitulla tavallaan. Kun jalat väsyvät polkemisesta ja kädet sukkulan heittämisestä, otan silloin täplikkään sukan kudelman, missä on vaan sormilla työtä. Ja kun lähden huvikseni kävelemään otan yksilankaisen sukankudelman, jota sormet tekevät itsestään. Sitä teen syödessänikin. Kun palan haukkaan, niin kudon ja taas palan haukkaan ja kudon."

"Mutta mitäs silloin teette, kun jostakin kärsitte kuten sanoitte?"

"Silloin otan ompeluksen ja poljen ompelukonetta niin vimmatusti, että sen räminään hukkuu kaikki muu."

"Entäs kun kokonaan väsytte, mitäs silloin teette?"

"Ajattelen uutta kankaanlaitosta ja kudon sitä yksinkertaista sukankudelmata, joka ei ole mitään työtä. Sitä kudon univuoteellanikin, usein löydän herätessäni kudelman rintani päältä ja sormet kudelmassa, jolloin ne, vaikka ensin hieman kankeasti, alottavat työnsä, ennenkun oikein saan silmänikään auki."

"Olette varmaan ahkerin ihminen auringon alla. Oletteko kaiken ikänne olleet niin työteliäs?"

"Aivan pienestä penikasta. Se on ollut aivan luontainen taipumukseni. Ja lienee se sukuvikakin. Minun sukuni isän puolelta on kaikki senlaista myyrän sukua, kokonaan omituista siinä suhteessa."

"Onkos se sukuvika, kun luulen näkeväni teistä, että olette aivan herkkä suremaan ja iloitsemaan?"

"Siinä suhteessa olen kuin lapsi. Se taipumus on perintöä äidiltäni. Äitini voi katkerasti itkeä, jos hiuksen toinen ryöstäisi hänen päästään ja voi sydämmensä pohjasta iloita, jos hiuksen arvoisen hyvän joku tekee."

"Mutta sellaisella luonteella luullakseni on kaikkein helpoin mennä maailman läpi. Siinähän ei ole yhtä ilmaa kauvaksi."

Kaisan mieli näkyi nyrvähtävän ja sanoi: "Eipä niinkään, hyvä rovastinna." Ja silloin ilmestyi kirkkaat kyyneleet Kaisan silmäin nurkkiin, joita rovastinna ei ymmärtänyt surunko, vai ilon tuottamia ne olivat.

Rovastinna nousi nyt seisaalleen ja puristaen kahteen käteensä Kaisan käden kiitteli moneen kertaan ja lupasi palata taas jonkun päivän takaa katsomaan, koska tänne on näin hyvä ja hupainen tie. Sen sanottuaan erosivat Kaisa tyttöineen ja kahden soutajamuijan kanssa Jahtirannalle ja rovastinna Lillin, Ailin ja Mimmiä kantavan Marin kanssa Jänislahden pappilaan päin, millä matkallaan rovastinna yhä aivan katkeamatta ihaili sitä tietä somaksi ja hupaiseksi.

4 LUKU.

Rovastinna kotiin tultuaan kiirehti rovastin kamariin varsin saadakseen tietää millä päällä rovasti on hänen käynnistään Jahtirannalla ja alkoi kertoa: "Sinä, Hermanni, et usko, kuinka lysti oli käydä Kaisan kotona ja kun sinne on niin soma tiekin. Tulin sieltä maata myöten kotiin enkä koskaan lähdekään muualta kun on niin kuiva ja sileä tie kuin höylätty ja niin kauniin metsän läpi, että sinä et usko. Oikein nautin siitä tiestä. Kaisa saattoi enempään kun puolimatkaan. Ja miten lysti oli sitä Kaisaa tulla lähemmin tuntemaan. Kyllä se on surkeasti väärin pitää häntä mielipuolena ja höperönä kuten sinäkin Hermanni sanot. Hän on semmoinen kankurikin, että poistieltä. Kuulehan, että semmoista kolminiitistä vaatetta vahvaa ja tiheää kun tuohta, kutoo kaksitoista kyynärää."

"Kaksitoista kyynärää, seitsemän metriä päivässä. Sehän on ennen kuulumatointa", sanoi rovasti ja hieman punalti päätään.

"Se todellakin on ennen kuulumatointa. Meidän entiset kankurit eivät saaneet puoltakaan. Ja maksettiin niille kaksikymmentäviisi penniä kyynärästä kudonta palkkaa, eikä tahtonut elää sillä. Kaisahan tienaisi ihan mahdottomia, jos niin paljon maksettaisiin."

Rovasti tunsi, että rovastinnalla on aikomus ruveta Kaisalla kudottamaan kankaita niin tekeytyi asialliseksi ja sanoi: "kymmenen penniä kun maksaa kyynärältä niin siitä hän jo tienaa markka kaksikymmentä penniä päivältä ja sehän on jo korkea palkka."

"No niin. Vaan sillepä muutkin kuuluivat maksavan minä laatuna sattuu, mitä Kaisa milloinkin tarvitsee, se ei ole rahan päälle."

"Niinpä niin. Mutta kaikki mitä antaa on laskettava rahaksi ja rahamäärän jälkeen tehdä lasku. Se on rehellistä se. Ja siinä ei tule vääryyttä kenellekään".

Näistä viimeisistä sanoistaan antoi rovasti kuulua sellaisen päättäväisyyden, että se niin täytyy olla tullakseen rehellisesti tehdyksi ja antaakseen taas kerran rovastinnankin tietää, että hän on ja tahtoo olla rehellisin mies maailmassa.

"Oli niin miellyttävä kuulla sitä Kaisaa, kun se kertoi ahkeruudestaan. Sanoi nukkumasta herätessäänkin löytävänsä sukankudelman rintansa päältä ja kätensä kudelmassa, missä ne alottavat työnsä ennenkun silmätkään oikein aukiaa. Kun kuului hän jo aivan pienestä pahasta olleen niin työteliäs niin eipä kummaa jos häntä ei ole saatukaan lukemaan opetetuksi. Siitä juohtui mieleeni tuo meidän Kaapro kun sille ei lapsenakaan kelvannut aseeksi muu kun vasara. Sillä se pieksi ja räikytti kaikki palasiksi mitä eteensä sai. Ja mikä työ oli saadessa vähääkään lukemaan, mutta kylläpäs pajassa kului aika. Ja nyt on kaksi vuotta ollut toisella luokalla ja kuuluu sanoneen Kustaalle ettei hän lähde enää kouluun, vaan sepäksi hän rupeaa. Niin luonto se on vahvempi oppia ollut Kaisalla kun muillakin. Luonto se on joka tikan poikaa puuhun vetää kuten sanotaan."

"Eikö Kaisa sitten osaa lukea?"

"Ei. Jokilahden emäntä viime pyhäaamuna kertoi, että Kaisa ei tuntisi iitä vaikka tiellä kaksisauvassa vastaan hiihtäisi."

"Vai niin", sanoi rovasti, mutta sen sanottuaan sulkeutui itseensä keinutuolissa enemmän selkänojasinta vasten, käänsi salaperäisesti hymyilevät kasvonsa lakeen päin ja ruskean harmaat silmät vilkkuivat levottomasti.

"Mutta kyllä Kaisa sentään ymmärtää autuuden asiasta vaikka ei lukea osaa. Ja senpätähden juuri on Kaisalle tarpeellista saada papin suusta kuulla raamatun totuutta kun ei siitä voi itse lukemalla saada irti ja sinun on aina aikavälistä lähdettävä raamatunselitykseen. Kaisan on tukala päästä kirkkoon kun lapset eivät jäisi kotiin eikä kotia voi jättää autioksi kun on sillä ihmisten vaatteen kudoksia."

"Samahan tuo on. Laita vaan milloin tahaan, että sinne tulee ihmisiä, niin voinhan käydä kun sinne on tiekin niin hyvä", kuului rovastin lauhkea sana, jonka sanottuaan hän tapansa mukaan nieleksi kurnautteli tyhjää, että paksusuoninen harmaa kaula kutmahteli nielemisen mukaan ja silmät entistä levottomammin vilkkuivat mistä näkyi sielun salainen voimakas palo joissakin likaisissa aineissa.

Rovastinna oli sangen iloinen, että sai rovastin taipumaan käymään Kaisan luona raamatunselitystä pitämään. Tuntui kun naisen sielu olisi sillä pelastettu. Eikä tullut ajatelleeksi josko Kaisallekin käy samoin kun hänellekin, että rovastin raamatunselityksestä ei koskaan jäänyt mieleen muuta kun paljas kuiva muoto. Ne muodolliset nyökytykset ja tilaisuuden hiljaisuus. Kaikki muu oli kopisevaa tyhjyyttä mistä usein rovastinna tunsi itsensä surulliseksi, mutta ei kuitenkaan voinut ymmärtää, että jää ei voi palaa eikä syntymätöin elää.

Tulevalla viikolla oli päätetty eräänä päivänä pitää raamatunselitys Jahtirannan Kaisan kotona ja rovastinna levitti sanaa, vaan ei sinne kuitenkaan silloin määrättynä hetkenä tullut ihmisiä kun muutamia mökkien muijia, joita rovastinna oli väkivetoon vaatinut, olivat lähteneet rovastinnalle mieliksi. Mutta palasivat niin tympeinä etteivät sanoneet enää koskaan lähtevänsä. Mäntylän Matleena se oli enimmin kyllästynyt, kun oli Saviniemelle pyydetty perunan kylvöntään täksi päiväksi. Olisi saanut sieltä tienestiä ja tuli rovastinnan huomautuksesta lähteneeksi tänne Jahtirannalle raamatunselitykseen. Nyt hän palatessa Kaikkolan isolle Liisalle porisi: "Eläs toki raamatunselitystä! Jonnijoutavaa vätkytystä, vätystystä ja vatustusta, jossa ei ole päätä eikä häntää, eikä pontta eikä perää."

"Samat sanat sanon minäkin", kuului Liisan mukautus, vaikka eivät olleet Liisan sanat niin vihaiset.

"Sen sanon", jatkoi Matleena. "että erilähtimet olivat entisellä rovasti vainaalla. Sillä ukolla olivat siksi teräväpäisiä sanat että ne töhertämättä pystyivät ihmisen nahkaan ja halutti kuulla toisenkin kerran. Mutta tuon lystin uskoo kerralla. Tuomoinen 'kometiija' vielä nähtävänä kun heilutaan ja nyökytetään kun kellon heilari. Eläs helteessä kolmasti. Hyvä sentään… Olen niin vihainen koko hommalle, etten kohta sovi omiin riepuini".

"Kyllä todellakin tuo rovastin jumalisuus taitaa olla tehtyä. Kovin pintapuoliselta ne tuntuvat nuo raamatunselitykset. Ja mitätöntä hapuilemista tuo oli sekin tulosaarna toissa pyhänä. Vaan eipä nuo liene kaikilla papillakaan lahjat yhdenlaiset", sanoi Karisen Sohviija tyytyväisesti.

"Mitä sitä sitten rupeaa papiksi kun ei ole lahjoja" sävähti yhä
Mäntylän Matleena.

"Kunpa sitä ei muuhunkaan kykene, kuten eräs ukko sanoi tervalastia
Ouluun soutaessaan", kuului joukosta ivallinen sana.

Karisen Sohviija kuuli että puhe muuttuu ivalliseksi niin alkoi vaikeroida: "Kyllä on Jumalan kirous langennut Jänislahden seurakunnan päälle, se on nähtävissä. Kappalainen saatiin ensin tuomoinen lapukka. Odotettiin kun päivän nousua rovastin tuloa, mutta tämä on yhäkin mitättömämpi. Koko seurakunta joutui paljaitten palkkapaimenien haltuun, joka on nähtävästi korkeimman rangaistus siitä, että ei ole niitten sanasta otettu ojennusta, jotka ovat hengessä ja totuudessa tehneet työtä".

"Mutta ei tuo räkärysä kauvan toki eläne".

"Kyllä sitä pahaan kirveeseen aina vartta jatkuu", kuului joukosta kärsimättömät sanat.

"Luojan kädessä ne ovat onnen ohjat", jatkoi yhä Sohviija. "Voihan pahankin päivän perästä vielä paistaa kirkas päivä, jos ei kerrassan koko Jänislahden seurakunta liene heitetty aivan pimeyden valtaan".

Samaan suuntaan kun Sohviijakin puhelivat sitten loppumatkan koko matkue siksi kunnes pappilan kartanolle tultuaan hajautuivat kaikki omia teitään menemään kotiinsa. Ainoastaan Riihelän Kustaava jäi odottelemaan jälempää tulevaa rovastinnan joukkoa, missä rovasti pitkä tumma viitta yllään ja musta koppahattu päässään keppi kädessä astua lahni edellä ja rovastinna lasten kanssa perässä siksi kunnes pappilan kartanolle tultua rovastinna tuli rovastin rinnalle ja lapset kumpaisenkin sivuille yhdeksi ryhmäksi. Sitten se hitaasti liikkuvana keskenään puhelevana matkueena lähestyi rakennuksen korkeita portaita, jotka kiivettyään katosivat rakennuksen sisään, kuni tyhjyyteen mistä ei mitään kuulunut.

Kustaava halusi tavata rovastinnaa kahdenkesken päästäkseen enemmän tuttavuuteen rovastinnan kanssa ja pääsikin kyökin kautta mentyään rovastinnan puheille, kuten oli toivonutkin. Nyt hän kertoi juurta jaksain kaikki ne puheet mitä tiellä oli puhuttu.

Tämän kuultuaan rovastinna kauhistui ja tuli aivan surulliseksi ja vannoen vannoi, että sitte on kumma, jos hän enää hommaa raamatunselityskokousta mihinkään. Niissä päätöksissään meni rovastille kertomaan kaiken mitä Kustaavalta oli kuullut. Rovasti tekeytyi rauhalliseksi. Leposohvallaan venyessään tapansa mukaan nieleksiä kurnautteli tyhjää ja pani silmänsäkin puoleksi kiinni ettei niistä voisi lukea mitä sydämessä liikkuu. Viimein hän hyvin varovasti ja korvat terotettuina kuulemaan rovastinnan mielen pienentäkin vivahdusta kysyi: "No loukkautuivatko ne siitä, kun minä siitä Saarasta ja Haagarista selitin?

"Ei Kustaava siitä erityisesti maininnut… Jospa lienevät siitäkin".

"No oliko siinä sitten mitään liikaa sinun mielestäsi? Raamatun totuuttahan se oli".

"En minä saata sanoa. En minä ymmärtänyt olevan mitään liikaa. Tietystihän se on ihmisten eripuraisuuden tähden tullut laiksi ja tavaksi se yksivoimaisuuden pakko, koskapa ennen aivan raamatun pyhimmilläkin miehillä on ollut monta. Kuinka monta niitä oikeastaan lienee Salomoonillakin ollut?"

"Sillä oli tuhat, mutta sen asiat joutuivat epäkuntoon, kun se otti vaimoja pakanain tyttäristä. Mutta ainoastaan siitä syystä… Kun olisi pysynyt rajoinsa sisällä, niin ei olisi ollut muistuttamisen syytä".

Rovasti oli nyt hetken äänetönnä, mutta sitten hän saarnaavalla tavalla lausui: "Sehän on raamatun totuus, että raamattu juuri on se loukkauskivi kaikille syntisille, että joka siihen itsensä satuttaa se loukkautuu ja kenen päälle se lankeaa, se murennetaan. Syntinen ihminen ei siedä totuutta kuulevansa. Pimeys ei siedä valkeutta, valkeuden säteet ovat jo pimeydelle kauhistus".

Niitä sanoja kuullessa meni rovastinnan pää jo itsestään hieman kallelleen ja ruumis rupesi nyökkäsemään, vaan kun rovastin puhe loppui siihen, niin rovastinnankin ruumis vakautui ja sanoi: "Kunpa heille ei hyvä kelpaa, niin olkoot itsenään. Minä kyllä en hommaa enää raamatun selityskokousta koskaan".

"Sehän meille on parasta, tehdään se mikä on pakosta, pidetään vaan huoli, että virkapalkat tulevat tarkoin perityksi eli omamme jollekkin perittäväksi ja ehkäpä saamme tulevassa pappilan syynissä pyöräytetyksi niin että tämän pappilan saamme ensimäisen luokan pappilaksi, siis puolta suuremmaksi, niin kaikki on hyvin".

"Saisihan tämä ollakkin isompi, kun noilla poikarievuillakaan ei ole omituista huonetta ollenkaan, kun tytöt tarvitsevat nuokin vinnikamarit".

"No ehkäpä saadaan. Tuomari Lundqvist on ymmärtäväinen mies, kunhan sille puhun niin luulen menevän läpi. Seurakuntalaiset, sen uskon, eivät osaa puolestaan valita siihen syyniin sellaista miestä, joka ymmärtäisi asiain kulusta sitä tai tätä."

Rovastin viimeisissä sanoissa kuului rovastinnan korvaan hieman epärehellisiä vivahduksia, vaan kun oli äskeisen Kustaavan kertomuksen johdosta kyllästyneellä mielellä koko seutukuntaan, niin tuntui se kaikki oikeutetulta ja tyytyväisenä lähti astua mylkkäsemään pienen salin kautta kyökkiin näkemään piikain toimia.

Raamatun selityksiä ei nyt pidetty lähellä eikä kaukana ja kirkko toimien suorittamiseen oli rovasti saanut apulaisen, joten rovastin sanaa ei kuultu koko kesänä. Mutta lääkäri oli rovastia sen rintatautinsa tähden kehottanut kauniilla ja kuivilla ilmoilla oleskelemaan havumetsissä niin paljon kun mahdollista ja kun juuri Jahtirannan tien varsilla oli sellaista metsää niin rovasti valitsi sen oleskelupaikakseen, joten oli tilaisuus joka kerran siellä käydessään käydä talossakin. Ja Kaisa kun kutoi rovastinnalle kankaita niin jos nähtiinkin rovastin siellä käyvän jokapäiväkin, niin ei kenenkään huomioon käynyt mitään liikaa. Sattuipa rovastinnakin tulemaan sinne rovastin ollessa siellä ja vaikka Kaisa joskus hulmahti hyvinkin likelle rovastia istumaan ja katseli hyvinkin lämpimästi rovastia silmiin, niinkun rovastin kasvoissa ei näkynyt värähdystäkään osanotosta siihen, niin rovastinna ymmärsi sen vaan Kaisan ajattelemattomuudeksi ja tietämättömyydeksi sivistyneen elämän tavoista, jos hän näkikin Kaisan käytöksessä liikaa, niin antoi mielellään anteeksi, kun tiesi Kaisalla olevan niin vähän ystäviä ja tiesi Kaisan herkän luonteen niitä kaipaavan.

Tämä kesä meni tällä tavalla ja talvella ainoastaan hyvällä suksikelillä varsinkin kuutamoiltoina tiedettiin rovastin käyneen hiihtelemässä Jahtirannalla päin. Mutta tulevana kesänä aivan kesän tultua rovasti alotti koiransa kanssa kulkunsa Jahtirannan metsissä missä usein nähtiin Kaisakin rovastilla toverina. Sattuipa tietä kulkiessaan Pirkkalan Riita-kaisa näkemään tämän toveruuden. Tultuaan kerran matkaltaan kiirehti hän ystävänsä Keralan Fiinan luo ja punastuksissaan vapisten kertoi: "Sinä et tiedä sitä mitä minä tiedän."

"Mitäpä sinä enintä tiedät?" sanoi Fiina leikillisesti ja keskeytti taikinan alustuksen mitä oli kaksin käsin alustamassa.

"Tiedän sen, että tuon rovastin suhde Jahtirannan Kaisaan ei ole oikea."

"Niinkö luulet?"

"En luule, vaan tiedän." Fiina ei pitkään aikaan kyennyt sanomaan mitään, tunsi vaan vapisevansa. Viimein alkoi puhella: "Kyllä minä kuitenkin pyydän, että et puhu kenellekään, ettei rovastinna saisi tietää. Se näkyy olevan sellainen hyvänpäivän lapsi ja hyväsydämminen ihminen, että ei tiedä maailmassa pahaa olevankaan. Hän jos saisi tietää, niin surisi kuollakseen."

"En aiokaan puhua tämän enempi, vaan sanon kuitenkin sinulle. Mutta mikä kuitenkin on sen lorun loppu. Mille riekenelle joutuu Kaisaparka, josta entinen rovastinna teki ihmisen ja ihmisempä pahasenkin. Kaisa on siitä asti ihan työllään elättänyt joukkonsa, vaikka oli ihan Niuvanniemelle joutumassa."

"Se on juuri se josko vieläkin joutuu Kaisa niille jälille", sanoi Fiina ja rupesi alustamaan taikinataan kun huomasi uunissa lämmityksen jo parhultaa palaa rekottelevan. Alustaessaan sanoi vielä, varmuudeksi; "Elähän huoli toki puhua kenellekään, paha on parempi peitossa." Sen sanottuaan tunsi mielensä surulliseksi ja itsekseen huokasi: "Se on sielujen paimen se."

"Se on todellakin sielujen paimen se", parsi Fiinan sanoja Riita-Kaisa ja lähti kotiinsa, kun näki Fiinalla olevan kiireen. Eikä ajatellut puhua kenellekään sen enempi tiedoistaan. Mutta pari päivää sen perästä kuitenkin oli samanlaisia kertomuksia kerrottu rovastinnallekkin, mikä niitä kuultuaan kiirehti rovastin kamariin ja tullessaan puoleksi huutaen alkoi: "Kuulehan sinä, Hermanni, kun nyt on nostettu sellainen puhe, ja sen ja senkin lainen puhe, että sinä Hermanni, olisit sekaantunut Jahtirannan Kaisan kanssa."

Rovastin kasvot tuskin huomattavasti värähtivät, mutta silmäluomet kuitenkin värisivät ja nekin vaan niin vähän, että rovastinna ei sitä huomannut. Puoleksi umpeen puristetuilla silmillään nyt rovasti otti selvää rovastinnan mielestä uskooko se eli ei. Ja kun näki, että rovastinna yhtä keveältä kannalta käsittelee sitä asiata, kun puheestakin kuuluu, niin asettui välinpitämättömälle kannalle ja ylenkatseellisesti kysyi: "No uskotko sinä niitä puheita sitten?"

"En, rakas Hermanni minä toki usko. Tulisinko minä niitä kertomaan kun uskoisin", kuului rovastinnan vilpittömät sanat. "Tiedänhän sen että pahat ihmiset, jotka eivät voi uskoa toisesta ihmisestä mitään muuta kun pahaa, eikä puhua muuta kun pahaa, niin ne laittelevat ja puhuvat mitä sylki suuhun tuopi."

"Tuo juoru on tosin terveellinen varotus meille pysymään kokonaan erillään Kaisasta", alkoi rovasti oikein ajatusalta. "Olen tänä kesänä nähnyt siinä sellaisia merkkiä, ettei niitä voi pitää tavallisina. Ne ovat joitakin päänvikaisuuden oireita. Hän usein nähdessäni on aivan täydellinen leuhka."

"Sitähän minäkin luulin viimeksi käydessäni huomaavani kun hän liikkui niin keveällä tavalla ja nauroi melkein tyhjällä. Oli aivan toisenlainen mielestäni kun viime kesänä… Voi, voi, voi sentään Kaisa parkaa. Mieli on kallista, jota aina tarvitaan… Kaikeksi onneksi ei ole sillä meidän töitä nyt."

"Senpä vuoksi minä sanon, että ei tarvitse enää sekautua. En minäkään käy enää siellä päinkään. Täällä hautuumaan takana kankaalla on samallaista havumetsää, minä alan siellä kulkemaan, vaikka se onkin kauempana", kuuluivat rovastin päättävät sanat. Sitten hän rykästeli ja sylettyään ysköksensä sylkiastiaan nieleksi kurnutteli tyhjää, että kaula oikein äänteli. Sen tehtyään heittäytyi leposohvalleen aivan hermottomaksi siten näyttääkseen rovastinnalle miten irtonainen hän on koko siitä jutusta ja ettei hän tahdo kuullakkaan enää.

Kun sen huomasi rovastinna, niin lähti pois, ja mieluinen hymy näkyi rovastinnan tumman punertavilla viattomasti loistavilla kasvoilla.

Parin viikon kuluttua rovastinna kuitenkin sai voittamattoman halun käydä Kaisaa katsomassa, että oli aivan levotoin siitä kaipiosta. Tien oli satanut viime yönä märäksi siksi ei lähtenyt tänä päivänä, vaan päätti lähteä huomenna, vaan nytkin oli satanut tien märäksi ja siksi pyysi Karisen Mallun ja ison Liisan soutajikseen ja niin tulivat venheellä. Jahtirannan rantaan tullessaan rovastinna tyrmistyi, kun Kaisa hurjana juoksi rantaan ja niin oudosti kajahtavalla korkealla äänellä huusi: "Kun tulitte, kun tulitte, kun viimeinkin tulitte, toki viimeinkin tulitte!" jota huutaen suoraa päätä syöksyi rovastinnaan syliksi ja suuteli moneen kertaan huolimatta rovastinnan estelemisestäkin. Malla ja Liisa samoin kuin rovastinnakin tulivat ihan puhumattomiksi. Katselivat vaan säikähtynein silmin mitä tämä oikeastaan on. Mutta kohosivat kuitenkin taloon, johon Kaisan lapset juuri tulivat marjasta kullakin pienet ropeet kukkurillaan kauniita tosikypsiä vattuja. Saimi se loistavin kasvoin joudutti ropeensa ensimäiseksi rovastinnalle, josta rovastinna sydämellisesti kiitteli, otti rinnastaan ison neulan ja sillä rupesi yksitellen nostelemaan niitä vattuja suuhunsa. Mutta yhä hän pysyi tyrmistyneenä nähdessään Kaisan yhä niin luonnottoman hilpeänä leimakehtavan ja puhelevan tulta ja taivasta sekasin. Ja väliin aina huurahti rovastinnan viereen syleilemään rovastinnaa yhä vaan hokien: "Kun tulitte, kun tulitte, kun tokiisa tulitte! Oi kun hyvä olla kun tulitte".

Rovastinna koitti nyt viedä puhetta vakavammalle tolalle kertoilemalla viime pyhänä haudatuista ruumiista siitä ja siitä leskestä, miten se ja se ja sekin jäi pienten lasten kanssa päin taivasta ja miten juuri Sivolan Reeti-isäntä parasta-aikaa sairastaa ihan kuolemaisillaan jättämässä köyhän lesken seitsemän lapsen kanssa maailmaan. Mutta Kaisa ei niitä rovastinnan puheita kuunnellut, hulmusi vaan sitä ja tätä.

Rovastinna kun näki että Kaisa ei voi yhtyä eikä seurata mitään puhelemista, niin rupesi tuntumaan ikävältä viipyminen. Kun oli Saimin keittämä kahvi saatu juoduksi niin rovastinna kaivoi taskustaan kourallisen lanttia, mitkä jakoi lapsille marjoista ja rupesi lähtemään. Mutta Kaisa tarttui syliksi rovastinnan kaulaan ja melkein huutaen sanoi: "Ette vielä saa lähteä. Ettehän toki raski heittää minua tänne niin vähällä. Minulla on niin ikävä rovastia, ette usko kun minulla on ikävä, vaan kohta se nyt tulee, sen koiran näin äsken juoksevan tuossa veräjän takana. Olkaa nyt edes niin kauvan, että rovasti tulee, se ihan kohta tulee. Ettehän lähde ennen?"

"Kyllä rovasti saattaa tulla koirineen jälestäkin", hyvitteli rovastinna. "Heitähän nyt, hyvä Kaisa, irti, minulla on kiire kotiin, tuleepa tänne rovasti, se joutaa enemmän viipyä. Elä nyt purista, Kaisa, niin kovin, minä ihan kuolen. Kuule, hyvä Kaisa, heitähän nyt irti, minä tulen ihan kohta takaisin."

Rovastinnan täytyi ihan riuhtoa itsensä Kaisasta irti, mutta sitten Kaisa pyörähti kasvot hätäisen näköisenä, silmät rävähtämättä katsomaan rantatien suuhun, mistä se aina näki rovastin tulevan. Mutta kun siellä ei mitään näkynyt, niin pyörähti rovastinnan jälkeen juoksemaan rantaan ja kiirehti nenäliinallaan huiskuttamaan, johon rovastinnakin vastasi pakenevasta venheestään samalla tavalla niinkauvan kun venhe kiertyi niemen suojaan.

Rovastinna oli venheessä kauvan ääneti ja alakuloisena, kun kynsille lyöty. Mutta viimein huokasi syvään ja sanoi: "Kaisa parka… Miten todellakin on hänen laitansa."

"Jumala yksin tietää hänen kohtalonsa. Me tiedämme vaan sen, että nykyään hänen laitansa ei ole hyvin", kuului Mallan nureksiva ääni hänen hiljalleen soutaa lurkkiessaan ja alakuloisena katsoessaan jalkoihinsa.

"Mutta mitä osaisimme tehdä hänen auttamisekseen?"

"Emme mitään", kuului Liisan lyhyt, päättävä sana, mutta Malla jatkoi:
"Josko rovasti voisi jotakin, kun sillä on rovastia niin ikävä."

Tämän sanoi Malla nähdäkseen vaikuttiko hänen sanansa rovastinnan kasvoissa mitään värettä siten nähdäkseen tietääkö rovastinna siitä kylällä liikkuvasta juorusta mitään. Mutta rovastinnan kasvot pysyivät puhtaasti vapaina ja osanottavaisella tavalla sanoi: "Minun täytyy todellakin puhua siitä rovastille."

Sen sanottua oli pitkän hetken ääneti ja näkyi miettivän. Viimein punalti hieman päätään ja virkkoi: "Mutta mitähän se Kaisa höpötti siitä Haagarista ja Ismaelista? Ne kun ovat raamatulliset nimet eikähän Kaisa kuulu osaavan lukea muutakaan, sitä vähemmän raamattua. Sitä minä ajattelen".

Mallan ja Liisan kasvot punastuivat, mutta Malla kerittäytyi sanomaan. "Viime kesänähän juuri Kaisan kotona oli rovasti pitänyt raamatun selitystä Saarasta, Haagarista ja Ismaelista."

Tätä sanoessaan Malla taas katsoi salaisesti rovastinnan silmiin näkyikö niissä mitään liikaa värettä. Mutta ne olivat yhtä viattomat, kuin äskenkin ja ihastuneesti sanoi: "Se on totta se. Nyt minäkin muistan. Aivan sitä se haveksii… Se noilla tuollaisessa tilassa olevilla muistuu mieleen kaikki mitä ikänään ovat kuulleet ja nähneet, kuitenkin niin hajanaisesti, kun uninako. Niillä kaikki koko elämän kokemus on yhtäaikaa silmien edessä kuni taulu. Mutta kuitenkin niin hämäränä, ettei siitä voi eroittaa kokemusten eroituksia ja sentähden ne puheetkin menevät niin sekasin, sikin sokin, että ainoastaan sen elämäntapauksia seurannut voi tuntea, mitä se milläkin sanallaan tarkoittaa ja missä se milloinkin menee".

"Niin se on."

"Kyllä se niin on," todistivat soutaja-akat. Tämän sanottuaan kaikki jäivät nyt äänettömiksi, tuntui kuin joku salainen paino olisi sulkenut suut.

Kotiin tultuaan rovastinna puhui rovastilla käynnistään Jahtirannalla ja kehoitti rovastin käymään lohduttamassa Kaisaa. Mutta rovasti vihaisesti tikaisten sanoi: "Minäkö, minä… Minäkö lähtisin hupsun akan kanssa äkseeraamaan! Se joltakin näyttäisi. Hym!"

Nämä sanansa rovasti sanoi sellaisella painolla ja ruumiinsa liikkeillä, jotta rovastinna oikein huomaisi miten hän on viatoin siihen kylällä liikkuvaan juoruun.

Pitkän aikaa keinutuolissaan ääneti oltuaan sanoi rovasti päättäväisesti: "Jos kukaan näkee Kaisan meille tulevan, niin pitää sanoa, ett'en ole kotona! Minä en halua häntä nähdä. Vahinko, että tulinkaan häntä tuntemaan."

Tämän sanottuaan jäi rovasti umpimielisen näköisenä istumaan keinutuoliinsa, mutta silmät vilkkuivat rauhattomina tavotellen sitä ja tätä esinettä, samalla kun toisella jalallaan autteli herkkää keinutuoliaan hiljalleen keinumaan.

Rovastinna tuli surulliseksi Kaisan kohtalosta. Hän ei kyllä aikonut enää rovastille puhua Kaisan puolesta. Mutta kun ei tiennyt mitään keinoa hänen auttamisekseen, niin tunsi syvää katumusta, että oli ensinkään antautunut hänen tuttavakseen ja tekemisiin hänen kanssaan.

5 LUKU.

Kaisa ei ollut nukkunut moneen yöhön, eikä syönyt kahteen päivään mitään, itki vaan melkein myötään. Hän vaan itki ja itki. Kaikki elämäntiet näkyivät pahoina mielessä. Mitä enemmän niissä ajatukset viipyivät, sitä katkerammaksi kävi mieli. Ei mikään työ saanut mieltä vaihtumaan, eikä ollut ketään, kenelle olisi puhunut, joka olisi häntä ymmärtänyt.

Siksi hän nyt lähti niiltään nimiään juosta huurottamaan pappilaan saadakseen siellä tavata rovastia ja rovastinnaa, mutta pappilan rannassa olevat vaatteitten huuhtojaeukot hymyillen kertoivat rovastin juuri vasta ikään lähteneen Jahtirannalle päin.

Kaisan silmät pyöristyivät ja hän puolihätäisesti huudahti: "Mitä tietä se meni? En huomannut tullessani."

"Sitä tavallista tietä," kuului akkajoukosta ääni ja kaikkien kasvoissa näkyi salainen hymy ja kaikkien silmät olivat terotettuina Kaisan liikkeisiin.

"Voi, voi, että se nyt juuri lähti sinne," sanoi Kaisa ja lähti juoksemaan kotiinsa päin.

Puolimatkaan tultuaan hän seisahtui, repäsi päähuivinsa päästään ja huusi: "Rovasti hoooi! Huhuuui… Huhuuui!"

Väliin hän aina kuunteli ihan hengittämättä, että korviin ei muuta kuulunut kun sydämen jyskytys. Taas juoksi hän palasen matkaa ja teki samoin, joten hän viimein kulkeutui kotiinsa.

Nyt oli jo ilta. Lapset olivat tehneet jo vuoteen, mutta istuivat kuitenkin akkunan pielessä alakuloisina odottaen äitiä tulevaksi kylästä.

Kaisa kun näki, että rovasti ei ole tullut ja lapsiltaan kuuli, että ei ole käynytkään, niin sai ihan suonenvedon tapaisen kohtauksen. Hän heittäytyi vuoteelle, missä hän väänteli ruumistaan, riuhtoi käsillään, repi tukkaansa ja vaatteitaan ja huusi: "Voi minua onnetonta! voi, minua onnettomista onnettominta!"

Lapset ympärillä hätäisinä kyselivät: "Mikä teillä on äiti? Mikä teillä on kipeä? Oi sanokaa, äiti, mikä teillä on kipeä? Me hieromme. Oi, sanokaa, äiti kulta, mikä teillä on?"

Siitä ei Kaisa näkynyt tajuavan mitään, hän eli vaan omaa elämätään. Lasten pyytäminen näytti vaan lisäävän tuskia. Mutta viimein häneltä purskahti voitamatoin itku, mikä pani tärisemään koko ruumiin. Itkettyään pitkän hetken, hän kuitenkin hieman rauhoittui, nousi ylös ja vaistomaisesti kiirehti akkunasta katsomaan eikö sieltä näkyisi rovastia tulevaksi.

Tässä akkunan poskessa Kaisan istuessa, lapset asettuivat vuoteelleen ja nukkuivat. Kaisa siinä yhä vaan tulehtunein kasvoin istui myöhään yöhön. Mutta taivas meni yht'äkkiä paksuun pilveen ja pimensi ilman niin pimeäksi, kun elokuun yönä voi olla. Harvan untuvan näköinen läpinäkymätön synkeys laskeutui ilmasta alas, niin että kaikki metsän puutkin näyttivät luhistuvan maan tasalle sen painon alla. Kaukaa, tuskin huomattavasti, vilahti silloin tällöin salaman valo, mikä muistutti Kaisan mieleen erään papin saarnan mailmanlopusta. Kaisan ruumis rupesi vapisemaan ja ikäänkuin turvaa etsien kytjähti hän lasten viereen vuoteelle, missä väkisten tuskaisina tulivat sanat suuhun: "Voi, minua onnetonta. Oi, rakas Jumala, että kuolisin tähän. Mutta oi! Rakas Jumala… Annathan anteeksi elämäni pahuuden, jos se on ollut paha… Haagar… Olenko minä Haagar… Rakas Jumala, annathan anteeksi? Voi, voi, kun olen näin onnetoin."

Rupesi aivan todella tuntumaan mailmanlopun lähestyminen, jonka kauhistusta peläten hän peitti kasvonsa käsiin ja kyyristyi kasvoilleen Saimin viereen. Sydän jyskytti ankarasti ja aivot kihisivät, kuin kiehuva vesipata. Nyt kuitenkin rupesi yhtä äkkiä korviin kuulumaan kummallista sipinätä. Kaisa hypähti, silmät kirkastuivat ja hän jäi hetkeksi kuuntelemaan hengittämättä. Tuokion kuunneltuaan kysyi kuiskaten: "Mitä? Metsäänkö? Mitä sinä puhut… Uimaanko? En minä nyt lähde… Rovastiko Hiekkarantaan?…"

Tämän sanottuaan hyppäsi hän ylös ja tulisessa kiireessä alkoi typerehtää sitä ja tätä, syyteli lastensa vaatteita sinne ja tänne ja hätäili: "Oi, oi, kyllä minä lähden, mutta missä nuttuni ja huivini? Oi, sentään, mihin ne ovat tulleet, eihän niitä näy missään. Oi, oi sentään… Etsi sinäkin? Mikä sinun on nimesi? Ka, onhan teitä montakin. Oletteko kaikki sitä rovastin joukkoa, pitääkö se rovasti raamatunselitystä? Pitää kai kun on niin paljon kuulijoita. Mutta kun en löydä nuttuani enkä huiviani, enhän viitsi avokauloin…"

Nyt liian hätiköimisen painosta syöksyi veri päähän, että päätä huimasi ja ei pysynyt pystyssä, vaan täytyi kaatua vuoteelle, missä maailma meni aivan mustaksi silmissä ettei nähnyt mitään. Nyt Kaisan hätäileminen muuttui yhäkin tuskaisemmaksi, hän melkein huusi: "Voi, voi sokeaksiko tulin! Voi, rakas Jumala. Sokeaksiko tulin! Oi, etten näe edes rovastia… Oi, oi, että upposokeaksi. Voi minua onnetointa!"

Pitkän tuokion hätäiltyään Kaisa tunsi ikäänkuin heräävänsä ja silmänsä selviävän näkemään. Silloin hän ihastuneena huudahti: "Oi, että oli toki unta! Pahaa unta… Mitä se kuitenkin merkitsi?… Oi, että kuitenkin oli unta! Samassa Kaisan silmät terottuivat huoneen hämärään seinään. Hän nousi nyt ylös ja siirtyi katsomaan likeltä sitä paikkaa seinässä mihin hänen silmänsä ensin terottuivat ja kummastuen hän sanoi: Elämän taulutko?… Ai, Saimin, Naimin ja Martan taulut ovat puhtaat kuin liina, mutta minun tauluni on likanen, ihan verinen. Oi, Saimi, Naimi ja Martta, nouskaa itsekin katsomaan miten teidän taulunne ovat puhtaat juuri kuin puhtain liina. Mutta voi, voi… minun tauluni on likainen. Ihan se on veressä… Koitan sitä pestä."

Huoneessa oli saaveroinen vettä täynnä. Siitä Kaisa otti kauhalla vettä ja hulautti seinälle, minkä tehtyään alkoi kaksin käsin hutuuttaa sitä märkää seinää ja ihastuneena huudahti: "Puhdistuu toki, oi, puhdistuu toki!" Sen sanottuaan palasi vesisaavin luokse ja kiihkoisesti puhellen rupesi ihan hurjana syytämään vettä siihen seinälle.

Nyt sitä vettä räiskähti nukkuvain lasten silmille, josta ne rupesivat kiemuroimaan ja unimielissään kätisivät: "Elä elä. Mitä se siinä? Elähän, Naimi, sinä. Elähän…"

Siitä lasten kätinästä ei Kaisa ollut milläänkään, humasi vaan kauhalla vettä siihen seinään, että lattiakin oli jo huleisillaan ja hoki: "Lähtee toki, lähtee toki. Puhdistuu toki. Kas niin, kerta kerralta puhdistuu!"

Saimi se lapsista ensiksi selvisi tajulleen ja alkoi hätäillä: "Äiti, mitä te houraatte? Kuulkaa, äiti, mitä te siinä? Voi, ettehän ole tajullannekaan. Voi, äiti rakas, antakaa minulle se kauha!"

Siitä huolimatta Kaisa vaan syyti, että pohja jo kopusi vesiastiassa. Viimein kuitenkin leimahti seinän luokse ja alkoi kädellään osotellen: "Sinun taulusi, Saimi, on tässä. Katsohan, miten se on puhdas. Sinun, Naimin ja Martan taulut ovat puhtaat. Katsos, kuinka ne ovat puhtaat kuni puhtain liina, mutta minun tauluni tästä nurkasta, tuosta juuri, on vielä likanen, vaan annas kun käyn saippuata, niin kyllä se lähtee, kyllä se puhdistuu viimeinenkin."