Kohtalon koura

KOHTALON KOURA

Kirj.

Heikki Välisalmi

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1917.

SISÄLLYS:

Jahvetti Kumpulaisen isänmaa
Kapinoitsija
Sammakonkutu
Häväisty temppeli
Kerran keväällä
Oman onnensa seppä
Ihmisasunto
Isä ja poika
Hullun kirjoissa
Syntymäpäivälahja
Ahkerat kädet
prinsessa
Kohtalo

JAHVETTI KUMPULAISEN ISÄNMAA

TARINA YKSINKERTAISESTA KANSANMIEHESTÄ

Jahvetti Kumpulaista pidettiin aikoinaan seutukunnalla juuri parahiksi sellaisella järjellä varustettuna kuin tavalliselle mökkiläiselle kuuluu. Ainakaan ei yleinen käsityskanta katsonut miehen sen enempää tarvitsevan osatakseen taivaltaa mutkattoman radan, joka täällä matoisessa maailmassa on köyhän kuljettava.

Jotkut ovat pyrkineet nimittämään sellaista hiljaista nujuamista, joka on ollut havaittavissa mökkiläisten kamppailussa eteenpäin pääsemiseksi, yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, mutta asianomaiset itse eivät sitä pitkiin aikoihin kutsuneet millään nimellä, siihen kun ei heidän mielestään sisältynyt muuta kuin yksinkertaisen ihmisen elämänosa. Eivät nämä ihmiset myöskään ole isosti vaivanneet päätänsä ympäröivien elämänsuhteiden selvittämisellä. Heille ei ole ollut olemassa muuta kysymystä kuin se, mikä sopii oman aitauksen sisälle.

Tämä Jahvetti Kumpulainenkin oli vaeltanut kaikessa rauhassa renkivuotensa Haljalan kartanossa, eikä hänen tiellään alkuaan ollut muuta kuin kaksi ratkaisua odottelevaa kysymystä. Ensimmäinen oli saman talon piika Anna Loviisa. Tämä kysymys tuntui Jahvetin mielestä kylläkin vaikealta, mutta selvisi hänelle edullisesti paljon helpommin kuin hän oli osannut toivoakaan. Jahvetti oli tuuminut koettaa kysymyksen ratkaisua vasta kesällä rukiinleikkuuaikaan, koska silloin olisi hänen mielestään ollut sopivinta yrittää saman tien toisenkin, nimittäin torpan paikkaa koskevan kysymyksen lopullista selvittelyä, mutta kohtalo teki omia laskelmiaan ja näki hyväksi ratkaista koko jutun keväällä, siinä kauran kylvön maissa. Jahvetin täytyi tyytyä tähän menoon, ja kun patruunankin kanssa sopeutui se mökin asia melko sujuvasti, niin pääsi mies jo köyriltä oman tuvan tekoon.

Kun sitten tämä tupa oli valmis ja Anna Loviisa siinä emäntänä, niin tuntui Jahvetista, että nyt saa muu maailma mennä menojaan hänen puolestaan. Sitä hoitakoot herrat, kuten esim. patruuna ja hänen ylioppilaspoikansa, ja varakkaat talolliset; Jahvetin laisen ilmanaikojaan mökkiläisen päänvaiva sai loppua tähän. Työ näet ei halkaise aivoja.

Mutta sitten tuli yhtäkkiä semmoinen rysäys, joka pani Jahvetti
Kumpulaisen pään pyörälle.

Kartanossa päivätöissä käydessään oli Jahvetti kuullut, että isänmaa oli vaarassa. Hänen ei milloinkaan ollut tarvinnut ajatella, mikä se sellainen isänmaa oikeastaan on, ja hän joutui nyt aivan ymmälle. Jahvetin ajatusten maailmassa ei ollut edes minkäänlaista käsitystä isästä, hänellä kun ei sellaista ollut milloinkaan ollutkaan. Mistäpä se nyt Jahvetti Kumpulaiselle isänmaa!

Yksinkertainen, vanhan ajan kansanmies ymmärsi sen, mihin käsi yletti, eikä yhtään pitemmälle. Ja Jahvetin käsi ei ollut koskaan yltänyt isän polveen. Maan tunsi kuokan kärjessä ja jalan alla, mutta se oli hänelle vain vuokrattua vierasta maata.

Tämä isänmaa-kysymys iskettiin nyt Jahvetti Kumpulaisen eteen ihan äkkiarvaamatta. Se oli käynyt sillä tavalla, että kartanon ylioppilaspoika oli kysynyt Jahvetilta, pitikö tämä passiivista vastarintaa nykyisessä tilanteessa ainoana keinona väkivallan torjumiseksi. Ylioppilas vakuutti, että se voi pelastaa isänmaan, vaikka patruuna, hänen isänsä, oli toista mieltä, nimittäin että on koetettava myöntyväisyydellä voittaa aikaa, eikä yleensäkään saa esivaltaa vastustaa, koska se on Jumalan asettama.

Siitä tuli sanatulva, josta Jahvetti ei ymmärtänyt muuta kuin esivaltaa koskevan kohdan, sillä hän muisti sen katkismuksesta. Hänen mielensä rauha oli kuitenkin järkytetty siitä, että hänen ajatusmaailmaansa oli ilmestynyt selvittämätön kysymys, jollaisia siinä ei ollut enää pitkään aikaan esiintynyt.

Joka kerta kun Jahvetti nyt tuli kartanoon, tapahtui aina jotakin kummallista. Muutamakseen kertoi renki, että patruunan ja hänen ylioppilaspoikansa välille oli noussut ilmiriita, kun poika oli omin lupinsa poistanut keisariperheen kuvan salin seinältä ja kutsunut keisaria valapatoksi. Jahvetin käsityksessä oli keisari hyvin hämärä olento, jota hän ei tiennyt muualla olevankaan kuin kuvassa. Mutta kuva kuului seinälle, ja hänkin olisi pannut sen tupansa koristukseksi, jos hänen olisi kannattanut sellainen hankkia. Ei Jahvetti ollut sitäkään ajatellut, minkä vuoksi keisarin kuva seinälle ripustettiin; se oli vain verissä jokaisella ja maan tapa, joten ei mitenkään ollut käsitettävissä, kuinka isälle ja pojalle saattoi tulla kina tällaisesta asiasta.

Vielä oudompaa oli Jahvetista, kun palvelusväkikin alkoi hajaantua kahteen leiriin: toiset pitivät patruunan, toiset ylioppilaan puolta, ja kaikki puhuivat isänmaasta. Jahvetti ei voinut asettaa noita toisia kyllin korkealle; hän itse tuntui jääneen vallan auttamattomasti takapajulle, kun ei kykene riitelemään niin kuin toiset. Ja niin paneutui isänmaa-kysymys hänelle suorastaan vaivaksi ja taakaksi, jonka alle hän toisinaan oli nääntyä.

Sitten tuli tapauksia, jotka yhä vaan sotkivat Jahvetti Kumpulaisen katsantoa tässä asiassa. Hän enemmän kuin hänen Anna Loviisansakaan ei ollut kirjamies. Molempien lukutaito oli alunperin jäänyt heikonpuoleiseksi, eikä heillä ollut varojakaan kustantaa itselleen sanomalehteä. Korvakuulolta oli Jahvetti kuitenkin saanut selvän, että isänmaa oli välillä ollut pelastettukin, mutta sitten oli taas tullut sekaannusta ja syntynyt uudelleen riitaa kansalaisten kesken.

Kuitenkin oli lopulta muuan seikka ollut selvittävinään Jahvetti Kumpulaiselle, mikä se on se isänmaa, joka oli antanut niin paljon ylimääräistä työtä hänen ajatuksilleen. Patruuna oli kuollut ja haudalla, jossa kaikki alustalaiset olivat läsnä, oli esiintynyt monta puhujaa. Melkein jokainen heistä, papista alkaen, oli sanonut, että tämä pitkän päivätyön suorittanut mies on nyt päässyt lepäämään isänmaan multaan. Silloin oli Jahvetti Kumpulainen hoksannut, että tämä siunattu maa on juuri se paljon puhuttu isänmaa.

Sen perästä oli kaikki ruvennut menemään taas latukantasiaan, sillä Jahvetti oli saanut ratkaistuksi tämänkin kysymyksen. Hänelle oli annettu pitkäaikainen kirjallinen kontrahtikin, vaikkei hän itse ollut koskaan käynyt sitä pyytämässä. Nykyinen patruuna, se entinen ylioppilas, oli kerran kutsunut luokseen, ollut hyvin äkeä mieleltään ja käskenyt Jahvetin piirtää puumerkkinsä pariinkin paperiin, joista toinen oli annettu hänelle itselleen, sekä murissut jotain kirotuista sosialisteista.

Siitä pitäen ei patruuna ollut suonut Jahvetille hyvää sanaa, eikä tämä voinut ymmärtää, mikä kumma näin oli välit rikkonut. Maanvuokrakin ruvettiin nyt ottamaan rahassa, vaikka Jahvetti olisi mielellään tehnyt päivätyönsä vanhaan tapaan. Tästä alkoi uusi vaiva Jahvetti Kumpulaisen sydämessä. Isänmaa-kysymys oli nyt selvillä, mutta tämä uusi hätyytti hänen ajatustaan, joka ei kyennyt selittämään, mistä patruunan ynseys johtuu.

Nyt alkaakin tämä kertomus lähetä loppuaan. Väliltä jää kyllä jotain kertomattakin, mutta se ei liity Jahvetti Kumpulaisen isänmaa-tarinaan, joskin sillä saattaisi olla hyvinkin paljon mielenkiintoa elämäkerralliselta kannalta. Se täytyy kuitenkin jättää pois eheyden ja yhtenäisyyden vuoksi.

Nyt siirrytään suorastaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa seisoi kaksi kansanluokkaa vastakkain ja jolloin Jahvetti Kumpulaisen kohtalo joutui tämän maallisen vaelluksen kohdalta päätepisteeseen. Hän ei tosin itse lukeutunut mihinkään luokkaan, kuten niin moni meidän maassamme, vaan hukkui siitä huolimatta tapausten vilinään. Siltä ajalta onkin yleensä huomattava, että monesti kaikkein vähimmän asiain menoon vaikuttaneet kärsivät kovimman kohtalon.

Jahvetti Kumpulainen ei ollut mikään liikkuva mies koko elinaikanaan. Hän ei juuri seurannut seutukunnankaan elämää, puhumattakaan koko maan tapahtumista, jotka olivat hänestä liian kaukana. Kyllä hän tiesi, että muutamien kilometrien päähän oli kohonnut rakennus, jota sanottiin työväentaloksi, mutta hän ei ollut siellä kertaakaan käynyt. Hän ei välittänyt mistään seuroista, ja kun paikkakunnan akatkin olivat ristineet uuden rakennuksen pirunkirkoksi, niin tuntui Jahvetilla olevan sitä vähemmän asiaa siihen.

Nyt oli kuitenkin eräänä päivänä käynyt sellainen omituinen humaus tämänkin seudun ylitse, että Jahvettikin oli muitten alustalaisten kanssa tempaantunut mukaan. Niitä tulee välistä kummallisia aikoja, joina yksinäisinkään sielu ei enää jaksa kestää sulkeutunutta elämäänsä, vaan pyrkii toisen sielun rinnalle yhteisiin puuhiin. Tämä kumma päivä se vei Jahvetti Kumpulaisenkin työväentalolle.

Siellä tarinoitiin paljon työväenluokan tehtävästä ja vaikkei Jahvetti ymmärtänyt mitään luokista ja luokkataisteluista, myönsi kuitenkin jossain syvällä hänen sydämessään soipa ääni, että siellä talolla puhutaan tämän köyhän asiasta. Hän sopeutui koko kevään ja kesän siihen joukkoon, mutta syksyllä tuli ero.

Talolla oli ruvettu puhumaan jostain kaartista. Jahvetilla ei aluksi ollut mitään sitä vastaan, olihan Suomen maassa ennenkin ohut kaarti; sen Jahvetti tiesi. Hän oli oikein tämän uuden kaartin kokouksissakin, eikäpä sitä muuta tehtykään kuin kokoonnuttiin. Mutta sitten oli tullut muuan mies ja luvannut kaartille kiväärejä, joilla oli puolustettava köyhälistöä porvareita vastaan. Tämä seikka se oli käynyt Jahvetin sydämelle. Viis hän välitti porvareista, eikä hänen tarvinnut ketään vastaan puolustautua, kun ei häntä koskaan ollut kukaan uhannut, enemmän kuin hänkään ketään. Pyssyä hän vielä pelkäsikin, sillä se oli hänen mielestään vihoviimeinen kapine.

Siinä kokouksessa, jossa kivääreistä puhuttiin, tuntui Jahvetti Kumpulaisesta, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain vastaan. Siinä ne pyörivätkin sanat ihan kielen kannalla, mutta eivät vaan tulleet ulos, minkä vuoksi hän puikki hiljakseen tiehensä, eikä sen koommin koko talon ovea avannut.

Vierähtipä taas aikaa muutamia kuukausia ja oli uudelleen kevätpuoli käsissä. Jahvetti oli koko talvenkorvan nuhjannut töitä mökillään kiinnittämättä huomiota maailman menoon sen enempää kuin ennenkään monien vuosien kuluessa. Koko seutukunnalta oli varsinkin nuorempi miehinen väki hävinnyt teille tietymättömille, akat vain kuljettivat kummia sanomia sotaisista melskeistä. Mitäpä Jahvetti niistä! Vähänkö sitä oli ollut sotaa ja meteliä maailmassa viime vuosina. Kylläpähän herkeävät, kun aikansa sotivat. Jahvetin mökille nyt ei vihollinen ainakaan tule!

* * * * *

Mutta sitten tapahtuikin juuri ensimmäisten päivien ilmestyttyä pelloille ja metsän laitaan, että Jahvetti Kumpulaisen mökkiin työntyi eräänä iltana kartanon patruuna kahden eriskummalliseen pukuun puetun ja kivääreillä varustetun miehen kanssa.

Patruuna näytti tuikealta ja sanoi kohta Jahvetin nähtyään äkäisellä äänellä:

Vai täällä tämä punakaartilainen on, ja mukamas kaikessa rauhassa!
Luuletko meitä narraavasi, isänmaan petturi? Missä aseesi?

Nyt se tuli taas esille, se isänmaa-kysymys ja vielä sellaisessa muodossa, että Jahvetti tyrmistyi. Hän tunsi ihan niinkuin syksyllä siinä kaartin kokouksessa, että jotain pitäisi sanoa, mutta sama painajainen, joka oli häntä ikänsä vaivannut, sulki taas suun.

— Jaaha, kyllä tiedetään, mitä joukkoa olet, mars matkaan! — tiuskasi patruuna ja puhui sitten seuralaisilleen jotain semmoista, josta Jahvetti ei ymmärtänyt sanaakaan.

Jahvetti tajusi vain sen, että hänen on lähdettävä, kun patruuna käskee. Sen pitemmälle ei hänen ajatuksensa kantanut. Anna Loviisakaan ei näyttänyt käsittävän sen enempää ja lapset, joita alkuvuosien hedelmättömyyden jälkeen oli kertynyt puolen tusinaa, olivat saaneet suhinan aihetta oudoista vieraista.

Jos Jahvetin päässä pyssymiesten välissä kulkiessaan yleensä liikkui joku ajatus, niin pyöri se vain sen kysymyksen ympärillä, että tottapahan patruuna tietää; ainahan sitä ennenkin on hänen elämäänsä ohjattu kartanosta käsin.

Metsän laitaan pälveen Jahvetti vietiin. Siellä sanoi patruuna, että hänet ammutaan kapinallisena.

Sana oli outo Jahvetille, eikä hän vieläkään voinut ajatella muuta kuin että kylläpähän patruuna tietää. Sen hän ymmärsi, että nyt oli kuoltava, mutta kuolema ei tuntunut yhtään pahalta.

Sitten kysyi patruuna:

— Onko sinulla jotain toivomista?

Nyt välähti Jahvetin aivoissa ikäänkuin joku kaukainen muisto.

— Minä pyytäisin päästä isänmaan multaan, siunattuun maahan…

Patruuna mutisi jotain epäselvästi ja puhui outoja sanoja vieraille, jotka hiukan naurahtivat.

Sitten suoritettiin toimitus, joka sinä vuonna kohdistettiin niin moneen tämän Suomen kansalaiseen.

KAPINOITSIJA

TAPAUS PAHOILTA PÄIVILTÄ

I.

Kuka olisi uskonut, että Anshelmi Keltasestakin tulisi kapinoitsija, valtio- ja maanpetturi ynnä isänmaankavaltaja, ja että hänetkin, rehellinen yhteiskunnan jäsen, leimattaisiin varkaaksi ja roistoksi.

Anshelmi Keltanen oli oikeastaan hyvinkin tärkeä jäsen siinä pienessä kaupungissa, jonka asujameksi kohtalo oli hänet määrännyt, niin tärkeä, että monet pienet maaseutukaupungit sellaisitta tuskin tulisivat toimeenkaan. Hän ei tosin ollut mielipuolisuuteen saakka rakastunut työntekoon, sillä hänen heikkoutensa oli nuoruudesta pitäen ollut näyttämötaide, mutta koska hänen osakseen oli tullut elättää itsensä kättensä työllä, kuten esivanhempaakin hamasta aikaisimmista polvista asti, tehtiin hänestä nahkuri, niinkuin monesta ehkä nahkurin ammattiin paremmin sopivasta on tehty näyttämötaiteilla. Tässä ammatissa ei Anshelmi kuitenkaan tuntunut oikein menestyvän, sillä häneltä jäi vuotaan karvaisia paikkoja. Kumpiko Anshelmin sopimattomuuden ensiksi huomasi, asianomainenko itse vai mestari, siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta kaikessa tapauksessa pääsivät he yksimielisyyteen siitä, että Anshelmin oli vaihdettava ammattia.

Kuka ties: jos Anshelmi olisi paremmin onnistunut nahkapeitturina, ei hänestä lainkaan olisi tullut ennenmainitunlaista petturia ja isänmaankavaltajaa. Olisi vain parkinnut nahkoja niin hyvien kuin pahojenkin hallitusten aikana ja säästynyt kaikilta petollisilta hankkeilta. Anshelmista oli kuitenkin, myöhemmistä tapauksista päättäen hänen omaksi onnettomuudekseen, ehtinyt tulla ajuri useampia vuosia ennen niitä kapinapuuhia. Hän otti uuden virkansa huomattavasti perusteellisemmalta kannalta kuin entisen. Se miellytti häntä, koska siinä hänen mielestään oli paljon enemmän taiteellista kuin nahkurin ammatissa. Hän ajeli kuormia päivisin, ja illat ja yöt istui pika-ajurin pukilla.

Niin, Anshelmi oli uudessa virassaan tyytyväinen kaupunkiin ja kaupunki häneen — aluksi. Hän oli aina altis lupaamaan palvelustaan ja täyttikin lupauksensa, jollei nyt ihan samana päivänä kuin puhe oli ollut, niin ainakin samalla viikolla. Kaupungin herrat ja liikemiehet, jotka Anshelmin palvelusta tarvitsivat, hän tunsi yhtähyvin kuin hekin hänet. Kaikkihan he olivat kaupungin lapsia, yhdessä pieninä piehtaroineet, eikä sellaiseen pikku kylään juuri uusia tule, ja jos joku sattuu eksymäänkin, oppii hän pian tuntemaan kaupungin huomatuimmat henkilöt, joihin Anshelmikin omalaatuisenaan tyyppinä kuului. Vuorovaikutus Anshelmin ja kaupungin säätyläisten välillä olikin niin täydellinen, ettei ensinmainitun saatuaan hotellista myöhäisen kyydittävän koskaan tarvinnut kysyä tämän osoitetta. Hän tiesi jokaisen asiakkaansa asunnon, saattoipa vielä usein väsyneen matkustajan kohteliaasti ihan sänkyyn saakka.

Hyvällä syyllä voi siis sanoa, että Anshelmi Keltasen ja kaupunkilaisten välillä vallitsi täydellinen yhteisymmärrys. Senpä vuoksi häntä kutsuttiinkin kaikissa piireissä ristimänimeltä, joka sekin usein mukavuuden takia lyhennettiin Semmiksi. Niin kutsuivat häntä sekä herrat että rouvat, joitten kumpaistenkin jakamatonta luottamusta hän nautti.

Semmin puoluekannasta ei ollut tietoa, eikä sitä juuri koskaan udeltukaan. Hän kyllä lienee joskus suorittanut sisäänkirjoitusmaksun asianomaiseen ammattiosastoon ja saanut jäsenkirjan, mutta sekin oli puheitten mukaan jo aikoja sitten menettänyt voimansa jäsenmaksujen laiminlyönnin tähden. Hän säilytti sitä enää vain jonkinlaisena muistoesineenä, tai ehkä vilauttaakseen joskus epäilevälle ammattitoverille, jotta älähän nyt, kaveri, miehiähän tässä ovat muutkin miehet.

Mutta sitten tuli se kapina ja sotki hyvät humalat.

Anshelmilla ei ollut tästä kapinatouhusta mitään omaa käsitystä. Niin kauan kuin oman kaupungin punaiset olivat vallassa, ei sellaista tarvittukaan, sillä he olivat hyvin lievästi vallankumouksellisia, eikä heidän ja herrojen välillä näyttänyt olevan sen pahempaa kaunaa kuin ennenkään. Anshelmi ajoi entiseen tapaansa, kyydittävät olivat samoja ja määrättynä vuorokauden aikana edelleenkin samassa kunnossa, sanalla sanoen: koko pikku yhteiskunnan elämä näytti menevän vanhaa latuaan.

Jonkin ajan perästä tuli kuitenkin muutos. Kaupunkiin tulvahti toispaikkakuntalaisia, panivat entisen punakaartin päällikön viralta ja rupesivat pitämään omaa komentoaan. Silloin hävisivät herrat kuin siivellä pyyhkäisten, ja Anshelmia alkoivat käyttää punaisten toimihenkilöt. Aluksi ei hänellä nytkään ollut mitään kantaa kapinan suhteen, mutta pian hänestä rupesi tuntumaan vastenmieliseltä koko touhu. Punaiset päälliköt komensivat kyllä rehtevästi, mutta maksuksi lykkäsivät jonkin paperilapun, jolla muka piti saada rahat, mutta kun meni kysymään osoitetusta paikasta, niin kohautettiin olkapäitä tai sanottiin porvariksi.

Asiain näin ollen Anshelmi katsoi parhaaksi lopettaa koko ajon, kunnes olot vakiintuisivat. Tarvitsihan toki hevonenkin lepoa, kun oli vuosikausia ajaa ryyhätelty yhtämittaa.

Kauan ei Anshelmin kuitenkaan annettu apulaistaan lihotella, sillä muutaman päivän päästä ilmestyi hänen asuntoonsa pistinniekka punakaartilainen ja vaati lähtemään kanssansa esikuntaan. Siellä istui koolla koko esikunta ja yksi, nähtävästi päällikkö, koska sillä oli enemmän punaisia nauhoja kuin muilla, ilmoitti:

Esikunta on päättänyt, että nytten kaikki vossikat mopilisoitaan kansan palvelukseen.

— Vai kansan — äänsi Anshelmi — kyllähän tässä palvelisi vaikka kansaakin, mutta kun se ei maksa muuta kuin arvottomia paperinpalasia, niin minä aattelin…

— Ei mitään vastavallankumousta — keskeytti päällikkö — sinä olet roletaari ja sinun pitää ymmärtää luokka-asemasi.

— Niinpä niin — yritti taas Anshelmi — mutta se maistuu leipä tämän köyhänkin suussa, ja palkkansa pitäisi saada työmiehen…

— Palkkasi saat sitten, kun kansan hallitus on vaurastunut, että voi maksaa. Sinut on määrätty vetämään intentin varastosta rikoita ja nahkoja kaartin verstaan.

— Vetänenpä heitä sitten, kun kerran on määrätty — myönsi Anshelmi ja läksi niine hyvineen.

Ja hän veti. Ei tosin millään erityisellä himolla, vaan niinkuin päiväpalkkalainen, joka ei edes ole varma tilistään.

Kaartin verstas oli venäläisellä kasarmilla, ja eräänä päivänä ollessaan juuri lähdössä takaisin kaupunkiin kuuli Anshelmi nimeänsä huudettavan. Pienestä kellarikerroksen luukusta pisti esiin kaupunginviskaalin hiukan karvoittunut naama.

— Kuulehan, Semmi, etkö sinä menisi meille ja toisi vähän evästä tänne.
Meitä on useampia, me ollaan täällä vankina.

— Kukas kumma viskaalin on vanginnut?

— Ei sitä nyt tässä kerkeä selittämään, mene sinä vain rouvan luo, hän kyllä järjestää. Tuo sitten tänne ja anna luukusta!

Sen pitempiä puheita ei siinä tarvittukaan. Tosin olisi Anshelmin tehnyt mieli tietää, miten viskaali on mokomaan paikkaan joutunut, mutta saapihan tuon kuulla rouvalta — ajatteli hän ja läksi ajaa nytkyttelemään kaupunkiin.

Viskaalska kiiruhti heti toisten rouvien luokse. Sovittuna aikana hän antoi Anshelmille suuren paketin ja liverteli:

— On se sentään tämä Semmi siunattu mies! Kyllä Semmiä muistetaan, kun tästä ajat muuttuvat.

Anshelmiin tuli taas henkeä ja elämää. Hän ei enää ollenkaan nurissut, vaan ajoi mielellään »rikolta ja nahkoja kaartiin verstaan». Hänellä oli nyt sopiva sivuhomma: sai auttaa pulassa olevia ihmisiä, vieläpä vanhoja rakkaita herrojaan. Joka päivä, välistä useampaankin kertaan, kulki Anshelmin mukana paketteja kasarmin kellarikerroksen luukusta sisään. Myöhemmin niitä kuljetettiin sisäpuolen kauttakin, kun sattui olemaan omanpaikkakuntalainen kaartilainen vahdissa. Silloin jutteli Anshelmi pitkät lorut herrojen kanssa, painoi tarkasti muistiin kaikki heidän tarpeensa, vei terveisiä rouville ja toi seuraavalla kerralla pyydetyt tavarat.

Ja herrat vakuuttivat aina:

— Kyllä muistetaan Semmiä, kun täältä päästään.

II.

Kapina oli kukistettu, valkoiset joukot olivat tulleet kaupunkiin, vankina olleet herrat pitivät nyt taas valtaa käsissään.

Anshelmi oli pannut hevosensa talliin, rahdinveto kasarmille oli loppunut. Oikeastaan ei sitä olisi riittänyt niinkään kauaksi, jos Anshelmi olisi pitänyt kiirettä. Mutta häntä oli haluttanut olla mobilisoituna, koska herrat, joita hän oli tottunut palvelemaan, olivat istuneet kopissa ja tarvinneet hänen apuaan, ja sen vuoksi hän oli pitkittänyt ajoa mahdollisimman kauan.

Anshelmi lepäili nyt asunnossaan ja ajatteli, että antaa tämän vallan vaihdosta seuranneen ensi hötäkän mennä ohitse, niin nousee häntä sitten taas pukille entiseen tapaan ja alkaa kysellä ajoa.

Ja tästä tämä kertomus sitten rupeaakin joutumaan loppuansa kohden ankaralla vauhdilla. Kuten tunnettua, oli vauhti siihen aikaan, jona tässä maassa suoritettiin n.s. kapinan jälkiselvittelyjä, yleensäkin ankara. Ne, jotka kapinan kukistettua pääsivät valtaan ja vaikutukseen, pitivät kapinallisten tilinmaksulla sellaista kiirettä, ettei lähimainkaan aina tullut katsotuksi, oliko palkansaaja edes tehnyt työtä tiliänsä vastaavan määrän.

Mitä muuten tähän entiseen nahkuriin, sittemmin pika- ja kuorma-ajuri Anshelmi Keltaseen tulee, asetettiin hänetkin kapinallisten palkannauttijain luokkaan. Hänen lepäillessään asunnossaan ja miettiessään, että on sentään hyvä, kun palasivat nämä säännölliset olot ja ihminen pääsee taas omaksi herrakseen eikä tarvitse kärrätä ruokaa herroille kasarmille, ne kun ovat jälleen vapaina ja saavat syödä kotonaan, tuli muutamia pyssymiehiä — tuttuja oman kaupungin poikia — ja sanoivat, että punikki lähtee nyt tekemään tiliä niistä kuormista, joita kauppaneuvoksen varastosta veteli.

Anshelmi oli aluksi vähän ihmeissään, sillä hän ei ollut mitään tiliä odottanut, mutta hymähti sitten ajatellen, jotta tehdään tili, parempi vaan kun maksavat vetopalkan. Tarpeenhan se on tässä yleisessä niukkuudessa.

Vartiosto vei Anshelmin raatihuoneelle, jossa vanhastaan sijaitsi myöskin kaupungin poliisilaitos. Siellä hänet tuupattiin putkaan monien muitten joukkoon. Tällainen tilinteko tuntui Anshelmista hiukan omituiselta. Hän ei ollut milloinkaan ennen joutunut siihen paikkaan, minkä vuoksi mieleen hiipi epäilys, että nyt eivät asiat ole kuvan tolalla.

Tämä tapahtui aamulla, ja illalla sitten vietiin Anshelmi ylös poliisimestarin huoneeseen. Siellä istui muitten joukossa se sama viskaali, joka oli hänet ensiksi huutanut luoksensa kasarmin pihalla ja tilannut ruokia. Anshelmin jossain määrin laskeutunut hyvätuuli kohosi taas. Ahaa, nyt ollaan oikeilla jäljillä. Kyllä nyt asiat selvenevät, kun tämä mies istuu pöydän takana. Hänhän oli monet monituiset kerrat luvannut muistaa Anshelmia, jota kutsui siellä kasarmilla heidän kaikkien hyväntekijäksi.

— No, Keltanen, sanoppas nyt, kuinka paljon sinä varastit niitä kankaita ja nahkoja kauppaneuvos Blixströmin varastosta? — jyrähti viskaali pöydän päästä. Ja toisetkin herrat katsoivat häntä kuin jotain ihme-elävää.

Viskaali oli nyt aivan toinen mies kuin kasarmilla. Siellä oli hänen silmissään ollut samanlainen ilme kuin usein aikaisemmin, ennen näitä selkkauksia, jolloin Anshelmi oli pitänyt viskaalia kansanmiehenä. Se ilme oli kasarmilla ollut vielä lempeämpikin kuin ennen, viskaali oli aina taputellut Anshelmia, jonka mielestä hän oli vankina ollessaan vaikuttanut vähän »heeseliltä». Nyt oli hänen katseensa kova, melkeinpä raaka.

Ja totta sen täytyy ollakin muuttunut joksikin toiseksi, kun tuollaista kysyy Anshelmilta. Hänkö varastanut? Olisipa luullut tässä kaupungissa tiedettävän, ettei Anshelmi Keltanen ollut koskaan kättänsä toisen omaan laskenut. Rehellisellä työllä hän oli aina koettanut itsensä ja perheensä elättää, ja palvella moitteettomasti toisia, niinkuin oli palvellut kasarmillakin vankina olleita. Ja tuo mies syyttää nyt häntä varkaaksi! Sanoisi sen edes jokin toinen, mutta kun tuo… Anshelmin oli vaikeata uskoa korviansa, mutta kyllä se niin sanoi.

Jonkin toisen veri olisi sellaisesta pahastikin kuohahtanut, mutta Anshelmin mielen tasapaino ei vielä milloinkaan ollut horjahtanut. Jos hän nyt joskus vertaiselleen ärjähtikin, kun asiaa enemmän kertyi, mutta herrojen edessä oli hän tottunut kestämään terävänkin pistoksen. Siksipä hän vastasikin rauhallisesti:

— Eipä ole tarvinnut iässäni varkaissa kulkea. Ja mitäpä minä niillä kankailla… mopilisoivat, niin vedin kasarmille, kyllä kaiketi sen herrat tietävät yhtä hyvin kuin minäkin.

Viskaali nyökkäsi omituisesti myhähtäen toisille herroille ikäänkuin tahtoen sanoa, että kyllä nämä pahukset tiedetään… katsoppahan tätäkin vintiötä, kun koettaa tekeytyä viattomaksi.

Sitten hän ärhenteli Anshelmille:

— Kyllähän te osaatte kierrellä, mutta se ei auta. Nyt tehdään lyhyt loppu varkaista ja roistoista. Sinun puuhasi ovat tiedossa, ja kauppaneuvos vaatii sinulle rangaistusta kankaitten varkaudesta. Tunnusta pois.

Anshelmin sisällä sävähti omituisesti, ikäänkuin olisi pakkautunut ylös jokin iso ja kova kimpale.

Hänen päässään ehti käväistä ajatus, että sanoisiko noille jotain, muistuttaisiko niistä selityksistä, taputuksista ja lupauksista kasarmilla, mutta häntä hävetti mennä sellaista puhumaan, minkä vuoksi hän äänsi vain yksikantaan:

— Mitäpä tässä muuta tunnustamista kuin minkä jo sanoin…

Siitä seurasi sitten kopissa istumista muutamia päiviä, sen jälkeen matka lääninvankilaan, taas odotusta ja lopuksi eräänlainen oikeuden istunto, jossa Anshelmille annettiin kolme vuotta ehdonalaista ja näpistettiin kunnia pois määrävuosiksi. Mutta sen ensimmäisen ja ainoan kuulustelun ja oikeuden istunnon välille sopi sellainen määrä henkistä kidutusta, että puhtaimmallakin tunnolla on sitä vaikea kestää.

Anshelmi Keltanen on nyt jälleen kunniallisten ihmisten kirjoissa. Hän istuu ajurinpukillaan ja häntä kutsutaan taas tuttavallisesti Semmiksi. Hän ajaa herroja ja narreja, jokaista, joka kyytiä tarvitsee, mutta herroihin hän suhtautuu nyt epäilevästi. Hänen mielestään niitten menettelyssä työläistä kohtaan on jotain kieroa ja niitten oikeus ei ole kohdallaan.

SAMMAKONKUTU

SATU

Vanha sammakko nosti varovaisesti päänsä lätäkön pintaan.

… Kah, olipa kevät taas kuin olikin… Koko lätäkkö samean-sakeana kuin ennenkin… Ja laajalti sitä oli… piti oikein kurottaa kaulaansa, ennenkuin näki toiseen laitaan. Eikä enää juuri luntakaan, etäällä pellon ojassa vain lähjötti ikäänkuin likaantunut ja lytistynyt valkea lakki. Koivukin tuolla tien vieressä on kuin rakastunut neito, joka suunnittelee uutta vihreää kevätpukua… Ja mikä se on tuo sävel: eikö maar kiurunen, Pohjolan aikainen ilonpitäjä koettelekin ääntään. Jopa tottakin… Katsos, katsos, västäräkkikin huiskuttelee saralla ylpeänä hännystakkiaan.

Kevät on… on… Ilmankos niin somasti hykähytti sydäntä. Se vaatii vielä vanhanakin veri osansa…

Vanhan sammakon piti ihan heristää kuulumaan tajutakseen, miten kevät soi ja sirkuttaa. Ja silmää täytyi siristää, ennenkuin erotti huikeasta avaruudesta alas hyppelevät hauraat valonsäteet…

Mutta kun ei kuulu tuttu kurnutus, sammakoitten keväinen kieli… On sittenkin tainnut vanha, raihnas ruumis liian tukevan talviunen ottaa… toiset jo laulunsa laulaneet ja — lakanneet.

Tuossa paistaa punainen seinä. Sen vierellä on entinen kutupaikka. Ei toki elähtäneenkään silmä niin pahasti vikaan katsone.

Vanha sammakko ponnistaa pitkän hypyn ja pääsee kevätpuron suuhun.

… Eikö yhtä sammakkosielua koko lakealla, eikö ainuttakaan nuppia näy?

* * * * *

Ujona pistäytyy pää vedenkalvoon vanhuksen vieressä. Kolmannenkeväinen nuorukainen tämä.

— Mitä nyt, poika, onko luonto poikennut ladultaan, vai onko vanhan uni pettänyt? Miksi ei kuulu keväinen laulu?

Arasti vastaa nuori:

— Ei nyt kutemista, ei ilonpitoa, vaari. Tämä meidän maailmamme on mullin-mallin… Ihminen tappaa ihmisiä ja hautaa vainajat tänne meidän suohomme.

— Eikö olekaan enää harmaita tuon punaisen tiiliseinän takana, niitä, jotka huvikseen ja harjoituksekseen ampuivat.

— On harmaita, mutta ei niitä samoja, eivätkä nämä ammu kuvia, vaan eläviä ihmisiä, omaa heimoaan murhaavat.

— Miksi, poikaseni, ne sellaista tekevät?

— Ne palauttavat järjestystä ja juhlivat vapautta. Sitä varten ne veljiään suohon sortavat ja siksi emme me sammakot laula lemmestä. Meillä on suru.

— Mutta kuulehan, poika, kuinka kiuru kilkattaa, ja västäräkki on hännystakissa…

— Ne eivät ymmärrä, mutta me olemme samaa sukua, noidutusta ihmisestä polveutuneita. Nyt ovat luomisen herrat itse noiduttuja: he ovat saaneet vapauden… ihminen on heistä hävinnyt. Meidän sukumme lähtee näiltä lätäköiltä. Me emme kude ihmisen veressä…

Molemmat katosivat punaiselta paistavan rykelmän seinustalta, eikä sen perästä sieltä ole keväistä kurnutusta kuulunut.

HÄVÄISTY TEMPPELI

Se oli ihana paikka. Keväällä pälveili se ennen kuin mikään muu, sillä auringon lämpimät huulet hyväilivät sitä pitkin pituuttaan aina kehrän ylimmillään heloittaessa.

Ajatelkaa: pitkä, korkea harjanne, kapea ja jyrkkä kahtaanne, aivan kuin taltalla muovailtu, taitavan mestarikäden ohjaamalla taltalla.

Luonto vain voi olla niin suuri mestari.

Sen harjun hongat olivat ryhdikkäitä kuin nuori sulhanen. Väärä käkkyräpetäjä ei sinne uskaltanut asettua; se osasi kaihtaa solakoita valtiaita. Ja sammal sen harjun sivuilla oli pehmeä kuin morsiusvuode, siihen upposi istuja ikäänkuin höyhenpatjaan.

Se oli luonnon suuri temppeli, jossa on pilari pilarin vieressä ja jossa käyskentelevä ihminen tuntee syvästi ja parastaan. Hän tuskin uskaltaa mennä sinne arkivaatteissaan, sillä hän tietää astuvansa pyhättöön, jossa kävijällä pitää olla siisti näkö ja altis mieli.

Ja kun sen harjun kiireelle nousi, levittäytyi alla laakso, joka pienempine pilareineen ikäänkuin kunnioittaen katseli kummun ylhäistä rauhaa, ja siellä laakson pohjalla siinti soikea lampi kuin tummansininen silmä.

Toisella sivulla, vähän matkan päässä, hääräili pieni yhteiskunta omissa puuhissaan, mutta aina juhlapäivinä puki se pyhäpuvun ylleen ja kulki harjulle hiljaisena ja hartaana, silmissä selittämätön riemu ja onni. Pieni yhteiskunta rakasti harjuaan ja mainitsi siitä ylpeydellä, ei kerskailevalla ja kovalla, vaan sisäisen, syvän tunteen kirkastamalla.

Se harju oli keväästä, läpi kesän, syksyyn saakka pienen yhteiskunnan pyhiinvaelluspaikka.

Kaikki Suomen metsien laulajat viihtyivät siellä, ja jo aikaisesta aamusta harju soi ja helisi.

Siellä kävi kanssani vieraan maan mies, vaipui omituisesti ajatuksiinsa ja onnesta säteillen sanoi:

— Teillä on kaunis maa ja teidän kukkuloillenne on luotu ikuinen rauha.

— Niin on, Jumalan kiitos, muusta me olemmekin köyhiä.

Vieraan maan mies viipyi kauan kanssani harjun rinteellä ja jälkeenpäin omasta maastaan kirjoitti kirjeitä, joissa hän aina palasi sille samalle kukkulalle ja katseli sieltä leppoisaan laaksoon.

* * * * *

Sitten tapahtui jotain kauheaa, sellaista, joka kyllä on piirretty aikakirjoihin, mutta ei ole vielä täydellisesti selvinnyt luettavaksi. Kun me koetamme ponnistaa siitä kuvan eteemme, niin se ehkä onnistuu, mutta me emme osaa sitä kirjoittaa. Toistaiseksi me vain tiedämme tajunnassamme, että hirveä onnettomuus on kulkenut ylitsemme, raastanut, revellyt ja iskenyt meihin haavan, joka ei mene kiinni, vaan polttaa ja pakottaa.

Me saatamme olla sanan ja kynän miehiä, mutta sen kaamean turman edessä meidän kielemme mykistyy ja kynä käy raskaaksi. Me kerromme kukin vain omasta onnettomuudestamme, haastamme oman rintamme haavoista, vaikka meitä yhteinen kipu kirvelee.

Meillä onkin vielä iso urakka siinä, mitä aikaisemman taipaleemme varrelta on jäänyt muistiin merkitsemättä. Älköön siis tuomittako meitä, vaikka olemme ajan ankaran surun edessä heikkoja ja kykenemättömiä, se kun meitä vuorena painaa. Ne, jotka meidän jälkeemme tulevat, osaavat tehdä meille oikeutta ja sanoa sen sanan, joka on salpautunut meidän huultemme taakse.

* * * * *

Mutta yhden minä tiedän: kerran keväällä, kun päivän kultainen juova ei enää löytänyt hangen hopeaa ja hongat kohahtelivat auringon ylenemisen iloa, kun kiuru kiiti korkealla ja lauloi häitä ja kaikkialla värähteli elämänriemu, kulki sen harjun vierteelle synkkiä saattoja, jollaisia ei ennen niillä mailla ollut liikkunut. Niitä tuli sinne joka ilta ja aina samat palasivat, toiset olivat jääneet harjun rinteelle, josta he eivät ole tulleet, eivätkä koskaan tule kotiin.

Pieni yhteiskunta vähän matkan päässä harjun kupeella eli silloin parhaillaan sitä suurta onnettomuutta, josta yllä mainittiin.

Muutamat päivät ja viikot tekivät silloin historiaa, joka, jos se joskus oikein kerrotuksi tulee, sisältää enemmän kuin sukupolvien uurastaminen.

* * * * *

Sitten meni vuosia, jotka eivät olleet jaksaneet luoda umpeen kuilua onnettomuuden ja sen muiston välillä.

Se sama vieraan maan mies, joka ennen oli harjulla innostuksen huudahdukseen puhjennut, tuli taas ja vaati mukaansa entiselle paikalle. Minä en voinut kieltäytyä, vaikka sydämessäni asui ankeus ja tuska.

Vieraan maan mies kysyi:

— Mitä ovat nuo punaiset aitaukset rinteellä?

— Siellä makaa kuopattuna kukkuloittemme ikuinen rauha…

— Niin, teilläkin on ollut sota — teilläkin.

— Ei, vaan murha… murha meillä oli.

Vieraan maan mies tahtoi pois. Hän ei puhunut mitään. Vasta myöhemmin hän kirjoitti, että siellä harjulla oli ilmojen orkesteri lakannut soittamasta, hongat eivät huokuneet elämäniloa ja se lammensilmä alhaalla tuijotti melkein kuin pääkallosta.

KERRAN KEVÄÄLLÄ

MUISTIKIRJAN LEHTINEN

Kevät!

Jokaisella ihmisellä on oma vuodenaikansa, jota hän intohimoisemmin kuin muita rakastaa. Kesä koruineen on monien unelma, omat ihailijansa ovat talvenkin lumisilla tanhuvilla, eikä pidä luulla, ettei syksyn omituinen väririkkaus osaisi kiehtoa. Se on aivan turhaa puhetta, että kelta on syksyn ainoa väri. Kyllä sillä on muitakin, vielä tenhoavampia ja häikäisevämpiä. Ja mikäpä vetäisi vertoja syksyn kireän-kuultavalle taivaalle, joka kaartuu yllämme kuin moskean kupolikatto.

Mutta kevät! Sinua sittenkin useampi kaipaa. Keväässä on optimismia, hyvänuskoa, ja harva toki mielessänsä yksin elämän harmautta hautoo.

Kuta vanhemmaksi ihminen varttuu, sitä enemmän hän kaihoaa kevättä. Hän haluaa siinä nähdä oman nuoruutensa innon ja uneksia aina uudestaan entiset sadat toivonsa, jotka elämä vuodesta vuoteen on jättänyt toteuttamatta.

* * * * *

Minä olen kaikkien vuodenaikojen kannattaja, minulla ei ole erityisiä suosikkeja. Minä löydän aina luonnosta sopusoinnun sydämelleni ja virvoitusta väsyneelle mielelle. Minun sieluuni saapuu aina kevät, kun minä astun luonnon, suuren tutun ja tuntemattoman temppeliin.

Minua kalvaa usein kauhea tuska, kun minä kuljen ihmisitsekkyyden keskellä ja näen, kuinka pienen pyyteen vuoksi paljon uhrataan ja kuinka suuren haaveen ja onnen kaipuun annetaan tallautua tantereeseen mitättömän itserakkauden takia.

Niin minä tunnen, enkä sittenkään ole sen parempi kuin muutkaan. Ihminen, itsekkyydestä ja omanvoiton pyynnistä vapaa, on vain minun salainen haaveeni. Itse olen minä hyvä ainoastaan humisevan metsän pyhätössä, korkealla vaaralla, jonne alhaalta katsoo sininen lampi kuin armaan silmä.

* * * * *

Mutta mitäpä minä näitä haastelen, hullujani huutelen, minä, joka olen kerran nähnyt oikean kevään, tai ainakin luullut näkeväni.

* * * * *

Voi, kuinka minä olin sairas ja masentunut, kun juna minua kiidätti yli rajan idästä Suomen puolelle!

Minä olin jättänyt taakseni meluavan suurkaupungin, jonka kansa kulki jo kolmatta, vai lie ollut neljättäkin, viikkoa katselemassa kuulan reikiä julkisissa rakennuksissa ikäänkuin suurta ihmettä, vaikka pihoilla maleksi raajarikoiksi ammuttuja ihmisiä, joita monen edelläkäyneen sotavuoden aikana oli tehty miljoonittain ja joissa olisi ollut kylliksi katsomista, enemmänkin: auttamista.

Kansa ihmetteli oman historiansa hävitystä, ja eniten se oli ihmeissään nähdessään pienen, nuhrautuneen punaisen lipun, jonka sotamies oli sisään tunkiossaan ennättänyt pistää entisen keisarillisen linnan portille.

Oli tapahtunut vallankumous, ja kansa katseli sen jälkiä.

Ihana asia se vallankumous! Lienen itsekin sen ylistystä laulanut.

Vapaus oli voitettu, olisi pitänyt olla iloinen, mutta sydämeen pisti pahasti. Veli oli murhannut veljensä vapauden hinnaksi.

Tuleekohan tästä oikea vapaus?

Lähimmät kuukaudet vastasivat kysymykseen. Mikä oli vastaus…?

* * * * *

Mutta minä olin jättänyt jälkeeni sen levottoman kaupungin, jonka kansalaiset päivin kulkivat vallankumouksen jälkiä katselemassa, ja öisin ase kädessä rosvosivat toisiaan hämärillä kaduilla. Minä tulin kotimaahan.

Täällä oli iloista väkeä, laulua, soittoa ja kukkia. Kevättä ilmassa ja samaa sydämissä. Kukaan ei etsinyt kuulan reikiä — silloin.

Se kevät pyyhkäisi kuin siivellä pois kaikki vuosien vaivat, pään raskaus keveni kohta, ja sydän löi terveesti.

Kansa kulki onnellisena kaduilla ja puistoissa, ja jokaisen kasvoista saattoi lukea riemuitsevan: katso, me ollaan nyt omia itsiämme, ja nyt me ruvetaan luomaan sitä uutta Suomea, josta on ollut niin paljon puhetta.

Minä yhdyin joukkoon ja ylistin vapautta, ja silloin minä todella uskoin vapauteen, toisen kerran elämässäni alun toistakymmenen vuoden väliajalla.

* * * * *

Mutta sitten tuli kesä…

Tuli syksy…

Talvikin tuli…

Lienee koittanut kevätkin… Mutta missä oli vapaus?…

Sitä toista kevättä minä en jaksa muistella.

* * * * *

Kohtalo, anna meille vielä kunnon kevät!…

OMAN ONNENSA SEPPÄ

Meillä lauletaan ylistystä neroille ja tietoviisaille, jotka tämän maailman kehityksen vauhtipyörää muka liikkeessä pitävät ja joita ilman me ei oltaisi niitä kuin nyt ollaan, vaan kuljettaisiin melkein yhtä mölöinä kuin karhut metsässä. Ja tämä maailma olisi muka tuntuvasti tökerömpää tekoa ilman näitä oppineita ja neroja, joitten älynystyröistä herahtelee viisautta meidänkin puolestamme ja joitten kallosta on kotoisin kulttuuri, sivistys ja valistus, niin että meidän ei muuta kuin piehtaroida niissä.

Hyvä on: ei olla kitsaita, annetaan tunnustus opille ja nerolle, semminkin jos se itsenäisenä ilmaiseikse; eihän tässä olla sivistysvihollisia, ei toki. Mutta mikä on tulla älyniekaksi, kun suuria kouluja käydään ja paljon kirjoja luetaan. Toista se on, kun pitää ottaa oppi omista hyppysistään ja kokemuksen mutkaiselta tieltä tietonsa kerätä.

Ne ovat neroja sellaisetkin, kansanmiehet, jotka eivät päivääkään ole koulun penkkiä painaneet, eivätkä mestarien työpajoissa hihnaa maistaneet opin alkajaisiksi, vaan on heistä sittenkin kehittynyt taito- ja tietoniekkojakin, jotka voivat kerskata, jotta istukoon tuohon opinkäynyt rinnalle, niin katsotaan, onko konstinsa ovelampi.

Voi, kuinka niitä on Suomen pitäjissä paljon sellaisia; kuka niitten luvun tietääkään!

Otetaanpa yksi esille.

* * * * *

Taavetti oli tämän pojan nimi, ja Taavetti taisi olla isäkin. Siinä oli monta kakaraa pienessä mökissä, jota Särkäksi kutsuttiin, ja Särkkiä se oli sitten koko sukukin. Tuskin tämä Taavetti oli vanhinkaan. Lienee paremminkin ollut siinä keskivälillä, vaikka tästä vasta oli muistettu tehdä isän kaima, jollainen ehdottomasti perillisten joukossa oli oleva. Toisille oli sattunut allakasta löytymään muita mukavia nimiä.

Taavetin elämän juoksu alkoi kuten muittenkin samanlaisten töllien perillisten. Äiti oli jonain iltana lehmän lypsyltä paiskautunut pitkälleen ja käskenyt hakea naapurin muijan saunaa lämmittämään ja avittelemaan siinä puuhassa, jonka oli tuotava uusi suu perheen vähitellen täyttyvään pöytään. Niin tuli sitten Taavetti tähän maailmaan ilman lääkäreitä, kätilöitä ja pihtisynnytyksiä, joista viimemainituista ei varsinainen kansa Suomen saloilla vielä tänäkään päivänä tiedä mitään. Milloin pääsee vähemmällä, milloin ottaa kovemmalle, ja jos on kuollakseen, niin kuolee. Muutaman päivän perästä oli äiti taas lehmää lypsämässä, ja pieni tulokas pilkisteli kapalostaan orteen kytketyssä kakskorvavakassa, joka jo oli ehtinyt erinäisiä muitakin Särkkiä soudatella. Äiti imetti minkä hänen kuivista rinnoistaan herui, ja loppua korvattiin lehmän utarien antimilla. Särkän töllissä ei tunnettu Maitopisaroita ja Lastenseimiä koelaseineen ja komppeineen. Siellä oli vain yksi lehmä, Punikki, ja se oli sekä Maitopisarana että Lastenseimenä.

Särkän mökissä ei myöskään valitettavasti oltu tutustuttu pienten lasten hoitoa käsittelevään kirjallisuuteen eikä luettu uusimpia kasvatusteorioja, vaan meneteltiin näitten asioitten suhteen sillä yleisellä tavalla kuin Suomen silloisen suuriruhtinaskunnan maaseudulla oli totuttu menettelemään: annettiin lapsen kasvaa, jos on kerran kasvaakseen. Särkän muorin kasvatusteoria ei ollut kovin monimutkainen. Se kun ei yksi akkanen ihminen, jolla on puolitusinaa penskoja ympärillään ja mökin työt hoidettavinaan, kerkeä paljon kasvatusasioilla päätänsä vaivaamaan. Niin pian kuin Taavetin koivet vähänkin rupesivat kannattamaan, pistettiin hänet, kuten kaikki edeltäjänsä iässä, reikätuoliin, jonka Suomen kansan keski-ikään ehtinyt enemmistö lapsuusajoiltaan vielä hyvin muistaa. Tämä reikätuoli on kuulunut Suomen salojen pienten lasten hoitoon välttämättömänä välineenä, vaikka lastenhoidon erikoislääkärit sitä pitänevät vähemmän suositeltavana. Mutta Suomen kansan suurimmalla osalla on kiire, ja se on osannut turvata vekaransa parhaiten pistämällä hänet reikään seisomaan.

Kun Taavetti pääsi reikätuolista ja alkoi pysyä pöydän ääressä, lopetettiin Punikin maitopisara kuin naulankantaan ja hänet siirrettiin yhteisille aterioille. Mökkiläisen ruokalista ei silloin ollut kovin vaatelias, eikä se Savon sydämessä ole vielä nytkään. Siihen kuului leipää, suolakalaa — parhaimmassa tapauksessa muikkua — potattihauvikkaita ja piimää silloin, kun viimemainittua sattui olemaan. Muuten oli ryypättävänä vesi eli, kuten leikkisästi sanottiin, Mustikin maito. Tarpeellinen vaihtelu saatiin sen kautta, että suolakalan puutteessa kannettiin pöytään kalansuolavettä, joka, luojankiitos, oli melkein puuttumaton. Niillä ruoilla sitä elettiin, kasvettiin miehiksi ja naisiksi, naitiin ja kuoltiin, ja kasvatettiin taas uutta polvea samanlaisilla sapuskoilla.

Ja mieheksipä tuo varttui Särkän Taavettikin. Varttui ja oli akoittunutkin, vaikkei Luoja ollut siunannut hänen avioliittoaan pienillä taaveteilla.

Hintelänpuoleinen oli sentään Taavetti tekojaan. Liekö johtunut siitä, että liian nuorena sai tarttua aatran kurkeen ja viikatteen varteen, vai liekö muuten ollut sellainen jo luonnostaan. Kasvoihan noista muista saman mökin muoskista yhtäläisillä eväillä rotevia miehiä. Ne olivat kuitenkin hajonneet kaikkeen maailmaan, ja tytöt oli naitu pois, niin jotta Taavetille oli jäänyt tölli käsiin ihan väkisten.

Isä ja äitikin olivat silloin jo siirtyneet turpeen alle, ja oli isä vielä viime vuosinaan uudistanut torpan kontrahdin ylen raskailla ehdoilla. Ei ollut Taavetille mikään makupala tämä kontu, ja monesti ajatteli hän katkerana, että senkö täytistä hänen piti jäädä tähän kitumaan, kun toiset lensivät tiehensä ikään kuin aavistaen, että sillä paikalla mies pian menehtyy.

Mutta kohtalonsahan se on kullakin, ja Taavetin kohtalona oli asua tätä lapsuudenkotiaan niin kauan, että se yhtenä kauniina päivänä mennä paukahti maksamattomista veroista.

Lähtiessään kotikonnultaan oli Taavetilla muutamia säkkejä perunoita, pienoinen pönttö suolamuikkuja ynnä jokunen leivänkyrsä. Niine eväineen painui hän vieraan tuvan karsinaan loisiksi. Ei sovi sanoa, ettei hän olisi parastaan koettanut pysyäkseen kiinni maan kamarassa. Ei hän ollut laiska eikä saamaton, vaikkakaan vartensa ei ollut parhaan työjuhdan ruho, mutta kun kerran kohtalo laittaa tokeensa tielle, niin siihen yritteliäinkin mies kompastuu. Ja kun kerran kompastuu, niin tapahtuu se tavallisesti siksi perusteellisesti, ettei jää miehelle muuta kuin kaksi kättä tyhjää täyteen.

Mutta hyvä, että ovat edes kourat tallella, niillä kelpaa yrittää eteenpäin. Ja Taavetti yritti.

Oli tullut mökiltä lähtö juuri talven selkään, parhaana tukkipuun kaatoaikana, ja läheiseltä tukkityömaalta meni Taavettikin leipäänsä hakemaan. Mikäpähän siinä, kyllähän mies kelpasi.

Mutta joka paikassa saa aloittelija maksaa oppirahat. Jo ensimmäisenä päivänä huomasi Taavetti että hänet oli osoitettu juuri pahimpaan paikkaan, jossa puut olivat suuria, oksaisia könttyröitä, kun taas toiset, vanhemmat puulaakin miehet, kaatelivat muutamien satojen metrien päässä solakoita honkia siihen nähden kuin leikillä.

Läpiväsyneenä kuin uuvuksiin ajettu koni palasi Taavetti illalla suolavesikupilleen, josta oli muodostunut hänen eroamaton elämäntoverinsa. Mutta hän oli vakaasti päättänyt hankkiutua seuraavana päivänä toisten luokse helpompaan souviin.

Taavetti oli jo seuraavana päivänä metsässä jättiläistensä juurella, kun tukkipomo saapui uutta miestä katsomaan.

— No, mitenkä käy kaato? — kysyi pomo;

— Käyhän se miten käy, mutta ei tässä leiville pääse, — vastasi tukin kaataja, — kovin tiukan urakan annoitte, pitäisi päästä tuonne toisten miesten sakiin.

— Jaa, se on meillä sellainen tapa, että uusi mies saapi aina vähän lujemman eteyksen selvitettäväkseen, — myhähti pomo partaansa. — Kun tässä kuntoasi näytät ja viikon veistelet, niin sittenpähän katsotaan.

Mutta sellaiset kokeilut Taavettia harmittivat. Hän oli saanut jo tarpeensa näistä jättiläishongista. Mikä hän oli, että hänellä kokeeksi kaadatetaan. Pidettäköön mies miehen väärtinä.

— Se on nyt katsottava, — sanoi hän päättävästi, — tämä loppuu heti hakkuu tältä paikalta.

— So so, kuka täällä määrää? — muljautti pomo vihaisesti Taavettiin päin.

— Minä määrään oman työni kohdalta. Lasketaanko toiseen paikkaan vai ei?

— Ei lasketa.

— Sitten lyön kirveen tuohon kantoon ja minun puoleltani saa riittää puskemista puulaakin hyväksi. Jos on mitä saamista, niin maksa pois! — tussahti Taavetti ja kiilasi kirveensä kannon päähän.

Pomon oli sääli menettää miestä.

— Mitä sinä turhista, — puheli hän lauhtuneena — muuta nyt sitten tuonne muitten pariin, koska pääsi pitää tahdot. Eihän nyt toki, tällä tavalla erota.

— Erotaanpahan. Kun kerkesin kirveeni kantoon lyödä ja sanoa, että lähden, niin en puhettani peru. Meillä ei yhtä asiaa moneen kertaan setvitä.

Ja erohan siitä tuli siinä paikassa. Se oli kopeata siihen aikaan köyhäkin väki. Kun mitä sanoi, niin sanassaan pysyi.

Kovin ihmetteli eukko kotona, kun Taavetti niin lyhyen rupeaman perästä loisen karsinaansa talsi. Potattihauvikkaat sentään pyöräytti ja suolavesikupin pöytään kantoi, köyhän särpimen.

Sattui siinä niukan aamuateriansa ahmaisseen käsiin sanomalehti, jota joutessaan silmäili. Työtön mies aina mieluummin ilmoitussivuja tähyilee, jotta jos niinkuin sieltä avun äkkäisi. Ja löysihän se Taavetti ilmoituksen, johon katse pysähtyi. Muuan helsinkiläinen valokuvien suurennusliike haki asiamiehiä jokaiseen pitäjään.

Siinähän se nyt oli. Piti vain lähettää liikkeelle kaksitoista markkaa viisikymmentä penniä mallikuvaa ja näytteitä varten. Sadannen tilauksen lähetettyään saisi sitten summan pois, mutta siihen asti se pidettäisi panttina. Taitaisi tästä hyväkin homma tulla, mutta mistä ottaa rahat? Yhden päivän tili tukinkaadosta ei tehnyt ihmeitä.

Mutta ken etsii, se löytää.

— Eukko, minä menen myömään potatit, tähän onkeen tartutaan.

Epäillen suhtautui eukko puuhaan, mutta arveli että kun kerran Taavetti tyytyy leipään ja kalansuolaveteen, niin omapa on asiansa.

Taavetti pääsi perunoistaan ja muutamien päivien kuluttua oli hänellä asiamiespaperit käsissä.

Kymmenkunnan kilometrin päässä sijaitsi suuri tehdaslaitos, ja sinne tallusteli Taavetti Särkkä mallikuva kainalossaan. Siitä se sitten varsinaisesti alkoi se oman onnen takominen, joka muutamien vuosien kuluessa antoi Taavetille ammattia loppuiäkseen.

Näytti olleen oikea onnenlehti se mallikuva. Sitä kun näytti ja hinnan ilmoitti, niin jo piti olla kovasydäminen, joka ei suurennusta tilannut. Isonnettiin isovanhempia, tavallisia isiä ja äitejä, sulhoja ja morsiamia, vieläpä kasvavia vesoja ja pikku penskojakin. Taavetti kirjoitti tilauslippuja kuin hätäapukomitean sihteeri katovuonna avustuslappuja ja pisteli taskuunsa ennakkomaksuja. Jokaiselta kuvalta sai asiamies kolmekymmentäviisi penniä itselleen ja tilauksen täytettyä tuli vielä prosentit.

Ihan kaukaisimpaan nurkkaan piti palattua kutsua eukko laskemaan hankkeita. Eikä se ollutkaan mikään leskenropo, joka näin oli asiamiehelle alkutaipaleellaan kertynyt, vaan teki Suomen silloin hyvässä kurssissa olevassa valuutassa viisikymmentäkaksi markkaa kahdeksankymmentäviisi penniä.

Oli siinä rahaa, oli totta toisen kerran! Taavetti ei kuitenkaan jäänyt lepäilemään laakereilleen, vaan suunnitteli uusia matkoja.

Pian tavattiin hänet hiihtelemässä Pohjanmaan ja Savon rajapitäjissä samaisissa asioimispuuhissa. Mikäpähän siinä, olisi kai kauppa käynyt sielläkin ja hyvin olisi käynytkin, mutta useammassa paikassa oli tiellä yksi paha vika: ei ollut valokuvia. Suomen kansa ei siellä päin ollut muistanut käydä valokuvaajalla, kun sellainen asui kaupungissa. Sillä oli ollut liian paljon muuta muistamista. Tämä oli sitä nälkämaan laitaa, jossa kuluu runsaasti kallista aikaa hengenpitimen hommaamiseen. Asian tärkeys kyllä ymmärrettiin oiki selityksin, mutta kysyttiin samalla, eikö herralla olisi sellaista kojetta, jolla voisi ottaa koko kuvan elävästä mallista.

Eihän herralla ollut, valitettavaa kyllä, ja asia ei edistynyt. Mutta Taavetti sai tästä uuden ajatuksen: pitää ruveta valokuvaajaksi, koska kansa tahtoo saada naamataulunsa paperille.

Tämä Taavetti oli jo poikasena ollessaan Särkän mökillä oppinut, että asiat pitää hoitaa äkkinäisesti.

Isällä, samoinkuin äidilläkin oli ollut sellainen kasvatusteoria, joka oli punottu norjista koivunvitsoista, eikä se teoria tiennyt lainkaan löytyvän suomalaista sananpartta: Jumala loi maailman, mutta ei puhunut kiireestä mitään.

Pian oli Taavetti Särkällä kuvakone ja kaksi tusinaa levyjä hyppysissään, ja niin alettiin uusi ammatti. Ainoa asiantuntija valokuvauksen alalla koko pitäjässä oli lukkari, jonka puoleen uusi kuvantekijä kääntyikin päästäkseen konstin perille vähän syvemmin kuin koneen ja levyjen mukana seuranneitten osviittojen avulla oli mahdollista. Lukkari tahtoi kuitenkin pitää salaisuutensa itse ja sanoi:

— Kun kerran rupeaa kuvia ottamaan, niin pitää osata kanssa.

Ja Taavetti, joka muisti, miten raskasta oli elämä ollut ennen mökissä ja kuinka vähän houkuttelevalta tukinjymiläitten kaataminen oli tuntunut, jatkoi alistuvaisesti lukkarin ajatusta: kun kerran herra on koneen antanut, niin tottapahan konstinkin opettaa.

Niin tuli kuin tulikin Taavetti Särkästä valokuvaaja verraten pienillä oppirahoilla. Hän on oppinut sen taidon niin hyvin kuin joku toinenkin, ja hänen kopioimaansa naamavärkkiä kelpaa katsella. Vaikkei hän osaakaan kaupunkilaisen kuvaniekan ammattihymyä eikä kumarra näppäämisen päälle yhtä näppärästi, niin tekee hän näköisen turhia sievistelemättä ja kaunistelematta. Ja maalaiskansa on mielissään, kun näkee itsensä ihan Luojan laatimana.

* * * * *

Mutta ei se ollut tämä valokuvaaminen, joka antoi Taavetti Särkälle hänen oikean yhä vieläkin käytännössä olevan ammatillisen arvonimensä. Kohtalo oli näet määrännyt, että hänelle oli kuuluva vielä jalompi ammatti.

Sen varsinaisen tittelin toi mies, jonka nimeä Taavetti ei muista, vaikka tämä oli aseena kaikkivaltiaan kohtalon kädessä.

Kun Taavetti eräänä päivänä askarteli kehittämiensä valokuvalevyjen kanssa, työntyi sisälle mies herätyskello kainalossa ja kysyi:

— Olisikohan kelloseppä hyvä ja korjaisi tämän kellon, kun se on ruvennut ronklaamaan.

Taavetti ensiksi hiukan hölmistyi, ja sitten hymähti, sillä hän ei osannut aavistaakaan, mikä kumma oli miehen hänen luokseen lähettänyt. Hänen päässään kerkesi kuitenkin välähtää ajatus, että tässä saa uuden ammatin, kun ottaa kellon korjatakseen. Ja sen ajatuksen vallassa hän vastasi:

— Ooja, kyllä niitä tässä meillä korjataan.

Ja sillä puheella jäi kello Taavetille.

— Nyt tässä tuli tuoreeltaan uusi ammatti, — virkkoi Taavetti muijalleen, kun tämä pyykiltä palasi. — Mies toi kellon ja käski korjata.

— Anna olla kajoomatta, säret kuitenkin vieraan vehkeen, — vastusteli eukko.

— Elä joutavia, kai tuommoisen rakkineen miehinen mies korjaa.

Taavetti purki kellon huolellisesti huomaamatta siinä mitään vikaa. Sitten tuli kokoonpanon vuoro. Se olikin paljon kätevämpää puuhaa. Näppipelillä ei saanut kaikkia pieniä muttereita ja vipusimia paikoilleen. Täytyi tehdä ensin pihdit ja meisselit. Hikipäin viilaili mies naulanpätkiä, vanhoja kellonavaimia ja mitäpähän sattui romua kellosepän työvehkeiksi.

Meni siinä päivä ja meni toinenkin, mutta kärsivällisesti näperteli Taavetti vieraan vekkarin kanssa, kunnes sitten yhtenä päivänä, kun kone oli jo melkein koossa, kuului paha parahdus ja pari hammasratasta kimposi lattialle. Niistä olivat hampaat porahtaneet poikki.

Silloin tuli vastaleivotulle kellosepälle hätä käteen. Mutta hätä keksii keinonkin. Taavetti muisti, että eukon veli on kaupungissa kellosepän sällinä.

Mitäpä siinä muuta kuin viisipenikuormaiselle matkalle kello nyytissä. Tulivathan ne siellä rattaat uudestaan hammastetuiksi, ja Taavetti istui koko ajan ulosoppineen sukulaisen vieressä katselemassa, miten se oikein konsti tottuneelta sujuu.

Kalliinpuoleinen tuli tästä Taavetin ensimmäisestä opinnäytteestä. Asiakasta ei tietysti voinut täydestä velottaa, joten mestarille jäi joukko kustannuksia oppirahoiksi.

Mutta kellosta tuli pätö kalu, ja sanoma levisi pian kautta kylien mainiosta kellonkorjaajasta. Työtä tuli tulvimalla, ja työ tekijänsä neuvoo.

Nyt asuu Markkulan pitäjän kirkonkylässä kelloseppä Taavetti Särkkä omassa mökissään. Sinne saa huoleti tuoda kellonsa korjattavaksi ja naamansa jäljennettäväksi, kumpaakaan ei pilata. Kiireellisissä tapauksissa annetaan apua myös muille vikaantuneille masiinoille.

Kelloseppä Särkkä on kunnan luottamusmiehiä, ja hänen harteilleen on laskettu raskas yhteiskunnallinen taakka. Hän ei ole kuitenkaan ylpistynyt, vaan muistaa alati, että hän on oman onnensa seppä. Hänen myötätuntonsa on kokonaan vähäväkisten puolella.

Hänen kunnallisesta toiminnastaan voisi kirjoittaa pitkän luvun, mutta se on toistaiseksi tarpeetonta, koska hän on vielä mies parhaissa voimissaan ja hänen yleishyödyllisen työnsä historiaa piirretään parhaillaan kunnanvaltuuston ja sen alaisten laitosten ja lautakuntien pöytäkirjoihin.

IHMISASUNTO

Siitä on jo lopuilleen toistakymmentä vuotta. Meitä oli kolme nuorta, iloista ja reipasta poikaa sorsastamassa. Oli sellainen huolettoman sees elokuun ensimmäinen päivä, joka tietää vielä täyttä suvea. Heinäkuu on keskikesän kehkeimmän kukoistuksen kuukausi, ja usein on elokuu loppupuolilleen sitä samaa, ainakin keskipäivällä. Elokuun aamussa sensijaan on jo jotain uneliasta, syksymäistä.

Se elokuinen päivä oli tosiaankin kaunis ja kimmeltelevä. Aurinko paistoi kuin omaa riemuaan, ja lahden poukamissa, joita me veneinemme kolusimme, värähteli ihana rauha. Tuulenhenki oli niin hiljainen, että se tuskin kaislaakaan liikutti. Joskus vain vienosti hyväili poskea ja leyhähti avoimesta paidanrinnasta sisälle leikittelemään auringon polttamalla iholla.

Ilmassa leijaili ihmeellinen raukeus. Joku mies souti ohitse, veteli verkalleen tasaisessa tahdissa, pysähtyi meidän kohdallemme ja sanoi:

— Katsokaahan, pojat, että pääsette selän ylitse, tästä tulee ukonilma.

Meillä oli selkävesi soudettavanamme, kaikki sen puolen poukamat olimme jo kierrelleet.

— Mitäpä tuosta, eihän sade sulata, vastasimme me itsetietoisesti.

— Eipä taida, mutta tällaisen hioittavan raukeuden perästä tulee ukkonen myrskyn kerällä.

— Onpa veneessä varaa.

— Onpa on… — Ja soutaja jatkoi matkaansa.

Me soutelimme suurta selkää päämääränämme toisella rannalla näkyvä talo, sillä aloimme uskoa ukkosen tuloon ja mielimme päästä kuivin nahoin. Ne pyssytkin olivat silloin sellaisia poikaisten käsiin annettuja halpoja vehkeitä, joiden lukot sade helposti ruostutti, ja sitten niillä ei ollut juuri ampumista; laukesivat jos lystäsivät.

Kotvan kuluttua ilmestyi kaakkoiselle taivaalle kuin mahdottoman suuren mustan härjän niska. Sitten tuli esille koko ruumis, ja se härkä puski hartiat kyömyssä meitä kohti. Kuului kumea möyrähdys, ja vähitellen alkoivat salamoiden tulipuikot sähähdellä kuin ilotulittajan raketit.

Niin olimme keskellä ukonilmaa ja myrskyä, joka läheni hirmuisella kohinalla. Olimme parahiksi ehtineet suuren selän puoliväliin, taloon me emme mitenkään kerkeäisi kestämättä pitkää kamppailua rajuilman kanssa.

Mutta siinä olikin pikku saarenkumpare melkein nokan edessä. Ei siis muuta neuvoksi kuin soutaa siihen. Autiolta se näytti, mutta eihän ainakaan tarvitsisi tapella myrskyn kanssa. Ja kyllä kesä kuivaa jos kasteleekin.

Myötäinen aalto paiskasi meidät hyvän matkaa rannalle. Veneen vetovaiva oli verraten vähäinen. Saisiko nyt edes hiukan suojaa juuri alkavaa rankkasadetta vastaan?

Kas ihmettä, siinähän on ovi, kallellaan lähjöttävä ovi, joka johtaa jonnekin maan sisälle. Potattikuoppako lie tehty hiekkatöyränteeseen? Mutta kuka kumma täällä potattia viljelee? Kuka viljelleekin, mutta tuossa vierellä on pienoinen lämpäre peltoa, hiekkaista ja hiukan kivistäkin. Astutaan sisään perunakuoppaan!

Eipä se olekaan perunakuoppa, vaan ilmetty ihmisasunto, maanalainen tupa. Pari metriä suuntaansa, nelikulmainen tötterö, jossa lyhyenläntä mies tuskin sopii suoraksi ojentautumaan. On siinä takkakin nurkassa, mutta se muistuttaa melkein herrasväen lasten leikkiuuneja, vaikkei se ole läheskään niin siisti ja siloiteltu, vaan onpahan kuin pieni kiuas tai yleensä vain säännötön kivikasa. Ukkosen pimentämästä ulkoilmasta ei oven auetessa jaksa paljon valoa levitä huoneeseen, joten sen piirteet jäävät aluksi varsin epämääräisiksi. Mutta silmä tottuu pian hämärään ja toteaa helposti, ettei siinä mitään erityisiä piirteitä olekaan. Pienestä ikkunapahaisesta katon rajassa tuijottaa musta ilta, jota vain aika-ajoin välähtelevä salama valaisee. Lattiaa ei juuri lainkaan erota, mutta jalka tuntee, että siinä on joitakin irtolautoja, jotka askeleen alla pahasti notkahtelevat. Seinän viereen sijoitettu vuode, ikkunan tapaisen alla laudoista kyhätty rottelo, joka luultavasti edustaa pöytää. Katosta vilkkuu turve harvojen lautojen välistä.

Se on ihmisasunto, totisesti ihmisasunto, kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisen kymmenen loppupuolella, sivistyneessä Suomessa, muutamia kilometrejä kirkonkylästä, suuressa ja touhuisassa pitäjässä, jossa on kolmetoista kansakoulua, kaksi — välistä kolmekin — pappia ja huomattavasti kunnallista varallisuutta. Ja siinä asunnossa istuu ihminen, vanha vaimo, joka lukee jotakin luultavasti vanhasta virsikirjasta kotoisin olevaa virttä tai rukousta raju- ja myrskyilmassa. Se vaimo on itsekin jollakin tavoin vanhasta virsikirjasta, ainakin sellaisten nuorten ja hirveän viisaitten lyseopoikien mielestä kuin me kolme hänen majaansa säänpitoon joutunutta.

Mutta mitä tässä auttaa sivistyksen läheisyys, kun kerran mökissä, maanalaisessa kuopassa asustaa köyhyys. Yhteiskunnassa ovat alati valo ja varjo vierettäin, ja niiden raja kulkee niin lähellä, ettei arvaakaan.

Rankkasadetta kesti koko yön. Ukkonen meni ohitse, mutta unohti sulkea taivaan ikkunat lähtiessään. Meidän oli yövyttävä siihen mökkiin. Minä ja toinen toveri otimme haltuumme sängyn lautakasan yhdellä seinämällä — ja kolmas sai oikaista luunsa lattialle, jonnekin sen vanhasta virsikirjasta otetun eukon viereen. Yöllä hän kuitenkin hiipi meidän luoksemme valittaen, että lattialla kulkevat muurahaiset eivät anna hänelle pahaakaan rauhaa.

Mutta ennen maatamenoa kertoi se eukko kasvattaneensa tässä samaisessa töllissä viisi lasta, jotka nyt ovat maailmalla ja lähettävät aina välistä apua. Se oli hyvin lyhyt ja intohimoton kertomus, vanhan virsikirjan nuotilla esitetty. Minä vain ihmettelin mielessäni, miten tässä tuvassa on sopinut asumaan seitsemän henkeä. Ja sen kertomuksen aikana minä katselin, kuinka sammakko ulkona koetti nousta märkää ikkunaa vasten, mutta luiskahti aina takaisin.

Ja minä muistan vieläkin sen eukon sanat:

— Tästä töllistä on ollut hyvä apu, kun tämä saari ei ole kenenkään kartassa. Tämä on ilmainen asunto. Ja mies on melkein koko ikänsä palvellut renkinä talossa tuolla rannalla. Siellä hän on nytkin.

Voi voi, mitä varten tässä maailmassa on niin paljon tyytyväisyyttä!

* * * * *

Viime kesänä minä kävin samassa saaressa. Töllin sijalla oli nyt kuoppa, jossa kalastajat olivat pitäneet yötuliaan. Sen asukkaat olivat muutamia vuosia sitten muuttaneet toiseen maakuoppaan, jossa ei ole takkaa nurkassa.

ISÄ JA POIKA

Eheh, vai ovat veljekset taas vesillä?

Se oli omituinen pari, joka kulki pitkin kirkonkylän lävitse johtavaa tietä. Hyvin mataloilla rattailla, »rilloilla», istua kyhjötti kummallinen käärö, jota pitemmältä matkalla olisi voinut luulla jauhosäkiksi, mutta lähempää katsoen huomasi, että sillä säkillä oli isopartaiset miehen kasvot ja kädet, jotka melkein velttoina riippuivat sivulla. Muuten se todella olikin aivan täyden jauhosäkin näköinen harmaine puolipalttoineen. Jaloista ei ollut jäljellä muuta kuin tyvet; molemmat olivat menneet melkein juuresta. Ihmeellisintä oli, miten se säkki istui niin tanakasti ahtailla »rilloilla», joitten pyörät pahasti loksahtelivat ja heittelehtivät kovalla maantiellä. Mutta hyvin se siinä istui, eikä yhtämittainen nytkytyskään näyttänyt sitä mitenkään häiritsevän.

Tosin kulkukaan ei ollut varsin kovaa. Lyhyestä hihnasta veti rattaita vähänläntä, hintelä ja suuripäinen nuorukainen, jolla näytti olevan juuri sen verran ruumiillista voimaa, että sai pienet rattaat kuormineen liikkeelle.

Tämä ihmeellinen valjakko kulki pari kertaa viikossa kirkonkylällä. Kesäisin näillä rattailla ja talvella kelkalla. Kesäkulku oli hitaampaa ja vaivaloisempaa, sillä puujalaksinen kelkka juoksi paljon keveämmin talven nuoskeassa lumessa kuin nämä louskuttavat »rillat».

Niin, he tekivät pari kertaa viikossa kiertokulkunsa kirkonkylän herroihin, saivat kahvikuppinsa, jossain hiukan aterian tähteitä pussiinsa ja palasivat sitten takaisin hoitolaan, pitäjän vaivaistaloon.

Heidät nähdessään pysähtyivät ihmiset kohdalle ja sanoivat: Jopas taas ovat veljekset esillä.

He eivät kuitenkaan olleet veljeksiä, vaan isä ja poika. Ihmiset koettivat ottaa heidän vaelluksensa leikillisesti, vaikka siitä oli leikki kaukana, kyllähän se nyt oli sellaista kuin oli, hiljaista mihinkään muuhun kykenemättömän nyhjäämistä, eräänlaista verryttelemistä yksitoikkoisen koitossa istumisen jälkeen, mutta kerjääminen on aina kerjäämistä, eikä siinä ole leikkiä.

Sen jauhosäkin suusta pääsi joskus nauru, lyhyt ikäänkuin pienellä pakolla esiin sysätty, mutta isopäinen, vaalea nuorukainen ei nauranut koskaan. Hänen huulensa tuskin kuontuivat muuhun kuin yhteen asentoon: mitään-sanomattomaan liikkumattomuuteen, joka sopi erinomaisesti yhteen silmien valottomuuden kanssa.

Mutta tuo käärö, tuo säkki tuossa »rilloilla», oli kerran ollut terve mies, ja poikakin oli leikkinyt, nauranut ja laulanutkin lasten tavallisia lirityksiä. Siitä on kyllä kauan, ehkä viisitoista vuotta, eikä poika muista mitään sellaisesta ajasta, mutta ukko muistaa, vaikka hän ei mielellään kerro. Tietääpä sen pitäjäkin.

Ukko oli ollut sahatyömies jossain kauempana suurilla teollisuusseuduilla, jonne hän täältä oli muuttanut jo nuorena. Siellä oli akoittunut ja saanut pojankin. Vaimo oli kuollut kohta, mutta hyvin olivat toimeen tulleet kahdenkin pojan kanssa, joka oli siinä ihan silmin nähden kasvanut ja vahvistunut. Joku pyykkieukko oli asunut heillä kotona ja kortteeriaan vastaan pesunsa lomassa hoidellut taloutta. Työlästähän se on sellainenkin elämä, kun on omituisen vaimoisen ihmisen talossa-oloon tottunut, mutta eipä tuota ollut sattunut toista sellaista, jonka olisi oikein omiin nimiinsä ottanut. Ja menihän se näinkin.

Sitten tuli onnettomuus. Poika taisi olla siinä viiden, kuuden korvilla ja kulki jo sahalla tuomassa isälleen kahvia.

Samanlaisella matkalla se oli ollut silloinkin sinä kohtalokkaana päivänä. Oli naureskellut siinä isänsä vieressä ja kysellyt, milloin mennään isän kotipitäjään, josta tämä oli niin paljon puhunut. Ensi kesänä mennään, oli isä luvannut, koska hän ehkä saa lomaa, ja talouskin on jo silloin sillä kannalla, että kannattaa pieni loma pitää näin monen pyöreän työvuoden perästä.